Trev

Vihellyksen vanhat tarinat 26 > Indigo näyttää kyntensä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2014.

Joka kevät, sen iän ikuisen ja pitkän talven jälkeen nautin sydämeni kyllyydestä kun kevät aurinko alkoi lämmittää kasvojani, kun kuulin luonnon heräävän jälleen pitkän ikuiselta tuntuvan talvihorroksen jälkeen. Seisoin Golden Forrestin siimeksessä ja kuuntelin, miten ruohopokémonit liikkuivat siellä täällä, siellä missä ne liikkuivat, kuului ruohon rapinaa.
”Harri, mikä maksaa?” Tim kysyi. ”Tahdotko sinä ehtiä niihin kisoihin?”
”Ei tässä mikään kiire ole.” Minä sanoin. ”Enkä minä viitsi riistää pieneltä Renmeiltä sen ensimmäistä kevättä.”
”Mikä on Renmei?” Tim kysyi typertyneenä.
”Etkö sinä kuunnellut mitään, Tim?” Trev naurahti.
”Sitä se kevät on.” Minä huokaisin. ”Poikien hormonit hyrräävät niin kovaa, etteivät ne kuule mitään muuta.”
”Torchic?” Pieni tipu sanoi ja katsoi minua uteliaasti.
”Älä vaivaa sillä pientä päätäsi, Renmei.” Minä sanoin tipulle lempeästi. ”Rafa! Älä aiheuta täällä metsäpaloa, kiitos!” Olin tietenkin päästänyt Fennekinin jaloittelemaan, mistä se pieni ryökäle oli mielissään, niin mielissään että se sylki ruohikkoon kipinöitä.
”Fennekin.” Fennekin huokaisi pitkästyneesti, tiedättehän sillä tavalla kuin pikkupoika, jonka vanhemmat käskevät lopettaa keppostelun, ja lapsi on sitä mieltä, että häneltä kielletään kaikki hauska. Mutta minä en halunnut olla vastuussa metsäpaloista täällä.

Pieni Renmei katseli tulikettua ihaillen, tummansiniset nappisilmät hehkuen.
 ”Älä viitsi, Renmei.” Minä sanoin. ”Sinusta ei tule tuhopolttajaa.”
”Mutta Rafasta tulee, vai?” Tim nauroi kuin porsas omalle vitsilleen, ja kiljaisi kimeästi kuin tyttö, sillä Fennekin oli iskenyt hampaansa hänen sääreensä.
 ”Rafa, miksi sinä puret pöljä-Timiä?” Kitty kysyi, kyllä – se puhui yhä.
 ”Fenne!” Fennekin murisi irrottaessaan hampaansa veljestäni.
”No on se minustakin typerähkö, mutten silti teroita kynsiäni siihen.” Kitty totesi.
”Kuka täällä on tyhmä?” Tim kysyi ärsyyntyneenä.
”Sinä.” Minä puolestani sanoin. ”Pokémonin suusta se totuus kuuluu.”
 ”Vai niin.” Poika murahti.
 ”Lopettakaa riitely.” Trev sanoi. ”Mennään vähän syvemmälle metsään ja pystytetään piknik.”
”Älä vain sano, että ostit puodit tyhjäksi ennen lähtöämme.” Minä huokaisin.
”Oli pakko, veljesi syö hirveitä määriä, lisäksi sinun Swinubisi..” Trev selitti.
”Sehän onkin possu.” Minä sanoin takaisin. Ilmeisesti Rafa oli kyllästynyt kävelemään, se loikkasi selkäni takaa suoraan hartialleni – ja siinä se sitten riippuikin, ja tuijotteli pientä Torchic-vauvaani. Torchic ilostui kovasti ja alkoi heti jutella Fennekinin kanssa.
”Ehket sinä sittenkään ole niin ilkeä, kuin miltä näytät.” Kitty totesi, siihen Rafa vastasi irvistyksellä.
”Älä opeta pikkuiselle huonoja tapoja.” Minä huomautin. Pieni Torchic hieroi päätään rintaani vasten.

Löysimme lopulta varsin mukavan ja aurinkoisen paikan, jota minä itse nimitin läntiksi, johon Trev levitti suuren kelta-oranssi-vihreän viltin, juuri sellaisen mitä olimme joskus käyttäneet käydessämme jossain piknikillä äidin kanssa, äiti, minä, äidin pokémonit ja veljet, isää ei ikinä retkillä näkynyt. Äiti keksi mitä kekseliäimpiä paikkoja retkille, hän ei kuitenkaan vienyt meitä koskaan turhan kauaksi Charca Townista. Kun olin pieni, taisin olla oikea kauhukakara, muistan, kerran kiivenneeni äidin Ambipomin – Shinyn sellaisen, kanssa yhteen korkeaan puuhun, ja siellä me sitten olimme, äiti panikoi kun luuli ettemme muka päässeet alas, totuus oli, että minusta puussa oli kivaa, kun näki pidemmälle, ja sai tuntea lempeän tuulen ihoaan vasten. Päästimme kaikki pokémonimme ulos palloistaan, sillä miksikäs ei? Raikas kevätilma tekisi kaikille hyvää. Onnekseni sain huomata, että Rosie tuntui tulevan hyvin toimeen pienen Renmein kanssa. Hamlet oli kuten tavallista Kittyn vanavedessä, mikä ei näyttänyt haittaavan Kittyä lainkaan. Jill nousi siivilleen, Prim oli sen selässä.
”Ette sitten mene kauas.” Minä sanoin niille. Löhösin viltillä, tiesin Timin katsovan minua, ärtyneesti. Kuulkaas, hän se yleensä laiskotteli, eikö minulla ollut oikeutta rentoutua keväässä?
Indigo röhnötti vieressäni, selällään, ja näytti nauttivan kovasti auringosta. Aries teki majansa hartialleni ja alkoi pian tuhista. Rafa ei ilmeisesti keksinyt muutakaan, niin sekin käpertyi kerälle viltille, kai nauttiakseen auringosta. Minäkin suljin silmäni, mutta veljeni ei tykännyt ajatuksesta.
”Tekisit jotain hyödyllistä!” Hän yritti päteä.
”Niin teenkin.” Minä mutisin. ”Minä lepään keväässä.”

Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin siihen, kun kuulin kimeää itkua. Nousin ja huomasin että Renmei oli mustelmilla ja sen päähän oli ilmestynyt kuhmu. Rosie taputteli sitä selkään ja yritti lohduttaa sitä. Rafa puri minua jalkaan, se kai luuli minun nukkuvan.
”Auts!” Minä änähdin. ”Hei, olen hereillä, kiitos!”
Kävelin Torchicini luo, se parkui kovaan ääneen.
”Renmei-pieni, mikä hätänä?” Minä kumarruin sen puoleen ja nostin pienen syliini. Sen oli täytynyt kaatua.
”Ei se mitään.” Minä lohdutin. ”Katsotaanpa sitten.”
Katsoin Torchicia, se oli likainen ja mustelmilla. ”Kaaduitko sinä?”
”Chiick!” Torchic huudahti.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin pikkuista. ”Pöllitään Timin ensiapulaukku.”
Timillä oli aina mukanaan ensiapulaukku, missä oli kamaa molemmille, sekä ihmisille, että pokémoneille – ihan vain sen takia, jos jotain sattuisi.
Tim ei edes huomannut kun pöllin punaisen laukun hänen repustaan ainoastaan Chespin tosin katsoi minua uteliaasti. Painelin varovasti desinfiointiaineella kastettua pumpulia mustelmiin, Torchic päästeli suustaan kimeitä ääniä, yritin lohduttaa sitä sanomalla, että kohta olisi valmista.
”Nukuitko hyvin?” Kitty kysyi.
”Joo, ihan hyvin.” Minä vastasin. ”Näin kummallista unta.”
”Millaista?” Kitty kysyi, se istui Hamletin kanssa viltille kuuntelemaan.
”Näin unta että joku parrakas äijä oli heittänyt Mimosan vankilaan.” Minä sanoin.
”Oikeasti?” Kitty kysyi.
”Joo.” Minä huokaisin.
”Mutta Mimosahan on tosi kiltti!” Kitty puhua pulputti. ”Kuka hänet haluaisi heittää vankilaan?”
”No se ei selvinnyt.” Minä myönsin. ”Mutta joku täysin kaheli sen täytyi olla.”
”Swiii!” Swinub huusi, se oli herännyt nokosiltaan, ja se huomasi, ettei päässyt ylös, Swinubeilla oli hyvin lyhyet jalat, ja koska tämä yksilö oli nukahtanut selälleen, se ei päässyt ylös, se vain heilutteli hermostuneena lyhyitä sinisiä jalkojaan.
”Odotas, Indy.” Minä naurahdin ja asetin pikku Renmein viltille, sitten kumarruin Indigon puoleen ja nostin sen, se painoi ihan saamaristi.
”Olet saamarin painava.” Minä totesin. ”Olisiko dieetti mitään?”
”Swinub!” Indigo nauroi.

”Skaar!” Kuulin huudon taivaalta. Pian Skarmory, selässään Buneary kaarsi ylleni – ja kyllä, se rysähti koko painollaan minun niskaani.
”Argh.” Huuliltani karkasi, kun Buneary hyppäsi suoraan naamani päälle.
”Bun! Bun! Buneary!” Se huusi ja loikki naamallani hädissään.
”Prim, pois naamani päältä.” Minä sanoin. ”Särjet nenäni.”
Prim loikkasi maahan ja pomppi yhä, huusi hädissään, kuin jokin olisi pielessä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
”Skaaaaar!” Skarmory karjaisi, vihdoinkin astuessaan pois päältäni. Pieni Renmei säikähti huutoa niin, että se piiloutui Fennekinin taakse. Rafa oli itsekin herännyt ja katsoi ärsyyntyneesti Skarmorya.
Prim alkoi repiä hihaani, katsoen ensin minua ja sitten Jilliä.
”Mikä nyt on?” Minä kysyin.
Ja sitten Jill kiljua vähän lisää.
”No mitä te olette nyt tehneet?” Minä kysyin. ”Auts!” Jill nokkaisi nilkkaani kipeästi.
Se katsoi minua kärsimättömästi. Prim näytti esimerkkiä, ja loikkasi Jillin selkään.
”Hyvä on.” Minä huokaisin. Otin poképallot esiin ja kutsuin kaikki takaisin, paitsi Renmein ja Rafan. Rafa nimittäin kiipesi Primin taakse ja katsoi minua. Minä huokaisin ja kiipesin itsekin Jillin selkään, ja Renmei istui sylissäni.
”Pidä sitten kiinni.” Minä neuvoin.
”Hei, Harri!” Tim huusi. ”Minne olet menossa?”
”Lentämään, nähtävästi!” Minä huikkasin kun Jill nousi. Siitä oli tullut vahva, kun se kerran jaksoi kantaa niin minua, kuin kolmea muutakin pokémonia.

Luulin ensin, että Jill tahtoi vain elvistellä lentäjän taidoillaan, sillä se vain kierteli ja kaarteli taivaalla, eikä näemmä osannut päättää minne meni. Sitten jostain, vähän kauempaa kuului jotain kummaa, se oli kuin kimeä ulvahdus, ja sen kuultuaan Jill vaihtoi suuntaan, sinne mistä ääni oli kuulunut. Se lensi niin kovaa, että Renmei melkein tipahti sen selästä, mutta sain pikkuisen kiinni, ennen kuin se ehti pudota, kiersin käteni sen ympärille entistä tiukemmin ja vedin sen lähelleni, ettei se vain putoaisi uudelleen. Jill oli ilmeisesti aikeissa laskeutua eräälle, aurinkoiselle aukealle, jossa oli luola. Mutta se ei ollut rauhallista, kuten olin aiemmin luullut, kaikkea muuta!
Luolan suun ympärillä oli kolme ihmistä, ne eivät tietenkään katsoneet ylös, sillä jos he olisivat, he olisivat huomanneet minut. Jostain syystä, en edes tahtonut heidän huomaan meitä. Kunpa Jill pysyisi nyt hiljaa..
Kolmella ihmisellä oli yllään tummanharmaat farkut, paitsi keskimmäisellä, jolla oli lyhyt tumman harmaa hame, mustat takit ja saappaat. Yksi miehistä näytti olevan vanhempi, viisissäkymmenissä ehkä, toinen oli tummahiuksinen – ehkä melkein kolmissa kymmenissä ja kolmas oli tyttö, jolla oli musta lippis päässään.
Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin. Ihmiset yrittivät lähestyä luolan suuta, sillä kolmikymppisellä oli terävä ja verinen veitsi.
”Anna olla, Adam.” Vanhempi mies sanoi. ”Annetaan pokémonien hoitaa tämä, meidän ei tarvitse liata käsiämme.”
”Totta.” Toinen mies naurahti. Hän veti esiin poképallon ja laski pokémonin, Lucarion.
”Sky Uppercut.” Ja sen pokémon teki, se sukelsi luolaan, se löi jotakin, joka huusi vihasta tai kivusta, tai kummastakin ja sitten Lucario lensi kaaressa ulos. Sen perässä luikersi suuri, jättikokoinen ja musta Serperior. Se sähisi vieraille ärhäkästi. Se oli ihan selvästi loukkaantunut, sen iholla oli inhottavan näköisiä verisiä haavoja ja mustelmia. Jotkut haavat näyttivät veitsellä leikatuilta.
”Metal Claw.”
Mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, nappasin Primiä niskavilloista ja kuiskasin sille: ”Heitä sitä FirePunchilla.”
Heitin Primin ilmaan, se lensi kaaressa kohti vihamielistä rumilusta ja täräytti sitä liekehtivällä nyrkillä päin näköä.
”Buneary!” Se huusi topakalla äänellä, juku Primistä oli tulossa oikea bad ass.
”Mistä tuo pupu tuohon ilmestyi?” Lucarion omistaja ihmetteli. Niitä oli kolme, vaikka tuo haavoittunut oudon värinen Serperior auttaisikin Primiä – mitä epäilin, tuskin ne noille pärjäisivät. Vedin esiin kaksi poképalloa, yhden tavallisen ja yhden nest-pallon.
”Täältä pesee!” Kitty huusi, se läimäytti vanhempaa ukkoa hännällään ketoon, mutta Hamlet ei ollut puoliksikaan yhtä kiltti, se raapi kaikella mahdillaan ukon naamaa.
Ukko karjaisi kirosanan ja nappasi Skittyä hännästä ja heitti kissan maahan, mutta se vain sai Hamletin kynsimään paremmalla tarmolla.
”Inhoan Meowtheja!” Mies karjaisi.
”Näytä sille H!” Kitty huusi.
”S-Se puhuu?” Kolmekymppinen mies sanoi.
”En pidä erityisesti hölöttävistä Skittyistäkään.” Vanhempi mies ärisi.
”Hei se on paha joulupukki.” Kitty letkautti.
”Fennee!” Rafa ulvaisi hypätessään itsekin sekaan.
”Rafa, ei!” Minä huudahdin, ja kiitos tämän ne roistot katsoivat ylös ja näkivät Skarmoryn ja sen selässä keikkuvan hullun punapään joka hali Torchicia. Rafa ei piitannut nähtävästi mistään, ei edes siitä, että se saattaisi murtaa jalkansa pudotessaan.  Se näytti inhoavan vastakkaista sukupuolta, sillä se päätti käydä sen kolmannen pyörän – toisin sanoen tytön kimppuun, sylkien pieniä kekäleitä sitä kohti. Tyttö tietenkin kiljui hirveän kimeällä äänellä, eipä häntä siitä voi syyttääkään, ei kukaan riemuitsisi saadessaan tuli sateen niskaansa. Tyttö heilui niin rajusti että hän sai napattua kiinni Rafan korvasta.
”Minä sitten vihaan rottia!” Tyttö kiljui ja ravisti Fennekiniä, joka puolestaan murisi. Vai että rottia! Herran jesta tuo nainen tarvitsee kipeästi silmälaseja..
”Jyrää ne, Jill!” Minä huusin, sillä turhahan tässä ole teeskennellä näkymätöntä. Mutta Jill, se ei edelleenkään kuunnellut määräyksiä, vaan teki mitä mieli. Ja mitä sen teki mieli, oli tietenkin, jotain mistä minä en tykännyt – se heitti minut selästään, ja pian – kuten voitte varmaan arvatakin, lensin jonnekin pusikkoon ja löin pääni. Ei tässä voi muuta sanoa kuin, saamarin Jill!

