Ofelia

Tuulen Vihellys #2 > Piditte siitä tai ette

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2015.

Harri

Minua oksetti, tuntui siltä kuin koko maailma olisi heittänyt kärrynpyörää takaperin viisitoista kertaa putkeen. Ofelia voihkaisi pahoinvoivasti.
Miksi te nukutte? Nouskaa ylös! Kimitti kimeä ääni korvani juuressa. Herätkää! Meillä on paljon tekemistä!
”Hui saa..!” Kiljaisin nähtyäni oudon näköisen pokémonin naama kiinni omassani.
Tuo ei ole kovin nätisti sanottu, Harley. Kimeä ääni sanoi närkästyneesti. Minä tässä vain, Celebi. Muistatko?
”Ei, enpä taida muistaa.” Minä sanoin varovasti.
No sinä olitkin silloin tosi pieni, mutta äitisi takuulla muistaa! Sipulipäinen pokémon hihkaisi.
”Äitini?” Minä toistin. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Äitihän on kuollut!”
”Sinun tulisi huolehtia enemmän kumppanista, jonka professori Mimosa sinulle uskoi.” Tällä kertaa se jopa suvaitsi avata suunsa, ja puhua niin että muutkin kuulivat. Oli aika karmivaa että kuulin sen äänen pääni sisässä, ikään kuin olisin tulossa hulluksi.
”Ei sitä multa kysytty, haluanko sen vai en.” Minä mutisin. Ofelia oli asiasta samaa mieltä, kerrankin. Se nokkaisi minua kipeästi sormeen. Tuskinpa sekään halusi itselleen kouluttajaa.
”Asiaa ei voi auttaa.” Celebi totesi. ”Sinulle Harley uskottiin niskoitteleva Pidove, äläkä sinä mulkoile minua noin Ofelia. Tietänet että se on totta.” Ofelia mulkaisi pientä pokémonia murhaavasti, ja yritti päästä hintelien jalkojensa varaan, varmaan noustakseen lyhyiden siipiensä turvin ilmaan.Se varmaan halusi nokkaista vierasta pokémonia.
”Sinä Harley olet vastuussa siitä, että tuo pokémon kasvaa, vahvistuu ja ennen kaikkea oppii tavoille.” Celebi saarnasi. ”Ja Ofelia, sinä olet myös vastuussa Harleysta. Hän ei pysty taistelemaan vastaan jos iso pokémon aikoo syödä hänet.”
”Hei, odotas ny..” Mutta protestointini meni kuuroille korville.
”Harley on sinun kouluttajasi, hän antaa sinulle hoivaa ja rakkautta, mitä vastaan sinä osoitat hänelle ystävyyttä ja uskollisuutta, suojelet häntä, jos on tarvis.”
Ofelia mulkoili minua, ikään kuin viestien, että: En mä sua mihinkään tarvitse, voit tunkea sen rakkautesi vaikka hornan tuuttiin! Eikä minua liiammin kiinnostanut hoivata moista äkäpussia, joka vihasi minua jo valmiiksi – vaikka saatoinkin olla itse syypää siihen.
”Toisin sanoen, te olette molemmat vastuussa toinen toisistanne, piditte siitä tai ette.” Celebi päätti saarnansa. ”Nyt kun se tuli selväksi, teidän täytyy tulla mukaani.”
”Miksi?” Minä kysyin. ”Missä me edes olemme?” Nyt kun panin asian merkille, kaikki se valkoisuus, joka meidät oli hetki sitten ympäröinyt, oli poissa. Ympärillämme oli vain pimeyttä.
”Pian te sen näette.” Celebi sanoi. ”Tulkaa perässäni, tahdon näyttää teille jotain, ehkäpä se saa teidät ajattele tulevaa yhteisoloanne tärkeämmässä näkykulmassa.”
”Etkö voi vain lähettää meitä kotiin?” Minä kysyin.
”Sitä minä en voi tehdä, Harley.” Pokémon vastasi. ”Tämä on jotain, mikä teidän on nähtävä.”

Kävelin edessäni siipiään räpyttävän Celebin perässä, Ofelia ei joko jaksanut tai viitsinyt lentää, joten se vain istui hartiallani ja antoi minun hoitaa liikkumisen. Kasvoillani käväisi tuulen vire, olimme selvästi ulkona, mutta muuta en pimeältä nähnyt, en edes silloin kuin silmäni olivat tottuneet pimeyteen. En nähnyt puiden siluetteja, ei ollut taloja, maamerkkejä tai mitään, oli vain pimeyttä. Minusta alkoi tuntua ikävästi siltä, että kävelimme tyhjyydessä, jopa Ofeliaa pimeys näytti pelottavan, tunsin pulun tärisevän poskeani vasten.
”Ei hätää, Ofelia.” Sanoin sille. ”Kyllä tästä selvitään.” Vai selvitäänkö? Missä me edes olimme? Oliko minkäänlaisia takeita, siitä että Celebi veisi meidät kotiin, näytettyään sen, minkä halusi näyttää? Olin tullut lukeneeksi vaikka ja mitä Celebin aikamatkoista, ne perustuivat huhu-puheisiin, mutta jos Celebin ryöväämät ihmiset tosiaan eksyivät johonkin aikapoimuun, miten ne muka tulisivat takaisin omaan aikaansa kertoakseen siitä?
Näin jonkin vilahtavan pimeydessä, jonkin pienen olennon, jonka silmät loistivat pimeydessä sinisinä. Tuskin olin silmäänikään räpäyttänyt, kun se jokin oli jo kimpussamme, tai Ofelian kimpussa. Se oli rynnistänyt sellaisella nopeudella Ofelian kimppuun, että työntäessään Pidoven hartialtani se onnistui samalla kaatamaan minut nurin. Ofelia pyrähti lentoon, näin sen hahmon kohtaavan sen, jonka silmät hehkuivat sinisinä. Ofelia kävi päistikkaa olennon kimppuun epäröimättä hetkeäkään, mutta sen vastustajapa oli vikkelä, eikä jäänyt kehopuskua muistuttavan iskun alle. Sinisilmäinen sen sijaan käytti tilaisuutta hyväkseen, kun Ofelia, hyökkäyksensä epäonnistuttua, oli selin siihen.
”Ofelia, käänny nopeasti!” Mutta huutoni kaikui kuuroille korville. Se sai jonkinlaisen iskun selkäänsä ja rääkäisi tuskallisen kuuloisesti. Ofelia ei kyennyt pääsemään tasapainoon lyhyiden siipiensä kanssa, vaan putosi päistikkaa kohti maata. Huusin sen nimeä, vaikken uskonutkaan sen sitä juuri auttavan, ponkaisin ylös maasta ja kiirehdin kohti putoavaa pyöreää hahmoa.  Sain viime tingassa otettua sen vastaan. Olen varma, että Ofelia taittaisi niskansa, jos se putoaisi noin korkealta.
Lintu murahteli minulle, tai sitten sille sinisilmälle, en ollut aivan varma.
”Sattuiko?” Se oli varsin tyhmä kysymys, mutta en keksinyt muutakaan.  Pulu visersi minulle äreän vastauksen.
”Ehkä sun kannattaisi käyttää jotain osaamaasi hyökkäystä, tuota vastaan, etäämmältä.” Yritin neuvoa sitä.
”Osaatkohan sinä jo gustin? Growlin varmaan osaat..”
”Pidove!” Ofelia visersi innokkaasti, kaiketi se halusi minun tietävän, että taisi jo nämä mainitut iskut.
”Hyvä. Voisit tähdätä tuota kaveria gustilla, mutta juuri ennen kun lasket ilmavirran irti, käytä gustiin growlia.” Yritin selittää mahdollisimman selvästi. ”Siis jos saat jotenkin ujutettua growlin gustin sisään, osuessaan se tekee sekä vahinkoa, että laskee tuon kaverin puolustusta. Ymmärsitkö?”
Lintu nyökkäsi tomerana. ”Hyvä on. Älä lannistu, jos et onnistu heti ensimmäisellä kerralla, pääasia on, ettet mene liian lähelle tai käännä sille selkääsi.”
”Pidove!” Pulu huusi taisteluhuutonsa. Se kohosi takaisin siipiensä varaan, ja lähestyi päättäväisenä kohdetta.

