Yoru

Aurora #24 > Karpin kontit

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Huhtikuussa 2018.

Yoru

Mamma ruiskutti violettia tököttiä Yorun päälle ja näytti aika vakavalta.
”Juuri tuolla tavalla se hoituu”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Jos pokémon centereitä ei ole lähistöllä erilaiset potionit ja lääkkeet kyllä parantavat pokémonit. Pitää vain tietää mitä käyttää.”
”No kerropa sitten, kaiken kun tiedät”, mamma mutisi. Hän ei tainnut pitää tästä tyypistä.
”Tällaiset violetin väriset tavalliset potionit tehoavat hyvin Yorun kaltaiseen pienempi tasoiseen pokémoniin. Oikeastaan Yoru alkaa olla jo niin iso, ettei tällainen pieni potion paranna sitä kokonaan, se tarvitsisi tällaisen oranssin super potionin. Tämä tavallinen tehoaa paremmin esimerkiksi Candyyn, joka on pienitasoisempi. Super potionia sinun kannattaa kokeilla esimerkiksi Splinteriin, joka on iso tasoisempi.”
Mamma otti siis käteensä putelin, jossa oli oranssia litkua ja ruiskutti sitä isoveli Splinterin päälle. Isoveli katseli touhua hetken, ja nokkaisi sitten mammaa poskesta.
”Miksi isoveli Splinter teki noin?” Yoru kysyi.
”Koska se on kivaa”, isompi lintu vastasi.
”Onko se kivaa mammastakin?” Yoru kysyi.
”Ei Miwa ainakaan valita”, isoveli Splinter totesi. Sitten tuli Candy-vee. Candy-vee juoksi, sillä oli kaiketi kuullut nimensä mainittavan ja kiirehti katsomaan, mitä oli tekeillä. Tullessaan Candy-vee kuitenkin liukastui lattialla ja törmäsi suoraan oven suussa jököttävään pulloasetelmaan.
”Huuuuui!” Candy-vee huudahti ja sitten rysähti. Koko unenpöpperöinen huone säpsähti hereille. Ensimmäisenä päänsä nosti Rigel, joka näytti hyvin äreältä. Iso Nidorino lampsikin hetimiten kimaltavan Eeveen luo ja murahti:
”Onko sun pakko remuta heti aamusta?” Yoru olisi moista säikähtänyt, mutta Candy-vee ei ollutkaan Yoru vaan Candy-vee. Candy-vee katsoi Rigeliä silmät värähtämättä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mitä on remuta?” Se kyseli.
”Unohda se”, Nidorino murahti ja nappasi Candy-veetä niskavilloista. Sitten se kiikutti Candy-veen mamman luo.
”Ollaanpas sitä emomaisia, Rigel”, mamma virnisti. Rigel laski Candy-veen alas lattialle.
”Vielä mitä!” Nidorino tuhahti.
”Eihän Candyyn sattunut?” Mamma kyseli ja paijasi Eeveen päätä.
”Ei!” Eevee vastasi pirteänä. Mutta Yoru ei usko, että mamma ymmärsi Candy-veen kieltä. Sillä mamma ruiskutti Candyn turkille violettia litkua. Candy-vee nuuhki turkkiaan uteliaana, mutta lopetti touhunsa heti nähdessään valkean pilkahduksen mamman selän takaa.

”Huomenta!” Candy-vee hihkaisi, niin että mammakin huomasi selkänsä takana piileskelevän lumihiiren.
”Kas, Luna”, mamma sanoi ja Lunaksi kutsuttu hiiri tuli ujosti esille mamman selän takaa ja vinkaisi.
”Pii”, niin se sanoi.
”Tule sinäkin tänne”, mamma sanoi. Luna näytti pohtivan hetkisen, mitä sen pitäisi tehdä, mutta astui sitten varovasti askeleen eteenpäin. Mamma suihkutti sen hehkuvalle valkealle turkille violettia litkua, kuten oli hetki sitten tehnyt myös Yorulle ja Candy-veelle.
”Nyt jaksatte taas telmiä”, mamma sanoi hymyillen.
”Tule Luna!” Candy-vee hihkaisi ja Lunahan nyökytti päätään pirteästi ja seurasi Candy-veetä. Nuo kaksi alkoivat pian heitellä toisilleen joitakin pehmoleluja. Mutta Yoru ei halunnut leikkiä, sillä Odile-täti ei ollut leikkituulella. Se oli jotenkin murheellinen. Niinpä Yoru kiipesi mamman olkapäälle, olihan siinä hyvä. Mutta Rigel haukotteli.
”Mikäs noin haukotuttaa?” Isoveli Splinter kyseli pilke tummissa Fletchinderin silmissään. ”Mörötkö jahtasivat?”
”Tuki suus, räähkä”, Rigel murahti. ”Toisin kuin sä, mä pidin silmällä sitä tulokasta. Tiedä mitä se olisi yöllä saanut päähänsä, jos en olisi pitänyt vahtia.”
”Ei se noin huonokuntoisena mitään jaksa”, isoveli Splinter huomautti.
”Jaksaapas”, Rigel väitti vastaan.
”No eipä jaksa”, isoveli Splinter torjui väitteen.
”Jaksaapas”, Rigel penäsi vastaan. Vaikka eihän tämä ollut mitään uutta. Isoveli Splinter ja Rigel tappelivat tuon tuostakin melkein mistä vain, Yoru ei oikein ymmärrä miksi ne niin tekivät. Kun Yoru oli seurannut kinastelua tovin, se alkoi pitkästyttää. Niinpä Yoru painoi poskensa mamman poskea vasten ja mamma silitteli Yorun höyhenpeitettä vähän hajamielisesti. Mamma katseli lattialla hajallaan olevia tavaroitaan, purnukoita eritoten.
”Huston, meillä on ongelma”, mamma sanoi äkkiä. ”Nämä eivät riitä kaikkien hoitoon, eivät sitten millään.”
”Pitää käydä ostamassa lisää”, vaaleahiuksinen poika sanoi yksinkertaisesti. ”Peacockin ostoskeskuksesta löytyy jos mitä, lääkkeitä myös.”

Niin tehtiin. Mamma kasasi suurimman osan roippeesta, purnukat ja muut härvelit takaisin lantiollaan kantamaansa keltaiseen laukkuun.
”Sinun pitäisi kyllä hankkia isompi laukku”, vaaleahiuksinen poika huomautti. ”Enemmin tai myöhemmin tarvitset enemmän tavaraa.”
”Sen näkee sitten”, mamma vastasi. ”Olkaahan kiltteinä” – näin mamma totesi suurimmalle osalle väestä, niille jotka jäivät. Mamma itse naamioitui, sillä – kuten vaaleahiuksinen setä sanoi, mamman on nyt syytä pitää matalaa profiilia. Niinpä mamma pukeutui sedältä lainattuun isoon huppariin – joka oli ihan Yorun värinen, ja löysiin vaaleansinisiin farkkuihin. Hiukset mamma kätki vaalean lippalakin alle. Yoru puolestaan naamioitui huppariin! Yoru sukelsi huppuun ja piiloutui.
”Yoru on huppari! Yoru on huppari!” Yoru hihkui.
”Höh, pöljä”, joku kuului mutisevan. Se oli varmaan Lolita, Lolita sanoo Yorua usein tyhmäksi, vaikka Yoru ei ole tyhmä!
”Sinä olet ihan hassu”, mamma naurahti. Me lähdimme kellariasunnosta, mukaan tulivat vain Rigel ja vastahakoinen Rhydo-setä.
”Läskit liikkeelle”, Rigel murahti mennessämme.
”Ei minussa läskiä ole. Kiveä vaan”, Rhydo mutisi hiljaa. Se käveli hitain askelin mamman takana ja katseli tyttöä varovaisesti. Ei kai se vaan pelkää, että mamma syö sen aamupalaksi? Rigel käveli sen vierellä ja mukaan oli tullut myös sinisiipinen Sora.
”Ei Odilea kestä nyt katsoa”, se sanoi syyksi. ”Ehkä tyttörukka siitä piristyy hoivatessaan tulokasta.”

Yorun mielestä tulokas ei halunnut hoivausta.

Yorua ja muitakin ihmetytti kovasti, mitenkä kadut olivat ihan tyhjiä, nyt oli sentään kaunis sää. Aurinkokin paistoi! Luulisi että merenranta kuhisi ihmisiä, mutta missään ei näkynyt ketään.
”Johtuuko tämä nyt…” Mamma aloitti.
”En usko”, vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Rikoksia on täällä sattunut ennenkin. Kyse on jostakin muusta.”
Rannan poikki mennessä, Yoru näki siellä vain muutaman ihmisen pokémoneineen, ja sitten ison kyltin jossa luki ihmiskieltä.
”Ranta on suljettu toistaiseksi”, mamma luki. ”Miksi ihmeessä?”
”Pitänee kysyä joltakin”, vaaleahiuksinen setä totesi. ”Mutta käydään nyt ostamassa poppoollesi tarvittavat potionit.”
Siihen mamma nyökkäsi ja sitten mentiin. Mamma ei juuri puhunut sedän kanssa, mutta toisinaan setä katseli mammaa varautuneesti.
”Miksi se noin tekee?” Yoru raakkui.
”Ehkä se tyksii Miwasta”, Sora naurahti kömpelösti.
”Tekee mitä?” Rigel murahti. Ehkä Rigelkään ei ymmärtänyt sanan merkitystä, kun ei Yorukaan ymmärtänyt.
Mutta missä olivat kaikki ihmiset? Rannoilla niitä ei juuri näkynyt, kuten Yoru jo aikaisemmin selitti, kun siirryttiin rannoilta kohti kaupungin keskustaa, ihmisiä alkoi näkyä enemmän. Yoru kurkki välillä mamman hupusta ja näki, miten ihmiset istuivat terasseilla pöytien ääressä ja juttelivat keskenään.
”Kuinkakohan kauaksi aikaa ranta on suljettuna?” Joku kysyi.
”Kaiketi kunnes pokémon joka tämän häslingin on aiheuttanut, on saatu kiinni”, joku toinen sanoi.
”Onko siellä siis irrallaan joku vaarallinenkin peto?” Kolmas kyseli.
”No ei”, toinen puhuja vastasi. ”Joku pikkuinen vain. Muutamaa uimaria on purtu varpaasta mutta ei kovaa. Asia kuitenkin vaivaa, joten se päätetään tutkia.”
”Aikovatko ne haravoida koko meren?” Ensimmäiseksi puhunut kyseli. ”Siinä on iso työ.”
”Rannikon luultavasti vain”, toinen puhuja sanoi. ”Siellä hyökkäykset ovat sattuneet.”

Vai niin. Nyt Yoru ymmärtää vähän paremmin.

Kauppakeskuksessakin oli vilinää. Yoru katseli uteliaana liikkeiden ikkunoista ja näki ihmisiä menossa koppeihin, joissa kaiketi sovitettiin vaatteita ja muuta. Jotkut katselivat vaatteita, toiset etsivät pokémoneille asusteita, yhdessä liikkeessä pokémoneja pestiin ja harjattiin. Tuonne Yoru ei tahtoisi. Yoru ei pidä vedestä!

Viimein tultiin siihen liikkeeseen mikä myi potioneita ja muuta jännää. Liikkeessä ei ollut montaa asiakasta, kaikki olivat varmaan pukuostoksilla, joten pirtsakka myyjätäti tuli oitis mamman luokse ja kyseli voiko auttaa. Yoru halusi nähdä tarkemmin ympärilleen, joten Yoru nosti hieman nokkaansa hupusta.
”Kappas, miten soma pieni Murkrow!” Myyjä-täti huikkasi.
”Yoruko?” Yoru ihmetteli.
”Meiltä löytyisi Dusk Stone, jolla Murkrow’t kehitetään”, myyjätäti alkoi puhua pulputtaa.
”Me tulimme vain hakemaan täydennystä rohtovalikoimiimme”, vaaleahiuksinen setä pisti väliin. Myyjä-täti ymmärsi heti ja lähti sedän kanssa katsomaan valikoimaa, kun taas mamma jäi seisoskelemaan. Mamma meni Rhydo-sedän luo ja taputteli varovasti tämän selkää. Rhydo-setä näytti pelokkaalta.
”Niin paljon ihmisiä tuolla alhaalla”, se mutisi.
”Pysyt vaan mukana, niin ei kukaan sua syö”, Rigel huomautti. Mamma taputti Rhydoa lempeästi selälle – sitäkin Rhyhorn säikkyi.
”Mää en usko, että Miwa voisi edes lyödä, satuttamatta itteään”, Sora huomautti.
”Eikä mamma ole ilkeä!” Yoru lisäsi. Mutta Rhydo-setä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun joku ryntäsi ovesta sisään sellaisella tarmolla, että kävi nurin niskoin lattialle. Tulija oli toinen setä, jolla oli tuuheat ruskeat hiukset – joskin vaaleammat kuin mammalla. Mamma katsoi tulijaa pitkään. Tulija teki samoin, sillä olihan hän lentänyt suoraan mamman jalan juureen.
”Miwahan sinä olit”, tulija sanoi yrittäessään kammeta itsensä ylös. ”Azura ja minä mietimme, minne sinä katosit.”
”Majailen tuota serkkuni luona”, mamma sanoi hieman pistävästi. ”Vähän syrjemmällä. Sinne se Hirokin pelle ei taatusti eksy, ja jos eksyy…”
Mamman ei tarvinnut edes sanoa sanottavaansa loppuun, kun Rigel jo murahti.
”Tulkoon vaan!”

Vieras setä näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä mammalta jotakin, muttei kysynyt koska Rigel alkoi murista.
”Kas päivää, Kai!” Myyjä-täti huikkasi palatessaan vaaleahiuksisen sedän kanssa.
”Sinulla lienee vapaata, nyt kun rantakin on suljettuna.”
”Oikeastaan juuri sen takia minä tänne tulin”, Kai-setä sanoi, katsoessaan jalkoihinsa. ”Rattata oli livahtanut meidän vajaan ja purrut onkeni poikki.”
”Aiot siis mennä kalaan?” Myyjä-täti tiedusteli.
”No joo”, Kai-setä sanoi vähän nolona. ”Ajattelin vähän kalastaa rannikolla ja katsoa jääkö onkeeni jotain mielenkiintoista.”
”Aiot siis kalastaa tätä varpaiden näykkijää”, myyjätäti totesi.
”Olen melko varma, että kyseessä on Magikarp”, Kai-setä sanoi. ”Mutta tämä on jotenkin paljon aggressiivisempi ja sen väritys on…”
”Kalastus voisi tehdä meillekin hyvää”, vaaleahiuksinen setä sanoi ja katsoi mammaa merkitsevästi. ”Kissasi varmaan ilahtuisivat tuoreesta kalasta. Se tekisi niiden turkeillekin hyvää.”
Yorun yllätykseksi mamma nyökkäsi. ”Minulla ei kyllä ole onkea.”
”Kyllä sellainen löytyy”, myyjätäti vakuutti auttavaisesti. Sen jälkeen tämä ottikin mammaa käsivarresta ja johdatti mamman siihen osaa kauppaa, joka myi kaikenlaista kalastukseen liittyvää härpäkettä, kuten sinikuorisia poképalloja ja onkivapoja. Kai-setä valitsi itselleen tuliterän, kiiltävän kapistuksen, kun taas mamma osti vanhemman näköisen. Vaaleahiuksinen setä otti sen joka ei ollut vanhin muttei uusinkaan malli. Mamma maksoi ostoksensa ja me lähdimme. Kai-setä otti mukaansa myös läjän sinikuorisia poképalloja. Mihinkähän hän aikoi niitä käyttää?

”Minä kun en usko, että kyseessä on mikään pieni ja vaaraton pokémon”, muuan vanha kalamies, jolla oli valkoinen parta, totesi. Kalamies haisi pahalta!
”Kyllä sen on oltava joku vähän isompi ilkiö”, haiseva kalamies mörisi.
”Eiköhän isompi kaveri olisi jo napsinut mukaansa uimareiden varpaita…” Kai-setä totesi hieman pisteliäästi.
”Kas hengenpelastaja pojuhan se sieltä tulee”, haiseva kalamies totesi, eikä Yoru ole varma siitä, oliko tuo kiltti toteamus.
”Herra Mizuno”, Kai-setä sanoi, tosin ei kovin iloisesti. ”Oletteko menossa kalastamaan?”
”Sinnepä sitä”, herra Mizuno, tuo pahan hajuinen kalamies sanoi. ”Minne nuori Kai on tuolla konkkaronkalla menossa? Et suinkaan kalaan?”
”Sinnepä sinne”, Kai-setä sanoi ja Yorusta Kai-setä kuulosti ärsyyntyneeltä.
”Ja miten aiot saada Rhyhornin mukaan? Sen painohan upottaisi koko paatin”, mies huomautti inhottava kiilto silmissään.
”Rhydo ei tulekaan mukaan”, mamma töksäytti. ”Se saa jäädä rannalle.”
”Että jättäisit pokémonisi yksikseen?” Haiseva kalamies kyseli ja katsoi mammaa pitkään. ”Millainen kouluttaja sinä oikein olet nuori mies?”
”Onkos Miwaski poikia?” Sora kyseli hämmentyneenä.
”Mamma on tyttö!” Yoru raakkui.
”En minä sitä yksin jätä”, mamma murahti. ”Rigel jääköön myös. Ulkoilma tekee kummallekin hyvää.”
Siihen haiseva kalamies vain pyöritteli silmiään. ”Että tätä nykyajan nuorisoa…”
”Sano minun sanoneeni, nuori Kai”, kalamies jatkoi oitis. ”Kyllä tämän hälyn on aiheuttanut jokin isompi otus, ja minä nappaan sen.”

”Saathan sinä yrittää”, Kai-setä mutisi pienellä äänellä ja huokaisi haisevan kalamiehen mentyä. ”Tapasitte juuri Azuran isän.”
”Mukava heppu”, mamma sanoi kyynisesti.
”Todella”, Kai-setä huokaisi. Sen jälkeen ei kukaan sanonut mitään, mutta Sora hyräili jotakin hassua liidellessään.
”Se on meidän Shamrockin ötököiden oma sävellys”, Sora lisäsi nähdessään Yorun tuijotuksen.
”Saanko minä oikeasti jäädä rannalle?” Rhydo-setä kyseli Rigeliltä.
”Kai sä saat, kun Miwa niin sanoi”, Nidorino totesi. Rhydo-setä katsoi edessä kävelevää mammaa varovasti.
”Ei mamma pure!” Yoru vakuutti. Mamma sai kävellä jonkin aikaa kellertävällä rantahietikolla ennen kuin Kai-setä löysi veneen. Se oli harmaa eikä Yorun mielestä kummoinen, siinä oli airot mukana ja siihen mahtui matkustajia, mutta tuskin montaa.
”Purtemme”, Kai-setä sanoi, joskin hieman nolona. Vene oli hinattu jonkin matkaa rantavedestä poispäin. Mitenköhän se saataisiin vesille?
”Katsotaanpa sitä paattia”, Rigel totesi. Rigel katsoikin paattia hyvän tovin ennen kuin alkoi puskea sitä eteenpäin hiekalla. Hetken se vei, mutta paatti pääsi kuin pääsikin veteen.
”Kiitos, Rigel”, mamma sanoi ja taputti Nidorinoa korvien välistä.
”Menkäähän siitä”, Rigel murisi vastaukseksi. Yoru ei kuitenkaan usko, että Rigel olisi pahalla tuulella, muuten se saisi olla aina. Kai-setä kävi ensimmäisenä paattiin, mamma seurasi ja istui jonnekin, missä ei joutuisi välttämättä istumaan kenenkään viereen, joten mamma ahtautui nurkkaan ja nojasi paatin reunaan. Sora istahti myös paatin kaiteelle lepäämään ja katsoi mammaa tutkivasti.
”Ei, kyllä Miwaski on ehta tyttö”, Sora totesi hetken kuluttua. Vaaleahiuksinen setä istui Kai-sedän lähelle, sillä nämä alkoivat meloa venettä yhteistuumin, kun taas mamma katsoi merelle jotenkin kaukaisena.
”Mamma?” Yoru kyseli. ”Mamma, onko jokin hätänä?” Mutta mamma tuskin kuulikaan Yorua.
Kun oltiin soudettu jonkin matkaa Kai-setä ja vaaleahiuksinen setä päättivät että on aika laskea pokémonit palloistaan ja antaa niiden tarkkailla merta. Vaaleahiuksinen setä päästi poképallosta sinisen, piikikkään pallokalan, jollaista Yoru ei ollut ennen nähnyt.
”Masa, katselisitko, löytyykö rantavesistä jotain ihmeellistä?” Vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Joku pokémon on näykkinyt uimareiden jalkoja ja yritämme nyt keksiä, että mikä. Ilmoitatkos jos näet jotain epäilyttävää?”
”Tokihan!” Pallokala sanoi ja pulahti pinnan alle.

Jännää!

Kai-setä puolestaan päästi poképallosta ulos valkoisen lintupokémonin, jolla oli mustat tihrusilmät. Heti kun pokémon pääsi ulos pallostaan se lensi pari kierrosta yläpuolellamme ja sitten, ilman mitään varoitusta, syöksyi nokka isku valmiina kohti mammaa.
”Jaahas”, Sora totesi ja räpytteli hetken siipiään, kunnes pääsi kohoamaan ilmaan, perhonen jotenkin kääntyi ilmassa, ollessaan törmäyskurssilla tihrusilmäisen linnun kanssa ja pysäytti tämän aikeet, käännyttämällä tämän kannoiltaan.
”Mikäs on neitokaisen ongelma?” Sora kyseli.
”Minä en tykkää tuosta tytöstä!” Tihrusilmäinen pokémon sanoi. ”Hän on tyhmä! Kai ei takuulla tykkää hänestä!”
Nyt Yorua suututti! Miksi tuo tihrusilmä haukkui mammaa tyhmäksi? Eihän tuo edes tuntenut mammaa! Yoru ei yleensä suuttunut, mutta kukaan ei saa haukkua Yorun rakasta mammaa! Niinpä Yoru pyrähti lentoon, sanoakseen tihrusilmälle suorat sanat! Mutta sitten ilkeä tuulenpuuska oli paiskata Yorun kohti tuota tihrusilmää, mutta onneksi Yoru sai jotenkin tasapainon korjattua eikä lämähtänytkään päin tihrusilmää.
”Ei mamma ole tyhmä!” Yoru raakkui. ”Sinun täytyy olla, jos kerran haukut toisia!”
”Sinä puolestasi olet lentokyvytön mammari!” Tihrusilmä pisti takaisin. Yorun silmiä alkoi heti kirvellä. Yoru kyllä tiesi, että se oli heikko eikä kelvannut mihinkään.

Siksihän ensimmäinen mamma oli hylännyt Yorun. Yorulla ei edes ollut nimeä, Yoru oli vain pahan ilman lintu.

”Alkaa jo riittää tuo”, Sora pisti väliin ja asettui Yorun eteen, ihan kuin olisi ollut isoveli Splinter. Sitten Sora löyhytteli suuria jäänsinisiä siipiään kohti tihrusilmäistä lokkia, ilmavirta saikin lokin vaappumaan.
”Minä lyön sinua wing attackillä!” Lokki uhosi. ”Se yleensä hoitelee ötökät!”
”Et sää minuun osu”, Sora vakuutti tyynesti.
”Osunpas!” Lokki uhosi, mutta ennen kuin se ehtikään tehdä mitään, Kai-setä kutsui sitä.
”Tama, tule tänne!”
Lokki katsahti meitä vielä kerran, Yoru ei oikein osaa selittää miten, mutta Yoru on melko varma, ettei kyseessä ollut ystävyydenosoitus. Lokki palasi Kai-sedän luo, ja istui mukavasti tämän hartialle, Yorukin istui, mutta mamman hartialle. Yorusta tuntui jotenkin pahalta. Yoru oli arka eikä osannut mitään, Yoru ei ollut edes vahva kuten Sora. Mitä hyötyä Yorusta oli? Yoru painautui vasten mamman poskea, sellainen auttoi yleensä. Mamma silitteli Yorun poskea, ikään kuin olisi tiennyt, että Yoru kaipasi sitä.
”Mammari”, tihrusilmäinen lokki kuiskasi.
”Annahan olla, Tama”, Kai-setä torui sitä. ”Olen pahoillani, joskus Tama on hieman mustasukkainen…”
”Eipä tuo mitään”, mamma sanoi poissaolevasti. Olikohan mammakin surullinen?

Yorun täytyi kasvaa nopeasti vahvaksi, täytyi! Sitten mamma voisi olla Yorusta ylpeä!

Pian tämän jälkeen mamma ja vaaleahiuksinen setä alkoivat onkia.
”Tänään syödäänkin kalaa!”, vaaleahiuksinen setä intoili.
”Täällä on kieltämättä aika hyvät apajat”, Kai-setä myönsi ja kuulosti tyytyväiseltä tarkkaillessaan omaa onkeaan. Tama-tihrusilmä lenteli taivaalla tyytyväisenä, Sora ei halunnut mennä mokoman lähellekään vaan lenteli veneen tuntumassa. Yorukin halusi lennellä, vaikkei ollutkaan vielä yhtä hyvä kuin isoveli Splinter. Yoru ei menisi kauas mammasta, Yoru vain veryttelisi siipiä vähän.

Niinpä Yorukin lensi ja vaappui tuulessa.
”Varovasti!” Mamma kehotti. Yoru yritti olla varovainen, Yoru tiesi, etteivät siivet kantaneet vielä yhtä hyvin kuin tihrusilmäisen lokin valkeat ja kapeat siivet.
”Se teissä Murkroweissa onkin vikana”, tihrusilmä oli yhtäkkiä Yorun vieressä. ”Te olette niin tavattoman heikkoja.”
”Emmepä ole!” Yoru pisti vastaan, vaikka Yoru oikeasti tiesikin, että oli heikko.
”Olettepas!”, tihrusilmä-Tama vaakkui. ”Minä pystyisin voittamaan sinut yhdellä iskulla!”
”Etkä pysty!” Yoru huudahti. Mutta sitä Yorun ei kai olisi pitänyt sanoa, sillä pian Yorua paukutettiin siivillä. Isku teki kipeää, mutta Yoru ei antanut Yorun itkeä. Yoru ei itkisi tuollaisen nähden, ei itkisi! Vaikka isku olikin voimakas ja oli saanut Yorun ruumiin vapisemaan kivusta, Yoru ei itkenyt. Kyllä Yorukin osasi olla vahva!
”Siitäs sait, tyhmä!” Tihrusilmä-Tama ilkkui. Se katsoi Yorua, kuin olisi tiennyt, ettei Yoru voisi tehdä mitään. Mutta siinä se oli väärässä. Yoru liihotti hiljaa takaisin veneelle päin.
”Arvasinhan minä!” Tihrusilmä-Tama rääkäisi. ”Pelkuri!”

Mutta ei Yoru pelkuri ollut.

Kun Yoru oli jo melkein veneellä, Yoru kääntyi yllättäen ja rääkäisi niin kovaa kuin osasi. Tihrusilmä-Tama säpsähti ja Yorun Astonish-isku osu ja upposi. Siitäs sai!
”Sinä olet ihan tyhmä!” Tama huusi toivuttuaan iskusta.
”Itse olet, jos nimittelet muita!” Yoru rääkäisi takaisin. Sitten Yoru sukelsi vesirajan ylle.
”Sinä et ikinä pysty voittamaan minua, pelkuri!” Lokki rääkyi Yorun perään. ”Minä olen paljon vahvempi kuin sinä!”
Sehän nähdään, niin Yoru ajatteli. Jos Yoru joutuisi joskus ottelemaan tuota ilkiötä vastaan, Yoru ei aikoisi hävitä!

Sitten jokin tuli, melkein kuin varjo oli ilmestynyt Yorun alle, mutta se ei ollut Yorun oma varjo, sillä se tuli veden alta. Sitten joku läiskäytti vettä. Jokin näykkäisi Yorua pyrstöstä.

Yoru rääkäisi.

Miwa

Yorun rääkyminen ei tullut yllätyksenä, korppi oli nähtävästi riitaantunut Kain lokin kanssa. Se ei kuulemma ollut yllätys, sillä Tama-niminen Wingull ei juuri tullut toimeen muiden pokémonien kanssa. Ainoa mikä tuli yllätyksenä, oli Yorun reaktio, yleensä se liisi aina kyynelsilmin luokseni, jos muut olivat sille ilkeitä, vaan nytpä ei. Se oli jopa puolustanut itseään.
”Niin ne lapset kai sitten kasvavat”, minä huokaisin ja katsahdin reunalla kaikessa rauhassa istuskelevaa Soraa.
”Vivih”, se äännähti ja haukotteli. Haukottelu loppui lyhyeen, kun kuulimme Yorun rääkäisevän, se lennähti salamana vesirajasta takaisin veneeseen ja painautui täristen syliini.
”Murkroh”, Yoru niiskutti. Ehkä se oli silti pikku korppivauvani. Silittelin sen päätä, löystyttäen hieman otettani ongesta – juuri nyt kala ei syönyt.
”Ei mitään hätää, Yoru”, rauhoittelin korppia. ”Kaikki on ihan hyvin.”
”Mikähän sen nyt noin säikäytti?” Stalkkeri mietti.
”Jaa-a”, minä vastasin. Olihan Yoru toki hieman pelokas mutta on vaikea sanoa mitä pieni korppi oli näinkin kovasti säikähtänyt.

Kalaa oli tullut suhteellisen paljon, vaikka useimmat niistä olivatkin pelkkiä sinttejä, stalkkeri Eiji tuntui saavan koukkuunsa komeita vonkaleita. Tämän siitä saa, kun hankkii juuri sen halvimman ongen. Vaikka Ayamen takiahan täällä oikeastaan ollaan. Ayame on niin onnettoman laiha, että kalan rasva tekisi sille hyvää – vaikka minulla olikin inhottava tunne siitä, ettei saukko ottaisi ruokaa vastaan.
”Otahan kiinni, Yoru”, maanittelin korppia. Sintit olivat sinttejä, mutta niitä tuli koko ajan lisää, joten kaipa korppivauvalle liikenisi yksi. Yoru katsoi minua uteliaana, mutta tajusi pian mitä ajoin takaa. Korppi näytti unohtavan säikähdyksensä hetkeksi ja räpytteli siipiään. Pian korppi oli jo ilmassa ja odotti tulevaa herkkupalaa. Heitin makrillin kohti korpin avonaista nokkaa, mutta ennen kuin Yoru ehti ottaa kalan kiinni, valkoinen viuhahdus nappasi kalan Yorun nokan edestä. Valkoinen viuhahdus istui tyytyväisesti nyhverö Kain olalle ja mutusti saalistaan häijy kiilto tihrusilmissään.
”Tama, tuo ei ollut kilttiä”, Nyhverö-Kai torui pokémoniaan. ”Pyydäpä anteeksi.” Mutta lokki nosti nokkansa pystyyn ja kääntyi selin Yoruun, mikä kieli aika hyvin siitä, ettei lokilla ollut aikomustakaan totella. Syötyään se alkoi heti kiehnätä kouluttajansa poskea vasten, mutta Kai ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä. Kaivoin Yorulle uuden makrillin mutustettavaksi, mutta tällä kertaa varoin visusti heittämästä kalaa Yorulle, kuka tietää vaikka tuo lokin kutale varastaisi senkin toisen nokan edestä. Annoin kalan Yorulle joka sitten otti makupalan siipiensä väliin ja alkoi mutustella sitä.

Hetken ajan oli aivan rauhallista ja saatoimme kaikki palata takaisin omien juttujemme pariin, minä tartuin tietenkin onkivapaan, Sora ja Yoru päättivät kaiketi harjoitella lentämistä yhdessä, sillä nuo lähtivät yhteistuumin lentoon. Kai pisti kiusankappaleensa poképalloon ja jatkoi häirikkönsä metsästämistä samalla sanaillen mukavia stalkkeri Eijin kanssa. Kalastaminen oli suoraan sanoen tylsää puuhaa, eikä siinä juuri voisi odotella ihmeempiä tapahtuvan, kunnes yhtäkkiä huomaat jonkin nykäisevän vapaasi. Olihan tässä ajassa ongittu, jos mitä, mutta tämä vonkale tuntui jotenkin erilaiselta. Se painoi jonkin verran enemmän kuin onkimani sintit ja jotenkin tuntui, että vonkale oli ottanut syötistä tukevammin kiinni. Kelasin hitaasti siimaa sisään ja nostin onkea hieman. Olin näkevinäni häivähdyksen jostakin, mikä näytti pyrstöltä – vaaleanpunaiselta pyrstöltä.
Olinko saanut syöttiini vahingossa pokémonin?

No sitä ei tarvinnut kauaa ihmetellä, sillä yhdellä nykäisyllä mokoma fisu päästi itsensä irti sellaisella voimalla, että ongen siima ennätti jotenkin paiskautua keskelle kasvojani.
”Mikä hemmetti se oli?” Ihmettelin ääneen. Farssi ei ollut jäänyt keltään huomaamatta, ilmeisesti kaikki tällä paatilla olivat jokseenkin tylsistyneitä puuhiinsa.
”Mitä tapahtui?” Stalkkeri-Eiji halusi tietää.
”Kala piti omaa kivaa”, minä vastasin. Kai, tuo nyhverö sen sijaan näytti miettivältä. Ennen kuin ehdin kysyä, mikä mätti, vedestä kuului loiskahdus ja kun me kaikki kolme katsoimme reunan yli, näimme vedessä stalkkeri Eijin pokémonin. Piikikkään pallokalan nimittäin.
”Qwill! Fish, fish!” Mokoma äännehti, ikään kuin, sillä olisi ollut tärkeätäkin asiaa.
”Masa on nähnyt jotain”, Stalkkeri-Eiji tulkkasi. Mutta ennen kuin saimme selville mitä, jokin hämmästyttävän vaaleanpunainen otus ilmaantui vedestä ja puski pallokalaa kauemmaksi ja painui sitten veden alle.
”Masa, hyppää!” Eiji käski pokémoniaan, ja pallokalahan hyppäsi, vettä pärskäyttäen suoraan kouluttajansa syliin, sellaisella voimalla, että kaatoi kouluttajansa paatin kannelle pitkin pituuttaan. Mokoma räminä oli varmaan niin kuuluva että herätti yläpuolella lentelevien Soran ja Yorun huomion, joten ne laskeutuivat ja istahtivat paatin kaiteelle.
”Mikä ihme se äskeinen oli?” Minä kysyin. ”Joku pokémonko?”
”Luultavasti”, Kai vastasi. ”Jotkut kalastajat ovat kertoneet, että heitä kiusaa eräs vaaleanpunainen pokémon, jolla on tapana joko näykkiä siimoja tai tarttua syöttiin mutta sitten karata siitä.”
”Onko se siis joku trolli?” Minä kysyin.
”Siltähän se vaikuttaisi”, Kai mutisi. ”Mutta minkälainen vaaleanpunainen vesipokémon pystyisi tällaiseen? Corsolat eivät nyt ainakaan, eikä se ihan kuulosta Luvdiscienkään käytökseltä. Ehkä Gorebyss?”
”Tai ei sittenkään, sen paino ei sallisi sitä nostettavan, siima katkeaisi”, Kai jatkoi mietintöjään. Tällä välin stalkkeri Eiji oli kutsunut pallokalansa takaisin poképalloonsa ja kammennut ylös paatin pohjalta.
”No mikä tahansa se onkin, se on kolmenkymmenen prosentin todennäköisyydellä saanut myrkytyksen”, Poika sanoi. ”Masalla on ominaisuutena poison point.”