”Torchiic!” Etäinen kimeä huuto kaikui korvissani. ”Tooorchiic!”
”Mitä se luulee saavuttavansa tuolla?” Syvä-ääninen mies kysyi.
”Kaipa se käyttää growlia, ei tuo muutakaan voi osata.” Vanhempi ääni arvasi.
”Mitä me teemme tuolle?” Oletan ”tuon” tarkoittavan minua, normaalisti olisin noussut ja haistattanut tyypille pitkät, mutta päätäni jomotti siinä missä muutakin olemustani – kiitos pirusti, Jill.
”Otetaanko se mukaan?” Tyyppi – jonka oletin sen olevan se kolmikymppinen. ”Pomo palkitsee meidät tästä.”
Sitten, uff-ääni.
”Kukaan ei kajoa kouluttajaani!” Kitty huusi kimeällä kissan äänellään. ”Jos Ozzy olisi paikalla, hän olisi jo tehnyt teistä hakkelusta!”
”Taas tuo lörppä-Skitty, eikö sinun pitänyt hoitaa se?” Kolmikymppinen kysyi.
Rousk!
”Typerä, Meowth!” Mies karjui. ”Pidä ne reikäiset hampaasi irti asioista jotka eivät sinulle kuulu!”
”Caleb, mä en usko tätä, päihittääkö tuollainen pieni kissa sinut?” Kolmikymppinen miekkonen kysyi ihmeissään.
”Se onkin erityisen ilkeä Meowth.” Minä sanoin noustessani kipeän selkäni ja jomottavan pääni kanssa. ”Saakelin Jill, nyt ei hyvä heilu!”
”Juuri noin käy, kun ei kouluta pokémonejaan.” Tyttö sanoi, ja mulkaisi minua häijysti.
”Kuka sanoo, etteikö Skarmoryani ole koulutettu?” Minä virnistin, sillä sieltä Jill syöksyi Drill peckeineen kaikkineen ja nokkaisi ämmää kunnolla takaraivoon, se oli varmasti erittäin mukava kokemus, ottaen huomioon sen että Rafan leuat olivat kiinni tytön vasemmassa nilkassa. Sitten Prim lensi kaaressa ilman halki. Ilmeisesti iso taistelu-tyypin pokémon oli pienelle jänikselle liikaa, mutta nähtävästi joku – jota en tietääkseni ottanut mukaani vaan jätin sen retkeilemään sydämensä kyllyydestä veljeni ja Trevin seuraan, loikkasi rumiluksen kimppuun hurjan sota-huudon kera:
”Swinuuuuub!”
”Miten sinä tänne pääsit, Indy?” Mutta tietenkään se ei vastannut kysymykseeni. Se kävi hurjana vastustajan kimppuun, vaikka sen mahdollisuudet voittaa olivatkin lähes mitättömät. Tämä oli kummallista, en muistanut Indyn juuri koskaan näyttäneen tällaista sisua. Tuohon Lucarioon verrattuna se oli pelkkä pieni karvainen pallo, eikä tästä voisi syntyä mitään hyvää.

”Kuules tyttö, kerää roinasi ja mene matkoihisi.” Se Adam-niminen häiskä sanoi. ”Ellet halua että possullesi sattuu ikävä onnettomuus.”
Pieni Renmei, niin ujo kuin se saattoi ollakin, ei sulattanut tätä, se hyppelehti äkäisesti maassa ja kynsi miehen kenkiä.
”Mukaan lukien tämä rääpäle.” Miekkonen lisäsi. Puristin käteni nyrkkiin, sillä minullakin alkoi keittää yli.
”Terra Enterprisea vai?” Minä kysyin. ”Ala itse laputtaa täältä, Aatami.”
”Et taida tajuta omaa tilannettasi, ipana.” Hän sanoi minulle, ja katsoi minua halveksivasti nenäänsä pitkin, ennen kuin potkaisi pienen Renmein kumoon.
”Sinä et tiedä omaa tilannettasi.” Minä sähähdin, olin valmiina käymään ukon kimppuun, sillä kukaan, ei kukaan kävisi käsiksi pokémoneihini ilman seuraamuksia. Mutta Jill ehti ensin, se otti ja tulitti ukkoa swiftillä. Ehkäpä kukaan ei uhittelisi täällä niin kauan kuin se suinkin suvaitsi olla paikalla riehumassa.
”Swii!” Indigo vinkaisi, sillä se oli saanut vastaansa kovan iskun, mikä lennätti possu-paran ilman halki, olin onnekas saadessani sen ilmasta kiinni, muuten siihen olisi sattunut ja pahasti. Prim oli taas jaloillaan, ja hyvin kiukkuinen sen saamasta kohtelusta, joten se loikki Lucarion ympärillä yrittäen saada siihen osumaa tulinyrkillään, muttei onnistunut.
”Hei, Indy, luuletko että saisit yhden Mud-slapin heitettyä tuon naamaan?” Minä kysyin.
”Swi!” Swinub vastasi, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä se loikkasi tomerasti sylistäni ja viiletti takaisin taistelun pariin. Aluksi se ei tehnyt mitään, tarkkaili vain – en tiedä miten se onnistui suljetuin silmin, mutta niin se teki. Kun Lucario väisti Primin seuraavaa iskua kumartumalla, asettaen päänsä lähelle maata, mistä Indigo sai tilaisuutensa, silloin se otti ja potki kuraa pokémonin kasvoille minkä jaksoi. Tällä välin minä poimin Torchicini maasta, antoi Jillin vielä hieman höykyttää tuota mänttiä, oli se sen ansainnutkin. Näytti siltä että Hamlet ja Kitty kyllä pitivät huolen itsestään, Hamlet ei päästänyt purevaa otetta irti miehen kädestä ja Kitty läpsi tyyppiä hännällään kasvoihin, huutaen: ”Etkö yhtään häpeä?” Tuo olisi varmasti jaksanut naurattaa, jos tilanne olisi ollut yhtään toinen. Sitten Prim sai iskunsa perille, jopa muita niin kauheasti kaihtava Rafa päätti kantaa kortensa kekoon, sylkäisten emberin päin Lucarion kasvoja, sen jälkeen Indigo rojahti koko ainakin parinkymmenen kilon painollaan otuksen päälle, sekä Prim että Rafa tekivät samoin, ja yrittivät pitää lurjusta maassa. En tiedä laskettiinko tuo voitoksi vai ei, mutta painelin hieman epävarmoin askelin tuon kolmikon luo, minua huimasi, eikä mikään ihmekään kun muuan Skarmory päätti heittää kouluttajansa pöpelikköön, vai mitä?
”Tule, H! Mennään!” Kitty sanoi kimeällä äänellä ja mottaisi hännällään vielä viimeisen kerran ukkoa kasvoihin ja lähti sitten lyhyillä Skittyn koivillaan juoksemaan meitä kohti, Hamlet ei kai muuten olisi päästänyt irti, mutta koska Kitty käski sen tehdä niin, niin herra totteli.

Seisoimme kaikki luolan suulla, niin etteivät nuo roistot pääsisi sinne. Paitsi Jill se liiteli taivaalla niin ilkeän nälöisenä, että saatoin tulkita sen haluksi syöksyä ja antaa kunnon selkäsauna noille roistoille – jonka olisin muuten hyväksynyt kaikin mokomin.
Myös Lucario taisi tajuta oman tilanteensa, eikä tehnyt vastarintaa.
”Älkää edes ajatelko sitä.” Minä murahdin. ”Tästä ette läpi pääse.” Mutta jokin noiden ihmisten kasvoilla sanoi, että ne yrittäisivät kuitenkin. Sitten kuulin todella typerän äänen, se oli typerin kuulemani soittoääni ikinä. Vanhin rikollisista vastasi  Xtranceiveriinsa. Hän puhui siihen muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
”Tämä oli tässä, pomo tahtoo meidät takaisin päämajaan.” Ja ilman mitään ”Me palaamme vielä” tai ”tämä muistetaan”-virsiä ne vain lähtivät.

Kun viimeinenkin Terra Enterprisen törkimys oli kaikonnut näköpiiristäni, päätin kurkistaa luolaan, mutta käännyin heti takaisin, sillä siellä oli ensinäkin hyvin pimeää, ja toisenakin, kirkkaanpunainen silmäpari tuijotti minua niin järkähtämättömästi, että se sai minut kavahtamaan. Mutta Prim ei pelännyt tippaakaan, se meni ensimmäisenä luolaan, mutta kääntyi pian ympäri katsomaan minua, kaipa se ihmetteli, miksen tullut sen kanssa luolaan. Rafa murahti, yhtäkkiä sen kokon ympäröi eräänlainen liekin värinen aura, sitten se asteli muina miehinä luolaan, niinpä minäkin päätin uskaltaa pedon kitaan. Kitty käveli heti jäljessäni – tietenkin Hamlet vanavedessään. Rafan ansiosta näin ainakin eteeni, ja sen mitä näin, ei ollut kaikille suotavaa. Luolassa oli pesä, tai ainakin oli ollut pesä, puolet katosta näytti romahtaneen sen päälle, ja osittain myös hyvin, hyvin suuren erikoisen värisen Serperiorin päälle, se näytti hyvin väsyneeltä, ja hengitti raskaasti, haavat jotka olin aiemmin nähnyt vilaukselta, olivatkin paljon pahempia, suurempia ja syvempiä, lisäksi se näytti menettäneen paljon verta, luolan lattialla nimittäin oli suuria veritahroja.
”Seer.” Serperior sanoi käheällä äänellä.
”Kyllä minä puhun ihmisten kieltä, söin jotain sopimatonta ja..” Kitty lörpötti.
”Serperior?” Serperior näytti puhuvan Kittylle.
”Joo, minä olin itse asiassa ensimmäinen pokémon jonka Harley pyydysti!” Kitty jatkoi.
”Seer?” Serperior jatkoi.
”Harley on meille tosi kiltti, jopa Rafalle, joka on mäntti.” Kitty sanoi.
”Fennee!” Rafa protestoi.
”Serperior?” Serperior sanoi voipuneella äänellä.
”Millaisesta palveluksesta on kyse?” Kitty kysyi.
”Serperior.” Sanoi Serperior.
”Kyllä se varmasti käy, älä ole yhtään huolissasi, kyllä Harley pitää vauvastasi huolen.” Kitty sanoi.
”Pitää huolen mistä?” Minä kysyin.
”Serperiorin vauvasta.” Kitty sanoi. ”Se on kuulemma ihan jalkojesi juuressa.” Ja tosiaan Prim seisoi siinä ja piteli – miten nyt parhaaksi näki, mustaa keltapilkullista munaa.
”Mutta eikö..” Minä olin vähällä kysyä jotain todella typerää, kunnes itsekin tajusin tilanteen vakavuuden. Kumarruin kohti Serperioria ja katsoin sitä murheellisena. ”Kyllä meille vielä yksi pikkuinen mahtuu, pidän siitä oikein hyvää huolta.”
”Serperior.” Serperior henkäisi, sitten sen silmät sulkeutuivat, tuli hiiren hiljaista. Tiesimme kyllä kaikki mitä tämä tarkoitti. Otin Serperior-äidin munan Primiltä, tunsin miten kyyneleet olivat pyrkimmäisillään ulos silmistäni, tämä pokémon oli ollut äiti, ja Terra Enterprisen takia sen vauva jäi äidittömäksi. Kuten minäkin, vaikka en minä siitä paljoa muistanut, juuri nyt muistin vain sen päättymättömältä tuntuneen surun.
”Mennään.” Minä sanoin. ”Tim ja Trev ovat varmaan jo huolissaan.”
”Torchic.” Renmei sanoi sylistäni, painaen oranssin poskensa munan tummaa kuorta vasten, ikään kuin se olisi halunnut lohduttaa kuoriutumatonta vauvaa.

 ”Jill, jos nyt viitsit, veisitkö Kittyn, Hamletin, Rafan ja Primin takaisin?” Minä kysyin Skarmorylta. ”Me muut kävelemme.”
Ilmeisesti tilanne oli vaikuttanut Skarmoryynkin, sillä se ei väittänyt vastaan kuten tavallista, vaan antoi muiden kiivetä sen selkään ja sitten se lehahti lentoon.
Minä huokaisin, voi pientä raukkaa. Miten minä ikinä kertoisin sille, mitä sen äidille oli käynyt?
”Swi.” Indigo sanoi ja pökkäisi päällään jalkaani lohduttavasti, ikään kuin se olisi tiennyt mitä ajattelin. Sitten muistin että ei herran jesta, olihan minulla ollut noiden juuri lähteneiden kavereiden poképallotkin matkassa.
”Järki ei tosiaan taida kulkea.” Minä huokaisin.
Meillä kesti aikamme ennen kuin pääsimme takaisin, sillä Indigon jalat olivat hyvin lyhyet, eikä se ollut tottunut kävelemään pitempiä matkoja.
”Harri, missä sinä olet ollut?” Tim huusi minulle heti ensimmäisenä. ”Meillä on nälkä ja sinä olet antanut odottaa itseäsi.”
”Anteeksi.” Minä mutisin.
”Oletko sinä itkenyt?” Trev kysyi hämillään.
”Ei, en ole.” Minä valehtelin.
”Käydään sitten pöytään.” Tim sanoi – vaikkei meillä mitään pöytää ollut.
”Swinub!” Indigo hihkaisi, vaikka se olikin matkasta väsynyt, se ryntäsi heti innoissaan eväitä kohti, kunnes Timin jalka pysäytti nälkäisen possun.
”Ei, et sinä, muuten me muut jäämme ilman.” Tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kenenkään ei tulisi pysäyttää nälkäistä possua, joka sekin saattoi olla täynnä yllätyksiä.
”Swinub” Se huudahti ja alkoi äkkiä hohtaa kirkasta valoa, ja me kaikki tiesimme mitä se merkitsi. Tim hyppäsi äkkiä taemmas ja huusi: ”Se on jättisika! Trev piilota sapuskat!”
Minä nauroin kävellessäni huimasti kasvaneen sinisen ja karvaisen possuni luo. ”Onneksi olkoon nyt, Indy. Tätähän sinä olet odottanut jo tovin vai mitä?”
”Piloswine!” Juuri kehittynyt Piloswine huudahti tyytyväisenä.

Kommentit:

Cinna


Ensinnä ihan kamalat pahoitteluni siitä, miten hävyttömän pitkään vastaamisessa kesti. :’I

Naureskelin Swinubin painolle kun vilkaisin sen, röhkäleeksi mokoma ei paina edes puoliksi niin paljon kuin Hoothoot, hmm. 😀 Ei sen puoleen, että pokemonien painoissa olisi koskaan ollut pienintäkään hitusta järkeä. Jill on toinen jännä tapaus, tuosta on kyllä kasvamasas voimakas ja tärkeä osa tiimiä mitä näen. Nuoret ja kokemattomammatkin ovat aika tulisina.

Mustasta keltapilkkumunasta tulee mieleen vaan Rayquaza, pffft.
(Luin muuten Serperiorin koko tarinan aikana Seviperinä, ja pohdin sitten ihan loppuun saakka, että mistä sinä sen munan edes hommasit. Ja sitten viimein tajusin virheeni, hmmmmm.)
Indigon kehitys tuntui vähän ex temporelta, mutta tulipa tuokin ainakin hoidettua ’alta pois’ jos ei muuta.

Tässä tarinassa oli pari vähän hassua kohtaa, oikoluitko tätä? Muutamassa kohdassa on ylipilkutusta ja löysin mm. tämän kohdan:
”Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin.”
Muutenkaan tarina ei tuntunut ehkä yhtä… hmm, sulavalta kuin tavallisesti? Pitkä tauko tarinoiden välillä kyllä selittää tämän.

Tässä esiintyikin paljon pokemoneja…

Jill, Primrose, Hamlet ja Kitty 15 exp, Renmei ja Indigo 16 exp, Rafa 20 exp.
Sinulle tästä §30 ja tapahtuman ansiosta tienaat myös 8x kultaista lehteä. Itemfinder löytää… Luxury Ballin.

Vihellyksen vanhat tarinat 25 > Märkä ystävänpäivä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

”Minähän sanoin, ettei sieltä mitään irtoa.” Minä murahdin.
”Älä ole aina noin negatiivinen, Harri.” Isoveli, jota olisi saattanut hetkessä luulla käytöksensä puolesta pikkuveljeksi, puhui mukamas toruvalla äänellä. Kuulin sylistäni kimakkaa murinaa, ja arvasin Rafan olevan asialla. Ozzya oli ikävä, olin aina kantanut sitä sylissäni tällä tavoin, nyt kanniskelin sen sijaan kettua, koska siitä oli tullut tapa. Kitty oli ollut sillalta lähdön jälkeen hankala, se oli kieltäytynyt pysymässä poképallossaan, joten minun ei auttanut muu kuin antaa neidin kävellä vierelläni. Kitty naukui toruvasti Fennekinille, ja toisinaan minusta tuntui että ne riitelivät. Se olisikin ensimmäinen kerta, sillä yleensä Kitty oli lauhkea kuin lammas.
”Mikä teitä kahta vaivaa?” Minä kysyin lopulta.
”Ehkä ne nahistelevat.” Trev ehdotti.
”Voi olla etteivät Kitty ja Rafa tule toimeen.” Tim sanoi. ”Joskus pokémonien kemiat eivät synkkaa heti. Vähän niin kuin sinulla ja Hamletilla.”
Pysähdyin ja nostin Kittyn hartian päälleni, johon se jäi tyytyväisenä makaamaan, en minä tiedä, miten neiti mahtui tekemään olonsa kotoisaksi, mutta sen se kuitenkin teki, tyytyväisesti kehräten, se puski päätään poskeani vasten Rafan muristessa taustalla.
”Onko Kittyllä edes ollut yhtään huonoa päivää?” Trev kysyi.
”Eipä kai.” Minä sanoin ja kohautin toista hartiaani – sitä jonka päällä Skitty ei makoillut. ”Minne me olemmekaan menossa?”
”Yhteen kivaan paikkaan.” Tim lupasi.
”Sun kivat paikat tiedetään.” Minä mutisin. ”Auts!” Kettu oli päättänyt, että nyt olisi Harleyn näykkimistuokio, se järsi kättäni, ei mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta kuitenkin, uskon että jokainen lukija ymmärtää, mistä on kyse.
Kitty alkoi naukua kimeällä äänellä, ilmeisesti toruakseen Fennekiniä, eihän tuo tietenkään mukavaa ollut, mutta eiköhän se kohta kyllästyisi, kun se vain tajuaisi, ettei minua kiinnostanut sen näykkiminen, hyvällä tuurilla Rafa myös kyllästyisi Kittyn nalkutukseen ja lopettaisi.  Pian neidin nalkutus alkoi koskea korvaani, löhösihän se aivan korvani vieressä.
”Anna olla, Kit.” Minä huokaisin. ”Minusta tulee kuuro jos jatkat tuota yhtään pidempään.”
Kitty naukaisi anteeksi pyytävästi, ja alkoi pökkiä poskeani.
”Mukavaa että välität.” Minä mumisin. Sitten Skitty alkoi kehrätä. Voi taivas. Kyllä se oli aina ollut iloinen ja huolehtiva, mutta ei koskaan näin paljon.

