Vihellyksen vanhat tarinat 26 > Indigo näyttää kyntensä

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2014.

Joka kevät, sen iän ikuisen ja pitkän talven jälkeen nautin sydämeni kyllyydestä kun kevät aurinko alkoi lämmittää kasvojani, kun kuulin luonnon heräävän jälleen pitkän ikuiselta tuntuvan talvihorroksen jälkeen. Seisoin Golden Forrestin siimeksessä ja kuuntelin, miten ruohopokémonit liikkuivat siellä täällä, siellä missä ne liikkuivat, kuului ruohon rapinaa.
”Harri, mikä maksaa?” Tim kysyi. ”Tahdotko sinä ehtiä niihin kisoihin?”
”Ei tässä mikään kiire ole.” Minä sanoin. ”Enkä minä viitsi riistää pieneltä Renmeiltä sen ensimmäistä kevättä.”
”Mikä on Renmei?” Tim kysyi typertyneenä.
”Etkö sinä kuunnellut mitään, Tim?” Trev naurahti.
”Sitä se kevät on.” Minä huokaisin. ”Poikien hormonit hyrräävät niin kovaa, etteivät ne kuule mitään muuta.”
”Torchic?” Pieni tipu sanoi ja katsoi minua uteliaasti.
”Älä vaivaa sillä pientä päätäsi, Renmei.” Minä sanoin tipulle lempeästi. ”Rafa! Älä aiheuta täällä metsäpaloa, kiitos!” Olin tietenkin päästänyt Fennekinin jaloittelemaan, mistä se pieni ryökäle oli mielissään, niin mielissään että se sylki ruohikkoon kipinöitä.
”Fennekin.” Fennekin huokaisi pitkästyneesti, tiedättehän sillä tavalla kuin pikkupoika, jonka vanhemmat käskevät lopettaa keppostelun, ja lapsi on sitä mieltä, että häneltä kielletään kaikki hauska. Mutta minä en halunnut olla vastuussa metsäpaloista täällä.

Pieni Renmei katseli tulikettua ihaillen, tummansiniset nappisilmät hehkuen.
 ”Älä viitsi, Renmei.” Minä sanoin. ”Sinusta ei tule tuhopolttajaa.”
”Mutta Rafasta tulee, vai?” Tim nauroi kuin porsas omalle vitsilleen, ja kiljaisi kimeästi kuin tyttö, sillä Fennekin oli iskenyt hampaansa hänen sääreensä.
 ”Rafa, miksi sinä puret pöljä-Timiä?” Kitty kysyi, kyllä – se puhui yhä.
 ”Fenne!” Fennekin murisi irrottaessaan hampaansa veljestäni.
”No on se minustakin typerähkö, mutten silti teroita kynsiäni siihen.” Kitty totesi.
”Kuka täällä on tyhmä?” Tim kysyi ärsyyntyneenä.
”Sinä.” Minä puolestani sanoin. ”Pokémonin suusta se totuus kuuluu.”
 ”Vai niin.” Poika murahti.
 ”Lopettakaa riitely.” Trev sanoi. ”Mennään vähän syvemmälle metsään ja pystytetään piknik.”
”Älä vain sano, että ostit puodit tyhjäksi ennen lähtöämme.” Minä huokaisin.
”Oli pakko, veljesi syö hirveitä määriä, lisäksi sinun Swinubisi..” Trev selitti.
”Sehän onkin possu.” Minä sanoin takaisin. Ilmeisesti Rafa oli kyllästynyt kävelemään, se loikkasi selkäni takaa suoraan hartialleni – ja siinä se sitten riippuikin, ja tuijotteli pientä Torchic-vauvaani. Torchic ilostui kovasti ja alkoi heti jutella Fennekinin kanssa.
”Ehket sinä sittenkään ole niin ilkeä, kuin miltä näytät.” Kitty totesi, siihen Rafa vastasi irvistyksellä.
”Älä opeta pikkuiselle huonoja tapoja.” Minä huomautin. Pieni Torchic hieroi päätään rintaani vasten.

Löysimme lopulta varsin mukavan ja aurinkoisen paikan, jota minä itse nimitin läntiksi, johon Trev levitti suuren kelta-oranssi-vihreän viltin, juuri sellaisen mitä olimme joskus käyttäneet käydessämme jossain piknikillä äidin kanssa, äiti, minä, äidin pokémonit ja veljet, isää ei ikinä retkillä näkynyt. Äiti keksi mitä kekseliäimpiä paikkoja retkille, hän ei kuitenkaan vienyt meitä koskaan turhan kauaksi Charca Townista. Kun olin pieni, taisin olla oikea kauhukakara, muistan, kerran kiivenneeni äidin Ambipomin – Shinyn sellaisen, kanssa yhteen korkeaan puuhun, ja siellä me sitten olimme, äiti panikoi kun luuli ettemme muka päässeet alas, totuus oli, että minusta puussa oli kivaa, kun näki pidemmälle, ja sai tuntea lempeän tuulen ihoaan vasten. Päästimme kaikki pokémonimme ulos palloistaan, sillä miksikäs ei? Raikas kevätilma tekisi kaikille hyvää. Onnekseni sain huomata, että Rosie tuntui tulevan hyvin toimeen pienen Renmein kanssa. Hamlet oli kuten tavallista Kittyn vanavedessä, mikä ei näyttänyt haittaavan Kittyä lainkaan. Jill nousi siivilleen, Prim oli sen selässä.
”Ette sitten mene kauas.” Minä sanoin niille. Löhösin viltillä, tiesin Timin katsovan minua, ärtyneesti. Kuulkaas, hän se yleensä laiskotteli, eikö minulla ollut oikeutta rentoutua keväässä?
Indigo röhnötti vieressäni, selällään, ja näytti nauttivan kovasti auringosta. Aries teki majansa hartialleni ja alkoi pian tuhista. Rafa ei ilmeisesti keksinyt muutakaan, niin sekin käpertyi kerälle viltille, kai nauttiakseen auringosta. Minäkin suljin silmäni, mutta veljeni ei tykännyt ajatuksesta.
”Tekisit jotain hyödyllistä!” Hän yritti päteä.
”Niin teenkin.” Minä mutisin. ”Minä lepään keväässä.”

Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin siihen, kun kuulin kimeää itkua. Nousin ja huomasin että Renmei oli mustelmilla ja sen päähän oli ilmestynyt kuhmu. Rosie taputteli sitä selkään ja yritti lohduttaa sitä. Rafa puri minua jalkaan, se kai luuli minun nukkuvan.
”Auts!” Minä änähdin. ”Hei, olen hereillä, kiitos!”
Kävelin Torchicini luo, se parkui kovaan ääneen.
”Renmei-pieni, mikä hätänä?” Minä kumarruin sen puoleen ja nostin pienen syliini. Sen oli täytynyt kaatua.
”Ei se mitään.” Minä lohdutin. ”Katsotaanpa sitten.”
Katsoin Torchicia, se oli likainen ja mustelmilla. ”Kaaduitko sinä?”
”Chiick!” Torchic huudahti.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin pikkuista. ”Pöllitään Timin ensiapulaukku.”
Timillä oli aina mukanaan ensiapulaukku, missä oli kamaa molemmille, sekä ihmisille, että pokémoneille – ihan vain sen takia, jos jotain sattuisi.
Tim ei edes huomannut kun pöllin punaisen laukun hänen repustaan ainoastaan Chespin tosin katsoi minua uteliaasti. Painelin varovasti desinfiointiaineella kastettua pumpulia mustelmiin, Torchic päästeli suustaan kimeitä ääniä, yritin lohduttaa sitä sanomalla, että kohta olisi valmista.
”Nukuitko hyvin?” Kitty kysyi.
”Joo, ihan hyvin.” Minä vastasin. ”Näin kummallista unta.”
”Millaista?” Kitty kysyi, se istui Hamletin kanssa viltille kuuntelemaan.
”Näin unta että joku parrakas äijä oli heittänyt Mimosan vankilaan.” Minä sanoin.
”Oikeasti?” Kitty kysyi.
”Joo.” Minä huokaisin.
”Mutta Mimosahan on tosi kiltti!” Kitty puhua pulputti. ”Kuka hänet haluaisi heittää vankilaan?”
”No se ei selvinnyt.” Minä myönsin. ”Mutta joku täysin kaheli sen täytyi olla.”
”Swiii!” Swinub huusi, se oli herännyt nokosiltaan, ja se huomasi, ettei päässyt ylös, Swinubeilla oli hyvin lyhyet jalat, ja koska tämä yksilö oli nukahtanut selälleen, se ei päässyt ylös, se vain heilutteli hermostuneena lyhyitä sinisiä jalkojaan.
”Odotas, Indy.” Minä naurahdin ja asetin pikku Renmein viltille, sitten kumarruin Indigon puoleen ja nostin sen, se painoi ihan saamaristi.
”Olet saamarin painava.” Minä totesin. ”Olisiko dieetti mitään?”
”Swinub!” Indigo nauroi.

”Skaar!” Kuulin huudon taivaalta. Pian Skarmory, selässään Buneary kaarsi ylleni – ja kyllä, se rysähti koko painollaan minun niskaani.
”Argh.” Huuliltani karkasi, kun Buneary hyppäsi suoraan naamani päälle.
”Bun! Bun! Buneary!” Se huusi ja loikki naamallani hädissään.
”Prim, pois naamani päältä.” Minä sanoin. ”Särjet nenäni.”
Prim loikkasi maahan ja pomppi yhä, huusi hädissään, kuin jokin olisi pielessä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
”Skaaaaar!” Skarmory karjaisi, vihdoinkin astuessaan pois päältäni. Pieni Renmei säikähti huutoa niin, että se piiloutui Fennekinin taakse. Rafa oli itsekin herännyt ja katsoi ärsyyntyneesti Skarmorya.
Prim alkoi repiä hihaani, katsoen ensin minua ja sitten Jilliä.
”Mikä nyt on?” Minä kysyin.
Ja sitten Jill kiljua vähän lisää.
”No mitä te olette nyt tehneet?” Minä kysyin. ”Auts!” Jill nokkaisi nilkkaani kipeästi.
Se katsoi minua kärsimättömästi. Prim näytti esimerkkiä, ja loikkasi Jillin selkään.
”Hyvä on.” Minä huokaisin. Otin poképallot esiin ja kutsuin kaikki takaisin, paitsi Renmein ja Rafan. Rafa nimittäin kiipesi Primin taakse ja katsoi minua. Minä huokaisin ja kiipesin itsekin Jillin selkään, ja Renmei istui sylissäni.
”Pidä sitten kiinni.” Minä neuvoin.
”Hei, Harri!” Tim huusi. ”Minne olet menossa?”
”Lentämään, nähtävästi!” Minä huikkasin kun Jill nousi. Siitä oli tullut vahva, kun se kerran jaksoi kantaa niin minua, kuin kolmea muutakin pokémonia.

Luulin ensin, että Jill tahtoi vain elvistellä lentäjän taidoillaan, sillä se vain kierteli ja kaarteli taivaalla, eikä näemmä osannut päättää minne meni. Sitten jostain, vähän kauempaa kuului jotain kummaa, se oli kuin kimeä ulvahdus, ja sen kuultuaan Jill vaihtoi suuntaan, sinne mistä ääni oli kuulunut. Se lensi niin kovaa, että Renmei melkein tipahti sen selästä, mutta sain pikkuisen kiinni, ennen kuin se ehti pudota, kiersin käteni sen ympärille entistä tiukemmin ja vedin sen lähelleni, ettei se vain putoaisi uudelleen. Jill oli ilmeisesti aikeissa laskeutua eräälle, aurinkoiselle aukealle, jossa oli luola. Mutta se ei ollut rauhallista, kuten olin aiemmin luullut, kaikkea muuta!
Luolan suun ympärillä oli kolme ihmistä, ne eivät tietenkään katsoneet ylös, sillä jos he olisivat, he olisivat huomanneet minut. Jostain syystä, en edes tahtonut heidän huomaan meitä. Kunpa Jill pysyisi nyt hiljaa..
Kolmella ihmisellä oli yllään tummanharmaat farkut, paitsi keskimmäisellä, jolla oli lyhyt tumman harmaa hame, mustat takit ja saappaat. Yksi miehistä näytti olevan vanhempi, viisissäkymmenissä ehkä, toinen oli tummahiuksinen – ehkä melkein kolmissa kymmenissä ja kolmas oli tyttö, jolla oli musta lippis päässään.
Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin. Ihmiset yrittivät lähestyä luolan suuta, sillä kolmikymppisellä oli terävä ja verinen veitsi.
”Anna olla, Adam.” Vanhempi mies sanoi. ”Annetaan pokémonien hoitaa tämä, meidän ei tarvitse liata käsiämme.”
”Totta.” Toinen mies naurahti. Hän veti esiin poképallon ja laski pokémonin, Lucarion.
”Sky Uppercut.” Ja sen pokémon teki, se sukelsi luolaan, se löi jotakin, joka huusi vihasta tai kivusta, tai kummastakin ja sitten Lucario lensi kaaressa ulos. Sen perässä luikersi suuri, jättikokoinen ja musta Serperior. Se sähisi vieraille ärhäkästi. Se oli ihan selvästi loukkaantunut, sen iholla oli inhottavan näköisiä verisiä haavoja ja mustelmia. Jotkut haavat näyttivät veitsellä leikatuilta.
”Metal Claw.”
Mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, nappasin Primiä niskavilloista ja kuiskasin sille: ”Heitä sitä FirePunchilla.”
Heitin Primin ilmaan, se lensi kaaressa kohti vihamielistä rumilusta ja täräytti sitä liekehtivällä nyrkillä päin näköä.
”Buneary!” Se huusi topakalla äänellä, juku Primistä oli tulossa oikea bad ass.
”Mistä tuo pupu tuohon ilmestyi?” Lucarion omistaja ihmetteli. Niitä oli kolme, vaikka tuo haavoittunut oudon värinen Serperior auttaisikin Primiä – mitä epäilin, tuskin ne noille pärjäisivät. Vedin esiin kaksi poképalloa, yhden tavallisen ja yhden nest-pallon.
”Täältä pesee!” Kitty huusi, se läimäytti vanhempaa ukkoa hännällään ketoon, mutta Hamlet ei ollut puoliksikaan yhtä kiltti, se raapi kaikella mahdillaan ukon naamaa.
Ukko karjaisi kirosanan ja nappasi Skittyä hännästä ja heitti kissan maahan, mutta se vain sai Hamletin kynsimään paremmalla tarmolla.
”Inhoan Meowtheja!” Mies karjaisi.
”Näytä sille H!” Kitty huusi.
”S-Se puhuu?” Kolmekymppinen mies sanoi.
”En pidä erityisesti hölöttävistä Skittyistäkään.” Vanhempi mies ärisi.
”Hei se on paha joulupukki.” Kitty letkautti.
”Fennee!” Rafa ulvaisi hypätessään itsekin sekaan.
”Rafa, ei!” Minä huudahdin, ja kiitos tämän ne roistot katsoivat ylös ja näkivät Skarmoryn ja sen selässä keikkuvan hullun punapään joka hali Torchicia. Rafa ei piitannut nähtävästi mistään, ei edes siitä, että se saattaisi murtaa jalkansa pudotessaan.  Se näytti inhoavan vastakkaista sukupuolta, sillä se päätti käydä sen kolmannen pyörän – toisin sanoen tytön kimppuun, sylkien pieniä kekäleitä sitä kohti. Tyttö tietenkin kiljui hirveän kimeällä äänellä, eipä häntä siitä voi syyttääkään, ei kukaan riemuitsisi saadessaan tuli sateen niskaansa. Tyttö heilui niin rajusti että hän sai napattua kiinni Rafan korvasta.
”Minä sitten vihaan rottia!” Tyttö kiljui ja ravisti Fennekiniä, joka puolestaan murisi. Vai että rottia! Herran jesta tuo nainen tarvitsee kipeästi silmälaseja..
”Jyrää ne, Jill!” Minä huusin, sillä turhahan tässä ole teeskennellä näkymätöntä. Mutta Jill, se ei edelleenkään kuunnellut määräyksiä, vaan teki mitä mieli. Ja mitä sen teki mieli, oli tietenkin, jotain mistä minä en tykännyt – se heitti minut selästään, ja pian – kuten voitte varmaan arvatakin, lensin jonnekin pusikkoon ja löin pääni. Ei tässä voi muuta sanoa kuin, saamarin Jill!

”Torchiic!” Etäinen kimeä huuto kaikui korvissani. ”Tooorchiic!”
”Mitä se luulee saavuttavansa tuolla?” Syvä-ääninen mies kysyi.
”Kaipa se käyttää growlia, ei tuo muutakaan voi osata.” Vanhempi ääni arvasi.
”Mitä me teemme tuolle?” Oletan ”tuon” tarkoittavan minua, normaalisti olisin noussut ja haistattanut tyypille pitkät, mutta päätäni jomotti siinä missä muutakin olemustani – kiitos pirusti, Jill.
”Otetaanko se mukaan?” Tyyppi – jonka oletin sen olevan se kolmikymppinen. ”Pomo palkitsee meidät tästä.”
Sitten, uff-ääni.
”Kukaan ei kajoa kouluttajaani!” Kitty huusi kimeällä kissan äänellään. ”Jos Ozzy olisi paikalla, hän olisi jo tehnyt teistä hakkelusta!”
”Taas tuo lörppä-Skitty, eikö sinun pitänyt hoitaa se?” Kolmikymppinen kysyi.
Rousk!
”Typerä, Meowth!” Mies karjui. ”Pidä ne reikäiset hampaasi irti asioista jotka eivät sinulle kuulu!”
”Caleb, mä en usko tätä, päihittääkö tuollainen pieni kissa sinut?” Kolmikymppinen miekkonen kysyi ihmeissään.
”Se onkin erityisen ilkeä Meowth.” Minä sanoin noustessani kipeän selkäni ja jomottavan pääni kanssa. ”Saakelin Jill, nyt ei hyvä heilu!”
”Juuri noin käy, kun ei kouluta pokémonejaan.” Tyttö sanoi, ja mulkaisi minua häijysti.
”Kuka sanoo, etteikö Skarmoryani ole koulutettu?” Minä virnistin, sillä sieltä Jill syöksyi Drill peckeineen kaikkineen ja nokkaisi ämmää kunnolla takaraivoon, se oli varmasti erittäin mukava kokemus, ottaen huomioon sen että Rafan leuat olivat kiinni tytön vasemmassa nilkassa. Sitten Prim lensi kaaressa ilman halki. Ilmeisesti iso taistelu-tyypin pokémon oli pienelle jänikselle liikaa, mutta nähtävästi joku – jota en tietääkseni ottanut mukaani vaan jätin sen retkeilemään sydämensä kyllyydestä veljeni ja Trevin seuraan, loikkasi rumiluksen kimppuun hurjan sota-huudon kera:
”Swinuuuuub!”
”Miten sinä tänne pääsit, Indy?” Mutta tietenkään se ei vastannut kysymykseeni. Se kävi hurjana vastustajan kimppuun, vaikka sen mahdollisuudet voittaa olivatkin lähes mitättömät. Tämä oli kummallista, en muistanut Indyn juuri koskaan näyttäneen tällaista sisua. Tuohon Lucarioon verrattuna se oli pelkkä pieni karvainen pallo, eikä tästä voisi syntyä mitään hyvää.

”Kuules tyttö, kerää roinasi ja mene matkoihisi.” Se Adam-niminen häiskä sanoi. ”Ellet halua että possullesi sattuu ikävä onnettomuus.”
Pieni Renmei, niin ujo kuin se saattoi ollakin, ei sulattanut tätä, se hyppelehti äkäisesti maassa ja kynsi miehen kenkiä.
”Mukaan lukien tämä rääpäle.” Miekkonen lisäsi. Puristin käteni nyrkkiin, sillä minullakin alkoi keittää yli.
”Terra Enterprisea vai?” Minä kysyin. ”Ala itse laputtaa täältä, Aatami.”
”Et taida tajuta omaa tilannettasi, ipana.” Hän sanoi minulle, ja katsoi minua halveksivasti nenäänsä pitkin, ennen kuin potkaisi pienen Renmein kumoon.
”Sinä et tiedä omaa tilannettasi.” Minä sähähdin, olin valmiina käymään ukon kimppuun, sillä kukaan, ei kukaan kävisi käsiksi pokémoneihini ilman seuraamuksia. Mutta Jill ehti ensin, se otti ja tulitti ukkoa swiftillä. Ehkäpä kukaan ei uhittelisi täällä niin kauan kuin se suinkin suvaitsi olla paikalla riehumassa.
”Swii!” Indigo vinkaisi, sillä se oli saanut vastaansa kovan iskun, mikä lennätti possu-paran ilman halki, olin onnekas saadessani sen ilmasta kiinni, muuten siihen olisi sattunut ja pahasti. Prim oli taas jaloillaan, ja hyvin kiukkuinen sen saamasta kohtelusta, joten se loikki Lucarion ympärillä yrittäen saada siihen osumaa tulinyrkillään, muttei onnistunut.
”Hei, Indy, luuletko että saisit yhden Mud-slapin heitettyä tuon naamaan?” Minä kysyin.
”Swi!” Swinub vastasi, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä se loikkasi tomerasti sylistäni ja viiletti takaisin taistelun pariin. Aluksi se ei tehnyt mitään, tarkkaili vain – en tiedä miten se onnistui suljetuin silmin, mutta niin se teki. Kun Lucario väisti Primin seuraavaa iskua kumartumalla, asettaen päänsä lähelle maata, mistä Indigo sai tilaisuutensa, silloin se otti ja potki kuraa pokémonin kasvoille minkä jaksoi. Tällä välin minä poimin Torchicini maasta, antoi Jillin vielä hieman höykyttää tuota mänttiä, oli se sen ansainnutkin. Näytti siltä että Hamlet ja Kitty kyllä pitivät huolen itsestään, Hamlet ei päästänyt purevaa otetta irti miehen kädestä ja Kitty läpsi tyyppiä hännällään kasvoihin, huutaen: ”Etkö yhtään häpeä?” Tuo olisi varmasti jaksanut naurattaa, jos tilanne olisi ollut yhtään toinen. Sitten Prim sai iskunsa perille, jopa muita niin kauheasti kaihtava Rafa päätti kantaa kortensa kekoon, sylkäisten emberin päin Lucarion kasvoja, sen jälkeen Indigo rojahti koko ainakin parinkymmenen kilon painollaan otuksen päälle, sekä Prim että Rafa tekivät samoin, ja yrittivät pitää lurjusta maassa. En tiedä laskettiinko tuo voitoksi vai ei, mutta painelin hieman epävarmoin askelin tuon kolmikon luo, minua huimasi, eikä mikään ihmekään kun muuan Skarmory päätti heittää kouluttajansa pöpelikköön, vai mitä?
”Tule, H! Mennään!” Kitty sanoi kimeällä äänellä ja mottaisi hännällään vielä viimeisen kerran ukkoa kasvoihin ja lähti sitten lyhyillä Skittyn koivillaan juoksemaan meitä kohti, Hamlet ei kai muuten olisi päästänyt irti, mutta koska Kitty käski sen tehdä niin, niin herra totteli.

Seisoimme kaikki luolan suulla, niin etteivät nuo roistot pääsisi sinne. Paitsi Jill se liiteli taivaalla niin ilkeän nälöisenä, että saatoin tulkita sen haluksi syöksyä ja antaa kunnon selkäsauna noille roistoille – jonka olisin muuten hyväksynyt kaikin mokomin.
Myös Lucario taisi tajuta oman tilanteensa, eikä tehnyt vastarintaa.
”Älkää edes ajatelko sitä.” Minä murahdin. ”Tästä ette läpi pääse.” Mutta jokin noiden ihmisten kasvoilla sanoi, että ne yrittäisivät kuitenkin. Sitten kuulin todella typerän äänen, se oli typerin kuulemani soittoääni ikinä. Vanhin rikollisista vastasi  Xtranceiveriinsa. Hän puhui siihen muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
”Tämä oli tässä, pomo tahtoo meidät takaisin päämajaan.” Ja ilman mitään ”Me palaamme vielä” tai ”tämä muistetaan”-virsiä ne vain lähtivät.

Kun viimeinenkin Terra Enterprisen törkimys oli kaikonnut näköpiiristäni, päätin kurkistaa luolaan, mutta käännyin heti takaisin, sillä siellä oli ensinäkin hyvin pimeää, ja toisenakin, kirkkaanpunainen silmäpari tuijotti minua niin järkähtämättömästi, että se sai minut kavahtamaan. Mutta Prim ei pelännyt tippaakaan, se meni ensimmäisenä luolaan, mutta kääntyi pian ympäri katsomaan minua, kaipa se ihmetteli, miksen tullut sen kanssa luolaan. Rafa murahti, yhtäkkiä sen kokon ympäröi eräänlainen liekin värinen aura, sitten se asteli muina miehinä luolaan, niinpä minäkin päätin uskaltaa pedon kitaan. Kitty käveli heti jäljessäni – tietenkin Hamlet vanavedessään. Rafan ansiosta näin ainakin eteeni, ja sen mitä näin, ei ollut kaikille suotavaa. Luolassa oli pesä, tai ainakin oli ollut pesä, puolet katosta näytti romahtaneen sen päälle, ja osittain myös hyvin, hyvin suuren erikoisen värisen Serperiorin päälle, se näytti hyvin väsyneeltä, ja hengitti raskaasti, haavat jotka olin aiemmin nähnyt vilaukselta, olivatkin paljon pahempia, suurempia ja syvempiä, lisäksi se näytti menettäneen paljon verta, luolan lattialla nimittäin oli suuria veritahroja.
”Seer.” Serperior sanoi käheällä äänellä.
”Kyllä minä puhun ihmisten kieltä, söin jotain sopimatonta ja..” Kitty lörpötti.
”Serperior?” Serperior näytti puhuvan Kittylle.
”Joo, minä olin itse asiassa ensimmäinen pokémon jonka Harley pyydysti!” Kitty jatkoi.
”Seer?” Serperior jatkoi.
”Harley on meille tosi kiltti, jopa Rafalle, joka on mäntti.” Kitty sanoi.
”Fennee!” Rafa protestoi.
”Serperior?” Serperior sanoi voipuneella äänellä.
”Millaisesta palveluksesta on kyse?” Kitty kysyi.
”Serperior.” Sanoi Serperior.
”Kyllä se varmasti käy, älä ole yhtään huolissasi, kyllä Harley pitää vauvastasi huolen.” Kitty sanoi.
”Pitää huolen mistä?” Minä kysyin.
”Serperiorin vauvasta.” Kitty sanoi. ”Se on kuulemma ihan jalkojesi juuressa.” Ja tosiaan Prim seisoi siinä ja piteli – miten nyt parhaaksi näki, mustaa keltapilkullista munaa.
”Mutta eikö..” Minä olin vähällä kysyä jotain todella typerää, kunnes itsekin tajusin tilanteen vakavuuden. Kumarruin kohti Serperioria ja katsoin sitä murheellisena. ”Kyllä meille vielä yksi pikkuinen mahtuu, pidän siitä oikein hyvää huolta.”
”Serperior.” Serperior henkäisi, sitten sen silmät sulkeutuivat, tuli hiiren hiljaista. Tiesimme kyllä kaikki mitä tämä tarkoitti. Otin Serperior-äidin munan Primiltä, tunsin miten kyyneleet olivat pyrkimmäisillään ulos silmistäni, tämä pokémon oli ollut äiti, ja Terra Enterprisen takia sen vauva jäi äidittömäksi. Kuten minäkin, vaikka en minä siitä paljoa muistanut, juuri nyt muistin vain sen päättymättömältä tuntuneen surun.
”Mennään.” Minä sanoin. ”Tim ja Trev ovat varmaan jo huolissaan.”
”Torchic.” Renmei sanoi sylistäni, painaen oranssin poskensa munan tummaa kuorta vasten, ikään kuin se olisi halunnut lohduttaa kuoriutumatonta vauvaa.