Jaahas.

Menin Soran ja Yorun luo, nuo katsoivat veteen hyvin keskittyneinä, kuin yrittääkseen selvittää mistä tässä oli kysymys. Minäkin päädyin katsomaan veteen, oikeastaan tylsyyttäni. Tuo Kai taisi olla joku meribiologi tai vastaava, enkä usko minun auttavan asioita, eihän minulla edes ole vesipokémonia. Ayame ei varsinaisesti ollut minun, joten sitä ei laskettu. Hetken veteen katsottuani huomasin pinnan alla liikettä. Siellä ui jokin, ja se jokin kiersi venettä.
”No mikä tahansa se onkin, se kiertää venettä”, totesin kovaan ääneen. En uskonut sen olevan kovin iso, eihän se ollut ongittuna painanutkaan paljon mitään. Kai tuli hetimiten vierelleni kaiteen äärelle katsomaan näkyä uivasta kalasta, joka ui pinnan alla.
”Onko se Magikarp?”, poika ihmetteli. ”Eihän se voi olla. Ei niillä ole voimia uida, ne menevät vain sinne, minne virta kuljettaa.”
”No minusta kyllä näyttää, että tuo ui ihan itse”, sanoin hieman sarkastisesti.
”Tuo ei kyllä ole yhtä iso kuin vaikka Alomomola”, paikalle hiippaillut stalkkerikin totesi. ”Se voisi myös olla Feebas.”
”Tuo on kyllä vähän isompi”, Kai huomautti. ”Vähän solakampi myös.”
”No miksei se sitten voisi olla karppi?” Minä kysyin.
”Ne eivät normaalisti käyttäydy näin”, Kai kertoi. ”Yleensä ne ovat varsin välinpitämättömiä, aggressiivisuus on enemmänkin niiden kehitysmuodon luonteen piirteitä…”

Pouk.

Huomaamattamme karppi, kala tai mikä hyvänsä se olikin, oli kadonnut jonnekin.
”Se luultavasti sukelsi syvemmälle”, Kai teorioi.

Pouk.

”Mikä tuo ääni on?” Eiji kysyi yhtäkkiä. Kuuntelimme hetken hiljaa, mistä moinen poukkiminen kuului. Se tuli suoraan altamme.
”Törmäileekö se veneen pohjaan?” Eiji mietti. ”Miksi ihmeessä?”
”No tuota, joskus Gyaradoksilla on tapana kaataa laivoja suutuspäissään”, Kai selitti mietteliäänä.
”Mutta eivätkö ne ole aina suutuspäissään?” Eiji kyseli.
”Noo, kyllä”, Kai myönsi. ”Mutta jos kyseessä tosiaan on Magikarp, meillä ei ole syytä huoleen. Haluaisin saada sen tuolta, joka tapauksessa.”
Siinäpä sitten yrität. Minulla ei ollut hajuakaan miten mokoman kalan saisi nostettua ylös, eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnostanut. Jos kyseessä olisi pieni pokémon, mitä vaaraa siitä olisi? Tokihan se näykki uimareita varpaista ja kiusasi kalastajia, mutta eihän siitä muuta vaaraa ollut. Toisaalta se saattaisi karkottaa turisteja, mutta mitäpä minä siitä välittäisin?

Pouk!

Höhlä kala, luuliko se oikeasti saavansa tämän paatin nurin kurin?

Joskus minulle on sanottu: Älä manaa kohtaloa. Mutta kohtalon manaaminen on kivaa, varsinkin silloin kun ei tiedä manaavansa kohtaloa. Mitenkä minä nyt olisin voinut tietää, että kun kukaan ei katsonut minne tämä kirottu on menossa? Niin siinä kuitenkin kävi, että Kai ja Stalkkeri-Eiji tutkivat niin hanakasti vettä, ettei kumpikaan katsonut minne laiva oli matkalla. Sitten yhtäkkiä tapahtui humpsis ja Miwa yli laidan. Kuului vain kolaus ja paatti tärähti. Sitten sitä mentiin yli laidan, jo ennen kuin ehdin edes tajuta mitä tapahtui.

Niin Miwa, ei saa manata kohtaloa tai käy näinkin hassusti, että sinä uimataidoton ressu joudut veden varaan ja uppoat kuin alasin. Meri vesi oli hyytävää, ja se taisikin olla ensikosketukseni meriveteen, eihän missään Aurora Townissa merivettä ollut. Se on sinänsä hassua, sillä mieleeni muistui jostakin kumman syystä jotakin. En tiedä mistä moinen ajatus mahtoi tulla, mutta olin muistavinani jotain, jostakin. Siitä että oli ollut hyytävän kylmä ja lunta – mutta ehkä kaikki tämä johtui jostakin shokista. En kyllä tajunnut hukkuvani, mutta tajuavatkohan hukkuvat yleensäkään hukkuvansa? Olin kuullut, että kaikista keinoista heittää veivinsä, oli hukkuminen kaikista rauhallisin.
”Se on ihan kuin nukahtaisi”, oli joku sanonut joskus jossakin. Mutta kukahan sen oli sanonut? Niin, en muista.

Jokin molskahti veteen perässäni, molskahdus kuulosti kumealta, vaimealta. Ehkä joku toinenkin oli molskahtanut veteen? Se jokin muistutti kovasti jättikokoista pääsiäismunaa, ehkä mieleni tai näköni teki tepposia hapen puutteen takia…

Sitten yhtäkkiä jokin nyki minua käsivarresta. Tässä vaiheessa vesi kohisi korvissani sen verran äänekkäästi, että tuskin huomasinkaan moista. Sitten lopulta tunsin jonkun läimäisevän kasvojani. Läimäisystä johtuva jomotus sai minut heräämään jonkun verran. Minua kummastutti se näky joka minua kohtasi, saatuani silmäni auki jonkin verran. Tumma silmäpari tuijotti minua tuimasti. Sen naama oli niin lähellä, etten oikein tiennyt mikä se oli, kovasti sininen kuitenkin. Se kiskoi minua ylöspäin, mutta varsin pian minulle selvisi, että jokin yritti puolestaan nykiä minua alaspäin. Nykiminen ei ollut kuitenkaan kovin voimakasta, heikkoa suorastaan, joten yksi kunnon potku jalallani sai nykimisen taukoamaan ja tämän sinisen vetämään minut pinnalle.

Haukoin henkeä hetken ja yritin päästä ajan tasalle tapahtumista. Paatti näytti olevan kunnossa, mutta olin jotenkin päätynyt veteen. Tämä sininen öh… vesikaniini – jonkinmoinen pitkäkorvainen ja varsin pääsiäismunan näköinen kaniini oli näköjään vetänyt minut pinnalle, sen käden tyngät näyttivät olevan aika lyhyet, joten en oikein ymmärtänyt miten se pystyi tukemaan minua niin, täällä pinnassa, etten vajonnut alas ankkurin tavoin.
”Hyvin tehty, Azuma!” Kuulin Kain äänen huutavan paatilta päin. Sitten tunsin liikkuvani, tai no Azuma-vesikaniinin tuuppimana kohti venettä.
”K-Karp!” Se murahteli.
”Kyllä, kyllä”, vastailin. ”Mennään, mennään…”
”Azuh?” Vesikaniini sanoi ja kurkki minua hieman kummeksuen. Sen ääni ei ollut läheskään yhtä syvä kuin äsken kuulemani ääni.
”Outoa”, minä mutisin, kunnes joku päätti olla niinkin ystävällinen ja alkaa pärskiä vettä päin näköä.
”Oletkos pärskimättä”, minä murisin sille, mutta vastaukseksi sain vain tällin päin naamaa.

Niljakkaan vaaleanpunaisen tällin.

Se oli jonkin moinen karppi, jonka vaaleanpunaiset suomut kimalsivat auringossa sen molskahtaessa veden pinnalle ja sitten taas takaisin mereen.
”Mikähän sen ongelma oli?” Minä pohdin, kun se jo taas päätti siunata minua visiitillään. Karppi ponkaisi ylös vedestä ja tarrasi leuoillaan nenästäni.
”Ghei!” Minä huusin sille. ”Bäästä irti dedästäni dai buuten!” Mutta karppi vain mulkaisi minua ärtyneesti eikä tehnyt elettäkään päästääkseen irti nokastani.
”Vivih!” Sora äännähti liihottaessaan paikalle, varmaan katsoakseen mikä täällä maksoi. Tullessaan sininen perhonen tönäisi karppia niin, että sen löyhä ote nenästäni irtosi ja kala molskahti takaisin veteen.
”Kiitoksia, Sora”, henkäisin ja hieroin toisella kädelläni nenääni. Ei karpin ote ollut mitenkään napakka, mutta olin silti iloinen päästyäni karpista eroon.

Tai niin luulin.

Karppi ei suinkaan ollut luovuttanut, vaan ponkaisi taas kerran vedestä puskeakseen Soraa – varmaankin kostoksi perhosen väliin tulosta. Sora kuitenkin väisti iskun varsin ketterästi ja vastasi hyökkäykseen lähettämällä karpin suuntaan kellanoransseja itiöitä, jotka osuivat ja upposivat. Vaan eivät tehonneet. Käsitykseni mukaan kyseessä oli Stun Spore-niminen hyökkäys, jonka oli tarkoitus halvaannuttaa vastustaja. Se ei toki aina tehonnut, mutta oliko itiöiden sitten tarkoitus upota kohteen ihoon ja kadota tyystin?

Karppi jatkoi hyökkäystään, siis Soran puskemista, eikä Sora jäänyt katselemaan sen yrityksiä. Karpin hyökätessä uudestaan, Sora näykkäisi sitä sen viiksistä – kyllä vain, karpilla oli hailakan vaaleanpunaiset viikset.
”K-Karp!” Karppi murahti ja putosi loiskahtaen veteen.
”Hyvä, Sora”, kehuin perhosta. ”Ehkä se oppii tuosta.”
Vaan, kun ei. Karppi oli näyttänyt ottaneen elämän tehtäväkseen kimppuumme hyökkäilyn – vaikkei se juuri muuta osannut kuin puskea. Tähän iskuun Sora vastasi samanlaisella iskulla, mutta osuessaan karppiin, perhonen sylkikin suustaan tahmeaa valkoista rihmaa ja kiesi sitä karpin ympärille pistäen sen niin mukavaan pakettiin, ettei karppi päässyt liikauttamaan eväänsäkään. Se jäi veden pinnalle kellumaan rihmapaketissa.

Jokin osui minua kipeästi päähän, jokin joka oli tullut paatin suunnalta, käännyin katsomaan siihen suuntaan oikein vihaisesti, sillä minä en arvostanut maalitauluksi joutumista.
”Pyydystä se tuohon!” Kai huusi. Katsoin hämmästyneesti veden pinnalle tipahtanutta esinettä, poképallohan se oli. No jos tuo oli Kain yritys napata tuo karppi, se oli varsin huono, kun osuikin ihan väärään tyyppiin. Poimin kuitenkin meren vihreän pallon veden pinnalta ja katsoin rihmapaketissa murisevaa karppia. Ei kai sitä voisi tuohonkaan jättää.

Niinpä heitin sitä poképallolla ja olin melko varma siitä, ettei mokoma suostuisi jäämään sinne. Mutta olin näköjään väärässä, sillä pyörittyään veden pinnassa kolmisen kertaa, pallo jäi paikoilleen kellumaan.
”Sora, viitsitkö tehdä String shotin?” Kyselin perhoselta ja se nyökäytti päätään. Sora sylkäisi suustaan valkeaa rihmaa ja sai sen avulla kalastettua poképallon vedestä.
”Viepä se nyt paattiin, ja pudota tuon nyhverön päähän”, minä neuvoin. Sora katsoi minua hetken kummeksuen mutta lähti sitten pallo rihmassaan tukevasti roikkuen.

Paatille päästyäni Stalkkeri-Eiji heitti veteen jonkin, etäisesti koin syömää pelastusrengasta muistuttavan esineen ja käski minun tarttua siihen. Katsoin poikaa pitkään, luuliko hän tosiaankin minun tarttuvan tuohon? Jos vesi olisi ollut lämpimämpää, olisin jäänyt mulkoilemaan rengasta pidempään, mutta koska minulla alkoi olla vilu en voinut jäädä siihen pitkäksi aikaa, joten annoin mokoman stalkkerin hinata itseni takaisin veneeseen. Juuri parahiksi Sora sattui vielä pudottamaan kantamansa poképallon nyhverö Kain päähän, mikä tuntui varsin oikeuden mukaiselta. Pallon kolahtaessa kannelle, vaaleanpunainen karppi ilmestyi siihen sätkimään ja mulkoili kaikkia kannella olevia vihaisesti. Se kaiketi oletti pääsevänsä helposti karkuun porskuttamalla tarpeeksi lähelle paatin reunaa, joten karppi yritti loikata reunan yli, mutta loikkaus ei ollut tarpeeksi korkea, sillä karppi päätyi jotenkin sopivasti syliini sätkimään. Otin karpin ympäriltä tukevan otteen ja kuskasin kalan Kain nähtäväksi. Hänhän tämän oli halunnut pyydystääkin.

”Tässä se nyt olisi”, sanoin hänelle.
”Kas, vaaleanpunainen Magikarp”, Kai ihmetteli ja kumartui lähemmäs, tutkiakseen saaliin. ”Se todellakin on Magikarp ja vielä vaaleanpunainen.”
”Yleensä Magikarpit ovat shiny-väritteisinä keltaisia”, Stalkkeri-Eiji kiirehti kertomaan, ennen kuin ehdin kysyäkään mitään.
”Mikäköhän on aiheuttanut tällaisen värityksen?” Kai pohti. ”Olisiko se altistunut jollekin kemikaalille?”
”Ken tietää”, minä huokaisin. ”Ota se nyt vaan.”
Mutta tähän kalastajamme pudisti päätään. ”En minä. Sinähän sen kiinni otit.”
”Mutta pallo oli sinun”, minä vastustelin, enkä voinut olla lisäämättä: ”Tosi hyvä heitto.”
”M-Minulla on niitä lisää”, Kai kiirehti sanomaan. ”Tahtoisin toki hieman tutkia tätä yksilöä, jos se suinkin sopii, mutta sinä saat kyllä pitää sen.”

Katsoin karppia suu mutrussa ja se vastasi katseeseeni matalalla murinalla.
”K-Karp!”
”Sinä taidatkin olla aika vaikea tapaus”, minä sanoin, muistellessani miten hanakasti karppi oli yrittänyt estää minua pääsemästä veneelle.
”Taidankin kutsua sinua siksi Karaiksi.”

Näin ollen karpista tuli Karai. Yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, mutta toinen oli yhä ratkaisematta. Olimme ilmeisesti jääneet jumiin johonkin riuttaan, emmekä päässeet omin avuin liikkumaan, joten Kai meni kapteenin komeroon katsomaan saisiko yhteyden rannikkovartiostoon tai johonkin. Minä puolestani istuin alas, huopa harteillani ja Karai sylissäni. Yoru näytti itkuiselta liihottaessaan luokseni, mutta se ei tohtinut tulla istumaan tavalliselle paikalleen, olkapäälleni. Kaipa Karain matala murina pelotti sitä. Sora laskeutui korpin viereen ja siinä me odotimme, kun Eiji tarkasteli päivän kalasaalista.

Lopulta apu tuli, mutta Kai ei ollut siitä lainkaan iloinen, sillä auttajaksi paljastui Azuran isäpappa, joka astui venhoon, kuin olisi omistanut sen.
”No nuori Kai”, ukko sitten virnuili. ”Näin siinä käy, kun kokematon lähtee kaloja narraamaan.”
Kai näytti siltä kuin olisi halunnut huitaista ukkoa.
”Vai oliko tämän takana se uimareita kiusannut pokémon?” Mies kyseli sarkastisesti. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli Azuran isä, Azuran joka ei ollut ainakaan minun nähteni pilkannut muita tällä tavoin.
”No me ainakin löysimme sen”, Kai murahti.
Siihenkös ukko nauroi ja makeasti nauroikin. ”Vai löysitte? No mikä se oli?”
”Magikarp”, Kai sanoi yksinkertaisesti.
”No mutta nuori Kai, sinun vesipokémonien asiantuntijana luulisi tietävän, etteivät Magikarpit pysty muuhun kuin uimaan virran mukana, ei niillä ole evissään tarvittavaa voimaa kiusatakseen uimareita, saati sitten leuoissaan! Eivätkä Magikarpit edes ole vaaleanpunaisia. Oletko varma, ettei kyseessä ollut vauhkoontunut Luvdisc?”
Tässä vaiheessa olin kurkkuani myöten täynnä tämän kaikkitietävän ukon kommentteja, etten voinut itselleni mitään. Viskasin Karain ukkoa kohti, ja mitäpä Karai tekikään? Se otti kiinni ukon konkkanokasta ja jäi siihen ukkoa mulkoilemaan.
”Mikäs tämä sitten on?” Minä kysyin. ”Karpin kontit sentään!”

Ukon hämmästynyt ilme oli vertaansa vailla, hänen tuijottaessaan Karaita, joka todellakin oli Magikarp ja varsin vaaleanpunainen yksilö.
”Mutta eihän…” Ukko puolustautui. ”Eihän tämä nyt voi olla…”
”Mutta kun on”, Kai ennätti sanomaan. ”Näettehän sen omin silmin?” Ja täytyy sanoa, noita sanoja lausuessaan Kai ei vaikuttanutkaan tavanomaiselta nyhveröltä, vaan varsin itsevarmalta kaverilta.

Kutsuin lopulta Karain takaisin palloonsa ja jäin tuijottamaan näkyä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että nyhverö on nyhverö vaikka voissa paistaisi, nyhveröstä voi toki tulla jotain muuta, mutta se veisi aikaa. Kuitenkin Kai joka oli vasta muutamia päiviä sitten osoittautunut minun silmissäni nyhveröksi vailla vertaa, lateli nyt itsevarmasti kommentteja päin herra Mizunon naamaa.
”Kaissa on tyyliä vai mitä?” Stalkkeri-Eiji virnuili.
”Ai sinä olet sitä sorttia”, heitin takaisin.
”En sitä tarkoittanut”, Eiji sanoi. ”Kaikki ei vain aina ole sitä miltä ensin näyttää.”

Niin. Tuo oli totta, monessakin mielessä. Magikarpit olivat yleensä säyseitä, eivätkä ne juuri piitanneet ihmisistä, mutta Karai ei ollut lauhkea kuten lajitoverinsa, se oli aggressiivinen kuin mikä. Se oli luultavasti kiusannut kaikkia noita kalastajia ja uimareita, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Herra Mizuno tuskin uskoikaan väitettä.
”Ei sitä tarvitsekaan uskoa”, Kai töksäytti. ”Saatte kuitenkin kuskata meidät täältä pois, kun olette tänne asti vaivautuneet.”

Ja niin siinä sovittiin, että herra Mizuno – halusi tai ei, saisi kuskata meidät täältä rantaan, ja palata takaisin muutaman vahvan vesipokémonin kanssa hakemaan jumiin jäänyttä paattia.

Kalasaalis lastattiin herra Mizunon moottoroituun veneeseen tämän puhistessa jotakin tämän päivän nykynuorten huonosta kasvatuksesta.

”Sen siitä saa”, minä naurahdin. Kai kuuli kommenttini ja hymyili, minäkin hymyilin vaikken nähnytkään siinä mitään ideaa. Paitsi ihan vain siksi että minusta oli hauska nähdä herra Mizuno noinkin kettuuntuneena, se oli hänelle aivan oikein.

Kommentit:

Chidori


Luku 24
Vuosien odotuksen jälkeen Karai on viimein virallisesti Miwan tiimin jäsen, mahtavaa! Tämä tapahtuma sattuikin sopivaan väliin, sillä mikä olisikaan parempi tapa esitellä murhaajakarppi kuin kirjoittaa oma versiointi Tappajahaista? Leffaa en ole itse katsonut vuosikausiin, mutta pienen briiffin jälkeen voin kuitenkin todeta, että antamasi kriteerit mukailevat elokuvan juonta ja muita elementtejä sopivissa määrin. Kuten jo hoitajakirjassa mainitsit, varpaiden näykkiminen ei todennäköisesti aiheuta tarpeeksi pelkoa, jotta tämä Tappajahai-versiointi voitaisiin laskea kauhuksi. Trilleristä tämä menee kuitenkin passelisti, sillä näykkijän identiteetti pysyi kauan mysteerinä ja karppi aiheutti toiminnallaan piinaavia tilanteita. Muistaakseni eräs nenännipistelijä-karppi esiintyi aivan ensimmäistä kertaa (joskin hyvin pienessä roolissa) luvussa 6? Olisi ollut ihan hauskaa, jos tässä luvussa Miwa olisi jossain vaiheessa maininnut verenhimoisen karpin tuntuneen etäisesti kumman tutulta. Tai sitten tästä mainittiin, mutta missasin sen!

Moni otus Miwan tiimissä vaikuttaisi tämän luvun perusteella kaipaavan pientä boostia itsetuntoon! Yoru, Odile, Rhydo, Ayame…. Toisaalta Miwa on juuri sopiva kouluttaja tämäntyyppisille pokémoneille, joiden hidasta, mutta asteittaista kehittymistä naisen matkassa on ollut mukava seurata. Yorusta ainakin tulee herttaisen selkeästi ilmi, kuinka paljon tämä välittää kouluttajastaan.


Rigel +0,5lvl +2op, Splinter +0,25lvl +2op, Karai +4lvl +2op, Yoru +3lvl +4op, Sora +2lvl +1op, Rhydo +2op, Candy +0,25lvl +2op, Luna +8op. Rahaa 3x100pd:tä, eli yhteensä 300pd:tä. Lisäksi Karai, Yoru ja Sora saavat eniten esiintyneinä edellä mainittujen palkkioiden päälle yhden extratason sekä oppivat valintasi mukaan joko satunnaisen pimeys- tai sähkötyypin iskun. Bonuspalkkiona vielä kaksi hedelmätorin marjaa, ilmoittele valintasi. Yorun Easter Eggistä paljastuu kruunu-päähineproppi. Luna löytää magost-marjan!

Aurora #22 > Saukko-paran huijaus

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammihelmikuussa 2017.

Ilse

Candy oli ymmällään, olihan se jutellut asiasta Odilelle. Odile oli meistä kaikista se hyveellisin, sen verran minäkin tiesin. Odile oli kyllä kiltti mutta vähän ujo.
”Oikein paljon ujo, jos minulta kysytään”, sanoi Trix. ”Vähän se ottaa päähän, eihän tuo ruoho tee mitään hyödyllistä.”
”Odile sanoo, että varastaminen on väärin!” Candy kitisi. ”Ettei saa varastaa.”
”Ihmiset tekevät kaikenlaista, mitä ei saisi tehdä”, Demetria totesi. Se nappasi Candyä niskavilloista ja asetteli Eeveen pennun etutassujensa väliin. ”Mutta se ei tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja.”
”Mutta eikö ole ilkeää ottaa jotakin toisen omaa?” Candy kysyi, pinkkejä silmiään räpytellen.
”Odile on oikein selittänyt jutun juurta jaksaen”, Trix huokaisi. Mutta Demetria oli kärsivällinen, se alkoi nuolla Eeveen kimaltavaa turkkia ja selitti varsin äidillisesti:
”Joskus ilkeiltä vaikuttavat asiat saavat eri muotoja. Joskus asiat joita pidämme hyvinä paljastuvatkin pahoiksi. Sellaista on elämä.”
”Ilkeät asiat voivatkin olla hyviä ja hyvät pahoja?” Candy makusteli sanoja suussaan. ”En ymmärrä!”
”Kyllä sinä joskus tajuat”, Leafeon vakuutti.

Kummallista kyllä ei tämä juttu minun mielestäni vaikuttanut ilkeältä. Se että meidän piti varastaa, oli pahaa? Minusta se ei ollut väärin, varastaminen siis. Ei minusta tuntunut, että olimme tekemässä jotakin väärin. Sitä paitsi se valkoinen Vulpix sanoi, että pelastaisimme jonkun. Jos kerran pelastaisimme jonkun, emmekö me silloin tee hyvää? Ja oliko varastaminen oikeasti jotain tuomittavan hirveää?

Ei, ei se minusta ollut.

”Trix?” Minä kysyin. ”Onko sinusta väärin varastaa? Tai olemmeko me tekemässä väärin?”
Mustaturkkinen kettu katsahti minua ja virnisti.
”No onko se sinusta väärin?”
”Eeei”, sanoin lopulta. ”En tiedä miksi, mutta minusta ei tunnu väärältä.”
”Se on tyyppikysymys”, Zorua vastasi. ”Me olemme pimeys-tyypin pokémoneja, sinä ja minä. Ja Yoru. Ehkäpä sen vuoksi meidän ajatusmaailmamme eroaa muista.”
”Mutta Yoru ei ole puolesta eikä vastaan”, minä totesin. Sehän vain itkeä parkui melkein kaiken ajastaan.
”Yoru on vielä niin pieni”, Trix sanoi, katsoessaan takapenkillä istuskelevaa vaaleahiuksista äitiä. Yoru istui äidin olalla ja värisi.
”Y-Yorun on pakko yrittää”, korppi raakkui hiljaa.
”Mutta syystä tai toisesta se tykkää Miwasta, ja minusta näyttää siltä, että se yrittää parhaansa Miwan takia.”

Niin. Jos Yoru ei yritä äidille voi käydä hassusti. Vaikka kyllä kai äiti pärjää.

Sitten äiti otti kaikki muut takaisin poképalloihinsa paitsi minut ja Trixin. Candyä ei otettu mukaan eikä Splinteriä.
”Nytkö mennään?” Minä kysyin. Tiesin ettei äiti ihan ymmärtänyt minua, mutta hän nyökkäsi.

Hii, nyt se alkaa!

Minua vähän jännitti ja vatsaa kouraisi, mutta Trix hymyili minulle rohkaisevasti.
”Tiedättehän nyt varmasti tehtävänne?” Äiti kysyi, kun vielä istuimme vaaleahiuksisen sedän autossa.
”Tiedetään!” Trix sanoi. ”Me livahdetaan takahuoneeseen ja huijataan Buizel seuraamaan!”
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi. ”Pitäkää huolta, ettei teitä nähdä.”
”Yritetään kyllä parhaamme”, Trix vakuutteli ja pökkäisi päällään äidin polvea. ”Mutta ei meistä näkymättömiä voi tulla.”
”Ehkä olisi pitänyt ottaa Lita mukaan”, minä tuumasin.
”Mahtaisiko se pysyä tolkuissaan?” Trix arveli. ”Se oli vähän ulalla lähtiessämme. Siinä Trix oli kuin olikin oikeassa. En ymmärtänyt mikä Litaa vaivasi, yleensä se oli ihan kunnossa mutta tänä aamuna se vain kihersi jotakin katkerista ajatuksista.

”No niin sitten mennään”, Trix huikkasi ja loikkasi ketterästi ulos autosta.
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi ja silitti meitä kumpaakin päälaelta. ”Pidä huolta Ilsestä!”
”Pidän!” Kettutyttö huikkasi. Sitten mentiin. Äiti meni toiseen suuntaan kuin me ja se vaaleahiuksinen kaveri ajoi pois ja jätti meidät tänne.
”Sen on parasta tulla takaisin”, Trix mutisi. Sitten me menimme. Olkaa varovaisia, ettei teitä nähdä, oli äiti sanonut. Mutta miten kukaan voisikaan nähdä pari pientä pokémonia tässä hälinässä. Ihmisillä oli kiire, ne kävelivät eri suuntiin, eivätkä edes katsoneet alas.
”Hyvä vain”, Trix sanoi. ”Se tekee tästä helpompaa.”
”Ihmiset eivät taida olla kovin fiksuja”, minä totesin.
”Näillä on liian kiire”, Trix naurahti kuivasti. ”Hyvä meille. Tule nyt!”
Mutta minä halusin katsella ympärilleni. Se rakennus, jonne minä ja Trix hiivimme, oli iso – paljon isompi kuin se kauppa johon äiti oli kerran vienyt meidät. Hälinää oli paljon, ihmiset kävelivät sinne tänne ja ne voisivat vaikka astua päällemme.
”Voivatko ihmiset astua päällemme?” Tiedustelin asiaa.
”Eivät nuo taida huomata meitä, joten se on mahdollista”, Trix totesi. ”Mutta toisaalta se on hyvä. Meitä ei kuulukaan huomata.”
”Mutta jos joku huomaa?” Kysyin, olin hieman levoton. Vaikka minua innostikin tämä kaikki uusi ja jännä, minua myös pelotti, että kaikki menisikin myttyyn.
”Sitten minä hoidan sen”, Zorua virnisti. ”Jostain syystä pulppuan voimaa. Kai se on pian aika.”
”Mikä aika?” Minä kysyin hämilläni. Kuolisiko Trix? Sattuiko sitä masuun?
”Taidanpa kehittyä pian. Siltä tuntuu”, Zorua virnisti.
”Ai niin kuin Winona?”

Niin, Winona joka oli ennen ollut pikkuinen Purrloin, kuten minäkin oli kasvanut isoksi kissaksi. Kasvaisiko Trix myös?
”Millainen sinusta mahtaa tulla?” Minä kyselin.
”Iso. Silloin kävelen kahdella jalalla niin kuin äitikin teki. Äiti oli tosi vahva.”
”Äiti?” Toistin.
”Minun äitini. Ei Miwa, mutta minun äitini”, Zorua sanoi. ”Mutta nyt ei puhuta siitä. Meillä on tehtävää.”
”Mitä siis tehdään?” Kyselin.
”Seuraa vain minua”, Trix virnisti. Ja niin se lähti liikkumaan sulavasti ihmisjalkojen ohitse. Trix oli tosi vikkelä ja ketterä. Ihmiset eivät edes huomanneet sitä, kun kettu loikki niiden jalkojen takaa ja sitten se olikin jo tämän suuren kiireisen huoneen (ehkä salin) toisella puolella. Hui kamala, pitäisikö minunkin tehdä tuo temppu?

Näköjään piti, sillä Trix nyökäytti minulle päätään. Hui kauhea! Katselin menoa hetken, ihmisjalkoja riitti. Ne eivät kai loppuisi ikinä. Oli pakko mennä. Ehkä tämä onnistuisi kivasti. Saisi onnistua, että äiti voisi olla minusta ylpeä!

Nyt mentiin!

Se oli hirveää, ihan hirveää. En minä ollut nopea tai ketterä. Kömpelö vain. Ihmiset eivät toki huomanneet vaivaista pikkuista Purrloinia, mutta se Purrloin kompuroi silti ihmisten jaloissa, sen päälle melkein astuttiin ja kun jalkoja tuli joka suunnasta, en tiennyt minne mennä. Se oli pelottavaa. Ja sitten jotenkin olin siinä, minne Trix oli jäänyt odottamaan. Tassut tärisivät ja sydän hakkasi rinnassa villisti.
”Oletko ok?” Trix kysyi.
”Se oli pelottavaa”, naukaisin. ”Mutta Trix sai sen näyttämään niin helpolta.”
”Se oli ihan kuin silloin kun Rinkeliä ärsyttää ja se lähtee jahtaamaan”, Trix virnisti. Katsoin Trixiä, eivät sen jalat juuri olleet omiani pidemmät, oliko se nopeampi ja ketterämpi kun oli kehittymässä?
”Kyllä se siitä, juniori”, Zorua sanoi ja näykkäisi korvaani hellästi. ”Kyllä se sinultakin onnistuu, kunhan kasvat vähän.”
”Niin kai”, minä miukaisin. ”Mennäänkö portaat ylös?”
Niin, tämän kulman takana oli portaat. Portaat varmaan veisivät sinne missä juksattava oli.
”Käydään vähän katsomassa”, Trix sanoi.
”Jee!” Minä hihkaisin. Olin jo ryntäämässä ylös portaita, mutta sitten Trix nappasi minua hännästä.
”Miksi sinä noin teit?” Kysyin.
”Meidän pitää varoa”, kettu muistutti. ”Juuri tuonne portaisiin minä tunkisin yhden valvontakameran.”
”Eikö äidin pitänyt varmistaa, etteivät ne näe meitä?”
”Kaiken varalta”, Trix selitti. ”Ollaan varovaisia.”

Niin, kai varovaisuus kannatti.

Niin me sitten hiivimme, varovasti yhden portaan kerrallaan, Trix edellä ja minä takana. Se oli turhauttavan hidasta.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, Trix huomautti. Kun me sitten viimein pääsimme porrastasanteelle, Trix käski minun odottaa siinä, sillä välin kun se kävisi katsomassa mikä on valvontakameroiden tilanne. Mutta mitä jos joku tulisi ja astuisi päälleni? Mitä jos joku tulisi ja alkaisi huutaa? Mitä jos…

Ei ketään tullut, paitsi Trix joka sanoi, että voisimme kiivetä portaat ihan rauhassa. Äiti oli onnistunut laittamaan pahan kameran pois päältä. Äiti osasi. Ympärillämme oli hiljaista. Kaikkien ihmisten askeleet kuuluivat vain vaimeasti.
”Ne siirtyvät katsomaan esitystä”, Trix sanoi hymyillen veikeästi. ”Meidän pitää odottaa hetki.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Kaiken varalta”, selitti Trix. ”Täällä voi vielä olla ihmisiä, emmekä me varmaan tahdo törmätä sen Buizelin kouluttajaan?”
”Emme”, vastasin terhakasti. ”Meitä ei saa nähdä, sen on äiti sanonut.”
”Meidän täytyy odottaa, että se kouluttaja on siirtynyt esiintymislavalle. Sitten toimitaan”, Trix muistutti.
”Sitten huijataan!” Kihersin. Huijaaminen kuulosti kivalta. Ja jännältä!

Odottavan aika on pitkä.

