Aurora #25 > Pahojen puolella

Tarina kirjoitettiin alun perin huhtitoukokuussa 2018.

Splinter

Meitä alkoi jo olla paljon, en ole varma mistä meitä oikein putkahtelee, mutta taas kerran Miwa tuli takaisin uuden pokémonin kanssa. Nyt meitä oli jo kolme uutta lyhyen ajan sisällä, oli tuo violetti Buizel, lumivalkea Pichu, Luna ja nyt vaaleanpunainen Magikarp, joka oli asetettu johonkin puhallettuun uima-altaaseen kehää uimaan.

Tiimin nuorimmat kävivät uteliaisuuttaan katsomassa uutta tulokasta, mutta sen ärhentely karkotti ne pian muualle, vain Lolita jäi lipumaan altaan ylle. Magikarp yritti toki osua kummitukseen, mutta luullakseni sen ainoa isku oli taklaus, joka ei normaalityypin iskuna vahingoittanut kummitustyypin pokémoneja. Illallinen oli hyvä, Miwa oli viettänyt puolet päivästä kalassa, ja puolet ruokaa valmistamassa ruokaa. Kaikki olivat saaneet kalaa, mutta suurimmat ja mehukkaimmat vonkaleet oli saanut tuo saukko, Ayame. Olin sanonut muille, etteivät ne saisi yrittää pihistää siltä sen ruokaa – erityisen tarkasti olin tällöin katsahtanut Winonaa, joka ei oikeastaan kuulunut tiimiimme, mutta majaili silti kanssamme. Se teki varsin hyvin selväksi, ettei kuulunut tähän tiimiin, sillä se oli melkein koko ajan – kunhan ei nukkunut, pahan teossa. Milloin se raapi kynnyksiä, milloin se ärsytti muita, milloin teki parhaansa kampatakseen Miwan.

En ymmärrä mitä se täällä teki.

Tuo saukko puolestaan ei koskenutkaan saamaansa kala-annokseen. Se murjotti ja toisinaan parkui itsepintaisesti. Odile pysytteli sen lähellä, ja yritti lohduttaa sitä, mutta saukko solvasi tuon tuostakin Odilea ja väitti ettei mokoma ruohon pätkä ymmärtänyt mistään mitään. Mutta jotenkin sain sellaisen kuvan, että Odile jos kuka ymmärsi.

Vaikka mistäs minä tietäisin? Minä ja Odile emme oikeastaan jutelleet. Se taisi vähän pelätäkin minua.

Kuitenkin, yön pimeydessä, silloin kuin kaikki muut nukkuivat, minä kuulin miten tuo saukko nousi varovasti istumaan, ja pisti poskeensa saamansa ruuat. Ne tekisivätkin sille hyvää. En ollut eläessäni nähnyt noin laihaa pokémonia. Mistä se lie tullutkin, täällä sen olisi varmasti parempi.

Seuraava päivä valkeni samanlaisena kuin edellinenkin. Miwa ei ollut järin tyytyväinen siitä, ettei hän saanut poistua tästä talosta.
”Sinun on nyt parempi olla herättämättä liikaa huomiota itseesi”, se vaaleahiuksinen poika sanoi.
”Ja kuinka kauan?” Miwa tiuskaisi. ”Se että minua ei näy missään muutamaan viikkoon herättää varmasti epäilyksiä!”
”Juurihan Kai näki sinut”, vaaleahiuksinen poika pisti väliin, kulmakarvojaan kohottaen. Miwa murahti tähän turhautuneena, enkä minä sitä yhtään ihmettelekään, ulkona oli kaunis auringon paiste, ja hän halusi päästä ulos tästä tunkkaisesta kellarista niin kuin me kaikki muutkin. Hän katsahti hieman epäilevästi Ilseen, joka oli ollut muuton jälkeen oudon ponneton.
”Uskaltaisinkohan viedä sinut pokémon centeriin?” Miwa mietti hiljaa, vaaleahiuksisen pojan mentyä ylempään kerrokseen. Miwa silitteli kissanpennun violettia turkkia, Ilse availi silmänsä laiskasti ja alkoi kehrätä.
”Pitää ainakin käydä siinä liikkeessä ostaa lisää niitä potioneita”, Miwa huokaisi. ”Ehkä alat sitten voida paremmin.”
”Minua ei sovi unohtaa”, Bellatrix sanoi raukeasti, eikä sekään ollut oma itsensä sitten tehtävän, josta Yoru oli kertoillut. Minä en ymmärtänyt ihan kaikkea, mutta ilmeisesti tuo huonosti hoidettu ja nälkiintynyt Buizel oli osa sitä ja siksi nyt täällä.