Kunhan se ei menisi liian lähelle, kunhan se vain pysyisi suunnitelmassa. Ofelia pysyi paikoillaan, se odotti että sinisilmäinen otus tulisi sitä kohti, ja pian sen odotus palkittiin. Otus lähti kiitämään kohti harmaata pulua, Ofelia alkoi kaikessa hiljaisuudessa rakentamaan ilma virtaa siipiensä väliin, se odotti että kohde olisi isku etäisyydellä, pian se syöksyikin pulua kohti, mutta tällä kertaa Ofelia oli valmiina.
”Pidove!” Se rääkäisi, jatkaen sitten siipiensä räpyttelyä. Kova tuulenpuuska paiskautui kohti sinisilmäistä olentoa, minkä seurauksena se lensi kauemmas meistä.
”Hyvä, Ofelia!” Minä kehuin pulua. ”Tule alas!” Ehkä Ofelia oli alkanut totella minua. Mutta näinhän se ei ollut, pulu nimittäin lähti raivokkaasti seuraamaan vastustajaansa.
”Ofelia, seis! Pysähdy!” Huusin linnun perään, mutta eihän se kuunnellut.
”Minä haen hänet.” Celebi sanoi, tarjoten ensimmäistä kertaa apuaan. Se kiisi halki mustan taivaan ja hetken jo luulin sen jättäneen minut oman onneni nojaan, mutta sipulipää palasi pian kantaen käden tyngissään rimpuilevaa pientä lintua.
”Sinun on opittava kuuntelemaan mitä Harley sinulle sanoo.” Celebi saarnasi Ofelialle. ”Muuten tästä ei tule mitään!”
Otin rimpuilevan pulun Celebin tassuista ja painoin pienen pokémonin rintaani vasten, pidin sitä siinä sen verran tiukasti, ettei se päässyt karkaamaan. Näin taivaanrannassa, tai jossakin, missä sen olisi kuulunut olla tusinan lisää pimeydessä sinisinä kiiluvia silmäpareja.
”Meidän täytyy häipyä, ennen kuin saamme koko lauman kimppuumme.” Celebi totesi hiukan liian tyynesti. Mutta kuten äskenkin, minun täytyi juosta pienen aikamatkailijan kintereillä, saatoin vain kysyä itseltäni, mitä tästä tulisi?

center>

Ofelia

Miksi tämä tyhmä ihminen ei antanut minun vain olla? Tahdoin tapella, en juosta karkuun kuten pelkuri! Hän piteli minua sylissään niin lujasti, etten oikein päässyt liikkumaan, olisin aina voinut nokkia hänen käsiään, kunnes hän päästäisi irti, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei niin kävisi. Hän juoksi, ja tuo outo Celebiksi kutsuttu pokémon liisi edellämme. Ei tässä pimeydessä nähnyt, mihin olimme menossa.
”Katsos, lisää höttiäisiä!” Joku huusi edestäpäin, en nähnyt mikä ihme se oli, mutta koska se puhui minun kieltäni, sen täytyi olla pokémon. Toisaalta miksei ihminenkin voisi puhua meidän kieltämme, puhuihan tuo Celebikin ihmisten kieltä. Saimme valoa pimeyteen, oranssia hehkua, joka tuli äskeisestä puhujasta, tai oikeastaan hänen suustaan. Hän käytti jonkin sortin hyökkäystä ja laukaisi sen suoraan punatukkaisen ihmisen pään yli. Kuulin kirkunaa takanamme, ehkä ne olivat olleet sen sinisilmäisen tovereita.
”Katsopas mokomaa, sehän on ihminen.” Totesi nelijalkainen pokémon. ”Teitä ei olekaan näkynyt.”
”Sehän on Deino.” Punatukkainen ihminen totesi, hän oli kaiketi erottanut pokémonin hahmon kun tämä nelijalkainen hyökkäsi.
”Tule mukaan ihminen, ei täällä ole turvallista.” Deino sanoi, ja nappasi punatukkaisen mekon helmasta.
”Pitäisikö meidän seurata?” Punatukkainen kysyi. Mutta kysymykseksi se jäi, sillä punatukkainen talsi jo itseään vahvemman pokémonin vetäessä häntä.
”Celebi, mitä täällä on tekeillä?” Tyttö tivasi kuiskaten.
”Kyllä se sinulle selviää.” Celebi sanoi, puhuen tuo ihmisen kieltä. Miksi hän puhui ihmisen kieltä, vaikka oli pokémon? Ehkä minun olisi pitänyt olla kiitollinen, että tuo punatukkainen piti minua sylissään. Viima oli hirveä, mutta tytön syli oli sentään lämmin. Deino johdatti meidät luolan suulle, tällä kertaa jopa näin sen, sillä sisältä kajasti valoa.
”Ranger, joko siä tulehet takasin?” Vanhan ihmisnaisen karhea ääni kuului luolan sisältä.
”Täällä ollaan!” Deino, jonka näin tällä kertaa selvästi, huudahti. ”Löysin vieraita!” Vanha valkohiuksinen kumara nainen tuli meitä luolan suulle vastaan.
”Kappas, toikko sinä Ranger meille vieraita?” Nainen kysyi Deinolta. ”Eipä täällä olekaan vähään aikaan immöisiä näkynyt.”
Nainen katsoi punatukkaista kiireestä kantapäähän, sitten hän katsahti minuun ja lopuksi siihen outoon Celebiin.
”Ai jaha.” Nainen totesi. ”Elä nyt siinä oven suussa patsastele tytär hyvä, tulle sisälle.”
”Joo, tuota, kiitos.. kai.” Punatukkainen vastasi epävarmasti. Hän astui sisemmäs, ja käveli sitten vanhan kumaraselkäisen perässä sisemmälle luolaan. Luolan keskelle oli sytytetty nuotio, sen ympärille oli kokoontunut lauma eri-ikäisiä ihmisiä sekä muutama pokémon. Mutta nämä ihmiset eivät olleet niin kuin se puoskari, joka sysäsi minut punapäälle, tai kuten tuo punatukkainen. Nämä ihmiset näyttivät epäsiisteiltä, ne haisivat pahalle ja niiden tukat olivat sotkuisia, ja vaatteet repaleisia. Muutamalla oli pokémon vierellään. Se Deino joka oli meidät bongannut, oli nyt erään vaaleatukkaisen tyttölapsen halattavana. Tyttölapsen vieressä istui vähän vanhemman näköinen punapäinen poika, joka rapsutteli sylissään olevan Trapinchin päätä, Trapinch itse makasi puoliksi luolan lattialla. Niiden seurassa on toinenkin punapää, jonka vieressä istui eloisan näköinen Squirtle. Huomasin että kaikki kääntyivät tuijottamaan meitä.
”Ranger näköjään löysi pari eksynyttä sielua.” Vanha kumara nainen totesi. ”Tulkaa nytte istumaan, teillä on varamana kylymä.”
”Kiitos.” Punatukkainen sanoi. Hän käveli nuotiolle, sinne missä muutkin istuivat, punatukka istui lähinnä niitä kolmea lasta. Tyttölapset katsoivat punapäätä kiinnostuneena. Kaipa se johtui tuosta mekosta, olihan se paljon nätimpi kuin nuo repaleiset vaatteet. Kaikki muut luolassa olijat tuijottavat Celebiä.
Vanha nainen toi punatukalle kuivuneen leivänkannikan ja pienen kulhollisen sameaa vettä.
”Näytät nälkäiseltä, tytär. Syö että jaksanet.”
Punapään katse vaelsi noissa ihmisissä, jokaisella oli saman verran ruokaa edessään.
”Syö sä, Ofelia.” Punatukkainen sanoi, päästäen minut viimeinkin otteestaan. ”Sä tarvitset tätä mua enemmän.”

Miksi hän teki noin? Luuliko hän etten kuullut hänen vatsansa kurinaa? Hänen punaiset silmänsä katsoivat minuun, odottaen minun iskevän nokkani tuohon leivän kannikkaan. Päätin kerrankin olla hänelle mieliksi ja syödä edes vähän, pääsisin vain helpommalla.
”Onko tuo oikea Celebi?” Vaaleatukkainen tyttölapsi kuului kysyvän. ”Saanko paijata sitä?”
”Paijaa pois, mutta älä revi sen siipiä.” Punatukkainen sanoi.
”Tuo mekko on tosi nätti, mistä tuollaisia saa?” Punatukkainen tyttölapsi kysyi.
”Tein sen itse.” Vanhempi punatukkainen, punasilmäinen sanoi.
”Vau! Miten siä sen teit?” Punatukkainen lapsi kysyi.
”Opettelin.” Punasilmäinen punapää vastasi.
”Mutta mistä saat kangasta?” Lapsonen kysyi taas.
”Kaupasta, joskus jostain vanhoista verhoista, mitä meillä on kotona.” Punatukkainen punasilmäinen sanoi.
”Onko jossain vielä kauppoja?” Tyttö kysyi.
”Eikö täällä sitten ole?” Kysyi punasilmäinen tyttö. ”Missä me edes olemme?”
”Etkö sitä tiedä?” Punatukkainen poika kysyi.
”Olen tuota.. ollut kauan poissa.” Punatukkainen punasilmäinen tyttö vastasi vältellen. ”Kaikki näyttää muuttuneen.”
”Tätä paikkaa kutsuttiin joskus nimellä Charca Town.” Synkkä ääni, joka kuului jollekin pojalle, joka istui kaukana nuotiosta, luolan synkimmässä nurkassa. Huomasin hänen tuijottavan meitä kun tulimme, mutta niin tekivät kaikki muutkin.
”Charca Towniksi?” Punatukkainen tyttö, jonka piti olla kouluttajani, sikäli kun Mimosa-naiselta kysyttiin, toisti hämmentyneenä. Ei tämä Charca Town voinut olla, ei mitenkään. Charca Town oli ihmisten asuttamaksi kyläksi ihan kiva, oli puita, oli järvi, oli viihtyisää, mutta tämä paikka oli silkkaa erämaata.
”Ei voi olla.” Punatukkainen kouluttaja sanoi niin hiljaa, ettei sitä kuullut kukaan.
”Tuota, miksi te vain istutte sisällä?” Hän kysyi varovasti.
”Eihän tuolla voi olla, pokémonit hyökkäävät kimppuun jos ulos menee päivisin.” Vaaleatukkainen tyttölapsi sanoi.
”Siis onko nyt päivä?” Punatukkainen kouluttaja sanoi ihmetellen. ”Ulkona on ihan pimeää.”
”Ainahan niin on ollut.” Punatukkainen tyttölapsi totesi. Sitten se nurkassa istunut kaveri viimein nousi ylös ja tuli pois varjoista. Hän oli sellainen pitkä kaveri, jolla oli pitkät tummansiniset hiukset.
”Sinä et taida olla täältäpäin.” Poika totesi hyökkäävään sävyyn. Hän ei aikaillut vaan tarrasi punatukan käsivarteen ja veti tytön ylös.
”Voihan..” Celebi totesi. ”Tule Ofelia, mennään.” En ollut tottunut tuohon nimeen, mutta koska tuijoteltavana oleminen ei kiinnostanut, päätin seurata.

