Aurora #19 > Miksi?

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Kesäkuussa 2016.

Minun nimeni on Candy, niin isoveli Rigel sanoi. Minun nimeni on Candy, koska saparopäinen tyttö sanoi niin. Minun nimeni tarkoittaa karkkia, äksy pelottava kissa sanoi. Kissa ei kuulemma ole yksi meistä, niin isoveli Rigel sanoi.
”Miwa on kai tonkinut sen jostain, enkä mä sun isoveljes ole.”
”No mikäs sitten?” Kysyin siltä, sillä Rigel oli meidän pomo, sillä se on saparopäisen tytön ensimmäinen pokémon.
”Mistä mä sun järjen juoksustasi tietäisin?” Rigel tiuskahti. Saparopäinen tyttö katsahti Rigeliä toruvasti.
”Et kai sinä kiusaa pikkuista, ethän?”
”Pöh”, Rigel tuhahti. Minä istuin saparopäisen tytön sylissä, kun en voi kävellä. Minun tassuihini sattui, jos yritin kävellä. Pinkkihiuksinen täti sanoi, että minulla on herkät tassunpohjat, koska kuoriuduin vasta.
”Auuuh!” Kiljaisin, kun jokin veti minua hännästä.
”Yoru!” Saparopäinen tyttö huusi, eikä kuulostanut kovin iloiselta. ”Et saa vetää Candyä hännästä!”
”Yoru halusi vain nähdä, lähteekö se irti”, korppi vastasi viattomasti. ”Yoru tykkää kimalluksesta.”
Yoru oli hassun värinen korppi ja se istui saparopäisen tytön hartialla. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sai turkkini kimaltamaan. Minulla oli hassu turkki, kenenkään muun turkki ei tehnyt samaa. Kummallista!

Saparopäisen tytön nimi oli Miwa. Olipa hassu nimi! Isoveli Rigel tykkäsi Miwasta. Isoveli Rhydo sen sijaan ei mennyt Miwan lähelle.
”Pelkääkö se Miwaa?” Minä kysyin Odilelta.
”Ei varmaan”, kasvi vastasi. ”Rhydolla on vain huonoja kokemuksia ihmisistä, siksi se on arka.”
”Millaisia kokemuksia?” Minä kysyin.
”Ei sellaisista sovi kysyä”, Sora sanoi, räpytellen koreita siipiään. ”Se on jokaisen oma asia.
”Sen entinen omistaja pahoinpiteli sitä, siksi se pelkää”, Ilseä muistuttava kissa sanoi silmää iskien.
”Mistä sä sen voisit tietää?” Rigel kysyi epäilevästi.
”Päästinhän minä sen siitä pallosta ulos”, kissa virnisti. ”Siellä metsässä!”
Rhydo ei sanonut mitään, se vain katsoi maahan. Miwa yritti taputtaa sen selkää, mutta pokémon värähti.
Minä istuin Miwan sylissä, ja katsoin kivisarvikuonoa, joksi Miwa sitä nimittää.
”Mikä tuo on?” Kysyin, katsoessani Rhydon jaloissa makaavaan pehmeän näköis´tä esinettä.
”P-Pehmolelu”, se vastasi, ääni väristen. ”S-Sain sen häneltä. Se esittää minun tulevaa muotoa.”
”Onko sinulla tuleva muoto?” Minä kysyin. ”Onko minulla sellainen?” Silloin lehtikissa, joka makasi Miwan jaloissa, naurahti.
”Sinulla on monta eri vaihtoehtoa. Minäkin olin Eevee, kun olin pieni.”
”Oliko sinulla tällainen kimaltava turkki?” Minä kysyin.
”Ei, tavallinen ruskea vain”, lehtikissa hymähti. ”Mutta sinä saatatkin olla shiny.”
”Mikä on shiny?” Minä kysyin.
”Erikoisen värinen pokémon”, Rhydo sanoi. ”M-Minun entinen kouluttajani keräsi niitä.”
”Ne ovat sellaisia kuin Yoru”, lehtikissa selitti. ”Tavalliset Murkrow’t ovat tummia.”
”Minäkin olen Shiny”, Odile selitti. ”Tint shiny oikeastaan. Minä pidin itseäni hienona joskus.”
”Minusta sinä olet hieno”, Sora sanoi viattomasti. ”Minua ei yhtään haittaa, että olet turkoosi, se pukee sinua!”
Odile punastui hieman, miksiköhän?

”Typerää”, Rigel murisi ja katsoi Miwaa. Miwa istui aurinkotuolissa ja haukotteli. Rigel istuutui hiekalle tuolin viereen ja alkaa tuijottaa rantaviivaa.
”Ne ottelevat tuolla”, se totesi. Minä kurkistin Miwan suuhun, kun hän haukotteli uudestaan.
”Mitä oikein teet, hönö?” Miwa naurahti ja silitti päätäni.
”Mitä otteleminen on?” Minä kysyin.
”Mennään katsomaan!” Rigel sanoi.
”Joo menkää”, sanoi Ilsen näköinen kissa, se haukottelei ja käpertyi Rhydon selkään.
”Teidät pitäisi kyllä viedä pokémon centeriin”, Miwa totesi, katsoen erityisesti Rigeliä.
”Mä olen ihan kunnossa!” Pokémon vakuutti. ”Älä jaksa hössöttää, nainen!”
Isoveli Rigel on hassu.

Lopulta Miwa nousi ja me lähdimme kävelemään rantaviivaa pitkin, Rigel etunenässä ja Rhydo perää pitäen. Myös Odilen Miwa otti syliinsä ja Sora lentelee Miwan ympärillä. Se tykkäsi Odilesta! Minua kiinnosti tietää, mikä on ottelu ja mitä siinä tehdään. Mutta Rigel ei kertonut.
”Minä en tykkää otteluista”, Odile totesi. ”Ne ovat väkivaltaisia, ja vain vahvat pärjäävät.”
”Etkö sinä sitten ole?” Minä kysyin ihmeissäni.
”En ole, en”, Petilil totesi surkeana. ”Minä kyllä kuuluin ennen Miwaa koordinaattorille.”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Koordinaattorit panostavat kauneuteen, enemmän kuin voimaan”, lehtikissa selitti. ”Miwan äiti, Mikazuki oli sellainen nuoruudessaan. Hän oli tosi hyvä ja voitti paljon palkintoja!”
”Miwa on kouluttaja”, Rigel totesi.
”Eikä varmaan kovin taitava sellainen”, Ilsen näköinen kissa totesi unisesti Rhydon selästä. ”Teillähän on vasta yksi salimerkki.”
”Tuo ei ole kilttiä!” Yoru raakkui. ”Mamma yrittää kovasti, yrittää!”
Kissa vain nauroi Yorun raakkumiselle. Se ei ottanut Yorua tosissaan.
”Niin varmaan”, se nauraa kihersi.

Minä katsoin Miwaa, hän oli yksi noista ihmisotuksista, ei pokémon niin kuin me muut. En oikein tiedä, miten hän erosi meistä. Miwalla oli yllään erilainen asu, kuin silloin aamulla, siellä pimeässä rakennuksessa. Hän löysi asun huoneesta, jossa me asumme – niin Rigel sanoi. Miwalla oli nyt jännät lyhyemmät housut ja turkoosi toppi. Miwa käveli kohti ihmisjoukkoa, mitähän siellä tapahtui?

Pian me olimmekin jo näköalapaikalla. Rantahiekalla tappeli kaksi pokémonia, suuri sininen pokémon, jolla oli pitkät korvat ja hassu häntä. Toinen pokémon oli keltamusta ja ruma. Se piti pelottavaa ääntä.
”Hui!” Minä huudahdin.
”Ei se sua syö”, Rigel murahti. ”Mutta tuon vesikanin se saattaa syödäkin.”

”Ion, tee Crunch!” Ruman pokémonin kouluttaja käski sitä ja ruma pokémon totteli. Se yritti haukata sinisestä pokémonista palan, mutta sininen pokémon väisti.
”Azuma, jatka Bubblebeamilla!” Sinisen pokémonin kouluttaja sanoi. Sininen pokémon sylki suustaan kuplasarjan, joka osui rumaan pokémoniin.
”Ion, tee shock wave!” Rumiluksen kouluttaja käski, ja rumilus tekikin sen, sellaisen jännän rätisevän jutun, jonka se sylki päin sinistä pokémonia.
”Miksi se noin tekee?” Vinkaisin.
”Se kuuluu otteluun, hölmö”, Rigel murahti.
”Miksi? Miksi ne eivät tee jotain muuta? Miksi ne satuttavat toisiaan?” Minä kyselin. En ymmärrä!
”Sillä tavalla nähdään, kumpi on vahvempi”, Odile selitti hiljaa. ”Vahvempi voittaa merkin.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”No juuri siksi!” Rigel huokaisi. Minä en ymmärrä, miksei kukaan selitä? Tämä on tyhmää! Miksi ne satuttavat toisiaan? Siniseen pokémoniin sattui, se huusi kivusta ja pyörtyi. Miksi te annatte tämän tapahtua? Miksi? Ruman pokémonin kouluttaja sai palkinnoksi jotakin, mitä minä en edes nähnyt kunnolla. Ei se varmasti ole kaiken tämän arvoista, ei ole!

”Odile, miksi ne tekevät noin?” Minä kysyin vieressäni istuvalta kasvilta. Mutta Odile ei katsonut minuun, se katsoi eteensä, en oikein osannut sanoa mitään sen ilmeestä, kun sillä ei olut suuta, mutta se näytti värisevän. Miksi se niin tekee?
”Odile, mikä on?” Sora kysyi kasvilta.
”E-Ei voi olla totta”, kasvi sanoi surkeana. ”H-Hän ei voi olla täällä!” Sitten Odile loikkasi pois Miwan sylistä, Miwa katsoi kasvin temppua hieman oudoksuen.
”Odile!” Hän huusi, kun turkoosi kasvi katosi väkijoukon jakoihin. Siitä seurasi ryysis, kaikki kai tahtovat onnitella ruman pokémonin kouluttajaa jostakin. Minä putosin Miwan sylistä ja muksahdin rantahiekalle.
”Auh!”
Minä en nähnyt Miwaa missään. Enkä Rhydoa, tai isoveli Rigeliä. Jätettiinkö minut ihan yksin?
”Apua!” Mutta kukaan ihmisistä ei kuullut tai huomannut minua. En voinut kävellä, ilman että tassuihin sattuu. Kulkeuduin ihmisten jalkojen mukana aivan sen solisevan jutun luo. Olin ihan likainen eikä turkki enää kimaltanut. Ehkä se on hyvä, hiekka oli värjännyt minut ihan ruskeaksi. Olenkohan nyt ihan sellaisen Eeveen näköinen, kuin se lehtikissa oli ollut? Missähän se on? En muistanut nähneeni sitä ottelua katsomassa…
Vesi oli kiinnostavaa, se pitikivaa ääntä ja näytti hassulta! Niinpä hivuttauduin, itseäni raahaamalla lähemmäksi rantaviivaa. Näin vedestä oman kuvani, hiekan peittämän turkkini ja hassut silmäni. Näytinkö oikeasti tuolta? Entä jos se onlikin joku toinen Eevee, joka asui vedessä?
”Heippa!” Tervehdin sitä. ”Tule sanomaan hei!” Mutta se ei tullut, se vain katsoi minua.
”Haluatko että minä tulen sinne?” Kysyin siltä. ”Hyvä on!” Hivutin tassuani varovasti veteen ja värähdin. Vesi oli kylmää! Yritin olla välittämättä siitä ja upotin kuononikin veteen, ja sitten kasvot.

Sitten aalto tuli. Aalto oli ilkeä, se kasteli minut kokonaan ja vei mennessään.
”Waah!” Huusin, sen syleillessä minua. En saa henkeä, minua pelottaa! Auttakaa joku!

Joku auttoi, tai niin minä ainakin luulen. Heräsin veneestä, joku oli laittanut pyyhkeen ympärilleni. Sillä jollakin oli ruskeat hiukset ja pieni punertava jälki otsassa. Se oli luullakseni poika, ja pojalla oli onki kädessään.
”Kyllä se jossain täällä on..” Poika mutisi.
”Mikä on?” Minä kysyin hiljaa.
”Kai kalastaa”, iso tummansininen pokémon sanoi. Sillä oli hassu kuvio mahassaan. ”Etsii vaaleanpunaista Magikarpia.”
”Vaaleanpunaista?” Minä toistin. ”Minkä värinen se oikeasti on?”
”Oranssi”, pokémon vastasi. ”Sinäkään et taida olla ihan normaali Eevee, oletko näyttely-rotua tai jotain?”
”En minä tiedä”, sanoin hiljaa. ”Millaisia näyttely-rodut ovat?”
”Oletko eksynyt kouluttajastasi?” Sininen pokémon kysyi.
”Olimme rannalla katsomassa ottelua, Odile karkasi ja tuli ryysis ja minä putosin!” Selitin nopeasti. ”Sitten näin toisen Eeveen vedessä ja halusin leikkiä sen kanssa, mutta aalto tuli!”
”Kas, kuka se onkaan herännyt?” Ruskeahiuksinen poika kysyi ja kohotti kättä silittääkseen päätäni. ”Miten sitä nyt tuolla tavalla veden varaan jouduttiin?”
”Veeh”, minä huokaisin. Poika silitteli päätäni ja huokaisi hänkin.
”Eipä sitä taida löytyä tänäänkään. Tiedän että se on täällä.”

”Kai kouluttaa meitä vesipokémoneja”, sininen pokémon selitti. ”Hän haluaa löytää sen vaaleanpunaisen Magikarpin ja selvittää miksi se on sen värinen kuin on.”
”Ai”, minä totesin.
”Kai sai tänään sandaalin otsaansa ottelun jälkeen”, sininen pokémon jatkoi. ”Hän luuli, että se olisi hyvä merkki.”
Katsahdin viereeni, siinä tosiaan oli sinivihreä sandaali, jossa oli korko.
”Pitää kai odottaa kalastuskilpailuun ja toivoa parasta”, poika totesi. Hän pakkasi ongen ja asetti sen veneen pohjalle. Moottori käynnistyi jyrähtäen ja sitten mentiin. Maisemat vilisivät ohitseni ja suolainen ilma sai silmäni kirvelemään. Tahdoin pois!

Olin helpottunut, kun päästimme rannalle. Aurinko oli värjännyt hiekan oranssiksi. Minulla oli hiukan huono olo.
”Olet kai merisairas”, sininen pokémon totesi. ”Se menee pian ohi.”
Niin minäkin toivoin.

”Candy, Candy!” Joku huusi. Höristin korviani, mistä se tuli? Pian näin hahmon juoksevan hietikkoa pitkin mukanaan kaksi isoa pokémonia.
”Minne ihmeeseen se vaahtokarkki joutui?” Toinen pokémoneista kysyi toiselta.
”Ehkä se karkasi”, toinen sanoi.
Niiden kouluttaja kutsui minua uudelleen. Kouluttajalla oli saparot. Minua sylissään kantava Kai pysähtyi nähdessään tulijat.
”Siellä se on!” Sora kuului huutavan. ”Katso Odile, Candy on ihan kunnossa!”
Odilen silmät olivat tavallisempaa punaisemmat. Olikohan se vuotanut?
”Isoveli Rigel!” Minä huusin, isoveli Rigelillä oli niin isot korvat, että se varmasti kuulisi huutoni, vaikka ääneni ei ollutkaan kova. Sieltä se tuli Miwan ja Rhydon kanssa. Sora lensi mukana ja Odile istui Miwan sylissä kuten aiemmin.

Kai katsoi Miwaa hiljaa. Hän tutki tyttöä kiireestä kantapäihin. Hänen katseensa pysähtyi tytön jalkoihin, ja minä ymmärsin miksi. Miwalta puuttui kenkä, toisessa jalassa tytöllä oli sinivihreä sandaali.
”Onkos neidiltä hukkunut jotain?” Kai kysyi ystävällisesti.
”Älä yritä senkin pelle!” Rigel ärjäisi. Miksi se nyt yhtäkkiä suuttui?
”Setä löysi Miwan kengän!” Minä vinguin. ”Miwan kenkä!”
Sininen pokémon näytti ymmärtävän, sillä se toi Miwan hukkuneen kengän veneestä. Miwan ilme muuttui aika hassuksi, kun hän viimein vilkaisi jalkojaan ja sitten löytynyttä sandaalia.
”Siltä näyttää”, hän sanoi. ”Ja minä kun vain luulin, että vain Candy oli vielä kadoksissa.”
”Onko sinun nimesi Candy, uitettu Eevee?” Kai kysyi minulta.
”On!” Minä vastasin.