Mistäköhän sekin putkahti päähäni? Mutta kun se on totta! Itse siinä, että meidän täytyi odottaa esityksen alkua, kului liikaa aikaa. Oli aika hiljaista, siellä missä olimme. Joskus joku käveli sillä käytävällä, jossa se huone oli. Kävi siellä ja sitten lähti.
”Koordinaattorit käyvät siellä, hakevat ne pokémonit joita käyttävät vetovoimakierroksilla ja jättävät muut palloihinsa tuonne”, Trix selitti. ”Jotkut tuovat esityksen jälkeen jo esityksensä hoitaneet pokémoninsa takaisin tuonne, että ne saavat levätä.”
”Mistä tiedät?” Minä kysyin.
”Odile kertoi”, Trix sanoi. ”Se kuului ennen jollekin koordinaattorille, mutta muuta en siitä saanut irti.”
”Toivottavasti sekin tuodaan sitten tuonne”, minä miu’uin. Jos ei niin, mitä me sitten tekisimme? Se kamerakin oli yhä päällä ja punainen valo vilkkui.
”Eikö äidin pitänyt sammuttaa tuo?” Minä kysyin.
”Kyllä se vielä ehtii”, Trix sanoi, mutta sekin kuulosti huolestuneelta. ”Kunhan mikään ei olisi mennyt vikaan.”
”Mutta eihän äiti ole yksin, eihän?” Minä kysyin. ”Kai sillä on joku mukanaan? Muu kuin Yoru?”
”Rinkeli luultavasti. Se menee sinne, minne Miwakin”, Trix sanoi.
”Kuule Trix, miten sinä tulit äidin luo?” Kysyin, osaksi siksi että halusin tietää, ja osaksi siksi että minulla oli tylsää.
Zorua sulki siniset silmänsä ja hymyili.
”Se alkoi sadeyöstä. Minä ja äiti kuljimme kanjonin poikki, mutta minuun iski kuume”, Zorua sanoi hiljaa. ”Sitten äiti piilotti minut luolaan ja lähti etsimään lääkettä, lupasi tulla takaisin.” Trix näytti surulliselta, se painoi päänsä alas ja katsoi jalkojaan.
”Mutta äiti ei tullutkaan takaisin. Ajattelin äidin eksyneen ja menin etsimään, mutta pökerryinkin matkalla”, se selitti. ”Olin päätynyt jonkun kasvattajamuorin hoiviin, eikä hän laskenut minua menemään, vaikka tervehdyinkin. Halusin löytää äidin, mutta se mummo ei ymmärtänyt. Siksi aloin jekkuilla. Toivoin että ne kyllästyisivät ja heittäisivät minut pellolle, mutta eivät heittäneet.”
”Tuliko äiti hakemaan sinut pois?” Minä kysyin.
”Eipä tullut. Yhtenä päivänä tuli taas matkalaisia, päätin vähän jekkuilla. Splinter näytti hyvältä kohteelta, pieni kun oli”, Trix sanoi.
”Oliko Splinter pieni?” Kysyin epäuskoisena.
”Oli, kun se ei ollut kehittynyt vielä”, Trix selitti. ”No Miwa tuli siihen ja nosti minut hännästä pidellen, käski jättää Splinterin rauhaan. Potkaisin ja pääsin irti. Päätin kettuilla Rinkelille, ja sehän suuttui. Se lähti jahtaamaan minua ympäri huonetta, tuli sotku, ja Miwa nuhteli Rinkeliä. Mutta minäpä huomasin avonaisen ikkunan ja loikkasin ulos.”
”Pääsitkö sinä vapaaksi?” Kyselin.
”No en”, kettu huokaisi. ”Miwa ja Rinkeli lähtivät perääni. Ajattelin että eivät ne minua kiinni saa, mutta saivatpa kuitenkin. Sitten Rinkeli kehittyi eikä Miwa tajunnut mistään mitään.” Trix nauroi.
”Ajattelin, että se vasta olisikin kivaa, niin minä sitten lähdin niiden mukaan. Ajattelin, että kehityttyäni voisin lähteä etsimään äitiä.”
”Ethän sinä aio lähteä, kun kehityt? Ethän Trix?” Kyselin hätäisesti. Minusta ei tuntunut kivalta ajatella, että Trix lähtisi. Se ei saisi lähteä! Minun tulisi sitä ikävä!
”En taida jaksaa”, Zorua haukotteli. ”Teitä pitää vielä opettaa jekkuilemaan.”
”No hyvä”, sanoin helpottuneena ja pökkäisin Zoruan päätä omallani.

”Kappas vain”, Trix sanoi äkkiä. ”Kamera on pois päältä.”
Se oli totta. Se juttu ei enää vilkkunut. Äidin oli täytynyt pistää se pois päältä!
”Joko aloitetaan?” Minä kysyin.
”Vielä hetki”, Trix kuiskasi. ”Se ei ole vielä tullut.”
”Höh!” Minä huokaisin.  Odottaminen on tylsää! Miksei kaikki voinut käydä nopeasti? Miksi piti odottaa?

Sitten joku lonksutti rappuset ylös, ei meidän rappuset vaan jotkin toiset.
”Clementine, menit sitten kaatumaan”, joku puhisi. ”Se maksoi meille pisteitä, tajuatko? Paljon pisteitä!”
Puhuja oli selvästi tyttö, mutta minä en nähnyt hänestä kuin selän, ruskettuneen selän ja nutturalle laitetut tummat hiukset.
”Jos emme pääse jatkoon, saat olla onnellinen, jos pääset osallistumaan Marblen kisoihin!”
”No ei se nyt noin vakavaa ole”, Trix sanoi hiljaa. Minä nyökkäilin, miksi hän oli noin hermona? Sitten tyttö meni siihen huoneeseen. Tuonne meidän pitäisi hiipiä, kunhan se tyttö häipyisi.
”Älä esitä nukkuvaa, kun puhun sulle Clementine!” Tyttö ärjäisi. ”Älyä nyt, että kömpelyytesi maksoi meille paljon pisteitä! Toivottavasti Belle onnistuu korjaamaan tilanteen.”
Askelia, askelia kohti oviaukkoa. Siinä ei ollut kunnon ovea, vain neliskanttinen aukko johon olisi kuulunut ovi, mutta ovea ei ollut. Kopinaa. Kopina kuului sen tytön kengistä. Tyttö lähti kohti toisia portaita. Sellaisia jotka olivat sen käytävän päässä. Kun minä oikein höristin korviani, kuulin kovaa puhetta ja hurrausta.
”Tuolla esiintymisareena siis on”, Trix totesi. Odotimme vielä hetken. Ei ollut hyvä, jos ryntäisimme huoneeseen suin päin. Buizel saattaisi epäillä jotain.
”Hei Trix, minulla on idea”, sanoin äkkiä, sillä päähäni oli putkahtanut eräs idea, jolla voisimme saada Buizelia huijatuksi. Sen pitäisi toimia, olinhan hurmaava pikku kissanpentu. Jos Buizelilla oli lainkaan sydäntä ei se jättäisi pientä avutonta kissanpentua pulaan.
”Kerro se sitten”, Trix sanoi ja minä kerroin.

”Huuuuuuuuui!” Huusin liukuessani pitkin käytävän liukasta lattiaa. Trix oli sopimuksen mukaan työntänyt minut liikkeelle. Tassut liukuivat lattialla hallitsemattomasti, eikä tuntunut siltä, että olin pysähtymässä mitenkään pian. Kunnes törmäsin roskikseen.
”Aijai”, mau’uin. Roskis kaatui kalahtaen lattiaan ja osa roskista osui minua kasvoihin. Tuntui vähän kummalta, vähän siltä kuin päässä huimaisi. Istuin siinä hetken ja ravistin päätäni. Nousin varovasti tassuilleni, ja hiivin hiljaa kohti sen huoneen oviaukkoa. Katsoin arasti sisään huoneeseen ja näin siellä pöydän, naulakkoja ja penkkejä, penkeillä oli paljon laukkuja. Yhden penkin päälle oli käpertynyt oranssi pokémon.

Tuon täytyi olla se. No niin, Ilse! Näyttelijän taidot peliin!

Astuin sisään huoneeseen ja katsoin ympärilleni vielä toistamiseen, eihän sitä koskaan tiedä mitä löytyy. Olihan paikalla kuitenkin paljon laukkuja, ja muutakin tavaraa – kuten huomasin, pehmoleluja, koristeita ja eri näköisiä tölkkejä. Tassuttelin hiljaa Buizelin luo. Buizel nukkui, eikä huomannut tuloani. Istuin lattialle sitä vastapäätä ja aloin naukua suloisimmalla äänelläni:
”Setä? Hei, setä!”
Buizel raotti tummanruskeita silmiään ja katsoi minua kiukkuisesti.
”Minä mikään setä ole…” Sen ääni oli varmasti tytön, eikä pojan. Vaikka äänessä oli tiettyä karkeutta, se ei ollut sellainen kuin Splinterin tai Rigelin ääni.
”Anteeksi, setä”, nau’uin pahoittelevasti. ”Mutta kun setä näyttää niin paljon pojalta!”
”Me Buizelit nyt vain näytämme tältä”, Buizel tuhahti. ”Mutta minä olen tyttö ihan niin kuin sinäkin.”
”Minä en ole ennen nähnyt Buizelia”, sanoin pää kallellani.
”Mitä haluat?” Buizel töksäytti. Se taisi olla huonolla tuulella.
”Oletko nähnyt äitiä?” Kysyin. ”Äiti katosi tungokseen, enkä tiedä minne hän on mennyt.”
”Onko sinun äitisi Liepard?” Buizel kysyi.
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Tarkoitatko äidillä kouluttajaasi?” Buizel kysyi, kunhan oli ensin huokauksensa huokaissut.
”Juu, äiti on äiti”, sanoin hymyillen suloisesti.
”Onko hän koordinaattori?” Buizel tiedusteli.
”Oi en minä sitä tiedä”, vastasin kerrankin todenmukaisesti, sillä en ollut täysin varma, mitä äiti oikeastaan teki. ”Etkö voisi auttaa minua äidin etsimisessä, setä?”
”Johan minä sanoin, etten ole setä!” Buizel ärähti. ”Eikä minun kannattaisi lähteä täältä, Amber ei pitäisi siitä.”
”Etkö voisi lähteä edes vähäksi aikaa?” Pyysin ja katsoin sitä hartaasti. Buizel vaikutti hyvin jyrkältä, eikä varmaan pyörtäisi päätöstään helpolla. ”Olisit niin kiltti!”
Mietin, alkaisinko tihrustaa tekokyyneliä, mutta nähtävästi Buizel ei ollutkaan niin kova kuin luulin, sillä se huokaisi turhautuneesti.
”Hyvä on, autan sinua löytämään äitisi”,
”Jee!” Hihkaisin, mutta sitten silmiini osui jotakin, jotakin mikä kiilsi! Buizelin vieressä penkillä oli kauniisti muotoiltu kimmeltävä esine. En tiennyt mikä se oli, mutta pidin siitä!
”Älä edes katso sitä”, Buizel varoitti. ”Se on Bellen tiara, eikä se siedä, että muut koskevat siihen.”
”Mutta Bellehän ei ole täällä, eihän?” Minä varmistin.
”Ei ole”, Buizel vahvisti. ”Se osallistuu toiselle kierrokselle Amberin kanssa.”
”Sittenhän minä voisin vähän kokeilla sitä”, ehdotin vienosti hymyillen. Buizel näytti puntaroivan asiaa hetken mutta lopulta se nappasi tiaraksi kutsutun esineen vierestään penkiltä ja ojensi sitä minua kohti. Buizel asetteli kauniisti kimmeltävän arvokkaan esineen päälaelleni. Kehräsin tyytyväisenä.
”Sinun pitäisi antaa se takaisin”, Buizel muistutti.
”Voin antaa sen takaisin sitten, kun tulemme takaisin”, sanoin viattomasti. ”Kun olet auttanut löytämään äidin!”
”No kai sekin käy”, Buizel sanoi pohdittuaan asiaa hetken. ”Missä sinä näit äitisi viimeksi?”
”Alakerrassa, sieltä mistä tullaan sisään”, minä vastasin. ”Ihmisiä oli niin paljon, että minä eksyin äidistä.”
”Aloitetaan siis sieltä”, Buizel sanoi. Se laskeutui varovasti penkiltä, jossa oli nukkunut ja ynähti jostain kumman syystä päästyään jaloilleen. Katsahdin sitä kysyvästi. Tuo Buizel oli väriltään oranssi ja siinä oli keltaista. Se oli kuitenkin jotenkin karmivan näköinen, sillä oli nimittäin jonkinlaisia raitoja, mutta ne raidat eivät kyllä näyttäneet siltä, että kuuluivat Buizelin oranssiin turkkiin.
”Mennään sitten!” Minä hihkaisin ja lähdin juoksemaan kohti oviaukkoa.
”O-Odota vähän!” Buizel huusi perääni. ”En… en pysty kulkemaan noin nopeasti…”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan Buizelia. Se nilkutti hitaasti luokseni.
”Onko sinun jalka kipeä?” Minä kysyin.
”Vain vähän rasittunut”, Buizel totesi toista eturaajaansa heilauttaen. Mutta minä näin, että käveleminen sattui siihen.

Käytävälle päästyämme Trix puuskutti meitä vastaan esitysareenan suunnalta, juuri kuten olimme sopineet.
”Siellähän sinä olet!” Se huusi juostessaan portaita alas. Buizel katsoi Zoruaa hieman hämmentyneenä.
”Ystäväsikö?” Se kysyi ja minä nyökkäsin.
”Löytyikö äitiä?” Kysyin Trixiltä.
”Eipä näkynyt olevan ainakaan katsomossa”, Trix totesi. ”Maako sen on niellyt vai mikä?”
”Setä auttaa etsimisessä”, ilmoitin.
”Sanoin jo, etten ole mikään setä!” Buizel murahti.
”Mutta kun minä en tiedä sedän nimeä”, miukaisin söpösti.
”Clementine”, Buizel vastasi ja painoi – varmaankin nolostuksissaan päänsä kumaraan.
”Eikös Clementine oli pojan nimi?” Trix vinoili.
”V-Voi se ollakin, mutta minä olen tyttö!” Buizel ärjäisi.
”No ole kaikin mokomin”, Trix hykersi. ”Mennään alas, siellähän me se toope nähtiin viimeksi.”

Tämä sujui hyvin!

Matka alas kesti. Buizel ei tosiaankaan pystynyt liikkumaan kovin rivakasti. Siksi se ei nähnytkään, miten me, minä ja Trix hymyilimme tietäväisinä. Ihmisiäkään ei tullut vastaan, kaikki olivat kaiketi ottelua katsomassa. No sama se, tämä vain helpotti asiaa. Me kuljimme aulan ohi ja olimme muka vilkuilevinamme näkyisikö äitiä jossain. Kun sitten saavuimme portaikon kohdalle, Buizel tuli epäileväksi.
”Onko kouluttajanne varmasti täällä? Ei täällä käy ihmisiä.”
”No mistäs sinä sen tiedät?” Trix kysyi.
”Olen osallistunut kisoihin ennenkin”, Buizel tuhahti. ”Tiedän mikä varasto on, ja tuolla alhaalla on niin pimeää, ettei muu paikka tule kyseeseenkään.”
Se oli totta portaikko, joka oli juurikin sen suuren aulan vieressä, johti jonnekin alas ja siellä oli pimeää.

Ei minulla hätää ollut, olinhan kissa eli näin hyvin pimeässä!

”No sitten se kyllä eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan”, Trix naurahti.
”Oletteko aivan varmoja?” Buizel kysyi epäröiden.
”Kyllä me kouluttajamme tunnemme”, Trix sanoi. ”Se on niin hölmö, että varmaan eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan.”
”Tai etsisi minua”, minä sanoin väliin. ”Minähän olen pimeystyypin pokémon, tykkään pimeistä paikoista!”
”Tuossa on kyllä perää”, Buizel tuumi.
Ja niin me menimme. Minä menin etunenässä, Buizel tuli perässä, ja Trix kulki Buizelin takana. Tämäkin oli sovittu juttu, Trix sanoi, että osasi sähkö-tyypin liikkeitä, vesi-tyyppiä edustava Buizel oli heikko niitä vastaan. Jos se tajuaisi juonemme, Trix iskisi sitä Thunder Fangillä. Äiti oli tosin kieltänyt meitä hyökkäämästä sen kimppuun…

Portaiden päässä oli ovi, joka oli jätetty raolleen. Tiesin, että tuonne meidän piti viedä Buizel ja odottaa äitiä. Tuolla Odilen ja Soran pitäisi olla odottamassa. Mutta mahtoiko Odilesta olla tehtävään, jota siltä odotettiin?

Portaissa kulkeminen kesti. En halunnut mennä liian kauas Buizelista, jos se vaikka keksisi juonemme ja hyökkäisi Trixin kimppuun. Vaikka Trix olikin vahva, paljon minua vahvempi, emme saisi päästää Buizelia karkaamaan. Muuten koko tehtävä menisi pieleen, enkä tiennyt miten äidin sitten kävisi.

Kun viimein olimme kulkeneet portaat alas, lähestyin ovea varovasti. Katsahdin takanani kulkevaa tietämätöntä saukkopokémonia. Se kulki yhä siinä missä pitikin.

Hyvä.

Niin minä kurkistin huoneeseen. Huone oli ihan pimeä, lukuun ottamatta ikkunasta tulvivaa valoa. Siellä Odile seisoskeli Soran kanssa. Juuri siinä kohdassa, mihin valo osui.
”Nytkö?” Sora kysyi, minä nyökkäsin.
”E-E-En minä p-pysty”, Odile niiskutti.
”Kyllä pystyt”, Sora sanoi hanakasti. ”Sää olet vahva, Odile.”
”E-E-Enpäs…” Odile niiskutti.
”Nyt on pakko”, minä miu’uin. ”Ole kiltti Odile, tee niin kuin äiti pyysi, muuten äiti joutuu vaikeuksiin. Ethän sinä halua sitä?”
”E-En”, Odile niiskutti. ”M-Miwa otti minut sieltä Tangerinen pusikosta mitään kysymättä, eikä ole ikinä pakottanut ottelemaankaan.”
Siinä vaiheessa Buizel oli astunut huoneeseen. Trix oli yhä sen takana.
”Mitä täällä tapahtuu?” Se kysyi.  Odile astui edemmäs.
”Hei” se tervehti. ”Kuka sinä olet?”
”Clementine”, Buizel sanoi. ”Mutta olen silti tyttö!”

Se ei vieläkään tajunnut. Heh.

”Tiedän sen, Odile sanoi lempeästi. ”Minä olen Odile, vaikka ennen olinkin Mary.”
Odile tuijotti Buizelia pitkän aikaa. Vaikka huoneessa olikin pimeää, se tuntui silti erottavan Buizelin hahmon hyvin, sillä seuraavaksi se sanoi.
”Sinun jalkasi on turvonnut, sattuuko seisominen?”
”Se on vain vähän rasittunut”, Buizel vastasi. ”Kyllä Amber antaa minun nyt levätä, kun kisat ovat ohi.” Mutta se ei kyllä kuulostanut lainkaan varmalta. Odile huomasi sen.
”Kylläpä sinä olet laiha, saathan kunnolla syödäksesi?”
”Tietenkin saan”, Buizel ärähti. ”Amber antaa ruokaa heti kisojen jälkeen ja…”
”Sinun turkkisi ei kiillä”, Odile keskeytti. ”Sinun kylkiluusi paistavat turkin läpi. Sinä valehtelet.”
”E-Enkä!” Buizel kiisti. ”Amber on hyvä kouluttaja!”
”Niin saattaa ollakin”, Odile myönsi. ”Mutta onko hän sitä myös sinulle?”
”T-Tietenkin!” Buizel vastasi.
”Niin minäkin uskoin kerran”, Odile sanoi haikeasti lähestyessään Buizelia. Buizel astui askeleen taaksepäin, mutta inahti sitten kivusta astuttuaan askeleen kipeällä jalallaan.
”Mitä täällä on tekeillä? Mitä sinä oikein selität?” Buizel tivasi. Nyt se vasta alkoi tajuta, että olimme saartaneet sen ansaan.
”Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, vaikket sitä ehkä ymmärtäisi”, Odile sanoi hiljaa. Sitten sen lehtien joukosta pöllähti sellaista vihertävää pölyä. Pöly osui suoraan Buizelin kasvoille.
”Mitä teh…” se älähti, mutta muuta siitä ei sitten kuulunutkaan, sillä sen silmät painuivat kiinni ja se mätkähti pitkin pituuttaan lattialle.

”No ei se nyt niin vaikeaa ollut”, Trix virnisti. ”No missäs se Miwa piileskelee? Eikö hänen pitänyt odottaa täällä?”
”Eipä ole näkynyt”, Sora sanoi.

Miwa

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Tämä oli varmasti elämäni tyhmin temppu. Saakeli että pitikin ryhtyä Invisiblen juoksupojaksi. Miksi minä edes kuuntelin sen ukon jorinoita? Oli ihan selvää, että se manipuloi minua, ja vetikin oikeista naruista.

No se hyvä puoli tässä oli se, ettei kukaan tulisi ikinä tunnistamaan minua, kun olin nyt kuin ihan kuin joku saakelin Sakiko. Peitenimenkin olin saanut. Kyllä, juuri niin. Peitenimen. Misaki hemmetin Kuromoto. Sillä minä kirjauduin aputytöksi tähän halliin. Niin, minä olin vaaleaverikkö, 21-vuotias maailmanreissaaja, pimeys-tyyppien kaveri Misaki, jolla oli puutetta rahasta.

”Murkroh”, Yoru raakahti epävarmana olallani.
”Ei mitään hätää, Yoru. Ei mitään hätää”, rauhoittelin korppia. Mutta en ollut asiasta niin varma. Mitä jos tässä kävisikin huonosti? Mitä jos tämä ei onnistuisikaan? Mitä jos jäisin kiinni? En edes tahtonut tietää, miten minun sitten kävisi – tai oikeammin, mitä Invisible tekisi minulle.

Ei, älä ajattele sitä! Keskity tehtävään!

Tehtävä ei edes ollut kamalan kinkkinen. Ei ainakaan tämä ensimmäinen osa. Minunhan piti vain hiipiä yhteen huoneeseen ja peukaloida muutamaa kameraa. Tiesin vieläpä mihin kerrokseen mennä, olin nimittäin käynyt tutkimassa paikat sen blondin stalkkerin kanssa. Kolmannessa kerroksessa oli valvontahuone, josta valvottiin kaikkia tämän paikan kameroita. Minun tuli vain livahtaa sinne ja kytkeä pari kameraa pois päältä, siksi kunnes Trix ja Ilse hoitaisivat hommansa. Jos ne hoitaisivat.

Pää ole hiljaa, kyllä ne hoitavat hommansa.

”Kroow?” Yoru katsoi minua kysyvästi.
”Kyllä kaikki hyvin käy, Yoru”, vakuuttelin, mutta lähinnä itselleni. Kyllä Trix ja Ilse hoitaisivat homman, jos ne eivät sitä tekisi, minulle kävisi luultavasti hyvinkin kalpaten. Ei, nyt ei saa ajatella tuollaisia! Pitää keskittyä!

Keskity Miwa!

Kuljin portaat hitaasti ylös. En suinkaan ollut yksin, sillä muutkin avustavat, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin minulla olivat matkalla toiseen kerrokseen, sillä siellä oli se kuuluisa takahuone, jossa koordinaattorit säilyttivät pokémonejaan esityskierroksen jälkeen. Sinne Trix ja Ilse menisivät. Nämä avustajat olivat kaikki menossa jeesaamaan itse kisahallin puolelle, kaipa ne katsoivat, että valot toimivat ja ojentelivat katsomossa juomia katsojille, jotain sellaista. Eipä sillä että minua kiinnostaisi, sillä minähän olin tullut tänne vain tehtävää suorittamaan.

Kun portaat kakkoskerrokseen oli kuljettu, tämä kourallinen ihmisiä hajosi, kaikki suuntasivat kohti sitä käytävää, jolla se takahuone oli, josta pääsisi suoraan areenalle. Tiesin, ettei minun kuuluisi mennä sinne, oli kaiketi jopa parasta, ettei minua nähtäisi lähelläkään takahuonetta, jos tämä menisikin myttyyn. Niinpä minä seisahduin paikalleni ja kohotin rannettani, katsoakseni kelloa – jota minulla ei tietenkään ollut. Sitten pyöritin päätäni kuin idiootti ja lähdin kiipeämään portaita ylös. Minua huvitti tämän rakennuksen arkkitehtuuri, tänne oli tehty monia oviaukkoja, mutta ovia ei oltu viitsitty rakentaa. Periaatteessa kuka vain voisi lompsia sisään ja saada aikaan vaikka millaista tuhoa. No, tämähän oli vähän helpompaa minulle.

En oikein tiennyt, mitä varten tämä kolmaskerros oli tehty, merkittävin asia, mikä täällä oli, oli juurikin valvontayksikkö. Portaissa ei ollut kameraa, mutta kun ne oli kuljettu ylös asti, käytävällä näkyi olevan kamera.
”Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrow?” Yoru vinkaisi hiljaa.
”Kuule mitä luulisit, osaisitko kenties naamioida itsesi hazella ja lentää sen turvin tuonne kameran luo ja nokkia sen rikki?” Kysyin. Tietääkseni haze-liikkeen luoma savuverho ei ollut niin paksua, etteikö korppi näkisi eteensä. Tai ainakin uskoin tarkkasilmäisen korpin näkevän sen läpi.
”Muuur”, Yoru sanoi välttelevästi.
”Minusta kyllä pystyisit siihen”, kannustin korppia. ”Tiedän, että pystyt.”
Yoru tuijotti minua hetken punaisilla suurilla silmillään. Sitten se nyökkäsi, epävarmasti tosin. Korpinpoika nousi huterasti siiven tyngilleen ja alkoi löyhytellä niitä kevyesti. Siivistä alkoi irtautua kevyttä mustaa sumua. Yoru kääntyili ilmassa ympäriinsä ja levitti sillä tavoin sumua koko kehonsa ympärille, ettei siitä vain erottuisi mitään.
”Hyvä”, minä nyökyttelin päätäni. ”Pystyt kyllä.”
Yoru ei sanonut mitään, mutta se ei mennessään näyttänyt lainkaan itsevarmalta, päinvastoin. Yoru, toisin sanoen musta savupilvi näytti vaappuvan lentäessään. Siltä meni hetki päästä kameran luo, ja odotti hetken. En tiedä katsoiko se tännepäin, mutta kun nyökkäsin sille, se ilmeisesti ymmärsi alkaa takoa kameran linssiä nokallaan. Se takoi ja takoi, kunnes sirpaleet alkoivat lennellä. Sitten se törmäsi kameraan, minkä johdosta se tipahti kolisten lattialle. No eipä tuo kyllä enää toimisikaan, mutta ääni oli varmasti herättänyt kamerahuoneen vartijan huomion. Juoksin äkkiä käytävälle ja nappasin Yorun, tai siis mustan savupilven kainalooni ja piilouduin kulman taakse.

Kuten arvelinkin, valvontahuoneesta asteli pyöreä kalju mies, joka katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Pirhana!” Hän huudahti, varmaankin kun näki tipahtaneen ja hajonneen kameran. ”Tästä pitää raportoida, voi silloin ennen tehtiin kunnon kamoja, jotka eivät noin vain putoilleet…”
Kuulin miten ukko lähti kävelemään kohti rappusia ja lähti sitten laskeutumaan niitä.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Kurkistin varmuuden vuoksi käytävälle, ennen kuin hiippailisin kohti valvontahuonetta. Ei ketään.
Hyvä vain. Ovenkin ukko oli huolimattomasti jättänyt auki. Tämä alkoi jo olla liian helppoa. Menin huoneeseen ja haistoin siellä kahvin käryn. Pöydillä oli tyhjiä donitsilaatikoita, joista Yoru kiinnostui oitis. Annoin Yorun rapistella donitsipakettien parissa, kun itse tutkailin monitoria. Pian minun onnistuikin löytää oikeat kamerat. Tässä paikassa oli turhan monta kameraa, mutten halunnut sammuttaa kaikkia, mitä siitäkin tulisi, jos se huomattaisiin ennen kuin olisin lähtenyt täältä livohkaan? Kameroiden sulkeminen ei ollut temppu eikä mikään, piti vain nappia painaa ja se oli siinä.

”Mitäs täällä puuhataan?” Kuulin äänen selkäni takaa. Jähmetyin. Olinko jäänyt kiinni rysän päältä?
Käännyin hitaasti katsomaan tulijaa, eikä hän ollut onneksi se pullea kalju mies, vaan ikäluokaltaan kaiketi noin parikymppinen, pitkä kaveri, jolla oli varsin poikamaiset kasvot. Hän astui askeleen lähemmäs ja minuun iski paniikki, jäisinkö kiinni? Hapuilin vapaalla kädelläni laukkua, jonne olin sullonut kaksi poképalloa. Mukana olivat Rhydo ja Rigel. Mikä harmi, etten ollut ottanut mukaan Soraa tai Odilea, olisin voinut käskeä niitä toimittamaan kaverin unten maille.
”Ettet sinä tyttönen vain peukaloi kameroita?” Hänen äänensä oli miellyttävä, huvittunut.
Vedin laukustani poképallon, mutta siinä samassa hän oli jo tavoittanut minut ja tarrasi minua siitä käsivarresta, joka piteli poképalloa. Kun kaveri vetäisi minua lähemmäksi itseään, repien käsivarrestani – kuinkas muutenkaan, otteeni poképallosta lipesi ja pallo tipahti jalkojeni juureen lattialle.
”Etkös sinä ole vähän liian nuori tekemään tällaisia tihutöitä, tyttönen?” Hän kysyi sujauttaen peukalonsa leukani alle. Tuo poika löyhkäsi hunajalta.
”Näpit irti!” Sähähdin ja astuin hänen varpailleen. Sitten Yoru tuli mukaan kuvaan, se lensi nopeasti pääni yli ja alkoi nokkia pojan kinuskin väristä hiuspehkoa. Tyypin ote käsivarrestani löystyi ja onnistuin riuhtaisemaan itseni irti hänen otteestaan. Minun teki mieli potkaista tuota hujoppia! Mutta tehtävä oli saatettava loppuun, eikä se onnistuisi niin kauan kuin tuo hyypiö roikkuisi täällä. Kamerat, kamerat oli pakko kytkeä pois päältä. Tarvitsin jonkun pitämään tyypin aisoissa, edes vähäksi aikaa. Edes siksi, kunnes saisin ne kamerat kytkettyä pois päältä.

Lattialla oleva poképallo sai luvan kelvata. Poimin sen nopeasti ja heitin sen ilmaan. Rigel ilmestyi minun ja hyypiön väliin.
”Rigel pidättele sitä jotenkin!” Käskin Nidorinoa.
”Nido nidoo!” Nidorino huudahti ja asettui hyvinkin uhkaavan näköisenä vierasta miekkosta vastaan. Käännyin katsomaan monitoreita, mutta en ehtinyt kauaa tehdä sitäkään, sillä hyypiö alkoi nauraa.
”Jos tälle tielle lähdetään…”

Ei kuulostanut hyvältä.

Hyypiö oli saanut Yorun hätistettyä kimpustaan, hengästynyt korppi laskeutui olalleni pahoittelevan näköisenä.
”Teit parhaasi, Yoru”, kehuin korppia.
”Saapa nähdä miten tässä käy”, hyypiö sanoi mietteliäänä, kun heitti oman poképallonsa ilmaan. Odotin jotakin todella isoa tai muuten vakuuttavaa, kenties jotakin pokémonia, mitä poliisit suosivat, mutta pallosta astuikin esiin pienen pieni hiiri, lumenvalkoinen ja suurisilmäinen hiiri. Rigel pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oletin sen tarkoittavan että: ”Et voi olla tosissasi.”
”Piiih”, hiiri vinkaisi, se ihan värisi eikä se näyttänyt mitenkään otteluinnolta. Se katsahti vaivihkaa poikaa, joka oli päästänyt sen poképallosta. En osannut sanoa, miksi se teki niin mutta mikä tahansa tuo pokémon sitten olikin, sitä varmaan pelotti.
”Teepä thundershock”, poika sanoi. Pikkuinen hiiri näytti pohtivan tilannetta, sitten sen pienet vaaleat posket alkoivat kipinöidä sähköstä. Rigel ei näyttänyt pelkäävän vähääkään, mutta Yoru kavahti. Odotin jonkin sähköshokin osuvan Rigeliin, mutta ei se Rigeliin osunut, vaan hiiren kouluttajaan. En osannut sanoa, miten voimakas tälli se oli, mutta ainakin tyypiltä meni kanttu vei. Eikä tyyppi ollut ainoa myös pieni valkea hiiripokémon otti ja pökertyi.

”Nido nido!” Rigel murahti suuntani. Se kaiketi kehotti minua hoitamaan homman ja äkkiä, ennen kuin hyypiö palaisi tajuihinsa.  Jos tästä selvitään, katoan jonnekin viikoksi…

Kytkin nopeasti seuraavan kameran pois päältä. Polvet tärisivät, olin melkein jäänyt kiinni. Olin ollut tyhmä, kun en älynnyt kutsua Rigeliä heti avuksi vahtimaan selustaani. Voisin yhä jäädä kiinni, täältä oli lähdettävä ja äkkiä. Oli päästävä pois… pois!
”Muur”, Yoru äännähti olkapäältäni ja hieroi poskeaan poskeani vasten. Se rauhoitti.
”Kiitos Yoru”, huokaisin ja jatkoin hommaani, kunnes sain sen päätökseen. ”Lähdetään täältä.”

”Nidoh”, Rigel äännähti ja yllätyksekseni se otti ja poimi tajuttoman hiiripokémonin maasta. Nosti sen niskavilloista ja katsahti minua.
”Sinusta alkaa totesi kehkeytyä pienten sankari, Rigel”, naurahdin nähdessäni piikkipersuksen kantavan pientä pokémonia suussaan. Rigel murahti ja mulkaisi minua ärtyneesti.  Vedin henkeä ja koetin saada polvieni tutinan lakkaamaan. Olisiko tämä aina tällaista?

Sitten me juoksimme, käytävä oli edelleen tyhjä, kaipa se ukko oli lähtenyt ostamaan uusia donitseja syömiensä tilalle. Portaissakaan vastaan ei tullut ristin sielua – kaikki olivat ainakin metakasta päätellen katsomassa kisoja. No hyvä vain, se tästä vielä puuttuisi, että saisin lisää syytä panikoida. Kumma kyllä, olin vohkinut ihmisten taskuja ennen, eikä silloin minua juurikaan hermostuttanut. Toisaalta, eipä siinä ollutkaan mitään erityisiä panoksia. Jos ei onnistanut niin ei onnistanut, mutta nyt voisin joutua ties minne jos tämä menisi myttyyn.

Matka tuntui pitkältä, vaikka minua auttoikin se, että Rigel ja Yoru olivat mukana. Vaikka Yoru olikin pieni, se osasi näemmä arvata, milloin olin paniikkikohtauksen partaalla. Silmäilin tuota pientä lintua, miten kummallista olikaan ajatella, että juuri se oli saanut minut hetki sitten rauhoittumaan.

Sitten olimmekin siellä. Se varastohuone, jossa Ilsen ja Trixin olisi pitänyt odottaa Buizelin kanssa. Olikohan Odile suostunut tekemään tehtävänsä? Olivatko Ilse ja Trix siellä missä niiden kuuluikin olla? Mitä jos Buizel olisikin päässyt karkaamaan?