”Ihanaa päästä pois tuolta.” Tim huokaisi.
”Murasa City on kieltämättä vähän.. masentava.” Trev sanoi.
”Mikä on seuraavaksi kartalla?” Minä kysyin, vaikkei se oikeastaan minua kiinnostanut.
”Golden Forest, ötökkä-tyyppien keräilijöiden paratiisi.” Tim julisti. ”Mutta koska tänään on aivan erityinen päivä, joten emme mene sinne heti.”
”Mikä päivä?” Minä kysyin.
”Rakastavaisten päivä, perheiden päivä ja suklaan syönti päivä.” Tim luetteli.
”Ai, taas.” Minä huokaisin. Muistin tällaisen päivän vähän turhankin hyvin. Se oli silloin kuin kohtasin sen stalkkerin, tai viherpiiperön, miten häntä nyt haluattekaan kutsua, enkä muistelisi sitä kovin mielelläni, ja jos joku väittää, että vaikutin silloin hiukan pehmenneen tyypille, tahdon vain huomauttaa, että ihmiset, minulla oli silloin mitä luultavimmin satuin kärsimään aivotärähdyksestä, joten se siitä. Toivottavasti se ääliö osaisi pysyä poissa tällä kertaa. Huokaisin, tuskinpa nuo huomaisivat jos vain häipyisin jatkamaan matkaani ilman heitä, ei jostain syystä minua huvittanut lainkaan, ottaa osaa siihen, mitä typerä isoveljeni nyt kaavailikin.
”Äh, älä viitsi, Kitty.” Minä huokaisin. ”Riittää jo.”
”No, Trev, meinaatko viettää ystävänpäivän porukoidesi kanssa?” Tim tahtoi tietää.
 ”En hitossa.” Trev vastasi.
”Mikäs porukoissasi on vikana?”  Minä tahdoin tietää. ”Anna mä arvaan, ylisuojelevia hölmöjä, jotka haluavat tarkkailla jokaista askeltasi ja..”
”Ei.” Trev sanoi. ”Äitini vain tuota.. kun.. ”Trev takelteli.
”Ei se voi noin kamalaa olla.” Minä totesin.
”Kyllä voi.” Trev vakuutti. ”Äitini on oikea päälle päsmäri ja jos joskus törmäämme häneen, Harley, juokse.”
”Miksi?” Minä tahdoin tietää.
”Kaikista tapaamistani tytöistä, hän alkaa pähkäillä minulle öh.. puolisoa.” Trev sanoi nolona. ”Joten hän luulee, että olet poika.”
”Hei, ei minua poikuus haittaa.” Minä totesin. ”Trev, kuinka vanha sinä olitkaan?”
”23.” Poika vastasi.
”Ei sen ikäisenä naimisiin mennä, ellei tyttösi ole paksuna tai jotain.” Minä kommentoin. ”Naimisiin mennään kolmikymppisenä, jos mennään.”
”Äiti meni naimisiin jossain kahdenkymmenenviiden paikkeilla.” Tim huomautti.
”No siinä tapauksessa äiti lienee pudottaneen aivonsa Kankkulan kaivoon.” Minä vastasin. Itse asiassa, uskon sen olleen totta, sillä se mitä tiesin nyt isästä, ei ollut mitään kovin kehuttavaa, enkä minä ymmärtänyt äitiä sen takia. En ole ikinä tajunnut kovin hyvin ihmisten välistä kemiaa, ja lyönpä vetoa, etten tule ikinä ymmärtämään.

”Perillä ollaan.” Tim julisti. Siristin silmiäni, ja katsoin näkyä hetken, otsa rypyssä, ja toivoin, että jokin niin pastellinen, olisi vain erittäin, ei toivottu hallusinaatio.
”Yök.” Minä totesin.
”Älä nyt vielä noin sano.” Tim torui. ”Mennään edes katsomaan. Voisit vaikka tykätäkin, Harri.”
”Enkä.” Minä mutisin. Rafa murisi sylissäni, se oli lopettanut näykkimisen, luultavasti se oli kyllästynyt tai todennut, että maistuin pahalta.
”Niin juuri, Rafa.”  Minä myönsin. Kettu katsoi hämmentyneenä ylös, se mahtoi pohtia, mitä tuo hullu punapää nyt puheli.
”Minustakin tämä paikka on kamalan ällön värinen.” Minä totesin. ”Tosin Kitty varmaan viihtyy.”
Kitty naukaisi kuuluvasti, kehräyksensä lomasta.
”Mikä tapahtuma tämä on olevinaan?” Minä kysyin.
”Täällä pidetään joka vuosi ystävänpäivä-tapahtuma.” Trev selitti. ”Ei täällä mitään ihmeellistä ole, korttien kirjoittelua, suklaan syöntiä, pari kojua ja muutama kilpailu.”
”Ja harjoittelevia koordinaattoreita.” Tim lisäsi. ”Siitähän sinä tykkäät.”
”Saa nähdä.” Minä totesin. ”Tykkään siitä, jos olen sillä tuulella.”
”Niinpä niin.” Tim sanoi. ”Viime kilpailustasi on aikaa, Harri.”
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Minä kysyin.
”Harjoitus ei ole koskaan pahasta.” Tim hymähti.
Tottahan tuo oli. Seuraavat kisat olisivat Waterdrop Fountain Cityssä, joka olisi tämän metsän takana, puhumattakaan seuraavasta saliottelusta.  Eikä siinä voinut muuta kuin huokaista. Ennen kuin pääsisin jatkamaan matkaani metsän läpi, oli minun pakosti osallistuttava tähän typerään tapahtumaan, joka oli sijoitettu juuri metsän eteen, ei tuota kyennyt mitenkään välttämään, joutumatta jonkun kirkkaan pinkkiin halinalle-asuun pukeutuneen tyypin halaukseen. Pelkkä ajatuskin yrjötti. No ainakaan täällä ei ollut niin paljon väkeä kuin Murasa Cityn karnevaaleilla.
”Miksi tämä on järkätty tänne?” Minä tahdoin tietää.
”Harri, kysytkö tuota ihan tosissasi?” Tim kysyi, ivallinen sointu äänessään. ”Murasa City..”
”Niin mitä siitä?” Minä kysyin pitkästyneesti. Vastaisi jo, hyvänen aika sentään! Mikä olen? Maailman älykkäin olio, jonka odotettiin tietävän kaikki kaikesta?
”Murasa City on masentava ja vähemmän ystävällinen kaupunki!” Tim huudahti, niin kovalla äänellä että Kitty säpsähti.
”Älä huuda.” Minä mumisin. ”Kitty ei pidä kovista äänistä.”
”No mennäänkö yhdessä, vai..?” Trev kysyi.
”No ei hitossa mennä.” Minä sanoin.  ”Menen näiden kanssa.”
”Kuten aina.” Tim huokaisi. ”Siskoni ei ole mikään seurallisuuden huippu.”
”Et sinäkään olisi, jos olisit joutunut kasvamaan tuollaisen kanssa.” Minä jupisin Kittylle, niin hiljaa etteivät Tim saatikka Trev kuulleet sitä.

Tiesin heti muuan kojua lähestyessäni, etten kuulunut joukkoon. Tosin, sehän tästä vielä puuttuisi, että minä alkaisin kuljeksia pinkeissä kuteissa. Koju jota lähestyin, oli maalattu karmiinin punaiseksi, ja se oli koristettu kirkkaan punaisin sydämin ja silkkipaperikukin. Miksi edes vaivauduin? Tämä oli ajan hukkaa.
”Njaa! Njaa!” Kitty naukui. Se katseli uteliaana kojussa myynnissä olevia oudon näköisiä marjoja. Sitten se pomppasi hartialtani kojun tiskille, se alkoi haistella marjoja ja lopulta otti niistä yhden suuhunsa.
”Kitty, ei!” Minä huudahdin, mutta kattimus oli ehtinyt jo niellä marjan. Se nyrpisti nenäänsä, ja hetken minusta näytti aivan siltä, kuin sen naama olisi vaihtanut väriä. Harppasin eteenpäin ja nostin Kittyn tiskiltä.
”Sori tuosta, Kitty ei kyllä yleensä maistele mitään harkitsematta ensin.”
”Eikä maistele toiste!” Kissapokémon hartiallani paukautti topakalla äänellä. ”Marja maistui kamalalta!”
”Kitty?” Minä kysyin.
”Hei.” Kissa vastasi pehmeämmällä äänellä. ”Hetkinen ymmärrätkö mitä sanon?”
”No, joo. Sinä puhut minun kieltäni.” Minä sanoin kummastuneena. ”Se marja varmaan..”
”Maistui kamalalta!” Kitty huomautti.
”Juuri tuota se marja tekee.” Kaupustelija nainen, jolla oli yllään valkoinen kauluspaita ja pinkki essu. ”Mutta älä huoli, vaikutukset katoavat omia aikojaan.”
”Pitääkö minun maksaa tästä jotain?” Minä kysyin.
”Antaa olla.” Nainen sanoi, hymyillen ystävällisesti.
”Tuo oli silti rumasti tehty.” Minä toruin Skittyä.
”Mutta kun oli nälkä.” Kitty sanoi. ”En tosin maistele enempää marjoja, makuaisti meni viikoksi!”
”No hyvä että opit siitä jotain.” Minä naurahdin. ”Haluatko hattaran? Haluaako Rafa?” Rafa murahti sylissäni, ja näykkäisi jälleen rannettani.
”Miltä se maistuu?” Kitty kysyi ja heilutteli häntäänsä hyväntuulisesti.
”Kohta saat nähdä.” Minä sanoin ja ostin kojulta kaksi hattaraa, olin melko varma, että ne muistuttivat Kittyn mielestä vaaleanpunaisia pilviä, jotka oli tungettu tikun päähän syömistä varten.  Minä inhosin hattaroita, ne maistuivat kamalilta ja sotkeutuivat kaikkeen, koska olivat tahmeita ja ällöttäviä.
”Sokeria!” Kitty hihkaisi maistettuaan hattaraa.
”Älä vain sano, että tykkäät siitä.” Minä huokaisin mennessäni sivummalle. Lähistölle oli pystytetty ilmeisesti siirrettävä suihkulähde, suihkulähteen patsaana toimivat selätysten olevat kiviset Magikarpit. Istuin lähteen reunalle, hetken mielijohteesta päästin Feebasin uiskeltelemaan – tai pikemminkin kiertämään kehää altaaseen. Feebas loiski iloisena vedessä – vaikka se muuten näyttikin aika apaattiselta.
”Maistuu tämä silti paremmalta kuin se marja.” Kitty sanoi. ”Nemo, olet kasvanut!”
”Fee! Fee!” Feebas vastasi ja loiskutti vettä pyrstöllään.
”Miten menee, Nemo?” Minä kysyin ja kokosin hattarat yhden käden varaan, kurottaakseni altaaseen, Feebas pökkäisi sormiani päällään tervehdykseksi.
”Maistuuko hattara, Rafa?” Minä kysyin. Rafa ei halunnut syödä, ja sen pikku Fennekin se tönäisi kättäni – sitä, joka piteli hattaroita, niin että hattarat liimautuivat lopulta paitaani.
”Selvä.” Minä mumisin. ”No mites, Nemo? Maistuisiko hattara? Se on kyllä vähän kiinni paidassani, mutta tuskinpa se makua haittaa.”
”Fee!” Nemon äännähdys kuulosti hiukan naurulta, naurulta, jota en ollut koskaan kuullut tämän pikku Feebasin suusta.
”Minä voin syödä.” Kitty sanoi.
”Et syö tätä sotkua yksin, saat vatsasi kipeäksi.” Minä ilmoitin. ”Kenellekähän maistuisi?”
”Indy syö mitä vaan.” Kitty ehdotti.
”Totta.” Minä sanoin. ”Auttaisitko?”
”Toki.” Kissa vastasi, se loikkasi kevyesti alas hartialtani suoraan lähteen reunalle, se tökkäisi tassullaan, yhtä vyötärölläni kiinni olleista palloista, niin että se putosi maahan, osuttuaan ensin kaiteen reunaan. Valokeilan saattelemana, paikalle, johon pallo oli pudonnut ilmestyi sinun Swinub.
”Maistuisiko hattara, senkin pikku possu?” Minä kysyin lempeästi.
”Swi!” Possu röhkäisi ja hyppäsi syliini, tällä kertaa niin rajusti että kaaduin taaksepäin, ja lähdin suoraa päätä veteen. Indigoa ei haitannut yhtään se, että se sai syödä märkää tai paitaani liimautunutta hattaraa, se ahmi innokkaasti sokerimoskaa.
”Nemo?” Minä kysyin. ”Älä vain sano, että jäit alle.”
”Fee!” Innokas huudahdus ja sitten loiskahdus oikealta puoleltani, sain vettä naamalleni.

”Kuin kala vedessä!” Joku, jolla oli äärimmäisen tuttu ääni, huudahti.
”Merenneito, Harley Leroux!” Toinen äärimmäisen tuttu ääni lisäsi. Nostin päätäni, ja saanko sanoa, minä inhoan ystävänpäiviä mutta vielä enemmän päiviä, joista tulee perhejuhlia. Lähteellä, sen edessä seisoi kaksi tyyppiä, poikaa, nuorta miestä – jos lukija tahtoo heitä siksi kutsua, toinen oli hyvinkin lihaksikas kaveri, jolla oli jokseenkin omahyväinen hymy ja niskan taakse yltävät tummanpunaiset hiukset – kuten minulla, ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään maastokuvioiset housut ja beigen värinen takki, enkä tiedä miksi, mutta hänellä oli otsallaan suuret aurinkolasit.
Toinen kaveri oli hoikempi ja hiukan pidempi, hänellä oli hiilen mustat lyhyet mutta kiiltävät hiukset ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään tumma nahka-rotsi ja tummansiniset farkut. Mikäli jollakulla lukijoista on dementia, nämä kaksi ovat veljiäni, herrat Brett ja Troy Leroux.
”Minun on parempi nähdä unta, te ette ole täällä.” Minä sanoin. ”Se selittäisi miksi Kitty puhuu.”
”Mutta minähän puhun.” Kitty sanoi viattomalla äänellä, se istui rauhallisesti lähteen reunalle ja katsoi kaikkia odottavasti.
”Herran nuudelit, kattihan puhuu.” Brett totesi. ”Harley, mitä sä olet syöttänyt sille?”
”Taikahattaraa.” Troy vastasi. ”Tai ehkä pikemminkin taikasieniä.”
”Pinkkejä ja turkooseja taikasieniä.” Brett lisäsi, sen jälkeen nuo kaksi neropattia repesivät omalle vitsilleen.
”Ei se ollut sieni vaan marja ja se oli sininen!” Kitty sanoi kiihtyneenä. ”Siinä oli violetti sävy, ei se ollut minkään pastellinvärinen!”
”Fennee..” Fennekin murisi sylissäni, sillä huomaamattaan Indigo oli tönäissyt Fennekinin osittain veteen, ja nyt sen turkki oli märkä, se irvisti häijysti tulijoille.
”Mikäs karvapalloa vaivaa?” Brett kysyi, hän tietenkin tarkoitti sen puoliksi vitsiksi, mutta Rafaelloa eivät tuollaiset vitsit paljoa naurattaneet. Se nousi kömpelösti vedestä, mutta kavutessaan lähteen reunalle, Fennekin liukastui ja molskahti uudelleen lähteeseen.
”Tarvitsetko apua?” Kitty kysyi avuliaasti.
”Fennekin!” Kettupokémon ärähti.
”Tuo oli kyllä rumasti sanottu.” Kitty totesi. Fennekin kiipesi uudelleen reunalle, ja yritti kavuta ylös, mutta sen jalka lipesi, ja se oli taas molskahtaa veteen. Minä kuitenkin autoin sitä, laitoin käteni sen liukkaiden jalkojen alle, ettei se tippunut enää veteen.
Fennekin nousi lähteestä muristen ja mulkaisi vielä minua vihaisesti. Se loikkasi maan kamaralle, ja sitten se juoksi – ja lopulta se yritti purra Brettiä jalkaan, mutta Brett nosti sen ylös, ronskisti niskasta ylös, varmaan vilkaistakseen mikäs otus oli miehiään.
”Rauhassa, tiikeri.” Hän sanoi. ”Mistäs sinä tämän, Harley?”
”Repustani.” Minä sanoin. ”Voisin vannoa, että sain tivolista pehmolelun, ja yhtenä aamuna se pehmolelu yritti tappaa minut.”
”Oikeasti?” Troy kysyi.
”No ei kun leikisti.” Minä sanoin ivallisesti. ”Aiotteko te vain seistä siinä? Hyvää ystävänpäivää muuten.”
”Tosiaan.” Troy sanoi, hän lähestyi minua, hänellä oli valkoinen paketti kainalossaan, hän jätti paketin maahan ja kumartui minun puoleeni, hän nosti sinisen Swinubin – joka oli muuten syönyt kaiken hattaran, sylistäni.
”Oletpas sinä painava.” Troy totesi.
”Swinub! Swi!” Swinub huudahti.
”Lihas painaa enemmän kuin läski.” Skitty sanoi.
”Mitä?” Troy kysyi kääntäen katseensa Kittyyn.
”Indigo sanoi niin.” Kitty kertoi.
”Se taitaa kehittyä melko pian.” Troy ilmoitti ja laski possun maahan, sen suunpielissä oli hattaraa.