”Miten ihmeessä sinä veteen päädyit?” Rigel murahti, kun minut oli laskettu sen viereen hiekalle.
”Halusin leikkiä vedessä olevan Eeveen kanssa!” Minä kerroin. ”Aalto tuli koska ei tykännyt minusta!”
”Vai niin”, Nidorino totesi silmiään pyöritellen. ”Kuule neropatti, se oli varmaan sun oma peilikuvasi, eikä toinen Eevee.”

Rigel nappasi minua niskasta kiinni ja lähti kävelemään Miwan ja Kain perässä. Kai oli menossa pokémon centeriin katsomaan Azuma-nimistä pokémonia, niin hän Miwalle sanoi. Yritin katsoa Rigeliä, mutten nähnyt sen kasvoja. Miksiköhän se minua kantoi? Miksi kuulin sen jupisevan jotain Miwasta? Miksi se niin teki?

Miksi?

Kommentit:

Chidori


19 >
Miksi tämä luku oli niin ihana? Miksi?! Okei, tiedän kyllä vastauksen: pokémonvauvoista kirjoittaminen on niin sinun alaasi. Osaat tuoda niiden suloisuuden ja naiiviuden esiin taitavasti, eikä asioiden ihmetettelylle tunnu tulevan loppua. Toisaalta pikkuiset nostavat vahingossa esille asioita, joita ei välttämättä ole sen kummemmin ennen pohtinutkaan, kuten esimerkiksi pokémonotteluiden eettisyys. Välillä tosin ihmetytti, miten Candy tiesi joitakin asioita/termejä (esim. aalto), mutta joitakin ei.

Karai (melkein) mainittu! 😀 En malta odottaa, että murhaajakarppi pääsee Miwan tiimiin, haha. Repesin muuten tuolle Poliwrathin sandaalijutulle, ihan paras. :—D Muutenkin tosi mainio tuo venekohtaus! Kivaa myös, että salipäällikkö Kain toinen ammatti huomioitiin tällä tavalla tarinassa. Odilea kävi vähän sääliksi; veikkaan, että tuo saattoi nähdä entisen omistajansa. :<

Candy +3lvl +1op, Rigel +1lvl +1op, Rhydo +2op, Yoru +1op, Lolita +2lvl, Bellatrix +2op. Rahaa 65pd:tä.

Aurora #16 > Se olet sinä, ei kukaan muu

Tarina on alun perin kirjoitettu tammihelmikuussa 2016.

”Miksi sä olet ihan kuset housussa?” Kysyin tuolta oudolta Rhyhornilta. ”Etkö sä ole ennen sairaalaa nähnyt?”
”O-Olen kyllä, mutta siitä on jo kauan..” Tuo vastasi, vapisten kiireestä kantapäähän.
”Jos olisin sä, ottaisin ihan rauhallisesti.” Sanoin vieressä nukkuvalle kivikasalle. Yritä tässä nyt nukkua kun tuo pistää koko sängyn tutisemaan.
”On tylsää!” Trix marmatti toisella puolen huonetta. Tuo Zorua puhui ja juoksi ympäriinsä ihan liikaa. Pitäisi nyt suunsa.
”Milloin Miwa tulee takaisin?” Tuo kyseli. ”Tahdon päästä käymään rannalla!”
”Kyllä sinne ehtii.” Sanoi Odile, josta pidin huomattavasti enemmän, vaikka se nyt pelkäsikin omaa varjoaan. Se ei ainakaan ollut ärsyttämässä ja puhumassa kokoajan.
”Yoru, leikitään jotain!” Trix keksi.
”Minun pitää huolehtia isoveli Splinteristä.” Shiny korppi sanoi. ”Veli-parka.”
”Sä olet aivan tylsä!” Trix huokaisi. Sitten Zorua virnuili minulle ovelasti. Voi ei.
”Heippa, Rinkeli!” Tyttö Zorua haukahti ja pomppasi pedilleni. ”On tylsää!”
”No voi voi.” Murahdin. Zorua näykkäisi minua jalasta. Sitten mokoma alkoi tökkiä minua lyhyillä tassuillaan.
”Ala painua, kiusankappale!” Murahdin ketulle ja yritin tökätä sen alas sängyltä sarvellani. Hetkeksi se vintiö lopetti, mutta heti kun tyttö huomasi, että en enää jaksanut välittää siitä, alkoi kettu tökkiä minua uudelleen.
”Lopeta hyvän sään aikana, pentu!”
Sitten kettu höristi korviaan ja käänsi katseensa suljetulle ovelle.
”Hei, Miwa tulee takaisin!” Se hihkaisi. Ja sieltä Miwa tulikin. Riivattu nukke päässään ja violetti kissa sylissään ja sitten, hyvin matalalla lentävä sininen perhonen. Tuo mahtoi olla Sora. Sora oli lähtenyt pitämään pikkuisia silmällä, kun Odile oli kauniisti pyytänyt.  Kun matkamme alkoi, Miwalla oli lyhyet hiukset. Nyt ne olivat kasvaneet pitkiksi, niin pitkiksi että hän oli sitonut ne saparoiksi kutsutuksi kampaukseksi.
”Miwa, Miwa, Miwa!” Ketunpentu hihkui, se pomppasi alas sängyltä ja riensi Miwan luo.

Siitä tuntuu olevan jo kauan. Sinä yönä olin todella raivoissani. Äiti oli aikoinaan hylännyt minut siihen laitokseen, jota nimitettiin Aurora Townin pokémon hoitolaksi. Ei suostunut ottamaan mukaansa, jätti vain sinne mätänemään, koska kouluttajalla ei ollut kiinnostustakaan ottaa pientä Nidorania vaivoikseen. Eikä ollut kenelläkään muullakaan. En halunnut olla ihmisen lemmikki. Tahdoin nähdä, tahdoin tavata kaltaisiani, villejä Nidoraneja. Kuuntelin tarkasti mitä se suurkaupungista nainen puhui, minun lajiani löytyi paikasta Route 102. Tiesin sen verran, että nyt oltiin Aurora Townissa, aivan Route 101:den vieressä. Sinne ei olisi matka eikä mikään, muistan ajatelleeni. En ollut ottanut huomioon lopputalven myrskyä ja kylmyyttä. Ei matkasta mitään tullut, sammuin Route 101:lle. Oli hirvittävän kylmä, heräsin kun joku, jolla oli lämpimät kädet, otti minut syliinsä ja kantoi. Lämpö tuntui kaiken sen kylmyyden jälkeen hyvältä. Kunnes raotin silmiäni ja huomasin, että olin joutunut lyhyt tukkaisen rusettipään syliin. Ihminen aikoi taatusti viedä minut takaisin! Purin, pistelin, potkin – tein kaiken mahdollisen estääkseni sen. Mutta tyttö ei vienyt minua takaisin hoitolaan, vaan meluisaan kotiinsa.

Trix sai Miwalta lahjaksi typerän näköiset aurinkolasit, jotka saivat Zoruan näyttämään typerältä. Myös pikkuiset tuntuivat näkevän sen, ja kikattivat Zorualle. Hyvä, ehkä ne olivatkin vähän fiksumpia kuin olin luullut. Sitten Miwa tarpoi iloisesti hymyillen minun ja Rhyhornin luokse. Rhyhorn alkoi taas täristä. Pelkäsikö tuo tomppeli Miwaa? Eikö se ymmärtänyt, että Miwa oli pelastanut sen? Ihan samalla tavalla hän oli pelastanut myös Yorun ja Odilen.
”Katsohan mitä toin sinulle, Rigel!” Hymyilevä kouluttajani sanoi ja kaivoi muovikassistaan esiin violetin nuolen muotoisen esineen.
”Sen pitäisi lisätä myrkky-tyyppisten liikkeidesi tehoa.” Miwa selitti siniset silmät innosta säihkyen. Nuuhkaisin esinettä, en minä moisella mitään tekisi. Se on vain rihkamaa, joku on varmasti huijannut Miwan ostamaan sen. Kuuntelin kuinka iloinen kouluttajani selitti Rhyhornille, kuinka ei oikein tiennyt mitä hankkisi sille, kun sillä oli jo tuo sininen huivi, joka oli melkein samanlainen kuin tämä minkä Miwa oli minulle ostanut. Miwa näytti Rhyhornille harmaata Rhydonia esittävää pehmolelua. Rhyhorn katsoi lahjaa hämmentyneenä. Miwa yritti vakuutella ostaneensa pehmolelun Rhyhornille, mutta tuo vain katsoi Miwaa kysyvästi. Sitten se tökki varovasti pehmolelua sarvellaan, Miwa taputti sen selkää, mistä Rhyhorn jähmettyi, ikään kuin sitä olisi lyöty. Sitten saparopäinen tyttö meni lohduttamaan Splinteriä, tuota säälittävää lintua.
”Ei Miwalla ole tapana ottaa lahjoja pois.” Sanoin Rhyhornille.
”Ei minulle ole ennen lahjoja annettu.” Rhyhorn sanoi arasti. ”Tämä huivi ja tiuku olivat ensimmäiseltä kouluttajaltani, kunnes minuun kyllästyttiin.”
”Onko niitä ollut moniakin?” Kysyin, katsoessani miten Miwa antoi Splinterille Venusaur-pehmolelun. ”Kouluttajia siis.”
”Jo kaksi.” Rhyhorn sanoi. ”Maki oli aluksi kiva, kunnes sai parempia pokémoneja. Karkasin ja sitten olinkin Kanamella.”
Kaname oli varmaan se lipevä poika, joka yritti iskeä minun Miwaani. Kun tapaisimme uudelleen, näyttäisin sille, mitä tapahtuu kun astuu liian lähelle kouluttajaani!
”Antoivatko ne sinulle nimeä?” Kysyin.
”Olen Rhydo.” Rhyhorn sanoi hiljaa. Vai että Rhydo, ei mikään luova nimi, mutta nimihän sekin oli.
”Mä en sitten ole rinkeli.” Sanoin tuolle. ”Nimi on Rigel. Miwa antoi sen, kun katsottiin tähtiä yhdessä.”
”Millainen hän on? Tuo lintu kertoi että saatte olla ulkona niin paljon kuin haluatte.” Rhydo kyseli.
”Miwa on okei, ihmiseksi.” Sanoin.

Nyt hän on iloinen ja hymyilee, mutta se Miwa, jonka minä silloin tunsin, ei ollut iloinen, ei lainkaan. Hän oli apea ja riiteli paljon siskonsa kanssa. Hänen siskonsa haju oli nenää pistävä. Ja se ällö Linoone! Kunpa tapaisimme uudestaan, saisin maksaa potut pottuina! Ei ihme että Miwa oli surullinen, tuollaisessa kodissa. Mutta se johtui siitä jännästä metalli kapistuksesta, joka hänellä oli sormessaan. En tiedä mikä se oli, mutta siitä oli päästävä eroon. Ei Miwa hullumpi ollut, ajattelin silloin, hän oli ihan kiltti ja häntä oli kiva ärsyttää. Sitten tuli ilta ja näin ne ensikertaa.
Tähdet.

Ja nyt oli Yoru saanut oman esineensä, mustan solmion. Sitten oli Odilen vuoro, joka sai silkkirusetin ja Sora solmiorusetin. Pikku kissanpentu, tuon nimi taisi olla Ilse, sai itselleen suuren rusetin, joka oli kyllä vähän turhan suuri sen kokoon nähden.
”Kyllä Miwa sinustakin huolen pitää. Hän on vähän sellainen.” Sanoin Rhydolle. ”Pikku kaveri tuolla tuli myös hylätyksi, Miwa otti sen huostaansa, siksi se kai kutsuu Miwaa mammaksi.”
”No tuo Murkrow näyttää vähän pieneltä.” Rhydo sanoi.
”Odilekin, tuo jännän värinen Petilil tuli vähän sen jälkeen, löytyi hylättynä pusikosta.” Kerroin.
”Entä muut?” Rhydo kysyi hieman arasti.
”Minä tulin Aurora Townista, hoitolasta.” Murahdin.
”Mutta mistä tulit sinne?” Rhydo kysyi. ”Minäkin asuin siellä, mutta minut napattiin sieltä mitä ihmiset kutsuvat route 107:ksi.”
”Kuoriuduin munasta, jonka äitini kouluttaja jätti hoitolaan.” Kerroin. ”Splinter tuli mukaan Route 101:ltä. Mutta se oli silloin vielä Fletchling ja pirun kovaääninen sellainen.”
”Tuo Zoruakin on saatettu hylätä, sitä en yhtään ihmettelisi, sillä kuka nyt tuollaisen rasavillin nyt tahtoisi?” Mutisin.
”Kuulin tuon Rinkeli!” Trix huusi, mutta kikatteli sille. Tuolla Zorualla oli outo huumorintaju.
”Sora, tuo Vivillon tuli samasta metsästä kuin sä.” Kerroin Rhydolle. ”Se oli silloin toukka.”
”Se on siis täysin kehittynyt.” Rhydo sanoi ihailevasti, mutta olin huomaavani murhetta sen äänessä. Olin kuullut että moni aloitteleva pokémonkouluttaja pyydysti itselleen toukkapokémonin, sillä ne olivat helposti koulutettavia ja kehittyivät nopeasti. Ehkä tämä Maki oli pyydystänyt yhden ja Rhydo oli jäänyt sen varjoon.
”Odile ja Yoru tulivat kumpainenkin Tangerine Citystä.” Selitin, koska miksikäs ei.
”Entäs pikkuiset?” Rhydo kysyi.
”Munista.” Vastasin lyhyesti. ”Tuo Purrloin tuli Tangerine Citystä, yksi ruma Liepard laittoi sen munan Miwan reppuun. Ja tuo Shuppet tuli saman kaupungin pokémon centeristä.”

Sitten se sama sinitukkainen tyttö, joka oli tullut avuksemme metsässä tuli juoksujalkaa huoneeseen.
”Onhan sinulla kaikki pokémonit tallessa?” Miwa katsoo tulijaa hämmentyneesti ja minä puolestani mulkaisen häntä ärsyyntyneesti. Että minä inhoan kovaan ääneen kaakattajia.
”On, on.” Miwa vakuutti. Ja kyllä se totta oli. Me kaikki olimme täällä. Vaikka minun puolestani joku olisi saanut viedä tuon Zoruan, sitä minä en panisi lainkaan pahakseni.
”Joku on vienyt Calypson!” Tyttö kiljui. Olisi nyt vähän hiljempaa. ”Menin katsomaan, miten se jaksoi, mutten löydä sitä, eikä kukaan ole nähnytkään sitä!”
No käytä silmiäsi paremmin!
”No onpas huonoa henkilökuntaa.” Miwa totesi. ”Minne se olisi voinut mennä?”
”Ei minnekään yksin!” Sinitukkainen tyttö parkui. Calypso hermoilee ihmisjoukoissa, se ei tykkää liikkua yksin. Se saa hepulin!”
No voi nyt yhden kerran! Eiköhän sen kokoinen pokémon kuin Sigilyph osaisi huolehtia itsestään!
Kouluttajani katsoi tyttöä hieman epäröivästi. ”Eli siis..?”
”Joku on varastanut sen! Meidän täytyy löytää se!” No jo on tytöllä mielikuvitus. Ja Miwa oli samaa mieltä.
”Oletko nyt ihan varma..” Hän aloitti, mutta tuo kovaääninen tyttö ei antanut hänen puhua loppuun.
”Myös Kain Azumarill on kadonnut! Jälkiä jättämättä! Tule! Meidän on pakko löytää ne! Meidän on pakko!”
Kuka oli Kai?