Avasin oven varovasti, ja katsoin pimeyteen.
”Puuurh!” Kuulin Ilsen purisevan.
”Ilse? Trix?” Kutsuin niitä astuessani sisään. Jokin hyppäsi minua vasten ja suustani pääsi vaimea kiljaisu. Kuulin Trixin käkätyksen.
”Hitto Trix, nyt ei ole tuon aika”, sanoin pidellen kättä sydämelläni. ”Missä Buizel on? Saitteko te sen…”
”Purr!” Ilse purisi ja pökki innokkaasti jalkojani. Jopa liiankin innokkaasti, se tuntui työntävän minua kohti tämän huoneen ainoaa valoisaa kohtaa, ja pian ymmärsin miksi. Siellä se makasi, nukkui. Meidän kohteemme, ja Odile itkeä tihrusti sen vierellä. Polvistuin sen viereen ja taputin ruohopäätä.
”Ei se mitään Odile, hyvin tehty”, kehuin sitä. ”Anna minä jatkan tästä.” Niinpä kutsuin Odilen takaisin palloonsa. Trix istui vierelleni Ilsen kanssa. Ne molemmat katsoivat minua ylpeästi.
”Hyvin tehty, tytöt”, kehuin niitäkin. ”Nyt meidän on enää naamioitava se ja voimme lähteä.”

Kutsuin kaikki pokémonit, Ilsen, Trixin, Rigelin ja Soran takaisin poképalloihinsa. Sulloin poképallot huolellisesti laukkuuni ja nappasin sieltä tuomani sanomalehden. Asettelin sanomalehden lattialle Buizelin viereen ja sitten nostin saukon lehden päälle. Odotin saukon olevan hirveän raskas, mutta se olikin yllättävän kevyt ja kun katsoin sitä, tajusin syyn sille. Tämä Buizelhan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Miksi ihmeessä se ukko halusi, että pöllisin tällaisen? Ymmärsin miksi Odile itki, se oli niin empaattinen, että sitä varmasti suretti saukko-paran puolesta. Avasin laukkuni sivutaskun ja otin esiin stalkkeri-pojalta saamani värjäyspullon. Sen sisällä oli pastellin violettia väriä, ravistelin pulloa hetken ja tuumin:
”Oranssia Buizeliahan ne tulevat etsimään, tästä tulee violetti.”
Suihkutin pastellin violettia väriä ympäri Buizelin turkkia, aina siihen saakka, kun pieninkin oranssi tai keltainen läikkä oli peittynyt hempeän violettiin sävyyn. Epäilin kuitenkin, ettei minulla ollut aikaa odotella värin kuivumista. Mutta siinä odotellessani katselin uteliaana Rigelin pelastamaa – tai sitten pöllimää hiirtä. Sillä oli kaunis lumivalkoinen turkki. Nostin hiirulaisen varovasti syliini ja silittelin sen valkeaa turkkia. Turkki oli kuin mitäkin hienoa turkista, tosi pehmeää. Mitähän minä tälle tekisin? Ei sitä tännekään voisi jättää, mutta miten kuljettaisin sen? Sulloisinko sen laukkuuni? Vai käärisinkö Buizelin kanssa sanomalehteen?

Oli miten oli, tiesin että oli aika lähteä. Se stalkkeri autoineen tulisi pian. Väri ei ehkä olisi aivan kuiva mutta halusin painua helvettiin täältä. Niinpä käärin Buizelin sanomalehteen samoin kuin lumivalkoisen hiiren ja nostin paketin syliini.
”Valmiina, Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrowh”, korppi äännähti epävarmana. Se kuitenkin kiipesi olalleni lähtövalmiina. Pakkasin tyhjän väriainepullon laukkuuni ja nousin.

Aula oli vieläkin tyhjä, mutta tämän paikan ovella seisoi vartija, kuten myös tänne tultaessa. Vaikka riski olikin pieni, hän saattaisi pysäyttää minut ja kysyä että minne matka. Ainakin silloin kun ne tajuaisivat Buizelin kadonneen, vartija muistaisi tytön, joka oli lähtenyt sanomalehtiä kantaen. Siksi päätin taas turvata Yoruun ja Hazeen.
”Anna mennä, Yoru. Kyllä sinä pystyt”, kannustin korppia. Yoru nielaisi ja räpytteli siiven tynkiään. Se nousi epävarmana siivilleen ja loi minuun viimeisen epävarman silmäyksen. Hymyilin sille ja nyökkäsin.

Yoru, pystyt siihen!

Yoru liihotti muina lintuina liukuovien luona pönöttävän vartijaukon yläpuolelle. Siellä se alkoi hitaasti luoda sysimustaa savua. Vartija ei tajunnut aluksi mitään, kunnes savu alkoi yskittää. Vartija köhi minkä jaksoi, ja sitten kirosi. Hän varmaan alkoi tajuta, ettei nähnyt mitään.

Nyt!

Juoksin aulan poikki, vartijan ohi, viittasin Yorua seuraamaan, ja silmäkulmastani näinkin korpin liitävän pääni korkeudella. Juoksin polvet täristen liukuovista ulos lämpimään aurinkoon ja kohti parkkipaikkaa. Sinne stalkkerin auton piti ilmestyä.

”H-Hei, siellä!” Joku huusi.

Jalat älkää pettäkö nyt!

Kommentit:

Chidori


2 >
No niin, ensimmäinen keikka (melkein, tarinallisesti) purkissa! Käytit pokémoneja hyödyksi tehtävän suorittamisessa ilahduttavan paljon. Odotin tosin aluksi, että Trix olisi Zoruana käyttänyt tehtävässä jotenkin eduksi illuusiokykyään, mutta lopulta Buizelin huijauksen avaintekijäksi osoittautuikin Ilsen luontainen hurmaustaito. Ilsen kyvyillä ja omistajan tympeillä koulutusmetodeilla perusteltiin riittävän hyvin sitä, miksi Buizel suostui lähtemään ventovieraiden pokémonien matkaan epäilyksistään huolimatta. Tämä kävi hyvin ilmi Odilen kanssa käydystä keskustelusta, joka taisi muuten olla lempikohtani tässä luvussa. Petililin reppana hahmo pääsi muutenkin hyvin esiin tämän tehtävän aikana.

Miwan suoritus sujui sutjakkaasti Yorun osalta, mutta täytyihän sitä jonkin asian mennä vähän mönkään, jotta jännitys pysyisi yllä. Valvontakamerahuoneeseen pölähtänyt hyypiö oli kyllä sangen surkuhupaisa tapaus, sillä kiperä tilanne raukesi jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. :’D Hyypiön virka jäi myös vähän kysymysmerkiksi, vartija tuo ei kuitenkaan tainnut olla…? Noh, saatiinpa Luna mukaan tiimiin!

Valmistauduit tehtävän suorittamiseen huolellisesti ja huomioit myös tehtävän aikana hyvin riskitekijöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sieppauksen onnistumiseen ja myöhemmin mahdollisesti kiinnijäämiseen. Naamioitumisesta huolimatta Miwan kannattaa pitää erittäin matalaa profiilia parin seuraavan tarinan ajan, sillä Buizelin katoaminen herätti suurta huomiota Soidassa. Kiinnijäämisen riski on tällä hetkellä kohtuu suuri. Tehtävä on kuitenkin onnistuneesti suoritettu!

Bellatrix +2lvl +4op, Ilse +2lvl +1op, Yoru +2lvl +2op, Odile +1lvl, +Candy +3op, Luna +1lvl. Tehtävän suorittamisesta saat palkkioksi 640pd:tä, kahvilan tuotteista tosiaan bonusta mukana. Kerro kouluttajakirjassa, mitkä 10 kauneustarviketta lunastat kaupasta. Ilmoita myös, aiotko pitää Buizelin itselläsi vai välitätkö sen eteenpäin. Candy oppii mansikkamacaronista liikkeen Crafty Shield.

Aurora #18 > Aavenaisen kutsu

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Miwa nukkui sairaalasängyssä, Rhydo-setä sanoi, että tämä oli sairaala, semmoinen paikka kuin pokémon center, mutta täällä hoidettiin ihmisiä. Eikä tänne saanut tuoda pokémoneja, mutta vaaleahiuksinen poika ei kiellosta piitannut, hän toi meidät tänne siitä huolimatta, kun oli ensin käyttänyt meidät pokémon centerissä, ja meitä oli tullut monta. Rigel-setä käyskenteli Miwan sängyn luona, välillä se kurkottautui katsomaan, josko ihminen olisi herännyt. Mutta Miwa vain nukkui. Sairaanhoitaja-täti tykkäsi kovasti Ilsestä, ja kävi aina välillä paijaamassa ystävääni. Täti selitti, että Miwa oli kipeä, koska hänen elimistöönsä oli päässyt Nidorinon myrkkyä, mistä Rigel tuli vihaiseksi.
”Kyllä täällä kaikki tietää, ettet sinä myrkkyäsi jaellut, Rinkeli”, Trix-täti yritti toppuutella, mutta sai sedän vain vihaisemmaksi, niin että se alkoi murista.
”Minä kun yritin sanoa Miwalle, että hänen ei pitäisi työntää kättään siihen veteen!” Odile-täti vinkaisi.
”Asiaa ei voi auttaa”, Sora-setä haukotteli. ”Eivät ihmiset ymmärrä meitä.”
”Mikseivät?” Ilse kysyi silmiään räpytellen.
”Koska ne ovat tyhmiä”, Toinen Purrloin murahti pestessään turkkiaan.
”Miksi edes olet täällä?” Trix-täti kysyi. ”Kukaan ei pakottanut sinua jäämään.”
”Jäinpä ihan vain teidän kiusaksenne!” Purrloin luikautti.

Miwan sängyllä käyskenteli porukkaa. Jalkopäässä lepäsi siipensä niksauttanut Splinter-setä, seuranaan Yoru, joka oli niin säikky, että oli alkanut parkua kun säikäytin sen. Enkä minä sen takia saanut ilmestyä sängylle, kun Splinter-setä oli suuttunut, vaikka eihän sillä väliä ollut, Miwahan täällä määräsi, ei Splinter. Ilse oli juuri kiivennyt sängylle ja asettunut Miwan kyljen viereen kehräämään.
”Hei, mitä teet?” Kysyin kissalta.
”Kehrään!” Ilse vastasi iloisena.
”Miten osaat tehdä tuota ääntä?” Kysyin uudestaan.
”Kaikki kissat osaavat kehrätä”, Purrloin nurkasta tuhahti.
”En kysynyt sinulta”, Mutisin hiljaa. Milloinkohan Miwa tuosta heräisi? Täällä oli tylsää. Meitä oli kielletty pitämästä meteliä, kun olimme sairaalassa. Huokaisin, paranisipa Miwa jo!
”Hei Lita, arvaa mitä!” Ilse naukui innokkaasti. ”Äidillä on aarre piilossa peiton alla!”
”Aarre?” Kysyin hieman innostuen. ”Mikä se on?”
”Aarre on semmoinen kallisarvoinen asia”, Odile-täti vinkaisi.
”Niin, mutta millainen aarre siellä on?” Kysyin. Sitten Ilse sukelsi peiton alle aarretta katsomaan.
”En oikein tiedä”, Purrloin maukaisi. ”Mutta se on aika iso ja pyöreä ja se kimaltelee kauniisti!”
Heh, Ilse tykkäsi kaikesta mikä kimalsi, tyttö antoi sen sairaanhoitajankin silittää itseään, koska hänellä oli kaulassaan kimalteleva riipus, josta Ilse tykkäsi. Yoru nousi huterille korpin jaloilleen ja kipitti myös katsomaan, mikä kiilsi. Yorukin sukelsi peiton alle, Ilsen seuraksi.
”Mutta sehän on muna!” Lintu raakkui. ”Tuollaisesta Yorukin tuli, ja Ilse ja ilkiö-Shuppet.”
”En minä ole ilkiö..” Mutisin. Mistä olisin voinut tietää että tuo säikkyy niin helposti? Ei se minusta ilkiötä tehnyt. Tyhmä Yoru! Minä en tykkää sinusta, itse olet ilkiö!
”Älä välitä”, Odile-täti piipitti äidillisesti. ”Yoru on vain herkkä.”
”Ihan sama”, Ajattelin, en tule ikinä tykkäämään tuollaisesta nyhveröstä. Millainen uros alkaa parkua kun vähän säikkyy? Ihan tyhmää!

”Kuoriutuuko tästä uusi vauva?” Ilse miukui.
”Kuoriutuu”, Yoru kuului sanovan, pyh – tyhmä Yoru.
”Kuinka pian?” Ilse uteli.
”Ei Yoru tiedä”, Korppi vastasi. No et sinä paljon muutakaan tiedä, pönttöpää. Huokaisin uudestaan.
”Odile-täti, paraneehan Miwa pian?” Kysyin pieneltä sipulinpäältä.
”En osaa sanoa”, Odile sanoi. ”Mutta kyllä ihmiset tietävät mitä tekevät.” No toivottavasti tietävät. On tylsää kun Miwa vain nukkuu, saisi herätä jo!
”Mikäs farssi täällä on menossa?” Käheä ääni, jonka tajusin kuuluvan Miwalle, kysyi. Tyttö oli raottanut silmiään ja hymyili hiukan. Hän nosti hiukan peittoa ja katsoi sen alle. Yoru raakkui iloisesti ja tuli peiton alta halaamaan Miwaa.
”Mammaaaa!” Tuo parkui. Miwa köhisi.
”Yoru, tuo sattuu”, Sitten tyttö otti soikean jutun esiin peittonsa alta. Se oli kaunis ja kimaltava, hopeisen värinen muna, jossa oli vaaleanpunaisia pilkkuja. Rigel käyskenteli tietenkin sängyn vieressä ja kurkki räjähtäneen näköistä Miwaa.
”Terve, piikkipersus”, Miwa moikkasi ensimmäistä pokémoniaan. ”Kuinkas jaksat?”
”Paremmin kuin sä!” Rigel sanoi. Sitten Miwa paijasi Splinterin selkää ja sen jälkeen Ilsen selkää. Ilse kehräsi.  Niin, Miwa kuulosti vielä kipeältä. Ja Miwa olikin kipeä, sillä Miwa ei päässyt sängystä ylös, aina kun hän yritti, häntä alkoi huipata.
”Et sä vielä saa nousta”, Rigel murahti. ”Menes takaisin sänkyyn siitä!” Miwa ei varmaan ymmärtänyt, mutta totteli silti. Ilse piti hänelle seuraa, istui Miwan vatsan päällä ja kehräsi.
”Ehkä äidille tulee parempi olo”, Ilse sanoi. En tiedä auttoiko se. Miwa makasi pitkään sängyssä, joskus hoitaja kävi katsomassa häntä ja antoi pahan hajuista litkua, joka Miwan piti juoda. Sen jälkeen Miwa nukkui.

Näin kului kolme päivää. Kolmantena päivänä Miwa sai tarpeekseen. Oli aikainen aamu, enkä minä tykännyt siitä, olin piilossa sängyn alla, kun siellä oli pimeää. Näin miten Miwa laski paljaat jalkansa lattialle ja tepsutti huoneessa olevalle kaapille. Sieltä Miwa löysi vaatteensa. Miwa pukeutui, hiuksia hän ei laittanut kiinni. Sairaalapyjama lensi nukkuvan Yorun päälle. Pelkuri säikähti niin, että kiljaisi.
”Apuaa!”
”Naama kiinni, Miwa se vain on”, Minä murahdin. Sitten heräsivät muutkin, Rigel, Rhydo-setä ja Odile. Splinter, vieras Purrloin ja Ilse, Sora ja Trix-täti.
”Huomenta, kaikki”, Miwa hymyili. ”Mitäs sanoisitte, jos jätettäisiin tämä ankea sairaala, ja mentäisiin vaikka rannalle?”
”Joo!” Trix-täti hihkaisi.
”Oletko sä nyt varmasti terve?” Rigel kyseli. Miwa laittoi kimmeltävän munan reppuunsa, villalegginsit hän kiersi munan ympärille, että vauvalla olisi lämmin. Sitten Miwa pisti meidät poképalloihin. Ja sen jälkeen oltiinkin jo pokémon centerissä. Miwa antoi meidät hoitajalle, sillä nyt kun hän oli terve, meidänkin pitäisi olla. Eihän Miwa tiennyt, että mekin olimme. Hoitaja sanoi, että Rhydo-sedän, Soran ja Splinterin pitäisi ainakin jäädä lepäämään, nuo olivat tuskin nukkuneet yhtään, tai Sora oli, mutta näytti muuten rähjäiseltä. Miwa jätti myös Trix-tädin ja Rigelin pitämään huolta muista. Jäljellä oli vain minä, Odile ja Ilse ja itkupilli Yoru.

”Siis se oli niiiin hirveetä!” Kuulin jonkun tytön huutavan odotustilasta. ”Se paikka on oikeesti kirottu!” Miwa hymyili huvittuneesti. ”Vai että kirottu.”
”Kukaan ei pysty olemaan siellä yön yli, se on varmaa!” Toinen ääni vaahtosi. Miwa hymyili ja katsoi kahta nuorta tyttöä. Minä oleilin Miwan pään päällä, kuten minulla oli tapana.
”Tästä tulee kivaa”, Miwa virnisti Yorulle. Sitten hän käveli tyttöjen luo.
”Mikä nyt on niin hirveää?”
”Vanha kumisaapastehdas”, Tytöistä vanhempi, vihreätukkainen sanoi. ”Se on kuulemma riivattu!”
”Ai jaa”, Miwa ei ollut vakuuttunut. ”Mikäs sitä vaivaa?”
”Siellä näkee hirveitä asioita kun sinne menee!” Yksi tytöistä vaahtosi. ”Hirtettyjä ukkoja ja verisiä ruumiita!” Odile vinkaisi, jos se olisi voinut näyttää yhtään kalpeammalta, se varmaan näyttäisi.
”Kuulostaa pelottavalta!” Turkoosi Petilil kiljaisi.
”Ei vaan hauskalta!” Minä puolestani virnistin. ”Miwa, Miwa! Mennään käymään siellä! Mennäänhän?”
”Ei Loli voi oikeasti sinne haluta..” Yoru raakkui.
”Haluanpas!” Minä vakuutin. ”Minä en ole mikään mamman poika!”
”Ei Yoru ole mamman poika!” Yoru rääkäisi.
”Oletpas!” Minä huusin sille äkeissäni. ”Aina sinä turvaudut Miwaan tai Splinteriin etkä tee mitään itse!”
”Lopettakaa riitely!” Odile komensi. Hyvä on, miten vaan. Näytin kieltä korpille, joka varmaan pidätteli jo itkua.
”Mitä maksatte jos menen sinne?” Miwa kysyi virnistäen.
”Mutta kaikki kumma tapahtuu yöllä!” Toinen tytöistä huomautti.
”No siinä tapauksessa, minä ja nämä tyypit pidämme siellä pyjamabileet”, Miwa naurahti.
”Jee!” Päästin suustani.
”Mitkä ne pyjamabileet ovat?” Ilse miukui.
”En tiedä, mutta hauskaa ainakin tulee!” Minä riemuitsin. Kuuntelimme, miten tytöt sopivat maksavansa Miwalle vähän päälle satasen, jos tytön onnistui viettää yö hylätyllä kumisaapastehtaalla. Miwan piti ottaa kuvia kaikista häiritsevistä jutuista ja näyttää ne aamun tullen tytöille. Miwalla oli littana puhelin, jossa oli kai kamera.
”Enpä ole pitänyt tätä päällä moneen kuukauteen”, Tyttö naurahti. ”Saa nähdä miten kauniita viestejä porukka on lähetellyt.”

Kumisaapastehdas oli syrjässä. Se oli kaukana rannasta ja ostoskeskuksesta, uskaltaisinpa väittää, että se oli tungettu tämän rantakaupungin synkimpään nurkkaan. Tunsin heti vetoa siihen ränsistyneeseen tiilirakennukseen, en tiedä miksi, mutta ikään kuin jokin olisi kutsunut minua. Joku halusi että tulen sisälle, ja menen tapaamaan sitä.
Minä tulen! Ihan varmasti tulen!
”Täällä on pelottavaa..” Yoru raakkui. Se varmaan laskisi alleen jo ennen keskiyötä.
”Tavataan täällä sitten huomenna kahdentoista jälkeen”, Tytöt sopivat Miwan kanssa. ”Toivottavasti olet vielä järjissäsi!”

Me ja Miwa menimme vanhan rakennuksen sisään. Ilma sisällä oli tunkkaista ja haisi pahalta. Lattia oli peittynyt pölypilveen, mikä sai Ilsen aivastelemaan. Tämän täytyi olla jonkin sortin aula, sillä täällä oli vanha ruosteinen naulakko ja kenkäteline. Ja rikkoutunut peili. Ilse naureskeli kovasti kuvajaiselleen, joka näytti kissan heijastuksen hassusti, kun peili oli rikki
”Katso, Lita!” Kissa nauroi. ”Eikö olekin hassu?”
”On!” Naureskelin itsekin sille. Näytin tosi pelottavalta! Odile ei tykännyt heijastuksestaan, ja Yoru tietenkin mamoili ja pysytteli Miwan hartialla. Miwa naureskeli meidän leikeillemme. Sitten hän otti repusta sen kimaltelevan munan, jota niin Yoru kuin Ilsekin kävivät ihailemassa sitä. Miwa ei oikein jaksanut seistä vaan istui kylmälle lattialle ja nojasi seinään. ”Tulehan sieltä pian, kokkeli.”
”Miwa on vielä kipeä”, Odile sanoi ja siirtyi tytön luo. ”Ei meidän olisi vielä pitänyt lähteä.”
”Ei minulla hätää ole, Odile”, Miwa sanoi. ”On vain vähän huono olo.”
”Enkö minä sanonutkin”, Odile puuskahti. ”Olet vielä kipeä, sinun olisi pitänyt pysyä sairaalassa!”
”Mamma, parka”, Yoru raakkui. ”Yoru pitää mammasta huolta.” Siinäs pidät, kun et osaa pitää huolta edes itsestäsi. Me leikimme hippaa Ilsen kanssa, Ilse oli tosi nopea, mutta minä osasinkin haihtua ilmaan ja ilmestyä kivasti Ilsen taakse. Mutta Ilse ei ollut säikky niin kuin Yoru, Ilse vain nauroi.
”Olet tosi hyvä, pikkusisko!” Niin, Ilse kutsui minua välillä pikkusiskoksi, hän oli oppinut sen sanan siltä ilkeämmältä Purrloinilta. Ilse luuli että se tarkoitti pienempää kuin itse on, minä olin kuoriutunut Ilsen jälkeen, joten olin hänen pikkusiskonsa.

Sitten ilta hämärtyi, en tosin huomasivatko muut sitä, tässä pimeässä huoneessa, mutta minä jotenkin aina tiesin, milloin oli ilta – jopa ilman ikkunoita. Miwa oli nukahtanut, hän piteli unissaankin munaa sylissään. Odile vahti Miwaa koko ajan ja kuului mutisevan jotain.
”Mitä minä teen, jos Miwa pyörtyy? En minä pysty häntä kantamaan..” Mutta Miwa ei pyörtynyt, hän heräsi silloin kuin tuli pimeää.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui ja painoi poskensa vasten Miwan poskea. ”Voitko jo paremmin?”
”Onpas täällä pimeää”, Miwa haukotteli. ”Mitähän kello on?” Miwa katsoi valkoista kännykkäänsä. ”Ehkä kohta alkaa tapahtua jotain!”
Sitä minäkin toivoin. Ehkä se, joka kutsui minua, tulisi pian esiin!

Kuului ontto kopsahdus, ihan sen oviaukon vierestä, minkä lähellä minä ja Ilse olimme vielä hetki sitten telmineet. Nyt oviaukolle oli ilmestynyt jotain, tai pikemminkin joku. Se oli selvästi ihminen, jolla oli niin valkea iho, että se suorastaan hehkui pimeässä. Ihminen roikkui oviaukosta, hänellä oli köysi kaulassaan ja niska jotenkin oudosti.
”H-Hirttäytynyt mies!” Odile parahti. Miwa haukotteli uudemman kerran ja hieroi silmiään. Hän katsoi näkyä pitkään, tietämättä pitäisikö tässä kiljua vai mitä. Sitten hän otti puhelimensa lattialta ja tähtäsi sen kohti köydestä roikkuvaa miestä. Minun tuli kiire kuvaan, riensin miehen vierelle, aistin ettei se mikään ihmisolento ollut.
”Heippa! Kutsuitko sinä minua tuolta pihalta?” Kysyin reippaasti. Silloin miehen pää nousi minua katsomaan, sen silmät avautuivat ja hehkuivat punaisina. Miwa hätkähti ja Yoru alkoi kiljua.
”Mamma, mamma! Älä anna sen syödä Yorua!” Miwa katsoi näkyä hetken peloissaan, mutta muisti sitten mitä hänen piti tehdä. Hän nappasi kuvan ruumiista. Ruumis haihtui ilmaan.
”Kyllä se kameraan tallentui”, Miwa sanoi katsoessaan kännykkäänsä. Minne se kaveri oli mennyt? Minne? Katsoin ympärilleni hämmentyneenä.
”Lita, tule pois!” Ilse miukui. Sitten tuli tuuli, kylmä, navakka tuuli joka puhalsi minut leikiten kauemmas, sinne missä Miwa ja muut seisoivat. Miwa oli kumartunut niin, ettei tuuli veisi arvokasta munaa.
”Auh!” Kuulin Miwan parkaisevan. Kun avasin silmäni, makasin lattialla, mutta Ilse ei, Ilse teki jotain outoa hyökkäystä, se yritti heittää lattian tomuja tuulen kimppuun. Miksi ihmeessä Ilse niin teki?  Sitten minäkin tajusin sen, tuuli ei ollut oikeasti tuuli, vaan jotain muuta. Tomu tarttui tuuleen ja maalasi siihen jonkin ääriviivat. En tiedä mikä se oli, mutta sen täytyi olla pokémon, ja iso sellainen. Sitten tuuli lakkasi, se oli kai ymmärtänyt, että Ilse oli äkännyt sen todellisen muodon.
”Mikä tuo on?” Yoru raakkui, se tuijotti lattiaa, Miwan jalan viereen oli ilmestynyt valkea paperi. Miwakin huomasi paperin, ja poimi sen ylös.
”Perhana, eihän tässä pimeydessä näe mitään!” Tyttö kirosi. Hän otti kännykän avukseen, sen näytöstä sentään tihkui hieman valoa.
”Ha..sa..ki..” Miwa tavasi. ”Mi..ka..zu..ki?” Miwa katsoi paperia ymmällään ja taittoi sen sitten kahtia, tyttö pisti sen taskuunsa ja huokaisi:
”Jatketaanpa matkaa.”
”M-Minusta meidän ei pitäisi..” Odile vastusteli. Mutta kyllä meidän pitäisi. Jokin oli kutsunut minua, ja minä tahdoin tietää kuka se oli.

Seuraavassa huoneessa oli kasa laatikoita ja vanha kulkuhihna. Tämän täytyi olla se tehdas.
”Ei mitään erikoista”, Miwa sanoi astellessaan natisevalla lattialta. Täällä haisi pahalta!
Katsoin kun Miwa käveli kulkuhihnan luo ja alkoi tarkastella sitä. Silloin se tuli taas. Tai ei se ollut se, ei se ollut pokémon vaan tyttö, valkoiseen pukeutunut tyttö, joka oli kauttaaltaan valkoinen. Se seisoi Miwan takana, muttei tehnyt mitään, eikä Miwa huomannut sitä.
”K-K-Kummitus!” Odile parahti.
”Ä-Äidin takana!” Ilse miukui. ”M-Mitä se aikoo?”
”Siistiä!” Minä henkäisin. ”Oikea ihmisaave!” Mutta minä olinkin ainoa, joka oli innoissaan. Miwa ei tosin huomannut mitään, sillä oli siirtynyt tutkimaan laatikoita. Ihmisaave silitti Miwan päälakea. Miwa ei huomannut mitään.
”E-E-Et ko-ko-koske mammaan!” Yoru rääkäisi ja sylki samassa purppuran väristä savua kummituksen päälle, en tiedä miten se luuli savun auttavan, mutta ainakin se sai näin Miwan huomion.
”Mitä oikein rääyt? Ai!” Tyttö tuntui syttyvän ja otti nopeasti kuvan savupommista. Savuun oli näet piirtynyt kummitustytön hahmo.
”Olisitte heti sanoneet!” Miwa totesi.
”Se oli pelottavaa!” Ilse miukui.
”Ei kun siistiä!” Minä hehkutin. Ajatella, ihmisaave!
”Mehän yritimme..” Odile piipitti.
”Yoru suojeli mammaa!” Yoru raakkui. ”Yoru ei anna minkään satuttaa mammaa! Pysy poissa aave!”
No just. En usko, että Yoru onnistuisi suojelemaan Miwaa, sehän miltei laski alleen, mokoma pelkuri!
”Iäääh!” Se huusi. Käännyimme kaikki katsomaan mikä nyt oli vikana. Aavetyttö oli ilmestynyt taas huoneeseen ja tällä kertaa näimme sen kunnolla. Sillä oli noin puoleen selkään asti ulottuvat hiukset ja Miwan kasvot. Kyllä ne olivat Miwan kasvot, ihan varmasti olivat!
”Ei tuo ole mikään tyttö”, Odile kuiskasi. ”Se on aikuinen.”
”Minua pelottaa!” Ilse miukui. ”Mitä jos se syö meidät!”
”Se on aave, Ilse”, Minä huokaisin. ”Eivät aaveet mitään syö.”
”Syöthän sinäkin”, Ilse huomautti.
”Minä olenkin pokémon!”

Miwan suu oli loksahtanut hämmästyksestä ammolleen, hän näki varmasti sen mitä mekin näimme. Naisen, joka näytti aivan meidän kouluttajaltamme. Miwa katsoi aavetta hetken, ja aave katsoi takaisin. Sitten Miwa lähestyi aavetta, hitaasti ja varovasti. Odile seurasi Miwan jäljessä epäröiden.
”Äiti, ole varovainen”, Ilse miukui.
”Yoru suojelee mammaa!” Yoru uhitteli. Kylläpä sitä nyt oltiin..
Yoru nousi siiven tynkiensä varaan ja katsoi aavetta vihaisesti, mutta ennen kuin sillä oli tilaisuus hyökätä, se sama puhuri yllätti meidät, ja se oli kovempi kuin ennen. Yoru meni menojaan, ja Miwakin kaatui, eikä kuulunut kuin räsäys, sillä lattia oli mennyt rikki Miwan kaatuessa.
”No voi hattivatti!” Miwa kuului huutavan. Hän sai onnekseen kiinni, jostain.
”Autetaan äitiä!” Ilse miukui ja juoksi ammottavan reiän luo.
”Jaa, mutta miten?” Minä kysyin, eihän meistä ollut Miwaa nostamaan, olimme liian pieniä. Isoin meistä oli Odile, jolla ei edes ollut raajoja. Keräännyimme kaikki reiän ympärille, pohtimaan miten saisimme kouluttajamme nostetuksi ylös. Miwa piti kiinni vain yhdellä kädellä, sillä toisessa kainalossa hän piti arvokasta munaa.
”Eääh!” Yoru rääkyi. Se oli tullut perässä, mutta ei suinkaan omin jaloin. Aavenainen ja jokin muu, kaiketi se iso pokémon, jonka siluetin näimme aiemmin, olivat liittyneet seuraamme. Aavenainen piti Yorua sylissä, Yoru rimpuili, muttei päässyt mihinkään. Iso pokémon teki uudelleen pahan puhurin ja me kaikki putosimme.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Odile kuului kysyvän.
”Äiti kuoli!” Ilse parkaisi.
”Ei kuollut, sehän hengittää!” Minä totesin. Miwa oli pudonnut suoraan selälleen. Minuun ei ollut sattunut, koska minä osasin leijua, en pudonnut kuin kivi, kuten Ilse ja Odile olivat tehneet. Munankin olin pelastanut, se olisi kai särkynyt, ellen olisi leijunut sen alle, ja estänyt sitä putoamasta. Se oli aika raskas. Mikäköhän siitä kuoriutuisi? Päätin leijua takaisin ylös katsomaan, näkyisikö Yorua jossain.
”Älä mene, se voi olla vaarallista!” Ilse varoitti.
”Juuri siksihän täällä ollaan!” Virnistin sille. ”Älä huoli, en ole poissa kauaa.” Enkä ollutkaan. Matka ei ollut pitkä, enkä nähnyt aavenaista enkä isoa, hirviömäistä pokémoniakaan. Mutta Miwan kännykkä löytyi lattialta, kamerakin oli jäänyt päälle, sikäli kun näin. Se näytti kuvaa lattiasta, nappasin kännykän suuhuni ja kuljetin sen takaisin.
”Ei näkynyt mitään”, Laskin kännykän Miwan viereen.
”Aaaah!” Ilse kiljaisi. Aavenainen kavereineen oli palannut.
”Minne te veitte Yorun?” Odile huusi ääni täristen. ”Antakaa Yoru takaisin ja heti!” Sen jälkeen Petilil hyökkäsi, ja käytti jotain jännää lehti-iskua aaveeseen. Mutta isku meni ohi.
”Ilse, auta!” Käskin Purrloinia. ”Minä vien tämän hilavitkuttimen tarpeeksi korkealle, sinun pitää hypätä ja painaa tassulla ruutua, että saamme kuvan noista!”
”Minä yritän!” Ilse lupasi. Panimme tuumasta toimeen, Odile saisi pitää aaveen kiireisenä. Sen koko sipulin keho vapisi kauttaaltaan, mutta se jatkoi hyökkäilyä, vaikka varmasti tiesi, ettei tehnyt noihin mitään vahinkoa. Ilse loikkasi ensimmäisen kerran, eikä osunut.
”Etkö voisi tulla alemmas?” Kissa kysyi.
”En voi!” Sanoin. ”Yritä vielä!” Ja Ilse yritti, se joutui loikkaamaan kolmasti, kunnes ylsi ja kuulimme naksahduksen, mikä tarkoitti että kuva oli otettu.

”Lopettakaa!” Yoru raakkui. Se oli ilmestynyt aavenaisen syliin. Aavenainen päästi korpin lentämään ja purppuran pinkki korppi laskeutui meidän eteemme.
”Neiti Mikazuki ei tee pahaa!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki on mamman mamma!”
”Anteeksi?” Kysyin ymmälläni. Mitä Yoru oikein sekoili?
”Neiti Mikazuki ei ole aave!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki haluaa kertoa mammalle jotain, mitä mamma ei tiedä!”
”Yoru, mistä sinä sen voit tietää?” Odile kysyi.
”No kun Darkrai-setä kertoi sen Yorulle!” Yoru puhisi. Sen jälkeen, valkoinen kummitusnainen käveli, käveli ei lipunut luoksemme, ja polvistui Miwan eteen. Se yritti koskettaa Miwan kasvoja, mutta ei pystynyt, koska meni kaikesta läpi.  Miten se oli äsken pitänyt Yorua otteessaan, jos ei kerran voinut koskettaa Miwaa?

