Mysteeri

Aurora #18 > Aavenaisen kutsu

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Miwa nukkui sairaalasängyssä, Rhydo-setä sanoi, että tämä oli sairaala, semmoinen paikka kuin pokémon center, mutta täällä hoidettiin ihmisiä. Eikä tänne saanut tuoda pokémoneja, mutta vaaleahiuksinen poika ei kiellosta piitannut, hän toi meidät tänne siitä huolimatta, kun oli ensin käyttänyt meidät pokémon centerissä, ja meitä oli tullut monta. Rigel-setä käyskenteli Miwan sängyn luona, välillä se kurkottautui katsomaan, josko ihminen olisi herännyt. Mutta Miwa vain nukkui. Sairaanhoitaja-täti tykkäsi kovasti Ilsestä, ja kävi aina välillä paijaamassa ystävääni. Täti selitti, että Miwa oli kipeä, koska hänen elimistöönsä oli päässyt Nidorinon myrkkyä, mistä Rigel tuli vihaiseksi.
”Kyllä täällä kaikki tietää, ettet sinä myrkkyäsi jaellut, Rinkeli”, Trix-täti yritti toppuutella, mutta sai sedän vain vihaisemmaksi, niin että se alkoi murista.
”Minä kun yritin sanoa Miwalle, että hänen ei pitäisi työntää kättään siihen veteen!” Odile-täti vinkaisi.
”Asiaa ei voi auttaa”, Sora-setä haukotteli. ”Eivät ihmiset ymmärrä meitä.”
”Mikseivät?” Ilse kysyi silmiään räpytellen.
”Koska ne ovat tyhmiä”, Toinen Purrloin murahti pestessään turkkiaan.
”Miksi edes olet täällä?” Trix-täti kysyi. ”Kukaan ei pakottanut sinua jäämään.”
”Jäinpä ihan vain teidän kiusaksenne!” Purrloin luikautti.

Miwan sängyllä käyskenteli porukkaa. Jalkopäässä lepäsi siipensä niksauttanut Splinter-setä, seuranaan Yoru, joka oli niin säikky, että oli alkanut parkua kun säikäytin sen. Enkä minä sen takia saanut ilmestyä sängylle, kun Splinter-setä oli suuttunut, vaikka eihän sillä väliä ollut, Miwahan täällä määräsi, ei Splinter. Ilse oli juuri kiivennyt sängylle ja asettunut Miwan kyljen viereen kehräämään.
”Hei, mitä teet?” Kysyin kissalta.
”Kehrään!” Ilse vastasi iloisena.
”Miten osaat tehdä tuota ääntä?” Kysyin uudestaan.
”Kaikki kissat osaavat kehrätä”, Purrloin nurkasta tuhahti.
”En kysynyt sinulta”, Mutisin hiljaa. Milloinkohan Miwa tuosta heräisi? Täällä oli tylsää. Meitä oli kielletty pitämästä meteliä, kun olimme sairaalassa. Huokaisin, paranisipa Miwa jo!
”Hei Lita, arvaa mitä!” Ilse naukui innokkaasti. ”Äidillä on aarre piilossa peiton alla!”
”Aarre?” Kysyin hieman innostuen. ”Mikä se on?”
”Aarre on semmoinen kallisarvoinen asia”, Odile-täti vinkaisi.
”Niin, mutta millainen aarre siellä on?” Kysyin. Sitten Ilse sukelsi peiton alle aarretta katsomaan.
”En oikein tiedä”, Purrloin maukaisi. ”Mutta se on aika iso ja pyöreä ja se kimaltelee kauniisti!”
Heh, Ilse tykkäsi kaikesta mikä kimalsi, tyttö antoi sen sairaanhoitajankin silittää itseään, koska hänellä oli kaulassaan kimalteleva riipus, josta Ilse tykkäsi. Yoru nousi huterille korpin jaloilleen ja kipitti myös katsomaan, mikä kiilsi. Yorukin sukelsi peiton alle, Ilsen seuraksi.
”Mutta sehän on muna!” Lintu raakkui. ”Tuollaisesta Yorukin tuli, ja Ilse ja ilkiö-Shuppet.”
”En minä ole ilkiö..” Mutisin. Mistä olisin voinut tietää että tuo säikkyy niin helposti? Ei se minusta ilkiötä tehnyt. Tyhmä Yoru! Minä en tykkää sinusta, itse olet ilkiö!
”Älä välitä”, Odile-täti piipitti äidillisesti. ”Yoru on vain herkkä.”
”Ihan sama”, Ajattelin, en tule ikinä tykkäämään tuollaisesta nyhveröstä. Millainen uros alkaa parkua kun vähän säikkyy? Ihan tyhmää!

”Kuoriutuuko tästä uusi vauva?” Ilse miukui.
”Kuoriutuu”, Yoru kuului sanovan, pyh – tyhmä Yoru.
”Kuinka pian?” Ilse uteli.
”Ei Yoru tiedä”, Korppi vastasi. No et sinä paljon muutakaan tiedä, pönttöpää. Huokaisin uudestaan.
”Odile-täti, paraneehan Miwa pian?” Kysyin pieneltä sipulinpäältä.
”En osaa sanoa”, Odile sanoi. ”Mutta kyllä ihmiset tietävät mitä tekevät.” No toivottavasti tietävät. On tylsää kun Miwa vain nukkuu, saisi herätä jo!
”Mikäs farssi täällä on menossa?” Käheä ääni, jonka tajusin kuuluvan Miwalle, kysyi. Tyttö oli raottanut silmiään ja hymyili hiukan. Hän nosti hiukan peittoa ja katsoi sen alle. Yoru raakkui iloisesti ja tuli peiton alta halaamaan Miwaa.
”Mammaaaa!” Tuo parkui. Miwa köhisi.
”Yoru, tuo sattuu”, Sitten tyttö otti soikean jutun esiin peittonsa alta. Se oli kaunis ja kimaltava, hopeisen värinen muna, jossa oli vaaleanpunaisia pilkkuja. Rigel käyskenteli tietenkin sängyn vieressä ja kurkki räjähtäneen näköistä Miwaa.
”Terve, piikkipersus”, Miwa moikkasi ensimmäistä pokémoniaan. ”Kuinkas jaksat?”
”Paremmin kuin sä!” Rigel sanoi. Sitten Miwa paijasi Splinterin selkää ja sen jälkeen Ilsen selkää. Ilse kehräsi.  Niin, Miwa kuulosti vielä kipeältä. Ja Miwa olikin kipeä, sillä Miwa ei päässyt sängystä ylös, aina kun hän yritti, häntä alkoi huipata.
”Et sä vielä saa nousta”, Rigel murahti. ”Menes takaisin sänkyyn siitä!” Miwa ei varmaan ymmärtänyt, mutta totteli silti. Ilse piti hänelle seuraa, istui Miwan vatsan päällä ja kehräsi.
”Ehkä äidille tulee parempi olo”, Ilse sanoi. En tiedä auttoiko se. Miwa makasi pitkään sängyssä, joskus hoitaja kävi katsomassa häntä ja antoi pahan hajuista litkua, joka Miwan piti juoda. Sen jälkeen Miwa nukkui.

Näin kului kolme päivää. Kolmantena päivänä Miwa sai tarpeekseen. Oli aikainen aamu, enkä minä tykännyt siitä, olin piilossa sängyn alla, kun siellä oli pimeää. Näin miten Miwa laski paljaat jalkansa lattialle ja tepsutti huoneessa olevalle kaapille. Sieltä Miwa löysi vaatteensa. Miwa pukeutui, hiuksia hän ei laittanut kiinni. Sairaalapyjama lensi nukkuvan Yorun päälle. Pelkuri säikähti niin, että kiljaisi.
”Apuaa!”
”Naama kiinni, Miwa se vain on”, Minä murahdin. Sitten heräsivät muutkin, Rigel, Rhydo-setä ja Odile. Splinter, vieras Purrloin ja Ilse, Sora ja Trix-täti.
”Huomenta, kaikki”, Miwa hymyili. ”Mitäs sanoisitte, jos jätettäisiin tämä ankea sairaala, ja mentäisiin vaikka rannalle?”
”Joo!” Trix-täti hihkaisi.
”Oletko sä nyt varmasti terve?” Rigel kyseli. Miwa laittoi kimmeltävän munan reppuunsa, villalegginsit hän kiersi munan ympärille, että vauvalla olisi lämmin. Sitten Miwa pisti meidät poképalloihin. Ja sen jälkeen oltiinkin jo pokémon centerissä. Miwa antoi meidät hoitajalle, sillä nyt kun hän oli terve, meidänkin pitäisi olla. Eihän Miwa tiennyt, että mekin olimme. Hoitaja sanoi, että Rhydo-sedän, Soran ja Splinterin pitäisi ainakin jäädä lepäämään, nuo olivat tuskin nukkuneet yhtään, tai Sora oli, mutta näytti muuten rähjäiseltä. Miwa jätti myös Trix-tädin ja Rigelin pitämään huolta muista. Jäljellä oli vain minä, Odile ja Ilse ja itkupilli Yoru.

”Siis se oli niiiin hirveetä!” Kuulin jonkun tytön huutavan odotustilasta. ”Se paikka on oikeesti kirottu!” Miwa hymyili huvittuneesti. ”Vai että kirottu.”
”Kukaan ei pysty olemaan siellä yön yli, se on varmaa!” Toinen ääni vaahtosi. Miwa hymyili ja katsoi kahta nuorta tyttöä. Minä oleilin Miwan pään päällä, kuten minulla oli tapana.
”Tästä tulee kivaa”, Miwa virnisti Yorulle. Sitten hän käveli tyttöjen luo.
”Mikä nyt on niin hirveää?”
”Vanha kumisaapastehdas”, Tytöistä vanhempi, vihreätukkainen sanoi. ”Se on kuulemma riivattu!”
”Ai jaa”, Miwa ei ollut vakuuttunut. ”Mikäs sitä vaivaa?”
”Siellä näkee hirveitä asioita kun sinne menee!” Yksi tytöistä vaahtosi. ”Hirtettyjä ukkoja ja verisiä ruumiita!” Odile vinkaisi, jos se olisi voinut näyttää yhtään kalpeammalta, se varmaan näyttäisi.
”Kuulostaa pelottavalta!” Turkoosi Petilil kiljaisi.
”Ei vaan hauskalta!” Minä puolestani virnistin. ”Miwa, Miwa! Mennään käymään siellä! Mennäänhän?”
”Ei Loli voi oikeasti sinne haluta..” Yoru raakkui.
”Haluanpas!” Minä vakuutin. ”Minä en ole mikään mamman poika!”
”Ei Yoru ole mamman poika!” Yoru rääkäisi.
”Oletpas!” Minä huusin sille äkeissäni. ”Aina sinä turvaudut Miwaan tai Splinteriin etkä tee mitään itse!”
”Lopettakaa riitely!” Odile komensi. Hyvä on, miten vaan. Näytin kieltä korpille, joka varmaan pidätteli jo itkua.
”Mitä maksatte jos menen sinne?” Miwa kysyi virnistäen.
”Mutta kaikki kumma tapahtuu yöllä!” Toinen tytöistä huomautti.
”No siinä tapauksessa, minä ja nämä tyypit pidämme siellä pyjamabileet”, Miwa naurahti.
”Jee!” Päästin suustani.
”Mitkä ne pyjamabileet ovat?” Ilse miukui.
”En tiedä, mutta hauskaa ainakin tulee!” Minä riemuitsin. Kuuntelimme, miten tytöt sopivat maksavansa Miwalle vähän päälle satasen, jos tytön onnistui viettää yö hylätyllä kumisaapastehtaalla. Miwan piti ottaa kuvia kaikista häiritsevistä jutuista ja näyttää ne aamun tullen tytöille. Miwalla oli littana puhelin, jossa oli kai kamera.
”Enpä ole pitänyt tätä päällä moneen kuukauteen”, Tyttö naurahti. ”Saa nähdä miten kauniita viestejä porukka on lähetellyt.”

Kumisaapastehdas oli syrjässä. Se oli kaukana rannasta ja ostoskeskuksesta, uskaltaisinpa väittää, että se oli tungettu tämän rantakaupungin synkimpään nurkkaan. Tunsin heti vetoa siihen ränsistyneeseen tiilirakennukseen, en tiedä miksi, mutta ikään kuin jokin olisi kutsunut minua. Joku halusi että tulen sisälle, ja menen tapaamaan sitä.
Minä tulen! Ihan varmasti tulen!
”Täällä on pelottavaa..” Yoru raakkui. Se varmaan laskisi alleen jo ennen keskiyötä.
”Tavataan täällä sitten huomenna kahdentoista jälkeen”, Tytöt sopivat Miwan kanssa. ”Toivottavasti olet vielä järjissäsi!”