”Rauhoitu nyt vähän!” Miwa toppuutteli. ”Miten joku voi hävitä jälkiä jättämättä? Oletko nyt varma ettet liioittele?” Sitä minäkin.
”En liioittele!” Sinitukkainen tyttö huusi. ”Kaikki puhuvat että kaupungin aloituspokémonit ovat alkaneet katoilemaan!”
”Se voi olla vain huhu.” Miwa sanoi rauhallisesti.
”Mutta kun niin on käynyt oikeasti!” Tyttö vaahtosi.
”Tälle Kaille?” Miwa toisti.
”Ei Kai tällaisesta vitsaile! Minä olen tuntenut hänet koko ikäni.” Tyttö painotti. Miwa huokaisi, hän näytti siltä, ettei häntä juuri huvittanut ruveta etsimään jonkun puoli tutun pokémonia. 
”No hyvä on.” Miwa huokaisi. ”Autetaan sitten.”

”Ne tarvitsevat tähystäjän.” Splinter kuului sanovan. ”Minun täytyy..”
”Eikä!” Yoru kiekaisi, niin kovaa en ollutkaan ennen kuullut tuon itkupillikorpin huutavan. ”Isoveli Splinterin siipi on vielä pipi!”
Ehkäpä pikkuisestakin löytyi pieni uskaliaisuuden kipinä. Yllätyksekseni myös eräs toinen, joka ei yleensä välittänyt draamasta oli Yorun kanssa samaa mieltä.
”Et voi lähteä tuossa kunnossa, Splinter.” Trix totesi, se loikkasi Yorun vierelle tämän pedille ja katsoi lintua tuimasti.
”Jään tänne vahtimaan, ettet tee mitään typerää!”
”Mutta kuka sitten..” Splinter väänsi vastaan.
”No Sora näyttää kasvattaneen itselleen siipiparin.” Trix tokaisi. Ehkäpä Zorua olikin jotain muutakin kuin pelkkä toisia ärsyttävä penikka. Tai sitten se vain esitti, mistä sitäkään tietää. Sitten Sora liihotteli Splinterin luo aika horjuvasti.
”Teen parhaani.” Sinisiipi lupasi. ”Parane sinä vain kaikessa rauhassa.”
”Yoru huolehtii isoveli Splinteristä.” Murkrow vakuutti. Nousin sängystä, minähän olin ihan terve.
”Aiotko sinä mennä mukaan?” Rhydo kysyi.
”Totta kai aion.” Tokaisin. ”Miwa ei pärjää ilman minua.” Niin, ei pärjää. Jonkun on sitä suojeltava, eikä se joku todellakaan voi olla Sora, saati sitten nuo pikkuiset, olivat liian heikkoja.
”Tule säkin Rhydo.” Kehotin kivikasaa. ”Voit vaikka oppia jotain.”
”Enhän minä..” Rhydo sanoi. ”Olisin vain tiellä.”
”No ei sitten.” Mutisin. Mutta sitten Rhyhorn kuitenkin nousi ja laskeutui varovasti lattialle. Virnuilin itsekseni, niin sitä pitää. Ei Miwa ole lainkaan pelottava!
”Hei pojat.” Miwa tervehti meitä molempia. Hän taputti minua päästä ja Rhydoa selästä. Rhydo ei katsonut Miwaan, se katsoi lattiaan.
”Tulettekos mukaan?”
”Eihän sinua yksin voi päästää.” Virnistin saparopäiselle tytölle.
”Minäkin! Minäkin!” Odile piipitti epätavallisen kovalla äänellä, yleensä se oli hyvin hiljainen. ”Minäkin tahdon mukaan!”
”Epätavallista sulta, Odile.” Totesin.
”Jonkun on pidettävä silmällä pikkuisia.” Turkoosi Petilil vastasi. ”Yoru pärjää kun sillä on Trix seurana.”
”Etkö usko, että Miwa osaa huolehtia niistä?” Kysyin vieressäni seisovalta ruohopäältä huvittuneesti.
”Entä sinä sitten?” Odile naurahti kevyesti. ”Sinähän haluat aina olla siellä missä Miwa on. Olet ollut levoton koko aamun.”
”Niin säkin.” Murahdin ruoholle. Miksi sen täytyi mainita eräs yksityiskohta? En minä tykännyt Miwasta niin paljon, mutta kun hän oli onnettomuusaltis ihminen, sitä paitsi olihan joku kolkannut hänet aiemmin.
”Kyllähän säkin muistat mitä Tangerinessa tapahtui.” Sanoin Petililille.
”Toki, mutta lieneekö se ainoa syy?” Odile kysyi leikillisesti.
”Ei kuulu sinulle!” Tiuskaisin. Ainoa syy, ja pah! Miwa oli vain ihminen, vain ihminen. Ei hän ollut minulle tärkeä, eihän? Lähden mukaan vain siksi että minulla on tylsää. Katsahdin tuota pientä ja söpöä pokémonia, voisin vähän säikyttää sitä. Niinpä nappasin sitä ruohoista kiinni ja nostin mukavasti Rhydon selkään. Sielläpäs pysyt.
”Mitä sinä teet?” Odile kiljaisi hämmentyneenä. Siellä se nyt keikkui Rhyhornin selässä.
”Minäkin! Minäkin!” Pikkuiset, Purrloin ja Shuppet hihkuivat, nähdessään Odilen kivijärkäleen selässä.
”Setä, setä!” Molemmat huusivat. ”Mekin tahdomme ratsastaa!”
”M-Minun nimeni on Rhydo..” Rhydo vastasi.
”Rhydo-setä, saammeko mekin ratsastaa?” Pikkuiset kysyivät kuorossa.
”Kyllä se käy.” Rhydo sanoi hiljaa. ”Pääsettekö itse kiipeämään?”
”Joo!” Pennut hihkuivat. Lolitan ei tietenkään tarvinnut kiivetä, se vain katosi ja ilmestyi sitten Odilen taakse. Ilse puolestaan kiipeili kömpelösti kynsiään käyttäen.
”Eihän tämä satu?” Se kysyi viattomasti.
”Ei, ei.” Rhydo sanoi kärsivällisesti.
”Ei sun kynnet pure kiveen, pentu.” Murahdin.

Miwa huokaisi. Kävelin hänen vierellään, kun taas Rhydo hieman takana, kaipa se aristeli Miwaa. Sora leijaili kömpelösti Miwan pään korkeudella. Sinitukkainen tyttö johdatti meidät aulaan, siellä odotti jokseenkin hintelä mutta ruskettunut ihmisolento.
”Tässä me nyt olemme.” Sinitukkainen sanoi.
”Eihän sinulta puutu pokémoneja?” Ruskettunut poika kysyi Miwalta.
”Ei.” Miwa vastasi. ”Kaikki ovat tallessa.”
”No sitten olet onnekas.” Poika totesi. ”Minulle jäi vain kaksi ja tämä au!” Pojalla oli sylissään tomera pieni Purrloin, jonka sinisissä silmissä oli sellainen pilke josta en pitänyt. Se puri poikaa sormesta ja näytti siltä, ettei se ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Purrloin loikkasi kevyesti Rhydon selkään, Ilsen taakse. Siinä istui kaksi lajitoveria, mutta kyllä Ilsen erotti sen syvän vihreistä silmistä, sillä toinen oli sinisilmäinen ja huomattavasti kookkaampi kuin meidän Ilsemme, jonka turkki oli myös huomattavasti vaaleampi kuin tuon toisen.
”Moikka, pikkusisko!” Toinen Purrloin kehräsi. ”Kuinka hurisee?”
”Hurisee?” Ilse toisti. ”Mitä se tarkoittaa?” Ja niin Odile rupesi selittämään sanan merkitystä tuolle tietämättömälle penskalle.
”Tuo Purrloin on mahdoton!” Poika huokaisi. ”No onhan minulla vielä Tama.”
”Ei kai Flintiäkin viety?” Sinitukkainen kauhistui.
”Ei, mutta jonkunhan se rantavahtina olo on hoidettava.” Poika huokaisi. ”Äiti murhaisi minut, jos kadottaisin Flintinkin.”
”Josko nyt selittäisitte mistä tässä on kyse.” Miwa sanoi kärsimättömästi.
”Niin, tuota.” Poika sanoi hieman kiusallisesti punaisia lenkkareitaan tuijotellen. ”Minun Azumarillini katosi. Sinähän näit sen?”
”No en minä sitä vienyt.” Miwa sanoi terävästi.
”Tarkoitan, että näit sen siellä kahvilassa.” Poika täsmensi. ”Sen jälkeen menimme rannalle, niin kuin joka aamu, jätin Azuman paikalleni, kun itse kävin katsomassa että rannalla oli kaikki hyvin, Azuma oli ehtinyt kadota.”
”Etsitkö sitä?” Miwa kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa.
”Tietenkin etsin.” Poika vastasi. ”Kalusin koko rannan, kävin kotona ja tutkin kaikki sen lempipaikat, mutten löytänyt mitään.”
”No käydään katsomassa sairaalahuone jossa Azuran pokémonia pidettiin.” Miwa totesi.
”Mutta miksi?” Sinitukkainen Azura kysyi. ”Minähän tongin sen jo läpikotaisin!”
”No käydään nyt tarkistamassa.” Miwa sanoi ja alkoi äänestä päätellen jo kyllästyä koko juttuun. Hän katsahti minuun ja pyöräytti sitten silmiään sinitukkaiseen päin.

Huoneessa ei ollut mitään, lukuun ottamatta huolestuneen näköistä Floettea, joka kuikuili meitä sängystään. Sen vieressä raakkui kovaääninen Chatot, joka huuteli meille solvauksia.
”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”
”Tosi omaperäistä.” Sanoin sille.
”Kajsa auttoi tähystyksessä, muttei löytänyt mitään..” Sinitukkainen Azura sanoi itkusilmässä. ”Kävimme pihan läpi ja Kajsa tähysti jopa lähitienoon, vaikka oli väsynytkin ja..”
No voi voi..
”Älkää välittäkö Kajsasta, se on aina tuollainen.” Muuan Castform sanoi.
”Miksi se huutaa noin?” Ilse kyseli.
”Ei ihmekään että ääni kuulostaa käheältä.” Se toinen Purrloin nauroi.
”Josko sillä on jotain sanottavaa.” Rhydo pohti.
”Voihan se olla.” Odile mutisi. ”Tai sitten se vain puhuu mitä sylki suuhun tuo.”
”Katsotaan tämä huone läpi.” Miwa sanoi meille. Katsahdin ihmistyttöä, olettiko hän meidän löytävän täältä jotakin epäilyttävää?
”Mitä se hyödyttää? Ei Calypso ole täällä.” Azura tyttö sanoi mietteeni ääneen.
”Kannattaa silti käydä rikospaikka läpi.” Miwa totesi.
Pyörittelin silmiäni, nytkö Miwa tahtoi leikkiä salapoliisia?
”Tule, Ilse!” Lolita hihkui. ”Etsitään vihjeitä!”
Ilse alkoi kompuroimaan, mutta Rhydo kumartui niin että pentu pääsi alas mukavasti liukuen.
”Kiitos, Rhydo-setä!” Se luikautti, ennen kuin lähti ystävänsä kanssa etsimään turhuuksia lattioilta. Isompi Purrloin katsoi touhua huvittuneena.
”Tuskinpa täältä mitään löytyy.” Se haukotteli ja käpertyi kerälle. ”Miten te jaksatte olla ihmisen pompoteltavana?”
”Koska.” Odile vastasi.
”Et itsekään ole mikään kulkukissa.” Sora pisti heti väliin. ”Turkkis on niin hyvässä kunnossa, että olet taatusti kotikissa.”
”Pöh, enkä ole!” Katti sähähti. Miwa katsahti noita kolmea hetken.
”Tule, Sora!” Odile hihkaisi, tuokin. ”Etsi sinä ylhäältä, kun sinulla on siivet. Minä etsin täältä alhaalta.” Huokaisin jälleen.

Pikkuiset tekivät työtä käskettyä, ne luulivat tämän olevan jokin uusi jännä leikki. Mutta se toinen Purrloin, joka ei ollut Ilse, vain naureskeli.
”Ei hassumpi pikkusisko vai mitä?”
”Jos hän kerran on siskosi, mikset vain sano sitä hänelle?” Rhydo kysyi.
”En usko että hän ymmärtää sanan merkitystä.” Tuntematon Purrloin totesi. Siinä se kyllä oli oikeassa, Ilse oli vielä niin pieni ja viaton, että tuskin se mitään ymmärtäisi. Sehän luulee Miwaa äidikseen..
”Äiti, äiti!” Sieltä se nyt kipitti Lolita vanavedessään. Suussaan Ilse kantoi kuivuneen näköistä kukkaa. ”Katso mitä me löydettiin sängyn alta!”
”Mitä teillä siinä on?” Miwa kysyi ja kumartui pienten puoleen. Ilse laski kuivuneen kukan Miwan jalan juureen. Lolita ja Ilse katsoivat tyttöä ylpeinä.
”Mistä se tämän löysitte?” Miwa kysyi. Ihmisissä oli se vika, etteivät ne juuri ymmärtäneet meidän pokémonien puhetta. Ilse tomerana kissanpentuna spurttasi sängyn luo ja katsoi sen alle.
”Jonkinlainen kukka.” Miwa mutisi. No shit Sherlock..
Katselin itsekin ympärilleni, vaikken uskonutkaan löytäväni mitään merkittävää. Kuuntelin kuitenkin tarkasti, eihän sitä koskaan tiedä, kuka juonii päämme menoksi. Katselin huvittuneena miten Odile tutki lattiaa oikein huolella. Välillä neiti tiirasi Soraa, josta se kaiketi piti paljon. Itse en näitä asioita ymmärtänyt, minusta ne olivat tyhmiä.
”Hmm..”
”Mitäs löysit pätkä?” Kysyin turkoosilta ruoholta.
”Lattia on muuten puhdas, mutta löysin siitä läikän pihkaa.” Odile selitti mietteliäänä. Ruoho oli oikeassa. niin muuten valkoiselta lattialta löytyi tahmea vihreä ja pistävän hajuinen läntti.
”Yleensä puista löytyy paljon pihkaa.” Odile sanoi.
”Perhana, vastahan oltiin metsässä.” Muistutin tyttöä. ”Näiden pokémonien omistajahan oli vastikään metsässä, kuten mekin. Se on ihan hyvin voinut tarttua sieltä mukaan.”
”Ehkä.” Odile sanoi mietteliäänä. Se oli kovin mietteliäs tapaus, aina se jaksoi pohtia Sakikoa, joka oli sen entinen kouluttaja. Se pohti usein ennen nukkumaan menoa, miksi tyttö oli jättänyt sen ja näkisikö se häntä enää.
”Sora, mitä sieltä löytyy?” Odile uteli siniseltä perhoselta.
”Ei paljon mitään.” Sora mumisi. ”Ikkunan karmilla on tosin pihkaa.”
”Täälläkin on pihkaa!” Odile huudahti.
”Sehän on kummallista.” Sora totesi.
”Mitä olette löytäneet, kaverit?” Miwa kysyi. Hän kun oli käynyt näyttämässä löytöään uusille ystävilleen, jotka juttelivat nurkassa, joistain tämän kaupungin oudoista asukkaista.
”Katso, katso!” Odile elehti Miwalle. Miwa kyykistyi katsomaan lattiaa. Hän pyyhkäisi sormella pihkaista lanttia ja nuuhkaisi sitten sormenpäätään.
”Pihkaa.”
”Hei, täällä myös!” Sora huuteli. Miwa oli hyvä kuuntelemaan ja kuulemaan, hän nousi jaloilleen ja käveli Soran luo. Sora osoitti tuntosarvillaan ikkunalaudalla olevaa tahraa.
”Pihkaa täälläkin.” Miwa sanoi pohtivasti. ”Tuliko jo ikkunasta sisään? Vai kiipesikö joku siitä ulos?”