 ”Jill, jos nyt viitsit, veisitkö Kittyn, Hamletin, Rafan ja Primin takaisin?” Minä kysyin Skarmorylta. ”Me muut kävelemme.”
Ilmeisesti tilanne oli vaikuttanut Skarmoryynkin, sillä se ei väittänyt vastaan kuten tavallista, vaan antoi muiden kiivetä sen selkään ja sitten se lehahti lentoon.
Minä huokaisin, voi pientä raukkaa. Miten minä ikinä kertoisin sille, mitä sen äidille oli käynyt?
”Swi.” Indigo sanoi ja pökkäisi päällään jalkaani lohduttavasti, ikään kuin se olisi tiennyt mitä ajattelin. Sitten muistin että ei herran jesta, olihan minulla ollut noiden juuri lähteneiden kavereiden poképallotkin matkassa.
”Järki ei tosiaan taida kulkea.” Minä huokaisin.
Meillä kesti aikamme ennen kuin pääsimme takaisin, sillä Indigon jalat olivat hyvin lyhyet, eikä se ollut tottunut kävelemään pitempiä matkoja.
”Harri, missä sinä olet ollut?” Tim huusi minulle heti ensimmäisenä. ”Meillä on nälkä ja sinä olet antanut odottaa itseäsi.”
”Anteeksi.” Minä mutisin.
”Oletko sinä itkenyt?” Trev kysyi hämillään.
”Ei, en ole.” Minä valehtelin.
”Käydään sitten pöytään.” Tim sanoi – vaikkei meillä mitään pöytää ollut.
”Swinub!” Indigo hihkaisi, vaikka se olikin matkasta väsynyt, se ryntäsi heti innoissaan eväitä kohti, kunnes Timin jalka pysäytti nälkäisen possun.
”Ei, et sinä, muuten me muut jäämme ilman.” Tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kenenkään ei tulisi pysäyttää nälkäistä possua, joka sekin saattoi olla täynnä yllätyksiä.
”Swinub” Se huudahti ja alkoi äkkiä hohtaa kirkasta valoa, ja me kaikki tiesimme mitä se merkitsi. Tim hyppäsi äkkiä taemmas ja huusi: ”Se on jättisika! Trev piilota sapuskat!”
Minä nauroin kävellessäni huimasti kasvaneen sinisen ja karvaisen possuni luo. ”Onneksi olkoon nyt, Indy. Tätähän sinä olet odottanut jo tovin vai mitä?”
”Piloswine!” Juuri kehittynyt Piloswine huudahti tyytyväisenä.

Kommentit:

Cinna


Ensinnä ihan kamalat pahoitteluni siitä, miten hävyttömän pitkään vastaamisessa kesti. :’I

Naureskelin Swinubin painolle kun vilkaisin sen, röhkäleeksi mokoma ei paina edes puoliksi niin paljon kuin Hoothoot, hmm. 😀 Ei sen puoleen, että pokemonien painoissa olisi koskaan ollut pienintäkään hitusta järkeä. Jill on toinen jännä tapaus, tuosta on kyllä kasvamasas voimakas ja tärkeä osa tiimiä mitä näen. Nuoret ja kokemattomammatkin ovat aika tulisina.

Mustasta keltapilkkumunasta tulee mieleen vaan Rayquaza, pffft.
(Luin muuten Serperiorin koko tarinan aikana Seviperinä, ja pohdin sitten ihan loppuun saakka, että mistä sinä sen munan edes hommasit. Ja sitten viimein tajusin virheeni, hmmmmm.)
Indigon kehitys tuntui vähän ex temporelta, mutta tulipa tuokin ainakin hoidettua ’alta pois’ jos ei muuta.

Tässä tarinassa oli pari vähän hassua kohtaa, oikoluitko tätä? Muutamassa kohdassa on ylipilkutusta ja löysin mm. tämän kohdan:
”Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin.”
Muutenkaan tarina ei tuntunut ehkä yhtä… hmm, sulavalta kuin tavallisesti? Pitkä tauko tarinoiden välillä kyllä selittää tämän.

Tässä esiintyikin paljon pokemoneja…

Jill, Primrose, Hamlet ja Kitty 15 exp, Renmei ja Indigo 16 exp, Rafa 20 exp.
Sinulle tästä §30 ja tapahtuman ansiosta tienaat myös 8x kultaista lehteä. Itemfinder löytää… Luxury Ballin.

Vihellyksen vanhat tarinat 21 > Punapää laukoo totuuksia

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Marraskuussa 2013.

Menin suoraa päätä pokémon centeriin, sillä molemmat pokémonini olivat kärsineet vahinkoa – voitosta huolimatta.
”Hoitaja, katsoisitko näitä kahta?” Minä pyysin, heti astuttuani pokémon centeriin.
”Voi hyvä tavaton.” Pinkkihiuksinen hoitaja Joy päivitteli. ”Mitä ihmettä tuolla Eeveelle on sattunut?”
”Se sai osuman tuli-tyypin iskusta.” Minä selitin.
”Mutta sen väritys..” Hoitaja totesi.
”Se on aina ollut tuollainen.” Minä selitin. Laskin Ozzyn ja Aprilin tiskille.
”Mistäs te nyt näin aikaisin tulette?” Hoitaja kysyi arvioidessaan samalla pokémonieni kuntoa.
”Saliottelusta.” Minä huokaisin.
”No, miten kävi?” Hoitaja Joy kysyi hyväntahtoisesti. Niinpä näytin hänelle uutta salimerkkiäni.
”Onneksi olkoon.” Hän hymyili. ”Mahdat olla ylpeä nyt?”
”No jaa.” Minä vastasin. ”Ehken ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin.”
”Pokémonisi taisivat rehkiä oikein olan takaa.” Hoitaja ilmoitti. ”Ne ovat ihan poikki.”
”Sopiiko jos jätän ne tänne lepäämään?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili. ”Tule hakemaan ne illalla.”
Minä nyökkäsin. ”Nähdään sitten.”  Sitten käännyin pokémonieni puoleen. ”Olen ylpeä teistä molemmista, erityisesti sinusta April. Levätkää nyt kunnolla, haen teidät sitten illalla.”

Kun palasin yöpymispaikkaamme, pokémon centerin yläkertaan, minua ei kohdannut mikään yllätys, sekä Tim että Trev olivat vielä täydessä unessa. Prim ja Rosie olivat käpertyneet reppuni vierelle nukkumaan kylki kyljessä, repun toisella puolella tuhisi Kitty, Hamlet oli käpertynyt sen viereen. Minä hymyilin, nyt oli Hamlet tainnut ihastua ja pahemman kerran, vaikka ymmärtäähän sen. Olihan Kitty kaunis Skitty-neiti. Mutta voi tuota Indyä, se makasi veljeni hikisten vaatteiden päällä ja kuorsasi, tuo haju ei tekisi sille hyvää. Mutta missä olivat Aries ja Hazel? Niitä ei näkynyt missään. Hipsin sängylleni ja vedin kengät jalastani, sitten peittoni alkoi elää, siellä liikkui jokin möykky. Möykky oli Hazel, joka oli käpertynyt peittoni alle nukkumaan. Pieni Pichu katseli minua väsyneenä, sen ruskeat silmät olivat aivan ristissä.
”Nuku sinä vain, Hazel.” Minä kuiskasin.
Olin juuri painamassa päätäni tyynyyn, kun jokin pikkuruinen kipitti ulos minun tyynyliinastani.
”Anteeksi Aries.” Minä kuiskasin. ”Nukutko siellä Jillin takia?”
”Spinaa!” Spinarak vinkaisi hiljaa. Minä katsahdin Trevin jalkoja unissaan nokkivaa Skarmoryä.
”Nuku vain siinä.” Minä kuiskasin. ”Ei se minua uskalla herättää, ja jos uskaltaa sen käy huonosti.”
Pieni Spinarak nyökkäsi, se kipitti uudelleen tyynyliinaan ja minä puolestani en aikonutkaan häiritä päineni sen unta, en käyttänyt tyynyä vaan käperryin epämääräiselle sykkyrälle, Hazel käpertyi kylkeäni vasten. Nukahdin melkein heti – kuorsauksesta huolimatta.

Näin mitä kummallisinta unta. Tai ainakin jos minun unieni kaavalla tämä uni laskettiin kummalliseksi, sillä yleensä nukuin unia näkemättä.
Kävelin jossain, en oikein tiedä missä, sillä en pahemmin nähnyt eteeni, kaikkialla näkyi vain valkeaa usvaa, kävelin eteenpäin, en tiedä miksi – mutta tuskinpa sillä oli väliä, tämähän oli vain uni. Äkkiä jokin lehahti yläpuolellani, jokin siellä oli, mutten nähnyt mikä. Sitten kuulin laulua, tarkemmin sanottuna hyräilyä, enkä vain kuullut sitä, ikään kuin se – hyräily, kuuluisi pääni sisältä. Hienoa, olenko sekoamassa? Ääni oli pehmeä, mutten tuntenut sitä. Sitten jokin lehahti taas, näin ensin sen varjon, ja sitten se, mikä se nyt olikin, lennähti maahan eteeni. Se oli pokémon, hyvin pieni vaaleanvihreä pokémon jolla oli pienet siivet selässä, mustat silmän ympärykset ja suuret jään siniset silmät. En ollut ennen nähnyt tuota pokémonia, mutta tiesin kyllä mikä – tai oikeastaan kuka se oli.
”Celebi?”
”Seuraa minua, haluan näyttää jotain!”
”Hei hetkinen, sinähän matkustat ajassa?” Minä kysyin, mutta Celebi lähti uudelleen lentoon. Pelkäsin että kadottaisin sen, mutta se ei lentänyt korkealla, se lensi itse asiassa maan tasolla, että pystyisin seuraamaan sitä. Pinkaisin juoksuun, sillä minusta tuntui, ettei Celebi jäänyt odottelemaan, sillä näytti olevan kiire.
”Aiheutitko sinä sen viimeisen aikamatkustusjutuin?” Minä kysyin. ”Miksi? Onnistuinko muuttamaan jotain? Onko minun äitini vielä..”
Sitten Celebi pysähtyi, ja sumu ympäriltämme hälveni. Seisoimme keskellä viidakkoa, oli hirmuisen lämmin ja ympärillä tuoksuivat lehtipuut.
”Celebi, mikä tämä paikka on?” Minä kysyin.
”Tämä on Kuura.” Ääni päässäni vastasi. Ääni kuului siis Celebille.
”Kuura? Tämäkö? Ei voi olla.” Minä vastasin. ”Tämähän on viidakko.”
”Tältä Kuura ennen muinoin näytti.” Celebi sanoi. ”Tuhansia vuosia sitten.”
”Miksi minä sitten olen täällä?” Minä kysyin.
”Haluan näyttää sinulle jotain.” Pokémon vastasi. ”Seuraa minua.”
Ja minä seurasin. Celebi johdatti minut viidakon halki, jostain kuului ryminää ja epämääräisiä kiljahduksia. Ne taisivat olla muinaisia pokémoneja. Jokin sisimmässäni sanoi, etten haluaisi tavata niistä yhtäkään, saattaisin jopa päätyä muinaispokémonin ruuaksi, jos hyvin kävisi.
”Näetkö tuon?” Celebi kysyi. Edessämme oli suuri tulivuori.
”Onko tuo se minkä luulen sen olevan?” Minä kysyin. ”Mitä tulivuori tekee tällaisessa paikassa? En muista onko Kuurassa yhtään tulivuorta.”
Ei kun olihan Kuurassa yksi mutta se on jo tätä nykyä..
”Sammunut vai?” Celebi arvasi. ”Mutta täällä se purkautuu pian.”
”Mistä niin päättelet?” Minä kysyin.
Typerä kysymys se olikin. Sillä juuri silloin tulivuori alkoi elämöidä, se piti kovaa jyrisevää ääntä ja sai koko tienoon tärisemään.
”Unohda tuo äskeinen kysymys.” Minä korjasin. ”Miten tämä liittyy minuun?”
”Vuoren sisällä elää kaksi tärkeää pokémonia, joita et ole tavannut.”  Celebi selitti. ”Ne ovat historialle hyvin tärkeitä ja jos ne tuhoutuvat..”
”Mitä sitten tapahtuu?” Minä kysyin.
”Ei läheskään mitään niin pahaa kuin tehtävässä epäonnistumisen yhteydessä.” Celebi selitti. ”Sillä jos nuo kaksi tuhoutuvat se aiheuttaa myös tuhoa sinun ajassasi. Siksi sinun täytyy auttaa.”

”Harley, senkin rontti!” Sellainen huuto herätti minut. Huuto kuului typerän veljeni suusta, enkä olisi millään halunnut herätä.
”Mene pois, mäntti!” Minä murisin.
”Onneksi olkoon, systeri!” Poika karjui korvaani. ”Me nähtiin juuri mökönaama Murasaki, sinä olit kuulemma saanut pahaa jälkeä aikaan salilla!”
”Entä sitten?” Minä haukottelin. ”Painu kuuseen, haluan nukkua!”
”Skaaar!” Nokkaisu.
”Auts!” Tim parahti.
”Kiitos, Jill.” Minä mutisin. Olipa ollut pahuksen mielenkiintoinen uni, mitenköhän se olisi jatkunut? No en varmaan saisi sitä koskaan selville, sillä en saanut tämän episodin jälkeen unta.  Ei sen puoleen, olinkin onnistunut nukkumaan puolet päivästä, mutta uni jäi kuitenkin vaivaamaan minua.
”Milloin me lähdemme?” Tim kärtti.
”Emme ennen iltaa.” Minä vastasin.
”Ja miksi ei?” Poika tahtoi tietää.
”Ozzy ja April lepäävät iltaan asti pokémon centerissä, siksi.” Minä tähdensin.
”Ai.” Tim sanoi. ”No sitten lähdetään vasta huomenna.”
”Mitä nyt Tim?” Minä naurahdin. ”Pelkäätkö pimeää?”
”En.” Poika sanoi terävästi. ”Mutta tässä kaupungissa ei kannata liikkua pimeän tultua.”
”Kuinka niin?” Minä vuorostani tahdoin tietää.
”Täällä liikkuu hämäriä tyyppejä.” Poika kommentoi. ”Joten siskoseni, saanko ehdottaa että pysyt kiltisti koko päivän sisätiloissa?”
”Et saa.” Minä paukautin. ”Minä en aio viettää koko päivää sisätiloissa.”

Halusin välttämättä katsella ympärilleni. Jill joka oli väsynyt, sai jäädä vahtimaan, ettei veljeni tehnyt typeryyksiä, tällä varjolla nappasin mukaani – hartialleni Ariesin, Hazel halusi tietenkin myös tulla.
”Heippa, Indy.” Minä sanoin. Possu venytteli itseään veljeni likaisten kuteiden päällä. ”Lähdetkös ulos?”
”Swi!” Swinub hihkaisi innoissaan.
”Tulet sitten takaisin ennen pimeää!” Tim huikkasi.
”No en varmasti tule.” Minä mutisin. ”Jill, Hamlet ja Kitty, olkaa sitten kiltisti. Ja te myös Prim ja Rosie.”
”Ehkä ne kiusaavat Timiä poissa ollessamme.” Minä ajattelin huvittuneena.

Siinä missä eilen tämä kaupunki oli ollut täynnä iloisia, nauravia ja hilpeitä ihmisiä oli tämä paikka nyt täysin kuollut. Kaupunki oli hiiren hiljainen, ja kaikki näkemämme ihmiset näyttivät jotenkin masentuneilta. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mikä oli toisaalta hyvä, sillä en ollut järin seurallinen, pokémonit olivat tietenkin asia erikseen, mutta sen te varmaan ymmärsittekin. Oli harmaa päivä harmaassa kaupungissa.. ehkä tuo tampio oli oikeassa siinä asiassa, että tämä paikka oli masentava.
”Hei, Indy!” Minä huusin, kun tajusin miten uteliaana pieni sininen possu tutki läheistä roska-astiaa. ”Älä sörki sitä, et tiedä mitä roskaa siellä on!”
”Swi!” Swinub huusi innoissaan, se loikkasi roska-astiaan kokonaan – ja kaatoi koko pöntön nurin siinä samalla.
”Swinub!” Huuto kuulosti vaimealta, koko sen ajan olin istunut rauhaisasti eräällä vähemmän likaisella penkillä, nyt minun oli noustava katsomaan mitä sattui. Myös Hazel halusi nähdä mitä kummaa Indigo puuhasi. Aries tutkaili tilannetta hartiani päältä, siinä se parhaiten viihtyi.
”Indy?” Minä kysyin ja kyykistyin roskapöntön eteen.
”Swi!” Taas vaimea äännähdys.
”Voi hyvä luoja, älä sano että jäit jumiin sinne.” Minä päivittelin.
”Chuu?” Hazel katsoi minua kysyvästi.
”Voi herran tähden.” Minä päivittelin, oli pakko kai ryhtyä roskisdyykkariksi. Työnsin käteni roskikseen ja aloin etsiä pientä ja pyöreää pokémonia. Missä olet?
”Olet siirtynyt sinulle paremmin sopivaan ammattiin näemmä.” Tuon tapaisen äänen olin kuullut vain kerran ja siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ääni kuului Fritz Avalon-nimiselle kouluttajalle, hän oli kuin kuka tahansa muukin hieman perusomahyväisempää luonnetta yläpuolella oleva tyyppi, jota en voinut sietää. Se ei johtunut pojan luonteesta vaikka se ottikin minua päähän niin pirusti, se johtui siitä että hän oli joskus ollut Ozzyn kouluttaja – eikä häävi sellainen. Poika katsoi minua nenän varttansa pitkin kylmillä tummansinisillä silmillään, huomasin että hänen jäänsiniset hiuksensa olivat kasvaneet viime kerrasta, hän oli sitonut ne päänsä taakse.
”Fritz Avalon, Leaf Townista” Sanoin kylmällä äänellä, tartuin löytämääni pieneen ja pyöreään otukseen ja vedin sen irti roskapöntöstä.
”Harley Leroux Charca Townista.” Poika vastasi viileällä äänen sävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Minä kysyin asiallisesti tai sitten en.
”Kävin salilla, joudun odottamaan huomiseen. Tiedätkö mitä kuulin?” Poika selitti.
”En, minulla ei ole hajuakaan.” Minä mutisin ärtyneesti.
”Että eräs punapää hakkasi salipäällikön pokémonit oudon värisellä Eeveellä ja Oshawottilla.” Fritz tuhahti. ”Arvasin että se olisit sinä. No missä vanha Oshawottini on?”
”Pokémon centerissä Aprilin kanssa.” Minä vastasin. ”April on Eevee, eikä yhtään oudon värinen.”
”No nyt kun minulla on aikaa, saat toimia harjoitusvastustajani.” Poika sanoi.
”Sinusta on tullut entistä röyhkeämpi.” Minä huomautin noustessani ylös.
”Ja sinusta roskisdyykkari.” Poika paukautti. ”Uusia pokémoneja?”
”Joo, nämä kaikki.” Minä sanoin. ”Aries, Hazel, Indy – tavatkaa mäntti.”

Onpas hurmaava päivä, iltapäivä – mutta miten vain. Ottelu, pimeällä roskien hajuisella kujalla, mikä unelmien täyttymys.
”No niin, Aries. Sinä saat aloittaa.” Minä sanoin.
”Spinaa!” Pieni Spinarak katsahti minuun hiukan pelokkaasti. Se ei ollut ennen otellut.
”Älä yhtään huoli, Aries.” Minä lohdutin. ”Ole kuin April ja tee vain se mihin pystyt.”
Aries loikkasi hartialtani alas, se värisi. Ehkä olisi pitänyt käyttää aluksi Indyä, tai Hazeliä, mutta..
”Vihreä siis.” Fritz naurahti. ”Sitten minäkin teen samoin.”
Fritzin ensimmäisestä poképallosta astui esiin Treecko, juuri se sama, minkä Ozzy oli päihittänyt aikoinaan.
”Tee pound.”
Tähystin nopeasti ylös, seisoimme sopivasti jonkun katoksen alla. ”Aries tee String shot tuonne ylös.”
Treecko oli nopea, mutta niin oli Arieskin. Se sylkäisi suustaan tahmeaa rihmaa kohti kattoa, Treecko puolestaan juoksi Ariesta kohti, ja pamautti sitä vihreällä nyrkillään, mutta Aries ei lentänyt päin seinää, vaan ote rihmaan sai sen pysymään jotenkuten paikoillaan.
”Kiipeä ylös!” Sen Aries tekikin enemmän kuin mielellään, se eli kai siinä uskossa ettei Treecko päässyt niin ylös, mutta siinä Aries erehtyi.
”Hyppää ylös ja tee Quick Attack!” Fritz osasi totta vie käskyttää pokémoniaan ja se myös totteli, se hyppäsi tarmokkaasti kohti Ariesia – hirveällä vauhdilla vieläpä. Tuo hyökkäys kyllä rikkoisi rihman ellei..
”Aries kiepauta rihmaa!” Minä sanoin kun Treecko lähestyi Spinarakia uhkaavalla nopeudella. Viime hetkellä Aries onnistuikin heilauttamaan rihmaansa kauemmaksi Treekosta. Treecko katsoi hämmentyneenä ylös kohti Ariesta, ja mietti miksei se ollut osunut. Siinä oli tilaisuutemme.
”Aries, Poison Sting!”
Aries tulitti Treeckoa pienillä piikeillä, mutta Treecko väisti ne nopeasti.
”Tee pound!” Ja Treecko loikkasi, tällä kertaa se muksautti Ariesta sellaisella voimalla että siima katkesi ja Aries kellahti selin maahan. Sitten Treecko teki Quick Attackin. Aries huusi tuskissaan ja tällä kertaa Aries lensi päin seiniä, tai läheistä rakennusta, sama se, ymmärrätte varmaan pointtini.
”Hyvin tehty.” Fritz kehui Treeckoa. Minä puolestani juoksin Ariesin luo, se värisi kivusta.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin, mutta sain vastauksekseni vain heikkoa piipitystä. ”Ei se mitään, Aries. Teit parhaasi, se riittää.” Sitten minä nostin pikkuisen hartialleni.

Ottelu jatkui. Seuraavaksi Fritz kutsui esiin Emolgansa. Hazel näytti innostuneelta, se olisi halunnut käydä jo kehään.
”Odotahan, Hazel.” Minä toppuuttelin. ”Annetaan Indyn hoitaa tämä.”
”Onko tuo sininen täplä olevinaan Swinub?” Fritz kysyi, mutta minä tiesin että hän yritti vain kiusata minua ja Indyä.
”Eikö olekin kaunis?” Minä virnistin.
”Tail Whip.” Kyllä, Fritzin täytyi tietää, ettei sähköhyökkäyksistä ollut paljon hyötyä, sillä Swinub oli osaksi maa-tyyppiä. Miten onnekasta, kun ottaa huomioon että viimeksi tuo Emolga käristi Ozzyn.
”Indy, tee Tackle.” Minä sanoin. Emolga liihotteli lähietäisyydelle, se teki ilmassa kuperkeikan, ja pamautti sitten Indigoa hännällään. Swinub katsoi Emolgaa hämmentyneenä, mitä tuon iskun oli tarkoitus tehdä – minusta Indyn ilme näytti juuri siltä. Indigo ei kuitenkaan ollut tyhmä, se teki pienen loikan lyhyillä Swinubin jaloillaan ja pamautti kehopuskin päin sähköpokémonia.
Emolga menetti osan tasapainostaan ja alkoi vaappua.
”Powder Snow!” Huusin äkkiä, ennen kuin liito-orava pokémon ehtisikään korjata tasapainoaan.
”Swi!” Swinub huudahti, se avasi suunsa ja sylki sieltä valkoista puuteri lunta, joka osui suoraan Emolgaan.
”Electra, palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa.
”Mitä nyt yhtäkkiä?” Minä kysyin.
”Maa-tyyppi imee itseensä kaikki sähkötyypin hyökkäykset.” Fritz sanoi. ”Kai sinä sen tiedät?”
”Toki.” Minä vastasin. ”Mutta en minä sen takia luovuttaisi.”
Fritz käänsi minulle selkänsä, hän oli aikeissa lähteä, varmaan siksi että aion käyttää Hazeliä, ja Fritzillä itsellään oli lento-tyyppi jäljellä.
”Avalon.” Minä sanoin. ”Salipäälliköllä on lohikäärme ja pimeystyypin pokémon.”
”Neuvotko minua, punapää?” Poika kysyi.
”En.” Minä sanoin. ”Sanonpahan vain, ettei minulla ollut tyyppi-etua silloin, piti turvautua luovuuteen.”
”Eli?”
”Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, en minä silti periksi antanut.”
”Väitätkö että meidän pitäisi käydä ottelu loppuun?”
”Sinähän siitä päätät.” Minä vastasin. ”Mutta käytöksesi on osoittautunut pelkurimaiseksi, sen vain sanon.”
Sitten Fritz kääntyi taas ympäri, tällä kertaa hän katsoi minua raivoisasti. ”Kutsutko sinä minua pelkuriksi?”
”Sinä hylkäsit Ozzyn, vaikket edes yrittänyt sen kanssa kunnolla.” Minä syytin.
”Se oli hermoja raastava.” Fritz sanoi.
”Ja tarvitsi vain ymmärrystä ja hiukan periesiantamattomuutta.” Minä sanoin. ”Minulla on vielä Ozzyakin vaikeampi pokémon, nuori Skarmory – Jill. Sen kanssa ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta saan siitä vielä luotettavan, sen verran tiedän. Ja Belle – Beautiflyni, ei sekään minuun luota, mutta muutan sen.”
”Muutat?” Nyt Fritzin ääni kuulosti jo huvittuneelta.
”Belle hylättiin, siksi se on tyly kaikille.” Minä selitin. ”Olen varma, että sinäkin tiedät, mitä sellainen tarvitsee.”
”Psykologista, punapää.” Fritz lausui. ”Mutta sinä voitit tämän kerran. Mutta vain tämän, tiedä se.”

Ottelumme jatkui. Hazel oli aivan täpinöissään päästessään ottelemaan. Fritzin Spearow oli kasvanut sitten viime näkemän, se kehittyisi pian.
”Tee peck!” Vai yritti se mokoma nokkaista minun Pichuani, nopeus oli huima, enkä ollut varma pystyisikö Hazel väistämään sen, joten päädyin seuraavaan.
”Puolusta Tail Whipillä.”
Hazel veti häntänsä kuin miekan itsensä ja Spearow’n terävän nokan väliin, mutta Spearow oli vahvempi kuin piskuinen Hazel, se työnsi Pichua taaksepäin.
”Tee Sweet kiss!”
Hazel suikkasi nopeasti suukon Spearow’n nokalle. Spearow’n nokka punehtui ja se päätti lentää etäämmäs Pichusta.
”Tee fury attack!”
”Tee bide!” Okei, kohta rysähtäisi. Fury Attack oli paha, en ollut aivan varma, miten pieni Hazel kestäisi sellaisen iskun, mutta jos se kestäisi, niin Bide pitäisi kyllä huolen muusta. Ensimmäinen tuli, eikä Hazel osannut väistää sitä, se osui Hazelin rinnuksiin ja teki kipeää, niin kipeää että Pichu huusi. Toinen ei osunut, eikä sen ollut tarkoituskaan osua, sen piti olla läheltä piti osuma, Hazelin jalat olivat lyhyet, se kaatui yrittäessään väistää iskua, jonka ei olisi edes pitänyt osua. Seuraava isku osui päähän. Hazel näytti pyörtyneeltä, se retkotti maassa ketarat ojossa. Näin tyytyväisen hymyn, hän oli voittanut. Mutta sitten Hazel nousi ylös ja se hehkui kullankeltaista valoa, voimaa, joka purkautui yhdessä rysäyksessä Spearow’hun.
”Palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin. Sitten hän katsoi minua. ”Et käyttänyt sähkötyypin iskuja.”
”En.” Sanoin nostaessani loukkaantunutta Hazeliä syliini. ”Mitä hauskaa ottelussa olisi sitten ollut?”
”Olisitko käyttänyt Electraan maa-tyypin iskuja?” Fritz tahtoi tietää.
”En luultavasti.” Minä myönsin.
”Vai niin.” Poika sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, mutta pysähtyi äkisti.
”Mitä sinä muuten puuhaat sen vihreähapsun kanssa?”
”Kenen?” Minä kysyin.
”Näin teidät yhdessä tivolissa.” Fritz tokaisi. ”Luulin että olet tuolla pärställä hankkinut itsellesi poikaystävän.”
”Se ällöttävä viherpiiperö ei ole minun poikaystäväni!” Minä huusin. ”Miksi edes kysyt?”
”Kysynpähän vain.” Ja siinä se. Sitten hän käveli tiehensä, mikä oli hyvä, tästä asiasta en nimittäin haluaisi jutella, en kenenkään kanssa.

