Aurora #5 > Arpia itse kullekin

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Splinter, eikö sinua väsytä tippaakaan?” Minä kysyin, sillä tirppa jatkoi visertämistään. Rigel murisi ärtyneesti, sillä viserryksen täytyi käydä sen hermoille, sillä kun oli noinkin suuret korvat. Tuuli puhalsi viileänä kasvojamme vasten, tunsin Splinterin värähtävän.
”Kyllä se sitten helpottuu, kun pääsemme tuulen suojaan” minä puhelin sille. Mutta en ollut siitä niinkään varma, sillä missään ei näkynyt suojaa, vain kumpuilevaa niittyä, jonka varrella käytiin mitä ilmeisimmin pokémon otteluita.
”Yritetään ehtiä tämän tien päähän vielä tänä yönä”, minä sanoin, sillä tiesin yön olevan jo korvalla. En ollut yhtään varma siitä, mitä kotiin kuului, ja olisiko minua jo etsitty ja jos oltaisi, tulisiko joku juosten perääni? Jos tulisi, toivoin sen olevan Nobuko – hän ei sentään pakottaisi minua tulemaan kotiin. Himeko nyt viimeisenä minua etsisi, se oli varmaa. Tirskahdin ajatuksestakin hänestä rämpimästä Route 101:tä keskellä yötä. Rigel katsahti minuun uteliaana.
”Kunhan ajattelin”, minä sanoin sille. ”Väsyttääkö teitä?”
”Nidoo!” Rigel huusi ääni tarmoa uhkuen, mutta lyönpä vetoa, että päivä oli ollut sille pitkä. Ensin näemme sen hullun tai vähemmän hullun stalkkerin (mistä noistakaan tietää) Route 101:llä, karkasimme kotoa ja törmäsimme Sakuraan serkkuineen, joka yritti napata Rigelin itselleen, nappasimme yhteistuumin Splinterin osaksi tiimiämme ja eksyimme lumipyryyn. Onneksi kohtasimme sen ennustaja naisen, ja saimme jotain syödäksemme. Ja sitten tapasimme sen ukon, ja tässä sitä nyt ollaan. Kävelimme, tai oikeammin minä ja Rigel kävelimme, Splinter istui olallani, pitkin kumpuilevaa tietä. Vai pitäisi täällä olla kouluttajiakin, no eipä varmaan tähän aikaan. Mutta tietenkin kouluttajat olivat oikeita yökukkuoita, hetken kuluttua kuulimme erinäisiä huutoja, räminää ja solvauksia.

”Aya, tee Tail whip!”
”Utakata, tee pound!” Kiirehdimme äänten suuntaan, katsomaan mistä mahtoi olla kyse. Pian me näimmekin, miten kaksi pientä pokémonia otteli keskenään.
Toinen pokémoneista oli pieni hiiren näköinen ja sen turkki oli violetin vaaleanpunainen, se näytti aika pätevältä, tai ainakin sen itsetunto näytti olevan kohdillaan, jos ei muuta. Toinen pokémon oli suoraan sanottuna vaaleanpunainen pallo, jonka otsalla näkyi olevan vaaleanpunainen hiuskiehkura. Pienen hiiren kouluttaja oli noin 13-vuotias pienikokoinen tyttö, mutta tuon äärimmäisen tyttömäisen pokémonin kouluttaja oli poika. Kuinka itseään kunnioittava poika pitäisi jotain noin pinkkiä mukanaan? Sen kouluttaja oli ainakin parikymppinen nuori mies, jolla oli päässään huivi. Seisahduin niille sijoilleni, tämän täytyi olla sellainen pokémonottelu, mistä Nobuko aina oli kertonut.
Pieni hiiri heilautti häntäänsä, en ymmärtänyt, mitä se muka auttoi. Sitten se pinkaisi juoksuun ja lopulta löi palloa hännällään keskelle kasvoja, tai no pallon keskustaa.
Pallo tietenkin mäjäytti pienellä, melkein näkymättömällä raajallaan hiirtä kuonoon. Hiiri vavahti ja perääntyi, se katsoi kiivaasti vastustajaansa. Sitten pieni pallo lähti juoksemaan, en tiedä miten se juoksi niin olemattomilla jaloilla, mutta niin se vain teki. Sitten se kompastui, tai se näytti hetken siltä, että se heitti pallokuperkeikan ilmassa ja iski sitten hiirtä koko painollaan.
”Tee bite!” Hiiren kouluttaja huusi. Ihme kyllä se pikkuinen hiiri ei ollut kaatunut vielä, horjahtanut vain. Se iski pikaisesti hampaansa pallon pinkkiin hiuskiehkuraan.
”Tee Sing!” Pallon kouluttaja sanoi. Sitten pallo avasi pienen suunsa ja alkoi laulaa hiljaista mutta kaunista sävelmää. En ensin tajunnut, mitä virkaa moisella taisi olla, ennen kuin tajusin hiiren silmien menevän hiljalleen kiinni, se nukahti.
Sitten pallon kouluttaja veti poképallon esiin, pallosta lähti punainen lasersäde, se imaisi pallo pokémonin sisäänsä. Ottelu taisi olla tässä. Vaan kun ei. Pallon kouluttaja kutsui esiin noin Rigelin kokoisen piikikkään hiiren.
”Mikäs turkoosi hiiren näköinen Rigel rip off tuo on?” Minä ihmettelin.
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Tee double kick”, kouluttaja käski. Okei, onkos tämä vähän paksua? Tuo pokémonhan oli jo maassa, miksi tuo mäntti hyökkäsi vielä kerran sen kimppuun?
Onneksi pienen hiiri-pokémonin kouluttaja tajusi sen, hän juoksi kiireesti lähemmäs ja nappasi pokémoninsa ilmasta kiinni, tuon Rigel-hiiri-rip offin potkaistessa sen kiitoradalle.
”Rigel, jos minusta tulee tuollainen kusipää”, minä mutisin, Rigel käänsi katseensa minuun ja tuijotti minua tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään. ”Pure minut järkiini, kiitos.”

En ole ikinä ollut mikään ihmisiä kestävä persoona, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, että kannattaisi kysyä juniorilta, oliko sillä ja sen pokémonilla kaikki kunnossa.
Tyttö katsahti minua pelokkaasti, ikään kuin olisi pelännyt minun vievän pokémoninsa. Hän puristi pientä hiirtään sylissään, tiukasti ja näytti siltä, kun olisi purskahtamaisillaan itkuun. Hiiri oli saanut pahan tällin, mutta ei se näyttänyt unta haittaavan.
”Miten pokémonisi jaksaa?” Minä kysyin.
”Se nukkuu”, tyttö vinkaisi. ”Annan sille Potionin myöhemmin, nyt se saa minun puolestani nukkua.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Se on Rattata, normaalityyppiä”, tyttö sanoi, hänen poskensa nykivät pientä hymyä. ”Mutta kaikki sanovat sitä heikoksi.”
”Sehän on”, Rigel rip offin kouluttaja huomautti – vaikka häneltä ei mitään kysyttykään.
”Sulje suusi, neiti”, minä murahdin.
”Nidoo!” Rigel yhtyi kommenttiini ja sai peräänsä Splinterin liverrykset. Pieni Rigel kopio höristi korviaan ja rynnisti luoksemme. Se alkoi heti haistella Rigeliä, joka ei ollut asiasta turhan iloisen näköinen. Se katsoi tulokasta ärtyneesti ja naksutteli hampaitaan.
”Nidoran!” Pienempi vinkaisi innostuneena, sitten se iski silmää Rigelille.
”Nidoran! Nido!” Rigel huusi ärtyneenä. En ollut kaksinen pokémonkielen tulkki, mutta tiesin kyllä mitä se nyt ärjyi. Ja se ärjyi: Suksi kuuseen nainen!
Mutta tuo rip off oli kyllä yksi päällekäyvä pokémon, se luuli saavansa Rigelin pitämään itsestään, jos se vain lähentelisi tuota tarpeeksi paljon. Rigel hermostui ja alkoi ravata ympärilläni, ja kyllä, se toinenkin alkoi pian ravata ympyrää Rigelin perässä. Lopulta oma Nidoranini sai tarpeekseen ja valitsi pienemmän pahan. Se loikkasi maasta suoraan syliini, ja irvisti maassa olevalla erittäin rumasti – tai koomisesti, miten sen nyt ottaa. No, tämä Doris – joo, Doris oli hyvä nimi päälle päsmärille, kuitenkin päätti tehdä saman kuin Rigel, eli hypätä syliini. Vahinko vain, että Rigel vei kaiken tilan sylistäni. Kun Doris yritti hypätä syliini, pistin jalkani sen eteen, ja painoin sen maahan.
”Sori Doris, minä en vieraita mänttien pokémoneja syliini ota”, minä murahdin.
”Nori, tuletkos sieltä!” Sen kouluttaja käski, pokémon höristi korviaan, se lähti, hieman vastustelen takaisin kouluttajansa luo.

Tervemenoa!

Mutta tämä ei tarkoittanut sitä, että pääsisimme eroon mänttipäästä, jolla tarkoitan Rigel rip-offin ja pallopokémonin kouluttajaa.

”Kuka antoi luvan astua Norini päälle?” Poika kysyi. Hänellä oli aurinkolasit silmiensä edessä, vaikka oli pimeää, ja yllään punaruskea baskeri ja pitkänahka takki.
”Kuka antoi Norillesi luvan käyvä päälle päsmäriksi?” Minä kysyin.
”Sinun Nynny-Nidoranisi lähti karkuun”, poika kommentoi.
”Ensinnäkään, minun Nidoranini ei ole nynny, ja toiseksi se inhoaa naisia – kuten olisit saattanut huomata, jos et olisi pitänyt ääliömäisiä aurinkolasejasi”, Minä puhua pulputin.
”Se näyttää silti pitävän sinusta”, poika huomautti terävästi.
”Se valitsi vain pienemmän pahan”, minä murahdin. Ja se oli totta, siis kyllä minä Rigelistä pidin, mutta pitikö se minusta, sitä oli paha mennä veikkaamaan. No ehkä se piti minusta ihan vähän.
”No jaa, Nori ja eräs toinen tarvitsevat vähän lämmittelyä”, poika totesi ja hymyili, muttei mitenkään kauniisti.
”Että mitenkä?” Minä kysyin.
”Se oli kiertoilmaus ottelulle”, poika sanoi ivallisesti. ”Sinulta ei kysytä otteletko vai et. Haaste on haaste.”
”Että minullako ei ole omaa tahtoa vai?” Minä ärähdin.
”Ei kun haastajana toimin minä”, poika sanoi itsevarmasti.
”Ja mikä sinä luulet olevasi?” Minä kysyin. ”Mänttien kuningasko?”
”Olenpahan vain”, poika virnuili. ”No aloitetaan!”

No ei kai tässä muutakaan voinut…

En ollut koskaan otellut, joten en osannut sanoa miten tässä kävisi, enkä voinut olla kieltäytymättä, sillä millaisen kuvan se antaisi minusta ja pokémoneistani? Hyvä on, hyvä on, otellaan sitten, jos mänttien kunkku sitä tahtoo.
”Ulos, Shogun!”
Asetuimme vastakkain, niin että välissämme oli paljon tilaa pokémonien väliselle ottelulle. Poika päästi uuden pokémonin ulos pallostaan, se muistutti lammasta, sen raajat ja kasvot olivat tummansiniset ja villa paksua sekä vaaleankeltaista.
En antanut Splinterille mitään lupaa, mutta se liihotteli omine lupineen ottelukehään. Se luuli tätä kai leikiksi.
”Etkö kykene käskemään pokémoniasi?” Poika ilkkui, mutta minä en vastannut hänelle mitään.
”No niin Shogun, aloita thunder wavellä.”
Pieni lammas ja sen turkki alkoi hehkua kellertävää sähköä (ja minä kun luulin sähkön olevan sinistä…), sitten lammas hyppäsi kohti Fletchlingiä, mutta tirppa taitolensi… ei kun siis väisti tyylikkäästi pienen lampaan. Lammas laskeutui vähän matkan päähän odottamaan, ja minun olisi kyllä pitänyt älytä, että kyseessä oli jokin juju, mutta en tiedä olenko jo todennut tämän kylmän tosiasian – en ollut pöytälaatikon terävin veitsi.
”Tee Razor leaf”, minä käskin, mutta se ei tehnyt. Splinter vain sooloili omiaan, se teki Quick Attackin suoraan päin lammasta ja sai jonkinmoisen halvaussähkötällin – miksi sitä nyt oikeasti kutsutaankaan. Se alkoi väristä, niin että hädin tuskin pysyi siivillään. Tietenkin tuo mäntti näki tilaisuutensa tulleen.
”Tee tackle”, ja lammas totteli kouluttajaansa korviaan notkauttamatta. Se loikkasi uudelleen ja tällä kertaa, se tyrmäsi Splinterin täysin. Mutta vielä se ei riittänyt.
”Tee Thunder shock!”
Vedin äkkiä tirpan poképallon esiin, kutsuakseni sen takaisin ja ehdin juuri ja juuri, ennen kuin ilkeän näköinen salama olisi käristänyt Splinterin.
”Oliko tuo nyt välttämätöntä?” Minä ärähdin. ”Voitit jo, eikö se riitä?”
”Tahdon näkyvän voiton”, poika virnuili.
”No siinäs tahdot”, minä jupisin. En ollut enää mikään pikku lapsi, ei häviö minua haitannut, sitä paitsi en ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen. Mutta tuo käytös oli raivostuttavaa joka tapauksessa.