Kului tunteja. Miwa nukkui, tiesin että hän nukkui, koska hengitti. Aavenainen yritti kokoajan koskettaa Miwan kasvoja, mutta kun hän meni kaikesta läpi, ei siitä tullut mitään. Ilse sähisi naiselle varoittavasti.
”Ei neiti Mikazuki tarkoita pahaa”, Yoru raakkui.
”Minä en silti tykkää siitä”, Ilse sähähti. ”Miksei äiti jo herää? Herää, äiti!” Ilse loikkasi Miwan päälle ja alkoi kävellä tämän päällä. Pian Miwa heräsikin ja kiljaisi, sillä näki aavenaisen aivan yläpuolellaan.
”Mitä helvettiä? Missä Yoru on? Anna se takaisin!” Miwa raivosi.
”Mamma, Yoru on tässä!” Yoru raakkui. Aavenainen katosi.
”Mitä ihm..” Miwan suusta pääsi. ”No onneksi Yoru on kunnossa”, Miwa nosti Yorun syliinsä ja halasi sitä.

Takaamme kuului korinaa. Me kaikki käännyimme katsomaan, mikä ääntä teki. Ei se ollut aavenainen, eikä pelottava pokémon, vaan mies, joka oli tervehtinyt meitä ensimmäisenä. Veren peittämä mies, jolla oli köysi kaulassaan. Miwa katsoi näkyä hieman yllättyneenä.
”Aaaah, mikä tuo on?” Ilse huusi.
”M-Miwa mennään pois!” Odilekin kiljui.
”Se on se paha setä!” Yoru raakkui.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Ilkeä setä joka piti tätä tehdasta, mutta se ei ollut oikeasti saapastehdas!” Yoru raakkui. ”Setä oli ahne ja teki tutkimusta Darkrai-sedästä, joka oli mamman mamman pokémon!”
”M-M-Mene pooooois!” Ilse huusi itkuisesti. Miwa ei itkenyt, eikä huutanut, hän vain katsoi olentoa unen pöpperössä ja nappasi kännykän lattialta. Naps vain, ja Miwa oli napannut siitä kuvan. Tästä ei Yorun paha setä pitänyt, me emme edes nähneet miten se liikkui, yhtäkkiä se vain oli siinä Miwan vieressä. Se tarttui Miwaa tämän kaulasta ja korisi:
”Teillä-lä-lä ei ole-le-le lupaa olla täällä-lä-lä!” Se kiristi otettaan Miwan kaulasta, niin ettei tyttö saanut kunnolla henkeä.
”Jätä mamma rauhaan!” Yoru raakkui, niin kovaa en ollut kuullut sen ikinä raakkuvan. ”Yoru näyttää pursuitin!” Ja sen Yoru myös teki, se liisi korkealle ja sitten syöksyi, nokkaisten pahaa setää päähän ja sitten vatsaan.
”Minäkin!” Minä huusin. ”Tule Ilse!” Hyökkäsin ukkoa kohti Knock offilla ja Ilse puolestaan raapi sen kättä, sitä kättä, joka piteli Miwan kurkkua. Tämä oli hassua, kaikki Odilen liikkeet olivat menneet aavenaisesta läpi, mutta miten me pystyimme hyökkäämään tätä miestä vastaan? Eikö hän ollut aave? Oliko hän jokin muu?

Sitten puhuri tuli taas. Ja mustuus. Hassu pokémon, josta me olimme aiemmin nähneet vain ääriviivat, oli nyt näkyvä, se oli melkein kokonaan musta ja sillä oli hassu valkoinen hattu. Se leijui ilmassa niin kuin minäkin.
”Päästä pikkuinen irti.” Se sanoi kurkkuäänellä, sellaisella oikein käheällä. ”Heti!” Zombimies katsoi pokémonia pelokkaana. Se oli niin peloissaan, että päästi Miwan heti irti, niin että Miwa tipahti lattialle. Hän perääntyi äkkiä ottaakseen kuvan, mutta ehti kuvaamaan sen kun tuo outo pokémon tarrasi zombiukkoa kurkusta ja muutti tämän tomuksi.

”Olet kasvanut kovasti sitten viime näkemän, pikkuinen”, Outo pokémon sanoi Miwalle.
”Älä turhaan, ei Miwa ymmärrä”, Minä sanoin. Mutta sitten huomasin miten Miwan ilme muuttui hölmistyneeksi.
”Kyllä Miwa ymmärtää, on ymmärtänyt ennenkin”, Kurkkuääninen pokémon sanoi.
”Hetkinen”, Miwa sanoi. ”Puhutko sinä?”
”Siitä on kauan, kun viimeksi nähtiin”, Pokémon jatkoi. ”Sinusta onkin kasvanut oikea pokémon kouluttaja, niin kuin isästäsi.”
”Olenko tullut hulluksi?” Miwa kysyi. ”Kuulen pokémonin puhetta ja ymmärrän sitä!”
”Ei, et ole tullut hulluksi, pikkuinen”, Pokémon sanoi. ”Minä osaan keskustella ihmisten kanssa, niin että nämä ymmärtävät, jos tahdon.”
”Miksi?” Miwa kysyi.
”Asia vain on niin”, Pokémon sanoi. ”Mutta kuten jo selitin tälle Murkrow-poikaselle, kouluttajani haluaa sinun tietävän jotain, pikkuinen. Ja sinun on vietävä tieto eteenpäin.”
”Mikä tieto?” Miwa kysyi ymmällään.
”Tule niin näet”, Pokémon sanoi. Miwa keräsi kamppeensa, lähinnä arvokkaan munan ja me lähdimme seuraamaan mystistä pokémonia.

Tajusin, että meidän täytyi olla tehtaan alla. Ehkä tämä oli kellari, sellainen missä säilytettiin kaikkea romua, niin Rhydo-setä oli ainakin sanonut. Rhydo-setä tiesi kaikkea. Mutta jos tämä oli kellari, niin aika hyvin sisustettu sellainen.
”Seinät on kaakeloitu”, Odile totesi. ”Miksiköhän? Jos tämä kerran on kumisaapastehdas..”
”Ei, se missä te ensin olitte, oli kumisaapastehdas”, Kurkkuääninen pokémon sanoi. ”Tämä oli sivubisnes.”
”Mitä täällä tehtiin?” Ilse kysyi.
”Ne tutkivat pimeystyypin pokémoneja, sellaisia kuin sinä ja tuo Murkrow”, Kurkkuääni kertoi. ”Minun kouluttajani oli yksi tutkijoista.”
”Oliko se tämä Mikazuki?” Miwa kysyi. En ymmärtänyt, miten Miwa ymmärsi tuon puhetta, muttei meidän.
”Mikazukilla oli kyky saada meidät pimeystyypin pokémonit pitämään itsestään”, Kurkkuääni kertoi. ”Siksi häntä tarvittiin. Niin ne sanoivat.”
”Mitä hän sitten teki?” Miwa kysyi. ”Kun sai pimeystyypit tykkäämään itsestään.”
”Ei mitään kummallista”, Kurkkuääni sanoi. ”Hän vain osasi sen, mutta se oli peitesyy sille, miksi ne halusivat hänet tänne.”
”Mikä oikea syy oli?” Odile kysyi.
”Ne tahtoivat minut tänne, koska olin mitä ne kutsuivat tarupokémoniksi”, Kurkkuääni sanoi. ”Ne tiesivät että elelin Mikazukin luona Icterinessä. Ne halusivat minut tänne.”
”Mitä varten?” Ilse kysyi.
”Ne tekivät pahoja”, Yoru sanoi. ”Ne valehtelivat neiti Mikazukille, eikö vain?”
”Valehtelivat”, Kurkkuääni sanoi. ”Mikazuki ei antanut niille lupaa tehdä kokeita minulle.”
”Siitä ne eivät taineet tykätä”, Miwa sanoi.

Olimme kävelleet tomuisen käytävän päähän, ovettomaan huoneeseen. Siellä oli pimeää, mutta jokin vihreä antoi huoneeseen hehkua. Ulkopuolella meitä odotti kummitusnainen.
”Sinäkö se olit, joka kutsui minua?” Minä kysyin. Aavenainen nyökkäsi ja hymyili. Sitten hän katsoi Miwaa. Miwa katsoi naista ymmällään. Nainen viittasi meitä tulemaan huoneeseen kanssaan, Miwa epäröi hetken.
”Mene sisälle Miwa!” Minä hoputin tyttöä, mutta hän ei mennyt. ”Mene nyt!” Minä päätin alkaa työntää tyttöä, jotta tämä liikkuisi. Ilse alkoi auttaa heti ja Odilekin – tavallaan.
”Mene nyt Miwa!” Se patisti.
”Ei mamman mamma tee mammalle pahaa!” Yorukin sanoi.
”Mene vain”, Kurkkuääni sanoi.
”Onko varma ettei hän telo kurkkuani?” Miwa kysyi.
”Ei hän aikonut tehdä sinulle mitään, pikkuinen. Meidän oli saatava sinut tänne”, Kurkkuääni selitti.
”Miksi?” Miwa tivasi.
”Sen sinä tiedät, kun menet huoneeseen”, Kurkkuääni sanoi täysin rauhallisena.
”Olkaa tarkkoina”, Miwa sanoi meille muille ja astui huoneeseen. Me muut menimme perässä. Huoneessa ei ollut paljon mitään, lattialla lojui papereita ja seinustalla oli vähän sitä pokémon centerin pömpeliä muistuttava laite. Ja sitten oli säiliö, säiliö jossa oli hohtavaa vihreää ainetta. Aineessa kellui nainen, joka näytti aivan Miwalta, aivan siltä aavenaisella.
”Oletko sinä.. kuollut?” Miwa kysyi säiliön vieressä seisovalta aaveelta. Aavenainen pudisti päätään.
”Tämä on eräänlainen kehosta irtautumiskokemus”, Kurkkuääni sanoi. ”En osaa sanoa miten, mutta Mikazukin tajunta on tässä huoneessa kanssamme, kun taas hänen kehonsa on tuon säiliön sisällä.”
”Mutta..” Miwa sanoi epäröiden. ”Eikö hänen pitäisi olla..”
”Hän on elossa, vain kooman kaltaisessa tilassa, ystävämme Demetria on valvonut häntä, kun minä olen yrittänyt pitää sen miehen poissa”, Kurkkuääni kertoi.
”Demetria?” Miwa toisti. ”Kuka se on?” Ilmeisesti Demetria-niminen otus oli kuullut keskustelumme ja tullut esiin säiliön takaa. Demetria oli kasvikissa.
”No mutta, sehän on pikku Miwa!” Se huudahti, mutta Miwa ei ymmärtänyt sen puhetta. Lehtikissa tuli Miwan luo ja puski itseään tämän jalkoja vasten.
”Kun viimeksi nähtiin, olit vain polvenkorkuinen!”
”Kuka se mies oli?” Miwa kysyi. ”Mikä hän oli?”
”Vain mies, joka on parasta aikaa koomassa Peacockin sairaalassa.” Kurkkuääni kertoi. ”Minä pistin hänet itse siihen tilaan, mutta jotenkin hänen tietoisuutensa jäi tänne, vahtimaan, ettei kukaan löytäisi hänen syntiensä pesää.”
”Perhana, Notos!” Demetria sätti kurkkuääntä. ”Olisit sanonut, että Miwa se täällä seikkailee! Olisin tuonut hänet tänne!”
”Ja te tarvitsitte minun näkevän tämän?” Miwa kysyi. ”Miksi?”
”Jätin sinulle sen paperin pikkuinen, sieltä löydät Mikazukin tiedot, osoitteen ja lähimmät omaiset”, Notos-kurkkuääni kertoi. ”Ota tästä paikasta valokuva, todiste että Mikazuki on täällä, näytä se omaisille, jotta he tietävät tulla etsimään häntä täältä.”
”Mutta mehän tiedetään, että Mikazukin puoliso asuu nykyään Marblessa!” Demetria sanoi. ”Miwa menee sinne jossain vaiheessa, minä voin lähteä mukaan ja tuoda ukon tänne!” Notos naurahti.
”Nähtävästi Demetria tahtoo mukaasi, Miwa. Se auttaa sinua löytämään Mikazukin omaiset.”

”Eli siis?” Miwa kysyi. ”Kun Icterineä ei enää ole..”
”Kyllä he löytyvät”, Notos sanoi. ”Mikazukilla ei periaatteessa ole mitään hätää täällä, varsinkaan niiden kummitushuhujen takia.”
”Täällähän kummittelee”, Miwa totesi.
”Ja aion jatkaa sitä kuviota, jos se mies joka pisti tämän alulle, sattuu heräämään..” Notos vihjasi. ”Voisit ehkä pitää Peacockin sairaalaa silmällä. Mutta vain sen aikaa kun olet täällä.”
”Olen täällä jonkun aikaa”, Miwa sanoi. ”Muut tiimiläiset kaipaavat lepoa, eivätkä ole vielä kyllin vahvoja salia haastamaan.”
”Kun lähdette, Demetria ohjaa teidät perille”, Notos sanoi. Katsahdin aavenaista joka hymyili minulle. Miwa nappasi kuvan säiliöstä ja katsoi siellä uinuvaa naista epäröiden.
”Demetria tietää minne mennä”, Notos sanoi. ”Se myös ohjaa teidät pois täältä turvallisesti.”
”Kyllä kai täti selviää?” Yoru kysyi.
”Selviää, Mikazuki on vahva”, Notos vakuutti. ”Pitäkää te puolestanne pikkuisesta.”

Demetria oli lehtikissa, isompi kuin Ilse. Ilse katsoi sitä ihaillen.
”Oletkos sinä Danan pentu?” Demetria kysyi. ”Kovin olet äitisi näköinen.”
”En minä mielestäni näytä äidiltä”, Ilse miukui.
”Ilse pitää mammaa mammanaan”, Yoru selitti, kun sai suun vuoron. ”Ilsen muna löytyi mamman repusta.”
”Oliko Dana sellainen iso pantteri?” Odile kysyi niin hiljaa, ettei Ilse kuullut – vaikka olikin kissa.
”Oli, oli,” Demetria sanoi. ”Tapasitte siis sen. Miten Miwan isä mahtaa voida?”
”Miwan isä?” Odile toisti. ”Minä en ole ikinä nähnyt Miwan isää.”
”Olet varmasti nähnyt, jos kerran olet nähnyt Danan”, Demetria sanoi. ”Hän on semmoinen iso tummahiuksinen mies”, En minä vaan muista isoa pantteria tavanneeni, mutta minäpä kuoriuduinkin Ilsen jälkeen. Miwa haukotteli. Kello taisi olla ties mitä. Demetria halusi kulkea Miwan vieressä. Se katsoi Miwaa koko ajan ja hoki: ”Kylläpä pikku Miwasta on tullut iso!” tai ”Kylläpä pikku Miwa onkin äitinsä näköinen! Vain silmät ovat isän!”
Sitten se kyseli meiltä, kuka meistä oli Miwan ensimmäinen pokémon.
”Rigel-setä ei ole täällä”, Ilse vastasi. ”Rigel-setä jäi pokémon centeriin.”
”Sitten minä tapaan sen aamulla!” Demetria päätti.
”Tuletko meidän mukaan?” Kysyin siltä.
”Tulen, tulen!” Demetria vakuutti iloisena. ”Minä en yhtään tiedä, miten paljon pikku Miwa tulee muistamaan tästä yöstä, Notos ei tykkää kun ihmiset näkevät sen.”
”Miksei?” Ilse kysyi.
”No koska se on tarupokémon, jos muut saisivat tietää, että se oleilee täällä, täällähän ramppaisi yhtenään tutkijoita ja kouluttajia,” Demetria selitti. ”Toisinaan se pyyhkii ihmisten muistin.”

Minä en paljosta hätkähdä, mutta se että joku veisi muistin, tuntui pahalta. Kävellessämme takaisin Demetria vakuutti, ettei Notos meidän muisteihimme koske, mutta Miwa, ihmisenä on asia erikseen, kun tuon muistissa oli kuulemma reikiä kuin emmental juustossa jo ennestään. En tiennyt mitä se tarkoitti. Demetria vei meidät siihen huoneeseen, jossa olimme nähneet sen hirttäytyneen miehen ensimmäisen kerran.
”Eihän se tule enää?” Ilse kysyi.
”Ei”, Demetria vakuutti. ”Käykää rauhassa nukkumaan”, Miwa nukahti ensin, hän meni siihen samaan paikkaan kuin päivälläkin ja sammui siihen. Demetria katsoi tyttöä hyvillään.
”Niin nopeasti ne kasvavat”, Sitten lehtikissa otti ja käpertyi Miwan viereen, Ilse katsoi isompaa kissaa hieman arasti.
”Tule sinäkin tänne, pikku Purrloin ja sinä samaten myös Shuppet”, Kissa sanoi.
”Minun nimeni on Ilse..”, Ilse sanoi hiljaa.
”Ja minun Lolita!” Sanoin tomerasti.
”Yoru on Yoru”, Yoru haukotteli, se oli käpertynyt Miwan hartialle nukkumaan.
”Minusta Odile on paljon nätimpi nimi kuin Mary..” Lolita mutisi puoliunessa. Minä käperryin Miwan pään päälle, kuten tavallista ja Ilse meni, kuinkas muutenkaan uuden kissakaverin viereen nukkumaan.

Muutama tunti siinä kai meni, sitten kuulin rasahduksen. Pikkuisen äänen, joka kuului Miwan sylistä.
”Ilse, hei Ilse!” Kutsuin ystävääni. ”Minä luulen, että se kuoriutuu! Herää!” Ilse haukotteli ja katsoi minua tuimasti vihreillä silmillään, kunnes kuului toinen rasahdus. Se sai kissan valppaaksi. Ilse nousi nopeasti ja kipitti sitten Miwan syliin. Kuului kolmas rasahdus.
”Hei, tule ulos!” Ilse kannusti tulokasta. ”Tule ulos, niin voidaan leikkiä yhdessä!”

Kommentit:

Chidori


18>
Huh, tässä luvussa tuli sellainen määrä uutta (ja osin myös vanhaa) tietoa että sai hetken aikaa ynnäillä juttuja yhteen menneiden tapahtumien kanssa. Hienosti olet kyllä käyttänyt tapahtuman mysteerejä hyväksesi isompien juonikuvioiden setvimisessä. Miwan vanhemmat eivät edustakaan ihan tavallisia tallaajia, haha. :’D
Mysteerin kriteerit täyttyivät erinomaisesti. Tunnelmaltaan tarina ei ollut erityisen pelottava, mikä on tietysti ymmärrettävää – kirjoitettiinhan tämä kummituspokémonin näkökulmasta. Miwallakaan ei nähtävästi ollut ymmärrystä karmivuuksien päälle, ei tullut yllätyksenä. :’D Pelottavat tapahtumat kävivät kaikesta huolimatta hyvin ilmi. Hyvää työtä siis!

Trix +3op, Yoru +2lvl +3op, Odile +1lvl, Ilse +2lvl +2op, Lolita +4lvl +2op. Rahaa 115pd:tä, mikä sisältää tarina- ja mysteeripalkkion. Muna tosiaan kuoriutui, ilmoittelehan luonnetta sitten kouluttajakirjassa. :>

Aurora #16 > Se olet sinä, ei kukaan muu

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu tammihelmikuussa 2016.

”Miksi sä olet ihan kuset housussa?” Kysyin tuolta oudolta Rhyhornilta. ”Etkö sä ole ennen sairaalaa nähnyt?”
”O-Olen kyllä, mutta siitä on jo kauan..” Tuo vastasi, vapisten kiireestä kantapäähän.
”Jos olisin sä, ottaisin ihan rauhallisesti.” Sanoin vieressä nukkuvalle kivikasalle. Yritä tässä nyt nukkua kun tuo pistää koko sängyn tutisemaan.
”On tylsää!” Trix marmatti toisella puolen huonetta. Tuo Zorua puhui ja juoksi ympäriinsä ihan liikaa. Pitäisi nyt suunsa.
”Milloin Miwa tulee takaisin?” Tuo kyseli. ”Tahdon päästä käymään rannalla!”
”Kyllä sinne ehtii.” Sanoi Odile, josta pidin huomattavasti enemmän, vaikka se nyt pelkäsikin omaa varjoaan. Se ei ainakaan ollut ärsyttämässä ja puhumassa kokoajan.
”Yoru, leikitään jotain!” Trix keksi.
”Minun pitää huolehtia isoveli Splinteristä.” Shiny korppi sanoi. ”Veli-parka.”
”Sä olet aivan tylsä!” Trix huokaisi. Sitten Zorua virnuili minulle ovelasti. Voi ei.
”Heippa, Rinkeli!” Tyttö Zorua haukahti ja pomppasi pedilleni. ”On tylsää!”
”No voi voi.” Murahdin. Zorua näykkäisi minua jalasta. Sitten mokoma alkoi tökkiä minua lyhyillä tassuillaan.
”Ala painua, kiusankappale!” Murahdin ketulle ja yritin tökätä sen alas sängyltä sarvellani. Hetkeksi se vintiö lopetti, mutta heti kun tyttö huomasi, että en enää jaksanut välittää siitä, alkoi kettu tökkiä minua uudelleen.
”Lopeta hyvän sään aikana, pentu!”
Sitten kettu höristi korviaan ja käänsi katseensa suljetulle ovelle.
”Hei, Miwa tulee takaisin!” Se hihkaisi. Ja sieltä Miwa tulikin. Riivattu nukke päässään ja violetti kissa sylissään ja sitten, hyvin matalalla lentävä sininen perhonen. Tuo mahtoi olla Sora. Sora oli lähtenyt pitämään pikkuisia silmällä, kun Odile oli kauniisti pyytänyt.  Kun matkamme alkoi, Miwalla oli lyhyet hiukset. Nyt ne olivat kasvaneet pitkiksi, niin pitkiksi että hän oli sitonut ne saparoiksi kutsutuksi kampaukseksi.
”Miwa, Miwa, Miwa!” Ketunpentu hihkui, se pomppasi alas sängyltä ja riensi Miwan luo.

Siitä tuntuu olevan jo kauan. Sinä yönä olin todella raivoissani. Äiti oli aikoinaan hylännyt minut siihen laitokseen, jota nimitettiin Aurora Townin pokémon hoitolaksi. Ei suostunut ottamaan mukaansa, jätti vain sinne mätänemään, koska kouluttajalla ei ollut kiinnostustakaan ottaa pientä Nidorania vaivoikseen. Eikä ollut kenelläkään muullakaan. En halunnut olla ihmisen lemmikki. Tahdoin nähdä, tahdoin tavata kaltaisiani, villejä Nidoraneja. Kuuntelin tarkasti mitä se suurkaupungista nainen puhui, minun lajiani löytyi paikasta Route 102. Tiesin sen verran, että nyt oltiin Aurora Townissa, aivan Route 101:den vieressä. Sinne ei olisi matka eikä mikään, muistan ajatelleeni. En ollut ottanut huomioon lopputalven myrskyä ja kylmyyttä. Ei matkasta mitään tullut, sammuin Route 101:lle. Oli hirvittävän kylmä, heräsin kun joku, jolla oli lämpimät kädet, otti minut syliinsä ja kantoi. Lämpö tuntui kaiken sen kylmyyden jälkeen hyvältä. Kunnes raotin silmiäni ja huomasin, että olin joutunut lyhyt tukkaisen rusettipään syliin. Ihminen aikoi taatusti viedä minut takaisin! Purin, pistelin, potkin – tein kaiken mahdollisen estääkseni sen. Mutta tyttö ei vienyt minua takaisin hoitolaan, vaan meluisaan kotiinsa.

Trix sai Miwalta lahjaksi typerän näköiset aurinkolasit, jotka saivat Zoruan näyttämään typerältä. Myös pikkuiset tuntuivat näkevän sen, ja kikattivat Zorualle. Hyvä, ehkä ne olivatkin vähän fiksumpia kuin olin luullut. Sitten Miwa tarpoi iloisesti hymyillen minun ja Rhyhornin luokse. Rhyhorn alkoi taas täristä. Pelkäsikö tuo tomppeli Miwaa? Eikö se ymmärtänyt, että Miwa oli pelastanut sen? Ihan samalla tavalla hän oli pelastanut myös Yorun ja Odilen.
”Katsohan mitä toin sinulle, Rigel!” Hymyilevä kouluttajani sanoi ja kaivoi muovikassistaan esiin violetin nuolen muotoisen esineen.
”Sen pitäisi lisätä myrkky-tyyppisten liikkeidesi tehoa.” Miwa selitti siniset silmät innosta säihkyen. Nuuhkaisin esinettä, en minä moisella mitään tekisi. Se on vain rihkamaa, joku on varmasti huijannut Miwan ostamaan sen. Kuuntelin kuinka iloinen kouluttajani selitti Rhyhornille, kuinka ei oikein tiennyt mitä hankkisi sille, kun sillä oli jo tuo sininen huivi, joka oli melkein samanlainen kuin tämä minkä Miwa oli minulle ostanut. Miwa näytti Rhyhornille harmaata Rhydonia esittävää pehmolelua. Rhyhorn katsoi lahjaa hämmentyneenä. Miwa yritti vakuutella ostaneensa pehmolelun Rhyhornille, mutta tuo vain katsoi Miwaa kysyvästi. Sitten se tökki varovasti pehmolelua sarvellaan, Miwa taputti sen selkää, mistä Rhyhorn jähmettyi, ikään kuin sitä olisi lyöty. Sitten saparopäinen tyttö meni lohduttamaan Splinteriä, tuota säälittävää lintua.
”Ei Miwalla ole tapana ottaa lahjoja pois.” Sanoin Rhyhornille.
”Ei minulle ole ennen lahjoja annettu.” Rhyhorn sanoi arasti. ”Tämä huivi ja tiuku olivat ensimmäiseltä kouluttajaltani, kunnes minuun kyllästyttiin.”
”Onko niitä ollut moniakin?” Kysyin, katsoessani miten Miwa antoi Splinterille Venusaur-pehmolelun. ”Kouluttajia siis.”
”Jo kaksi.” Rhyhorn sanoi. ”Maki oli aluksi kiva, kunnes sai parempia pokémoneja. Karkasin ja sitten olinkin Kanamella.”
Kaname oli varmaan se lipevä poika, joka yritti iskeä minun Miwaani. Kun tapaisimme uudelleen, näyttäisin sille, mitä tapahtuu kun astuu liian lähelle kouluttajaani!
”Antoivatko ne sinulle nimeä?” Kysyin.
”Olen Rhydo.” Rhyhorn sanoi hiljaa. Vai että Rhydo, ei mikään luova nimi, mutta nimihän sekin oli.
”Mä en sitten ole rinkeli.” Sanoin tuolle. ”Nimi on Rigel. Miwa antoi sen, kun katsottiin tähtiä yhdessä.”
”Millainen hän on? Tuo lintu kertoi että saatte olla ulkona niin paljon kuin haluatte.” Rhydo kyseli.
”Miwa on okei, ihmiseksi.” Sanoin.

Nyt hän on iloinen ja hymyilee, mutta se Miwa, jonka minä silloin tunsin, ei ollut iloinen, ei lainkaan. Hän oli apea ja riiteli paljon siskonsa kanssa. Hänen siskonsa haju oli nenää pistävä. Ja se ällö Linoone! Kunpa tapaisimme uudestaan, saisin maksaa potut pottuina! Ei ihme että Miwa oli surullinen, tuollaisessa kodissa. Mutta se johtui siitä jännästä metalli kapistuksesta, joka hänellä oli sormessaan. En tiedä mikä se oli, mutta siitä oli päästävä eroon. Ei Miwa hullumpi ollut, ajattelin silloin, hän oli ihan kiltti ja häntä oli kiva ärsyttää. Sitten tuli ilta ja näin ne ensikertaa.
Tähdet.

Ja nyt oli Yoru saanut oman esineensä, mustan solmion. Sitten oli Odilen vuoro, joka sai silkkirusetin ja Sora solmiorusetin. Pikku kissanpentu, tuon nimi taisi olla Ilse, sai itselleen suuren rusetin, joka oli kyllä vähän turhan suuri sen kokoon nähden.
”Kyllä Miwa sinustakin huolen pitää. Hän on vähän sellainen.” Sanoin Rhydolle. ”Pikku kaveri tuolla tuli myös hylätyksi, Miwa otti sen huostaansa, siksi se kai kutsuu Miwaa mammaksi.”
”No tuo Murkrow näyttää vähän pieneltä.” Rhydo sanoi.
”Odilekin, tuo jännän värinen Petilil tuli vähän sen jälkeen, löytyi hylättynä pusikosta.” Kerroin.
”Entä muut?” Rhydo kysyi hieman arasti.
”Minä tulin Aurora Townista, hoitolasta.” Murahdin.
”Mutta mistä tulit sinne?” Rhydo kysyi. ”Minäkin asuin siellä, mutta minut napattiin sieltä mitä ihmiset kutsuvat route 107:ksi.”
”Kuoriuduin munasta, jonka äitini kouluttaja jätti hoitolaan.” Kerroin. ”Splinter tuli mukaan Route 101:ltä. Mutta se oli silloin vielä Fletchling ja pirun kovaääninen sellainen.”
”Tuo Zoruakin on saatettu hylätä, sitä en yhtään ihmettelisi, sillä kuka nyt tuollaisen rasavillin nyt tahtoisi?” Mutisin.
”Kuulin tuon Rinkeli!” Trix huusi, mutta kikatteli sille. Tuolla Zorualla oli outo huumorintaju.
”Sora, tuo Vivillon tuli samasta metsästä kuin sä.” Kerroin Rhydolle. ”Se oli silloin toukka.”
”Se on siis täysin kehittynyt.” Rhydo sanoi ihailevasti, mutta olin huomaavani murhetta sen äänessä. Olin kuullut että moni aloitteleva pokémonkouluttaja pyydysti itselleen toukkapokémonin, sillä ne olivat helposti koulutettavia ja kehittyivät nopeasti. Ehkä tämä Maki oli pyydystänyt yhden ja Rhydo oli jäänyt sen varjoon.
”Odile ja Yoru tulivat kumpainenkin Tangerine Citystä.” Selitin, koska miksikäs ei.
”Entäs pikkuiset?” Rhydo kysyi.
”Munista.” Vastasin lyhyesti. ”Tuo Purrloin tuli Tangerine Citystä, yksi ruma Liepard laittoi sen munan Miwan reppuun. Ja tuo Shuppet tuli saman kaupungin pokémon centeristä.”

Sitten se sama sinitukkainen tyttö, joka oli tullut avuksemme metsässä tuli juoksujalkaa huoneeseen.
”Onhan sinulla kaikki pokémonit tallessa?” Miwa katsoo tulijaa hämmentyneesti ja minä puolestani mulkaisen häntä ärsyyntyneesti. Että minä inhoan kovaan ääneen kaakattajia.
”On, on.” Miwa vakuutti. Ja kyllä se totta oli. Me kaikki olimme täällä. Vaikka minun puolestani joku olisi saanut viedä tuon Zoruan, sitä minä en panisi lainkaan pahakseni.
”Joku on vienyt Calypson!” Tyttö kiljui. Olisi nyt vähän hiljempaa. ”Menin katsomaan, miten se jaksoi, mutten löydä sitä, eikä kukaan ole nähnytkään sitä!”
No käytä silmiäsi paremmin!
”No onpas huonoa henkilökuntaa.” Miwa totesi. ”Minne se olisi voinut mennä?”
”Ei minnekään yksin!” Sinitukkainen tyttö parkui. Calypso hermoilee ihmisjoukoissa, se ei tykkää liikkua yksin. Se saa hepulin!”
No voi nyt yhden kerran! Eiköhän sen kokoinen pokémon kuin Sigilyph osaisi huolehtia itsestään!
Kouluttajani katsoi tyttöä hieman epäröivästi. ”Eli siis..?”
”Joku on varastanut sen! Meidän täytyy löytää se!” No jo on tytöllä mielikuvitus. Ja Miwa oli samaa mieltä.
”Oletko nyt ihan varma..” Hän aloitti, mutta tuo kovaääninen tyttö ei antanut hänen puhua loppuun.
”Myös Kain Azumarill on kadonnut! Jälkiä jättämättä! Tule! Meidän on pakko löytää ne! Meidän on pakko!”
Kuka oli Kai?

”Rauhoitu nyt vähän!” Miwa toppuutteli. ”Miten joku voi hävitä jälkiä jättämättä? Oletko nyt varma ettet liioittele?” Sitä minäkin.
”En liioittele!” Sinitukkainen tyttö huusi. ”Kaikki puhuvat että kaupungin aloituspokémonit ovat alkaneet katoilemaan!”
”Se voi olla vain huhu.” Miwa sanoi rauhallisesti.
”Mutta kun niin on käynyt oikeasti!” Tyttö vaahtosi.
”Tälle Kaille?” Miwa toisti.
”Ei Kai tällaisesta vitsaile! Minä olen tuntenut hänet koko ikäni.” Tyttö painotti. Miwa huokaisi, hän näytti siltä, ettei häntä juuri huvittanut ruveta etsimään jonkun puoli tutun pokémonia. 
”No hyvä on.” Miwa huokaisi. ”Autetaan sitten.”