Miwa puhisi kiukusta, vaaleahiuksinen poika oli jättänyt hänelle läjän vanhoja vaatteitaan, joita käyttää, sillä Miwan oli nyt syystä tai toisesta pysyteltävä piilossa, tai ainakin naamioitava itsensä hyvin. Kuulemma kaiken varalta. Niin Miwa sitten pukeutui maastokuvioisiin capri-housuihin ja yli-isoon vihreään huppariin. Hiuksensa tyttö kätki lippiksen alle. Miwa odotti hetken ja katsoi, kuinka suuri osa meistä veteli yhä sikeitä. Hän silitteli hajamielisesti uneliaan Bellatrixin turkkia ja kettu näykki leikillään Miwan sormen päitä – kuten sen tapana toisinaan oli.

Kului muutama tunti, lopulta Winona, tuo epäilyttävä Liepard suvaitsi viimein avata silmänsä ja tassutella esiin kellarin varjoisimmasta paikasta, jossa se nukkui. Se tassutteli Miwan luo, ja tiesin heti, ettei katilla ollut hyviä aikomuksia, sillä jollain tapaa se halveksi Miwaa, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Miwa ojensi kättään purppuran väristä kissapokémonia kohti, silittääkseen sitä, mutta Winonapa otti ja läiskäisi Miwan ojennettua kättä terävillä kynsillään – joita se aina teroitteli tämän kellarin erinäisiin esineisiin.
”No ole sitten”, Miwa sanoi varsin välinpitämättömästi, vaikka oli saanut käteensä kolme ohutta naarmua, joista vuoti verta.

Miten Miwa saattoi olla noin välinpitämätön? Hänen pitäisi komentaa Winona lopettamaan! Ei noin saa tehdä!

”Annahan olla!” Minä huudahdin ja syöksyin vanhalta vaatetelineeltä – jossa me pikku Yorun kanssa vietimme yömme, kohti tuota epämiellyttävää mirriä. Kukaan ei tekisi pahaa Miwalle kun minä olin paikalla! Pystyisin kyllä samaan kuin Rigelkin!
”Anna olla, Splinter”, Miwa huokaisi ja nousi seisomaan.
”Kylläpä sinä käyttäydyt huonosti, Dana ei ole voinut kasvattaa sinua noin!” Muuan Leafeon saarnasi. Siinä oli taas yksi pokémon jonka alkuperästä en ollut aivan selvillä. Se vain tuli jostain ja ilmoitti olevansa Miwan äidin pokémon. Se matkaisi kanssamme Marble Cityyn asti, jossa Miwan isä tätä nykyä asui.

Miwa ei ollut ikinä maininnut vanhempiaan.

”Hah, minuapa ei emoni komentele!” Winona julisti. ”Eikä sen puoleen kukaan muukaan!”, sen sanottuaan Liepard heittäytyi pitkäkseen lattialle, juuri sinne missä oli eniten tiellä. Pikkuinen hopeaturkkinen Eevee lähestyi sitä epäröivästi, se seisoi siinä hetken, kunnes viimein uskaltautui kysymään:
”Tuota, miksi olet niin ilkeä?”
Liepard avasi silmänsä ja katseli huvittuneena tuota pientä olentoa.
”Ilkeäkö? En minä ilkeä ole”, se naurahti. ”Minä en vain ymmärrä miksi kaikki pitävät tuota tyttöä niin suuressa arvossa, hänhän on kouluttajana täysi tohelo.”
Eevee-tyttö istahti lattialle ja kallisti päätään. ”Mitä tohelo tarkoittaa?”
”Sitä, ettei hän osaa yhtään mitään”, Liepard maukaisi.
”Tuo ei ole kamalan kiltisti sanottu”, pieni Candy kommentoi, mutta Liepard vain naurahti ja sulki silmänsä. Mutta kauaa sitä ei kestänyt, sillä Miwa nousi yllättäen.
”Nyt riittää”, hän sanoi.