Troy ojensi minulle kätensä ja nosti minut ylös vedestä.
”Viime vuonna tähän aikaan vedet olivat jäässä.” Hän ilmoitti. ”Katsohan, olet aivan märkä.”
”Kas kun en itse sitä huomannut.” Minä mutisin.
”Vilustut jos et vaihda vaatteita.” Brett totesi, yhä Rafaa niskavilloista roikuttaen.
”Kaskun minä en kanna vaihtovaatteita mukanani.” Minä murahdin.
”Siksi, tämä.” Troy sanoi ja nosti paketin maasta. ”Glacier Townim yhdessä kaupassa oli tällainen, muistuttaa aika paljon sitä, mikä äidillä oli nuorena, kun hän kierteli Kuuraa.”
Otin paketin vastaan ja avasin sen, paketti itsessään ei ollut kovin kummoinen, pelkkä valkoinen pahvilaatikko, mutta sen sisältö – no, eipä sekään erikoinen ollut, siellä oli päällimmäisenä valkoiset saappaat ja niiden alla viikattu mekko ja hansikkaat.
”Jos tämä on jokin äärimmäisen tyttömäinen juttu, minä murhaan teidät.” Minä varoitin.
”Ei se oikeasti niin tee.” Brett sanoi Rafalle, joka murisi hänelle edelleen. ”Harri on ihan mukava.”
”Anna olla.” Minä sanoin ja mulkaisin häntä vihaisesti. Kutsuin Nemon takaisin palloonsa, samaten Indyn, mutta Kitty käveli, se ei tahtonut olla sylissäni, kun olin märkä.
”Hei, Harri.” Brett sanoi. ”Ethän sä ennen tykännyt tulityypeistä, missäs Ozzy on?”
”Se oli Mimosan idea.” Minä huokaisin. ”Ozzy on nyt Charca Townissa, Tao-Taon kanssa.”
”Kuka se on?” Brett kysyi hölmistyneenä.
”Pancham.” Minä vastasin.
”Omistatko sinä tappelu-pokémonin?” Brett kysyi. ”Hieno homma, Harri!”
”Niin, sinusta.” Minä mutisin.

”Anteeksi, voiko siskoni vaihtaa vaatteita takahuoneessa?” Troy kysyi äskeiseltä myyjä-naiselta. ”Hänelle sattui pikkuvahinko.”
”Toki.” Nainen vastasi. Hän väistyi kojustaan sen verran, että pääsin sen takahuoneeseen. Ei se ollut mikään huone, se oli vain takatila, jonka eteen oli vedetty pitkät purppuranväriset verhot.
”Anna mun kaikki kestää.” Minä jupisin. ”Toivottavasti kukaan ei tule tänne.”
”Ei huolta.” Brett vakuutti. ”Pidän huolta, että Romeo pysyy täällä.”
”Fennekin..” Fennekin murisi.
”Ei sen nimi ole Romeo vaan Rafa.” Minä korjasin vaihtaessani vaatteita.
”Mikä?” Brett kysyi.
”Lyhenne Rafaellosta.” Minä sanoin.
”Ei ihme, että se on kiukkuinen.” Brett pohti.
En pitänyt mekoista, nuorempana äiti oli aina laittanut minut pukeutumaan mekkoihin, mutta se johtui kai siitä, että hän oli iloinen saadessaan oman pikku prinsessan neljän rasavillin pojan jälkeen. Mutta millainen prinsessa minusta sitten tulikaan. Mekko ei kuitenkaan ollut pahannäköinen. Se oli mustavalkoinen, siinä oli mustat pitkät hihat, valkoisen paita-osan päällä oli musta korsetti, purppuran värinen vyö ja polviin asti yltävä musta hame, purppuran värisellä alushameella, hyvä niin – eipähän tulisi kylmä, inhosin näissä juuri sitä. Saappaat tuntuivat mukavilta jaloissa, ainakaan ne eivät – toivon mukaan vuotaisi, niin kuin edelliset kenkäni.

”Näytätpä sinä nyt hurmaavalta.” Brett kiusasi.
”Sulje suusi.” Minä murahdin, astuessani näkyville verhon takaa, märät vaatteet kainalossani.
”Se sopii hyvin.” Sanoi Kitty. ”Eikö sovikin, Rafa?”
”Fennekin.” Fennekin murahti.
”Älä viitsi.” Kitty huokaisi. ”Se sanoi että hullu nainen näyttää tarpeeksi hullulta ilmankin.”
”Vai niin.” Minä naurahdin. ”Oliko tuo olevinaan pervo-kommentti?”
”Fenne.” Fennekin sanoi ja käänsi katseensa välinpitämättömästi pois.
”Mennään muiden luo.” Troy kehotti.
”Niin, menkää.” Minä sanoin.
”Sinä tulet myös.” Troy sanoi.
”Enkä.” Minä vastasin. ”Ostan Ozzylle ja muille suklaata ja lähetän ne laboratorioon.” Sen minä myös tein, ostin kaksi laatikkoa ystävänpäiväsuklaata, toisen lähettäisin niin pian kuin suinkin pääsisin kaupunkiin, Charca Towniin Ozzylle ja muille. Toista käyttäisin harjoittelutarkoituksiin, pian olisi syytä aloittaa harjoittelu kisoja varten.
”Kuules sisko, sinähän tulet myös.” Troy sanoi päättäväisesti. Minä huokaisin ja pyörittelin silmiäni, pelastin heti ensitöikseni Rafan Brettin näpeistä, vaikka Fennekin murisikin, lyön vetoa, että sylissäni matkustaminen olisi paljon mukavampaa kuin niskasta roikuttaminen. Kitty seurasi myös. Tim ja Trev istuivat sivummalla, yhdellä penkillä välissään kasa kortteja. Ystävänpäiväkortteja, sen tiesin kysymättäkin. Oikeasti. Aikoivatko ne pakottaa minut kirjoittamaan noita? Ei tule kesää, ei tule.

Istuin tylsistyneenä penkille, Kitty istui viereeni, se oli kastanut tassunsa musteeseen ja maalasi nyt omaa tassutervehdystään vaaleanpunaiselle kimaltavalle kortille. Se halusi muidenkin pokémonien laittavan korttiin oman merkkinsä, joten päästin ne ulos palloistaan. Indigo painoi korttiin possun kärsä merkkinsä, Hazel, Hamlet, Prim ja Rosie tassujensa jäljet, Nemo pystön jäljen, en tiedä miten se onnistui siinä, mutta onnistui kuitenkin, Aries töpötti korttiin kaikki jalan jälkensä – eiväthän ne vieneet paljoa tilaa, Jill nokkaisi kortin melkein puhki jättäessään oman puumerkkinsä.
Suklaata ystävänpäivänä koko poppoolle. Ozzy ei sitten ahmi kaikkea. Minä kirjoitin korttiin.
”Etkö sä meinaa kirjoittaa meille mitään kivaa?” Brett kiusasi. Nappasin kasasta oksennuksen vihreän kortin ja kirjoitin sen kääntöpuolelle: Rakkaat veljet, lakatkaa stalkkaamasta siskoanne, osaan pitää huolen itsestäni, kiitos vain. Hyvää ystävänpäivää. Siinä teille, mokomatkin ylisuojelevat pellet!

”Tämä olikin tässä.” Minä totesin. ”Kitty, meillä on tehtävää.”
”Niin ajattelinkin.” Kitty totesi hyväntuulisesti. ”Pääsenkö harjoittelemaan?”
”Pääsette kaikki.” Minä lupasin. ”Paitsi sinä, Rafa. Sinä vain katselet.”
Fennekin murisi yhä sylissäni, ja Jill oli minusta vaikea – se ei ollut mitään, tähän verrattuna.
Lähdin joukkoni kanssa jonnekin syrjemmälle, missä ei olisi ihmisiä näkemässä, näin muutamia koordinaattoreita siellä täällä, mutten halunnut seuraa, jos jotain harjoittelussa kaipasin, se oli oma rauha. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka olisi näytöskierroksen pokémon, viimeksi käytin Kittyä, ottelukierroksella käytin Ozzya. Olin kuullut, että Waterdrop Fountain Cityn kisoissa saisi näytöskierroksella käyttää yhtä pokémonia ja ottelukierroksella kahta. Tätä täytyi miettiä, voisin käyttää ottelukierroksella Jilliä ja Primiä, ne kun tulivat hyvin toimeen, mutta näytöskierros.. se oli jo toinen juttu. Tätä täytyisi miettiä hyvän aikaa. Ehkä Hazel.. se kun tykkäsin muutenkin olla esillä, Rosiea voisin muuten käyttää, mutta epäilin, että se saattaisi jähmettyä esiintyessään, kun oli niin ujo.
”Hazel, tule tänne.” Minä pyysin. Pieni Pichu käveli muiden joukosta luokseni.
”Näyttäisitkö miten teet Thundershockin?” Minä pyysin. ”Ei minua päin.” Lisäsin äkkiä.
”Kuvittele, että tuolla on yleisö, joka katsoo sinua.” Minä selitin. ”He haluavat nähdä kauniit liikkeesi.”
”Pichu!” Pikkuinen hihkaisi ja kääntyi ympäri, kuin kohdatakseen yleisön. Sitten sen vaaleanpunaiset poskipussit alkoivat räsähdellä ja tuottaa pieniä salamoita. Mitenkäs tätä nyt sitten hyödyntäisi?
”Harley katso!” Kitty huudahti äkkiä, olin jättänyt reppuni pokémonien viereen, reppuni hehkui, tai oikeastaan sen sisältö hehkui.
”Ne kuoriutuvat!” Minä hihkaisin. ”Tule, Hazel!” Kiirehdin äkkiä reppuni luo, avasin sen ja otin kaksi hehkuvaa ja lämmintä, ei suorastaan kuumaa pokémonin munaa syliini.
”Tule katsomaan Rafa.” Kitty kehotti. ”Saat nähdä jotain hienoa!”
Kaikki muut tungettelivat niin lähelle kuin pääsivät, mutta Rafa pisti paremmaksi, se kiersi taakseni ja loikkasi, suoraan pääni päälle, sieltä se näkisi parhaiten. Ei tuo Fennekin ainakaan tyhmä ollut, kyllä siitäkin vielä kelpo pokémon saataisiin – olin siitä aivan varma. Sitten ne kuoriutuivat. Pieni sinimusta otus säikähti väen paljoutta ja alkoi parkua, tulipokémon sen sijaan innostui nähdessään pääni päällä keikkuvan Fennekinin.
Minä huokaisin, nyt olisi näytön paikka, saa nähdä pystyisikö Rafa olemaan hyvä isoveli. Pikkuinen karvapallo lopetti itkunsa lyhyeen, kun tajusi ettei kukaan tekisi sille pahaa. Pieni tulipokémon sen sijaan yritti loikata sylistäni heti siltä istumalta, innokas se ainakin oli, niin kuin Ozzy.
Suloisia pieniä vesseleitä ne kuitenkin olivat molemmat, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Kommentit:

Cinna


Kitty on niin söpö. *_* …Voi herran jumala, voinko oikeasti milloinkaan aloittaa tarinakommenttia tähän Vihellyssaagaasi sanomatta, että joku on söpöä? En näköjään.

Hassu tämä puhe naimisiin menemisestä, mutta tokihan häitä järjestetään pokemonmaailmassakin, jotenkin tämä ei vaan koskaan tule sen ihmeemmin ilmi tarinoista.
Täytyy nyt kyllä sanoa, että tykkäsin tästä tarinasta todella paljon niin kokonaisuutena, kuin yksittäisistä kohdistakin. Huumori kukki hyvällä tavalla, ja hyvin olit kuvaillut tuon koko ystävänpäivätapahtumankin. Pituuttakin oli hyvin tällä kertaa, ja tämä tuntui juuri sopivan mittaiselta kokonaisuudelta. Enemmänkin olisi tietysti ollut ihan mukavaa lukea vaikkapa koordinaattoriharjoituksista, mutta ei mitenkään välttämätöntä ollut mitä tulee tähän tarinaan. Kaiken kaikkiaan en tästä oikeastaan tuon enempää valittamista keksi, nautittava tarina. :3

(Ja sanon nyt vielä uudestaan, että Skitty on ihan ääärimmäisen söpö. Varsinkin nyt kun tuo puhua pälättää ymmärrettävästi.)

Kitty, Rafa 20 exp, Nemo, Indigo 15 exp, Annetaan nyt vielä Hazelille 5 exp. Sinulle §35 ja Itemfinder löytää Moon Stonen.

Vihellyksen vanhat tarinat 17 > Kittyn ihailija

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Heinä-Elokuussa 2013.

”Aries?” Tim toisti. ”Mikä se on?”
”Sen nimi.” Minä haukottelin. Pieni pusikosta astunut erikoisen värinen Eevee käveli hitaasti korvat luimussa meitä kohti. Sen turkki oli pään kohdalta vaaleanpunainen ja sen korvissa oli siniset pyöreät läiskät, turkis kaulalla oli melkein karmiinin punainen samaten merkit ja häntä sekä takajalat olivat vaaleanruskeat.
”Juku, mitä tuolle Eeveelle on tapahtunut?” Tim, epäviisaasti möläytti. ”Putosiko se maalipurkkiin vai vaahtokarkki-masinaan niin kuin tuo Buneary?”
Eevee astui askeleen taemmas. Rosie puolestaan vinkaisi.
”Kitty.” Minä huokaisin ja katsahdin aurinkotuolini vieressä häntäänsä tyytyväisesti heiluttulevaa pinkkiturkkista kissapokémonia.
”Nyaa?”
”Olisitko ystävällinen ja sanoisit tuolle.” Viittasin punahiuksista veljeäni. ”Että hän on mäntti.”
”Nyaa!” Se hyppäsi ketterästi ilmaan, ja läimäytti veljeäni hännällään suoraan kasvoihin.
”Kiitos, Kitty.” Minä hymyilin. ”Tule tänne pikkuinen, älä pelkää – tuo tyyppi on harmiton, mutta kärsii yleisestä törppöilystä.”
”Ai saa..”  Tim mutisi ja hieroi poskeaan. ”Mistä hyvästä tuo oli?!”
”No siitä että loukkasit Bunearyani ja tuota pikku Eeveetä.” Minä vastasin. ”Tule tänne pikkuinen.”
Eevee asteli arasti luokseni, se katsahti hieman pelokkaasti Primiä ja Kittyä, mutta uskalsi kuitenkin tulla luokseni. Pikkuinen hyppäsi syliini, muitta mutkitta.
”Vee!” Se äänteli iloisesti.
”Miten löysit minut?” Minä kysyin. ”Sinähän.. minä näin unta ja..”
”Eevee!” Pikkuinen hihkaisi ja nyökytteli päätään.
”Se ei sitten ollutkaan unta.” Minä mutisin.
”Vee!” Eevee hihkaisi.
”Ja nyt sinä olet täällä.” Minä huomautin. ”Miksi?”
Pikkuinen Eevee hyppäsi syliini ja painoi päänsä minua vasten. ”Eevee ~”
”Aivan.” Minä huokaisin. ”Oletpas taas fiksu Harley.”
”Nyaa?” Kitty nousi varovasti takatassuiensa varaan ja asetti etutassunsa polveani vasten, jotta ylettyi nuuhkimaan Eeveetä.
”Vee?” Pieni Eevee ihmetteli Skittyä.
”Tämä on Kitty.” Minä esittelin ja silitin Skittyn vaaleanpunaista turkkia.
Kitty pökki Eeveetä hyväntahtoisesti.
”Ja se toivottaa sinut näemmä tervetulleeksi.” Minä naurahdin.
”Eevee!” Eevee hihkaisi iloisena.
”Mutta nyt meidän pitää keksiä sinulle nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Jokaisella pitää olla nimi.” Jos en ole tätä ennen sanonut, minusta on typerää kutsua vaikkapa Oshawottia Oshawottiksi, sehän on lajin nimi, eikä oikea. ”April.”
”Eevee!” Eevee hihkaisi, se kuulosti innostuneelta.
”Pidätkö siitä?” Minä kysyin.
”Vee!”
”Hienoa. April siis.” Minä hymyilin. ”Nyt meillä on kaksi tulokasta, Rosie ja April.”
”Skaaar!” Jostain kauempaa kuului. Tiesin huutajan olevan Skarmory, eikä kuka tahansa Skarmory, vaan Jill. Kummallista kyllä, pieni myrkyn vihreä Spinarak – Aries oli kadonnut. Heti kun sain Jillin näkyviini – se juoksi edestakaisin pitkän ruohikon seassa ja nokki maata, jokin hyvin pieni yritti väistellä sapelin terävää teräsnokkaa.
”Jill!” Minä huusin. Skarmory kohotti päänsä ylemmäs vain katsoakseen minua ylimielisesti, haastavasti. Se ilmeisesti ajatteli että tule väliin jos uskallat. No minä menen, minä menen! Nousin tuohtuneena ylös aurinkotuolistani vain astuakseni kipeällä nilkallani eteenpäin ja..
”Auts!”
”Vee?” Pikku April oli yhä sylissäni ja se tuijotti minua tummilla silmillään kysyvästi.
”Nilkka on vähän kipeä, ei sen kummempaa.” Minä selitin. ”April liikenisikö sinulta apua?”
”Eevee?”
”Taklaisitko tuon Skarmoryn ja tekisit sitten Sand Attackin sen kasvoille. Muuten sitä ei kiinni saada.”
”Vee!” April hihkaisi. Se hyppäsi käsivarsiltani ketterästi maahan suoraan jaloilleen ruohikkoon, sitten sen ei täytynyt muuta tehdä kuin odottaa että Jill viilettäisi ohi.
”Skaaar-” Jillin huuto katkesi tömähdykseen.
”Eevee!”
”Hyvin tehty, April!” Minä huusin ja aloin nilkuttaa kohti heinikkoa.
”Skaar..” Jill murisi.
”Spinaa!” Pieni Spinarak vinkaisi jostain.
”Ei hätää, Aries.” Minä sanoin lempeästi ottaen esiin Jillin poképallon jonne kutsuis Skarmoryn takaisin. Pieni myrkunvihreä Spinarak kipitti pois ruohikon seasta ja jatkoi matkaansa suoraan säärtäni ylös, kunnes se pysähtyi polvitaipeeni kohdalle, ja jäi kököttämään siihen.
”Kiitos, April.” Minä sanoin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Toimit hienosti.”
”Vee..” Pikkuinen Eevee sanoi hiljaa. Voin vaikka vannoa, että sen poskipäät punehtuivat hennosti.
”No niin kerätään muut.” Minä julistin. ”On aika lähteä.”