”Hei, Kai – sehän oli nimesi?” Miwa kyseli ruskeatukkaiselta ruskettuneelta pojanklopilta. ”Missä sinä kadotitkaan vesikanisi?”
”Rannalla.” Poika sanoi ääni täristen. ”Miksi?”
”Näytätkö paikan, missä se katosi?” Oma salapoliisimme Miwa uteli.
”No voinhan minä, mutta en tajua mitä se hyödyttäisi.” Kai sanoi vastahakoisesti. Azura-tyttö vetisteli, mutta seurasi meitä.
”Tule, Rhydo.” Pitihän kivikasaa hieman rohkaista.
”Setä, setä! Pääsemmekö kyytiin?” Lolita ja Ilse kyselivät. Rhyhorn hymyili pikkukavereille lempeästi ja kumartui niin, että nämä saattoivat kiivetä Rhyhornin selkään helposti.
”Olemmeko raskaita, setä?” Ilse kyseli.
”Emme ole.” Vieras Purrloin naukui. ”Rhyhornit jaksavat kantaa jopa isoja ihmisiä.”
”Oikeastiko, setä?” Lolita ihmetteli.
”Niin olen ainakin kuullut..” Rhydo sanoi hiljaa. ”En minä ole ketään kyydittänyt.”
”Olemmeko ensimmäiset?” Ilse intoili. ”Sinun pitää pyytää äitiä, hän varmasti ratsastaa!”
”Miwa ratsailla.” Naureskelin. ”Tuo taitaa enemmin lentää ojaan, kuin pysyä ratsailla.”
Kai ja Miwa kävelivät vieretysten, Azura piti perää. Rhydo käveli konkkaronkka selässään vieressäni. En tykännyt tästä. En tykännyt tästä yhtään! Pitkä, ruskettunut poika, jolla oli pörröiset tummanruskeat hiukset, ja sitten oli Miwa, joka oli pienikokoinen, kalpea ja pikkutyttömäinen, kun oli nuo saparotkin. Noita voisi luulla melkein sisaruksiksi.
Ei, ei sisaruksiksi, pariksi pikemminkin..
Ei Miwa tuosta tykkäisi, Miwa ei koskisi enää miehiin, ei. Muistan millainen hän oli silloin kuin tavattiin, kyllä Miwa nyt olisi sen verran järkevä, ettei toistaisi samaa, kyllä oli. Rannalla kuhisi porukkaa. Oli kuuma, eikä Lolita ainakaan arvostanut sitä, kun oli alkanut kiukutellakin.
”Kummitus-tyypit eivät välttämättä pidä auringosta.” Kai totesi.
”Joo, huomasin.” Miwa sanoi lyhyesti. Huomasin, miten moni tyttö katsahti tuon Kain, eikä Miwa saanut osakseen kauniita katseita. Mutta eihän hän edes huomannut niitä, hän katseli miettiväisenä eteensä. Sitten myrsky tuli. Hiekkamyrsky.
Tunsin sen hajun, tuo oli se sama juippi, joka oli kolkannut Miwan Tangerine Cityssä, ja minä olin tökännyt sarveni sen perseeseen. Miwa melkein kaatui, mutta tyttöjen suosikki nappasi häntä kädestä, ja antoi sen verran tukea, ettei saparopää kaatunut. Otti häntä kädestä..
”Mikäs kiire sinulla nyt on?” Ärsyyntynyt Azura kysyi.
”O-Olen pahoillani.” Poika piipitti. ”Ette olisi nähnyt Koemia? Se on Cuboneni ja sillä on vaaleanpunainen rusetti.”
”Onko se kadonnut?” Kai kysyi.
”On! Käänsin vain selkäni hetkeksi ja se oli poissa.” Poika vaahtosi. ”Etsin sitä rannalta, kun Koemi tykkää niin kovasti telmiä.”
”Sama kaava.” Kai huokaisi. ”Minun Azumarill ja Azuran Sigilyph katosivat samalla tavalla.”
”Löytyikö mitään?” Miwa töksäytti. Hän ei kuulostanut kauhean ystävälliseltä, eikä ihmekään.
”Tyttö ei taida pitää tuosta.” Rhydokin totesi.
”Ei. Se on oikea kelmi.” Kerroin Rhyhornille.
”Miten niin?” Purrloin kysyi virnuillen. Pyörittelin silmiäni, en millään jaksanut alkaa kertoa tarinaa.
”Löytyikö mitään?” Miwa murahti.
”Anteeksi mitä?” Poika kysyi kuin puulla päähän lyöty. Silloin Miwa näytti Ilsen ja Lolitan löytämän kukan. ”Sairaalassa huoneesta löytyi myös pihkaa.”
”No nyt kun mainitsit, niin löysin paikalta lehtiä.” Silloin vaaleahiuksinen poika avasi nyrkkinsä, hänen kädessään oli muutama vihreä lehti.
”Hmm..”
Sitten se Kai-hyypiö vei meidät tuolin luo. Tuoli oli valkoinen ja sillä istui Poliwrath. Poliwrath ilahtui kovasti Kain tulosta, ja loikkasi alas korkealta tuolilta. Se iski nyrkkinsä kouluttajansa käteen tervehdykseksi.
”Jätin Azuman istumaan tälle tuolille.” Kai sanoi.
”Katsotaan sitä.” Miwa totesi. Minä en viitsinyt, istahdin Rhydon viereen ja annoin Soran sekä Odilen tutkia.
”Täälläkin on pihkaa.” Odile huikkasi.
”Ehkä se on jokin vihje.” Sora pohti. ”Kysytäänkö tytöltä?”
Mutta se ei ollut tarpeen, Miwa oli jo siinä.
”Täälläkin.” Tyttö totesi.

”Mitä hittoa täällä tapahtuu?” Kai huokaisi. ”Onhan sitä huhuttu, että pokémoneja katoilee, mutta en olisi uskonut..”
”En minäkään.” Azura sanoi, ja asetti kätensä lohduttavasti Kain hartialle. ”Peacock on aina ollut mukava kaupunki, en saata uskoa että joku täällä tekisi tällaista..”
”Ehkä pitäisi kysellä muilta.” Vaaleahiuksinen poika ehdotti. Kaikki katsoivat häneen. ”Enhän minä tunne kaupunkianne mutta silti.”
”Kaikkihan osaavat epäillä jotakin.” Miwa sanoi mulkaisten poikaa epäilevästi.
”Se on totta.” Kai totesi. ”Tunnen useimmat kaupungissa asuvat ihmiset vanhempieni kautta, ja tiedän että heiltäkin on kadonnut pokémoneja.”
”Oletko jutellut heidän kanssaan?” Azura kysyi.
”Olen, olen.” Kai sanoi. ”Tiedän, että tänne on muuttanut poika, joka viettää paljon aikaa omissa oloissaan. Muutama epäilee että hänellä on jotain tekemistä asian kanssa.”
”Vain siksi että hän pitää omasta seurastaan?” Miwa kysyi. ”Ei antisosiaalisuus välttämättä ole rikos..”
”Onko ketään muita?” Azura kyseli.
”Sawamuran Ryo on kuulemma alkanut käyttäytyä oudosti.” Kai sanoi.
”Eihän!” Azura henkäisi. ”Ryo on aina ollut niin mukava poika!”
”No hänen äitinsä on pojasta huolissaan.” Kai sanoi. ”Pelkää Ryon joutuneen väärään seuraan. En usko että Ryolla on varkauksien kanssa, mutta hän saattaa tietää jotakin.”
”Käydään kysymässä!” Azura huikkasi. ”Siitä onkin kauan kun näin Sawamuria viimeksi!”
”Onko muita epäiltyjä?” Miwa kysyi. ”Että kannattaako meidän kaikkien lähteä samaan paikkaan, mikäli blondi nyt tunkee mukaan.”
”Totta kai minä tulen!” Vaaleatukkainen poika ärähti. ”Haluan löytää Koemin!”
”Te voisitte vaikka käydä Yusuke Hamadan luona.” Kai ehdotti. ”Jotkut pitävät hänen käytöstään epäilyttävänä.”
”Miten niin?” Miwa kysyi.
”Hänen Nidoraninsa Daichi kuoli, kaiketi.” Kai selitti. ”Siltikään Yusuke ei käyttäydy miten hänen kuuluisi.”
”Mitä se tarkoittaa?” Miwa kysyi.
”No jos Azuma olisi jäänyt auton alle, kyllä minä ainakin olisin surullinen.” Kai sanoi. ”Mutta Yusuke käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”
”Kummallista.” Blondi totesi.
”Käykää te kyselemässä Yusukelta.” Kai sanoi. ”Me hoidamme muut kaksi.”
”Siis minä ja tuo?” Miwa kysyi osoittaen blondia. ”E-Ei.”
”Meidän on kyllä viisaampaa liikkua pareissa.” Blondi totesi. ”Ethän sinä mitään voi tehdä, jos jotain ikävää sattuu.”
”En minä sinun apuasi tarvitse.” Miwa murahti. Niin, emme me hämärä blondia tarvinneet, kyllä minä suojelisin Miwaa!
”No minä nyt kuitenkin tulen!” Poika intti. ”En edes tajua mitä sinä teet täällä, kun ei kukaan näytä kajonneen sinun pokémoneihisi!”
”Turpa umpeen stalkkeri.” Miwa pisti takaisin. ”Minä en luota kehenkään, joka on joskus kolkannut minut ja yrittänyt pukeuduttaa minut bordelli-asuun!”
”Mistä te nyt oikein puhutte?” Azura kysyi hieman epävarmana.
”Mistä he puhuvat Rigel-setä?” Lolita kysyi.
”Sanotaanko vaikka näin, ettei tuolla ole puhtaat jauhot pussissa.” Vastasin pikku kummitukselle.
”Hah, Eiji on ihan mukava kaveri.” Purrloin naurahti.
”Tunnetko sä tuon häiskän?” Kysyin siltä.
”Ehkä tunnen, ehkä en~” Kissa kehräsi. Jaaha, eli tunnet, mutta tahdot olla ärsyttävä.

Kävi kuitenkin niin, että Miwa sai kuin saikin seurakseen blondin pojan. Päätin kävellä heidän välissään, tuo kaveri ei saisi päästä liian lähelle Miwaa! Tiedä mitä se tekisi. En tiedä, miksi minua kiinnosti Miwan hyvin vointi näin paljon, Miwahan oli vain yksi hassu saparopäinen tyttö muiden joukossa. Miksi Miwa merkitsisi mitään? Se on hassu juttu, emmehän me edes olleet olleet yhdessä kauaa, silti Miwa oli tärkeä.
”Toivottavasti et ole osallisena tässä.” Miwa sähähti.
”Ei minulla ole osaa eikä arpaa tässä.” Poika vakuutti. ”Miksi ne sinut tähän sotkivat? Rigelhän näyttää olevan kunnossa.”
Totta kai olen kunnossa, mäntti.
”Koska minun piti auttaa.” Miwa murahti. ”Azura ei tykännyt kieltävästä vastauksesta.”
  Blondi nauroi. ”Vai niin.”
”Minne meidän pitää edes mennä?” Miwa kysyi.
”Yusuke asuu lähellä sitä ostoskeskuksessa jossa kävimme.” Azura sanoi. ”Menette vain ostoskeskuksen kujan poikki ja soitatte kolmannen talon ovikelloa.”
”Okei.” Miwa vastasi, muttei kuulostanut kovinkaan iloiselta.
”Otetaan mukaan lentokykyiset pokémonit.” Kai ehdotti. ”Jos löydätte jotain.”
”Tai jos jotain sattuu.” Azura lisäsi. ”Miwa voi ottaa Soran.”
”Minulla on Tama.” Kai sanoi. ”Lähetämme sen jos jotain tulee.” Sitten ne kaksi lähtivät. Kävelivät vierekkäin, kuin mikäkin pari. Saisivat kyllä ollakin pari, minun puolestani. Seurasin Miwaa, joka vaihtoi suuntaa rannan poikki. Rhydo katseli tyttöä hieman arasti.
”Ei äitiä tarvitse pelätä!” Ilse naukui.
”Luuletko oikeasti että tuo ihminen on äitisi?” Vieras Purrloin naukui.
”On, on!” Ilse vastasi innokkaasti. ”Kun äiti oli siinä kun minä tulin, äiti on äiti!”
”Ei ihminen voi olla pokémonin äiti.” Purrloin väitti.
”Että sinä olet tyhmä!” Lolita totesi. ”Tietysti voi!” Tämä näytti ärsyttävän Purrloinia, sillä sen suusta karkasi pieni sähähdys, ja pikku katti veti kyntensä esiin. Silloin Odile tipautti itsensä Miwan sylistä suoraan Purrloinin ja Lolitan väliin.
”Älä kiusaa pienempiäsi, rontti!” Se huudahti. ”Niillä on selvästi eri käsitykset kuin sinulla!”
”Ette viitsis.” Sora puuttui puheeseen.

”Mitä me sanotaan sille tyypille?” Miwa kysyi. ”En voi sanoa, pitäväni vieraille juttelusta.”
”Sanotaan vaan että otetaan osaa, kai.” Blondi sanoi epävarmasti.
”Että teetä ja sympatiaa vai?” Miwa virnuili pojalle. Katsoin huvittuneena, miten Sora yritti opetella lentämään, mutta se tuntui pelkäävän pientäkin kesäistä tuulen virettä.
”Ei tosta nyt mitään taida tulla.” Naureskelin.
”Kyllä tulee, kyllä tulee.” Sora puuskutti. ”En vain olettanu että siivet olisi näin isot!”
”Kyllä se pian sujuu.” Odile kannusti. ”Jatka yrittämistä!”
Huokaisin, että tämmöistäkin piti kestää. No kaipa tuo meni, niin kauan kunhan Miwa ei hankkinut itselleen seuraa. Sitä ei kukaan kestäisi.
Kuja oli valoisa, josta Lolita ei erityisemmin tykännyt.
”Au! Silmiin sattuu!” Se kuului valittavan. No mutta pian olimmekin sen talon edessä, jonne meidät oli määrätty ja se talo oli.. keltainen ja pieni. Jotenkin sain siitä sellaisen masentava tunnelma, piha oli likainen ja ruoho puutarhassa oli ylikasvanutta ja rikkaruohot olivat vallanneet kukkapenkin ja rehottivat nyt kellertävinä miten sattui. Sitten se talo, jotenkin sen ilmapiiri oli jähmettynyttä. Kellastuneet valkoiset verhot ikkunoissa, ja se mitä näin alakerran ikkunassa oli.. pikkuinen minä. En usko sen olleen oikea Nidoran, varmasti se oli vain pehmolelu. Mutta se oli asetettu ikkunalaudalle niin että se näkisi ulos.
”Eikö pojalta kuollut Nidoran?” Blondi kyseli. Miwa vain nyökkäsi, sitten hän katsoi minua.
”Älä huoli.” Vakuutin tuolle typerykselle. ”En mä mihinkään kuukahda.”
”Poika parka.” Odile piipitti. Se oli tavattoman empaattinen otus. Miwa kumartui taputtamaan päätäni, tai no oikeastaan korvieni väliä, varmaankin hän yritti rauhoitella itseään. Tämä talo varmaan karmi Miwaa, mistä sitäkään tietää? Sitten hän katsoi hermostuneesti blondia. Ja Lolita päätti kantaa kortensa kekoon. Se nousi Rhydon selästä ja alkoi haistella ilmaa.
”Täällä tuoksuu hyvältä!”
”Ai, niinkö siun mielestäs?” Sora kysyi. ”Miusta täällä haisee kuivalta.” Sora oli muuten oikeassa, tuoksu ei ollut hyvä, se oli ummehtunut. Katselimme huvittuneina miten Lolita alkoi hyöriä talon ympärillä ihan kuin..
”Kissa pistoksissa.” Virnuilin vieraalle Purrloinille.
”Mitä se tarkoittaa, Rigel-setä?” Ilse kysyi syvän vihreitä silmiään viattomasti räpäyttäen.
”Se luullakseni tarkoittaa sitä, että kissa on haistellut kiellettyjä aineita.” Rhydo sanoi hiljaa.
”Mutta mitä ne sellaiset ovat, Rhydo-setä?” Ilse kyseli.
”..Ehkä kerromme siitä kun olet vähän isompi.” Odile sanoi äidillisesti. Toinen Purrloin sähähti kiukkuisesti huomautukselleni.
”Mikä Lolitalle tuli?” Miwa ihmetteli. Lolita kikatteli itsekseen, ja hoki miten hyvältä täällä tuntui. Se oli mennyt ihan sekaisin.
”O-Onko Lolita tullut kipeäksi?” Ilse miukui hieman peloissaan.
”Kyllä se siitä kohta tokenee.” Mutisin itsekseni.
”Rhydo-setä, mikä Lolitaa vaivaa?” Ilse kyseli.
”En ole varma.” Kivikasa sanoi. ”Minulla on olettamus, mistä on kyse, mutta..”
”Ehkä sillä on liikaa kierroksia päällä.” Blondi mumisi ja soitti vanhan näköistä ruosteista ovikelloa. Meni hetki ja sitten toinen, mutta lopulta ovi avautui.