No vihdoinkin!

Minä oletin, että Miwa aikoi viimein näyttää tuolle Liepardille mistä tuulee, mutta hän vain astui sen yli ja käveli yli-isoissa lenkkareissa ovelle.
”Käyn vähän ulkona”, tyttö sanoi poissaolevasti.
”Minäkin, minäkin!” Candy kiirehti sanomaan ja viiletti Miwan perään. Sanojensa päätteeksi se vielä otti kevyesti hampaillaan kiinni Miwan lahkeesta.
”Hui?” Pienen valkean Pichun pää kurkisti Miwan hupusta ja katsoi ympärilleen. ”Korkealla!”
”Luna, miten sinä sinne eksyit?” Miwa kysyi, kun huomasi pienen matkustavaisen.
”Pesä”, Luna sanoi hiljaa. ”Meillä oli joskus tällainen pesä.”
Miwa kumartui ja nosti Candyn syliinsä, hän hymyili mutta hymy ei näyttänyt iloiselta. Miwa ei ikinä ole ollut mikään suunnaton ilopilleri, mutta ei hän ikinä näin maassa ole ollut. Mikähän häntä vaivasi?
”Ihmisen murheet”, Leafeon sanoi, ikään kuin olisi lukenut ajatukseni. ”Mikazukilla oli niitä toisinaan.”
”Mitä silloin kävi?” Minä kyselin.
”Vaikeuksien kautta voittoon”, Leafeon hymyili.

Minä en ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta halusin ulos joka tapauksessa. Niinpä minä seurasin Miwaa, olisipahan ainakin rauhallista, kun Rigel ei tunkisi mukaan. Ja oli se harvinaistakin.

Mutta kaikkea muuta siitä tuli.

”Lentele vähän, Splinter”, Miwa kehotti minua tekemään, kun olimme päässeet ulos tyhjästä talosta, johon tirkistelevä vaaleahiuksinen poika oli meidät jättänyt. Olimme ilmeisesti Shamrockin metsän läheisyydessä, sillä ilma tuoksui vahvasti kuusikolta.
”Kuka täälläkään asuu?” Miwa mutisi. Nousin siivilleni, mikä sai pikkuiset katsomaan menoani suut auki.
”Jos minä osaisin lentää, löytäisinköhän isän ja äidin?” Luna mietiskeli. En kehdannut sanoa lumihiirelle, että jos se ei muistanut vanhempiaan, kuinka ihmeessä se nämä löytäisi?
”Candy ei tunne vanhempiaan”, Candy sanoi pää kallellaan. ”Millaisiakohan nämä olivat?”

Niin vanhemmat… ovat vanhempia, kai oli luontaista, että pienet pokémonit halusivat tietää jotakin siitä mistä olivat tulleet. Minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä minun vanhempani eivät olleet mukavia. Eivät ainakaan muille pokémoneille.

Miwa aloitti matkan kohti Peacock Cityä, kantaen kahta tulokasta, nämä sanailivat keskenään ja minä lensin. Oli mukavaa vaihteeksi päästä ulos veryttelemään siipiä. Aurinko paistoi ja tuuli pienesti, ilmassa tuoksui kesä. En tiedä, onko mitään parempaa kuin tuntea auringon lämpö siivillään.

Matka sujui varsin rattoisasti, kun Miwa päästi pikkuiset jaloittelemaan, nämä ihmettelivät kovasti kosteaa maata ja kaikkia sen tuoksuja. Ja sitä että näkivät oman kuvajaisensa vesilammikossa.
”Ei se ole toinen Luna, kuvajainen vain”, Candy kertoi Lunalle, joka ihmetteli, miksi vedestä pilkisti toinen Pichu. Miwa tuntui saavan pieniä iloja katsoessaan Eeveen ja Pichun temmellystä ja leikkiä kostealla tienpientareella, mutta suru oli yhä hänen silmissään. Enkä minä tiennyt mitä tehdä.