Me ja Miwa menimme vanhan rakennuksen sisään. Ilma sisällä oli tunkkaista ja haisi pahalta. Lattia oli peittynyt pölypilveen, mikä sai Ilsen aivastelemaan. Tämän täytyi olla jonkin sortin aula, sillä täällä oli vanha ruosteinen naulakko ja kenkäteline. Ja rikkoutunut peili. Ilse naureskeli kovasti kuvajaiselleen, joka näytti kissan heijastuksen hassusti, kun peili oli rikki
”Katso, Lita!” Kissa nauroi. ”Eikö olekin hassu?”
”On!” Naureskelin itsekin sille. Näytin tosi pelottavalta! Odile ei tykännyt heijastuksestaan, ja Yoru tietenkin mamoili ja pysytteli Miwan hartialla. Miwa naureskeli meidän leikeillemme. Sitten hän otti repusta sen kimaltelevan munan, jota niin Yoru kuin Ilsekin kävivät ihailemassa sitä. Miwa ei oikein jaksanut seistä vaan istui kylmälle lattialle ja nojasi seinään. ”Tulehan sieltä pian, kokkeli.”
”Miwa on vielä kipeä”, Odile sanoi ja siirtyi tytön luo. ”Ei meidän olisi vielä pitänyt lähteä.”
”Ei minulla hätää ole, Odile”, Miwa sanoi. ”On vain vähän huono olo.”
”Enkö minä sanonutkin”, Odile puuskahti. ”Olet vielä kipeä, sinun olisi pitänyt pysyä sairaalassa!”
”Mamma, parka”, Yoru raakkui. ”Yoru pitää mammasta huolta.” Siinäs pidät, kun et osaa pitää huolta edes itsestäsi. Me leikimme hippaa Ilsen kanssa, Ilse oli tosi nopea, mutta minä osasinkin haihtua ilmaan ja ilmestyä kivasti Ilsen taakse. Mutta Ilse ei ollut säikky niin kuin Yoru, Ilse vain nauroi.
”Olet tosi hyvä, pikkusisko!” Niin, Ilse kutsui minua välillä pikkusiskoksi, hän oli oppinut sen sanan siltä ilkeämmältä Purrloinilta. Ilse luuli että se tarkoitti pienempää kuin itse on, minä olin kuoriutunut Ilsen jälkeen, joten olin hänen pikkusiskonsa.

Sitten ilta hämärtyi, en tosin huomasivatko muut sitä, tässä pimeässä huoneessa, mutta minä jotenkin aina tiesin, milloin oli ilta – jopa ilman ikkunoita. Miwa oli nukahtanut, hän piteli unissaankin munaa sylissään. Odile vahti Miwaa koko ajan ja kuului mutisevan jotain.
”Mitä minä teen, jos Miwa pyörtyy? En minä pysty häntä kantamaan..” Mutta Miwa ei pyörtynyt, hän heräsi silloin kuin tuli pimeää.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui ja painoi poskensa vasten Miwan poskea. ”Voitko jo paremmin?”
”Onpas täällä pimeää”, Miwa haukotteli. ”Mitähän kello on?” Miwa katsoi valkoista kännykkäänsä. ”Ehkä kohta alkaa tapahtua jotain!”
Sitä minäkin toivoin. Ehkä se, joka kutsui minua, tulisi pian esiin!

Kuului ontto kopsahdus, ihan sen oviaukon vierestä, minkä lähellä minä ja Ilse olimme vielä hetki sitten telmineet. Nyt oviaukolle oli ilmestynyt jotain, tai pikemminkin joku. Se oli selvästi ihminen, jolla oli niin valkea iho, että se suorastaan hehkui pimeässä. Ihminen roikkui oviaukosta, hänellä oli köysi kaulassaan ja niska jotenkin oudosti.
”H-Hirttäytynyt mies!” Odile parahti. Miwa haukotteli uudemman kerran ja hieroi silmiään. Hän katsoi näkyä pitkään, tietämättä pitäisikö tässä kiljua vai mitä. Sitten hän otti puhelimensa lattialta ja tähtäsi sen kohti köydestä roikkuvaa miestä. Minun tuli kiire kuvaan, riensin miehen vierelle, aistin ettei se mikään ihmisolento ollut.
”Heippa! Kutsuitko sinä minua tuolta pihalta?” Kysyin reippaasti. Silloin miehen pää nousi minua katsomaan, sen silmät avautuivat ja hehkuivat punaisina. Miwa hätkähti ja Yoru alkoi kiljua.
”Mamma, mamma! Älä anna sen syödä Yorua!” Miwa katsoi näkyä hetken peloissaan, mutta muisti sitten mitä hänen piti tehdä. Hän nappasi kuvan ruumiista. Ruumis haihtui ilmaan.
”Kyllä se kameraan tallentui”, Miwa sanoi katsoessaan kännykkäänsä. Minne se kaveri oli mennyt? Minne? Katsoin ympärilleni hämmentyneenä.
”Lita, tule pois!” Ilse miukui. Sitten tuli tuuli, kylmä, navakka tuuli joka puhalsi minut leikiten kauemmas, sinne missä Miwa ja muut seisoivat. Miwa oli kumartunut niin, ettei tuuli veisi arvokasta munaa.
”Auh!” Kuulin Miwan parkaisevan. Kun avasin silmäni, makasin lattialla, mutta Ilse ei, Ilse teki jotain outoa hyökkäystä, se yritti heittää lattian tomuja tuulen kimppuun. Miksi ihmeessä Ilse niin teki?  Sitten minäkin tajusin sen, tuuli ei ollut oikeasti tuuli, vaan jotain muuta. Tomu tarttui tuuleen ja maalasi siihen jonkin ääriviivat. En tiedä mikä se oli, mutta sen täytyi olla pokémon, ja iso sellainen. Sitten tuuli lakkasi, se oli kai ymmärtänyt, että Ilse oli äkännyt sen todellisen muodon.
”Mikä tuo on?” Yoru raakkui, se tuijotti lattiaa, Miwan jalan viereen oli ilmestynyt valkea paperi. Miwakin huomasi paperin, ja poimi sen ylös.
”Perhana, eihän tässä pimeydessä näe mitään!” Tyttö kirosi. Hän otti kännykän avukseen, sen näytöstä sentään tihkui hieman valoa.
”Ha..sa..ki..” Miwa tavasi. ”Mi..ka..zu..ki?” Miwa katsoi paperia ymmällään ja taittoi sen sitten kahtia, tyttö pisti sen taskuunsa ja huokaisi:
”Jatketaanpa matkaa.”
”M-Minusta meidän ei pitäisi..” Odile vastusteli. Mutta kyllä meidän pitäisi. Jokin oli kutsunut minua, ja minä tahdoin tietää kuka se oli.

Seuraavassa huoneessa oli kasa laatikoita ja vanha kulkuhihna. Tämän täytyi olla se tehdas.
”Ei mitään erikoista”, Miwa sanoi astellessaan natisevalla lattialta. Täällä haisi pahalta!
Katsoin kun Miwa käveli kulkuhihnan luo ja alkoi tarkastella sitä. Silloin se tuli taas. Tai ei se ollut se, ei se ollut pokémon vaan tyttö, valkoiseen pukeutunut tyttö, joka oli kauttaaltaan valkoinen. Se seisoi Miwan takana, muttei tehnyt mitään, eikä Miwa huomannut sitä.
”K-K-Kummitus!” Odile parahti.
”Ä-Äidin takana!” Ilse miukui. ”M-Mitä se aikoo?”
”Siistiä!” Minä henkäisin. ”Oikea ihmisaave!” Mutta minä olinkin ainoa, joka oli innoissaan. Miwa ei tosin huomannut mitään, sillä oli siirtynyt tutkimaan laatikoita. Ihmisaave silitti Miwan päälakea. Miwa ei huomannut mitään.
”E-E-Et ko-ko-koske mammaan!” Yoru rääkäisi ja sylki samassa purppuran väristä savua kummituksen päälle, en tiedä miten se luuli savun auttavan, mutta ainakin se sai näin Miwan huomion.
”Mitä oikein rääyt? Ai!” Tyttö tuntui syttyvän ja otti nopeasti kuvan savupommista. Savuun oli näet piirtynyt kummitustytön hahmo.
”Olisitte heti sanoneet!” Miwa totesi.
”Se oli pelottavaa!” Ilse miukui.
”Ei kun siistiä!” Minä hehkutin. Ajatella, ihmisaave!
”Mehän yritimme..” Odile piipitti.
”Yoru suojeli mammaa!” Yoru raakkui. ”Yoru ei anna minkään satuttaa mammaa! Pysy poissa aave!”
No just. En usko, että Yoru onnistuisi suojelemaan Miwaa, sehän miltei laski alleen, mokoma pelkuri!
”Iäääh!” Se huusi. Käännyimme kaikki katsomaan mikä nyt oli vikana. Aavetyttö oli ilmestynyt taas huoneeseen ja tällä kertaa näimme sen kunnolla. Sillä oli noin puoleen selkään asti ulottuvat hiukset ja Miwan kasvot. Kyllä ne olivat Miwan kasvot, ihan varmasti olivat!
”Ei tuo ole mikään tyttö”, Odile kuiskasi. ”Se on aikuinen.”
”Minua pelottaa!” Ilse miukui. ”Mitä jos se syö meidät!”
”Se on aave, Ilse”, Minä huokaisin. ”Eivät aaveet mitään syö.”
”Syöthän sinäkin”, Ilse huomautti.
”Minä olenkin pokémon!”

Miwan suu oli loksahtanut hämmästyksestä ammolleen, hän näki varmasti sen mitä mekin näimme. Naisen, joka näytti aivan meidän kouluttajaltamme. Miwa katsoi aavetta hetken, ja aave katsoi takaisin. Sitten Miwa lähestyi aavetta, hitaasti ja varovasti. Odile seurasi Miwan jäljessä epäröiden.
”Äiti, ole varovainen”, Ilse miukui.
”Yoru suojelee mammaa!” Yoru uhitteli. Kylläpä sitä nyt oltiin..
Yoru nousi siiven tynkiensä varaan ja katsoi aavetta vihaisesti, mutta ennen kuin sillä oli tilaisuus hyökätä, se sama puhuri yllätti meidät, ja se oli kovempi kuin ennen. Yoru meni menojaan, ja Miwakin kaatui, eikä kuulunut kuin räsäys, sillä lattia oli mennyt rikki Miwan kaatuessa.
”No voi hattivatti!” Miwa kuului huutavan. Hän sai onnekseen kiinni, jostain.
”Autetaan äitiä!” Ilse miukui ja juoksi ammottavan reiän luo.
”Jaa, mutta miten?” Minä kysyin, eihän meistä ollut Miwaa nostamaan, olimme liian pieniä. Isoin meistä oli Odile, jolla ei edes ollut raajoja. Keräännyimme kaikki reiän ympärille, pohtimaan miten saisimme kouluttajamme nostetuksi ylös. Miwa piti kiinni vain yhdellä kädellä, sillä toisessa kainalossa hän piti arvokasta munaa.
”Eääh!” Yoru rääkyi. Se oli tullut perässä, mutta ei suinkaan omin jaloin. Aavenainen ja jokin muu, kaiketi se iso pokémon, jonka siluetin näimme aiemmin, olivat liittyneet seuraamme. Aavenainen piti Yorua sylissä, Yoru rimpuili, muttei päässyt mihinkään. Iso pokémon teki uudelleen pahan puhurin ja me kaikki putosimme.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Odile kuului kysyvän.
”Äiti kuoli!” Ilse parkaisi.
”Ei kuollut, sehän hengittää!” Minä totesin. Miwa oli pudonnut suoraan selälleen. Minuun ei ollut sattunut, koska minä osasin leijua, en pudonnut kuin kivi, kuten Ilse ja Odile olivat tehneet. Munankin olin pelastanut, se olisi kai särkynyt, ellen olisi leijunut sen alle, ja estänyt sitä putoamasta. Se oli aika raskas. Mikäköhän siitä kuoriutuisi? Päätin leijua takaisin ylös katsomaan, näkyisikö Yorua jossain.
”Älä mene, se voi olla vaarallista!” Ilse varoitti.
”Juuri siksihän täällä ollaan!” Virnistin sille. ”Älä huoli, en ole poissa kauaa.” Enkä ollutkaan. Matka ei ollut pitkä, enkä nähnyt aavenaista enkä isoa, hirviömäistä pokémoniakaan. Mutta Miwan kännykkä löytyi lattialta, kamerakin oli jäänyt päälle, sikäli kun näin. Se näytti kuvaa lattiasta, nappasin kännykän suuhuni ja kuljetin sen takaisin.
”Ei näkynyt mitään”, Laskin kännykän Miwan viereen.
”Aaaah!” Ilse kiljaisi. Aavenainen kavereineen oli palannut.
”Minne te veitte Yorun?” Odile huusi ääni täristen. ”Antakaa Yoru takaisin ja heti!” Sen jälkeen Petilil hyökkäsi, ja käytti jotain jännää lehti-iskua aaveeseen. Mutta isku meni ohi.
”Ilse, auta!” Käskin Purrloinia. ”Minä vien tämän hilavitkuttimen tarpeeksi korkealle, sinun pitää hypätä ja painaa tassulla ruutua, että saamme kuvan noista!”
”Minä yritän!” Ilse lupasi. Panimme tuumasta toimeen, Odile saisi pitää aaveen kiireisenä. Sen koko sipulin keho vapisi kauttaaltaan, mutta se jatkoi hyökkäilyä, vaikka varmasti tiesi, ettei tehnyt noihin mitään vahinkoa. Ilse loikkasi ensimmäisen kerran, eikä osunut.
”Etkö voisi tulla alemmas?” Kissa kysyi.
”En voi!” Sanoin. ”Yritä vielä!” Ja Ilse yritti, se joutui loikkaamaan kolmasti, kunnes ylsi ja kuulimme naksahduksen, mikä tarkoitti että kuva oli otettu.