”Mene, Nori”, poika käski Rigel rip offia. Se astui areenalle, jos niin voi sanoa, pikemminkin se sipsutti tilaan, jossa kävimme otteluamme.
”Me emme kai voi muuta”, minä jupisin Rigelille.
”Nido”, Nidoran murahti, se hyppäsi alas sylistäni – mikä oli hyvä, sillä Rigel oli hiukkasen raskas. Se asteli areenalle, tai no ottelupaikalle.
Vieras Hiiri-Rigel, jota kutsuttiin Noriksi, iski sille silmää, Rigel näytti pahoin voivalta, sitten se sylkäisi maata kohti. Se ei todellakaan pitänyt tytöstä, ja miksi olisi? Karsea tyrkky, sitä tuo Nori ainakin oli.
”Aloita Leerillä”, minä käskin, mutta ei se aloittanut, vaan kävi suoraan asiaan, Rigel, jonka ei tietääkseni pitäisi osata tulityypin iskuja, sylki suustaan tulen lieskan ja suoraan päin neitiä. Rigel rip off kiljaisi, sillä se oli saanut palovamman oikeaan poskeensa, neiti näytti hyvin ärsyyntyneeltä – tosin kuka tahansa näyttäisi samalta saatuaan kasvoilleen tulimyrskyn. Se lähti oitis hyökkäämään.
”Tee tail whip ja double kick yhdistelmä”, sen kouluttaja käski. Tyttöpokémon totteli heti, toisin kuin omani, joka vain sooloili, miten nyt sattui miellyttämään. Kun tyttöpokémon pamautti Rigeliä hännällään kasvoihin, Rigel haukkasi sen hännästä niin lujaa että sai pokémonin jaloiltaan. Sitten se raahasi kopiota maata pitkin – juku Rigel oli kuin joku voimapesä. Kopio potki Rigeliä, mutta Nidoran vähät välitti siitä. Se raahasi päättäväisesti tyttöä päin puuta, joka kasvoi lähistöllä, sitten se heilautti pokémonin päin sitä ja päästi lopulta irti sen hännästä. Olin näkevinäni Rigel kopion päällä jotakin punertavaa, ei kai Rigel ollut sentään hakannut sitä verille?
”Antaa olla”, poika puhisi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa, mutta hän lähetti jo uuden tilalle. Se oli vihreä ja sen raajoina olivat terät, hyvin terävät terät. Eikä se turhia aikaillut, se ei kuunnellut ohjeita ja kouluttajan tyytyväisestä virnistyksestä päätellen, sen ei tarvinnutkaan. Pokémon oli niin nopea, etten edes nähnyt, kun se liikkui, sitten Rigel makasi maassa kivusta täristen, sen selkään oli tullut syvä verta vuotava haava. Pokémon oli palannut kouluttajansa luo, ja ai että se ääliö näytti tyytyväiseltä!
”Lopetus”, kouluttaja sanoi.

Okei, tämä tyyppi oli vähintään psykopaattinen, jokainenhan nyt näki, ettei Rigel tuollaisen haavan jäljiltä voinut kunnolla edes liikkua!

 Miksi hän siis pisti pokémoninsa hyökkäämään puolustuskyvyttömän kimppuun? En edes tajua miten, mutta tajuan kyllä miksi, olin yhtäkkiä jotenkin ehtinyt areenalle – jos sitä paikkaa voi areenaksi edes kutsua, puristin haavoittunutta Nidorania syliäni vasten, kun jotain hyvin terävää uppoutui toiseen käsivarteeni, se sattui ihan hemmetisti. En nyt keksi muutakaan keinoa sanoa sitä, minä kiljahdin kivusta ja tunsin, miten veri norui lämpimänä ihoani pitkin, aluspaitani oikea hiha oli vähintään mennyt rikki. Nyt sitä oltaisiin ruman sahakätisen pokémonin ruokaa, en minä nyt ihan tätä retkeltäni odottanut. Sitten pokémon lensi nurin ja haistoin palaneen käryn.
”Sinä”, pokémonin kouluttaja sähähti.
”Minä”, rento pojan ääni sanoi. ”Enkös minä ole kieltänyt muiden pokémonien rääkkäämisen Makoto Kouyama?”
”Sinä et täällä määrää, vaikka oletkin jonkun lain vartijan poika!” Ilmeisesti psykopaatin nimi oli Makoto.
”Jos äitini kuulisi, että tällä kertaa Scytherisi kävi ihmisen kimppuun, siitä seuraisi linnareissu”, poika ilmoitti.
”Vedä pitkät Reordo mikä nyt olitkaan!” Makoto haistatteli.
”Nimi on Leo, ei Reo”, vieras poika viisasteli.
”Miten vaan”, Makoto jupisi. ”Sitä paitsi tämä on ämmän omaa syytä, itse juoksi tulilinjalle!”

Vai että nyt minä olin yhtäkkiä ämmä, no mieluummin olin ämmä kuin se h-kirjaimella alkava…

”Kukaan pokémonejaan kunnioittava kouluttaja ei katso pokémonejaan hakattavan puuttumatta asiaan”, Vieras poika huomautti. ”Luulisi sinun tietävän sen.”
Makoto-niminen öykkäri ei sanonut enempää, hän pakkasi pokémoninsa ja lähti mutisten jonnekin muualle.

Takaisin mänttilään varmaankin…

”Rigel?” Minä kysyin.
Nidoran tuijotti minua punertavan ruskeilla silmillään kauan, epäuskoisena, se ei varmaan ollut käsittänyt tapahtunutta.
”Ni…doo..” Tai sitten se oli käsittänyt, muttei uskonut sitä todeksi, mistä minä tiedän? En ollut vielä päässyt perille tämän herran ajatus tavasta ja maailman katsomuksesta.
”Oletko kunnossa?” Poika, joka oli tullut väliin, kysyi, hän kumartui minua kohti katsomaan, oliko käynyt pahasti.
Hänen jaloissaan pyöri oranssi koira, jolla oli vaalea irokeesi ja paksu häntä sekä turkissa mustat raidat, se haukahti ystävällisesti. Sitten se alkoi nuolla haavaa jonka olin saanut, kuulin Rigelin murisevan mustasukkaisena.
”Rigel, tuossa kunnossa sinä et kyllä ala isotella”, minä huomautin huvittuneena. Ainakaan sen luonne ei ollut kärsinyt.
”Onko sen nimi Rigel?” Poika kysyi. Hänellä oli yötaivaan mustan siniset lyhyet hiukset, jotka kiilsivät kuin, tähdet tuolla taivaalla. Kaiken lisäksi pojalla oli tummansiniset silmät, eivät yhtä tummat kuin hänen hiuksensa kuitenkaan, pikemminkin kuin safiirit.
”Se tykkää tähdistä”, minä ähkäisin, haava tosiaan oli kipeä.
”Minä luulen, ettei se kuitenkaan pidä Orionista”, poika naurahti. Koirapokémon haukahti.
”Orionko sen nimi on?” Minä kysyin hiukan naurahtaen.
”Haava näyttää aika pahalta”, poika huomautti.
”Ei yhtä pahalta kuin Rigelin haava”, minä puolustauduin.
”Minulla on teltassani potioneita ja sidetarpeita, voimme hoitaa pokémonisi haavoja siellä, jos tahdot”, poika ehdotti. Normaalisti en olisi edes harkinnut menemistä jonkun vieraan telttaan, en ainakaan, jos teltan omistaisi joku, joka olisi vastakkaista sukupuolta. Mutta Rigel täytyi saada kuntoon.
”No hyvä on”, minä mutisin ja yritin nousta. Itse asiassa nousu sujui hyvin, ennen kuin horjahdin ja löysin itseni vieraan käsivarsilta, yih, miten romanttiselta saan tuon kuulostamaan, mutta oikeasti tilanne oli vain nolo.
”Öäh…”
”Olet saanut haavoja käsiisi”, muukalainen ilmoitti, ikään kuin en tuota olisi jo tiennyt.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, minä mutisin.
”Tulehan”, poika sanoi. Ja ei, hän ei kantanut minua, jos te niin luulette. Kävelin täysin omin jaloin.
”Lily, tule sinäkin, ruoka odottaa”, poika huikkasi ottelunsa hävinneelle tytölle.
”Kutsu minua Ririksi!” Tyttö vaati. ”Kaikki tekevät niin.”
”Et sinä ennen ole nimeäsi hävennyt”, poika huomautti kävellessämme.
”Mutta nyt häpeän!” Tyttö ilmoitti. ”Kaikki kiusaavat minua.”
”Eivät kaikki”, minä huomautin. ”Hiiresi ei tee niin.”
”Mutta Aya onkin fiksu!” Tyttö, Lily huomautti ylpeänä. ”Eikä lainkaan heikko, kunhan se vähän kasvaa.”
”Niin sitä pitää”, minä hymähdin. ”Toivon että seuraavassa ottelussa tämä jästipää osaa totella minua vähän paremmin.”
”Te tarvitsette vain aikaa”, poika sanoi. ”Milloin sait sen?”
”Tänään, tai siis eilen”, minä sanoin epämääräisesti. ”Jos nyt siis on yö.”
”Se selittääkin”, poika sanoi. ”Kyllä se siitä, teidän täytyy vain tottua toisiinne.”

Teltta, jossa nuo kaksi yöpyivät, oli nuhjuinen, hyvin kulunut ja vihreä. Sisällä oli lämmintä, ainakin olimme tuulen suojassa, ja jokseenkin tilavaa, siellä oli myös kamina, mikä selitti lämmön.
”Äiti ei ole tullut partiokierrokselta”, Lily huomautti.
”Hän palaa hetimiten”, poika ilmoitti. ”Paitasi on hajonnut.”
”Oi kun en sitä itse huomannut”, minä jupisin istuttuani niiden kahden seuraksi maahan.
”Ottaisitko paitasi pois?” Kyllä, noin hän kysyi.
”Anteeksi?” Minä älähdin.
”Leo, ettet häpeä!” Lily huudahti.
”E-En minä sitä!” Poika huudahti posket punaisena helottaen. ”Näen haavasi paremmin, side siihen on ainakin saatava, ettei se tulehdu.”
”Entä Rigel?” Minä kysyin.
”Rigel voi saada minulta yhden potionin!” Pikku Lily sanoi. ”Se palauttaa sen voimat.”
”Nido, Nidoo!” Nidoran murisi kohti muukalaista, Leoa, mikä hänen nimensä sitten olikin.
”Luulen että Rigel sanoo, että yksikin kurkistus, niin se pistää sinua piikillään takapuoleen, etkä istu viikkoon”, Minä tulkkasin, Lily nauroi.
”Ei hätää, minä katson, ettei hän tirkistele”, tyttö lupasi.
Tämän minä vain sanon, ettei tapani ole nakuilla sitten lainkaan, mutta ellen halunnut haavoineni päivineni luikkia häntä koipien välissä kotiin, oli tämä hoidettava näin. Riisuin molemmat paitani, Lily antoi minulle pyyhkeen suojaksi, eikä Leo ilmeisesti yrittänytkään tirkistellä, sillä muuten olisin kuullut selkäni takaa tuskan huudon, sillä Rigel olisi kyllä toteuttanut uhkauksensa.

Kamalan kiusallinen hetki, etten sanoisi.

Ja kiusallinen hetki sai vielä kiusallisemman käänteen, kun teltan ulkopuolelta kuului terhakas huudahdus.
”Anteeksi että meni myöhään! Onko teillä…” Sisään tuli keski-ikäinen nainen ja tietenkin hänen katseensa osui ensimmäisenä minuun, vieraaseen tyttöön ilman paitaa, pyyhe suojanaan.
”…Mitä täällä tapahtuu?”
”Hei, äiti!” Lily huudahti iloisena.
”Öh, äiti tässä on… tässä on…” Leo takelteli. ”Enhän minä edes tiedä nimeäsi.”
”Miwa Saeki”, minä sanoin.
”Makoton Scyther sai aika pahaa jälkeä aikaan, joten minä…” Leo selitti.
”Joko se kävi ihmisenkin kimppuun?” Nainen, ilmeisesti näiden kahden äiti ihmetteli.
”Minun vikani oikeastaan”, minä sanoin. ”Mutta kun se teki pahat haavat Rigelin selkään, ja aikoi satuttaa sitä vielä pahemmin, enkä minä voinut antaa sen koskea pokémoniini.”
”Vai niin siinä kävi”, nainen huokaisi. ”Olen aina ihmetellyt, miten jollekin niin epätasapainoiselle annettiin pokémon.”
Leo oli tällä välin puhdistanut haavani, ja nyt hän kietoi sideharsoa haavan ympärille.
”Tuo paita on entinen”, hän ilmoitti. ”Minulla taitaa kyllä olla samanlainen täällä jossain…”
”Se poika pitäisi saada oikeuden eteen!” Kaksikon äiti huokaisi.
”Käy vaan sääliksi niitä pokémoneja…” Lily huokaisi.
”Paitsi sitä päälle päsmäriä”, minä totesin.
”Mitä päälle päsmäriä?” Kaksikon äiti kysyi ihmeissään.
”Sen Nidoran taisi ihastua hänen Rigeliinsä”, Lily naurahti.
”Ja voin vakuuttaa, että tunne oli yksipuolinen”, minä puuskahdin.
”Tässä on se paita”, Leo sanoi ja ojensi minulle hartiani takaa mustan viikatun vaatteen.
”Leo, menehän ulos, siksi kunnes tyttö saa vaihdettua vaatteensa”, pojan äiti kehotti.
”Mutta enhän minä ole…” Poika vastusteli, mutta hänen äitinsä katsoi häntä tiukasti ruskeilla silmillään, että Leo katsoi parhaaksi totella.
Kun poika oli mennyt ulos teltasta, pukeuduin mustaan paitaan, se oli minulle hiukan iso. Vedin toisenkin paitani, T-paidan jota olin pitänyt mustan paitani päällä – onneksi se ei ollut mennyt rikki. Ilta sujui mukavasti, Leon ja Lilyn äiti – Hikaru kertoi kaikkea jännää, mitä oli milläkin katsastuskierroksellaan nähnyt, yhtäkään tylsää kierrosta ei kuulemma ollut. Sitten he söivät, ja niin söin minäkin ja Rigel sekä Splinter, koska he vaativat sitä. Splinter nukahti heti ruuan jälkeen, joten päätin jäädä yöksi telttaan, mitä turhia pientä oli enää herätellä.