”Lennä vaan kauemmas”, Miwa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Kunhan et mene liian pitkälle, se tästä vielä puuttuisi, että sinä eksyisit.”

Minä olin liian iso eksymään.

Mutta tein kuten Miwa käski, lentämäänhän tänne oli tultu. Niin minä sitten lensin kohti edessäpäin häämöttävää rantakaupunkia. Näin kauniilla ilmalla ei uskoisi kenenkään olevan pahan teossa, mutta niin sitä erehtyy.

Lennettyäni tovin rannan tuntumassa näin ison Fearow’n sekä kahden pienemmän Spearow’n ajavan takaa jotakin toista pokémonia.
”Napataan se ja viedään pesään!” Kuului Fearow raakkuvan.
”Viedään, viedään!” Sen toverit raakkuivat. ”Otetaan kiinni, revitään ja raastetaan!”
En sietänyt kiusaajia, minusta oli naurettavaa, että noin iso pokémon kiusasi itseään paljon pienempää pokémonia ja vielä joukolla, kun se yksin olisi riittänyt. Minä vihasin kiusaajia sydämeni pohjasta. Jotainhan tuolle ole tehtävä! Ketään ei kiusattaisi, kun minä olin paikalla!

Pienempi lintupokémon nyyhki ja katsoi hädissään ympärilleen, löytääkseen jonkun paikan jonne piiloutua. Sen housuissa minä olisin syöksynyt alas rannalle ja kadonnut ihmisten joukkoon. Se kun vielä oli niin pieni, ettei herättäisi liikaa huomiota, vaikka törmäilisikin muihin, toisin kuin tuo Fearow. Pienempi lintunen katsoi niin kuumeisesti ympärilleen, ettei lainkaan huomannut miten Fearow’n terävät kynnet lähestyivät sen selkää. Kiihdytin vauhtiani ja taklasin tuota kiusaajaa voimieni takaa. En ehkä ollut täysin kehittynyt, mutta kyllä minä tuon päihittäisin, vaikka toinen siipi selän takana!
”Annahan olla!” Minä huusin Fearow’lle.
”Kouluttajan pokémon!” Fearow raakkui, kuin merkiksi seuraajilleen. ”Kouluttajan pokémon, sillä on asusteita!”
”Kouluttajan pokémon!” Pienemmän Spearow’t raakkuivat kuin lauma Chatoteja, jotka vain toistivat mitä niille sanottiin. ”Revitään ja raastetaan!”
”Voittehan te yrittää”, minä sanoin. ”Mutta helposti se ei käy!”

Tiesin olevani alakynnessä jo senkin takia, että heillä oli ylivoima, kolme yhtä vastaan, eikä vain yhden kehittyneen pokémonin etu. Nyt tarvittiin taktikkuutta. Nyt tarvittiin agilityä, nopeutta, sillä minulla oli sellainen tunne, etteivät nuo paljon hidastelisi hyökätessään kimppuuni. Ja oikeassa olin, ensimmäinen pienempi Spearow pamautti minua pursuit-liikkeellä päin näköä ja toinen nokki minua päälaelle nokallaan ja kolmas, Fearow yritti tähdätä minua fury attackillä, mutta eipä osunut. Kaksi Spearow’ta oli saatava ensin pois pelistä, sehän oli selvää.

Tai ainakin kauemmaksi, jotta voisin käydä niiden johtajan kimppuun. Jos johtaja olisi poissa pelistä, nuo mitä todennäköisemmin jättäisivät pienemmän lintusen rauhaan. Mutta sitä vastaan tarvitsisin lisää nopeutta, joten käytin vielä kerran agilityä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut isoa pomoa, joka jälleen kerran lähestyi pienempää vaaleanpunaista pokémonia uhkaavasti.
”Ei minun vuorollani, ryökäle!” Huusin sille ja taioin siipieni seasta viiltolehti hyökkäyksen, razor leafin sitä kohti.
Fearow kääntyi katsomaan minua pöllämystyneenä.
”Et voi olla tosissasi”, se raakkui. ”Käytitkö sä kutale oikeasti muhun razor leafiä?”
Mutta minä en jäänyt kuuntelemaan vaan taklasin rumaa Fearow’ia päin näköä, toivoen että se saisi jonkin sortin palovamman erikoiskykyni flame bodyn takia. Samalla nuo kaksi yrittivät olla ovelia ja tähdätä minuun kummaltakin suunnalta tulevan pursuitin, mutta saivat vain törmäillä keskenään, väistettyäni ne.