”Ne tarvitsevat tähystäjän.” Splinter kuului sanovan. ”Minun täytyy..”
”Eikä!” Yoru kiekaisi, niin kovaa en ollutkaan ennen kuullut tuon itkupillikorpin huutavan. ”Isoveli Splinterin siipi on vielä pipi!”
Ehkäpä pikkuisestakin löytyi pieni uskaliaisuuden kipinä. Yllätyksekseni myös eräs toinen, joka ei yleensä välittänyt draamasta oli Yorun kanssa samaa mieltä.
”Et voi lähteä tuossa kunnossa, Splinter.” Trix totesi, se loikkasi Yorun vierelle tämän pedille ja katsoi lintua tuimasti.
”Jään tänne vahtimaan, ettet tee mitään typerää!”
”Mutta kuka sitten..” Splinter väänsi vastaan.
”No Sora näyttää kasvattaneen itselleen siipiparin.” Trix tokaisi. Ehkäpä Zorua olikin jotain muutakin kuin pelkkä toisia ärsyttävä penikka. Tai sitten se vain esitti, mistä sitäkään tietää. Sitten Sora liihotteli Splinterin luo aika horjuvasti.
”Teen parhaani.” Sinisiipi lupasi. ”Parane sinä vain kaikessa rauhassa.”
”Yoru huolehtii isoveli Splinteristä.” Murkrow vakuutti. Nousin sängystä, minähän olin ihan terve.
”Aiotko sinä mennä mukaan?” Rhydo kysyi.
”Totta kai aion.” Tokaisin. ”Miwa ei pärjää ilman minua.” Niin, ei pärjää. Jonkun on sitä suojeltava, eikä se joku todellakaan voi olla Sora, saati sitten nuo pikkuiset, olivat liian heikkoja.
”Tule säkin Rhydo.” Kehotin kivikasaa. ”Voit vaikka oppia jotain.”
”Enhän minä..” Rhydo sanoi. ”Olisin vain tiellä.”
”No ei sitten.” Mutisin. Mutta sitten Rhyhorn kuitenkin nousi ja laskeutui varovasti lattialle. Virnuilin itsekseni, niin sitä pitää. Ei Miwa ole lainkaan pelottava!
”Hei pojat.” Miwa tervehti meitä molempia. Hän taputti minua päästä ja Rhydoa selästä. Rhydo ei katsonut Miwaan, se katsoi lattiaan.
”Tulettekos mukaan?”
”Eihän sinua yksin voi päästää.” Virnistin saparopäiselle tytölle.
”Minäkin! Minäkin!” Odile piipitti epätavallisen kovalla äänellä, yleensä se oli hyvin hiljainen. ”Minäkin tahdon mukaan!”
”Epätavallista sulta, Odile.” Totesin.
”Jonkun on pidettävä silmällä pikkuisia.” Turkoosi Petilil vastasi. ”Yoru pärjää kun sillä on Trix seurana.”
”Etkö usko, että Miwa osaa huolehtia niistä?” Kysyin vieressäni seisovalta ruohopäältä huvittuneesti.
”Entä sinä sitten?” Odile naurahti kevyesti. ”Sinähän haluat aina olla siellä missä Miwa on. Olet ollut levoton koko aamun.”
”Niin säkin.” Murahdin ruoholle. Miksi sen täytyi mainita eräs yksityiskohta? En minä tykännyt Miwasta niin paljon, mutta kun hän oli onnettomuusaltis ihminen, sitä paitsi olihan joku kolkannut hänet aiemmin.
”Kyllähän säkin muistat mitä Tangerinessa tapahtui.” Sanoin Petililille.
”Toki, mutta lieneekö se ainoa syy?” Odile kysyi leikillisesti.
”Ei kuulu sinulle!” Tiuskaisin. Ainoa syy, ja pah! Miwa oli vain ihminen, vain ihminen. Ei hän ollut minulle tärkeä, eihän? Lähden mukaan vain siksi että minulla on tylsää. Katsahdin tuota pientä ja söpöä pokémonia, voisin vähän säikyttää sitä. Niinpä nappasin sitä ruohoista kiinni ja nostin mukavasti Rhydon selkään. Sielläpäs pysyt.
”Mitä sinä teet?” Odile kiljaisi hämmentyneenä. Siellä se nyt keikkui Rhyhornin selässä.
”Minäkin! Minäkin!” Pikkuiset, Purrloin ja Shuppet hihkuivat, nähdessään Odilen kivijärkäleen selässä.
”Setä, setä!” Molemmat huusivat. ”Mekin tahdomme ratsastaa!”
”M-Minun nimeni on Rhydo..” Rhydo vastasi.
”Rhydo-setä, saammeko mekin ratsastaa?” Pikkuiset kysyivät kuorossa.
”Kyllä se käy.” Rhydo sanoi hiljaa. ”Pääsettekö itse kiipeämään?”
”Joo!” Pennut hihkuivat. Lolitan ei tietenkään tarvinnut kiivetä, se vain katosi ja ilmestyi sitten Odilen taakse. Ilse puolestaan kiipeili kömpelösti kynsiään käyttäen.
”Eihän tämä satu?” Se kysyi viattomasti.
”Ei, ei.” Rhydo sanoi kärsivällisesti.
”Ei sun kynnet pure kiveen, pentu.” Murahdin.

Miwa huokaisi. Kävelin hänen vierellään, kun taas Rhydo hieman takana, kaipa se aristeli Miwaa. Sora leijaili kömpelösti Miwan pään korkeudella. Sinitukkainen tyttö johdatti meidät aulaan, siellä odotti jokseenkin hintelä mutta ruskettunut ihmisolento.
”Tässä me nyt olemme.” Sinitukkainen sanoi.
”Eihän sinulta puutu pokémoneja?” Ruskettunut poika kysyi Miwalta.
”Ei.” Miwa vastasi. ”Kaikki ovat tallessa.”
”No sitten olet onnekas.” Poika totesi. ”Minulle jäi vain kaksi ja tämä au!” Pojalla oli sylissään tomera pieni Purrloin, jonka sinisissä silmissä oli sellainen pilke josta en pitänyt. Se puri poikaa sormesta ja näytti siltä, ettei se ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Purrloin loikkasi kevyesti Rhydon selkään, Ilsen taakse. Siinä istui kaksi lajitoveria, mutta kyllä Ilsen erotti sen syvän vihreistä silmistä, sillä toinen oli sinisilmäinen ja huomattavasti kookkaampi kuin meidän Ilsemme, jonka turkki oli myös huomattavasti vaaleampi kuin tuon toisen.
”Moikka, pikkusisko!” Toinen Purrloin kehräsi. ”Kuinka hurisee?”
”Hurisee?” Ilse toisti. ”Mitä se tarkoittaa?” Ja niin Odile rupesi selittämään sanan merkitystä tuolle tietämättömälle penskalle.
”Tuo Purrloin on mahdoton!” Poika huokaisi. ”No onhan minulla vielä Tama.”
”Ei kai Flintiäkin viety?” Sinitukkainen kauhistui.
”Ei, mutta jonkunhan se rantavahtina olo on hoidettava.” Poika huokaisi. ”Äiti murhaisi minut, jos kadottaisin Flintinkin.”
”Josko nyt selittäisitte mistä tässä on kyse.” Miwa sanoi kärsimättömästi.
”Niin, tuota.” Poika sanoi hieman kiusallisesti punaisia lenkkareitaan tuijotellen. ”Minun Azumarillini katosi. Sinähän näit sen?”
”No en minä sitä vienyt.” Miwa sanoi terävästi.
”Tarkoitan, että näit sen siellä kahvilassa.” Poika täsmensi. ”Sen jälkeen menimme rannalle, niin kuin joka aamu, jätin Azuman paikalleni, kun itse kävin katsomassa että rannalla oli kaikki hyvin, Azuma oli ehtinyt kadota.”
”Etsitkö sitä?” Miwa kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa.
”Tietenkin etsin.” Poika vastasi. ”Kalusin koko rannan, kävin kotona ja tutkin kaikki sen lempipaikat, mutten löytänyt mitään.”
”No käydään katsomassa sairaalahuone jossa Azuran pokémonia pidettiin.” Miwa totesi.
”Mutta miksi?” Sinitukkainen Azura kysyi. ”Minähän tongin sen jo läpikotaisin!”
”No käydään nyt tarkistamassa.” Miwa sanoi ja alkoi äänestä päätellen jo kyllästyä koko juttuun. Hän katsahti minuun ja pyöräytti sitten silmiään sinitukkaiseen päin.

Huoneessa ei ollut mitään, lukuun ottamatta huolestuneen näköistä Floettea, joka kuikuili meitä sängystään. Sen vieressä raakkui kovaääninen Chatot, joka huuteli meille solvauksia.
”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”
”Tosi omaperäistä.” Sanoin sille.
”Kajsa auttoi tähystyksessä, muttei löytänyt mitään..” Sinitukkainen Azura sanoi itkusilmässä. ”Kävimme pihan läpi ja Kajsa tähysti jopa lähitienoon, vaikka oli väsynytkin ja..”
No voi voi..
”Älkää välittäkö Kajsasta, se on aina tuollainen.” Muuan Castform sanoi.
”Miksi se huutaa noin?” Ilse kyseli.
”Ei ihmekään että ääni kuulostaa käheältä.” Se toinen Purrloin nauroi.
”Josko sillä on jotain sanottavaa.” Rhydo pohti.
”Voihan se olla.” Odile mutisi. ”Tai sitten se vain puhuu mitä sylki suuhun tuo.”
”Katsotaan tämä huone läpi.” Miwa sanoi meille. Katsahdin ihmistyttöä, olettiko hän meidän löytävän täältä jotakin epäilyttävää?
”Mitä se hyödyttää? Ei Calypso ole täällä.” Azura tyttö sanoi mietteeni ääneen.
”Kannattaa silti käydä rikospaikka läpi.” Miwa totesi.
Pyörittelin silmiäni, nytkö Miwa tahtoi leikkiä salapoliisia?
”Tule, Ilse!” Lolita hihkui. ”Etsitään vihjeitä!”
Ilse alkoi kompuroimaan, mutta Rhydo kumartui niin että pentu pääsi alas mukavasti liukuen.
”Kiitos, Rhydo-setä!” Se luikautti, ennen kuin lähti ystävänsä kanssa etsimään turhuuksia lattioilta. Isompi Purrloin katsoi touhua huvittuneena.
”Tuskinpa täältä mitään löytyy.” Se haukotteli ja käpertyi kerälle. ”Miten te jaksatte olla ihmisen pompoteltavana?”
”Koska.” Odile vastasi.
”Et itsekään ole mikään kulkukissa.” Sora pisti heti väliin. ”Turkkis on niin hyvässä kunnossa, että olet taatusti kotikissa.”
”Pöh, enkä ole!” Katti sähähti. Miwa katsahti noita kolmea hetken.
”Tule, Sora!” Odile hihkaisi, tuokin. ”Etsi sinä ylhäältä, kun sinulla on siivet. Minä etsin täältä alhaalta.” Huokaisin jälleen.

Pikkuiset tekivät työtä käskettyä, ne luulivat tämän olevan jokin uusi jännä leikki. Mutta se toinen Purrloin, joka ei ollut Ilse, vain naureskeli.
”Ei hassumpi pikkusisko vai mitä?”
”Jos hän kerran on siskosi, mikset vain sano sitä hänelle?” Rhydo kysyi.
”En usko että hän ymmärtää sanan merkitystä.” Tuntematon Purrloin totesi. Siinä se kyllä oli oikeassa, Ilse oli vielä niin pieni ja viaton, että tuskin se mitään ymmärtäisi. Sehän luulee Miwaa äidikseen..
”Äiti, äiti!” Sieltä se nyt kipitti Lolita vanavedessään. Suussaan Ilse kantoi kuivuneen näköistä kukkaa. ”Katso mitä me löydettiin sängyn alta!”
”Mitä teillä siinä on?” Miwa kysyi ja kumartui pienten puoleen. Ilse laski kuivuneen kukan Miwan jalan juureen. Lolita ja Ilse katsoivat tyttöä ylpeinä.
”Mistä se tämän löysitte?” Miwa kysyi. Ihmisissä oli se vika, etteivät ne juuri ymmärtäneet meidän pokémonien puhetta. Ilse tomerana kissanpentuna spurttasi sängyn luo ja katsoi sen alle.
”Jonkinlainen kukka.” Miwa mutisi. No shit Sherlock..
Katselin itsekin ympärilleni, vaikken uskonutkaan löytäväni mitään merkittävää. Kuuntelin kuitenkin tarkasti, eihän sitä koskaan tiedä, kuka juonii päämme menoksi. Katselin huvittuneena miten Odile tutki lattiaa oikein huolella. Välillä neiti tiirasi Soraa, josta se kaiketi piti paljon. Itse en näitä asioita ymmärtänyt, minusta ne olivat tyhmiä.
”Hmm..”
”Mitäs löysit pätkä?” Kysyin turkoosilta ruoholta.
”Lattia on muuten puhdas, mutta löysin siitä läikän pihkaa.” Odile selitti mietteliäänä. Ruoho oli oikeassa. niin muuten valkoiselta lattialta löytyi tahmea vihreä ja pistävän hajuinen läntti.
”Yleensä puista löytyy paljon pihkaa.” Odile sanoi.
”Perhana, vastahan oltiin metsässä.” Muistutin tyttöä. ”Näiden pokémonien omistajahan oli vastikään metsässä, kuten mekin. Se on ihan hyvin voinut tarttua sieltä mukaan.”
”Ehkä.” Odile sanoi mietteliäänä. Se oli kovin mietteliäs tapaus, aina se jaksoi pohtia Sakikoa, joka oli sen entinen kouluttaja. Se pohti usein ennen nukkumaan menoa, miksi tyttö oli jättänyt sen ja näkisikö se häntä enää.
”Sora, mitä sieltä löytyy?” Odile uteli siniseltä perhoselta.
”Ei paljon mitään.” Sora mumisi. ”Ikkunan karmilla on tosin pihkaa.”
”Täälläkin on pihkaa!” Odile huudahti.
”Sehän on kummallista.” Sora totesi.
”Mitä olette löytäneet, kaverit?” Miwa kysyi. Hän kun oli käynyt näyttämässä löytöään uusille ystävilleen, jotka juttelivat nurkassa, joistain tämän kaupungin oudoista asukkaista.
”Katso, katso!” Odile elehti Miwalle. Miwa kyykistyi katsomaan lattiaa. Hän pyyhkäisi sormella pihkaista lanttia ja nuuhkaisi sitten sormenpäätään.
”Pihkaa.”
”Hei, täällä myös!” Sora huuteli. Miwa oli hyvä kuuntelemaan ja kuulemaan, hän nousi jaloilleen ja käveli Soran luo. Sora osoitti tuntosarvillaan ikkunalaudalla olevaa tahraa.
”Pihkaa täälläkin.” Miwa sanoi pohtivasti. ”Tuliko jo ikkunasta sisään? Vai kiipesikö joku siitä ulos?”

”Hei, Kai – sehän oli nimesi?” Miwa kyseli ruskeatukkaiselta ruskettuneelta pojanklopilta. ”Missä sinä kadotitkaan vesikanisi?”
”Rannalla.” Poika sanoi ääni täristen. ”Miksi?”
”Näytätkö paikan, missä se katosi?” Oma salapoliisimme Miwa uteli.
”No voinhan minä, mutta en tajua mitä se hyödyttäisi.” Kai sanoi vastahakoisesti. Azura-tyttö vetisteli, mutta seurasi meitä.
”Tule, Rhydo.” Pitihän kivikasaa hieman rohkaista.
”Setä, setä! Pääsemmekö kyytiin?” Lolita ja Ilse kyselivät. Rhyhorn hymyili pikkukavereille lempeästi ja kumartui niin, että nämä saattoivat kiivetä Rhyhornin selkään helposti.
”Olemmeko raskaita, setä?” Ilse kyseli.
”Emme ole.” Vieras Purrloin naukui. ”Rhyhornit jaksavat kantaa jopa isoja ihmisiä.”
”Oikeastiko, setä?” Lolita ihmetteli.
”Niin olen ainakin kuullut..” Rhydo sanoi hiljaa. ”En minä ole ketään kyydittänyt.”
”Olemmeko ensimmäiset?” Ilse intoili. ”Sinun pitää pyytää äitiä, hän varmasti ratsastaa!”
”Miwa ratsailla.” Naureskelin. ”Tuo taitaa enemmin lentää ojaan, kuin pysyä ratsailla.”
Kai ja Miwa kävelivät vieretysten, Azura piti perää. Rhydo käveli konkkaronkka selässään vieressäni. En tykännyt tästä. En tykännyt tästä yhtään! Pitkä, ruskettunut poika, jolla oli pörröiset tummanruskeat hiukset, ja sitten oli Miwa, joka oli pienikokoinen, kalpea ja pikkutyttömäinen, kun oli nuo saparotkin. Noita voisi luulla melkein sisaruksiksi.
Ei, ei sisaruksiksi, pariksi pikemminkin..
Ei Miwa tuosta tykkäisi, Miwa ei koskisi enää miehiin, ei. Muistan millainen hän oli silloin kuin tavattiin, kyllä Miwa nyt olisi sen verran järkevä, ettei toistaisi samaa, kyllä oli. Rannalla kuhisi porukkaa. Oli kuuma, eikä Lolita ainakaan arvostanut sitä, kun oli alkanut kiukutellakin.
”Kummitus-tyypit eivät välttämättä pidä auringosta.” Kai totesi.
”Joo, huomasin.” Miwa sanoi lyhyesti. Huomasin, miten moni tyttö katsahti tuon Kain, eikä Miwa saanut osakseen kauniita katseita. Mutta eihän hän edes huomannut niitä, hän katseli miettiväisenä eteensä. Sitten myrsky tuli. Hiekkamyrsky.
Tunsin sen hajun, tuo oli se sama juippi, joka oli kolkannut Miwan Tangerine Cityssä, ja minä olin tökännyt sarveni sen perseeseen. Miwa melkein kaatui, mutta tyttöjen suosikki nappasi häntä kädestä, ja antoi sen verran tukea, ettei saparopää kaatunut. Otti häntä kädestä..
”Mikäs kiire sinulla nyt on?” Ärsyyntynyt Azura kysyi.
”O-Olen pahoillani.” Poika piipitti. ”Ette olisi nähnyt Koemia? Se on Cuboneni ja sillä on vaaleanpunainen rusetti.”
”Onko se kadonnut?” Kai kysyi.
”On! Käänsin vain selkäni hetkeksi ja se oli poissa.” Poika vaahtosi. ”Etsin sitä rannalta, kun Koemi tykkää niin kovasti telmiä.”
”Sama kaava.” Kai huokaisi. ”Minun Azumarill ja Azuran Sigilyph katosivat samalla tavalla.”
”Löytyikö mitään?” Miwa töksäytti. Hän ei kuulostanut kauhean ystävälliseltä, eikä ihmekään.
”Tyttö ei taida pitää tuosta.” Rhydokin totesi.
”Ei. Se on oikea kelmi.” Kerroin Rhyhornille.
”Miten niin?” Purrloin kysyi virnuillen. Pyörittelin silmiäni, en millään jaksanut alkaa kertoa tarinaa.
”Löytyikö mitään?” Miwa murahti.
”Anteeksi mitä?” Poika kysyi kuin puulla päähän lyöty. Silloin Miwa näytti Ilsen ja Lolitan löytämän kukan. ”Sairaalassa huoneesta löytyi myös pihkaa.”
”No nyt kun mainitsit, niin löysin paikalta lehtiä.” Silloin vaaleahiuksinen poika avasi nyrkkinsä, hänen kädessään oli muutama vihreä lehti.
”Hmm..”
Sitten se Kai-hyypiö vei meidät tuolin luo. Tuoli oli valkoinen ja sillä istui Poliwrath. Poliwrath ilahtui kovasti Kain tulosta, ja loikkasi alas korkealta tuolilta. Se iski nyrkkinsä kouluttajansa käteen tervehdykseksi.
”Jätin Azuman istumaan tälle tuolille.” Kai sanoi.
”Katsotaan sitä.” Miwa totesi. Minä en viitsinyt, istahdin Rhydon viereen ja annoin Soran sekä Odilen tutkia.
”Täälläkin on pihkaa.” Odile huikkasi.
”Ehkä se on jokin vihje.” Sora pohti. ”Kysytäänkö tytöltä?”
Mutta se ei ollut tarpeen, Miwa oli jo siinä.
”Täälläkin.” Tyttö totesi.

”Mitä hittoa täällä tapahtuu?” Kai huokaisi. ”Onhan sitä huhuttu, että pokémoneja katoilee, mutta en olisi uskonut..”
”En minäkään.” Azura sanoi, ja asetti kätensä lohduttavasti Kain hartialle. ”Peacock on aina ollut mukava kaupunki, en saata uskoa että joku täällä tekisi tällaista..”
”Ehkä pitäisi kysellä muilta.” Vaaleahiuksinen poika ehdotti. Kaikki katsoivat häneen. ”Enhän minä tunne kaupunkianne mutta silti.”
”Kaikkihan osaavat epäillä jotakin.” Miwa sanoi mulkaisten poikaa epäilevästi.
”Se on totta.” Kai totesi. ”Tunnen useimmat kaupungissa asuvat ihmiset vanhempieni kautta, ja tiedän että heiltäkin on kadonnut pokémoneja.”
”Oletko jutellut heidän kanssaan?” Azura kysyi.
”Olen, olen.” Kai sanoi. ”Tiedän, että tänne on muuttanut poika, joka viettää paljon aikaa omissa oloissaan. Muutama epäilee että hänellä on jotain tekemistä asian kanssa.”
”Vain siksi että hän pitää omasta seurastaan?” Miwa kysyi. ”Ei antisosiaalisuus välttämättä ole rikos..”
”Onko ketään muita?” Azura kyseli.
”Sawamuran Ryo on kuulemma alkanut käyttäytyä oudosti.” Kai sanoi.
”Eihän!” Azura henkäisi. ”Ryo on aina ollut niin mukava poika!”
”No hänen äitinsä on pojasta huolissaan.” Kai sanoi. ”Pelkää Ryon joutuneen väärään seuraan. En usko että Ryolla on varkauksien kanssa, mutta hän saattaa tietää jotakin.”
”Käydään kysymässä!” Azura huikkasi. ”Siitä onkin kauan kun näin Sawamuria viimeksi!”
”Onko muita epäiltyjä?” Miwa kysyi. ”Että kannattaako meidän kaikkien lähteä samaan paikkaan, mikäli blondi nyt tunkee mukaan.”
”Totta kai minä tulen!” Vaaleatukkainen poika ärähti. ”Haluan löytää Koemin!”
”Te voisitte vaikka käydä Yusuke Hamadan luona.” Kai ehdotti. ”Jotkut pitävät hänen käytöstään epäilyttävänä.”
”Miten niin?” Miwa kysyi.
”Hänen Nidoraninsa Daichi kuoli, kaiketi.” Kai selitti. ”Siltikään Yusuke ei käyttäydy miten hänen kuuluisi.”
”Mitä se tarkoittaa?” Miwa kysyi.
”No jos Azuma olisi jäänyt auton alle, kyllä minä ainakin olisin surullinen.” Kai sanoi. ”Mutta Yusuke käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”
”Kummallista.” Blondi totesi.
”Käykää te kyselemässä Yusukelta.” Kai sanoi. ”Me hoidamme muut kaksi.”
”Siis minä ja tuo?” Miwa kysyi osoittaen blondia. ”E-Ei.”
”Meidän on kyllä viisaampaa liikkua pareissa.” Blondi totesi. ”Ethän sinä mitään voi tehdä, jos jotain ikävää sattuu.”
”En minä sinun apuasi tarvitse.” Miwa murahti. Niin, emme me hämärä blondia tarvinneet, kyllä minä suojelisin Miwaa!
”No minä nyt kuitenkin tulen!” Poika intti. ”En edes tajua mitä sinä teet täällä, kun ei kukaan näytä kajonneen sinun pokémoneihisi!”
”Turpa umpeen stalkkeri.” Miwa pisti takaisin. ”Minä en luota kehenkään, joka on joskus kolkannut minut ja yrittänyt pukeuduttaa minut bordelli-asuun!”
”Mistä te nyt oikein puhutte?” Azura kysyi hieman epävarmana.
”Mistä he puhuvat Rigel-setä?” Lolita kysyi.
”Sanotaanko vaikka näin, ettei tuolla ole puhtaat jauhot pussissa.” Vastasin pikku kummitukselle.
”Hah, Eiji on ihan mukava kaveri.” Purrloin naurahti.
”Tunnetko sä tuon häiskän?” Kysyin siltä.
”Ehkä tunnen, ehkä en~” Kissa kehräsi. Jaaha, eli tunnet, mutta tahdot olla ärsyttävä.

Kävi kuitenkin niin, että Miwa sai kuin saikin seurakseen blondin pojan. Päätin kävellä heidän välissään, tuo kaveri ei saisi päästä liian lähelle Miwaa! Tiedä mitä se tekisi. En tiedä, miksi minua kiinnosti Miwan hyvin vointi näin paljon, Miwahan oli vain yksi hassu saparopäinen tyttö muiden joukossa. Miksi Miwa merkitsisi mitään? Se on hassu juttu, emmehän me edes olleet olleet yhdessä kauaa, silti Miwa oli tärkeä.
”Toivottavasti et ole osallisena tässä.” Miwa sähähti.
”Ei minulla ole osaa eikä arpaa tässä.” Poika vakuutti. ”Miksi ne sinut tähän sotkivat? Rigelhän näyttää olevan kunnossa.”
Totta kai olen kunnossa, mäntti.
”Koska minun piti auttaa.” Miwa murahti. ”Azura ei tykännyt kieltävästä vastauksesta.”
  Blondi nauroi. ”Vai niin.”
”Minne meidän pitää edes mennä?” Miwa kysyi.
”Yusuke asuu lähellä sitä ostoskeskuksessa jossa kävimme.” Azura sanoi. ”Menette vain ostoskeskuksen kujan poikki ja soitatte kolmannen talon ovikelloa.”
”Okei.” Miwa vastasi, muttei kuulostanut kovinkaan iloiselta.
”Otetaan mukaan lentokykyiset pokémonit.” Kai ehdotti. ”Jos löydätte jotain.”
”Tai jos jotain sattuu.” Azura lisäsi. ”Miwa voi ottaa Soran.”
”Minulla on Tama.” Kai sanoi. ”Lähetämme sen jos jotain tulee.” Sitten ne kaksi lähtivät. Kävelivät vierekkäin, kuin mikäkin pari. Saisivat kyllä ollakin pari, minun puolestani. Seurasin Miwaa, joka vaihtoi suuntaa rannan poikki. Rhydo katseli tyttöä hieman arasti.
”Ei äitiä tarvitse pelätä!” Ilse naukui.
”Luuletko oikeasti että tuo ihminen on äitisi?” Vieras Purrloin naukui.
”On, on!” Ilse vastasi innokkaasti. ”Kun äiti oli siinä kun minä tulin, äiti on äiti!”
”Ei ihminen voi olla pokémonin äiti.” Purrloin väitti.
”Että sinä olet tyhmä!” Lolita totesi. ”Tietysti voi!” Tämä näytti ärsyttävän Purrloinia, sillä sen suusta karkasi pieni sähähdys, ja pikku katti veti kyntensä esiin. Silloin Odile tipautti itsensä Miwan sylistä suoraan Purrloinin ja Lolitan väliin.
”Älä kiusaa pienempiäsi, rontti!” Se huudahti. ”Niillä on selvästi eri käsitykset kuin sinulla!”
”Ette viitsis.” Sora puuttui puheeseen.

”Mitä me sanotaan sille tyypille?” Miwa kysyi. ”En voi sanoa, pitäväni vieraille juttelusta.”
”Sanotaan vaan että otetaan osaa, kai.” Blondi sanoi epävarmasti.
”Että teetä ja sympatiaa vai?” Miwa virnuili pojalle. Katsoin huvittuneena, miten Sora yritti opetella lentämään, mutta se tuntui pelkäävän pientäkin kesäistä tuulen virettä.
”Ei tosta nyt mitään taida tulla.” Naureskelin.
”Kyllä tulee, kyllä tulee.” Sora puuskutti. ”En vain olettanu että siivet olisi näin isot!”
”Kyllä se pian sujuu.” Odile kannusti. ”Jatka yrittämistä!”
Huokaisin, että tämmöistäkin piti kestää. No kaipa tuo meni, niin kauan kunhan Miwa ei hankkinut itselleen seuraa. Sitä ei kukaan kestäisi.
Kuja oli valoisa, josta Lolita ei erityisemmin tykännyt.
”Au! Silmiin sattuu!” Se kuului valittavan. No mutta pian olimmekin sen talon edessä, jonne meidät oli määrätty ja se talo oli.. keltainen ja pieni. Jotenkin sain siitä sellaisen masentava tunnelma, piha oli likainen ja ruoho puutarhassa oli ylikasvanutta ja rikkaruohot olivat vallanneet kukkapenkin ja rehottivat nyt kellertävinä miten sattui. Sitten se talo, jotenkin sen ilmapiiri oli jähmettynyttä. Kellastuneet valkoiset verhot ikkunoissa, ja se mitä näin alakerran ikkunassa oli.. pikkuinen minä. En usko sen olleen oikea Nidoran, varmasti se oli vain pehmolelu. Mutta se oli asetettu ikkunalaudalle niin että se näkisi ulos.
”Eikö pojalta kuollut Nidoran?” Blondi kyseli. Miwa vain nyökkäsi, sitten hän katsoi minua.
”Älä huoli.” Vakuutin tuolle typerykselle. ”En mä mihinkään kuukahda.”
”Poika parka.” Odile piipitti. Se oli tavattoman empaattinen otus. Miwa kumartui taputtamaan päätäni, tai no oikeastaan korvieni väliä, varmaankin hän yritti rauhoitella itseään. Tämä talo varmaan karmi Miwaa, mistä sitäkään tietää? Sitten hän katsoi hermostuneesti blondia. Ja Lolita päätti kantaa kortensa kekoon. Se nousi Rhydon selästä ja alkoi haistella ilmaa.
”Täällä tuoksuu hyvältä!”
”Ai, niinkö siun mielestäs?” Sora kysyi. ”Miusta täällä haisee kuivalta.” Sora oli muuten oikeassa, tuoksu ei ollut hyvä, se oli ummehtunut. Katselimme huvittuneina miten Lolita alkoi hyöriä talon ympärillä ihan kuin..
”Kissa pistoksissa.” Virnuilin vieraalle Purrloinille.
”Mitä se tarkoittaa, Rigel-setä?” Ilse kysyi syvän vihreitä silmiään viattomasti räpäyttäen.
”Se luullakseni tarkoittaa sitä, että kissa on haistellut kiellettyjä aineita.” Rhydo sanoi hiljaa.
”Mutta mitä ne sellaiset ovat, Rhydo-setä?” Ilse kyseli.
”..Ehkä kerromme siitä kun olet vähän isompi.” Odile sanoi äidillisesti. Toinen Purrloin sähähti kiukkuisesti huomautukselleni.
”Mikä Lolitalle tuli?” Miwa ihmetteli. Lolita kikatteli itsekseen, ja hoki miten hyvältä täällä tuntui. Se oli mennyt ihan sekaisin.
”O-Onko Lolita tullut kipeäksi?” Ilse miukui hieman peloissaan.
”Kyllä se siitä kohta tokenee.” Mutisin itsekseni.
”Rhydo-setä, mikä Lolitaa vaivaa?” Ilse kyseli.
”En ole varma.” Kivikasa sanoi. ”Minulla on olettamus, mistä on kyse, mutta..”
”Ehkä sillä on liikaa kierroksia päällä.” Blondi mumisi ja soitti vanhan näköistä ruosteista ovikelloa. Meni hetki ja sitten toinen, mutta lopulta ovi avautui.

Oven oli avannut poika, poika jolla oli harmaa iho ja luiseva ruumiin rakenne, ja silmien alla mustat pussit. Hänen kullanruskeat hiuksensa olivat sekaisin, ja näytti siltä, kuin niissä olisi pyörinyt tornado.
”Niin?” Poika kysyi.
”Öö.. me tuota..” Blondi aloitti. Mutta pilvessä oleva Lolita päätti pistää ranttaliksi. se liihotteli sisään avonaisesta ovesta kysymättä edes lupaa.
”Tuota, Shuppetini..” Miwa aloitti. Miwa oli melkein yhtä paha kuin Lolita. ”Anteeksi.” Hän vain sanoi ja tunki sisään.
”Joo, niin me serkkuni kanssa kuulimme tapahtuneesta, ja kuten näkyy, on serkkuni Nidoranin kouluttajia ja hän tahtoi..” Tuo blondi oli terävä. Eiväthän hän ja Miwa edes näyttäneet sukulaisilta. Seurasin tietenkin Miwaa, eihän siitä tiennyt, mihin soppaan tyttö itsensä saattaisi, jos en olisi paikalla. Rhydokin tuli.
”Tuletko sä?” Kysyin yllättyneenä.
”Tuo poika on karmiva.” Rhydo sanoi. ”Seuraan mieluummin tyttöä.”
”Lolita on kipeä.” Ilse miukui.
”Hihihihii!” Tuo kuului kikattavan. ”Niin mukavan hajuista~ Lämmintä ja kodikasta!”
”Täällähän haisee home.” Sora huomautti. ”Onkohan pikkuinen vähän kajahtanut?”
”Lolita on kiva!” Kissanpentu alkoi nyyhkyttää. ”Älä sano siitä ilkeyksiä, Sora-setä!” Sitten Odile alkoi lohduttaa kissanpentua, ja yritti selittää sille, ettei Sora mitään pahaa tarkoittanut. Miwa seurasi kummitusta, eteisestä keittiöön. Keittiö oli likainen, ikään kuin siellä ei olisi siivottu viikko kausiin ja se kyllä tuntui myös huoneen hajussa.
”Hyi!” Ilse totesi.
”Tyyppi on oksentanut ihan väärään paikkaan.” Vieras Purrloin totesi.
”Ehkä hän on vielä shokissa.” Odile ehdotti.
”Lolita, tänne sieltä!” Miwa huusi. ”Ei, et leijaile karkuun!” Mutta niinhän tuo teki, heti kun Miwa oli saamaisillaan sen kiinni. Lolita nuuhki kiihkeästi seiniä, ja hyöri kuin pieni pyörremyrsky.
”On niiiiiin hyvä olo!” Se hykerteli. ”Ihihihii!”
”Tuo alkaa jo olla mielipuolista.” Totesin.
”Mikä sinua riivaa?” Miwa kyseli, saatuaan viimein pikku aaveen kiinni. Mutta pian hän huomasi jotain muuta. Siinä, pölyisellä lattialla makasi vaaleanpunainen rusetti.
”Tuohan on..”
”Se voi olla sen kuolleen Nidoranin rusetti.” Yritin toppuutella kouluttajaani. Mutta tuo rusetti näytti kyllä vähän turhan uudelta siinä pölyn peittämällä lattialla, eikä rusetti ollut tippaakaan pölyinen.
”Rigel-setä, me näimme kun tuo vaaleahiuksinen poika osti tuollaisen Cubone-tädille!” Ilse miukui kiihtyneenä. ”Eikö niin, Sora-setä?”
”Kyllä se niin on.” Sora vakuutti. Katsoin miten Miwa kumartui, ja nosti rusetin käteensä. Hän katsoi rusettia hetken, ja pisti sen sitten taskuunsa.
”Lolita, paikka!” Hän huudahti, sillä Lolita haihtui. ”Voi, hemmetti!”
”Sainpas!” Vieras Purrloin oli loikannut Lolitan päälle, sillä Lolita oli mitä ilmeisimmin yrittänyt joko mennä ja säikyttää Ilsen tai vain palata paikalleen. Mutta nyt oli violetti kissanpentu napannut sen.
”Kiitti, kaveri.” Miwa sanoi ja kaivoi nopeasti Lolitan poképallon esiin. ”Lolita, saat luvan palata.” Sen jälkeen pikku kummitus imeytyi pallonsa sisään punaisen lasersäteen saattelemana.