Skippaan nyt heti alkuunsa yhden osion tätä tarinaa, koska se ei ole mitenkään olennaista. Kiitin rouva Claraa yösijasta, sain metsästää Ozzyn kukkien seasta, siellä se murjotti. Ja nyt minä tuoksuin itsekin villikukille, toivottavasti se ei houkuttaisi Beedrillejä, niitä en niskoilleni terävine pistimineen tahtonut. Tietenkin Tim oli sitä mieltä, että olisimme vain voineet jäädä vielä päiväksi, koska Harleyn nilkka oli vielä kipeä ja niin poispäin, mutta vielä yksikin yö tuolla, niin vieraan varaisuus tulisi korvistani ulos. En tykännyt toisten nurkissa nyhjäämisestä kovin pitkään, sitä paitsi matka odotti.
Ja jos nilkkaani alkoi särkeä niin paljon, etten pystyisi kävelemään, nuo kaksi herrasmiestä saisivat kantaa minut!
”Mikä on kartalla seuraavaksi?” Tim kysyi Treviltä, joka oli värjännyt hiuksensa. Kyllä, huomasin senkin yksityiskohdan vasta nyt. Oikeastaan oli hyvä, ettei hänellä ollut vihreää kuontaloa, sillä kaikki vihreähiuksiset toivat nykyään mieleeni sen ärsyttävän viherpiiperön, jolla ei edes ollut nimeä. Trevin hiukset olivat nyt mustat, ja väri todella sopi hänen vihreisiin silmiinsä.
 ”Shining Meadow.” Trev sanoi hymyillen, juku, että joku oli hyvällä tuulella. ”Ei ole kaukana.”
”Jäädään sitten sinne yöksi.” Tim päätti.
”Mutta minä tahdon jatkaa matkaa kohti seuraavaa salia.” Minä kärtin.
”Tästä paikasta tykkäät varmasti, Harley.” Trev ilmoitti.
”Niin.” Tim sanoi. ”Tiesitkö että Shining Meadowilla saattaa illan tullen nähdä Clefairyjen tanssivan?”
”Oikeasti?” Minä kysyin. ”En ole nähnyt niitä ennen. Edes äiti ei saanut pyydystettyä yhtä vaikka kuinka yritti.”
”No näitä ei saa ottaa kiinni.” Tim sanoi. ”Mutta Shining Meadowilla liikkuu paljon psyykkisen tyypin pokémoneja.”
”Minusta Clefairy ei edes sopisi tiimiini.” Minä huokaisin. ”Ne ovat liian söpöjä.”
”Niin sinullahan on jo Ozzy.” Tim kiusasi. ”Ja Kitty, Indigo, Prim ja se Eevee, mikä sen nimi nyt taas oli.”
”April.” Minä muistutin.
”Niin.” Tim jatkoi ärsyttävästi hymyillen. ”Sanot ettet pidä tyttömäisyyksistä, mutta pokémon-valikoimasi sanoo jotain aivan muuta, sisko.”
”Ai koska ne ovat ’söpöjä’?”  Minä kysyin ivallisesti. ”Ehkä niiden eri luonteet ovat syynä, ei ulkonäkö.”
”Sanot vaan..” Tim mutisi.
”Että mitä?” Minä kysyin uhkaavalla äänen sävyllä.
”Ei yhtään mitään.” Veljeni tokaisi.
”Hyvä.” Minä mumisin.
Selkäni takaa pusikosta kuului rapinaa, mutta en vaivautunut katsomaan mitä siellä oli. Se selviäisi minulle vähän myöhemmin. Sitten Kitty sai kuningasidean: Se pomppasi ilman mitään varoitusta ulos pallostaan.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin.”
”Nyaa!” Kissapokémon naukui, ja antoi kevyen kesätuulen puhaltaa vasten kasvojaan. Huokaisin, tuolle pokémonille ei voinut koskaan olla vihainen, se oli liian.. liian.. Kitty.
”No hyvä on.” Minä myönnyin. ”Saat kävellä, kunhan et harhaile minnekään. Siihen ehtoon kissapokémon suostui ilomielin. Oli kaunis, aurinkoinen sää josta Kitty nautti täysin siemauksin. Se rakasti pieniä tuulenpuuskia, heti kun sellainen puhalsi vasten sen kasvoja, Kitty alkoi kehrätä. Kumma kissa, eivätkös kissat yleensä inhonneet tuulisia päiviä?

Shining Meadow ei ollut kovin kaukana, se oli melkein päiväkeskuksen takana vähän kauempana vain – voi kun oiva selitys taas kerran, Harley, mutta ymmärsitte kai? Eikä Shining Meadow ollut mikään niitty, niin kuin nimestä voisi hyvinkin päätellä, se oli vaahteroiden ja petäjien ympäröimä pieni alue, jolla tuoksui miellyttävältä – paitsi Kittyn mielestä, joka aivasteli jatkuvasti. Asetuin mukavasti petäjän varjoon ja avasin reppuni, katsoakseni, mitä kaikkea roinaa olin sinne ehtinyt kerätä tämän lyhyehkön matkani aikana. Mutta yllätyksekseni, heti repun avattuani sieltä pomppasi syliini vaaleanpunainen Buneary.
”Mitä ihm..” Minä en osannut sanoa muuta.
”Bun!” Rosie vinkaisi.
”Oletko ollut siellä kokoajan?” Minä kysyin.
”Buneary.” Pikkuinen vikisi, painaen katseensa jalkoihinsa.
”Jos halusit mukaan, olisit vain pyytänyt.” Minä huokaisin. ”Olisit kyllä päässyt mukaan.”
”Buneary.” Rosie vikisi.
”No olet mukana nyt.” Minä huokaisin. ”Tavalla tai toisella.”

”Ja taas yksi söpö pokémon, Harl.” Veljeni huudahti, niin että Rosie-parka säikähti ja hyppäsi syliini, kätkien kasvonsa paitaani.
”Älä välitä tuosta.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. ”Sillä on ollut ruuvit löysällä jo siitä asti kun tuo ääliö syntyi.”
Muitta mutkitta, jatkoin reppuni penkomista. Repustani löytyi vaikka mitä purnukoita ja ties mitä, mutta sieltä löytyi myös oudon näköinen punainen huilu.
”No, mikä se tämä sitten on?” Minä kysyin.
”No se on pokéhuilu.” Kuulin Trevin uusine hiuksineen sanovan. ”Puhallat siihen, niin joku pokémon, joka ei muuten näyttäytyisi, näyttäytyy.”
”Ai jaa.” Minä mutisin ja puhalsin pilliin.. ei kun huiluun. En ole koskaan ollut mikään mestari musikaalisissa jutuissa, enkä ollut nytkään. Huilusta kantautui korvia vihlova kimeä sävel, mikä sai Rosien peittämään eturaajoillaan korvansa.

”Anteeksi Rosie.” Minä naurahdin. ”En ole kovin musikaalinen.”
Kitty, joka oli tavallaan hyvin utelias pokémon kun sille päälle sattui, Se oli heti tutkimassa läheistä pusikkoa, tai pikemminkin se tunki nenänsä sinne. Kaikkihan tiesivät että jos nenänsä tunki johonkin, siitä harvemmin seurasi mitään hyvää.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi säikähtäneenä ja pakeni kauemmas pensaikon luota. Hienoa, toivottavasti Weedle ei pistänyt sitä.
Mutta ei se Weedle ollut, eihän täälläpäin ollut kai edes niitä. Se oli nelijalkainen valkeahko tai pikemminkin kerman värinen kissapokémon, jonka merkit takatassuissa ja hiukan kippurassa oranssin ruskeat merkit.
”Se on Meowth!” Minä huudahdin.
Meowth näytti uteliaalta, sen siniset silmät säihkyivät kun se katsoi Kittyä. Ehkä sillä ei ollut kissapokémonia kaverinaan täällä.
Kitty näytti kuitenkin hermostuneelta. Se peruutti askelen taaemmas. Meowth taas astui askeleen edemmäs ja haisteli Skittyä. Sen posket alkoivat punoittaa niin voimakkaasti, että sen erotti jopa vähän matkan päästä. Kitty ei kai pitänyt siitä, sillä se juoksi heti tilaisuuden tullen luokseni, ja käpertyi taakseni piiloon.
”Kittyllä taitaa olla ihailija.” Tim naurahti.
”Kitty ei taida olla siitä yhtä iloinen.” Minä huokaisin. Meowth ei tainnut pelätä ihmisiä, sillä tuolta se kipitti muina pokémoneina luoksemme – ikään kuin olisimme sen lajitovereita, tai siltä se silloin näytti.
”No, hei.” Minä sanoin Meowthille ja ojensin kättäni sitä kohti, jos se vaikka haluaisi haistella sitä. En edes tiennyt miksi tein niin, niin vain aina tehtiin kun oli kyse eläimiä muistuttavista pokémoneista.
”Miau!” Meowth huudahti ja raapaisi terävillä kynsillään kättäni.
”Auts!” Minä huusin, en mitenkään kovaa, mutta kuuluvasti silti. Käteeni oli ilmestynyt kolme ohutta naarmua, joista vuosi verta. ”Hei, mistä hyvästä tuo oli senkin.. senkin.. Tim!?”
Joo, enkö parempaa haukkuma sanaa keksinyt? Nähtävästi en.
”Tim?” Veljeni kysyi.
”Joo, Tim.” Minä vastasin. Seuraavaa en odottanut, Kitty juoksi päin Meowthia, ja käytti siihen Tacklea. Meowth tönäistiin hetkessä kauemmas, Kitty naukui vihaisena ja löyristi selkäänsä. Se oli selvästi vihainen, oliko se vihainen, koska Meowth raapaisi minua? Juku, en osannut arvatakaan että Kitty pitäisi minusta niin paljon..
Kun katsoin Meowthia ja pohdin sen luonnetta, se piti selvästi Kittystä, mutta ei pitänyt ihmisistä. Tuollaisen kouluttaminen voisi olla kivaa.
”Kitty napataan se!”
”Nya?” Kitty naukui hämmentyneenä.
”Tuollaiselle pokémonille täytyy opettaa vähän tapoja, eikö niin?” Minä virnistin. ”Jos aloitetaan DoubleSlapillä.”
Kittyn mielestä se oli loistava idea, ainakin se näytti innostuneelta. Meowth puolestaan katsoi meitä hölmistyneenä. Oliko se joku sovinisti? Se ei tosiaan näyttänyt ymmärtävän että Kitty oli antanut sille litsarin, se katsoi Skittyä suu ammollaan.
”Puolustaudu hitto vie!” Tim kuului huutavan. Meowth oli joko herrasmies tai korviaan myöten ihastunut, sillä, se pyrki enemminkin väistelemään Kittyn iskuja – sikäli kuin pystyi, sillä minun Skittyni oli nopea kuin myrskytuuli. Mutta oikeasti! Miksei tuo Meowth hyökännyt?
”Kitty, tee Tackle!” Minä määräsin. Kitty ponkaisi maasta nopeaan juoksuun, se näkyi vsin vilaukselta, sitten se törmäsi Meowthiin. Meowth näytti typerältä, sillä oli naamallaan hölmön näköinen virne, semmoinen kuin rakastuneilla – tai niin minä olin sen nähnyt. Siksikö se ei pistänyt vastaan kun Kitty kävi sen kimppuun?  Yksi lause: Rakastuneet ovat yksiä typeryksiä.
”Pamauta sitä Tail Whipillä!” Minä komensin.
”Nyaa!” Kitty naukaisi, se loikkasi kevyesti ilmaan, saadakseen hyvän vauhdin – tai sanotaanko iskuvoiman. Ihmettelin suuresti, että kun Kitty oli pamauttanut Meowthia hännällään päähän ja kovaa mutta silti pokémon nousi jaloilleen päätään ravistellen.
”Sitkeää tyyppiä siis.” Naurahdin kuivasti. ”Hyvä on sitten. Kitty tee Sing.”
Kitty naukaisi ja alkoi laulaa naukumislaulua. Sillä oli pehmeä ja lempeä ääni, jolla oli unettava vaikutus. Minua alkoi haukotuttaa, mutta mikä parasta, Meowth nukahti. Se ei nukkuisi kauan, mutta nyt olisi tilaisuus napata se, niinpä heitin Nest ballin kohti Meowthia.

Vihellyksen vanhat tarinat > 8: Päänsärkyinen uusi tuttavuus

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Joulukuussa 2012.

”Bun!” Pikkuinen äännähti innostuneena. Se ojensi ruskeaa eturaajaansa kohti kasvojani. ”Buneary?”
”Voi että..” Minä sopersin. ”Oletpa sinä söpö.”
”Buneary.”  Pikkuinen nosti toisen eturaajansa päänsä taakse nolostuneena.
”Ozzy, Kitty ja Belle.” Minä huikkasin. ”Sanokaa uudelle kaverillenne moi.”
Laskin pikku jänön aylistäni lattialle, mutta ei pikku-Buneary pystyssä pysynyt. Se pyllähti heti nurin ja tuijotti lattiaa hämmentyneenä.
”Osha!” Ozzy astui eteenpäin ja ojensi ritarillisesti pikkuiselle käden tynkänsä, auttaakseen sen ylös. Pikkuinen tarttui hämillään Ozzyn käden tynkään ja katsoi pokémonia arvioiden.
”Nyaa!” Kitty äännähti tervehdykseksi ja heilutti häntäänsä leikkisästi.
”Kitty taisit löytää itsellesi leikkitoverin.” Minä naurahdin.
Vain Belle oli hiljaa.
”Älä ole noin vaatimaton, Belle!” Minä tuhahdin. ”Kuules pikkuinen, tämä pokémon pelasti juuri sinut joutumasta rikollisten kynsiin.”
”Buneary?” Pikkuinen katsahti Belleä, ensin kysyvästi ja sitten, sen tummiin nappisilmiin ilmestyi kiiltoa, se katsoi Belleä ihailevasti.
Voin vaikka vannoa, että näin Bellen valkoisen kuoren punehtuvan hiukan, Sitten se suuntasi katseensa pois muista pokémoneista.

”Onpa siinä suloinen Buneary.” Vanhan miehen ääni myhäili selkäni takana. Säpsähdin ja katsahdin taakseni. Oikea faniclubin puheen johtaja oli päässyt jaloilleen, hänen takanaan seisoi niin Trev kuin Qwillkin.
”Miten voitte?” Minä kysyin.*
”Kiitos sinun, neitiseni – paljon paremmin.” Mies myhäili. ”Terra UEnterprisen kutaleet.. Tuokin poika vaikutti niin mukavalta.”
”Ulkokuori pettää.” Minä murahdin.
”Totta, tyttöseni.” Puheenjohtaja jatkoi. ”Sinä puolestasi näytät konnalta-”
”Kiitos.”
”Oshawott!” Ozzy huudahti väliin vihaisesti, myös Kitty alkoi naukua närkästyneesti.
”Mutta pokémonejasi katsomalla huomaa että ulkokuori tosiaan pettää.” Mies lopetti lauseensa.  ”Olen kiitollinen avustasi, neiti Leroux.”
”Öh.. eipä kestä.” Minä tunsin kasvojeni punehtuvan, olipa noloa. Kukaan ei perhettäni lukuunottamatta, ollut lausunut minulle kiitoksen sanaa.
”Osha! Wott!” Ozzy nauroi, sillä oli hauskaa, se osoitti ensin minua ja sitten Belleä. Kaipa sekin huomasi tiettyä samankaltaisuutta minun ja Bellen välillä.

Pikku-Buneary osoittautui varsin uteliaaksi kaveriksi, heti kun silmäni vältti, se pomppi ympäri huoneistoa, tunkeutuen jokaiseen pieneen koloon, minne sai suinkin päänsä mahtumaan. Lopulta pikkuinen kuitenkin haistoi ilmassa jotain mielyttävää, ja pomppi vanhan, keskellä huonetta nököttävän puupöydän luo. Vaikka Buneary kuinka yritti ja yritti, se ei yltänyt hyppäämään pöydälle. Niinpä minä otin pikkuisen syliini ja nostin sitä pöytää kohti. pöydällä oli soma vanha, antiikki maljakko, jossa oli esikkoja.
”Bun, Bun!” Buneary äänteli innostuneena.
”Niitä kutsutaan esikoiksi.” Minä naurahdin. ”Taidat pitää niistä, vai?”
Se nyökkäsi innokkaasti.
”Sittenhän..” Pohdin hetken nimi-ideaani. ”Esikkoja kutsutaan myös nimellä ’primrose’.”
”Buneary!” Pikkuinen katsoi minua silmät sädehtien.
”Me taidammekin kutsua sinua Primroseksi, pikkuinen.” Minä totesin.
”Buneary!” Pikkuinen heilutti ihastuneena käsiään.
”Primrose siis.” Minä hymyilin. ”Se sopii hyvin nimeksesi.”