Tuosta isosta linnusta täytyisi päästä.

Razor windistä saattaisi olla apua tässä. Ainoa ongelma kyseisen liikkeen kanssa oli se, että sen tekemiseen menisi aikaa, enkä ollut varma pystyinkö torjumaan sen iskuja. Olihan se täysin kehittynyt pokémon ja varmasti minua vahvempi. Pian se nokkaisikin minua kipeästi rintaan aerial ace-iskulla. Vaikka isku sattuikin, periksi en aikonut antaa! Olin sitä paitsi saanut hyvin tuulta kerättyä siipieni alle. Pian minä iskisin takaisin!

”Eivät ihmisten kouluttamat pokémonit ole yhtään meitä villejä parempia”, Fearow pilkkasi. ”Katsokaa nyt tätäkin! Eihän se edes osaa väistää kunnolla!”

Sanot sinä.

Silloin minä iskin razor windillä, terävillä tuulen puuskilla Fearow’ta päin näköä, tuuli viilsi sen suuria siipiä ja sai sen höyhenet pöllyämään. Hah, sitäs sai!
”Sinä senkin!” Fearow sadatteli, katsoessaan sen omien siipisulkien pöllyämistä, sen näytti ärsyyntyvän siitä, eikä aluksi edes huomannut miten minä liihotin sen taakse ja laukaisin parit emberit sitä kohti, tarkoituksenani suojata pienempää lintua. Kun Fearow viimein kääntyi ympäri, en antanut sille aikaa hyökkäykseen vaan täräytin sitä kohti quick attackin ja jatkoin vielä emberillä tulittamista. Tämä sai Fearow’n perääntymään, ja toteamaan ettei varmasti maksa vaivaa.
”Mentiin pojat”, se raakkui ja johti pökerryksissä olevat Spearow’t muille maisemille.
”Ja pysykääkin poissa!” Minä huusin niiden jälkeen.

Tällä välin pienikokoinen vaaleanpunainen lintu, jonka tunnistin Ducklettiksi oli lehahtanut läheisen katoksen päälle ja alkanut nyyhkiä. Lähestyin sitä varovasti, sillä en halunnut linnun säikähtävän minua, jotkut kun säikähtivät pelkästä Fletchinderin näkemisestä. Lähestyessäni sitä ymmärsin nyyhkimisen syyn, Spearow’t olivat repineet siltä pyrstösulkia ja raapineet verta vuotavia naarmuja sen rinnuksille.
”Hei oletko sinä kunnossa?” Kysyin Ducklettilta lähestyessäni sitä.
”Minä…” se aloitti niiskuttaen. Äänestä kuulin, että Ducklett oli tyttö, ja se suututti minua vielä enemmän. Ne roistot olivat käyneet tytön kimppuun! Niiden pitäisi hävetä! Mutta nyt ei saanut olla vihainen tai Ducklett säikähtäisi. Laskeuduin katoksen päälle sen vierelle ja silmäilin ankkalintua hetken. Sen täytyi olla niitä shinyja pokémoneja, joita meidänkin joukkoon oli ilmaantunut. Mutta mikä tärkeintä, Ducklett kuuluisi varmasti jollekin, sillä sen päähän oli sidottu sininen silkkirusetti, jonka se oli varmasti saanut kouluttajaltaan, kuten minäkin olin saanut fedorani.
”Onko sinulla kouluttajaa?” Kyselin varovasti. ”Oletko eksynyt?”
”M-Minun kouluttajani m-meni n-naimisiin”, Ducklett itki. ”H-Hän a-antoi m-meidät kaikki p-pois uusille k-kouluttajille, e-enkä m-minä enää i-ikinä n-näe ystäviäni!”