Oven oli avannut poika, poika jolla oli harmaa iho ja luiseva ruumiin rakenne, ja silmien alla mustat pussit. Hänen kullanruskeat hiuksensa olivat sekaisin, ja näytti siltä, kuin niissä olisi pyörinyt tornado.
”Niin?” Poika kysyi.
”Öö.. me tuota..” Blondi aloitti. Mutta pilvessä oleva Lolita päätti pistää ranttaliksi. se liihotteli sisään avonaisesta ovesta kysymättä edes lupaa.
”Tuota, Shuppetini..” Miwa aloitti. Miwa oli melkein yhtä paha kuin Lolita. ”Anteeksi.” Hän vain sanoi ja tunki sisään.
”Joo, niin me serkkuni kanssa kuulimme tapahtuneesta, ja kuten näkyy, on serkkuni Nidoranin kouluttajia ja hän tahtoi..” Tuo blondi oli terävä. Eiväthän hän ja Miwa edes näyttäneet sukulaisilta. Seurasin tietenkin Miwaa, eihän siitä tiennyt, mihin soppaan tyttö itsensä saattaisi, jos en olisi paikalla. Rhydokin tuli.
”Tuletko sä?” Kysyin yllättyneenä.
”Tuo poika on karmiva.” Rhydo sanoi. ”Seuraan mieluummin tyttöä.”
”Lolita on kipeä.” Ilse miukui.
”Hihihihii!” Tuo kuului kikattavan. ”Niin mukavan hajuista~ Lämmintä ja kodikasta!”
”Täällähän haisee home.” Sora huomautti. ”Onkohan pikkuinen vähän kajahtanut?”
”Lolita on kiva!” Kissanpentu alkoi nyyhkyttää. ”Älä sano siitä ilkeyksiä, Sora-setä!” Sitten Odile alkoi lohduttaa kissanpentua, ja yritti selittää sille, ettei Sora mitään pahaa tarkoittanut. Miwa seurasi kummitusta, eteisestä keittiöön. Keittiö oli likainen, ikään kuin siellä ei olisi siivottu viikko kausiin ja se kyllä tuntui myös huoneen hajussa.
”Hyi!” Ilse totesi.
”Tyyppi on oksentanut ihan väärään paikkaan.” Vieras Purrloin totesi.
”Ehkä hän on vielä shokissa.” Odile ehdotti.
”Lolita, tänne sieltä!” Miwa huusi. ”Ei, et leijaile karkuun!” Mutta niinhän tuo teki, heti kun Miwa oli saamaisillaan sen kiinni. Lolita nuuhki kiihkeästi seiniä, ja hyöri kuin pieni pyörremyrsky.
”On niiiiiin hyvä olo!” Se hykerteli. ”Ihihihii!”
”Tuo alkaa jo olla mielipuolista.” Totesin.
”Mikä sinua riivaa?” Miwa kyseli, saatuaan viimein pikku aaveen kiinni. Mutta pian hän huomasi jotain muuta. Siinä, pölyisellä lattialla makasi vaaleanpunainen rusetti.
”Tuohan on..”
”Se voi olla sen kuolleen Nidoranin rusetti.” Yritin toppuutella kouluttajaani. Mutta tuo rusetti näytti kyllä vähän turhan uudelta siinä pölyn peittämällä lattialla, eikä rusetti ollut tippaakaan pölyinen.
”Rigel-setä, me näimme kun tuo vaaleahiuksinen poika osti tuollaisen Cubone-tädille!” Ilse miukui kiihtyneenä. ”Eikö niin, Sora-setä?”
”Kyllä se niin on.” Sora vakuutti. Katsoin miten Miwa kumartui, ja nosti rusetin käteensä. Hän katsoi rusettia hetken, ja pisti sen sitten taskuunsa.
”Lolita, paikka!” Hän huudahti, sillä Lolita haihtui. ”Voi, hemmetti!”
”Sainpas!” Vieras Purrloin oli loikannut Lolitan päälle, sillä Lolita oli mitä ilmeisimmin yrittänyt joko mennä ja säikyttää Ilsen tai vain palata paikalleen. Mutta nyt oli violetti kissanpentu napannut sen.
”Kiitti, kaveri.” Miwa sanoi ja kaivoi nopeasti Lolitan poképallon esiin. ”Lolita, saat luvan palata.” Sen jälkeen pikku kummitus imeytyi pallonsa sisään punaisen lasersäteen saattelemana.

”Olen pahoillani, Lolita meni jotenkin sekaisin.” Miwa pahoitteli Lolitan käytöstä. ”Pitänee viedä se pokémon centeriin.”
”Niin, tuota me kuulimme siitä.. siitä..” Blondi ei oikein löytänyt sanoja.
”Mistä niin?” Poika kyseli, hän vaikutti jotenkin poissaolevalta.
”Ikävä juttu se, mitä sattui Nidoranillesi.” Miwa töksäytti. ”Otamme osaa.”
”Voi, eihän Daichille käynyt kuinkaan!” Poika naureskeli. ”Katsokaa vaikka! Tuolla se on ikkunassa katselemassa meitä! Tule tänne poika!”
Miwa katsahti minua, ja tiesin miksi. Ikkunassa oli pelkkä pehmolelu.
”Ai, mitä? Etkö pääse itse? No minä tulen hakemaan!” Sitten poika meni nopeasti sisään ja poimi uros Nidorania esittävän pehmolelun ikkunalaudalta.
”Tässä se on! Eikö olekin komea?” Poika näytti meille nukkavierua pehmolelua ja tunki sen ihan nokkani eteen. ”Katso, Daichi! Tuollainen sinustakin tulee isona!”
”Tämä on karmivaa.” Mutisin. ”Mikähän miekkosta vaivaa?”
”Olen kuullut että näin saattaa käydä joskus ihmisille, jos ne kokevat jonkin järkytyksen.” Rhydo sanoi.
”On oikein komea Nidoran.” Blondi sanoi ja kumartui taputtamaan pehmolelua. ”Pidä siitä hyvää huolta!”
”Pidän varmasti!” Poika nauroi. ”Mitä? Ai jaa. No nyt pitää mennä, Daichilla on nälkä!” Sitten poika meni taloonsa, sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi minua ja aika häiritsevästi etten sanoisi.
”Mennään.” Miwa sanoi hiljaa.
”Mitä siellä talossa oli?” Sora kysyi. ”Tyttö näyttää jotenkin oudolta.”
”Talo oli kuin kaatopaikka.” Vastasin perhoselle kävellessäni Miwan jäljessä. Ei minun tarvinnut alkaa selittää, sitä mitä talosta oli löytynyt, sillä blondi aloitti kyselyn.
”Sinä kävit siellä sisällä, oliko siellä mitään?”
”Oli kyllä.” Sitten Miwa kaivoi taskustaan vaaleanpunaisen rusetin. ”Tämä lojui olohuoneen lattialta.”
”Mutta sehän on Koemin rusetti!” Poika henkäisi.
”Oletko varma?” Miwa kysyi.
”Olen, olen!” Poika vakuutti. ”Pesuohjeessa on sen nimi!” Sitten hän näytti Miwalle pikkuisen paperilapun, joka oli kiinnitetty rusettiin, ja siihen oli raapustettu punainen K-kirjain.
”Onkohan tuo poika vienyt Koemin?” Blondi mietti.
”No hän ei ainakaan ole kunnolla tässä maailmassa.” Miwa totesi. ”Jos hän ei ole vienyt sitä, ehkä hän tietää jotain tästä kaikesta.”
”Pitäisikö meidän seurata häntä?” Blondi pohti.
”Voisi olla hyvä idea.” Miwa totesi. ”Ehkä tämä juttu sitten selvinnee..”

Miwa kutsui Ilsen, Odilen ja Rhydon takaisin poképalloihinsa, hän sanoi että suuri ryhmä vain herättäisi huomiota.
”Varo nyt.” Hän sanoi vieraalle Purrloinille, joka ei antanut Miwan rapsuttaa itseään, se yritti purra Miwaa kun tämä yritti.
”Älä yritäkään! En ole mikään sylikissa!” Kissa sähisi.
”No älä pistä pahaksesi.” Mutisin. Miwahan yritti olla sille kiltti. Miwa oli oikeastaan tosi kiltti. ”Sitä paitsi, itsepä matkaan tuppauduit.”
”Siihen minulla on omat syyni.” Kissa murahti. Saimme odottaa kauan. Ilta alkoi jo pimetä, kunnes se outo poika viimein lähti talostaan. Kuvittelin hänen ottavan sen pehmolelunsa mukaan, mutta yllätyksekseni hän lähti ilman sitä. En tykännyt kykkiä pusikossa. Täällä oli muutenkin ahdasta, kun tänne oli Miwan lisäksi ahtautunut se blondi. Teki monesti mieli pistää sitä uudemman kerran sarvellani!
”Ihan rauhassa, Rigel.” Miwa oli toppuutellut. Sora nukkui koko sen ajan, en tajua, miten se pystyi siihen.

Jouduimme liikkumaan hitaasti, ettei hyypiö huomaisi meitä. En tykännyt siitä, miten Miwa ja blondi kävelivät vierekkäin, he näyttivät siltä kuin olivat jotkin ylimmät ystävät ja minä sain kävellä Miwan toisella puolella. Sora liihotteli edellämme, se piti silmällä, ettei hörhö päässyt livistämään. Hän ei mennyt rannalle, vaan pikemminkin siihen suuntaan, mistä me olimme tulleet. En ollut sen suuremmin kiinnittänyt huomiota muuhun kuin maisemaan. Mutta nyt, huomasin asioita, kun Shamrockin metsästä tultiin ulos, metsä oli aidattu, eikä metsän laitamilla ollut muita rakennuksia kuin se ränsistynyt talo, johon hörhömme meni. Hän koputti hermostuneesti hökkelin ovea. Täällä tuoksui voimakkaasti havumetsältä ja joltain kukalta.
”Syreeni.” Miwa sanoi hiljaa. Katsoin hökkelin pihaa, ja huomasin saman minkä toisinaan höhlä kouluttajanikin, talon reunuksilla kasvoi kaksi syreeniä.
”Kun talo on näin lähellä metsää, tänne voi hyvinkin eksyä pihkaa, jos talon asukas käy aktiivisesti Shamrockin metsässä..” Miwa mutisi. Minä puolestani keskityin kuuntelemaan. Joku tuli viimein avaamaan oven, ukko jolla ei mikään koristanut päätä.
”Kalju hyypiö.” Miwa mutisi. ”Eikös Azuran lintu sanonut jotain hökkelistä ja kaljusta?” Taisipa tuo sanoakin. Mutta se oli vain hölösuu Chatot, ei se välttämättä oikeassa ollut.
”Jotkut serkut tulivat luokseni utelemaan Daichista!” Hörhö kuului sanovan. ”Ja sillä tytöllä oli Daichi mukanaan, voitko kuvitella? Ja se oli jo kehittynytkin!”
Luuliko tuo hörhö, että minä olin hänen kuollut pokémoninsa? Jo on aikoihin eletty! Se tosin selittäisi, miksi hörhö katseli minua niin häiritsevästi silloin hänen talollaan.
”Onko meillä siis uusi keikka?” Puhuja oli kaiketi tuo kalju mies, hänellä oli rosoinen ääni. ”Sovitaan että Nidorinon saat pitää kiitoksena palveluksistasi.”
”Se tekemänne seerumi saa pokémonin, kuin pokémonin seuraamaan minua kuin omaa kouluttajaansa.” Hörhö lisäsi. ”Enhän minä paljon tee..”
”Mutta muut pokémonit pidän minä.” Miekkonen julisti. ”Erityisesti salipäällikön pokémonista irtoaa paljon käteistä kun sen myy Icterinen pimeillä markkinoilla!” Vai tästä olikin kyse, tuo hörhö liikkui kaupungilla mukanaan jotain kemikaalia, mikä saa pokémonin seuraamaan häntä ja sitten hän tuo saaliin tänne. Mutta miksi tuon blondin pokémonin rusetti oli sitten löytynyt hörhön kotoa? Katsoin Miwaa tiiviisti, tyttö nyökkäsi tomerasti, hän oli ymmärtänyt.
”Mitä tehdään?” Miwa kysyi. ”Katsotaanko ympärillemme?”
”Eikö meidän pitäisi ilmoittaa toisille?” Blondi kysyi.
”Mistä? Siitäkö että parilla hörhöllä on vispilän kauppaa?” Miwa kysyi. ”Se voi olla väärinkäsitystäkin. Emmehän me tiedä, että nämä ovat varkauksien takana.”
Totta, täytyi löytää todiste.
”Sora, tähystäisitkö?” Miwa pyysi Vivillonia. ”Näetkö pihalla jotain, rakennusta esimerkiksi.”
Sora nousi varovasti siivilleen ja katsasteli maisemaa tovin.
”Täällä on ulkorakennus.” Se sanoi.
”Onkohan niillä jotain salattavaa?” Totesin. Sora tuli pian takaisin ja nykäisi Miwaa hihasta. Sitten perhonen johdatti meidät ränsistyneen hökkelin taakse, siellä oli toinen talo, mutta paljon pienempi.
”Katsotaanko sisään?” Miwa kysyi.
”Et sinä olisi sopinutkaan kaidalle tielle, Miwa.” Poika naurahti. Miwa meni kokeilemaan ovea, mutta se ei auennut.
”Lukossa.” Miwa huokaisi.
”Saanko minä?” Purrloin maukui, ja lupaa odottamatta se loikkasi maasta Miwan hartialle ja kapusi sitten alemmas tämän käsivartta pitkin. Kissa veti kynnet esiin ja kyllä, se alkoi tiirikoida metallista lukkoa niillä. En uskonut että se onnistuisi siinä. Mutta hetken kuluttua kuului kalahdus, ja ovi aukesi.
”Käykää peremmälle!” Kissa kehräsi, tyytyväisenä tekoonsa.
”Vau, taidatkin olla pikku roisto.” Miwa henkäisi.
”Sitäkin!” Kissa naukaisi. Blondi astui varastoon ennen meitä muita, vaikka oli pimeää, sen kyllä haistoi ja kuuli. Täällä säilytettiin pokémoneja. Ne valittivat hiljaisella äänellä.
”Tahdon äidin luo!”
”Kouluttajani tulee kyllä hakemaan!”
”Missä me ollaan?”
”Olkaa nyt jumalauta hiljaa.” Murahdin niille astuessani pimeyteen. ”Vai haluatteko paljastaa meidät?”
”Keitä sieltä tulee?” Joku kysyi.
”Oletteko roistoja?”
”Se vähän riippuu mistä asiaa katsoo.” Totesin. Saatoimme me ollakin roistoja, kun tällä tavoin murtauduimme toisen varastoon, mutta me emme vieneet näitä kavereita perheiltään. Miwa katsoi näkyä mykistyneenä.
”Ne.. Ne ovat täällä. Osa ainakin.” Hän sanoi. ”Hei stalkkeri, soita kytät nyt heti.”