”Hei, pidä ne näppisi itselläsi, senkin gorilla!” Punatukkainen huusi.
”Sinä et ole täältäpäin.” Miekkonen toisti. ”Oletko joku niistä friikeistä?”
”Anteeksi?” Suivaantunut punatukkainen kysyi.
”Kysyin sinulta juuri kysymyksen!” Miekkonen huusi. ”Ja ehdotan että vastaat siihen, tai muuten..” Mies vislasi ja pian kallion seinämän eteen laskeutui suurikokoinen lintu. Lintu oli kaiketi sellainen pokémon, jota minä en ollut koskaan nähnyt, eikä se näyttänyt turhan iloiselta. Se lehahti aivan punatukkaisen eteen ja naksautteli nokkaansa uhkaavasti.
”Keith Avalon nyt tuo saapi riittää!” Kumaraselkäinen mummo huusi luolan suulta. ”Käskepä Apollo poies tyttären kimpusta tai muuten meirän Keira saapi opettaa sille uusia tapoja.” Mummon takana näkyi seisovan isokokoinen Musharna, joka näytti enemmänkin nukkuvan kuin katsovan tapahtumia.
”Tämä neitokainenhan on ehta aikamatkaaja, kyllä siunkin pitäisi se käsittää.” Mummo jatkoi. ”Sillä on Celebi matkassa ja kaikki.”
”Mut..” Miekkonen vastusti.
”Nyt heti.” Mummo sanoi, tällä kertaa hyvin tiukalla äänen sävyllä. Silloin jätti Musharna avasi silmänsä ja tuijotti isoa lintua, lintu värähti.
”Anna olla, Apollo.” Keith Avaloniksi kutsuttu miekkonen sanoi. Lintu vetäytyi kauemmaksi punatukkaisesta, tehden tilaa mummolle.
”No kerrohan tyttöseni, mistä päin sie olet?” Mummo kysyi.
”Tuota.” Punatukkainen sanoi vaivaantuneesti. ”Olen kotoisin Charca Townista..”
”Täältäkö?” Keith Avalon älähti.
”Miltä vuodelta sie olet?” Mummo kysyi.
”Öö, nyt taitaa olla 2015.” Punatukkainen takelteli.
”Ooh, sitä sitte ollaan tuhannen vuoden päästä.” Mummo sanoi.
”Tuhannen? Mikä..?” Punatukkainen aloitti.
”Nyt on vuosi 3015. Tältä se tulevaisuus näyttää.” Keith Avalon sanoi katkerasti. ”Mitäs pidät?”
”Onko tämä oikeasti Charca Town?” Punatukkainen kysyi, tässä vaiheessa lennähdin hänen hartialleen, sillä en luottanut tuohon isoon lintuun, se näytti siltä kuin voisi syödä minut välipalaksi.
”Tältäkö mun kotikylä näyttää tuhannen vuoden päästä?” Tyttö kysyi. ”Celebi, tämän täytyy olla vitsi. Vie mut takaisin omaan aikaani, nyt heti.”
”Sitä minä en voi tehdä.” Celebi sanoi päätään pudistellen. ”Toin sinut tänne jotta..”
”Voiko tuo muuttaa tämän?” Keith Avalon töksäytti. ”Siksikö se on täällä?”
”Keith, eipäs nyt olla tahdittomia.” Mummo torui.
”Muuttaa minkä?” Punatukkainen kysyi turhautuneena. ”Voisiko joku kertoa mitä hemmettiä kotikylälleni on tapahtunut?” 
”Pitkä tarina.” Keith Avalon sanoi hammasta purren. ”Tällaista on ollut jo monen monta vuosisataa. Pokémonit saartoivat kerran ihmiset luoliin, kaipa ne kapinoivat.”
”Sanotaan että eräs pahantahtoinen järjestö tuumas käyttää tarupokémoneja pahoihin tekoihin ja orjuutti ne.” Mummo selitti. ”Tarupokémonien kanssa ei kannata pelleillä, ei edes noin lilliputtien.”
”Se on totta, me tarupokémonit emme pidä siitä, että meidät orjuutetaan, pakotetaan auttamaan ihmistä.” Celebi selitti. ”Jos päätämme auttaa ihmistä, teemme sen omasta tahdostamme.”
”Joten tarupokémonit päättivät kostaa ihmisille.” Mummo sanoi.
”Kaikilleko?” Punatukkainen kysyi.
”Kaikille.” Keith vastasi katkerasti. ”Koska kukaan ei tehnyt elettäkään taistellakseen sitä järjestöä vastaan, joten ne päättivät kostaa koko lajille.”

”Apollo, ota minut selkääsi.” Keith määräsi äkkiä. Isokokoinen lintu kumartui sillä tavalla, että miekkonen pääsi helposti kiipeämään hänen selkäänsä.
”Harley, me menemme mukaan.” Celebi päätti. ”Sinun täytyy nähdä tämä.”
”Nähdä mikä?” Tyttö parahti. ”Eikö se riitä, että olet tuonut mut tänne ja näyttänyt miten kamalalta kaikki näyttää tuhannen vuoden päästä?”
”Sinun täytyy nähdä kaupunki, mistä tämä kaikki sai alkunsa.” Celebi totesi.
”Tai mitä siitä on jäljellä.” Keith-miekkonen totesi. Punatukkainen huokaisi.
”Onko varmaa, ettei tuo iso kaveri syö meitä?” Huomasin kysyväni. Sekä suurikokoinen lintu ja Musharna naurahtivat.
”Ei hän sinua syö, Ofelia. Hän vain vie meidät paikkaan, mikä teidän on nähtävä.” Celebi nauroi hänkin.
”Miten niin meidän, punatukkaisenhan se on nähtävä..” Minä vastustin.
”Sinä olet hänen pokémoninsa, toisin sanoen hänen kumppaninsa.” Celebi sanoi kärsivällisesti. ”Minähän selitin.”
”Mitä jos minä en halua olla hänen kumppaninsa?” Jupisin lehahtaessani suuren linnun selkään. Punatukkainenkin kiipesi hänen selkäänsä, ja istui sen murjottavan pojan takana.
”Mennään, Apollo.” Poika komensi lintua. Tunsin oloni turvallisimmaksi, kököttäessäni tytön hartialla, Celebi taas istui tyynesti punatukkaisen sylissä.