Kun aamu valkeni, Splinter herätti meidät kaikki pirteällä liverryksellään. Oli aika jatkaa matkaa.
”Eikö sinun pitäisi syödä jotain?” Lily kysyi unenpöpperöisellä äänellä.
”Keksin kyllä jotain”, minä vakuuttelin.
”Minne olet menossa?” Leo tahtoi tietää.
”Ajattelin käydä Mindaro Townissa”, minä sanoin.
”Sinne en mene ikinä!” Leo huudahti.
”Me tulemme sieltä”, Lily selitti. ”Kun menet sinne, kannattaa käydä yhden kasvattajamummon luona, hän tietää yhtä sun toista pokémonien hoidosta.”
”Kiitos tiedosta”, minä kiitin. ”Mutta nyt minun on lähdettävä.”
”Syö nyt ensin jotain”, Hikaru kärtti. ”Sen jälkeen Leo saa saattaa sinut.”
”En minä halua sinne takaisin!” Leo huudahti hätäisesti, mutta sulki suunsa, kun äiti mulkaisi häntä paheksuvasti. Niin minä sitten jouduin syömään aamupalan, Hikaru pakkasi meille vielä evääksi voileipiä, että varmasti jaksaisimme – vaikka kuten hän sanoi, matka ei ollut enää pitkä.
”Sinä tarvitset kulkuluvan, että pääset Quartz Canyonin läpi”, Leo ilmoitti heti kun möngimme pois teltasta.
”Ja sehän nähdään”, minä virnistin.
”Nidoo!” Rigel lisäsi.
”Fleeetch!” Splinter sirkutti iloisena – se oli jälleen ottanut hartiani paikakseen.
”Mistä vetoa, että pääsen vartijan ohi ilman että hän huomaa mitään?” Minä heitin.
”Tuota minä en usko”, Leo sanoi suunnatessamme kanjonille. Mutta minä uskoin, että pystyisin siihen, ei vaan minä tiesin, että pystyisin siihen.
”Hyvä on”, poika huokaisi lopulta. ”Jos teet niin, saat minulta yhden TM-levykkeen.”
”Sovittu!” Minä julistin.

Ja totta se oli. Quartz Canyonilla vahtia piti pönäkkä mies vartija ja Houndoom. Tai jos kuvia oli uskominen. Se ainakin näytti siltä.
”Rigel ja Splinter”, minä kuiskasin. ”Härnätkää vähän pönäkästä ja sen pokémonia, niin kauan kunnes olen päässyt vartijan ohi, seuratkaa sitten.”
Rigel nyökkäsi ja Splinter liversi suostumuksen merkiksi. Rigel olikin mestari härnäämisessä, se vain käveli muina miehinä Houndoomin eteen ja alkoi pöllyttää hiekkaa ja likaa pokémonin päälle, mistä se ei tietenkään ilostunut, vaan lähti jahtaamaan Nidorania, mutta onneksi Rigel oli nopea pirulainen. Splinter keskittyi vartijaan. Ensin se syöksyi miestä päin korkealta taivaalta ja alkoi sitten nokkia miehen kaljua päälakea. Mies kirosi ja yritti hätistää tirpan kimpustaan, mutta siitäkös Splinter vasta riemastuikin, se alkoi heti leikkiä miehen kanssa hippaa, aina kun mies luuli saavansa linnun kiinni, se vaihtoi paikkaa, kiusatakseen miekkosta. Kun mies keskittyi Splinterin hätistelyyn ja hänen pokémoninsa Rigelin jahtaamiseen, sain minä livahdettua sinne, minne halusinkin. Viittasin pokémonit luokseni, Rigel ja Splinter kilpailivat siitä, kumpi ehtisi ensin. Kisan voitti Splinter.
”Älkääkä tulkokaan takaisin!” Vartija huusi näreissään, mutta ei huomannut minua.
”Tehtävä suoritettu”, minä naurahdin silittäessäni Splinterin sulkia ja taputtaessani Rigelin selkää hellästi.

Mindaro Town, täältä tullaan!

Kommentit:

Chidori


Olipas mukava heppu tuo mänttien kuningas aka Makoto. 🙂 Miwa sai oikein kunnolla pataan itsekin. Doris- siis Nori oli ihanan ärsyttävä neitihahmo, samanlaisia onkin ehtinyt olemaan tarinassasi jo jonkin verran, vaikkakin enemmän ihmispuolella. :’D Hirmu usein saa muuten lukea tarinoita, joissa päähenkilö tunnistaa kaikki kohtaamansa harvinaisemmatkin pokémonit, vaikka olisikin 10-vuotias aloitteleva kouluttaja. Siksi onkin hauskaa lukea Miwasta, joka ei tunnista edes Rattataa, nuo kuvaukset pokémoneista Miwan näkökulmasta on vaan niin mainioita! :–D Rigel-hiiri-rip off on varmaan omaperäisin tapa kuvailla naaraspuolista Nidorania ikinä. Tästä luvusta satuin bongaamaan tavallista enemmän kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä, mutta eivät ne kuitenkaan lukukokemusta pilanneet. Huolellisuutta kuitenkin enemmän sitten jatkossa~ Kokonaisuutena tämä oli todella hauska luku, huumoria ei kyllä tarinoistasi pääse puuttumaan. :’D

Rigelille tasoja kolme ja onnellisuutta neljä pistettä, Splinterille taas tasoja kaksi ja onnellisuutta kahden pisteen verran. Rahaa saat tarinasta 75pd:tä ja kanjoniin livahtamisesta (jota ei muuten vielä olisi tarvinnut tehdä, reitille 108 päin mentäessä vasta :’>) ekstraa 15pd:n verran!

Aurora #3 > Rahvaanomaista menoa

Tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2013.

”Älä huoli Rigel, me emme mene kotiin”, minä vakuutin sille.
”Nidoo?” Nidoran katsoi minua kysyvästi.
”Me lähdemme kiertomatkalle, palaamme sitten joskus”, minä mutisin. ”Nuo saavat vähän miettiä kannattaako Himekoa paapoa.”
Rigel murahti ja nyökkäsi. Sitten se teki jotain odottamatonta, se kääntyi ja pöllytti lunta päälleni takajalkojensa avulla.
”Hei!” Minä huudahdin. ”Senkin, Rigel!” Nidoran juoksi, katsoi taakseen ja pöllytti lisää lunta päälleni.
”Itsepähän kerjäsit!” Minä julistin ja otin maasta lunta, pyörittelin sen kädessäni palloksi. ”Täältä pesee!”
Heitin Rigeliä sillä, se osui Nidorania päähän. Se ravisteli lumen päältään ja odotti että juoksisin sen kiinni.

Mokomakin vintiö.

Juoksin tietenkin Rigelin kiinni, silloin se pöllyytti lisää lunta päälleni.
”Rigel!” Minä huusin ja heitin Nidorania uudella lumipallolla, nauroin. Rigelkin näytti tykkäävän uudesta leikistä, se pöllyytti päälleni lunta, minkä jaksoi. En ollut ennen erityisemmin välittänyt leikkimisestä pokémonien kanssa – tai pokémoneista yleensäkään, mutta se johtui lähinnä Himekosta ja Hirosta. Himeko ei koskaan leikkinyt pokémoniensa kanssa. Hän vain oli, harjasi ja muuten hoiti niiden ulkonäköä. Jos Rigel kuuluisi hänelle, hän olisi varmaan sitonut rusetin Nidoranin toiseen korvaan, mutta olen varma, ettei Rigel pitäisi siitä sitten tipan tippaa.  Sitten Rigel pysähtyi.

”Hei, se on villi Nidoran!” Joku tyttö kuului huutavan. ”Minä nappaan sen!” Anteeksi, kuinka? Se sai minuun vauhtia, sillä kukaan ei kyllä nappaisi Nidoraniani! Päästyäni lähemmäs, näin aukean, siellä seisoi tyttö jolla oli jään siniset hiukset, hänen vierellään oli jokin pokémon. Jokin pieni ja sininen, jonka päästä kasvoi vihreitä lehtiä. Hyvin kummallinen näky kylmässä ja lumisessa metsässä, lyön vaikka vetoa että tuolla pokémonilla oli kylmä.
”Hana tee absord!” Tyttö määräsi, silloin sinisen pokémonin vihreät lehdet alkoivat hehkua, oli sanomattakin selvää, että se aikoi hyökätä Rigelin kimppuun. Rigel murisi, muttei tehnyt yhtään mitään, minä puolestani astuin kiireesti edemmäs ja nappasin Rigelin sivuun, ennen kuin isku ehti osua siihen.
”Mitä ihm…” Tyttö sadatteli.
”Tuo on minun repliikkini.” Minä vastasin, puristin Rigeliä sylissäni ja tuijotin tyttöä, joka oli juuri määrännyt pokémoninsa käymään Rigelin kimppuun.
”Hei, se Nidoran on minun!” Tyttö kiljahti.
”Enpä usko”, minä puolestani vastasin. ”Tämä Nidoran on minun.”
”Todista se sitten!” Tyttö rääkäisi, jostain syystä hän toi mieleeni aivan Himekon. En joka tapauksessa voinut muuta kuin vetää laukkuni sivutaskusta Rigelin poképallon.
”Tämä on Rigelin poképallo”, minä sanoin. ”Haluatko väittää vastaan?”
”Se on kenen…?” Tyttö kysyi, nyt hän katsoi minua rumaa vinoa nenäänsä pitkin.
”Rigel on Nidoranin nimi”, Minä vastasin. ”Tiedäthän, Rigel on tähden nimi, ja Rigel sattuu pitämään tähdistä.”
”Tuota minä en usko”, tyttö torasi.
”Parasta uskoa”, sanoi joku toinen, pusikossa rönynnyt poika, siitä päätellen, että hän näkyi hajottaneen juuri housunsa. Hänen hiuksensa olivat laventelin väriset ja silmät ruskeat kuin pähkinäpuu.
”Sakura, oikeasti”, poika huokaisi. ”Tuo Nidoran on jo varattu.”
”Mistäs niin päättelet?” Ilmeisesti Sakura-niminen tyttö ärähti.
”Siitä, että tuo Nidoran on niin nätisti hänen sylissään, eikä yritäkään pistää häntä”, poika selitti ja viittasi Rigeliin.
”Se johtunee siitä, että Rigel on pistänyt minua jo tänään”, minä huomautin.
”Ja tiedoksesi, rakas serkkuni – Rigel on tähdistön nimi”, poika lisäsi.
Tyttö murahti. ”Älä sitten päästä hirviötäsi kimppuuni, Michi!”
”Tange!” Pojan sylissä oleva pokémon vinkaisi.
”Älä välitä, Hana”, Michiksi olettamani poika sanoi ja silitti sinisistä köynnöksistä koostuvaa pokémonia tämän päälaelta. ”Et sinä mikään hirviö ole.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Etkö sinä sitä tiedä?” Sakura huudahti kaikki tietävään sävyyn.
”Sakura, sulje suusi”, Michi ärähti. ”Tämä on Tangela, se on ruohotyyppiä, eikö olekin nätti?”
”On se”, minä hymyilin ja se oli totta. Pieni köynnöksistä koostuva pokémon oli oikein söpön ja persoonallisen näköinen.

”Se ei kuitenkaan ole voimakkain”, Sakura leveili. ”Mitä taas tulee minun Nobaraani…”
”Sinä ja sinun Oddishisi.” Michi huokaisi. ”Ei sekään osaa vielä mitään erikoista. Ja etkö sinä juuri äsken kutsunut sitä Hanaksi? Sehän on minun Tangelani nimi!”
”Oddish!” Tytön sylissä oleva pokémon murahti loukkaantuneena, kun sen kouluttaja alkoi puhista:
”Hana on sen lempinimi!” Mutta tytön serkku vain huokaisi kyllästyneesti, ja pyöritteli silmiään, ikään kuin olisi jo käynyt tämän keskustelun.
”Kukas sinä olet?” Hän kysäisi, puheen aihetta vaihtaakseen. ”Oletko vasta aloittanut matkasi?”
”Nimi on Miwa Saeki”, vastasin lyhyesti. ”Sain Rigelin äsken, mutta tapasin sen eilen.”
”Miksi sen nimi on Rigel?” Michi kysyi.
”Se tykkää tähdistä”, Minä vastasin lyhyesti, olinhan vasta selittänyt koko jutun. ”Entäs hän?”
”Hana vaikutti sopivalta nimeltä”, Michi vastasi. ”Kun näin tämän, Hana vain tuli mieleeni.”
”Ja mistä sinä tulet?” Sakura kysyi, muttei tippaakaan ystävällisesti.
”Tulen Aurora Townista, tästä vierestä”, vastasin todenmukaisesti.
”Oletko sinäkin matkalla Cordovan Towniin?” Michi kysyi.
”Jos se on seuraava kaupunki, niin kyllä”, Minä vastasin. En oikeastaan edes ajatellut seuraavaa määränpäätämme, pääasia oli vain se, että pääsimme pois tuosta tuppukylästä.
”Sehän on mukavaa”, Michi hymyili. ”Tuletko yhtä matkaa?”
”En usko, että se on sopivaa”, Sakura puuttui puheeseen. ”Meidän ei tule näyttäytyä rahvaanomaisten tyyppien kanssa.”
”Sakura!” Michi ärähti.
”Sanoitko rahvaanomainen?” Minä kysyin. ”Mistäs moinen?”
”Sinun pokémonisi juoksee vapaana”, Sakura huomautti.
”No se saa liikuntaa”, minä puolustauduin. ”Eipähän liho.”
”Ja juokset ulkona tuossa asussa”, Tyttö lisäsi, osoittaen asukokonaisuuttani. Katsoin hameeseen ja toppiin sonnustautunutta tyttöä hetken. Hän ei tainnut olla täältäpäin.
”Jos et ole huomannut, prinsessa,” minä vuorostani huomautin. ”Täällä on tähän aikaan vuodesta helvetin kylmä.”
”Loukkaatko sinä minua?” Tyttö kivahti.
”En missään nimessä”, minä vastasin. ”Sinä et taida olla täältä päin.”
”Mitäs tuo sitten tarkoitti?” Sakura kysyi.
”Asustasi päätellen, olet lähdössä aurinkolomalle”, minä selitin. ”Mutta täällä tupruttaa lunta kahdeksana kuukautena vuodessa.”
”Sakura”, Michi sanoi ennen kuin tyttö ehti avata suunsa. ”Ole hiljaa. Minusta tuo, jos mikä on rahvaanomaista.”
Siitäkös tyttö pöyristyi, hän lähti marssimaan pitkin askelin edessä olevaa tietä Oddish sylissään. Jos hän jatkaisi pokémoninsa hyysäämistä noin, siitä tulisi vielä lihava, minä puolestani laskin Rigelin maahan, vaara taisi olla ohi, ja se voisi kävellä omin jaloin.

”Olen pahoillani tuosta”, Michi sanoi. ”Hän on kuin joku olisi tehnyt hänestä kuningattaren.”
”Sen huomaan”, minä mutisin.
”Kiitos vanhemmille”, Michi virnisti. ”Tuletko? Mennään samaa matkaa.”
Mitä olisin voinut sanoa? Ei kiitos, olen ihmisvihaaja. Jos totta puhutaan, olisin halunnut matkustaa yksin, tai kaksin, Rigel ja minä. Rigelkin taisi olla samaa mieltä, sillä se murahteli siinä jalkani vieressä epämääräisesti.
”Kyllä minä tajuan, Rigel”, minä kuiskasin. ”En minäkään erityisesti tykkää tästä.”
”Tuletko sinä?” Michi huikkasi.
”Joo!” Minä vastasin. ”Ala tulla, Rigel.” Rigel murahti tapansa mukaan epämääräisesti ja lähti seuraamaan minua.
Minä puolestani jotenkin arvasin, että tästä tulisi pitkä matka, mutta sitä en arvannut, että jouduin tenttiin.
”Minkä ikäinen olet?” Michi kyseli.
”21”, minä vastasin.
”Mihin aiot erikoistua?” Oli seuraava kysymys, jota en ollut edes ehtinyt miettiäkään, mutta annoin helpoimman vastauksen.
”Minusta tulee kouluttaja – ainakin näillä näkymin”, Vaikka, en ollutkaan täysin varma ammatistani, mutta kannattihan sitä ainakin yrittää.
”Sitten sinä varmaan tiedät paljon pokémoneista”, Michi totesi, eikä hänellä ollut aavistustakaan miten väärässä oli. Siksi siitä seurasikin kiusallinen hiljaisuus.
”Tiedätkö sinä?” Michi kysyi lopulta.
”Enpä juuri”, minä myönsin.
”Kai sinä sentään tiedät, että oma pokémonisi on myrkkytyyppiä?”
Minä huokaisin. ”Joo.”
”Selitänkö hieman, miten kaava toimii?” Poika kysyi avuliaasti.
”Tee se”, vastasin mutten ollut innokas kuulemaan tsiljoonaa eri asiaa pokémoneista ja niiden hoidosta.
Mutta siitä ei onneksi tullut, mitään sillä Himekon kopio alkoi kirkua kuin syötävä. Jokin matoa muistuttava pieni pokémon oli alkanut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
”Michii! Ota se pois! Ota se pois!” Tyttö kirkui.
”Tuon takia Himeko lähtee harvoin kotoa”, Minä kuiskasin Rigelille ja virnistin. Voisin olla varma, että Nidoran naurahti toteamukselleni. Michi-parka joutui juoksemaan serkkunsa kiinni ja rauhoittelemaan tätä.
”Ota se pois! Minut täytyy viedä varmasti pokémon centeriin! Tuo mato on myrkyllinen, ihan varmasti on!”
”Rauhoitu, Sakura”, poika huokaisi. ”Se on vain Wurmple ja näyttää ihan vaarattomalta…”
”Vielä pahempaa!” Tyttö parkaisi. Siinä välissä minä olin ehtinyt jo kävellä Rigel kanssani heidän luokseen.
”Voi hyvä luoja”, minä päivittelin silmiäni pyöritellen. ”Pikku kaverihan kuuroutuu ennen kuin se hätistetään pois.” Siksipä minä kumarruinkin pienen punaisen madon puoleen ja ojensin sille kättäni.
”Älä ota henkilökohtaisesti, kamu”, minä sanoin. ”Mutta tulehan nyt, ennen kuin kuuroudut täysin.”
Pieni mato näytti olevan samaa mieltä, joten se luikersi kädelleni, autoin pikkuisen erääseen puun koloon, siellä sillä olisi sentään lämmin. Eikä sieltä luultavasti löytyisi kirkuvia tyttöjä.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Vaara ohi”, Michi totesi.
”Eikä ole, se… se… se…!” Draamakuningatar Sakura jatkoi.
”Meni puun koloon sinua piiloon”, minä huokaisin. Sitten jokin lehahti puuhun, se näytti pieneltä linnulta.
”Hei, se on Fletchling!” Michi hihkaisi. ”Niitä ei näe täällä usein.”
”Fletchling?” Minä toistin.
”Normaali ja lentotyypin pokémon”, Michi täsmensi. Fletchling katsoi meitä uteliaasti, Rigel puolestaan tuijotti sitä äreästi. Sitten Fletchling nousi siivilleen ja syöksyi huimaa vauhtia kohti Rigeliä. Ja Pam! Se törmäsi päistikkaa Nidoraniin sellaisella voimalla, että Rigel lensi kylkensä varaan. Mutta sehän ei pysäyttänyt Nidorania, Rigel nousi ylös ja murahteli, sitten se katsahti minua.
”Nidoo!”
”Et kai sinä halua tapella?” Minä kysyin.
”Kyllä se taitaa haluta otella”, Michi sanoi ja heitti minulle jonkin punaisen laitteen. ”Näet tuolta liikkeet mitä Rigel osaa.”
”Hmm…” Rigel osasi kolme iskua, Leerin, Peckin ja Focus Energyn. Fletchling syöksyi uudelleen, tällä kertaa se myös kiljui kimeällä äänellä. Rigel ei antanut linnun osua itseensä toista kertaa, joten se hyppäsi ajoissa pois tieltä. Sitten se katsoi minua uudelleen.
”Ööh… Tee Peck,” minä sanoin. Rigel odotti, että Fletchling kaartaisi uudelleen kohti meitä maassa olevia ja se tekikin sen, mutta suuremmalla nopeudella kuin hetki sitten.
”Se on Quick attack,” Michi sanoi. ”Valmistaudu.”
”Rigel, hyppää!” Minä huusin. Se olikin pienelle Nidoranille helppoa.
Pelkäsin, että pokémonit löisivät rytäkässä päänsä yhteen, mutta juuri kun Flethlingin pää olisi osunut Rigeliin se kääntyi ilmassa, niin, että se pääsi kiepsahtamaan linnun mahan alle, sitten se pisti Fletchlingiä otsassaan olevalla piikillä.
Lintu huusi kivusta, mahan alunen taisi olla sen herkkä kohta. Lintu alkoi kieppua tuulessa, ja näytti jo siltä, että se putoaisi tai iskeytyisi päistikkaa puuhun, Rigel puolestaan laskeutui maahan kauniisti suoraan lyhyille jaloilleen.
”Miwa, koppi!” Michi huusi, hän heitti minulle jonkin pallon, se oli samanlainen kuin Rigelinkin poképallo.
”Koeta pyydystää se,” poika kannusti. ”Muuten se saattaa loukkaantua.”
Totta tuo. Niinpä minä heitin pallon kohti lintua. Pallo avautui ilmassa, ja sen sisältä purkautui punainen valo, joka imaisi linnun sisäänsä, sitten pallo tipahti maahan ja alkoi kieriä. Se kierähti kerran, ja toisen ja kolmannenkin, sitten se jäi maahan, minun ja Rigelin eteen makaamaan.
”Sinne jäi!” Michi hihkaisi. ”Nyt sinä pyydystit sen.”
”Pyydystinkö?” Minä kysyin.
”Joo”, Michi sanoi. ”Se on nyt sinun.”
”Saanko pitää sen?” Minä kysyin. ”Pallo oli sinun…”
”Voin ostaa lisää”, poika vakuutti.

Niinpä otin pallon mukaani, Rigel nuuhki palloa hetken ja nyökkäsi. Se näytti tyytyväiseltä itseensä. Pistin pallon laukkuuni ja päädyin jatkamaan matkaa näiden serkusten kanssa. Tällä kertaa prinsessa Sakura päätti vaivautua kulkemaan samaa tahtia meidän muiden kanssa. Sitten alkoi lumimyrsky.

Tämän täytyi olla niitä kuuluisia talven viimeisiä myräköitä.

”Voi kun kiva”, minä huokaisin. ”Rigel, hyppää kyytiin.”
”Nidoo!” No en varmasti, niin se varmasti ajatteli.
”Hei, en halua, että eksyt tässä pyryssä!” Minä korjasin. Nidoran punnitsi sanojani hetken, sitten se päätti hypätä syliini – varmuuden vuoksi, mikä oli hyvä, sillä tuuli koveni sellaisiksi puuskiksi, että se olisi voinut viedä Nidoranin mennessään. Oli hyytävän kylmä, kuulin Sakuran valittavan asiasta, hänellä se vasta täytyi kylmä ollakin, minäkin palelin, vaikka olinkin pukeutunut lämpimästi. Kiersin käteni Rigelin ympärille hyvin tiukasti, kuvittelin että sillä olisi edes vähän lämpimämpi kuin itselläni, mutta epäilin että se oli itsekin jäätymässä kalikaksi. Matka tuntui pitkältä, olimmekohan eksyneet tässä pyryssä?
”Olit aivan oikeassa Hypnoseni”, kuulin lämpimän äänen sanovan jostain läheltä, ehkä edestämme, mutta lumipyry oli niin tiheää, että tuskin näin sinnekään.
”K-K-Kuk-k-k-ka siellä?” Michi kysyi ääni kylmyydestä väristen.
”Köyhä ennustajanainen vain”, ääni vastasi. ”Hypno sanoikin, että saamme pian vieraita, jotka tarpovat lumimyrskyssä.”
”E-E-E-Emmehän sattuisi olemaan kaupungin liepeillä?” Minä puolestani kysyin värisevällä äänellä.
”Olette aivan Cordovan Townin liepeillä, kultaseni”, ääni vastasi. ”Seuratkaa siis minua.”
”Ei millään pahalla, nainen”, Sakura niiskutti. ”Mutta ei tässä pyryssä tahdo nähdä eteensä.”
”Se ei ole mikään ongelma”, naisen ääni vastasi. ”Kunhan vain seuraatte ääntäni, pääsette kyllä perille.”
”Onko tyhmempää kuultu?” Sakura jupisi.
”Minä kuulin tuon, nuori neiti”, naisen ääni vastasi terävästi.
”On itse asiassa”, Minä huomautin. ”Se äskeinen kiljuntasi nimittäin.”
”Rahvaanomaista”, Sakura murahti vastaukseksi.
”Oi, anteeksi prinsessa”, minä naurahdin pilkallisesti.
”Olemme perillä”, naisen ääni julisti. ”Tulkaahan nuoret, vien teidät kotiini lämmittelemään.”
Mutta minä en nähnyt vieläkään kunnolla eteeni, puut olivat kuitenkin jääneet taakse, nyt näin rykelmän taloja ja valoja. No ainakin olimme poissa metsästä, ja mikä parempaa, kukaan ei etsisi minua, ei tässä lumipyryssä.
”Miten jakselet, Rigel?” Minä kysyin.
”Nido!” Nidoran vastasi kovalla äänellä.

No ainakaan se ei ollut jäätynyt syliini.

Kommentit:

Chidori


Tarina 3 >
Eipä päässyt Miwa vieläkään pälkähästä, kun sai matkakumppanikseen aivan siskonsa kaltaisen diivan. :’D Vaikuttaisi kuitenkin, että Miwa pystyy nyt pitämään paremmin puoliaan, kerta Michikin on paikalla rauhoittamassa siskoaan. Neitosten välinen ivailu oli kyllä hauskaa luettavaa. Ja oi, Tangela! Jostain syystä tuppaan välistä unohtamaan tämän pokémonin olemassaolon, vaikka kovin sympaattinen ja suloinen köynnöspokémon onkin kaikessa mystisyydessään. Mukavaa, että epäsuosituillekin pokémoneille annetaan tilaa parrasvaloissa, vaikka näin sivuhahmojen pokémonina. :3

Rahaa saat taas 70pd:tä. Rigelille 3 tasoa, samaten onnellisuutta. Splinterkin pääsi tähän mielenkiintoiseen kööriin mukaan ja saa ottelusta kahden tason verran kokemusta!

Vanhat Vihellyksen tarinat 13 > Romanttista hömppää

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Maaliskuussa 2013.

”Skaaaaar!” Kiljaisi sylissäni oleva vasta kuoriutunut Skarmory.
”Fee..” Mutisi pieni Feebas sen vierellä.
”Swiiiii!” Sininen Swinub äännähti.
Skarmory avasi siipensä, niin että otteeni kirposi kaikista kolmesta kuoriutuneesta. Ne rysähtivät lattialle, pieni Feebas putosi sinisen Swinubin selkään.
Skarmory sen sijaan liihotteli ympäriinsä tuijotellen muita pokémoneja ylen katsovasti.
Silloin juuri Brett, tuo ainainen iltojen piristys saapasteli ovesta sisään, ja minun on myönnettävä että se oli hauska näky
. Sillä heti kun pieni Skarmory näki Brettin, se päätti syöksyä veljeni kimppuun.
”Skaaaar!” Pokémon karjaisi ja syöksyi ilmasta kohti veljeäni.
”Ääääk!” Brett karjaisi ja maastoutui.
Minä nauroin ja poimin maasta pudonneet pokémonit.
”Tuo on Brett.” Minä mumisin. ”Hän on suurimman osan ajastaan idiootti, älkää välittäkö hänestä.”
”Oshaiiik!” Ozzy hikkasi keittiön pöydältä.
”Swi?” Pieni Swinub katsoi Ozzya ihmeissään.
”Sitä se juopottelu teettää.” Minä mutisin. ”Älkääkä vain kokeilko, aiheutatte kouluttajallenne harmaita hiuksia.”
”Fee?”
”Pitkä juttu pikku.. Nemo. Joo Nemo on hyvä nimi sinulle.” Minä sanoin ja taputin Feebas-vaavini kovaa kuorta.
”Fee!” Nemo-Feebas vastasi.
”Swinub!” Pieni sininen Swinub röhkäisi – possu kun oli.
”Ja sinä saat nimeksesi Indigo.” Minä päätin. ”Sinä olet aivan Indigon näköinen.”
”Swi!” Pieni Swinub ilostui.
”Skaaaaaaar!”  Skarmory äännähti jahdatessaan veljeäni ympäriinsä.
”Hui saa..!” Velikulta karjaisi ja sen jälkeen kuulin ulko-oven pamahtavan auki ja sitten kiinni. Minä nauroin.
”No niin Skarmory tule tänne, niin ristitään sinutkin.” Minä kehotin. Ja Skarmory toki tuli, mutta tullessaan hirveällä tuntinopeudella se nokkaisi terävällä nokallaan minua suoraan oikeanpuoleiseen poskeen.
”Au!” Minä voihkaisin. ”Mikäs virka tuolla nyt oli?”
”Skaaaaar!” Skarmory julisti ja laskeutui eteeni. Se katsoi minua määrätietoisesti, ja vaikka sitä ei erottanutkaan, olin varma että Skarmory hymyili. Siitä tuli melkein mieleen..
Laskin muut pokemonit sylistäni.
”Hmm.. olet kova tyttö vai?” Minä naurahdin ja kosketin Skarmoryn metallin harmaita kasvoja.
”Skar!” Skarmory nokkasi poskeani.
”Auts!” Minä kiljahdin. ”Uskotaan sitten. Sinä olet ilmiselvä Jill.”
Olin aina tahtonut saada koulutettavaksi sellaisen pokémonin kuin äidin Starly. Sellaisen joka oli yhtä raisu, päätin että jos joskus kohtaisin yhtä raisun pokémonin, se saisi nimekseen Jill.

”Hei!” Vaimea ääni kutsui. ”Oletko kunnossa?”
Huuliltani pääsi pieni voihkaisu, päähäni koski, kuin Saph olisi käyttänyt päätäni trampoliinina.
”Sattuiko pahasti?” Ääni kuului uudelleen, se oli samettinen pojan ääni. Ihan liian läheltä kasvojani.
”Chikoriiii!” Kuulin Chikoritan parkuvan.
”Älä itke, Chikorita.” Kuulin pojan lohduttavan. ”Auts!”
”Oshawott!” Oshawott huusi kipakasti, ja silloin taivas avautui ylleni – tai siltä se ainakin tuntui. Kasvoni nimittäin kastuivat.
”Äh.” Minä mutisin ja raotin silmiäni. ”Ozzy, mitä ihmettä oikein pelleilet? Mitä hel-?”
Tiedättekö mitä näin? Näin pojan, jolla oli niityn vihreät pörröiset hiukset, sekä lämpimät siniharmaat silmät, saman pojan, jota vastaan muistelisin otelleeni. Eikä se ollut pahin asia, pahin asia oli se, että vastustajani makasi ihan päälläni.
”Mitä hittoa kuvittelet tekeväsi?”
”Oletko kunnossa?” Poika kysyi.
”En koska makaat häiritsevästi päälläni!”
”Chikoriiiiiriiii!” Ceres vollotti vieressäni.
”Oshaaaaa!” Ozzy takoi kädentyngillään päälläni makaavan pojan oikeaa hartiaa.
”Sattuuko johonkin?” Poika kysyi.
”No sattuu helvetisti!” Minä murisin. ”Ja sekin vain siksi että makaat päälläni.”
Poika vierähti pois päältäni. Haukkasin nopeasti happea ja nousin istumaan. Ozzy lätki vieläkin muukalaista, tällä kertaa se käytti apunaan kantamaansa simpukan kuorta.
”Riittää jo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Voi, Ceres. Älä nyt itke.”
Mutta Cereshän itki kuin seula. Ozzy kyllä lopetti vieraan mukiloinnin tajuttuaan että olin jälleen tajuissani, mutta pieni Chikoritani vain vollotti.

Liikahdin, tai oikeastaan yritin nousta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Vasemmassa jalassani oli karmean näköinen, verinen pitkä nirhauma, säären kohdalla. Sukkahousuni oli kulunut rikki koko alueelta.
”Aih. Ceres voisitko tulla tänne?” Minä kysyin. ”En taida voida oikein liikkua.”
”Chiko..” Ceres niiskutti, ja kipitti katse maahan painettuna luokseni. Nostin pikkuisen varovasti syliini ja katsoin suoraan sen punaisiin silmiin.
”Voi, Ceres.” Minä huokaisin. ”Annathan anteeksi? Ei minun olisi pitänyt käyttää sinua ottelussa, varsinkaan siinä mielentilassa.. onneksi sinun ei käynyt pahemmin.”
Olihan Ceresillä toki kasvoissa pari mustelman alkua, mutta muuten se oli täysin terve. Ceres vilkuili kyyneleet silmissä veristä jalkaani.
”Älä sinä siitä huolehdi.” Minä vakuutin. ”Kyllä minun koipeni kuntoon tulee.”
”Osha!” Ozzy murahti tuntemattomalle pojalle ja käveli suoraan eteeni käden tyngät eteeni levitettynä.
”Ozzy, auttaisitko?” Minä kysyin. Pieni Oshawott kääntyi heti minun puoleeni tummansiniset silmät kimallellen.
”Käyttäisitkö Water Gunia haavaan?” Minä kysyin. ”Se täytyy puhdistaa, ellen välttämättä halua hyppiä yhdellä jalalla.”
”Oshaawott.” Ozzy äännähti ja sylki suustaan vesiryöpyn jalalleni. Kylmä vesi kirveli vasten tuoretta haavaa, mutta se olisi pieni hinta, verrattaen siihen että haava tulehtuisi.
”Kiitos, kamu.” Minä hymyilin ja taputin Ozzya päälaelle. ”Yritetään päästä täältä ulos.”
”Osha!”
”Chiko!”
Yritin nousta ylös, mutta se oli hankalampaa kuin olin kuvitellut. Tai no ei nouseminen tuottanut minulle ongelmia, mutta pystyssä pysyminen tuotti.  Horjahdin oitis, ja olisin varmasti iskeytynyt taas maahan mutta, joku nappasi minut syliinsä, enkä ollut lainkaan iloinen siitä.
”Näpit irti minusta, viherpiipertäjä!”
”Et pysty kävelemään tuolla jalalla.” Vihreähiuksinen poika väitti. ”Etkä varmasti osaa ulos tästä luolasta ilman apua.”
”Minä sinulta apua kysy..” Minä murisin.
”Kuule, Harley – saanhan kutsua sinua etunimel-”
”Oshaaaa!” Ozzy kävi oitis vieraan kimppuun, ja yritti läpsiä poikaa uudemman kerran kuorensa kanssa.
”Ozzy, anna olla.” Minä huokaisin. ”Jos tahdon potkaista tuota, teen sen itse.”
”Oshawott.” Pieni Oshawott nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti.
”Oshawottisi on aika suojeleva.” Poika totesi. ”Siitä myös näkee, että se on hyvin kiintynyt sinuun. Tuo Chikorita taas..”
”Tuli mukaan vasta äskettäin.” Minä pistin väliin. ”Ja lakkaa arvioimasta pokémonejani, kiitos.”
”Et vastannut kysymykseeni.” Poika naurahti. ”Saanko kutsua sinua etunimellä, neiti Leroux?”
”Ihan sama.” Minä töksäytin ja liikahdin hermostuneesti. ”Mikäs sinun nimesi sitten on?”
Poika nosti päänsä ja tuijotti pitkään kivivyöryn tukkimaan tunneliin ennen kuin suvaitsi vastata.
”Jaa-a. En tiedä.” Poika huokaisi.
”Miten niin et tiedä?” Minä tivasin.
”No kun ei minua ole ikinä kutsuttu millään nimellä.” Poika sanoi hiljaa. ”Paitsi sinä äsken. Ehkä minun nimeni olisi Viherpiipertäjä..”
”Se oli haukkumanimi senkin pönttö pää!”
”Tai ehkä pönttö pää..”
”Sekin oli nimittelyä! Eikö sinulla ole aivoja?”
”Asiasta toiseen.” Poika sanoi. ”Meidän pitää päästä täältä pois, halusit minun auttavan, tai et. Totuus on, ettet pysty kävelemään tuolla jalalla, eikä minuakaan huvita jäädä tänne.”
”Mistä tiedän, ettet vain yritä varastaa pokémonejani?” Minä kysyin pisteliäästi.
”Minulla ei olisi sydäntä varastaa pokémoneja, jotka ovat jo kiintyneet kouluttajaansa.” Poika vakuutti, mutta ei se minulle riittänyt.
”Sano mitä sanot.” Minä murahdin. ”En aio antaa sinun yrittää mitään hämärää.”

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi minulla oli Ozzy, se kyllä piti huolen selustastani, ihan siltä varalta, että tämä olisikin juoni. Se nimittäin kulki kokoajan takanani, ja piti visusti silmällä vieressä kulkijaa. Ceres puolestaan kulki vierelläni, lehti nuupahtaneena. Ceresin vierellä kulki pieni Whismur, joka näytti aivan siltä kuin olisi juuri pillahtamassa itkuun.
Ja minun vieressäni – oikeastaan kiinni minussa kulki vihreätukkainen piipertäjä. Hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärilleni, ja mikä nolompaa, minun täytyi pitää hänestä tuen vuoksi kiinni! Onneksi kukaan tuttu ei ollut näkemässä.
Oli niin hiljaista, että jo melkein ehdin nauttia siitä. Mistään puolelta luolaa, ei kuulunut pihahdustakaan, tosin olimme siirtyneet synkkään tunneliin, jonka kuulemma piti viedä meidät suoraan route kolmoselle. Minusta tuntui että tämä oli jokin Terra Enterprisen salakäytävä.
”Anteeksi.” Pojan ääni rikkoi täydellisen hiljaisuuteni. ”Ei olisi pitänyt käyttää Uproaria tällaisessa paikassa.”
Katsahdin poikaa nopeasti. Hänen kasvonsa olivat vakavat, enkä uskonut hänen yrittävän mitään.
”No eipä minunkaan ideani otella luolassa, ollut mikään kuningasajatus.” Minä huokaisin. ”Jos jostain, niin siitä näkee, että vasta sain pokémonini.”
”Siksikö kun et pidä ihmisistä?” Poika kysyi. ”Siksikö hankit pokémonin vasta nyt?”
”No en.” Minä mutisin. ”Se johtui äidistäni. Hän kuoli kun olin yhdeksänvuotias ja sen jälkeen Charca Townissa alkoi liikkua huhuja, joita en välittäisi toistella. Mutta se sai minut inhoamaan kanssa olentoja, veljiäni lukuun ottamatta.”
”Ihmiset ovat ilkeitä, ja muiden tunteista piittaamattomia.” Poika totesi. ”Kuten se pinkissä kylpenyt tyttö luolan ulkopuolella.”
”Ai, huomasit sen.” Minä huokaisin.
”Sellaista väriläiskää ei voi olla huomaamatta.” Poika hymyili. ”Minkähän kokoiset aivot sillä tytöllä oli?”
”Herneen kokoiset.” Minä mutisin. ”Kuka ajattelisi itseään kun luolassa asuu myös pokémoneja.”
Silloin me katsahdimme toisiamme. Tunsin punan leviävän kasvoilleni.
”Whismuur!”
”Chikorii!” äännähtivät vierellämme kävelevät pokémonit uneksivasti.
”Älkäähän luulko liikoja!” Minä melkein kiljaisin. ”Minusta ei rikollisen heilaa noin vain tule!”
”Chiko, chiko.” Ceres naurahti ja iski minulle silmään.
”Hei!” Minä huudahdin. ”En siedä vihjailua!”
”Whismuur!” Pieni Whismur hehkutti ja tökki iloisesti hymyillen kouluttajansa jalkaa.
”Älähän nyt innostu, Whismur.” Poika toppuutteli. ”Se on niin tavattoman romanttinen pikku kaveri.”
”Eikö sinun pokémoneille ole lempinimiä?” Minä töksäytin.
Poika katsoi minua silmät pyöreinä. ”Ei. Pitäisikö?”
”No pitäisi!” Minä huokaisin. ”Jos kutsut pokémonejasi vain niiden lajin nimityksellä, eivät ne eroa muista. Mistä siis tiedät että pokémonisi ovat omiasi?”
”Tuossa on järkeä.” Poika sanoi hiljaa. ”Onko kaikilla pokémoneillasi sitten nimet?”
”Tietenkin on.” Minä hymähdin. ”Oshawottini nimi on Ozzy ja tuota Chikoritaa kutsun Ceresiksi.”
Poika katsoi hetken miettivästi Whismuria eikä sanonut mitään.

Hetken kuluttua huomasin jotain merkittävää, nimittäin ulos käynnin. Tänä vuonna oli varmaan satanut paljon, sillä luolan suulle oli koostunut melkein pienen järven kokoinen lammikko. Lammikossa ui pari Ducklettia.
”Noista tulee mieleen ensikohtaamiseni Saphiren kanssa.” Minä mutisin.
”Saphiren?” Poika toisti.
”Psyduckini.” Minä naurahdin. ”Tapasin sen täällä jokin aika sitten, Duckletit kiusasivat sitä ja..”
Joskus minun pitäisi oppia pitämään turpani kiinni. Sillä heti ääneni kuultuaan lammikossa uivat Duckletit kääntyivät ja mulkoilivat minua pahaenteisesti.
”Älä vain sano..” Minä mutisin.
”Niillä taitaa olla hyvä muisti.” Poika totesi. ”Löylytitkö nuo viimeeksi?”
Minä nyökkäsin. ”Mutta nyt ne ovat kutsuneet serkutkin mukaan.”
Duckletit kerääntyivät hetkessä luolan suulle. Niitä oli viisi.
”Ne eivät taida päästää meitä suosiolla.” Minä mutisin.
”Paha juttu.” Poika sanoi. ”Minulla on mukana vain kaksi pokémonia.”
”Minulta löytyy kyllä pokémoneja.” Minä mutisin. ”Mutta en tahtoisi otella.”
”Luulen ettei meillä ole vaihtoehtoja.” Viherpiipertäjä totesi. ”Sinähän osaat otella?”
”Osaan.” Minä virnistin. ”Osaatko sinä?”
”No, se nähdään pian.” Poika virnisti. ”Whismur, mene!”
”Matkaan, Kitty, Saph Ceres!” Minä huusin ja viskasin kavereiden poképallot ilmaan.
Ceres hyppäsi ketterästi Psyduckin ja Skittyn viereen, valmiina kohtaamaan Ducklett lauman. Ceresin toisella puolella seisoi pieni Whismur.
”Mene, Totodile!” Viherpiipertäjä huusi ja heitti poképallon Saphin viereen. Pallosta hyppäsi ulos ihastuttava pieni Totodile.
”Totodile!”
”Sinulla on Totodile!” Minä hihkaisin.
”Pidän vesipokémoneista.” Poika hymähti. ”Kuten nähtävästi sinäkin.”
”No niin, Saph. Näytä mitä olet oppinut!” Minä julistin. ”Näytä niille Scald!”
”Psy!” Psyduck murahti ja ampui suustaan ryöpyn höyryävän kuumaa vettä. Vesiryöppy osui suurimpaan Ducklettiin, se vaikutti olevan porukan pomo, sillä se oli tuijotellut meitä määrätietoisesti, siivet lanteilleen taiteltuna koviksen tyyliin. Muut Duckletit säikähtivät, kun niiden johtaja sai kuuman suihkun ja ne ottivat askeleen taaksepäin.
”Kitty, tee attrackt!” Minä määräsin. Luulen, että ainakin yksi noista – elleivät ne kaikki olleet poikia.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi hurmaavasti ja iski porukalle silmää. Joo en tiedä miten Kitty, joka piti aina silmiään ummessa, pystyi iskemään silmäänsä, mutta niin se vain teki!
Ducklettien suut loksahtivat auki ihmetyksestä. Noin se attract toimi.
”Pärjäätkö?” Minä huikkasin.
”Enköhän.” Poika hymyili. ”Totodile, tee bite. Whismur tee pound!”
Se että Totodilen leukojen sanottiin olevan voimakkaat, ei ollut vitsi, sillä kuului vain rusahdus – ja sen uhri, Ducklett rääkäisi kivusta. Ja Whismur, vaikka pieni olikin, oli siinäkin ytyä. Pieni pokémon nimittäin onnistui melkein kaatamaan vastustajan lyödessään sitä pienellä nyrkillään.
”Okei. Ceres tee RazorLeaf, Kitty, tee Tail Whip ja Saph jatka Scratcillä!” Minä neuvoin.
Ducklett lauma, johtaja pois lukien, oli aivan muissa maailmoissa johtuen siitä että ne kaikki olivat ihastuneet Attractin johdosta Kittyyn.
Kitty läimäytti vastustajaansa hännällään, niin tarmokkaasti päähän, että sitä alkoi huipata.
”Tee nyt Growl!”
”Nyaaaah!” Kitty naukaisi kovalla äänellä ja pamautti uutukaisen kerran kuolaavaa Ducklettia päin näköä, niin että lopulta vaaleansininen ankan näköinen pokémon lyyhistyi ja pyörtyi.
”Hyvin toimittu Kitty!” Minä kehuin sitä. Huomasin heti, että Ceresiä vastaan tappeleva Ducklett oli juuri rynnistämässä Chikoritaa kohti, varmaankin hyökkäysaikeissa. ”Ceres, hyppää, ja tee sitten ilmasta Tackle!”
”Chiko!” Ceres hihkaisi ja hyppäsi ilmaan, se vältti juuri ja juuri Ducklettin Wing Attackin. Ceres hyppäsi kevyesti ilmaan, ja rymähti kaikilla voimillaan alas, puskien koko kehollaan Ducklettia. Ducklett puolestaan ampui Water Gunilla, mikä ei juuri näyttänyt vahingoittavan Ceresiä. Päinvastoin, Ceres näytti virkistyvän vesisuihkusta entisestään.
”Tee RazorLeaf vielä kerran!”
”Chikorii!” Chikorita laukaisi päästään kasvavasta lehdestä monia teräviä kirkkaan vihreitä terälehtiä, jotka tekivät osuessaan pahaa vahinkoa. Ducklett-parka upposi veteen, ja tullessaan pintaan, se katsoi parhaaksi uida lipettiin.
”Hienoa, työtä, Ceres.” Minä kehuin. ”Pidä varasi, Saph!”

”Psy!” Saph huudahti. Se lensi päin minua kaaressa. En nojannut enää siihen viherpiipertäjään, oli vaikea seisoa omin jaloin, varsinkin kuin toisessa jalassani oli jotain vikaa ja siihen sattui ihan helvetisti. Eikä se että Saph törmäsi suoraan minuun, yhtään helpottanut oloani, mutta en usko Psyduckinikaan nauttineen lennosta.
”Saph, sattuiko?” Minä ähkäisin.
”Psy-y-y.” Pokémon äännähti. ”Duck?”
”Ei tässä hätää.” Minä ähkäisin. ”Yritä uudelleen. Tiedän että pystyt!”
”Psyduck.” Psyduck mutisi ja nousi takaisin jaloilleen.
”Tee Water Gun suoraan sen silmille!” Minä neuvoin. Saphire toki yritti tehdä Water Gunin, mutta samassa Ducklett käytti Defogia, ja nostatti sumun niiden välille. Saphire ei varmaan nähnyt eteensä, joten se tähtäsi Water Guninsa vika paikkaan. Ducklett käytti tilaisuutta hyväkseen, ja iski Psyduckia Wing Attackillä, suoraan kasvoihin, niin että Saphire kaatui nurin niskoin maahan.
Ducklett lähti paikaltaan käydäkseen hyökkäykseen, Kitty ja Ceres astuivat sivummalta askeleen eteenpäin, valmiina auttamaan.
”Pysykää siellä!” Minä käskin. ”Tämä on jotain, mistä Saphin täytyy selvitä yksin.”
Niin. Jos se ei selviäisi tästä, se ei ehkä koskaan vahvistuisi.
”Saph, nouse ylös!” Minä huusin. ”Voit vielä voittaa. Älä nyt helvetissä luovuta!”
Psyduck avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Tiesin ettei se ehtisi nousta uudelleen jaloilleen, ennen Ducklettin seuraavaa hyökkäystä.
”Estä sen tulo Scaldilla!” Minä huusin.
”Payduckduckduck!” Saphiren suusta pulppusi höyryävän kuumaa, vettä suoraan lähemmäs rynnistävän Ducklettin päälle, vesiryöppy työnsi sen kauemmas, ja antoi näin Saphirelle aikaa nousta takaisin jaloilleen.
”Hyvä, Saph!” Minä kehuin. ”Tee nyt vastaisku Skratchillä ja yhdistä se Tail Whipiin!”
”Duck!” Saphire äännähti ja lähti kömpelösti juoksemaan kohti vastustajaansa. Saphire löi Ducklettia kipeän näköisesti viime metreillä otsaan Scrathillä, kääntyi nopeasti ja viimeisteli hyökkäyksen Tail Whipillä, jonka iski suoraan kilpailijansa päähän.
Ducklett alkoi vaappua huimasti. Oli aika lopettaa tämä.
”Viimeistele Water Gunilla!” Ja sen Saphire myös teki, se sylki suustaan vesiryöpyn kohti voipunutta Ducklettia. Se oli sitten siinä.
”Hyvin tehty, Saph!” Minä kiljaisin. ”Tiesin että pystyt siihen, olen niin ylpeä sinusta!”
Saphire lennähti lammikkoon persuksilleen ja katsoi pää kallellaan pyörtynyttä ankkapokémonia, se ei vielä tainnut ymmärtää mitä tuli tehtyä.
”Nya!” Kitty naukui.
”Chikorii!”
”Oshawott!”
Saphire nousi ylös vedestä, ja katsoi kaikkia pää kallellaan, sitten se punastui.
”Turhaan siinä punastelet.” Minä huokaisin. ”Teit sen ihan itse. Voitit Ducklettin.”
”Psyduck.” Saphire kahlasi lätäkön poikki, se kömpi minun ja muiden pokémonien luo. Kaappasin päänsärkyisen ankan syleilyyni, kuten muutkin ottelijat.
”Olen tosi ylpeä teistä kaikista!”
”Psy?” Saphire ihmetteli silmät suurina.
”Kyllä myös ei vaan erityisesti sinusta, Saph!”
”Chiko..” Kuulin Ceresin äännähtävän, mutta en enää nähnyt sitä. Eikä mikään ihme, sillä kirkas valo sokaisi meidät kaikki.
”Mitä ihm..”
”Bay!”
”Anteeksi, mitä?”
”Bay!”
”Ceres, sinäkö se olet?”
”Bayleef!”
”Herranjumala.. kehityitkö sinä?” Minä älähdin ja katsoin ainakin kaksinkertaisen suureksi kasvanutta vaaleankeltaista, pitkäkaulaista pokémonia, jonka kaulaa ympäröi vehreä lehdistä tehty kaulapanta ja päässä kasvanut lehti oli muuttanut otsaan sekä kasvanut entisestään.
”Bay!” Ceres hihkaisi ja hymyili minulle hellyyttävästi, sitten se painoi otsansa hellästi poskeani vasten, puskien samalla kasvojani.
”Onnittelut taitavat olla kohdallaan, Ceres.”
”Nyaah!” Kitty katsoi Bayleefia ihailevasti. Saphire lensi hämmästyksestä nurin ja Ozzy nyökytteli päätään.
”Sinä todella osaat, otella.” Poika sanoi ja keräsi maasta poképallonsa.
”Oliko siitä nyt epäilystäkään?” Kysyin haastavasti.
”Eipä kai.” Poika hymähti. ”Jatkettaisiinko matkaa.”
Minä nyökkäsin. ”Kauanko seuraavaan kaupunkiin on?”
”Kauan.” Poika vastasi. ”Mutta seuraavan routen varrella on pokémonien päiväkeskus, voit varmasti levätä siellä.”
”Ja sinäkö lähdet oitis rikollisoimaan?” Minä mutisin.
”Niin minä ajattelin.” Poika sanoi hiljaa. ”Kuule, on parempi ettei meitä nähdä yhdessä.”
”No tuosta olen samaa mieltä!” Minä mutisin.
”Tulehan sitten.” Poika auttoi minut jälleen jaloilleni, ja noloa kyllä, minun oli taas tukeuduttava häneen. Kutsuin kaikki Ozzya lukuun ottamatta takaisin palloihinsa, ja pallot laitoin turvaan reppuuni.

Kun jalka on näinkin kipeä kuin minun silloin, jokainen askel tuntuu pitkältä. Eikä edes pieni keskustelu saa kipua loppumaan.
”Kuule minä vähän mietin.” Poika aloitti.
”Niin, mitä?” Minä murahdin.
”Sanoit äitisi kuolleen, miten hän..”
”Ei minulle koskaan kerrottu.” Minä huokaisin. ”Veljet eivät puhu siitä. Useimmat eivät edes käy kotona, muuta kuin jouluna.”
”Asutko sinä siis yksin?” Poika kysyi.
”En toki.” Minä mutisin. ”Onhan minulla ylihuolehtiva Qwill.”
”Se tummahiuksinen poika sieltä faniclubilta?”
Minä nyökkäsin.
”Entäs teidän isänne?” Poika uteli.
Pääni löi tyhjää. ”Jaa-a. En osaa sanoa. Kumma kyllä, en muista hänestä juuri mitään.”
”Niinkö?” Poika kysyi.
”Mitä minun perhe-asiani sinua kiinnostavat?”
”Oshawott!” Ozzy murisi.
”Kunhan kysyin.” Poika mutisi. ”Koska minulla ei ole perhettä.”
Katsoin poikaa silmät suurina. ”Ai jaa..”
”Mutta ei se mitään.” Poika hymyili. ”On minulla sentään pokémonit.”
”Jos olo on yksinäinen, mikset hanki liutaa ystäviä?” Minä paukautin. ”Sinun naamallasi se saattaisi onnistua..”
”Mikset itse hanki poikaystävää, Harley?” Poika pisti takaisin.
”Minulla on liian ruma naama, siksi.” Minä vastasin. ”Enkä minä halua tuhlata aikaani ylimääräiseen draamaan.”
”Tytöt eivät ymmärrä minua.” Poika naurahti. ”Enkä tule toimeen ihmistenkään kanssa.”
”Yllättävää..” Minä mutisin. ”Missä se keskus on?”
Koska keskustelumme alkoi valua siihen suuntaan, mistä en todellakaan pitänyt, oli ainoa pelastukseni löytää se himputin keskus, jotta pääsisin eroon tuosta mäntistä.
”Se on tuolla tien keskellä.” Poika huomautti.
”No vauhtia sit-teeen!” Kiljaisin loput lauseesta, vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tyhmä. Astuin askeleen kipeällä jalallani askeleen, joka oli vähän liian iso. Horjahdin, enkä iskeytynyt maahan, se hyyppä oli ottanut minut vastaan.
”Oletko aina noin tempparamenttinen vai olenko poikkeus?” Hän hymyili ja nosti minut syliinsä, kyllä, syliinsä.
”Mitä helvettiä oikein teet?” Minä kiljaisin.
”Alat olla niin poikki, ettet jaksa kävellä.” Poika huomautti. ”Kantaminen sujuu nopeammin.”
Silloin Ozzy ystävällisesti hyppäsi pojan hartialle ja alkoi läpsiä tämän poskea kiivaasti.
”Sitä paitsi, kohta tupruttaa lunta.” Poika pohti, jättäen Ozzyn huomiotta. ”Se vain vaikeuttaa liikkumistasi.”
”Onneksi kukaan tuttu ei ole näkemässä.” Minä murahdin.
”Olisiko se noloakin sinulle?” Poika nauroi.
”Brett ja Troy potkisivat sinua persuksille!” Minä ilmoitin. ”Ellei Ozzy ehtisi ensin – mitä kyllä veikkaan.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä ja jatkoi päättäväisesti harjoitusmaalitaulunsa mätkimistä.
”Onpa se suojeleva.” Poika totesi. ”Sen täytyy olla hyvin kiintynyt sinuun.”
”Et tiedä puoliakaan.” Minä pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
Hän käveli nopeaa tahtia, halusi kai päästä eroon minusta yhtä nopeasti kuin minä hänestä. Oli kieltämättä kylmä, se johtui Kuuran kylmästä talvesta ja siitä viimasta, mikä puhalsi lakkaamatta. Olinpa taas kerran fiksu, kun lähdin hameessa matkoille..

Route kolmen varrella oli todellakin pokémoneille tarkoitettu päiväkeskus.  Se oli suuri, tiilirakennus, jossa oli suuri puutarha, jossa leikkivät pokémonit. Pihalla seisoi vanha muori, jolla oli kunnon talvivaatetus päällään, aina toppatakista paksuun villamyssyyn. Hän huomasi meidät oitis, ja hänen huulilleen kohosi ystävällinen hymy. Sanokaa minun sanoneeni me erotiumme tavallisista ohi kulkijoista kuin kourallinen kipeitä peukaloita, vain siksi että herra viherpiiperön oli pakko kanniskella minua, kuin jossain Lumikissa prinssi uljas kanniskeli sitä prinsessaansa.
”Hyvää iltaa.” Vanha nainen toivotti meille ystävällinen pilke vanhoissa vaaleanvihreissä silmissään.
”Iltaa.” Poika vastasi ystävällisesti. ”Mietin voisimmeko me..”
Vanha nainen nyökkäsi, kuin olisi jo tiennyt, mitä poika aikoi kysyä.
”Tietysti, kultaseni. Odotapa hetki, tulen avaamaan teille oven.”
Ne olivat elämäni toistaiseksi pisimmät pari minuuttia. Nyt tiedän, että kylmyys ja jalkani vihlova kipu olivat sekoittaneet pääni. Tuijotin tuota vihreä hiuksista muukalaista. Hän alkoi jo näyttää väsyneissä silmissäni komealta. Hänen täytyi olla aika vahva, koska hän jaksoi kannatella minua, olinhan sentään aika painava – en lihava mutta silti..
Poika kääntyi katsomaan minua, ja juuri sillä hetkellä maailman luonnollisimmalta asialta. Hänen siniharmaat silmänsä tarkastelivat minua, eivät arvioiden vaan jotenkin muuten, enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Kumma kyllä, sillä hetkellä myös Ozzyn nyrkin takomiset, eivät kuuluneet yhtä selvästi kuin hetki sitten.
Päiväkeskuksen mahongin värinen ovi aukeni, rouvashenkilöllä ei ollut enää talvivaatetusta yllään, vaan sinivalkoinen työasu, takkeineen päivineen.
”Tulkaahan sisään.” Hän sanoi ja astui pois oven suusta.
Oli ihanaa päästä sisälle lämpimään kylmästä viimasta, mutta edes se ei saanut Ozzya lopettamaan vihansa näyttämistä.
”Teille taisi tulla äkkilähtö.” Nainen päätteli.
”Että mitä?” Minä kysyin.
”Voi kultaseni, suotta sitä salailet.” Hän hykersi. ”Kerrankos sitä vain nuoria ollaan. On todella ihanaa nähdä vasta rakastunut pari..”
”Hei, hetkonen-” Minä yritin, mutta en saanut suun vuoroa.
”Mistäs asti sitä on karattu? Kultaseni, tuollaisessa säässä ei parane lähteä, nythän on talvi voit vaikka vilus..”
Minä aivastin, ja värähdin kylmästä.
”Voi, voi.” Nainen päivitteli. ”Poikaseni, viehän tyttösi tuohon käytävän päässä olevaan huoneeseen.”
”Hienoa.” Minä mutisin. ”Nyt hän luulee että olemme jotain rakastavaisia.”
Pojan kloppi hymyili. ”Ei se minusta niin paha asia ole..”
”Mitäs tuo tarkoitti?” Minä tivasin.
Poika nauroi, ja lähti viemään minua naisen neuvomaan suuntaan. Päiväkeskus oli sisältä oikein viihtyisän oloinen. Joka puolella oli erilaisia ovia, ikkunoitakin oli paljon, joka puolelta näki ulos, moinen avaruus miellytti minua.
Pitkän käytävän päässä oli tyhjä huone, jonka ovi oli jätetty sepposen selälleen.
”Tämä se varmaan on.” Poika totesi ja astui sisään.
Huone oli kuin sairaalahuone, mutta kotoisampi. Seinät oli tapetoitu persikan värisellä tapetilla, ikkunan verhot olivat vaalean oranssit ja sängyn – sanoisinko sittenkin parisängyn lakanat olivat vaalean, pastellin keltaiset. Siihen hän minut asetti. Tuntui kieltämättä mukavalta päästä makuulle, olin väsynyt. Ozzy pomppasi nuorukaisen hartialta oitis viereeni ja toljotti minua huolestuneena.
”Ei tässä hätää, Ozzy.” Minä sanoin hiljaa ja taputin Oshawottin päälakea.
”Osha..”
”Voit kohta jo paremmin.” Poika vakuutti, ja peitteli minut tuolilta, sängyn vierestä löytämällään hunajan värisellä huovalla.
”Mitä sinä välität?” Minä murahdin. ”Mehän olemme vihollisia.”
”Olemmeko?” Poika katsoi minua ihmeissään. ”Mutta ei meidän tarvitsisi olla.”
”Mitäs tuo sitten tarkoittaa?” Minä utelin.
”Oshawott!” Ozzy huudahti ärtyneesti.
 

”Täällähän te olettekin.” Vanha muori sanoi ystävällisesti. ”Nuorta lempeä on ilo katsella.”
”Kuulkaas nyt kun me emme ole..” Aloitin mutta lopetin siinä vaiheessa kun Ozzyn tavallisesti valkeat kasvot alkoivat muuttua väriltään myrkyn vihreiksi, ikään kuin se olisi voinut pahoin.
”Kun minulla on jo söpö poikaystävä.” Minä sanoin ja taputin uudestaan Ozzyn päätä, Oshawott hymyili lempeästi.
”Onpa siinä suloinen, Oshawott!” Vanhus päivitteli. ”Saisinkohan minä ottaa sen ruokittavaksi?”
”Jos siitä ei ole vaivaa.” Minä vastasin. ”Voisivatkohan muutkin pokémonini..”
”Totta kai kultaseni.” Vanhus hymyili. Vedin reppuni selkäni alta ja avasin ne. ”Prim ja Kitty saattavat olla vähän villejä, eikä Lily tykkää pojista, Saphire on vähän heikko ottelun jälkeen ja..”
”Huolehdin niistä.” Vanha rouva vakuutti. ”Nuorimies, otanko sinunkin pokémonisi?”
”Ottakaa vain.” Sanoi poika, ja ojensi vyöllään olleet poképallot vanhalle rouvalle.
”Hoidan kyllä jalkasi kuntoon, tyttöseni.” Vanha rouvashenkilö vakuutti. ”Mutta nyt sinun täytyy levätä.”
Minä nyökkäsin, katsahdin viimeisen kerran Ozzya, joka rimpuili vanhan rouvan sylissä, ja katsoi minua hätäisesti.
”Ei hätää, Ozzy.” Minä vakuutin.
Vanha rouva meni sitten pois, sulkien oven perässään. Poika istuutui viereeni, ja teki jotain hämmentävää – hän heittäytyi vierelleni pitkäkseen ja haukotteli.
Katsoin poikaa tarkkaan, jokin hänessä tuntui oudolta, enkä tarkoita vain pahalla tavalla.
”Kuka..” Minä kuiskasin. ”Kuka hitto sinä oikein olet?”
Poika hymyili, mutta huomasin hänen äänessään hivenen pettymystä. ”Minähän kerroin, olen nimetön poika.”
”Mitä sinä minusta haluat?” Kysyin hiljaa.
”Juuri nyt, haluan että nukut ja keräät voimia.” Poika vastasi lempeästi hymyillen.
”En voi nukkua täällä.” Minä kielsin. ”Sinusta ei koskaan tiedä.”
”Kyllä voit, Harley.” Poika kiisti. Hän koski kädellään ohimoani, työntäen osan otsahiuksistani Ja tuota.. kumartui ja painoi suukon otsalleni.
Silmäni painuivat kiinni heti sen jälkeen, eikä siitä edes keskusteltu.

Kommentit:

Cinna


Hmm, silmäänsä vinkkaava Skitty. Menin sitten tuosta inspiroituneena googlailemaan, millaisena ihmiset pitäisivät Skittyn mahdollisia silmiä. Löysin tuloksena vain yhden faniteoksen; Eikä sekään ollut ”perinteinen” Skitty, vaan fanitehty eri muoto. Ehkä kaikkien pokemonien silmiä ei ole tarkoitettu koskaan avattaviksi.

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeastaan ihan symppikseltä kaverilta, ehkä Harleyn rakkausura tästä alkaa kehittyä johonkin suuntaan. Olisi mukavaa, jos hän jostakin nimen vetäisisi itselleen, mutta ehkä sitten jossakin vaiheessa. Miten muuten tuon alun kanssa, siis tuo kursivoitu pätkä, kun sehän kuvasi tuota, mitä tapahtui jo pari tarinaa takaperin, tai pikemminkin sen jatkoa. Selkeytti sitä ainakin, mutta mietin, että miksi olit sen tuolla tavalla hassusti laittanut tämän alkuun?

* Sinulle tästä §50
* Kitty/Ceres/Saphire 30 exp
* Ystävänpäivätavarat + Saavutus

Vanhat Vihellyksen tarinat 2 > Matkalla kera isoveljen

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2012.

”Senkö sinä haluat?” Qwill kysyi. ”Vesityypin?”
”Mitä vikaa tyypissä on?” Minä murahdin. Mulkaisin rubiinin värisillä silmilläni veljeäni, joka olisi tietenkin toivonut minun valitsevan tulityypin, kuten hän itse valitsi.
”Oshawott!” Ozzy katsoi veljeäni vihaisesti ja heilutti kiivaasti tynkä-käsiään.
”Mutta Oshawotthan on hyvä pokémon!” Professori puuttui puheeseen. ”Mistä oikein tunnet sen, Harley?”
”Se sotki pihan.” Minä vastasin lyhyesti. ”Levitti lehdet, ja käskytin sen auttamaan.”
”Oshawott!” Ozzy alkoi heiluttaa sinistä muovi-haravaa esimerkillisesti.
”Ja se otti matkamuistonkin mukaan.” Minä naurahdin. ”Vai mitä, Ozzy?”
Taputin hellästi Ozzyn päälakea ja se äännähti tyytyväisesti.
”Wooot~”
”Tuosta Oshawottista on tullut paljon valitusta.” Professori huokaisi. ”Se karkailee, tekee kaupunkilaisille metkuja, eikä se ole kuunnellut tähän mennessä ketään.”
Professori katsoi minuun merkittävästi. ”Sen kouluttaja nimittäin hylkäsi sen.”
”Mitä?” Minä älähdin. ”Miksi? Ozzyhan on kiva pokémon ja sillä on ehkä hieman outo luonne, mutta..”
”Kouluttaja vain sanoi, ettei jaksa pokémoninsa hyper-aktiivista luonnetta.” Professori kuittasi. ”Ikävästi sanottu. Mutta ehkäpä sinä onnistut häntä paremmin.”
”Sehän nähdään.” Minä hymähdin ja nostin Ozzyn syliini. Kiersin käteni tiukasti Oshawottin ympärille ja painoin sen hellästi rintaani vasten.
”Ja älä sinä huoli, minä en hylkää sinua.” Kuiskasin hiljaa Ozzylle, niin hiljaa etteivät professori Mimosa saatikka Qwill kuulleet sitä.
Oshawott kohotti kasvojaan ja alkoi tuijottaa minua, silmät kiiluen.
”Oshawott?”

”Pääsenkö minä nyt matkalle?” Kysyin suoraan professorilta.
”Toki.” Professori hymyili. ”Mutta ota mukaasi tämä pokédex.”
Hän ojensi minulle punaisen pienen laitteen, jonka tunnistin heti pokédexiksi. Se oli sellainen laite mistä löytyi tietoa kaikista pokémoneista ympäri Kuuran maailmaa. Tiesin sen jo entuudestaan, koska myös veljilläni oli pokédexit.
Sain mukaani myös viisi poképalloa, ja tietenkin Ozzyn poképallon. Niillä viidellä pallolla voisin pyydystää omia pokémoneja.
”Ja nyt matkaan!” Minä hihkaisin. ”Mennään, Ozzy!”
”Hei, hetkinen!” Qwill huudahti. ”Et enää tähän aikaan!”
”Ja miksei?” Minä älähdin.
”Et lähde millekään Route ykköselle, kohta tulee pimeäkin.”
”En minä pimeää pelkää.” Mutisin vastaukseksi.
”Minä saatan sinut huomenna Route kakkoselle huomenna.” Qwill päätti.
”Olet hyvä isoveli, Qwill.” Professori naurahti.
”Ei, hän on vain ylisuojeleva.” Minä mutisin. ”Kiitos tästä, professori.”
”Pidä Oshawottista hyvää huolta, Harley!” Professori huikkasi.
”Varmasti pidän!” Minä hymyilin.

Sitten me lähdimme kotiin. Minulla oli kova kiire päästä pakkaamaan kamani kasaan, sillä lähtisin heti aamulla.
Pidin Ozzya yhä sylissäni, sillä niin vaikea kuin se olikin uskoa, minulla oli nyt oma pokémon. Ja se tuntui upealta!
”Hei, rauhoitu, Harley-chan..” Qwill aloitti mutta minä mulkaisin häntä varsin äkäisesti ja hän tajusi lopettaa nimeni vääntelyn.
Onneksi Qwill häipyi kesken kotimatkan kauppaan, sillä jääkaappi taisi olla tyhjä taas vaihteeksi, onneksi.
Kävelin Ozzy sylissäni, tuuli puhalsi viileänä ympäri kaupunkia. Tunsin miten Ozzy värähti. Olikohan sillä kylmä?
Oli kieltämättä vilpoisaa, eihän minulla itsellänikään ollut kuin ohut musta paita, ja sen päällä valkoinen hame ja mustat legginsit.
”Paleltaako sinua, Ozzy?”
”Oshawot..”
”Ei hätää.” Minä lohdutin. ”Kohta ollaan perillä.”
Juoksin loppu matkan.  Minua palelsi ja niin palelsi Ozzyakin. En halunnut sen vilustuvan tai mitään, juuri ennen matkaamme, joten kiirehdin kotiin.