Suljin muut pokémonit palloihinsa, paitsi Ariesin. Sitten minäkin lähdin pois, oli tullut jo pimeä.
”Älä ole surullinen Aries.” Minä lohdutin pientä Spinarakia. ”Meidän täytyy vain treenata yhdessä, sen verran minä teistä ötökkä-tyypeistä tiedän, että te kyllä vahvistutte, ajan kanssa.”
”Spinaa.” Spinarak vinkaisi alakuloisesti.
”Sitä paitsi pärjäsit hyvin, Fritz on aika vaikea tyyppi.” Minä selitin. ”En tykkää hänestä, Ozzyn takia.”
”Spinarak?” Pieni myrkyn vihreä pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Hän hylkäsi Ozzyn, ja professori Mimosa otti sen huostaansa.” Minä kerroin. ”Viime syksynä se karkasi ja tuli naapurustoon leikkimään Tarzania.”
Se muisto liikutti minua, sillä olihan se aika koominen tapa tavata nykyinen paras ystäväni. ”Ozzy oli holtiton, mutta sen pienen hetken ansiosta, siitä tuli paras kaverini.”
Sitten tunsin värinän jalkojeni alla, samanlaisen kuin silloin. Kun tapasin äitini, ja pikkuisen minun.
”Harley, tarvitsen apuasi!” Pieni ääni pää kopassani huusi. ”Sinun täytyy auttaa niitä.”
”Celebi.” Minä lausuin. ”Minä autan, mutta selitä ensin mitä..”
Sitten joku tarttui minua käsivarresta.
”Herran tähden Harley.” Trev huudahti, hän näytti hieman pelottavalta näin pimeässä, tukka oli yön musta. ”Minä luulin että katoat!”
”Täällä ei ole muita, Trev.” Minä huomautin.
”Ei kun tarkoitan, että näin sinut, mutta sitten sinä aloit kadota.” Poika selitti. ”Ikään kuin sinun ruumiisi olisi hävinnyt jonnekin.”
”Näitkö varmasti oikein?” Minä kysyin. ”Ja mistä tuo onki ilmestyi?” Trevillä oli mukanaan vanhan näköinen onki.
”Aion kalastaa huomenna kun menemme Granite Bridgelle.” Trev selitti. ”Eikö Tim käskenyt palata ennen pimeän tuloa?”
”Enhän minä luvannut totella.” Minä letkautin.
”No mitä jos palaisimme?” Trev naurahti. ”Ettei veljesi revi pelihousujaan.”
”Se olisi kyllä näky.” Minä naurahdin perään. ”Mutta mennään vain, Ozzy ja Aprilkin odottavat taatusti paluutani.”  

Kommentit:

Cinna


Tarina [21]
Huu, tykkäsin tuosta ottelusta, vaikka lyhykäinen olikin. Mietin vaan, että eihän Fritzin Emolgaan olisi maatyypin iskut tehonneet muutenkaan, mokoma kun on puoliksi lentotyyppiä. x) Hymähtelin kyseisen pojan piikittelyille varsinkin tuosta roskisdyykkauskohtauksesta, mukavaa pientä huumoria joka toimii. Mahtaako seuraavana olla luvassa aikamatkailua?

Ps. Aww, tyynyliina nukkumapaikkana. 😀 Miksi nämä tarinat ovat niin söpöjä?

Aries, Hazel ja Indigo 15 exp ja sinulle §35.

Vihellyksen vanhat tarinat 16 > Untako vain?

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2013.

Prologi

”Miten tästä nyt selvitään?” Tivasi sähkönsininen Jolteon murisi pimeän huoneen nurkassa, sen muut toverit eivät varmaankaan olisi nähneet sitä, ellei sen ympärillä olisi räsähdellyt pieniä kipunoita, mistä muut päättelivät sen olevan hermostunut.
”Meillehän sanottiin, että kaikki järjestyy.” Rauhoitteli jäänsininen Leafeon, joka istui melkein sen valkoisen oven edessä, joka oli jo aika päiviä sitten lukittu, etteivät nämä erikoiset Eevee-evoluutiot vain karkaisi omille teilleen.
”Uskotko sinä todellakin että nuo roistot päästävät meidät täältä kiltisti?” Jolteon ärähti.
”No en!” Leafeon kiisti. ”Mutta Arceus, jumala lupasi auttaa meitä.”
”Ettei hän vain olisi liian kiireinen sellaiseen.” Mutisi tulen punainen Vaporeon Jolteonin edestä.
”Minä en usko että on!” Huudahti ainoan valon säkeen edessä istuva pikkuinen Eevee.  Eeveen ääni oli hiljainen ja herkkä, mutta silti se säteili lujaa uskoa legendaariseen pokémoniin, joka oli luvannut auttaa heitä.
”Sinua ei näytä haittaavan tuo uusi väritys?” Eeveen takana murjottava Umbreon. ”Minä taas joudun piileskelemään koko lopun elämäni, koska olen saakeli vie PINKKI!”
”Minusta se on kaunis väri.” Piipitti pieni Eevee äänellä, joka tuskin kuului.
”Minustapa ei!” Ärähti Umbreon ja alkoi murista. Pikkuinen Eevee puolestaan vikisi.
 ”Nyt riittää!” Huusi Umbreonin käytökseen tuohtunut jäänsininen Leafeon, se juoksi siinä silmänräpäyksessä Umbreonin ja pikkuisen Eeveen väliin.
”Kyllä minä tiedän että sinä olet omahyväinen ja turhamainen Umbreon.” Se sanoi rauhallisella äänellä. ”Mutta jätä tämä pikkuinen rauhaan.”
”Isoveli..” Pikkuinen Sylveonin värinen Eevee niiskautti. ”Auttaahan hän meitä? Hänhän lupasi.”
”Kyllä hän auttaa.” Jäänsininen Leafeon sanoi. ”Jos ei auta, niin minä syön hattuni.”
”Eihän sinulla ole hattua.” Mutisi musta Espeon, joka esitti nukkuvansa muutaman metrin päässä heistä.
”Lupaus on lupaus.” Kumea ääni kaikui pimeässä huoneessa, ja kaikki Eevee-evoluutiot tiesivät, ettei puhuja ollut yksikään heistä.
”Ei kai sentään..” Vaaleanpunainen Umbreon mutisi.
”Onko se..” Sähkönsininen Jolteon äännähti.
”Se on.” Ajatteli pieni Eevee. ”Sen on oltava Arceus.”
”Huomaan että uskonne minuun on herpaantunut.” Sanoi kumea ääni. Pikkuinen Eevee huomasi muiden huoneessa olevien värähtävän. Kukaan ei sanonut mitään.
Pienen mietinnän jälkeen pikku-Eevee päätti puhutella jumalpokémonia. ”Arceus-herra, autatko sinä meitä?”
”Autan, nuori Eevee.” Kumea ääni kaikui huoneessa. ”Ja siihen tarvitsen sinun apuasi.”
”M-Minunko?” Eevee toisti. ”Mutta minä olen vielä pieni.”
”Sinun uskosi minuun ei herpaantunut, kiitos nuoren ikäsi.” Kumea ääni vastasi. ”Muiden lajitoveriesi kohtalo on nyt käsissäsi.”
”M-Mitä minun pitää tehdä?” Kysyi Eevee ääni väristen. Siinä silmän räpäyksessä pimeään huoneeseen ilmestyi jotakin outoa. Ilmassa, ei kovin korkealla maasta, jokin leijuva hopeanhohtoinen portaali.
”Hyppää portaaliin, ja etsi punahiuksista kouluttajaa jolla on mukanaan Oshawott.” Sanoi kumea ääni.
”Ihminenkö?” Eevee vinkaisi.
”Kyllä, ihminen.” Kumea ääni vastasi. ”Suon hänelle tehtävän ajaksi yhteyden pokémonien kieleen, jotta voitte ymmärtää toisianne ilman vaikeuksia.”
”H-Hyvä on..” Pikkuinen Eevee sanoi värisevällä äänellä. ”M-Minä menen..”
”Onnea matkaan.” Jäänsininen Leafeon huikkasi.
”Sitä sopiikin toivoa.”  Pikkuinen Eevee ajatteli puristaessaan silmänsä kiinni. Niin se hyppäsi portaaliin, peloissaan, sillä eihän tuo pieni Sylveonin värinen Eevee voinut tietää mikä sitä odotti.


”Minne helkuttiin olen eksynyt?” Totesin ja katsoin ympärilleni. Pöheikköä silmän kantamattomiin. Ja missä oli Ozzy? Hetki sittenhän se oli pyörinyt jaloissani oikein urakalla, niinkin urakalla että oli onnistunut kampittamaan minut, ja nyt se oli kadonnut jonnekin.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Ozzy-pöhkö, missä olet?”
Se typerys, oli tietenkin mennyt pusikkoon nähtyään siellä jotain kivaa. Se oli joskus turhan utelias, niin kuin viime uutena vuotena, jolloin herra päätti maistella vähän alkoholia, eikä sen löyhkä lähtenyt Ozzysta ainakaan viikkoon. Jos Belle olisi täällä, se kyllä löytäisi Ozzyn, olihan minulla tietenkin Jill, mutta se ennemminkin teki asioita, joista hyötyi itse, sen koulutus taisi olla vielä kesken.  Sitten, aivan arvaamatta olin astua kolmen poképallon päälle, siinä ne makasivat, keskellä tietä, odottamassa että joku ventovieras, pahaa aavistamaton kouluttaja kompastuisi niihin.
”Kuka idiootti jättäisi poképallonsa keskelle korpea?” Minä ihmettelin. Kumarruin ja katsoin poképalloja tarkemmin. Yksi poképalloista oli tavallinen punaharmaa pallo, toinen oli viherharmaa pallo, jossa oli kellertävä ympyrä kuvio, sitä sanottiin Nestballiksi – pesäpalloksi, se oli tarkoitettu normaali-tyypin pokémoneille. Kolmas oli myös viherharmaa pallo mutta siinä oli tumman ja vaaleamman – melkein kellertävän vihreitä läiskiä, se oli safari-pallo, niitä käytettiin pokémonien pyytämiseen Safari Zone-nimisellä alueella.
”Hmm?” Minä pohdin. ”Ovatkohan ne jonkun? Ovatko ne tyhjiä?”
Nostin Nest ballin käteeni ja tarkastelin sitä. Se ei ollut kulunut pallo. Se ei ollut puhtaudesta päätellen maannut täällä kovinkaan pitkään.
”Ei ehkä pitäisi mutta..” Minä mutisin, mutta heitin poképallon maahan, valkean valokeilan saattelemana polulle istuutui kaunis Furret, jolla oli kiiltävä silkkinen turkki ja kaulansa ympärillä vihreä silkkirusetti. Ei voinut olla..
”Lily?”
”Hei!” Pokémon puhui. Se puhui. Kuinka se pystyi puhumaan.
”Siitä onkin aikaa! Minulla on ollut ikävä sinua!” Pokémon pälpätti, sitten se hyppäsi olkapäälleni ja kiertyi muhviksi kaulani ympärille. Se tosiaan oli Lily.
”M-Miten sinä puhut?” Minä kysyin.
”Puhuthan sinäkin, Harley. Minä en näe siinä mitään kummaa.” Sanoi Furret hiljaa.
”Mutta miten minä ymmärrän mitä sinä sanot?” Muotoilin kysymyksen hiukan uudestaan.
”En minä vain tiedä.” Sanoi Furret.
”Sanohan ovatko nuo poképallot minun?” Minä kysyin.
”Kenen muun ne voisivat olla?” Lily kysyi, se oli kompakysymys.
”No se selviää nyt.” Minä mutisin ja otin käteeni tavallisen poképallon. maasta, sanaakaan sanomatta heitin sen maahan, ja valkoisen valon saattelemana Beautifly liihotteli ulos pallosta.
”Belle!” Minä hihkaisin.
”Pitkästä aikaa.” Mutisi Beautifly, herkällä äänellä.
”Tänään minä sitten ymmärrän sinuakin.” Minä mutisin vastaukseksi.
”Siltä näyttää.” Beautifly vastasi.
”Entäs tämä viimeinen?” Minä katsahdin safaripalloa ja nostin sen käteeni. ”Onko Ceres täällä?”
”Saat selville, kun kutsut pokémonin ulos.” Lily kehräsi.
Niinpä minä heitin viimeisenkin poképallon maahan ja sen sisältö todella yllätti minut. Valon saattelemana pallosta astui ulos pieni kuusijalkainen ja myrkyn vihreä Spinarak, sellaista olin aina toivonut itselleni, mutten ollut vielä tullut pyydystäneeksi sellaista.
”No mutta..”
”Moi.” Spinarak sanoi.
”Oletko sinä nyt varmasti minun pokémonejani?” Minä kysyin.
”Olen.” Spinarak sanoi päättäväisesti. ”Sinä nimesit minut Ariesiksi. Olin lahja.”
”Lahja keneltä?” Minä kysyin.
”Veljiltäsi.” Aries selitti innokkaasti. ”Eivätkö ne tollot ole vielä antaneet pakettia sinulle?”
”No nähtävästi eivät.” Minä naurahdin. ”Mutta mitä te kaikki täällä teette?”
”Autamme sinua tietenkin.” Belle sanoi.
”Autatte missä?” Minä kysyin.
”No se ei tullut selväksi.” Sanoi pieni Spinarak.
”Missä se mekastava Oshawott muuten on?” Lily kysyi uneliaalla äänellä.
”Jaa-a.” Minä huokaisin. Samassa pusikosta selkäni takaa kuului rapinaa. Sieltä juoksi, jokin pieni erikoisen värinen karvapallo.
”Uaaaah!” Se huusi – näköjään ymmärsin tänään tuota karvapalloakin. Karvapallo juoksi suoraan päin jalkojani. Ja olisi pitänyt arvata – pusikosta sen perässä juoksi, tai pikemminkin hoiperteli Oshawott.
”Siinä paha missä mainitaan.” Sanoi Belle. Katsoin pientä karvapalloa, se oli Eevee, mutta erikoisen värinen sellainen! Sillä oli vaaleanpunainen pää, korvissa siniset läikät, muuten se oli vaaleanpunertavan ruskea ja sen merkit olivat tummemman vaaleanpunaisia – eivät pinkkejä vaan vähän enemmän punertavia.
”Hei, pikkuinen.” Minä sanoin sille. ”Ja joko taas Ozzy?”
”En minä häntä kiusannut!” Ozzy vinkaisi.
”Vai et kiusannut.” Minä toistin. ”Leikittekö te sitten hippaa, mitä?”
”No en.. häh?” Ozzy katsoi minua suu auki.
”Jep. Se nyt jostain syystä ymmärtää meitä.” Belle sanoi.
”A-Anteeksi mutta..” Pieni herkkä ääni, jalkojeni juurelta vikisi. Pieni erikoisen värinen Eevee puhui.
”Oletkos kunnossa?” Minä kysyin pikkuiselta. ”Ei kai tuo törppö kiusannut sinua liiaksi?”
”Ei kun minä..” Pikkuinen aloitti, muttei pystynyt lopettamaan lausettaan. Se alkoi itkeä, erittäin vuolaasti.
”Mikä sinulla on hätänä?” Minä kysyin ja polvistuin pikkuisen eteen. ”Säikyttikö Ozzy sinut noin pahasti?”
”Ei kun muut sisarukseni..” Nyyhkäisy. ”En tiedä, mitä pitäisi tehdä he ovat..”
”Onko teitä muitakin?” Minä kysyin. Nostin pienen Eeveen syliini ja silitin sen päätä. ”Rauhoitu pikkuinen, kaikki järjestyy.”
”M-Mutta kun muut ovat..” Pikkuinen vikisi.
”Mitä heille on tapahtunut?” Ozzy kysyi.
”N-Ne sieppasivat meidät kotimetsästä, ja kun heräsin olin oudon värisenä.” Pikkuinen itki.
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Pahat sedät.” Eevee sanoi kyyneleet silmissä. ”En tiedä, keitä ne olivat, mutta minun täytyy hakea apua.”
Hetkinen. Mietitäänpä. Pahat sedät, miten mieleeni tulee se hemmetin Terra Enterprise. Oli miten oli, kyllä näitä on autettava.
”Minä saatan ehkä tietää, keitä ne pahikset ovat.” Minä sanoin. ”Tiedätkö missä kavereitasi pidetään?”
”Voin viedä teidät sinne.” Sanoi pieni Eevee.
”Hyvä on.” Minä nyökkäsin. ”En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta yritän auttaa parhaani mukaan.” Kutsuin pokémonit – Ozzya lukuun ottamatta palloihinsa ja päästin Eeveen sylistäni.
”Näytä tietä.”
Niin Eevee lähti juoksemaan, minun oli seurattava sitä. Okei, tämä juttu oli outo. Muistan nukahtaneeni siellä pokémonien kasvatuskeskuksesta, ja heräsin keskellä pusikkoa. Oliko tämä unta? No oli miten oli, en pääsisi mihinkään seisoskelemalla täällä. Tuo Eevee tarvitsisi apua, oli parempi tehdä jotain mistä olisi hyötyä.
Eevee pysähtyi jonkin kumman valkoisen sähköisen näköisen jutun edessä.
”Tänne.” Sanoi Eevee.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”Kumman näköinen.” Ozzy totesi.
”Portaali.” Eevee sanoi. ”Tulin sitä kautta.”
”No jos sanot niin.” Minä mutisin.
”Seuratkaa.” Eevee sanoi ja hyppäsi sinne.
”Untahan tämä on.” Minä mutisin ja seurasin Eeveetä. Pysähdyin hetkeksi portaalin eteen, se näytti sähköiseltä.
”Harley, pelottaako sinua?” Ozzy kysyi, se katseli minua huolestuneena.
”Kyllä vähän.” Minä myönsin.
”Älä huoli, sinulla on minut, tapahtui mitä hyvänsä!” Ozzy sanoi.
”Kiitti Ozzy.” Minä sanoin ja taputin Oshawottin päätä. Astuin portaaliin..

..Ja huomasin seisovani pimeässä.
”Tuoko se on?”
”Ei näytä hääppöiseltä.”
”Kiitos vain.” Minä mutisin. ”Haluatteko näyttää naamanne tai jotain?”
Oli säkki pimeää ja viileää, ympärilläni seisoi hahmoja, joita en sen kummemmin erottanut.
”Älä välitä.” Sanoi pienen Eeveen jalkojeni vierestä. Se pökki ystävällisesti toista jalkaani. ”Minä kuitenkin toin hänet, kuten Arceus-herra käski.”
”Arceus?” Minä toistin. ”Se jumalpokémon.”
”Sama tyyppi.” Sanoi hiukan karheahko ääni, jostain selkäni takaa.
”No niin, kertoisiko joku mitä täällä tapahtuu?” Minä kysyin turhautuneena.   
”Hyvä on.” Sanoi vieras ääni. Jostain, kuin tyhjästä, ilmaan loikkasi pieni liekki, se sytytti lampun, en edes tiedä miten, mutta se sytytti kynttilän seinällä. Kynttilän alla istui sähkönsininen Jolteon, jonka merkit olivat valkoisia, sen vieressä istui tulen punainen Vaporeon. Pienen Eeveen vierelle oli ilmestynyt jään sininen Leafeon, se nuolaisi pikkuisen poskea hyväntahtoisesti. Minua seuraavaksi lähinnä istui musta – Umbreonin värinen Espeon. ”Aloittaako joku?”
Huoneen pimeimmässä nurkassa murisi Espeonin värinen Umbreon, se ei selvästi halunnut näyttäytyä ja se taas, sai minut uteliaaksi. Mikä voisi olla niin kamalaa, ettei se haluaisi näyttäytyä? Niinpä kävelin kivisen lattian poikki, Ozzy sylissäni. Pokémon peruutti vielä enemmän pimentoon, etten vain näkisi sitä.
”Hei, siellä.” Minä sanoin ystävällisesti ja polvistuin pokémonin eteen. ”Miksi sinä siellä piileskelet?”
”Koska en pidä väristäni.” Pokémon murahti.
”Miksi ihmeessä?” Minä kysyin. ”Olet varmasti kauniin värinen.”
”No en varmasti ole!” Pokémon murahti.
”Oletko sinäkin värimuunneltu?” Minä kysyin.
”Tyttö taisi arvata omin avuin.” Joku Eevee-evoluutiosta naurahti selkäni takaa.
”että värimuunneltu!”  Pokémon tuhahti loukkaantuneena. ”Olin aivan normaalin värinen kunnes heräsin tässä murjussa!”
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ei mitään. Minä vain heräsin täällä ja olin yhtäkkiä pinkki!” Sen sanottuaan kiukkuinen pokémon astui varjosta valoon, se oli Umbreon, vaaleanpunainen, Espeonin värinen Umbreon.
”Mutta et sinä ole minusta ruman värinen.” Minä sanoin. ”Minusta te kaikki olette kauniin värisiä. Minä pidän värimuunnelluista pokémoneista, koska ne ovat erityisiä.”
”Eivätkö muut sitten ole?” Joku kysyi selkäni takaa, musta Espeon oli lähestynyt minua.
”Tietenkin ovat.” Minä hymyilin. ”Mutta erilaisuus on valttia, eikö vain?”
Siinä silmän räpäyksessä, Indigo, sininen Swinub astui omine lupineen poképallostaan.
”Heeeei!” Se huikkasi.
”S-Sininen Swinub?!” Umbreon henkäisi.
”Ja olen ylpeä siitä, koska kouluttajani on ylpeä siitä!” Indigo hihkaisi. ”Jos olen hänen mielestään kaunis, se riittää!”
”Indy..” Minä kuiskasin. En tajunnut sen pitävän mielipidettäni noin tärkeänä.
Huomasin muiden Eevee-evoluutioiden kerääntyneen ympärillemme. Jotkut niistä supisivat kummastuneina.

”A-Anteeksi..” Pieni Eevee vingahti. ”Mutta meidän pitäisi kertoa..”
”Mikä hätänä?” Minä kysyin pikkuiselta.
”Kun.. Arceus-herra.. hän sanoi että saisimme apua sinulta neiti ja minä..”
”Älä neidittele turhaan.” Minä naurahdin. ”Onko ongelmana kenties Terra Enterprise?”
”Mistä sinä sen tiedät?” Eevee kysyi.
”Olen nahistellut niiden kanssa ennenkin.” Minä naurahdin kuivasti. ”Mitä minun siis pitää tehdä hyväksenne?”
”Auttaa meidät pois täältä.” Eevee sanoi.
”Tahdon tietää miksi olemme tämän värisiä.” Sanoi sähkönsininen Jolteon.
”Tahdon oman värini takaisin!” Umbreon sanoi.
”Jos joudun selvittämään mikä teki teistä – no poikkeavan värisiä, joudun käymään tuolla.” Viittasin oveen. ”Ja ne kyllä huomaavat etten kuulu heikäläisiin.”
”Käytä noita vaatteita tuolla nurkassa.” Sanoi jäänsininen Leafeon. Nurkassa tosiaan oli musta vaatemytty.
”Liikkuuko joku täällä alasti?” Minä kysyin.
”Tämä oli kai joskus pukuhuone.” Sanoi musta Espeon.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Voisivatko kaikki tässä huoneessa olevat pojat – koskee myös sinua Ozzy, katsoa muualle kun vaihdan vaatteita?”
Niinpä minä vedin tummat farkut ja tumman puseron päälleni, paidan rinnuksissa oli kirjaimet TE – Terra Enterprise.
”Valmista.” Minä sanoin ja otinpa vielä maasta mustan lakin päähäni, ja piilotin punaiset hiukset sen alle.
”Harley näyttää pojalta..” Indigo totesi.
”Miten pääsemme tästä huoneesta?” Ozzy kysyi.
”Tulkaa ulos, Aries, Lily.” Nappasin mukaan niiden poképallot ja laskin pokémonit ulos palloistaan. Panin merkille että mukanani oli vain niiden lisäksi Ozzyn ja Indigon poképallot.
”Aries on paikalla!” Spinarak huudahti tullessaan ulos pallostaan.
”Harley, sinä näytät kamalalta.” Lily puolestaan sanoi.
”Kiitos.” Minä mutisin.
”Näytät aivan pojalta.” Furret jatkoi.
”Se on tarkoituskin.” Minä sanoin. ”Lily, hyppää olkapäälleni. Saat esittää kaulahuiviani.”
”Tietenkin!” Furret huikkasi ja loikkasi kevyesti hartialleni kietoutuen sen jälkeen kaulani ympärille.
”Ja Aries.” Minä sanoin. ”Voitko kiivetä johonkin..”
”Käykö oikea jalka?” Spinarak kysyi malttamattomasti. ”Se on lempiroikkumispaikkani – kuten tiedät, tai no et tiedä, koska me emme ole vielä tavanneet.”
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Kiipeä jalalleni.” Spinarak kipitti pienillä jaloillaan pitkin säärtäni ja asettui mukavasti polvitaipeelleni.
”Entäs minä?” Ozzy kysyi.
”En voi ottaa sinua mukaani tällä kertaa Ozzy.” Minä huokaisin. ”Jos se viherpiiperö on täällä, hän tunnistaa minut heti. Jää tänne muiden seuraksi. Indigo tulee mukaani.”
”Höh.” Ozzy sanoi ja sen hartiat lysähtivät ja se suuntasi katseensa jalkoihinsa.
”Jipii!” Indigo puolestaan hihkui.
”Älä murehdi Ozzy.” Minä lohdutin. ”Tarvitsen sinua kyllä vielä, mutta nyt on ensin on selvitettävä, mitä näille pokémoneille tapahtui.”
”Ymmärrän.” Ozzy mutisi. Se näytti kovin surkealta katsoessaan, kun kutsuin Indigon takaisin palloonsa ja asetin sen pallon muiden valitsemieni pokémonien joukkoon.
Kokeilin ovea. Se oli ehkä lukossa, mutta lukko ei tainnut olla kovin tiukka, sillä yksi kunnon riuhtaisu ja ovi avautui kuin itsestään.
”Tulen pian takaisin.” Minä kuiskasin kaikille niille pokémoneille, jotka jäivät katsomaan lähtöäni.