Nousimme nopeasti ilmaan, ja minua alkoi huimata.
”Sinun on sitten parempi puhua totta siitä aikamatkaamisesta.” Keith puhisi.
”Niin Celebi puhuikin.” Punatukkainen vastasi. Edessä istuva sinitukkainen poika katsoi tyttöä epäilevästi.
”Kuule, jos se sinua kiinnostaa nimeni on Harley Alexa Leroux, olen 19 vuotias, synnyin Eternal Cityssä, menetin äitini yhdeksän vanhana, tulipalossa, jonka jälkeen muutimme Charca Towniin neljän veljeni kanssa.” Punatukkainen luetteli.
”Vai niin.” Oli miekkosen vastaus. En osannut päättää oliko tuo ihminen nyt mies vai poika, hän näytti ulkoa päin mieheltä, mutta oli hänellä joitain poikamaisiakin piirteitä – sikäli kun ymmärsin ihmisten käsitteitä.
Lensimme nopeasti. Se sai minut pohtimaan, kasvaisinkohan minä joskus isommaksi? Pystyisinköhän minäkin lentämään näin lujaa?
”Voi hyvä luoja.” Punatukkainen huokaisi. Hän oli koko ajan tuijottanut näkymiä alapuolellamme silmät suurina. Alapuolella näkyi samaa kuin yläpuolella, pelkkää mustaa. Pelkkiä kivettyneitä metsiä, aukeita ja teitä. Järvissä ei virrannut muu kuin mustunut vesi.
”Jos todella olet sieltä tulevaisuudesta, tee meille kaikille palvelus ja estä tämä.” Poikamiekkonen murahti.
”En tiedä pystynkö.” Punatukkainen sanoi epävarmalla äänellä. ”En tiedä voiko yksi ihminen estää tällaisen käymästä toteen.”
”No mutta tietenkin voi.” Celebi pisti väliin. ”Yhden ihmisen valinnat voivat muuttaa kohtalon kulun, sanotaan vaikka että sellainen ihminen, joka pystyisi estämään sitä järjestöä tekemästä hankettaan, päättäisikin vain laiskotella kotona ja antaa elämän valua käsistään, vain siksi että hän nyt sattuu pelkäämään tulipokémoneja.”
Punatukkainen katsoi varovasti sylissään istuvaa pokémonia.
 ”Ja käyttäisi tekosyytä, etteikö olisi hyvä kouluttaja. Oikeasti häntä vain pelottaa.”
”Mikä jänishousu.” Poikamiekkonen murahti. Punatukkainen käänsi katseensa taivaanrantaan, tai sinne missä se olisi sijainnut. Puhuiko Celebi ehkä hänestä? Pelkäsikö punatukkainen tuli-tyypin pokémoneja?
”Mutta oikeasti hän olisi pystynyt pääsemään jyvälle kaikesta, jos olisi ryhtynyt kouluttajaksi.” Celebi sanoi iloisesti. ”Hän olisi ehkä saanut muutkin ihmiset auttamaan. Hän olisi ehkä tehnyt järjestön aikeet tyhjiksi.”
Se oli pitkä ja hiljainen lento. Tuntui kuin olisi kulunut tunteja, kukaan ei sanonut mitään, ei tuo poikamiekkonen, ei Celebi eikä edes punatukkainen tyttö. Hän vain tuijotti taivaanrantaan poissa olevan näköisenä. Mikähän häntä vaivasi?
”Perillä ollaan.” Poikamiekkonen murahti lopulta. ”Jos todella olet syntynyt täällä, pitäisi paikan olla sinulle tuttu.” Hän laskeutui kuin vanhakin tekijä linnun selästä, kun taas punatukkainen laskeutui hänen selästään suoraan takapuolensa varaan. Hän nousi mitään sanomatta ja tuijotti näkyä.

Harri

Mustaa, mustaa kaikkialla. Mustaa ja kuihtunutta. Vanhoja kivenmurikoita makoili maassa, koko ympäristö jossa Kuuran vanhin kaupunki oli kerran seissyt ylpeänä, mystisenä oli nyt paljas ja autio. Sitä kehystävät puut olivat poissa, maassa näkyi vain hiukan merkkejä siitä, että siellä olisi joskus ollut puita, jotka näkyivät nyt vain hiiltyneitä puun kantoja. Vanhoista raunioista ei ollut jälkeäkään, kaikki oli poissa. Ihan kaikki. Oliko tämä todella se kaupunki jossa olin syntynyt, se kaupunki jossa olin viettänyt ensimmäisen puoliskon lapsuudestani? Se kaupunki jonka sanottiin olevan ikuinen?
”Se järjestö aloitti täältä.” Se kärttyinen sinitukkainen poika totesi. ”Kukaan kaupungin asukkaista ei huomannut, tai halunnut huomata.”
”Niin, kaupungin vanhemmisto oli vähän sellaista, sikäli kun muistan.” Minä mutisin. ”Eivät halunneet apua yhtään missään. Halusivat aina hoitaa ongelmat yksin.”
”Sinuun sattuu, vai mitä?” Celebi piipitti korvani vieressä.
”No totta helvetissä sattuu!” Tiuskaisin sille. ”Tämä oli kaupunki, jossa mä ja veljet vietettiin monta hyvää vuotta. En yhtään epäile vaikka ne olisivat olleet mun elämäni onnellisempia hetkiä!”
”Ja nyt kaikki on mennyt säpäleiksi.” Ajattelin. Ihan kaikki.
”Älä vielä menetä toivoasi, Harley.” Celebi yritti lohduttaa. ”Kaiken voi vielä perua.”
”Miten muka?” Minä ärähdin sipulipäälle, ennen kuin ajattelin itse. ”Yritätkö sanoa että minun pitäisi lähteä metsästämään tätä järjestöä?”
”Ei sille ole tarvetta.” Celebi vakuutti. ”Tulet kyllä törmäämään heihin, jos siis päätät lähteä matkallesi.”
”Ja jos jään kotiin, tallainenko on tulevaisuus?” Kysyin sipulipäältä.
”Voi hyvinkin olla.” Celebi sanoi siipiään räpytellen, jolloin kaikki muuttui valkeaksi. En enää nähnyt sitä kiukuttelevaa sinitukkaista poikaa, en entistä tuhoutunutta synnyin kaupunkiani, en pimeyttä. Vain valkeutta. Jäljellä olivat vain minä, Celebi ja Ofelia.
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ehkäpä se muuttuu.” Celebi totesi. ”Tulevaisuus voi olla kiinni yhden päätöksestä, tai useamman, se vähän riippuu.” Se vähän riippuu. Vai niin, tämä sipulipää tuskin antaisi minulle selvää vastausta, kysyisinpä sitä miten monta kertaa hyvänsä.

Huokaisin raskaasti. Oli sanomattakin selvää, että Celebi syytti minua tästä näkemästäni tulevaisuudesta. Oli minun vikani että Charca Town ja mahdollisesti koko Kuura oli peittynyt pimeyteen. Ja vain siksi että jokin järjestö käytti tarupokémoneja hyväkseen ja suututti ne. Enhän minä ollut tekemässä sitä, enhän?
”Et sinä tätä aiheuttanut Harley.” Pieni otus vakuutti. ”Mutta sinä pystyisit pistämään kapuloita niiden rattaisiin.”
”Miten minä muka siinä onnistuisin?” Kysyin pokémonilta varsin apaattisesti.
”Koska.” Oli varmaan lyhin ja epämääräisin vastaus minkä se oli antanut minulle. ”Sitä paitsi, sinulla on Ofelia auttamassa.”
Pulu päästi nokastaan varsin äkäisen sirkutuksen. Se ei pitänyt minusta, enkä minä liiammin siitä. Ei Ofeliassa mitään vikaa ollut, jos ei lasketa sitä, että se tykkäsi nokkia eikä totellut. Mutta..
”Jaa, en minä vaan halua nähdä tuollaista tulevaisuutta.” Celebi kuittasi.
”Eihän sitä kukaan halua.” Minä mutisin. Ihmiset asuivat luolissa, he eivät pystyneet liikkumaan päivisin, koska jotkin hullut pokémonit jahtasivat kaikkea liikkuvaa, he söivät kuivaa leipää ja joivat vettä, jonka puhtaus oli kyseenalainen. Ei, sitä ei tahtoisi kellekään. Mutta mitä minä voisin tehdä?
”Tee jotain muuta elämälläsi.” Oli Celebin vastaus. ”Luuletteko te todella, että tulin kaiken matkan turhan takia? En todellakaan. Minä tulin, jotta saisin teihin liikettä.” Sekä minä että Ofelia tuijotimme pientä pokémonia. Se huokaisi turhautuneena.
”Hyvät hyssykät, piditte siitä tai ette, teidän on tehtävä jotain. Piditte siitä tai ette, teidän on nyt tultava toimeen. Tälle asialle on tehtävä jotain, ja se on aloitettava mitä pikimmiten. Ei Harley, ei ylihuomenna, ei ensi viikolla. Sinä aloitat sen huomenna ja sinä Ofelia, pidit siitä tai et – autat kouluttajaasi siitä.”
Ofelia kuului kihisevän kiukusta, sillä joku kehtasi komennella sitä.
”Äläs nyt, Ofelia.” Minä naurahdin kuivasti. ”Pääset nokkimaan pahisten persuksia ja näyttämään mihin sinusta on.”
Hetken harmaa pulu näytti mietteliäältä. Sitten se taivutti hitaasti päätään. Oletin sen olleen jonkinlainen nyökkäys. Ehkäpä pahisten löylyttäminen kuulosti sen mielestä hyvältä tulevaisuuden hankkeelta.
”Hyvä.” Celebi totesi. ”Muistakaa kuunnella toisianne, niin ette eksy oikealta tieltä.”