”Sora etsi Azura ja Kai. Tuo heidät tänne, nyt heti.” Miwa sanoi Soralle, joka ymmärsi yskän, ja lähti liikkeelle. Katsoin tuon huteraa liitelyä hetken ja huokaisin. Olisi keskiyö ennen kuin se olisi saanut ne kaksi raahattua tänne asti, jos Sora ei pistäisi asioihin vauhtia.
”Minä en löydä Koemia.” Blondi sanoi. ”Koemi, missä olet?!”
”Älä huuda, hullu!” Miwa sähähti. ”Soita ne kytät, minä katson löydänkö sitä.” Miwa katsoi poikaa niin ärtyisästi, ettei siinä auttanut kieltävästikään vastata. Katsoin hetken miten blondi kaivoi kännykän esiin ja paineli lyhyen numeron. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja odotti. Sitten hän puhui ja selitti rauhallisesti tilanteen ja pyysi että tänne lähetettäisiin auto.
Auto tuli nopeasti, samoihin aikoihin kuin ne kaksi ihmistä. Hörhö vietiin talosta ensimmäisenä, mutta kalju tyyppi pakeni. Enkä nähnyt Miwaa missään. Koemi-nimistä Cubonea ei löytynyt talosta, mutta sen jälkiä kyllä löytyi, kuten myös ihmisen hiuksia, tummanruskeita hiuksia. Ja verta. Muttei pokémonin verta. Vaan ihmisen. Mutta Miwaa ei löytynyt lähitiennoilta, tai talosta. Häntä ei löytynyt yhtään mistään.

Miwa, missä sinä olet?

Kommentit:

Chidori


16>
Huh, tämä lienee yksi pisimmistä, ellei jopa pisin tähänastisista Auroraan julkaistuista tarinoista! 😮 Siihen nähden kelpo paketti, sillä tekstin määrän lisääntyessä homma on vaarassa käydä puuduttavaksi tai sitten tapahtumia on ähkyksi saakka. Alku tosin sisälsi ehkä turhan paljon toistoa aiemman luvun tapahtumista, vaikka toisaalta samat jutut oli hauska nähdä kahdesta eri näkökulmasta. Edellisen luvun jäädessä kutkuttavan jännään tilanteeseen olisi samat tapahtumat voinut kuitenkin kerrata tässä ehkä hiukan tiivistetymmin. Myös loppu tuntui vähän hätiköidyltä tarinan pituuteen nähden ja tuli vähän töksähtäen. Toisaalta myös pidin sen hektisyydestä, haha, ristiriitaista. Jännään kohtaan jäi ainakin!

Oli kyllä todella antoisaa päästä näkemään ja kokemaan asiat Rigelin silmin – sen ajatuksia kovan ulkokuoren takaa ei ollakaan jaettu ihan hirveästi. Tykkäsin etenkin noista takauman tapaisista muistelohetkistä tarinan alkupuolella. Onhan sitä jo päästy pitkälle. :> Mysteerin selvittämistä oli jännää seurata ja ilahduin huomatessani, kuinka paljon käytit pokémoneja hyödyksesi siinä. Olit jopa nähnyt vaivaa ja ujuttanut kaikki asukkaiden kommentit tarinaan mielenkiintoisilla tavoilla, vau. Yksi suosikkikohtani tarinassa oli vierailu Yusuken luona, tunnelma siinä oli aika värisyttävä ja paikoin jopa karmiva. Myös Lolita pääsi siinä ensi kertaa vähän paremmin esille, mikä oli kiva juttu. :> Mysteeri siis onnistuneesti ratkaistu tähän asti!

Rigel +2lvl +4op, Odile +1lvl +1op, Ilse +2lvl +2op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +1op, Rhydo +1lvl +3op ja Winona +5lvl +3op. Rahaa 100pd:tä, sisältää tarinapalkkion ja puolet mysteeripalkkiosta – loput saat sitten seuraavassa tarinassa, mikäli toinen kriteeri täyttyy myös aloituspokémonien osalta!

Aurora #14 > Muuan kivikasa

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori


14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli.  Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.   
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori


13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.

Aurora #11 > Näen jotain vihreää

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2015.

”No niin, sitten”, minä sanoin katsoessani sekalaista konkkaronkkaani. ”Käydään tämä vielä läpi: Me menemme nyt ensimmäiseen saliotteluumme, joten älkää odottako liikoja.”
”Nido”, Rigel sanoi päättäväisesti. Sen silmissä paloi oudohkolta kalskahtava välke, ikään kuin se olisi jo päättänyt, ettei eilinen häviö toistuisi. Ei ainakaan, jos tällä piikkipersuksella oli siihen sanomista.
”Tehkää vain parhaanne”, minä kehotin. ”Ei se haittaa, jos me häviämme tämän, yritetään sitten uudelleen.”
”Fleetch!” Splinter raakkui, se näytti aivan siltä, kuin ei aikoisi hävitä ilman taistelua.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se oli tähän asti pönöttänyt jokseenkin hermostuneen näköisesti muiden vierellä, mutta nyt se livahti jalkojeni taakse piiloon.
”Ei sinun tarvitse otella, Odile”, minä vakuutin. ”Vahdi sen sijaan ottelun aikana Yorua.” Silloin pienen ruohon ilme kirkastui ja se hieroi kalpeaa poskeaan säärtäni vasten tyytyväisenä.
”Yoru, sinä puolestaan olet liian pieni ottelemaan”, minä totesin. ”Mutta saat katsoa ottelua ja kannustaa muita.”

”No niin sitten, Trix, sinä ottelet ensimmäisenä”, minä sanoin Zorualle. ”Splinter ottelee toisena, ja koska oletan salipäällikön jättävän voimakkaimman pokémoninsa viimeiseksi, Rigel saa hoitaa viimeisen vuoron, koska se on teistä vahvin.”
”Zorua!” Trix murahti.
”Katkera totuus Trix, kestä se”, minä huokaisin. Ruohopokémonit… mitä Nobuko olikaan niistä maininnut… sitä sopikin miettiä. Vesi-tyypin iskuista ei tainnut olla niitä vastaan mitään hyötyä, mutta kun loogisesti ajattelee, kasvit eivät kestä kylmää ja tulestakaan ei olisi niille hyötyä.
”Osaako joku teistä kenties jäätyypin iskuja?” Minä tiedustelin.
”Nidorino!” Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa, se avasi hiukan suutaan ja puhalsi ilmoille huurteista hengitystä, minkä seurauksena Odile alkoi väristä kylmästä.
”Selväksi tuli”, minä sanoin. ”Mutta älä sentään ylpisty liikaa.” En oikeastaan tiennyt mitään saliotteluista, joten en tiennyt, oliko sopivaa, että ottelemaan tulleet pokémonit löntystivät vapaana, joten päätin kutsua kaikki kolme takaisin poképalloihinsa, eritoten Trix ja Rigel mulkaisivat minua pahansisuisesti, sillä en ollut vielä koskaan pitänyt niitä suljettuina poképalloihin.
”Petilil?” Odile tiedusteli ja katsoi minuun kysyvästi.
”Ei, ei teidän tarvitse”, minä sanoin kahdelle jäljelle jääneelle pokémonille lempeästi. ”Tehän vain katselette. Hei, Yoru pää pois laukustani!”
Sillä ei tuo pikkuinen korppivauva oikein jaksanut kuunnella, se oli työntänyt päänsä uteliaana laukkuuni, varmaankin sitä kiinnosti se muuan vakoilulaite ja se pokémon centeristä saamani potkupallo, Yoru sitten oli tavattoman utelias! Huokaisin syvään ja kävin poimimassa Yorun päineen kaikkineen repustani, jotta saisin repun kiinni ja heitettyä selkääni. Sitten keräsin poképallot ja asetin ne vyölleni, Yoru olikin jo valmis jännitykseen, se loikki innoissaan äännellen jaloissani, niin että meinasin kompastua mokomaan korppiin.
”Pysy nyt paikallasi”, minä huokaisin, yrittäessäni saada pikkuista kiinni. ”No niin.”
Yoru sai nyt pysytellä hartiallani, kun taas Odile matkustaisi sylissäni.

No niin, Miwa, otetaan rauhallisesti, kyllä tästä selvitään.

Suuntasin jälleen kerran hedelmätarhaan, hermostus kouri vatsapohjaani, saa nähdä, hoin itselleni, saa nähdä. Ensiksi pitäisi löytää se pirun salinjohtaja, olin kuullut, että salijohtajat tykkäsivät oleilla saleillaan, mutta salia ei näkynyt mailla eikä halmeilla, joten päätin lähteä katsomaan kaupungin vihreimmästä kolkasta, ehkä joku siellä osaisi sanoa, missä salin johtaja päivänsä vietti. Mutta loppujen lopuksi, minun ei edes tarvinnut etsiä salipäällikköä, sillä ilmeisesti näytin joltain eksyneeltä tollolta, sillä pyörittyäni samassa ympäristössä hetken, eräs nuorehko nainen – joka ei voinut olla paljoa itseäni vanhempi, hänellä oli lyhyet vihreät hiukset ja suuret siniset silmät, kuin orvokit, toisin kuin minä, hän oli pukeutunut varsin tyttömäisesti, valkoiseen pitkähihaiseen paitaan, vaaleanvihreään liiviin sekä karmiiniin punaiseen polviin asti yltävään hameeseen, tuli kysymään minulta hyvinkin klassisen kysymyksen:
”Oletko eksynyt? Olet kulkenut tästä pari kertaa.”
”En. Minä etsin salipäällikköä”, minä sopersin ja tunsin itseni typeräksi.
”Oletko haastaja?” Hän tiedusteli, ja katsoi minua kiirestä kantapäähän, hänen katseensa pysähtyi Odileen.
”Petilil!” Odile vinkaisi ja pyrki peittämään pienet valkoiset kasvonsa peittämällä ne paitaani.
”Onpa suloinen Petilil!” Vihreähiuksinen nainen kehui ystävällisesti hymyillen.
”Odile on vähän ujo”, minä totesin.
”Odile on kaunis nimi”, Vihreähiuksinen nainen kehui. ”Olet siis hankkimassa ensimmäistä salimerkkiäsi?”
”Näkyykö se noin selvästi?” Minä kysyin.
”Hiukan vain”, Nainen naurahti. ”Tulehan, vien sinut ottelupaikalle.” Minä nyökkäsin, sillä ei tämä paikallaan ravaaminen erityisesti huvittanut, parasta vain hoitaa homma, että päästään joskus täältä poiskin.

Minut johdatettiin hedelmätarhan aukealle, jota tammet ja pihlajat reunustivat.
”Ottelut käydään täällä”, Vihreähiuksinen nainen selitti, hän käveli ruohoisan kentän toiseen päähän, minä puolestani jäin toiselle puolelle. Minulla meni hetki ennen kuin edes tajusin sitä, sitten mieleni teki läimäistä itseäni otsaan, hän oli se salijohtaja, hyvä Miwa, todella hyvä…

”Käytämme kukin kolmea pokémonia”, salipäällikkö kertoi. ”Kaikki pokémonit saavat käyttää neljää oppimaansa iskua. Oletko valmis… mikä onkaan nimesi?”
”Miwa”, vastasin lyhyesti. ”Entäs siellä?”
”Abelle”, vihreähiuksinen nainen esittäytyi, odotin hänen vielä heittävän niiauksetkin, hän kun vaikutti hyvin tyttömäiseltä niin ulkonäön kuin nimenkin perusteella. ”Onnea otteluun Miwa, tehdään molemmat parhaamme!”
Minä nyökkäsin, ja laskin molemmat sekä Odilen että Yorun maan kamaralle. ”Älkääkä sekaantuko otteluun, etenkään sinä Yoru, olet liian pieni. Pidä pientä silmällä, Odile.”
”Petilil!” Odile hihkaisi korkealla äänellä.
Oli aika aloittaa, hiukanhan se nolottaa myöntää, mutta olin hiukan peloissani – enhän tiennyt, mitä tuleman piti.

”No niin, Trix!” Minä huusin viskatessani poképallon ilmaan, josta se tipahti maahan, vapauttaen pallon sisällä olevan pokémonin valkoisen valosuihkun saattelemana. ”Näytä kyntesi!”
”Zoruu!” Trix huudahti innoissaan.
”Matkaan, Percy!” Abelle huusi, heittäessään poképallon niin sanotulle areenalle. Pallosta astui ulos, jokin nelijalkainen otus, jolla oli pieni töpöhäntä ja sen päästä kasvoi lehti, se oli takuulla ruohotyyppiä.
”Chikorii!” Se huusi. Trix alkoi kiertää varovasti kehää omalla puolellaan, hyvä ettei se pyrkinyt heti hyökkäämään, Percy-niminen lehtipää päätyi tekemään samaa kuin Trix.
”Percy tee tackle!” Abelle määräsi.
”Trix, tee pursuit!” Minä sanoin. Näin alkoi elämäni ensimmäinen saliottelu, molemmat pokémonit pinkaisivat juoksuun, ne törmäsivät toisiinsa, sellaisella voimalla, että molemmat paiskautuivat tönäisyjen voimasta vastakkaisille puolille, Trix aloitti taas saman kiertelyn, millä se oli ottelun aloittanutkin.
 ”Razor Leaf!” Abelle huusi käskyksi, Percy-otus heilautti lehteä päänsä päällä, lehdestä irtautui pieniä teräviä lehden palasia, jotka se lähetti Trixin suuntaan.
”Trix, tee omnious wind!” En ajatellut sitä tarkemmin, panikoin, en tiedä miten muutenkaan asian esittäisin.
Trix näytti vetävän syvään henkeä, minkä jälkeen se puuskahti, sen hengitys oli muuttunut purppuranväriseksi, henkäyksestä muotoutui eräänlainen tuulenpuuska, joka murensi lehdet, jotka uhkasivat viiltää Trixin täyteen naarmuja, mutta tällä välin lehtipää oli kadonnut jonnekin. Se kuitenkin ilmestyi salakavalasti Trixin eteen ja huiskautti lehteään Zoruan kasvoille, Trix väisti lyöntiyrityksen, mutta sai sen sijaan kasvoihin purppuran väristä jauhetta. Trix-parka yritti ravistaa jauhetta pois kasvoiltaan, mutta ei onnistunut siinä, sen sijaan lehtipää hyökkäsi uudelleen Trixin kimppuun tacklea käyttäen. Se oli nopea, ollakseen noinkin lyhytjalkainen tapaus, edes minä en kiinnittänyt siihen huomiota, minua kun huolestutti Trix ja tuo jauhe. Pian Trix lensi kuin leppäkeihäs, ja läjähti keskelle kenttää pitkin pienehköä pituuttaan, mutta Trix ei aikonut luovuttaa, se pyrki heti takaisin jaloilleen, mutta jokin sai sen käyttäytymään oudosti, tai ainakin se näytti hiukan oudolta, Zorua tärisi kauttaaltaan, sen kasvot näyttivät pahoinvoivilta.
”Pärjäätkö, Trix?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Zorua sanoi hammasta purren. Se odotti seuraavaa iskua, ikään kuin se olisi tiennyt, mitä suunnittelin. Ja seuraava isku myös tuli.
”Tee Razor Leaf uudestaan”, Abelle käski, ja pokémon myös totteli.
Trix ei väistänyt, se kesti terävät lehdet, jotka raapivat sen turkin haavoille asti, hammasta purren se kesti kaiken, odottaen.
”Nyt, Payback!” Minä huusin, pilke Trixin jäänsinisiin silmiin palasi, se pinkaisi juoksuun, samalla kuin se yritti juosta, tosin sen askeleet olivat aika töksähteleviä. Sen ympärille oli kehkeytynyt purppurainen aura, osuessaan lehtipäähän, aura näytti katoavan ja aiheuttavan vastustajalle kipua.
Vaikka lehtipää nyt huusikin kivusta, ei se auttanut Trixiä sen enempää, sillä parka kaatui uupuneena, tärisevänä maahan. Tiesin kysymättäkin, että tämän erän hävisin minä.
”Trix, palaa”, minä sanoin ja kutsuin Zoruan takaisin palloonsa. ”Ottelit hienosti.”
”Palaa, Percy”, Abelle sanoi, kutsuen lehtipäänsä takaisin. ”Hyvää työtä.”