Olipa ankean näköinen paikka. Kaikki oli tumman harmaata ja synkkää. Työnsin oven varovasti kiinni ja lähdin sitten kävelemään pitkin synkkää käytävää, jolle oli pystytetty hirviömäisiä legendaaristen pokémonien patsaita, joilla oli pelottavan näköiset silmät ja terävät hampaat. Lattiaa peitti tummanpunainen matto.
”Kuin olisimme jossain kummitushökkelissä.” Minä mutisin.
”Älä muuta sano.” Lily kuiskasi. ”Täällä on ikävä ilmapiiri.”
”Hei sinä!” Huuto kuului jostain edestäni, tuon pitkän käytävän päädystä, jonne en ollut vielä ehtinyt kävellä. Siellä seisoi hoikka, parrakas mies, jolla oli samanlainen puvustus kuin minulla valepukunani, mutta hänen rinnuksillaan oli naputettuna kaiken maailman mitaleja. Hänen täytyi olla korkea arvoinen jäsen. Jähmetyin paikoilleni, voi kiva jäädä kiinni näin heti aluksi..
”Sinä!” Mies huudahti ja osoitti minua koukku-sormellaan.
”N-Niin?” Minä kysyin ääni väristen. Mies käveli luokseni ja katsoi minua sitten nenän varttansa pitkin.
”Tämä alue on kielletty tavallisilta agenteilta, nuori mies.”
Nuori mies? Hah, valepukuni meni täydestä!
”T-Taisin eksyä.. olen uusi.” Minä takeltelin.
”Vai niin.” Myhähti mies. ”No seuraa minua, kaikkien on määrä kokoontua.”
Seurasin miestä mitään sanomatta. Oli parempi pysyä vaiti, sillä en halunnut pilata tätä. Se oli jonkin sortin suuri auditorio, synkkä paikka, jonne en halua eksyä enää ikinä. Jäin seisomaan yhteen riviin, kun mies kipitti tai no käveli, auditorion eteen.
”Hmm.. pakko pysyä tässä hetki, muuten herätän huomiota, ei kiitos.” Minä ajattelin.
Tiedättekö että kun sitten seisoi siinä, tuijottaen eteeni kuin zombi joku mäntti tuli seisomaan viereeni. Vihreähiuksinen mäntti. Tämä ei voi olla totta.
”Luulin että agenttien ohjesäännöt kieltävät Furretin väriset kaulaliinat.” Viherpiiperö sanoi.
”Senkin..” Lily mutisi, mutta Viherpiiperö ei tietenkään voinut ymmärtää sitä.
”Mutta hetkinen tuohan on oikea Furret!” Viherpiipertäjä totesi.
”Hyvin huomattu mäntti.” Lily murisi.
”Kurkku on vähän kipeä.” Minä sanoin, muka käheällä äänellä. ”Furretini lämmittää.”
”Ja Spinarak säärellä..”
”Noin se ei karkaa pallostaan.” Minä mukamas köhin. ”Se pitää säärelläni nukkumisesta.”
Viherpiipertäjä katsoi minua tarkemmin. Ei hyvä.
”Olenko tavannut sinut jossain?” Hän kysyi.
”Tuskinpa vain.” Vastasin välinpitämättömänä.
”Niinkö? Mikä nimesi on, tulokas?” Viherpiiperö hymyili leveästi.
”Ei kuulu sinulle.” Minä mutisin.
”Tiedätkö mitä?” Poika sanoi.
”En, eikä kiinnosta.” Minä mumisin.
”Minusta me olemme tavanneet.”
”Vai niin.” Minä mumisin, ja katsoin parhaaksi siirtyä muualle, hyvin huomaamattomasti. Tiesin hänen katseensa seuraavan minua, enkä siksi voinut vain poistua raollaan olevasta ovesta. Niinpä vain seisoin sen viereen ja olin kuuntelevinani jotain hyvin hälytyttävää.
Ne puhuivat kouluttajista, ihmisistä joista voisi olla vaaraa heidän toiminnalleen. Oli ikävä huomata että eräässä diasta löytyi tuttu naama ja sillä oli punaiset hiukset, ja sylissä Oshawott. Ensimmäinen koordinaattori kisastani. Ne siis olivat todella sitä mieltä että saatoin olla vaaraksi niiden toiminnalle. Mutta mistä tämä päätelmä? En ymmärtänyt. Ja tuntomerkeissä muuten luku näin: Punaiset hiukset, rubiinin väriset silmät, yllä gootti-lolita asu ja mukana ylisuojeleva Oshawott, joka tottelee nimeä Ozzy.

Nyt oli aika häippäistä. Hiivin ulos ovesta synkälle käytävälle.
”No niin minne nyt?” Minä pohdin.
”Kulje eteenpäin, kunnes tulet käytävän päädyssä olevalle ovelle, sieltä pääset arkistoon.” Kumea ääni pääni sisällä sanoi.  
”Kuka puhuu?” Minä ajattelin.
”Se ei ole tärkeää.” Ääni sanoi. ”Toimi.”
”Joo, joo.” Minä mumisin. Eteenpäin sitten vain. Kävelin tummanpunaista mattoa pitkin, se oli ainoa, mitä tässä pimeydessä kykenin näkemään, kaikki muu oli mustaa, jopa lyhdyt tai mitkä lie valot olivat sammuneet.
”Minulla on tästä kaikesta paha tunne..” Minä sanoin.
”Olet niiden tappolistalla pomo.” Aries sanoi. ”Mitä se sitten tarkoittaakin.”
”Tuo ei paranna oloani Aries.” Minä huokaisin.
”Älä huoli, Harley.” Lily sanoi lempeällä äänellä. ”Minä suojelen sinua.”
”Kiitos, Lily.” Minä sanoin. ”Mutta minä todella toivon, ettei meidän tarvitse taistella tämän retken päättyessä.”
”En minäkään.” Aries sanoi. ”En osaa taistella kovin hyvin.”
”Älä huoli.” Minä naurahdin. ”Kun tapaamme ihan virallisesti treenaan sinut kuosiin.”
”Kiitos pomo.” Aries sanoi.
”Älä kutsu pomoksi.” Minä sanoin vaivautuneena. ”Se on noloa.”
”Mutta niinhän minä sinua aina kutsun, pomo.” Pieni Spinarak puolustautui.
”Olkoon sitten.” Minä vastasin. Olimme juuri saapuneet ovelle. En uskonut sen olevan auki. Eikä se ollutkaan.
”Hmm..” Jos Ozzy olisi täällä, saisimme oven helposti murrettua, mutta nyt.. Lily ei osannut mitään niin voimakasta ja Aries oli niin pieni, ettei se pystynyt auttamaan, ehkä Belle sitten.
”Belle, tule ulos!” Kutsuin Beautiflyn ulos pallostaan, se katsoi minua pitkään.
”Miten voin auttaa?”
”Belle, luuletko että Ice Ballisi olisi tarpeeksi voimakas murtamaan oven?” Minä kysyin.
”Voin yrittää.” Beautifly sanoi. ”Mutta en voi tietää varmasti.”
”Tee vain parhaasi, Belle.” Minä sanoin.
”Hyvä on.” Belle sanoi. Se liihotteli ilmaan ja alkoi sitten tuijotella keskittyneesti ovea. Samalla se loi jäistä palloa, ensin se oli ensin hyvin pieni, mutta kasvoi mitä enemmän Belle keskittyi.
Pallosta kasvoi jättimäinen. Niin suurta jääpalloa en ollut ikinä nähnyt Bellen tekevän.  Mistähän se johtui? Ehkä tästä. Olihan tämä uni, minun uneni.
”Täältä lähtee!” Belle hihkaisi. Sitten se laukaisi jääpallonsa, ja ovi räjähti kuin räjähtikin auki, toivottavasti täällä oli äänieristys..
”Hienoa, Belle!” Minä hihkaisin. ”Kiitos!” Sen jälkeen kutsuin perhospokémonin takaisin palloonsa ja pallon sujautin vyölleni.

Huone oli pimeä, mutta siellä oli musta kaappi, nojaamassa vasten vastakkaisen seinän ikkunaa.
”Hyvä on.” Minä mutisin astuessani huoneeseen.
”Pomo, pelottaako sinua?” Aries kysyi.
”Kyllä vähän.” Minä myönsin.
”Ei tarvitse pelätä.” Lily sanoi.
”Tämä on liian helppoa..” Minä ajattelin kävellessäni kaapin luo, yritin vetää oven auki, mutta se oli lukossa, kuinkas muutenkaan.
”Aries, auta.” Minä pyysin.
”M-Mitä minun pitää tehdä?” Spinarak kysyi pelokkaasti.
”Ammu yksi Poison Sting lattialle.” Minä neuvoin. ”Tiirikoin lukon.”
”Osaatko todella tehdä niin, Harley?” Lily kysyi.
”On pakko yrittää.” Minä mutisin. ”Aikaa ei välttämättä ole paljon.”
”Täältä tulee!” Aries huudahti ja sylki suustaan pienen myrkky piikin, joka tipahti lattialle jalkani lähelle kalahtaen. Kunhan en vain pistäisi itseäni sillä, kaikki sujuisi hyvin. Poimin piikin varovasti lattialta ja etsin – kuin sokeana kaapin lukon ja vein piikin avaimen reikään. Pyörittelin piikkiä hetken lukossa kunnes kuulin kalahduksen.
”Bingo.” Ja avasin oven. Siellä ei ollut mitään muuta kiinnostavaa kuin se vetolaatikko jonka vedin auki. Se oli arkisto, aakkostettu ja kaikkea.
”Yritetään E:stä.” Minä mutisin. ”Hmm.. tässä se on.”
”Eevee-projekti, väliotsikko laboratoriossa värimuunnellut – manipuloidut Eeveet pidettävä karanteenissa toistaiseksi, sillä niiden kyvyistä ei ole vielä tietoa.”
”Hirvittävää.” Lily sanoi. ”Miten joku voi olla niin julma, että käyttää pokémonia koe-kaniinina?”
”Sen minäkin tahdon tietää.” Minä murahdin. ”Jos ne luulevat että minusta on häiriötä heidän toiminnalleen, niin siinä he kyllä ovat oikeas..” Joku väänsi vapaan käteni selkäni taakse.
”Arvasin että se olit sinä, neiti Leroux.” Pehmeä ääni sanoi selkäni takaa.
”Hei Viherpiiperö.” Minä murahdin. ”Lily!”
”Selkis!” Lily huudahti ja pomppasi ketterästi hartialtani päin Viherpiipertäjän ruman komeita kasvoja ja raapi pojan poskea.
”Aries tee Sring Shot sen jalkoihin!” Minä määräsin.
Pieni Spinarak kipitti nopeasti pikku koivillaan alas säärtäni. Sitten se sylki suustaan tahmean näköistä seittiä suustaan suoraan viherpiiperön jalkojen ympärille, se oli todella nopea Spinarak, ja liikkui niin nopeasti, että sitä tuskin huomasi, yhtenä hetkenä se näkyi tyypin jalkojen juurella ja toisena taas tyypin selän takana. Eikä aikaakaan kun Viherpiipertäjä jo makasi pitkin pituuttaan lattialla. Nyt oli toimittava. Täältä oli jotenkin päästävä pois, eikä tuosta ovesta kannattanut edes kannattanut yrittää. Katsoin ympärilleni, yrittäessäni löytää pakotien. Katseeni osui ilmastointi kanavaan.  Sen alapuolella oli jonkinlainen puinen taso, ehkä pääsisin jotenkin hyppäämään ja yltäisin tuuletuskanavaan, jos saisin sen auki.
”Indy, täällä tarvitaan sinua!” Minä huusin ja heitin sinisen Swinubini poképallon kiviselle lattialle.
”Täällä ollaan!” Swinub huikkasi.
 ”Indy, luuletko että jos heittäisin sinut ilmaan, saisit tuon häkkyrän irrotettua Tacklella?” Minä kysyin.
”Kannattaahan sitä yrittää.” Sanoi Indigo. ”Ja minulla on kova pää.”
”Jos niin sanot.” Minä mutisin ja nostin pikkuisen syliini. ”Oletko valmis?”
”Antaa mennä vain!” Indigo hihkaisi. Niinpä minä heitin Swinubin kohti häkkyrää, se pyörähti ilmasta ja rymähti päin tuuletuskanavan ja rysähti suoraan sen sulkeman verkon läpi.
”Hyvä!” Minä huikkasin. ”Lily, sinä ensin!”
”Selvä se.” Lily sanoi. Se tietenkin hyppäsi kevyesti ylös, olihan se solakka, kaunis Furret.
”Harley minä en taida pystyä hyppäämään noin korkealle.” Aries surkutteli.
”Ei hätää.” Minä hymyilin. ”Hyppää vain hartialleni ja pidä lujasti kiinni.”
”H-Hyvä on.” Sanoi pieni Spinarak pelokkaasti. Se ei hypännyt, vaan kipitti pienillä mutta vahvoilla jaloillaan lempipaikkaansa, sääreni taipeeseen.
”O-Olen valmis.” Se vinkaisi.
Minä puolestani vilkaisin selkäni taakse, Viherpiiperö olisi voinut tehdä jotain, muttei tehnyt. Hän vain tuijotti minua kuin mikäkin typerys. Se antoi minulle hyvää aikaa ponkaista tason päälle ja kavuta ilmastointi kanavaan.

En tajua miten ylipäätään mahduin sinne, enkä välittänyt – untahan tämä vain oli! Oli pimeää ja tunkkaista, liian kuumaa. Indigo kulki edellä, Lily sen perässä ja minä jäljessä.
”Yritetään liikkua mahdollisimman hiljaa.” Minä kuiskasin. ”Niin ne eivät ehkä huomaa meitä.”
Ilmastointi kanava oli kuin sokkelo, mutta Indigo näytti tietävän mitä oli tekemässä. No olihan se Swinub, niin sininen kuin olikin ja Swinubeilla oli tunnetusti hyvä hajuaisti.
Sitten se pysähtyi, niin että Lily törmäsi Indigoon ja minä Lilyyn.
”Mitä nyt, Indy?” Minä kysyin.
”Minä haistan.” Indigo sanoi.
”Mitä sinä haistat, Indy?” Minä kysyin.
”Puhtaan ilman, ulko-ilman.” Swinub sanoi.
”Oikeasti? Missä? Voisiko se olla reitti ulos?” Minä kysyin.
”Parempi tarkistaa.” Lily tuumi. ”Sillä jos haemme Eeveet tänne, olemme jumissa, ellemme tiedä mistä pääsemme ulos.”
”Tosi on.” Aries sanoi hiljaa.
”Seurataan siis nenääsi, Indy.” Minä naurahdin hiljaa. Indigo värähti hermostuneena ja alkoi talsia eteenpäin hiljaisin askelein. Jos Theseuksella olisi ollut Indigon kaltainen Swinub mukanaan labyrintissä, ei hän mitään lankakerää olisi tarvinnut. Vaikka se vei aikaa, Indigo vei meidät pitkän käytävän päähän, silloin jopa minä tunsin tuulen vireen käyvän kasvoillani.
”Se on tuolla päässä.” Indigo sanoi. ”Ehkä sieltä pääsee ulos.”
”Kannattaa kokeilla.” Minä sanoin. Konttasin pokémonien perässä luukulle, tuuli vain yltyi.
”Tämä pitäisi saada auki.” Indigo sanoi.
”Jos työnnetään yhdessä?” Aries ehdotti, se kipitti reittäni pitkin ylös selkääni ja loikkasi sitten hartialtani tuuletuskanavan metalliselle pinnalle. Se kipitti Indigon avuksi, ja ne alkoivat yhdessä työntää luukun auki, mutta siitä ei näyttänyt tulevan mitään. Eivät kaksi pientä pokémonia yksin pystyneet siirtämään mitään noin painavaa, siihen tarvittaisiin isompi pokémon. Minä katsoin Lilyyn.
”Älä luulekaan!” Se ärähti. ”Minähän en poikia auta.”
”Lily-kiltti.” Minä anelin. ”Minä pyydän, meillä ei ole aikaa tähän.”
Lily huokaisi syvään. ”No hyvä on.” Mutta se katsahti minua katseella, joka viestitti: ”Mutta olet kyllä rutosti velkaa tästä, tiedä se!”
Yhdessä ne saivat luukun sen verran auki, että siitä mahtui pokémon – juuri ja juuri.
”No niin, Lily, Aries – menkää alas, piiloutukaa siihen asti kunnes palaan.” Minä sanoin. ”Lähden Indigon kanssa hakemaan Ozzyn ja Eeveet.”
”Miksi otat Indigon?” Lily kysyi pistävällä äänen sävyllä.
”Indyn nenä löytää ne nopeasti, eikä kuhnailuun ole nyt sijaa.” Minä selitin. Lily huokaisi uudelleen, ja hyppäsi sitten aukosta alas, kuulin lehtien kahinaa. Aries taas laski itsensä alas rihman avulla.

”No niin Indy.” Minä sanoin. ”Mitä luulet, pystytkö löytämään Ozzyn?”
”Pilailetko sinä, Harley?” Swinub naurahti. ”Syntymäpäivästäni lähtien Ozzy on haissut aivan kamalalta – vaikket sinä varmaan sitä haista, mutta sen katkun minä kyllä erotan!”
”Hyvä.” Minä mumisin. ”Ovatko he kaukana.”
”Eivät.” Swinub vastasi. ”He ovat aivan nurkan takana.”
”Hyvä.” Minä mutisin. ”Kunhan vain meitä ei huomattaisi.” Hei, Harley. Oikeasti, se Viherpiiperö näki sinut, totta kai ne tietävät että olet täällä. Kiirehdi nyt, kiltti. Ne Eeveet pitää ainakin pelastaa. Konttasin Indigon perässä parin putken ja kulman ajan, kun aloin kuulla puheen sorinaa, riitelyä oikeastaan.
”Älä parjaa kouluttajaani pinkkimys!”
”Anna yksikin hyvä syy, pätkä!”
”Miksi teidän pitää tapella? Kyllä hän varmasti palaa, vastausten kera ja sitten..”
”Naama kiinni pentu!”
”No niillä onkin kunnon riita menossa.” Minä tuumin. Olimme Indigon kanssa aivan ilmastointi luukun takana.  
”Mitä pitäisi tehdä?” Indigo kysyi arasti.
”Väistä.” Minä käskin, ja Indigo väistyi tieltäni, sillä potkaisin luukun pois tieltä.
”Iltaa tai päivää kansalaiset.” Minä sanoin ja hyppäsin pois kanavasta. ”Pysy siellä, Indy.” Minä lisäsin, kun Swinub aikoi seurata minua.
”Minä sanoin niille että tulisit takaisin!” Ozzy sanoi ja alkoi pomppia tasajalkaa.
”En minä nyt teitä jättäisi.” Minä hymyilin. ”Mutta nyt on kiire, ne tietävät että olen täällä.” Mitään muuta sanomatta, laskin Bellen ulos poképallostaan.
”Belle, auta nämä tuuletuskanavaan, sen jälkeen Indy vie teidät ulos.” Minä neuvoin.
”Hyvä on.” Beautifly sanoi ja asettui maahan. ”Kuka on ensimmäinen?”
Kaikki huoneessa olevat Eevee-evoluutiot epäröivät.
”Tule sinä ensin.” Minä sanoin viitaten vaaleanpunaiseen Umbreoniin.
”Kai minun sitten täytyy.” Mutisi vaaleanpunainen Umbreon. Se kapusi Beautiflyn selkään, ja Belle näytti ihan melkein luhistuvan sen painosta.
”Kestä, Belle.” Minä kuiskasin.
”Ei hätää.” Belle mutisi ja lensi hitaasti ylös, tuuletuskanavan aukolle. Umbreon astui tuuletus kanavaan, ja palattuaan se oli aivan hikinen.
”Minä pärjään.” Se sanoi, ennen kuin ehdin edes kysyä.
Seuraavaksi Bellen selkään kapusi musta Espeon.
”Olen pahoillani, jos painan liikaa.” Se supisi.
”Ei se mitään.” Belle ähkäisi. Se liihotti taas tuuletuskanavan aukolle, helpottaaksensa Bellen tuskaa – jos niin voi sanoa, se loikkasi puoli matkasta kanavaan.
”Kuka seuraavaksi?”
”Minä tulen.” Sanoi sähkönsininen Jolteon. Se loikkasi Bellen selkään ja Belle lähti, uupumuksesta huolimatta lentoon.
”Joku tulee tännepäin.” Sanoi jäänsininen Leafeon, korviaan höristäen.
”Ei hyvä.” Minä mutisin. ”Belle?”
”Tässä olen!” Se huikkasi. ”Seuraava!”
”Mene, isoveli!” Pieni Eevee huikkasi.
”Tule perässä.” Jäänsininen Leafeon sanoi ja hyppäsi Bellen selkään.
”Minä tulen!” Huikkasi pieni Eevee.

”Sinä päästit sen karkuun!” Korkea tytön ääni kailotti. ”Mikä ihme sinä olet? Tohelo!”
”No anteeksi, Amelia.” Viherpiiperön ääni kuului, muttei läheskään pahoittelevalta.
”Vauhtia!” Minä huudahdin. ”Ne ovat melkein täällä!”
”Hyppää selkään pikkuinen!” Belle komensi.
”Mutta Vaporeon-veli..” Pikkuinen vastusti.
”Älä minusta piittaa!” Tulen punainen Vaporeon, jota en ollut ennen huomannut huusi. ”Minä pärjään.”
”Kestä, Belle!” Minä ajattelin, mutta käänsin sille selkäni, hymyilin aukenevalle ovelle itsevarmasti. Ozzy asettui eteeni, suojelevasti. Vaporeon seisoi myös vieressäni.
”Se on se Lerouxin tyttö!” Huudahti kimakka ääni, joka kuului tytölle, jolla oli pinkit hiukset ja punaruskeat häijysti kimaltavat silmät, hän oli.. no muodokas ja näytti tietävän sen, kun katsoi lyhyttä hametta ja napapaitaa V-kaula-aukolla höystettynä.
”Minä itse.” Minä hymähdin. ”Hei, Viherpiiperö.”
”Harley.” Poika sanoi, hieman pettyneellä äänen sävyllä.
”Yritäkin koskea Harleyhini!” Ozzy sähähti.
”Hah!” Tyttö naurahti ja kaivoi vyöltään esiin kaksi poképalloa. ”Kun vien sinut pomolle, täältä tullaan ylennys!”
”En usko.” Minä sanoin. ”Tapaan pomonne vain kuolleen ruumiini yli!”
”Sehän nähdään.” Tyttö, Amelia hymyili häijysti ja heitti poképallonsa maahan. ”Ruby, Mariah, näytetään sille!”
Poképalloista astui esiin ensin happaman näköinen Snubull ja sen vierelle pieni Clefairy.
”Älä luulekaan roisto!” Vaporeon huusi raivoisasti ja hyppäsi Viherpiiperön päälle, eikä mikään ihme, hänkin oli aikeissa heittää areenalle poképallonsa.
”Tästä taitaakin tulla helppo ottelu.” Amelia rallatti.
”Joo, kaksi yhtä vastaan.” Sanoin hammasta purren. ”Roisto mikä roisto.”
”Kaksi yhtä vastaan?” Pirteä ääni sanoi selkäni takaa. ”Olen eri mieltä!”
Belle, Beautiflyni liihotti hartiani, vasemman hartiani korkeudella.
”Belle, ei!” Minä kielsin. ”Et sinä jaksa..!”
”Jaksanpa!” Belle huudahti. ”Vielä minä näytän..”
Mutta ei se näyttänyt. Koska jokin vetäisi meidät pois. Tunsin nykäyksen vatsapohjassani, mutta silmieni edessä, ei enää ällöttävää tyttöä, vaan pelkkää valkoista. Ozzyn ja Bellen. Ja Ariesin. Indigon. Minua vastapäätä istuivat Eevee, Umbreon, Leafeon, Vaporeon, Jolteon ja Espeon. Niiden takana oli joku muukin, joku valtava.
”Kiitos teille.” Sanoi Vaporeon.
”Kiitos avusta!” Eevee jatkoi. ”Tiesin että auttaisit meidät pois!”
”E-Entä värinne?” Minä kysyin.
”Väri on ok.” Sanoi Leafeon. ”Vapautemme on ainoa asia mikä merkitsee.”
”Hyvä että tajusitte sen.” Ozzy sanoi hieman happamalla äänellä.
”Tehtävänne on suoritettu.” Sanoi kumea ääni Eevee-evoluutioiden takaa. ”Voitte herätä nyt.”
”Herätä?” Minä toistin. ”Tämä siis oli kuin olikin unta?”
”Se ei silti tarkoita, ettei tämä olisi totta hyvä Harley Kazerina Leroux.” Kumea ääni vastasi, kuulostaen vähän huvittuneelta.
”Meidän pitää nyt mennä, neiti.” Sanoi pikkuinen Eevee. ”Mutta olen varma, että joku meistä etsiytyy luoksesi.”
”Mekin tapaamme varmasti pian, pomo!” Aries lupasi.
”En malta odottaa sitä.” Minä sanoin hymyillen. ”Hei sitten Eeveet, hei, Aries.”

Epilogi

Avasin silmäni, Prim ja Kitty tapittivat minua. Rosie tuhisi hiljaa vierelläni.
”Kitty? Prim?” Minä sanoin unen pöpperössä. ”Oliko se vain unta?”
”Nyaa?” Kitty naukui.
”Buneary?” Prim katsoi minua kysyvästi.
”Nähtävästi.” Minä huokaisin ja haukottelin siihen päälle. Kitty ja Prim käänsivät katseensa minusta ja katselivat kiinnostuneina pullottavaa reppuani.
”Ai te tahdotte nähdä uudet munukat.” Minä tajusin ja nousin istumaan. Vedin repun eteeni, ja kaivoin ensin mustan munan, jossa oli neon sinisiä läiskiä esiin. Näytin sen kahdelle uteliaalle pokémonille.
”Tästä kuoriutuu Shiny Zorua.” Minä selitin. Kitty nuuski munaa uteliaana samalla kun Prim tökki sitä varovasti. Hetken kuluttua laitoin munan pois ja kaivoin esiin tulen värisen munan.
”Tästä syntyy tuli-tyypin startteri.” Minä sanoin.
”Nyaa!” Kitty naukui innostuneena.
”Bun, bun!” Buneary-Primkin hihkui.
”Anteeksi, onko sisartani näkynyt?” Tuttu ääni jostain kauempaa kysyi. ”Hän on hoikka ja hänellä on punaiset hiukan lainehtivat hiukset. Hänen mukanaan pitäisi olla..”
”Oshawott.” Keskuksen pitäjä Clara naurahti. ”Hän lepää tuolla.”
”Luojan kiitos. Harley!” Punahiuksinen atleettinen poika, Tim – veljeni, jolla oli muutama pisama kasvoillaan, juoksi portilta luokseni, kintereillään Trev.
”Tim, Trev.” Minä sanoin.
”Et arvaa miten huolissani olen ollut!” Tim, veljeni vauhkosi. ”Luola romahti!”
”Mitä tapahtui?” Trev kysyi.
”Ottelin luolassa.” Vastasin lyhyesti.
”Ja romahdutit luolan?” Tim huokaisi. ”No niinpä tietenkin. Hänellä oli kädessään safari-pallo.
”Mikä tuo on, Tim?” Minä kysyin.
”Synttärilahja sinulle, meiltä kaikilta.” Tim sanoi ja heitti pallon minulle. ”Sinähän olet halunnut tällaista jo pitkään.”
Voisiko olla että pallossa on..
Heitin pallon maahan ja kevyen vaalean valosuihkun saattelemana pieni myrkyn vihreä ötökkä.
”No hei, Aries.” Minä sanoin ja hymyilin lämpimästi. Ojensin kättäni Spinarakia kohti. Sitten pusikossa, vieressäni risahti. Unestani tuttu hahmo, tassutteli pois sieltä.
”Mutta sinähän olet..”