Ja siinä me seisoimme, Charca Townin haisevimmalla kujalla.
”Olemme kotona.” Minä huokaisin. ”Olemmeko me oikeassa ajassa? Ethän vain vienyt meitä takaisin siihen paikkaan?” Oli nimittäin pimeää, tuulista ja pimeää.
”En toki. Olimme matkalla kauemmin kuin luulette.” Celebi hymyili. ”Minä jätän teidät tähän, ja jatkan matkaani.”
”No mekin kaiketi lähdemme kotiin.” Sanoin roskapöntön päällä istuvalle Pidovelle. ”Tuletkos, Ofelia?”
Ofelia visersi hyväksyvästi ja lehahti lyhyen matkan istuutuen sitten hartialleni. Kun käänsin selkäni kuulin vielä Celebin pienen äänen.
”Odottakaas, minulla on teille vielä jotain!”
”Ei nyt taas!” Minä parahdin. ”Kyllä Celebi, me lähdemme huomenna! Emme ole syy päitä maailman pimenemiseen. Yritämme tulla toimee.. au!” Ofelia oli nokkaissut minua poskesta.
”En minä sitä, mutta tässä on teille pieni lahja.” Sipulipää sanoi ja liihotteli siipineen päivineen luoksemme. Pian ilmaan sen edessä, toisin sanoen meidän välissämme, ilmestyi jonkinlainen muna. Se oli soikea ja mustan värinen haalean keltaisilla täplillä ja jonkinlaisella hännällä.
”Tästä saatte ensiaskeleen.” Celebi sanoi. ”Saatte huolehtia tästä uudesta ystävästänne yhdessä.”
”Annatko sen meille?” Minä kysyin. ”Mikä siitä kuoriutuu?”
”Näet sen varsin pian.” Pokémon lupasi. ”Sen pitäisi olla kuoriutunut kun tapaamme seuraavan kerran.” Otin munan varovasti syliini, peläten että se hajoaisi kosketuksesta. Sen kuori oli sileä ja tuntui lämpimältä.
”Tuletko takaisin?” Minä kysyin.
”Kyllä, kun siltä tuntuu.” Celebi lirkutti tyytyväisenä. ”Kun taas tarvitsen teitä!” Sen sanottuaan pieni pokémon katosi kuin savuna ilmaan. Ikään kuin se ei ikinä olisi ollutkaan kujalla meidän kanssamme. Ainoa todiste Celebin käynnistä oli tämä sylissäni oleva muna.
”Pidove!” Ofelia katsoi uteliaana mustaa pokémonin munaa ja yritti sitten nokkia sen kuorta. Kaipa Ofelia halusi testata miten kova kuori oli.
”Ei, Ofelia.” Sanoin tiukasti. ”Sen sisällä on vauva. Sellainen pieni pokémon.”
”Pidove!” Ofelia sirkutti, sitten se nokkaisi minua taas poskesta.
”Pidetään pikkuisesta yhdessä hyvää huolta, vai mitä?”

Celebi oli oikeassa, kuten oli Mimosakin. Jotain tällä elämällä olisi tehtävä, jotain joka merkitsi jotakin.
”Äiti oli koordinaattori.” Minä kerroin pululle. ”Isä oli kouluttaja.”
”Pidove!” Nyt Ofelia kuulosti innostuneelta.
”Pienenä minä aina halusin matkata ympäri Kuuraa, äidin ja isän jalanjäljissä.” Minä muistelin. ”Halusin olla taitava kouluttaja kuten isä, ja huippukoordinaattori kuten äiti.” Mutta asioita tapahtui, kotitalomme tosiaan paloi ja äiti kuoli. Isä jätti meidät tähän kyläpahaseen eikä sitten tullut takaisin.
”Hei, auts!” Minua oli taas nokittu. ”Tiedän, että haluat näyttää kykysi, Ofelia. Tehdään se sitten yhdessä.” – vaikka en olekaan varma onko minusta tähän, ajattelin. En ollut äiti, enkä todellakaan ollut kuten isä. Mutta Lerouxin perhe oli hajalla, kaikki olivat missä sattui huvittamaan. Mikä syy minulla siis oli jäädä tänne? Olin 19 vuotias, täysin kykenevä huolehtimaan itsestäni.
”Auts!” Taas uusi nokkaisu. ”Mennään kotiin. Emme me siellä ole kauaa, kunhan nukumme ja lähdetään sitten heti aamusta.”
”Pidove!” Pulu huudahti innoissaan. Ehkä meistä sittenkin tulisi ystävät. Ehkä. 
Kävelin kotiin, en voinut muutakaan. Hyräilin erästä laulua siinä mennessäni, sillä en tykännyt tästä pimeydestä, se hermostutti minua. En tiennyt mitä kello oli. Mutta oli varmasti jo yö, oli hyvä, ettei minulla ollut porukoita kiljumassa myöhäisestä kotiintuloajasta.


”Tässä mä asun.” Sanoin pululle ja munalle. ”Sisällä on vähän sotkuista, mutta ei teidän täydy sitä katsoa.” Mutta sitten, kun astuin lähemmäs taloa, olin juuri kuistin kohdalla, huomasin alakerran ikkunasta kajastavan valoa. Olin varma, etten ollut jättänyt valoja mihinkään ulos mennessäni. Joku oli meillä. Olin melko varma, ettei kyseessä ollut murtovaras, sillä tämä oli edelleen Charca Town, se tuttu ja kaikin puolin turvallinen kotikylä. Ei sekaisin olevia sinisilmäisiä pokémoneja, joiden silmät hehkuivat pimeässä. Hiivin niin hiljaa kuin vain oli mahdollista kuistille ja siitä etuovelle. Mutta kun olin kohottanut käteni oven kahvalle avatakseni sen, ovi vedettiin auki nenäni edessä.
”Vai siinä sitä viimein tullaan!” Kärttyinen tummahiuksinen poika karjaisi, niin että sai palkakseen ilmaiset nokkimiset, sillä mokoma huuto oli joko säikäyttänyt tai närkästynyt Ofelian, kun päin sen nokkaa noin huudettiin. Ofelia lehahti lentoon ja nokki veljeni päätä tarmokkaasti.
”Öh, moi Qwill.” Sanoin hieman kiusaantuneesti, enhän ollut olettanut hänen olevan kotona. ”Tässä on Ofelia, Mimosa antoi sen mulle.”
Hetken kuluttua pulu katsoi Qwillin saaneen tarpeeksi rökitystä ja liihotti takaisin hartialleni. Qwill haroi mustia hiuksiaan kuin kokeillakseen, oliko hänen päänahkansa saanut pahojakin kolhuja.
”Soitin tänne viisi kertaa!” Poika puhisi. ”Viisi!”
”Sehän on kivaa.” Minä mumisin. ”Päästätkö mut sisälle? Munukka jäätyy.” Niin Qwill väistyi oven suusta päästäen meidät sisään.
”Mistä sä tuon revit?” Veli tahtoi tietää.
”Sain sen joltain ohikulkijalta.” Valehtelin riisuessani saappaitani. Enhän voinut sanoa, että sain sen Celebiltä, sitä nyt ei uskoisi Erkkikään, ei edes kovin herkkäuskoinen Erkki.
”Missä sä olet ollut näin myöhään?” Qwill tivasi, hän seurasi minua päättäväisesti mennessäni jääkaapille. Tiskit oli näköjään tiskattu poissa ollessani. Keittiön pöydällä koreili tarjotin täynnä lämpimiä voileipiä, juuri uunista otettuja. Muistin juuri, etten ollut syönyt koko päivänä. Istuuduin pöytään, Ofelia oli liihottanut sinne minua ennen ja katseli kiinnostuneena voileipä pinoa.
”Et vastannut kysymykseeni.” Qwill kärtti, kun istuin alas ja kasasin eteeni leipäpinon. Ofelia visersi kimakasti, varmaankin osoittaakseen että sekin tahtoi osuutensa.
Repäisin puolet leivästä ja asetin sen linnun eteen, Ofelia katsoi minua pistävästi.
”Saat lisää jos maistuu.” Vakuutin sille. Niinpä pulu alkoi tyytyväisenä repiä itselleen sopiva paloja juustoisesta leivästä.
”Olet siivonnut täällä.” Totesin tyynesti, etsiessäni jotain, mihin kääriä munan, jotta se pysyisi lämpimänä. Satuin silloin vilkaisemaan tiskipöytää, jonka tiskit olivat tipotiessään. Pian löysinkin yhdeltä keittiön tuolilta keltaisen hiukan näivettyneen huovan, johon käärin Celebiltä saadun munan.
”Kas niin.” Huomasin leperteleväni munukalle. ”Nyt on kaikki hyvin.”
”HARRI!” Qwill karjaisi. ”Missä sä olet ollut?”
”Vähän siellä sun täällä.” Vastasin nopeasti. ”Ei tuota tarvitse säikkyä, Qwill-setä se vain elämöi.”
Veljeni huokaisi raskaasti. ”Mä luovutan..”