”Lopettakaa!” Yoru raakkui. Se oli ilmestynyt aavenaisen syliin. Aavenainen päästi korpin lentämään ja purppuran pinkki korppi laskeutui meidän eteemme.
”Neiti Mikazuki ei tee pahaa!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki on mamman mamma!”
”Anteeksi?” Kysyin ymmälläni. Mitä Yoru oikein sekoili?
”Neiti Mikazuki ei ole aave!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki haluaa kertoa mammalle jotain, mitä mamma ei tiedä!”
”Yoru, mistä sinä sen voit tietää?” Odile kysyi.
”No kun Darkrai-setä kertoi sen Yorulle!” Yoru puhisi. Sen jälkeen, valkoinen kummitusnainen käveli, käveli ei lipunut luoksemme, ja polvistui Miwan eteen. Se yritti koskettaa Miwan kasvoja, mutta ei pystynyt, koska meni kaikesta läpi.  Miten se oli äsken pitänyt Yorua otteessaan, jos ei kerran voinut koskettaa Miwaa?

Kului tunteja. Miwa nukkui, tiesin että hän nukkui, koska hengitti. Aavenainen yritti kokoajan koskettaa Miwan kasvoja, mutta kun hän meni kaikesta läpi, ei siitä tullut mitään. Ilse sähisi naiselle varoittavasti.
”Ei neiti Mikazuki tarkoita pahaa”, Yoru raakkui.
”Minä en silti tykkää siitä”, Ilse sähähti. ”Miksei äiti jo herää? Herää, äiti!” Ilse loikkasi Miwan päälle ja alkoi kävellä tämän päällä. Pian Miwa heräsikin ja kiljaisi, sillä näki aavenaisen aivan yläpuolellaan.
”Mitä helvettiä? Missä Yoru on? Anna se takaisin!” Miwa raivosi.
”Mamma, Yoru on tässä!” Yoru raakkui. Aavenainen katosi.
”Mitä ihm..” Miwan suusta pääsi. ”No onneksi Yoru on kunnossa”, Miwa nosti Yorun syliinsä ja halasi sitä.

Takaamme kuului korinaa. Me kaikki käännyimme katsomaan, mikä ääntä teki. Ei se ollut aavenainen, eikä pelottava pokémon, vaan mies, joka oli tervehtinyt meitä ensimmäisenä. Veren peittämä mies, jolla oli köysi kaulassaan. Miwa katsoi näkyä hieman yllättyneenä.
”Aaaah, mikä tuo on?” Ilse huusi.
”M-Miwa mennään pois!” Odilekin kiljui.
”Se on se paha setä!” Yoru raakkui.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Ilkeä setä joka piti tätä tehdasta, mutta se ei ollut oikeasti saapastehdas!” Yoru raakkui. ”Setä oli ahne ja teki tutkimusta Darkrai-sedästä, joka oli mamman mamman pokémon!”
”M-M-Mene pooooois!” Ilse huusi itkuisesti. Miwa ei itkenyt, eikä huutanut, hän vain katsoi olentoa unen pöpperössä ja nappasi kännykän lattialta. Naps vain, ja Miwa oli napannut siitä kuvan. Tästä ei Yorun paha setä pitänyt, me emme edes nähneet miten se liikkui, yhtäkkiä se vain oli siinä Miwan vieressä. Se tarttui Miwaa tämän kaulasta ja korisi:
”Teillä-lä-lä ei ole-le-le lupaa olla täällä-lä-lä!” Se kiristi otettaan Miwan kaulasta, niin ettei tyttö saanut kunnolla henkeä.
”Jätä mamma rauhaan!” Yoru raakkui, niin kovaa en ollut kuullut sen ikinä raakkuvan. ”Yoru näyttää pursuitin!” Ja sen Yoru myös teki, se liisi korkealle ja sitten syöksyi, nokkaisten pahaa setää päähän ja sitten vatsaan.
”Minäkin!” Minä huusin. ”Tule Ilse!” Hyökkäsin ukkoa kohti Knock offilla ja Ilse puolestaan raapi sen kättä, sitä kättä, joka piteli Miwan kurkkua. Tämä oli hassua, kaikki Odilen liikkeet olivat menneet aavenaisesta läpi, mutta miten me pystyimme hyökkäämään tätä miestä vastaan? Eikö hän ollut aave? Oliko hän jokin muu?

Sitten puhuri tuli taas. Ja mustuus. Hassu pokémon, josta me olimme aiemmin nähneet vain ääriviivat, oli nyt näkyvä, se oli melkein kokonaan musta ja sillä oli hassu valkoinen hattu. Se leijui ilmassa niin kuin minäkin.
”Päästä pikkuinen irti.” Se sanoi kurkkuäänellä, sellaisella oikein käheällä. ”Heti!” Zombimies katsoi pokémonia pelokkaana. Se oli niin peloissaan, että päästi Miwan heti irti, niin että Miwa tipahti lattialle. Hän perääntyi äkkiä ottaakseen kuvan, mutta ehti kuvaamaan sen kun tuo outo pokémon tarrasi zombiukkoa kurkusta ja muutti tämän tomuksi.

”Olet kasvanut kovasti sitten viime näkemän, pikkuinen”, Outo pokémon sanoi Miwalle.
”Älä turhaan, ei Miwa ymmärrä”, Minä sanoin. Mutta sitten huomasin miten Miwan ilme muuttui hölmistyneeksi.
”Kyllä Miwa ymmärtää, on ymmärtänyt ennenkin”, Kurkkuääninen pokémon sanoi.
”Hetkinen”, Miwa sanoi. ”Puhutko sinä?”
”Siitä on kauan, kun viimeksi nähtiin”, Pokémon jatkoi. ”Sinusta onkin kasvanut oikea pokémon kouluttaja, niin kuin isästäsi.”
”Olenko tullut hulluksi?” Miwa kysyi. ”Kuulen pokémonin puhetta ja ymmärrän sitä!”
”Ei, et ole tullut hulluksi, pikkuinen”, Pokémon sanoi. ”Minä osaan keskustella ihmisten kanssa, niin että nämä ymmärtävät, jos tahdon.”
”Miksi?” Miwa kysyi.
”Asia vain on niin”, Pokémon sanoi. ”Mutta kuten jo selitin tälle Murkrow-poikaselle, kouluttajani haluaa sinun tietävän jotain, pikkuinen. Ja sinun on vietävä tieto eteenpäin.”
”Mikä tieto?” Miwa kysyi ymmällään.
”Tule niin näet”, Pokémon sanoi. Miwa keräsi kamppeensa, lähinnä arvokkaan munan ja me lähdimme seuraamaan mystistä pokémonia.

Tajusin, että meidän täytyi olla tehtaan alla. Ehkä tämä oli kellari, sellainen missä säilytettiin kaikkea romua, niin Rhydo-setä oli ainakin sanonut. Rhydo-setä tiesi kaikkea. Mutta jos tämä oli kellari, niin aika hyvin sisustettu sellainen.
”Seinät on kaakeloitu”, Odile totesi. ”Miksiköhän? Jos tämä kerran on kumisaapastehdas..”
”Ei, se missä te ensin olitte, oli kumisaapastehdas”, Kurkkuääninen pokémon sanoi. ”Tämä oli sivubisnes.”
”Mitä täällä tehtiin?” Ilse kysyi.
”Ne tutkivat pimeystyypin pokémoneja, sellaisia kuin sinä ja tuo Murkrow”, Kurkkuääni kertoi. ”Minun kouluttajani oli yksi tutkijoista.”
”Oliko se tämä Mikazuki?” Miwa kysyi. En ymmärtänyt, miten Miwa ymmärsi tuon puhetta, muttei meidän.
”Mikazukilla oli kyky saada meidät pimeystyypin pokémonit pitämään itsestään”, Kurkkuääni kertoi. ”Siksi häntä tarvittiin. Niin ne sanoivat.”
”Mitä hän sitten teki?” Miwa kysyi. ”Kun sai pimeystyypit tykkäämään itsestään.”
”Ei mitään kummallista”, Kurkkuääni sanoi. ”Hän vain osasi sen, mutta se oli peitesyy sille, miksi ne halusivat hänet tänne.”
”Mikä oikea syy oli?” Odile kysyi.
”Ne tahtoivat minut tänne, koska olin mitä ne kutsuivat tarupokémoniksi”, Kurkkuääni sanoi. ”Ne tiesivät että elelin Mikazukin luona Icterinessä. Ne halusivat minut tänne.”
”Mitä varten?” Ilse kysyi.
”Ne tekivät pahoja”, Yoru sanoi. ”Ne valehtelivat neiti Mikazukille, eikö vain?”
”Valehtelivat”, Kurkkuääni sanoi. ”Mikazuki ei antanut niille lupaa tehdä kokeita minulle.”
”Siitä ne eivät taineet tykätä”, Miwa sanoi.

Olimme kävelleet tomuisen käytävän päähän, ovettomaan huoneeseen. Siellä oli pimeää, mutta jokin vihreä antoi huoneeseen hehkua. Ulkopuolella meitä odotti kummitusnainen.
”Sinäkö se olit, joka kutsui minua?” Minä kysyin. Aavenainen nyökkäsi ja hymyili. Sitten hän katsoi Miwaa. Miwa katsoi naista ymmällään. Nainen viittasi meitä tulemaan huoneeseen kanssaan, Miwa epäröi hetken.
”Mene sisälle Miwa!” Minä hoputin tyttöä, mutta hän ei mennyt. ”Mene nyt!” Minä päätin alkaa työntää tyttöä, jotta tämä liikkuisi. Ilse alkoi auttaa heti ja Odilekin – tavallaan.
”Mene nyt Miwa!” Se patisti.
”Ei mamman mamma tee mammalle pahaa!” Yorukin sanoi.
”Mene vain”, Kurkkuääni sanoi.
”Onko varma ettei hän telo kurkkuani?” Miwa kysyi.
”Ei hän aikonut tehdä sinulle mitään, pikkuinen. Meidän oli saatava sinut tänne”, Kurkkuääni selitti.
”Miksi?” Miwa tivasi.
”Sen sinä tiedät, kun menet huoneeseen”, Kurkkuääni sanoi täysin rauhallisena.
”Olkaa tarkkoina”, Miwa sanoi meille muille ja astui huoneeseen. Me muut menimme perässä. Huoneessa ei ollut paljon mitään, lattialla lojui papereita ja seinustalla oli vähän sitä pokémon centerin pömpeliä muistuttava laite. Ja sitten oli säiliö, säiliö jossa oli hohtavaa vihreää ainetta. Aineessa kellui nainen, joka näytti aivan Miwalta, aivan siltä aavenaisella.
”Oletko sinä.. kuollut?” Miwa kysyi säiliön vieressä seisovalta aaveelta. Aavenainen pudisti päätään.
”Tämä on eräänlainen kehosta irtautumiskokemus”, Kurkkuääni sanoi. ”En osaa sanoa miten, mutta Mikazukin tajunta on tässä huoneessa kanssamme, kun taas hänen kehonsa on tuon säiliön sisällä.”
”Mutta..” Miwa sanoi epäröiden. ”Eikö hänen pitäisi olla..”
”Hän on elossa, vain kooman kaltaisessa tilassa, ystävämme Demetria on valvonut häntä, kun minä olen yrittänyt pitää sen miehen poissa”, Kurkkuääni kertoi.
”Demetria?” Miwa toisti. ”Kuka se on?” Ilmeisesti Demetria-niminen otus oli kuullut keskustelumme ja tullut esiin säiliön takaa. Demetria oli kasvikissa.
”No mutta, sehän on pikku Miwa!” Se huudahti, mutta Miwa ei ymmärtänyt sen puhetta. Lehtikissa tuli Miwan luo ja puski itseään tämän jalkoja vasten.
”Kun viimeksi nähtiin, olit vain polvenkorkuinen!”
”Kuka se mies oli?” Miwa kysyi. ”Mikä hän oli?”
”Vain mies, joka on parasta aikaa koomassa Peacockin sairaalassa.” Kurkkuääni kertoi. ”Minä pistin hänet itse siihen tilaan, mutta jotenkin hänen tietoisuutensa jäi tänne, vahtimaan, ettei kukaan löytäisi hänen syntiensä pesää.”
”Perhana, Notos!” Demetria sätti kurkkuääntä. ”Olisit sanonut, että Miwa se täällä seikkailee! Olisin tuonut hänet tänne!”
”Ja te tarvitsitte minun näkevän tämän?” Miwa kysyi. ”Miksi?”
”Jätin sinulle sen paperin pikkuinen, sieltä löydät Mikazukin tiedot, osoitteen ja lähimmät omaiset”, Notos-kurkkuääni kertoi. ”Ota tästä paikasta valokuva, todiste että Mikazuki on täällä, näytä se omaisille, jotta he tietävät tulla etsimään häntä täältä.”
”Mutta mehän tiedetään, että Mikazukin puoliso asuu nykyään Marblessa!” Demetria sanoi. ”Miwa menee sinne jossain vaiheessa, minä voin lähteä mukaan ja tuoda ukon tänne!” Notos naurahti.
”Nähtävästi Demetria tahtoo mukaasi, Miwa. Se auttaa sinua löytämään Mikazukin omaiset.”