Vai sillä tavalla olivat asiat.

”S-Siksi m-minä k-k-karkasin”, Ducklett niiskutti. ”E-Ei minun u-uusi kouluttajani i-ilkeä ole m-mutta kun…”
Tein saman eleen, kuin useasti pikku Yorua käsitellessäni, vedin pienemmän linnun siipeni alle ja annoin sen itkeä itkunsa.
”Minä karkasin kotoa, kun olin pieni Fletchling”, minä sanoin. ”Minulla ei toki ollut vielä kouluttajaa, mutta perhe minulla oli. Oletko kuullut Talonflamestä?”
Silloin pieni Ducklett nosti päänsä siipeni alta ja nyökkäsi. ”Minun entinen kouluttajani kasvatti lintupokémoneja, meillä ei ikinä ollut yhtäkään Talonflameä mutta olen kuullut niistä.”
”Niin, Talonflamet syövät muita pienempiä lintupokémoneja”, minä huokaisin.  ”Minä en halunnut syödä kavereita, joten lähdin kotoa sellaiselle routelle, jolla tiesin monen pokémonkouluttajan aloittavan matkansa. Ei sillä ollut väliä millainen kouluttaja olisi, kunhan ei tarvinnut seurata vanhempien jalan jäljissä.”
”Kouluttajia on monenlaisia”, pieni Ducklett sanoi ja kaivautui esiin siipeni alta, itkustaan tointuneena.
”Miwa on kiltti, vähän ehkä kokematon, mutta pitää meistä kuitenkin hyvää huolta”, minä kerroin. ”Mukaan on mahtunut myös muiden kaltoin kohtelemia ja hylättyjä pokémoneja.”
”Kuinka vanha sinun kouluttajasi on?” Ducklett tahtoi tietää.
”Kai se on vähän päälle kahdenkymmenen”, minä veikkasin sillä, jos totta puhutaan, en ollut täysin selvillä Miwan iästä.
”Sitten hänkin menee lähivuosina naimisiin”, Ducklett sanoi alakuloisena.
”Jaa. Minä kun en usko, että Miwa tahtoo naimisiin”, minä sanoin, sillä olin muistavinani Miwan käyneen tällaista keskustelua joskus jonkun kanssa.

”Kukaan selväjärkinen ei kyllä naisi sitä”, tuttu ääni maukaisi maasta, katoksen alta. Sinisilmäinen Liepard siellä istui ja iski silmää.
”Miten sinä pääsit ulos?” Minä kysyin.
”Minulla on keinoni”, Winona sanoi kehräten.
”Ethän päästänyt muita ulos?” Minä kysyin, sillä jotkin tiimin pikkuisista saattaisivat ulos päästyään eksyä, ja olisi täysi työ löytää ne tämän kokoisessa kaupungissa. Sitten oli se Buizel, jos se pääsisi karkuun, olisimme kaikki liemessä. Onneksi Winona ei ollut yhtä tyhmä kuin töykeä, sillä se näytti lukevan ajatukseni.
”Eivät muut pääse sitä kautta ulos. Heidän jalkansa ovat kovin lyhyet”, pantteri totesi ja asettui katoksen alle makaamaan.
”On inhottavan valoisaa”, se totesi.
”Sinullahan on hattu päässä”, Ducklett huomautti.
”Minä en pimeystyypin pokémonina siitä huolimatta pidä liiasta valoisuudesta”, Winona huomautti laskien päänsä tassujensa varaan. Tämä kommentti kummastutti minua kovasti, sillä Ilse ja Trix eivät juuri piitanneet auringon valosta, ne telmivät oli valon määrä mikä hyvänsä.
”Onko tuokin teidän poppootanne?” Ducklett kysyi hiljaa.
”Minä en oikein tiedä, mitä tuo on”, minä myönsin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö kaiketi löysi sen, ja se on siitä lähtien majaillut meidän kanssa.”
”Peacockin salipäällikkö on minun uusi kouluttajani”, Ducklett sanoi hieman ujosti, se katsahti minuun ja punastui. Sillä oli tosi kauniit merensiniset silmät ja pitkät silmän ripset.

Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja Winona suvaitsi avata silmänsä, ja me päätimme, että oli aika lähteä etsimään Miwaa. Winona totesi, että oli parempi odottaa illempaan, sillä Miwa tulisi luultavasti rannalle maleksimaan, kunhan ihmiset olivat kaikonneet. Ja kerrankin tuo katti osui oikeaan.

Kun ihmiset olivat kaikonneet, näimme miten, pojan näköinen hiippari kulki paljain jaloin rantaviivalla, pienen valkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen telmiessä rantahiekalla.
”Nyt sinä olet hippa, Candy!” Luna julisti, napattuaan Candyä tämän hännästä. ”Ota kiinni, jos saat!”
”Sehän sopii!” Eevee huudahti ja lähti oitis jahtaamaan Pichua pitkin hietikkoa. Pian nuo kaksi juoksivatkin hietikolla kehää, ajaen toisiaan takaa.
”Tuolla on minun kouluttajani”, minä sanoin. ”Ja tuossa tiimiin uusimmat jäsenet. Tuletko tervehtimään?”

Ducklett mietti hetken, kunnes se lopulta nyökäytti päätään.

Miwa

Minä en ymmärrä, miten minä aina päädyn tällaisiin tilanteisiin. On kai jonkinmoista kohtalon ivaa tai sitten puhtaasti karmaa.

Onko tämä karmaa? Minähän pöllin siltä koppavalta koordinaattorilta sen Buizelin, mutta eikö se, että joku, pöllii huonosti kohdellun pokémonin sitä kaltoin kohdellulta kouluttajalta, ole myös karmaa?

No niin. Siis, seuratessani lumivalkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen iloista temmellystä hietikolla, joku yllättäen karjaisi:
”Pysähdy, voro!”
Arvatenkin erään Miwan sydän hyppäsi kurkkuun. Mutta säikähdys oli lyhyt aikaista, sillä minä en näköjään ollutkaan se jota jahdattiin. Keskustasta päin juoksi kaksi hahmoa, toinen heistä näytti kantavan jotakin ja toinen, tuo joka juoksi kanniskelijan jäljessä, huusi:
”Pysähdy, varas!”

Pian minäkin sain tästä osani, sillä tyyppi, joka näytti kanniskelevan jotakin, juoksi suoraan minua päin. Ei hän törmännyt minuun, mutta kaatoi mennessään suoraan rantaveteen.
”Karma sinut periköön, senkin kurluttava sammakkoeläin!” Kun en parempiakaan solvauksia keksinyt. Ja unohdin vielä kuulostaa pojalta, kuten piti. Mutta Luna vasta tulistui ja lähti ajamaan – lyhyillä jaloillaan juoksijaa takaa.
”Pichu pii!” Se huusi äreissään, mutta ei kuitenkaan juossut kauas. Candy kipitti Pichun luo ja katseli tuota kysyvästi. Kaipa Candyä ihmetytti sama kuin minuakin, mistäs moinen tunteiden purkaus mahtoi johtua.

”Ei taida olla minun päiväni”, minä mutisin noustessani vedestä. Stalkkerin antamat kuteet olivat mukavasti kastuneet takapuolelta. Asiahan ei minua juuri haitannut koska kyseessä eivät olleet omat vaatteeni, sitä paitsi oli varsin lämmin ilta.
”Veeh?” Candy äännähti astellessaan kohti vesirajaa, hopeaturkkinen Eevee katsahti minua kysyvästi.
”Ei tässä mitään, Candy”, sanoin tuolle. Luna käyskenteli ystävänsä takana, muttei tullut veden lähelle – vaikka silmäilikin sitä uteliaana. Candy puolestaan astui varovasti veteen, kokeillakseen miltä moinen tuntui.
”Eev!” Eevee kiljaisi, kun se tunnusteli tassuillaan kylmää merivettä, se astui kiireesti pois vedestä ja ravisteli tassujaan kuiviksi.
”Piichu?” Luna kyseli korviaan luimistaen. Sen jälkeen Candy nyrpisti nenäänsä ja minusta näytti siltä, kuin tyttö olisi kuvaillut ystävälleen, miten hyytävää merivesi oli.