Iltapalan jälkeen sain esitellä Ofelialle ja munukalle pommin räjäyttämän huoneeni. Ei siellä oikeasti mikään pommi räjähtänyt, olin vain epäsiisti olento.
”Onhan räällä vähän sotkuista.” Minä myönsin. ”Mutta ei meidän täällä tarvitse asua. Kunhan nukumme yön yli.”
”Pidove!” Lintu vastasi, kuin sanoen, että huomenna matka alkaa. Niin, huomenna. Mutta sitä ennen on nukuttava yön yli. Puin siis pyjaman ylleni, otin munukan kainalooni ja heittäydyin sängylle. Ofelia katsoi touhuani kirjahyllyltä käsin.
”Tule säkin tänne, Ofelia!” Huikkasin sille ja osoitin pehmeää tyynyä, yhtä niistä lukuisista, jotka olin varastoinut huoneeseeni, jos joskus tarvitsisin niitä. Ofelia punnitsi sanojani hetken, sitten se näemmä päätti että mukava tyyny olisi parempi nukkumapaikka kuin kirjahylly. Se lepatti sängylleni ja pudottautui vapaalle tyynylle. Minä puolestani käperryin tuttuun nukkumisasentooni, ja painoin munan syliäni vasten. Peittoon hautautuneena me kaikki – minä, Ofelia ja pikku kaveri pysyisimme lämpiminä. Huomenna sitten.

Saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Kommentit

Cinna


Loistava tapa aloittaa matka (vaikkei nyt teoriassa ole vieläkään virallisesti alkanut), tämä oli kovin inspiroiva tarina. En tiedä pystyisinkö itse Harleyn kengissä löytämään tarpeeksi motivaatiota taistella jonkin sellaisen eteen, joka tulee maailmassa koittamaan vasta satoja ja satoja vuosia sen jälkeen, kun en täällä enää ole. Tulevaisuuden synkkyydestä tuli hieman Chrono Trigger -viboja. Vähän jäin miettimään, että kylläpä tämä järjestö on aloittanut toimintansa todella pitkä aika takaperin, kun tuhannen vuoden ero kuitenkin.

Oli hyvä idea kirjoittaa tätä myös Ofelian näkökulmasta, valitettavasti pariin otteeseen minulla meni vähän sekaisin kertojan suhteen, että oliko kyseessä tosiaan vieläkin Ofelia vai siirryitkö jo takaisin Harliin. Pilkutus oli huomattavasti parempaa kuin viime tarinassa. :> (Jotenkin tuntuu, että tämän kommentin piti olla paljon pidempi.. tätä siitä saa kun lukee tarinan useampi päivä takaperin ja päättää viimeistellä tarinakommentin siitä vasta myöhemmin, grhmm).

Ofelialle 15 exp, sinulle §35 ja palkinnot aikamatkailusta (Celepiste, Nomel Berry, Micle Berry, Fairy Ball, Spring Powder ja Maranga Berry).

//Viitaten edeltävän tarinan tarinakommenttiin, kyseessä pulupeli.

Tuulen Vihellys #1 > Kuin toisilleen luodut

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elo-Syyskuussa 2015.

Oli kirpeä syysaamu.. ei, oikeastaan nyt on keskipäivä. Heräsin ihan äsken, sillä en omistanut herätyskelloa, tai no omistin, mutta Brettin Machop hajotti sen tuusan nuuskaksi, kun kuuli sen soivan. Sirpaleet olivat edelleen huoneessani, siinä pimeimmässä nurkassa. Olin kaiketi taas nukahtanut television ääreen, ainakin siltä näytti, sillä eilisiltaiset popcornit makasivat lattialle itsensä kipanneen kulhon ympärillä. Huokaisin, kun vanha kunnon Qwill tulee kotiin, Harri saa huudot. Voisin soittaa siivouspalvelun, jostain lähikylästä, mutta kun minulla ei ole pennin hyrrääkään, lasku menisi sekin Qwillin niskoille, ja siitäkös veli ilahtuisi, jopa enemmän kuin siitä, mitä olin tehnyt talolle niiden kolmen päivän aikana, jolloin hän oli vieraillut Leaf Townissa. Kun Qwill näkisi, miten olin tuhonnut koko talon, pääasiassa juuri oman huoneeni ja alakerran, hän räjähtäisi ja alkaisi rähjätä minulle. Juuri kaikista neljästä veljestäni, juuri sen tiukkapipoisin päätti jäädä lapsen vahdikseni.
Täällä pitäisi siivota. Mutta kun minua ei huvita. Voisin käydä suihkussa, ja sitten lähteä kävelylle. Voisihan sitä tietenkin mennä ulos hikisissä vaatteissa ja hiukset sekaisin, mutta sitten saisin saarnan, en äidiltäni, en isältäni, vaan Mimosalta. En tiedä oliko Kuuran pokémon professorilla tylsää tai jotain, kun hän niin tykkäsi käyttää selkänsä silmiä minun tarkkailuuni. Ehkä se johtui siitä, ettei meillä ollut isää, ehkä se johtui siitä, että äiti oli kuollut. Ehkä se johtui siitä, että vietin suurimman osan ajastani yksin, kun muut veljet juoksivat missä nyt sattui huvittamaan.

Voisin viedä roskat. Omatuntoni kimeä ääni huomautti, se olisi vähintä mitä kaltaiseni sottapytty voisi tehdä. Suihkun jälkeen, veisin roskat. Pitkän suihkun jälkeen, totesin itselleni, ei tässä mitään kiirettä ollut. Pistin musiikkia soimaan ja sitten peseydyin, heitin vanhat vaatteet pesuun, joku, joka ei nyt ole täällä, saisi pestä ne. Kulutan vettä ihan liikaa, Qwill aina sanoi, lorvailen suihkussa tuntikausia, ja lasku on hirvittävä. Tekisit edes jotain sen eteen, sen sijaan Harri vaan istuu kotona ja pänttää kirjoja. Niin siitä sanotaan, mutta se ei ole totta, käyn aina joskus Mimosan labrassa hoitamassa vedeneläviä. Aina joskus. En kaivannut sitä, minkä lapset jo yleensä 10 vuotiaina saivat, matkustella ympäri tätä kaunista mutta eräällä asteella hyistä Kuuran saarta. Minä viihdyin tässä Charca Townin kyläpahasessa, todellakin viihdyin. Mutta se on vale, en minä täällä viihtynyt sen enempää kuin kukaan muukaan ikäiseni, tai minua yhdeksän vuotta nuorempi kaveri. Tämä kylä kävi vuosi vuodelta pienemmäksi, ellei täältä lähtisi välillä pois, sanoi Troy, yksi veljistäni, se joka matkusti kokoajan. Häntä näki tuskin jouluisinkaan kotona. Kaikki muutkin olivat vähän sellaisia, Brett ja Tim matkasivat yhdessä milloin missäkin, postikortteja sateli aina silloin tällöin, joskus puhelin jopa soi. Sitten oli Qwill, lapsenvahti. Hän vahti minua, ikään kuin Harri ei muka pärjäisi omillaan. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä ei. Olihan tämä talo muuttunut sikolätiksi hänen poissa ollessaan. Ehkä minun pitäisi tehdä elämälläni jotain muuta kuin katsoa ennalta arvattavia kauhu-leffoja telkkarista yö-myöhään.