”Eli siis?” Miwa kysyi. ”Kun Icterineä ei enää ole..”
”Kyllä he löytyvät”, Notos sanoi. ”Mikazukilla ei periaatteessa ole mitään hätää täällä, varsinkaan niiden kummitushuhujen takia.”
”Täällähän kummittelee”, Miwa totesi.
”Ja aion jatkaa sitä kuviota, jos se mies joka pisti tämän alulle, sattuu heräämään..” Notos vihjasi. ”Voisit ehkä pitää Peacockin sairaalaa silmällä. Mutta vain sen aikaa kun olet täällä.”
”Olen täällä jonkun aikaa”, Miwa sanoi. ”Muut tiimiläiset kaipaavat lepoa, eivätkä ole vielä kyllin vahvoja salia haastamaan.”
”Kun lähdette, Demetria ohjaa teidät perille”, Notos sanoi. Katsahdin aavenaista joka hymyili minulle. Miwa nappasi kuvan säiliöstä ja katsoi siellä uinuvaa naista epäröiden.
”Demetria tietää minne mennä”, Notos sanoi. ”Se myös ohjaa teidät pois täältä turvallisesti.”
”Kyllä kai täti selviää?” Yoru kysyi.
”Selviää, Mikazuki on vahva”, Notos vakuutti. ”Pitäkää te puolestanne pikkuisesta.”

Demetria oli lehtikissa, isompi kuin Ilse. Ilse katsoi sitä ihaillen.
”Oletkos sinä Danan pentu?” Demetria kysyi. ”Kovin olet äitisi näköinen.”
”En minä mielestäni näytä äidiltä”, Ilse miukui.
”Ilse pitää mammaa mammanaan”, Yoru selitti, kun sai suun vuoron. ”Ilsen muna löytyi mamman repusta.”
”Oliko Dana sellainen iso pantteri?” Odile kysyi niin hiljaa, ettei Ilse kuullut – vaikka olikin kissa.
”Oli, oli,” Demetria sanoi. ”Tapasitte siis sen. Miten Miwan isä mahtaa voida?”
”Miwan isä?” Odile toisti. ”Minä en ole ikinä nähnyt Miwan isää.”
”Olet varmasti nähnyt, jos kerran olet nähnyt Danan”, Demetria sanoi. ”Hän on semmoinen iso tummahiuksinen mies”, En minä vaan muista isoa pantteria tavanneeni, mutta minäpä kuoriuduinkin Ilsen jälkeen. Miwa haukotteli. Kello taisi olla ties mitä. Demetria halusi kulkea Miwan vieressä. Se katsoi Miwaa koko ajan ja hoki: ”Kylläpä pikku Miwasta on tullut iso!” tai ”Kylläpä pikku Miwa onkin äitinsä näköinen! Vain silmät ovat isän!”
Sitten se kyseli meiltä, kuka meistä oli Miwan ensimmäinen pokémon.
”Rigel-setä ei ole täällä”, Ilse vastasi. ”Rigel-setä jäi pokémon centeriin.”
”Sitten minä tapaan sen aamulla!” Demetria päätti.
”Tuletko meidän mukaan?” Kysyin siltä.
”Tulen, tulen!” Demetria vakuutti iloisena. ”Minä en yhtään tiedä, miten paljon pikku Miwa tulee muistamaan tästä yöstä, Notos ei tykkää kun ihmiset näkevät sen.”
”Miksei?” Ilse kysyi.
”No koska se on tarupokémon, jos muut saisivat tietää, että se oleilee täällä, täällähän ramppaisi yhtenään tutkijoita ja kouluttajia,” Demetria selitti. ”Toisinaan se pyyhkii ihmisten muistin.”

Minä en paljosta hätkähdä, mutta se että joku veisi muistin, tuntui pahalta. Kävellessämme takaisin Demetria vakuutti, ettei Notos meidän muisteihimme koske, mutta Miwa, ihmisenä on asia erikseen, kun tuon muistissa oli kuulemma reikiä kuin emmental juustossa jo ennestään. En tiennyt mitä se tarkoitti. Demetria vei meidät siihen huoneeseen, jossa olimme nähneet sen hirttäytyneen miehen ensimmäisen kerran.
”Eihän se tule enää?” Ilse kysyi.
”Ei”, Demetria vakuutti. ”Käykää rauhassa nukkumaan”, Miwa nukahti ensin, hän meni siihen samaan paikkaan kuin päivälläkin ja sammui siihen. Demetria katsoi tyttöä hyvillään.
”Niin nopeasti ne kasvavat”, Sitten lehtikissa otti ja käpertyi Miwan viereen, Ilse katsoi isompaa kissaa hieman arasti.
”Tule sinäkin tänne, pikku Purrloin ja sinä samaten myös Shuppet”, Kissa sanoi.
”Minun nimeni on Ilse..”, Ilse sanoi hiljaa.
”Ja minun Lolita!” Sanoin tomerasti.
”Yoru on Yoru”, Yoru haukotteli, se oli käpertynyt Miwan hartialle nukkumaan.
”Minusta Odile on paljon nätimpi nimi kuin Mary..” Lolita mutisi puoliunessa. Minä käperryin Miwan pään päälle, kuten tavallista ja Ilse meni, kuinkas muutenkaan uuden kissakaverin viereen nukkumaan.

Muutama tunti siinä kai meni, sitten kuulin rasahduksen. Pikkuisen äänen, joka kuului Miwan sylistä.
”Ilse, hei Ilse!” Kutsuin ystävääni. ”Minä luulen, että se kuoriutuu! Herää!” Ilse haukotteli ja katsoi minua tuimasti vihreillä silmillään, kunnes kuului toinen rasahdus. Se sai kissan valppaaksi. Ilse nousi nopeasti ja kipitti sitten Miwan syliin. Kuului kolmas rasahdus.
”Hei, tule ulos!” Ilse kannusti tulokasta. ”Tule ulos, niin voidaan leikkiä yhdessä!”

Kommentit:

Chidori


18>
Huh, tässä luvussa tuli sellainen määrä uutta (ja osin myös vanhaa) tietoa että sai hetken aikaa ynnäillä juttuja yhteen menneiden tapahtumien kanssa. Hienosti olet kyllä käyttänyt tapahtuman mysteerejä hyväksesi isompien juonikuvioiden setvimisessä. Miwan vanhemmat eivät edustakaan ihan tavallisia tallaajia, haha. :’D
Mysteerin kriteerit täyttyivät erinomaisesti. Tunnelmaltaan tarina ei ollut erityisen pelottava, mikä on tietysti ymmärrettävää – kirjoitettiinhan tämä kummituspokémonin näkökulmasta. Miwallakaan ei nähtävästi ollut ymmärrystä karmivuuksien päälle, ei tullut yllätyksenä. :’D Pelottavat tapahtumat kävivät kaikesta huolimatta hyvin ilmi. Hyvää työtä siis!

Trix +3op, Yoru +2lvl +3op, Odile +1lvl, Ilse +2lvl +2op, Lolita +4lvl +2op. Rahaa 115pd:tä, mikä sisältää tarina- ja mysteeripalkkion. Muna tosiaan kuoriutui, ilmoittelehan luonnetta sitten kouluttajakirjassa. :>

Aurora #17 > Sairasta menoa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Kiipesin ikkunasta sisään, Purrloinin kynnet olivat aika vahvat, sillä se sai jotenkin keploteltua yläkerran ikkunan auki, kapusin kissa mukanani sisään. Olihan se tyhmä idea, mutta saattoihan Koemi olla täällä. Koko yläkerta oli pimeänä, joten liikkuminen oli vaikeaa, mutta kaikeksi onneksi ovelalla Purrloinilla oli hyvä pimeän näkö, joten seurasin sitä. Lopulta päädyin ovelle, jonka oletin johtavan vintille. Ovi ei ollut lukossa, tai jos olikin, niin harvinaisen ruosteisessa lukossa, sillä se aukesi vetämällä.
”Koemi?” Kutsuin kuiskaten. ”Toivon todella ettet ole piilossa.”
”Cuboo?” Heikko ääni vastasi.
”Missä olet? Tule, vien sinut stalkkeri-sedälle.” Maanittelin sitä. Vaikka, tällaisen maanittelun jälkeen kukaan ei tulisi esiin.
”Purr!” Vieras, ärhäkkä Purrloin purisi. En tiedä, mitä se oikein yritti, mutta pian pieni ruskea luuta heiluttava pokémon tuli esiin jonkin alta, mikä näytti tässä pimeydessä pöydältä.
”Cubooh..” Se sanoi hiljaa, ääni väristen.
”Ei mitään hätää.” Lepertelin pokémonille. ”Miwa-täti vie sinut takaisin stalkkeri-pojan luo.”
”Cubooh!” Pokémon hihkaisi ja veti minua puntista. Toivottavasti ne hörhöt alakerrassa eivät vain kuulleet. Nostin pikkuisen syliini.
”Et sitten huido minua tuolla.” Sanoin pienelle pokémonille, viitaten tietenkin sen luu-nuijaan.
”Cubooh!”
”Hei mirri, missä olet?” Kysyin, sillä en nähnyt sinisilmäistä Purrloinia missään. Kohta kuitenkin tunsin pökkäisyn nilkkani tiennoilla ja näin sinisten kissan silmien välähtävän.
”Purr.” Kissa purisi.
”Hyvä, nyt mennään.” Sanoin katille. ”En halua viettää yhtään enempää aikaa tässä läävässä.” Minua hermostutti, en ollut ennen hiipinyt kenenkään taloon luvatta, en etenkään sellaisten, jotka olivat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä. Täältä oli päästävä pois ja vähän äkkiä!