”Matkaan, Jim!” Abellen seuraava pokémon oli pieni apina, jonka päässä kasvoi, jokin mikä näytti erehdyttävästi parsalta.
”Pansage!” Se huusi astuessaan areenalle.
”Mene, Splinter!” Minä huusin heittäessäni pahislinnun poképallon areenalle.
”Fletchinder!” Sen huudettuaan tulilintu lehahti ilmaan, ei kuitenkaan kamalan korkealle, samalla tavalla kuten Trixkin, Splinter päätti tarkkailla vastustajaansa kauempaa.
”Älä aliarvioi sitä, pysyttele kauempana”, minä neuvoin, sillä toivoin että sillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa, jos Splinter vain pysyisi tavoittamattomissa, ainakaan mikään iljettävä pulveri ei siihen yltäisi – tai sitä ainakin sopi toivoa.
”Jim, yritä saada se alas Vine Whipin avulla”, Abelle neuvoi, viekas hymy huulillaan. Splinter kallisti päätään, kuultuaan käskyn, se liihotti varmuuden vuoksi ylemmäs, siltä varalta, että joku yrittäisi saada sen napattua kiinni. Ja se jokuhan yritti, parsa-apina kasvatti jollakin ilveellä jonkin mikä muistutti liaania, joka pyrki nappaamaan Splinteriä koivesta, mutta Splinter väisti sen leikiten, mutta apina yritti saamaa uudelleen, mitä Splinter ei huomioinut, ja se jäi nalkkiin.
”Splinter katkaise se emberillä”, minä neuvoin, liaanihan oli kasvi, eikö vain? Tulen pitäisi kyllä riittää siitä eroon pääsemiseen.
Splinter ei epäröinyt totella, se sylki suustaan pari kipinää, ne eivät katkaisseet liaania, mutta polttivat liaania sen verran että vastustaja päästi otteensa lipsumaan, ja Splinter oli jälleen vapaa.
”Hyppää ja tee leer!” Abelle käski. Olin melko varma, ettei apina yltäisi Splinteriin millään hypyllä, mutta hyppy ei ollutkaan mikään tavallinen, se apina nimittäin käytti liaani-iskuaan apuna, se iski liaanit maahan ja käytti niitä seiväshyppääjän tavoin apunaan, jotta se pääsisi korkealle – Splinterin tasolle hyökätäkseen.
”Varo sitä, Splinter!” Minä huusin.
”Pansaaage!” Apina huusi aivan Splinterin pään vieressä tuijottaen lintua vakaasti, Splinter säpsähti ja alkoi täristä menettäen tasapainonsa.
”Hyvin tehty Jim!” Abelle kehui apinaansa. ”Nyt Fury Swipes!”
”Pansage!” Otus huusi ja suoritti uuden melkein seiväshypyn, jonka aikana se iski Splinteriä – minkä nyt ylsi, raajoillaan, kerran alavatsaan ja toisen kerran jopa kasvoihin, mikä aiheutti lisää tasapaino-ongelmia, Splinter vaappui minkä kerkesi, eikä näyttänyt yhtään pitävän siitä, se näytti ärsyyntyvän, ja päästyään jälleen tasapainoonsa Splinter näytti siltä, että halusi repiä mokoman Tarzanin kappaleiksi, tai ainakin käräyttää siltä hännän. Se avasi jo nokkaansa, sylkeäkseen vastustajan niskaan kekälesuihkun.
”Odota, Splinter.” Minä toppuuttelin. ”Tee agility!”
Agility ainakin viittasi siihen, että isku lisäisi pokémonin nopeutta, tai vaihtoehtoisesti sitä, että pokémon alkaisi esitellä agility taitojaan, kummin vain, kannatti sitä ainakin yrittää. Eipä tuo nopeuskaan pahasta olisi.
”Fletchindeer!” Splinter huudahti, sen jälkeen se näytti pyörähtävän ilmassa, hetken ajan olin näkeväni, miten eräänlainen oranssi aura ympäröi sen, sen jälkeen Splinter lehahti korkeuksiin. En oikein edes nähnyt sitä, mutta tiesin, ettei tuollainen taistelija livahtaisi taistelusta omille teilleen.
”Anna palaa!” Minä huusin.
”Jim, varo!” Abelle varoitti apinaansa, joka katsoi tiuhasti yläilmoille. Sitten alkoi sataa kipinöitä, kipinöitä kirkkaalta taivaalta. Apina yritti väistellä tulisadetta, mutta aina kun se väisteli kipinöitä, jotenkin Splinter joko tiesi taikka näki, minne apina pomppi, sitä mukaan lintu jatkoi tulitustaan. Ilmassa tuoksuivat poltetut lehdet.
”Saaageee!” Apina huudahti, ja niin se alkoi juosta paniikissa edestakaisin areenan keskiosassa, sen häntä nimittäin paloi.
”Rauhoitu, Jim!” Abelle yritti rauhoitella pokémoniaan ja saada sen keskittymään otteluun, mutta siitä ei nyt tullut mitään, eikä mikään ihme – kuvitelkaa nyt itsenne siinä tilanteessa, että persuspuoli on tulessa.
”Nyt, peck!” Minä huusin.
”Väistä!” Abelle puolestaan käski. Mutta tänään Splinter oli salaman nopea, väistäminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka kyllä apina yritti, mutta Splinter liihotti nopeasti maan tasolle, nopeasti se syöksyi kohti apinaa ja kaatoi sen nopealla nokkimissyöksyllään.
Apina ei kuitenkaan luovuttanut se loikkasi nopeasti jaloilleen, siitä kyllä näki, että pokémoniin sattui, sillä olihan se saanut palovammoja – no ainakin häntäänsä ja nyt sitä vielä nokittiin.
”Nyt on tilaisuutesi, Jim!” Abelle huudahti. ”Tee lick!”
Tee mikä? Pistääkö se tuon apinansa nuolemaan Splinteriä? Apina käyttikin tilaisuutta hyväkseen, kun Splinter oli kyllin alhaalla jotta apina voisi suorittaa onnistuneen hyökkäyksen.
Niinpä apina hyppäsi Splinterin selkään ja nuolaisi linnun niskaa, Splinter ei selvästikkään pitänyt tästä, se näkyi hiukan värähtävän ja sitten se huusi vähintään ärtyneenä: ”Fleeetch!”
Tämän jälkeen lintu lehahti jälleen taivaalle, sekä minä että salijohtaja Abelle tähyilimme taivaalle, me molemmat näimme miten apina kiersi liaaninsa Splinterin kehon ympärille, mutta jokin ei näyttänyt menevän oikein, sillä apina veti äkkiä liaaninsa takaisin ja näytti itsekin oudolta – tarkoitan siis, se vain yhtäkkiä päästi irti otteensa Splinteristä ja tietenkin se putosi maahan.
”Jim!” Abelle huusi, olin kuulevinani paniikin hänen äänestään. Säikähdin itsekin, ei kai se apina nyt kupsahtanut. Apina vaikeroi sammaltaneella äänellä, hyvä. Se sentään eli.
”Flame body, olisi pitänyt muistaa”, Abelle huokaisi kaivaessaan apinan poképallon esiin.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Fletchinderin kyky”, Abelle selitti. ”Sillä on mahdotus aiheuttaa vastustajille palovammoja kosketuksesta.”
”Eihän se kuole?” Minä kysyin.
”Ei, Jim on hyvin sisukas sissi”, Abelle vakuutti. ”Vien sen pokémon centeriin myöhemmin.”
Sitten Splinter lehahti alas taivaan kaarelta, jonne se oli mennyt vetämään voitto liitonsa, se näytti hyvin ylpeältä tekoonsa. Tullessaan se nokkaisi minua poskesta.
”Teit hyvin”, minä kehuin ja silitin Fletchinderin punaista höyhenpeitteistä poskea. ”Palaa ja lepää hyvin.”

Oli viimeisen erän aika.

”No niin Rigel, luotan sinuun, että teekin parhaasi”, minä sanoin ennen kuin heitin sen poképallon kentälle.
Rigel katsahti minua varsin närkästyneesti ikään kuin se olisi sanonut, ei kun häviän tahallani, vain siksi, etten pidä sinusta. Hei kuule on minullakin ylpeyteni! Tai ehkä se oli kärttyinen, vain siksi että olin sulkenut sen poképalloon ensimmäistä kertaa yhdessä olomme aikana.
”On aika loistaa, Rosa!” Abelle totesi heittäessään viimeisen poképallonsa kentälle, pallosta astui ulos jotain vihreää, se oli jokin äärimmäisen tyttömäinen olento, jonka päätä koristivat kolme piikkiä, sillä näytti olevan jonkin sortin tekoripset ja ruusut käsinä.
”Roselia!” Otus sanoi ja silmäili Rigeliä vähän turhankin kiinnostuneena. Sitten mokoma meni ja iski silmää Nidorinolle, Rigel katsoi vastustajaansa tylsästi ja pyöritteli silmiään, varmaankin se ajatteli: anna mun kaikki kestää.
”Äläs flirttaile Rosa”, Abelle toppuutteli. ”Olet täällä ottelemassa.”
Ruusukäsi tyytyi vain nyökkäämään tyynesti, ilmeisesti ottelu ei sitä haitannut.
”Aloitetaan Growthilla”, Abelle sanoi, niinpä ruusukäsi sulki silmänsä ja kohotti ruusuiset raajansa ilmaan ja sen ympäristö alkoi hohtaa vaaleanvihreää valoa.
”Ole varuillasi, Rigel”, minä sanoin, sillä tuon täytyi olla Abellen vahvin pokémon, eikä tässä vaiheessa ollut varaa virheisiin, tämä ratkaisisi koko ottelun. Rigel tuijotti vastustajaansa, se odotti vastustajan tekevän ensimmäisen siirron.

”Tee magical leaf!” Olin saanut tarpeekseni kaiken näköisistä lehdistä ja ylipäätään vihreästä, eikä minua suuremmin miellyttänyt toinen hyökkäys missä pokémonini olisi terävien lehtien neulatyynyksi, Ruusukoura ojensi kätensä eteensä, ne ruusut alkoivat hehkua ja niistä ilmestyi teräviä terälehtiä, jotka pokémon lähetti Rigelin kimppuun. Lehdet viiltelivät inhottavasti Rigelin ihoa, mutta Nidorino ei liikkunut, vaikka lehdet raapivat sen ihon verille. Kun lehtisade lakkasi, Rigel lähti liikkeelle, se juoksi ruusukouraa kohti ja sohaisi sarvellaan vastustajaansa, ilmeisesti Abelle odotti tätä, sillä hän hymyili viekkaasti.
”Nyt Stun Spore!” Mutta ennen kuin mitään uutta jauhetta ehtikään ilmestyä, pistin minäkin suunnitelmani täytäntöön.
”Incinerate, nopeasti!” Ja nopea Rigel olikin, salaman nopeasti se sylki suustaan tulilieskan suoraan vastustajan kasvoihin, kaipa se oli kosto äskeisestä hyökkäyksestä. Iskun voimasta ruusukoura lensi taaksepäin, mutta pysyi silti pystyssä jalan tyngillään.
Rigel ei tuhlannut aikaa, sillä se tiesi, että hitaus voisi koitua sen kohtaloksi. Se ryntäsi kohti vastustajaansa kuin raivokas härkä.
”Tee peck!” Ja sen Rigel myös teki, se tökkäisi sarvellaan ruusukouran vatsaan.
”Stun Spore!” Abelle huusi, ja kun Rigel oli keskittynyt hyökkäykseensä, sai Nidorino päälleen keltaista pulveria, mikä jähmetti sen paikalleen, siksi kunnes ruusukoura ehtisi hyökätä uudestaan.
”Mega Drain!”
Taas alkoi ruusukoura hehkua kalpean vihreää valoa, mutta niin alkoi Rigelkin, näytti aivan siltä kuin se olisi imenyt jotain Rigeliltä, mutta mitä? Energiaako? Tätä ei Rigel kuitenkaan sulattanut, se käänsi kankeasti päätään ja katsoi minuun, kuin kysyen. Minä nyökkäsin. Käytä äskeistä yhdistelmää, jos suinkin pystyt.
Vaikka Rigelin liikkuminen olikin sen ihmepulverin jäljiltä jokseenkin jäykkää, se oli yhä suhteellisen nopea ja sitkeä kaveri, se ryntäsi vastustajan luo ja tyrkkäsi sitä ensin ja tökkäisi sitten ruusukouraa sarvellaan, sitten se sylki toistuvasti suustaan tulta, mikä osui suoraan ruusukouran kasvoihin.
Sitten Rigel jäi taas kerran paikoilleen, ikään kuin se ei olisi kyennyt liikkumaan.
”Magical leaf!”
Mutta Rigel oli niin omapäinen otus että se pakotti itsensä liikkeelle, se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt oli lopetus käsillä:
”Tee Focus Energy!” En tiennyt mitä se teki, mutta täytyi toivoa, että se tehostaisi jotenkin viimeistä hyökkäystä.
”Nyt Frost Breath!”

Nyt täytyi vain toivoa, että tämä päättyisi hyvin…

Kommentit:

Chidori


11>
Jäinen henkäys osui kuin osuikin piikkipokémoniin ja sai aikaan kriittistä vahinkoa. Roselia ei voi enää jatkaa. Onneksi olkoon, Miwa voitti juuri ensimmäisen salimerkkinsä!

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, Focus Energyn käyttö ennen Frost Breathia oli periaatteessa aika turhaa – kyseinen jäätyypin hyökkäys nimittäin iskee aina kriittisesti osuessaan. Tosin eihän Miwa omin sanojensa mukaan tätä näköjään tiennytkään.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas saliottelu. Tekstin perusteella on kyllä vaikea uskoa, ettet pidä saliottelujen kirjoittamisesta! Pidin etenkin Splinterin ja Jim-pansagen välisestä mittelöstä, Vine Whipin hyödyntäminen oli siinä uskomattoman nerokasta!
Jälleen kerran sain myös hykerrellä Miwan sanavalinnoille, etenkin mitä tuli pokémonien kuvailuun: parsa-apina, ruusukoura…oivoi. :’D Ylipitkiä virkkeitä oli muuten taas aika paljon, esimerkiksi ”Mutta loppujen lopuksi”-sanoilla alkavan sellaisen olisi voinut jakaa ainakin kahteen osaan.

Bellatrix +1lvl +2op, Splinter +2lvl +3op, Rigel +1lvl +2op, Yoru +2lvl, Odile +3op. Palkkioksi salihaasteen voitosta 100pd:tä, Growth-merkki ja lupa käyttää Cut-iskua.

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori


10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!

Aurora #9 > Roistoja ja bordelliasuja

Tarina kirjoitettiin alun perin Kesäkuussa 2014.

Heräsin kamalaan paukkeeseen, ja siihen että joku parkui korvani juuressa. Kun avasin silmäni, en edes nähnyt eteeni, koska makuupaikka oli niin kova, epäilin että olin joko nukahtanut, sammunut tai sitten minut oli van yksinkertaisesti heitetty tähän huoneeseen kanttu veinä jostain syystä, syystä jota en oikeastaan halua edes selvittää. Murahdin unisesti, päätäni särki ja olo oli muutenkin karsea.
Parkuja lopetti parkumisensa ja päätti sen sijaan loikata vatsani päälle, mikä ei sekään tuntunut kamalan mukavalta, suustani pääsi ontto: ”Uff!” äännähdys.
”Liil!” Ääni parkui. En oikeastaan nähnyt eteeni, mutta koska tämä oli pieni ja pyöreä – pallo, jolla oli hapsottavat hiukset, siis lehdet.
”Ei tarvitse parkua, Odile”, minä sanoin. ”Onko tuo paukuttelija sitten Rigel?”
”Nidoo!” Se vastasi kysymättäkin.
”Selvä sitten”, minä huokaisin. ”Voisitko lopettaa? Päähän sattuu, enkä muuten usko, että tuo ovi suostuu avautumaan.”
Mutta ovi avautuikin, ulkopuolelta sarasti kirkasta valoa, joka luullakseni tuli jostain valaisimesta. Rigel oli raivoissaan ja se kävi tulijan kimppuun, pistäen sitä sarvellaan.
”Auts!” Tulija parkaisi.
”Aika sonni tuo Rigel, eikö vain?” Minä naurahdin kuivasti. ”Kannattaa nyt kiltisti vain päästää meidät menemään, tai muuten.”
”Valitettavasti en voi”, stalkkerin ääni vastasi, hänen äänensävynsä oli toki miellyttävä, kuten aina, mutta siihen se sitten jäikin. ”Siinä, pue nuo päällesi.”
Lattialle heitettiin jokin vaatemytty, jonka värejä en erottanut pimeässä.
”En tasan pue!” Minä huusin. Tiedä mitä bordellikuteita se minulle kauppasi. ”Pistäpä yksi Poison Sting tuohon osoitteeseen, Rigel!”
Ja sen Rigel tekikin, se nimittäin meni ja pisti tyyppiä… no sanotaanko, että tuo mäntti ei istu viikkoon. Valitettavasti hän läksi karkuun, lukiten oven perässään.
”Hienoa…” Minä huokaisin. Odile alkoi parkua äännekäämin.
”Älä itke Odile, kyllä me jotenkin tästä selviämme”, minä lohdutin pelokasta ruohoa. ”Ovatko ne pölliineet laukkuni?”