”Olen pahoillani, Lolita meni jotenkin sekaisin.” Miwa pahoitteli Lolitan käytöstä. ”Pitänee viedä se pokémon centeriin.”
”Niin, tuota me kuulimme siitä.. siitä..” Blondi ei oikein löytänyt sanoja.
”Mistä niin?” Poika kyseli, hän vaikutti jotenkin poissaolevalta.
”Ikävä juttu se, mitä sattui Nidoranillesi.” Miwa töksäytti. ”Otamme osaa.”
”Voi, eihän Daichille käynyt kuinkaan!” Poika naureskeli. ”Katsokaa vaikka! Tuolla se on ikkunassa katselemassa meitä! Tule tänne poika!”
Miwa katsahti minua, ja tiesin miksi. Ikkunassa oli pelkkä pehmolelu.
”Ai, mitä? Etkö pääse itse? No minä tulen hakemaan!” Sitten poika meni nopeasti sisään ja poimi uros Nidorania esittävän pehmolelun ikkunalaudalta.
”Tässä se on! Eikö olekin komea?” Poika näytti meille nukkavierua pehmolelua ja tunki sen ihan nokkani eteen. ”Katso, Daichi! Tuollainen sinustakin tulee isona!”
”Tämä on karmivaa.” Mutisin. ”Mikähän miekkosta vaivaa?”
”Olen kuullut että näin saattaa käydä joskus ihmisille, jos ne kokevat jonkin järkytyksen.” Rhydo sanoi.
”On oikein komea Nidoran.” Blondi sanoi ja kumartui taputtamaan pehmolelua. ”Pidä siitä hyvää huolta!”
”Pidän varmasti!” Poika nauroi. ”Mitä? Ai jaa. No nyt pitää mennä, Daichilla on nälkä!” Sitten poika meni taloonsa, sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi minua ja aika häiritsevästi etten sanoisi.
”Mennään.” Miwa sanoi hiljaa.
”Mitä siellä talossa oli?” Sora kysyi. ”Tyttö näyttää jotenkin oudolta.”
”Talo oli kuin kaatopaikka.” Vastasin perhoselle kävellessäni Miwan jäljessä. Ei minun tarvinnut alkaa selittää, sitä mitä talosta oli löytynyt, sillä blondi aloitti kyselyn.
”Sinä kävit siellä sisällä, oliko siellä mitään?”
”Oli kyllä.” Sitten Miwa kaivoi taskustaan vaaleanpunaisen rusetin. ”Tämä lojui olohuoneen lattialta.”
”Mutta sehän on Koemin rusetti!” Poika henkäisi.
”Oletko varma?” Miwa kysyi.
”Olen, olen!” Poika vakuutti. ”Pesuohjeessa on sen nimi!” Sitten hän näytti Miwalle pikkuisen paperilapun, joka oli kiinnitetty rusettiin, ja siihen oli raapustettu punainen K-kirjain.
”Onkohan tuo poika vienyt Koemin?” Blondi mietti.
”No hän ei ainakaan ole kunnolla tässä maailmassa.” Miwa totesi. ”Jos hän ei ole vienyt sitä, ehkä hän tietää jotain tästä kaikesta.”
”Pitäisikö meidän seurata häntä?” Blondi pohti.
”Voisi olla hyvä idea.” Miwa totesi. ”Ehkä tämä juttu sitten selvinnee..”

Miwa kutsui Ilsen, Odilen ja Rhydon takaisin poképalloihinsa, hän sanoi että suuri ryhmä vain herättäisi huomiota.
”Varo nyt.” Hän sanoi vieraalle Purrloinille, joka ei antanut Miwan rapsuttaa itseään, se yritti purra Miwaa kun tämä yritti.
”Älä yritäkään! En ole mikään sylikissa!” Kissa sähisi.
”No älä pistä pahaksesi.” Mutisin. Miwahan yritti olla sille kiltti. Miwa oli oikeastaan tosi kiltti. ”Sitä paitsi, itsepä matkaan tuppauduit.”
”Siihen minulla on omat syyni.” Kissa murahti. Saimme odottaa kauan. Ilta alkoi jo pimetä, kunnes se outo poika viimein lähti talostaan. Kuvittelin hänen ottavan sen pehmolelunsa mukaan, mutta yllätyksekseni hän lähti ilman sitä. En tykännyt kykkiä pusikossa. Täällä oli muutenkin ahdasta, kun tänne oli Miwan lisäksi ahtautunut se blondi. Teki monesti mieli pistää sitä uudemman kerran sarvellani!
”Ihan rauhassa, Rigel.” Miwa oli toppuutellut. Sora nukkui koko sen ajan, en tajua, miten se pystyi siihen.

Jouduimme liikkumaan hitaasti, ettei hyypiö huomaisi meitä. En tykännyt siitä, miten Miwa ja blondi kävelivät vierekkäin, he näyttivät siltä kuin olivat jotkin ylimmät ystävät ja minä sain kävellä Miwan toisella puolella. Sora liihotteli edellämme, se piti silmällä, ettei hörhö päässyt livistämään. Hän ei mennyt rannalle, vaan pikemminkin siihen suuntaan, mistä me olimme tulleet. En ollut sen suuremmin kiinnittänyt huomiota muuhun kuin maisemaan. Mutta nyt, huomasin asioita, kun Shamrockin metsästä tultiin ulos, metsä oli aidattu, eikä metsän laitamilla ollut muita rakennuksia kuin se ränsistynyt talo, johon hörhömme meni. Hän koputti hermostuneesti hökkelin ovea. Täällä tuoksui voimakkaasti havumetsältä ja joltain kukalta.
”Syreeni.” Miwa sanoi hiljaa. Katsoin hökkelin pihaa, ja huomasin saman minkä toisinaan höhlä kouluttajanikin, talon reunuksilla kasvoi kaksi syreeniä.
”Kun talo on näin lähellä metsää, tänne voi hyvinkin eksyä pihkaa, jos talon asukas käy aktiivisesti Shamrockin metsässä..” Miwa mutisi. Minä puolestani keskityin kuuntelemaan. Joku tuli viimein avaamaan oven, ukko jolla ei mikään koristanut päätä.
”Kalju hyypiö.” Miwa mutisi. ”Eikös Azuran lintu sanonut jotain hökkelistä ja kaljusta?” Taisipa tuo sanoakin. Mutta se oli vain hölösuu Chatot, ei se välttämättä oikeassa ollut.
”Jotkut serkut tulivat luokseni utelemaan Daichista!” Hörhö kuului sanovan. ”Ja sillä tytöllä oli Daichi mukanaan, voitko kuvitella? Ja se oli jo kehittynytkin!”
Luuliko tuo hörhö, että minä olin hänen kuollut pokémoninsa? Jo on aikoihin eletty! Se tosin selittäisi, miksi hörhö katseli minua niin häiritsevästi silloin hänen talollaan.
”Onko meillä siis uusi keikka?” Puhuja oli kaiketi tuo kalju mies, hänellä oli rosoinen ääni. ”Sovitaan että Nidorinon saat pitää kiitoksena palveluksistasi.”
”Se tekemänne seerumi saa pokémonin, kuin pokémonin seuraamaan minua kuin omaa kouluttajaansa.” Hörhö lisäsi. ”Enhän minä paljon tee..”
”Mutta muut pokémonit pidän minä.” Miekkonen julisti. ”Erityisesti salipäällikön pokémonista irtoaa paljon käteistä kun sen myy Icterinen pimeillä markkinoilla!” Vai tästä olikin kyse, tuo hörhö liikkui kaupungilla mukanaan jotain kemikaalia, mikä saa pokémonin seuraamaan häntä ja sitten hän tuo saaliin tänne. Mutta miksi tuon blondin pokémonin rusetti oli sitten löytynyt hörhön kotoa? Katsoin Miwaa tiiviisti, tyttö nyökkäsi tomerasti, hän oli ymmärtänyt.
”Mitä tehdään?” Miwa kysyi. ”Katsotaanko ympärillemme?”
”Eikö meidän pitäisi ilmoittaa toisille?” Blondi kysyi.
”Mistä? Siitäkö että parilla hörhöllä on vispilän kauppaa?” Miwa kysyi. ”Se voi olla väärinkäsitystäkin. Emmehän me tiedä, että nämä ovat varkauksien takana.”
Totta, täytyi löytää todiste.
”Sora, tähystäisitkö?” Miwa pyysi Vivillonia. ”Näetkö pihalla jotain, rakennusta esimerkiksi.”
Sora nousi varovasti siivilleen ja katsasteli maisemaa tovin.
”Täällä on ulkorakennus.” Se sanoi.
”Onkohan niillä jotain salattavaa?” Totesin. Sora tuli pian takaisin ja nykäisi Miwaa hihasta. Sitten perhonen johdatti meidät ränsistyneen hökkelin taakse, siellä oli toinen talo, mutta paljon pienempi.
”Katsotaanko sisään?” Miwa kysyi.
”Et sinä olisi sopinutkaan kaidalle tielle, Miwa.” Poika naurahti. Miwa meni kokeilemaan ovea, mutta se ei auennut.
”Lukossa.” Miwa huokaisi.
”Saanko minä?” Purrloin maukui, ja lupaa odottamatta se loikkasi maasta Miwan hartialle ja kapusi sitten alemmas tämän käsivartta pitkin. Kissa veti kynnet esiin ja kyllä, se alkoi tiirikoida metallista lukkoa niillä. En uskonut että se onnistuisi siinä. Mutta hetken kuluttua kuului kalahdus, ja ovi aukesi.
”Käykää peremmälle!” Kissa kehräsi, tyytyväisenä tekoonsa.
”Vau, taidatkin olla pikku roisto.” Miwa henkäisi.
”Sitäkin!” Kissa naukaisi. Blondi astui varastoon ennen meitä muita, vaikka oli pimeää, sen kyllä haistoi ja kuuli. Täällä säilytettiin pokémoneja. Ne valittivat hiljaisella äänellä.
”Tahdon äidin luo!”
”Kouluttajani tulee kyllä hakemaan!”
”Missä me ollaan?”
”Olkaa nyt jumalauta hiljaa.” Murahdin niille astuessani pimeyteen. ”Vai haluatteko paljastaa meidät?”
”Keitä sieltä tulee?” Joku kysyi.
”Oletteko roistoja?”
”Se vähän riippuu mistä asiaa katsoo.” Totesin. Saatoimme me ollakin roistoja, kun tällä tavoin murtauduimme toisen varastoon, mutta me emme vieneet näitä kavereita perheiltään. Miwa katsoi näkyä mykistyneenä.
”Ne.. Ne ovat täällä. Osa ainakin.” Hän sanoi. ”Hei stalkkeri, soita kytät nyt heti.”

”Sora etsi Azura ja Kai. Tuo heidät tänne, nyt heti.” Miwa sanoi Soralle, joka ymmärsi yskän, ja lähti liikkeelle. Katsoin tuon huteraa liitelyä hetken ja huokaisin. Olisi keskiyö ennen kuin se olisi saanut ne kaksi raahattua tänne asti, jos Sora ei pistäisi asioihin vauhtia.
”Minä en löydä Koemia.” Blondi sanoi. ”Koemi, missä olet?!”
”Älä huuda, hullu!” Miwa sähähti. ”Soita ne kytät, minä katson löydänkö sitä.” Miwa katsoi poikaa niin ärtyisästi, ettei siinä auttanut kieltävästikään vastata. Katsoin hetken miten blondi kaivoi kännykän esiin ja paineli lyhyen numeron. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja odotti. Sitten hän puhui ja selitti rauhallisesti tilanteen ja pyysi että tänne lähetettäisiin auto.
Auto tuli nopeasti, samoihin aikoihin kuin ne kaksi ihmistä. Hörhö vietiin talosta ensimmäisenä, mutta kalju tyyppi pakeni. Enkä nähnyt Miwaa missään. Koemi-nimistä Cubonea ei löytynyt talosta, mutta sen jälkiä kyllä löytyi, kuten myös ihmisen hiuksia, tummanruskeita hiuksia. Ja verta. Muttei pokémonin verta. Vaan ihmisen. Mutta Miwaa ei löytynyt lähitiennoilta, tai talosta. Häntä ei löytynyt yhtään mistään.

Miwa, missä sinä olet?

Kommentit:

Chidori


16>
Huh, tämä lienee yksi pisimmistä, ellei jopa pisin tähänastisista Auroraan julkaistuista tarinoista! 😮 Siihen nähden kelpo paketti, sillä tekstin määrän lisääntyessä homma on vaarassa käydä puuduttavaksi tai sitten tapahtumia on ähkyksi saakka. Alku tosin sisälsi ehkä turhan paljon toistoa aiemman luvun tapahtumista, vaikka toisaalta samat jutut oli hauska nähdä kahdesta eri näkökulmasta. Edellisen luvun jäädessä kutkuttavan jännään tilanteeseen olisi samat tapahtumat voinut kuitenkin kerrata tässä ehkä hiukan tiivistetymmin. Myös loppu tuntui vähän hätiköidyltä tarinan pituuteen nähden ja tuli vähän töksähtäen. Toisaalta myös pidin sen hektisyydestä, haha, ristiriitaista. Jännään kohtaan jäi ainakin!

Oli kyllä todella antoisaa päästä näkemään ja kokemaan asiat Rigelin silmin – sen ajatuksia kovan ulkokuoren takaa ei ollakaan jaettu ihan hirveästi. Tykkäsin etenkin noista takauman tapaisista muistelohetkistä tarinan alkupuolella. Onhan sitä jo päästy pitkälle. :> Mysteerin selvittämistä oli jännää seurata ja ilahduin huomatessani, kuinka paljon käytit pokémoneja hyödyksesi siinä. Olit jopa nähnyt vaivaa ja ujuttanut kaikki asukkaiden kommentit tarinaan mielenkiintoisilla tavoilla, vau. Yksi suosikkikohtani tarinassa oli vierailu Yusuken luona, tunnelma siinä oli aika värisyttävä ja paikoin jopa karmiva. Myös Lolita pääsi siinä ensi kertaa vähän paremmin esille, mikä oli kiva juttu. :> Mysteeri siis onnistuneesti ratkaistu tähän asti!

Rigel +2lvl +4op, Odile +1lvl +1op, Ilse +2lvl +2op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +1op, Rhydo +1lvl +3op ja Winona +5lvl +3op. Rahaa 100pd:tä, sisältää tarinapalkkion ja puolet mysteeripalkkiosta – loput saat sitten seuraavassa tarinassa, mikäli toinen kriteeri täyttyy myös aloituspokémonien osalta!

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli.  Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.   
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori


13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori


10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!

Aurora #8 > Yksinäinen ruoho

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

Jos ei pikku Yorun kohtalo ollut minulle liikaa, niin odottakaas kun tulemme käännekohtaan – jos tätä voi siksi sanoa. Ehkäpä kaikki onnettomat pokémonit tuntuivat jääneet Tangerine Cityyn, ja piiloutuvan puskiin, juuri silloin kuin minä ja sekalainen konkkaronkkani astuimme kaupungin kynnyksen yli. Splinter tuntui oudolta, se istui hartiani päällä ja tuntui oudon lämpimältä. Sitten se lennähti pois olaltani, ja seisahtui eteeni.
”Mikäs nyt on Splinter?” Minä kysyin.
Pieni tirppa katsoi minua tiiviisti ja sitten se sytytti valot. Oikeasti, tirppa alkoi hehkua kirkasta valoa, valo oli niin kirkas, että minun oli pakko laittaa käteni silmilleni, etten sokeutuisi turhaan.
”Fletchinder!”
”No, joko taas!” Minä huokaisin. ”Mikäs nyt on, kun kaikki päättävät kehittyä?”
Uusi Splinter röyhisti rintaansa ylpeänä. Uskomatonta, sen vain sanon. Oikeasti, ensin Rigel ja sitten tämä! Saman päivän aikana!
”Vau!” Lily huokaisi. ”Splinteristä tuli Fletchinder, ja komea yksilö vielä!”
”Fletchinder?” Minä toistin.
”Tässä, katso!” Lily tyrkytti minulle saman tien punaista laitettaan. Laitteen kuvaruudussa oli kuva kasvaneesta punamustasta linnusta, jolla oli kellertävät siiven aluset. Ruudussa luki, liekkipokémon, tuli ja lentotyypin pokémon.
”Ethän sinä kehity vielä, ethän Yoru?” Minä kysyin sylissäni oleilevalta pieneltä korpilta. Se katsoi minua hämmentyneesti, kuin olisi pohtinut aionko minä syödä sen vai mitä.
”Nämä pokémonit kehittyvät Dusk Stonen avulla”, Leo selitti. ”Ajankohdan saat päättää itse, mutta suositeltavaa on kehittää nämä vasta tasolla 21.”
”Selvä on”, minä sanoin. ”Missä se Pokémon Center on?”
”Minä näytän”, Leo sanoi. ”Mennään.” Mutta juuri kun olimme aikeissa lähteä kohti pokémonien sairaalaa, tai mikä se nyt sitten olikaan, kuljimme erään pusikon ohi, porteille oli pystytetty, tai oikeastaan kasvatettu muita pusikkoja, koristeiksi, kai. Kun kuljin konkkaronkkani kanssa viimeisen koristepusikon ohi, kuulin sieltä surkean ja hyvin kimeän äänen.
”Liil!”
”Mikäs tuo nyt sitten oli?” Minä kysyin.
”Mikä?” Leo kysyi.
”Liil!”
”No tuo”, minä sanoin. ”Etkö kuullut sitä?”
”En”, poika sanoi ymmällään.
”Oletko kuuro?” Minä kysyin.
”Liil!” Se siitä, minä kuulin sen, miksi kukaan muu ei kuullut sitä? Rigel kuuli, se höristi korviaan, ja kömpi sitten pusikkoon.
”Mitä Rigel tekee?” Lily kysyi.
Vastaus tulikin pian, sillä Rigel tuli pian takaisin, sillä oli jotain itkevää ja kiljuvaa suussaan, jota se roikotti suussaan. Se oli pienen pieni, turkoosi pokémon jonka päässä kasvoi ruohoa, sen kasvot olivat kalpeat ja märät kyynelistä, se sätki kuin syötävä, kunnes Rigel toi pienen olennon luokseni. Kumarruin ja otin sen syliini, silloin tajusin, että pokémonin pieni ruumis oli täynnä pikkuruisia naarmuja, lisäksi sen päässä kasvavat lehdet olivat repaleisia.
”Voi, raukkaa”, Lily huokaisi. ”Mitä sille on tapahtunut?”
”Viedään se pokémon centeriin?” Minä kysyin. Ja ennen kuin kukaan edes ehti vastata, astuin kaupunkiin. Yoru yritti omalla tavallaan lohduttaa pientä ruohoa, se hieroi höyhenpeitteistä poskeaan vasten ruohon kalpeaa poskea.

Pokémon Center oli kaupungin keskustassa, lähellä jotakin puutarhaa. Se oli suuri, punainen rakennus, jossa oli liikkuvat neon siniset ovet. Sisäosa oli pastellin, hempeän keltainen, seinät olivat täynnä pokémonien kuvia, seinien vieressä oli punaisia sohvia, niillä tietenkin istui ihmisiä, muita kouluttajia pokémoneineen. Toisella puolella huonetta oli tiski. Tiskin takana seisoi valkoiseen sairaanhoitajan pukuun pukeutunut nuori nainen, jolla oli pinkit hiukset. Tuonne siis pitäisi mennä. Jonoa ei ollut paljoa, joten kutsuin muut pokémonini paitsi Yorun takaisin palloihinsa, sillä huomasin, että minua tuijotettiin irrallaan olevien pokémonieni takia. Painuin jonon jatkoksi. Hetken kuluttua olikin vuoroni, joten iskin poképallot tiskille, sitten Yorun ja pienen ruohon.
”Mitä ihmettä tälle Petililille on sattunut?” Hoitaja kysyi.
”Jaa-a”, minä kohautin hartioitani. ”Se oli pusikossa tuossa rajalla, minun kävi sitä sääliksi.”
”Onpa se kamalassa kunnossa”, hoitaja totesi mietteliäästi. ”Ei mutta! Tämähän on Mary!”
”Mary?” Minä toistin.

Olipas kamalan teennäinen nimi!

”Se kuului kouluttajalle nimeltä Sakiko Maehara” hoitaja kertoi. Tunsin kaunan piston sydämessäni. Se ämmäkö oli tämän takana?
”Hän on kotoisin Aurora Townista”, hoitaja sanoi.
”Ei ole”, minä tiuskaisin. ”Se on kotoisin jostain kaukaa, se pöllähti Aurora Towniin, jostain, en tiedä mistä, eikä minua edes kiinnosta.”
”Oletteko entuudestaan tuttuja?” Hoitaja tiedusteli.
”Niinkin voisi sanoa”, minä mutisin. Muttemme olleet ystäviä, emme ikinä, se ämmähän… – Mutta ei tuollaista ääneen sanota. Sitten katsoin pientä ruohoa, ja tosiaan sitä oli kamalaa katsoa, tunsin silmiäni kirveltävän. Voi parkaa. Pikku ruoho katsoi minua, sillä oli pikkuiset rubiinin punaiset silmät. Katsoin sitä takaisin, ehkä se tajuaisi, että ymmärsin, vaikkei kukaan muu tajunnut, miltä hylkääminen tuntui, minä tajusin. Jätin pokémonit hoidettavaksi ja menin istumaan yksinäiselle sohvalle.

Miksi sen ämmän oli aina ilmaannuttava jossain muodossa, kun häntä vähiten kaivattiin?

Huokaisin, minä muistin sen päivän, ne päivät, vaikka halusinkin unohtaa. Vaikka sormus olikin poissa, muistot jäivät, vaikka niistä haluaisikin eroon. Ne eivät kadonneet, ne olivat aina mukana, eikä minulla ollut siihen mitään sanomista.
”Sanoisit nyt jotain”, Lily kuului kuiskivan jossain lähellä. En nostanut päätäni, katsoakseni missä päin hän oli. Sitä paitsi kukaan ei voisi sanoa tähän mitään, mistä olisi hyötyä.
”Mitä?” Hänen veljensä kysyi.
 En koskaan pitänyt Sakikosta. Hän oli karsea, kopea ja häpeilemätön luuska. Ja tietenkin hän oli minun täydellinen vastakohtani, siinä missä minä pukeuduin hillitysti, hän pukeutui kuin miss universumin halpa kilpailija. Voitte varmasti kuvitella, miten hän pukeutui, en halua mennä yksityiskohtiin. Sakiko vaikutti aina hilpeältä, flirttailevalta, ja täydelliseltä. Ja typerältä. Minusta hänessä oli aina jotain, mitä ymmärtänyt, jotain teeskentelevää. En ikinä pitänyt hänestä siksi. Hänen mielestään minä olin se tumma ja Sakiko se vaalea, se ihastuttava, jota kaikki rakastivat, joten voitte arvata, miten siinä kävi. Se ei ollut reilua, mutta nytpähän tiesin, etten ollut ainoa, joka tiesi hänen todellisen luontonsa. Myös tuo ruoho oli saanut kärsiä hänen takiaan.

”Pokémonisi ovat täysin kunnossa”, hoitaja informoi, tuodessaan tuon sekalaisen seurakunnan luokseni, hoidettuaan ne kuntoon.
”Entäs se ruoho?” Minä kysyin.
”Se tulee kuntoon”, hoitaja kertoi. ”Mutta se ei voi jäädä tänne odottamaan kouluttajaansa turhaan.”
”Hän ei palaa”, minä mutisin. Hän vain tulee, ottaa ja rikkoo ja sitten lähtee katsomatta taakseen, pohtimatta kaikkea rikkomaansa.
”Siksi minun pitikin kysyä, mahtuisiko se sinun konkkaronkkaasi?” Hoitaja kysyi.
”No tuota…” Minä mietin. ”Minulla on mukana jo viisi pokémonia. Mutta ei minulla ole sydäntä jättää sitä tänne…”

Ei niin kuin minut oli jätetty. Kylmästi, taakseen katsomatta.

Niin siinä sitten kävi. Pieni ruoho näytti masentuneelta, sen päässä kasvava ruoho oli nuupahtaneen näköistä ja valahteli osin sen kasvoille.
”Vie se hedelmäpuutarhaan, ehkä se piristyy siitä”, hoitaja ehdotti.
”No miksikäs ei?” Minä totesin. Ilma oli ihana, ulkoilu tekisi hyvää. ”Mutta ensin me keksimme ruoholle uuden nimen.”
Otin pienen ruohopään syliini ja katsoin sitä pitkään. Sen pienet rubiinisilmät tapittivat takaisin, mutta kiinnostumatta mistään kuitenkaan.
”Ei millään pahalla, mutta minusta Mary on kamala nimi”, minä sanoin. ”Sehän on kuin Bloody Mary!”
”Petilil?” Pikkuinen katsoi minua kysyvästi, kuin ei olisi tiennyt, mistä minä höpötin.
”Se ei ole tärkeää”, minä sanoin. ”Mutta nimi ei pue sinua, ruoho.”
Mietin hetken, mikä sopisi pienelle ruoholle nimeksi. Minun tiimiini ei kyllä tulisi mitään Sakikon nimeämää se on varma. Sitä paitsi näin suloinen pokémon ansaitsisi paljon kauniimman nimen kuin joku Mary. Hetken pohdittuani, sellainen tulikin mieleeni.
”Odile”, siksi minä kutsuisin sitä.

Se olisi hyvä nimi.

Kävelin ulos pokémon sairaalasta, muut pokémonini olivat palloissaan, kunnes pääsin ulos asti, paitsi Rigel, joka päätti hypätä ulos pallostaan.
”Rinoo!” Rigel huusi, niin että pieni ruoho värähti.
”Älä pelkää Odile”, minä lohdutin. ”Rigel on oikeasti ihan kiltti.”
Rigel katsoi minua ärtyneenä.
”Älä viitsi”, minä huokaisin. ”Sehän on totta.”
”Nidorino…” Nidorino murahti ja lähti seuraamaan minua. Odile katseli pokémonia varovasti.
”Missä hitossa se puutarha on?” Minä kysyin itseltäni. Eksyimme lopulta jonnekin, ihmisiä täynnä olevalle torille, ryysis oli niin valtava, että pelkäsin Rigelin eksyvän minusta – ja jos se olisi vielä pikkuinen Nidoran, sen se olisi varmastikin tehnyt, mutta nyt kun herra oli kasvanut isommaksi, ihmiset välttivät sen tallaamista. Katsoin ympärilleni, tori oli – kuten arvata saattaa, täynnä erilaisia kojuja, jotka olivat täynnä joitain pikkuisia pehmoleluja, maskotteja, vihanneksia, vitamiineja ja marjoja. Pysähdyin erään kojun eteen ja pään piston saattelemana, otin laihan rahapussini ja ostin koko rahalla kasan kivannäköisiä marjoja, jotka oli tarkoitettu pokémoneille. Olisihan niille jotain naposteltavaa. Aurinko paistoi, sillä oli kummallinen vaikutus Odileen – sen iho alkoi kimmeltää herkästi. Pikkuinen sulki silmänsä ja näytti hymyilevän silmillään – sillä suuta ei ollut, se nautti auringosta, mokoma käytös sai Rigelin tuijottamaan sitä.
”Hyi sinua Rigel!” Minä toruin leikilläni. ”Hyväkäytöksiset miehet eivät saa tuijotella muita tuolla tavalla.”
Rigel murahti.
”Vaikka mehän tietenkin tiedämme, ettet ole mikään hyväkäytöksinen nuorimies”, minä kiusasin.  Kävelimme suoraan torin poikki, ja siellä häämöttikin hedelmätarha kaikessa komeudessaan.

Puut olivat alkaneet kasvattaa lehtiään, ja niityillä, jotka ympäröivät hedelmätarhaa, kasvoi kevään ensimmäisiä kukkia, moni kouluttaja olikin valinnut tämän aurinkoisen päivän pokémonien ulkoilutukselle, sillä moni kouluttaja antoi pokémoniensa juosta niityillä sydämensä kyllyydestä. Hedelmätarhassa oli meneillään jotakin muuta. Ihmiset olivat kerääntyneet katsomaan, mistä oli kysymys, päätin itsekin mennä katsomaan, mistä oli kysymys, mahdutin itseni jonnekin, mistä minä ja pokémonit näkisimme kunnolla mistä oli kyse.
Vihreähiuksinen nainen ja pienikokoinen siniseen pukeutunut poika ottelivat. Pojalla oli ruskea lintupokémon ja naisella vihreäkasvipokémon jonka käsissä kasvoi ruusuja.
”Tuo on kaupungin salipäällikkö, Abelle”, Leon ääni sanoi vierestäni. En kyllä ollut huomannut häntä siinä.
”Salipäällikkö?” Minä toistin.
”Häntä vastaan täytyy otella, jos tahtoo salimerkin”, Leo selitti. ”Niitä on kerättävä kahdeksan, jos tahtoo kohdata eliittinelikon.”
”Eliittinelikon?” Minä kysyin.
”He ovat parhaita, voimakkaimpia kouluttajia koko Soidassa”, Leo selitti. ”Jos heidät voittaa, pääsee kohtaamaan Championin.”
”Ja jos Championin voittaa, pääsee itse sille valtaistuimelle, vai?” Minä veikkasin.
”Suunnilleen niin”, Leo sanoi. ”Se on suuri kunnia.” Ottelu kävi nopeasti, arvelinkin, ettei pienestä ruskeasta linnusta olisi mitään vastusta vihreälle alienille. Mutta sain kokea yllätyksen, sillä kaikki kouluttajat, vastustajat, tarkoitan – olivat olleet enemmän tai vähemmän mänttejä, sitä kohtaan joka oli hävinnyt ottelun, mutta tämä nainen – joka ei voinut olla paljon itseäni vanhempi, oli oikein ystävällinen nuorelle kouluttajalle, ja käski tätä harjoitella hiukan ennen kuin tulisi uudelleen haastamaan hänet.
”Abelle on kunniallinen nainen”, Leo sanoi hymyissä suin.
”Joku vanha heilasiko?” Minä piruilin.
”No ei ole”, Leo puuskahti.
Sen jälkeen erkanin pojasta, en tiedä miksi, mutta tuntui vain siltä. Kävelin yhdessä Rigelin kanssa hedelmätarhassa, Odile tietenkin sylissäni. Erään puun alta kävellessämme, satuin saamaan jonkun pitkäkorvaista ja ruskean väristä putosi niskaani. Se oli jonkinmoinen säikähtänyt jänis.
”Petilil!” Odile hihkaisi innoissaan ja heilutteli iloisesti päätään. Mutta jäniksellä oli kiire, eikä se jäänyt ihmettelemään meitä.

Vähän kauempana, kukkien keskellä istui toinen jänis, jolla oli pörröisemmät korvat ja se oli väriltään lämpimän ruskea. Toinen jänis loikki kukkien joukossa istuvaa pitkäkorvaa kohti, se näytti innostuneelta, mutta kun se tavoitti lämpimänruskean jäniksen, se ei saanut vastaansa yhtään mitään. Toinen jänis oli kuin sitä toista ei olisikaan. Jäniksen korvat lurpahtivat masennuksesta kokonaan alas, kun toinen, ilmeisesti tyttöjänis lähti loikkimaan tiehensä niin kuin tätä toista ei olisikaan, pitkäkorva lysähti maahan istualleen.
”Pupu-parka, ei se ole helppoa noillakaan”, minä huokaisin. Sitten Odile karkasi sylissäni, en tiedä miten se edes pystyi liikkumaan, mutta jotenkin se pomppi jänön luo ja yritti jotenkin taputtaa sen selkään.
”Hei, Odile!” Minä huusin ja juoksin ruohon perään. Rigel tietenkin perässäni.
Jänis katsoi meitä säikähtäneenä, ja näytti hetken harkitsevan lähtisikö se karkuun vai ei. Odile kuitenkin sanoi sille jotain, ja niin se jäi.

”Tyttö-ongelmia, vai?” Minä huokaisin istuessani jänön viereen. ”Naiset osaavat sitten olla vaikeita.”
”Nido”, Rigel oikealta puoleltani totesi ja katsahti minuun.
”Ja mitäs tuo tarkoitti?” Minä kysyin.
”Rino”, Rigel vastasi ja käänsi katseensa minusta pois.
”Jaahas”, minä mumisin. ”Sama koskee sinua, Rigel.”
”Tätä tilannetta pitäisi oikeastaan pohtia hiukan”, sanoin jänölle. ”Tytöt ovat yleensä sellaisia, joihin pitää tehdä vaikutus. Mitä sinä osaat tehdä?”
Jänö kohautti harteitaan.
”Tai mistä tuo pupu pitää?” Minä kysyin.
Jänö viittasi pitkillä korvillaan ympärillä kasvaviin kukkiin.
”Oletko yrittänyt poimia sille kukkia?” Minä kysyin.
”Bunelby”, pokémon nyökkäsi ja katsoi kukkia masentuneena.
”Se ei toiminut?” Minä arvasin. ”No annahan, kun mietin, kyllä me vielä jotain keksimme.” Ja kyllähän päähäni tuli erinäinen suunnitelma, ei ehkä maailman luovin, mutta se saattaisi toimia. Kutsuin avuksemme Splinterin, joka sopisi siihen rooliin kuin valettu, sillä se näytti pahikselta kehityttyään. Selitin tehtävän sille, lintu nyökkäsi innokkaana ja lähti suorittamaan sitä. Jänö tietäisi mitä tehdä.

Pian Splinter liihottelikin yläilmoissa, jahdaten lämpimänruskeaa pupua, välillä tulittaen sitä kipinöillä, mutta koskaan se ei osunut kohteeseensa, sillä sen minä olin kieltänyt. Pupu juoksi hätäisesti kohti meitä, silloin pitkäkorvainen jänö astui kuvaan. Se meni heti puolustamaan pupua ja ajoi hyvin ilkeän Fletchinderin tiehensä – aika koomisesti vieläpä, heristämällä mokomalle nyrkkiään, olisin nauranut, ellei tässä olisi ollut jotain muutakin pelissä. Splinter lehahti olalleni ja visersi vaimealla äänellä. Rykäisin, ihan vain muodollisuuden vuoksi.
”Hyi sinua Splinter”, minä mukamas toruin lintua. ”Ei saa karata ja jahdata viattomia karvaturreja. Häpeätkös!”
Pupu katsoi rusakkoa, sitten se katsoi Splinteriä, eikä pitänyt näkemästään, se pamautti kaniini poloista tassullaan ja pinkaisi juoksuun.
”Mene nyt ihmeessä perään!” Minä hoputin jänöä.
Jänö otti neuvosta vaarin ja lähti loikkimaan tytön perään. Tyttö oli tyhmä, kuka idiootti loikkisi ylös epätasaista kalliota, kyllä tässä oli kallio, aivan tässä likellä, koristeena kaiketi. Kun pupu oli päässyt sen huipulle, oli kaniparkakin pomppinut sen perään, se varmaan yritti selittää sille, että piti mokomasta tytöstä, mutta pupunen ei tahtonut kuunnella, se peruutti lähes kallion reunalle ja mulkoili rusakkoa vihaisesti.
Sitten se otti yhden vika askeleen, se meni reunalle asti ja reuna, ei sitten ollut sitä kestävintä materiaalia. Se murtui pupun alta ja se oli pudota alas, mutta jänöparka loikkasi oitis sen luo, pupu piti kaikin voimin kiinni kallion reunasta tassuillaan, huutaen hädästä. Rusakko nappasi kiinni tytön käpälästä ja veti sen takaisin kalliolle. Tyttö tärisi kauhusta, mutta oli se sen arvoista, sillä nyt tyttöpupu oli tullut järkiinsä. Se halasi kiitollisena rusakkoa, joka näytti sen seurauksena olevan viidennessä taivaassa.
”Hyvä”, Minä hymähdin. ”Niin sitä pitää.”