Kun palasimme huoneeseen, mistä sinisilmäinen Purrloin oli avannut ikkunan kynsillään, huomasin jo sinipunaisten valojen vilkkuvan pihassa. Hyvä, stalkkeri oli näköjään ottanut neuvosta vaarin ja soittanut kytille. Katsoin tapahtumia hetken ikkunasta käsin, se Yusuke vietiin ulos ensimmäisenä, mutta sitä kaljua ukkoa ei näkynyt missään. Sitten valot syttyivät huoneeseen. Ne saivat silmät kirvelemään niin, että oli pakko vetää käsivarsi silmien suojaksi.
”No mutta, meilläpä on täällä hurmaava vieras tänä iltana.” Rosoinen ääni sanoi. Siirsin käsivarteni hitaasti pois kasvoiltani. Sen tyhjän huoneen ovella seisoi kalju mies, jolla oli yllään kuluneet tummansiniset haalarit ja raitapaita.
”Sinäkö soitit poliisit, tyttö?” Mies kysyi. Jostain syystä en uskaltanut katsoa poispäin miehestä. Se johtui hänen silmistään, niissä oli jotain pelottavaa, jotain mielipuolista, vaikka hän nyt ei vielä erityisen uhkaavasti käyttäytynytkään, minusta tuntui, ettei ukkoa ollut syytä ärsyttää.
”Ei, en se ollut minä.” Vastasin lyhyesti. ”Tulin vain hakemaan stalkkerin pokémonia.”
”Tulit hakemaan jonkun toisen pokémonia?” Mies toisti.
”Kaikuuko täällä?” Kysyin.
”Oletan että tuo Purrloin on sinun aloituspokémonisi.” Mies jatkoi jutusteluaan.
”Väärin taas.” Vastasin. ”Tuo Purrloin vaan tarttui matkaan, en minä sitä omista.”
”Mutta omistat Nidorinon, etkö omistakin?” Ukko virnisti. ”Minä nimittäin näin kun tulit sekalaisen seurueesi kanssa eilen iltana Shamrockista.”
”Entä sitten?” Kysyin. ”Rigel ei ole täällä.”
”Rigelkö sen nimi on?” Ukko naurahti. ”Taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti.”
”Miksi juuri aloituspokémonit?” Minä kysyin.
”Voi pikku tyttöä, olet ihan selvästi vielä kokematon tällä alalla.” Ukko naurahti. ”Koulutetuista aloituspokémoneista saa isot rahat Icterine Cityssä.”
”Eikös se ole se kaupunki, minkä ydinvoimala poksahti monta vuotta sitten?” Olin minäkin siitä kuullut, vaikka olinkin tapahtumien aikaan vasta pikku lapsi.
”Terävä tyttö, kuten isänsäkin.” Ukko hymähti.
”Anteeksi, mitä?” Kysyin, sillä minua ei vielä koskaan verrattu isääni Masatoon, joka kuoli liikenneonnettomuudessa äidin kanssa kun olin vielä pieni, ehkä yhdeksän tai kahdeksan vuotias, sitten me muutimme Aurora Towniin isovanhempien luo.
”Älä tyttö yritä, Yusuke tuolla kuvaili teidät serkukset hyvin.” Ukko naurahti pehmeästi. ”Tiesin heti että vanha pomoni on lähettänyt kalleimpansa ja luotetuimman juoksupoikansa vakoilupuuhiin.”
”En ymmärrä lainkaan mistä puhut.” Sanoin hitaasti, sillä en ymmärtänyt tuon ukon horinoista mitään. Ensin kehuu minua isäni tytöksi, ja sitten ruvetaan syyttämään vakoilusta. Miehen katse pelotti minua, vaikka hän puhuikin mukavia, katse antoi ymmärtää jotain aivan muuta. Täältä oli päästävä äkkiä pois. Minulla oli sellainen tunne, että tuo ukko saattoi tehdä mitä hyvänsä, kun vaan sai tilaisuuden. Yritin peruuttaa varovasti ikkunan luo, mutta ukko huomasi heti yritykseni.
”Älä luullekaan että pääset pakoon, pikku neiti Hasaki.” Ukko naurahti. En odottanut niin vanhan äijän liikkuvan niin ripeästi, mutta pian ukko olikin vetänyt käteni selkäni taakse, piskuinen Cubone putosi rytäkässä maahan ja alkoi parkua. Tiedän olevani pulassa. Katson lattialla seisovaa Purrloinia, se vain nuoli tassuaan, eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Toisaalta miksi se minua auttaisi? Eihän se edes ollut pokémonini. Tunsin ukon hengityksen niskassani, sain siitä kylmiä väreitä eikä hajukaan ollut mieleinen. En tiennytkään, että jossain myytiin oksennuksen hajuista suuvettä..
”Nyt kun oikein ajattelee, sinustahan saisi hyvät tienestit.” Ukko totesi. ”Paremmat kuin niistä pokémoneista.”
”Älä luulekaan!” Kiljaisin ukolle ja tein ainoan asian, mikä mieleeni tuli, astuin ukon varpaille niin kovaa kuin suinkin pystyin. Ukon ote hellitti sen verran, että pääsin vapaasti hänen otteestaan. Ryntäsin nappaamaan itkevän Koemin takaisin syliini, eihän sitä tänne voinut jättää, kun olin varta vasten tullut tänne löytääkseni sen.
”Typerä tyttö!” Ukko huusi ja tarrasi minua saparosta. Saakeli, että pitikin ruveta käyttämään mokomaa kampausta..
”Päästä irti!” Kiljaisin. Mutta ei ukko minun kiljumisiani kuunnellut vaan heitti minut, Cubone sylissäni päin seinää. Löin pääni vasten betonista pintaa ja tunsin miten otsastani norui jotakin lämmintä ja tahmeaa.
Ukko saapasteli luokseni hymyillen minulle kuin mielipuoli.

”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”

Heräsin. Oli kylmä, oli pimeää ja päätäni jomotti. Minua oksetti.
”Missä hitossa..?” Kysyin itseltäni.
”Cubooh!” Jokin tökkäisi minua kylmällä esineellä.
”Koemi?” Kysyin.
”Cubooh!” Koemi huudahti ja mitä ilmeisimmin kiipesi syliini, se painoi päänsä rintaani vasten, ikään kuin olisi kaivannut lohdutusta.
”Onko se mirri täällä?” Kysyin. Siinä samassa tunsin raapaisun poskeni tiennoilla.
”Purr!” Se maukaisi ärsyyntyneenä.
”Missä olemme?” Kysyin. Katsoin ympärilleni, oli pelkkää pimeyttä. Olin selvästi tyhjässä huoneessa, huoneen seinät kuulsivat pimeydessä tummansinisinä. Oli täysin hiljaista. Ilma täällä oli vilpoista ja haisi jotenkin ummehtuneelta. Nousin istumaan ja hieroin päätäni, mitä oli oikein sattunut? Miksi olin sammunut tällaisessa paikassa? Oliko minut ryöstetty? Oli pakko kokeilla oliko vyössä, jonka taskuissa kannan kaiken omistamani, kaikki tallella. Taskut olivat tyhjät, jäljellä olevat poképallot olivat tiessään, ja ne Makotolta pöllimäni rohdot. Vyöllä sentään oli jäljellä neljä poképalloa. Hyvällä tuurilla nekin olisivat tyhjiä. Kokeillakseni tätä, heitin randomisti yhden poképallon lattialle, pallo kalahti vasten lattian kovaa pintaa ja sieltä kompuroi ulos Rhydo.
”No sinä sentään olet tallessa, kaveri.” Huokaisin helpottuneena.
”Rhy?” Kivikasa äännähti.
”Katsotaan keitä muita on paikalla.” Sanoin heikosti hymyillen, vaikka tuskinpa Rhydo edes huomasi. Seuraava poképallo kalahti lattiaan ja sieltä pomppasi Odile.
”Liiil!” Odile parkaisi ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
”Sitä minäkin tässä mietin, ruoho.” Naurahdin kömpelösti. Heitin vielä kolmannen poképallon maahan ja sieltä liihotteli kukapa muu kuin tässä taannoin seonnut Lolita.
”Shuppet?” Lolita pyörähti ympäri ja katsoi minua, sen silmät kiiluivat, tai oikeastaan ne suorastaan loistivat pimeässä. Se kuitenkin tuli ja hieroi poskeaan omaani vasten, eikä osoittanut yhtään sekoamisen merkkejä.
”Toivottavasti olet kunnossa, sillä me olemme nyt kusessa.” Totesin pikku kummitukselle. ”Minä en nimittäin tiedä missä olemme, enkä että miksi olemme.”
”Liil.” Odile vinkaisi huolestuneen kuuloisesti. Sitten tunsin jonkun terävän uppoavan kämmeneeni.
”Auts!”
”Purr!” Se oli sen Kain löytämä ilkeä Purrloin, joka oli tarttunut mukaani. Se työnsi käteni viereen jotakin, minkä erotin tässä pimeydessä olevan neliskanttisen muotoinen. Otin esineen käteeni ja katsoin sitä tarkemmin, se näytti olevan jonkinmoinen kasettinauhuri. Kun en pimeässä nähnyt paljon nenääni pidemmälle, tulin painaneeksi nauhurin käyntiin.
”Hyvää iltaa – tai pikemminkin yötä, pikku neiti, Hasaki.” Möreä, selvästi muunneltu ääni sanoi nauhalta. ”Kuten olet jo varmaan huomannut, et ole uinumassa kotoisessa pokémon centerin vuoteessa, tämä paikka on henkilökohtainen piilopaikkani, jossa odotan lunnaita sinusta tyttöseni. Luulisi herra Hasakin maksavan sievoisen summan saadakseen tyttönsä takaisin.” Sen jälkeen ukko nauroi kömpelösti.
”Siltä varalta, että saisit päähäsi yrittää karata, tämä talo on ansoitettu niin, ettet pääse pakoon, ellet sitten halua loukkaantua pahasti. Sinuna odottelisin vain kiltisti vanhan isukin saapumista.”

”Voi helvetti!” Kiljaisin. ”Tuo on se kalju äijä siitä talosta! Pakko olla!”
”Purr.” Sinisilmäinen Purrloin pyöritteli silmiään ja Koemi alkoi tihrustaa itkua, sillä se taisi tajuta, ettei täältä ollut lähteminen.
”Älä itke, Koemi.” Lohduttelin sitä niin hyvin kuin osasin. ”Kyllä täältä pois päästään.” Jaa, mutta miten, kysyi sisäinen ääneni, se joka aina epäröi kaikkea ja väitti vastaan. No kokeilemallahan se selviää, ajattelin. Ei kai tänne nyt voisi jäädä kykkimään.
Nousin ylös kylmältä lattialta ja nostin sitten Odilen syliini, Koemin kaveriksi. Lolita tietenkin leijui jo pääni korkeudella, kuinkas muutenkaan. Sinisilmäinen Purrloin oli loukannut Rhydon selkään, eikä kivisarvikuono näyttänyt välittävän siitä, että joutui moista kyydittämään. Rhydo on ottanut tavakseen vilkuilla minua ujosti, mutta aina kun yritin ottaa otukseen katsekontaktin, se alkoi katsoa lyhyiden kivijalkojensa kärkiä. Joku oli varmasti kohdellut sitä huonosti joskus. Se ei ollut niin kuin Odile, joka oli hyvin tottunut ihmisiin, eikä ollut alusta asti millänsäkään kun kantelin sitä sylissäni. Yoru taas oli arka ja tahtoi aina olla jossain lähelläni, mikä varmaan johtuu siitä, ettei Haruka ollut kohdellut korppia kamalan ystävällisesti. Mutta Rhydo oli ujo, eikä samalla tavalla kuin Odile. Minusta tuntui, että Rhydo pelkäsi minua, sillä aina kun yritin hieman taputtaa sitä päälaelta, se värähti ja puristi silmänsä kiinni, ikään kuin olisi odottanut minun lyövän itseään. Joku oli kohdellut sitä huonosti, todella huonosti, tällaisissa tilanteissa antaisin mitä tahansa, että ymmärtäisin pokémonien kieltä, haluaisin ymmärtää mitä kivikasalle oli tapahtunut.
”Tulehan, Rhydo.” Kehotan Rhyhornia. Se astelee epävarmasti takanani kun yritän horjahdella siihen suuntaan, missä huoneen ovi oli. Erotin oven helposti, sillä se oli maalattu valkoisella maalilla, joka erottui hyvin pimeässä.

Päätäni koski edelleen ja minua huimasi, veikkaan että se ukko oli lyönyt minua päähän jollakin, että varmasti pysyisin tajuttomana. Kun viimein pääsin oven luo, sain huomata, ettei se auennutkaan.
”Voi, paska.” Jupisin. ”Lukossa.” Huokaisin raskaasti, kyllä ne kaikki vangitut rikosetsivät telkkarissa aina jotenkin keplottelivat itsensä vapaaksi tällaisista huoneista, mutta niillä olikin aina mukana viilat sun muut hiuspinnit. Minulla ei ollut mukanani muuta kuin kasa poképalloja, enkä pinnejäkään käyttänyt, epä tyttömäinen kun siltä osin olin. Ehkä siksi minut jätettiin.. totesi sisäinen masentunut ääneni.
Tarkastelin ovea, maalipinta nyt ainakin oli hilseillyt ihan kivasti. Painauduin ovea vasten ja sain huomata, ettei ovi ollut erityisen tiukasti saranoitettu. Ehkäpä ikä alkoi painaa.
Nyökkäsin tomerana, kyllähän sitä kannatti edes kokeilla.
”Pysy vähän kauempana Rhydo.” Hymyilin sarvikuonolle asettaessani Cubonen ja Odilen sen selkään hetkeksi. ”Yritän yhtä juttua.”
Silmäkulmastani näin miten Rhydo katsoi minua kuin tärähtänyttä. Otin ja juoksin ja lopulta törmäsin oveen koko painollani. Kuten arvelinkin, ovi oli niin löysästi kiinni, että sain sen murrettua. Mutta onni oli kuitenkin lyhyt aikainen.
”Waah!” Kiljaisen sillä saan huomata, ettei seuraavassa huoneessa ollut lattiaa juuri ollenkaan. Horjahdin ja olin pudota suoraan ammottavaan pimeään reikään, ja olisin varmaan pudonnutkin, ellen olisi napannut kiinni siitä vähästä, mitä puisesta lattiasta oli jäljellä.
”Petiliiil!” Odile huusi kauhistuneena.
”Ei hätää, Odile.” Vakuutin kavutessani ylös. ”Pihkura, tämä talo on tosiaan ansoitettu.”
”Shuppeet!” Lolita tapitti minua säikähtäneenä sinikeltaisilla silmillään, ja hieroi sitten helpottuneena kylmää poskeaan omaani vasten. Sydämeni hakkasi tiuhaan tahtiin ja jalkani tärisivät, enpä olisi uskonut ihan tällaista ansaa. En edes halua tietää, mitä tuolla alhaalla on. Istuin siinä kynnyksellä, ja katselin alas, ja sitten ylös ja sitten eteenpäin. Kyllä täältä jotenkin oli pois päästävä!
Sitten katsahdin pokémoneihin, ehkäpä niistä olisi apua. Mutta miten? Odile tuskin osasi taikoa mistään köyttä, ja Lolitakin osasi vain tönäisy liikkeen. Tuosta katista en tiennyt, mutta ei sekään kamalan vahvalta näyttänyt. Rhydo taas.. mitä liikkeitä se edes osasi?
Ei voinut mitään, nousin ylös, oli kai pakko käydä katsomassa löytyisikö siitä ensimmäisestä huoneesta toista ovea tai vaikka köyttä.
En nähnyt mitään, oli liian pimeää.
”Hitsi, olisinpa hommannut itselleni sähköpokémonin, niin saisimme vähän valoa tänne.” Sanoin puoliääneen. Rhydo, selässään muut pokémonit katsoi alakuloisena maahan, kohti puista lattiaa. Sinisilmäinen Purrloin sen sijaan hyppäsi kepeästi jaloilleen ja käveli luokseni, se teki jonkun jännän tassun iskun ja yhtäkkiä oli sen ympärille syntynyt sähköinen kenttä.
Mistähän se sen keksi? No väliäkö tuolla, pääasia, että valo-ongelma tuli ratkaistua!
”Kiitos, kaveri!” Sanoin sille. ”Nyt jos löytäisimme jostain köyttä tai jotain..” Katselin ympärilleni ensimmäisessä huoneessa, ei siellä mitään erikoista ollut, huone oli tyhjä, lukuun ottamatta sitä seinälle köyden pätkää. Otin köyden pätkän seinältä, johon se oli jätetty roikkumaan koukun varaan. Köysi näytti kuluneelta ja vanhalta, mutta kaipa siitä johonkin olisi.