Kommentit

Cinna


Vaahtokarkki-Eevee. ❤
Harley voi kerätä itselleen valtavan vaaleanpunaisten pokemonien armeijan… Mutta nyt hänen joukkoonsa liittyy muuan Meowth (paholainen, minun piti tiukentaa linjaa näiden kanssa… mutta kun Kitty ja Tim D| ja Nest Ballkin vielä. Niin kai sitä voi tehdä poikkeuksen sääntöön, right? _Right?_ Jokatapauksessa, ilmoittele sen tietoja Vihellyksen puolelle kouluttajakirjaan.

Sinulle tästä tarinasta §20, Kitty saa 15 exp ja sanotaanko vielä, että Aprilille 10 exp.

Vihellyksen vanhat tarinat 15 > Kuin pieni ruusun nuppu

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu toukokuussa 2013.

En välittäisi muistella niitä sen luolan jälkeisiä tapahtumia. Ja sitä kun hän.. liian traumaattista edes sanoa sitä. Hän suuteli minua otsalle, no nyt se on sitten sanottu. Se juippi kai lähti heti sen jälkeen. Hyvä niin, sillä se mitä hän teki minulle, auttoi minua, olisi vain johtanut kiusalliseen tilanteeseen. Heräsin ensimmäisen kerran keskellä yötä. Näin painajaista, asioista jotka olin unohtanut, ja hyvästä syystä. Koska he tappelivat äidin viimeisinä päivinä todella paljon. En minä äitiä pelännyt vaan isää. Sillä kun isä suuttui, hän oli kuin eri ihminen, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla, hän vaikutti murhanhimoiselta tai siltä että voisi suutuspäissään satuttaa äitiä. Eivätkä ne edes tienneet että juuri sen riidan minä kuulin, pelästyin, kakara kun olin, ja piilouduin rappusten alle. En tietenkään ollut yksin, Lucia ja Arthur olivat kanssani. Ne molemmat olivat äidin vanhoja pokémoneja, tai Arthur oli. Lucia oli kuoriutunut muutama vuosi sitten, ennen tuota riitaa. Arthur oli Shiny Ambipom, Lucia oli erikoisen värinen Buneary. Sillä oli valkoinen pehmoinen turkki ja sen merkit olivat vaaleanpunaisia, hempeän vaaleanpunaisia ja sen silmät olivat punaiset. Ei se uni niin karmea olisi ollut, jos isä olisi lakannut huutamasta ja minä muistamasta millainen hän oli. Sen takia minä heräsin. Isän muistaminen, tai no äänen muistaminen teki minulle niin pahaa että purskahdin lopulta itkuun, unen pelkotila oli jäänyt päälle. En itkenyt äänekkäästi, hiljaa vain. Sehän nyt siitä puuttuisi että koko talo heräisi itkuuni kaikkine pokémoneineen!
Oven takana olivat vielä valot päällä, en tiedä miksi ne oli jätetty päälle, mutta mitäpä se minua liikutti keskellä yötä. Jalka ei ollut enää pahemmin kipeä, mutta oloni oli liian kuuma. Ehkä olin tosiaan onnistunut vilustuttamaan itseni.
Ovi narahti auki. Oven suussa seisoi suuri pokémon. Se näytti Lopunnyltä, mutta ei ollut kuten lajitoverinsa. Sillä oli valkoinen turkki ja sen merkit olivat hempeän vaaleanpunaiset. Sen silmät olivat punaiset.
”Lu-Lucia?” Minä sain köhäistyä, ääneni oli painuksissa. ”Mitä ihmettä..? Ethän se mitenkään voi olla sinä..”
Mutta kaniinipokémon nyökkäsi. ”Lopunny.”
Katsoin Lopunnya. Viimeksi kun olin nähnyt Lucian, siitä täytyi olla ainakin kahdeksan vuotta ja se oli ollut Buneary. Oliko Lucia voinut kehittyä itsekseen Lopunnyksi? Katsoin Lopunnya ja sen ystävällisinä säihkyviä silmiä, tunnistaisin missä vain Lucian silmät, ja nuo olivat ne. Tuo oli minun lapsuuden ystäväni, Lucia, kaipa sekin oli kasvanut isoksi niiltä ajoilta. Lopunny sipsutti hiljaa lattian poikki, sänkyni vierelle. Sänkyni vierellä oli tuoli, siihen se istui ja katsoi minua lempeästi. Kohotin käteni Lopunnyn tassuja kohti, kaunis Lopunny tarttui hellästi käteeni.
”Loop, Lopunny.” Se sanoi hiljaa, lempeästi. Kuin se olisi sanonut niin minullakin sinua.

”Käkäkäkkää!” Kuului kimeä käkätys heti seuraavana aamuna. Heräsin siihen, enkä yleensäkään pitänyt aikaisista herätyksistä, tai siitä että heräsin jonkun hekotukseen.
”Mitä hel-” Minä mutisin.
”Swi!” Jokin, joka oli päättänyt nukahtaa viereeni. Vedin peiton sivuun ja sain huomata että vierestäni löytyi pieni sininen pallo, joka muistutti jossain määrin Swinubia.
”Indy, mitä sinä täällä teet?” Minä haukottelin.
”Swinub!” Se vinkaisi.
”Etkö saanut unta?” Minä kysyin. ”Älä nyt vain sano että olit huolissasi minusta!”
”Swi!” Pikku Swinub nyökkäsi ja painautui rintaani vasten.
”Se oli kilttiä.” Minä sanoin ja silitin hellästi sinisen Swinubini selkää.
”Kjäjäjäjä!”
”Mikä hitto tuo on?” Minä kysyin. ”Kuulostaa joltain noita-akalta. Onko jollain jäänyt pääsiäisvaihde päälle?”
”Swinub.” Swinub mutisi.
”Tulehan sitten.” Minä sanoin ja nostin Swinubin syliini. Heitin peiton kokonaan sivuun ja nousin ylös vuoteesta. Minua huimasi hiukan, ja jalkaani – tarkemmin sanoen nilkkaani särki.
”Swi?”
”Kyllä se siitä Indy.” Minä huokaisin. Huone ei ollut kovin suuri, eikä ovellekaan ollut siis järin kaukana. Työnsin puisen oven auki, ja mitä silmäni näkivätkään?
Kaikki pokémonini, seisoivat kummallisen puisen kellokaapin edessä. Kelloa piti puuhun veistetty häiritsevän kaksimielisesti virnuileva vanha ukko, jonka kädestä roikkui pitkä naru. En ensiksi tajunnut mitä kumman virkaa narulla oli, kunnes Ozzy sitten hyppäsi ilmaan ja vetäisi narua.
”Kjäkjäkjäkjäk!” Kelloon veistetty puinen härskin näköinen mies liikutti hitaasti puista suutaan, niin että sille väistetyt torahampaat näkyivät.
”Ozzy!” Minä huudahdin. ”Lopeta tuo ja heti! Joku täällä olisi halunnut vielä nukkua..”
”Osha!” Pokémon huudahti iloissaan nähdessään minut. Se ryntäsi oitis kellon luota vain antaakseen minulle (tai oikeastaan jaloilleni, sillä muuhun se ei ylettynyt) halin.
”Oshawott!”
”Miksi te kaikki mekastatte täällä näin aikaisin?” Minä kysyin ja katsoin heitä kaikkia, ensin tietenkin Ozzya, sitten kello-kaappia nuuhkivaa Kittyä ja sitten kärttyisän näköistä Jilliä.
”Buun!” Jokin vikisi kellokaapissa. Se oli ihan varmasti Buneary.
”Suljitteko te Primin tuonne?” Minä kysyin. Mutta sitten ruskea kanin käpälä nyki minua housun puntista.
”Prim?” Minä lausuin.
”Buneary!” Prim hihkaisi.
”Jos sinä olet tässä, kuka on tuolla?” Minä kysyin ja astuin lähemmäs.
”Bun.” Joku, joka kuulosti ihan selvästi Bunearylta, siellä kuitenkin oli. Hipsin lähemmäksi, kunnes olin ihan kellon kaapin edessä. Polvistuin ja istuin maahan, mistä kipeä nilkkani ei niinkään pitänyt.
”Auts.” Minä sanoin ja avasin hitaasti kellokaapin mahonkisen oven. Kaapissa kyhjötti Buneary. Muttei sellainen ruskea kuten Prim oli. Sillä oli vaaleanpunainen, hyvin haalean vaaleanpunainen turkki ja sen merkit, pumpulit alavartalossa ja korvissa olivat valkoiset, sen silmät olivat rubiinin punaiset. Aivan niin kuin Lucia, äidin Buneary.
”Hei, siellä.” Minä sanoin lempeästi. ”Mitä sinä teet kaapissa? Etkö tulisi ulos?”
”Bun!” Vaaleanpunainen Buneary sanoi hiljaa, se yritti kääntyä ympäri, jotten näkisi sen kasvoja, mutta koska tilaa ei riittänyt edes kääntymiselle, Buneary tyytyi vain kätkemään kasvonsa käpäliinsä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin. ”Häpeätkö väritystäsi? Katsopa tätä Swinubia.”
Taputin sinisen Swinubin selkää.
”Swinub, swi!” Se äännähti iloisena.
”Oletkos ennen nähnyt sinistä Swinubia?” Minä naurahdin. ”Minäkään en ollut nähnyt. Eikö Indigo olekin kaunis?”
”Bun?” Pieni vaaleanpunainen Buneary nosti kasvonsa käpäliensä takaa ja katsahti ujosti Indigoa.
”Swi!”  Indigo hymyili, ainakin silmillään, sillä sen suu ei pahemmin näkynyt.
”Minusta eri värisyydessä ole mitään vikaa.” Minä sanoin.
”Buneary.” Pieni Buneary vinkaisi ja siirtyi hiukan enemmän ovea kohti, mutta se perääntyi heti nähdessään Jillin ja Ozzyn.
”Okei.” Minä huokaisin. ”Menkäähän tuota etsimään paikan vastaava.”
”Osha?” Ozzy katsoi minua kysyvästi.
”Menkää nyt vain.” Minä kehotin. ”Ja auta armias jos te jahtasitte tämän Buneary-paran tänne!”
Ozzy katsahti minua ensin pelokkaasti ja lähti sitten johtamaan joukkoa poispäin. Jill nokkaisi Ozzyä niskaan – varmaan vain huvikseen, Kitty kipitti niiden perässä. Mutta Prim ei kipittänyt minnekään. Se marssi ja pysähtyi vierelleni. Se kurkisti kellon kaapin sisälle ja heilautti käpäläänsä.
”Buneary, bun!”
Laskin Indigon sylistäni lattialle, vierelleni.
”Sen nimensä on Prim.” Minä hymyilin. ”Tulisitko ulos kaapista?”
”Buneary!” Pieni Buneary vinkaisi ja astui taemmas – sikäli kun pystyi.
”Buneary!” Prim huikkasi.
”Tule vain.” Minä hymyilin. ”Lupaan että Ozzy saa kuulla kunniansa.”
”Swinub!” Indigokin äännähti. Lyönpä vetoa että se halusi tutustua toiseen eri väritykselliseen pokémoniin.
Buneary astui edemmäs, se katsoi meitä varovasti.
”Tule vain.”
Pieni Buneary ojensi käpälänsä minua kohti, ja käveli hitaasti kohti minua. Sitten sen pehmoinen käpälä kosketti kättäni ja pokémon hyppäsi salaman nopeasti syliini. Se painoi kasvonsa rintaani vasten, minusta tuntui että se oli purskahtanut itkuun, sillä tuo Buneary vikisi ja niiskutti surkeana, en ollut ikinä kuullutkaan.
”Ei hätää.” Minä mumisin. ”Kaikki on okei.”
”Buuuun..” Se vikisi surkeana.
”Mikä sinua harmittaa, pikkuinen?” Minä kysyin. ”Oliko Ozzy ilkeä sinulle? Vai johtuuko se väristä? Eihän sinun värisi ole outo.”
Buneary nosti kasvonsa ylös, sen punertavissa silmissä kimalteli kyyneliä.
”Minä nimittäin olen ennenkin nähnyt – ja itse asiassa tuntenut samanvärisen pikku Bunearyn kuten sinä.” Minä sanoin hiljaa. ”Sen nimi oli Lucia, se kuului äidilleni.”
”Bun?” Buneary sanoi herkällä äänellä.
”Se oli minun paras ystäväni kun olin pieni.” Minä muistelin. ”Tai no se oli ainoa ystäväni..”

Nousin ylös lattialta. Indigo ja Prim seurasivat minua katseillaan.
”Tulkaa.” Minä sanoin. ”Etsitään omistaja.” Ja se olikin helppo homma, hän seisoi seinän takana, jossain keittiön tapaisessa huoneessa, jossa oli hella, puupöytä ja sen sellaista. Pöydälle oli katettu erinäisiä astioita, niin kuin hän olisi odottanut jonkun tulevan aamiaiselle. Pöydän ympärillä oli tuoleja, Ozzy piileksi yhden alla.
”Huomenta.” Minä sanoin melko hiljaa. ”Ja Ozzyn on turha piileskellä siellä tuolin alla.”
”Hyvää huomenta, kultaseni.” Paikan pitäjä hyrähti. ”Nukuitko hyvin? Miltä nilkkasi tuntuu?”
”Nukuin ihan hyvin.” Minä mumisin. ”Nilkka on hiukan kipeä, mutta voin kyllä jo jatkaa matkaani.”
”Sinuna minä en kiiruhtaisi, tyttöseni.” Omistaja sanoi paistaessaan munakasta. ”Sinulla oli kuumetta viime yönä.”
”Kuumetta?” Minä toistin. ”Se selittääkin..”
Muistin nähneeni Lucian. Luciasta oli kehittynyt Lopunny. Se oli huoneessa. Tietenkin se oli unta.
”Syöhän nyt kultaseni.” Omistaja kehotti. ”Ja mitä tulee poikaystävääsi..”
”Anteeksi?” Minä kysyin istuessani narisevaan puiseen tuoliin, juuri siihen minkä alla Ozzy piileskeli.
”Se poika, joka toi sinut tänne.” Hän naurahti.
”Ei hän ole poikaystäväni.” Minä murahdin. ”Hän on pokémon varas. En seurustele sellaisten ihmisten kanssa.”
”Vai niin.” Omistaja naurahti. ”Muistan kun kävitte täällä ensikerran. Olitte pieniä, ja sinulla oli pidemmät hiukset.”
”En ole käynyt täällä koskaan ennen.” Minä vastustin. ”Enkä minä tunne sitä viherpiipertäjää.”
”Hän jätti sinulle viestin.” Nainen hymyili, luuli kai että kielsin kaiken, koska asia oli minusta kiusallinen – mikä piti enemmän tai vähemmän paikkansa.
”Viestin?” Minä toistin.
”Lautasesi vieressä, kultaseni.” Nainen hyrähti.
Tosiaan. Lautaseni vieressä oli kahtia taitettu paperi. Minä huokaisin raskaasti ja taitoin sen auki.
Murasa Cityn pokémon center.
”Mitä hittoa?” Minä ihmettelin. Olihan Murasa City seuraava kaupunki listassa, mutta en silti halunnut tavata sitä..sitä..sitä.
Laskin pienen Bunearyn lattialle, siksi aikaa kuin söin. Se kuitenkin katsahti minua minuutin välein hermostuneesti.
”Mistä tämä Buneary on tullut?” Minä kysyin.
”Ai tuo?” Omistaja katsahti vaaleanpunaista jänistä. ”Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. En tiedä yhtään mistä se tuli, mutta se ei viihdy muiden pokémonien seurassa. Se piiloutuu niiltä, aina kun joku niistä tahtoisi leikkiä sen kanssa.”
”Vai sitä se olikin.” Minä huokaisin. ”Luulin että Ozzy kiusasi sitä, mutta se kaipasi vain leikkitoverin.”
”Osha!” Ozzy vastasi tuolinsa alta.
”Mutta et olisi silti saanut jäädä maleksimaan kaapin eteen.” Minä sanoin varsin pistävään sävyyn.
”Wott!” Ozzy vinkaisi.
”Oletkos ennen nähnyt noin erikoisen väristä Bunearya?” Omistaja kysyi minulta ystävällisesti hymyillen.
”Olen minä.” Minä vastasin. ”Äidilläni oli sellainen, sen nimi oli Lucia. Se on varmaan jo kehittynyt ja kasvanut isoksi..”
”Sehän on mukavaa kultaseni.”  Omistaja mutisi. ”Miten jalkasi voi?”
”Paremmin – luulisin.” Minä vastasin. ”Lähden viimeistään illalla.”
”Mikä onkaan seuraava etappisi?” Hän kysyi.
”Kartan mukaan Shining Meadow.” Minä vastasin. ”Sitten Murasa City, jossa on toinen Sali.”
”Olet siis kouluttaja?” Paikan omistaja arvasi.
”Ja koordinaattori.” Minä lisäsin. ”Pidän yhtä paljon molemmista.”
”Sehän on mukavaa, kultaseni.” Inhosin sitä, että minua sanottiin kultaseksi, mutta en sanonut mitään. ”Älä kuitenkaan ole vihainen Oshawottillesi, ei se pahaa tarkoittanut.”
”Tiedän.” Minä mumisin. ”Mutta sen tulee kyllä pyytää anteeksi Buneary-paralta.”
Vaaleanpunainen Buneary katseli minua arasti.
”Nyaa!” Kitty naukui sille, häntäänsä ilmassa heilutellen.
”B-Bun!” Buneary vinkaisi pelästyneenä. Olipa siinä arka Buneary..
”Nyaa, nya!” Kitty selitti sille.
”Buneary bun!” Primkin liittyi keskusteluun.
”Swinub!” Jopa Indigo tuli uuden tuttavuuden juttusille, sitä varsinkin näki harvoin.
”Skaaar!” Jill huusi huoneen toiselta puolelta. Mistähän ne mahtoivat puhua keskenään? Pikkuinen vaaleanpunainen Buneary katsoi minua uudemman kerran. Hymyilin sille.
Puhuivatko ne kenties minusta?

”Kiitos aamiaisesta.” Minä sanoin kun olin tunkenut viimeisenkin palan paahtoleivästä suuhuni. ”Mitään näin hyvää en olekaan aikoihin syönyt.”
”Mukava kuulla.” Omistaja hymyili. Hänen paitansa rintamuksessa oli kyltti jossa luki: Clara Hilton. Starttereiden kasvattaja.
”Kuka teillä yleensä kokkaa?” Hän jatkoi.
”Minä.” Minä vastasin. ”Isoveljet ovat vähän turhan laiskoja, ja heidän kokkauksensa eivät yleensä maistu kovin hyviltä.”
”Ymmärrän.” Clara naurahti. ”Tulisitko vähän mukaani?”
”Minne?” Minä kysyin hämilläni ja vilkaisin pokémonejani.
”Sitten näet. Haluaisin pyytää palvelusta.” Nainen hymyili. ”Pokémonisi voivat mennä ulos leikkimään siksi aikaa, päivästä on tulossa kaunis.”
”No hyvä on.” Minä sanoin varuillani, yleensä minulta ei pyydetty palveluksia, koska.. no luulen että se johtui siitä että olin karmean näköinen – ja ylpeä siitä!
Clara avasi keittiön perällä olevan lasioven, mitä kautta ensin Jill poistui (rääkyen kuten tavallista), sitten Ozzy, esittäen huomaamatonta) Kitty perässään, Prim heilutti käpäläänsä hyvästiksi vaaleanpunaiselle lajitoverilleen, ja ennen ulos poistumistaan Indigo huikkasi sille: ”Swinub!”
Pikkuinen näytti jotenkin otetulta ja kummastuneelta samaan aikaan.
Minä puolestani seurasin Clara Hiltonia pois keittiöstä. Keittiön oven vierestä alkoi käytävä, joka vei joko takaisin ovelle tai sitten toiseen suuntaan. Me tietenkin menimme siihen toiseen suuntaan, huomasin Bunearyn seuranneen meitä vähän matkaa. Se jäi tuijottamaan meitä keskelle käytävää punaisia silmiään räpytellen.
Lattia oli parkettia ja seinät hempeän turkoosit, niille oli maalattu erilaisten pokémonien silhuetteja. Käytävän päässä näkyi vaaleansiniseksi maalattu ovi, jossa oli kyltti. Kyltissä luki..
”Hautomo?” Minä luin ääneen. ”Mikä hautomo?”
”Kohta näet.” Clara lupasi ja kurkottautui oveen. Se avautui narahtaen. Kirkas valo sokaisi minut, huone muistutti sairaalahuonetta, sillä se oli hyvin valaistu ja kauttaaltaan valkoinen. Siellä oli tutkimuspöytä, tietokone ja kaksi hyllyllistä munia. Munia oli kolmea eri tyyppiä, oli vaaleansinisiä, kirkkaan vihreitä ja tulen oransseja.
”Näitä me täällä kasvatamme.” Clara sanoi astuessaan kynnyksen yli valkeaan huoneeseen – ja minä tietenkin seurasin. ”Aina kun kouluttaja eksyy tänne, annamme yhden näistä munista pois.”
”Ja se sinun palveluksesi oli..” Sen minä osasin jo arvata.
”Ottaisitko yhden munan ja kasvattaisit siitä kuoriutuvan pokémonin huolella?”
Minä nyökkäsin, tunsin pienen hymyn nousevan huulilleni. ”Minkälaisia pokémoneja noista kuoriutuu?”
”Starttereita.” Clara selvensi. ”Siniset ovat vesityyppiä, vihreät ruohotyyppiä ja oranssit tulityyppiä.”
Minua houkutti suuresti ottaa mukaani vaaleansininen munukka, mutta minullahan oli jo kolme vesityyppiä, Ozzy, Saphire ja Nemo. Siinä oli tarpeeksi. Ruohotyyppikin minulla oli, vaan ei ainuttakaan tuli tyyppiä.
Kävelin hyllyn luo ja otin sieltä itselleni oranssin munukan. Munukka oli tosi lämmin, mutta se saattoi johtua myös tästä huoneesta, sillä täällä oli hirvittävän kuuma.
”Minä taidan ottaa tulityypin.” Minä sanoin.
”Hyvä.” Clara nyökkäsi. ”Se ystäväsi puolestaan otti vesityypin.”
”Ystäväni?” Minä toistin.
”Se nuorimies joka toi sinut tänne.” Clara lisäsi.
”Se viherpiipertäjäkö?” Minä kysyin, äänessäni selvää ärtyisyyttä. ”Miksi annoit hänelle munan? Hänhän kuuluu Terra Enterpriseen!”
”Ehkä niin, mutta hän on joka tapauksessa hyvä ihminen.” Clara totesi.
”Mistä sen tietää?” Minä kysyin.
”Vaikkapa siitä miten hän kantoi sinut tänne kun olit loukannut itsesi.” Clara selitti ja katsoi minua tiiviisti silmiin harmailla silmillään. ”Jos hän olisi ollut täysin paha, hän olisi jättänyt sinut sinne oman onnesi nojaan.”
Yritin keksiä jotain nasevaa sanottavaa, mutta en keksinyt. ”Ihan sama.” Miksi kaikki olivat niin pirun hyväuskoisia?
”Buneary!” Pieni kirkas ääni selkäni vinkaisi selkäni takaa. Käännyin ympäri ja huomasin pienen vaaleanpunaisen Bunearyn kököttävän lattialla istumassa.
”Se taisi seurata meitä.” Clara totesi. ”Kumma juttu, yleensä tuo Buneary on vain omissa oloissaan.”
”Ehkä se oli vain utelias.” Minä ehdotin ja kävelin pikkuisen luokse, munukka sylissäni. Kumarruin pienen pupu-pokémonin puoleen. ”Hei pikkuinen. Mitä sinä täällä teet?”
Buneary tapitti minua ujosti. ”Buneary.” Sitten se kumartui hiukan etukenoon ja haisteli sylissäni olevaa oranssia munukkaa. ”Bun?”
”Se on pokémon muna.” Minä selitin. ”Haluatko koskea?”
Pieni Buneary ojensi varovasti vaaleanpunaisen käpälän ja tökkäsi varovasti munan kuorta.
”Buneary!”
”Sinäkin olet joskus ollut tällainen!” Minä naurahdin.
”Buneary?” Pikkuinen katsoi minua pohtien.
”Prim, minun Bunearyni kuoriutui munasta – se on ensimmäinen pokémon joka minulla on ollut munasta asti.”
”Bun.” Pikkuinen hymyili ujosti.
”Hyppää hartialleni.” Minä sanoin sille, pikku Buneary tapitti minua ihmeissään höristäen samalla pupun korviaan. Varmaan se pohti olinko todella sanonut noin.
”Teillä Bunearyilla on voimakkaat jalat, sinä kyllä pystyt hyppäämään. Vai tahdotko kiivetä?”
Olin havaitsevani pienen Bunearyn punaisissa silmissä pienen liikutuksen häivän, mutta se oli hetkessä tipotiessään. Kun pikkuinen loikkasi oikealle hartialleni.
”Mennään ulos muiden luo.” Minä sanoin ja nousin jaloilleni. Toinen jalkani oli yhä kipeä, mutta pystyin astumaan sillä ilman mitään ongelmia.
”Sinusta tulee vielä hyvä äiti, Harley.” Clara naurahti.
”Äiti? Minustako?” Minä älähdin melkein loukkaantuneena. ”Ei ikinä! Minä en halua että joku tai minä olisin riippuvainen jostakusta toisesta! Ajatuskin ällöttää.” Lopuksi minä irvistin.
”Hyvän äidin elkeet paljastuvat siinä miten hän hoitaa pokémonejaan.” Clara täsmensi lämpimästi hymyillen.
”No siinä tapauksessa minusta tulee hyvä äiti pokémoneille.” Minä mutisin. ”Ihmisille ei koskaan. Enhän minä edes siedä paljoa itseäni nuorempia.. kuinka sitten ihan pientä kersaa?”
Jep. Muistin liiankin hyvin, miten salipäällikkö Kinoko oli käynyt hermoilleni. Minua ärsytti se että nuoremmat olivat niin ollakseen, ja että sitä nuoremmat kiljuivat kuin syötävät ei väliä mitä niille sanoi. Joo, taisin olla hiukan ihmisten vihaaja. Ehkäpä se on syy miksi leikin lapsena pelkkien pokémonien kanssa – missä ei minusta ollut mitään pahaa.