Koti ei ollut muuttunut miksikään, terassi oli yhä läpimätä, ovi narisi kuin matikan opettaja maanantaiaamuna, lattia natisi jalkojen alla ja olohuone oli yhtä siivoton kuin ennenkin.
”Ehkä pistämme Qwillin siivoamaan täällä?” Minä ehdotin.
”Oshawott!” Oshawott hihkaisi ja katsoi minua ovelasti. Ozzyn silmissä loisti ilkikurinen pilke, se taisi ajatella samaa kuin minä.
Jätin valkoiset saapikkaani taas eteiseen, ja kiirehdin Ozzy yhä sylissäni, sille kaapille, jota kukaan tässä talossa ei ollut avattu sitten kahden vuoden takaisen joulun.
Kaivoin pölyisestä kaapista oitis tyhjän pölyisen ämpärin, ja mopin. Ozzy aivasti mopin nähdessään kimakasti.
”Terveydeksi vain, Ozzy.” Minä sanoin sille.
”Osha..” Niiskaus. ”..Wott..”
Menin täyttämään ämpärin vedellä ja pesuaineella, jätin sen eteiseen odottamaan vähemmän innokasta siivojaa-Qwilliä.
Meidän keittiö ei ollut läheskään yhtä hirveän näköinen kuin olohuone. Sekin vain siksi että Qwill ja minä söimme lähes aina olohuoneessa. Tämä huone, oli kirkkaasti valaistu, ja se oli kuten mikäkin tavallinen keittiö, jossa oli puinen pöytä, jääkaappi, radio ja hella, sekä muutama kaappi.

Qwill ei ikinä vitkutellut turhia. Hän tuli pian kotiin, ja onnistuikin tulemaan sisään, rikkomatta ovea.
”Mitä ihm..” Oli hänen ensimmäinen kommenttinsa.
Oshawott oli mennyt juuri norkoilemaan ämpärin vierelle. Se rummutti ämpäriä, ja sitten tyrkkäisi mopin suoraan päin Qwilliä.
”Harley, mitä hittoa?” Qwill huudahti.
”Siivoa, ole hyvä.” Minä sanoin rennosti. ”Tämä sikala kaipaa vähän siivousta. Sinä siivoat, minä laitan ruuan.”
Qwill mutisi jotain, ilmeisesti jotain siihen suuntaan, että ”Qwill siivoa! Qwill tee sitä! Qwill tee tätä!”
”Älä yhtään murise sieltä.” Minä huomautin huvittuneesti. ”Ozzy käyttää sinuun Tacklea, jos niskuroit!”
”Oshawott!” Ozzy nyökäytti päätään, määrätietoisena.
Hain Qwillin ruokaostokset ja aloin väsätä niistä ruokaa äidin vanhalla reseptillä. Ozzy puolestaan vahtasi Qwilliä, kunnes se haistoi ruuan hyvän tuoksun ja hipsi keittiöön.
”Wott?”
”Teen Zodiac-pataa.” Sanoin Ozzylle. ”Tai siksi äiti sitä nimitti.”
”Oshawott?” Ozzy haisteli keittiötä, varmaankin ruuan tuoksua. Saattoihan sillä olla nälkä.
Maistoin hiukan kastiketta lusikalla kattilasta. Ozzy puolestaan tapitti minua.
Minä naurahdin. ”Hyvä on sitten.”
Pesin lusikan, ja täytin sen uudelleen kastikkeella. Ozzy hyppäsi tiskipöydälle, lähelle hellaa ja odotti.
Puhalsin lusikkaa hiukan, ettei Ozzy polttaisi suutaan.
”Täältä tulee.” Ojensin lusikan Ozzya kohti. ”Varo sitten, se saattaa olla kuumaa.”
”Wott.” Ozzy hörppäisi kastikkeen lusikasta ja maiskutti suutaan.
Sitten se avasi suunsa. ”Oshawooot!”
”Lisääkö?” Minä kummastuin. ”No, jos tämän kerran.”
Annoin Ozzylle vielä yhden maistiaisen, ja se nähtävästi piti siitä, sillä se jäi lipomaan huuliaan ja alkoi sitten tapittaa minua, varmaankin lisää maistiaisia hamuten.
”Nyt riittää, kuule.” Minä naurahdin. ”Tästä täytyy jäädä jotain Qwillillekin!”

Qwill oli huonotuulinen, koska passitin hänet siivoamaan, mutta saatuaan maistaa äidin Zodiac-pataa, hänen mielensä muuttui. Niinhän sitä sanotaan, hyvä ruoka, parempi mieli.
Ruuan jälkeen esittelin Ozzylle huoneeni, huoneen josta oli kaunis näköala kaupunkiin, joka muuten oli sotkuinen. Pyykkikasa esimerkiksi oli jätetty sängyn eteen, lattia oli täynnä tyhjiä paperi-arkkeja ja lyijytäyte-kyniä. Sänkyni päällä oli läjä kirjoja ja monisteita.
”Täällä on vähän sotkuista.” Minä myönsin. ”Mutta ei meidän tarvitse nukkua täällä kuin tämä yö.”
”Oshawott.” Ozzy nyökkäsi.
Minulla oli ikkunan edessä kirjoituspöytä, sen edessä oli puinen tuoli, ja tuolin selkänojalla musta tyhjä reppu.
Otin repun ja aloin miettiä mitä pakkaisin mukaan. Ensiksi reppuun lensivät poképallot, ja pokédex jotka olin saanut professorilta.
”Muista ottaa vaihtovaatteet!” Isoveli huusi oveni takaa.
”Joo-o!” Minä huikkasin.
Pakkasin mukaan tummat farkut, läjän puhtaita sukkia, pari hupparia ja farkkutakin, jos vaikka sattuisi tulemaan kylmä.

Menimme aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisimme nousta ajoissa.
Ozzy katsoi minua tuolloin kysyvästi. Sitten se meni istumaan pyykkikasani päälle, ja oli aikeissa käpertyä sen päälle nukkumaan.
”Ozzy, mitä sinä siinä norkoilet?” Minä kysyin. ”Tule tänne, nukkumaan!”
Viittasin sänkyäni. Ozzyn ilme kirkastui, se kiipesi kiireesti sängylleni, kaivautui peiton alle vierelleni ja käpertyi kerälle minua vasten.
”Hyvää yötä, Ozzy.” Minä kuiskasin. ”Nuku hyvin.”
”Oshawott.” Se tuhisi.

Oletko koskaan herännyt siihen, että jokin hyppää vatsallesi ylipirteänä ja alkaa käyttää sinua trampoliinina?
Niin alkoi minun ensimmäinen päiväni virallisena pokémon-kouluttajana.
Ozzy sen teki. Se oli kai niin innoissaan tulevasta matkasta, että päätti herättää minut ajoissa.
Ensimmäinen sana joka suustani pääsi jokin äännähdys, joka ei ollut edes sana.
”Urgh!”
”Oshawott!”
”Joo heräsin, kiitos vain.” Minä mutisin. ”Huomenta, Ozzy!”
”Oshawott.”
”Nukuitko hyvin?” Minä hymyilin, vaikkei se herätys mikään mieluinen ollut.
”Wott!”
”Hyvä.” Minä naurahdin. ”Käy katsomassa onko Qwill jo hereillä. Ja jos ei ole, herätä hänet – perinteisellä tavalla!”
”Oshawott!” Ozzy vei käden tynkänsä otsalleen ja teki ”Ai, ai, kapu.”-liikkeen. Se lähti kiireellä oven raosta, rymisten alakertaan. Minä sen sijaan pukeuduin samoihin vaatteisiin kuin eilen ja petasin sänkyni.
Reppuni nostin selkääni ja lähdin itsekin alakertaan.
Qwill oli jo hereillä. Ja Ozzy naposteli aamiaista yhdessä Jimin, Qwillin Chimcharin kanssa.
”Valmiina matkaan?” Qwill kysyi.
”Enemmän kuin valmiina!” Minä hihkaisin. ”Lähdetään jo!”
”Entä aamupala?” Qwill kysyi.
”Otetaan eväät mukaan ja syödään Route ykkösellä!” Minä ehdotin.
”Wott!” Ozzy julisti.
Qwill huokaisi syvään. ”No hyvä on.”

Route ykkönen oli lyhyt, rauhallinen ja suora reitti Leaf Towniin, naapurikaupunkiin. Vatsaani kipristeli kun lähdimme.
Route ykkösellä ei ollut muita ihmisiä. Siellä oli lyhyttä rapisevaa ruohikkoa, joka oli täynnä pokémonin ääniä.
Oli kaunis sää. Taivas oli lähes pilvetön, mutta niin aikaista kuin olikin, oli vielä vilpoista.
Minua jännitti kovasti, olin kuullut että jotkut villipokémonit hyökkäilivät ihmisten kimppuun. Mitä jos jokin hyökkäisi minun kimppuuni?
Ozzy tosin käyskenteli vierelläni, mutta olisiko se kyllin vahva?
Ja olihan minulla mukana myös Qwill ja Jim, mutta heihin en halunnut turvautua..
Matkalla yritin keskittyä yhtä aikaa kävelyyn ja syömiseen, mutta en ehtinyt edes haukata leipääni, kun jokin lentävä iski taivaalta ja vei aamiaisena. En nähnyt sitä tarkasti, mutta luulen että se oli jokin lintu-pokémon.
”Oshawoooot!” Ozzy huusi sen perään, käden tynkiään heilutellen.
”Sinulla kävi tuuri, Harley.” Qwill sanoi. ”Yleensä nuo käyvät ihmisten kimppuun, mutta tämä yksilö tahtoi vain aamupalasi.”
”Niin kai.” Minä mutisin.

Ruohikko rapisi.
Ozzy hyppäsi kiireesti eteeni ja nosti käden tynkänsä ilmaan. ”Wott!”
Sydämeni pamppaili, pelkäsin ruohikosta ilmestyvän jotain suurta ja hyökkäämisaltista mutta..
”Nyaaah!”
Eteeni ilmestyikin pieni vaaleanpunainen kissamainen olento.
”Se on Skitty!” Minä henkäisin.
”Oshawott!” Ozzy äännähti kireänä.
”Nyaa?” Skitty kantoi suussaan jotain, sekin oli leivän puolikas, taisipa vielä olla minun edesmenneen aamiaisleipäni puolikas.
”Wott!” Ozzy alkoi räyhätä. Se kai halusi Skittyn antavan leivän minulle takaisin.
”Anna olla, Ozzy.” Minä vastustin. ”Ei minulla edes ole nälkä.”
”Nya?” Skitty naukui.
”Pidä se vain, Skitty.” Minä hymyilin. ”Heippa!”
Katsahdin selkäni taakse, pikku-Skitty jäi seisomaan keskelle tietä, meitä tuijottaen.
Kävelimme reipasta vauhtia kohti kaupunkia Minulla ei ollut kiire, mutta tahdoin silti päästä sinne pian.
”Kohta ollaan perillä.” Qwill vakuutti.
Kuulin rapinaa selkäni takaa. Käännyin ja mitä minä näinkään?
Nilkkojeni takana seisoi se sama Skitty, tällä kertaa kahdella tassulla. ”Nyaaah!”
”Tuo Skitty taisi seurata meitä.” Qwill mutisi.
”Miksi?” Minä ihmettelin.
”Nyaaa!” Skitty naukui innoissaan.
”Ehkä se on yksinäinen.” Qwill pohti. ”Voisit yrittää napata sen, harvoinhan villi-pokémon itse seurailee kouluttajaa vapaasta tahdostaan.”
”Ai, poképalloonko?” Joo, ajatukseni eivät toimineet oikein.
”No tietenkin!” Veljeni parahti. ”Ottele sen kanssa!”
”O-Okei.” Minä mutisin. Vatsani oli kuralla. Olin unelmoinut tästä hetkestä vuosia, ja nyt kun se oli käsillä, minua pelotti. Osaisinko tehdä tämän oikein?

”Okei, Ozzy!” Minä huudahdin. ”Käytä Tail Whipiä!”
Ozzy riemastui taistelu käskystä niin että oli ensin lentää nurin. Sitten se meni ja pamautti Skittyä hännällään.
”Nyaa!” Skitty äännähti, muttei tehnyt mitään hyökätäkseen. Siinä oli tilaisuus.
”Ozzy, tee nyt Tackle!” Minä huusin. Kun Ozzy lähti juoksemaan kauemmaksi perääntynyttä Skittyä kohti, se tekikin väistön, juuri ennen kuin Ozzy ehti osua siihen. Tämän takia Ozzy melkein lensi naamallaan, Skitty päästi tällöin kovan äännähdyksen, Growlin, joka heikensi Ozzyn hyökkäystä.
”Ozzy, oletko OK?” Minä huusin sille.
”Oshawott.” Ozzy vastasi uhmakkaasti, otsa rypyssä.
”No hyvä.” Minä huokaisin. ”Kierrä nyt Skittyn taakse ja tee Tackle!”
Ozzy teki kuin käskin. Se kiersi, juosten Skittyn selän taakse, ennen kuin Skitty tajusi suunnitelmamme ja iski sitten tacklella.
”Hyvä.” Minä kehuin Ozzya. Kaivoin nopeasti repustani poképallon heti perään ja heitin sen.
”Matkaan poképallo!”

Kommentit

Cinna


Tarina #2

Skitty jää kiinni, ilmoittelehan tiedot. 🙂
Pidin tästä. Ozzy on hirvittävän suloinen~ Oli jotenkin mukavaa, että tuossa oli kuvailtu jonkin aikaa ihan ns. normaalia kotielämää ennen lähtöä matkalle, käytännössä ottaen kukaan ei vissiinkään ole palannut kotiinsa sen jälkeen, kun on saanut startterinsa.

Ozzy saa 10 exp ja sinä §15.