Sähkökentän itsensä ympärille luonut kissa toi sen verran valoa, että näin ylös asti. Katosta roikkui vaijeri.
”Hmm..” Se oli niin korkealla, etten minä ainakaan ylettäisi siihen, en edes vaikka hyppäisin. Katsahdin pääni vierellä leijuvaa Lolitaa.
”Kuules Lolita, jaksaisitko viedä tämän toisen pään tuonne ylös?” Kysyin pikku aaveelta sitoessani köyden toiseen päähän solmun. Lolita nuuhkaisi köyttä ja otti sitten solmuosan suuhunsa. Se lähti innokkaana viemään köyden päätä ylös.  
”Shuppeet!” Se hetken päästä huusi, laitettuaan köyden pään kiinni vaijeriin. Vedin köydestä varovasti, kiristääkseni silmukan vaijerin ympärillä. Pelkäsin, että vaijeri menisi rikki, sehän olisi juuri minun tuuriani.
”Shuppet?” Lolita kysyi suoraan korvaani. Säpsähdin tuota ja melkein kaaduin siihen kuoppaan.
”Saakeli, Lolita! Et viitsisi!” Huusin tuolle. Lolita räpäytti silmiään ja katsoi minua viattomasti. Eihän tuo sitä tahallaan tehnyt, vai tekikö? Eihän sitä tiedä.
”Nyt saatte palata hetkeksi poképalloihinne.” Sanoin porukalle. Otin Odilen ja Rhydon palloihinsa, mutta Lolita liiteli jo omine lupineen kuilun toiselle puolelle. Huokaisin katsellessani pikku aaveen menoa, se oli kuin omassa elementissään täällä pimeydessä. Poimin värisevän Koemin syliini, sillä ei sille ollut muutakaan tapaa matkustaa, eikä muuten ollut ollut tuolle katillekaan.
”Tule, kisu.” Sanoin sille. ”Hyppää olalleni!”
”Purr.” Otus sulki itsepintaisesti silmänsä ja lakkautti sitä ympäröivän sähkövirran.
”Et sinä tännekään voi jäädä.” Totesin. ”Tule nyt.”
”Purr!” Kissa käänsi kasvonsa poispäin minusta, ikään kuin se mököttäisi. Huokaisin syvään ja pyöritin silmiäni. Nostin kissan sen niskavilloista ja asetin hartialleni. Kissa puraisi minua kädestä, kun nostin sitä.
”Auts!”
”Purr!” Se purisi äreästi. Päästyään hartialleni kissa upotti kyntensä siihen niin hyvin kuin osasi. Onneksi minulla oli kuitenkin kaksi paitaa päällekkäin, ettei tuo paljoa kirvellyt.
”Pitäkää nyt hyvin kiinni.” Sanoin kavereille. Tuntui typerältä sanoa niin Koemille, joka pysyi sylissäni siitä syystä, että itse pidin kiinni siitä.
Kestäisiköhän köysi? Kestäisikö vaijeri? Jos se ei kestäisi, putoaisimme päistikkaa tuohon mustaan aukkoon. Olikohan tämä nyt viisasta? Pitäisikö odottaa? Tosin mitä täällä odottaisi, ei kukaan tulisi. Itsepähän olin lähtenyt kertomatta kellekään, ei kukaan edes tiedä missä nyt olen.
Täytyihän täältäkin jotenkin ulos päästä, mutta jos tuo köysi katkeaisi, loppu voisi ihan hyvin koittaa, enhän tiennyt, mitä tuolla alhaalla oli, ja miten pitkä pudotus olisi.
Täältä kun putoaisi, saattaisi katkaista niskansa. Puristin kulunutta köyttä käsissäni, miettien miten paljon se sattuisi.
”Shuppeet!” Lolita hieroi poskeaan omaani vasten, en tiedä miksi, mutta moinen ele onnistui jotenkin rauhoittamaan minut.
”Kiitos, Lolita.” Kuiskasin pikku mörölle. ”Nyt mennään.” Ja sitten mentiin. Otin vauhtia ja heilautin itseni toiselle puolelle. Ja sitten se löysi katkesi.

Onneksi köysi kuitenkin katkesi juuri siinä vaiheessa, kun olin jotenkin onnistunut heilauttamaan itseni mustan aukon toiselle puolelle.
”Cubooh!” Koemi veti henkeä.
”Purr!” Kissa hartiallani purisi äkäisesti. Itse makasin maassa mahallani. Ei mikään ihme että Koemi ähki, koska sehän oli jäänyt alleni. Ja pian tunsin kissan kynsien raapivan otsaani.
”Au! Mikä hitto sinun ongelmasi on?” Kysyin kissalta, mutta se vain kääntyi ja huiskautti pitkää häntäänsä naamaani vasten. Nousin ylös ja poimin Koemin jälleen syliini.
”Kaikki ok?”
”Cubooh!” Se tapansa mukaan vastasi.
”Hyvä sitten.” Huokaisin ja taas kerran laskin Odilen ja Rhydon ulos poképalloista.
”Kaikki hyvin.” Vakuutin niille. Niin, nyt voisi hyvinkin olla kaikki hyvin, mutta hetken päästä helvetti voisi päästä valloilleen..
”Shuppet, Shuppet!” Lolita sanoi korvani juuressa, sitten se otti ja maistoi hiuksiani. Kummitus nyki toista saparoani minkä jaksoi, enkä oikein ymmärtänyt että miksi, eivät minun hiukseni mitenkään erityisen hyviltä voineet maistua, varsinkaan kun niitä ei oltu pesty sitten Tangerine Cityn.  Lolita kuitenkin nyki hiuksiani, eikä vaikuttanut pureksivan niitä. Mahtoiko tuolla edes olla hampaita?
”Mitä oikein teet?” Naurahdin pikku aaveelle ja käänsin päätäni kohti sitä. Sitten huomasin saman minkä Lolitakin oli varmasti huomannut. Uuden huoneen perältä ei juuri muuta erottanut kuin sen seinustalla olevan valkean X-kirjaimen.
”Mitä luulet, olisiko tuolla vihjettä tai jotain?” Kysyin Lolitalta, olen varma, että jos sillä olisi ollut hartiat se olisi varmasti kohauttanut niitä. Kävelin huoneen perälle varovasti, etten vain törmäisi tai kompastuisi mihinkään tässä pimeydessä. Mutta kävi ilmi, että kuten se edellinenkin huone, oli tämäkin tyhjä. Kosketin varovasti X-merkkiä, osa siitä tarttui käteeni, joten sen täytyi olla jotakin taululiidun tapaista. Aloin pimeässä hapuilla ovea siihen, mikä näytti ja tuntui puiselta pikku kaapilta, mutta minkään näköistä kahvaa, jolla sen saattoi avata, ei löytynyt.
”Kuule, Lolita.” Kyselin aavetta. ”Et viitsisi kokeilla sitä liikettä, mitä käytit siihen ällötykseen siellä metsässä, tähän laatikkoon?”
”Shuppeet!” Aave huikkasi iloisena ja yritti heti iskua laatikkomaiseen kaappiin. Mutta isku ei auttanut, enemmänkin sen näytti satuttavan pikku aavetta. Pikkuinen näytti tärisevän pimeydessä.
”Lolita, sattuiko sinuun?” Kyselin siltä.
”Shuppeh..” Pikkuinen vikisi.
”Ei se mitään, keksitään jotain muuta.” Lohdutin sitä. Odile seisoi Rhydon kanssa hieman kauempana, katselin kaksikkoa – olisikohan niistä apua tähän pulmaan?
”Odile ja Rhydo tulisitteko vähän tänne?” Kysyin niiltä. Odile tepasteli Rhydon rinnalla, vähän sitä vilkuillen, Rhydo käveli pää painuksissa ja niin hitaasti kuin suinkin.
”Liil!” Odile varmaan yritti patistaa sitä, mutta ei siitä mitään näyttänyt tulevan. En usko Odilen osaavaan mitään iskua, mikä pystyisi tuohon.
”Rhydo, osaisitkohan sinä jonkin iskun, jolla saisimme tuon vähän rikki?” Kysyin kivisarvikuonolta. Se vilkaisi minua pelästyneesti.
”Yrittäisit edes, en minä suutu vaikket onnistuisi.” Selitin sille.
”Liil!” Odile vinkaisi sille, Rhydo katsahti sitä ja nyökkäsi sitten hitaasti. Se löntysti neliskanttisen kaapin eteen ja juoksi sitten kömpelösti kohti kaappia, sen sarvi alkoi hehkua valkoisena, hetken näytti siltä kuin Rhydo olisi kompastunut mutta sitten kuului kolaus, sillä pokémonin sarvi oli osunut kohteeseensa ja äänestä päätellen, myös läpäissyt sen. Laskin Koemin sylistäni maahan ja käskin sitä pysymään Odilen ja Odilen vieressä käyskentelevän katin vieressä.
”Hyvin tehty, Rhydo.” Hymyilin Rhyhornille, joka kuikuili minua varovasti maasta. ”Taidatkin olla aika vahva!”
”Rhy, rhy..” Se sanoi hiljaa, mutta kun yritin taputtaa sen päälakea, sarvikuono perääntyi pari askelta.
”Ei se mitään.” Sanoin sille. Katsoin Rhydon aiheuttamaa vahinkoa, ja olihan se saanut kunnon reiän aikaiseksi.
”Hyvä, hyvä.” Hymyilin itsekseni. Tungin käteni varovasti reiästä kaappiin, koska eihän sitä tiedä, mitä sinne oli tungettu. Mutta ei sieltä mitään löytynyt, muuta kuin toinen nauhuri.