Olin huomaamattani kävellyt takaisin keittiöön. Sen ikkunasta näin, miten Jill oli vetäytynyt puun varjoon nokosille, Ozzy touhusi jotain kukkakeossa Indigon kanssa, Prim sitoi sivussa kukkaseppelettä Kittylle ja minun reppuni oli tuotu yhden aurinkotuolin viereen. Reppu näytti ihmeen pullealta. Olin varmaan ryntännyt jonkun vaatteen ryttyyn, ja se pullisti reppuani tai jotain.
”Tuo on kai minulle varattu paikka?” Minä naurahdin ja astuin avonaisesta lasiovesta pihamaalle.
”Onpas täällä lämmin.” Minä pohdin. ”Kylläpä Kuurassa kevät tulee nopeasti, eilenhän oli talvi!”
”Buneary..” Pikkuinenkin lisäsi. Kävelin pihamaata ympäröivää kivitystä pitkin aurinkotuolin luo ja kävin sille istumakaamaan. Buneary kävi kerälle ja painautui vasten kylkeäni – kivuttuaan pois hartialtani.
”Swi! Swi! Swi!” Indigo huuteli kiiruhtaessaan miltei olemattomilla jaloillaan luokseni. Sitten se alkoi pomppia kuin hullu.
”Mikä hätänä, Indy?” Minä kysyin.
”Swinub!” Indigo parkaisi ja tuijotti ensin minua, ja sitten pulukka-reppuani.
”Ei hätää, Indy.” Minä rauhoittelin Swinubia. ”Joku vaatemytty siellä vain on. Ei mitään pommia.”
”Swinub! Swi!” Mutta Indigo olikin itsepäinen, se ei millään halunnut uskoa vaatemytyn aiheuttavan reppuni pulleuden.
”Hyvä on.” Minä huokaisin ja nousin istumaan vastahakoisesti. Kurottauduin reppuuni ja kaivoin sieltä, sen mikä pullisti reppu-parkaani.
”Katso ny..” Ja ennen kuin tajusinkaan, kädessäni pitelemä esine ei ollut mikään vaate. Se oli soikea ja lämmin musta pokémonin muna, jossa oli neon sinisiä pilkkuja ja sen pääosasta sojotti karvainen musta-sininen töyhtö. ”Mitä kehveliä? Tämä ei kyllä ole minun.” Eikä se ollutkaan, se kävi minulle selväksi heti kun älysin, että munan ympäri oli kierretty paketti naru, jossa roikkui kortti.
”Tästä munasta kuoriutuu Shiny Zorua. Minulla ei ole käyttöä sille, pidä sinä siitä hyvää huolta. NMT.”
”NMT?” Minä toistin. ”Se viherpiiperökö?”
”Swi!” Indigo nyökkäsi innokkaasti.
”Vai tämän sinä halusit minulle näyttää.” Minä pohdin. ”No siinä minä kahdesta kuin yhdestäkin munasta huolehdin.” Laitoin molemmat munat, sekä oranssin että musta-sinisen munan varovasti reppuuni vieretysten – ja reppuni näytti muuten entistä lihavammalta.
”Muuten Buneary.”
”Bun?” Pikkuinen nosti päänsä ja katsoi minua hämmästyneesti.
”Onko sinulla nimeä?” Minä kysyin. Pikkuinen Buneary sulki silmänsä ja pudisti päätään, minun kävi niin sääliksi sitä, että nostin pikkuisen syliini ja painoin sen rintaani vasten.
”Eihän se käy päinsä! Jokaisella on oltava nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Mietitäänpä..”
Katsoin Bunearya pitkään. Sillä oli kaunis hempeän vaaleanpunainen turkki, yhtä hempeä kuin pian kukkivalla ruusun nupulla..
”Siinä se on!” Minä innostuin. ”Sinun nimesi on Rosie. Olet kuin ilmetty pieni ruusun nuppu.”
”Buneary!” Rosie hihkaisi, se kuulosti onnelliselta. Se kääntyi ympäri ja levitti pienet Bunearyn käsivartensa syliini, kuin olisi yrittänyt halata minua.
”Taidat pitää siitä.” Minä naurahdin.
”Buneary!” Rosie katsoi minua punaiset silmät hehkuen, sitten se hymyili minulle Bunearyjen tapaan.
”Swinub, Swi!” Indigokin hihkui, kaipa se yritti sanoa: ”Hauska tavata, Rosie!”  

Kommentit

Cinna:


Aww, Rosie on (jos se nyt on vielä mahdollista) vielä suloisempi kuin Ozzy. Sinulla on kyllä niin loistava tapa kuvailla näitä pikkuisia pokemoneja niin, että niistä tulee syötävän söpöjä. Harleyn rakkausdraama alkaa vaikuttaa myös vielä mielenkiintoisemmalta, kehittyneeköhän se vielä tuosta johonkin… Clara vaikuttaa aika omaperäiseltä ja pirtsakalta persoonalta myöskin.. Ehkä sellaiselta ”perinteiseltä” majatalon ylläpitäjältä, mihin törmää tarinoissa. Tai ainakin minun pääni sisäisesti.

Ozzy, Kitty, Prim, Indigo, Jill ja Rosie saakoot 15 exp ja sinulle §30.

Vihellyksen vanhat tarinat > 14: Prim ja pääsiäisen Lopunny

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Huhtikuussa 2013.

Olimme taas kerran tulleet Lerouxien kotikaupunkiin Charca Towniin. Viimeeksi me vietimme täällä uutta vuotta ja minä onnistuin vahingossa kamppaamaan Harleyn Brett-veljen. Mutta en tehnyt sitä tahallani! Harley kuitenkin puolusti minua. On hyvä juttu että kouluttaja on hiukan pelottavan näköinen.
Kevät oli saapunut. Se oli minun eka kevääni. Kuoriuduin nähkääs munasta joulukuussa, ennen joulua, enkä ollut ennen nähnyt paljasta maata, ruohikkoa tai kevättä. Belle kuitenkin on kertonut että keväällä on kaunista, ja hän oli oikeassa!
Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta. Näin ensikertaa sinisen taivaan. Lunta oli vielä pieninä nietoksina tien kulmilla, mutta maassa näkyi jo ruohoa, tai ainakin oletin sen olevan sitä. Se oli vihreää ja pehmeän näköistä.
”Hei, Harley!” Sanoin omalla kielelläni, sitä eivät ihmiset ymmärtäneet – ainakaan kovin hyvin, mutta Harley ymmärsi mukiin menevästi. Hyppäsin ilmaan ja jäin lopulta roikkumaan Harleyn käteen.
”Hei, katso, katso!”
”Mitä ihmettä sinä teet Prim?” Punahiuksinen tyttö naurahti ja nosti minut hartialleen.
Tökin tytön poskea ruskealla käpälälläni ja hoin: ”Katso tuota!”
”Ai tuo.” Tyttö naurahti. ”Se on ruohoa. Se näyttää paremmalta kesäisin.”
”Entäs tuo?” Kysyin häneltä osoittaen likaisen näköistä vesilammikkoa portin edessä. Oliko se jokin pieni juomapaikka?
”Se on kuralammikko.” Harley huokaisi. ”Älä vain hyppää sii-”
”Iääääk!” Kuulin pehmeän äänen huutavan. Jokin vaaleanpunainen lensi kaaressa Lerouxien talon portista suoraan kuralammikkoon. Kura roiskui ympäriinsä. Lammikossa makasi hyvin likainen Skitty.
”Kitty!” Kouluttajani huudahti.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin.
”Nyyh.” Skitty nyyhkäisi. Kitty oli vaaleanpunainen ja kissan näköinen, mutta nyt hän oli ruskean möhnän peitossa.
”Voi, Kitty.” Harley henkäisi. Hän laski irti muovikassista, jota piti toisessa kädessään. Harley nosti Kittyn syliinsä varovasti. Kittyn turkista putoili ruskeita vesipisaroita.
”Minä ihan arvaan ketkä tämän ovat tehneet!” Harley huudahti ärtyneenä. ”Odottakoon vain kun saan heidät käsiini!”
”Älä huole Kitty.” Minä lohdutin. ”Harley kuivaa sinut ja hoitaa ennallesi.”
”En minä itsestäni olekaan huolissani.” Kitty naukaisi. ”Vaan siitä, mitä Harley-tan tekee niille.”
”Niille?” Minä kysyin, toista korvaani höristäen.
”Kohta näet.” Kitty lupasi.
”POJAT!”  Harley karjaisi korvia huumaavasti. Hän oli pelottava vihaisena. Harley marssi suoraan narisevasta portista sisään, hän jätti ostoskassinkin makaamaan tielle.
En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä sotkuista. Koko piha oli aivan mutainen, ja mikä pahinta kaikki pihalla olijat näyttivät pitävän siitä, koska olivat yltä päältä siitä mitä Harley oli nimittänyt kuraksi. Se ei näyttänyt kovinkaan kauniilta. Harleyn veljet, kaikki neljä sekä heidän pokémoninsa olivat ihan kuran peitossa.
”Hyi.” Minä mutisin.
”Älä muuta virka.” Kitty naukui.
”Älkää ottako heistä mallia.” Harley mutisi. ”Pojat ovat ällöttäviä.”
Olimme leikkineet talvella lumisotaa, sellaista leikkiä, jossa heitettiin muita lumipalloilla. Mutta täällä oli menossa joku muu leikki, sillä ne viskelivät toisiaan löysillä mutapalloilla.
Harley huokaisi ärtyneenä.
”Missä minun kaksi muskettisoturiani ovat?”
Ozzy hyppäsi alas ikkunasta. Hän oli keikkunut ikkunalaudalla jo silloin kuin lähdimme ostamaan kaupasta pääsiäisherkkuja. Nyt Ozzy pomppasi alas ikkunasta – ja käytti Brettin selkää laskeutumisalustana. Siitä hän pomppasi maahan ja juoksi. Suoraan Harleyn ja meidän eteen.
Talon ovi oli auki. Saphire – hän joka oli Psyduck, kompasteli ovesta ulos.
”Ozzy ja Saph, tehkää noihin idiootteihin kunnon Water Gun.” Harley käski. Ozzy ja Saphire ampuivat mutaista ihmispokémon massaa vesiryöpyillä.
”Mitä hel..”
”Arvaa.” Harley sanoi Brett-veljelleen pistävästi.
”Hitto, Harley.” Tim huokaisi. ”Pitääkö sun aina keskeyttää kaikki hauska?”
”Se on pikkusiskona minun yksinoikeuteni.” Harley luikautti. ”Sitä paitsi, te kiusasitte minun Skittyäni.”
”No, sori.” Brett murisi. ”Ansaitsisit kyllä itse mutapesun..”
”Haista paska.” Harley vastasi. ”Tulkaahan, viedään Kitty sisään.”

Kitty sätki ja potki kun Harley yritti kylvettää häntä. Kissapokémonina Kitty tietenkin inhosi vettä.
”Kitty, haluatko muka jäädä likaiseksi?” Harley kysyi.
”Koeta kestää Kitty.” Minä puolestani rohkaisin. ”Se on pian ohi.”
”En tahdo kylpyyn!” Hän intti.
”Kitty, rauhoitu.” Harley yritti puhua hänelle lempeästi. ”Et sinä huku, lisäksi tulet kipeäksi, jos nuolet tuon mudan itse pois.”
”Et saa tulla kipeäksi pääsiäisenä!” Minä intin. Seisoin kylpyammeen reunalla, kun Harley yritti pidellä Kittyä paikoillaan sieni toisessa kädessä. Kitty räpiköi kylpyvedessä.
”Tahdon pois!” Hän maukui.
”Pääset pois, kun olet puhdas.” Minä lohdutin. ”Sitten voimme leikkiä yhdessä ja..Uiiiih!”
”Prim, minähän sanoin että siinä käy noin.” Harley naurahti ja katsoi lempeästi minua, joka olin tipahtanut Kittyn viereen kylpyammeeseen. Ei minulla ollut mitään vettä vastaan, en ymmärtänyt miksi Kitty inhosi sitä niin paljon vettä, lämmin vesihän tuntui mukavalta turkkia vasten!
”No niin, Prim.” Harley sanoi lempeästi ja ojensi minulle pienen vaaleanpunaisen pesusienen. ”Autahan.”
”Joo!” Minä hihkaisin. Kastoin pesusienen veteen, nostin sen ja asetin Kittyn pään päälle. Aloin hieroa Skittyn mutaista päätä sienellä, Harley taas putsasi kissapokémonin kylkiä. Kumma kyllä Kitty ei enää mekastanut tai pärskinyt vettä ympäriinsä.
”Onko nyt parempi olo, kun olen tässä vieressä?” Minä kysyin uteliaasti.
”Joo.” Kitty myönsi. ”Mutta en silti tykkää vedestä!”
”Hoo, tämähän on tutun näköinen näky.”
”Häivy, Qwill.” Harley sanoi kylpyhuoneen oven suussa seisovalle veljelleen.
”Ei kun oikeasti.” Qwill sanoi. ”Muistatko kun leikittiin mutasotaa lapsina?”
”Kuinka voisinkaan unohtaa..” Harley huokaisi silmiään pyöritellen.
”Äiti pakotti sinut kylpyyn.” Qwill-setä nauroi. ”Ja sinä et suostunut millään pestäväksi. Sitten Lucia tipahti ammeeseen ihan kuin Primrose.”
”Missähän se nyt on?” Harley pohti. ”Jokohan se on kehittynyt?”
”Ken tietää.” Qwill sanoi kohauttaen hartioitaan. ”Troy muuten toi ostoksesi sisään.”
”Pysykää kaukana niistä. Muuten huomiseksi ei jää mitään.” Harley murahti. ”Vaikka…”
”Senkin pentele!” Kuulin Jillin karhean äänen huutavan. Hän oli kai taas leikkimässä lempileikkiään – joksi me sitä nimitimme.
”Minä nokin sinut reikiä täyteen ja siitä voit olla varma!”
Hän oli Skarmory, joka oli kuoriutunut uutena vuotena, emmekä me – siis kukaan meistä tullut toimeen hänen kanssaan.
”Uaaaaah!” Harleyn Brett-veli kirkui kuin tyttö. ”Harley! Käske toi hullu Skarmory pois perseeni kimpusta.”
Harley naurahti ja kuiskasi meille: ”Enkä. Pysyypähän pois suklaamunien kimpusta.”
Kittyn turkin alkuperäinen vaaleanpunainen sävy oli lähes palautunut, ja hyvä niin. Kylpyvesi sen sijaan oli muuttunut rusehtavaksi.
”Kas niin.” Harley sanoi lopulta. ”Olet puhdas taas, Kitty.”
”Vihdoinkin!” Kitty henkäisi. ”Tahdon pois täältä!”
”Hetki vielä, Kitty.” Harley rauhoitteli. Ammeen vieressä, lattialla oli viininpunainen pyyhe, jonka hän otti syliinsä ennen kuin nosti Kittyn ammeesta.
”Kas noin.” Hän nosti Kittyn altaasta ja kietoi Skittyn pyyhkeeseen. Harley näytti aika ilkeältä, ensi näkemältä, mutta ei hän ilkeä ollut. Kun hän kuivasi Kittyä, hän näytti todella kauniilta, hänen rubiinin värisissä silmissään oli lempeä hehku ja hän hymyili pienesti, kuin enkeli..
”Prim, tuletkos?”
Kitty seisoi täysin kuivana ja turkki pörheänä lattialla, Harleyn vieressä. Minä hyppäsin ammeesta suoraan Harleyn syliin.

Sinä iltana istuimme kaikki, Harley, Ozzy, Kitty, Saphire, Ceres, Jill, Indigo ja minä olohuoneessa takan edessä. Harley harjasi Kittyn turkkia. Me muut selasimme vanhaa valokuva-albumia. Erityisesti huomioni kiinnitti eräs kuva. Kuvassa oli pieni tyttö, jolla oli punaiset pitkät hiukset ja suuret silmät. Tyttö leikki Bunearyn, siis minunlaiseni kanssa. Mutta tämä Buneary oli erilainen, ei kuin minä. Minulla oli ruskea turkki, vaaleankeltaiset takatassut ja korvan tupsut. Tällä Bunearylla oli hitusen vaaleampi ja punertavampi turkki, lisäksi hänen tupsunsa ja tassunsa olivat vaaleanpunaiset.
”Indigo, katso tätä!” Minä hihkaisin siniselle Swinub-ystävälleni, joka istui vieressäni.
”Mitä niin?” Indigo kysyi hämmästyneenä. ”Onko tuo kouluttaja nuorena?”
”Missä?!” Hihkaisi Ozzy, joka oli Harleyn startteri. Hän piti Harleysta ehkä hiukan liikaakin. Ozzy kurottautui katsomaan valokuvaa.
”Pitkät hiukset sopivat hänelle!”
”En minä hiuksia tarkoittanut.” Huokaisin. ”Katsokaa tuota Bunearya.”
”Se on erivärinen kuin sinä, Prim.” Indigo hoksasi. ”Miksiköhän?”
”Sen kun tietäisi.” Minä huokaisin.
”Ai tuo.” Harley naurahti, hän oli huomannut, miten me tutkimme vanhaa valokuvaa. ”Lucia oli äidin viimeinen pokémon. Shiny Buneary. Leikin sen kanssa paljon pienenä.”
Vai että Shiny. En ollut koskaan kuullutkaan tuota sanaa, mutta kaipa se merkitsi jotain erikoista.
”Huomenna saadaan syödä paljon herkkuja!” Indigo totesi.
”Sinä syöt aina paljon, Indy.” Kitty naurahti Harleyn sylistä.
”Mutta huomenna onkin pääsiäinen.” Indigo puolusteli. ”En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta saadaan ainakin syödä paljon herkkuja!”
”Varo vain, ettet liho.” Sarkastinen Jill murahti nurkasta, kauempana meistä.
”Jill, miksi olet siellä?” Tulisit tänne meidän kanssa.”
”Ei huvita.” Skarmory vastasi.

Me nuorimmat pokémonit, minä, Indigo ja Jill menimme aikaisin nukkumaan. Ennen tutimaan lähtöä kävin vielä keittiössä. Viihdyin siellä, koska siellä tuoksui samalta kuin Harley. Pääsiäismunat – kaikki neljäkymmentä, oli asetettu keittiön pöydälle suureen kulhoon. Kukaan ei ollut koskenut niihin. Veikkasin, että Harleyn isoveljet eivät uskaltaneet Jillin takia varastaa yhtään suklaamunaa.
Minä nukuin Harleyn sängyssä, vaikka Ozzy ei tykännyt siitä, koska se oli muka hänen paikkansa. Joskus Ozzy osasi olla tosi mustasukkainen Harleyn huomiosta.
Harleyn sänky oli mukavan pehmeä, eikä hän kuorsannut yhtään. Luulin nukkuvani koko yön kuin tukki, ja herääväni suklaan tuoksuiseen, aurinkoiseen pääsiäisaamuun. Mutta minä heräsin.
Jänispokémonina korvani olivat herkät äänille. Kuulin oudon onton tömähdyksen alakerrasta.
”Mitä ihmettä tuo oli?” Pohdin unisesti. ”Se kuului alakerrasta.”
Painoin pääni uudelleen Harleyn tyynylle, suljin silmäni ja koetin saada unenpäästä kiinni, mutta se ei onnistunut.
”No, voin kai käydä katsomassa..” Minä pohdin ja nousin raukeasti ja katsoin alas. Oli pimeää, enkä nähnyt hyvin pimeässä, alapuolellani pitäisi olla jokin kori. Niin minä sitten hyppäsin alas vain pudotakseni Kittyn ja Indigon niskaan.
”Auts!” Indigo parahti.
”Prim, mene ihmeessä jo nukkumaan!” Kitty kehotti.
”Anteeksi.” Minä vinkaisin. ”Mutta kun kuulin alakerrasta ääniä ja..”
”Mitä ääniä?” Kitty naukui väsyneesti.
”En osaa selittää sitä.” Minä sanoin hiljaa. ”Mutta tahdon saada selville mitä ne olivat. Vaikka siellä nyt vain joku Harleyn veljistä mutta..”
”Minä tulen mukaan.” Indigo haukotteli. ”Tarvitsen iltapalaa.”
”Tarkoitat kai yöpalaa?” Kitty naukui raukeasti. ”Kai minäkin tulen..”
Suoraan sanoen, näköni pimeässä oli surkea, eikä Indigo nähnyt eteensä. Kittyllä täytyi olla kestämistä, sillä vanhimpana se kulki meidän muiden edellä. Ja minä kompuroin kokoajan koska en nähnyt nenääni pidemmälle, ja törmäsin Kittyyn, jonka juuri ja juuri näin edessäni. Aina kun törmäsin Kittyyn, Indigo puolestaan törmäsi minuun, koska näki pimeässä minuakin huonommin.
”Missä ovi on?” Minä kuiskasin.
”Suoraan edessä.” Kitty kuiskasi takaisin. ”Tunnen tuulen vireen.”
”Onko jossain ikkuna auki?” Indigo pihahti.
”Varmaan.” Kitty naukui hiljaa. Astuimme huoneen ulkopuolelle. Oli kylmä. Jossain oli tosiaan ikkuna auki.

”Missä portaat ovat?”
”Ihan tuossa lähellä?”
”Kitty, missä sinä olet?”
”Olen ihan edessäsi.”
”Ai joo, näen sinut.”
”Prim, missä olet?”
”Täällä!”
”Ai niinpä oletkin. Odota!”
”Indy, älä juokse!” Kitty komensi. ”Sillä muuten me..”
Liian myöhäistä. Indigo rynnisti pimeältä käytävällä meidän luoksemme, meidän jotka katsoimme alas pimeisiin portaisiin aivan reunalla. Kävi kuten varmaan ajatteletkin, putosimme portaat alas sellaisella räminällä, että näin jälkeenpäin ihmetyttää, miksei kukaan herännyt siihen.
”Auts.” Kitty naukui.
”Tuota en tahdo tehdä uudelleen.” Minä mutisin.
”Olen pahoill..” Indigo aloitti mutta jätti lauseensa kesken. Kuulin hänen vetävän ilmaa keuhkoihinsa. ”Yök. Mikä täällä haisee?”
”Haisee?” Minä toistin. ”En minä mitään haista.” En haistanut mitään, tavallisuudesta poikkeavaa.
”En minäkään.” Kitty myönsi. ”Mutta te Swinubit omistatte hyvän hajuaistin.”
”Mitä sinä haistat, Indy?” Minä kysyin.
”Liejua, mutaa ja roskia.” Swinub vastasi.
”Mistä?” Kitty kysyi.
”Keittiöstä.” Indigo kuiskasi. ”Ikkuna taitaa tosiaan olla auki.”
”Se selittää kylmyyden.” Minä tuumin.
”Mennään sitten.” Kitty naukui. ”Tahdon päästä pian takaisin nukkumaan.”
Indigo kulki edellä, hänen nenäänsähän tässä seurattiin. Kitty kulki hänen takanaan ja minä hänen perässään. Tuuli vihelsi korvissani. Kuljimme hiljaa kohti keittiötä, näin edelleen huonosti pimeässä mutta tiesin minne mennä. Indigokin tiesi, sillä hän seurasi nenäänsä. Keittiössä oli kylmä. Ikkuna oli auki.
”Kukakohan tuon on jättänyt auki?” Minä pohdin. Katsoin ympärilleni keittiössä. Kaikki näytti olevan paikallaan. Paitsi se tuoli. Yksi neljästä puutuolista, jotka olivat pöydän ympärillä. Yksi tuoli makasi nurin – selällään, niin kai voisi sanoa lattialla.
”Tuoli on kaatunut.” Minä kuiskasin. ”Miksiköhän?”
”Siksi että se joka tuli ikkunasta kaatoi sen.” Sanoi sarkastinen, rosoinen ääni. Me kaikki kolme säpsähdimme. Jill, Skarmory seisoi takanamme.
”Jill!” Kitty huudahti ärtyneenä. ”Miksi sinä noin teit? Säikytit meidät!”
”Huvin vuoksi.” Skarmory sanoi ivallisesti. ”Aloinkin jo miettiä, huomaisiko kukaan mitä täällä tapahtuu. Hyvä homma pehmo-pupu.”
”En ole pehmo pupu!” Minä kiivastuin. ”Mitä sinä edes teet täällä, Jill?”
”Nukuin täällä kunnes se limapallo tuli.” Jill jatkoi sarkastisella äänen sävyllä.
”Mikä limapallo?” Kitty ihmetteli.
”Se joka tuli ikkunasta.” Jill huokaisi turhautuneena.
”Se haisi kamalalta.” Indigo totesi.
”Ja vei jotain.” Jill ilmoitti. ”Vai mitä pupu pehmo?”
”Mitä sitten?” Minä kysyin ja katsahdin pöydälle. Kulho jossa pääsiäismunat olivat olleet, oli poissa.
”Pääsiäismunat!”
”Oikein.” Jill murahti. ”Voisinpa tästä lähteä..”
”Minne?” Kitty kysyi.
”Limanuljaskan perään tietenkin!” Jill ärähti. ”Te sitten olette hitaita!”
”Minä tulen mukaasi!” Minä huudahdin. ”Ei siksi että tykkäisin sinusta, vaan koska tahdon!”
”Minäkin tulen.” Indigo ilmoitti. ”Tarvitset minun hajuaistiani, jotta löytäisit sen tyypin jota etsit.”
”Minäkin tulen.” Kitty sanoi. ”Jos te menette, ei minulla ole vaihtoehtoa.”
”Pitääkö minun tosiaan ottaa teidät mukaan?” Jill valitti. ”No hypätkää sitten selkääni.”

Epäilin jaksaisiko Jill kantaa meidät kaikki, mutta olin väärässä. Hän oli vahvempi kuin miltä näytti.
”Se joka valittaa kuoppaisesta kyydistä, lentää heti kyydistä.” Jill ilmoitti. ”Tämä selvä?”
”Joo.” Me kaikki kolme sanoimme yhteen ääneen.
Jill osasi lentää, Ozzy sanoi kerran että ehkä hän oli siksi niin kiukkuinen, ettei osannut lentää – mutta se ei tainnut olla syy.
”No sinipallo, missä se on?” Jill kysyi Indigolta.
”Suuntaa Route ykköselle.” Indigo sanoi. ”Hyi. Hirveä löyhkä!”
”Okei!” Jill hihkaisi. ”Pitäkää kiinni!”
”Mistä?” Minä kysyin.
”Mistä minä tiedän!” Jill vastasi. Hän kiihdytti vauhtia, eikä vain kiihdyttänyt, sitä nopeutta ei voi kuvailla sanoin, tai ehkäpä sanalla valon nopeus. En tosin tiedä, miten nopeasti valon nopeus liikkui, mutta aloin jo voida pahoin.
”Tuolla se läskikasa on!” Jill huudahti voitonriemuisasti. Hän laskeutui hieman, niin että mekin näimme liejusta koostuvan pokémonin. Se tosiaan haisi hirveältä ja sillä oli mukanaan pääsiäsmuna kulho!
”Pure Swiftiäni pösilö!” Jill huudahti ja ampui sädehtivän tähtisateen kohti haisevaa pokémonia. Pokémon kaatui maahan, ja menetti otteensa pääsiäismuna kulhosta. Se makasi maassa tuntemattoman pokémonin edessä.
”Anna pääsiäismunamme takaisin!” Minä sanoin tomerana.
”Ne eivät ole sinun!” Indigo lisäsi.
”Oo.” Pahan hajuinen pokémon sanoi huvittuneella äänellä kun oli ensin päässyt ylös naamaltaan. ”Rupeavatko pikku tiitiäiset uhittelemaan?”
Loikkasin alas Jillin selästä, painoin jalkani viileää nurmea vasten ja katsoin varasta uhmakkaasti.
”Me emme ole mitään tiitiäisiä!” Huusi Kitty hypätessään alas Jillin selästä.
”Ja vaikka olisimme..auts!” Indigo taas ei onnistunut laskeutumaan kovin, hän nimittäin kaatui laskeuduttuaan suoraan kyljelleen.
”Mitä olitkaan sanomassa, raitapaita?” Pokémon kysyi ja katsoi meitä ylimielisesti. ”Muutenkaan teistä ei olisi minulle vastusta.
”Hei!” Jill huudahti närkästyneenä. ”Jos tapella tahdot, vastustajasi seisoo täällä!”
”Tuskin.” Pokémon sanoi silmiään pyöräyttäen.
”Anna pääsiäismunat takaisin!” Minä toistin.
”Sattuiko sinuun, Indy?” Kitty naukui.
”Eipä juuri.” Swinub nousi ylös ja ravisti sinistä turkkiaan.
”Mitenkäs muuten tuo outo väri?” Pokémon piruili.
”Harley sanoi että olen sininen koska olen erikoinen!” Indigo puolustautui. ”Hän sanoi että turkkini on kaunis!”
”Vale.” Limapallo pokémon paukautti.
”Eikä ole!” Kitty kiisti. ”Harley ei valehtele meille!”
”Kouluttaja siis pitää oikun värisistä pokémoneista.” Limanuljaska naurahti katsahtaen Indigoa, joka vinkaisi kimeästi.
”Söheltävistä pehmoleluista.” Hän katsahti minua merkittävästi. ”Ja kyllä, minä näin sen uuden vuoden tapauksen.”
”Tai ylipirteistä kissoista.” Hän katsahti Kittyä. ”Puhumattakaan koviksista.” Se katse oli suunnattu Jillille.
”Ei se minua kiinnosta.” Jill tuhahti.