Isoveljeni huikkasi minua käymään hänen luonaan. Qwill jutteli parhaillaan Trevin ja oikean faniclubin puheenjohtajan kanssa.
Heti minut nähdessään puheenjohtaja puhkesi puhumaan:
”Siinähän sinä olet, tyttöseni! En tainut vielä kunnolla kiittää sinua teostasi.”
”Ei tarvitse..” Minä mutisin.
”Anna minun nyt edes palkita sinut.” Mies vaati, hän tunki käteeni kaksi siniseen paperiin käärittyä karkkia. ”Rare Candyt antavat pokémoneille yhden tason lisää.”
Minä nyökkäsin. ”Minä tiedän.”
”George, tuo tänne pokémunat!” Mies käskytti juuri sisään tullutta pyöreää puku herraa, jolla oli kaljuuntunut pääkoppa.
”Ne Rivier Cavesta löytyneetkö?” Pulska George älähti.
”Juuri ne.” Puheenjohtaja myhäili. ”Löysin niille hyvän kodin.”
En käsittänyt mistä ihmeestä tuo ukko puhui, mutta kaipa minun oli odotettava, saadakseni selville, mitä oli tapahtumassa.
George-ukko kiirehti jonnekin, kadoten näköpiiristäni hetkeksi. Pian han kuitenkin palasi sylissään kaksi soikeaa pokémon munaa. Toinen niistä oli kiiltävä ja harmaa kun taas toinen kellertävän ruskea, pyrstöllinen ja harmaa pilkullinen.
”Haluan että otat nämä.” Puheenjohtaja myhäili.
”E-Enhän minä voi.” Minä kiistin.
”Ota ne nyt vaan Harley.” Isoveljeni kannusti.
”Nuo munat löydettiin kaupungin perältä alkavasta luolasta, jossa Terra Enterprise riehui vähän aikaa sitten.” Puheenjohtaja selitti. ”Nuo munat jäivät jäljelle, kaipa se järjestö varasti luolassa asuvien pokémonien munia.”
”Se selittäisi äskeisen.”Minä mutisin.

Lopulta kävi niin, ettei herra puheenjohtaja suvainnut kieltävää vastausta, minun oli otettava munukat vastaan.
”No, Harley. Mitä aiot nyt?” Qwill kysyi. ”Aiotko haastaa salipäällikkö Kinokon?”
”En vielä.” Pudistin päätäni. ”Minusta me tarvitsemme treeniä, nyt kun Primkin kuoriutui.”
”Aiot siis jatkaa matkaasi.” Trev kysyi, hän oli yhä seurassamme.
”Ajattelin harjoitella Rivier Cavellä.” Minä kerroin. ”Tarkoitukseni on sitten palata tänne ja haastaa sali.”
”Sitten me odotamme sinua täällä.” Qwill päätti.
”Eikö sinulla ollut kavereita odottamassa?” Minä kysyin pisteliäästi.
”Eivät ole vielä täällä.” Qwill sanoi ja kohautti hartioitaan.
”Vai niin.” Minä mutisin. ”No, minä taidan lähteä luolalle päin. Kuka tietää, jos vaikka pyydystäisin uuden pokémonin.”
”Nyt taitaa olla hyvä hetki.” Trev tuumi, haroen vihreää hiuspehkoaan.”Ajattele sitä vaikka onnittelu-lahjana, kun voitit sen kilpailun.”
Hän ojensi minulle poképallon, mutta se ei ollut tavallinen poképallo sillä se oli väriltään vaaleansininen.
”Jos pyydystät vesipokémoneja, tämä Diveball on omiaan siihen tarkoitukseen.” Trev selitti. ”Minulla on ollut se ikuisuuden, mutten ole löytänyt sille käyttöä.”
”Kiitos, Trev!” Minä henkäisin. ”Tämä onkin ensimmäinen erikoispoképalloni.”

Lopulta keräsin porukkani kokoon, Belle, Kitty ja Prim palasivat palloihinsa, mutta Ozzyn halusin pitää vierelläni, olihan se vesipokémon.
Ja minun täytyy tunnustaa, kun näin Rivier Caven, en ollut koskaan nähnyt kauniimpaa luolaa. Olin odottanut synkkää, pölyistä ja viileää luolaa, mutta tämä.. luola oli kirkas, sen seinistä tuikki valoa ja sen sisäpuolella virtasi puroja.
”Kylläpä on kaunista!” Minä henkäisin.
”Oshawott.” Ozzy nyökytteli päätään.
”Täällä on takuulla paljon erilaisia vesipokémoneja.” Minä mutisin. ”Kunhan vain..”
Kova äännähdys rikkoi ajatusten kulkuni.
”Duuuuuck!” Se kuulosti hätäiseltä ja pelästyneeltä. Mieleeni tuli silloin vain yksi tuuma: Oliko Terra Enterprise palannut tänne pokémoneja kiusaamaan?
”Tule, Ozzy!” Minä huusin. ”Mennään katsomaan, mistä tuo ääni tulee!”
”Osha!” Ozzy oli – kuten aina, valmiina toimintaan. Se juoksi kintereilläni tunneliin, josta ääni oli kuulunut. Mutta ei siellä mitään Terra Enterprisea ollut. Siellä oli lampi ja lammen äärellä kolme Ducklettia, ne olivat kerääntyneet jonkin ympärille, en nähnyt siitä muuta kuin keltaisen hännän pään, mutta sitä Duckletit nokkivat, häijysti vaakkuen.
”Ozzy!” Minä huudahdin. ”Tee Tackle!” Heitin myös Primin poképallon maahan.
Pieni jänö pomppasi innoissaan ulos pallostaan. ”Bun!”
”Prim, auta Ozzya hätistämään nuo ilkeät Duckletit.” Minä neuvoin. ”Tee pound tuohon reunimmaiseen Ducklettiin.”
Duckletit nimittäin seisoivat kolmiomuodostelmassa, kolmas niistä seisoi tyhmän lähellä lampea, jos suunnitelmani onnistuisi, Ducklet molskahtaisi järveen poundin voimasta.

Ozzy rynnisti kohti kahta selin meihin olevaa Ducklettia ja törmäsi niihin sellaisella voimalla että Ducklettit molskahtivat järveen. Samoihin aikoihin Prim muksautti voimakkaasti viimeistä Ducklettia selkään, niin että se horjahti ja kaatui suoraan lampeen.
”Hyvin tehty!” Minä kehuin pokémonejani. Maassa järven kupeessa makasi voivotteleva keltainen ankka nokallaan. Se oli Psyduck. Nuo ilkeät Ducklettit olivat varmaan kiusanneet sitä.
Juoksin poloisen Psyduckin luo ja istuuduin polvieni varaan sen viereen. Nostin pokémon raukan varovasti syliini ja tarkastelin sitä. Koko Psyduckin keho oli täynnä verestäviä naarmuja ja ruhjeita.
”Voi sinua raukkaa.” Minä huokaisin. ”Nuoko tämän takana olivat?”
Selkäni takaa kuului vaimeaa vaakuntaa, siellä ne Duckletit vaakkuivat kärttyisinä. Käänsin päätäni niitä kohti ja tuijotin ankkoja murhaavasti.
”Alkakaa painua, ennen kuin kutsun muut pokémonini esiin!”
Suurin Duckleteista alkoi vaakkua uhmakkaasti, mutta sitten Ozzy tähtäsi sitä Water Gunillaan, ja koko Ducklet-jengi katsoi parhaaksi lähteä.
”Psy..” Psyduck murahti tuskissaan, se piteli päätänsä, kuten Psyduckit yleensä tekivät.
Laskin reppuni selästäni maahan. Pitelin toisella kädelläni Psyduckia ja kaivoin toisella kädelläni repustani nenäliinaa. Löysinkin sen lopulta reppuni kätköistä, nenäliina oli kyllä reissussa rähjääntynyt, mutta kyllä se vielä tähän tarkoitukseen palveli.
Ojensin rähjäisen liinan Primille.
”Ole kiltti ja kasta tämä lammessa, Prim.”
”Bun!” Pikku-Buneary hihkaisi.
”Ozzy, katso ettei Prim putoa lampeen.” Minä jatkoin.
”Osha!” Ozzy vastasi ja lähti Primin perässä istumamme kielekkeen reunalle. Ja oli muuten hyvä, että käskin Ozzyn vartioon, sillä Prim todellakin meinasi horjahtaa ja pudota lampeen.
Ozzy kuitenkin ritarillisesti pelasti Bunearyn putoamasta.

Prim kävi ojentamassa kostean nenäliinan minulle.
”Kiitos paljon.” Minä kiitin sitä.
Pikkuinen punehtui kasvoistaan hiukan ja laittoi toisen eturaajansa nolona pään taakse.
Painelin kosteata nenäliinaa vasten Psyduckin verestäviä haavoja. Se valitti hiukan kipuaan.
”Ei hätää.” Minä puhelin Psyduckille lempeästi. ”Ei tämä kauaa kestä.”
Psyduck kesti koitoksen urheasti, vaikka se valittikin, päätään pidellen. luulen että se valitti enemmän päänsärkyään kuin haavojen puhdistamisesta aiheutunutta kirvelyä. Se kuitenkin piti silmiään kiinni, en osaa sanoa oliko se peloissaan vai oliko sille jokin toinen syy.
”Valmista tuli.” Minä ilmoitin. Silloin Psyduck avasi silmänsä ja katsoi minua typertyneenä.
”Oletko kunnossa, Psyduck?” Minä kysyin. Pokémon nousi istumaan ja tarkasteli ympäristöä, se tuijotti hetken vierelläni istuvia Primiä ja Ozzya.
”Osha!” Ozzy heilautti Psyduckille käden tynkäänsä tervehdykseksi ja Prim matki perässä.
”Psy?”
”Ei hätää.” Minä sanoin sille lempeästi. ”Olemme ystäviä.”
”Duck.” Pokémon äännähti, se yritti nousta, mutta ei pysynyt pystyssä kuin viisi sekunttia ja pyllähti sitten istualteen maahan.
”Kiusaavatko nuo sinua useinkin?” Minä kysyin.
”Psy.” Psyduck nyökkäsi ja katsoi kiireesti ympärilleen.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin. ”etsitkö jotain?”
Psyduck kääntyi Ozzyn ja Primin puoleen. ”Psyduck duck!” Se äänteli.
En tietenkään voinut ymmärtää mitä se sanoi, mutta ilmeisesti jotain mistä Ozzy tuohtui, sillä Oshawottin otsa meni ryppyyn, se alkoi heiluttaa vimmatusti käden tynkiään ja huusi: ”Oshawott!”
”Älkää nyt tapelko.” Minä toppuuttelin Ozzya. ”Psyduck-raukan pää on muutenkin kipeä.”
Ozzy rauhoittui, mutta mulkoili silti Psyduckia murhaavasti.
”Älä välitä.” Minä kuiskasin Psyduckille. ”Et varmasti tarkoittanut pahaa, eikä tarkoittanut Ozzykaan.”

Psyduck ei kuitenkaan kuunnellut, se nousi päättäväisesti uudelleen ja yritti kävellä, mutta kaatui pian uudelleen. Sitten Psyduck päätti ryömiä eteenpäin, kun kävely ei kerran luonnistunut.
”Hei, minne noin hoppu?” Minä kysyin. ”Lepäisit hetken.”
”Psyduck!” Pokémon intti.
”Kyse taitaa olla jostain tärkeästä.” Minä mutisin. ”Jos tosiaan haluat mennä, niin anna minun kantaa sinut, minne nyt menetkin. Satutat itseäsi turhaan.”
Psyduck katsoi minua arvioiden. ”Psy?”
Ozzy nyökkäsi sille.
Minä nousin maasta, poimin Psyduckin syliini ja huikkasin Ozzylle: ”Mentiin. Pidä matkan aikana huolta Primistä.”
”Osha!” Ozzy vastasi, se tarttui Primiä tämän toisesta eturaajasta ja lähti kävelemään vierelleni.
Psyduck ohjasi  meitä osoittamalla suunnan kädellään. Lammen pohjoispuolella oli tunneli, sinne se halusi mennä, tunneli ei ollut järin synkkä, niin kummalta kuin se kuulostaakin tunnelin seinusta valaisi tietämme.
Tunnelin loppu päässä oli onkalo, Psyduck osoitti sormellaan sinne, ja sinne me päädyimme.
”Tännekö sinä halusit?” Minä kysyin. Psyduck nyökkäsi. Kumarruin kohti maata ja päästin Psyduckin sylistäni.
Se kiiruhti kömpelösti haparoiden seinustan luona olevan ruohokasan luo. Se alkoi heti siirellä kuivunutta ja kellertävää ruohoa sivuun. Otin askeleen lähemmäs, ja niin ottivat Ozzy ja Primkin. Huomasin oitis että ruohikon seassa oli jotain. Psyduck nosti sen jonkin varovasti nähtävillemme. Se jokin oli jäänsininen turkoosi laikukas muna.
”Ai tuon takia sinulla oli kiire.” Minä oivalsin. ”Pidätkö siitä huolta?”
”Psy!” Pokémon nyökkäsi innokkaasti.
”Missä sen vanhemmat ovat?” Minä kysyin.
Psyduck katsoi murheellisena maahan.
”Terra Enterpriseko?” Minä arvasin. ”Jonkun pitää pysäyttää se huuhaa järjestö!”
”Osha!” Ozzy yhtyi mielipiteeseeni.
Psyduck kantoi munan varovasti eteeni, se katsoi minua silmiin, kuin pyytäen jotain. Sitten se peruutti ja jätti munan väliimme.
”Psyduck, tahdotko että otan sen?” Minä kysyin hämmästyneenä. ”Eikö se ole sinulle tärkeä?”
Pokémon nyökkäsi, mutta äänteli sitten surkeasti ja viittilöi käsillään.
”Pelkäätkö heidän palaavan?”
Psyduck nyökkäsi ja katsoi taas murheellisena maahan.
”Etkä usko olevasi kyllin vahva sitä suojelemaan?” Minä huokaisin. Se nyökkäsi taas.
”No minä voin ottaa sen, jos haluat.” Minä lupasin. ”Lupaan pitää siitä hyvää huolta.”
Sen sanottuani Psyduck juoksi tiehensä, mitään sanomatta. Ehkä se ei pystynyt hyvästelemään munukkaa tai jotain.

Pakkasin munukan reppuuni ja nostin sekä Ozzyn että Primin syliini.
”Ei tullut harjoiteltua.” Miän huokaisin. ”No kai me jotenkin salilla pärjäämme.”
”Bun!” Prim kannusti.
”Kiitos, Prim.” Minä naurahdin. ”Tuo Psyduck oli mukava. Näemmeköhän sitä enää?”
Tuo jos mikä oli varsin typerä kysymys. Sillä heti kun olimme palanneet sinne mistä alunperin lähdimme, kuultuamme Psyduckin hätäiset huudot, oli meillä vastaanotto komitea vastassa.
Psyduck seisoi luolan suulla ja tuijotti meitä.
”Älä huoli, munukka on hyvässä turvassa.” Minä vakuutin. ”Vai tulitko toisiin ajatuksiin?”
Psyduck pudisti päätään.
”Tulitko hyvästelemään meidät?” Minä arvasin, mutta psyduck pudisti uudelleen päätään.
”Mitä?” Minä kysyin. ”Haluatko otella?”
”Psyduck.” Psyduck nyökkäsi.
”Saanko minä sitten yrittää pyydystää sinut?” Minä kysyin, siihenkin se nyökkäsi.
”Aloitetaan sitten!” Minä huikkasin. ”Matkaan, Prim!”
Pikku Buneary hyppäsi reippaasti sylistäni maahan, valmiina ensimmäiseen otteluunsa.
Psyduck peruutti taaksepäin, muttei näyttänyt järin valmistautuneelta.

”Prim, tee Fire Punch sen nokkaan!” Minä neuvoin. ”Jatka sitten Poundilla!”
Prim pomppi kohti Psyduckia ja pamautti sitä nokkaan leimuavalla oikealla suoralla. Kyllä minä tiesin etteivät tuli iskut oikein vesityyppiin vaikuta, mutta Psyduck oli vielä loukkaantunut, enkä tahtonut pahentaa sen haavoja.
Psyduck kuitenkin raapaisi toisella kädellään Primiä ja sai pikkuisen säikähtämään.
”Älä välitä, Prim!” Minä huusin. ”Tee nyt Pound!”
”Bun!” Se nyökkäsi ja iski toisella nyrkillään Psyduckia vatsan alueelle. Sen jälkeen Psyduck pamautti Primiä hännällään, vatsan alueelle, mutta pikku jänö ei ollut siitä moksiskaan. Se teki nyt Pound-sarjan, niin että se iski useaan kertaan Psyduckia sen vatsan alueelle.
Psyduck äännähti kivuliaasti iskujen välissä.
”Lopeta, Prim!” Minä käskin. ”Nyt on minun vuoroni. Silloin minä heitin Trevilta lahjaksi saamani Dive ballin kohti Psyduckia.

Kommentit:

Cinna


Psyduck jää kiinni, ilmoittelethan tietoja.
Prim on tosi suloinen, mutta en vaan voi kuvitella nimeä Primrose miettimättä Nälkäpeliä. Mutta koska kyseessä on loistosarja, niin en välitä. Rivier Caven olit kuvannut kivasti (kävin vaan miettimään, että et periaatteessa saisi jatkaa Tallgrass Cityn ulkopuolelle, ennen kuin olet voittanut salimerkin, koska olet kouluttaja-koordinaattori, etkä koordinaattori). Mutta, saliottelua odotellessa.

Vihellyksen vanhat tarinat 7 > Kieroa peliä pokémon fanclubilla

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu joulukuussa 2012.

Pokémon keskuksen ulkopuolella päätin esitellä Bellen Ozzylle ja myös Kittylle paremmin. Heitin kaikki kolme poképalloa maahan, valon välähdyksen saattelemina maassa kökötti nyt kolme pokémonia, innokas Oshawott, jolla oli kädessään pieni sininen muovinen harava, leikkisästi häntäänsä heiluttava Skitty ja muriseva pieni Wurmple. Kitty ja etenkin Ozzy katsoivat uteliaina uutta tulokasta. ”Ozzy, Kitty, tässä on Belle.” Minä esittelin uuden pienen tulokkaan heille. ”Hän liittyy nyt meidän joukkoom..” Jokin välähti repussani, tai sanotaanko että reppuni sisältä tuli valkeaa valoa. Minun oli pakko laskea selkäreppu maahan ja tarkistaa, oliko kenties taskulamppu jotenkin mennyt päälle. Valo tuli kuitenkin säiliöstä, missä pieni ruskea pokémon muna oli. Otin säiliön ulos tarkastellakseni munaa paremmin, mutta juuri kun sain sen vedettyä ulos reppuni kätköistä, hehku lakkasi.