Väänsin suihkuhanan kiinni. Kuivasin itseni ja hiukseni, vaihdoin ylle sen mukavimman asun, josta ei kyllä arvaisi että olin tehnyt sen keskellä yötä. En ollut täysin poropeukalo, vaikka laiska olinkin, osasin nimittäin tehdä vaatteita, mutta en sellaisia mitä yksikään veljistäni viitsisi yllensä pukea, kyseessä oli nimittäin mekko, gootti lolita. Olin opetellut ompelemaan joskus teininä, Brett sanoi, että minulle oli jäänyt – ainakin vaatteista päätellen jokin teini angsti päälle. Minä vain pidin näistä vaatteista, oliko siinä jokin vika?
Harjasin hiukset ja kuivasin ne. Tähän aikaan kuusta, kylässä puhalsi hyinen viima, joka viesti talven tulosta, siksi märin hiuksin ei kannattanut liikkua ulkosalla, oli sitten miten lämmin tahansa. Puhelin soi. Tämä oli harvinaista, Qwill soittaisi yleensä vasta illalla, varmistaakseen että olin vielä yhtenä kappaleena. Riensin vastaamaan puhelimeen, kuljin olohuoneen poikki, astuen lukuisien popcornien päälle ja kompastuen vielä mattoonkin. Täällä todella pitäisi siivota. Omatuntoni oli oikeassa, niin pitäisi. Nostin vanhan luurin telineestä.
”Lerouxilla.”
”Harriko se siellä puhelimeen vastailee?” Timin pirteä, ja hänen omasta mielestään varsin hurmaava ääni luikautti.
”Missä se Qwillin surkimus luuraa?”
”Se on Leaf Townissa.” Vastasin, vain saadakseni osakseni, jonkinlaisen hyvin vihjailevan äännähdyksen.
”Että sillä viisiin.”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Minä kysyin hiukan ärsyyntyneesti, kuten tapanani oli.
”Oi, ei mitään, systeri. Ei mitään.” Tim hykerteli, selvästi huvittuneena jostain, mitä minulle ei viitsitty kertoa.
”Onko Brett siinä? Anna luuri sille, mä en juuri nyt jaksa sun yksipuolista hykertelyäsi, Tim.” Sanoin silmiäni pyöritellen.
”Käykö pikku Tim sun hermoillesi, Harri?” Brett naureskeli, otettuaan luurin pikkuveljeltään.
”Miten sä itse kestät sitä?” Minä kysyin.
”Ihan hyvin. Mä tiedän miten se hiljennetään, kun velipoika käy liian äänekkääksi.” Brett sanoi. ”Jättikö Qwill sut tosiaan ihan yksin?”
”Brett, ihan oikeasti. Kyllä mä pärjään.” Huokaisin.
”No en mä susta huolehdikaan, sisko.” Brett naurahti. ”Mutta mua kiinnostaisi tietää, millainen sotku siellä odottaa.”
”Öö..” Muuta sanaa tässä tuskin tarvittiin.
”Vai niin.” Brett ymmärsi yskän.
”Missä päin te nyt olette?” Minä kysyin, viedäkseni keskustelun pois sotkuisesta huushollista.
”Aurora Peekillä. Sun olisi pitänyt nähdä miten Seelit teki Aurora Beameja revontuliin.” Brett kertoi. ”Se oli tosi upean näköistä! Sähän tykkäät vesipokémoneista?”
”Olen aina tykännyt.” Muistutin häntä.
”Kuule, ajateltiin ensi kesänä Kaislan valloitusta.” Brett puhua paapatti. ”Tulisit säkin, pääsisit pois täältä pohjolasta.”
”Brett, mulla ei ole omaa pokémonia, ei edes yhtä.” Muistutin veljeäni.
”Voisithan sä hankkia, Mimosa asuu käytännössä ihan naapurissa.” Brett vihjaili. ”Että sen kun lampsit sisään ja valitset.”
”Mä lyön kaljan vetoa että se valitsee vesi-tyypin!” Kailotti Tim siellä taustalla.
”Mäpä lyön sitten kaljan vetoa, että ei valitse.” Brett sanoi takaisin. ”Joten tee mulle palvelus, ota mikä tahansa muu kuin vesi-tyyppi, jooko?”
”Kuule sano sille Timille, että varoo sitä kaljan kittausta.” Totesin tympeään sävyyn. ”Tai seuraavan kerran kun mä vaan näenkin teidät kaksi, juotan sen niin kovaan humalaan, että se juoksee taatusti kylän läpi, mun lolita-mekko päällä.”
Brett nauroi.
”Mä välitän viestin. Yritä nyt vaan saada se pokémon, okei?”
”Joo, niin.” Totesin hieman vaivaantuneena. Brett kehotti vielä vähän siivoamaan taloa, ennen kuin Qwill tulisi kotiin ja raivoaisi sotkun takia niin, että verisuonet katkeaisivat sen päästä.

Joo, siivoaminen. Pokémon. Kumpikaan ei huvittanut minua kauheasti. Pidin kyllä pokémoneista, mutta en ollut varma osaisinko kouluttaa yhtä, tai laumaa sellaisia. Olinhan viettänyt suurimman osan ajastani opiskellen ja lueskellen kaikkea aiheeseen liittyvää, ja Mimosaakin olin häirinnyt tyhmillä kysymyksillä kerran jos toisenkin. Sitten se siivous..
Huokaisin uudemman kerran, ja tartuin siihen roskapussiin, joka retkotti keittiön nurkassa. Oli kai aika tehdä jotain talouden hyväksi. Ulkona oli pilvistä, kuten sanottua, oli kirpeä syyspäivä.  Muuan Starly parvi lensi talon ylitse, katselin niiden lentoa hetken. Ne olivat kaiketi lähdössä etelämmäksi, ehkä juuri sinne Kaislan saarelle, mistä Brett oli puhunut, pois tulevan talven tieltä. Kävelin roskisten luo, jotka sijaitsivat koko kylän vältellymmällä nurkalla, vain siksi, että roska-auto poikkesi niin harvoin kylään suuremmasta kaupungista, joten roskikset alkoivat ennen pitkään haista. Ei siis mikään ihme, ettei juuri kukaan poikennut tänne. Nostin nopeasti roskiksen kannen pudottaakseni roskapussin roskatynnyriin, mutta jokin lehahti sieltä ulos, jokin harmaa, jolla oli kimeä ääni ja nokka. En nähnyt sitä kunnolla, mutta tiesin että sillä oli nokka, sillä tunsin sen viiltävän poskeani. Roskapussi putosi kädestäni, katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Mikä se oikein oli? No sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sillä se jokin liisi tuota pikaa takaisin, nokkaisten minua päälaelle.
”Pidove!”
”Auts!”
Lintu ei millään halunnut vielä lopettaa leikkimistä, se jatkoi nokkimista kovemmalla kädellä, välillä päästäen suivaantuneita äännähdyksiä.
”Hei lopeta jo, senkin pulupaisti!” Minä kiljuin sille, mutta ilmeisesti se vain suuttui entisestään mokomasta haukkuma nimestä. Roskapussi jäi maahan makaamaan, sillä hetkellä se tuntui olevan ongelmistani pienin, ja tuo nokka-piru niistä pahin.
”Auts, lopeta tuo tai tuikkaan sut vartaaseen!” Huusin otukselle, yrittäessäni parhaani mukaan päästä pois roskisnurkasta.
”Ai jumalauta!” Vaikka yritinkin väistää syöksyvää siivekästä otusta, jotenkin se aina osui kohteeseensa.
”Saamarin postipulu!” Kun en muutakaan keksinyt.