En minä mitenkään olisi voinut tietää, että joku hiippaili selkäni takana juuri silloin. Joku pähkähullu, joka kävi muuten vain pistämässä ihmisiä neuloilla. Neuloilla jossa oli turruttavaa myrkkyä. Kuulin miten Rigel murisi, Splinter nokki ja kuinkas muutenkaan – Odile parkui. Hetken kuluttua nekin äänet vaimenivat, kuulin vain ne sanat:

”Tehtävä suoritettu.”

Kommentit:

Chidori


8>
Waah, en kestä kuinka paljon söpöilyä tämä tarina oli pullollaan. ;__; ♥ Tahdon paijata Yorua, Rigelia, Odilea ja Bunnelbyta(?)…okei, kaikkia yhtä paljon. Ystävänpäiväaihe oli toteuttu mukavan simppelisti, vaikka tarinan loppussa oli kiirehditty kenties hivenen liikaa tapahtumien kanssa. Miwan tietämättömyys pokémonmaailmasta jaksaa kyllä viihdyttää kerta toisensa jälkeen. :’) Täytyy silti todeta, että ikäisekseen nainen on aika tynnyrissä kasvaneen oloinen, kerta eivät liigajututkaan olleet entuudestaan edes hämärästi tuttuja. :’D Sakikosta ei ole taidettu aiemmin mainita mitään, mutta nyt kun muistelen, on viittauksia johonkin synkkään asiaan Miwan menneisyydessä ollut paljon. Mielenkiintoista. Melkein sekoitin Sakikon Miwan siskoon, Himekoon, sen verran samankaltaisuuksia kun kummankin ulkonäköön ja luonteeseen kuuluu. Jatkoa ja asioiden selkiytymistä jään taas innolla odottelemaan~

Rigel +2lvl ja +2op, Splinter +2lvl +3op, Odile +2lvl ja +7op sekä Yoru +4lvl (exp.share huomioitu) ja +1op(=onnellisuuspiste). Rahaa 60pd:tä. Tulehan luettelemaan tapahtumapalkintoja kouluttajakirjaan. :3

Aurora #7 > Valtio perii velkansa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

Iltapäivällä sain varsinaiset vaatteeni takaisin pestynä ja silitettynä. Trix jahtasi Rigeliä, joka oli ehkä pikkuisen hidastunut kehityksen myötä, mutta Rigel ei jaksanut välittää moisesta, se istui jalkojeni vieressä varsin tyytyväisenä itseensä. Se olikin hassu näky, kun pieni Zorua oli juoksevinaan Nidorinoa päin, muttei saanut toista lähtemään peräänsä. Splinter keikkui korkealla orrella, eikä se halunnutkaan tulla alas, sillä luultavasti pelkäsi, että Zorua hyökkäisi sen kimppuun.
”Tässä ovat vaatteesi”, Kaya-mummeli sanoi ja toi ne viikattuna minulle.
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan ne heti, niin saatte nämä takaisin.”
”Ei missään nimessä”, Kaya-mummeli kieltäytyi. ”Saat pitää vaatteet, sinullahan ei ole mukana toista vaatekertaa?”
”No, ei ole”, minä myönsin. ”Lähtö tuli vähän spontaanisti.”
”Kai vanhempasi sentään tietävät, missä olet?” Kaya-mummeli kysyi.
”Tietävät toki”, minä valehtelin. Mutta eiväthän he tietäneet, missä olin.
”Hyvä niin”, Kaya-mummeli sanoi. ”Aiotko sinä jatkaa pian matkaasi?”
”Ihan pian”, minä sanoin. ”Pitää kaiketi palata route 102:lle, jotta pääsen Tangerine Cityyn.”
”No onneksi Route 102 ei ole kovin pitkä”, Kaya-mummeli rohkaisi. ”Jos lähdet pian, ennätät sinne illaksi.”
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan vain vaatteet.”
”Etkö sinä halua pitää noita vaatteita?” Kaya-mummeli kysyi.
”Kyllä, mutta tunnen vain oloni kotoisammaksi vanhoissa vaatteissani”, mutta silloin en vielä tiennytkään, että pian niistä olisi minulle hyötyä.
”Ymmärrän”, Kaya-mummeli hymyili. ”No vaihdahan vaatteesi, sitten syömme alakerrassa.”
”Kiitos”, minä sanoin. Katsoin kun Kaya-mummeli lähti huoneesta. Kuulin miten hän puhui käytävällä.
”Nuori mies, koputa ensin. Hän vaihtaa vaatteitaan.”
”Ai, okei”, kuulin Leon sanovan. Vedin nopeasti mustan paidan ja mustat legginsit, ja mintun vihreät nilkkasukat, sitten vedin ylleni harmaan vihreän t-paidan, jossa oli violetilla painettu numero 13. Lopuksi vedin siniset farkkushortsit jalkaani.
”Öh, oletko jo pukeissa?” Leon ääni kysyi.
”Kutakuinkin”, minä vastasin. ”Tule sisään, jos haluat.”
”Okei”, Leo vastasi ja väänsi oven kahvaa. Sitten hän astui huoneeseen. ”Hei anteeksi se äskeinen…”
”Rinoo!” Rigel huusi äreästi.
”Hei, mitä Rigelille on käynyt?” Leo kysyi hämmentyneeltä.
”Se kehittyi”, minä selitin. ”Komea, eikö vain?”
”On”, Leo kehui. Vedin löysät punaiset saappaat jalkaani.
”Luulin, että kylvetit siellä pelkkää Zoruaa…” Poika selitti.
”Trixiä. Se on nyt sitten minun”, minä lisäsin.
”En arvannut, että kylvit myös itse niin…” Leon kasvot punehtuivat. ”Ja se aiempi, anteeksi – ei olisi pitänyt valittaa, olen minäkin mies, kun en osaa sanoa missään vastaan.”
”Sitäpä sitä” minä sanoin ja rapsutin jalkojeni taakse kömpineen Zoruan mustaa turkkia.
”Zoruu!” Trix äännähti pilkallisesti.
”Kiitos”, Leo sanoi masentuneena. ”Entäs sinä sitten? Odottaako joku sinua kotona?”
”Ei”, Vastasin välttelevästi.
”Palaatko sinä nyt Route 102:lle?” Hän kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, Minä sanoin ja jatkoin Trixin turkin rapsutusta. ”Ja sieltä Tangerine Cityyn.”
”Minäkin olen menossa sinne”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö yhtä matkaa?”
”Jos jätät suhdesotkusi tänne”, minä sanoin. ”Auts! Trix, älä mutustele sormiani.”
Mutta Zorua nauroi näykkiessään leikkisästi sormen päitäni.
”Rino!” Rigel huudahti äreästi.

Sitten me söimme Kaya-mummelin viihtyisässä keittiössä muusattuja perunoita yrttikastikkeella sekä keitetyillä vihanneksilla. Splinter sai siemeniä nokittavakseen ja Trix sekä Rigel saivat omaa pokémon ruokaa syödäkseen.
”Miya on kaupalla”, Kaya-mummeli selitti. ”Vaikka tuskin siellä asiakkaita on.” Sitten ulko-ovi pamahti auki ja Miya-mummeli tuli hengästyneenä keittiöön.
”Mikäs nyt on siskoseni?” Kaya-mummeli kysyi hyväntahtoisesti.
”Joku oli käynyt puodissa poissa ollessani”, Miya-mummeli sanoi hengästyneesti. ”Kassakone oli rikottu, mutta mitään ei ollut viety – onneksi.”
”Tuohan on kamalaa!” Kaya-mummeli huudahti. ”Sinun on tilattava uusi kassakone, Miya.”
”Jättikö varas… tai no kriminaali mitään jälkeensä?” Leo kysyi.
”Vain tämän”, Miya-mummeli sanoi ja työnsi kätensä harmaan essunsa taskuun. Hän veti esiin kellastuneen kirjekuoren. ”Tämä kirje on osoitettu jollekin Saeki Miwalle.”
”Miksi joku murtautuisi kauppaan, ja jättäisi sinne sinulle osoitetun kirjeen, Miwa?” Leo kysyi hämmentyneellä ja katsoi minua. Minä kohautin olkapäitäni.
”Onko sinun nimesi Miwa?” Kaya-mummeli kysyi.
”On kyllä”, Minä vastasin. ”Miwa Saeki, Aurora Townista. Taisin unohtaa esitellä itseni.”
”Sitten tämä kirje on tarkoitettu sinulle”, Miya-mummeli totesi.  Hän ojensi kirjettä minua kohti. ”Miksi kukaan kävisi putiikissa ja hajottaisi paikkoja vain jättääkseen sinulle kirjeen?”
”En minä vain tiedä”, Minä vastasin.

Ellei kyse olisi siitä Ruka-muijasta…

”Onko sinulla salainen ihailija?” Leo kysyi.
”Toivottavasti ei”, minä murahdin ja revin kirjekuoren varovasti auki. Sitähän tässä viimeiseksi tarvittiinkin!

Hyvä Miwa Saeki – Siinä luki, en tietenkään lukenut kirjettä ääneen.
Odotamme sinua Tangerine Cityssä, tavatkaamme siis siellä. Joku henkilökunnasta – jos siksi haluat sitä kutsua, ilmaantuu luoksesi ja toimittaa sinut tutustumiskäynnille.
Ombra di Invisible

Jaahas.

”Mitä siinä lukee?” Leo luki ja kurottautui katsomaan kirjettä, mutta minä taitoin lapun kahtia, niin ettei Leo nähnyt mitä siinä luki.
”Soo, soo, nuori mies”, Kaya-mummeli torui. ”Toisten kirjeitä ei saa lukea, vaikka olisi sitten, kuinka kiintynytkin toiseen osapuoleen.”
”Hei, en minä ole…” Leo sanoi posket nolostuksen punasta helottaen.
”Siinä ei ollut yhtään mitään, mistä olisin ymmärtänyt mitään”, minä valehtelin. Oikeasti minä muistin sen selkäpiitä karmivan vaaleahiuksisen stalkkerin, jonka oli tavannut vain muutama päivä sitten Route 101:llä, ollessani siellä ensikertaa Rigelin kanssa.
Söimme ruokamme loppuun ja sitten tuli lähdön aika.
”Kiitos ruuasta”, minä kiitin. ”Kai sinä saat hankittua uuden kassakoneen?”
”Toki, toki, tyttökulta.” Miya-mummeli sanoi rauhallisesti. ”Älä sinä siitä huoli, saan sen kyllä järjestettyä.”
”Meidän pitää lähteä, jos aiomme ehtiä illaksi Tangerine Cityyn”, Leo sanoi.
”Toivotan onnea matkallesi”, Miya-mummeli sanoi. Tietämättäni juuri onnea minä juuri tarvitsinkin, enemmän kuin luulisin.
”Muista pitää Zoruasta hyvää huolta!” Kaya-mummeli muistutti.
”Sen minä lupaan”, minä lupasin. Niin me sitten lähdimme kasvattaja mummelin talosta. Olisi aika palata Route 102:lle. Splinter lauleli tyytyväisenä jotain Fletchling-sävelmää hartiallani, toisinaan Trix, jota kannoin sylissäni tökkäisi tassullaan leikkisästi Splinteriä, Rigel taas käveli tyytyväisenä vasemmalla puolellani, kun taas Leo käveli oikealla. Kun kävelimme pikkukylän halki, hän katsoi hermostuneesti olkansa yli tuon tuostakin. Mahtoi olla kamala nainen, kun poika oli koko ajan noin varpaillaan. Mutta onneksi epäonnekasta kihlattua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Saavuimme pian kanjoniin, mahtoiko se pulska vartija vielä pällistellä siellä?
”Vartija ei ollut järin tyytyväinen, koska eräs Fletchling oli ärsyttänyt häntä”, Leo hörähti, saadakseen ajatuksensa muualle.
”Splinter on tosi nopea”, minä hymähdin. Splinter sirkutti iloisena.
”Tarvitseeko minun tehdä sama temppu uudelleen?” Minä virnistin.
”Eihän toki”, Leo vastasi. ”Lupa tarvitaan vain mentäessä.”
”Hyvä”, minä huokaisin.

Möhömahainen vartija näytti huonotuuliselta. Hän poltti tupakkaa ja tuijotti meitä vihaisena.
”No eipä sitä kauan kanjonissa viihdytty”, hän murahti.
”Ei”, Leo vastasi kohteliaasti. ”Me jatkamme tästä matkaa.”
Silloin Splinter alkoi sirkuttaa kovemmalla äänellä.
”Neiti on hyvä ja pitää lintunsa kurissa”, vartija murahti. ”Olen oppinut inhoamaan noita tirppoja.”
Minä naurahdin ja katsoin Splinteriä merkitsevästi. Pikku tirppa iski minulle silmää. Houndoom katsoi Rigeliä pitkään, mutta Rigel vain murahteli sille. Trix näytti Houndoomille lapsellisesti kieltään. Houndoom alkoi murista Zorualle, niin että pikkuinen taisi säikähtää vähän, ja painoi kasvonsa rintaani vasten.
”Älä pelkää, Trix”, minä lohdutin.
”Zoruu!” Zorua vinkaisi. Pelkäsiköhän se Houndoomia tai jotakin? Olivatko ne kenties vanhoja tuttuja?
”Jos sellainen brunette kysyy, minä en sitten mennyt tästä”, Leo sanoi vartijalle nopeasti. Vartija katsahti minuun. ”Ei hän, vaan vaaleampi yksilö.”
”Vai niin”, vartija totesi. ”Että sillä tavalla.”
”Ei millään sillä tavalla!” Leo huudahti. ”Tämä on ystäväni.”
”Kiitos vaan”, minä jupisin. ”Miksi kaikki ovat tänään luulleet, että meillä on suhde?”
”Rinoo!” Rigel huudahti.
”Niin juuri, Rigel”, minä naurahdin ja taputin sen päätä. ”Sinä olet ensimmäinen mies, josta olen oppinut pitämään.”
”Rino!” Rigel hieroi päätään hellästi jalkaani vasten.
”Fleetch!” Splinter sirkutti mustasukkaisena.
”Tietenkin, tykkään myös sinusta, hassu Fletchling”, minä naurahdin ja silitin sen päätä. ”Minä itse asiassa tiedän vastauksen.”
”Ai tiedätkö?” Leo kysyi ihmeissään.
”Joo”, minä huokaisin. ”Koska sinä tulit tirkistelemään kylpyhuoneeseen.”
”Hei!” Poika huudahti turhautuneena. ”Enkö sanonut, että olen pahoillani?”
”Sanoit”, minä virnistin.
”Mutta?” Leo kysyi.
”Ei muttaa”, Minä naurahdin. ”Kunhan vain kiusaan.”

Jatkoimme matkaamme route 102:lle, joka ei ollut kaukana. Kuulin jo pitkän matkan päästä, että siellä oli jälleen menossa ottelu.
”Täällä taidetaan käydä päivisin paljon otteluita”, minä totesin.
”Se on totta”, Leo sanoi.  ”Pokémonit saavat siitä hyvin kokemusta, siksi siskoni harjoittelee täällä päivittäin.”
”No sittenhän heistä tulee vahvoja”, minä totesin.
”Rattatat ovat vain vähän…” Leo mutisi.
”Heikkoja?” Minä arvasin. ”Mutta juuri siksihän pitää harjoitella.”
”Niin kai”, Leo vastasi. ”Mutta hän saa kyllä harjoitella paljon, sillä…”
Huomiomme keskittyi läheiseen otteluun. Lily oli vauhdissa pienen Rattatansa kanssa. Rattata otteli jonkin pienen myrkynvihreän hyönteisen kanssa. Eikä se näyttänyt menevän kovin hyvin. Rattata kompuroi ja lopulta sotkeentui tahmeaan rihmaan, eikä pystynyt enää liikkumaan.
”Yoshi tee Night Shade!” Häntä vastaan otteleva väriläikkä, anteeksi – poika käski. Väriläikkä siksi, että pojalla oli yllään neon keltainen paita, punaiset ulkoiluhousut, vihreät talvisaappaat, ja hänen hiuksensa olivat räikeän turkoosit ja silmät räikeän vihreät.
Rattata sai aika pahan osuman, se keikahti selilleen huurteen vaaleaksi värjäämälle nurmelle ja alkoi väristä.
”Minä taisin voittaa tämän erän”, poika julisti. ”Sopimus on sopimus, anna yksi pokémoneistasi tänne.”
”M-Mutta ei minulla ole kuin Aya…” Lily sanoi pelästyneenä.
”No sitten minä otan sen”, poika totesi kylmän rauhallisena. ”Vaikka se onkin hyödytön.” Poika otti repustaan tyhjän poképallon, ja kohotti kättään, varmaan heittääkseen sen kohti Rattataa, mutta siitä ei tullut mitään. Olin nimittäin hiipinyt pojan selän taakse, onnekseni hän oli minua lyhyempi. Tartuin pojan ranteeseen, ennen kuin tämä ehti heittää poképallon. Poika kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä.
”Kuules, kloppi.”´, Minä aloitin hyvin vakavalla äänellä. ”Kai sinä tiedät, että pokémonien tuolla tavalla pyydystäminen on laitonta?” Kylläpäs olen tekopyhä, ja kerronpa miksi. Koska vapaa käteni oli salakavalasti luikahtanut pojan taskuun ja onkinut sieltä jotakin, eikä tuo edes huomannut mitään.
”Ja se määritellään myös varkaudeksi”, Leo lisäsi. Tällä välin nostin käteni pois pojan taskusta, puristin jotakin nyrkissäni, mutten tietenkään katsonut mitä, sillä sujautin kiireesti kähveltämäni taskuuni.
”Mitä se teille kuuluu?” Poika ärjäisi.
”Kuuluu, jos yrität varastaa pikkusiskoltani!” Leo totesi.
”Missäs sinun vanhempasi ovat, nuori mies?” Ääni oli minulle tuttu, ja miksei olisi – sehän kuului kaksikon äidille. Rouvalla oli tänään virallinen tummansininen univormu, jonka rinnuksissa oli neliskanttinen merkki, jossa luku: ”Tien valvoja.” Lisäksi hänen vierellään oli koiraa muistuttava valkoinen luppakorvainen pokémon.
”Ei kuulu sinulle, kääkkä!” Poika lausui.
Näin miten rouvan ilme kovettui, kuka nyt muutenkaan tykkäisi siitä, että kääkiteltäisiin.
”Kiitos vain neiti, Saeki”, hän sanoi. ”Minä jatkan tästä. Nuori mies, kutsu Spinarakisi takaisin poképalloon.”
”En halua sitä enää”, poika ärähti. Pieni myrkyn vihreä ötökkä vinkaisi surkeasti.
”Minä pidän siitä huolta”, Lily sanoi ja käveli pienen ötökän luo ja nosti sen varovasti kädelleen. ”Ei hätää, Midori, minä pidän sinusta hyvää huolta!”
Sen jälkeen rouva vei pojan kädestä pitäen pois, varmaankin etsimään naskalin vanhempia.

Me puolestamme jatkoimme matkaa, pitkin route 102:ta. Lily liittyi Ayan ja uuden pokémoninsa Midorin kanssa seuraamme. Midori istui väristen Lilyn hartialla, se kai pelkäsi viereisellä hartialla, toisin sanoen omallani keikkuvaa Splinteriä, mutta ei tirppa sille pahaa tahtonut, se sirkutti ötökälle hyväntahtoisesti.
”Onpas Rigelistä tullut komea”, Lily ihasteli. Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa. ”Se siis kehittyi?”
”Ihan äsken”, minä myönsin hymyillen. ”Säikähdin kyllä vähän.”
”Ja sinä olet näköjään saanut Zoruankin!” Lily huomasi pienen mustan karvapallon sylissäni. ”Mikä sen nimi on?”
”Bellatrix, mutta kavereiden kesken pelkkä Trix”, minä selitin.
”Saanko minä silittää sitä?” Lily kysyi.
”Toki”, minä sanoin. ”Sillä on tosin huono tapa nakerrella muiden sormenpäitä.” Mutta Lily ei välittänyt siitä, vaan silitti Zoruan päätä vapaalla kädellään, sillä toisella kädellään hän kannatteli Aya-Rattataa.
Matka taittuikin mukavasti, päivä oli kaunis ja aurinkokin suvaitsi silloin tällöin lämmittää meitä säteillään. Lily kertoili hauskoja ja jokseenkin noloja juttuja Leosta, niin että sai pojan posket helottamaan tomaatin punaisina. Sitten lopulta jutut kääntyivät, siihen ei niin mukavaan kihlattuun.  
”Leo, aiotko sinä oikeasti naimisiin Harukan kanssa?” Lily kysyi.
”Aion minä”, Leo vastasi, mutta kuulin epäröinnin hänen äänestään ja niin kuuli Lilykin.
”Oletko nyt aivan varma?” Lily kysyi. ”Tykkäätkö sinä hänestä oikeasti?”
”Joo, välillä kun hän ei ole…” Leo takelteli.
”Kovaääninen ämmäkö?” Minä lopetin hänen lauseensa.
”Oletko sinä tavannut hänet, Miwa?” Lily kysyi.
”En kutsuisi sitä tapaamiseksi”, minä jupisin. ”Hän luuli, että veljesi pettää häntä tuota…”
”No onpa hänestä tullut vainoharhainen”, Lily mutisi. ”Leo, onko sinun pakko mennä naimisiin hänen kanssaan? Minä en halua olla hänenlaiselleen kammotukselle mitään sukua!”
”Asiaa ei voi auttaa”, Leo huokaisi. ”Vanhemmat toivovat sitä niin kamalasti.”
”Jos sinun on pakko mennä naimisiin, ota sitten Miwa!” Lily keksi.
”Anteeksi?” Minä kysyin. ”Hei, minä en mene naimisiin ikinä.”
”Mikset?” Lily kärtti.
”Se on typerää vapauden riistoa”, minä murahdin.

Olimme juuri tulleet tien päähän, edessämme häämötti Tangerine Cityn pusikoin ympäröity portti. Ja porttia vasten nojasi kuvan kaunis tyttö, jolla oli pinkit vetineet ja vaaleanruskeat hiukset.

Siinä paha missä mainitaan.

”Tiesin että tulisit tänne tyttöystäväsi kanssa”, tyttö sanoi syyttävästi.
”Ruka”, Leo huokaisi. ”Miwa on vain ystävä.”
”Jolla on sinun paitasi”, tyttö huomautti ja vilkaisi minua pistävästi.
”Mitä se tähän kuuluu?” Leo sanoi turhautuneena.
”Menikö hänen oma paitansa hukkaan, kun teitte – mitä nyt sitten satuitte tekemään?” Haruka vihjaili ja katsoi minua halveksivasti nenän varttansa pitkin.
”Sinä olet ällöttävä omistushaluinen noita”, Minä ilmoitin, sillä minua ärsytti kovin tuollainen käytös. ”Ja kai sinä tiedät, että voin halutessani haastaa sinut oikeuteen puheistasi?”
”Sitä kutsutaan kunnianloukkaussyytteeksi”, Leo lisäsi.
”Minä olen nyt saanut oman pokémonin”, tyttö ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut suurikin uutinen. ”Aion todistaa, että olen kyllin vahva matkaamaan mukanasi, Leo.”
”Kuka hullu haluaisi antaa sinulle pokémonin?” Lily kysyi.
”Aion otella pokémonini kanssa tuota uutta tyttöystävääsi vastaan”, Haruka sanoi, jättäen Lilyn kommentin täysin omaan arvoonsa.
”Hei kuules nyt!” Leo huudahti. ”Miwa on ystävä, ei tyttöystävä.”
Mutta Haruka ei tuntunut välittävän siitä, hän näki minut vain kilpailijana. Olisi ikävää olla noissa housuissa. Zorua alkoi potkia vimmatusti, se halusi ilmeisesti otella. Mutta tämä oli liian aikaista sille.
”Pysy housuissasi, Trix”, minä toppuuttelin. ”Annetaan Splinterin hoitaa tämä.” Splinter nousikin iloisesti viserrellen siivilleen ja oli valmiina otteluun. Haruka veti esiin aivan tavallisen poképallon ja heitti sen maahan. Pian siinä mihin pallo oli pudonnut, seisoi vaaleankeltainen pokémon, jolla oli lyhyet jalat ja sen päästä kasvoi lehti.
”Chikorii!”
”Tässä, Miwa”, Lily sanoi ja ojensi minulle punaisen laitteen. ”Tästä on apua, näet siitä, mitä liikkeitä Splinter osaa.”
”Kiitän”, minä sanoin ja otin laitteen vastaan. Pian sen näytölle ilmestyi miniatyyri kuva Splinteristä. Huomasin tirpan oppineen jo aika lailla iskuja.

”Petal, tee razor leaf!” Haruka käski.
”Splinter, väistä ja tee agility.” En ollut uskoa silmiäni, mutta Splinter totteli. Se väisteli leikkisästi kaikki, sitä kohden ammutut vihreät teräväreunaiset lehdet, sitten sen kiihdytti vauhtiaan, niin lujaksi etten edes nähnyt missä se liihotteli.
”Nyt, tee peck!” Minä huusin, ja ennen kuin lehtipokémon edes tajusi, se oli saanut otsaansa linnun nokan muotoisen reiän, ja kaiken kukkuraksi Splinter oli kaatanut syöksyessään pokémonin kumoon.
”Hyppää ja tee poison powder!” Haruka käski, eikä aikaakaan kuin lehtipokémon oli jo jaloillaan, se hyppäsi kohti Splinteriä ja heilautti päässään kasvavaa lehteä, silloin lehdestä purkautui violettia pölyä, en ollut varma mitä se oli, mutta ei varmastikaan mitään hyvää.
”Splinter hajota puuteripilvi, yritä saada se kääntämään suuntaa. Räpyttele siipiäsi!” Minä neuvoin. En tiennyt, toimiko se vai ei, mutta oli se tyhjääkin parempi.
Splinter alkoi räpytellä siipiään minkä jaksoi, se saikin suurimman osan pölystä kääntymään tulosuuntaansa. Pöly viiletti kohti lehtipäätä, joka sai kaikki pölyt naamalleen, sen kasvojen väri muuttui hiukan violetiksi. Se puristi silmänsä kiinni, ja alkoi täristä. Jotain tuo pöly kuitenkin sai aikaan, ja olin entistä iloisempi, etten nähnyt siitä koituvia vaikutuksia omassa tirpassani. Lehtipää ei kyennyt näkemään eteensä, nyt olisi hyvä hetki käydä sen kimppuun.
”Tee quick attack!” Minä sanoin. Ja sen lintu tekikin. Se viiletti nopeasti ilmassa, ja syöksyi sitten kohti lehtipäätä, joka ei nähnyt sitä. Se tuuppasi iskulla lehtipään kumoon, samalla nokkaisten sen päälaen lehteä.
”Tee vielä tackle!” Minä sanoin. Sen pitäisi hoitaa loput. Splinter syöksyi uudelleen silmänsä kiinni puristaneen lehtipäisen pokémonin kimppuun, ja puski sitä koko pienellä kehollaan.
”Eiköhän tämä ollut tällä selvä”, Leo totesi. ”Ruka, vie Chikorita pokémon centeriin ja palaa Mindaro Towniin.”
”Enkä palaa!” Tyttö huudahti. ”Eikä tämä ollut tässä, minulla on vielä yksi pokémon jäljellä!”
”Et kai tarkoita…” Leo pelästyi.
”Kyllä, tarkoitan!” Haruka huusi suu vaahdossa ja veti esiin uuden poképallon.
”Ruka, se on tasolla yksi. Ei se pärjää”, Leo sanoi.
”Sanot sinä!” Tyttö sähähti. Sitten hän kutsui Chikoritan takaisin palloonsa ja heitti maahan uuden poképallon. Siitä astui ulos pieni väritykseltään vaaleanpunaista ja violettia oleva, korppia muistuttava lintu, jolla oli terävä keltainen nokka.
”Murkroow!” Se huudahti, joskin hieman epävarmasti. Splinter katsoi vastustajaa, eikä sitä huvittanut enää otella. Se lennähti takaisin olalleni ja katsoi minua vakavasti, ikään kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa.  Trix sen sijaan oli innokas ottelemaan, se potki itsensä pois sylissäni ja jysäytti pientä korppipoloista tassullaan, pikkuinen ei osannut varmaan edes lentää, koska se pälyili eteensä, ja lensi kaaressa portilla kasvavaa puuta päin. Haruka olisi saanut sen kiinni, mutta hän väisti sitä ja antoi sen osua puuhun, pieni korppi makasi maassa täristen.
”Haruka, mene katsomaan onko se kunnossa!” Leo komensi.
”En varmasti mene!” Tyttö huusi. ”En halua sitä, se on ruma ja tuo huonoa onnea!” Minun kävi sääliksi pikkuista korppia, se nousi jaloilleen ja se itki. Pienet kyynelkarpalot tipahtelivat sen punaisista silmistä, se yritti peittää kasvonsa pienillä siivillään, sitten se kipitti läheiseen pusikkoon ja alkoi itkeä sydäntä särkevästi. En kestänyt kuulla korpin itkua, eikä kestänyt Zoruakaan, se nimittäin seurasi lintua pusikkoon.
”Selvä”, Leo mutisi happamasti.
”Voi pikku raukkaa”, minä ajattelin ja seurasin Trixiä. Polvistuin pensaikon eteen, Trix katsoi minua pitkään. Työnsin pari oksaa sivuun nähdäkseni korpin paremmin. Se itki kuin vesiputous. Näky sai sydämeni särkymään. Miten joku saattoi olla noin ilkeä omalle pokémonilleen? Se oli varmasti rakastanut Harukaa, mutta se ei riittänyt tälle neidille.

Tiesin hyvin, miltä siitä tuntui.

”Älä itke, pikkuinen”, minä sanoin sille lempeästi.
”Zorua!” Trix komppasi minua.
”Tule tänne, en tee sinulle pahaa”, Minä puhelin pikkuiselle. ”Tiedän kyllä, miltä tuo tuntuu. Eivät pokémonit saa aina kaikkea roskaa niskaansa, me ihmisetkin saamme. Eikä tuo äskeinen ollut sinun vikasi.”
”Zoruu!” Zorua puheli pikku korpille myös, en tiedä mitä se sanoi, mutta se tehosi. Pieni korppi tepasteli pää alas painettuna luokseni, niin että saatoin nostaa sen syliini. Korppi nyyhkytti ja painoi kyyneleiset pikku kasvonsa rintaani vasten. Silitin hellästi sen päätä.
”Tuo pikku Murkrow on nyt sinun”, Leo ilmoitti, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Kuinka?” Minä kysyin.
”Se kuoriutui munasta, jonka sain lahjaksi.” Leo selitti. ”Annoin sen Rukalle, nähdäkseni osaisiko hän pitää siitä huolta, nähtävästi se ei kiinnostanut häntä.”

”Tämä pikkuinen on vietävä katsomaan lääkäriä”, minä totesin ja nousin maasta takaisin jaloilleni. Trix hyppäsi syliini, pikkuisen korpin viereen ja alkoi taputtaa sitä selkään tassullaan.
”Viedään se pokémon centeriin”, Leo sanoi.
”Tulkaahan, Rigel ja Splinter”, Minä sanoin. Huomasin Harukan kadonneen jonnekin.
”Missä Ruka on?” Leo kysyi.
Lily kohautti hartioitaan. ”Hän vain lähti jonnekin.”
”Toivottavasti hän palasi kotiin”, Leo murahti. Rigel palasi rinnalleni ja Splinter lensi vierelläni. Minua ei kiinnostanut minne se noita katosi. Pysyisikin poissa! Sitten me astuimme Tangerine Cityyn.

Epilogi

Kylmässä ja pimeässä huoneessa istui tumma hahmo, hän nojasi kädellään työpöytäänsä ja rapsutti vapaalla kädellään Liepardin päätä. Hän tutkiskeli samalla edessään olevan tietokoneen näyttöä, ja hymähti hyväksyvästi. Hän katsoi pitkään näytöllä olevaa kuvaa värvättävistä ja hänen kylmä katseensa oli osunut erääseen tyttöön, jolla oli Nidoran sylissään. Hän hymyili itsekseen, eikä kukaan – paitsi se Liepard, jolla tuntui olevan erityinen side isäntäänsä, tietänyt mitä tuo tummanpuhuva hahmo mahtoi miettiä. Hahmo nosti päänsä, kun hän kuuli toimistonsa ovelta vaimean koputuksen.
”Sisään”, mies sanoi syvällä ja kylmällä äänellä.
Oven avasi yksi hänen parhaista ja luotettavimmista agenteistaan, nuori mies, jolla oli likaisen vaaleat hiukset ja yllään Ombra di Invisiblen tummanpuhuva univormu. Hän ei tuhlannut aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan kävi heti asiaan.
”Miwa on saapunut Tangerine Cityyn.”
Tummanpuhuva hahmo hymähti ja lopulta hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.
”Aloittakaa järjestelyt.”
”Mutta, hän ei tullut yksin.” Agentti sanoi. ”Hänellä on mukanaan Del Reyn sisarukset.”
”Sanoitko Del Reyn?” Tumma hahmo naurahti, Liepard katsahti smaragdin värisillä silmillään isäntäänsä, sen silmät hehkuivat ties mistä syystä.
”Tästä tulee mielenkiintoista”, mies naurahti. ”Eiji, sinä tiedät mitä tehdä.”
”Tiedän kyllä, eno”, Agentti sanoi. Hän sulki oven ja meni menojaan. Mutta tummanpuhuva henkilö, jäi vielä huoneeseensa, hän katsoi Liepardiaan ja hymyili.

”Olen odottanut tätä tapaamista, kauan, Miwa.”

Kommentti:

Chidori


7>
Voi Yoru-parka! ;___; Ei vastikään kuoriutuneita korppivauvoja saa kohdella noin! Tyhmä Haruka. >:I Reitti 102 on ilmiselvästi joku kieroutuneiden heppujen kämppimispaikka, Ayakalla riittää töitä. :’D En tosin ihmettele ilmiötä, aloittelevat kouluttajat kun ovat loistavia uhreja mielenvikaisille. Sait muuten näpistettyä väriläikkäpojan taskusta super potionin~ Miya-mummeli vannoo kyllä aikamoisesti kirjesalaisuuden nimeen, itse tuossa tilanteessa olisin jo repinyt kuoren auki tai ainakin hiillostaisin Miwaa oikein toden teolla, jotta saisin tietää mitä oikein on meneillään. Aika rohkea liike myös Ombra di Invinsibleltä, jonka tapaamista Tangerine Cityssä en muuten malttaisi odottaa! 83 Jänskättää hieman, mitä Leo ja Lily tulevat tuumamaan Miwan rikollisuudesta, kun tai jos asia ylipäätään heille selviää (vähän siltä tuntuisi!). 😮

Rigel +2 kiintyvyyspistettä
Splinter +2lvl ja 3 kiintyvyyspistettä, minkä myötä kehittyy Fletchinderiksi!
Trix +1lvl, 3 kiintyvyyspistettä
Yoru +3lvl, 3 kiintyvyyspistettä (nyt vihdoin muistin exp. sharen!)
Rahaa 75pd:tä.

Ps. Mihin jäi Karai? D: