Ozzy

Vihellyksen vanhat tarinat 23 > Haikeat hyvästit

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2014.

Kaikki alkoi siitä, kun olin mukavasti käpertynyt nukkumaan sänkyyn, siinä huoneessa missä yövyimme. Tim oli valittanut, että hän haluaa päästä mahdollisimman pian pois tästä mahdottoman masentavasta kaupungista. Ei ollut minun vikani, että Celebi oli päättänyt tempaista minut, Jillin ja Rosien ajassa taaksepäin, olin väsynyt minkä minä sille mahdoin? Tämä on typerää, mutta nukuin se outo karnevaali pehmolelu kainalossani. Kun tunsin ensimmäisen liikehdinnän jossain kainaloni seutuvilla, olin varma että se oli Indy, jolla oli nälkä. Niinpä en viitsinyt edes raottaa silmiäni, mokoma saisi odottaa. Ja aikanaan liikehdintä loppuikin, ajattelin sen kyllästyneen ja painuneen muualle. Sitten joku painoi pahan hajuiset tassunsa naamalleni.
”Fennee!”
”Midä heggettiä!” Minun piti sanoa, ”Mitä helvettiä.” Mutta se kuulosti tuolta. Avasin silmäni ja näin että jokin keltaisen oranssi pörröinen nelijalkainen seisoi naamani päällä. Se katsoi minua, ilkeä hehku silmissään, ja jo silloin tiesin, ettei se pitänyt minusta, ja seisoisi siinä tasan niin kauan, kunnes minussa ei enää henki kulkisi.
”Gei! Bois daamabi bääldä!” Minä huusin. Mutta se ei siirtynyt, tuijotti vain.
”Swiiinuuub!” Indy kiljaisi, sitten se loikkasi jostakin päin tunkeilijaa ja kaatoi sen.
”Kiitos, Indy.” Minä huokaisin helpottuneena ja pörrötin Swinubin sinistä turkkia. Sitten katseeni osui tunkeilijaan. ”Hei sinä! Mitä oikein yritit? Murhata minut?”
”Fennekin!” Tunkeileva karvakasa nauroi.
”No nyt selvisi sekin asia.” Minä murahdin. ”Mikä otus sinä olet? Koskaan en ole nähnyt tuollaista.”
”Miau?”
”Hamlet, mitä teet sänkyni alla?” Minä kysyin Meowrhilta. ”Onko Kittykin siellä?”
Tähän Meowth vastasi tuttuun tapaansa sähinällä. Se inhosi minua, mutta toivottavasti ei tappaakseen, toisin kuin tämä yksilö.
”Nyaa?” Kitty naukui, se oli jostain ilmestynyt jalkojeni juureen ja tuijotti tulokasta uteliaana.
”Bun! Bun!” Ruskea Buneary juoksi paikalle, se roikotti jotakin punaista ja soivaa raajassaan. Prim loikki hysteerisesti minua kohti, se käytti uutta murhaaja pokémonia hyppy alustana ponkaistessaan syliini.
”Mikäs sinua risoo, Prim?” Minä ihmettelin. Buneary huitoi raajoillaan, sen kädessä oli Tivolista voittamani XTranceiver, joka soitti korvia vihlovaa sävelmää. ”Ai jaaha.”
Otin videopuhelimen Bunearylta ja painoin vastausnappulaa.
”Haloo?” Kyllä, mikä loistava tapa vastata.
”No vihdoinkin!” Professori Mimosa huikkasi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko aamun neitiseni, mitä olet puuhaillut?”
”Öh, nukkunut.” Minä vastasin. ”Sitten joku hullu pokémon hiipi huoneeseeni, kun nukuin ja yritti murhata minut.”
”Mikä pokémon?” Professori kysyi. ”Tuskin se minkä lähetit tänä aamuna.”
”Ei, Tao-Tao ei vain tykkää ihmisistä, mutta tämä yksilö inhoaa niitä.” Minä selitin. Katsoin pokémonia tarkemmin.
”Nyt tiedän että näköni menee, olisin voinut vannoa että se oli outo pehmolelu, jonka sain tivolista.” Minä mutisin.
”Voitko näyttää sitä?” Professori Mimosa kysyi.
”Juu, toki.” Minä mumisin. ”Tule tänne senkin pikku hirviö!”
Tarrasin karvakasaa niskasta ja nostin sen kuvaruudun eteen. Sitten karvakasa puri minua käteen.
”Auts!”
”Kas, oletkin pyydystänyt Fennekinin.” Professori Mimosa naurahti. ”Ja ilkeähkön sellaisen.”
”Sinä sen sanoit.” Minä huokaisin, ja annoin ketun pudota maahan. ”Hetkinen, Fenne.. minkä?”
”Se on uusi tuli-tyypin startteri.” Mimosa selitti innoissaan. ”Niitä on kolme, tästä kehittyy puoliksi meedio-tyypin pokémon.”
”Tuli-tyyppiä?” Minä toistin. ”Mutta tuo oli vielä eilen pehmolelu!”
”Tai sitten se vain näytti siltä.” Professori Mimosa heitti. ”Tivolistako sinä sen sait?”
”Joo.” Minä sanoin. ”Eräs hämärä heppu antoi sen.”
”Tämäpä sattui.” Mimosa totesi. ”Veljesi Timothy sai käsiinsä Chespinin – se on ruohotyyppiä.”
”Et sinä haluaisi ottaa tätä riesaksesi?” Minä kysyin. ”Minun tiimini on jo täynnä..”
”Harley Leroux, en olisi uskonut kuulevani tätä sinun suustasi nuori neiti.” Professori saarnasi. ”Tiedän että säikyt vieläkin tuli-tyyp..”
”En minä säiky.” Minä korjasin. ”En vain oikein pidä niistä.”
”No tässä on tilaisuus päästä siitä pelosta.” Professori Mimosa sanoi. ”Voisit lähettää Ozzyn ja sen uuden Eeveen tänne.”
”Miten sinä tiedät Aprilistä?” Minä kysyin.
”Timothy kertoi minulle.” Mimosa hymähti. ”No, lähettäisitkö sen?”
”Se on arka, kohtelethan sitä hyvin?” Minä varmistin. ”Ja käske Lilyn leikkiä sen kanssa.”
”Välitän viestin hetimiten.” Mimosa naurahti. ”Tahdotko jonkin pokémonin täältä Aprilin tilalle.”
”Nemon.” Minä vastasin heti. ”Minulla on vähän ikävä sitä.”
”Se sopii mainiosti.” Mimosa vastasi. ”Jään odottamaan lähetystäsi.” Sitten hän sulki yhteyden ja minä huokaisin, tästä ei tulisi helppoa.

Fennekin raapi huoneen ovea.
”Hetkonen, alokas.” Minä sanoin ja nostin ketun sen niskavilloista ylös. ”Me joudumme nyt kestämään toisiamme, joten tehdään tämä kunnolla. Harley – ja sinä saat olla vaikka Rafaello, Rafa. Joo, se on hyvä.”
”Fennee!” Kettu sähähti, se ei tykännyt joko nimestään tai minusta – veikkaan että molemmista.
”Turha yrittää, Rafa.” Minä murahdin takaisin. ”Valitettavasti yritit äsken murhata ihan väärän tytön, joten joudut nyt kestämään seuraukset.”
”Fennekin!” Kettu murisi ja puri minua uudestaan, niin lujaa että minun oli pakko päästää se irti.
Huonoa tuuria sinänsä, sillä juuri silloin ovi aukesi ja vajaa veljeni Tim astui sisään.
”Moi, Harri!” Hän huikkasi. ”Katso mitä repustani löytyi!” Hänellä oli sylissään, jokseenkin Ozzya muistuttava ruskeaturkkinen pokémon, jolla oli päässään jokin vihreä ja kypärän tapainen.
”Saakeli, Indy äkkiä, Mud Slap.” Minä komensin, kun huomasin Rafan yrittävän pakoa.
”Swi!” Swinub huudahti, se pomppasi alas sängyltä, se viiletti lähes olemattomilla jaloillaan kettupokémonin perään ja paukautti sitä päin mutaa, niin että se liukastui ja kaatui. Minä harpoin kiireesti Fennekin luo ja tartuin sitä niskasta.
”Turha luulo, senkin malli vanki.”
”Niin Fili, tuossa on minun ihastuttava pikkusiskoni.” Tim selitti pokémonilleen. ”Ei hän tosin ole niin pelottava, jahka häneen tottuu.”
”Joo, eikä tuo minun veljenikään tyhmyys enää parin kuukauden haittaa.” Minä heitin takaisin. ”Ai!”
Nyt riitti. Paiskasin Fennekinin lattialle ja tuijotin sitä raivoisasti.
”Nyt riittää senkin mutanttikilpikonnahybridi!” En tiedä miksi kutsuin sitä tuoksi, mutta silloin se tuntui sopivalta. Fennekin katsoi minua oranssinpunaiset silmät suurina, se makasi lattialla, eikä edes yrittänyt karkuun. Se varmaan ajatteli että tuolla hullulla naisella ei ole kaikki kotona.
Lopulta se nousi ylös ja kävi istumaan, siinä me sitten tuijotimme toisiamme, punnitsimme katseillamme toinen toisiamme. Tästä ei tulisi helppoa, sen minä tiesin ja tunsin että Rafaellokin tiesi sen.
”Sinulla ei ole oikein vaihtoehtoja, Rafa.” Minä lausuin. ”Me voimme tuijottaa toisiamme tässä vaikka maailman loppuun asti, minulla on kyllä aikaa – tai me voimme mennä huoneeseen ja saat tutustua tiimiläisiisi.”
Fennekin punnitsi tätä hetken. Lopulta se päätti taipua ja palasi huoneeseen.
Sillä välin kaikki pokémonini olivat kokoontuneet huoneeseeni, juoru uudesta tiimiläisestä oli näemmä kiirinyt, siksi ne kaikki olivat kokoontuneet yhteen riviin keskelle lattiaa.
”Kaikki – ignooratkaa Tim.” Minä letkautin.
”Hei!” Tim huudahti.
”Tässä on, Rafa.” Minä esittelin. ”Sen oikea nimi on Rafaello, mutta kutsukaa sitä Rafaksi.”
Rafa murisi uhkaavasti kaikille, Ozzy katsoi sitä otsa rypyssä, yritti kai pelotella. Rosie oli mennyt Ozzyn ja Aprilin taakse piiloon ja vilkuili sieltä hermostuneena. April ei katsonut Rafaa, vaan jalkojensa rajaa, ehkä Lilyn seura tekisi sille hyvää. Kitty Hamlet vanavedessään katsoi pokémonia uteliaana, Hamlet näytti aika suojelevalta – Kitty oli kyllä bongannut itselleen hyvän pojan klopin. Oli hassua nähdä Prim ja Rosie vierekkäin, ne näyttivät aivan kaksosilta, Jill pöyhkeili tapansa mukaan ja Aries oli kaukana siitä, se kyyristeli Hazelin vieressä, Pichu näytti innokkaalta tutustumaan uuteen pokémoniin, eikä minua yllätyttänyt yhtään kun se loikki ensimmäisenä tervehtimään uutta pokémonia. Ja se teki saman kuten minullekin, se halasi vastahakoista Fennekiniä ja täräytti sille sähköisen tervehdyksen, niin että Rafalta lähti hetkeksi taju.
”Tämä sähikäinen on Hazel.” Minä naurahdin. ”Tuo pieni ja pelokas on Aries, sininen on Indigo, mutta sano vain Indy, kissat ovat Hamlet ja Kitty, Eeveen nimi on April ja Bunearyt ovat Primrose ja Rosie, tuo mahtailija on Jill ja irvistelevä on Ozzy.”

Kun esittelyt oli hoidettu, huokaisin syvään. En millään raaskinut luopua Ozzystä. Vaikka kyse olikin vain väliaikaisesta erosta, me olimme olleet yhdessä niin kauan. Miten sille voisi tämän sanoa? Anteeksi Ozzy, mutta ryhmä on täynnä, painu Mimosan kiusaksi? Sittenhän minä olisin aivan kuin se hemmetin Avalonin heppu. Ozzy pahoittaisi mielensä, se oli varmaa. Mutta olin luvannut professorille, ja Harley Leroux oli sanansa mittainen nainen – ei kaksimielisessä mielessä tietenkään, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
”Ozzy, April.” Minä sanoin. ”Tulkaa hetkeksi tähän.” Ozzy käveli rauhallisesti luokseni ja loikkasi heti syliini.
”Miten olisi jos lähettäisin teidät kaksi professori Mimosan luo?” Minä kysyin. April säpsähti ja Ozzy sai suoraan sanottuna viisi vuotiaskohtauksen. Se alkoi huutaa kovaan ääneen ja pudistella päätään.
”Ozzy.” Minä huokaisin. ”Vain vähäksi aikaa, professori tahtoo vain nähdä kuinka paljon olet voimistunut.”
”Osha!” Ozzy veti kädentynkänsä puuskaan ja suunsa mutruun. No nyt se sitten mököttää.
”Ozzy vain vähäksi aikaa, miksi sinä minua oikein luulet?” Rutistin Oshawottia rintaani vasten. ”Sano, olenko minä joku Fritz Avalon, joka luovuttaa heti kun tilanne ei mene niin kuin haluaisi?” Minä kysyin. Ozzy pudisti päätään.
”Minulla ei ole aikomustakaan hylätä teitä, kai te sen tajuatte?” Minä kysyin. Molemmat nyökkäsivät. ”Mutta vaikkei Rafa sitä myönnäkään, se tarvitsee nyt kouluttajaa, ja se on vaikeampi kuin Jill. Te taas pärjäätte hyvin, tahdon että käyttäydytte hyvin kun olette professorin luona.”
Pokémonit nyökkäsivät, Ozzy näytti vakavalta.
”Äläs nyt Ozzy.” Minä sanoin, ja sujautin etusormeni Oshawottin leuan alle ja nostin sitä, niin että katseemme kohtasivat. ”Mikäli et sitä tajunnut senkin mäntti, sinä kaikkine jekkuinesi olet ollut paras kaverini koko sen ajan kun olemme tunteneet. En minä tahdo sanoa hyvästejä, mutta nyt on pakko.” Silmiäni kirveli, kun ajattelinkin niitä hetkiä, joita olimme viettäneet yhdessä. Se kun tapasimme viime syksynä ja Ozzy pilasi piha työni, kun lähdimme yhdessä, kun kohtasimme ja nappasimme Kittyn, ensimmäinen ruusukkeeni ja arvomerkkini, jotka olin voittanut Ozzyn ansiosta.
”Mene nyt, pidä hyvää huolta Aprilistä ja muista.” Minä sanoin ja halasin pientä Oshawottia vielä viimeisen kerran, kunnes kutsuin sen ensimmäistä kertaa ikinä takaisin poképalloonsa. Niin en ollut ikinä pitänyt Ozzya siellä, se oli aina kulkenut rinnallani, alusta asti.
Lopuksi nostin Aprilin, pienen Aprilin syliini.
”Älä pelkää, Lily-niminen Furret pitää sinusta huolta ja professori Mimosa on oikein kiltti.” Minä sepitin, yrittäessäni pitää kyyneleeni kurissa. ”Ja katsothan Ozzyn perään?”
”Vee!” Eevee nyökkäsi innoissaan.
”No, hei sitten.” Minä sanoin ja kutsuin Eeveen takaisin palloonsa.

”Tässä on tasku pc:si.” Tim sanoi, olin unohtanut, että hän oli paikalla. ”Trev osti sen salivoittosi kunniaksi.”
”Kiitos.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Haluatko olla hetken yksin?” Tim kysyi. Kappas, jopa häneltä löytyi aivot, kun tilanne oli oikea.
”Joo.” Minä vastasin.
”Okei.” Poika sanoi. ”Me mennään Granite Bridgelle, Trev haluaa kokeilla kalaonneaan.”
”Onkohan se viisasta?” Minä mumisin.
”Ken tietää?” Tim huokaisi. ”Vienkö pokémonisi sinne?”
”Vie.” Minä mutisin.
”Tulet sitten kun olosi on parempi.” Tim kehotti. Hän lähti mikä oli hyvä, sillä tällaisena en halunnut kenenkään itseäni näkevän.
Avasin tasku pc:n ja naputtelin paria näppäintä, Ozzyn ja Aprilin poképallot katosivat kuin taika-iskusta ja niiden tilalla oli yksi tavallinen poképallo. Se kuului Feebasilleni, Nemolle. Kurottauduin ottamaan reppuni, kaivoin sieltä esiin kuoriutumattomat munukat, ne tuntuivat lämpimiltä.
”Tekin pienet kuoriudutte pian – ainakin toivon niin.” Minä huokaisin ja laitoin ne sitten takaisin laukkuuni.
”Pichu?” En jäänytkään aivan yksin, pieni tummankeltainen Pichu katsoi minua kimaltavilla mustan ruskeilla silmillään.
”Voi, Hazel.” Minä huokaisin lopulta. Pichu hyppäsi syliini ja painoi lämpöisen poskensa omaani vasten. En saanut palkoikseni sähkötälliä, kuten yleensä vaan pienen tavallisen halin. Silloin päästin sen ulos, kaiken pahan ja haikean mitä mieltäni kalvoi. Tietämättä että eräs tietty murhaaja kettu katseli tapahtumia etäältä ja pohti näkemäänsä.

Kommentit:

Cinna


Rafael(lo). :3 Raphael tuli heti mieleen ekana, Turtlesit sanoo moi… Hörähtelin vähän tuolla Timin Chespinille, joka oli vaan maagisesti ilmestynyt reppuun (toisaalta taisi tämä Fennekinkin aika maagisesti ilmestyä). Voi ei, ei enää Ozzya? Onneksi tämä ero ei (luultavasti/toivottavasti) tule kestämään kauhean pitkään. Paitsi jäähän tähän tiimiin vielä muitakin söpöläisiä ja tämä antaa mahdollisuuden kertoa näistä muista jäsenistäsi, mitkä ovat jääneet kovin olemattomalle huomiolle (olin suoraan sanottuna unohtanut kokonaan, että edes omistat Feebasin). Ehkä vähän pidemmin ja kuvailevammin olisit kuitenkin voinut kertoa Fennekinistä, tarina jäi jotenkin aika tyngäksi jossa ei päässyt kauheasti tapahtumaan.

Rafaello saa 10 exp, vaikka vasta tässä tarinassa virallisesti tiimijäseneksi muodostuukin ja sen lisäksi saman verran myös Indigolle. En ihan kaikille esiintyneille sentään kehdannut expaa antamaan, kun tosiaan ne olivat mukana hyvin lyhykäisesti. Sinulle §15 ja Itemfinderista Dawn Stone.

Vihellyksen vanhat tarinat 21 > Punapää laukoo totuuksia

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Marraskuussa 2013.

Menin suoraa päätä pokémon centeriin, sillä molemmat pokémonini olivat kärsineet vahinkoa – voitosta huolimatta.
”Hoitaja, katsoisitko näitä kahta?” Minä pyysin, heti astuttuani pokémon centeriin.
”Voi hyvä tavaton.” Pinkkihiuksinen hoitaja Joy päivitteli. ”Mitä ihmettä tuolla Eeveelle on sattunut?”
”Se sai osuman tuli-tyypin iskusta.” Minä selitin.
”Mutta sen väritys..” Hoitaja totesi.
”Se on aina ollut tuollainen.” Minä selitin. Laskin Ozzyn ja Aprilin tiskille.
”Mistäs te nyt näin aikaisin tulette?” Hoitaja kysyi arvioidessaan samalla pokémonieni kuntoa.
”Saliottelusta.” Minä huokaisin.
”No, miten kävi?” Hoitaja Joy kysyi hyväntahtoisesti. Niinpä näytin hänelle uutta salimerkkiäni.
”Onneksi olkoon.” Hän hymyili. ”Mahdat olla ylpeä nyt?”
”No jaa.” Minä vastasin. ”Ehken ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin.”
”Pokémonisi taisivat rehkiä oikein olan takaa.” Hoitaja ilmoitti. ”Ne ovat ihan poikki.”
”Sopiiko jos jätän ne tänne lepäämään?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili. ”Tule hakemaan ne illalla.”
Minä nyökkäsin. ”Nähdään sitten.”  Sitten käännyin pokémonieni puoleen. ”Olen ylpeä teistä molemmista, erityisesti sinusta April. Levätkää nyt kunnolla, haen teidät sitten illalla.”

Kun palasin yöpymispaikkaamme, pokémon centerin yläkertaan, minua ei kohdannut mikään yllätys, sekä Tim että Trev olivat vielä täydessä unessa. Prim ja Rosie olivat käpertyneet reppuni vierelle nukkumaan kylki kyljessä, repun toisella puolella tuhisi Kitty, Hamlet oli käpertynyt sen viereen. Minä hymyilin, nyt oli Hamlet tainnut ihastua ja pahemman kerran, vaikka ymmärtäähän sen. Olihan Kitty kaunis Skitty-neiti. Mutta voi tuota Indyä, se makasi veljeni hikisten vaatteiden päällä ja kuorsasi, tuo haju ei tekisi sille hyvää. Mutta missä olivat Aries ja Hazel? Niitä ei näkynyt missään. Hipsin sängylleni ja vedin kengät jalastani, sitten peittoni alkoi elää, siellä liikkui jokin möykky. Möykky oli Hazel, joka oli käpertynyt peittoni alle nukkumaan. Pieni Pichu katseli minua väsyneenä, sen ruskeat silmät olivat aivan ristissä.
”Nuku sinä vain, Hazel.” Minä kuiskasin.
Olin juuri painamassa päätäni tyynyyn, kun jokin pikkuruinen kipitti ulos minun tyynyliinastani.
”Anteeksi Aries.” Minä kuiskasin. ”Nukutko siellä Jillin takia?”
”Spinaa!” Spinarak vinkaisi hiljaa. Minä katsahdin Trevin jalkoja unissaan nokkivaa Skarmoryä.
”Nuku vain siinä.” Minä kuiskasin. ”Ei se minua uskalla herättää, ja jos uskaltaa sen käy huonosti.”
Pieni Spinarak nyökkäsi, se kipitti uudelleen tyynyliinaan ja minä puolestani en aikonutkaan häiritä päineni sen unta, en käyttänyt tyynyä vaan käperryin epämääräiselle sykkyrälle, Hazel käpertyi kylkeäni vasten. Nukahdin melkein heti – kuorsauksesta huolimatta.

Näin mitä kummallisinta unta. Tai ainakin jos minun unieni kaavalla tämä uni laskettiin kummalliseksi, sillä yleensä nukuin unia näkemättä.
Kävelin jossain, en oikein tiedä missä, sillä en pahemmin nähnyt eteeni, kaikkialla näkyi vain valkeaa usvaa, kävelin eteenpäin, en tiedä miksi – mutta tuskinpa sillä oli väliä, tämähän oli vain uni. Äkkiä jokin lehahti yläpuolellani, jokin siellä oli, mutten nähnyt mikä. Sitten kuulin laulua, tarkemmin sanottuna hyräilyä, enkä vain kuullut sitä, ikään kuin se – hyräily, kuuluisi pääni sisältä. Hienoa, olenko sekoamassa? Ääni oli pehmeä, mutten tuntenut sitä. Sitten jokin lehahti taas, näin ensin sen varjon, ja sitten se, mikä se nyt olikin, lennähti maahan eteeni. Se oli pokémon, hyvin pieni vaaleanvihreä pokémon jolla oli pienet siivet selässä, mustat silmän ympärykset ja suuret jään siniset silmät. En ollut ennen nähnyt tuota pokémonia, mutta tiesin kyllä mikä – tai oikeastaan kuka se oli.
”Celebi?”
”Seuraa minua, haluan näyttää jotain!”
”Hei hetkinen, sinähän matkustat ajassa?” Minä kysyin, mutta Celebi lähti uudelleen lentoon. Pelkäsin että kadottaisin sen, mutta se ei lentänyt korkealla, se lensi itse asiassa maan tasolla, että pystyisin seuraamaan sitä. Pinkaisin juoksuun, sillä minusta tuntui, ettei Celebi jäänyt odottelemaan, sillä näytti olevan kiire.
”Aiheutitko sinä sen viimeisen aikamatkustusjutuin?” Minä kysyin. ”Miksi? Onnistuinko muuttamaan jotain? Onko minun äitini vielä..”
Sitten Celebi pysähtyi, ja sumu ympäriltämme hälveni. Seisoimme keskellä viidakkoa, oli hirmuisen lämmin ja ympärillä tuoksuivat lehtipuut.
”Celebi, mikä tämä paikka on?” Minä kysyin.
”Tämä on Kuura.” Ääni päässäni vastasi. Ääni kuului siis Celebille.
”Kuura? Tämäkö? Ei voi olla.” Minä vastasin. ”Tämähän on viidakko.”
”Tältä Kuura ennen muinoin näytti.” Celebi sanoi. ”Tuhansia vuosia sitten.”
”Miksi minä sitten olen täällä?” Minä kysyin.
”Haluan näyttää sinulle jotain.” Pokémon vastasi. ”Seuraa minua.”
Ja minä seurasin. Celebi johdatti minut viidakon halki, jostain kuului ryminää ja epämääräisiä kiljahduksia. Ne taisivat olla muinaisia pokémoneja. Jokin sisimmässäni sanoi, etten haluaisi tavata niistä yhtäkään, saattaisin jopa päätyä muinaispokémonin ruuaksi, jos hyvin kävisi.
”Näetkö tuon?” Celebi kysyi. Edessämme oli suuri tulivuori.
”Onko tuo se minkä luulen sen olevan?” Minä kysyin. ”Mitä tulivuori tekee tällaisessa paikassa? En muista onko Kuurassa yhtään tulivuorta.”
Ei kun olihan Kuurassa yksi mutta se on jo tätä nykyä..
”Sammunut vai?” Celebi arvasi. ”Mutta täällä se purkautuu pian.”
”Mistä niin päättelet?” Minä kysyin.
Typerä kysymys se olikin. Sillä juuri silloin tulivuori alkoi elämöidä, se piti kovaa jyrisevää ääntä ja sai koko tienoon tärisemään.
”Unohda tuo äskeinen kysymys.” Minä korjasin. ”Miten tämä liittyy minuun?”
”Vuoren sisällä elää kaksi tärkeää pokémonia, joita et ole tavannut.”  Celebi selitti. ”Ne ovat historialle hyvin tärkeitä ja jos ne tuhoutuvat..”
”Mitä sitten tapahtuu?” Minä kysyin.
”Ei läheskään mitään niin pahaa kuin tehtävässä epäonnistumisen yhteydessä.” Celebi selitti. ”Sillä jos nuo kaksi tuhoutuvat se aiheuttaa myös tuhoa sinun ajassasi. Siksi sinun täytyy auttaa.”

”Harley, senkin rontti!” Sellainen huuto herätti minut. Huuto kuului typerän veljeni suusta, enkä olisi millään halunnut herätä.
”Mene pois, mäntti!” Minä murisin.
”Onneksi olkoon, systeri!” Poika karjui korvaani. ”Me nähtiin juuri mökönaama Murasaki, sinä olit kuulemma saanut pahaa jälkeä aikaan salilla!”
”Entä sitten?” Minä haukottelin. ”Painu kuuseen, haluan nukkua!”
”Skaaar!” Nokkaisu.
”Auts!” Tim parahti.
”Kiitos, Jill.” Minä mutisin. Olipa ollut pahuksen mielenkiintoinen uni, mitenköhän se olisi jatkunut? No en varmaan saisi sitä koskaan selville, sillä en saanut tämän episodin jälkeen unta.  Ei sen puoleen, olinkin onnistunut nukkumaan puolet päivästä, mutta uni jäi kuitenkin vaivaamaan minua.
”Milloin me lähdemme?” Tim kärtti.
”Emme ennen iltaa.” Minä vastasin.
”Ja miksi ei?” Poika tahtoi tietää.
”Ozzy ja April lepäävät iltaan asti pokémon centerissä, siksi.” Minä tähdensin.
”Ai.” Tim sanoi. ”No sitten lähdetään vasta huomenna.”
”Mitä nyt Tim?” Minä naurahdin. ”Pelkäätkö pimeää?”
”En.” Poika sanoi terävästi. ”Mutta tässä kaupungissa ei kannata liikkua pimeän tultua.”
”Kuinka niin?” Minä vuorostani tahdoin tietää.
”Täällä liikkuu hämäriä tyyppejä.” Poika kommentoi. ”Joten siskoseni, saanko ehdottaa että pysyt kiltisti koko päivän sisätiloissa?”
”Et saa.” Minä paukautin. ”Minä en aio viettää koko päivää sisätiloissa.”

Halusin välttämättä katsella ympärilleni. Jill joka oli väsynyt, sai jäädä vahtimaan, ettei veljeni tehnyt typeryyksiä, tällä varjolla nappasin mukaani – hartialleni Ariesin, Hazel halusi tietenkin myös tulla.
”Heippa, Indy.” Minä sanoin. Possu venytteli itseään veljeni likaisten kuteiden päällä. ”Lähdetkös ulos?”
”Swi!” Swinub hihkaisi innoissaan.
”Tulet sitten takaisin ennen pimeää!” Tim huikkasi.
”No en varmasti tule.” Minä mutisin. ”Jill, Hamlet ja Kitty, olkaa sitten kiltisti. Ja te myös Prim ja Rosie.”
”Ehkä ne kiusaavat Timiä poissa ollessamme.” Minä ajattelin huvittuneena.

Siinä missä eilen tämä kaupunki oli ollut täynnä iloisia, nauravia ja hilpeitä ihmisiä oli tämä paikka nyt täysin kuollut. Kaupunki oli hiiren hiljainen, ja kaikki näkemämme ihmiset näyttivät jotenkin masentuneilta. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mikä oli toisaalta hyvä, sillä en ollut järin seurallinen, pokémonit olivat tietenkin asia erikseen, mutta sen te varmaan ymmärsittekin. Oli harmaa päivä harmaassa kaupungissa.. ehkä tuo tampio oli oikeassa siinä asiassa, että tämä paikka oli masentava.
”Hei, Indy!” Minä huusin, kun tajusin miten uteliaana pieni sininen possu tutki läheistä roska-astiaa. ”Älä sörki sitä, et tiedä mitä roskaa siellä on!”
”Swi!” Swinub huusi innoissaan, se loikkasi roska-astiaan kokonaan – ja kaatoi koko pöntön nurin siinä samalla.
”Swinub!” Huuto kuulosti vaimealta, koko sen ajan olin istunut rauhaisasti eräällä vähemmän likaisella penkillä, nyt minun oli noustava katsomaan mitä sattui. Myös Hazel halusi nähdä mitä kummaa Indigo puuhasi. Aries tutkaili tilannetta hartiani päältä, siinä se parhaiten viihtyi.
”Indy?” Minä kysyin ja kyykistyin roskapöntön eteen.
”Swi!” Taas vaimea äännähdys.
”Voi hyvä luoja, älä sano että jäit jumiin sinne.” Minä päivittelin.
”Chuu?” Hazel katsoi minua kysyvästi.
”Voi herran tähden.” Minä päivittelin, oli pakko kai ryhtyä roskisdyykkariksi. Työnsin käteni roskikseen ja aloin etsiä pientä ja pyöreää pokémonia. Missä olet?
”Olet siirtynyt sinulle paremmin sopivaan ammattiin näemmä.” Tuon tapaisen äänen olin kuullut vain kerran ja siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ääni kuului Fritz Avalon-nimiselle kouluttajalle, hän oli kuin kuka tahansa muukin hieman perusomahyväisempää luonnetta yläpuolella oleva tyyppi, jota en voinut sietää. Se ei johtunut pojan luonteesta vaikka se ottikin minua päähän niin pirusti, se johtui siitä että hän oli joskus ollut Ozzyn kouluttaja – eikä häävi sellainen. Poika katsoi minua nenän varttansa pitkin kylmillä tummansinisillä silmillään, huomasin että hänen jäänsiniset hiuksensa olivat kasvaneet viime kerrasta, hän oli sitonut ne päänsä taakse.
”Fritz Avalon, Leaf Townista” Sanoin kylmällä äänellä, tartuin löytämääni pieneen ja pyöreään otukseen ja vedin sen irti roskapöntöstä.
”Harley Leroux Charca Townista.” Poika vastasi viileällä äänen sävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Minä kysyin asiallisesti tai sitten en.
”Kävin salilla, joudun odottamaan huomiseen. Tiedätkö mitä kuulin?” Poika selitti.
”En, minulla ei ole hajuakaan.” Minä mutisin ärtyneesti.
”Että eräs punapää hakkasi salipäällikön pokémonit oudon värisellä Eeveellä ja Oshawottilla.” Fritz tuhahti. ”Arvasin että se olisit sinä. No missä vanha Oshawottini on?”
”Pokémon centerissä Aprilin kanssa.” Minä vastasin. ”April on Eevee, eikä yhtään oudon värinen.”
”No nyt kun minulla on aikaa, saat toimia harjoitusvastustajani.” Poika sanoi.
”Sinusta on tullut entistä röyhkeämpi.” Minä huomautin noustessani ylös.
”Ja sinusta roskisdyykkari.” Poika paukautti. ”Uusia pokémoneja?”
”Joo, nämä kaikki.” Minä sanoin. ”Aries, Hazel, Indy – tavatkaa mäntti.”

Onpas hurmaava päivä, iltapäivä – mutta miten vain. Ottelu, pimeällä roskien hajuisella kujalla, mikä unelmien täyttymys.
”No niin, Aries. Sinä saat aloittaa.” Minä sanoin.
”Spinaa!” Pieni Spinarak katsahti minuun hiukan pelokkaasti. Se ei ollut ennen otellut.
”Älä yhtään huoli, Aries.” Minä lohdutin. ”Ole kuin April ja tee vain se mihin pystyt.”
Aries loikkasi hartialtani alas, se värisi. Ehkä olisi pitänyt käyttää aluksi Indyä, tai Hazeliä, mutta..
”Vihreä siis.” Fritz naurahti. ”Sitten minäkin teen samoin.”
Fritzin ensimmäisestä poképallosta astui esiin Treecko, juuri se sama, minkä Ozzy oli päihittänyt aikoinaan.
”Tee pound.”
Tähystin nopeasti ylös, seisoimme sopivasti jonkun katoksen alla. ”Aries tee String shot tuonne ylös.”
Treecko oli nopea, mutta niin oli Arieskin. Se sylkäisi suustaan tahmeaa rihmaa kohti kattoa, Treecko puolestaan juoksi Ariesta kohti, ja pamautti sitä vihreällä nyrkillään, mutta Aries ei lentänyt päin seinää, vaan ote rihmaan sai sen pysymään jotenkuten paikoillaan.
”Kiipeä ylös!” Sen Aries tekikin enemmän kuin mielellään, se eli kai siinä uskossa ettei Treecko päässyt niin ylös, mutta siinä Aries erehtyi.
”Hyppää ylös ja tee Quick Attack!” Fritz osasi totta vie käskyttää pokémoniaan ja se myös totteli, se hyppäsi tarmokkaasti kohti Ariesia – hirveällä vauhdilla vieläpä. Tuo hyökkäys kyllä rikkoisi rihman ellei..
”Aries kiepauta rihmaa!” Minä sanoin kun Treecko lähestyi Spinarakia uhkaavalla nopeudella. Viime hetkellä Aries onnistuikin heilauttamaan rihmaansa kauemmaksi Treekosta. Treecko katsoi hämmentyneenä ylös kohti Ariesta, ja mietti miksei se ollut osunut. Siinä oli tilaisuutemme.
”Aries, Poison Sting!”
Aries tulitti Treeckoa pienillä piikeillä, mutta Treecko väisti ne nopeasti.
”Tee pound!” Ja Treecko loikkasi, tällä kertaa se muksautti Ariesta sellaisella voimalla että siima katkesi ja Aries kellahti selin maahan. Sitten Treecko teki Quick Attackin. Aries huusi tuskissaan ja tällä kertaa Aries lensi päin seiniä, tai läheistä rakennusta, sama se, ymmärrätte varmaan pointtini.
”Hyvin tehty.” Fritz kehui Treeckoa. Minä puolestani juoksin Ariesin luo, se värisi kivusta.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin, mutta sain vastauksekseni vain heikkoa piipitystä. ”Ei se mitään, Aries. Teit parhaasi, se riittää.” Sitten minä nostin pikkuisen hartialleni.

Ottelu jatkui. Seuraavaksi Fritz kutsui esiin Emolgansa. Hazel näytti innostuneelta, se olisi halunnut käydä jo kehään.
”Odotahan, Hazel.” Minä toppuuttelin. ”Annetaan Indyn hoitaa tämä.”
”Onko tuo sininen täplä olevinaan Swinub?” Fritz kysyi, mutta minä tiesin että hän yritti vain kiusata minua ja Indyä.
”Eikö olekin kaunis?” Minä virnistin.
”Tail Whip.” Kyllä, Fritzin täytyi tietää, ettei sähköhyökkäyksistä ollut paljon hyötyä, sillä Swinub oli osaksi maa-tyyppiä. Miten onnekasta, kun ottaa huomioon että viimeksi tuo Emolga käristi Ozzyn.
”Indy, tee Tackle.” Minä sanoin. Emolga liihotteli lähietäisyydelle, se teki ilmassa kuperkeikan, ja pamautti sitten Indigoa hännällään. Swinub katsoi Emolgaa hämmentyneenä, mitä tuon iskun oli tarkoitus tehdä – minusta Indyn ilme näytti juuri siltä. Indigo ei kuitenkaan ollut tyhmä, se teki pienen loikan lyhyillä Swinubin jaloillaan ja pamautti kehopuskin päin sähköpokémonia.
Emolga menetti osan tasapainostaan ja alkoi vaappua.
”Powder Snow!” Huusin äkkiä, ennen kuin liito-orava pokémon ehtisikään korjata tasapainoaan.
”Swi!” Swinub huudahti, se avasi suunsa ja sylki sieltä valkoista puuteri lunta, joka osui suoraan Emolgaan.
”Electra, palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa.
”Mitä nyt yhtäkkiä?” Minä kysyin.
”Maa-tyyppi imee itseensä kaikki sähkötyypin hyökkäykset.” Fritz sanoi. ”Kai sinä sen tiedät?”
”Toki.” Minä vastasin. ”Mutta en minä sen takia luovuttaisi.”
Fritz käänsi minulle selkänsä, hän oli aikeissa lähteä, varmaan siksi että aion käyttää Hazeliä, ja Fritzillä itsellään oli lento-tyyppi jäljellä.
”Avalon.” Minä sanoin. ”Salipäälliköllä on lohikäärme ja pimeystyypin pokémon.”
”Neuvotko minua, punapää?” Poika kysyi.
”En.” Minä sanoin. ”Sanonpahan vain, ettei minulla ollut tyyppi-etua silloin, piti turvautua luovuuteen.”
”Eli?”
”Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, en minä silti periksi antanut.”
”Väitätkö että meidän pitäisi käydä ottelu loppuun?”
”Sinähän siitä päätät.” Minä vastasin. ”Mutta käytöksesi on osoittautunut pelkurimaiseksi, sen vain sanon.”
Sitten Fritz kääntyi taas ympäri, tällä kertaa hän katsoi minua raivoisasti. ”Kutsutko sinä minua pelkuriksi?”
”Sinä hylkäsit Ozzyn, vaikket edes yrittänyt sen kanssa kunnolla.” Minä syytin.
”Se oli hermoja raastava.” Fritz sanoi.
”Ja tarvitsi vain ymmärrystä ja hiukan periesiantamattomuutta.” Minä sanoin. ”Minulla on vielä Ozzyakin vaikeampi pokémon, nuori Skarmory – Jill. Sen kanssa ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta saan siitä vielä luotettavan, sen verran tiedän. Ja Belle – Beautiflyni, ei sekään minuun luota, mutta muutan sen.”
”Muutat?” Nyt Fritzin ääni kuulosti jo huvittuneelta.
”Belle hylättiin, siksi se on tyly kaikille.” Minä selitin. ”Olen varma, että sinäkin tiedät, mitä sellainen tarvitsee.”
”Psykologista, punapää.” Fritz lausui. ”Mutta sinä voitit tämän kerran. Mutta vain tämän, tiedä se.”

Ottelumme jatkui. Hazel oli aivan täpinöissään päästessään ottelemaan. Fritzin Spearow oli kasvanut sitten viime näkemän, se kehittyisi pian.
”Tee peck!” Vai yritti se mokoma nokkaista minun Pichuani, nopeus oli huima, enkä ollut varma pystyisikö Hazel väistämään sen, joten päädyin seuraavaan.
”Puolusta Tail Whipillä.”
Hazel veti häntänsä kuin miekan itsensä ja Spearow’n terävän nokan väliin, mutta Spearow oli vahvempi kuin piskuinen Hazel, se työnsi Pichua taaksepäin.
”Tee Sweet kiss!”
Hazel suikkasi nopeasti suukon Spearow’n nokalle. Spearow’n nokka punehtui ja se päätti lentää etäämmäs Pichusta.
”Tee fury attack!”
”Tee bide!” Okei, kohta rysähtäisi. Fury Attack oli paha, en ollut aivan varma, miten pieni Hazel kestäisi sellaisen iskun, mutta jos se kestäisi, niin Bide pitäisi kyllä huolen muusta. Ensimmäinen tuli, eikä Hazel osannut väistää sitä, se osui Hazelin rinnuksiin ja teki kipeää, niin kipeää että Pichu huusi. Toinen ei osunut, eikä sen ollut tarkoituskaan osua, sen piti olla läheltä piti osuma, Hazelin jalat olivat lyhyet, se kaatui yrittäessään väistää iskua, jonka ei olisi edes pitänyt osua. Seuraava isku osui päähän. Hazel näytti pyörtyneeltä, se retkotti maassa ketarat ojossa. Näin tyytyväisen hymyn, hän oli voittanut. Mutta sitten Hazel nousi ylös ja se hehkui kullankeltaista valoa, voimaa, joka purkautui yhdessä rysäyksessä Spearow’hun.
”Palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin. Sitten hän katsoi minua. ”Et käyttänyt sähkötyypin iskuja.”
”En.” Sanoin nostaessani loukkaantunutta Hazeliä syliini. ”Mitä hauskaa ottelussa olisi sitten ollut?”
”Olisitko käyttänyt Electraan maa-tyypin iskuja?” Fritz tahtoi tietää.
”En luultavasti.” Minä myönsin.
”Vai niin.” Poika sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, mutta pysähtyi äkisti.
”Mitä sinä muuten puuhaat sen vihreähapsun kanssa?”
”Kenen?” Minä kysyin.
”Näin teidät yhdessä tivolissa.” Fritz tokaisi. ”Luulin että olet tuolla pärställä hankkinut itsellesi poikaystävän.”
”Se ällöttävä viherpiiperö ei ole minun poikaystäväni!” Minä huusin. ”Miksi edes kysyt?”
”Kysynpähän vain.” Ja siinä se. Sitten hän käveli tiehensä, mikä oli hyvä, tästä asiasta en nimittäin haluaisi jutella, en kenenkään kanssa.

Suljin muut pokémonit palloihinsa, paitsi Ariesin. Sitten minäkin lähdin pois, oli tullut jo pimeä.
”Älä ole surullinen Aries.” Minä lohdutin pientä Spinarakia. ”Meidän täytyy vain treenata yhdessä, sen verran minä teistä ötökkä-tyypeistä tiedän, että te kyllä vahvistutte, ajan kanssa.”
”Spinaa.” Spinarak vinkaisi alakuloisesti.
”Sitä paitsi pärjäsit hyvin, Fritz on aika vaikea tyyppi.” Minä selitin. ”En tykkää hänestä, Ozzyn takia.”
”Spinarak?” Pieni myrkyn vihreä pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Hän hylkäsi Ozzyn, ja professori Mimosa otti sen huostaansa.” Minä kerroin. ”Viime syksynä se karkasi ja tuli naapurustoon leikkimään Tarzania.”
Se muisto liikutti minua, sillä olihan se aika koominen tapa tavata nykyinen paras ystäväni. ”Ozzy oli holtiton, mutta sen pienen hetken ansiosta, siitä tuli paras kaverini.”
Sitten tunsin värinän jalkojeni alla, samanlaisen kuin silloin. Kun tapasin äitini, ja pikkuisen minun.
”Harley, tarvitsen apuasi!” Pieni ääni pää kopassani huusi. ”Sinun täytyy auttaa niitä.”
”Celebi.” Minä lausuin. ”Minä autan, mutta selitä ensin mitä..”
Sitten joku tarttui minua käsivarresta.
”Herran tähden Harley.” Trev huudahti, hän näytti hieman pelottavalta näin pimeässä, tukka oli yön musta. ”Minä luulin että katoat!”
”Täällä ei ole muita, Trev.” Minä huomautin.
”Ei kun tarkoitan, että näin sinut, mutta sitten sinä aloit kadota.” Poika selitti. ”Ikään kuin sinun ruumiisi olisi hävinnyt jonnekin.”
”Näitkö varmasti oikein?” Minä kysyin. ”Ja mistä tuo onki ilmestyi?” Trevillä oli mukanaan vanhan näköinen onki.
”Aion kalastaa huomenna kun menemme Granite Bridgelle.” Trev selitti. ”Eikö Tim käskenyt palata ennen pimeän tuloa?”
”Enhän minä luvannut totella.” Minä letkautin.
”No mitä jos palaisimme?” Trev naurahti. ”Ettei veljesi revi pelihousujaan.”
”Se olisi kyllä näky.” Minä naurahdin perään. ”Mutta mennään vain, Ozzy ja Aprilkin odottavat taatusti paluutani.”  

Kommentit:

Cinna


Tarina [21]
Huu, tykkäsin tuosta ottelusta, vaikka lyhykäinen olikin. Mietin vaan, että eihän Fritzin Emolgaan olisi maatyypin iskut tehonneet muutenkaan, mokoma kun on puoliksi lentotyyppiä. x) Hymähtelin kyseisen pojan piikittelyille varsinkin tuosta roskisdyykkauskohtauksesta, mukavaa pientä huumoria joka toimii. Mahtaako seuraavana olla luvassa aikamatkailua?

Ps. Aww, tyynyliina nukkumapaikkana. 😀 Miksi nämä tarinat ovat niin söpöjä?

Aries, Hazel ja Indigo 15 exp ja sinulle §35.

Vihellyksen vanhat tarinat 20 > Pimeyden sydämessä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin lokakuussa 2013.

Haukottelin. Kello tuli viisi aamulla. En saanut unta. Tim ja Trev kuorsasivat kuorossa, taustakuorona toimi sininen pallo, Indy.
 ”Vee?” Jokin pörröinen istui paljaiden jalkojeni päälle, ja tuijotti minua kauniin sinisillä silmillään. ”Huomenta, April.” Minä sanoin. ”Etkö saa unta, vai oletko muuten vain aamuvirkku?”
 ”Eevee vee!” April hihkaisi.
”Tänään mennään salille.” Minä ilmoitin. ”Haluatko otella?”
”Eevee..” Pikkuinen vinkaisi arasti.
”Pärjäisit varmasti hyvin.” Minä kannustin. ”Kunhan kuuntelet ohjeitani, kaikki menee hyvin.” ”Osha?” Ozzy kömpi pois peiton alta ja katsoi meitä unisesti.
”Ozzy, me menemme tänään hoitamaan salin pois päiväjärjestyksestä.” Minä ilmoitin. ”Voinko luottaa apuusi?”
 ”Oshawott!” Sana salihaasteesta sai Ozzyn piristymään hetkessä, se hyppäsi heti alas sängyltä ja alkoi selittää Aprilille kädet innosta heiluen viime saliottelusta. Se varmaan selosti siitä, miten voitti Kinokon Butterfreen.
Sillä välin minä vedin ylleni kuluneet – jokseenkin löysät tummansiniset farkut ja mustan hupparin. Ripustin poképallo vyöni lanteilleni ja vedin nopeasti harjan hiusteni läpi.
”Eiköhän mennä.” Ozzy loikkasi itsevarmasti hartialleni, mutta April käpertyi lattialle niin pieneksi kuin suinkin, se näytti aivan karvapallolta.
”Tulehan, April.” Minä sanoin lempeästi ja nostin Eeveen syliini. Katsahdin vielä kerran nukkuvia kämpiksiäni, Trev nukkui kuin käpy – käppyrässä ja Tim ketarat ojossa, peitto maahan tippuneena. Lähdin pokémon centerin vierashuoneesta, mukanani ainoastaan Aprilin Nest Ball – koska Ozzy ei ollut ikinä edes käyttänyt poképalloaan.

Oli kirpeä syysaamu, oli kai niin aikaista, että aamuinen usva oli vallannut koko kaupungin, joka muuten näyttikin kamalan synkältä. Talot olivat pimeinä, sinne tänne oli ripoteltu sipsipusseja, limu-tölkkejä ja muuta roskaa. Aloin ymmärtää, miksi Tim halusi lähteä täällä, niin nopeasti kuin mahdollista, kadut olivat niin masentavan sotkuisia, ettei mikään ihme. Ja mitä saliin tulee.. ”Tervetuloa lepakkoluolaan.” Minä mutisin.
Mustaksi maalattu rakennus oikein kiljui: ”Tulkaa jos uskallatte!”
”Vee!” April vinkaisi ja pökkäisi rintaani hermostuneella.
”Hyvin tämä sujuu.” Minä sanoin ja silitin Eeveen päätä. April värisi. Ehkä olisi sittenkin kannattanut ottaa joku vähän kokeneempi mukaan, mutta minkäs teen, en viitsi palata ja herättää muita. Sitten päähäni pälkähti ajatus, mitä jos salipäällikkö vetelisi vielä sikeitä?
”Oshawott!” Ozzy hoputti.
”No et sinäkään tykkäisi, jos sinut herätettäisiin aamulla kukon laulun aikoihin.” Minä huomautin. Olisikohan kohteliasta koputtaa ensin? No vähät kohteliaisuuksista. Vedin oven auki ja edessäni oli.. lisää pimeyttä.
”No onpa pimeä paikka.” Minä totesin. Sitten joku sytytti valot pimeyteen, niin että kirkkaus oikein sokaisi silmäni, vein vaistomaisesti vapaan käteni silmieni eteen.
”Olet sen punapäisen kengurun sisko, etkö olekin?” Melankolinen miehen ääni kysyi, minä laskin käteni silmieni edestä ja katsoin puhujaa. Kyllä, se oli se sama hautajaisjärjestön puheenjohtaja kuin eilen. Tai tuskin hän oli hautajaisjärjestön puheenjohtaja, mutta siltä tuo mies näytti, tummissa hiuksissaan ja puvussaan unohtamatta melankolista vakavaa ilmettä.
”Ja minä kun luulin että kaikki toista sukupuolta olevat vetävät vielä hirsiä tähän aikaan.” Minä heitin.
”Ottelemaanhan sinä tulit?” Salipäällikkö kysyi vakavalla äänellä.
”Niin tulin.” Minä vastasin.
”Seuraa minua.” Salijohtaja sanoi. Oletin että menimme areenalle, sillä panin merkille, ettei se ollut täällä. Tämä oli vain jokin tyhjä käytävä, oletin että areena olisi tuon raskaan oven takana, mikä häämötti käytävän päässä. Kun salipäällikkö avasi oven, se narahti inhottavasti, niin inhottavasti että April hautasi kasvonsa syliini. Mutta oven takana oli kuin olikin ottelu-areena. Koko Sali oli himmeästi valaistu ja seinät oli maalattu kokonaan mustiksi – no olihan tämä pimeys-tyypin Sali. Erotuomari seisoi areenan vieressä, hän näytti ihan zombilta, iho oli harmaa ja silmän aluset mustat ja hänen päänsä nuokkui. Hän kuitenkin säpsähti hereille heti kuultuaan oven käyvän. Jostakin salin pimennosta käveli tyynen rauhallisesti Liepard, se venytteli itseään hetken ja maleksi sitten salipäällikön luo. Salipäällikkö rapsutti pikaisesti pokémonin violettia turkkia, sitten hän katsahti minuun päin.
”Kaksi pokémonia.”
Minä nyökkäsin.

April katsoi Liepardia kauhistuneena, tuollaisenko kanssa sen täytyi otella?
”Älä ole peloissasi April.” Minä kuiskasin. ”Sinä olet nopea, käytä sitä hyödyksesi. Sitä paitsi, Ozzy kannustaa sinua.”
”Oshawott!” Ozzy julisti. Ja sitten mitään mutkittelematta, ottelu alkoi.

Ja April oli oikeassa yhdessä asiassa, se sai vastaansa Liepardin.
”Fury Swipes.” Salipäällikkö Murasaki sanoi. Liepard liikkui nopeasti, se alkoi sohia kynsillään nopeasti itseään puolet pienempää Apriliä. April sai turkkiinsa muutamia naarmuja. April perääntyi hiukan ja vilkaisi nopeasti minua. Mielessäni olikin jo jokin suunnitelman tapainen.
”Odota, April.” Minä sanoin. April tärisi, se oli varmaan peloissaan.
”Scratch.” salipäällikkö jatkoi. Odota, minä sanoin mielessäni. Tämä suunnitelma toimisi vain jos April olisi paikoillaan siihen asti kunnes sanoin, mutta toisaalta Eevee näytti jähmettyneen paikoilleen.
”Oshawott!” Ozzy huusi sille rohkaisuksi. ”Wooot!”
April höristi korviaan sille, mitä Ozzy sille sanoikaan, se tehosi.
Liepard lähestyi, mutta vielä ei ollut sen aika. April oli hermostunut, mutta se ei liikkunut. Liepard kohotti tassunsa raapaistakseen Eeveetä.
”April väistä!” Minä huusin. April ponkaisi nopeasti jaloilleen ja kiersi Liepardin vatsan alta pokémonin ympäri. Juuri noin.
Liepard kääntyi nopeasti kohtaamaan Aprilin.
”Tee bite!” Minä sanoin. April oli nopea ja uskalias, se meni ja puraisi Liepardia tämän etutassusta. Liepard sähähti ja yritti iskeä hampaansa Eeveen selkään, muttei onnistunut, sillä April ehti hypätä sivuun, Liepard puri ilmaa. April livahti taas Liepardin vatsan alta ja mennessään se puraisi pokémonia takajalasta, niin että se menetti tasapainonsa. Onneksi April ehti ajoissa pois alta, muuten se olisi jäänyt alle.
”Tee sand attack!” Minä käskin. Se ei ollut pienelle Eeveelle temppu eikä mikään. Se kiersi nopeasti Liepardin kasvojen etäisyydelle ja potki takajaloillaan hiekkaa maasta Liepardin kasvoille.

Sitten Liepard nousi ja sähisi.
”April, peräänny!” Minä komensin. En tiedä mitä olisi pitänyt odottaa, mutta kuten sanotaan, koskaan ei voinut olla liian varovainen.
April peruutti areenan reunalle, se painoi tassunsa kiinteästi maahan ja ensimmäistä kertaa, minä näin sen sinisissä silmissä uhmakkuutta. Ikään kuin se olisi päättänyt olla luovuttamatta, vaikka vastustaja olikin sitä vahvempi ja isompi.
”Assist.” Sanoi Murasaki, hänen ilmeensä oli yhä vakava, luulisi että ottelu innostaisi edes vähän mutta ei.
Tämä oli paha, ja tällä tarkoitin Assist-hyökkäystä, en Murasakin välinpitämättömyyttä. Sillä ei voi koskaan tietää minkä hyökkäyksen Assist valitsee, varsinkaan kun en tiennyt millainen se toinen Murasakin valitsema pokémon olisi.

Liepardin suusta näytti tulevan lieskoja, se oli siis jokin tuli-tyypin hyökkäys.
”Väistä!” Minä huusin. No April väisti. Se hyppäsi väistääkseen, ollakseni tarkempi, mutta se ei auttanut, sillä, sillä hetkellä kun April hyppäsi, se yritti hypätä Liepardin yli, mutta Liepard käänsikin päänsä ylöspäin, suoraan Apriliä kohti. April sai tulikuuman tulisuihkun päälleen ja se sattui.
Eevee huusi kivusta. Mutta kukapa ei huutaisi? Ja ikään kuin yksi lyhyt tulisuihku ei olisi riittänyt. Liepard sylki suustaan toisen pidemmän tulisuihkun, joka työnsi Aprilin yhä kauemmas, se melkein osui seinään iskun voimasta. Liepard ei tosin vaivautunut katsomaan, miten Eeveen kävi, mikä oli meidän onnemme. Sen sijaan se istui tyynesti alas ja alkoi nuolla tassuaan – juuri sitä, mihin April oli aiemmin iskenyt hampaansa. Mutta April oli päättänyt näyttää, että kyllä sekin temput osasi. Se oli kyllä lentänyt päin seinää, mutta oli onnistunut laskeutumaan jotenkin oudosti, niin että sen tassut olivat painautuneet seinää vasten. Eevee katsoi minua, minä nyökkäsin, sillä arvasin mitä se aikoi.
April ponkaisi vauhtiin seinältä niin lujaa, että Eeveestä näkyivät vain ääriviivat, se oli kuin Quick Attack mutta paljon nopeampi kuin normaali sellainen. Se iskeytyi täydellä teholla että osuessaan se kaatoi Liepardin nurin niskoin. April puolestaan laskeutui tyytyväisenä nelin jaloin omalle puolelleen kenttää. April sulki tyytyväisenä silmänsä ja ravisti tuli-hyökkäyksestä päällensä saaneet tuhkat pois paksusta turkistaan – mitä sen ei kyllä olisi pitänyt tehdä.

Sillä juuri silloin Liepard hyökkäsi. Eikä se ollut mikään pieni hyökkäys. Liepard kävi täydellä teholla Aprilin kimppuun, kun tämä ei katsonut, se juoksi nopeasti ja sitten se käytti kynsiään ja lopuksi näytti siltä kuin Liepard olisi käyttänyt Quick Attackiä, mutta se ei ollut Quick Attack, se oli jokin muu. Se oli niin voimakas että tällä kertaa April todella lensi päin vastapäistä seinää, eikä se tällä kertaa voinut tehdä mitään pysäyttääkseen sitä. Se rysähti seinälle ja alas. April näytti jo pyörtyneen, en uskonut että edes kovinkaan pokémon ei kestäisi sitä.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”April jää. Ozzy men..”
Mutta ei. April nousi ylös, sen olemus oli kivulias, se puristi hampaitaan yhteen ja käveli varovasti. Se näytti siltä, miltä nyt yleensä näytetään kun on ensin lennetty päin seinää. Mutta se näytti myös periesiantamattomalta.
”April?” Minä kysyin, kun pokémon palasi vierelleni.
”Vee!” Se huudahti. Sillä ei ollut aikomustakaan heittää pyyhettä kehään.
”Ole nyt järkevä.” Minä sanoin. ”Et ole ottelu kunnossa.”
”Eevee!”  Eevee murahti. Se halusi viedä oman osuuteensa kunnialla loppuun.
”Hyvä on.” Minä mutisin.
April palasi kehään, se katsoi raivokkaasti jättiläisen kokoista Liepardia.
”Mitä pidit Foul Playstäni?” Murasaki kysyi.
”Hieno oli.” Minä virnistin. ”Oletko koskaan harkinnut koordinaattorin uraa?”
Mutta Murasaki ei vastannut, hän vain hymähti.
”Hyvä on.” Minä murahdin. ”Viedään tämä loppuun.”
”Sopii minulle.” Murasaki sanoi. ”Liepard, Shadow ball.”
Okei, nyt me olemme pulassa, minä ajattelin. Mikään, mitä April osasi ei vetänyt vertoja sille hyökkäykselle, ellei sitten..
En ollut varma yhdistelmästä, joka kummitteli päässäni, mutta kannattihan sitä yrittää.
”Aloita Quick attackillä.” Minä kehotin. No niin Harley, sormet ristiin.
Jos hyvin kävisi, April voisi väistää yhden Shadow ballin, mutta entä jos niitä tulisikin kaksi tai useampi..
Shadow ball ei ollut liikkeenä vain vakuuttava vaan myös pirun voimakas. Shadow ball oli Apriliin verrattuna aika iso energia-palloa muistuttava ja se lähestyi nopeasti.
”Hyppää sen yli!”
”Ei se noin helposti käy.” Murasaki naurahti kuivasti. Niin, April loikkasi shadow ballin yli, mutta se ei Eeveetä pelastanut. Shadow ball seurasi sitä. Kiintoisaa!
”Tee Giga Impact!” Kyllä, se oli yhdistelmä jota olin pohtinut, kutsuisin sitä Quick Giga Impactiksi. Sillä hyväksi onneksi Liepard näytti luottavan siihen että isku lopulta osuisi Apriliin, ja minä taas luotin siihen, että Liepard luotti siihen sillä..
Aprilistä näkyi nytkin pelkät ääriviivat kun se hyökkäsi ja osui täyttä vauhtia Liepardin selkään, mitä seurasi pahin, Shadow ball. Ja savupilvi.
Se oli äänestä päätellen osunut molempiin, mutta mikä oli lopputulos? Savupilven hälvennyttyä ne makasivat molemmat keskellä areenaa, Liepard ei liikkunut, mutta April – juku, siinäpä meillä on kova tyttö, se liikutti jalkojaan, se oli vielä tajuissaan.
”Voitto menee ilmeisesti jollekin Lerouxin triljoonasta kersasta, joka on kotoisin Charca Townista.” Sanoi erotuomari unisella äänellä. Kävin hakemassa Aprilin pois areenalta. Sen silmät olivat raollaan ja se katsoi minua väsyneenä.
”Eevee.” Se äännähti. Ikään kuin se olisi sanonut: ”Näitkö minä tein sen.”
”Teit hyvin.” Minä kehuin.

”Ozzy nyt on sinun vuorosi.” Minä sanoin palattuani Oshawottin luo. ”Mutta sitä ennen voisitko viilentää Aprilin oloa?”
Ozzy suostui siihen ilomielin. Se suihkutti Water Gunilla vettä Aprilin päälle. April nuolaisi kiitokseksi Oshawottin poskea.

Kun Murasaki oli kutsunut Liepardinsa takaisin palloonsa, hän päästi toisesta poképallostaan ulos viimeisen pokémoninsa, Deinon. Se oli puoliksi lohikäärme-tyyppiä ja näytti vahvalta. Kunhan Ozzy ei kärsisi liiasta itseluottamuksesta..
”Headbutt.” Murasaki sanoi.
”Razor Shell.” Minä puolestani sanoin. Deino lähestyi Ozzya pää etummaisena, se juoksi kömpelösti kohti Ozzya. Ozzy hyppäsi sen verran ilmaan, että se saattoi välttää pääpuskun. Sitten se otti kuoren irti mahastaan ja iski sillä Deinoa ketoon. Se taisi sattua sillä Deino astui kauemmas ja ravisti päätään.
”Tee seuraavaksi Incinirate.” Murasaki sanoi.
”Water Sport.” Minä sanoin Ozzylle. Eikä aikaakaan, kun koko areena oli muuttunut vesikentäksi, jolla Ozzy luisteli leikiten.
Se väisteli Deinon tuliryöpyt leikiten, ja näytti jo siltä, että Oshawott luulisi itsestään liikoja, kunnes sen takapuoli paloi.
”Oshaiik!” Ozzy vinkaisi. Sen siitä saa. Ozzy istui kiireesti vetiseen maahan, jäähdytelläkseen takamustaan, mutta sitä sen ei kyllä olisi kannattanut tehdä.
”Dragon rage.” Murasaki sanoi rauhallisesti.
Ja Deino kävi Oshawottin kimppuun sellaisella voimalla, ettei Ozzylla olisi ollut mahdollisuuttakaan – ellei se sitten olisi kasvattanut ylimääräisiä silmiä selkäänsä.
”Tee Fury Cutter!” Minä huusin. Eihän siitäkään ollut mitään hyötyä että Ozzy hakkasi Deinoa, kuorensa kanssa mutta tekihän se edes minimaallisesti vahinkoa.
”Ozzy, peräänny.” Minä käskin, sillä nyt täytyi keksiä jotain. Lohikäärme-tyypeillä ei tiettävästi ollut kunnon heikkouksia, jää oli yksi, mutta mistäs minä tähän hätään jää-tyypin hyökkäyksen olisin repäissyt? Mutta toisaalta, Ozzyhan osasi Copycat-liikkeen..
”Ozzy, älä ala arvioi sitä.” Minä varoitin. ”Tyyppiä katsoen, olemme alakynnessä, joten nyt meillä ei ole varaa pelleillä. Ymmärrätkö?”
”Osha!” Oshawott nyökkäsi.
”Se hyökkää pian.” Minä kuiskasin. ”Joten haluan että yrität hypätä Deinon yli heti kun se pääsee iskuetäisyydelle.”
Ja sieltähän se Deino jo rynnistikin. Se käytti edelleen Dragon Rageä. Hyvä.
”Ozzy, hyppää.” Minä sanoin.
Ozzy loikkasi, se käytti hypyn välilaskutelineenä Deinon päätä ja ponkaisi lohikäärmepokémonin ylitse. Deino kääntyi, aikeinaan käyttää toistamiseen samaa hyökkäystä.
”Ozzy, tee Copycat!” Minä määräsin. Ozzy katsoi tiiviisti vastustajaansa, sen ympärille muodostui tummansininen aura, se kopioi Dragon Ragen itselleen.
”Anna palaa, Ozzy!” Minä huusin. Ozzy kävi Deinon päälle, sillä ei ollut lohikäärmeen kynsiä, jotka saivat osuessaan pahaa jälkeä aikaan, mutta Ozzylla oli kuitenkin kuorensa. Kynsiä sillä ei ollut mutta kuori oli riittävän kova tekemään edes jotain – ainakin Dragon ragen vaikutuksen alaisena.


”Deino, jatka Headbuttilla.” Murasaki sanoi.
”Ozzy, väistä!” Minä käskin. Deino rynnisti jälleen Ozzya päin, sen nopeus oli huipussaan, ja hetken näytti jo siltä, ettei Ozzy ehdi millään väistää Headbuttia, mutta se tarrasi viime hetkellä Deinoa tämän sarvesta, ja ponkaisi itsensä ylös maasta.
”Ravista Oshawott irti.” Murasaki sanoi yksinkertaisen rauhallisesti.
Deino alkoi heti ravistaa päätään. Ozzy mahtoikin olla raskas Deinon päätä ajatellen, se ei oikein jaksanut heilutella päätään, eikä asiaa helpottanut se että eräs takoi kuorellaan Deinon päätä. Mutta Murasaki oli jo saanut idean.
”Ammu yksi encinerate ylös.”
Mikä menee ylös, tulee myös alas – ja Ozzysta tuli osittain grillattua Oshawottia. Mutta onneksi Ozzy oli vesityyppiä, eivätkä tuli-tyypin iskut paljoa sitä vahingoittaneet, mutta se menetti otteensa Deinon sarvesta ja kellahti maahan, kuori samaten. Kuori lensi Ozzyn käden tyngästä kauemmas. Ozzy nousi ylös hakeakseen kuorensa mutta..
”Bite.”
Olin kuullut että kun Deino kerran saa hampaansa johonkin, se ei hevillä päästä irti. Ja ilmeisesti väite piti paikkansa, Ozzy yritti – tuskissaan poloinen, potkia Deinon naamavärkkiä niin että pokémonin olisi pakko päästää irti, mutta turhaan, Deinon leukojen ote oli ja pysyi. Ozzy heilutti käden tynkiään avuttomana.
”Tee Water gun, äläkä lakkaa potkimasta.” Minä neuvoin. Ozzyn potkut oli helppo kestää, mutta entäs sitten kun joku ruiskutti naamaan vettä?
”Heitä Oshawott ilmaan ja tee strenght.” No Deino heitti vettä suustaan pruttaavan Oshawottin ilmaan. Hetkeksi kauhu valtasi minut, miten me nyt strenghtin kaltaisen hyökkäyksen torjuisimme? Mutta onneksi Ozzylla oli ratkaisu tähän. Se pystyi laskeutumaan niin, että pääsi taas tarttumaan Deinoa sarvesta, jalat ilmassa, Ozzy oli sen verran raskas, ettei Deino jaksanut nostaa päätään, tällä kertaa pokémon oli nimittäin tarttunut molemmilla käden tyngillään sarveen, eli siis koko painollaan. Loistava veto. Ozzy laukaisi vielä kerran Water Gunin peittääkseen Deinon näkyvyyden hetkeksi, sitten se päästi irti ja riensi hakemaan kuorensa. Deino oli kuitenkin paha vastus, tiesin että yksikin suora osuma lohikäärme-tyypin iskusta ja tämä olisi tässä, mutta Deino taas voisi ihan hyvin ottaa osumia vesi-tyypin iskuista, ne eivät tekisi sille niin suurta vahinkoa.
”Ozzy, tee Focus Energy.” Minä sanoin. Ozzy nyökkäsi, se katsoi keskittyneenä vastustajaansa, joka puolestaan tuijotti takaisin.
Murasaki haukotteli. ”Dark pulse.”
Hyvä on Harley, taas päätön yhdistelmä, joka ei ehkä toimisi, minä ajattelin. Mutta jos, jos Ozzy osaisi vielä Dragon Ragen, tämä saattaisi onnistua.
”Dragon rage.” Ozzyn ympäröi tummansininen aura, se katsoi miten Deino loi hitaasti mutta varmasti mustaa energia palloa. Ozzy ampaisi juoksuun, näin miten ensimmäistä kertaa koko ottelun aikana Murasaki hymyili. Ja niin lähti Dark pulse osa yksikin matkaan.
”Yritä hypätä sen päälle!” Minä kannustin. Se ei lentänyt korkealla, mutta olin huolissani siitä miten se kestäisi Ozzyn. Ozzy loikkasi, se ei osunut energia palloon. No ei se mitään. Tämä saattoi vielä toimia. Sormet ristiin väki.
”Nyt, Water Pulse!”

Vihellyksen vanhat tarinat 18 > Paluu menneeseen

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elokuussa 2013.

Minä vihaan pieniä lapsia. En tule toimeen niiden kanssa, jos minua pyydettäisiin lapsen vahdiksi, siitä ei tulisi yhtään mitään, sillä muksu oppisi minulta vain huonoja tapoja. Äitien, isien ja isoveljien pitäisi tietää paremmin. Okei, saatattekin miettiä, mitä hemmettiä se nyt selittää? No kaikki alkoi siitä kun jahtasin Hamlettia – se Meowth, jonka nappasin hetki sitten. Se oli taas kynsäissyt minua poskelle, kun olin yrittänyt tutustua siihen, mutta Meowth oli päättänyt, ettei se tykännyt minusta – se tykkäsi vain Kittystä.
”Saakeli, pysähdy!” Minä karjuin Meowthille naama punaisena – melkein yhtä punaisena kuin hiuksenikin olivat.
Näky taisi sinänsä olla aika koomisen näköinen, sillä ensinäkin kouluttaja (minä) karjui uudelle – ei niinkään söpölle pokémonille. Sitten tuli April, joka oli myös tulokas, se jahtasi Meowthia saadakseen sen kiinni, mutta Meowth oli nopea. Ozzy karjui kimeällä äänellä sille ja sitten Kitty juoksi Meowthin eteen ja se pysähtyi kuin seinään. Hamlet tykkäsi Kittystä. Sitä se yksin kuunteli, muulla tai muilla ei sille ollut väliä.
”Rakkaus on tyhmää.” Minä jupisin Ozzylle.
”Oshawott.” Ozzy pisti väliin ja hyppäsi maasta syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja levitti käden tynkänsä.
”Joo, joo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Tiedän, että tykkäät minusta. Mutta tämä menee jo vähän yli sillä..”
Sitten maa alkoi täristä. Outoa, maan järistys. Se ei olisi ollut outoa, jos se olisi vaikuttanut koko paikkaan, mutta maa järisi vain siltä kohdin missä minä satuin seisomaan. Outoa?
”Ozzy?” Minä kysyin.
”O-O-Osha-wo-wo-ooot!” Oshawott valitteli, sen kasvot vihersivät. Oliko Ozzy merisairas? Puristin silmäni kiinni, ja toivoin, että tärinä loppuisi, aloin jo itsekin tuntea oloni epämukavaksi, onneksi en ollut syönyt vielä mitään.

Ja kun avasin silmäni, olin.. jossain. Ozzy oli edelleen sylissäni. Kitty ja April hoipertelivat luoksemme, ja Hamlet myös – tosin se taisi vain seurata Kittyä.
”Oletteko kunnossa?” Minä kysyin.
”Nyaa!”
”Miau?”
”Veeääk!” – Otaksun tuon kieltäväksi vastaukseksi.
”OshAA-aag.” Ozzy nyt ei ainakaan voinut hyvin. Oli minunkin oloni kamala, sen takia varmaan ensin oletinkin että näin näkyjä. Olin jossain oudossa paikassa, se oli jokin pieni kylä, idyllinen maalaiskylä, josta pääsi pois vain yhtä kautta, metsäpolkua, jonka edessä minä seisoin. Tämä paikka näytti jotenkin tutulta, mutta en tajunnut miksi se näytti niin tutulta. Astuin lähemmäs kylän porttia, Pokémonit seurasivat, ja Kitty piti huolen että Hamletkin teki niin. En osannut sanoa mitään. Yritin etsiä jotain, kylttiä tai karttaa tai jotain, mistä saisin tietoa, minne tässä oikein ollaan eksytty.
”Äiti, katso pokémoneja!” Pieni lapsi huudahti, se osoitti Ozzya. Tytön äiti hymyili.
”Pidätkö niistä?”  Äiti kysyi tyttäreltään.
”Pidän!” Tyttö huudahti. ”Mikä tuo sininen on?”
”Se on Oshawott.” Minä mainitsin. ”Ja sen nimi on Ozzy.”
”Miksi sen naama on vihreä?” Tyttö kysyi.
”Se on merisairas.” Minä vastasin. ”Voi se tosin olla matka pahoinvointiakin.”
  ”Mistäs nyt moinen?” Lapsen äiti kysyi.
”Pitkä matka.” Minä vastasin lyhyesti. ”Tuota hukkasin karttani, enkä oikein tiedä..”
”Tämä on Charca Town.” Nainen sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Jotain sellaista.” Minä mutisin. Charca Town? Tämäkö? Eijei, minä tunsin oman kotikaupunkini, eikä se kuhissut pieniä lapsia. Kadut olivat täynnä pieniä lapsia, joilla oli jokaisella uusi punainen pokédex.
”Uusia kouluttajiako?” Minä mutisin.
”Kausi alkoi tänään.” Nainen sanoi hymyillen. ”Jos sinulla ei ole kiire, voisit käydä kaupunkimme professorin luona, hän ottaa mielellään vastaan matkaavaisia kouluttajia.”
”Professori?” Minä toistin.
”Professori Mimosa on tosi kiva!” Pikkulapsi sanoi. ”Äiti sanoo että hän on hippi.”
”Hippi?” Okei, tämä on liian paksua. Minä tiedän, miltä professori Mimosa näyttää! Hän on ruskea verikkö, joka pitää kaikenlaisista ja osaa käsitellä niitä, hän ei mikään hippiveera ole.
”Hän sai viran muutama vuosi sitten.” Nainen kertoi. ”Erityisesti häntä kiinnostavat erikoisen väriset pokémonit.”
”Miksi tuo Eevee on hassun värinen?” Lapsi kysyi.
”Eikä ole.” Minä kiistin. ”Se on juuri oikean värinen. Tule tänne April.” Silloin pieni Eevee, joka oli hiukan poikkeavan värinen – vaikka ei se minua haitannut, loikkasi syliini, Ozzyn viereen. Ozzy katsoi Apriliä paheksuen, ikään kuin Eevee olisi vienyt sen paikan, mutta April ei välittänyt siitä, se halusi osoittaa Ozzylle että piti herra Oshawottista, joten se puski päätään hellästi vasten Ozzyn poskea. Täytyy kyllä sanoa, että April – vaikka pieni olikin, osasi käsitellä miehiä, sillä Ozzy heltyi sille heti.
”Tiedätkö sinä mitään pokémoneista?” Lapsi kysyi varsin teennäiseen sävyyn.
”Enemmän kuin sinä, kakara.” Ajattelin mielessäni. ”Hamlet ja Kitty, mennään.”
”Tiedätkö missä laboratorio on?” Nainen kysyi, hän vaikutti niin avuliaalta, mutta avuliaisuus ei ollut tarpeen, sillä jos tämä oli se sama Charca Town, jonka minä tunsin ja missä kasvoin, ei laboratorion löytäminen olisi temppu eikä mikään. Tämä kylä ei kuitenkaan ollut isompi kuin oma Charca Townini, ja uskalsinpas pistää pääni vadille, siitä että professori Mimosan laboratorio oli edelleen suurin rakennus tässä ”kaupungissa” – kuten rouva tuolla oli sanonut. Ja olin muuten oikeassa, mutta jokin ei ollut kohdallaan, sillä rakennus – oli edelleen tiilirakennus, mutta se oli maalattu myrkyn vihreällä – lisäksi labran edessä oli suuri puinen kyltti, jossa luki kirkkaan punaisella: ”PROFESSORI MIMOSAN POKÉMON LABORATORIO, UUDET KOULUTTAJAT, TERVETULOA!” – Kamalan mautonta.
”Siis mikä paikka tämä on?” Minä huokaisin. ”Katsokaa tätä!”
”Oshawott!” Ozzy yhtyi kommenttiini.
”Nyaa!” Kitty henkäisi.
”Miau?” En odottanutkaan Hamletin tietävän miltä se oikea labra näytti.
”Vee?” April katsoi minua kysyvästi.
”Ei, pikkuinen.” Minä mumisin. ”Se labra, mistä minä Ozzyn sain, oli aivan erilainen.”
Seisahduin kyltin viereen katsomaan tuota kamalan väristä rakennusta. Tahdoinko edes mennä sisälle? Mitä mahdoinkaan löytää sieltä? Rakennuksesta näytti tulevan ulos ylpeän näköisiä kouluttajia toinen toisensa perään, yhdellä oli mukanaan Squirtle, toisella Deino, kolmannella Tepig, neljännellä Chikorita ja sitten oli se hyvin itsevarman näköinen pojankoltiainen jolla oli kovanaaman näköinen Treecko. Hän oli minua nuorempi – ainakin kymmenen vuotta nuorempi, ja silti hän katsoi minua nenän varttansa pitkin, luuli kai, etten osannut kouluttaa pokémonejani.
”Oi, katsokaa!” Huudahti tyttö, joka kantoi sylissään Tepigiä. ”Oshawott!”
”Ja Meowth ja Skitty!” Huudahti poika, jonka vierellä seisoi Squirtle.
”Mikä tuo väritäplä sitten on?” Kysyi Treeckon kanssa oleva poika teennäisellä äänellä.
”Erityinen Eevee.” Minä murahdin, sillä huomasin miten Aprilin korvat lurpahtivat alas masennuksesta, kun sen väri mainittiin.
”Tarkoitat oikku.” Poika sanoi haastavasti.
”En vaan erityinen.” Minä kiistin.
”Onko siitä mihinkään?” Poika kysyi.
”Saattaa ollakin, mutta sehän ei periaatteessa kuulu sinulle tippaakaan.” Minä vastasin, ja kyllä, kuulostin omahyväiseltä, mutta mikään vasta-alkaja nulikka ei puhu pahaa Eeveestäni!
”Vieläkö te olette täällä?” Minulle tuttu ääni kysyi. Laboratorion ovesta oli juuri astunut ulos nuorehko naishenkilö, jolla oli lyhyet tummanruskeat hiukset, joissa oli räikeän pinkkejä raitoja. Oliko tuo.. ei voinut olla.. professori Mimosa?!
Ozzy pärskähti, minä luulin että se yritti hikassaan nauraa. Kitty naukui ja Hamlet astui askeleen taaksepäin, April pökkäisi rintaani päällään.
”Luulisi että teillä olisi kiire matkoillenne.” Professori naurahti.
”Mutta tuolla tytöllä on oudon värinen Eevee!”  Tepigiä pitelevä tyttö huudahti.
Professori Mimosa astui lähemmäs – varmaan nähdäkseen Eeveen paremmin.
”En ole nähnyt sinua ennen.” Hän sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Olen.” Minä vastasin.
”Eeveesi on erikoisen näköinen.” Sanoi hippi-Mimosa – kyllä, tuo oli juuri oikea sana kuvaamaan häntä.
”Se on erikoinen.” Minä sanoin ylpeänä.
”Saisinkohan minä katsoa sitä tarkemmin?” Professori kysyi. April painautui syliini jännittyneenä.
”April on vähän ujo, mutta minulta löytyy pari muutakin jännän väristä pokémonia.” Ja sitten vedin vyöltäni kaksi poképalloa ja tiputin ne maahan. Valkoisen väläyksen saattelemana maassa jalkojeni juuressa seisoivat sininen Swinub ja vaaleanpunainen Buneary.
”Ihmeellistä!” Professori henkäisi.
”Niiden nimet ovat Indigo ja Rosie.” Minä selitin.
”Ovatko ne aina olleet tuollaisia?” Professori kysyi.
”Indyn minä sain munana, joten kyllä, mutta Rosien löysin tällaisena, mutta kaipa sekin on kuoriutunut munasta.” Minä arvelin.
”Mikä on nimesi, nuori kouluttaja?” Professori kysyi.
”Hara.. Harlene.” Mitä? Jos professori Mimosakin oli tässä kylässä, olisi todella suuri toden näköisyys, että täällä jossain oli toinen punapää nimeltä Harley, ja olisi kiusallista tavata toinen minä. Juku, ja minä kun luulin että minua olisi vain yksi..
”Tulisitko hetkeksi sisälle, Harlene?” Professori kysyi. ”Vai onko sinulla kiire?”
”Eipä taida olla.” Minä sanoin. Seurasin professoria sisään hänen laboratorioon ja tämä on sanottava, ettei se ollut mitään verrattuna labraan, jonka minä tunsin. Täällä oli toki siistiä, kuten kuuluikin, mutta seinät eivät olleet valkoiset vaan – kyllä, vihreät. Ihan kuin joku olisi oksentanut niille. Lisäksi kaikilla pöydillä oli kasoittain pahvilaatikoita.
”En ole saanut vielä kaikkea valmiiksi.” Professori Mimosa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Tulehan.”
Minä seurasin professori Mimosaa johonkin keittiön tapaiseen, jossa oli valkoinen pöytä, tiskikone, jääkaappi ja pari muuta kaappia. Seinällä oli kalenteri, tämän kuun kohdalla oli – ironista kyllä lehtikasassa leikkivä Oshawott. Vuodeksi oli merkitty 1997. 1997?! Silloinhan minä olin.. viisivuotias! Tai minun pitäisi olla, mutta näytin samalta kuin ennenkin, enkä ollut kutistunut senttiäkään.
”Istu toki alas.” Sanoi professori Mimosa. ”Juothan sinä teetä?”
”Mieluummin sitä kuin kahvia.” Minä hymähdin.
”Eräs ystäväni sanoo juuri noin.” Professori naurahti. ”Hänkin on punapää.”
”Vai niin.” Minä mumisin. Olin melko varma, että professori puhui äidistäni, Anya Lerouxista joka oli kuollut kun olin kymmenen vanha, siksi kouluttaja-matkani olikin viivästynyt kymmenellä vuodella. Hei hetkinen! Jos nyt tosiaan oli vuosi 1997, se tarkoittaisi että äiti olisi vielä elossa ja..
Professori Mimosa kaatoi minulle kuppiini teetä ja alkoi sitten tutkailla Indigoa, koska sekä Rosie että April olivat piiloutuneet jalkojeni taakse. Hörppäsin teetä, Ozzy tutkaili kiinnostuneena pöydällä olevaa keksitarjotinta.
”Oshaik!”
”Onko Oshawottillasi hikka?” Professori kysyi huvittuneena.
”Joo.” Minä vastasin. ”Voisikohan se saada vähän vettä?”
”Toki.” Professori sanoi. Hän kaatoi pieneen muoviseen kaapista ottamaansa mukiin vettä pöydällä olevasta kannusta. ”Ole hyvä.. onko Oshawottilasi nimeä?”
”Ozzy.” Minä vastasin.
”Ole hyvä, Ozzy.” Professori Mimosa sanoi.  Ozzy otti mukin varovasti tynkäkäsiinsä ja hörppäsi vettä.
”Milloin aloititkaan matkasi, Harlene?” Professori kysyi, kyllästyttyään tutkailemaan Swinubia istuuduttuaan minua vastapäiselle tuolille.
”Vuosi sitten, kaksikymmenvuotiaana.” Minä vastasin.
”Useimmat lähtevät matkalle kymmenenvuotiaina.” Professori Mimosa totesi.
”No olisin kyllä lähtenyt, mutta äitini kuoli samana vuonna.” Minä mutisin. ”Ja sitten myöhemmin veljistäni tuli ylisuojelevia hölmöjä.”
”Onko sinulla iso perhe?” Professori kysyi.
”Neljä veljeä ja niiden pokémonit.” Minä sanoin.
”Entä vanhempasi?”
”Kun äiti kuoli, isä vain lähti ja jätti meidät – hyvä niin.” Minä mutisin. ”Hän ei ollut mikään isällinen tyyppi.”
”Ozzyko oli aloituspokémonisi?” Mimosa kysyi. ”Se näyttää kiintyneen sinuun.”
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ja minä siihen.” Sitten kuulin ovikellon äänen.
”Suothan anteeksi.” Professori Mimosa ja nousi pöydätä, mennäkseen avaamaan ovea. Hörpin teetäni, ja Ozzy hörppi vettänsä.
Sitten kuulin sisään tulleen naisen äänen, ja jähmetyin. Minä tunsin sen äänen, vaikka siitä oli jo kymmenen vuotta.

”Katsotaan, josko minulta löytyisi joku suhteellisen kesy pokémon.” Mimosa sanoi naiselle, joka käveli hänen takanaan.
”Minä tiedän, ettei Harley oikeasti pokémoneja vihaa.” Nainen sanoi. ”Hänen täytyy vain oppia olemaan pelkäämättä niitä.”
”No katsotaan.” Mimosa lupasi. ”Otatko teetä, Anya?”
”Onko sinulla vieras, Mimi?” Kysyi tuttuääninen nainen.
”Eräs maailman matkaaja, hänellä on kolme erikoisen väristä pokémonia matkassaan.” Professori Mimosa kertoi.
”No niistähän sinä pidät.” Se toinen naurahti. Sitten nuo kaksi naista tulivat keittiöön. Vaikka luulinkin tietäväni kuka keittiöön astui, en silti uskaltanut kääntyä katsomaan. Silloin April päätti loikata syliini, mikä rauhoitti minua onneksi hiukan. April pökkäisi minua ja minä puolestani silitin sen pehmoista turkkia.
”Anya, Harlene.” Professori esitteli meidät toisillemme. Käänsin pääni hitaasti ympäri ja kyllä, nainen oli äitini. Hänellä oli pitkät punaiset kiharat, kalpea iho ja rubiinin väriset silmät – kuten silloinkin. Äiti katsoi minua hetken.
”Näytät tutulta.” Hän lopulta sanoi. ”Olemmeko tavanneet joskus?”
”En usko.” Minä vastasin. Enhän voinut sanoa, hei, olen tyttäresi noin kuudentoista vuoden päästä että hei vain, äiti.
”Oletko varma? Mistä olet kotoisin?” Anya Leroux kysyi.
”Meren takaa.” Minä vastasin. Sitten Anya Lerouxin huomio kiinnittyi ystävällisesti naukuvaan Kittyyn.
”Miten suloinen Skitty.” Hän henkäisi ja silitti Kittyn vaaleanpunaista turkkia. ”Ja Meowth!”
”Minä en koskisi siihen.” Varoitin. ”Se ei ole vielä tottunut ihmisiin.”
”Pyydystitkö sen vasta?” Äiti kysyi. ”Mikä sen nimi on?”
”Joo.” Minä mumisin. ”Sen nimi on Hamlet ja tuo on Kitty.”
”Suloisia nimiä.” Äiti sanoi. Sitten hän huomasi jalkojeni takaa kurkkivan Rosien.
”Hän on Rosie ja hän on hieman ujo.” Minä sanoin.
”Voi kun olet suloinen.” Äiti sanoi. ”Onko se kiltti?”
”Taitaa olla kaikista pokémoneistani lempein.” Minä sanoin ja katsahdin pinkkiä jänistä.
”Ozzy!” Minä huokaisin, kun huomasin Oshawottin syöneen koko keksitarjottimen – tai ei tarjotinta, keksit vain.
”Äh, ei se mitään.” Professori Mimosa naurahti. ”Hyvä kun jollekin maistuu.”
”Eivät nuo kokkauksesi joka päivä mene kaupaksi.” Anya Leroux heitti.
”Älä piruile siinä, Anya.” Professori Mimosa vastasi silmiään pyöritellen – jota en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan ennen.
”Saisinko lainata Bunearyasi?” Anya Leroux kysyi. ”Tyttäreni näet inhoaa pokémoneja. Luulen että hän pelkää niitä, ja tarvitsisin jonkun pokémonin, opettamaan ettei niissä ole mitään pelättävää.”
”Pelkääkö hän pokémoneja?” Minä kysyin epäuskoisena. ”Miksi?”
”Villipokémon kävi kimppuun.” Anya Leroux sanoi synkkänä. ”Siinä oli käydä pahasti.”
”Minulla on monia kilttejä pokémoneja.” Minä sanoin. ”Olen varma että nekin haluaisivat olla avuksi.”
”Haluatko tulla mukaan?” Äiti kysyi.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä.” Minä myönsin.

Jätin siis taakseni professori Mimosan oudon labran, kannoin Ozzya ja Apriliä sylissäni, Rosie hartiallani keikkuen. Kitty käveli Hamletin ja Indyn kanssa vierelläni. Seurasin äitiäni, joka ei tietenkään tiennyt että olin hänen tyttärensä. Tiesin toki minne hän minua vei minua, hän vei minua kotiin. Vaikka asuinkin joskin erilaisessa Charca Townissa, tunsin hyvin tien sinne. Talo oli punainen ja siinä oli valkoiset ikkunat. Piha oli paljon siistimmässä kunnossa kuin aikoihin. Pihalla kasvoi kukkia, vaikka oli syksy.
”Syyspuutarhani.” Äiti naurahti.
Syyspuutarhassa seisoi pienikokoinen ja hoikka tyttö, jolla oli kalpea iho ja tummanpunaiset hiukset. Hänellä oli yllään sininen pitkähihainen mekko.
”Ja tuo on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. Katsoin tyttöä, olinko tosiaan näyttänyt tuolta pienempänä? Tytöllä oli pitkät hiukset, laitettuna saparoille molemmin puolin päätä. Voi, luoja.
”Odota tässä.” Äiti sanoi. ”Tästä voi tulla vaikeaa. Voisitko vapauttaa pokémoneitasi palloistaan?”
”Toki.” Minä vastasin. Vapautin oitis Ariesin ja Primin palloistaan. Jill – no se ei ollut mikään erityisen kiltti, ja luultavasti vain pelottaisi lasta enemmän.
Lapsi alkoi kiljua kuin syötävä kun hänen äitinsä yritti taluttaa hänet minun ja pokémonien luokse. Hän veti oikeat itkupotku raivarit – ja tuossa olikin syy, miksi vihasin pieniä tenavia, enkä ikinä niitä hankkisi.
”Harley, tule nyt.” Äiti sanoi kärsivällisesti. Minä en ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin kärsivällinen.
”Ei, ei, en minä halua!” Lapsi kiljui. ”Minä en tykkää pokémoneista!” Silloin äiti koppasi tyttären kainaloonsa, ja vaikka tämä sätki ja potki kuinka, hän kantoi tytön luokseni.
”Tässä on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. ”Hän on hieman..”
”Äiti, en minä tahdo!” Tyttö kiljui.
”No et sinä voi pokémoneja lopun ikäsi inhota, kersa.” Minä murahdin.
”Voinpas!” Tyttö kiljaisi.
”no, etpäs.” Minä vastasin.
”Osha!” Ozzy hihkaisi ja tyttö värähti.
”Ozzy on ihan pehmo.” Minä sanoin. ”Turhaan pelkäät sitä.”
”En minä pelkää!” Tyttö väitti. ”Minä inhoan pokémoneja!”
”Pelko ja inho kulkevat käsi kädessä, tiesitkö sen?” Minä kysyin. Tyttö ei osannut vastata.
”Pokémonit käyvät päälle.” Tyttö sanoi hammastaan purren. Prim oli kuitenkin hyvin päättäväinen pieni otus, se oli päättänyt tehdä pieneen tyttöön hyvän vaikutuksen, ja poimi puutarhasta muutaman villikukan, ja ojensi ne sitten tytölle.
”Kutsutko tuota päälle käymiseksi?” Minä naurahdin.
”Se hyökkää, kun katson muualle.” Tyttö jupisi.
”Buneary!” Prim pudisti päätään.
”Voin vakuuttaa että se korkeintaan pomppii.” Minä sanoin. ”Prim on nimittäin ollut minulla munasta asti, tunnen sen hyvin.”
”Kuoriutuvatko pokémonit munista?” Tyttö kysyi.
”Joo. Minulla on itse asiassa mukana pari, haluatko nähdä ne?” Minä kysyin, enkä jäänyt odottelemaan vastausta, laskin Ozzyn ja Aprilin maahan, myös Rosie loikkasi alas harteiltani kun heitin repun selästäni. Otin repusta esiin munasäiliön, jossa säilytin kahta munukkaa.
”Katso.” Näytin tytölle munasäiliön kahta munaa, sinimustaa ja liekin oranssia.
”Hyökkäävätkö nuo ihmisten kimppuun?” Tyttö kysyi.
”Korkeintaan minun kimppuuni. Sehän on kouluttajan vastuulla.” Minä selitin. ”Villit pokémonit ovat yleensä varovaisia – ei, se ei koskenut sinua Kitty, siksi ne saattavat hyökätä, jos kokevat olonsa uhatuiksi.”
”Entä jos joku noista käy ihmisen kimppuun?” Tyttö kysyi.
”No sitten olen huono kouluttaja, minulla on kaksi pokémonia, jotka eivät ihan tottele. Tuo Meowth on toinen, ja toinen on Jill, Skarmoryni.” Minä kerroin. ”Mutta niissä tapauksissakaan, ei pidä antaa periksi.”
”Ovatko nuo muut kilttejä?” Tyttö kysyi.
”Ovat.” Minä hymyilin. ”Etenkin Prim ja April.”
Silloin pikku minä otti kukat Primiltä ja taputti varovasti sen päätä. Kersa antoi kukat äidilleen joka hymyili. April pökkäisi tytön jalkaa päällään, mikä tarkoitti että Eevee halusi silitystä osakseen. Tyttö silitti varovasti Eeveen päätä ja April näytti oikein tyytyväiseltä.
”Jos sinulla on hyvin koulutettu pokémon mukanasi, se kyllä suojelee sinua pahan paikan tullen.” Minä kerroin. ”Kuten Ozzy teki matkani alussa, eräs Ledyba kävi päälle, ei varmaan tykännyt hiusväristäni, niin Ozzy ajoi sen pois.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Pidätkö sinä nyt enemmän pokémoneista?” Tytön äiti kysyi. Tyttö ei sanonut siihen mitään.
”Hyvä on, sitten me lähdemme lennolle.” Minä paukautin. Heitin ilmaan viimeisen poképallon ja ulos liihotteli Skarmory.
”Skaaar!” Jill raakkui.
”Jill.” Minä sanoin ja lintu laskeutui, se katsoi minua haastavasti. ”Tarvitsen kyydin ja kyllä, sinä autat!” Skarmory näytti tylsistyneeltä, mutta se ei sentään temppuillut. Nousin varovasti sen selkään, mitä en ollut ennen tehnyt.
”Etkä sitten temppuile.”
”Skaar..” Jill jupisi.
”Nosta hänet taakseni.” Minä sanoin. ”Tämä jos mikä auttaa.”
Äiti nosti tyttärensä taakseni, tyttöä pelotti, hän hengitti raskaasti ja värisi.
”Ota kiinni, ettet putoa.” Minä varoitin. Sitten Jill nousi siivilleen. Tyttö säpsähti ja kahmaisi minusta kiinni, ettei rysähtäisi alas.

Tyttö kiljui alkumatkan ajan, kun lensimme route ykkösen yllä. Se oli erilainen kuin minun ajallani, siistimpi ja sen kupeessa oli järvi. Jill kaarsi aivan veden pinnan ylle ja liihotteli siinä ylpeän näköisenä.
”Lopeta jo se kiljuminen, ja katso ympärillesi!” Minä komensin, ja se muuten tepsi. Tyttö sulki suunsa ja katsoi alas järveen, omaa kuvajaistaan järven pinnasta. Hänen silmänsä suurenivat, joko siitä ihmetyksestä että hän todella ratsasti Skarmoryni selässä tai sitten – no mistä minä tietäisin? En ole mikään ihmistuntija.
”Hei, tuolla ovat minun isoveljeni!” Tyttö hihkaisi. Jep, kalastamassa Magikarpeja tai mitähän lie. Jill teki oman päänsä mukaan, se kaarsi läheltä veden pintaa, aiheuttaen aallokon, minusta tuntui että se aikoi törmätä kivikon päällä istuviin pikkuisiin isoihin veljiini, mutta viime hetkellä Jill kuitenkin kaarsi ylös ja vedet pärskähtivät veljieni – tai oikeastaan hänen veljiensä päälle. Tyttö nauroi, minä hymyilin.
”Hah, siitäs saitte!”
”Ymmärrätkö nyt, kersa?” Minä kysyin, kun Jill kääntyi, lentääkseen takaisin Charca Towniin. ”Tällainen on maailma, jossa on pokémoneja.”
”Se on upea!” Tyttö henkäisi.
”Kai sinä ymmärrät, etteivät pokémonit ole oikeasti pahantahtoisia?” Minä kysyin.
”Joo.” Tyttö sanoi pienellä äänellä. ”Antaisikohan äiti minulle oman pokémonin?”
”Uskon niin.” Minä hymähdin.
Kun vaan kaikki olisi ollut niin helppoa. Tiedättekö mitä en odottanut? Sitä että Terra Enterprise olisi olemassa, enkä odottanut niiden käyvän pokémonieni kimppuun. Luulin, että äidillä olisi edes jokunen pokémon, muttei ollut. Kun saavuimme takaisin kotipihalleni – tai no hänen pihalleen, tyttö hyppäsi innoissaan Jillin selästä huutaen äitiään, joka tuli tytärtään vastaan ovelle, mutta hän näytti huolestuneelta. Silloin pistin merkille, että piha oli sotkuisempi kuin aiemmin, esineitä ja multaa oli heitelty sinne tänne. Ozzy kurkkasi oven suusta ja näytti syylliseltä, samoin Kitty ja Prim.
”Onko jotain tapahtunut?” Minä kysyin laskeutuessani Jillin selästä. Äiti näytti hyvin huolestuneelta.
Pokémonini kömpivät yksitellen talosta minua vastaan. Ozzy, Kitty, Prim, April, Aries, Indy, Hamlet.. mutta Rosie puuttui.
”Missä Rosie on?” Minä kysyin niiltä. Ne pudistivat päitään.
”Rouva Leroux, missä Bunearyni on?” Minä kysyin terävällä äänellä.
”Ne tulivat yllättäen, luulivat näet että pidin vielä pokémonejani.” Hän sanoi. ”Pettyivät kun totuus selvisi niille ja..”
”Ketkä ne?” Minä tivasin.
”Ne ovat jokin rikollisjärjestö nimeltä Terra Enterprise.”
”Ovatko ne täälläkin?” Minä älähdin. ”Tämä oli vika tikki!”
”Tunnetko sinä ne?” Äiti kysyi.
”Tiedän keitä heidän pitäisi olla.” Minä mutisin. ”Mutta ne tuskin tuntevat minua.”
”Kitty, Ozzy, Prim, Hamlet.” Minä sanoin. ”Palatkaa poképalloihinne, me lähdemme niiden perään. April, Indy ja Aries, jääkää te tänne, mikäli ne mäntit palaavat.”
”Aiotko seurata niitä?” Äiti kysyi.
”Kyllä.” Minä sanoin. ”Minä nimittäin olen tehnyt lupauksen, etten jätä yhtäkään pokémoniani.”
”Minäkin tulen!” Huudahti pikku Harley, eikä hän jäänyt kuuntelemaan äitinsä ohjeita, hän kiipesi kömpelösti takaisin Jillin selkään. Ozzy pomppasi Jillin pään päälle, ja minä kiipesin Skarmoryn selkään tytön eteen.
”Pidä sitten kiinni!” Minä komensin.
”Pidän!” Tyttö huudahti päättäväisenä. Täytyy nostaa tytölle hattua, oli jo noin päättäväinen viiden iässä.

Alkoi tulla ilta, ja oli viileää. Tiesin niiden mänttien suuntaavan Route ykköselle, koska miten muuten täältä poiskaan pääsisi. Ne luottivat pimeyteen ja siihen ettei niitä seurattu.
”Jill, miten jaksat?” Minä kysyin.
”Skaar!” Skarmory kiljahti ääni täynnä puhtia.
”Hyvä.” Minä mutisin.
”Jill on vahva.” Tyttö kehui, mistä Jill saikin uutta puhtia. Jonkin ajan kuluttua kuulin alapuoleltamme itkua, herkkää hiljaista itkua, joka ei kuulunut ihmiselle. Sen äänen minä kyllä tunnistin, se oli minun Rosieni.
”Jill, kaarra alemmas ja tee swift.” Minä neuvoin. Skarmory ei vastannut mitään, sillä oletin sen tietävän että, yksi äännähdys, ja nuo roistot huomaisivat meidät. Jill kaarsi hiljaa alemmas, juuri kahden keskustelevan miehen ylle. Toinen miehistä, solakka tummahiuksinen piteli Rosieta.
”Skaaaar!” Jill karjaisi ja ampui suustaan teräväkärkisiä tähtiä, jotka osuivat suoraan, räjähtäen miesten väliin.
”Mitä hel..”
”Buneary!” Rosie huudahti, sillä se näki, miten punapää hyppäsi Skarmoryn selästä ja laskeutui nätisti miesten väliin.
”Sanon vain tämän kerran, tahdon Bunearyni takaisin.” Minä sanoin hitaasti.
”Tai?” Toinen hiippari, se joka ei pidellyt Rosieta kysyi uhkaavaan sävyyn.
”Oshaaaaaaa!” Ozzy veti vanhan tutun Tarzan-huudon ja seurasi esimerkkiäni, mutta sepä tipahtikin rumiluksen päälle ja alkoi takoa kuorellaan tyypin kaljua päälakea.
”Saa päälleen raivotautisen Oshawottin.” Minä virnistin. ”Rosie!”
”Onko tämä muka sinun?” Jokin tuon tyypin uhkaavassa äänen sävyssä sai minut raivooni ja nosti niskakarvani pystyyn. Siinä oli jotain turhankin tuttua.
”Vanhat metkut mielessä vai mitä Terra Enterprise?” Minä naurahdin kuivasti.
”Miten..” Mies kysyi.
En vastannut, vaan heitin Kittyn ja Hamletin poképallot maahan.
”Tehkää molemmat scratch!” En muistanut osasiko Kittykin sen, mutta sen täytyi vain seurata villin Hamletin esimerkkiä ja kynsiä pahaenteisen tyypin käsiä, niin että Rosie pääsisi vapaaksi. Rosie kuitenkin huusi ja käski niitä peräytymään, se oli saanut eturaajansa sen verran vapaaksi että saattoi hyökätä.
”Buneary bun!” Se huusi Kittylle ja Hamletille, minkä seurauksena ne perääntyivät. Rosie löi hämärää tyyppiä sähköistyneellä eturaajallaan. Osasiko se ThunderPunchin?
Rosie loikkasi äkkiä pois miehen ulottuvilta, suoraan syliini, ehdin juuri ja juuri kutsua Kittyn takaisin kun.
Luulisi että ThunderPunch tainnuttaisi ihmisen kuin ihmisen, mutta ei. Miekkonen nousi ylös maasta, minne oli ryminällä kaatunut ja tarrasi minua salaman nopeasti hiuksistani, vasta silloin näin hänen kasvonsa kunnolla. Jähmetyin kauhusta, sillä minä tiesin kuka tuo oli. Vaikken ollutkaan nähnyt häntä yhteentoista vuoteen. Tummat hiukset, musta parran sänki sekä pimeässä kiiluvat meripihkan väriset silmät. Kyllä, tuo mies oli..
”Kuka olet?” Hän tivasi. ”Miten tiedät meistä?” Ei hän muuta ehtinyt tehdä, sillä Hamlet, joka oli vielä vapaana loikkasi ja iski hampaansa miehen käteen. Mies karjaisi ja ravisti urhean Meowthini irti.
”Kiitos Hamlet!” Minä huikkasin.
Otin Hamletin ilmasta kiinni, Jill karjui Skarmory-huutoaan ja kaarsi minua kohti.
”Minäkö?” Minä naurahdin ukon kysymykselle. ”Nimi on Harley Leroux.”
”Sanoiko toi pentu, Leroux?” Ozzyn uhri oli saanut kaljuunsa verestäviä haavaumia, kuoren iskuista. ”Sukulaisiako, pomo?”
Silloin Ozzy ampui vastustajaansa WaterGunilla, ennen kuin hyppäsi Jillin pään päälle turvaan. Skarmory nappasi myös minut ja Hamletin mukaansa.
”Nähdään yhdentoista vuoden päästä!” Minä huikkasin.

Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme. Rouva Anya Lerouxin keittiössä paloi vielä valo, hän kuuli miten Jill laskeutui ja juoksi meitä vastaan. Hänen pikku Harleynsa oli nukahtanut Jillin selkään.
”Sait Rosien takaisin.” Hän huokaisi. ”Miten kävi? Oliko siellä.. eihän Harley nähnyt niiden..”
”Pomoako?” Minä kysyin, sydän raskaana, mieleni teki vastata, kyllä Harley näki, mutta ei tuo pieni Harley. Vastasin kuitenkin; ”Ei nähnyt.”
Ja heti perään. ”Miksi?”
”Koska se mies on, tämän tytön isä.” Kuiskasi rouva Leroux. ”Jos hän saisi tietää, mitä hänen isänsä puuhaa..”
”Ymmärrän hyvin, mutta ette saa katsoa asiaa sivusta.” Minä sanoin. ”Tehkää jotain, ottakaa kersanne ja lähtekää täältä.” Sillä jos et lähde äiti, sinä kuolet. Jos pysyt täällä sinun lapsesi menettävät sinut ja miehesi kädet tahrautuvat vereesi.
”Kunpa vain voisin.” Nainen huokaisi. ”Mutta vaikka lähtisimmekin, hän seuraisi. Hän ei ymmärrä mitä tekee.”
”Vai niin.” Minä sanoin. ”Teillähän on outo pokémon muna tallessa?”
”On kyllä.” Nainen vastasi ymmällään. ”Miksi kysyt ja miten..?”
”Ottakaa se esiin ja antakaa tyttärenne katsoa kun se kuoriutuu.” Minä neuvoin. ”Sen pitäisi ratkaista pokémon ongelmanne.”
Silloin Aries kipitti ovesta, joka oli jäänyt raolleen. Sen perässä taapersi väsyneen näköinen Indy ja haukotteleva April.
Minusta alkoi tuntua, että minua vedettiin pois täältä, jonkin kummallisen tahdon voimasta.
”Mennään kotiin.” Minä sanoin. Otin kuistilta reppuni, jossa munasäiliö oli varmassa tallessa ja heitin repun selkääni.
”Lähdetkö sinä?” Äiti kysyi. ”Harlene, kuka ihme sinä olet?”
”Nimeni on Harley.” Minä sanoin hiljaa. ”Sukunimeni jääköön salaisuudeksi.” Sitten käännyin selin häneen ja kävelin pois Lerouxien tontilta, pokémonit seurasivat – ne olivat kaikki sulassa sovussa keskenään, jopa Jill. Tien poskessa seisoi orvon näköinen poika, jolla oli pörröiset vihreät hiukset, hän katsoi minua hetken, vain nähdäkseen punatukkaisen tytön kyyneleiset kasvot, kun tämä ajatteli. ”Olet minulle rakas – äiti.” Sitten tyttö pokémoneineen vedettiin pois tästä ajasta.

Epilogi

Harley!
Äiti. Minä ajattelin. Se oli varmasti ollut äiti.
Harley!
Ja isä oli ollut Terra Enterprisessa.
Herää nyt, perhana!
Raotin silmiäni.
”No vihdoinkin!” Tim huudahti. ”Olet nukkunut koko sen ajan kun olemme pysytelleet täällä!”
”Onko nilkkasi kunnossa?” Trev kysyi.
”Missä olemme?” Kysyin unen pöpperössä.
”No Shining Meadowilla.” Tim huokaisi. ”Minähän sanoin, ettei se muista mitään!”
”Clefairyt tulevat ihan kohta!” Trev sanoi. ”Mennään sivummalle, etteivät ne huomaa.”
Ja Clefairyt tulivat. Ne tanssivat öisellä aukealla. Kitty katsoi lumoutuneena niiden tanssia. Mutta minä olin surullinen. Ajattelin äitiäni, ja hänen lempeitä kasvojaan ja isää, jota vihasin enemmän ja enemmän joka hetki. Olin melko varma että hän oli syypää äidin kohtaloon. Jos hän todella työskenteli Terra Enterprisessa, törmäisin häneen ennen pitkää, ja jos se viherpiiperö oli hoitanut hommansa oikein, hän tietäisi minusta jo. Joku painoi päänsä lohduttavasti syliini, luulin sitä ensin Kittyksi, mutta se ei ollut liikkunut paikaltaan. Hamletin pää oli polvellani ja se tuijotti minua sympaattisesti sinisillä Meowthin silmillään. Rapsutin sen karkeahkoa valkoista turkkia.
”Kiitos Hamlet – tämän päiväsestä. Sinähän muistat sen?”
”Miau.” Meowth vastasi. Tulkitsin tuon myönteiseksi vastaukseksi.
”On sinullakin näemmä lempeä puolesi.” Minä naurahdin. Hetken kuluttua, saimme kaikki hyvät naurut kun Ozzy innostui Clefairyjen ympyrä-tanssista niin, että tahtoi mukaan huviin. Se yritti vetää mitä lie, makarenan ja tangon yhdistelmää, mutta Clefairyt säikähtivät sitä ja katosivat. Ne jättivät jälkeensä vain hopeisen kiven, jonka Ozzy sitten kiikutti minulle.

Kommentit:

Cinna


>> 18

Haha, kersa. :3
Enpä olisi ajatellut Mimosaa hippinä näkeväni, vihreä labra kuulostaa aika… Mielenkiintoiselta. Aika hyvin olit saanut samaan tarinaan mukaan näin paljon pokemonejasi, että esiintyivät vielä tasapuolisestikin. Jahkako Harley onnistui muuttamaan tulevaisuutta, vai onkohan Anya vieläkin haudan pohjalla?

Ozzy, Kitty, Prim, Jill, Indigo, Rosie, April ja Hamlet (..huhhuh) 15 exp ja sinulle §50 + palkkiot aikamatkaamisesta ja Moon Stone Clefairyilta.

Ps. Tarina #16 näkyy alavalikossa.

Vihellyksen vanhat tarinat 16 > Untako vain?

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2013.

Prologi

”Miten tästä nyt selvitään?” Tivasi sähkönsininen Jolteon murisi pimeän huoneen nurkassa, sen muut toverit eivät varmaankaan olisi nähneet sitä, ellei sen ympärillä olisi räsähdellyt pieniä kipunoita, mistä muut päättelivät sen olevan hermostunut.
”Meillehän sanottiin, että kaikki järjestyy.” Rauhoitteli jäänsininen Leafeon, joka istui melkein sen valkoisen oven edessä, joka oli jo aika päiviä sitten lukittu, etteivät nämä erikoiset Eevee-evoluutiot vain karkaisi omille teilleen.
”Uskotko sinä todellakin että nuo roistot päästävät meidät täältä kiltisti?” Jolteon ärähti.
”No en!” Leafeon kiisti. ”Mutta Arceus, jumala lupasi auttaa meitä.”
”Ettei hän vain olisi liian kiireinen sellaiseen.” Mutisi tulen punainen Vaporeon Jolteonin edestä.
”Minä en usko että on!” Huudahti ainoan valon säkeen edessä istuva pikkuinen Eevee.  Eeveen ääni oli hiljainen ja herkkä, mutta silti se säteili lujaa uskoa legendaariseen pokémoniin, joka oli luvannut auttaa heitä.
”Sinua ei näytä haittaavan tuo uusi väritys?” Eeveen takana murjottava Umbreon. ”Minä taas joudun piileskelemään koko lopun elämäni, koska olen saakeli vie PINKKI!”
”Minusta se on kaunis väri.” Piipitti pieni Eevee äänellä, joka tuskin kuului.
”Minustapa ei!” Ärähti Umbreon ja alkoi murista. Pikkuinen Eevee puolestaan vikisi.
 ”Nyt riittää!” Huusi Umbreonin käytökseen tuohtunut jäänsininen Leafeon, se juoksi siinä silmänräpäyksessä Umbreonin ja pikkuisen Eeveen väliin.
”Kyllä minä tiedän että sinä olet omahyväinen ja turhamainen Umbreon.” Se sanoi rauhallisella äänellä. ”Mutta jätä tämä pikkuinen rauhaan.”
”Isoveli..” Pikkuinen Sylveonin värinen Eevee niiskautti. ”Auttaahan hän meitä? Hänhän lupasi.”
”Kyllä hän auttaa.” Jäänsininen Leafeon sanoi. ”Jos ei auta, niin minä syön hattuni.”
”Eihän sinulla ole hattua.” Mutisi musta Espeon, joka esitti nukkuvansa muutaman metrin päässä heistä.
”Lupaus on lupaus.” Kumea ääni kaikui pimeässä huoneessa, ja kaikki Eevee-evoluutiot tiesivät, ettei puhuja ollut yksikään heistä.
”Ei kai sentään..” Vaaleanpunainen Umbreon mutisi.
”Onko se..” Sähkönsininen Jolteon äännähti.
”Se on.” Ajatteli pieni Eevee. ”Sen on oltava Arceus.”
”Huomaan että uskonne minuun on herpaantunut.” Sanoi kumea ääni. Pikkuinen Eevee huomasi muiden huoneessa olevien värähtävän. Kukaan ei sanonut mitään.
Pienen mietinnän jälkeen pikku-Eevee päätti puhutella jumalpokémonia. ”Arceus-herra, autatko sinä meitä?”
”Autan, nuori Eevee.” Kumea ääni kaikui huoneessa. ”Ja siihen tarvitsen sinun apuasi.”
”M-Minunko?” Eevee toisti. ”Mutta minä olen vielä pieni.”
”Sinun uskosi minuun ei herpaantunut, kiitos nuoren ikäsi.” Kumea ääni vastasi. ”Muiden lajitoveriesi kohtalo on nyt käsissäsi.”
”M-Mitä minun pitää tehdä?” Kysyi Eevee ääni väristen. Siinä silmän räpäyksessä pimeään huoneeseen ilmestyi jotakin outoa. Ilmassa, ei kovin korkealla maasta, jokin leijuva hopeanhohtoinen portaali.
”Hyppää portaaliin, ja etsi punahiuksista kouluttajaa jolla on mukanaan Oshawott.” Sanoi kumea ääni.
”Ihminenkö?” Eevee vinkaisi.
”Kyllä, ihminen.” Kumea ääni vastasi. ”Suon hänelle tehtävän ajaksi yhteyden pokémonien kieleen, jotta voitte ymmärtää toisianne ilman vaikeuksia.”
”H-Hyvä on..” Pikkuinen Eevee sanoi värisevällä äänellä. ”M-Minä menen..”
”Onnea matkaan.” Jäänsininen Leafeon huikkasi.
”Sitä sopiikin toivoa.”  Pikkuinen Eevee ajatteli puristaessaan silmänsä kiinni. Niin se hyppäsi portaaliin, peloissaan, sillä eihän tuo pieni Sylveonin värinen Eevee voinut tietää mikä sitä odotti.

”Minne helkuttiin olen eksynyt?” Totesin ja katsoin ympärilleni. Pöheikköä silmän kantamattomiin. Ja missä oli Ozzy? Hetki sittenhän se oli pyörinyt jaloissani oikein urakalla, niinkin urakalla että oli onnistunut kampittamaan minut, ja nyt se oli kadonnut jonnekin.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Ozzy-pöhkö, missä olet?”
Se typerys, oli tietenkin mennyt pusikkoon nähtyään siellä jotain kivaa. Se oli joskus turhan utelias, niin kuin viime uutena vuotena, jolloin herra päätti maistella vähän alkoholia, eikä sen löyhkä lähtenyt Ozzysta ainakaan viikkoon. Jos Belle olisi täällä, se kyllä löytäisi Ozzyn, olihan minulla tietenkin Jill, mutta se ennemminkin teki asioita, joista hyötyi itse, sen koulutus taisi olla vielä kesken.  Sitten, aivan arvaamatta olin astua kolmen poképallon päälle, siinä ne makasivat, keskellä tietä, odottamassa että joku ventovieras, pahaa aavistamaton kouluttaja kompastuisi niihin.
”Kuka idiootti jättäisi poképallonsa keskelle korpea?” Minä ihmettelin. Kumarruin ja katsoin poképalloja tarkemmin. Yksi poképalloista oli tavallinen punaharmaa pallo, toinen oli viherharmaa pallo, jossa oli kellertävä ympyrä kuvio, sitä sanottiin Nestballiksi – pesäpalloksi, se oli tarkoitettu normaali-tyypin pokémoneille. Kolmas oli myös viherharmaa pallo mutta siinä oli tumman ja vaaleamman – melkein kellertävän vihreitä läiskiä, se oli safari-pallo, niitä käytettiin pokémonien pyytämiseen Safari Zone-nimisellä alueella.
”Hmm?” Minä pohdin. ”Ovatkohan ne jonkun? Ovatko ne tyhjiä?”
Nostin Nest ballin käteeni ja tarkastelin sitä. Se ei ollut kulunut pallo. Se ei ollut puhtaudesta päätellen maannut täällä kovinkaan pitkään.
”Ei ehkä pitäisi mutta..” Minä mutisin, mutta heitin poképallon maahan, valkean valokeilan saattelemana polulle istuutui kaunis Furret, jolla oli kiiltävä silkkinen turkki ja kaulansa ympärillä vihreä silkkirusetti. Ei voinut olla..
”Lily?”
”Hei!” Pokémon puhui. Se puhui. Kuinka se pystyi puhumaan.
”Siitä onkin aikaa! Minulla on ollut ikävä sinua!” Pokémon pälpätti, sitten se hyppäsi olkapäälleni ja kiertyi muhviksi kaulani ympärille. Se tosiaan oli Lily.
”M-Miten sinä puhut?” Minä kysyin.
”Puhuthan sinäkin, Harley. Minä en näe siinä mitään kummaa.” Sanoi Furret hiljaa.
”Mutta miten minä ymmärrän mitä sinä sanot?” Muotoilin kysymyksen hiukan uudestaan.
”En minä vain tiedä.” Sanoi Furret.
”Sanohan ovatko nuo poképallot minun?” Minä kysyin.
”Kenen muun ne voisivat olla?” Lily kysyi, se oli kompakysymys.
”No se selviää nyt.” Minä mutisin ja otin käteeni tavallisen poképallon. maasta, sanaakaan sanomatta heitin sen maahan, ja valkoisen valon saattelemana Beautifly liihotteli ulos pallosta.
”Belle!” Minä hihkaisin.
”Pitkästä aikaa.” Mutisi Beautifly, herkällä äänellä.
”Tänään minä sitten ymmärrän sinuakin.” Minä mutisin vastaukseksi.
”Siltä näyttää.” Beautifly vastasi.
”Entäs tämä viimeinen?” Minä katsahdin safaripalloa ja nostin sen käteeni. ”Onko Ceres täällä?”
”Saat selville, kun kutsut pokémonin ulos.” Lily kehräsi.
Niinpä minä heitin viimeisenkin poképallon maahan ja sen sisältö todella yllätti minut. Valon saattelemana pallosta astui ulos pieni kuusijalkainen ja myrkyn vihreä Spinarak, sellaista olin aina toivonut itselleni, mutten ollut vielä tullut pyydystäneeksi sellaista.
”No mutta..”
”Moi.” Spinarak sanoi.
”Oletko sinä nyt varmasti minun pokémonejani?” Minä kysyin.
”Olen.” Spinarak sanoi päättäväisesti. ”Sinä nimesit minut Ariesiksi. Olin lahja.”
”Lahja keneltä?” Minä kysyin.
”Veljiltäsi.” Aries selitti innokkaasti. ”Eivätkö ne tollot ole vielä antaneet pakettia sinulle?”
”No nähtävästi eivät.” Minä naurahdin. ”Mutta mitä te kaikki täällä teette?”
”Autamme sinua tietenkin.” Belle sanoi.
”Autatte missä?” Minä kysyin.
”No se ei tullut selväksi.” Sanoi pieni Spinarak.
”Missä se mekastava Oshawott muuten on?” Lily kysyi uneliaalla äänellä.
”Jaa-a.” Minä huokaisin. Samassa pusikosta selkäni takaa kuului rapinaa. Sieltä juoksi, jokin pieni erikoisen värinen karvapallo.
”Uaaaah!” Se huusi – näköjään ymmärsin tänään tuota karvapalloakin. Karvapallo juoksi suoraan päin jalkojani. Ja olisi pitänyt arvata – pusikosta sen perässä juoksi, tai pikemminkin hoiperteli Oshawott.
”Siinä paha missä mainitaan.” Sanoi Belle. Katsoin pientä karvapalloa, se oli Eevee, mutta erikoisen värinen sellainen! Sillä oli vaaleanpunainen pää, korvissa siniset läikät, muuten se oli vaaleanpunertavan ruskea ja sen merkit olivat tummemman vaaleanpunaisia – eivät pinkkejä vaan vähän enemmän punertavia.
”Hei, pikkuinen.” Minä sanoin sille. ”Ja joko taas Ozzy?”
”En minä häntä kiusannut!” Ozzy vinkaisi.
”Vai et kiusannut.” Minä toistin. ”Leikittekö te sitten hippaa, mitä?”
”No en.. häh?” Ozzy katsoi minua suu auki.
”Jep. Se nyt jostain syystä ymmärtää meitä.” Belle sanoi.
”A-Anteeksi mutta..” Pieni herkkä ääni, jalkojeni juurelta vikisi. Pieni erikoisen värinen Eevee puhui.
”Oletkos kunnossa?” Minä kysyin pikkuiselta. ”Ei kai tuo törppö kiusannut sinua liiaksi?”
”Ei kun minä..” Pikkuinen aloitti, muttei pystynyt lopettamaan lausettaan. Se alkoi itkeä, erittäin vuolaasti.
”Mikä sinulla on hätänä?” Minä kysyin ja polvistuin pikkuisen eteen. ”Säikyttikö Ozzy sinut noin pahasti?”
”Ei kun muut sisarukseni..” Nyyhkäisy. ”En tiedä, mitä pitäisi tehdä he ovat..”
”Onko teitä muitakin?” Minä kysyin. Nostin pienen Eeveen syliini ja silitin sen päätä. ”Rauhoitu pikkuinen, kaikki järjestyy.”
”M-Mutta kun muut ovat..” Pikkuinen vikisi.
”Mitä heille on tapahtunut?” Ozzy kysyi.
”N-Ne sieppasivat meidät kotimetsästä, ja kun heräsin olin oudon värisenä.” Pikkuinen itki.
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Pahat sedät.” Eevee sanoi kyyneleet silmissä. ”En tiedä, keitä ne olivat, mutta minun täytyy hakea apua.”
Hetkinen. Mietitäänpä. Pahat sedät, miten mieleeni tulee se hemmetin Terra Enterprise. Oli miten oli, kyllä näitä on autettava.
”Minä saatan ehkä tietää, keitä ne pahikset ovat.” Minä sanoin. ”Tiedätkö missä kavereitasi pidetään?”
”Voin viedä teidät sinne.” Sanoi pieni Eevee.
”Hyvä on.” Minä nyökkäsin. ”En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta yritän auttaa parhaani mukaan.” Kutsuin pokémonit – Ozzya lukuun ottamatta palloihinsa ja päästin Eeveen sylistäni.
”Näytä tietä.”
Niin Eevee lähti juoksemaan, minun oli seurattava sitä. Okei, tämä juttu oli outo. Muistan nukahtaneeni siellä pokémonien kasvatuskeskuksesta, ja heräsin keskellä pusikkoa. Oliko tämä unta? No oli miten oli, en pääsisi mihinkään seisoskelemalla täällä. Tuo Eevee tarvitsisi apua, oli parempi tehdä jotain mistä olisi hyötyä.
Eevee pysähtyi jonkin kumman valkoisen sähköisen näköisen jutun edessä.
”Tänne.” Sanoi Eevee.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”Kumman näköinen.” Ozzy totesi.
”Portaali.” Eevee sanoi. ”Tulin sitä kautta.”
”No jos sanot niin.” Minä mutisin.
”Seuratkaa.” Eevee sanoi ja hyppäsi sinne.
”Untahan tämä on.” Minä mutisin ja seurasin Eeveetä. Pysähdyin hetkeksi portaalin eteen, se näytti sähköiseltä.
”Harley, pelottaako sinua?” Ozzy kysyi, se katseli minua huolestuneena.
”Kyllä vähän.” Minä myönsin.
”Älä huoli, sinulla on minut, tapahtui mitä hyvänsä!” Ozzy sanoi.
”Kiitti Ozzy.” Minä sanoin ja taputin Oshawottin päätä. Astuin portaaliin..

..Ja huomasin seisovani pimeässä.
”Tuoko se on?”
”Ei näytä hääppöiseltä.”
”Kiitos vain.” Minä mutisin. ”Haluatteko näyttää naamanne tai jotain?”
Oli säkki pimeää ja viileää, ympärilläni seisoi hahmoja, joita en sen kummemmin erottanut.
”Älä välitä.” Sanoi pienen Eeveen jalkojeni vierestä. Se pökki ystävällisesti toista jalkaani. ”Minä kuitenkin toin hänet, kuten Arceus-herra käski.”
”Arceus?” Minä toistin. ”Se jumalpokémon.”
”Sama tyyppi.” Sanoi hiukan karheahko ääni, jostain selkäni takaa.
”No niin, kertoisiko joku mitä täällä tapahtuu?” Minä kysyin turhautuneena.   
”Hyvä on.” Sanoi vieras ääni. Jostain, kuin tyhjästä, ilmaan loikkasi pieni liekki, se sytytti lampun, en edes tiedä miten, mutta se sytytti kynttilän seinällä. Kynttilän alla istui sähkönsininen Jolteon, jonka merkit olivat valkoisia, sen vieressä istui tulen punainen Vaporeon. Pienen Eeveen vierelle oli ilmestynyt jään sininen Leafeon, se nuolaisi pikkuisen poskea hyväntahtoisesti. Minua seuraavaksi lähinnä istui musta – Umbreonin värinen Espeon. ”Aloittaako joku?”
Huoneen pimeimmässä nurkassa murisi Espeonin värinen Umbreon, se ei selvästi halunnut näyttäytyä ja se taas, sai minut uteliaaksi. Mikä voisi olla niin kamalaa, ettei se haluaisi näyttäytyä? Niinpä kävelin kivisen lattian poikki, Ozzy sylissäni. Pokémon peruutti vielä enemmän pimentoon, etten vain näkisi sitä.
”Hei, siellä.” Minä sanoin ystävällisesti ja polvistuin pokémonin eteen. ”Miksi sinä siellä piileskelet?”
”Koska en pidä väristäni.” Pokémon murahti.
”Miksi ihmeessä?” Minä kysyin. ”Olet varmasti kauniin värinen.”
”No en varmasti ole!” Pokémon murahti.
”Oletko sinäkin värimuunneltu?” Minä kysyin.
”Tyttö taisi arvata omin avuin.” Joku Eevee-evoluutiosta naurahti selkäni takaa.
”että värimuunneltu!”  Pokémon tuhahti loukkaantuneena. ”Olin aivan normaalin värinen kunnes heräsin tässä murjussa!”
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ei mitään. Minä vain heräsin täällä ja olin yhtäkkiä pinkki!” Sen sanottuaan kiukkuinen pokémon astui varjosta valoon, se oli Umbreon, vaaleanpunainen, Espeonin värinen Umbreon.
”Mutta et sinä ole minusta ruman värinen.” Minä sanoin. ”Minusta te kaikki olette kauniin värisiä. Minä pidän värimuunnelluista pokémoneista, koska ne ovat erityisiä.”
”Eivätkö muut sitten ole?” Joku kysyi selkäni takaa, musta Espeon oli lähestynyt minua.
”Tietenkin ovat.” Minä hymyilin. ”Mutta erilaisuus on valttia, eikö vain?”
Siinä silmän räpäyksessä, Indigo, sininen Swinub astui omine lupineen poképallostaan.
”Heeeei!” Se huikkasi.
”S-Sininen Swinub?!” Umbreon henkäisi.
”Ja olen ylpeä siitä, koska kouluttajani on ylpeä siitä!” Indigo hihkaisi. ”Jos olen hänen mielestään kaunis, se riittää!”
”Indy..” Minä kuiskasin. En tajunnut sen pitävän mielipidettäni noin tärkeänä.
Huomasin muiden Eevee-evoluutioiden kerääntyneen ympärillemme. Jotkut niistä supisivat kummastuneina.

”A-Anteeksi..” Pieni Eevee vingahti. ”Mutta meidän pitäisi kertoa..”
”Mikä hätänä?” Minä kysyin pikkuiselta.
”Kun.. Arceus-herra.. hän sanoi että saisimme apua sinulta neiti ja minä..”
”Älä neidittele turhaan.” Minä naurahdin. ”Onko ongelmana kenties Terra Enterprise?”
”Mistä sinä sen tiedät?” Eevee kysyi.
”Olen nahistellut niiden kanssa ennenkin.” Minä naurahdin kuivasti. ”Mitä minun siis pitää tehdä hyväksenne?”
”Auttaa meidät pois täältä.” Eevee sanoi.
”Tahdon tietää miksi olemme tämän värisiä.” Sanoi sähkönsininen Jolteon.
”Tahdon oman värini takaisin!” Umbreon sanoi.
”Jos joudun selvittämään mikä teki teistä – no poikkeavan värisiä, joudun käymään tuolla.” Viittasin oveen. ”Ja ne kyllä huomaavat etten kuulu heikäläisiin.”
”Käytä noita vaatteita tuolla nurkassa.” Sanoi jäänsininen Leafeon. Nurkassa tosiaan oli musta vaatemytty.
”Liikkuuko joku täällä alasti?” Minä kysyin.
”Tämä oli kai joskus pukuhuone.” Sanoi musta Espeon.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Voisivatko kaikki tässä huoneessa olevat pojat – koskee myös sinua Ozzy, katsoa muualle kun vaihdan vaatteita?”
Niinpä minä vedin tummat farkut ja tumman puseron päälleni, paidan rinnuksissa oli kirjaimet TE – Terra Enterprise.
”Valmista.” Minä sanoin ja otinpa vielä maasta mustan lakin päähäni, ja piilotin punaiset hiukset sen alle.
”Harley näyttää pojalta..” Indigo totesi.
”Miten pääsemme tästä huoneesta?” Ozzy kysyi.
”Tulkaa ulos, Aries, Lily.” Nappasin mukaan niiden poképallot ja laskin pokémonit ulos palloistaan. Panin merkille että mukanani oli vain niiden lisäksi Ozzyn ja Indigon poképallot.
”Aries on paikalla!” Spinarak huudahti tullessaan ulos pallostaan.
”Harley, sinä näytät kamalalta.” Lily puolestaan sanoi.
”Kiitos.” Minä mutisin.
”Näytät aivan pojalta.” Furret jatkoi.
”Se on tarkoituskin.” Minä sanoin. ”Lily, hyppää olkapäälleni. Saat esittää kaulahuiviani.”
”Tietenkin!” Furret huikkasi ja loikkasi kevyesti hartialleni kietoutuen sen jälkeen kaulani ympärille.
”Ja Aries.” Minä sanoin. ”Voitko kiivetä johonkin..”
”Käykö oikea jalka?” Spinarak kysyi malttamattomasti. ”Se on lempiroikkumispaikkani – kuten tiedät, tai no et tiedä, koska me emme ole vielä tavanneet.”
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Kiipeä jalalleni.” Spinarak kipitti pienillä jaloillaan pitkin säärtäni ja asettui mukavasti polvitaipeelleni.
”Entäs minä?” Ozzy kysyi.
”En voi ottaa sinua mukaani tällä kertaa Ozzy.” Minä huokaisin. ”Jos se viherpiiperö on täällä, hän tunnistaa minut heti. Jää tänne muiden seuraksi. Indigo tulee mukaani.”
”Höh.” Ozzy sanoi ja sen hartiat lysähtivät ja se suuntasi katseensa jalkoihinsa.
”Jipii!” Indigo puolestaan hihkui.
”Älä murehdi Ozzy.” Minä lohdutin. ”Tarvitsen sinua kyllä vielä, mutta nyt on ensin on selvitettävä, mitä näille pokémoneille tapahtui.”
”Ymmärrän.” Ozzy mutisi. Se näytti kovin surkealta katsoessaan, kun kutsuin Indigon takaisin palloonsa ja asetin sen pallon muiden valitsemieni pokémonien joukkoon.
Kokeilin ovea. Se oli ehkä lukossa, mutta lukko ei tainnut olla kovin tiukka, sillä yksi kunnon riuhtaisu ja ovi avautui kuin itsestään.
”Tulen pian takaisin.” Minä kuiskasin kaikille niille pokémoneille, jotka jäivät katsomaan lähtöäni.

Olipa ankean näköinen paikka. Kaikki oli tumman harmaata ja synkkää. Työnsin oven varovasti kiinni ja lähdin sitten kävelemään pitkin synkkää käytävää, jolle oli pystytetty hirviömäisiä legendaaristen pokémonien patsaita, joilla oli pelottavan näköiset silmät ja terävät hampaat. Lattiaa peitti tummanpunainen matto.
”Kuin olisimme jossain kummitushökkelissä.” Minä mutisin.
”Älä muuta sano.” Lily kuiskasi. ”Täällä on ikävä ilmapiiri.”
”Hei sinä!” Huuto kuului jostain edestäni, tuon pitkän käytävän päädystä, jonne en ollut vielä ehtinyt kävellä. Siellä seisoi hoikka, parrakas mies, jolla oli samanlainen puvustus kuin minulla valepukunani, mutta hänen rinnuksillaan oli naputettuna kaiken maailman mitaleja. Hänen täytyi olla korkea arvoinen jäsen. Jähmetyin paikoilleni, voi kiva jäädä kiinni näin heti aluksi..
”Sinä!” Mies huudahti ja osoitti minua koukku-sormellaan.
”N-Niin?” Minä kysyin ääni väristen. Mies käveli luokseni ja katsoi minua sitten nenän varttansa pitkin.
”Tämä alue on kielletty tavallisilta agenteilta, nuori mies.”
Nuori mies? Hah, valepukuni meni täydestä!
”T-Taisin eksyä.. olen uusi.” Minä takeltelin.
”Vai niin.” Myhähti mies. ”No seuraa minua, kaikkien on määrä kokoontua.”
Seurasin miestä mitään sanomatta. Oli parempi pysyä vaiti, sillä en halunnut pilata tätä. Se oli jonkin sortin suuri auditorio, synkkä paikka, jonne en halua eksyä enää ikinä. Jäin seisomaan yhteen riviin, kun mies kipitti tai no käveli, auditorion eteen.
”Hmm.. pakko pysyä tässä hetki, muuten herätän huomiota, ei kiitos.” Minä ajattelin.
Tiedättekö että kun sitten seisoi siinä, tuijottaen eteeni kuin zombi joku mäntti tuli seisomaan viereeni. Vihreähiuksinen mäntti. Tämä ei voi olla totta.
”Luulin että agenttien ohjesäännöt kieltävät Furretin väriset kaulaliinat.” Viherpiiperö sanoi.
”Senkin..” Lily mutisi, mutta Viherpiiperö ei tietenkään voinut ymmärtää sitä.
”Mutta hetkinen tuohan on oikea Furret!” Viherpiipertäjä totesi.
”Hyvin huomattu mäntti.” Lily murisi.
”Kurkku on vähän kipeä.” Minä sanoin, muka käheällä äänellä. ”Furretini lämmittää.”
”Ja Spinarak säärellä..”
”Noin se ei karkaa pallostaan.” Minä mukamas köhin. ”Se pitää säärelläni nukkumisesta.”
Viherpiipertäjä katsoi minua tarkemmin. Ei hyvä.
”Olenko tavannut sinut jossain?” Hän kysyi.
”Tuskinpa vain.” Vastasin välinpitämättömänä.
”Niinkö? Mikä nimesi on, tulokas?” Viherpiiperö hymyili leveästi.
”Ei kuulu sinulle.” Minä mutisin.
”Tiedätkö mitä?” Poika sanoi.
”En, eikä kiinnosta.” Minä mumisin.
”Minusta me olemme tavanneet.”
”Vai niin.” Minä mumisin, ja katsoin parhaaksi siirtyä muualle, hyvin huomaamattomasti. Tiesin hänen katseensa seuraavan minua, enkä siksi voinut vain poistua raollaan olevasta ovesta. Niinpä vain seisoin sen viereen ja olin kuuntelevinani jotain hyvin hälytyttävää.
Ne puhuivat kouluttajista, ihmisistä joista voisi olla vaaraa heidän toiminnalleen. Oli ikävä huomata että eräässä diasta löytyi tuttu naama ja sillä oli punaiset hiukset, ja sylissä Oshawott. Ensimmäinen koordinaattori kisastani. Ne siis olivat todella sitä mieltä että saatoin olla vaaraksi niiden toiminnalle. Mutta mistä tämä päätelmä? En ymmärtänyt. Ja tuntomerkeissä muuten luku näin: Punaiset hiukset, rubiinin väriset silmät, yllä gootti-lolita asu ja mukana ylisuojeleva Oshawott, joka tottelee nimeä Ozzy.

Nyt oli aika häippäistä. Hiivin ulos ovesta synkälle käytävälle.
”No niin minne nyt?” Minä pohdin.
”Kulje eteenpäin, kunnes tulet käytävän päädyssä olevalle ovelle, sieltä pääset arkistoon.” Kumea ääni pääni sisällä sanoi.  
”Kuka puhuu?” Minä ajattelin.
”Se ei ole tärkeää.” Ääni sanoi. ”Toimi.”
”Joo, joo.” Minä mumisin. Eteenpäin sitten vain. Kävelin tummanpunaista mattoa pitkin, se oli ainoa, mitä tässä pimeydessä kykenin näkemään, kaikki muu oli mustaa, jopa lyhdyt tai mitkä lie valot olivat sammuneet.
”Minulla on tästä kaikesta paha tunne..” Minä sanoin.
”Olet niiden tappolistalla pomo.” Aries sanoi. ”Mitä se sitten tarkoittaakin.”
”Tuo ei paranna oloani Aries.” Minä huokaisin.
”Älä huoli, Harley.” Lily sanoi lempeällä äänellä. ”Minä suojelen sinua.”
”Kiitos, Lily.” Minä sanoin. ”Mutta minä todella toivon, ettei meidän tarvitse taistella tämän retken päättyessä.”
”En minäkään.” Aries sanoi. ”En osaa taistella kovin hyvin.”
”Älä huoli.” Minä naurahdin. ”Kun tapaamme ihan virallisesti treenaan sinut kuosiin.”
”Kiitos pomo.” Aries sanoi.
”Älä kutsu pomoksi.” Minä sanoin vaivautuneena. ”Se on noloa.”
”Mutta niinhän minä sinua aina kutsun, pomo.” Pieni Spinarak puolustautui.
”Olkoon sitten.” Minä vastasin. Olimme juuri saapuneet ovelle. En uskonut sen olevan auki. Eikä se ollutkaan.
”Hmm..” Jos Ozzy olisi täällä, saisimme oven helposti murrettua, mutta nyt.. Lily ei osannut mitään niin voimakasta ja Aries oli niin pieni, ettei se pystynyt auttamaan, ehkä Belle sitten.
”Belle, tule ulos!” Kutsuin Beautiflyn ulos pallostaan, se katsoi minua pitkään.
”Miten voin auttaa?”
”Belle, luuletko että Ice Ballisi olisi tarpeeksi voimakas murtamaan oven?” Minä kysyin.
”Voin yrittää.” Beautifly sanoi. ”Mutta en voi tietää varmasti.”
”Tee vain parhaasi, Belle.” Minä sanoin.
”Hyvä on.” Belle sanoi. Se liihotteli ilmaan ja alkoi sitten tuijotella keskittyneesti ovea. Samalla se loi jäistä palloa, ensin se oli ensin hyvin pieni, mutta kasvoi mitä enemmän Belle keskittyi.
Pallosta kasvoi jättimäinen. Niin suurta jääpalloa en ollut ikinä nähnyt Bellen tekevän.  Mistähän se johtui? Ehkä tästä. Olihan tämä uni, minun uneni.
”Täältä lähtee!” Belle hihkaisi. Sitten se laukaisi jääpallonsa, ja ovi räjähti kuin räjähtikin auki, toivottavasti täällä oli äänieristys..
”Hienoa, Belle!” Minä hihkaisin. ”Kiitos!” Sen jälkeen kutsuin perhospokémonin takaisin palloonsa ja pallon sujautin vyölleni.

Huone oli pimeä, mutta siellä oli musta kaappi, nojaamassa vasten vastakkaisen seinän ikkunaa.
”Hyvä on.” Minä mutisin astuessani huoneeseen.
”Pomo, pelottaako sinua?” Aries kysyi.
”Kyllä vähän.” Minä myönsin.
”Ei tarvitse pelätä.” Lily sanoi.
”Tämä on liian helppoa..” Minä ajattelin kävellessäni kaapin luo, yritin vetää oven auki, mutta se oli lukossa, kuinkas muutenkaan.
”Aries, auta.” Minä pyysin.
”M-Mitä minun pitää tehdä?” Spinarak kysyi pelokkaasti.
”Ammu yksi Poison Sting lattialle.” Minä neuvoin. ”Tiirikoin lukon.”
”Osaatko todella tehdä niin, Harley?” Lily kysyi.
”On pakko yrittää.” Minä mutisin. ”Aikaa ei välttämättä ole paljon.”
”Täältä tulee!” Aries huudahti ja sylki suustaan pienen myrkky piikin, joka tipahti lattialle jalkani lähelle kalahtaen. Kunhan en vain pistäisi itseäni sillä, kaikki sujuisi hyvin. Poimin piikin varovasti lattialta ja etsin – kuin sokeana kaapin lukon ja vein piikin avaimen reikään. Pyörittelin piikkiä hetken lukossa kunnes kuulin kalahduksen.
”Bingo.” Ja avasin oven. Siellä ei ollut mitään muuta kiinnostavaa kuin se vetolaatikko jonka vedin auki. Se oli arkisto, aakkostettu ja kaikkea.
”Yritetään E:stä.” Minä mutisin. ”Hmm.. tässä se on.”
”Eevee-projekti, väliotsikko laboratoriossa värimuunnellut – manipuloidut Eeveet pidettävä karanteenissa toistaiseksi, sillä niiden kyvyistä ei ole vielä tietoa.”
”Hirvittävää.” Lily sanoi. ”Miten joku voi olla niin julma, että käyttää pokémonia koe-kaniinina?”
”Sen minäkin tahdon tietää.” Minä murahdin. ”Jos ne luulevat että minusta on häiriötä heidän toiminnalleen, niin siinä he kyllä ovat oikeas..” Joku väänsi vapaan käteni selkäni taakse.
”Arvasin että se olit sinä, neiti Leroux.” Pehmeä ääni sanoi selkäni takaa.
”Hei Viherpiiperö.” Minä murahdin. ”Lily!”
”Selkis!” Lily huudahti ja pomppasi ketterästi hartialtani päin Viherpiipertäjän ruman komeita kasvoja ja raapi pojan poskea.
”Aries tee Sring Shot sen jalkoihin!” Minä määräsin.
Pieni Spinarak kipitti nopeasti pikku koivillaan alas säärtäni. Sitten se sylki suustaan tahmean näköistä seittiä suustaan suoraan viherpiiperön jalkojen ympärille, se oli todella nopea Spinarak, ja liikkui niin nopeasti, että sitä tuskin huomasi, yhtenä hetkenä se näkyi tyypin jalkojen juurella ja toisena taas tyypin selän takana. Eikä aikaakaan kun Viherpiipertäjä jo makasi pitkin pituuttaan lattialla. Nyt oli toimittava. Täältä oli jotenkin päästävä pois, eikä tuosta ovesta kannattanut edes kannattanut yrittää. Katsoin ympärilleni, yrittäessäni löytää pakotien. Katseeni osui ilmastointi kanavaan.  Sen alapuolella oli jonkinlainen puinen taso, ehkä pääsisin jotenkin hyppäämään ja yltäisin tuuletuskanavaan, jos saisin sen auki.
”Indy, täällä tarvitaan sinua!” Minä huusin ja heitin sinisen Swinubini poképallon kiviselle lattialle.
”Täällä ollaan!” Swinub huikkasi.
 ”Indy, luuletko että jos heittäisin sinut ilmaan, saisit tuon häkkyrän irrotettua Tacklella?” Minä kysyin.
”Kannattaahan sitä yrittää.” Sanoi Indigo. ”Ja minulla on kova pää.”
”Jos niin sanot.” Minä mutisin ja nostin pikkuisen syliini. ”Oletko valmis?”
”Antaa mennä vain!” Indigo hihkaisi. Niinpä minä heitin Swinubin kohti häkkyrää, se pyörähti ilmasta ja rymähti päin tuuletuskanavan ja rysähti suoraan sen sulkeman verkon läpi.
”Hyvä!” Minä huikkasin. ”Lily, sinä ensin!”
”Selvä se.” Lily sanoi. Se tietenkin hyppäsi kevyesti ylös, olihan se solakka, kaunis Furret.
”Harley minä en taida pystyä hyppäämään noin korkealle.” Aries surkutteli.
”Ei hätää.” Minä hymyilin. ”Hyppää vain hartialleni ja pidä lujasti kiinni.”
”H-Hyvä on.” Sanoi pieni Spinarak pelokkaasti. Se ei hypännyt, vaan kipitti pienillä mutta vahvoilla jaloillaan lempipaikkaansa, sääreni taipeeseen.
”O-Olen valmis.” Se vinkaisi.
Minä puolestani vilkaisin selkäni taakse, Viherpiiperö olisi voinut tehdä jotain, muttei tehnyt. Hän vain tuijotti minua kuin mikäkin typerys. Se antoi minulle hyvää aikaa ponkaista tason päälle ja kavuta ilmastointi kanavaan.

En tajua miten ylipäätään mahduin sinne, enkä välittänyt – untahan tämä vain oli! Oli pimeää ja tunkkaista, liian kuumaa. Indigo kulki edellä, Lily sen perässä ja minä jäljessä.
”Yritetään liikkua mahdollisimman hiljaa.” Minä kuiskasin. ”Niin ne eivät ehkä huomaa meitä.”
Ilmastointi kanava oli kuin sokkelo, mutta Indigo näytti tietävän mitä oli tekemässä. No olihan se Swinub, niin sininen kuin olikin ja Swinubeilla oli tunnetusti hyvä hajuaisti.
Sitten se pysähtyi, niin että Lily törmäsi Indigoon ja minä Lilyyn.
”Mitä nyt, Indy?” Minä kysyin.
”Minä haistan.” Indigo sanoi.
”Mitä sinä haistat, Indy?” Minä kysyin.
”Puhtaan ilman, ulko-ilman.” Swinub sanoi.
”Oikeasti? Missä? Voisiko se olla reitti ulos?” Minä kysyin.
”Parempi tarkistaa.” Lily tuumi. ”Sillä jos haemme Eeveet tänne, olemme jumissa, ellemme tiedä mistä pääsemme ulos.”
”Tosi on.” Aries sanoi hiljaa.
”Seurataan siis nenääsi, Indy.” Minä naurahdin hiljaa. Indigo värähti hermostuneena ja alkoi talsia eteenpäin hiljaisin askelein. Jos Theseuksella olisi ollut Indigon kaltainen Swinub mukanaan labyrintissä, ei hän mitään lankakerää olisi tarvinnut. Vaikka se vei aikaa, Indigo vei meidät pitkän käytävän päähän, silloin jopa minä tunsin tuulen vireen käyvän kasvoillani.
”Se on tuolla päässä.” Indigo sanoi. ”Ehkä sieltä pääsee ulos.”
”Kannattaa kokeilla.” Minä sanoin. Konttasin pokémonien perässä luukulle, tuuli vain yltyi.
”Tämä pitäisi saada auki.” Indigo sanoi.
”Jos työnnetään yhdessä?” Aries ehdotti, se kipitti reittäni pitkin ylös selkääni ja loikkasi sitten hartialtani tuuletuskanavan metalliselle pinnalle. Se kipitti Indigon avuksi, ja ne alkoivat yhdessä työntää luukun auki, mutta siitä ei näyttänyt tulevan mitään. Eivät kaksi pientä pokémonia yksin pystyneet siirtämään mitään noin painavaa, siihen tarvittaisiin isompi pokémon. Minä katsoin Lilyyn.
”Älä luulekaan!” Se ärähti. ”Minähän en poikia auta.”
”Lily-kiltti.” Minä anelin. ”Minä pyydän, meillä ei ole aikaa tähän.”
Lily huokaisi syvään. ”No hyvä on.” Mutta se katsahti minua katseella, joka viestitti: ”Mutta olet kyllä rutosti velkaa tästä, tiedä se!”
Yhdessä ne saivat luukun sen verran auki, että siitä mahtui pokémon – juuri ja juuri.
”No niin, Lily, Aries – menkää alas, piiloutukaa siihen asti kunnes palaan.” Minä sanoin. ”Lähden Indigon kanssa hakemaan Ozzyn ja Eeveet.”
”Miksi otat Indigon?” Lily kysyi pistävällä äänen sävyllä.
”Indyn nenä löytää ne nopeasti, eikä kuhnailuun ole nyt sijaa.” Minä selitin. Lily huokaisi uudelleen, ja hyppäsi sitten aukosta alas, kuulin lehtien kahinaa. Aries taas laski itsensä alas rihman avulla.

”No niin Indy.” Minä sanoin. ”Mitä luulet, pystytkö löytämään Ozzyn?”
”Pilailetko sinä, Harley?” Swinub naurahti. ”Syntymäpäivästäni lähtien Ozzy on haissut aivan kamalalta – vaikket sinä varmaan sitä haista, mutta sen katkun minä kyllä erotan!”
”Hyvä.” Minä mumisin. ”Ovatko he kaukana.”
”Eivät.” Swinub vastasi. ”He ovat aivan nurkan takana.”
”Hyvä.” Minä mutisin. ”Kunhan vain meitä ei huomattaisi.” Hei, Harley. Oikeasti, se Viherpiiperö näki sinut, totta kai ne tietävät että olet täällä. Kiirehdi nyt, kiltti. Ne Eeveet pitää ainakin pelastaa. Konttasin Indigon perässä parin putken ja kulman ajan, kun aloin kuulla puheen sorinaa, riitelyä oikeastaan.
”Älä parjaa kouluttajaani pinkkimys!”
”Anna yksikin hyvä syy, pätkä!”
”Miksi teidän pitää tapella? Kyllä hän varmasti palaa, vastausten kera ja sitten..”
”Naama kiinni pentu!”
”No niillä onkin kunnon riita menossa.” Minä tuumin. Olimme Indigon kanssa aivan ilmastointi luukun takana.  
”Mitä pitäisi tehdä?” Indigo kysyi arasti.
”Väistä.” Minä käskin, ja Indigo väistyi tieltäni, sillä potkaisin luukun pois tieltä.
”Iltaa tai päivää kansalaiset.” Minä sanoin ja hyppäsin pois kanavasta. ”Pysy siellä, Indy.” Minä lisäsin, kun Swinub aikoi seurata minua.
”Minä sanoin niille että tulisit takaisin!” Ozzy sanoi ja alkoi pomppia tasajalkaa.
”En minä nyt teitä jättäisi.” Minä hymyilin. ”Mutta nyt on kiire, ne tietävät että olen täällä.” Mitään muuta sanomatta, laskin Bellen ulos poképallostaan.
”Belle, auta nämä tuuletuskanavaan, sen jälkeen Indy vie teidät ulos.” Minä neuvoin.
”Hyvä on.” Beautifly sanoi ja asettui maahan. ”Kuka on ensimmäinen?”
Kaikki huoneessa olevat Eevee-evoluutiot epäröivät.
”Tule sinä ensin.” Minä sanoin viitaten vaaleanpunaiseen Umbreoniin.
”Kai minun sitten täytyy.” Mutisi vaaleanpunainen Umbreon. Se kapusi Beautiflyn selkään, ja Belle näytti ihan melkein luhistuvan sen painosta.
”Kestä, Belle.” Minä kuiskasin.
”Ei hätää.” Belle mutisi ja lensi hitaasti ylös, tuuletuskanavan aukolle. Umbreon astui tuuletus kanavaan, ja palattuaan se oli aivan hikinen.
”Minä pärjään.” Se sanoi, ennen kuin ehdin edes kysyä.
Seuraavaksi Bellen selkään kapusi musta Espeon.
”Olen pahoillani, jos painan liikaa.” Se supisi.
”Ei se mitään.” Belle ähkäisi. Se liihotti taas tuuletuskanavan aukolle, helpottaaksensa Bellen tuskaa – jos niin voi sanoa, se loikkasi puoli matkasta kanavaan.
”Kuka seuraavaksi?”
”Minä tulen.” Sanoi sähkönsininen Jolteon. Se loikkasi Bellen selkään ja Belle lähti, uupumuksesta huolimatta lentoon.
”Joku tulee tännepäin.” Sanoi jäänsininen Leafeon, korviaan höristäen.
”Ei hyvä.” Minä mutisin. ”Belle?”
”Tässä olen!” Se huikkasi. ”Seuraava!”
”Mene, isoveli!” Pieni Eevee huikkasi.
”Tule perässä.” Jäänsininen Leafeon sanoi ja hyppäsi Bellen selkään.
”Minä tulen!” Huikkasi pieni Eevee.

”Sinä päästit sen karkuun!” Korkea tytön ääni kailotti. ”Mikä ihme sinä olet? Tohelo!”
”No anteeksi, Amelia.” Viherpiiperön ääni kuului, muttei läheskään pahoittelevalta.
”Vauhtia!” Minä huudahdin. ”Ne ovat melkein täällä!”
”Hyppää selkään pikkuinen!” Belle komensi.
”Mutta Vaporeon-veli..” Pikkuinen vastusti.
”Älä minusta piittaa!” Tulen punainen Vaporeon, jota en ollut ennen huomannut huusi. ”Minä pärjään.”
”Kestä, Belle!” Minä ajattelin, mutta käänsin sille selkäni, hymyilin aukenevalle ovelle itsevarmasti. Ozzy asettui eteeni, suojelevasti. Vaporeon seisoi myös vieressäni.
”Se on se Lerouxin tyttö!” Huudahti kimakka ääni, joka kuului tytölle, jolla oli pinkit hiukset ja punaruskeat häijysti kimaltavat silmät, hän oli.. no muodokas ja näytti tietävän sen, kun katsoi lyhyttä hametta ja napapaitaa V-kaula-aukolla höystettynä.
”Minä itse.” Minä hymähdin. ”Hei, Viherpiiperö.”
”Harley.” Poika sanoi, hieman pettyneellä äänen sävyllä.
”Yritäkin koskea Harleyhini!” Ozzy sähähti.
”Hah!” Tyttö naurahti ja kaivoi vyöltään esiin kaksi poképalloa. ”Kun vien sinut pomolle, täältä tullaan ylennys!”
”En usko.” Minä sanoin. ”Tapaan pomonne vain kuolleen ruumiini yli!”
”Sehän nähdään.” Tyttö, Amelia hymyili häijysti ja heitti poképallonsa maahan. ”Ruby, Mariah, näytetään sille!”
Poképalloista astui esiin ensin happaman näköinen Snubull ja sen vierelle pieni Clefairy.
”Älä luulekaan roisto!” Vaporeon huusi raivoisasti ja hyppäsi Viherpiiperön päälle, eikä mikään ihme, hänkin oli aikeissa heittää areenalle poképallonsa.
”Tästä taitaakin tulla helppo ottelu.” Amelia rallatti.
”Joo, kaksi yhtä vastaan.” Sanoin hammasta purren. ”Roisto mikä roisto.”
”Kaksi yhtä vastaan?” Pirteä ääni sanoi selkäni takaa. ”Olen eri mieltä!”
Belle, Beautiflyni liihotti hartiani, vasemman hartiani korkeudella.
”Belle, ei!” Minä kielsin. ”Et sinä jaksa..!”
”Jaksanpa!” Belle huudahti. ”Vielä minä näytän..”
Mutta ei se näyttänyt. Koska jokin vetäisi meidät pois. Tunsin nykäyksen vatsapohjassani, mutta silmieni edessä, ei enää ällöttävää tyttöä, vaan pelkkää valkoista. Ozzyn ja Bellen. Ja Ariesin. Indigon. Minua vastapäätä istuivat Eevee, Umbreon, Leafeon, Vaporeon, Jolteon ja Espeon. Niiden takana oli joku muukin, joku valtava.
”Kiitos teille.” Sanoi Vaporeon.
”Kiitos avusta!” Eevee jatkoi. ”Tiesin että auttaisit meidät pois!”
”E-Entä värinne?” Minä kysyin.
”Väri on ok.” Sanoi Leafeon. ”Vapautemme on ainoa asia mikä merkitsee.”
”Hyvä että tajusitte sen.” Ozzy sanoi hieman happamalla äänellä.
”Tehtävänne on suoritettu.” Sanoi kumea ääni Eevee-evoluutioiden takaa. ”Voitte herätä nyt.”
”Herätä?” Minä toistin. ”Tämä siis oli kuin olikin unta?”
”Se ei silti tarkoita, ettei tämä olisi totta hyvä Harley Kazerina Leroux.” Kumea ääni vastasi, kuulostaen vähän huvittuneelta.
”Meidän pitää nyt mennä, neiti.” Sanoi pikkuinen Eevee. ”Mutta olen varma, että joku meistä etsiytyy luoksesi.”
”Mekin tapaamme varmasti pian, pomo!” Aries lupasi.
”En malta odottaa sitä.” Minä sanoin hymyillen. ”Hei sitten Eeveet, hei, Aries.”

Epilogi

Avasin silmäni, Prim ja Kitty tapittivat minua. Rosie tuhisi hiljaa vierelläni.
”Kitty? Prim?” Minä sanoin unen pöpperössä. ”Oliko se vain unta?”
”Nyaa?” Kitty naukui.
”Buneary?” Prim katsoi minua kysyvästi.
”Nähtävästi.” Minä huokaisin ja haukottelin siihen päälle. Kitty ja Prim käänsivät katseensa minusta ja katselivat kiinnostuneina pullottavaa reppuani.
”Ai te tahdotte nähdä uudet munukat.” Minä tajusin ja nousin istumaan. Vedin repun eteeni, ja kaivoin ensin mustan munan, jossa oli neon sinisiä läiskiä esiin. Näytin sen kahdelle uteliaalle pokémonille.
”Tästä kuoriutuu Shiny Zorua.” Minä selitin. Kitty nuuski munaa uteliaana samalla kun Prim tökki sitä varovasti. Hetken kuluttua laitoin munan pois ja kaivoin esiin tulen värisen munan.
”Tästä syntyy tuli-tyypin startteri.” Minä sanoin.
”Nyaa!” Kitty naukui innostuneena.
”Bun, bun!” Buneary-Primkin hihkui.
”Anteeksi, onko sisartani näkynyt?” Tuttu ääni jostain kauempaa kysyi. ”Hän on hoikka ja hänellä on punaiset hiukan lainehtivat hiukset. Hänen mukanaan pitäisi olla..”
”Oshawott.” Keskuksen pitäjä Clara naurahti. ”Hän lepää tuolla.”
”Luojan kiitos. Harley!” Punahiuksinen atleettinen poika, Tim – veljeni, jolla oli muutama pisama kasvoillaan, juoksi portilta luokseni, kintereillään Trev.
”Tim, Trev.” Minä sanoin.
”Et arvaa miten huolissani olen ollut!” Tim, veljeni vauhkosi. ”Luola romahti!”
”Mitä tapahtui?” Trev kysyi.
”Ottelin luolassa.” Vastasin lyhyesti.
”Ja romahdutit luolan?” Tim huokaisi. ”No niinpä tietenkin. Hänellä oli kädessään safari-pallo.
”Mikä tuo on, Tim?” Minä kysyin.
”Synttärilahja sinulle, meiltä kaikilta.” Tim sanoi ja heitti pallon minulle. ”Sinähän olet halunnut tällaista jo pitkään.”
Voisiko olla että pallossa on..
Heitin pallon maahan ja kevyen vaalean valosuihkun saattelemana pieni myrkyn vihreä ötökkä.
”No hei, Aries.” Minä sanoin ja hymyilin lämpimästi. Ojensin kättäni Spinarakia kohti. Sitten pusikossa, vieressäni risahti. Unestani tuttu hahmo, tassutteli pois sieltä.
”Mutta sinähän olet..”

Kommentit

Cinna


Vaahtokarkki-Eevee. ❤
Harley voi kerätä itselleen valtavan vaaleanpunaisten pokemonien armeijan… Mutta nyt hänen joukkoonsa liittyy muuan Meowth (paholainen, minun piti tiukentaa linjaa näiden kanssa… mutta kun Kitty ja Tim D| ja Nest Ballkin vielä. Niin kai sitä voi tehdä poikkeuksen sääntöön, right? _Right?_ Jokatapauksessa, ilmoittele sen tietoja Vihellyksen puolelle kouluttajakirjaan.

Sinulle tästä tarinasta §20, Kitty saa 15 exp ja sanotaanko vielä, että Aprilille 10 exp.

Vihellyksen vanhat tarinat 15 > Kuin pieni ruusun nuppu

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu toukokuussa 2013.

En välittäisi muistella niitä sen luolan jälkeisiä tapahtumia. Ja sitä kun hän.. liian traumaattista edes sanoa sitä. Hän suuteli minua otsalle, no nyt se on sitten sanottu. Se juippi kai lähti heti sen jälkeen. Hyvä niin, sillä se mitä hän teki minulle, auttoi minua, olisi vain johtanut kiusalliseen tilanteeseen. Heräsin ensimmäisen kerran keskellä yötä. Näin painajaista, asioista jotka olin unohtanut, ja hyvästä syystä. Koska he tappelivat äidin viimeisinä päivinä todella paljon. En minä äitiä pelännyt vaan isää. Sillä kun isä suuttui, hän oli kuin eri ihminen, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla, hän vaikutti murhanhimoiselta tai siltä että voisi suutuspäissään satuttaa äitiä. Eivätkä ne edes tienneet että juuri sen riidan minä kuulin, pelästyin, kakara kun olin, ja piilouduin rappusten alle. En tietenkään ollut yksin, Lucia ja Arthur olivat kanssani. Ne molemmat olivat äidin vanhoja pokémoneja, tai Arthur oli. Lucia oli kuoriutunut muutama vuosi sitten, ennen tuota riitaa. Arthur oli Shiny Ambipom, Lucia oli erikoisen värinen Buneary. Sillä oli valkoinen pehmoinen turkki ja sen merkit olivat vaaleanpunaisia, hempeän vaaleanpunaisia ja sen silmät olivat punaiset. Ei se uni niin karmea olisi ollut, jos isä olisi lakannut huutamasta ja minä muistamasta millainen hän oli. Sen takia minä heräsin. Isän muistaminen, tai no äänen muistaminen teki minulle niin pahaa että purskahdin lopulta itkuun, unen pelkotila oli jäänyt päälle. En itkenyt äänekkäästi, hiljaa vain. Sehän nyt siitä puuttuisi että koko talo heräisi itkuuni kaikkine pokémoneineen!
Oven takana olivat vielä valot päällä, en tiedä miksi ne oli jätetty päälle, mutta mitäpä se minua liikutti keskellä yötä. Jalka ei ollut enää pahemmin kipeä, mutta oloni oli liian kuuma. Ehkä olin tosiaan onnistunut vilustuttamaan itseni.
Ovi narahti auki. Oven suussa seisoi suuri pokémon. Se näytti Lopunnyltä, mutta ei ollut kuten lajitoverinsa. Sillä oli valkoinen turkki ja sen merkit olivat hempeän vaaleanpunaiset. Sen silmät olivat punaiset.
”Lu-Lucia?” Minä sain köhäistyä, ääneni oli painuksissa. ”Mitä ihmettä..? Ethän se mitenkään voi olla sinä..”
Mutta kaniinipokémon nyökkäsi. ”Lopunny.”
Katsoin Lopunnya. Viimeksi kun olin nähnyt Lucian, siitä täytyi olla ainakin kahdeksan vuotta ja se oli ollut Buneary. Oliko Lucia voinut kehittyä itsekseen Lopunnyksi? Katsoin Lopunnya ja sen ystävällisinä säihkyviä silmiä, tunnistaisin missä vain Lucian silmät, ja nuo olivat ne. Tuo oli minun lapsuuden ystäväni, Lucia, kaipa sekin oli kasvanut isoksi niiltä ajoilta. Lopunny sipsutti hiljaa lattian poikki, sänkyni vierelle. Sänkyni vierellä oli tuoli, siihen se istui ja katsoi minua lempeästi. Kohotin käteni Lopunnyn tassuja kohti, kaunis Lopunny tarttui hellästi käteeni.
”Loop, Lopunny.” Se sanoi hiljaa, lempeästi. Kuin se olisi sanonut niin minullakin sinua.

”Käkäkäkkää!” Kuului kimeä käkätys heti seuraavana aamuna. Heräsin siihen, enkä yleensäkään pitänyt aikaisista herätyksistä, tai siitä että heräsin jonkun hekotukseen.
”Mitä hel-” Minä mutisin.
”Swi!” Jokin, joka oli päättänyt nukahtaa viereeni. Vedin peiton sivuun ja sain huomata että vierestäni löytyi pieni sininen pallo, joka muistutti jossain määrin Swinubia.
”Indy, mitä sinä täällä teet?” Minä haukottelin.
”Swinub!” Se vinkaisi.
”Etkö saanut unta?” Minä kysyin. ”Älä nyt vain sano että olit huolissasi minusta!”
”Swi!” Pikku Swinub nyökkäsi ja painautui rintaani vasten.
”Se oli kilttiä.” Minä sanoin ja silitin hellästi sinisen Swinubini selkää.
”Kjäjäjäjä!”
”Mikä hitto tuo on?” Minä kysyin. ”Kuulostaa joltain noita-akalta. Onko jollain jäänyt pääsiäisvaihde päälle?”
”Swinub.” Swinub mutisi.
”Tulehan sitten.” Minä sanoin ja nostin Swinubin syliini. Heitin peiton kokonaan sivuun ja nousin ylös vuoteesta. Minua huimasi hiukan, ja jalkaani – tarkemmin sanoen nilkkaani särki.
”Swi?”
”Kyllä se siitä Indy.” Minä huokaisin. Huone ei ollut kovin suuri, eikä ovellekaan ollut siis järin kaukana. Työnsin puisen oven auki, ja mitä silmäni näkivätkään?
Kaikki pokémonini, seisoivat kummallisen puisen kellokaapin edessä. Kelloa piti puuhun veistetty häiritsevän kaksimielisesti virnuileva vanha ukko, jonka kädestä roikkui pitkä naru. En ensiksi tajunnut mitä kumman virkaa narulla oli, kunnes Ozzy sitten hyppäsi ilmaan ja vetäisi narua.
”Kjäkjäkjäkjäk!” Kelloon veistetty puinen härskin näköinen mies liikutti hitaasti puista suutaan, niin että sille väistetyt torahampaat näkyivät.
”Ozzy!” Minä huudahdin. ”Lopeta tuo ja heti! Joku täällä olisi halunnut vielä nukkua..”
”Osha!” Pokémon huudahti iloissaan nähdessään minut. Se ryntäsi oitis kellon luota vain antaakseen minulle (tai oikeastaan jaloilleni, sillä muuhun se ei ylettynyt) halin.
”Oshawott!”
”Miksi te kaikki mekastatte täällä näin aikaisin?” Minä kysyin ja katsoin heitä kaikkia, ensin tietenkin Ozzya, sitten kello-kaappia nuuhkivaa Kittyä ja sitten kärttyisän näköistä Jilliä.
”Buun!” Jokin vikisi kellokaapissa. Se oli ihan varmasti Buneary.
”Suljitteko te Primin tuonne?” Minä kysyin. Mutta sitten ruskea kanin käpälä nyki minua housun puntista.
”Prim?” Minä lausuin.
”Buneary!” Prim hihkaisi.
”Jos sinä olet tässä, kuka on tuolla?” Minä kysyin ja astuin lähemmäs.
”Bun.” Joku, joka kuulosti ihan selvästi Bunearylta, siellä kuitenkin oli. Hipsin lähemmäksi, kunnes olin ihan kellon kaapin edessä. Polvistuin ja istuin maahan, mistä kipeä nilkkani ei niinkään pitänyt.
”Auts.” Minä sanoin ja avasin hitaasti kellokaapin mahonkisen oven. Kaapissa kyhjötti Buneary. Muttei sellainen ruskea kuten Prim oli. Sillä oli vaaleanpunainen, hyvin haalean vaaleanpunainen turkki ja sen merkit, pumpulit alavartalossa ja korvissa olivat valkoiset, sen silmät olivat rubiinin punaiset. Aivan niin kuin Lucia, äidin Buneary.
”Hei, siellä.” Minä sanoin lempeästi. ”Mitä sinä teet kaapissa? Etkö tulisi ulos?”
”Bun!” Vaaleanpunainen Buneary sanoi hiljaa, se yritti kääntyä ympäri, jotten näkisi sen kasvoja, mutta koska tilaa ei riittänyt edes kääntymiselle, Buneary tyytyi vain kätkemään kasvonsa käpäliinsä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin. ”Häpeätkö väritystäsi? Katsopa tätä Swinubia.”
Taputin sinisen Swinubin selkää.
”Swinub, swi!” Se äännähti iloisena.
”Oletkos ennen nähnyt sinistä Swinubia?” Minä naurahdin. ”Minäkään en ollut nähnyt. Eikö Indigo olekin kaunis?”
”Bun?” Pieni vaaleanpunainen Buneary nosti kasvonsa käpäliensä takaa ja katsahti ujosti Indigoa.
”Swi!”  Indigo hymyili, ainakin silmillään, sillä sen suu ei pahemmin näkynyt.
”Minusta eri värisyydessä ole mitään vikaa.” Minä sanoin.
”Buneary.” Pieni Buneary vinkaisi ja siirtyi hiukan enemmän ovea kohti, mutta se perääntyi heti nähdessään Jillin ja Ozzyn.
”Okei.” Minä huokaisin. ”Menkäähän tuota etsimään paikan vastaava.”
”Osha?” Ozzy katsoi minua kysyvästi.
”Menkää nyt vain.” Minä kehotin. ”Ja auta armias jos te jahtasitte tämän Buneary-paran tänne!”
Ozzy katsahti minua ensin pelokkaasti ja lähti sitten johtamaan joukkoa poispäin. Jill nokkaisi Ozzyä niskaan – varmaan vain huvikseen, Kitty kipitti niiden perässä. Mutta Prim ei kipittänyt minnekään. Se marssi ja pysähtyi vierelleni. Se kurkisti kellon kaapin sisälle ja heilautti käpäläänsä.
”Buneary, bun!”
Laskin Indigon sylistäni lattialle, vierelleni.
”Sen nimensä on Prim.” Minä hymyilin. ”Tulisitko ulos kaapista?”
”Buneary!” Pieni Buneary vinkaisi ja astui taemmas – sikäli kun pystyi.
”Buneary!” Prim huikkasi.
”Tule vain.” Minä hymyilin. ”Lupaan että Ozzy saa kuulla kunniansa.”
”Swinub!” Indigokin äännähti. Lyönpä vetoa että se halusi tutustua toiseen eri väritykselliseen pokémoniin.
Buneary astui edemmäs, se katsoi meitä varovasti.
”Tule vain.”
Pieni Buneary ojensi käpälänsä minua kohti, ja käveli hitaasti kohti minua. Sitten sen pehmoinen käpälä kosketti kättäni ja pokémon hyppäsi salaman nopeasti syliini. Se painoi kasvonsa rintaani vasten, minusta tuntui että se oli purskahtanut itkuun, sillä tuo Buneary vikisi ja niiskutti surkeana, en ollut ikinä kuullutkaan.
”Ei hätää.” Minä mumisin. ”Kaikki on okei.”
”Buuuun..” Se vikisi surkeana.
”Mikä sinua harmittaa, pikkuinen?” Minä kysyin. ”Oliko Ozzy ilkeä sinulle? Vai johtuuko se väristä? Eihän sinun värisi ole outo.”
Buneary nosti kasvonsa ylös, sen punertavissa silmissä kimalteli kyyneliä.
”Minä nimittäin olen ennenkin nähnyt – ja itse asiassa tuntenut samanvärisen pikku Bunearyn kuten sinä.” Minä sanoin hiljaa. ”Sen nimi oli Lucia, se kuului äidilleni.”
”Bun?” Buneary sanoi herkällä äänellä.
”Se oli minun paras ystäväni kun olin pieni.” Minä muistelin. ”Tai no se oli ainoa ystäväni..”

Nousin ylös lattialta. Indigo ja Prim seurasivat minua katseillaan.
”Tulkaa.” Minä sanoin. ”Etsitään omistaja.” Ja se olikin helppo homma, hän seisoi seinän takana, jossain keittiön tapaisessa huoneessa, jossa oli hella, puupöytä ja sen sellaista. Pöydälle oli katettu erinäisiä astioita, niin kuin hän olisi odottanut jonkun tulevan aamiaiselle. Pöydän ympärillä oli tuoleja, Ozzy piileksi yhden alla.
”Huomenta.” Minä sanoin melko hiljaa. ”Ja Ozzyn on turha piileskellä siellä tuolin alla.”
”Hyvää huomenta, kultaseni.” Paikan pitäjä hyrähti. ”Nukuitko hyvin? Miltä nilkkasi tuntuu?”
”Nukuin ihan hyvin.” Minä mumisin. ”Nilkka on hiukan kipeä, mutta voin kyllä jo jatkaa matkaani.”
”Sinuna minä en kiiruhtaisi, tyttöseni.” Omistaja sanoi paistaessaan munakasta. ”Sinulla oli kuumetta viime yönä.”
”Kuumetta?” Minä toistin. ”Se selittääkin..”
Muistin nähneeni Lucian. Luciasta oli kehittynyt Lopunny. Se oli huoneessa. Tietenkin se oli unta.
”Syöhän nyt kultaseni.” Omistaja kehotti. ”Ja mitä tulee poikaystävääsi..”
”Anteeksi?” Minä kysyin istuessani narisevaan puiseen tuoliin, juuri siihen minkä alla Ozzy piileskeli.
”Se poika, joka toi sinut tänne.” Hän naurahti.
”Ei hän ole poikaystäväni.” Minä murahdin. ”Hän on pokémon varas. En seurustele sellaisten ihmisten kanssa.”
”Vai niin.” Omistaja naurahti. ”Muistan kun kävitte täällä ensikerran. Olitte pieniä, ja sinulla oli pidemmät hiukset.”
”En ole käynyt täällä koskaan ennen.” Minä vastustin. ”Enkä minä tunne sitä viherpiipertäjää.”
”Hän jätti sinulle viestin.” Nainen hymyili, luuli kai että kielsin kaiken, koska asia oli minusta kiusallinen – mikä piti enemmän tai vähemmän paikkansa.
”Viestin?” Minä toistin.
”Lautasesi vieressä, kultaseni.” Nainen hyrähti.
Tosiaan. Lautaseni vieressä oli kahtia taitettu paperi. Minä huokaisin raskaasti ja taitoin sen auki.
Murasa Cityn pokémon center.
”Mitä hittoa?” Minä ihmettelin. Olihan Murasa City seuraava kaupunki listassa, mutta en silti halunnut tavata sitä..sitä..sitä.
Laskin pienen Bunearyn lattialle, siksi aikaa kuin söin. Se kuitenkin katsahti minua minuutin välein hermostuneesti.
”Mistä tämä Buneary on tullut?” Minä kysyin.
”Ai tuo?” Omistaja katsahti vaaleanpunaista jänistä. ”Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. En tiedä yhtään mistä se tuli, mutta se ei viihdy muiden pokémonien seurassa. Se piiloutuu niiltä, aina kun joku niistä tahtoisi leikkiä sen kanssa.”
”Vai sitä se olikin.” Minä huokaisin. ”Luulin että Ozzy kiusasi sitä, mutta se kaipasi vain leikkitoverin.”
”Osha!” Ozzy vastasi tuolinsa alta.
”Mutta et olisi silti saanut jäädä maleksimaan kaapin eteen.” Minä sanoin varsin pistävään sävyyn.
”Wott!” Ozzy vinkaisi.
”Oletkos ennen nähnyt noin erikoisen väristä Bunearya?” Omistaja kysyi minulta ystävällisesti hymyillen.
”Olen minä.” Minä vastasin. ”Äidilläni oli sellainen, sen nimi oli Lucia. Se on varmaan jo kehittynyt ja kasvanut isoksi..”
”Sehän on mukavaa kultaseni.”  Omistaja mutisi. ”Miten jalkasi voi?”
”Paremmin – luulisin.” Minä vastasin. ”Lähden viimeistään illalla.”
”Mikä onkaan seuraava etappisi?” Hän kysyi.
”Kartan mukaan Shining Meadow.” Minä vastasin. ”Sitten Murasa City, jossa on toinen Sali.”
”Olet siis kouluttaja?” Paikan omistaja arvasi.
”Ja koordinaattori.” Minä lisäsin. ”Pidän yhtä paljon molemmista.”
”Sehän on mukavaa, kultaseni.” Inhosin sitä, että minua sanottiin kultaseksi, mutta en sanonut mitään. ”Älä kuitenkaan ole vihainen Oshawottillesi, ei se pahaa tarkoittanut.”
”Tiedän.” Minä mumisin. ”Mutta sen tulee kyllä pyytää anteeksi Buneary-paralta.”
Vaaleanpunainen Buneary katseli minua arasti.
”Nyaa!” Kitty naukui sille, häntäänsä ilmassa heilutellen.
”B-Bun!” Buneary vinkaisi pelästyneenä. Olipa siinä arka Buneary..
”Nyaa, nya!” Kitty selitti sille.
”Buneary bun!” Primkin liittyi keskusteluun.
”Swinub!” Jopa Indigo tuli uuden tuttavuuden juttusille, sitä varsinkin näki harvoin.
”Skaaar!” Jill huusi huoneen toiselta puolelta. Mistähän ne mahtoivat puhua keskenään? Pikkuinen vaaleanpunainen Buneary katsoi minua uudemman kerran. Hymyilin sille.
Puhuivatko ne kenties minusta?

”Kiitos aamiaisesta.” Minä sanoin kun olin tunkenut viimeisenkin palan paahtoleivästä suuhuni. ”Mitään näin hyvää en olekaan aikoihin syönyt.”
”Mukava kuulla.” Omistaja hymyili. Hänen paitansa rintamuksessa oli kyltti jossa luki: Clara Hilton. Starttereiden kasvattaja.
”Kuka teillä yleensä kokkaa?” Hän jatkoi.
”Minä.” Minä vastasin. ”Isoveljet ovat vähän turhan laiskoja, ja heidän kokkauksensa eivät yleensä maistu kovin hyviltä.”
”Ymmärrän.” Clara naurahti. ”Tulisitko vähän mukaani?”
”Minne?” Minä kysyin hämilläni ja vilkaisin pokémonejani.
”Sitten näet. Haluaisin pyytää palvelusta.” Nainen hymyili. ”Pokémonisi voivat mennä ulos leikkimään siksi aikaa, päivästä on tulossa kaunis.”
”No hyvä on.” Minä sanoin varuillani, yleensä minulta ei pyydetty palveluksia, koska.. no luulen että se johtui siitä että olin karmean näköinen – ja ylpeä siitä!
Clara avasi keittiön perällä olevan lasioven, mitä kautta ensin Jill poistui (rääkyen kuten tavallista), sitten Ozzy, esittäen huomaamatonta) Kitty perässään, Prim heilutti käpäläänsä hyvästiksi vaaleanpunaiselle lajitoverilleen, ja ennen ulos poistumistaan Indigo huikkasi sille: ”Swinub!”
Pikkuinen näytti jotenkin otetulta ja kummastuneelta samaan aikaan.
Minä puolestani seurasin Clara Hiltonia pois keittiöstä. Keittiön oven vierestä alkoi käytävä, joka vei joko takaisin ovelle tai sitten toiseen suuntaan. Me tietenkin menimme siihen toiseen suuntaan, huomasin Bunearyn seuranneen meitä vähän matkaa. Se jäi tuijottamaan meitä keskelle käytävää punaisia silmiään räpytellen.
Lattia oli parkettia ja seinät hempeän turkoosit, niille oli maalattu erilaisten pokémonien silhuetteja. Käytävän päässä näkyi vaaleansiniseksi maalattu ovi, jossa oli kyltti. Kyltissä luki..
”Hautomo?” Minä luin ääneen. ”Mikä hautomo?”
”Kohta näet.” Clara lupasi ja kurkottautui oveen. Se avautui narahtaen. Kirkas valo sokaisi minut, huone muistutti sairaalahuonetta, sillä se oli hyvin valaistu ja kauttaaltaan valkoinen. Siellä oli tutkimuspöytä, tietokone ja kaksi hyllyllistä munia. Munia oli kolmea eri tyyppiä, oli vaaleansinisiä, kirkkaan vihreitä ja tulen oransseja.
”Näitä me täällä kasvatamme.” Clara sanoi astuessaan kynnyksen yli valkeaan huoneeseen – ja minä tietenkin seurasin. ”Aina kun kouluttaja eksyy tänne, annamme yhden näistä munista pois.”
”Ja se sinun palveluksesi oli..” Sen minä osasin jo arvata.
”Ottaisitko yhden munan ja kasvattaisit siitä kuoriutuvan pokémonin huolella?”
Minä nyökkäsin, tunsin pienen hymyn nousevan huulilleni. ”Minkälaisia pokémoneja noista kuoriutuu?”
”Starttereita.” Clara selvensi. ”Siniset ovat vesityyppiä, vihreät ruohotyyppiä ja oranssit tulityyppiä.”
Minua houkutti suuresti ottaa mukaani vaaleansininen munukka, mutta minullahan oli jo kolme vesityyppiä, Ozzy, Saphire ja Nemo. Siinä oli tarpeeksi. Ruohotyyppikin minulla oli, vaan ei ainuttakaan tuli tyyppiä.
Kävelin hyllyn luo ja otin sieltä itselleni oranssin munukan. Munukka oli tosi lämmin, mutta se saattoi johtua myös tästä huoneesta, sillä täällä oli hirvittävän kuuma.
”Minä taidan ottaa tulityypin.” Minä sanoin.
”Hyvä.” Clara nyökkäsi. ”Se ystäväsi puolestaan otti vesityypin.”
”Ystäväni?” Minä toistin.
”Se nuorimies joka toi sinut tänne.” Clara lisäsi.
”Se viherpiipertäjäkö?” Minä kysyin, äänessäni selvää ärtyisyyttä. ”Miksi annoit hänelle munan? Hänhän kuuluu Terra Enterpriseen!”
”Ehkä niin, mutta hän on joka tapauksessa hyvä ihminen.” Clara totesi.
”Mistä sen tietää?” Minä kysyin.
”Vaikkapa siitä miten hän kantoi sinut tänne kun olit loukannut itsesi.” Clara selitti ja katsoi minua tiiviisti silmiin harmailla silmillään. ”Jos hän olisi ollut täysin paha, hän olisi jättänyt sinut sinne oman onnesi nojaan.”
Yritin keksiä jotain nasevaa sanottavaa, mutta en keksinyt. ”Ihan sama.” Miksi kaikki olivat niin pirun hyväuskoisia?
”Buneary!” Pieni kirkas ääni selkäni vinkaisi selkäni takaa. Käännyin ympäri ja huomasin pienen vaaleanpunaisen Bunearyn kököttävän lattialla istumassa.
”Se taisi seurata meitä.” Clara totesi. ”Kumma juttu, yleensä tuo Buneary on vain omissa oloissaan.”
”Ehkä se oli vain utelias.” Minä ehdotin ja kävelin pikkuisen luokse, munukka sylissäni. Kumarruin pienen pupu-pokémonin puoleen. ”Hei pikkuinen. Mitä sinä täällä teet?”
Buneary tapitti minua ujosti. ”Buneary.” Sitten se kumartui hiukan etukenoon ja haisteli sylissäni olevaa oranssia munukkaa. ”Bun?”
”Se on pokémon muna.” Minä selitin. ”Haluatko koskea?”
Pieni Buneary ojensi varovasti vaaleanpunaisen käpälän ja tökkäsi varovasti munan kuorta.
”Buneary!”
”Sinäkin olet joskus ollut tällainen!” Minä naurahdin.
”Buneary?” Pikkuinen katsoi minua pohtien.
”Prim, minun Bunearyni kuoriutui munasta – se on ensimmäinen pokémon joka minulla on ollut munasta asti.”
”Bun.” Pikkuinen hymyili ujosti.
”Hyppää hartialleni.” Minä sanoin sille, pikku Buneary tapitti minua ihmeissään höristäen samalla pupun korviaan. Varmaan se pohti olinko todella sanonut noin.
”Teillä Bunearyilla on voimakkaat jalat, sinä kyllä pystyt hyppäämään. Vai tahdotko kiivetä?”
Olin havaitsevani pienen Bunearyn punaisissa silmissä pienen liikutuksen häivän, mutta se oli hetkessä tipotiessään. Kun pikkuinen loikkasi oikealle hartialleni.
”Mennään ulos muiden luo.” Minä sanoin ja nousin jaloilleni. Toinen jalkani oli yhä kipeä, mutta pystyin astumaan sillä ilman mitään ongelmia.
”Sinusta tulee vielä hyvä äiti, Harley.” Clara naurahti.
”Äiti? Minustako?” Minä älähdin melkein loukkaantuneena. ”Ei ikinä! Minä en halua että joku tai minä olisin riippuvainen jostakusta toisesta! Ajatuskin ällöttää.” Lopuksi minä irvistin.
”Hyvän äidin elkeet paljastuvat siinä miten hän hoitaa pokémonejaan.” Clara täsmensi lämpimästi hymyillen.
”No siinä tapauksessa minusta tulee hyvä äiti pokémoneille.” Minä mutisin. ”Ihmisille ei koskaan. Enhän minä edes siedä paljoa itseäni nuorempia.. kuinka sitten ihan pientä kersaa?”
Jep. Muistin liiankin hyvin, miten salipäällikkö Kinoko oli käynyt hermoilleni. Minua ärsytti se että nuoremmat olivat niin ollakseen, ja että sitä nuoremmat kiljuivat kuin syötävät ei väliä mitä niille sanoi. Joo, taisin olla hiukan ihmisten vihaaja. Ehkäpä se on syy miksi leikin lapsena pelkkien pokémonien kanssa – missä ei minusta ollut mitään pahaa.

Olin huomaamattani kävellyt takaisin keittiöön. Sen ikkunasta näin, miten Jill oli vetäytynyt puun varjoon nokosille, Ozzy touhusi jotain kukkakeossa Indigon kanssa, Prim sitoi sivussa kukkaseppelettä Kittylle ja minun reppuni oli tuotu yhden aurinkotuolin viereen. Reppu näytti ihmeen pullealta. Olin varmaan ryntännyt jonkun vaatteen ryttyyn, ja se pullisti reppuani tai jotain.
”Tuo on kai minulle varattu paikka?” Minä naurahdin ja astuin avonaisesta lasiovesta pihamaalle.
”Onpas täällä lämmin.” Minä pohdin. ”Kylläpä Kuurassa kevät tulee nopeasti, eilenhän oli talvi!”
”Buneary..” Pikkuinenkin lisäsi. Kävelin pihamaata ympäröivää kivitystä pitkin aurinkotuolin luo ja kävin sille istumakaamaan. Buneary kävi kerälle ja painautui vasten kylkeäni – kivuttuaan pois hartialtani.
”Swi! Swi! Swi!” Indigo huuteli kiiruhtaessaan miltei olemattomilla jaloillaan luokseni. Sitten se alkoi pomppia kuin hullu.
”Mikä hätänä, Indy?” Minä kysyin.
”Swinub!” Indigo parkaisi ja tuijotti ensin minua, ja sitten pulukka-reppuani.
”Ei hätää, Indy.” Minä rauhoittelin Swinubia. ”Joku vaatemytty siellä vain on. Ei mitään pommia.”
”Swinub! Swi!” Mutta Indigo olikin itsepäinen, se ei millään halunnut uskoa vaatemytyn aiheuttavan reppuni pulleuden.
”Hyvä on.” Minä huokaisin ja nousin istumaan vastahakoisesti. Kurottauduin reppuuni ja kaivoin sieltä, sen mikä pullisti reppu-parkaani.
”Katso ny..” Ja ennen kuin tajusinkaan, kädessäni pitelemä esine ei ollut mikään vaate. Se oli soikea ja lämmin musta pokémonin muna, jossa oli neon sinisiä pilkkuja ja sen pääosasta sojotti karvainen musta-sininen töyhtö. ”Mitä kehveliä? Tämä ei kyllä ole minun.” Eikä se ollutkaan, se kävi minulle selväksi heti kun älysin, että munan ympäri oli kierretty paketti naru, jossa roikkui kortti.
”Tästä munasta kuoriutuu Shiny Zorua. Minulla ei ole käyttöä sille, pidä sinä siitä hyvää huolta. NMT.”
”NMT?” Minä toistin. ”Se viherpiiperökö?”
”Swi!” Indigo nyökkäsi innokkaasti.
”Vai tämän sinä halusit minulle näyttää.” Minä pohdin. ”No siinä minä kahdesta kuin yhdestäkin munasta huolehdin.” Laitoin molemmat munat, sekä oranssin että musta-sinisen munan varovasti reppuuni vieretysten – ja reppuni näytti muuten entistä lihavammalta.
”Muuten Buneary.”
”Bun?” Pikkuinen nosti päänsä ja katsoi minua hämmästyneesti.
”Onko sinulla nimeä?” Minä kysyin. Pikkuinen Buneary sulki silmänsä ja pudisti päätään, minun kävi niin sääliksi sitä, että nostin pikkuisen syliini ja painoin sen rintaani vasten.
”Eihän se käy päinsä! Jokaisella on oltava nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Mietitäänpä..”
Katsoin Bunearya pitkään. Sillä oli kaunis hempeän vaaleanpunainen turkki, yhtä hempeä kuin pian kukkivalla ruusun nupulla..
”Siinä se on!” Minä innostuin. ”Sinun nimesi on Rosie. Olet kuin ilmetty pieni ruusun nuppu.”
”Buneary!” Rosie hihkaisi, se kuulosti onnelliselta. Se kääntyi ympäri ja levitti pienet Bunearyn käsivartensa syliini, kuin olisi yrittänyt halata minua.
”Taidat pitää siitä.” Minä naurahdin.
”Buneary!” Rosie katsoi minua punaiset silmät hehkuen, sitten se hymyili minulle Bunearyjen tapaan.
”Swinub, Swi!” Indigokin hihkui, kaipa se yritti sanoa: ”Hauska tavata, Rosie!”  

Kommentit

Cinna:


Aww, Rosie on (jos se nyt on vielä mahdollista) vielä suloisempi kuin Ozzy. Sinulla on kyllä niin loistava tapa kuvailla näitä pikkuisia pokemoneja niin, että niistä tulee syötävän söpöjä. Harleyn rakkausdraama alkaa vaikuttaa myös vielä mielenkiintoisemmalta, kehittyneeköhän se vielä tuosta johonkin… Clara vaikuttaa aika omaperäiseltä ja pirtsakalta persoonalta myöskin.. Ehkä sellaiselta ”perinteiseltä” majatalon ylläpitäjältä, mihin törmää tarinoissa. Tai ainakin minun pääni sisäisesti.

Ozzy, Kitty, Prim, Indigo, Jill ja Rosie saakoot 15 exp ja sinulle §30.

Vanhat Vihellyksen tarinat 13 > Romanttista hömppää

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Maaliskuussa 2013.

”Skaaaaar!” Kiljaisi sylissäni oleva vasta kuoriutunut Skarmory.
”Fee..” Mutisi pieni Feebas sen vierellä.
”Swiiiii!” Sininen Swinub äännähti.
Skarmory avasi siipensä, niin että otteeni kirposi kaikista kolmesta kuoriutuneesta. Ne rysähtivät lattialle, pieni Feebas putosi sinisen Swinubin selkään.
Skarmory sen sijaan liihotteli ympäriinsä tuijotellen muita pokémoneja ylen katsovasti.
Silloin juuri Brett, tuo ainainen iltojen piristys saapasteli ovesta sisään, ja minun on myönnettävä että se oli hauska näky. Sillä heti kun pieni Skarmory näki Brettin, se päätti syöksyä veljeni kimppuun.
”Skaaaar!” Pokémon karjaisi ja syöksyi ilmasta kohti veljeäni.
”Ääääk!” Brett karjaisi ja maastoutui.
Minä nauroin ja poimin maasta pudonneet pokémonit.
”Tuo on Brett.” Minä mumisin. ”Hän on suurimman osan ajastaan idiootti, älkää välittäkö hänestä.”
”Oshaiiik!” Ozzy hikkasi keittiön pöydältä.
”Swi?” Pieni Swinub katsoi Ozzya ihmeissään.
”Sitä se juopottelu teettää.” Minä mutisin. ”Älkääkä vain kokeilko, aiheutatte kouluttajallenne harmaita hiuksia.”
”Fee?”
”Pitkä juttu pikku.. Nemo. Joo Nemo on hyvä nimi sinulle.” Minä sanoin ja taputin Feebas-vaavini kovaa kuorta.
”Fee!” Nemo-Feebas vastasi.
”Swinub!” Pieni sininen Swinub röhkäisi – possu kun oli.
”Ja sinä saat nimeksesi Indigo.” Minä päätin. ”Sinä olet aivan Indigon näköinen.”
”Swi!” Pieni Swinub ilostui.
”Skaaaaaaar!”  Skarmory äännähti jahdatessaan veljeäni ympäriinsä.
”Hui saa..!” Velikulta karjaisi ja sen jälkeen kuulin ulko-oven pamahtavan auki ja sitten kiinni. Minä nauroin.
”No niin Skarmory tule tänne, niin ristitään sinutkin.” Minä kehotin. Ja Skarmory toki tuli, mutta tullessaan hirveällä tuntinopeudella se nokkaisi terävällä nokallaan minua suoraan oikeanpuoleiseen poskeen.
”Au!” Minä voihkaisin. ”Mikäs virka tuolla nyt oli?”
”Skaaaaar!” Skarmory julisti ja laskeutui eteeni. Se katsoi minua määrätietoisesti, ja vaikka sitä ei erottanutkaan, olin varma että Skarmory hymyili. Siitä tuli melkein mieleen..
Laskin muut pokemonit sylistäni.
”Hmm.. olet kova tyttö vai?” Minä naurahdin ja kosketin Skarmoryn metallin harmaita kasvoja.
”Skar!” Skarmory nokkasi poskeani.
”Auts!” Minä kiljahdin. ”Uskotaan sitten. Sinä olet ilmiselvä Jill.”
Olin aina tahtonut saada koulutettavaksi sellaisen pokémonin kuin äidin Starly. Sellaisen joka oli yhtä raisu, päätin että jos joskus kohtaisin yhtä raisun pokémonin, se saisi nimekseen Jill.

”Hei!” Vaimea ääni kutsui. ”Oletko kunnossa?”
Huuliltani pääsi pieni voihkaisu, päähäni koski, kuin Saph olisi käyttänyt päätäni trampoliinina.
”Sattuiko pahasti?” Ääni kuului uudelleen, se oli samettinen pojan ääni. Ihan liian läheltä kasvojani.
”Chikoriiii!” Kuulin Chikoritan parkuvan.
”Älä itke, Chikorita.” Kuulin pojan lohduttavan. ”Auts!”
”Oshawott!” Oshawott huusi kipakasti, ja silloin taivas avautui ylleni – tai siltä se ainakin tuntui. Kasvoni nimittäin kastuivat.
”Äh.” Minä mutisin ja raotin silmiäni. ”Ozzy, mitä ihmettä oikein pelleilet? Mitä hel-?”
Tiedättekö mitä näin? Näin pojan, jolla oli niityn vihreät pörröiset hiukset, sekä lämpimät siniharmaat silmät, saman pojan, jota vastaan muistelisin otelleeni. Eikä se ollut pahin asia, pahin asia oli se, että vastustajani makasi ihan päälläni.
”Mitä hittoa kuvittelet tekeväsi?”
”Oletko kunnossa?” Poika kysyi.
”En koska makaat häiritsevästi päälläni!”
”Chikoriiiiiriiii!” Ceres vollotti vieressäni.
”Oshaaaaa!” Ozzy takoi kädentyngillään päälläni makaavan pojan oikeaa hartiaa.
”Sattuuko johonkin?” Poika kysyi.
”No sattuu helvetisti!” Minä murisin. ”Ja sekin vain siksi että makaat päälläni.”
Poika vierähti pois päältäni. Haukkasin nopeasti happea ja nousin istumaan. Ozzy lätki vieläkin muukalaista, tällä kertaa se käytti apunaan kantamaansa simpukan kuorta.
”Riittää jo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Voi, Ceres. Älä nyt itke.”
Mutta Cereshän itki kuin seula. Ozzy kyllä lopetti vieraan mukiloinnin tajuttuaan että olin jälleen tajuissani, mutta pieni Chikoritani vain vollotti.

Liikahdin, tai oikeastaan yritin nousta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Vasemmassa jalassani oli karmean näköinen, verinen pitkä nirhauma, säären kohdalla. Sukkahousuni oli kulunut rikki koko alueelta.
”Aih. Ceres voisitko tulla tänne?” Minä kysyin. ”En taida voida oikein liikkua.”
”Chiko..” Ceres niiskutti, ja kipitti katse maahan painettuna luokseni. Nostin pikkuisen varovasti syliini ja katsoin suoraan sen punaisiin silmiin.
”Voi, Ceres.” Minä huokaisin. ”Annathan anteeksi? Ei minun olisi pitänyt käyttää sinua ottelussa, varsinkaan siinä mielentilassa.. onneksi sinun ei käynyt pahemmin.”
Olihan Ceresillä toki kasvoissa pari mustelman alkua, mutta muuten se oli täysin terve. Ceres vilkuili kyyneleet silmissä veristä jalkaani.
”Älä sinä siitä huolehdi.” Minä vakuutin. ”Kyllä minun koipeni kuntoon tulee.”
”Osha!” Ozzy murahti tuntemattomalle pojalle ja käveli suoraan eteeni käden tyngät eteeni levitettynä.
”Ozzy, auttaisitko?” Minä kysyin. Pieni Oshawott kääntyi heti minun puoleeni tummansiniset silmät kimallellen.
”Käyttäisitkö Water Gunia haavaan?” Minä kysyin. ”Se täytyy puhdistaa, ellen välttämättä halua hyppiä yhdellä jalalla.”
”Oshaawott.” Ozzy äännähti ja sylki suustaan vesiryöpyn jalalleni. Kylmä vesi kirveli vasten tuoretta haavaa, mutta se olisi pieni hinta, verrattaen siihen että haava tulehtuisi.
”Kiitos, kamu.” Minä hymyilin ja taputin Ozzya päälaelle. ”Yritetään päästä täältä ulos.”
”Osha!”
”Chiko!”
Yritin nousta ylös, mutta se oli hankalampaa kuin olin kuvitellut. Tai no ei nouseminen tuottanut minulle ongelmia, mutta pystyssä pysyminen tuotti.  Horjahdin oitis, ja olisin varmasti iskeytynyt taas maahan mutta, joku nappasi minut syliinsä, enkä ollut lainkaan iloinen siitä.
”Näpit irti minusta, viherpiipertäjä!”
”Et pysty kävelemään tuolla jalalla.” Vihreähiuksinen poika väitti. ”Etkä varmasti osaa ulos tästä luolasta ilman apua.”
”Minä sinulta apua kysy..” Minä murisin.
”Kuule, Harley – saanhan kutsua sinua etunimel-”
”Oshaaaa!” Ozzy kävi oitis vieraan kimppuun, ja yritti läpsiä poikaa uudemman kerran kuorensa kanssa.
”Ozzy, anna olla.” Minä huokaisin. ”Jos tahdon potkaista tuota, teen sen itse.”
”Oshawott.” Pieni Oshawott nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti.
”Oshawottisi on aika suojeleva.” Poika totesi. ”Siitä myös näkee, että se on hyvin kiintynyt sinuun. Tuo Chikorita taas..”
”Tuli mukaan vasta äskettäin.” Minä pistin väliin. ”Ja lakkaa arvioimasta pokémonejani, kiitos.”
”Et vastannut kysymykseeni.” Poika naurahti. ”Saanko kutsua sinua etunimellä, neiti Leroux?”
”Ihan sama.” Minä töksäytin ja liikahdin hermostuneesti. ”Mikäs sinun nimesi sitten on?”
Poika nosti päänsä ja tuijotti pitkään kivivyöryn tukkimaan tunneliin ennen kuin suvaitsi vastata.
”Jaa-a. En tiedä.” Poika huokaisi.
”Miten niin et tiedä?” Minä tivasin.
”No kun ei minua ole ikinä kutsuttu millään nimellä.” Poika sanoi hiljaa. ”Paitsi sinä äsken. Ehkä minun nimeni olisi Viherpiipertäjä..”
”Se oli haukkumanimi senkin pönttö pää!”
”Tai ehkä pönttö pää..”
”Sekin oli nimittelyä! Eikö sinulla ole aivoja?”
”Asiasta toiseen.” Poika sanoi. ”Meidän pitää päästä täältä pois, halusit minun auttavan, tai et. Totuus on, ettet pysty kävelemään tuolla jalalla, eikä minuakaan huvita jäädä tänne.”
”Mistä tiedän, ettet vain yritä varastaa pokémonejani?” Minä kysyin pisteliäästi.
”Minulla ei olisi sydäntä varastaa pokémoneja, jotka ovat jo kiintyneet kouluttajaansa.” Poika vakuutti, mutta ei se minulle riittänyt.
”Sano mitä sanot.” Minä murahdin. ”En aio antaa sinun yrittää mitään hämärää.”

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi minulla oli Ozzy, se kyllä piti huolen selustastani, ihan siltä varalta, että tämä olisikin juoni. Se nimittäin kulki kokoajan takanani, ja piti visusti silmällä vieressä kulkijaa. Ceres puolestaan kulki vierelläni, lehti nuupahtaneena. Ceresin vierellä kulki pieni Whismur, joka näytti aivan siltä kuin olisi juuri pillahtamassa itkuun.
Ja minun vieressäni – oikeastaan kiinni minussa kulki vihreätukkainen piipertäjä. Hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärilleni, ja mikä nolompaa, minun täytyi pitää hänestä tuen vuoksi kiinni! Onneksi kukaan tuttu ei ollut näkemässä.
Oli niin hiljaista, että jo melkein ehdin nauttia siitä. Mistään puolelta luolaa, ei kuulunut pihahdustakaan, tosin olimme siirtyneet synkkään tunneliin, jonka kuulemma piti viedä meidät suoraan route kolmoselle. Minusta tuntui että tämä oli jokin Terra Enterprisen salakäytävä.
”Anteeksi.” Pojan ääni rikkoi täydellisen hiljaisuuteni. ”Ei olisi pitänyt käyttää Uproaria tällaisessa paikassa.”
Katsahdin poikaa nopeasti. Hänen kasvonsa olivat vakavat, enkä uskonut hänen yrittävän mitään.
”No eipä minunkaan ideani otella luolassa, ollut mikään kuningasajatus.” Minä huokaisin. ”Jos jostain, niin siitä näkee, että vasta sain pokémonini.”
”Siksikö kun et pidä ihmisistä?” Poika kysyi. ”Siksikö hankit pokémonin vasta nyt?”
”No en.” Minä mutisin. ”Se johtui äidistäni. Hän kuoli kun olin yhdeksänvuotias ja sen jälkeen Charca Townissa alkoi liikkua huhuja, joita en välittäisi toistella. Mutta se sai minut inhoamaan kanssa olentoja, veljiäni lukuun ottamatta.”
”Ihmiset ovat ilkeitä, ja muiden tunteista piittaamattomia.” Poika totesi. ”Kuten se pinkissä kylpenyt tyttö luolan ulkopuolella.”
”Ai, huomasit sen.” Minä huokaisin.
”Sellaista väriläiskää ei voi olla huomaamatta.” Poika hymyili. ”Minkähän kokoiset aivot sillä tytöllä oli?”
”Herneen kokoiset.” Minä mutisin. ”Kuka ajattelisi itseään kun luolassa asuu myös pokémoneja.”
Silloin me katsahdimme toisiamme. Tunsin punan leviävän kasvoilleni.
”Whismuur!”
”Chikorii!” äännähtivät vierellämme kävelevät pokémonit uneksivasti.
”Älkäähän luulko liikoja!” Minä melkein kiljaisin. ”Minusta ei rikollisen heilaa noin vain tule!”
”Chiko, chiko.” Ceres naurahti ja iski minulle silmään.
”Hei!” Minä huudahdin. ”En siedä vihjailua!”
”Whismuur!” Pieni Whismur hehkutti ja tökki iloisesti hymyillen kouluttajansa jalkaa.
”Älähän nyt innostu, Whismur.” Poika toppuutteli. ”Se on niin tavattoman romanttinen pikku kaveri.”
”Eikö sinun pokémoneille ole lempinimiä?” Minä töksäytin.
Poika katsoi minua silmät pyöreinä. ”Ei. Pitäisikö?”
”No pitäisi!” Minä huokaisin. ”Jos kutsut pokémonejasi vain niiden lajin nimityksellä, eivät ne eroa muista. Mistä siis tiedät että pokémonisi ovat omiasi?”
”Tuossa on järkeä.” Poika sanoi hiljaa. ”Onko kaikilla pokémoneillasi sitten nimet?”
”Tietenkin on.” Minä hymähdin. ”Oshawottini nimi on Ozzy ja tuota Chikoritaa kutsun Ceresiksi.”
Poika katsoi hetken miettivästi Whismuria eikä sanonut mitään.

Hetken kuluttua huomasin jotain merkittävää, nimittäin ulos käynnin. Tänä vuonna oli varmaan satanut paljon, sillä luolan suulle oli koostunut melkein pienen järven kokoinen lammikko. Lammikossa ui pari Ducklettia.
”Noista tulee mieleen ensikohtaamiseni Saphiren kanssa.” Minä mutisin.
”Saphiren?” Poika toisti.
”Psyduckini.” Minä naurahdin. ”Tapasin sen täällä jokin aika sitten, Duckletit kiusasivat sitä ja..”
Joskus minun pitäisi oppia pitämään turpani kiinni. Sillä heti ääneni kuultuaan lammikossa uivat Duckletit kääntyivät ja mulkoilivat minua pahaenteisesti.
”Älä vain sano..” Minä mutisin.
”Niillä taitaa olla hyvä muisti.” Poika totesi. ”Löylytitkö nuo viimeeksi?”
Minä nyökkäsin. ”Mutta nyt ne ovat kutsuneet serkutkin mukaan.”
Duckletit kerääntyivät hetkessä luolan suulle. Niitä oli viisi.
”Ne eivät taida päästää meitä suosiolla.” Minä mutisin.
”Paha juttu.” Poika sanoi. ”Minulla on mukana vain kaksi pokémonia.”
”Minulta löytyy kyllä pokémoneja.” Minä mutisin. ”Mutta en tahtoisi otella.”
”Luulen ettei meillä ole vaihtoehtoja.” Viherpiipertäjä totesi. ”Sinähän osaat otella?”
”Osaan.” Minä virnistin. ”Osaatko sinä?”
”No, se nähdään pian.” Poika virnisti. ”Whismur, mene!”
”Matkaan, Kitty, Saph Ceres!” Minä huusin ja viskasin kavereiden poképallot ilmaan.
Ceres hyppäsi ketterästi Psyduckin ja Skittyn viereen, valmiina kohtaamaan Ducklett lauman. Ceresin toisella puolella seisoi pieni Whismur.
”Mene, Totodile!” Viherpiipertäjä huusi ja heitti poképallon Saphin viereen. Pallosta hyppäsi ulos ihastuttava pieni Totodile.
”Totodile!”
”Sinulla on Totodile!” Minä hihkaisin.
”Pidän vesipokémoneista.” Poika hymähti. ”Kuten nähtävästi sinäkin.”
”No niin, Saph. Näytä mitä olet oppinut!” Minä julistin. ”Näytä niille Scald!”
”Psy!” Psyduck murahti ja ampui suustaan ryöpyn höyryävän kuumaa vettä. Vesiryöppy osui suurimpaan Ducklettiin, se vaikutti olevan porukan pomo, sillä se oli tuijotellut meitä määrätietoisesti, siivet lanteilleen taiteltuna koviksen tyyliin. Muut Duckletit säikähtivät, kun niiden johtaja sai kuuman suihkun ja ne ottivat askeleen taaksepäin.
”Kitty, tee attrackt!” Minä määräsin. Luulen, että ainakin yksi noista – elleivät ne kaikki olleet poikia.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi hurmaavasti ja iski porukalle silmää. Joo en tiedä miten Kitty, joka piti aina silmiään ummessa, pystyi iskemään silmäänsä, mutta niin se vain teki!
Ducklettien suut loksahtivat auki ihmetyksestä. Noin se attract toimi.
”Pärjäätkö?” Minä huikkasin.
”Enköhän.” Poika hymyili. ”Totodile, tee bite. Whismur tee pound!”
Se että Totodilen leukojen sanottiin olevan voimakkaat, ei ollut vitsi, sillä kuului vain rusahdus – ja sen uhri, Ducklett rääkäisi kivusta. Ja Whismur, vaikka pieni olikin, oli siinäkin ytyä. Pieni pokémon nimittäin onnistui melkein kaatamaan vastustajan lyödessään sitä pienellä nyrkillään.
”Okei. Ceres tee RazorLeaf, Kitty, tee Tail Whip ja Saph jatka Scratcillä!” Minä neuvoin.
Ducklett lauma, johtaja pois lukien, oli aivan muissa maailmoissa johtuen siitä että ne kaikki olivat ihastuneet Attractin johdosta Kittyyn.
Kitty läimäytti vastustajaansa hännällään, niin tarmokkaasti päähän, että sitä alkoi huipata.
”Tee nyt Growl!”
”Nyaaaah!” Kitty naukaisi kovalla äänellä ja pamautti uutukaisen kerran kuolaavaa Ducklettia päin näköä, niin että lopulta vaaleansininen ankan näköinen pokémon lyyhistyi ja pyörtyi.
”Hyvin toimittu Kitty!” Minä kehuin sitä. Huomasin heti, että Ceresiä vastaan tappeleva Ducklett oli juuri rynnistämässä Chikoritaa kohti, varmaankin hyökkäysaikeissa. ”Ceres, hyppää, ja tee sitten ilmasta Tackle!”
”Chiko!” Ceres hihkaisi ja hyppäsi ilmaan, se vältti juuri ja juuri Ducklettin Wing Attackin. Ceres hyppäsi kevyesti ilmaan, ja rymähti kaikilla voimillaan alas, puskien koko kehollaan Ducklettia. Ducklett puolestaan ampui Water Gunilla, mikä ei juuri näyttänyt vahingoittavan Ceresiä. Päinvastoin, Ceres näytti virkistyvän vesisuihkusta entisestään.
”Tee RazorLeaf vielä kerran!”
”Chikorii!” Chikorita laukaisi päästään kasvavasta lehdestä monia teräviä kirkkaan vihreitä terälehtiä, jotka tekivät osuessaan pahaa vahinkoa. Ducklett-parka upposi veteen, ja tullessaan pintaan, se katsoi parhaaksi uida lipettiin.
”Hienoa, työtä, Ceres.” Minä kehuin. ”Pidä varasi, Saph!”

”Psy!” Saph huudahti. Se lensi päin minua kaaressa. En nojannut enää siihen viherpiipertäjään, oli vaikea seisoa omin jaloin, varsinkin kuin toisessa jalassani oli jotain vikaa ja siihen sattui ihan helvetisti. Eikä se että Saph törmäsi suoraan minuun, yhtään helpottanut oloani, mutta en usko Psyduckinikaan nauttineen lennosta.
”Saph, sattuiko?” Minä ähkäisin.
”Psy-y-y.” Pokémon äännähti. ”Duck?”
”Ei tässä hätää.” Minä ähkäisin. ”Yritä uudelleen. Tiedän että pystyt!”
”Psyduck.” Psyduck mutisi ja nousi takaisin jaloilleen.
”Tee Water Gun suoraan sen silmille!” Minä neuvoin. Saphire toki yritti tehdä Water Gunin, mutta samassa Ducklett käytti Defogia, ja nostatti sumun niiden välille. Saphire ei varmaan nähnyt eteensä, joten se tähtäsi Water Guninsa vika paikkaan. Ducklett käytti tilaisuutta hyväkseen, ja iski Psyduckia Wing Attackillä, suoraan kasvoihin, niin että Saphire kaatui nurin niskoin maahan.
Ducklett lähti paikaltaan käydäkseen hyökkäykseen, Kitty ja Ceres astuivat sivummalta askeleen eteenpäin, valmiina auttamaan.
”Pysykää siellä!” Minä käskin. ”Tämä on jotain, mistä Saphin täytyy selvitä yksin.”
Niin. Jos se ei selviäisi tästä, se ei ehkä koskaan vahvistuisi.
”Saph, nouse ylös!” Minä huusin. ”Voit vielä voittaa. Älä nyt helvetissä luovuta!”
Psyduck avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Tiesin ettei se ehtisi nousta uudelleen jaloilleen, ennen Ducklettin seuraavaa hyökkäystä.
”Estä sen tulo Scaldilla!” Minä huusin.
”Payduckduckduck!” Saphiren suusta pulppusi höyryävän kuumaa, vettä suoraan lähemmäs rynnistävän Ducklettin päälle, vesiryöppy työnsi sen kauemmas, ja antoi näin Saphirelle aikaa nousta takaisin jaloilleen.
”Hyvä, Saph!” Minä kehuin. ”Tee nyt vastaisku Skratchillä ja yhdistä se Tail Whipiin!”
”Duck!” Saphire äännähti ja lähti kömpelösti juoksemaan kohti vastustajaansa. Saphire löi Ducklettia kipeän näköisesti viime metreillä otsaan Scrathillä, kääntyi nopeasti ja viimeisteli hyökkäyksen Tail Whipillä, jonka iski suoraan kilpailijansa päähän.
Ducklett alkoi vaappua huimasti. Oli aika lopettaa tämä.
”Viimeistele Water Gunilla!” Ja sen Saphire myös teki, se sylki suustaan vesiryöpyn kohti voipunutta Ducklettia. Se oli sitten siinä.
”Hyvin tehty, Saph!” Minä kiljaisin. ”Tiesin että pystyt siihen, olen niin ylpeä sinusta!”
Saphire lennähti lammikkoon persuksilleen ja katsoi pää kallellaan pyörtynyttä ankkapokémonia, se ei vielä tainnut ymmärtää mitä tuli tehtyä.
”Nya!” Kitty naukui.
”Chikorii!”
”Oshawott!”
Saphire nousi ylös vedestä, ja katsoi kaikkia pää kallellaan, sitten se punastui.
”Turhaan siinä punastelet.” Minä huokaisin. ”Teit sen ihan itse. Voitit Ducklettin.”
”Psyduck.” Saphire kahlasi lätäkön poikki, se kömpi minun ja muiden pokémonien luo. Kaappasin päänsärkyisen ankan syleilyyni, kuten muutkin ottelijat.
”Olen tosi ylpeä teistä kaikista!”
”Psy?” Saphire ihmetteli silmät suurina.
”Kyllä myös ei vaan erityisesti sinusta, Saph!”
”Chiko..” Kuulin Ceresin äännähtävän, mutta en enää nähnyt sitä. Eikä mikään ihme, sillä kirkas valo sokaisi meidät kaikki.
”Mitä ihm..”
”Bay!”
”Anteeksi, mitä?”
”Bay!”
”Ceres, sinäkö se olet?”
”Bayleef!”
”Herranjumala.. kehityitkö sinä?” Minä älähdin ja katsoin ainakin kaksinkertaisen suureksi kasvanutta vaaleankeltaista, pitkäkaulaista pokémonia, jonka kaulaa ympäröi vehreä lehdistä tehty kaulapanta ja päässä kasvanut lehti oli muuttanut otsaan sekä kasvanut entisestään.
”Bay!” Ceres hihkaisi ja hymyili minulle hellyyttävästi, sitten se painoi otsansa hellästi poskeani vasten, puskien samalla kasvojani.
”Onnittelut taitavat olla kohdallaan, Ceres.”
”Nyaah!” Kitty katsoi Bayleefia ihailevasti. Saphire lensi hämmästyksestä nurin ja Ozzy nyökytteli päätään.
”Sinä todella osaat, otella.” Poika sanoi ja keräsi maasta poképallonsa.
”Oliko siitä nyt epäilystäkään?” Kysyin haastavasti.
”Eipä kai.” Poika hymähti. ”Jatkettaisiinko matkaa.”
Minä nyökkäsin. ”Kauanko seuraavaan kaupunkiin on?”
”Kauan.” Poika vastasi. ”Mutta seuraavan routen varrella on pokémonien päiväkeskus, voit varmasti levätä siellä.”
”Ja sinäkö lähdet oitis rikollisoimaan?” Minä mutisin.
”Niin minä ajattelin.” Poika sanoi hiljaa. ”Kuule, on parempi ettei meitä nähdä yhdessä.”
”No tuosta olen samaa mieltä!” Minä mutisin.
”Tulehan sitten.” Poika auttoi minut jälleen jaloilleni, ja noloa kyllä, minun oli taas tukeuduttava häneen. Kutsuin kaikki Ozzya lukuun ottamatta takaisin palloihinsa, ja pallot laitoin turvaan reppuuni.

Kun jalka on näinkin kipeä kuin minun silloin, jokainen askel tuntuu pitkältä. Eikä edes pieni keskustelu saa kipua loppumaan.
”Kuule minä vähän mietin.” Poika aloitti.
”Niin, mitä?” Minä murahdin.
”Sanoit äitisi kuolleen, miten hän..”
”Ei minulle koskaan kerrottu.” Minä huokaisin. ”Veljet eivät puhu siitä. Useimmat eivät edes käy kotona, muuta kuin jouluna.”
”Asutko sinä siis yksin?” Poika kysyi.
”En toki.” Minä mutisin. ”Onhan minulla ylihuolehtiva Qwill.”
”Se tummahiuksinen poika sieltä faniclubilta?”
Minä nyökkäsin.
”Entäs teidän isänne?” Poika uteli.
Pääni löi tyhjää. ”Jaa-a. En osaa sanoa. Kumma kyllä, en muista hänestä juuri mitään.”
”Niinkö?” Poika kysyi.
”Mitä minun perhe-asiani sinua kiinnostavat?”
”Oshawott!” Ozzy murisi.
”Kunhan kysyin.” Poika mutisi. ”Koska minulla ei ole perhettä.”
Katsoin poikaa silmät suurina. ”Ai jaa..”
”Mutta ei se mitään.” Poika hymyili. ”On minulla sentään pokémonit.”
”Jos olo on yksinäinen, mikset hanki liutaa ystäviä?” Minä paukautin. ”Sinun naamallasi se saattaisi onnistua..”
”Mikset itse hanki poikaystävää, Harley?” Poika pisti takaisin.
”Minulla on liian ruma naama, siksi.” Minä vastasin. ”Enkä minä halua tuhlata aikaani ylimääräiseen draamaan.”
”Tytöt eivät ymmärrä minua.” Poika naurahti. ”Enkä tule toimeen ihmistenkään kanssa.”
”Yllättävää..” Minä mutisin. ”Missä se keskus on?”
Koska keskustelumme alkoi valua siihen suuntaan, mistä en todellakaan pitänyt, oli ainoa pelastukseni löytää se himputin keskus, jotta pääsisin eroon tuosta mäntistä.
”Se on tuolla tien keskellä.” Poika huomautti.
”No vauhtia sit-teeen!” Kiljaisin loput lauseesta, vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tyhmä. Astuin askeleen kipeällä jalallani askeleen, joka oli vähän liian iso. Horjahdin, enkä iskeytynyt maahan, se hyyppä oli ottanut minut vastaan.
”Oletko aina noin tempparamenttinen vai olenko poikkeus?” Hän hymyili ja nosti minut syliinsä, kyllä, syliinsä.
”Mitä helvettiä oikein teet?” Minä kiljaisin.
”Alat olla niin poikki, ettet jaksa kävellä.” Poika huomautti. ”Kantaminen sujuu nopeammin.”
Silloin Ozzy ystävällisesti hyppäsi pojan hartialle ja alkoi läpsiä tämän poskea kiivaasti.
”Sitä paitsi, kohta tupruttaa lunta.” Poika pohti, jättäen Ozzyn huomiotta. ”Se vain vaikeuttaa liikkumistasi.”
”Onneksi kukaan tuttu ei ole näkemässä.” Minä murahdin.
”Olisiko se noloakin sinulle?” Poika nauroi.
”Brett ja Troy potkisivat sinua persuksille!” Minä ilmoitin. ”Ellei Ozzy ehtisi ensin – mitä kyllä veikkaan.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä ja jatkoi päättäväisesti harjoitusmaalitaulunsa mätkimistä.
”Onpa se suojeleva.” Poika totesi. ”Sen täytyy olla hyvin kiintynyt sinuun.”
”Et tiedä puoliakaan.” Minä pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
Hän käveli nopeaa tahtia, halusi kai päästä eroon minusta yhtä nopeasti kuin minä hänestä. Oli kieltämättä kylmä, se johtui Kuuran kylmästä talvesta ja siitä viimasta, mikä puhalsi lakkaamatta. Olinpa taas kerran fiksu, kun lähdin hameessa matkoille..

Route kolmen varrella oli todellakin pokémoneille tarkoitettu päiväkeskus.  Se oli suuri, tiilirakennus, jossa oli suuri puutarha, jossa leikkivät pokémonit. Pihalla seisoi vanha muori, jolla oli kunnon talvivaatetus päällään, aina toppatakista paksuun villamyssyyn. Hän huomasi meidät oitis, ja hänen huulilleen kohosi ystävällinen hymy. Sanokaa minun sanoneeni me erotiumme tavallisista ohi kulkijoista kuin kourallinen kipeitä peukaloita, vain siksi että herra viherpiiperön oli pakko kanniskella minua, kuin jossain Lumikissa prinssi uljas kanniskeli sitä prinsessaansa.
”Hyvää iltaa.” Vanha nainen toivotti meille ystävällinen pilke vanhoissa vaaleanvihreissä silmissään.
”Iltaa.” Poika vastasi ystävällisesti. ”Mietin voisimmeko me..”
Vanha nainen nyökkäsi, kuin olisi jo tiennyt, mitä poika aikoi kysyä.
”Tietysti, kultaseni. Odotapa hetki, tulen avaamaan teille oven.”
Ne olivat elämäni toistaiseksi pisimmät pari minuuttia. Nyt tiedän, että kylmyys ja jalkani vihlova kipu olivat sekoittaneet pääni. Tuijotin tuota vihreä hiuksista muukalaista. Hän alkoi jo näyttää väsyneissä silmissäni komealta. Hänen täytyi olla aika vahva, koska hän jaksoi kannatella minua, olinhan sentään aika painava – en lihava mutta silti..
Poika kääntyi katsomaan minua, ja juuri sillä hetkellä maailman luonnollisimmalta asialta. Hänen siniharmaat silmänsä tarkastelivat minua, eivät arvioiden vaan jotenkin muuten, enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Kumma kyllä, sillä hetkellä myös Ozzyn nyrkin takomiset, eivät kuuluneet yhtä selvästi kuin hetki sitten.
Päiväkeskuksen mahongin värinen ovi aukeni, rouvashenkilöllä ei ollut enää talvivaatetusta yllään, vaan sinivalkoinen työasu, takkeineen päivineen.
”Tulkaahan sisään.” Hän sanoi ja astui pois oven suusta.
Oli ihanaa päästä sisälle lämpimään kylmästä viimasta, mutta edes se ei saanut Ozzya lopettamaan vihansa näyttämistä.
”Teille taisi tulla äkkilähtö.” Nainen päätteli.
”Että mitä?” Minä kysyin.
”Voi kultaseni, suotta sitä salailet.” Hän hykersi. ”Kerrankos sitä vain nuoria ollaan. On todella ihanaa nähdä vasta rakastunut pari..”
”Hei, hetkonen-” Minä yritin, mutta en saanut suun vuoroa.
”Mistäs asti sitä on karattu? Kultaseni, tuollaisessa säässä ei parane lähteä, nythän on talvi voit vaikka vilus..”
Minä aivastin, ja värähdin kylmästä.
”Voi, voi.” Nainen päivitteli. ”Poikaseni, viehän tyttösi tuohon käytävän päässä olevaan huoneeseen.”
”Hienoa.” Minä mutisin. ”Nyt hän luulee että olemme jotain rakastavaisia.”
Pojan kloppi hymyili. ”Ei se minusta niin paha asia ole..”
”Mitäs tuo tarkoitti?” Minä tivasin.
Poika nauroi, ja lähti viemään minua naisen neuvomaan suuntaan. Päiväkeskus oli sisältä oikein viihtyisän oloinen. Joka puolella oli erilaisia ovia, ikkunoitakin oli paljon, joka puolelta näki ulos, moinen avaruus miellytti minua.
Pitkän käytävän päässä oli tyhjä huone, jonka ovi oli jätetty sepposen selälleen.
”Tämä se varmaan on.” Poika totesi ja astui sisään.
Huone oli kuin sairaalahuone, mutta kotoisampi. Seinät oli tapetoitu persikan värisellä tapetilla, ikkunan verhot olivat vaalean oranssit ja sängyn – sanoisinko sittenkin parisängyn lakanat olivat vaalean, pastellin keltaiset. Siihen hän minut asetti. Tuntui kieltämättä mukavalta päästä makuulle, olin väsynyt. Ozzy pomppasi nuorukaisen hartialta oitis viereeni ja toljotti minua huolestuneena.
”Ei tässä hätää, Ozzy.” Minä sanoin hiljaa ja taputin Oshawottin päälakea.
”Osha..”
”Voit kohta jo paremmin.” Poika vakuutti, ja peitteli minut tuolilta, sängyn vierestä löytämällään hunajan värisellä huovalla.
”Mitä sinä välität?” Minä murahdin. ”Mehän olemme vihollisia.”
”Olemmeko?” Poika katsoi minua ihmeissään. ”Mutta ei meidän tarvitsisi olla.”
”Mitäs tuo sitten tarkoittaa?” Minä utelin.
”Oshawott!” Ozzy huudahti ärtyneesti.
 

”Täällähän te olettekin.” Vanha muori sanoi ystävällisesti. ”Nuorta lempeä on ilo katsella.”
”Kuulkaas nyt kun me emme ole..” Aloitin mutta lopetin siinä vaiheessa kun Ozzyn tavallisesti valkeat kasvot alkoivat muuttua väriltään myrkyn vihreiksi, ikään kuin se olisi voinut pahoin.
”Kun minulla on jo söpö poikaystävä.” Minä sanoin ja taputin uudestaan Ozzyn päätä, Oshawott hymyili lempeästi.
”Onpa siinä suloinen, Oshawott!” Vanhus päivitteli. ”Saisinkohan minä ottaa sen ruokittavaksi?”
”Jos siitä ei ole vaivaa.” Minä vastasin. ”Voisivatkohan muutkin pokémonini..”
”Totta kai kultaseni.” Vanhus hymyili. Vedin reppuni selkäni alta ja avasin ne. ”Prim ja Kitty saattavat olla vähän villejä, eikä Lily tykkää pojista, Saphire on vähän heikko ottelun jälkeen ja..”
”Huolehdin niistä.” Vanha rouva vakuutti. ”Nuorimies, otanko sinunkin pokémonisi?”
”Ottakaa vain.” Sanoi poika, ja ojensi vyöllään olleet poképallot vanhalle rouvalle.
”Hoidan kyllä jalkasi kuntoon, tyttöseni.” Vanha rouvashenkilö vakuutti. ”Mutta nyt sinun täytyy levätä.”
Minä nyökkäsin, katsahdin viimeisen kerran Ozzya, joka rimpuili vanhan rouvan sylissä, ja katsoi minua hätäisesti.
”Ei hätää, Ozzy.” Minä vakuutin.
Vanha rouva meni sitten pois, sulkien oven perässään. Poika istuutui viereeni, ja teki jotain hämmentävää – hän heittäytyi vierelleni pitkäkseen ja haukotteli.
Katsoin poikaa tarkkaan, jokin hänessä tuntui oudolta, enkä tarkoita vain pahalla tavalla.
”Kuka..” Minä kuiskasin. ”Kuka hitto sinä oikein olet?”
Poika hymyili, mutta huomasin hänen äänessään hivenen pettymystä. ”Minähän kerroin, olen nimetön poika.”
”Mitä sinä minusta haluat?” Kysyin hiljaa.
”Juuri nyt, haluan että nukut ja keräät voimia.” Poika vastasi lempeästi hymyillen.
”En voi nukkua täällä.” Minä kielsin. ”Sinusta ei koskaan tiedä.”
”Kyllä voit, Harley.” Poika kiisti. Hän koski kädellään ohimoani, työntäen osan otsahiuksistani Ja tuota.. kumartui ja painoi suukon otsalleni.
Silmäni painuivat kiinni heti sen jälkeen, eikä siitä edes keskusteltu.

Kommentit:

Cinna


Hmm, silmäänsä vinkkaava Skitty. Menin sitten tuosta inspiroituneena googlailemaan, millaisena ihmiset pitäisivät Skittyn mahdollisia silmiä. Löysin tuloksena vain yhden faniteoksen; Eikä sekään ollut ”perinteinen” Skitty, vaan fanitehty eri muoto. Ehkä kaikkien pokemonien silmiä ei ole tarkoitettu koskaan avattaviksi.