”Sinäkö siellä kiroat Harley?” Naisen ääni hiukkasi kulman takaa.
”Kyllä säkin kiroaisit, jos roskisdyykkari hyökkäisi kimppuusi!” Huusin naiselle, joka oli tiedustellut, minäkö se kirosin. Pääsin lopulta ulos roskispaikasta, lintu edelleen päätäni nokkien.
”Kas vain.” Charca Townin oma pokémon professori Mimosa Black totesi. ”Mietinkin minne tuo Pidove oli hävinnyt.”
”Voit ottaa sen nyt takaisin.” Minä ärähdin.
”Mitä suotta, sehän näyttää pitävän sinusta, Harley.” Mimosa nauroi kovasti tälle letkautukselleen. Aika outo nainenhan se oikeastaan oli, jos sen mielestä se, että pokémon, joka pyrki nokkimaan päänahkani verille, tykkäsi minusta, niin miten se sitten osoittaisi vihaansa?
”Tuo Pidove haastaa riitaa muiden lento-tyyppien kanssa.” Mimosa selitti.
”No enpä yhtään ihmettele, että miksi.” Minä mutisin. ”Auts!”
”Tule käymään sisällä.” Mimosa sanoi, ehkä se oli ehdotus, mutta se kyllä tuntui enemmän käskyltä. Päänuppini oli ihan verillä kaiken sen nokkimisen jälkeen, mutta tuskinpa sitä verta edes huomaisi punaisten hiusten seasta. Lintu jatkoi nokkimistani aina siihen asti, kunnes saavuimme laboratorion eteen. Charca Town ei itsessään ollut mikään iso paikka, kylän keskellä oli vaaleankeltainen, punakattoinen suuri rakennus, toisin sanoin Kuuran pokémon laboratorio, Charca Townin ainoa nähtävyys. Rakennuksen takana avautui suuri järvi, jossa useat laboratorion vesipokémonit uivat. Tulin tänne välillä leikkimään äidin Oshawottin ja Golduckin kanssa, kun olin pieni.
”Muistatko äitiäsi?” Mimosa kysyi.
”Joo. Tulin tänne leikkimään äidin pokémonien kanssa.” Minä muistelin. ”Ozzy oli tosi hyvä uimari ja teki aina upeita temppuja vedessä. Ja Saphire vahti etten hukkunut.”
”Muistatko Jillin?” Mimosa sanoi kaihoisasti.
”Tietenkin. Se tykkäsi hajottaa kaikkea, ja äiti huusi sille aina naama punaisena.” Minä muistelin hymyssä suin. ”Minä ja veljet vain naurettiin.”
”Indigo ärsytti isäänne aina syömällä hänen eväänsä.” Nyt Mimosa viittasi äidin siniseen Mamoswineen, siihen jonka selässä minä ja veljet keikuttiin aina tilaisuuden tullen.
”Niin, isä..” Minä mutisin, siitä ukosta ei ollut kuultu noin yhdeksään vuoteen, eikä sitä edes kaivattu.
”Sinä leikit aina äitisi Bunearyjen kanssa tuolla takana, muistatko?”
”Että muistanko?” Minä naurahdin. ”Me leikimme aina hippaa tai piilosta.” Tällä välin oli tuo häijynokkainen otus lakannut nokkimasta minua, se oli kaiketi väsähtänyt ja istuutui sen takia oikeanpuoleiselle hartialleni. Ei se ollut muuta kuin tavallinen harmaa Pidove, sellainen pieni ja pyöreä pulu, jonka nokassa oli sydänkuviointi.
”Ne sanovat että Starlyjen ja Tailowien nokat ovat lentotyyppien aloitusmuodoista terävimmät.” Minä puuskahdin. ”Mutta ne eivät tainneet saada yhtä Pidovea kimppuunsa.”
Mimosa naurahti tähän. ”Asiaa saattaa auttaa se, että itse solvasit sitä. Kyllä minä kuulin.”
”No semmoinenhan minä olen.” Minä myönsin.
”Tuittupäitä olette kumpainenkin.” Mimosa totesi. ”Siksi te olette kuin luodut toisillenne.”
Katsahdin hartiallani istuvaa harmaata pulua, ja se katsoi noilla meripihkan värisillä silmillään takaisin minuun.
”Hei, hetkinen nyt!” Minä huudahdin, samalla kun tipu alkoi huutaa täyttä kurkkua, vastalausetta varmaan sekin.
”Eipäs nyt ruveta vihjailemaan mitään, minä en..!”
”Totuus on se, että sinunkin Harley on alettava tekemään jotain elämälläsi.” Mimosa filosofoi. ”Et sinä koko ikääsi voi olla täällä, tässä kylässä.”
”Mutta mä..”
”Etkä sinä haluakaan olla, et oikeasti. Mitä oikein pelkäät? Ettet osaa? Ettet ole tarpeeksi hyvä? Et tiedä, jos et kokeile.”
Se veti hiljaiseksi, vaikka yleensä olinkin se, joka sanoi viimeisen sanan, nyt tuntui siltä, etten voisi – saati sitten keksisi mitään sanottavaa.
”Lähde nyt kotiin, ota Pidove mukaasi ja anna sille nimi.” Mimosa puhua pälpätti. ”Aamulla tulet tänne mahdollisimman aikaisin. Ja ei, sinä et nuku puolta päivää, Harley. Sinä lähdet huomenna ja teet jotain elämälläsi.”
”Potkitko sä mua perseelle vai?” Kysyin hiukan kyynisesti.
”Tyttö-hyvä, jonkun se on tehtävä, ja siihen Qwill on ihan liian kiltti.” Mimosa hymyili minulle, kaipa tuota voisi kutsua äidilliseksi hymyksi tuon vihreäsilmäisen naisen kasvoilla.
”Tämä on sinun parhaaksesi, tyttö. Kiität minua vielä.” No ainakin hän kuulosti ihan jonkun sääntöjä rikkovan teinin äidiltä.

”Sut sitten pantiin kontolleni.” Mumisin lähdettyäni talsimaan kotia kohti. ”Mä lupaan olla solvailematta sua, jos sä lupaat, ettet roskisdyykkaroi ja noki mua, kun vien roskia.”
”Pidove.” Lintu visersi mahdollisimman välinpitämättömän kuuluisesti, ikään kuin sille olisi ollut yksi ja sama, mitä sanoin sille.
”No josko aloitetaan nimellä.” Minä ehdotin. ”Eihän sua voi kutsua Pidoveksi, sehän on sun lajisi nimi, mutta sä olet yksilö, et koko laji.” Hienoa selittelyä Harri, tajusikohan kukaan tuosta mitään? Tajusiko tuo pulu siitä mitään?
”Voitaisiinhan me kutsua sua Roskisdyykkariksi.” Ehdotin ja naureskelin sille, nimihän sopisi tälle tytölle kuin valettu. Naaras Pidove sehän oli. Se nokkaisi minua äkäisesti poskesta. Ainakin se oli sisukas sissi, jos ei muuta.
”Mitäs tuumisit nimestä Ofelia?” Kysyin pululta. ”Luin yhden aika kusisen näytelmän, missä oli sen niminen aika mitään sanomaton tyttö. Mutta mun mielestä se nimi kaipaa jonkun, jolla on asennetta, ja sitä sulta ei ainakaan näytä puuttuvan.”
Tämän kuultuaan pulu visersi hyväksyvästi, se kaiketi tiesi omaavansa asennetta, ehkä jopa enemmän kuin oli tarpeen.
”Ofelia siis.” Minä hymähdin. ”Nyt kai pitäisi sanoa, hauska tavata.” Olimme juuri saapuneet syyslehtien peittämälle pihamaalle, jolla talomme sijaitsi. Pidove, ei kun Ofelia katsoi ympärilleen kiinnostuneena. Sen katse tuntui keskittyvän johonkin, puutarhassa. Ehkä Ofelia tuijotti omenapuita, niissä kun oli jonkin verran satoa, mutta pian kävi selväksi, ettei pulu mitään omenoita tähystellyt. Minulta kesti hetki kun itse erotin, sen pienen ja liikkuvan otuksen, joka liiteli omenapuiden oksistojen seassa. Sen täytyi olla jokin pokémon.
Ai niinkö tuumit valopää? Vieras kimeä ääni vastasi. Sitten se, mikä se nyt sitten olikaan, liisi kovaa vauhtia oksiston seasta eteemme.
Tykkään noista puista! Sama kimeä ääni totesi. Tuijotin silmät suurina pientä keiju-siipistä pokémonia. Se oli vaaleanvihreä, sen pää oli sipulin muotoinen ja sen silmät olivat suuret ja käsittämättömän siniset. Olin nähnyt kuvia, tosin kovin epätarkkoja kuvia tuosta pokémonista. Sitä sanottiin Celebiksi, ja sen sanottiin olevan tarupokémon, silkkaa tarua siis. Katsahdin Ofeliaa.
”Onko tuo se, miksi sitä luulen?” Mutta Ofelia ei vastannut, se katsahti minuun äkisti, mutta selvästi vieras kiinnosti sitä minua enemmän. Jos Mimosa nyt näkisi tämän. Ajatella, tarupokémon, täällä Charca Townissa!
Te näytättekin jo löytäneet toisenne. Ääni sanoi taas. Se on hyvä, helpottaa työtäni huomattavasti!
”Mitä työtä?” Sain viimeinkin suuni auki. Mutta mitään vastausta ei sitten kuulunutkaan, vain sellainen tunne vatsassa, kuin ajaisi vähän turhan lujaa pyörällä jyrkän alamäen alas. Tuntui siltä kuin liikkuisimme eteenpäin tosi nopeasti, silti en nähnyt mitään, en ohi kiitäviä maisemia, taivasta tai maata, vain kuultavaa valkoista. Ofelia äänteli hätäisesti, se kai tajusi saman kuin minäkin, nyt se oli menoa, tykkäsimme siitä tai emme.

Kommentit:

Miwa (2019)

Tätä tarinaa oli hauska kirjoittaa. Jotenkin tuntuu siltä että Harleyssä itsessään on nyt vähän enemmän luonnetta kuin vanhemmissa tarinoissa. Hän on saamaton laiskuri, joka ei viitsi tehdä mitään elämällään. Kyllähän se toimii. Ofelia puolestaan on sisukas pulu, jolla on isot luulot itsestään. Heistä olisi tullut kelpo parivaljakko, jos tämä tarina olisi jatkunut 2.lukua pidemmälle.

Cinna


Pidin miten otit vanhan tarinan porukkaa mukaan jossain muodossa, etkä täysin kokonaan vain käyttäytynyt ettei niitä koskaan ollutkaan. Ihan mielenkiintoinen veto päättää jatkaa tarinaa suoraan aikamatkalla ottaen sen aiheen huomioon, odotan kyllä kiinnostuksella että millaisen aloituksen saat siitä aikaan. Ofelia vaikuttaa aika tapaukselta, tulee kyllä tavallaan eräs nimeltä mainitsematon pulu eräästä nimeltä mainitsemattomasta pelistä… Tajusinpas muuten myös vasta nyt, että Ofelia on suomenkielinen vastike Ophelialle. Tykkään. 😀

Alkupuolella oli muutama turhan pitkä kappale, sekä ympäri tarinan oli paljon ylipilkutusta. Myös muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta eniten silmäni kiinnittyivät tuohon pilkkujen määrään – ehkä kiinnitä siihen huomiota jatkossa? Loppupeleissähän tässä ei huikean paljon tapahtunut, mutta toimi ihan hyvänä pohjustuskappaleena tarinan (uudelleen)aloitukselle. Jatkoa vaan tulemaan.

Ofelialle 10 exp, sinulle §20.