”Nyt saa riittää, Grimer!” Ääni oli pehmeä ja se täytti ilman. Jokin lensi pitkän loikan avulla ilman halki, melkein kuun korkeudelta. Se jokin laskeutui meidän eteemme. Hän oli kaunis. Hän oli jonkinlainen suuri kaniinipokémon. Hänen turkkinsa kimalsi kuunvalossa, ja hän oli poikkeuksellisen värinen, punertavan ruskea. Osat hänen pitkistä korvistaan olivat vaaleanpunaisia, niin kuin sillä valokuvan Bunearylla.
”Lopunny.” Grimer sanoi kitkerällä äänellä. ”Taas täällä.”
”Grimer-hyvä, aina kun sinä yrität pilata jonkun täkäläisen perheen pääsiäisen, minä olen paikalla estämässä sen.” Lopunny sanoi täysin rauhallisella äänellä. ”Lisäksi, minua ottaa kamalasti päähän se miten parjaat näitä pokémoneja, koska heillä on kouluttaja. Iskikö kateus.”
”Ei tietenkään!” Grimer ärähti.
”No mitä aiot, Grimer?” Lopunny kysyi ja astui haastavasti askeleen eteenpäin siroilla jaloillaan.
Grimer näytti punnitsevan Lopunnyn sanoja, lopulta hän kuitenkin karjaisi turhautuneena. ”Joskus minä vielä päihitän sinut, pahuksen Lopunny!”
”Sitä odotellessa.”  Lopunny sanoi kuivasti. ”Tavataan taas ensipääsiäisenä.”

Grimer katosi niin äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Mutta se ei meitä haitannut. Oli vain onni että pääsimme hänestä eroon.
”Kuka tuo on?” Kitty kysyi.
”Mikä tuo on?” Indigo jatkoi.
”En minä vaan tiedä.” Minä kuiskasin vastaukseksi. ”Mutta onneksi hän tuli auttamaan.”
”Pöh.” Jill murahti.
Silloin Lopunny kääntyi. Hän tosiaan oli kaunis kuin kukka. Hänellä oli kapeat kauniit kasvot ja suuret rubiinin väriset silmät, saman sävyiset kuin Harleyllakin oli.
”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi lempeällä äänellä.
Kukaan ei vastannut.
”O-Olemme me.” Minä piipitin lopulta hermostuneena. ”Kiitos avustanne!”
Lopunny hymyili vastaukseksi.
”Kumma juttu.” Kitty tuumi. ”Täälläpäin ei liiku Grimereita.”
”Tuo tapaus tulee joka pääsiäinen.” Lopunny selitti. ”Hän pitää Charca Townin suklaamunista vähän liikaa.”
”Tuleeko neitikin tänne joka pääsiäinen?” Indigo kysyi.
”Pääsiäisenä, jouluna, juhannuksena.” Jänö luetteli. ”Pidän tästä kaupungista.”
”Oletko syntynyt täällä?” Kitty kysyi.
Lopunny nyökkäsi.
”Jill, mitä oikein teet?” Minä ihmettelin. Tämä oli tasan ensimmäinen kerta, kun näin Jillin tekemässä mitään muuta kuin mököttämässä, mutta nyt hän todellakin teki jotain ihan muuta kuin mökötti. Jill nimittäin keräsi maasta pudonneita pääsiäismunia, ja asetteli niitä takaisin kulhoon.
”Käytä silmiäsi, senkin idiootti.” Jill murahti. ”Minähän en aio roikkua täällä koko yötä.”
”Niin.” Kitty nyökytteli päätään. ”Meidän pitää palata. Ajatella jos meidän poissaolomme huomataan!”
”No auttakaa sitten!” Jill ärähti.
”Joo!” Minä hihkaisin. ”Indy, Kitty, tulkaa!”

Minua alkoi jo väsyttää. Autoimme kaikki pääsiäismunien keräämisessä, eikä niiden kokoon saamisessa mennyt aikaakaan. Se oli hyvä, sillä minua hieman pelotti ajatus siitä että Harley heräisi ja huomaisi poissa olomme.
”No niin.” Kitty naukaisi. ”Jill maahan.”
”Anteeksi mitä?” Jill älähti kun olimme keränneet kaikki suklaamunat.
”Sinun pitää mennä ihan maahan että saamme nostettua kulhon selkääsi.” Kitty vastasi. ”Jaksatkohan sinä kantaa sen!”
”Totta kai!” Jill murahti. ”Kannan vielä teidätkin, sillä teitä ei parane jättää tänne yksin, eksytte vielä!”
”Mutta jaksatko varmasti kantaa meidät kaikki?” Kysyin epäilevästi.
”Se on hyvää treeniä.” Skarmory totesi.
Täytyy kyllä sanoa, etten ollut nähnyt Jilliä niin alamaissa – kuvainnolisesti siis. Hän joutui makaamaan maassa, jotta pystyimme hilaamaan ja nostamaan pääsiäismuna kulhon hänen selkäänsä. Se oli rankkaa, sillä minä tein melkein kaiken nosto työn, koska olin ainoa, jolla oli raajat. Juuri silloin olin niin väsynyt, etten jaksa edes muistaa millä ilveellä sain nostettua munakulhon Jillin selkään. Minun täytyy vieläpä nostaa Jillille hattua siitä, että hän jaksoi nousta siivilleen niin suklaamunakulho kuin mekin keikkumassa selässään. Kun istuin siinä, tukemassa kulhoa, siltä varalta, ettei se vaan putoaisi, katsahdin ilmasta käsin vielä kerran paikkaan jossa olimme kohdanneet Grimerin ja Lopunnyn, halusin nähdä sen lumoavan kauniin jänispokémonin vielä kerran. Mutta ei siellä ketään ollut. Huokaisin hiljaa.
”Kaipa hän oli jokin harvinaisuus, sellainen jonka näkee vain pääsiäisen aikaan.”

Kommentit:

Cinna


Tätä siitä saa, kun ei vastaa tarinaan ajoissa, viime yönä näin jotakin tämän tarinan nimeen viittaavaa unta. :’D En kyllä oikein muista siitä paljoa mitään.

Asiasta puskaan, ihana tarina! Todella söpö/suloinen ja kuten olen useampaan otteeseen ympäriinsä sanonut, tykkään todella paljon näistä ”pokemonin näkökulmasta”-tarinoista. Niissä kun pääsee niin syvemmin perehtymään ryhmän jäsenten luonteisiin ja pokemoneihin muutenkin. Loppu varsinkin oli mieleen, vaikka oli kyllä koko tarina kokonaisuudessakin, sait päätettyä tuon tarinan juonen hyvin. Eipä tässä kai muuta, yksi lemppari-pääsiäistarinoista tältä vuodelta, mitä porukka on kirjoitellut. x]

Kittylle, Primille, Indigolle ja Jillille 25 exp ja sinulle §35.
+ Pääsiäistavarat

Vihellyksen vanhat tarinat 11 > Pojat ovat poikia

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2013.

”Prim, älä juokse!” Minä kiljaisin. ”Voit loukata itsesi!”
”Buneary!” Pikku pupu hihkui innoissaan juostessaan taivaan luomalla valkoisella lumipeitteellä, joka oli haudannut maan alleen. Prim oli innoissaan lumesta, eihän se ollut sitä ennen nähnyt, mutta lumen seassa saattoi olla myös jäätä ja se..
”Buuuun!” Pikkuinen parahti ja luisui lumessa eteenpäin pari metriä eteenpäin, ja luiskahti sitten takamukselleen.
Minä naurahdin. ”Minähän sanoin.”
”Oshaaaaaaaaaa!” Ozzy kiljaisi takanani ja luisui räpylöineen alas puisia (ja tähän vuoden aikaan jäisiä) portaita alas, ja törmäsi sitten jalkoihini.
”Sinäkin Ozzy..” Minä huokaisin. Sitten tulin katsomaan terassin kaiteelle, en tiedä miten Saphire – Psyduckini oli onnistunut kiipeämään lumen peittämälle kaiteelle, mutta sen verran tiesin, ettei Saphiresta ikinä tulisi nuoralla kävelijää, koska sen tasapaino…
”Duuuuck!” Psyduck parkaisi ja tipahti kaiteelta suoraan lumipenkkaan.
Huokaisin syvään ja kiiruhdin kurkkaamaan kulman taakse, oliko Saphire kunnossa.
Ja siellä se kökötti lumipenkassa, pää juuttuneena lumen alle kinokseen.
”Saph, sattuiko?” Minä kysyin.
”Duck.” Vastaus kuului lumikinoksen alta.  
”Odotahan, autan sinut ylös.” Minä naurahdin ja astuin lumiseen penkkaan. Vedin Psyduckin ylös hangesta, se katsoi minua pää kallellaan.
Tiedättekö, minä ja lumi emme ole koskaan pitäneet toisistamme. Lumen takia oli vaikea liikkua ja liukastakin – ja märkää, joko mainitsin sen?
Nytkään en edes kompastunut, pyllähdin vain hankeen nostaessani Saphirea hangesta.
”Näin siinä käy.” Minä totesin.
”Psy.” Päänsärkyinen ankka totesi.
Talon kulmalla Ceres rakensi lumilyhtyjä yhdessä Jimin, veljeni Qwillin Chimcharin kanssa. Oli vaikea uskoa että vajaa viikko sitten Ceres vielä pelkäsi Jimiä. Nyt ne olivat erottamattomat ystävykset, ja menivät joka paikkaan yhdessä.
”Psyduck.” Saphire äännähti murheellisesti.
”Älä huoli, Saph.” Minä lohdutin. ”Kyllä sinäkin vielä ystävän saat.”

”Miksi mun pitää tehdä lumityöt tänään?” Kuulin valitusta ovelta.
”Älä jaksa, ei siinä kauan mene.” Kuulin Qwillin äänen huomauttavan.
Brett oli patalaiska, mitä tuli lumitöihin. Hän laahusti portaita alas ja karjaisi sitten jotain kummaa, kuului tömähdys ja pahaenteinen murahdus.
”Ai, PERKELE!”
”Buuuuuuun!” Kuulin Primin parkaisevan.
”Furret!” Se oli Lilyn vihainen huudahdus.
”Iääääägh!” Brett karjaisi. ”Missä helvetissä olet Harley?!”
”No en ainakaan siellä.” Minä julistin kovalla äänellä. ”Mitä ihmettä sinä karjut siellä, Brett?”
”Bunearyyyy!” Kuulin Primin huutavan ja sitten se pomppi sitten terassin kautta lumipenkkaan – toisin sanoen suoraan syliini.
”Buneary!” Pikkuinen Buneary parkui nappi silmät kyynelissä.
”Mikä hätänä, Prim?” Minä kysyi.
”Psy-y?” Saphire kysyi.
”Buuuuun!” Prim parkui.
”Mitä sä siinä istut?” Brett sanoi harppoessaan kulman takaa varsin äkäisen näköisenä.
”Autoin Saphin pois nietoksesta, se oli jäänyt kiinni päästään.” Minä selitin. ”Et satu tietämään, miksi Prim parkuu tuolla tavalla?”
”Pitäisit huolta katraastasi.” Brett murahti. ”Kompastuin pupuusi eikä se..”
”Olisit itse katsonut eteesi!” Minä sanoin pistävästi. ”Prim ei vielä ymmärrä, se kuoriutui vasta!”
”Furreeeeeet!” Kuulin Lilyn huudon, sitten se törmäsi suoraan ääliö-veljeni jalkoihin ja näytti vihaiselta.
”Lilykin on samaa mieltä.” Minä huomautin ja nousin penkasta.
”Pidä pokémonisi kurissa.” Brett mutisi.
”Samat sanat sinulle.” Minä suutahdin.
Kyllä Brett oli viimeinen ihminen kertomaan MINULLE, pokémonien kurissa pidosta, kun hänen oma konkkaronkkansa hiihteli ties missä päin Charca Townia täysin vapaasti.
”Älkää te välittäkö tuosta.” Minä sanoin hiljaa Primille, Saphille ja Lilylle.
Furret hyrähti, ikään kuin se olisi ollut samaa mieltä kanssani, sitten se hyppäsi maasta hartialleni ja kietoutui tuttuun tapaansa muhviksi kaulani ympärille.
”Kiitos kauniista eleestäsi, Lily.” Minä naurahdin.
”Furr~” Lily purisi hyväntahtoisesti.

Ruosteinen porttimme kolahti auki. Käännyin heti katsomaan kuka porttia narisutti, sillä joskus pikku pokémon-fanit kävivät tahallaan narisumassa porttiamme, koska se oli heistä hauskaa. Mutta tällä kertaa portilla seisoikin itse professori Mimosa.
”Psy?” Saphire kysyi ja tuijotti minua suurilla silmillään.
”Ai, hän on Professori Mimosa.” Minä selitin. ”Häneltä sain Ozzyn, kolmisen kuukautta sitten.”
”Moi, proffa.” Brett moikkasi professori Mimosaa.
”Mukava nähdä sinuakin vaihteeksi täällä, Brett.” Professori Mimosa vastasi tervehdykseen hymyssä suin. ”Miten Tyro voi?” Tiesin professorin tarkoittavan Brettin startteria, joka oli juuri kehittynyt Shelgoniksi.
”Hyvinhän tuo.” Brett vastasi lyhyesti. ”Juuri nyt se..”
”On lenkillä, jossain täällä kaupungissa.” Minä lisäsin.
”Harley!” Brett ärjäisi.
”Mitä?” Minä kyyin silmiäni räpytellen. ”Sehän on totta.”
”Hei, Harley.” Professori tervehti ystävällisesti hymyillen. ”Miten Ozzy voi?”
Juuri silloin Ozzy liukasteli talon kulmalta portille.
”Oshaaaaa-aaaaa-aaaaaa!”
”Liukkaasti.” Minä vastasin, sitten kuului tömähdys. Ozzy oli lyönyt päänsä vasten porttia. Juokain heti sen luo ja yritin nostaa syliini, mutta Primin ja Saphin takia sylini oli täyteen pakattu.
”Ozzy, sattuiko?”
”Oshaaaaa—woooot.” Pokémon mumisi pökerryksissä.
”Annahan kun katson.” Professori sanoi ja kääntyi pökertyneen Ozzyn puoleen. ”Se taisi vain kolauttaa päänsä.”
Huokaisin helpotuksesta. ”Parasta viedä se sisään.”
”Minä tulen myös.” Professori Mimosa ilmoitti. ”Tahtoisin nähdä pokémonejasi.”
Minä nyökkäsin. ”Jim ja Ceres, tulkaa tekin hetkeksi sisään, ettette ole Brettin urakan tiellä.”
Kuulin Brettin murisevan jotain, mutta se murina peittyi nauruni alle.

Talon sisällä, keittiössä istui kolme miehen puolikasta. Ja Qwill norkoili lieden äärellä, mikä ei koskaan voinut merkitä hyvää. Sillä yleensä, minä sain riekkua keittiössä kauhan varressa, paitsi aina kun koitti uusi vuosi. Silloin veljeni..
”Ei kai taas.” Minä parahdin.
”Mitä?” troy kysyi muka viattomasti. ”Mehän vain keitetään glögiä.”
”Terästettyä glögiä.” Minä murahdin.
”Pojat ovat aina poikia, Harley.” Professori Mimosa huomautti. ”Vanhenevat he sitten miten psljon tahansa – sama pätee myös pokémoneihin.”
”Pidetään mielessä.” Minä mutisin.  Lily nuuhki ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.
”Furr!”
”Ihan niin, Lily.” Minä mutisin.
”Buuuun.” Prim valitti niin että sen pieni pää alkoi vaappua puolelta toiselle.
”Tuoksuuko hyvältä, Saph?”
”Psy-yy-yy!” Psyduck pudisti terhakasti päätään.
”Minun pokémonini ovat olkkarissa.” Minä selitin. ”Odotan siellä.”
Minä tiesin että professori Mimosalla oli asiaa veli-kullilleni, enkä minä viihtynyt terästetyn glögin tuoksussa, enkä minä välttämättä halunnut sekoittaa päätäni.
”OZZY, EI!” Minä kiljaisin yhtäkkiä. Huimaustilassa oleva Oshawott oli kiivennyt keittiön puupöydälle, ja se hörppi – tai ainakin yritti, terästettyä tummanpunaista glögiä suoraan pöydällä olevasta kattilasta. Olin aivan varma että sen pää oli juuttunut astiaan.
Riensin äkkiä pöydän luo ja kahmaisin Oshawottin pois astian luota. Se tästä vielä puuttui että pokémonini rupeaisi juopottelemaan!
”Kas kas.” Troy totesi. ”Tervetuloa perheeseen, veijari.”
”Troy jos sinä annat pokémonisi juoda itsensä täysiksi käiksi, se ei tarkoita että MINÄ tekisin saman!” Minä tiuskaisin, nostin Ozzyn harteilleni ja mulkoilin veli-kultiani vihaisesti. Sitähän ne sanovat että pojat ovat poikia, ja nämä olivat sieltä pahimmasta päästä.

Mutta arvatkaapa mikä minua odotti olohuoneessa. Kitty oli löytänyt jostain punaisen, hiusteni sävyisen lankakerän, jonka kanssa Skitty-neiti oli ilmeisesti leikkinyt ja pyörinyt ympäri olohuonetta. Se ilostui nähdessään minut, sillä kissa kun oli, Kitty ei välittänyt märästä lumesta tai kylmyydestä. Se tuli pökkimään jalkojani ja naukui.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”No, nuo kolme miehen puolikasta saavat siivota tämän, jos kerran aikoivat illalla – ja tulevana yönä juopotella.”
”Nyaah!” Kitty naukui.
”Mitenkäs munukat?” Minä kysyin. Ne oli asetettu joulukuusen alle, siihen koriin, missä Lily oli tuotu.
Belle istui kirjahyllyn ylähyllyllä ja hyrisi.
”Mistäs nyt tuulee?” Minä kysyin. ”Oletpas hyvällä tuulella, Belle.”
”Beauuuuuu!” Belle äännähti.
”Mikäs nyt on?” Minä kysyin.
Asetin muut sylissäni olleet pokémonit lattialle, Lilykin hyppäsi pois harteiltani. Kitty katsoi kaunista Furretia ihaillen.
”Lily, olet saanut idolin.” Minä naurahdin.
”Furret~” Furret vastasi iloisena. Samaan aikaan tunsin pökkäyksen jalkaani vasten.
”Chikorii!” Ceres hihkui.
”Sinähän olet hyvällä tuulella!” Minä totesin. ”Jimin seura on tehnyt sinulle hyvää!”
Pieni Chikorita punehtui kasvoistaan. ”Chiko..”
Taputin Chikoritan päätä hyvillä mielin, minusta oli helpottunut että Ceresillä oli jo parempi mieli.
Silloin se tapahtui, korissa olevat munukat alkoivat hohtaa himmeää valoa.
”Heeei!” Oli minun vuoroni hihkua. ”Tätä sinä yritit sanoa Belle! Munukat kuoriutuvat pian!”
”Beau!” Belle nyökkäsi kirjahyllyn päältä.
Istahdin korin viereen, ihan vain siksi, että jos, vain jos munukat kuoriutuisivat pian. Lily oli yhä kaulalleni käpertyneenä, sekin katseli niitä mielenkiinnolla. Saphirekin odotti jo kovasti munukoiden kuoriutumista.
Kosketin teräksen harmaata munukkaa, ja sain huomata että se oli hyvin lämmin.
”Kuoriuduhattehan pian? Täällä jo odotellaan.”
”Kas vain, olet haalinut itsellesi pokémon munia.” Kuulin professori Mimosan äänen olohuoneen oviaukosta.
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ne vähän niin kuin etsiytyvät luokseni.”
”Nya?” Kitty naukui ja tökki tassuillaan polveani.
”Älä ole ujo, Kitty.” Minä patistin. ”Hän on vain tämän kaupungin pokémon professori, häneltä sain Ozzyn.”
”Nya?” Nyt Kitty kääntyi puhumaan Lilylle.
”Furret!” Lily rohkaisi.
”Kiitti, Lily.” Minä kiitin ja silitin hellästi Furretin päätä.
”Ryhmässäsi näyttää jo olevan aikalailla porukkaa, Harley.” Professori sanoi. ”Psyduck ei olekaan kovin suosittu valinta.”
”Minä pidän siitä.” Minä sanoin. Saph kompastui juuri silloin maton reunaan ja mätkähti suoraan eteeni. ”Saphire on minusta tosi söpö!”
”Nyaa!”
”Kyllä minä tykkään sinustakin, Kitty.” Minä naurahdin ja pörrötin Skityn päätä, se kehräsi.
”Chikorii!”
”Kyllä myös sinusta, Ceres!”
”Ne näyttävät onnellisilta.” Professori ilmoitti.
”Se on mukava kuulla.” Minä huokaisin. ”Olen yrittänyt parhaani.”
”Kuulin veljiltäsi että olet jo osallistunut kilpailuihin. Voititkin yhden.” Professori Mimosa mainitsi. ”Aiot siis koordinaattoriksi, kuten äitisikin?”
”En tiedä vielä.” Minä tunnustin. ”Tässä vaiheessa kai pitäisi jo tietää, mutta en osaa sanoa, minä kun pidän sekä kilpailuista että saliotteluista.”
”Teet sitä minkä katsot parhaaksi Harley.” Professori rohkaisi. ”Jos pidät sekä otteluista että kilpailuista, osallistu niihin! Olen varma että menestyt.”
”K-Kiitos, professori Mimosa.” Minä änkytin. ”T-Teen parhaani.”
”Niin varmasti teetkin.” Professori hymyili. ”Minun pitää nyt jatkaa matkaa. Pidä hyvä huoli pokémoneistasi ja ilmoittele ihmeessä itsestäsi tietyin väliajoin, haluan tietää miten sinulla sujuu pokémoniesi kanssa!”
”Teen sen!” Minä lupasin.

Professorin lähdettyä huomasin yhden asian. Ozzy oli tipotiessään. Ozzy ei ollut muiden kanssa olohuoneessa.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Missä olet?”
Enkä saanut vastausta.
”Mihin ihmeeseen se on taas luikkinut?”
Kävin keittiössä katsomassa olisiko Ozzy siellä, mutta teidän sopii kysyä mitä löysin Ozzyn sijaan. Muistanette sen astian, jossa oli ollut veljieni sekoittamaa terästettyä glögi-juomaa? No nyt oli käynyt niin että koko se kattila, missä oli valmiiksi terästettyä lämmintä glögiä oli typö tyhjä.
”POJAT!” Minä karjaisin, niin että koko talo raikui. ”TE SENKIN KÄNNIPOSSUT, HETI TÄNNE!”
”Oho.” Kuulin Troyn äänen portaikossa. ”Meidän neidille iski känkkäränkkä.”
”Harley on aika usein pahalla päällä, vai mitä?” Tim kuului kysyvän.
”Yritä nyt olla hyvällä tuulella kun asut tuollaisten heittiöiden kanssa.” Minä mutisin.
Tim oli ensimmäinen joka tuli alakertaan. Hänen punaiset hiuksensa olivat sekaisin, mutta ainakaan hän ei ollut ottanut pisaraakaan, sen minä olisin haistanut.
”Mikäs nyt on, pikkusisko?” Tim kysyi huolettomasti.
Osoitin tyhjää kattilaa ja annoin veljelleni kuoleman katseen.
”No mitä?” Hän ihmetteli ja ilmeisesti ymmärsi vasta tyhjän kattilan nähtyään. ”Mitäs himputtia?”
”Sitä minä sinulta kysynkin!” Minä huudahdin. ”Joko te kännipossut olette juoneet tuon tyhjäksi?!”
”Troy maistoi yhden mukillisen mutta ei me..”
”No miksi se on tyhjä?!”
Tim kohautti hartioitaan. ”Jätkät, oletteko te ryystäneet koko kattilan minulle kertomatta?”
”No ei olla!” Kuulin Troyn huutavan yläkerrasta.
”No se nyt on tyhjä!” Minä ärjäisin.
”Ettet vaan ole itse juonut sitä, Harley?” Troy letkautti.
”Minä en teidän myrkkyihinne koske!” Kiljaisin.
”No jos Ozzy tyhjensi sen?” Qwill kuului nauravan.
”O-Onko Ozzy siellä?” Minä kysyin.
”Ei ole näkynyt.” Troy vastasi.
”Hitto!” Minä murahdin.

Tiesin että nyt oli pakko kaluta piha ja Charca Town  läpikotaisin. Kerrankin olin tyytyväinen, ettemme asuneet suurkaupungissa.
Vedin heti paksun mustan takin niskaani ja valkoiset talvisaappaat jalkoihini.
”Futtet!” Lily äännähti, se oli yhä tekeytynyt muhviksi kaulani ympärille.
”Lily, jää sinä kotiin.” Minä sanoin ja nostin Furretin kaulaltani. ”Sinä saat luvan läksyttää noita hulttioita, pure vaikka! Sen he ovat ansainneet!”
”Furret!” Lily nyökkäsi tomerana.
Jokin nykäisi housujeni punttia.
”Psy?”
Saphire katsoi minua pää kallellaan.
”Saph, pidä sinä huoli muista, kun olen poissa. En viivy kauan, mutta sano muille että etsin Ozzyn ja tuon sen takaisin, älkää olko huolissanne.”
”Psyduck!” Saphire nyökkäsi ja heilutti minulle toista kättään.
”Nähdään pian!”

Astuessani ovesta ulos, ilmasta tipahti jotain villaista ja mustaa kasvoilleni.
”Beau!” Tuntisin Bellen äänen missä vain. Se liihotteli pääni yläpuolella. Ja oli pudottanut mustan villapipon päälleni, ajatteli minun kai jäätyvän ilman sitä.
”Belle, sinähän inhoat pakkasta.” Minä huomautin. ”Miksi..”
”Beauti!” Belle julisti.
”Haluat auttaa?” Beautifly nyökkäsi kiivaasti.
”Beau!”
”Hyvä on.” Minä myönnyin. ”Mutta älä lennä liian korkealla, siipesi jäätyvät.”
Belle nyökkäsi ja lähti liihottelemaan yläiloimoihin.
Minä taasen lähdin koluamaan katuja. Taisin näyttää aika hölmöltä juostessani ympäri kaupunkia, mitään löytämättä. Minne ihmeeseen Ozzy oli voinut mennä? Ja jos se tosiaan olisi siinä tilassa, mistä tiesin että raukka olisi edes tajuissaan.
Pikku hiljaa aloin vaipua epätoivoon. Mitä jos en enää näkisi Ozzyä?
Juuri silloin, Belle liihotteli taivaalta suoraan pääni päälle.
”Belle, löysitkö mitään?”
”Beau!” Beautifly nyökkäsi ja nousi jälleen siivilleen. Se ei noussut päätäni korkeammalle, se johdatti minut Charca Townin perimmäiselle alueelle, ei siellä ollut mitään merkittävää, vain pimeä kuja, jossa oli liuta roskapönttöjä rivissä.
”OOOOOooooooosssssHHHHHaaaAAAA—WOooootwOOOOOt!” Sieltä kuului epämääräistä, korvia vihlovaa hoilotusta. Hoilaaja kuulosti tutulta, kenelläkään muulla ei ollut tuollaista ääntä.. kuin Ozzyllani.
Ja siellähän pieni herra Oshawott seisoi, serenaadia hoilaamassa roskapöntön päällä.
”OZZY!” Minä kiljaisin.
”Oshaik!” Pokémon päästi kimeän hikkauksen tapaisen äänen ja lensi persuksilleen.
”Olipas hauska temppu!” Minä päivittelin. ”Tajuatko yhtään, miten huolissani..”
”Oshaik!” Se hikkasi uudelleen ja hyppäsi kömpelösti roskiksen päältä, niin että lopulta liukastui ja lensi maahan nokalleen.
”Sen siitä saa.” Minä huomautin. ”Oliko pakko mennä juopottelemaan?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi ja nousi ylös, mutta kaatui persuksilleen heti sen jälkeen. Sitten se ojensi käsiään minua kohti, kuin olisi halunnut minun ottavan itsensä syliin.
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin syvään. ”Anna mun kaikki kestää!”
”Beau!”Belle nyrpisti nenäänsä, sekin varmasti haisti terästetyn glögin karsean löyhkän, mikä Ozzysta lähti.
Kävin poimimassa hirveän hajuisen Oshawottin syliini, jonka jälkeen Ozzy painoi tyytyväisenä päänsä rintaani vasten ja huokaisi.
”Oshaah~”
”Älä vielä iloitse.” Minä mutisin. ”Kun päästään kotiin, laitan sinut kylpyyn. Haiset hirveälle.”
Mutta loppujen lopuksi, kotiin saavuttuani, tyydyin pistämään, matkalla nukahtaneen Ozzyn olohuoneen sohvalle nukkumaan, minähän en kännipäistä pokémonia alkaisi kylvettää!
Belle meni heti takan eteen lämmittelemään itseään, Lily, Kitty ja Prim istuivat sen seuraksi. Minä ja Saph taas menimme istumaan kuusen viereen, tai oikeastaan Saph istui joulukuusen alla, munukka kori oli meidän välissämme.
”Tiedättekös, joskus tuo Ozzy on ihan hölmö.” Minä sanoin munukoille. ”Tänään se keksi juoda itsensä huppeliin. Ei ollut kaunis näky.”
Kolme munukkaa alkoivat samanaikaisesti hohtaa hiukan.