”Kummallista.” Minä mutisin. Sitten muistin että minultahan oli jäänyt esittely kesken. Käännyin takaisin pokémonieni puoleen ja rykäisin.
”Belle tässä ovat Ozzy ja Kitty. Ystäviä.” Mutta nähtävästi Belle ei tahtonut ystäviä sillä se murahti ja kääntyi selin muihin. Viittasin Kittyn ja Ozzyn luokseni, ne katsahtivat hämmästyneinä Belleä ja kipittävät sitten luokseni. ”Älkää välittäkö.” Minä kuiskasin niille. ”Bellellä on ollut rankkaa, mutta yrittäkää olla sille kilttejä, vaikka se tyly onkin.”
”Osha.” Ozzy nyökkäsi ja katsahti Belleä, sen silmiin tuli pieni varjo. Olin varma että se mietti Fritziä. ”Sinä myös Kitty?” Minä kysyin.
”Nyaa!” Kissapokémon nyökäytti päätään innoissaan.
”Harley! Siellähän sinä olet!” Kuulin Qwillin huutavan selkäni takaa. Käännyin nopeasti ja sain huomata että velikultani oli hiestä märkä.
”Olen saanut juosta koko kaupungin halki etsiessäni sinua, hitto vie!” Qwill huusi. ”Oletko napannut uuden pokémonin?”
”Sen nimi on Belle.” Vastasin lyhyesti.
”Ottelusi meni hyvin.” Qwill kiirehti sanomaan. ”Äiti olisi ylpeä.”
”Niin kai.” Minä mutisin. ”Missä Trev on?”
”Lähti käymään pokémon faniclubilla.” Qwill huokaisi.
”Onko pokémoneille faniclubi?” Minä älähdin. ”Kaikkea kanssa..”
”Tietenkin on.” Qwill vastasi ja katsoi minua kuin tyhmempäänsä. ”Haluatko käydä siellä katsomassa?” Kohautin hartioitani, ei tässä mitään parempaakaan tekemistä ollut.
”Mikäs siinä.” Kutsuin Kittyn ja Ozzyn takaisin palloihinsa, mutta Bellen päätin kuljettaa pallotta mukanani. Kun Belle huomasi etten kutsunut sitä palloonsa, se värähti ja alkoi lopulta täristä. Kai pikku Wurmple-parka luulin että aioin jättää sen oman onnensa nojaan, mutta se ei tosiaankaan kuulunut tyyliini. Nostin tärisevän ja murisevan pikku-pokémonin syliini, sillä juuri nyt, halusin että se tottuisi minuun, edes vähän.  

Järin iso Tallgrass City ei ollut, näin siellä salin, jonne en vielä halunnut rynnätä suin päin, pokémonini eivät olleet vielä järin vahvoja, ja siksi minä halusin vielä harjoitella niiden kanssa. Lisäksi kaupungissa oli se halli missä kilpailu pidettiin ja pokémon keskus sekä pari taloa. Suurin näistä taloista oli kirkkaaksi maalattu, ja sen katosta roikkui kyltti, jossa luki: ”Pokémon fanclub”.
”Täälläkö se on?” Minä ihmettelin.
”Ei näytä hääppöiseltä.” Qwill naurahti. ”Ei ehkä näytä. Mennään sisään!” Ovi narahti ikävästi, kaiken lisäksi Belle kiemurteli sylissäni. Tiesin ettei se vielä tykännyt minusta, mutta en aikonut antaa periksi.
Sisällä oli raikasta, koska ikkunat olivat levällään. Pokémoneja, Joltikeja, Eevee, Ninetails, Poliwag, Happiny ja kasa muita kävelivät tai leikkivät keskenään, näin myös Trevin Munchlaxin yrittämässä pölliä ruokaa keskellä huonetta olevalta pöydältä. Trevin Chikorita yritti hätistää sitä pöydän luota ja Trevin Gulpin löhösi talon nurkassa yhdessä erittäin äänekkään Grimerin kanssa. Belle murahti sylissäni.
”Mitä nyt Belle?” Minä kysyin. ”Tahdotko tervehtimään muita?”
Se mulkaisi minua ja luikerteli sitten rintakehääni pitkin hartialleni, mihin se kävi kippurassa makaamaan.
”Ei sitten.” Minä mutisin. Trev jutteli parasta aikaa vanhalle, tukevalle parrakkaalle miehelle.
”Tuo on paikan puheenjohtaja.” Qwill kuiskasi. ”Olet sitten kunnolla, Harley-chan.”
”Olen, jos lakkaat kutsumatta minua tuoksi.” Minä murahdin.
Qwill naurahti ja pörrötti punaisia hiuksiani. Tällä kertaa Belle murahti, kaipa sen mielestä Qwill oli liian lähellä sitä.
”Näetkös, jopa Belle ei pidä siitä.” Minä naurahdin.

”Qwill Leroux, missä olet piileksinyt?” Kuulin puheen johtajan myhähtävän, hän oli huomannut meidät, puhuessamme.
”Moi, herra puheenjohtaja.” Qwill tervehti. ”Olin etsimässä siskoani.” Kävelimme Trevin ja herra puheenjohtajan luokse, huomasin jo silloin että miekkonen katsoi minua arvioiden.
”Niin, näinkin sen kilpailun.” Mies myhäili. ”Tasaväkistä oli.”
”Hei, Harley.” Trev tervehti. ”Onko tuo se pokémonkeskusta terrorisoinut Wurmple?”
Minä nyökkäsin. ”Sen nimi on Belle.”
”No mutta.” Puheenjohtaja hymähti. ”Hyvä että sillekin löydettiin uusi kouluttaja. Mitä tulee siihen edelliseen..”
Belle murahti.
”Kaikella kunnioituksella, mutta Belle ei halua teidän puhuvan siitä.” Minä mutisin.
”Ei tietenkään, tyttö-kulta.” Herra puheenjohtaja myhäili. Minua alkoi kieltämättä ärsyttää tyttö-kullittelu, en minä hänen kultansa ollut, lisäksi hän loukkasi Belleäkin puhumalla sen hylänneestä kouluttajasta.

”No mutta.” Puheenjohtaja löi kätensä yhteen.
”Kutsukaa toki pokémonit ulos palloistaan!” Veljeni laski oitis kaikki pokémoninsa, Jim-chimcharin, Dara-Deerlingin, Windy-Wingullin ja uuden tulokkaan Waley-Sewadlen.
”Harley, laske sinäkin Ozzy ja Kitty vapaaksi.” Isoveli huikkasi.
Minä huokaisin ja otin esiin poképallot, heitin ne lattialle ja päästin sekä Ozzyn että Kittyn ulos.

Minua alkoi siitä hetkestä lähtien vaivaamaan outo tunne. Jokin ei nyt ollut kohdallaan, jokin oli vinossa. Menin seisomaan jonnekin kauemmas, vähän varjoisempaan paikkaan. Nojailin seinää vasten, vieressäni oli jonkin sortin ovi, vähän kuin pieni sala-ovi. Katsoin miten Windy lensi kristallikattokruunun päälle, ja alkoi keinua sen varassa. Waley taas luikerteli pitkin seiniä, Dara muutti jalkojeni juureen ja alkoi nukkua, sitä ei kai kiinnostanut seura. Ozzy ja Kittykin olivat ihmeissään muista pokémoneista ja pysyttelivät yhdessä.
Hyvä, jos jotain sattuisi, olivat nuo kaksi ainakin yhdessä.
”Sinäkään et taida paljoa seurasta perustaa vai mitä, Belle?” Minä totesin. Belle murisi vastaukseksi.
”Ei se haittaa.” Minä kuiskasin. ”En minäkään liiemmin välitä seurasta. Ainakin se meitä yhdistää.”
Pikku mönkiäinen katsoi minua hetken.
”Eikä se ollut sinun syysi.” Minä lisäsin. ”Tuo ukko ei vain osaa näemmä pitää turpaansa kiinni.”
Belle nyökytti päätään ja murisi vastaukseksi. Silloin tunsin tömähdyksen seinässä. 
”Mitä hittoa?” Minä mutisin. ”Belle tunsitko tuon?”
Pikkuinen nyökkäsi, jopa Dara oli noustanut päätään ja höristi korviaan. Sitten kuului tömähdys. Olisin voinut vannoa että tömähdys kuului salaoven takaa.
”Hmm.. kummallista..” Minä mutisin ja painoin korvani seinää vasten.  Tömähdys kuului uudelleen. Olin melko varma että salaoven takana oli jotakin potkivaa tai sätkivää. Viisain olisi jo kokeillut oliko tuo ovi lukossa, mutta minä jotenkin arvasin sen olevan.
”Tässä on jotain hämärää.” Minä sanoin Bellelle. ”Belle, olisitko kiltti ja ampuisit poison stingin lattiaan?”

Pokémon murisi vastaukseksi, mutta teki kuitenkin käskettyä. Sen suusta livahti värikäs, melko pitkä terävä piikki, joka kolahti lattialle.
”Kiitos.” Minä kiitin ja kummarruin ottamaan piikin lattialta. ”Tiirikoin tuon lukon.”
Belle murisi vastaukseksi. Lukko ei ollut järin vanha, eikä edes vankkaa tekoa, joten sitä ei ollut vaikea tiirikoida.  ”
Kas.. noin.” Minä mutisin.
”Hei, tyttö!” Selkäni takaa kuului huuto, ääni kuului puheenjohtajalle. ”Jätä se ovi rauhaan!”
Mutta minä väänsin kahvasta ja vedin oven auki. Näky hämmästytti minua, sillä oven takana makasi köytetty mies. Mies oli parrakas ja hänellä oli yllään harmaa puku, hän oli juuri kuin puheenjohtajan kaksoisolento. ”Mitä hel..” Minä mutisin. Herra puheenjohtajan huuto oli käännyttänyt kaikkien vierailijoiden huomion minuun, he katsoivat minua ymmällään.

Huoneessa makaava mies yritti sanoa jotain, mutta hänen suunsa oli teipattu kiinni teipillä.
”Valitan.” Minä sanoin hiljaa. ”Tämä saattaa tuntua.” Kiskaisin teipin irti miehen suun edestä, mies värähti, se varmaan sattui, mutta sen jälkeen hänen harmaisiin silmiinsä tuli huojentunut ilme. ”
Tuo mies.” Hän kuiskasi. ”Terra Enterprise..”
”Pitäkää huoli pokémoneistanne!” Minä äyskäisin sivusta katsojille.
”Ozzy, Kitty! Tänne heti!” Ozzy kipitti luokseni, se heilutti hätäisesti käden tynkiään. ”Osha! Oshawott!”
”Mikä hätänä, Ozzy?” Minä kysyin. ”Missä Kitty on?”
Ozzy osoitti valepuheenjohtajaa, joka roikotti pikku-Skittyä tämän niskavilloista.
”Hemmetin Terra Enterprisen ukko!” Minä karjaisin. ”Näpit irti Kittystäni!” Mies hymähti. ”Suunnitelma taisi mennä siinä, sinä saatat kuin saatatkin olla vaaraksi firmallemme, neiti Leroux.”
”Qwill, Trev, auttakaa.” Minä huikkasin. ”Minulla on asiaa tuolle ukolle!” Qwill tunki itsensä väkipakolla läpi väen paljoudesta ja katsoi minua ällistyneenä.

”Harley, mitä sinä olet taas tehnyt?” Hän älähti. ”Tuohan on puheenjohtaja mutta kuka..”
”Siitä minä otan selvää!” Minä ärähdin. ”Hän käpälöi Kittyäni!”
Qwill nyökkäsi ja kumartui ilmeisesti oikean puheenjohtajan vierelle, kun minä lähdin. Ozzy tietenkin seurasi minua, ja Belle myös. Belle näytti vihaiselta, se ihan tärisi vihasta.
Puristin käteni nyrkkiin ja astelin valepuheenjohtajan luo. Valepuheenjohtaja hymyili ja repäisi sitten naamansa irti, kyllä, repäisi. Paitsi ettei se ollut hänen naamansa, se oli vain naamari. Huomasin tuijottavi noin ikäistäni poikaa, junttia, jolla oli pörröiset vihreät hiukset ja sinivihreät silmät. Ei hän ulkoisin puolin näyttänyt pahalta ihmiseltä, mutta kun katsoin Kittyäni, kiukku leimahti sisälläni.
”Anna Skittyni takaisin!” Minä huusin. Poika nauroi.
”Enpä taida. Tämä Pokémon lähtee mukaani.” Kittyä alkoi naukua hätäisesti ja surkeasti, se kuulosti kamalalta. Sydäntäni särki. Silloin Belle hyppäsi hartialtani kohti poikaa. Se kääntyi ilmassa niin että Wurmplen hännässä olevat keltaiset piikit raapaisivat pojan Kittyä pitelevää kättä.
Poika ähkäisi ja päästi irti Skittystäni, niin että Kitty mätkähti lattialle. Belle laskeutui Kittyn viereen, murahti sille, sen seurauksena Kitty laukkasi oitis luokseni, ja käpertyi täristen jalkojeni juureen.
”Ala painua täältä!” Minä huusin. Poika hymähti.
”Hyvä on.” Hän vetäisi jotain selkänsä takaa jotakin, jotakin soikeaa ja ruskeaa. Se oli minun pokémon munani.
”Mutta vien tämän mennessäni. Ajattele sitä matka muistona.” Poika naurahti pehmeästi.
”Miten sinä..?” Minä älähdin.
”Pitäisit parempaa huolta tavaroistasi, neitiseni.” Poika hymähti.
”Joku vielä ryöstää sinut.”
”Oshawott!” Ozzy huudahti ja katsoi äkäisesti munukkaa pitelevää poikaa. Se pinkaisi juoksuun ja käytti munukan varkaaseen tacklea. ”Ozzy, älä!” Minä äkähdin. Mutta Ozzy ei millään olisi ehtinyt pysähtyä, se taklasi varkaan polvilleen, niin että munukka lipesi pojan kädestä ja oli vaarassa iskeytyä maahan. Minä jo säikähdin että se menisi rikki, mutta sitten Belle teki jotain.

Tai en tiedä tekikö se nimittäin vipelsi äkkiä munan perään, kuin olisi tiennyt mihin se putoaa, juuri ennen munukan putoamista, toukka-pokémon alkoi loistaa valkeaa valoa, se kehittyi. Belle ei ollut enää Wurmple, siitä oli tullut kotilo-pokémon, sen kuori oli valkea kuin merestä poimittu helmi, ja sen kuoresta sojoitti teräviä piikkejä.
”Sinä.. kehityit.” Minä kuiskasin.
Belle örähti vastaukseksi.
Olin kokonaan unohtanut pojan, eikä minua juuri kiinnostanut mokomakin varas, olin enemmän kiinnostunut Bellestä ja munukasta. Olivatko molemmat kunnossa?
Tyrkkäsin pojan tieltäni, nappasin Kittyn syliini, siltä varalta että tuo roisto yrittäisi viedä Kittyn minulta. Riensin munukan ja Bellen luo, polvistuin molempien eteen ja laskin Kittyn sylistäni,
Ozzykin kipitti luokseni, se katsoi jalkojaan pahoittelevan näköisenä.
”Ei se mitään, Ozzy.” Minä sanoin ja silitin sen päätä. ”Tiedän, että yritit auttaa, kiitos siitä.”
”Osha!” Ozzy äännähti.
”Kiitos myös sinulle Belle.” Minä sanoin ja taputin Bellen kovaa mutta kiiltävää valkeaa kuorta. Wurmplesta kehittynyt Silcoon murahti ja tuijotti minua punaisella silmällään.

Otin munukan syliini, ja sain todeta että se oli kuin olikin ehjä! Silloin se alkoi hehkua, jälleen.
”Se kuoriutuu.” Kuulin jonkun takanani toteavan. Katsoin tarkkaan munukkaa, se hehkui lämmintä rusehtavaa valoa, sitten siitä tuli lämmin, pehmeä olento, jolla oli pitkä korva ja suloiset, kylmimmänkin sydämen sulattavat kasvot sekä tummat nappusilmät.
”Buneary!” Pikkuinen hihkaisi.

Kommentit:

Cinna


Tarina #17

Miten minun oli jotenkin hankalaa kuvitella Harleyta pitämässä Wurmplea sylissä. 😀 Sitten kävin miettimään asiaa ihan kunnon teolla ja päädyin toteamukseen, etät jossakin vaiheessa May ja Jessie pitivät Wurmplejaan sylissään, ainakin jonkin aikaa. Kuulostaa vaan jotenkin niin monimutkaiselta kantaa 30-senttistä pitkulaista ötökkää. Hmm, ehkä mietin täysin tarpeettoman turhia asioita tarpeettoman pitkään…

Voidaan leikkiä, että se viherhiuksinen oli todellisuudessa munavaras Rom, joka tällä kertaa epäonnistui tavoitteessaan. 8) Ihan jännä tarina, tuli osittain mieleen Team Rocket animen aiemmilta kausilta. Hyvä vaan.

Ozzy, Kitty ja Belle 15 exp, sinulle §20.

Vanhat Vihellyksen tarinat > 4: Pokékokki ahdingossa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Lokakuussa 2012.