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeastaan ihan symppikseltä kaverilta, ehkä Harleyn rakkausura tästä alkaa kehittyä johonkin suuntaan. Olisi mukavaa, jos hän jostakin nimen vetäisisi itselleen, mutta ehkä sitten jossakin vaiheessa. Miten muuten tuon alun kanssa, siis tuo kursivoitu pätkä, kun sehän kuvasi tuota, mitä tapahtui jo pari tarinaa takaperin, tai pikemminkin sen jatkoa. Selkeytti sitä ainakin, mutta mietin, että miksi olit sen tuolla tavalla hassusti laittanut tämän alkuun?

* Sinulle tästä §50
* Kitty/Ceres/Saphire 30 exp
* Ystävänpäivätavarat + Saavutus

Vanhat Vihellyksen tarinat 12 > Ällöttävän pinkkiä menoa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2013.

Huokaisin syvään. Ozzy keikkui hartiallani, kilpaa reppuni kanssa.
”Ole onnellinen siitä, ettei sinulla ole sisaruksia.” Minä mutisin ja katsoin ärtyneenä punahiuksista typerystä, joka roikkui sitkeästi perässäni.
”Osha?” Ozzy ei tietenkään ymmärtänyt, miksi sen kouluttaja oli tympääntynyt. Se tuijotti minua sinisillä nappisilmillään kysyvästi.
”Niin, ethän sinä voi ymmärtää, Oz.” Minä huokaisin. ”Mutta kun joutuu tuijottamaan tuota virnettä, melkein kaksikymmentä vuotta..”
”Kiitos.” Tim letkautti. ”Minäkin rakastan sinua, sisko pieni.”
”Kukaan ei pyytänyt sinua mukaan, Tim.” Minä murahdin.
”Mutta minä tulen silti, vain siksi etten halua jättää suloista sisartani oman onnensa ojaan.” Tim leperteli typerä ilme kasvoillaan. Hän näytti hölmöltä, punaisen kiharan hiuspehkonsa kanssa virne naamallaan.
”Oshawott.” Ozzy totesi.
”Eli minne mennään?” Poika rallatti.
”Tallgrass Cityyn.” Minä murisin. ”Rivier Caven läpi. Ja sinä et tule mukaan.”
”Miksen?”
”KOSKA minä olen jo iso tyttö, ja osaan pitää huolen itsestäni.”
Vai osaanko? Tämän seikkailun päätyttyä, sitä on toki hyvä kysyä. Vaikka mistä minä olisin tiennyt, että se luolan käytävä sortuu? Voisin jopa sanoa että se oli Terra Enterprisen munukka varkaan syytä, mutta osittain se oli myös omaa syytäni. Ette varmaan ymmärrä, mitä selitän? No tämä seikkailu selittäköön.

Kaikki alkoi sinä aamuna, kun heräsin yläkerran kylpyhuoneesta, kyllä kylpyhuoneesta. Nukuin makuupussissa, kylpyammeen vieressä. Miksikö? No siksi, että Nemo nukkui siellä. Pieni Feebas olisi kuivunut, jos se olisi nukkunut tyynnytetyssä korissa, siksi se nukkui vedellä täytetyssä ammeessa. Ei se yksin nukkunut, Sapphire halusi välttämättä pitää pikkuiselle seuraa. Heräsin sinä aamuna, kun sain splashin kasvoilleni.
”Feebas Fee!”
”Huomenta, Nemo.” Minä mutisin. ”Viisi minuuttia vielä..”
”Psy!”
Sitten Saphire roiskutti vettä naamalleni.
”Okei, okei!” Minä murahdin. ”Noustaan sitten ylös!”
Oli muuten hyvä että päätin juuri silloin nousta ylös, sillä isoveljeni Brett päätti könystellä vessaan juuri sillä hetkellä.
Hänen kasvonsa venähtivät, kun hän näki minut leiriytyneenä kylpyammeen eteen.
”Mitä hel..”
”Huomenta, Brett.” Minä mutisin.
”Mitä sä täällä teet?” Poika kysyi äimistyneenä. ”Ai, mä tajuan! Sä pakenit tänne sitä metalli-hirviötä!”
”Brett Elijah Leroux.” Lausuin hiljaa ja nousin ylös, jokseenkin kankena. Marssin veljeni eteen, ja tiesin näyttäväni kamalalta, sillä näytin sellaiselta joka armas aamu. Mutta tänä aamuna taisin näyttää erityisen pelottavalta, koska Brett näytti sen verran pelästyneeltä ja astui vielä askeleen taaksepäin.
”Öö.. mä..”
”MINUN Skarmoryni ei ole mikään hirviö ettäs tiedät!” Minä karjaisin. ”Jill on loistopokémon ettäs tiedät! Sitä paitsi, kuka tahansa tuon hajuinen, ansaitsee saada Skarmoryn kimppuunsa.”
”Mitäs toi tarkoitti?” Brett kysyi haastavasti ja laski toisen kätensä lanteilleen.
”Juuri mitä sanoin, rakas veljeni.” Minä sanoin jokseenkin sarkastisesti ja työnsin häntä ovesta ulos.
”Hei! Mun pitää..”
”Et pokémonieni nähden!” Minä julistin. ”Mene alakertaan!”
”Mut sittenhän mun pitää ohittaa sun huoneesi ja..” Brett takelteli.
”Jill nukkuu.” Minä murahdin, ja työnsin hänet pois huoneesta. ”Oletettavasti.” Sitten löin oven kiinni.
”Mitä tarkoitat ’oletettavasti’?!” Brett karjui ja paukutti puista kylpyhuoneen ovea.
”Tuota kun jatkat, herätät kuolleetkin.” Minä naurahdin.
”Voi, paska!” Brett kirosi ja vaimeasta pamauksesta päätellen hän potkaisi ovea. ”Auts!”
”Noin siinä käy.” Minä sanoin hyvilläni.
”Fee! Fee!” Nemo loiski iloisesti ammeessa.
”Kohta kuulette..” Minä naurahdin. Ja olin oikeassa.
”SKAAAAAAAAAAR!”
”UAAAAAAAAAGH Auts! Irti! Tuhma Skarmory! Hei, lopeta! Varo, kohta mä..UAAAAH”
Tömähdys ja epämääräistä kolinaa.
”Arvasin.”

”No niin kaverit.” Minä käännyin pokémonieni puoleen. ”Lähdetään täältä, sillä välin kun nuo toopet joko koisivat tai syövät aamupalaa.”
”Duck?”  Sapphire katsoi minua kysyvästi.
”Syödään LeafTownissa. Sinne ei ole pitkä matka.” Minä hymyilin.  ”Sieltä pääsee nopeasti TallGrass Cityyn, ja haluan päästä jatkamaan matkaani.”
”Fee!” Pikku Nemo loiski iloisena ammeessa. Taputin pikkuista pään laelle.
”Niin sitä pitää, Nemo. Taidatkin olla valmis seikkailuun. Ja Saph, pitää sinusta varmasti huolta.”
”Psy!” Saph hihkaisi, ja lensi ammeessa takamukselleen, mistä seurasi loiskaus – myös minun naamani kastui siinä rytäkässä. Saphire katsoi minua anteeksi pyytävästi.
”Ei haittaa, Saph.” Minä naurahdin ja taputin vuorostani kömpelön Psyduckini päätä. ”Minun pitikin pestä kasvoni.”
Sen jälkeen harjasin tummanpunaiset hiukseni, sain kirota sitä, että hiukseni olivat osittain kiharat, sillä takut koituisivat joskus vielä kaljuuntumisekseni.
”No niin, kaverit.” Minä mutisin. ”Palloihinne siitä, lähdetään ihan kohta.”
Niin minä sitten kutsuin ne takaisin palloihinsa, jotka olin illalla – tai totuuden mukaan keskiyöllä jättänyt kylpyammeen reunalle.
”Takaisin, Nemo. Takaisin, Saph.”
Oli hyvä, että tajusin tulla ulos kylpyhuoneesta, sillä huoneessani oli käynnissä sota. Ozzy tappeli Jillin, Skarmoryn kanssa. Ozzy paralla oli naarmuja kasvoissaan.
”Jill!” Minä huusin. ”Toivottavasti sinulla ei ole kynsiäsi tässä!”
”Skaar.” Skarmory äännähti ja naksautti niskojaan omahyväisesti.
”Pyydä anteeksi.” Minä vaadin. ”Ja sitä paitsi.”
Katsoin huonettani, joka näytti lähinnä siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pätkä dynamiittia. Sänkyni esimerkiksi näytti siltä, kuin siinä olisi nukkunut lauma leijonan pentuja, pienen vastakuoriutuneen Skarmoryn sijaan. Lakanat oli revitty riekaleiksi, peitossa oli reikiä ja tyynyt oli revitty kahtia. Tästä tuli ihan mieleen yksi lapsena leikkimäni leikki, jota tapasin leikkiä äidin turhan raisun Pidoven kanssa. Leikin nimi oli ”sänkysota – eli sängyn möyhennys”. Äidillä meni usein hermot minuun ja Pidoveensa. Hän tapasi karjua meille naamapunaisena – kuten minä nyt Jillille.
Minua alkoi naurattaa, ei vain muisto siitä, vaan myös se että kuulostin ihan äidiltäni. Jill katsoi minua kuin kajahtanutta kun aloin nauraa kippurassa kesken saarnan.
”Anteeksi tuosta.” Minä rykäisin. ”Mutta Jill, pyydä anteeksi Ozzylta. Et saa käydä omiesi kimppuun.”
”Skaar.” Skarmory mutisi ja näytti punnitsevan sanojani, varmaankin miettien kannattaisiko minua totella vai ei.
”Jill.” Minä käskin vaativasti. ”Pyydä anteeksi. Nyt.”
Olin varma että kuulin Jillin tuhahtavan, sitten sen teräväkärkiset linnun kasvot punehtuivat hiukan ja se liimasi katseensa lattiaan.
”Skaar.” Se lopulta päästi suustaan, mutta mulkoili minua sitten ärtyneesti.
”Palaa, Jill.” Minä huokaisin ja kutsuin neidin takaisin palloonsa. ”Oletko ok, Ozzy?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
Kitty ryömi pois sänkyni alta ja pökki jalkojani helpottuneena.
”Ei hätiä, Kitty.” Minä hymähdin. ”Vaara on ohi. Palaa sinäkin palloosi.”
 Samaan aikaan Lily, Belle, Prim ja Ceres mönkivät pois vaatekaapistani, kaipa ne olivat evakuoineet itsensä sinne sodan ajaksi.
”Oletteko kunnossa?”
”Beautii!”
”Fuuuur~”
”Bun!”
Kaikilla kolmella näytti olevan kaikki hyvin mutta Ceres oli asia erikseen. Sen terälehti oli nuupahtanut, ja pikkuisen pää myös, se katsoi maahan ja sen ilme oli sellainen, kuin hyvin ahdistuneella ihmisellä joka yritti kaikin voimin pitää ahdistuksen sisällään.
”No niin, kaverit. Palatkaa palloihinne.” Minusta oli parasta kutsua Lily, Kitty ja Belle takaisin palloihinsa, sillä Ceres tuskin välitti itkeä kaikkien nähden.
Huokaisin syvään ja heitin muiden poképallot sivuun.
Kävelin pienen Chikoritan luo, huomasin heti miten se pidätteli kyyneliään.
”Mikä hätänä, Ceres?” Minä kysyin. ”Kaikki ok?”
Silloin Ceres alkoi parkua kovaan ääneen. Se oli hyvin ylpeä pieni pokémon, se ei pitänyt muiden seurasta tai ylipäätään tunteidensa näyttämisestä.
”Voi sinua, Ceres.” Minä kuiskasin ja nostin Chikoritan syliini varovasti. Yleensä se olisi potkinut ja sätkinyt, niin etten olisi millään saanut pideltyä sitä.
”Ei ole mitään hätää.” Minä yritin lohduttaa. ”Vaikka ei siltä näytä Jill on itse hyvin hämillään. Sehän kuoriutui vasta, ei se ole tottunut vielä muiden seuraan. Tiedän koska minä olen itse vähän samanlainen, siksi minä tahdon lähteä täältä pois pikimmiten.”
”Chiko?” Chikorita katsoi minua miettivästi.
”En minä pidä ihmisten seurasta.” Minä mutisin. ”Mutta sitä et kyllä kerro kellekään.”
”Chikorii.” Ceres pudisti päätään.
”Ja jos haluat, voin kantaa sinua sylissäni kunnes päästään Rivier Caven läpi.” Minä ehdotin. ”Pitäisitkö siitä?”
Ceresin kyyneleisille vaaleanvihertäville kasvoille kohosi hymy ja se nyökytti päätään.
”Ensin meidän pitää löytää Indy.” Minä totesin. ”Muistathan sen höpsön sinisen Swinubin?”
Toki Ceres sen muisti, se nyökkäsi heti. Mutta silloin Ozzy astui kuvaan, sänkyni jalkaan nojasi vanha kunnon kapsäkkini, herra tönäisi sen nurin. Sisältä kuului säikähtänyt huuto:
”Swiiiiinub!”
”Siellähän sinä olet, Indigo!” Minä huokaisin. ”Voit tulla ulos nyt, vaara on ohi.”
Repustani kömpi pieni pyöreä sikapokémon, jonka turkki oli sininen. Turkki oli aivan keksin muruissa – ilmeisesti Indy oli joko istunut keksipaketin päällä – ei, kyllä se oli syönyt kokonaisen paketin kaurakeksejä, sillä sen suuta kehysti hirvittävä muruvana.
”No ainakin joku meistä on syönyt aamiaisensa.” Minä naurahdin. ”Oletko lähtö valmis, Indy?”
”Swi!” Pikku Swinub hihkaisi.
”Hyvä, koska lähdemme heti kun olen saanut vaatteet kiskottua ylleni.” Minä julistin ja poimin jalkojeni juuresta tyhjän poképallon. ”Palaa.”
Punainen lasersäde imaisi Indigon mukanaan pallon sisään. Asetin Ceresin sänkyni päälle muodostuneen höyhen kasan päälle – höyhenet olivat kai tulleet Jillin repimistä tyynyistä, minun oli aika vetää vanhat vaatteeni, mustat sukkahousut sekä musta-valkoinen mekko päälleni.

Lähtemiseen tuntui tuhrautuvan yllättävän paljon aikaa, siksi säästän teidät yksityiskohdilta, sillä teitä tuskin kiinnostaa tietää miten Brett kirosi Jilliä ja urputti minulle mennessäni alakertaan. Tai siitä miten eräs tietty Axew oli piilottanut toisen saappaani, enkä meinannut löytää sitä mistään.
Kun lopulta pääsin ulos talosta, sain huomata että saisin uuden stalkkerin Qwillin tilalle.
”Hei, Harley!” Kuulin nuorimman isoveljeni huikkaavan, jostain selkäni takaa. ”Odota, minä tulen mukaan!”
”No, etkä tule!” Minä huusin. ”Ozzy, lakkaa keikkumasta reppuni päällä!”
”Osha!” Ozzy äänteli iloisena.
Paukautin oven kiinni nopeasti ja puristin käteni Chikoritan ympärille.
”Yrittäköön lähteä seuraamaan meitä.” Minä kuiskasin Ceresille.
No lopun voinette arvata. Juuri kun olin päässyt takaisin Route ykköselle takiainen alkaa jahtaamaan minua..
”Harleyliini, odotaaa~!”
”Enkä odota! Ozzy pidä kiinni, koska nyt mentiin!” Täytyy sanoa että se oli nopein koskaan juoksemani lenkki, tosin Route ykkönen ei ollut järin pitkä. Mutta lopulta minäkin väsähdin, ja minun oli aivan pakko hyväksyä Timin seura.

Päästessämme takaisin TallGrass Cityyn olin enemmän kuin mielissäni, siitä että sain taas tavata Trevin ja hänen kömpelön vihreän persoonansa.
Voin vaikka vannoa, että vihreähiuksinen poika oli lihonut viisi kiloa sitten jouluna. Tai ehkä se johtuu pokékokkeudesta.
”Olet lihonut, Trev.” Minä huomautin heti ensimmäisenä.
”Mukava nähdä sinuakin, Harley.” Poika naurahti. ”Minne sinä Qwillin jätit?”
”Kotiin.” Minä mutisin. ”Mutta minulla on uusi stalkkeri.” Tökkäsin Timin hartiaa.
”Moi.” Tim heilautti kättään. ”Timothy, kavereille Tim, olen tuon Harleyn isoveli.”
”Jälkeen jäänyt isoveli.” Minä mutisin.
”Oikeasti sä rakastat mua.” Tim naurahti.
”Niin paljon että yrjöttää.” Minä mutisin.
”Eli sä olet se pokékokki, jonka Harley pelasti?” Tim small talkasi. ”Qwill kertoi siitä, sanoi että käppänä tuossa..”
Huokaisin syvään. ”Olen Rivier Cavessa, jos kaipaatte. Mentiin, Ceres, Ozzy.”
”Chiko!”
”Oshawott!”
TallGrass City ei ollut pikku lomani aikana muuttunut yhtään. Kilpailuteltta oli yhä pystyssä, samaten myös Sali. Ainoa mikä oli muuttunut, oli ihmisten määrä kaupungissa. Kaikkialla parveili ihmisiä, mutta kukaan ei ollut yksin – tai ilman ihmisystäviä, kuten minä, kaikilla oli mukanaan poika tai tyttöystävä, minulla oli vain Ceres ja Ozzy. Tällaisina hetkinä todella toivoin olevani sosiaalinen – edes vähän enemmän sosiaalinen.
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
”Toivottavasti hikkasi paranee pian, Ozzy.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Chikorii?” Ceres nosti päätään ja katsoi minua.
”Ei tässä mitään, Ceres.” Minä huokaisin. ”Sanoinhan etten pidä ihmisistä, eivätkä he minusta.”
”Oshawott!” Ozzy äännähti vihaisesti ja viittilöi kädentyngillään hermostuneesti.
”Älä viitsi, Ozzy.” Minä naurahdin, vaikkei asia ollut hauska, vaan pikemmin masentava. ”Me molemmat tiedämme että se on totta.”
”Osha!” Ozzy väitti hanakasti vastaan.
”Mennään nyt vain sille hiton luolalle.” Minä mutisin. Matkalla sinne kohtasimme vielä lisää ihmisiä, ja mikä pahinta yli puolet olivat joitain rakastavaisia tai vasta-ihastuneita.
”Tämä pistää ihan yrjöttämään.” Minä mutisin. Ozzykin katsoi vastaan tulevia, ja sen kasvot näyttivät muuttuvan väriltään yhtä vihreiksi kuin Ceresin kasvot.
”Älä huoli, Ozzy.” Minä sanoin. ”Kouluttajanne lupaa pyhästi olla rakastumatta eli muuttumatta hörhöksi.”
”Chikorii!” Ceres äännähti.
”Ei, Ceres. Se on lupaus jota..”
”Tuonne luolaan pitäisi kasata rakastavaisille tarkoitettu toivomuskaivo!” Kuulin jonkun naishörhön, jolla sivumennen katsoen oli ällöttävän pinkit hiukset ja punertavat silmät, erittäin kalpea iho ja yllään no räikeän pinkki napapaita ja siihen sopiva tuskin edes polviin asti yltävä fuschian värinen hame sekä paksupohjaiset kukka-sandaalit. Hän näytti aivan muotitalosta karanneelta aaveelta, joka oli altistunut turhan paljon pinkki säteilylle.
”Eikö se olisikin romanttista?” Tyttö jatkoi kimakalla äänellä.
”Ei.” Minä vastasin melko kovalla äänellä, joka ilmeisesti häiritsi puhujaa, niin että hän kääntyi katsomaan, kuka hänet julkesi keskeyttää.
”Se olisi ällöä.” Soin tytölle kornin hymyn.
Tyttö hymähti. ”Ja kuka antoi sinulle luvan puhua?”
”Minä itse.” Minä mutisin. ”Sitä paitsi pokémonithan kärsisivät rakastavaisten käynneistä, luolassa asuvat pokémonit haluavat rauhaa, eivät kikattelevia lempiväisiä sitä häiritsemään.”
Sen sanottuani astelin edessäni häämöttävään luolaan, Ozzy sen sijaan keskittyi esittelemään kaunista kieltään tytölle.
”Oshaplääh!”
Yritin peittää kikatukseni, sillä sehän oli epä-Harleymaista. ”Kuule, Ozzy. Juuri tuon takia minusta ei järin pidetä.”
Silloin Oshawott hyppäsi oikealle hartialleni ja kietoi käden tynkänsä sen verran kun saattoi, kaulani ympärille.
”Oshaa~”
”Kyllä minä tiedän, että rakastat minua, Ozzy.” Sanoin lempeästi. Silloin myös Chikorita lipaisi kielellään kättäni. ”Kiitos, Ceres. Mitä tekisinkään ilman teitä?”

Luola ei ollut muuttunut yhtään täällä oloni jälkeen. Kaikkialla oli yhä sinistä, kauniin sinistä ja kimmeltävää. Kuulin veden loiskeen, hiljaisia pokémonien ääntelyjä. Oli ihanan rauhallista, toista se oli luolan ulkopuolella.
”Mitähän tuo pariskunta ryysis tarkoitti?” Minä pohdin. ”Onko se joku uusi lookki?”
”Taitaa liittyä ystävänpäivään.” Kuulin selkäni takaa pehmeän pojan äänen sanovan. Ja minä myös tunsin tuon äänen, en ollut varma mistä.
Käännyin, katsoakseni tulijaa suoraan silmiin. Tunnistin hänet heti, vaikka hänellä oli erilaiset vaatteet yllään. Niityn vihreät pörröiset hiukset ja lämpimän siniharmaan väriset silmät, lempeä hymy – mitä helvettiä oikein ajattelen? Tämä ystävänpäivän romanttinen soopa on saanut aivoni sekoamaan.
”Harley Leroux.” Sanoi poika ja suoristi päässään olevaa mustavalkoista lippistä. ”Muistatko minut? Tapasimme taannoin pokémon fan clubilla. Koordinaattori-kisasi jälkeen.”
”Totta kai muistan!” Minä sähähdin. ”Sinä yritit varastaa Primin munan!”
”Niin, sen hyperaktiivisen Bunearyn.” Poika naurahti. ”Miten se voi?”
”Paremmin, kun pysyt kaukana siitä.” Minä murahdin.
”Älä käsitä minua väärin, neiti Leroux.” Poika nosti kätensä tyynnyttelevästi kasvojensa korkeudelle. ”En tarkoittanut pahaa. Enkä tee sitä nytkään.”
”Joo, et.” Minä naurahdin pisteliäästi. ”Terra Enterprisehan on hyvä järjestö! Auttelette joulupukkia antamaan pokémoneja kilteille lapsille.”
”Kuulehan neiti Leroux, minä en tullut tänne Terra Enterprisen agenttina.” Poika kiisti. ”Tulin tänne samoissa aikeissa kuin sinäkin.”
”Niin varmaan.” Minä mutisin. ”Mitä sinä tänne tulit, ei sinunlaisellasi pitäisi olla vaikeaa tyttöjen selättämisessä..”
Poika oli komea. Todella komea, jos totta puhutaan. Hänellä oli yllään tiukat vaaleanharmaat farkut ja valkoinen huppari, valkoinen puki häntä.
”Ehkä minäkään en pidä ihmisten seurasta.” Poika hymähti. ”Pidän enemmän pokémoneista, kuten sinä.”
”Mistä sinä sen muka tiedät?” Minä sähähdin. ”Minähän rakastan ihmisiä!”
”Et sinä niin tuolla ulkona sanonut.” Poika naurahti. ”Sanoit Oshawottillesi vihaavasi ihmisiä.”
”Entäs sitten?” Minä murahdin. ”Entä jos vihaan ihmisiä? Se ei sinulle kuulu.”
En tiedä miksi, mutta tuo jätkä alkoi ottaa minua pahasti pannuun. En tiedä yrittikö hän tahallaan ärsyttää minut äärirajoilleen, voidakseen helpommin viedä minulta pokémonini vai mitä, mutta juuri nyt en kaivannut häntä, tai ketään ihmistä kertomaan mitä tunsin ja mitä en.
Käänsin selkäni hänelle, mikä olisi ollut hemmetinmoisen typerä juttu, ellei Ozzy olisi toiminut selkäni silminä ja mulkoillut vierasta puolestani. Lähdin kävelemään kohti vasemman puoleista tunnelia. Ja ennen kuin poika ehtisi seuraamaan minua sanoin hänelle: ”Jos et kerran ole järjestösi hommissa, voit jättää minut rauhaan.”
Sen sanottuani juoksin syvemmälle tunneliin, ja toivoin ettei vieras muukalainen seuraisi minua. Mutta niin vain kävi.
Hän käveli rauhassa peränääni, kuulin vain meidän askeleemme tunnelissa – mikä olisi kai ollut ihan pirun romanttista JOS tämä olisi ollut typerä romanttinen komedia.
”Loukkasinko sinua jotenkin?” Poika kysyi ja minä pysähdyin.
En keksinyt mitä sanoa, osa minusta halusi käydä syvälliseksi ja pitää luennon siitä, miksi halusin olla yksin ja vihasin ihmisiä, mutta onnekseni viisaampi osa minusta, piti suuni supussa.
Tunsin pojan käden koskettavan toista hartiaani, sitä millä Ozzy ei seissyt. Hänen kätensä oli lämmin.
”Hei-” Poika yritti sanoa mutta minä käännyin nopeasti ympäri.
”Älä helvetti vie koske minuun!” Minä kiljaisin. Silloin katosta tipahti pari kiveä maahan.
”Täällä ei kannattaisi huutaa.” Poika viisasteli.
”Ehkä sinun ei kannattaisi lääppiä vieraita, niin säästymme kivivyörymiltä.” Minä mutisin.
”Anteeksi.” Poika sanoi. ”Kuule, en tarkoittanut..”
”Jätätkö minut rauhaan, jos päihitän sinut pokémon ottelussa?” Minä paukautin.
”Käyhän se mutta..” Poika sanoi.
”Hyvä!” Minä sanoin äreästi. ”Aloitetaan!”

Se oli tyhmää, ja minä tiedän sen. Nyt tiedän myös sen, ettei onnettomuutta olisi sattunut, jos minä en olisi menettänyt malttiani. Mutta viis siitä, parempi vain kertoa asiat, siinä järjestyksessä, jossa ne tapahtuivat.
”Miten on, Ceres?” Minä kysyin. ”Haluatko kokeilla ottelemista?”
Chikorita katsoi minua laskelmoivasti, kuin olisi yrittänyt päätellä, mitä tunsin tätä muukalaista kohtaan, mutta sitten se nyökkäsi.
Laskin Ceresin maahan ja hymyilin. ”Menehän sitten.”
Muukalainen laski pallostaan ulos pienen vaaleanpunainen luppakorvaisen Whismurin.
”Juokse sitä kohti ja tee Razor leaf!” Minä määräsin. Ceres teki kuten käskin, hieman epäröivästi tosin. Se juoksi kohti vaaleanpunaista täplää ja tähtäsi siihen lehdestään irronneet terävät terälehdet.
”Väistä ja tee Pound!” Poika huusi. Whismur väisti, se oli kai niin kevyt, että hyppäsi leikiten Ceresin yläpuolelle ja iski sitä sitten kasvoihin nyrkillään.
Ceres parkaisi mutta laskeutui onnellisesti maahan neljälle jalalleen – melkein.
”Nyt tee pound uudestaan ja sitten Uproar!” Poika käski Whismuriaan.
”PoisonPowder valmiiksi, Ceres!” Ceres alkoi erittää myrkyllisen violetin väristä jauhetta lehdestään,
Whismurin pound oli onnistunut, se löi niin lujaa, että Ceres lensi kaaressa ilman halki. Whismur karjaisi keuhkojensa täydeltä, ääni ikään kuin pahensi Ceresin ilmalentoa. Sain sen kiinni, mutta koska se tuli sellaisella vauhdilla, minäkin kaaduin ja luisun pitkin käytävää, kunnes osuin seinään. Eikä se ollut lainkaan pahinta. Pahinta oli se yläpuoleltani, katosta kantautuva särkyvien kivien ääni ja se että minua huippasi niin pahasti, etten tiennyt mitä oli tapahtumassa. Taju meni, niin siinä kävi.

Kommentit:

Cinna


Tajuton Harley sortuneessa luolassa epämääräisen miekkosen kanssa yhdistettynä ystävänpäivätarina-aiheeseen ja tuohon pariskuntahommaan; voin kyllä hyvin nähdä mielessäni, mihin suuntaan tämä tästä voisi kehittyä. 😉 Jill on aika tulinen tapaus, ja Ozzyn söpstelystä en varmaan koskaan tule saamaan tarpeekseni… Olet sen kuvannut jotenkin niin hyvin. Lisää vaan tulemaan. :>

Jäipäs tynkäkommentiksi.
Muistuttelisin muuten myös vielä tuosta keskeneräisestä safarikierroksestasi tässä näin~

* Ozzy/Ceres/Jill 20 exp
* Sinulle §35

Vihellyksen vanhat tarinat 11 > Pojat ovat poikia

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2013.

”Prim, älä juokse!” Minä kiljaisin. ”Voit loukata itsesi!”
”Buneary!” Pikku pupu hihkui innoissaan juostessaan taivaan luomalla valkoisella lumipeitteellä, joka oli haudannut maan alleen. Prim oli innoissaan lumesta, eihän se ollut sitä ennen nähnyt, mutta lumen seassa saattoi olla myös jäätä ja se..
”Buuuun!” Pikkuinen parahti ja luisui lumessa eteenpäin pari metriä eteenpäin, ja luiskahti sitten takamukselleen.
Minä naurahdin. ”Minähän sanoin.”
”Oshaaaaaaaaaa!” Ozzy kiljaisi takanani ja luisui räpylöineen alas puisia (ja tähän vuoden aikaan jäisiä) portaita alas, ja törmäsi sitten jalkoihini.
”Sinäkin Ozzy..” Minä huokaisin. Sitten tulin katsomaan terassin kaiteelle, en tiedä miten Saphire – Psyduckini oli onnistunut kiipeämään lumen peittämälle kaiteelle, mutta sen verran tiesin, ettei Saphiresta ikinä tulisi nuoralla kävelijää, koska sen tasapaino…
”Duuuuck!” Psyduck parkaisi ja tipahti kaiteelta suoraan lumipenkkaan.
Huokaisin syvään ja kiiruhdin kurkkaamaan kulman taakse, oliko Saphire kunnossa.
Ja siellä se kökötti lumipenkassa, pää juuttuneena lumen alle kinokseen.
”Saph, sattuiko?” Minä kysyin.
”Duck.” Vastaus kuului lumikinoksen alta.  
”Odotahan, autan sinut ylös.” Minä naurahdin ja astuin lumiseen penkkaan. Vedin Psyduckin ylös hangesta, se katsoi minua pää kallellaan.
Tiedättekö, minä ja lumi emme ole koskaan pitäneet toisistamme. Lumen takia oli vaikea liikkua ja liukastakin – ja märkää, joko mainitsin sen?
Nytkään en edes kompastunut, pyllähdin vain hankeen nostaessani Saphirea hangesta.
”Näin siinä käy.” Minä totesin.
”Psy.” Päänsärkyinen ankka totesi.
Talon kulmalla Ceres rakensi lumilyhtyjä yhdessä Jimin, veljeni Qwillin Chimcharin kanssa. Oli vaikea uskoa että vajaa viikko sitten Ceres vielä pelkäsi Jimiä. Nyt ne olivat erottamattomat ystävykset, ja menivät joka paikkaan yhdessä.
”Psyduck.” Saphire äännähti murheellisesti.
”Älä huoli, Saph.” Minä lohdutin. ”Kyllä sinäkin vielä ystävän saat.”

”Miksi mun pitää tehdä lumityöt tänään?” Kuulin valitusta ovelta.
”Älä jaksa, ei siinä kauan mene.” Kuulin Qwillin äänen huomauttavan.
Brett oli patalaiska, mitä tuli lumitöihin. Hän laahusti portaita alas ja karjaisi sitten jotain kummaa, kuului tömähdys ja pahaenteinen murahdus.
”Ai, PERKELE!”
”Buuuuuuun!” Kuulin Primin parkaisevan.
”Furret!” Se oli Lilyn vihainen huudahdus.
”Iääääägh!” Brett karjaisi. ”Missä helvetissä olet Harley?!”
”No en ainakaan siellä.” Minä julistin kovalla äänellä. ”Mitä ihmettä sinä karjut siellä, Brett?”
”Bunearyyyy!” Kuulin Primin huutavan ja sitten se pomppi sitten terassin kautta lumipenkkaan – toisin sanoen suoraan syliini.
”Buneary!” Pikkuinen Buneary parkui nappi silmät kyynelissä.
”Mikä hätänä, Prim?” Minä kysyi.
”Psy-y?” Saphire kysyi.
”Buuuuun!” Prim parkui.
”Mitä sä siinä istut?” Brett sanoi harppoessaan kulman takaa varsin äkäisen näköisenä.
”Autoin Saphin pois nietoksesta, se oli jäänyt kiinni päästään.” Minä selitin. ”Et satu tietämään, miksi Prim parkuu tuolla tavalla?”
”Pitäisit huolta katraastasi.” Brett murahti. ”Kompastuin pupuusi eikä se..”
”Olisit itse katsonut eteesi!” Minä sanoin pistävästi. ”Prim ei vielä ymmärrä, se kuoriutui vasta!”
”Furreeeeeet!” Kuulin Lilyn huudon, sitten se törmäsi suoraan ääliö-veljeni jalkoihin ja näytti vihaiselta.
”Lilykin on samaa mieltä.” Minä huomautin ja nousin penkasta.
”Pidä pokémonisi kurissa.” Brett mutisi.
”Samat sanat sinulle.” Minä suutahdin.
Kyllä Brett oli viimeinen ihminen kertomaan MINULLE, pokémonien kurissa pidosta, kun hänen oma konkkaronkkansa hiihteli ties missä päin Charca Townia täysin vapaasti.
”Älkää te välittäkö tuosta.” Minä sanoin hiljaa Primille, Saphille ja Lilylle.
Furret hyrähti, ikään kuin se olisi ollut samaa mieltä kanssani, sitten se hyppäsi maasta hartialleni ja kietoutui tuttuun tapaansa muhviksi kaulani ympärille.
”Kiitos kauniista eleestäsi, Lily.” Minä naurahdin.
”Furr~” Lily purisi hyväntahtoisesti.

Ruosteinen porttimme kolahti auki. Käännyin heti katsomaan kuka porttia narisutti, sillä joskus pikku pokémon-fanit kävivät tahallaan narisumassa porttiamme, koska se oli heistä hauskaa. Mutta tällä kertaa portilla seisoikin itse professori Mimosa.
”Psy?” Saphire kysyi ja tuijotti minua suurilla silmillään.
”Ai, hän on Professori Mimosa.” Minä selitin. ”Häneltä sain Ozzyn, kolmisen kuukautta sitten.”
”Moi, proffa.” Brett moikkasi professori Mimosaa.
”Mukava nähdä sinuakin vaihteeksi täällä, Brett.” Professori Mimosa vastasi tervehdykseen hymyssä suin. ”Miten Tyro voi?” Tiesin professorin tarkoittavan Brettin startteria, joka oli juuri kehittynyt Shelgoniksi.
”Hyvinhän tuo.” Brett vastasi lyhyesti. ”Juuri nyt se..”
”On lenkillä, jossain täällä kaupungissa.” Minä lisäsin.
”Harley!” Brett ärjäisi.
”Mitä?” Minä kyyin silmiäni räpytellen. ”Sehän on totta.”
”Hei, Harley.” Professori tervehti ystävällisesti hymyillen. ”Miten Ozzy voi?”
Juuri silloin Ozzy liukasteli talon kulmalta portille.
”Oshaaaaa-aaaaa-aaaaaa!”
”Liukkaasti.” Minä vastasin, sitten kuului tömähdys. Ozzy oli lyönyt päänsä vasten porttia. Juokain heti sen luo ja yritin nostaa syliini, mutta Primin ja Saphin takia sylini oli täyteen pakattu.
”Ozzy, sattuiko?”
”Oshaaaaa—woooot.” Pokémon mumisi pökerryksissä.
”Annahan kun katson.” Professori sanoi ja kääntyi pökertyneen Ozzyn puoleen. ”Se taisi vain kolauttaa päänsä.”
Huokaisin helpotuksesta. ”Parasta viedä se sisään.”
”Minä tulen myös.” Professori Mimosa ilmoitti. ”Tahtoisin nähdä pokémonejasi.”
Minä nyökkäsin. ”Jim ja Ceres, tulkaa tekin hetkeksi sisään, ettette ole Brettin urakan tiellä.”
Kuulin Brettin murisevan jotain, mutta se murina peittyi nauruni alle.

Talon sisällä, keittiössä istui kolme miehen puolikasta. Ja Qwill norkoili lieden äärellä, mikä ei koskaan voinut merkitä hyvää. Sillä yleensä, minä sain riekkua keittiössä kauhan varressa, paitsi aina kun koitti uusi vuosi. Silloin veljeni..
”Ei kai taas.” Minä parahdin.
”Mitä?” troy kysyi muka viattomasti. ”Mehän vain keitetään glögiä.”
”Terästettyä glögiä.” Minä murahdin.
”Pojat ovat aina poikia, Harley.” Professori Mimosa huomautti. ”Vanhenevat he sitten miten psljon tahansa – sama pätee myös pokémoneihin.”
”Pidetään mielessä.” Minä mutisin.  Lily nuuhki ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.
”Furr!”
”Ihan niin, Lily.” Minä mutisin.
”Buuuun.” Prim valitti niin että sen pieni pää alkoi vaappua puolelta toiselle.
”Tuoksuuko hyvältä, Saph?”
”Psy-yy-yy!” Psyduck pudisti terhakasti päätään.
”Minun pokémonini ovat olkkarissa.” Minä selitin. ”Odotan siellä.”
Minä tiesin että professori Mimosalla oli asiaa veli-kullilleni, enkä minä viihtynyt terästetyn glögin tuoksussa, enkä minä välttämättä halunnut sekoittaa päätäni.
”OZZY, EI!” Minä kiljaisin yhtäkkiä. Huimaustilassa oleva Oshawott oli kiivennyt keittiön puupöydälle, ja se hörppi – tai ainakin yritti, terästettyä tummanpunaista glögiä suoraan pöydällä olevasta kattilasta. Olin aivan varma että sen pää oli juuttunut astiaan.
Riensin äkkiä pöydän luo ja kahmaisin Oshawottin pois astian luota. Se tästä vielä puuttui että pokémonini rupeaisi juopottelemaan!
”Kas kas.” Troy totesi. ”Tervetuloa perheeseen, veijari.”
”Troy jos sinä annat pokémonisi juoda itsensä täysiksi käiksi, se ei tarkoita että MINÄ tekisin saman!” Minä tiuskaisin, nostin Ozzyn harteilleni ja mulkoilin veli-kultiani vihaisesti. Sitähän ne sanovat että pojat ovat poikia, ja nämä olivat sieltä pahimmasta päästä.