”Taas yksi nauhuri.” Totesin. Painoin nauhurin varovasti päälle, ja kuinka ollakaan sama muunneltu möreä ääni tervehti minua.
”En luulutkaan että suostuisit odottamaan kiltisti.” Ääni naurahti. ”No yritä pois, saa nähdä pääsetkö yläkertaan asti jos pääset..”
Pyörittelin silmiäni, jaaha.
”Mutta muista, että talo on ansoitettu, itse asiassa..” Mies nauroi taas. ”Aktivoit juuri ansan tässä huoneessa, kuuntelemalla tämän nauhan.”
”Mitä helv..” Maa järähti altamme, minun ja Rhydon ja me putosimme. Vai putosimmeko sittenkään? Oli miten oli, pudotus ei ollut kovin pitkä, itse asiassa se oli kuin alamme olisi avautunut kuoppa, kuoppa joka oli täynnä roskaa.
”Ai ja muuten, avain seuraavaan huoneeseen löytyy siitä neula kuopasta.” Ukko naureskeli nauhalla, ennen kuin se päättyi.
”Sadistinen kusipää!” Huusin, vaikka eipä ukko voinut kuulla huutoani. Tajusin pian että kuoppa oli täynnä inhottavia teräviä esineitä, jotka upposivat ihoon joka kerta kun liikahdin edes vähän. Rhydo puolestaan oli päätynyt selälleen ja potki ilmaa paniikissa. Minun oli pakko päästä kivisarvikuonon luo ja rauhoiteltava sitä. Rhydo oli suhteellisen leveä, eikä kuoppaakaan onneksi ollut koolla pilattu, eikä minun siis tarvinnut liikkua paljon päästäkseni Rhydon luo, vaikka sekin repi villalegginsejäni kyllin.
”Auh! Rhydo, rauhoitu!” Huusin tuolle. Rhydo piti niin kovaa meteliä, että hyvä kun sain oman ääneni kuulumaan.
”Rhy! Rhy! Rhy!” Raukka oli säikähtänyt todenteolla. En kuitenkaan uskonut terävien neulojen läpäisevän sen kivistä ihoa, eikä Rhydo pysynyt kauaa selällään, selässä olevan kapean kivilohkareen takia. Rhydo rysähti pian koko painollaan kyljelleen, mutta jatkoi silti potkimista. Koska olin tullut ihan sen viereen, auttaakseni selälleen joutunutta kivisarvikuonoa, oli päästävä kauemmas ja nopeasti, mikä ei kyllä ollut varsin helppoa, saati sitten nopeaa sillä neulat lävistivät polvieni ihoa kun yritin kontata kauemmas, käteni tuntuivat myös olevan täynnä reikiä. Sitä paitsi Rhydo potki maassa olevaa moskaa samalla, kun yritin päästä vähän kauemmas siitä.
”Rhydo, lopeta tuo!” Huusin, mutta eihän se minua kuunnellut. En oikein tiennyt mitä voisin tehdä saadakseni sen rauhoittumaan, yksikin potku voisi murtaa minulta luita.
”Rhydo, rauhoitu! Tuo nyt ei auta yhtään!” Mutta kuunteliko se? Eipä juuri.
”Shuppeeeeet!” Lolita tuli avukseni korvia huumaavalla kiljaisulla. Se otti ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi Rhydon korvan juuressa, mikä lopetti moisen potkimissirkuksen siihen paikkaan.
”Kiitos avusta, Lolita.” Huokaisin, kun aave tuli ja ilmestyi viereeni. ”Ei hätää, Rhydo.” Yritin vielä rauhoitella sarvikuonoa.
”Älä nyt potki kun tulen sinne.” Sanoin vielä, ennen kuin lähdin konttaamaan sitä kohti. ”No niin, miten saamme sinut jaloillesi? Epäilen, etten jaksa työntää sinua.” Mitä tässä tilanteessa nyt voisi tehdä? Miten tuollaisen möhkäleen saisi ylös.
”Purr!” Jokin loikkasi tomerasti selälleni ja kipitti muutaman askeleen kunnes loikkasi pääni päälle. Kissa kurotti pitkän häntänsä kohti kivisarvikuonoa, ja alkoi kutittaa tämän harmaata ihoa. Rhydo värisi hetken, mutta piti tarkasti huolen, ettei nauraisi, niinpä kivikasa nousi jaloilleen, eikä edes tarvinnut sen suurempaa apua siinä.
”Se avain on haudattuna tänne jonnekin.” Mutisin. ”Mitenkäs me nyt sen löydämme?”
”Rhy!” Rhydo äännähti ja alkoi taas potkia tavaraa sivuun, mutta tällä kertaa se oli aloittanut kaivamisen, varmaankin ollakseen edes jotenkin hyödyksi.
Minä en voinut nousta ylös, sillä tuo Purrloin oli istunut pääni päälle koko painollaan, eikä se rontti tehnyt elettäkään lähteäkseen. Kuoppaan pistetyt neulat olivat kidutusta käsilleni ja polvilleni. Lopulta se Purrloinin rontti näki ilmassa jotain, minkä se nappasi suuhunsa ja loikkasi sitten pois kuopasta. Näin miten se laski pimeässä kimaltavan avaimen lattialle.
”Hyvä juttu!” Ähkäisin. ”Hyvää työtä Rhydo ja Rontti.” Tuolloin Purrloin katsoi minua ärtyneesti, ettäs kehtasinkin kutsua sitä moisella nimellä.
Kuoppa ei ollut erityisen syvä, sieltä kapusi helposti pois, huomasin, että paikalla, josta olin kuunnellut nauhurin, oli pelkkä luukku tähän ansaan, emme me minnekään pudonneet, tämä ei ollut mikään kellari, vain kuoppa maassa.
”Shuppeet?” Lolita sanoi ja katseli minua, tarkemmin sanoen polviani ja käsiäni huolestuneesti. Legginsit olivat menneet rikki piikkikuopassa ja käteni olivat täynnä neulojen pistojälkiä ja niistä vuoti verta.
”Älä sinä tästä huoli, jään eloon.” Naurahdin. ”Pääsetkös sieltä, Rhydo?” Näin kuinka Rhydo yritti kiivetä kuopasta, mutta siinä meni tovi, ja kun se lopulta pääsi, sarvikuono kompuroi uudemman kerran ja kaatui niin, että maa tärähti sen alta. Lolita ja Purrloin alkoivat nauraa.
”Ette viitsisi.” Mulkaisin kaksikkoa vihaisesti poistaessani polviini jääneitä neuloja. Kävelin Rhydon luo ja taputin sen päätä.
”Eihän sinuun sattunut?” Tästäkös vasta melu syntyi, Rhydo purskahti kovaan itkuun, niin kovaan, että Purrloinin korvilla oli kestämistä.
”Ei tässä hätää ole.” Lohdutin Rhyhornia. Ehkä se itki sen takia, että oli häpeissään kun noin meni kompuroimaan – ja Lolita sekä Rontti-Purrloin olivat alkaneet nauraa sille. Mutta onneksi meillä oli Odile, joka tuli kutittelemaan päänsä lehdillä Rhydoa, jotta se vähän piristyisi. Myös Koemi kantoi kortensa kekoon taputtelemalla Rhydoa selkään omistamallaan luulla.

Nappasin avaimen lattialta.
”Meidän on syytä jatkaa matkaa.” Sanoin porukalle, poimin Koemin jälleen syliini ja asetin Odilen istumaan Rhydon selkään. Lolita puolestaan asettui mukavasti löhöämään päälaelleni ja mitä tuohon kattiin tuli, se loikki jo kepeästi pimeässä kohti oven muotoista mustaa aukkoa, ja jäi sitten tuijottamaan meitä, jotka tulimme sen jäljessä, pimeässä kiiluvilla sinisillä silmillään. Ovi oli sekin lukittu, kuinkas muutenkaan, mutta meilläpä olikin avain, käänsin avainta lukossa ja ovi aukesi narahtaen, muttei siitä ollut meille lainkaan iloa ollut, ovi aukkoa nimittäin peitti jonkin sortin viherkasvi, joka oli ainakin osaksi puu.
”Odile, sinähän osaat jonkun ruoho tyypin iskun, joka imee energiaa etkö osaakin?” Kysyin pieneltä ruoholta. ”Voisit imaista tältä kaverilta elinvoimat, jotta pääsemme jatkamaan.”
Odile hypähti puiselle, narisevalle lattialle ja katsoi minua arasti.
”Yritä nyt vain.” Patistin sitä. Niin Odile otti pari epävarmaa askelta kohti viherkasvia ja tuijotti sitä hyvin keskittyneesti, pian sen lehdet alkoivat loistaa haalean vihreätä valoa, kasvia katsoessani huomasin miten sen lehdet alkoivat lakastua, muuttuen ensin keltaisiksi ja sitten lopulta ruskeiksi, lopulta kuivat lehdet murenivat liaksi maan kamaralle. Enää oli rupsahtanut, Odilen hyökkäyksestä mustunut puunrunko.
”Rhydo, haluaisitko hajottaa tuon?” Kysyin osoittaessani puuta.
Rhydo katsahti minua hieman epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. Se löntysti Odilen paikalle, ja odotin sen käyttävän samaa sarvi-iskua kuin aiemmin, mutta tämä oli jonkinmoinen hyppytaktiikka, johon Rhydo käytti jalkojaan, se hyppäsi ilmaan ja potkaisi sitten puuta kaikin voimin. Puu halkesi siitä kohtaa, mihin Rhydo oli sitä potkaissut.
”Vau, mahtavaa!” Kehuin Rhydoa.
”Shuppeet!” Lolita huokaisi, hämmästyksestä varmaankin. Ovi oli tietenkin vähän vaikeakulkuinen nyt kun siinä kökötti kaatunut ja katkennut puu. Purrloin käveli tietenkin kepeästi puunrunkoa pitkin, Rhydo seurasi sitä, mutta vähemmän kepeästi, sillä puu rikkoutui sen painon alta ja lopulta Rhydo kompuroi ja sai niinkin kepeän kissan, lentämään nokalleen. Purrloin ei ollut tästä lainkaan mielissään se sähähti ja mulkaisi Rhydoa häijysti.
”No nytpä ei taidakaan enää naurattaa.” Virnistin kissalle, Odile ja Koemi nyökyttelivät päätään.

Olimme päätyneet mahonkiseen huoneeseen, joka oli muuten tyhjä, mutta siellä oli vedellä täytetty kylpyamme ja jotakin joka kiilsi.
”Kylpeekö se hullu täällä?” Kysyin. Kuten muissakin huoneissa, oli täälläkin ovi toiseen huoneeseen. Lompsin suoraan ovelle, kokeillakseni oliko ovi lukossa. Tietenkin se oli, eikä meillä ollut muuta kuin se vanha avain. Kokeilin avainta tähän oveen, mutta eihän se sopinut.
”Olisikohan täälläkin jossain nauhuri?” Kysyin ja katsoin ympärilleni, mutten nähnyt mitään tässä pimeydessä. ”Näettekö täällä mitään nauhurilta näyttävää?”
Purrloin ei edes viitsinyt, se vain istui maahan pesemään itseään. Pyörittelin silmiäni ja otin Ilsen poképallon esiin ja heitin sen vasten lattiaa.
”Purr!” Ilse purisi, kaiketi hyvillään siitä, että sekin oli päässyt ulos pallostaan. Se katsoi uteliaasti lajitoveriaan ja lähestyi tätä varovasti. Sinisilmäinen Purrloin iski Ilselle silmää ja antoi pienemmän kissan tulla nuuskimaan itseään.
”Ilse!” Kutsuin omaa tuttua pokémoniani. Tämän kuultuaan Ilse katsahti minuun kysyvästi. ”Sinulla kun on hyvä näkö, löydätkö täältä videonauhuria?” Ilse katsoi minua kysyvästi, mutta alkoi sitten koluta lattiaa. Pian sen silmiin iskikin jokin, jokin joka kiilsi. Olin itsekin huomannut sen, mutta Ilseä mokoma näytti kiinnostavan enemmän. Se kiersi kylpyammeen taakse ja vieritti sieltä mukanaan jotain, mikä ei todellakaan ollut nauhuri. Se oli kaiketi pokémon muna, jonka kuori kimalsi pimeässä. Laskin sekä Odilen että Koemin lattialle ja otin munan syliini katsoakseni sitä paremmin. Kyllä, se tosiaan kiilsi, mutta näytti muuten ihan tavalliselta pokémonin munalta, mutta sen pinta oli jotenkin kylmä. Olikohan se päässyt jäätymään täällä? Ilse katsoi minuun tyytyväisenä.
”Hieno on, mutta löysitkö sieltä nauhuria?” Kysyin rapsuttaessani kissan päätä. Ilse mietti hetken, sitten sen ilme kirkastui ja taas se oli kadonnut kylpyammeen taakse, pian Ilse tulikin takaisin, suussaan nauhuri.
”Hyvää työtä, Ilse!” Kehuin kattia ja silitin sen päätä. Ilse jätti nauhurin jalkojeni juureen ja kehräsi tyytyväisenä. Nostin nauhurin ylös vapaalla kädelläni ja painoin sen käyntiin.
”Nyt olet pitkällä, neiti Hasaki.” Möreä muunneltu ääni onnitteli. ”Päästäksesi eteenpäin, on sinun kalastettava avain seuraavaan oveen tuosta kylpyammeesta. Vakuutan veden olevan täysin vaaratonta.”
Epäilin sitä suuresti, sillä ukko töräytti aikamoiset naurut siihen loppuun.
”Liil!” Odile vinkaisi varovasti.
”Ei tässä kai muutakaan voi.” Huokaisin. Tahdoin täältä ulos, enkä suostunut olemaan mikään kauppatavara!
Menin kylpyammeen viereen ja tuijotin mustaan veteen, ei se ainakaan näyttänyt mitenkään uhkaavalta, ja tuskinpa tuolla mitään piraija-pokémonejakaan piileksi, eihän noin pieneen ammeeseen mahtuisi kuin yksi melkein uimaan kehää.
Polvistuin ammeen eteen ja pistin vapaan käteni sinne.
”Auh.. onko se ukko pistänyt tänne suolaa?” Murahdin, sillä vesi sai piikkikuopasta tulleet naarmut kirvelemään. Haravoin ammeen pohjaa hetken ennen kuin metallinen pikkuinen avain tarttui käteeni. Puristin käteni nyrkkiin ja nostin sen ylös. Ilse alkoi maukua hätäisesti.
”Ei tässä hätää, Ilse.” Toppuuttelin kissaa, sitten katsahdin munaa, joka oli edelleen mukanani. ”Kuules tiitiäinen, se on nyt niin että tulet nyt Miwa-tädin matkaan.” Siltikään Ilse ei lopettanut maukumista, niinpä Lolita ilmestyi randomisti toverinsa viereen ja katsahti tätä leikkisästi. Minä puolestani nousin ylös ja katsahdin ovea.
”No mennään sitten.” Ei tässä muutakaan voinut tehdä, olihan täältä nyt jotenkin pois päästävä. Avasin oven siinä toivossa, että pääsisimme vihdoin pois tästä hullusta talosta, mutta eipä se tietenkään ulos johtanut vaan pimeään portaikkoon. Huokaisin raskaasti, niinpä tietenkin.