Ozzy nukkui tyytyväisenä iltaan saakka. Ainakin siihen asti kunnes ensimmäinen uuden vuoden raketti oli pamahtanut ilmaan. Istuin silloin sohvalla, Kitty oli näet pelästynyt pamausta ja rynnännyt heti syliini turvaan.
Ozzy hypähti ylös säikähtäneenä kuultuaan ensimmäisen pamauksen. Se pakeni oitis syliini ja ahtoi itsensä Kittyn viereen.
”Osha!”
”Nya?” Kitty haisteli hetken Ozzya ja nyrpisti sitten nenäänsä.
”No, Ozzy?” Minä kysyin. ”Oliko se sen arvoista?”
Oshawott pudista päätään ja irvisti.
”Hyvä että opit jotain.” Minä naurahdin. ”Menkäähän nyt katsomaan raketteja keittiön ikkunasta.”
Saphire johti koko konkkaronkan heikko kuntoisen Ozzyn puolesta keittiöön, jossa Ceres jo istui pyödällä ikkunan edessä Jimin kanssa, raketteja ihaillen. Minä taasen jäin hetkeksi vielä olohuoneeseen. Kävin ottamassa munukat korista, nostin ne syliini. Olivat jo kovin lämpimiä.
”Kyllä se Ozzy nyt oppi.” Minä ilmoitin. ”Toivottavasti te ette järjestä minulle samanlaisia yllätyksiä!”
Yhtäkkiä sylissäni olijat kuumenivat entisestään. Tapahtui kirkas valo-effekti, enkä pidellyt enää sylissäni kolmea pokémonin munaa, pitelin sylissäni kolmea pokémonia!
Ne nostivat päänsä ja katsoivat ylös, minuun päin samaan aikaan, silmät uteliaisuutta hehkuen.
”Hei vain, kolmoset. Mukava viimein nähdä teidät.” Minä kuiskasin. ”Ja hyvää uutta vuotta teille.”

Kommentit:

Cinna


Suloinen tarina tämä. 8)
Toivottavasti ei Ozzy ota juopottelua tavaksi, siitä voisi koitua ongelmia. Tuota loppua ehkä haluat muuttaa pikkaisen, kun näet, mikä sieltä yhdestä munasta kuoriutuukaan. :’D Oshawottit ovat kyllä harvinaisen suloisia tapauksia sellaisenaan… Vaikka ehkä henkilökohtaisesti tykkään loppupeleissä vieläkin enemmän Samurottista. Ehkä.

* Sinulle tästä §30
* Sap(p)hire/Ozzy/Prim/Lily 20 exp
* Uudenvuoden bonukset, saavutus/New Year’s Charm/Soothe Bell

Vihellyksen vanhat tarinat 10 > Rysähdyksiä ja vähän muuta TallGrass Cityn salilla

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2013.

Tuijotin Saphiren Dive ballia. Siinä se nyt oli. Uusi pokémon nimittäin.
”Minä luulen että meidän pitää mennä käymään salilla.” Minä tuumin. ”Bun!” Pikku-Prim pomppi iloisesti jaloissani.
”Ei et sinä.” Minä naurahdin. ”Olet liian pieni, kuoriuduit vasta.”
Tähän tomera pikku Buneary vastasi terävällä ja uhmakkaalla katseella.
”Ottelet vaikka seuraavalla salilla, kun olet vähän kasvanut.” Minä ehdotin, mutta Prim laittoi pienet ruskeat kani-pehmon kätösensä puuskaan ja katsahti minua vihaisesti.
”No, jos annan sinun katsoa ottelua?” Minä ehdotin. ”Saat kannustaa muita.”
Pikkuisen Bunearyn kasvot kirkastuivat ja sen nappisilmät alkoivat kimmeltää onnesta. Se loikkasi maasta jalkojeni viereltä suoraan olkapäälleni.
”Buneary!” Se hihkaisi.
”Hyvä on sitten.” Minä naurahdin. ”Palataan kaupunkiin.”
Mutta keitä pokémoneja käyttäisin? Tiesin että ensimmäinen sali oli tyypiltään hyönteissali. Minulla ei ollut tyyppietua, tuli voittaisi ötökkä-tyypin, mutta vain Prim osasi yhden tuli-tyypin hyökkäyksen. Ja koska Prim oli vasta kuoriutunut, en halunnut käyttää sitä. Millainen kouluttaja minä silloin olisin?
Vahvimmat pokémonini olivat Ozzy ja joululahjaksi saamani Furret, Lily. Toisaalta halusin käyttää Bellea tai Ceresiä, mutta niiden tasot huolestuttivat minua.
En halunnut pakottaa niitä ottelemaan, jos voiton mahdollisuus oli niiden kohdalla pieni. Kitty tosin voisi pärjätä hyvin, koska oli nopea, Saphire.. ei sen päänsärky veisi voiton. Huokaisin kävellessäni. Joskus minulle vain kävi niin, etten huomannut minne jalkani minut veivät.  Nytkin kävelin ajatuksissani kaupungin halki, juuri sinne, minne pitikin, salille.
Sali itsessään näytti aivan siltä, miltä voisin kuvitella ötökkä-tyypille pyhitetyn salin näyttävän, se oli suuri rakennus, jonka takapihalla näytti kasvavan kaiken maailman viherkasveja. Niiden seasta kuului suhinaa ja pienten jalkojen vipeltelyä. Siellä vipelsivät pienet ötökkä-pokémonit.
Sellaiset kuin Caterpiet, Weedlet, Spinarakit.. minusta ötökkä-pokémonit olivat söpöjä, etenkin tuo viimeiseksi mainittu. Haluaisin joskus hankkia itselleni Spinarakin.
Salin katosta näytti myös rehottavan ruohoa, ja siellä niitä vipelsi, suloisia pieniä Spinarakeja, ne kuuluivat varmaan salipäällikölle. Harmi, olisin halunnut pyydystää yhden.. no ehkä sitten joskus. Aloin jo kuvitella, miten ihanaa olisi helliä pikkuista Spinarakia, ja leikkiä sen kanssa, Ozzy pitäisi sille varmasti jöötä ja huolehtisi siitä kuten isoveli..

Havahduin unelmistani, kun Prim tökki minua kädellään ohimolleni.
”Bun?”
”Ai, anteeksi.” Minä naurahdin. ”Ajattelin vain että olisi kiva joskus napata Spinarak. Niitä varmaan vilisee tuolla.”
”Buneary!” Prim hihkaisi, sekin näytti olevan innoissaan ajatuksesta.
Salin ovi näytti raskaalta, se sekä seinät olivat seittien peitossa. Vedin oven auki, se ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin raskas. Heti oven avattuani, jalkojeni välistä kipitti ulos pieni myrkyn vihreä Spinarak, se oli kai odottanut että joku avaisi oven, jotta se pääsisi kipittämään ulos, varmaankin takapihalla ollevien ystäviensä luo.
Minä huokaisin. ”Tuollaisen minäkin haluan.”
”Bun.” Prim totesi ja nojautui päätäni vasten.
Astuin sisään saliin, ja sain huomata, että se oli pilkko pimeä. Sulkiessani oven, en todellakaan nähnyt nenääni pidemmälle. Sitten yhtäkkiä valot syttyivät, kirkkaat silmiä häikäisevät valot.
Vedin käden nopeasti kasvojeni eteen, ja Prim, se piiloutui myös kämmeneni taakse.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” Kuulin nokkavan, ehkä hieman korkean tytön äänen jostain yläilmoista.
Katsoin typeränä ympärilleni, sillä en oikein tiennyt mistä päin olin äänen kuullut.
”Ja kysymys oli osoitettu sinulle, neiti punapää.” Kuulin äänen ylhäältä. Keskellä salia oli ottelu-areena. Ottelu areenan vierellä oli jonkin sortin teline, vähän kuin sellainen nosturi-juttu paloautoissa, joilla käytiin hakemassa puuhun kiivenneitä ja sinne jumittuneita pikku Skittyjä.
Telineen päällä seisoi pieni kokoinen tyttö, hän oli oletettavasti ehkä 12-vuotias, tai nuorempi. Hänellä oli lapsen pyöreät kasvot, hänen hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja ne oli kierretty molemmilta puolin päätä, pieniksi sykeröiksi. Tytön silmät olivat tummansiniset silmät, viileät ja määrätietoiset – tai ainakin ne yrittivät olla sitä.
”Oletko kuuro tai jotain?” Tyttö jatkoi.
Soin tytölle terävän katseen. ”Älä nyt vain sano että tuo on salipäällikkö..” Minä ajattelin.
”Eikö se ole itsestään selvää?” Minä kysyin. ”Etsin salipäällikköä.”
”Etkös sinä ole koordinaattori?” Tyttö kysyi pistävällä äänellä. ”Lienet sama punapää, joka päihitti serkkuni.”
Serkun? Oliko Eddy sukua tuolla? Jos niin oli, täytyy sanoa, että pidin Eddystä huomattavasti enemmän.
”Oletettavasti.” Minä mutisin. ”Entä sinä? Salipäällikkö?”
Tyttö nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti. ”Minä olen Kinoko, johdan tätä salia. Ja tiedoksesi, en siedä tyttöjä, jotka vihaavat näitä kauniita..”
”Minä pidän ötökkä-tyypeistä.” Sanoin pistävästi. ”Erityisesti Spinarakeista. Mutta en tullut tänne kertomaan siitä. Haluan saliottelun.”
Tyttö, Kinoko huokaisi. ”Hyvä on, mutta älä sekoa jos häviät.”
”Samat sanat sinulle, K.” Minä mutisin.

Samassa jokin pokémoneistani pomppasi ulos pallostaan. Belle-Cascoon pyllähti maahan ja tuijotti minua, se ei näyttänyt yhtä äreältä kuin yleensä. Sitten sen ruumis alkoi hohtaa. Pian valkoinen valo ympäröi pikkuisen kotilopokémonin, mutta vain hetkeksi. Sitten näin edessäni seisovan kauniin perhosen, kauneimman, mitä olin ikinä nähnyt. Sillä oli suuret kauniit siibet, ja kimmeltävät tummansiniset silmät.
”Belle, sinä salakuuntelit.” Minä totesin. ”Ja sinä.. olet kaunis.”
”Beau.” Beautifly äännähti ja ja nyökäytti päätään.
”Haluatko sinä otella?” Minä kysyin.
”Beautifly.” Belle nyökkäsi.
”Hyvä on.” Minä nyökkäsin. ”Mutta pärjäätkö?”
”Beautifly!” Perhonen äännähti närkästyneenä.
”Hyvä on.” Minä naurahdin. ”Saat otella.” Sitten kuulin rymähdyksen. Pieni salijohtaja oli ilmeisesti yrittänyt tehdä siistin hypyn telineeltä maahan, mutta lensikin persuksilleen lasku vaiheessa.
Tyttö ei kuitenkaan voivotellut turhia, hän nouai ylväästi, tai ainakin pyrki näyttämään ylväältä. Hän rykäisi määrä tietoisesti: ”No, aloitetaanko?”
”Aloitetaan vain.” Minä myönnyin. ”Olethan valmis, Belle?”
Vastaukseksi kaunis juuri kehittynyt Beautifly räpytteli kullan hohtoisia siipiään ja liisi pääni korkeudelle.
”Kannustathan sinä Belleä, Prim?” Minä varmistin.
”Buneary!” Pikku Prim hihkaisi innoissaan.

Se oli ottelun aloituskäsky. En ollut ikinä nähnyt virallista saliottelua, meillä oli tuomarikin ja kaikkea. Minua ei kuitenkaan hermostuttanut läheskään yhtä paljon kuin kilpailussa, siis eihän minua nyt tuijottanut tsiljoona silmäparillista tuntemattomia, täällä ei ollut ketään muita kuin, salipäällikkö Kinoko, tuomari, minä ja pokémonini.
”Aloitetaan sitten!” Salipäällikkö määräsi ja heitti poképallonsa areenalle. Pallosta astui valkoisen väläyksen saattelemana esiin keltainen nelijalkainen ja pörröinen ötökkä-tyypin pokémon. Sillä oli suuret siniset silmät, ja sekin oli käsittämättömän söpö. Mutta nyt oli paras keskittyä otteluun eikä ihailuun.
”Menoksi, Belle!” Minä huikkasin.
Belle liihotteli areenalle uusien siipiensä kera ja katsoi varauksellisesti vastustajaansa.
”Joltik, tee String Shot!” Kinoko käski pokémoniaan. Joltik teki käskettyä, se sylkäisi suustaan tahmean näköistä siimaa, jolla yritti sitoa Bellen paikoilleen.
”Väistä!” Minä huusin. Väistö kävi Belleltä kevyesti, se kaarsi  nopeasti ylemmäs, niin ettei Joltikin tekemä siima ylettynyt siihen.
Koska tiesin, ettei Joltikiin kannattanut käyttää sellaisia iskuja kuten Tackle, koska se oli osittain sähkötyyppiä ja saattaisi halvauttaa Bellen, siksi tein tällaisen ratkaisun.
”Belle, tee Poison Sting sarja!”
Belle nyökkäsi tomerasti ja alkoi sylkeä suustaan teräviä piikkejä, se liikkui sivulta toiselle, en halunnut kaikkien myrkyllisten piikkien osuvan Joltikiin, sillä jos tulisi tukalat paikat, maahan osuneet myrkkypiikit saattaisivat osua Joltikin jalkoihin.
Joltik oli nopea, se onnistui karttamaan useimmat myrkkypiikit, muutama jäi sojottamaan sen selästä, mutta ne eivät tehneet paljoa vahinkoa, sillä Joltikin paksut karvat estivät piikin uppoamisen kovin syvälle. Mutta sehän ei tarkoittanut välttämättä sitä, ettei isku tehonnut, se vaikutti vain hitaammin.

”Joltik, hyppää ja tee Fury Cutter!” Kinoko huusi. Joltik oli yllättävän ketterä, se hyppäsi korkealle, yhtä korkealle kuin Belle oli lentänyt – ainakin melkein. Sitten se huitoi Belleä terävä kyntisillä etujaloillaan, Belle ei mitenkään olisi voinut väistää iskua, ei vaikka olisinkin ennakoinut tuon liikkeen. Joltik teki nopeita ja vahinkoa tekeviä liikkeitä, teräviä viiltoja, jotka saivat Bellen tasapainon herpaantumaan. Se alkoi vaappua, juuri kuten Kinoko oli toivonut.
”Sido se String Shotilla!” Kinoko huusi. ”Sitten Cut!”
Vai että String Shot? Se antoi minulle idean. Mutta se toimisi vain, mikäli Bellen siivet olisivat..
Joltik teki jälleen String Shotin, tällä kertaa sen limaiset siimat takertuivat tiukasti Bellen ympärille, ja vaikka Beautifly kuinka vääntelehti, ei se päässyt irti.Sain ilokseni huomata, että koska Belle kuitenkin räpytteli siipiään, String Shot oli siipien päällä heikompaa kuin muualla sen kehossa. Hyvä. Juuri näin. Mutta nyt, se kaikki olisi kiinni Bellestä.
”Belle, vedä!” Minä huudahdin. ”Vedä se yläilmoihin!”
Belle katsahti minua hetken, tarkastellen mitä päässäni mahtoi liikkua. Se kuitenkin teki miten käskin, vaikkei se helppoa ollut.
Belle oli hauras perhonen, enkä usko että sen voimat olivat kovin suuret. Belle kiskoi otsa hiessä Joltikia ylös päin.
”Mitä sinä..” Kinoko ihmetteli.
Huulilleni levisi viekas hymy. ”Kohta näet.” Minä ajattelin. ”Tsemppia, Belle!”
”Bun! Buneary!” Primkin kannusti.
Lopulta Belle sai heilautettua Joltikin sen String Shotista kiinni pitäen ilmaan.
”Nyt, Ice Ball!” Minä huusin. Belle alkoi muodostaa Ice Ballia, se keskitti kaikki voimansa, jokaisen siipen iskunsa muodostamaan jäisen pallon.
”Ei, Joltik!” Kinoko huusi. ”Irota! Se aikoo..!”
”Beautiiiiiii…!” Belle huusi kun se viimein oli saanut Ice Ballin kasaan, oli jo liian myöhäistä Joltikille. Belle laukaisi pallon.
Juuri siksi olin määrännyt Belleä vetämään Joltikin ylös, ilmaan, halusin sen pääsevän paremmalle isku etäisyydelle, ja jos isku toimisi, se saattaisi myös vapauttaa Bellen rihmoista. Lisäksi yläilmoissa Joltikilla ei ollut pakotietä. Jääpallo osui suoraan siihen, ihan suoraan. Sen jälkeen pokémon rysähti maahan keskelle kenttää, suoraan selälleen. Se kuitenkin liikutteli vielä jalkojaan.
”Joltik, tee String shot kattoon!” Kinoko määräsi. Se olikin nopea, silmän räpäyksessä Joltik jo riippui rihman varassa katto pylväästä.
”Viimeistellään tämä!” Kinoko julisti. ”Tee Fury Cutter!”
”Syöksy ja tee Ice Tackle!” Minä olin keksinyt sen, uuden liikkeen, koska Joltik oli osaksi sähkötyyppiä, se ei voisi lamaannuttaa Belleä niin helposti, jos se ei hyökkäisi ilman suojaa.
”Tee Ice Ball!” Minä neuvoin. Belle teki kuten käskin, ihme kyllä. Se varmaan luuli minua sekopääksi, mutta minulla oli idea.
Heti kun Belle pääsi isku etäisyydelle, en kuitenkaan halunnut sen menevän liian lähelle Fury Cutteria toistamiseen, sillä tämä ei toimisi jos Bellen tasapaino huojuisi.
”Tee Poison Sting sarja ja hajota Ice ball!” Minä huusin.
Belle taisi juuri tajuta, mitä ajoin takaa, se teki nopean liikkeen, sylkien monta Poison Stingiä kohti jäistä palloa, pallo hajosi pieniin osiin, kimallellen myrkkypiikkien tomusta.
”Räpytä siipiä!” Minä kehotin. Belle teki sen, se räpytti uusia siipiään vimmatusti, saadakseen palaset pysymään ilmassa ja liihottamaan kohti hyökkäävää Joltikia. Jäät viilsivät hyökkääjän kehoa, sen tasapaino vaappui. Oli aika.
”Nyt tackle!”
”Väistä!” Salipäällikkö huusi. Mutta Belle oli supervedossa. Se oli päättänyt voittaa, nyt oli sen vuoro näyttää, mitä se osasi.*
Se suhahti nopeasti kohti Joltikia, katkaisten iskun aikana sen rihman, mutta tippuen yhdessä ötökkä-pokémonin kanssa maahan. Kuului ontto tömähdys,  ja siinä ne molemmat makasivat maassa, uupuneina.
”Kumpikaan ei voi jatkaa!” Kuulin tuomarin toteavan. ”Seuraava kierros ratkaisee.”

Riensin kentälle, hakemaan Bellen. Olisi ehkä ollut nopeampaa vain kutsua se takaisin palloonsa, mutta halusin kiittää sitä. Olihan tämä ensimmäinen ottelumme.
Nostin Bellen syliini, se oli kevyt, kuin höyhen.
”Beautii..” Se sanoi heikolla äänellä.
”Hyvin tehty Belle.” Minä sopersin. ”Sinä olit upea! Ansaitset leposi. Palaa.”
Otin Bellen poképallon esiin ja kutsuin sen takaisin palloonsa. Juuri ennen kuin pallosta kimpoava punainen lasersäde imaisi Beautiflyn sisälleen, jokin sen silmissä muuttui, tuike, joka oli aiemmin ollut yksinäinen, nyt se oli muuttunut ystävälliseksi. Vaikkei sitä voinutkaan nähdä, minusta tuntui kuin Belle olisi hymyillyt minulle.

Kinoko kutsui Joltikinsa takaisin hammasta purren.
”Alan ymmärtää, miksi serkkuni hävisi sinulle.” Hän mumisi, varmaankin toivoen, etten kuullut sitä.
Sitten hän heitti areenalle toisen poképallon. ”Mene, Butterfree!”
Areenalle heitetystä pallosta astui, tai pikemminkin liihotteli esiin kaunis erikoisen värinen perhospokémon, Butterfree.
”Mennään, Ozzy!” Minä huikkasin ja heitin Oshawottini pallon areenalle. Ozzy poistui pallostaan  iloisesti, mutta vakavoitui heti nähdessään, että kyseessä oli ottelu.
”Tämä lienee se sama Oshawott jota käytit kilpailussa?” Kinoko arveli.
”Yksi ja sama.” Minä myönsin.
”Mutta meitä te ette voita!” Kinoko julisti.
”Sehän nähdään!” Minä naurahdin. Enempää aikaa puheisiin ei tuhlattu. Oli aika aloittaa tämä.
”Butterfree, tee Confusion!” Kinoko komensi pokémoniaan.
Butterfree katsahti tyttöä välinpitämättömästi, mutta totteli lopulta. Sen koko ruumiin ympäröi vaaleansininen aura. Sitten se löi yhden voimakkaan kerran siivillään, en tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta jokin virtaus – oli se sitten tuulta tai jotain muuta, mutta se jokatapauksessa kaatoi Ozzyn kumoon sellaisella voimalla että Oshawott nöytti jo siltö ettei se saanut kunnolla henkeä. Ozzy toki yritti nousta seisomaan, mutta se ei pysynyt pystyssä, tai pysyi, mutta liikkui samalla tavalla kuin Qwill silloin, kun oli ottanut yhden lasin liikaa sitä vähän kirkkaampaa vettä.
”Nyt, tackle!” Kinoko määräsi. Butterfree kiisi nopeaa vauhtia syöksyyn, kohti Ozzya. Edes minä en nähnyt sen lähestyvän, sitten se vain iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ozzy kaatui iskun voimasta. Se toki nousi ylös, mutta silloin Butterfree iski uudelleen ylhäältä tacklellaan ja Ozzy kaatui uudelleen nokalleen.
”Rauhoitu, Ozzy!” Minä huusin. ”Tee Focus Energy!”
”Oshawott!” Ozzy veti henkeä. Se nousi hitaasti ylös ja tee Focus Energy!”
Ozzy nousi päättäväisesti ja veti henkeä, se tuijotti ilmassa liihottelevaa Butterfreeta vihaisesti. Jos katseet voisivat tappaa..
Butterfree lähti uuteen syöksyyn, mutta tällä kertaa olimme valmiita. Tiesin nyt että Butterfree oli nopea, ja miten nopea se olikaan. Ozzyn silmissä paloi tuli, se ei aikonut luovuttaa!
”Hyppää!” Minä huusin, kun huomasin Butterfreen olevan tarpeeksi lähellä. ”Tee Tail Whip!”
Ozzy pomppasi maasta ylös kohti ilmojen halki syöksyvää butterfreetä. Ozzy kääntyi ilmassa ja läiskäisi sitten hännällään Butterfreetä suoraan sen päähän.
Butterfreen tasapaino järkkyi, mutta se pysyi silti ilmassa. Kuitenkin, tässä oli hyvä tilaisuus.
”Tee Water Gun!” Minä huusin.
”Tee Protect!” Kinoko huusi samaan aikaan.
Ozzyn suusta syöksyi suuri vesiryöppy kohti Butterfreetä, se osui, muttei Butterfreehen, vaan sitä ympäröivään näkymättömään kenttään, joka suojasi perhosta iskulta.
Ozzy laskeutui hypystään maahan ja näytti pettyneeltä.
”Ei se mitään, Ozzy.” Minä lohdutin. ”Hyppää uudelleen ja tee Spin tackle!”
”Osha!” Oshawott nyökkäsi uhmakkaasti ja loikkasi uudelleen ilmaan.
”Väistä ja tee Sleep Powder!” Kinoko huusi. Butterfree kuitenkin katsahti kouluttajaansa haastavasti, ikään kuin olisi kyllästynyt komenteluun. Se ei siis katsonut, mistä päin Ozzy oikein tuli, niinpä ilmassa ympäri pyörivän Oshawottin isku osui. Ozzy palasi tyytyväisen näköisenä maan pinnalle ja hymyili.
”Varo!” Minä kiljaisin, sillä Butterfree liisi, tuli ja puukotti Ozzya selkään. No ei oikeasti, mutta taklasi sitä selkään, niin että Ozzy lensi maata pitkin parisataa metriä vatsaltaan.
”Osha!” Ozzy äännähti ärtyneesti ja nousi tomerasti ylös, mutta Butterfree olikin siirtynyt kaartelemaan Ozzyn ylle, se laski siivistään kullanväristä pölyä suoraan Oshawottin niskaan.
Liikkeen nimi oli Stun Spore, ja se jähmetti Ozzyn paikoilleen.
”Osh..ha..wo..tt.” Ozzy äännähti turhautuneena.
”Ozzy, tee Water Gun ylhäälle suunnattuna.” Minä neuvoin. Ei sen ollut tarkoitus Butterfreehen osua, vaan jotain ihan muuta. Isku osui Butterfreehen vain puoliksi, eikä tehnyt korkeintaan muuta kuin suututti Butterfreen. Mutta ylös suunnattu vesi tipahteli pisaroina ampujansa niskaan, poistaen Stun Sporen vaikutuksen.
”Butterfree.” Kinoko huokaisi. ”Tee Solar Beam!”
”Free.” Butterfree vastasi nokkavasti, mutta alkoi siitä huolimatta luoda säkenöivää kirkkaan oranssinkeltaista Solar Beamiä.
”Vastaa Water Gun Twisterillä!” Minä neuvoin. ”Pyöri ensin maassa ja hyppää sitten!”
Olihan se uhkarohkea veto, mutta ehkä se toimisi ja jos ei, niin sitten olisin pysyvän syyllisyyden alaisena loppu elämäni ajan. Mutta juuri nyt oli pistettävä parastaan tai kohdattava häviö.
Ozzy pyörähti pirulettejä maassa muutaman kerran, samanaikaisesti kun vesiryöppysi sen suusta, tehden  Water Gunista pienen pyörteen näköisen.
Sitten se loikkasi kohti Butterfreetä ja sen laukaisemaa Solar Beamiä..!