Huokaisin. Katselin Qwillin yritystä pyydystää itselleen Sewaddlea.
”Mene, Jim!” Qwill komensi Chimchariaan. ”Tee Ember!”
”Chim…chaaaaar!” Qwill Chimchar huusi ja sen suusta pulppusi pieniä palavia tuli hiukkasia. Ne osuivat suoraan Sewaddleen.
”Hyvä!” Qwill kehui. ”Nyt! Matkaan poképallo!”
Hän heitti poképallon pökerryksissä olevaa Sewaddlea kohti. Pallo imaisi toukkamaisen pokémonin sisään ja laskeutui maahan. Se pyörähti kerran, ja toisen ja vielä kolmannenkin, kunnes se jäi maahan liikkumattomana.
”Ja siellä on.” Qwill hymyili. ”Hyvää työtä, Jim!”
”Chaar.” Pokémon hymähti.   
Qwill kutsui sen takaisin palloonsa ja hymyili tyytyväisenä.
”Mennäänkö sitten?” Hän rallatti.
”Sinäpä piristyit äkkiä.” Minä mutisin. ”Olisi pitänyt ottaa hoitaja Joy mukaan..”
”M-Mitä ihmettä oikein horiset, Harley?” Qwillin pärstä levähti ja hänen kasvonsa olivat todella näkemisen arvoiset.
”Sitä mitä sanoin.” Minä hymähdin ja lähdin juoksemaan pitkin tietä, nauraen.
”Harley!” Qwill huusi. ”Odota, tuo saattaa olla vaarallista..villi pokémonit..!”
”Joo, joo!” Minä huusin. ”En minä heinikkoon mene!”
Tosin en odottanut että vihainen Ledyba tulee vastaan, ja päättää käyttää minuun tacklea. En edes nähnyt sitä. Se yht’äkkiä se vain ilmestyi jostain ja tyrkkäsi minut kumoon.
”Harley!” Qwill huusi. ”Sattuiko?”
Katsahdin ilmassa pörräävää pokémonia varovasti. Se huomasi ettei isku juuri vaikuttanut minuun – ainakaan sen mielestä.
Se kääntyi iskeäkseen uudelleen, täytyy sanoa että tällä kertaa Ozzy ajoitti hyvin luvattoman pallosta tulonsa.
Se hyppäsi heti eteeni, ja katsoi uutta tuttavuutta vihaisesti.
”Osha!”
Sitten se ruiskutti vesiryöpyn Ledyban päälle, niin voimakkaasti että pokémon katsoi parhaaksi häipyä.

Huokaisin helpottuneena. ”Kiitti, Ozzy.”
”Oshawott!” Ozzy nyökkäili omahyväisesti päätään.
”Harley, sattuiko?” Qwill huusi ja hölkkäsi luokseni. ”Minähän sanoin!”
”No joo, joo.” Minä mutisin. ”Ei sattunut.”
Paljoa. Mutta sen, jätin sanomatta. Nousin ylös maasta ja pyyhin hiekkatiestä lähteneen tomun vaatteistani.
”Kiitti, Ozzy.” Minä sanoin ja taputin Oshawottiani päähän. ”Teit hyvin.”
”Wott!” Ozzy hihkaisi.
”Oletko nyt ihan varmasti kunnossa?” Qwill kyseli.
Minä huokaisin. ”Ozzy. Miten olisi pieni Water Gun tuohon suuntaan?”
Osoitin veljeäni.
”Osha!” Ozzy nyökkäsi viekas virne kasvoillaan ja tuijotti Qwilliä. Pian sen suusta pulppusi vesi suihku, joka osui suoraan Qwillin kasvoille.
”Ghei!” Qwill murahti.
”Joko nyt uskot että olen kunnossa?” Minä virnistin, kutsuin Ozzyn takaisin palloonsa ja jatkoin hyvillä mielin matkaa.
”Mutta kai sinä ymmärrät, että täällä pitää olla varovainen?” Qwill kärtti.
”No joo joo, mutsi.” Minä mutisin. Juku, tästä tulisi vielä piiitkä matka..

Matka seuraavaan kaupunkiin oli pidempi, ja Qwillin masentavalla seuralla, aika tuntui vain matelevan. En edes tiedä kuinka monta kertaa sen matkan aikana huokailin. Minua alkoi väsyttää tylsän isoveljen pokémon ja ole varovainen-valistus.
Route kakkosella ei ollut oikeastaan mitään merkittävää. Metsää ja ruohikkoa silmän kantamattomiin. Uusi huokaus.
Tämä oli tylsää.  Miksei nyt voisi tapahtua jotain jännittävää tapahtua, miksei jossain voisi vaikkapa pamahtaa tai jotain?
Sanotaan ettei tuollaista saisi toivoa, sillä se saattaa toteutua.
Niin.
Ennen kuin ehdin sanoa ”Voi Tylsyys!” kuulin meteliä edestä, kauempaa tieltä.
”Mikäs se tuo oli?” Kysyin itseltäni ja lähdin juoksemaan melskettä kohti.
”Hei-!” Qwill huusi perääni. ”Älä lähde omin päin minnekään!”
Mutta juuri nyt olin liian tylsistynyt kuuntelemaan häntä. Tuolla edessäpäin oli jotain, paljon mielenkiintoisempaa kuin Qwill.
Ja oli kuulkaa hyvä että satuin paikalle. Siellä oli menossa tappelu. Melko yksipuolinen tappelu olikin, kolme konnan näköistä univormu poikaa ja yksi ei univormu poika, joka näytti olevan pulassa.

”No niin, pätkä.” Puhisi sellainen pottatukka, jolla oli kierot turkoosit silmät ja kasvoilla omahyväinen virne, vähän niin kuin sillä Fritzillä. Mutta Fritz se ei ollut, näillä oli punaruskeat paidat, joiden rinnuksiin oli raapustettu ”Terra Enterprise”, lisäksi niillä oli tummat farkut. Epäilyttävän näköisiä hyypiöitä. Mutta koska en ollut varma tilanteesta, piilouduin koivun varjoon, siksi kunnes olisin varma, kannattiko tuohon osallistua.
”Se taitaakin loppua tähän.” Kiero silmä mahtaili. ”Ei sinulla ole enää mitään mahdollisuuksia, kaikki pokémonisi ovat pyörtyneet!”
”Anna loput tänne sovinnolla!” Sanoi toinen luihun näköinen poika haastavasti.
”Niin!” Kolmas mahtaili.
”Ei!” Pulassa oleva kiisti. ”Minulla on vielä yksi eikä kunnon kouluttaja luovuta taistelutta!”
Kolme vastaan yksi? Ei reilua!
”Vai että kolme yhtä vastaan?”  Minä avasin suuni. Pulassa oleva poika, sillä oli mintun vihreät jokseenkin pystyt hiukset, otsalle oli sidottu punainen huivi, hänen silmänsä olivat myös mintun vihreät ja asu koostui valko-keltaisesta hupparista ja beigen värisistä housuista. Poika säikähti ääntäni, siltä se ainakin näytti.
Keskimmäinen niistä konnista vislasi. ”No kukas sieltä tuli?”
Mulkaisin häntä vihaisesti. ”Tyttö joka potkii sinua persuksille!”
”Outs.” Poika nauroi. ”Taidatkin olla tämän nynnyn pelastava enkeli?”
”Leipä läpi kiinni.” Minä mutisin. ”Kitty, lavalle!”
Heitin maahan poképallon, josta Kitty hyppäsi innoissaan ulos.
”Nya!”
”Kas, miten söpö Skitty.” Poika naurahti. ”Sopii söpölle kouluttajalle.” Hän iski silmää.
Selkäni takaa rykäys. ”Pidä likaiset näppisi vain sillä puolella!”
”Qwill, painu kuuseen.” Sanoin vaistomaisesti.
”Mitä täällä tapahtuu?” Qwill kysyi siltä juipilta, joka näytti olevan ahdingossa.
”Nuo tyypit ovat varkaita.” Selitti hän. ”Terra Enterprisesta.”
”Terra Enterprisesta?” Minä toistin.
”Paikallinen rikollisjärjestö.” Poika vastasi. ”Yrittivät pölliä minunkin pokémonini.”
”Sinulla on vielä yksi?” Minä varmistin. ”Meitä on kolme kolmea vastaan.”
”Autatteko minua?” Poika sönkötti.
”En minä muuten olisi Kittyä esiin kutsunut!” Minä huudahdin. ”Vauhtia masiinaan Qwill!”
Qwill hymähti. ”Mentiin, Dara!”
Qwill heitti poképallonsa maahan, sen sisältä astui pieni kokoinen Deerling.
”Deer, Deer!” Se äännähti.
”Ulos, Lupin!” Ahdingossa oleva poika heitti puolestaan maahan oman pallonsa.
Pallosta kompuroi esiin vihreää palloa muistuttava pokémon, jonka päässä keikkui keltainen sulka.
”Gulp!”
Kolmen hyypiön huulille kaareilivat hymyn poikaset. Ne heittivät yhtaikaa poképallonsa maahan. Drifloon, Ariados, Murkrow.
”Mitä tehdään?” Minä kysyin.
”Minä hoidan Ariadosin.” Qwill sanoi.
”Kitty on ketterä.” Minä huomautin. ”Otan Murkrow’n!”
”Minulle jää siis tuo Drifloon.” Poika pulassa mutisi. ”Aloitetaan!”

”Kitty, tee niin kuin viimeksikin.” Minä neuvoin. ”Hyökkää vasta kun minä sanon!”
”Nya!” Kitty naukui päättäväisesti.
”No niin, Claw aloita Peckillä!” Murkrow’n kouluttaja huudahti.
”Väistä sitä, Kitty!” Minä määräsin. ”Jos tuo nokka osuu sinuun, se saa pahaa jälkeä aikaan.”
”Nya!” Pokémon naukaisi, ja loikkasi sivuun ennen nokkaisun osumista.
”Hyppää, pyöri ja tee Tail Whip!” Minä huusin.
”Tee Pursuit!” Vieras konna määräsi. ”Iske suoraan!”
Murkrow teki kaarteen, sitten se syöksyi kohti Kittyä. Kitty värähti.
”Toimi suoraan!” Minä huusin. ”Onnistut kyllä!”
Ei Kitty olisi ehtinyt edes väistää. Tuo Murkrow oli supernopea. Mutta silti Kitty hyppäsi, pyöri ilmassa, niin se minimoi vahingot. Vaikka Murkrown terävä nokka viilsikin Kittyä, se pääsi silti tavoitteeseensa. Pursuit antoi Kittylle lisää vauhtia, niin että se liisi pokémonin yli ja iski Tail Whipin sijasta pyörivän tacklen.
”Vau, mikä liike!” Minä huikkasin. ”Hyvä Kitty.”
Kitty kuitenkin laskeutui maahan vatsalleen, sen pää vuoppui puolelta toiselle. Sitä huimasi.
”Nyt, Claw!” Terra Enterprisen konna riemuitsi. ”Tee Peck!”
Kitty ei millään ehtinyt pois alta, raukka-parka oli niin pökerryksissä, isku osui ja upposi, niin kovin että se lennätti pikku Kitty-raasun ilmaan. Siinä oli tilaisuus!
”Kitty, hyppää ilmasta sen selkään!” Minä huusin. ”Tee sitten Tackle!”
”Njah!” Kitty nyökkäsi ilmasta. Se käytti ilma virtaa hyväksi ja laskeutui jaloilleen Murkrow’n selkään.
”Ravista se pois!” Kouluttaja käski Murkrow’taan.
Siitä alkoi pikku-Kittyni vuoristorata, mutta Kitty oli päättänyt että siinä se pysyy! Se ei pudonnut, ei vaikka Murkrow kuinka yritti.
”Mahtavaa, Kitty!” Minä kehuin. ”Tee sama kuin viimeeksi, sitä Fritzin idioottia vastaan!”
”Nyaa!”
Kitty hyppäsi pois Murkrow’n selästä, se oli niin kevyt, ettei tuuli laskenut sitä heti maahan.
”Tee Peck!”
”Tail Whip!” Minä käskin. ”Tee se juuri ennen kuin isku osuu.”
”Nyaa!” Kitty vastasi.

Toisin kuin viimeeksi, Kitty ei värissyt. Se laskeutui tyynesti ja melkein tassut maahan porautuneena. Kun Murkrow sitten syöksyi ilman halki, Kitty odotti.
”Krääh!” Murkrow rääkäisi saavuttaessaan kohdettaan, ja juuri ennen osumaa, Kitty pomppasi tumman lintupokémonin nokan päälle, sitten se huitaisi hännällään Murkrow’n päätä, hyppäsi päätä hyppy-alustana käyttäen sen selkään.  Murkrow pää notkahteli puolelta toiselle, sitä vissiin huimasi.
”Tee Fake Out!” Minä komensin. ”Samalla tekniikalla kuin ennen!”
”Nya!” Kitty naukaisi.  Se teki uuden hypyn, eikä Murkrow huimauksen takia ehtinyt lentää pois alta. Kitty pyörähti ilmassa, ja läimäisi ensin eturaajoillaan Murkrow’n selkää ja sitten vielä hännällään, niin että pokémon alkoi vaappua.
Se putoaisi, tiesin sen, siksi oli parempi kutsua Kitty takaisin maan kamaralle.
”Kitty, tule alas!” Minä huusin. Niin se tulikin, hyppäsi suoraan syliini.
”Nah!” Kitty äännähti tyytyväisenä.
”Claw, takaisin!” Kouluttaja kutsui Mutkrow’n takaisin palloonsa ennen kuin se ehti pudota.
Sitten kouluttajan kelmi hymähti. ”Tämä ei jää tähän. Pidä se mielessäsi.”
Minä nyökkäsin. ”Ei takuulla, jos ahdistelette vielä muita kouluttajia.”

 
Lopulta ottelut olivat ohitse. Veljelläni ei ollut vaikeaa, mutta tällä pulassa olleella vihertukalla oli hieman vaikeuksia. Lopulta hänkin sai hoidettua ottelunsa kunnialla.
”Meidän pitäisi tehdä jotain.” Qwill sanoi roistojen lähdettyä.
”Ei niille voi mitään.” Sanoi vihertukka. ”Olen kiitollinen avustanne.”
Jatkoimme matkaa yhdessä, sillä vihertukka oli myös menossa Tallgrass Cityyn.
”O-Olin matkalla Tall Grass Cityyn kun nuo juipit hyökkäsivät.” Vihertukka kertoi matkalla. ”Hyökkäsivät kaikki kerralla, enkä voinut mitään.”
”Hyvä että Harley lähti harhailemaan.” Qwill nauroi.
”Eli minä.” Minä mutisin. ”Entäs sinä vihertukka?”
”Öh.. minun nimeni on Trev Riviéra.” Vihertukka sanoi. ”Olen pokékokki.”
”Pokékokki?” Minä kysyin. ”Mikä se on?”
”Kokki joka tekee ruokaa pokémonien kanssa.” Trev sanoi.
”Oletko hyväkin kokki?” Minä töksäytin. ”Minulla alkaa olla nälkä!”
Trev naurahti. ”No voisinhan minä kokata jotain.”
”Kuulostaa hyvältä!” Qwill julisti. ”Matkaa on vielä tovi, mutta me voisimme levätä ja antaa pokémonien vähän leikkiä keskenään.”

Teimme kuten Qwill ehdottikin. Trev alkoi laittaa ruokaa; hänellä oli mukanaan kannettava keittiö-setti, pata, aterin-setti, astiasto ja kasa erinäisiä raaka-aineita. Trev touhuisi ruokansa parissa jaloissaan yksi pokémoneistaan, Munchlax. Loput Trevin pokémonit, Gulpin ja Chikorita ottivat ruohikolla aurinkoa.
Kitty ja Ozzy sen sijaan leikkivät hippaa toistensa kanssa, ne juoksivat minun ympärilläni, ja Ozzy – kaatuili tuon tuostakin. Minä istuin maassa lepuuttaen jalkojani, Dara – isoveljen pokémon istui vieressäni, minua vahtaamassa.
Pieni Sewaddle seurasi tiivisti Jim-Chimchairia, myös Windy-Wingull oli mukana tutustumassa uuteen toveriin.
”Kuule Harley.” Trev sanoi äkkiä. ”Sinun Skittysi liikkeet olivat upeita.”
”Niin minustakin.” Minä hymyilin. ”Kitty on sellainen moni osaaja.”
”Nah!” Kitty kehräsi ja tuuppasi leikkisästi Ozzya.
”Se menestyisi varmasti hyvin kilpailuissa.” Trev vakuutti. ”Tarkoitan tietenkin pokémon kilpailuja.”
”Niitä joissa koordinaattorit käyvät.” Minä muistelin.
”Joko olet päättänyt ryhdytkö kouluttajaksi vai koordinaattoriksi?” Trev kysyi.
”En.” Minä huokaisin. ”Haluaisin kouluttajaksi, mutta myös kilpailut vaikuttavat kivoilta, enkä oikein tiedä..”
”Voithan koettaa molempia.” Qwill puuttui puheeseen. ”Eikös Tallgrass Cityssä ole pokémon kilpailu?”
”On siellä.” Trev kertoi. ”Voisit osallistua siihen.”
”Mutta entä Sali-ottelu?” Minä kysyin.
”Ehdit nekin.” Qwill vakuutti. ”Ei se Sali mihinkään karkaa!”
”Oshawott!” Ozzy nyökytti innoissaan päätään.
”Nyaah!” Kittykin naukui.
”No, ehkä minä yritän sitä.” Minä lupasin. ”Sitten Tallgrass Cityssä.”

Kommentit:

Cinna


Tarina #4

Ohhoh, koordinaattorikisa tulossa seuraavaksi? :>
Sinulla on kivoja nimiä. Terra Enterprise on varmaan omaperäisin pahisryhmittymän nimi, johon olen toistaiseksi törmännyt. 8) Ja pokekokki on jännä idea, tykkään.

Ozzy ja Skitty §15 ja sinä §20~