Eipä tässä muutakaan voinut, niinpä aloimme yksissä tuumin kävellä portaita ylös. Rhydo käveli hitaasti, kuulin niin Ilsen kuin Odilenkin juttelevan sille, toinen Purrloin käveli edellämme, kun olimme päässeet ensimmäiselle porrastasanteelle, kissan tassut pysähtyivät ja sen suusta karkasi pieni sähähdys.
”Mikä on?” Kysyin siltä, mutta ei minun olisi tarvinnut. Raivoisa huuto peitti ääneni ja kaaduin, jokin hyökkäsi minua kohti.
”Auh..”
Ette varmaan arvaa, kuka kaatuessaan rönähti suoraan Rhydon kylkeen, vai mitä? Jokainen teistä voi varmaan kuvitella millaista on kaatua ja iskeä selkänsä voimalla kiveen. Niin. Kiirehdin heti katsomaan kainalossani kantamaani munaa. Onneksi se ei ollut särkynyt.
”Rhy!” Rhydo vinkaisi pelästyneenä.
”Ai saamari!” Huusin. ”Mikä ihme se oli?” Siristin silmiäni, ja näin hahmon lähestyvän meitä, hahmon jolla oli pitkät korvat. Sitten se tepasteli kylmän rauhallisesti rappusia alas ja jäi seisomaan viimeiselle askelmalle.
”Rigel..?” Kysyin, vaikka olikin selvää, ettei Rigel voinut olla täällä. Sitä paitsi tuo yksilö ei ollut mikään tavallinen Nidorino, sen värikin oli sininen, siinä missä omani oli violetti.
”Nidoo!” Se huusi käheällä äänellä ja polki jalkaansa.
”Joku on noussut väärällä jaalalla.” Mutisin, tosin oli omakin Nidorinoni yleensä äreissään jostain. Tämä Nidorino ei kuitenkaan viitsinyt kuunnella lohkautukiani vaan kävi heti kimppuuni. Se loikkasi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään, kun jo makasin maassa selälläni, Nidorinon sarvi miltei kurkkuani hipoen.
”Shuppeet!” Lolita huusi äkäisesti ja käytti jälleen kerran Knock Offia Nidorinoon. Huomasin, että aave oli pudottanut rytäkässä hattunsa jonnekin, ja kaiketi oli siksi kiukkuinen siniselle Nidorinolle. Mutta pienen Lolitan isku ei tehnyt juuri mitään, niinpä Nidorino käänsi päätänsä ja antoi aaveelle pilkallisen katseen ja yritti lopuksi potkaista tätä, mutta potku menikin Lolitan lävitse, minkä jälkeen oli Loltan vuoro näyttää kieltään siniselle Nidorinolle.

Olisipa Rigel täällä! Pelotti niin peevelisti, tiesin varsin hyvin että mukanani oli vain niitä pieniä pokémoneja, jotka tuskin mahtaisivat mitään Nidorinon kaltaiselle järkäleelle. Olihan tietenkin Rhydo, mutta miksi se minua auttaisi?
Sitten Lolita päästi korvia huumaavan ja vihlovan huudon Nidorinon oikeaan korvaan. Pokémon huusi, en tiedä johtuiko se kivusta vai vihasta, mutta se loikkasi naamani ylitse ja iski liitelevää Shuppetia sarvellaan, niin että Lolitan puolelta kuului pahalta kuulostava rusahdus. Oliko raukalta murtunut luita? Oliko sillä edes niitä? Nidorino näytti nauttivan hetkestä, se asteli pikkuisen aaveen luo ja tökkäisi sitä sarvellaan, sitten se mokoma hörähti.
”Purrloin!” Ilse huusi raivoisasti ja kävi kynsin kiinni Nidorinoon, ja iski tätä kaikella voimallaan sarven alle, jättäen siihen kolme verta valuvaa naarmua. Nidorino karjaisi kivusta ja puski sitten Ilsen päin seinää. Ilse älähti tuskallisesti osuessaan seinään, eikä ihme – eihän pikku kissa ollut ennen ottelua nähnytkään. Koemi oli kipittänyt Rhydon selästä luokseni, ja tökki minua kantamallaan luulla, nähdäkseen olinko menettänyt tajuntani kaatuessani.
”Kyllä tässä hengissä ollaan.” Murahdin noustessani istumaan. Vai oltiinko sittenkään? Minua oksetti, sillä tavalla kuin olisit ahminut likaa ruokaa ja alkanut voida pahoin.
”Ilse? Lolita?” Kutsuin pikkuisia, kuullakseni niistä edes pienen äännähdyksen, Lolitasta ei kuulunut mitään, mutta Ilse miukui surkeasti.
”Nidoo!” Sininen Nidorino ärähti, enkä yhtään pohtinut että miksi, olihan isompi Purrloin iskenyt kyntensä Nidorinon takajalkaan, mutta heti kun Nidorino oli kääntymässä ympäri, ravistaakseen mokoman irti, oli Purrloin jo päästänyt irti ja livahtanut Ilsen luo. Se yritti saada Ilsen ylös ja pois sarven ulottuvilta. Mutta Nidorino oli nopeampi ja ehti kääntyä ennen kuin Ilse oli saatu jaloilleen, ja nyt iski isompaa Purrloinia sarvellaan kylkeen. Purrloin sähähti ja teki taas sen oudon liikkeen. Tällä kertaa ei liikkeestä syntynyt valaisevaa sähkövirtaa vaan kummallinen, voimakas ääni. Eikä Nidorino hyökännyt enää toistamiseen, se katseli kahta kissanpentua, otus yritti kaiketi hyökätä tämän jälkeen, mutta sen sarvi porautuikin seinään niiden vieressä.
”Petilil!” Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin kuullut Ilsen huutavan ääni vihaisena. Rhydo asteli Nidorinoa kohti ruoho selässään, sillä välin kun itse nousin seisomaan päätäni pidellen. Katselin Odilea hetken, se näytti loistavan haalean turkoosia väriä, ja sitten se kutistui. Läimäytin itseäni, taisin nähdä harhoja, sillä hetken päästä Odile oli normaalin kokoinen. Kävelin vaappuvin askelin Rhydon ja Odilen luo, Koemi seurasi perässä ja varmaan pohti, että mikä tuota ihmistä nyt vaivasi. Odile pukkasi jostain ruohopäänsä sopukoista esille pienen hehkuvan siemenen joka tipahti Nidorinon jalkoihin. Nidorino katsoi sitä hetken ja alkoi sitten koikkelehtia lattialla miten sattui, ikään kuin se olisi nauttinut sopimattomia aineita. Katsoin miten Rhydo loi jostain hiekka myrskyn Nidorinon ympärille, niin ettei se juuri kyennyt liikkumaan. Tämän jälkeen Odile hyppäsi kömpelösti alas Rhydon selästä ja lähestyi varovasti murisevaa sinistä Nidorinoa. Sitten Petilil heitti jotakin sen naamalle ja mokoma alkoi kuorsata.
”Hyvää työtä.” Sanoin molemmille käheällä äänellä. Päätä särki, ja oksetti.
”Liil!” Odile tuli jalkoihini ja katsoi minua huolestuneesti.
”Ei tässä mitään.” Sanoin sille. ”Missä Lolita on?”
”Shuppet?” Shuppetin ääni kuului korvani juuresta hentona kuiskauksena. Se kantoi suussaan noidanhattuaan. Asetin hatun Lolitan päähän ja hymyilin sille.
”No niin, palaahan palloosi.” Sanoin sille ja otin esiin Lolitan pallon. Kutsuin Lolitan takaisin, sillä pelkäsin, että se olisi saanut osansa Nidorinon myrkystä.
”Purr!” Isokokoisempi Purrloin purisi seinustan vieressä, etten vain unohtaisi Ilseä. Kävelin vaappuvin askelin kissojen luokse ja kumarruin Ilsen puoleen. Silittelin Purrloinin pehmoista turkkia hellästi.
”Ei mitään hätää Ilse, ei mitään hätää.” Kutsuin Ilsenkin takaisin poképalloonsa, pitkälti samasta syystä kuin Lolitankin.
”Tulehan kaveri, ehkä Rhydo antaa sinulle kyydin.” Sanoin toiselle Purrloinille, jota en tietenkään voinut ottaa palloon, kun ei tuo pokémon edes ollut minun. Kissa purisi vastaukseksi ja käveli vaivalloisesti kivisarvikuonon luo. Rhydo kumartui niin, että molemmat – sekä Odile että Purrloin pääsivät helposti kiipeämään sen selkään.

Ja niin me sitten aloitimme pitkän matkamme ylös natisevia portaita. Tai pitkältä se minusta tuntui. Tuntui kun sisuskaluni pyrkisivät ulos joka askelmalla, puuskutin ja jouduin pysähtymään muutaman askelman välein. Odile katsoi minua huolestuneesti Rhydon selästä.
”Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää.” Vakuutin sille, mutta muutaman askelman päästä jouduin taas pysähtymään.
”Ei tässä mitään, kokkeli.” Selitin kantamalleni munalle. ”Kaikki järjestyy, ota vaan rennosti siellä.”
”Cubooh?” Jäljessäni kävelevä Koemi katsoi minua kuin hullua. Hullulta tämä tuntuikin, jutella nyt munalle..
Siinä meni hetki, ennen kuin olimme päässeet portaiden yläpäähän, onneksi siellä ei sentään ollut lukittua ovea meitä odottamassa – tai ovea ylipäätään. Huone avautui heti huipulla ja se oli himmeästi valaistu. Huoneen perällä istui se ukko tietokoneen ääressä, mutta hän kääntyi oitis kuullessaan tuloni.
”Sinä sitten selvisit.” Ukko naureskeli. ”Miten on, heittääkö päässä?”
”Kuinka niin?” Kysyin. Tuntui siltä kuin olisin voinut oksentaa kaiken pihalle tässä ja nyt.
”Koska, pikku neiti Hasaki.” Ukko nauroi. ”Siinä kylpyammeen vedessä, johon tungit naarmuuntuneen kätesi, oli rakastamasi lajin myrkkyä.”
”Mitäh?” Älähdin. ”Mitä myrkkyä?” Olisi pitänyt arvata.
”Nidorinon, juuri tuon shinyn vartijani myrkkyä.” Ukko kihersi vahingoniloisena. ”Tuntuuko mukavalta? Tätä se myrkky tekee.” Niin nähtävästi. Päässäni heitti jo aika mukavasti. Vai niin, ei minun ollut tarkoituskaan selvitä täältä pihalle, ukko varmisti että pökertyisin vähintään silloin kun olisin päässyt tänne asti.

”Koemi, tee Bonemerang tuohon mieheen!” Joku huusi. Näin miten Koemi heitti kantamansa luun kohti tuota sairasta ukkoa ja sitten, en mitään.

Kommentit:

Chidori


17>
No niin, nyt on kaksi mysteeriä onnistuneesti ratkaistuna takanapäin! Linkitit loukkumysteerin näppärästi edelliseen pulmaan, siirtymä oli siis toteutettu mukavan saumattomasti. Ansat ja pulmat olivat Miwan tähänastisiin seikkailuihin nähtynä välistä aika hurjia, tuosta kasettinauhurista ja neulakuopasta tuli ihan mieleen Saw-leffat. :’D Pokémoneja käytit tässäkin esimerkillisen paljon hyödyksesi ja heti alussa kävi ilmi, miksi Miwa oli kyseiseen paikkaan joutunut. Erityisen mielenkiintoiseksi jälkimmäisen asian teki paljastukset Miwasta – sitä onkin sukua inhoamallensa stalkkerille, haha. :–D Ja mitäs, onko Miwan isä sittenkin elossa? 😮 Muistelisin jossain vaiheessa mainittaneen, että tämän vanhemmat kuolivat autokolarissa.

Winona +5lvl +5op, Rhydo +2lvl +5op, Odile +2lvl, Lolita +3lvl +2op, Ilse +1lvl +5op. Rahaa 225pd:tä, joka sisältää tarinapalkkion lisäksi sekä tämän mysteerin palkkion että puuttuvan osuuden edellisestä. Winona on muuten saavuttanut tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa laittaa taas kiertoon. :>