Mutta arvatkaapa mikä minua odotti olohuoneessa. Kitty oli löytänyt jostain punaisen, hiusteni sävyisen lankakerän, jonka kanssa Skitty-neiti oli ilmeisesti leikkinyt ja pyörinyt ympäri olohuonetta. Se ilostui nähdessään minut, sillä kissa kun oli, Kitty ei välittänyt märästä lumesta tai kylmyydestä. Se tuli pökkimään jalkojani ja naukui.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”No, nuo kolme miehen puolikasta saavat siivota tämän, jos kerran aikoivat illalla – ja tulevana yönä juopotella.”
”Nyaah!” Kitty naukui.
”Mitenkäs munukat?” Minä kysyin. Ne oli asetettu joulukuusen alle, siihen koriin, missä Lily oli tuotu.
Belle istui kirjahyllyn ylähyllyllä ja hyrisi.
”Mistäs nyt tuulee?” Minä kysyin. ”Oletpas hyvällä tuulella, Belle.”
”Beauuuuuu!” Belle äännähti.
”Mikäs nyt on?” Minä kysyin.
Asetin muut sylissäni olleet pokémonit lattialle, Lilykin hyppäsi pois harteiltani. Kitty katsoi kaunista Furretia ihaillen.
”Lily, olet saanut idolin.” Minä naurahdin.
”Furret~” Furret vastasi iloisena. Samaan aikaan tunsin pökkäyksen jalkaani vasten.
”Chikorii!” Ceres hihkui.
”Sinähän olet hyvällä tuulella!” Minä totesin. ”Jimin seura on tehnyt sinulle hyvää!”
Pieni Chikorita punehtui kasvoistaan. ”Chiko..”
Taputin Chikoritan päätä hyvillä mielin, minusta oli helpottunut että Ceresillä oli jo parempi mieli.
Silloin se tapahtui, korissa olevat munukat alkoivat hohtaa himmeää valoa.
”Heeei!” Oli minun vuoroni hihkua. ”Tätä sinä yritit sanoa Belle! Munukat kuoriutuvat pian!”
”Beau!” Belle nyökkäsi kirjahyllyn päältä.
Istahdin korin viereen, ihan vain siksi, että jos, vain jos munukat kuoriutuisivat pian. Lily oli yhä kaulalleni käpertyneenä, sekin katseli niitä mielenkiinnolla. Saphirekin odotti jo kovasti munukoiden kuoriutumista.
Kosketin teräksen harmaata munukkaa, ja sain huomata että se oli hyvin lämmin.
”Kuoriuduhattehan pian? Täällä jo odotellaan.”
”Kas vain, olet haalinut itsellesi pokémon munia.” Kuulin professori Mimosan äänen olohuoneen oviaukosta.
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ne vähän niin kuin etsiytyvät luokseni.”
”Nya?” Kitty naukui ja tökki tassuillaan polveani.
”Älä ole ujo, Kitty.” Minä patistin. ”Hän on vain tämän kaupungin pokémon professori, häneltä sain Ozzyn.”
”Nya?” Nyt Kitty kääntyi puhumaan Lilylle.
”Furret!” Lily rohkaisi.
”Kiitti, Lily.” Minä kiitin ja silitin hellästi Furretin päätä.
”Ryhmässäsi näyttää jo olevan aikalailla porukkaa, Harley.” Professori sanoi. ”Psyduck ei olekaan kovin suosittu valinta.”
”Minä pidän siitä.” Minä sanoin. Saph kompastui juuri silloin maton reunaan ja mätkähti suoraan eteeni. ”Saphire on minusta tosi söpö!”
”Nyaa!”
”Kyllä minä tykkään sinustakin, Kitty.” Minä naurahdin ja pörrötin Skityn päätä, se kehräsi.
”Chikorii!”
”Kyllä myös sinusta, Ceres!”
”Ne näyttävät onnellisilta.” Professori ilmoitti.
”Se on mukava kuulla.” Minä huokaisin. ”Olen yrittänyt parhaani.”
”Kuulin veljiltäsi että olet jo osallistunut kilpailuihin. Voititkin yhden.” Professori Mimosa mainitsi. ”Aiot siis koordinaattoriksi, kuten äitisikin?”
”En tiedä vielä.” Minä tunnustin. ”Tässä vaiheessa kai pitäisi jo tietää, mutta en osaa sanoa, minä kun pidän sekä kilpailuista että saliotteluista.”
”Teet sitä minkä katsot parhaaksi Harley.” Professori rohkaisi. ”Jos pidät sekä otteluista että kilpailuista, osallistu niihin! Olen varma että menestyt.”
”K-Kiitos, professori Mimosa.” Minä änkytin. ”T-Teen parhaani.”
”Niin varmasti teetkin.” Professori hymyili. ”Minun pitää nyt jatkaa matkaa. Pidä hyvä huoli pokémoneistasi ja ilmoittele ihmeessä itsestäsi tietyin väliajoin, haluan tietää miten sinulla sujuu pokémoniesi kanssa!”
”Teen sen!” Minä lupasin.

Professorin lähdettyä huomasin yhden asian. Ozzy oli tipotiessään. Ozzy ei ollut muiden kanssa olohuoneessa.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Missä olet?”
Enkä saanut vastausta.
”Mihin ihmeeseen se on taas luikkinut?”
Kävin keittiössä katsomassa olisiko Ozzy siellä, mutta teidän sopii kysyä mitä löysin Ozzyn sijaan. Muistanette sen astian, jossa oli ollut veljieni sekoittamaa terästettyä glögi-juomaa? No nyt oli käynyt niin että koko se kattila, missä oli valmiiksi terästettyä lämmintä glögiä oli typö tyhjä.
”POJAT!” Minä karjaisin, niin että koko talo raikui. ”TE SENKIN KÄNNIPOSSUT, HETI TÄNNE!”
”Oho.” Kuulin Troyn äänen portaikossa. ”Meidän neidille iski känkkäränkkä.”
”Harley on aika usein pahalla päällä, vai mitä?” Tim kuului kysyvän.
”Yritä nyt olla hyvällä tuulella kun asut tuollaisten heittiöiden kanssa.” Minä mutisin.
Tim oli ensimmäinen joka tuli alakertaan. Hänen punaiset hiuksensa olivat sekaisin, mutta ainakaan hän ei ollut ottanut pisaraakaan, sen minä olisin haistanut.
”Mikäs nyt on, pikkusisko?” Tim kysyi huolettomasti.
Osoitin tyhjää kattilaa ja annoin veljelleni kuoleman katseen.
”No mitä?” Hän ihmetteli ja ilmeisesti ymmärsi vasta tyhjän kattilan nähtyään. ”Mitäs himputtia?”
”Sitä minä sinulta kysynkin!” Minä huudahdin. ”Joko te kännipossut olette juoneet tuon tyhjäksi?!”
”Troy maistoi yhden mukillisen mutta ei me..”
”No miksi se on tyhjä?!”
Tim kohautti hartioitaan. ”Jätkät, oletteko te ryystäneet koko kattilan minulle kertomatta?”
”No ei olla!” Kuulin Troyn huutavan yläkerrasta.
”No se nyt on tyhjä!” Minä ärjäisin.
”Ettet vaan ole itse juonut sitä, Harley?” Troy letkautti.
”Minä en teidän myrkkyihinne koske!” Kiljaisin.
”No jos Ozzy tyhjensi sen?” Qwill kuului nauravan.
”O-Onko Ozzy siellä?” Minä kysyin.
”Ei ole näkynyt.” Troy vastasi.
”Hitto!” Minä murahdin.

Tiesin että nyt oli pakko kaluta piha ja Charca Town  läpikotaisin. Kerrankin olin tyytyväinen, ettemme asuneet suurkaupungissa.
Vedin heti paksun mustan takin niskaani ja valkoiset talvisaappaat jalkoihini.
”Futtet!” Lily äännähti, se oli yhä tekeytynyt muhviksi kaulani ympärille.
”Lily, jää sinä kotiin.” Minä sanoin ja nostin Furretin kaulaltani. ”Sinä saat luvan läksyttää noita hulttioita, pure vaikka! Sen he ovat ansainneet!”
”Furret!” Lily nyökkäsi tomerana.
Jokin nykäisi housujeni punttia.
”Psy?”
Saphire katsoi minua pää kallellaan.
”Saph, pidä sinä huoli muista, kun olen poissa. En viivy kauan, mutta sano muille että etsin Ozzyn ja tuon sen takaisin, älkää olko huolissanne.”
”Psyduck!” Saphire nyökkäsi ja heilutti minulle toista kättään.
”Nähdään pian!”

Astuessani ovesta ulos, ilmasta tipahti jotain villaista ja mustaa kasvoilleni.
”Beau!” Tuntisin Bellen äänen missä vain. Se liihotteli pääni yläpuolella. Ja oli pudottanut mustan villapipon päälleni, ajatteli minun kai jäätyvän ilman sitä.
”Belle, sinähän inhoat pakkasta.” Minä huomautin. ”Miksi..”
”Beauti!” Belle julisti.
”Haluat auttaa?” Beautifly nyökkäsi kiivaasti.
”Beau!”
”Hyvä on.” Minä myönnyin. ”Mutta älä lennä liian korkealla, siipesi jäätyvät.”
Belle nyökkäsi ja lähti liihottelemaan yläiloimoihin.
Minä taasen lähdin koluamaan katuja. Taisin näyttää aika hölmöltä juostessani ympäri kaupunkia, mitään löytämättä. Minne ihmeeseen Ozzy oli voinut mennä? Ja jos se tosiaan olisi siinä tilassa, mistä tiesin että raukka olisi edes tajuissaan.
Pikku hiljaa aloin vaipua epätoivoon. Mitä jos en enää näkisi Ozzyä?
Juuri silloin, Belle liihotteli taivaalta suoraan pääni päälle.
”Belle, löysitkö mitään?”
”Beau!” Beautifly nyökkäsi ja nousi jälleen siivilleen. Se ei noussut päätäni korkeammalle, se johdatti minut Charca Townin perimmäiselle alueelle, ei siellä ollut mitään merkittävää, vain pimeä kuja, jossa oli liuta roskapönttöjä rivissä.
”OOOOOooooooosssssHHHHHaaaAAAA—WOooootwOOOOOt!” Sieltä kuului epämääräistä, korvia vihlovaa hoilotusta. Hoilaaja kuulosti tutulta, kenelläkään muulla ei ollut tuollaista ääntä.. kuin Ozzyllani.
Ja siellähän pieni herra Oshawott seisoi, serenaadia hoilaamassa roskapöntön päällä.
”OZZY!” Minä kiljaisin.
”Oshaik!” Pokémon päästi kimeän hikkauksen tapaisen äänen ja lensi persuksilleen.
”Olipas hauska temppu!” Minä päivittelin. ”Tajuatko yhtään, miten huolissani..”
”Oshaik!” Se hikkasi uudelleen ja hyppäsi kömpelösti roskiksen päältä, niin että lopulta liukastui ja lensi maahan nokalleen.
”Sen siitä saa.” Minä huomautin. ”Oliko pakko mennä juopottelemaan?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi ja nousi ylös, mutta kaatui persuksilleen heti sen jälkeen. Sitten se ojensi käsiään minua kohti, kuin olisi halunnut minun ottavan itsensä syliin.
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin syvään. ”Anna mun kaikki kestää!”
”Beau!”Belle nyrpisti nenäänsä, sekin varmasti haisti terästetyn glögin karsean löyhkän, mikä Ozzysta lähti.
Kävin poimimassa hirveän hajuisen Oshawottin syliini, jonka jälkeen Ozzy painoi tyytyväisenä päänsä rintaani vasten ja huokaisi.
”Oshaah~”
”Älä vielä iloitse.” Minä mutisin. ”Kun päästään kotiin, laitan sinut kylpyyn. Haiset hirveälle.”
Mutta loppujen lopuksi, kotiin saavuttuani, tyydyin pistämään, matkalla nukahtaneen Ozzyn olohuoneen sohvalle nukkumaan, minähän en kännipäistä pokémonia alkaisi kylvettää!
Belle meni heti takan eteen lämmittelemään itseään, Lily, Kitty ja Prim istuivat sen seuraksi. Minä ja Saph taas menimme istumaan kuusen viereen, tai oikeastaan Saph istui joulukuusen alla, munukka kori oli meidän välissämme.
”Tiedättekös, joskus tuo Ozzy on ihan hölmö.” Minä sanoin munukoille. ”Tänään se keksi juoda itsensä huppeliin. Ei ollut kaunis näky.”
Kolme munukkaa alkoivat samanaikaisesti hohtaa hiukan.

Ozzy nukkui tyytyväisenä iltaan saakka. Ainakin siihen asti kunnes ensimmäinen uuden vuoden raketti oli pamahtanut ilmaan. Istuin silloin sohvalla, Kitty oli näet pelästynyt pamausta ja rynnännyt heti syliini turvaan.
Ozzy hypähti ylös säikähtäneenä kuultuaan ensimmäisen pamauksen. Se pakeni oitis syliini ja ahtoi itsensä Kittyn viereen.
”Osha!”
”Nya?” Kitty haisteli hetken Ozzya ja nyrpisti sitten nenäänsä.
”No, Ozzy?” Minä kysyin. ”Oliko se sen arvoista?”
Oshawott pudista päätään ja irvisti.
”Hyvä että opit jotain.” Minä naurahdin. ”Menkäähän nyt katsomaan raketteja keittiön ikkunasta.”
Saphire johti koko konkkaronkan heikko kuntoisen Ozzyn puolesta keittiöön, jossa Ceres jo istui pyödällä ikkunan edessä Jimin kanssa, raketteja ihaillen. Minä taasen jäin hetkeksi vielä olohuoneeseen. Kävin ottamassa munukat korista, nostin ne syliini. Olivat jo kovin lämpimiä.
”Kyllä se Ozzy nyt oppi.” Minä ilmoitin. ”Toivottavasti te ette järjestä minulle samanlaisia yllätyksiä!”
Yhtäkkiä sylissäni olijat kuumenivat entisestään. Tapahtui kirkas valo-effekti, enkä pidellyt enää sylissäni kolmea pokémonin munaa, pitelin sylissäni kolmea pokémonia!
Ne nostivat päänsä ja katsoivat ylös, minuun päin samaan aikaan, silmät uteliaisuutta hehkuen.
”Hei vain, kolmoset. Mukava viimein nähdä teidät.” Minä kuiskasin. ”Ja hyvää uutta vuotta teille.”

Kommentit:

Cinna


Suloinen tarina tämä. 8)
Toivottavasti ei Ozzy ota juopottelua tavaksi, siitä voisi koitua ongelmia. Tuota loppua ehkä haluat muuttaa pikkaisen, kun näet, mikä sieltä yhdestä munasta kuoriutuukaan. :’D Oshawottit ovat kyllä harvinaisen suloisia tapauksia sellaisenaan… Vaikka ehkä henkilökohtaisesti tykkään loppupeleissä vieläkin enemmän Samurottista. Ehkä.

* Sinulle tästä §30
* Sap(p)hire/Ozzy/Prim/Lily 20 exp
* Uudenvuoden bonukset, saavutus/New Year’s Charm/Soothe Bell

Vihellyksen vanhat tarinat 10 > Rysähdyksiä ja vähän muuta TallGrass Cityn salilla

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2013.

Tuijotin Saphiren Dive ballia. Siinä se nyt oli. Uusi pokémon nimittäin.
”Minä luulen että meidän pitää mennä käymään salilla.” Minä tuumin. ”Bun!” Pikku-Prim pomppi iloisesti jaloissani.
”Ei et sinä.” Minä naurahdin. ”Olet liian pieni, kuoriuduit vasta.”
Tähän tomera pikku Buneary vastasi terävällä ja uhmakkaalla katseella.
”Ottelet vaikka seuraavalla salilla, kun olet vähän kasvanut.” Minä ehdotin, mutta Prim laittoi pienet ruskeat kani-pehmon kätösensä puuskaan ja katsahti minua vihaisesti.
”No, jos annan sinun katsoa ottelua?” Minä ehdotin. ”Saat kannustaa muita.”
Pikkuisen Bunearyn kasvot kirkastuivat ja sen nappisilmät alkoivat kimmeltää onnesta. Se loikkasi maasta jalkojeni viereltä suoraan olkapäälleni.
”Buneary!” Se hihkaisi.
”Hyvä on sitten.” Minä naurahdin. ”Palataan kaupunkiin.”
Mutta keitä pokémoneja käyttäisin? Tiesin että ensimmäinen sali oli tyypiltään hyönteissali. Minulla ei ollut tyyppietua, tuli voittaisi ötökkä-tyypin, mutta vain Prim osasi yhden tuli-tyypin hyökkäyksen. Ja koska Prim oli vasta kuoriutunut, en halunnut käyttää sitä. Millainen kouluttaja minä silloin olisin?
Vahvimmat pokémonini olivat Ozzy ja joululahjaksi saamani Furret, Lily. Toisaalta halusin käyttää Bellea tai Ceresiä, mutta niiden tasot huolestuttivat minua.
En halunnut pakottaa niitä ottelemaan, jos voiton mahdollisuus oli niiden kohdalla pieni. Kitty tosin voisi pärjätä hyvin, koska oli nopea, Saphire.. ei sen päänsärky veisi voiton. Huokaisin kävellessäni. Joskus minulle vain kävi niin, etten huomannut minne jalkani minut veivät.  Nytkin kävelin ajatuksissani kaupungin halki, juuri sinne, minne pitikin, salille.
Sali itsessään näytti aivan siltä, miltä voisin kuvitella ötökkä-tyypille pyhitetyn salin näyttävän, se oli suuri rakennus, jonka takapihalla näytti kasvavan kaiken maailman viherkasveja. Niiden seasta kuului suhinaa ja pienten jalkojen vipeltelyä. Siellä vipelsivät pienet ötökkä-pokémonit.
Sellaiset kuin Caterpiet, Weedlet, Spinarakit.. minusta ötökkä-pokémonit olivat söpöjä, etenkin tuo viimeiseksi mainittu. Haluaisin joskus hankkia itselleni Spinarakin.
Salin katosta näytti myös rehottavan ruohoa, ja siellä niitä vipelsi, suloisia pieniä Spinarakeja, ne kuuluivat varmaan salipäällikölle. Harmi, olisin halunnut pyydystää yhden.. no ehkä sitten joskus. Aloin jo kuvitella, miten ihanaa olisi helliä pikkuista Spinarakia, ja leikkiä sen kanssa, Ozzy pitäisi sille varmasti jöötä ja huolehtisi siitä kuten isoveli..

Havahduin unelmistani, kun Prim tökki minua kädellään ohimolleni.
”Bun?”
”Ai, anteeksi.” Minä naurahdin. ”Ajattelin vain että olisi kiva joskus napata Spinarak. Niitä varmaan vilisee tuolla.”
”Buneary!” Prim hihkaisi, sekin näytti olevan innoissaan ajatuksesta.
Salin ovi näytti raskaalta, se sekä seinät olivat seittien peitossa. Vedin oven auki, se ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin raskas. Heti oven avattuani, jalkojeni välistä kipitti ulos pieni myrkyn vihreä Spinarak, se oli kai odottanut että joku avaisi oven, jotta se pääsisi kipittämään ulos, varmaankin takapihalla ollevien ystäviensä luo.
Minä huokaisin. ”Tuollaisen minäkin haluan.”
”Bun.” Prim totesi ja nojautui päätäni vasten.
Astuin sisään saliin, ja sain huomata, että se oli pilkko pimeä. Sulkiessani oven, en todellakaan nähnyt nenääni pidemmälle. Sitten yhtäkkiä valot syttyivät, kirkkaat silmiä häikäisevät valot.
Vedin käden nopeasti kasvojeni eteen, ja Prim, se piiloutui myös kämmeneni taakse.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” Kuulin nokkavan, ehkä hieman korkean tytön äänen jostain yläilmoista.
Katsoin typeränä ympärilleni, sillä en oikein tiennyt mistä päin olin äänen kuullut.
”Ja kysymys oli osoitettu sinulle, neiti punapää.” Kuulin äänen ylhäältä. Keskellä salia oli ottelu-areena. Ottelu areenan vierellä oli jonkin sortin teline, vähän kuin sellainen nosturi-juttu paloautoissa, joilla käytiin hakemassa puuhun kiivenneitä ja sinne jumittuneita pikku Skittyjä.
Telineen päällä seisoi pieni kokoinen tyttö, hän oli oletettavasti ehkä 12-vuotias, tai nuorempi. Hänellä oli lapsen pyöreät kasvot, hänen hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja ne oli kierretty molemmilta puolin päätä, pieniksi sykeröiksi. Tytön silmät olivat tummansiniset silmät, viileät ja määrätietoiset – tai ainakin ne yrittivät olla sitä.
”Oletko kuuro tai jotain?” Tyttö jatkoi.
Soin tytölle terävän katseen. ”Älä nyt vain sano että tuo on salipäällikkö..” Minä ajattelin.
”Eikö se ole itsestään selvää?” Minä kysyin. ”Etsin salipäällikköä.”
”Etkös sinä ole koordinaattori?” Tyttö kysyi pistävällä äänellä. ”Lienet sama punapää, joka päihitti serkkuni.”
Serkun? Oliko Eddy sukua tuolla? Jos niin oli, täytyy sanoa, että pidin Eddystä huomattavasti enemmän.
”Oletettavasti.” Minä mutisin. ”Entä sinä? Salipäällikkö?”
Tyttö nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti. ”Minä olen Kinoko, johdan tätä salia. Ja tiedoksesi, en siedä tyttöjä, jotka vihaavat näitä kauniita..”
”Minä pidän ötökkä-tyypeistä.” Sanoin pistävästi. ”Erityisesti Spinarakeista. Mutta en tullut tänne kertomaan siitä. Haluan saliottelun.”
Tyttö, Kinoko huokaisi. ”Hyvä on, mutta älä sekoa jos häviät.”
”Samat sanat sinulle, K.” Minä mutisin.

Samassa jokin pokémoneistani pomppasi ulos pallostaan. Belle-Cascoon pyllähti maahan ja tuijotti minua, se ei näyttänyt yhtä äreältä kuin yleensä. Sitten sen ruumis alkoi hohtaa. Pian valkoinen valo ympäröi pikkuisen kotilopokémonin, mutta vain hetkeksi. Sitten näin edessäni seisovan kauniin perhosen, kauneimman, mitä olin ikinä nähnyt. Sillä oli suuret kauniit siibet, ja kimmeltävät tummansiniset silmät.
”Belle, sinä salakuuntelit.” Minä totesin. ”Ja sinä.. olet kaunis.”
”Beau.” Beautifly äännähti ja ja nyökäytti päätään.
”Haluatko sinä otella?” Minä kysyin.
”Beautifly.” Belle nyökkäsi.
”Hyvä on.” Minä nyökkäsin. ”Mutta pärjäätkö?”
”Beautifly!” Perhonen äännähti närkästyneenä.
”Hyvä on.” Minä naurahdin. ”Saat otella.” Sitten kuulin rymähdyksen. Pieni salijohtaja oli ilmeisesti yrittänyt tehdä siistin hypyn telineeltä maahan, mutta lensikin persuksilleen lasku vaiheessa.
Tyttö ei kuitenkaan voivotellut turhia, hän nouai ylväästi, tai ainakin pyrki näyttämään ylväältä. Hän rykäisi määrä tietoisesti: ”No, aloitetaanko?”
”Aloitetaan vain.” Minä myönnyin. ”Olethan valmis, Belle?”
Vastaukseksi kaunis juuri kehittynyt Beautifly räpytteli kullan hohtoisia siipiään ja liisi pääni korkeudelle.
”Kannustathan sinä Belleä, Prim?” Minä varmistin.
”Buneary!” Pikku Prim hihkaisi innoissaan.

Se oli ottelun aloituskäsky. En ollut ikinä nähnyt virallista saliottelua, meillä oli tuomarikin ja kaikkea. Minua ei kuitenkaan hermostuttanut läheskään yhtä paljon kuin kilpailussa, siis eihän minua nyt tuijottanut tsiljoona silmäparillista tuntemattomia, täällä ei ollut ketään muita kuin, salipäällikkö Kinoko, tuomari, minä ja pokémonini.
”Aloitetaan sitten!” Salipäällikkö määräsi ja heitti poképallonsa areenalle. Pallosta astui valkoisen väläyksen saattelemana esiin keltainen nelijalkainen ja pörröinen ötökkä-tyypin pokémon. Sillä oli suuret siniset silmät, ja sekin oli käsittämättömän söpö. Mutta nyt oli paras keskittyä otteluun eikä ihailuun.
”Menoksi, Belle!” Minä huikkasin.
Belle liihotteli areenalle uusien siipiensä kera ja katsoi varauksellisesti vastustajaansa.
”Joltik, tee String Shot!” Kinoko käski pokémoniaan. Joltik teki käskettyä, se sylkäisi suustaan tahmean näköistä siimaa, jolla yritti sitoa Bellen paikoilleen.
”Väistä!” Minä huusin. Väistö kävi Belleltä kevyesti, se kaarsi  nopeasti ylemmäs, niin ettei Joltikin tekemä siima ylettynyt siihen.
Koska tiesin, ettei Joltikiin kannattanut käyttää sellaisia iskuja kuten Tackle, koska se oli osittain sähkötyyppiä ja saattaisi halvauttaa Bellen, siksi tein tällaisen ratkaisun.
”Belle, tee Poison Sting sarja!”
Belle nyökkäsi tomerasti ja alkoi sylkeä suustaan teräviä piikkejä, se liikkui sivulta toiselle, en halunnut kaikkien myrkyllisten piikkien osuvan Joltikiin, sillä jos tulisi tukalat paikat, maahan osuneet myrkkypiikit saattaisivat osua Joltikin jalkoihin.
Joltik oli nopea, se onnistui karttamaan useimmat myrkkypiikit, muutama jäi sojottamaan sen selästä, mutta ne eivät tehneet paljoa vahinkoa, sillä Joltikin paksut karvat estivät piikin uppoamisen kovin syvälle. Mutta sehän ei tarkoittanut välttämättä sitä, ettei isku tehonnut, se vaikutti vain hitaammin.

”Joltik, hyppää ja tee Fury Cutter!” Kinoko huusi. Joltik oli yllättävän ketterä, se hyppäsi korkealle, yhtä korkealle kuin Belle oli lentänyt – ainakin melkein. Sitten se huitoi Belleä terävä kyntisillä etujaloillaan, Belle ei mitenkään olisi voinut väistää iskua, ei vaikka olisinkin ennakoinut tuon liikkeen. Joltik teki nopeita ja vahinkoa tekeviä liikkeitä, teräviä viiltoja, jotka saivat Bellen tasapainon herpaantumaan. Se alkoi vaappua, juuri kuten Kinoko oli toivonut.
”Sido se String Shotilla!” Kinoko huusi. ”Sitten Cut!”
Vai että String Shot? Se antoi minulle idean. Mutta se toimisi vain, mikäli Bellen siivet olisivat..
Joltik teki jälleen String Shotin, tällä kertaa sen limaiset siimat takertuivat tiukasti Bellen ympärille, ja vaikka Beautifly kuinka vääntelehti, ei se päässyt irti.Sain ilokseni huomata, että koska Belle kuitenkin räpytteli siipiään, String Shot oli siipien päällä heikompaa kuin muualla sen kehossa. Hyvä. Juuri näin. Mutta nyt, se kaikki olisi kiinni Bellestä.
”Belle, vedä!” Minä huudahdin. ”Vedä se yläilmoihin!”
Belle katsahti minua hetken, tarkastellen mitä päässäni mahtoi liikkua. Se kuitenkin teki miten käskin, vaikkei se helppoa ollut.
Belle oli hauras perhonen, enkä usko että sen voimat olivat kovin suuret. Belle kiskoi otsa hiessä Joltikia ylös päin.
”Mitä sinä..” Kinoko ihmetteli.
Huulilleni levisi viekas hymy. ”Kohta näet.” Minä ajattelin. ”Tsemppia, Belle!”
”Bun! Buneary!” Primkin kannusti.
Lopulta Belle sai heilautettua Joltikin sen String Shotista kiinni pitäen ilmaan.
”Nyt, Ice Ball!” Minä huusin. Belle alkoi muodostaa Ice Ballia, se keskitti kaikki voimansa, jokaisen siipen iskunsa muodostamaan jäisen pallon.
”Ei, Joltik!” Kinoko huusi. ”Irota! Se aikoo..!”
”Beautiiiiiii…!” Belle huusi kun se viimein oli saanut Ice Ballin kasaan, oli jo liian myöhäistä Joltikille. Belle laukaisi pallon.
Juuri siksi olin määrännyt Belleä vetämään Joltikin ylös, ilmaan, halusin sen pääsevän paremmalle isku etäisyydelle, ja jos isku toimisi, se saattaisi myös vapauttaa Bellen rihmoista. Lisäksi yläilmoissa Joltikilla ei ollut pakotietä. Jääpallo osui suoraan siihen, ihan suoraan. Sen jälkeen pokémon rysähti maahan keskelle kenttää, suoraan selälleen. Se kuitenkin liikutteli vielä jalkojaan.
”Joltik, tee String shot kattoon!” Kinoko määräsi. Se olikin nopea, silmän räpäyksessä Joltik jo riippui rihman varassa katto pylväästä.
”Viimeistellään tämä!” Kinoko julisti. ”Tee Fury Cutter!”
”Syöksy ja tee Ice Tackle!” Minä olin keksinyt sen, uuden liikkeen, koska Joltik oli osaksi sähkötyyppiä, se ei voisi lamaannuttaa Belleä niin helposti, jos se ei hyökkäisi ilman suojaa.
”Tee Ice Ball!” Minä neuvoin. Belle teki kuten käskin, ihme kyllä. Se varmaan luuli minua sekopääksi, mutta minulla oli idea.
Heti kun Belle pääsi isku etäisyydelle, en kuitenkaan halunnut sen menevän liian lähelle Fury Cutteria toistamiseen, sillä tämä ei toimisi jos Bellen tasapaino huojuisi.
”Tee Poison Sting sarja ja hajota Ice ball!” Minä huusin.
Belle taisi juuri tajuta, mitä ajoin takaa, se teki nopean liikkeen, sylkien monta Poison Stingiä kohti jäistä palloa, pallo hajosi pieniin osiin, kimallellen myrkkypiikkien tomusta.
”Räpytä siipiä!” Minä kehotin. Belle teki sen, se räpytti uusia siipiään vimmatusti, saadakseen palaset pysymään ilmassa ja liihottamaan kohti hyökkäävää Joltikia. Jäät viilsivät hyökkääjän kehoa, sen tasapaino vaappui. Oli aika.
”Nyt tackle!”
”Väistä!” Salipäällikkö huusi. Mutta Belle oli supervedossa. Se oli päättänyt voittaa, nyt oli sen vuoro näyttää, mitä se osasi.*
Se suhahti nopeasti kohti Joltikia, katkaisten iskun aikana sen rihman, mutta tippuen yhdessä ötökkä-pokémonin kanssa maahan. Kuului ontto tömähdys,  ja siinä ne molemmat makasivat maassa, uupuneina.
”Kumpikaan ei voi jatkaa!” Kuulin tuomarin toteavan. ”Seuraava kierros ratkaisee.”

Riensin kentälle, hakemaan Bellen. Olisi ehkä ollut nopeampaa vain kutsua se takaisin palloonsa, mutta halusin kiittää sitä. Olihan tämä ensimmäinen ottelumme.
Nostin Bellen syliini, se oli kevyt, kuin höyhen.
”Beautii..” Se sanoi heikolla äänellä.
”Hyvin tehty Belle.” Minä sopersin. ”Sinä olit upea! Ansaitset leposi. Palaa.”
Otin Bellen poképallon esiin ja kutsuin sen takaisin palloonsa. Juuri ennen kuin pallosta kimpoava punainen lasersäde imaisi Beautiflyn sisälleen, jokin sen silmissä muuttui, tuike, joka oli aiemmin ollut yksinäinen, nyt se oli muuttunut ystävälliseksi. Vaikkei sitä voinutkaan nähdä, minusta tuntui kuin Belle olisi hymyillyt minulle.

Kinoko kutsui Joltikinsa takaisin hammasta purren.
”Alan ymmärtää, miksi serkkuni hävisi sinulle.” Hän mumisi, varmaankin toivoen, etten kuullut sitä.
Sitten hän heitti areenalle toisen poképallon. ”Mene, Butterfree!”
Areenalle heitetystä pallosta astui, tai pikemminkin liihotteli esiin kaunis erikoisen värinen perhospokémon, Butterfree.
”Mennään, Ozzy!” Minä huikkasin ja heitin Oshawottini pallon areenalle. Ozzy poistui pallostaan  iloisesti, mutta vakavoitui heti nähdessään, että kyseessä oli ottelu.
”Tämä lienee se sama Oshawott jota käytit kilpailussa?” Kinoko arveli.
”Yksi ja sama.” Minä myönsin.
”Mutta meitä te ette voita!” Kinoko julisti.
”Sehän nähdään!” Minä naurahdin. Enempää aikaa puheisiin ei tuhlattu. Oli aika aloittaa tämä.
”Butterfree, tee Confusion!” Kinoko komensi pokémoniaan.
Butterfree katsahti tyttöä välinpitämättömästi, mutta totteli lopulta. Sen koko ruumiin ympäröi vaaleansininen aura. Sitten se löi yhden voimakkaan kerran siivillään, en tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta jokin virtaus – oli se sitten tuulta tai jotain muuta, mutta se jokatapauksessa kaatoi Ozzyn kumoon sellaisella voimalla että Oshawott nöytti jo siltö ettei se saanut kunnolla henkeä. Ozzy toki yritti nousta seisomaan, mutta se ei pysynyt pystyssä, tai pysyi, mutta liikkui samalla tavalla kuin Qwill silloin, kun oli ottanut yhden lasin liikaa sitä vähän kirkkaampaa vettä.
”Nyt, tackle!” Kinoko määräsi. Butterfree kiisi nopeaa vauhtia syöksyyn, kohti Ozzya. Edes minä en nähnyt sen lähestyvän, sitten se vain iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ozzy kaatui iskun voimasta. Se toki nousi ylös, mutta silloin Butterfree iski uudelleen ylhäältä tacklellaan ja Ozzy kaatui uudelleen nokalleen.
”Rauhoitu, Ozzy!” Minä huusin. ”Tee Focus Energy!”
”Oshawott!” Ozzy veti henkeä. Se nousi hitaasti ylös ja tee Focus Energy!”
Ozzy nousi päättäväisesti ja veti henkeä, se tuijotti ilmassa liihottelevaa Butterfreeta vihaisesti. Jos katseet voisivat tappaa..
Butterfree lähti uuteen syöksyyn, mutta tällä kertaa olimme valmiita. Tiesin nyt että Butterfree oli nopea, ja miten nopea se olikaan. Ozzyn silmissä paloi tuli, se ei aikonut luovuttaa!
”Hyppää!” Minä huusin, kun huomasin Butterfreen olevan tarpeeksi lähellä. ”Tee Tail Whip!”
Ozzy pomppasi maasta ylös kohti ilmojen halki syöksyvää butterfreetä. Ozzy kääntyi ilmassa ja läiskäisi sitten hännällään Butterfreetä suoraan sen päähän.
Butterfreen tasapaino järkkyi, mutta se pysyi silti ilmassa. Kuitenkin, tässä oli hyvä tilaisuus.
”Tee Water Gun!” Minä huusin.
”Tee Protect!” Kinoko huusi samaan aikaan.
Ozzyn suusta syöksyi suuri vesiryöppy kohti Butterfreetä, se osui, muttei Butterfreehen, vaan sitä ympäröivään näkymättömään kenttään, joka suojasi perhosta iskulta.
Ozzy laskeutui hypystään maahan ja näytti pettyneeltä.
”Ei se mitään, Ozzy.” Minä lohdutin. ”Hyppää uudelleen ja tee Spin tackle!”
”Osha!” Oshawott nyökkäsi uhmakkaasti ja loikkasi uudelleen ilmaan.
”Väistä ja tee Sleep Powder!” Kinoko huusi. Butterfree kuitenkin katsahti kouluttajaansa haastavasti, ikään kuin olisi kyllästynyt komenteluun. Se ei siis katsonut, mistä päin Ozzy oikein tuli, niinpä ilmassa ympäri pyörivän Oshawottin isku osui. Ozzy palasi tyytyväisen näköisenä maan pinnalle ja hymyili.
”Varo!” Minä kiljaisin, sillä Butterfree liisi, tuli ja puukotti Ozzya selkään. No ei oikeasti, mutta taklasi sitä selkään, niin että Ozzy lensi maata pitkin parisataa metriä vatsaltaan.
”Osha!” Ozzy äännähti ärtyneesti ja nousi tomerasti ylös, mutta Butterfree olikin siirtynyt kaartelemaan Ozzyn ylle, se laski siivistään kullanväristä pölyä suoraan Oshawottin niskaan.
Liikkeen nimi oli Stun Spore, ja se jähmetti Ozzyn paikoilleen.
”Osh..ha..wo..tt.” Ozzy äännähti turhautuneena.
”Ozzy, tee Water Gun ylhäälle suunnattuna.” Minä neuvoin. Ei sen ollut tarkoitus Butterfreehen osua, vaan jotain ihan muuta. Isku osui Butterfreehen vain puoliksi, eikä tehnyt korkeintaan muuta kuin suututti Butterfreen. Mutta ylös suunnattu vesi tipahteli pisaroina ampujansa niskaan, poistaen Stun Sporen vaikutuksen.
”Butterfree.” Kinoko huokaisi. ”Tee Solar Beam!”
”Free.” Butterfree vastasi nokkavasti, mutta alkoi siitä huolimatta luoda säkenöivää kirkkaan oranssinkeltaista Solar Beamiä.
”Vastaa Water Gun Twisterillä!” Minä neuvoin. ”Pyöri ensin maassa ja hyppää sitten!”
Olihan se uhkarohkea veto, mutta ehkä se toimisi ja jos ei, niin sitten olisin pysyvän syyllisyyden alaisena loppu elämäni ajan. Mutta juuri nyt oli pistettävä parastaan tai kohdattava häviö.
Ozzy pyörähti pirulettejä maassa muutaman kerran, samanaikaisesti kun vesiryöppysi sen suusta, tehden  Water Gunista pienen pyörteen näköisen.
Sitten se loikkasi kohti Butterfreetä ja sen laukaisemaa Solar Beamiä..!