”Hei, mitä kuvittelet tekeväsi siellä?!” Minä murahdin, kun viimeinkin löysin omaisuuteni. Jokin iso nelijalkainen tonki reppuani.
”Rinoo!” Rigel karjaisi, se ryntäsi heti kohti vierasta tonkijaa, mutta hyökkäyksestä ei tullut mitään, sillä tällä kaverilla oli selvästi pidemmät koivet, sillä se hyppäsi kevyesti Rigelin yli, sen smaragdin vihreät silmät leiskuivat pimeässä.
”Liepard”, se sanoi ja väisti samassa Rigelin toisen puskun, niin nopeasti että kovan vauhdin ottanut Nidorino kompastui omiin jalkoihinsa.
”Älä välitä, Rigel”, minä kehotin. ”Ehkä se menee tiehensä.”

 Jaa mutta minne?

Tämä huone oli pilkkopimeä, ei lainkaan ikkunoita, ainoa ovi oli luultavasti lukossa, ja vaikka siitä ulos pääsisikin, olin sataprosenttisen varma siitä, että se stalkkeri pönöttäisi ulkona vahdissa, eikä laskisi minua ulos ennen kuin olisin vaihtanut ylleni ne bordelli kuteet. Näin ollen meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä tänne mätänemään tai pistää ylleni nuo bordelli kuteet ja päästä ulos, suoraan sanottuna kumpikaan vaihtoehto ei minua miellyttänyt. Jos tuo vihreäsilmäinen vielä hyökkäisi kimppuumme, julistaisin tämän päivän huonoksi päiväksi. Mutta se tassutteli kauemmas meistä, en oikein erottanut sitä siinä pimeydessä, mutta sitten kuulin jostain narahduksen. Typerältähän tämä kuulostaa, mutta näytti siltä kuin takaseinään olisi auennut jokin ovi.
”Nidorino”, Rigel murahti ja katsoi minua.
”Tokihan sitä kannattaa yrittää”, minä myönsin. ”Parempi sekin, kun lojua tässä murjussa.”
”Lil!” Odile vinkaisi peloissaan.
”Olemme siis kaikki samaa mieltä”, minä totesin, otin laukkuni mukaan, enhän tahtonut jättää mitään varastettavaa jälkeeni.

Käytävä oli ahdas, eikä siellä nähnyt edes eteensä. Kuulin monta kertaa Rigelin murahtelevan, koska potkin sitä vahingossa kävellessäni eteenpäin.
”Sori, Rigel”, minä mutisin. ”On tässäkin salakäytävä, kun ei edes eteensä näe…”
”Rino!”
”Hups, sori Rigel”, Sitten ovi aukeni jossain edessämme, en tietenkään tiennyt minne, avautui ovi, ilmeisesti se johti hyvinkin kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Sekä minun että Rigelin piti kääntää katseemme toisaalle, sillä totesimme, ettemme halunneet sokeutua.  Pantteri seisoi ovella, odottaen meitä.
Se ei kuitenkaan jäänyt siihen koko päiväksi, sillä joku ilmeisesti sen huoneen siitä huoneesta, minne olimme menossa.
”Dana, hyvä tyttö”, Miehen ääni kehui otusta. ”Sinä siis toit hänet?”

Voi, paska.

Tietenkin tämä oli ansa, miksen osannut epäillä sitä? Tietenkin tuo rumilus johti meidät suoraan rotan loukkuun!
Jos Rigel olisi osannut kiroilla, sen suusta olisi varmaan hyppinyt sammakoita toisensa perään. Se katsahti minua, kuin kysyen, että mitäs nyt tehdään.
”Mitä luulet, Rigel?” Minä kysyin. ”Pitäisikö mennä takaisin?”
Nidorino pudisti päätään.
”Sitä minäkin”, minä mutisin. ”Minä menen edeltä, jos jotain sattuu, potkaise tyyppiä niin että tuntuu.”
”Nidorino!” Rigel myöntyi ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tule ulos, Miwa Saeki”, sama ääni komensi. ”Vai menetkö mieluummin takaisin arestihuoneeseen?”
”Ja pukisin ne bordellikuteet ylleni?” Minä murahdin. ”Unohda!”
Joku roisto se oli, se ainakin oli varmaa, olin aika tuohtunut möyrittyäni ahtaassa salakäytävässä, puhumattakaan siitä, että minut oli kolkattu varsin epämiellyttävällä tavalla – jos nyt olikaan mukavampaa tapaa kolkata joku.
”Liil!” Petilil vinkaisi.
”Älä huoli, Odile”, minä kuiskasin. ”Me kyllä suojelemme sinua, lilliputti.”

Huone olisi voinut olla tavallinen toimistohuone, mutta jokin oli toisin, se oli täydellisen siisti ja pimeä, ikkunan eteen oli vedetty verhot, enkä siksi tajua miksi salakäytävästä kohti tämä näytti niin valoisalta huoneelta, se ei voinut johtua tuosta seinustalla rätisevästä takkatulesta. Pöydän takana olevassa tuolissa istui mies, joka näytti juuri siltä, joka olisi voinut järjestää tämän koko sotkun, josta löysin itseni herättyäni.
”Hauska tavata, Miwa Saeki”, mies puheli miellyttävällä äänellä.
”Ja kukas hemmetti se sinä olet?” Minä töksäytin varsin tylysti – kuten tapoihini kuului.
”Minä johdan tätä organisaatiota”, hän sanoi täysin levollisella äänellä, samalla kun rapsutti lemmikkipantteriaan korvan takaa.
”Ja mikä on ’tämä organisaatio’?” Minä kysyin ivallisesti.
”Sinun luulisi tietävän”, tyyppi sanoi ja silmäili minua kieroilla vaaleansinisillä silmillään.
”Sori, minä en lue ajatuksia”, Minä huomautin.
”Missä Nidoranisi on?” Ukko kysyi.
”Ei minulla ole enää Nidorania”, Sanoin terävällä äänellä, se oli tarkoitettu merkiksi Rigelille, sillä tämä keskustelu muuttui hetki hetkeltä yhä häiritsevämmäksi. Rigel hiippaili esiin käytävästä, ensitöikseen se murahti paikan pääjehulle ja irvisti kauniisti sen lemmikille. Uskokaa vain huviksenne, että mikäli tilanne ei olisi ollut näin vakava, olisin revennyt nauruun.
”Se siis kehittyi?” Mies huomautti, kuin typerys. ”Mielenkiintoista…”
”Hei, äijä lopeta tuo small talk ja anna kuulua!” Minä ärähdin. ”Tahdon tietää, miksi se ruma kätyrisi on stalkkinut minua ties, kuinka kauan, ja miksi olen tällaisessa murjussa!”
”Se on tavallinen toimenpide kandidaatteja etsiessä”, miekkonen selitti minulle kärsivällisesti. ”Istu alas.” Hän viittasi pöytänsä toisella puolella – toisin sanoen minun puolellani pöytää olevaa punaisella sametilla päällystettyä tuolia.
”Kiitos, seison mieluummin”, sanoin kylmästi.
”Se oli käsky, ei ehdotus”, mies sanoi, eikä lainkaan yhtä miellyttävällä äänellä kuin äsken. Niinpä katsoin parhaaksi totella, eihän sitä tiennyt, oliko tuolla hullulla jossain käsiase piilossa.

”Otatko juotavaa?” Mies kysyi jälleen miellyttävällä äänensävyllä.
”En käytä alkoholia”, minä mutisin, sillä jos totta puhutaan olin niitä ihmisiä, joille alkoholi ei sopinut.
”Tiedän. Meiltä löytyy myös sitä omenalimsaa, josta pidät”, miekkonen sanoi.
”Oletteko te piilottaneet kameran talooni tai jotain?” Minä töksäytin.
”Emme sentään, mutta moni meikäläinen käy Aurora Townissa matkalla jääluolaan”, hän sanoi sormiaan napsauttaen. Ovi aukesi selkäni takaa ja uskokaa tai älkää, ovesta astui hovimestari hienossa mustassa puvussa, oikealla kädellä tarjotinta kannatellen, niin kuin vanhoissa elokuvissa.
Pian edessäni oli oikea samppanja lasi täynnä vihreää poreilevaa juomaa, jota Odile silmäili kiinnostuneena.
”Se ei ole myrkytettyä”, mies sanoi, huomattuaan epäilevän katseeni. ”Emme me halua myrkyttää tulevia työntekijöitämme.”
”Tulevia?” Minä toistin.
”Invisible etsii aina uusia kykyjä riveihinsä”, mies sanoi miellyttävällä äänellään.
”Älä luule!” Minä töksäytin. ”En rupea varkaaksi.”
”Etkö jo ole sitä?” Mies kysyi virnistäen. ”Sinähän tyhjensit sen pojan taskut aiemmin.”
”Se ansaitsi sen”, minä puolustauduin.
”No ajattele sitten asiaa näin: teet rikoksia vain niille jotka sen ansaitsevat”, mies sanoi. ”Vai palaatko mieluummin ennen pitkää Aurora Towniin ja tulet sisartesi kaltaisiksi tyhjäntoimittajiksi ja teeskentelet olevasi kiltti tyttö.”
Halusin keskeyttää hänet, sisareni eivät olleet mitään tyhjäntoimittajia, no Himeko oli, mutta hän oli heistä ainoa.
”Ja me molemmat tiedämme, ettet ole sitä”, hän jatkoi. ”Olet kieltänyt todellisen luontosi, aina siihen päivään asti, kun tapasit Rigelisi, haluatko palata kotiin, voitettuasi kaikki salit – me molemmat tiedämme, että vaikka sinusta tulisikin champion, joku muu valtaisi ennen pitkää paikkasi, etkö haluaisi, että kotiin palattuasi, elämäsi merkitsisi jotain?”
”Heh”, minä naurahdin. ”Olet tehnyt työsi hyvin. Seuraavaksi aiot kaiketi sanoa: me molemmat tiedämme, kuinka kilttinä tyttönä olo rasittaa sinua, ennen pitkää palattuasi tekisit saman kuin aina ennenkin, painuisit route ykköselle ja kiljuisit turhautumisesi takia? Minähän olen jo tehnyt sen, useasti.”
Mies virnisti. ”Minä puolestani voin tarjota sinulle töitä, joihin et heti kyllästy ja jos sallit, näissä töissä kukaan, ei ikinä vähättele lahjojasi enää.”
”Minä en halua mädäntyä loppuikääni linnassa, asioiden mennessä mönkään”, minä puolestani huomautin.
”Jos hoidat työsi hyvin, eivät ne sinua kiinni saa”, miekkonen ilmoitti. ”Mitä sanot?”
”Heti kun palkasta sovitaan,” Minä virnistin, sillä kaipa se olisi ihan sama mitä lähtisin tekemään. Nyt minä ainakin näyttäisin niille, että karkuri Miwasta olisi muuhunkin, kuin karkuun juoksemiseen ja masisteluun. En enää olisi sisarteni varjossa. Ja mikä parasta, nyt minua ei enää komenneltaisi taipumaan Saekin huushollin prinsessan tahtoon.
”Petilik!” Jokin hikkasi sylissäni. Pieni sipulinpää oli puolestani päättänyt maistaa limsaani, ja sille oli käynyt samoin, kuin kaikille niille, jotka joivat limsaa turhan nopeasti.

Inhosin sitä pukua. Kuten sanoin, se oli ehta bordelliasu. Siniharmaa toppi, jossa oli ruusunmuotoinen rintaneula, ja sitten hyvin lyhyt hame, housuhame, jos tarkkoja ollaan, siniharmaata, vähän tummempaa sävyä vain, alushameena jokin tyllistä tehty musta materiaali, sama jota oli käytetty hameen takarusetissa, kalanverkkosukkahousut ja pitkät saappaat. Kuka ihme tällaisenkin suunnitteli?
”Onko tätä pellen asua pidettävä koko ajan?” Minä tiedustelin.
”Vain virallisissa tilaisuuksissa”, ukkeli sanoi. ”Me emme ole järjestö, joka haluaa olla esillä.”
”Hyvä”, minä mumisin.
”Tehtävillä pukua ei tule käyttää, ainakaan niin että rikos osattaisiin yhdistää meihin – jos nyt ne edes tietävät meidän olemasta olostamme, emme ole mikään Rakettiryhmä typerine kuuluvine mottoineen.” Mies pölötti.
”Ja mitä ne viralliset tilaisuudet ovat?” Minä kysyin.
”Niistä sinulle ilmoittaa erikseen täältä siihen tehtävään valittu henkilö”, miekkonen jatkoi.
”Joka on?” Minä kysyin. Mutta siihen en tietenkään saanut kunnon vastausta.
”Hän kyllä etsii sinut käsiinsä ennen pitkää”, pomo sanoi. ”Sitä ennen sinun täytyy matkata Peacock Cityyn.”

”Näyttää siltä, että meistä tuli rikollisia, Rigel”, minä huokaisin, kun seisoimme keskellä ei mitään, toisin sanoen, hetki sitten löysin itseni jostain epämääräisestä paikasta. Epäilen, että olemme taas kerran Tangerine Cityn ulkopuolella.
”Nidorino”, Rigel murahti ja katsahti mitään, kuin sanoen: ”Ei se haittaa.”
Laskin laukkuni maahan ja avasin sen, bordelliasu oli niin syvällä laukussani, etten nähnytkään sitä, sen sijaan näin jotain violettia, soikeaa missä oli purppuran värisiä läiskiä.
”Okei, mikä hemmetti tämä on?” Minä kysyin. Otin sen käsieni väliin ja ravistin. Olikohan se jokin vakoilulaite? Tosi ovelan näköinen ainakin oli, se näytti ihan munalta, eikä ravistelu ainakaan mitään auttanut.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se istui olkapäälläni ja tunki kasvojansa kohti munan näköistä vehjettä, se näytti nuuhkivan munaa ja painoi sitten poskensa sen sileää pintaa vasten.
”No Rigel, meidän täytynee jotenkin piestä se salipäällikkö, että pääsemme asioissa eteenpäin”, minä tuumasin, Nidorino nyökkäsi terhakasti, ja hetken se näytti siltä, kuin sen huulille (jos se nyt sellaisia omistikaan) olisi kohonnut itsevarma hymy.

Kommentit:

Chidori


9>
Miwalla on kyllä asenne kohdillaan kehdatessaan laukoa noin tylyjä kommentteja rikollisorganisaation pomolle! Tosin antoi heppu tylytykselle aihettakin, ärsyttävää kun pääjehujen pitää olla aina niin salaperäisiä ja kaikkitietäväisiä. Miksiköhän muuten Invisiblen univormu kuulostaa omaan korvaani ihan nätiltä? :’D Ilman noita kalanverkkosukkahousuja, tosin. Tai rusetteja. Okei, kamala on!
Odile oli tässä söpö taustahääräilijä parkumisineen ja nikotteluineen! Rigel pääsi kerrankin oikein luvan kanssa esittelemään persoonansa tuittumaisimpia puolia. Purrloinin muna taas lähti ovelalla tapaa Miwan matkaan – repesin tosin ehkä vähän liikaa tämän luullessa munaa vakoilulaitteeksi, aijai. Kerrassaan hulvaton luku Miwan rikollisen uran alusta, erittäin viihdyttävää tekstiä sinulta jälleen!

Rigel +1lvl +2op, Odile +3op. Rahaa 60pd:tä.