”Oletko sinä kunnossa?” Joku kysyi. Katsoin hartiani yli ja kukas siinä hölkkäsikään, Peacockin ikioma salipäällikkö Kai.

Tämä taisi todellakin olla huono päivä…

”Vettä se vain on”, minä mutisin yrittäen pitää ääneni poikamaisena, poikaahan tässä oli tarkoitus esittääkin. Harmi vain, ettei Kai ollut lainkaan niin tyhmä kuin miltä ensi hätään näytti.
”Tuota, Miwahan sinä olit?” Poika kyseli hieman ujosti. Hyvin nyhverömäistä, hyvin.
”Sinäkö täällä huutelit varasta kiinni?” Minä kysyin välttyäkseni vastaamasta. Kai läimäytti kätensä keskelle otsaansa.
”Hän varasti liikkeestä kasan TM-levykkeitä, minun piti ottaa hänet kiinni, mutta hän pääsi näköjään livistämään…” Poika luetteli.
”Onko yhtään tietoa siitä, minne hän on menossa?” Minä kysyin kävellessäni pois rantavedestä. Kengät oli hyvä laittaa jalkaan. Candy ja Lunakin tulivat ja istuivat rantahietikolle kuuntelemaan suurehkot korvat höröllä.
”Kai hän on menossa myymään saaliinsa”, Kai arveli. ”On eräs paikka, josta turisteille ei saisi mainita, jossa tämänkaltaiset hyypiöt käyvät.”
”Hyypiöt?” Minä toistin.
”No siis, varkaat ja muut…”, Kai takelteli. ”Ei kyseessä ole mikään Icterine Cityn veroinen paikka, mutta siellä myydään toisinaan varastettua tavaraa.”
”Oletko käynyt siellä?” Kysyin hieman kiusoittelevasti, sillä tuosta Kaista ihan paistoi se, että hän oli kunnollinen kiltti poika, joka ei ikinä sortuisi varasteluun. Siksi minä osasin arvata vastauksen.
”En minä mitään sellaista”, Kai sanoi, katse rantahietikkoon painettuna. ”Mutta olen kyllä kuullut siitä ja miten sinne pääsee. Ihmiset puhuvat, tiedäthän.”
”Tiedänhän minä”, minä vastasin.

En minä edes tiedä, miksi viitsin vaivautua, eihän koko jutulla ollut mitään tekemistä minun kanssani.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Tuletko mukaan?” Kai kysyi, ja näytti olevan hieman hämmentynyt kysymyksestäni.
”Yksinkö meinasit mennä?” Minä kiusoittelin. ”Ei millään pahalla, mutta koska sinä olet tämän mestan salipäällikkö, rikolliset tuskin tahtovat sinua pimeille markkinoilleen. Sinähän voisit vaikka laverrella heistä. Sitä paitsi ei kai tuollaiseen paikkaan voi yksin mennä?”

Minä kyllä voisin, mutta tuo Kai. Hänet tunnettiin tässä kaupungissa salipäällikkyytensä takia liian hyvin, ettei hänellä olisi mahdollisuuksiakaan päästä kovin pitkälle moisilla pimeillä kauppateillä.
”Sinut tunnetaan täällä liian hyvin”, minä lisäsin. ”Minä taas olen tuntematon, sillä olen pelkkä oravan pyörään jumittunut kouluttaja, enkä siis ole kotoisin Peacockista.”
”Tuo on kyllä totta”, Kai myönsi. ”Mutta kuinka sinä tiedät tästä noin paljon?”
”Käytän maalaisjärkeä”, minä huomautin. ”Kotona asuessani tuhlasin paljon aikaa poliisisarjojen parissa, et uskokaan mitä kaikkea niistä voi oppia.”

”Fleeetch!” Sieltä tuli Splinter seuranaan Liepard, joka ensitöikseen pöllytti – juostessaan, hiekat päällemme ja venytteli sitten laiskasti. Splinterin seurassa oli myös minulle tuntematon pieni vaaleanpunainen ankkapokémon.
”Siinähän sinä Milly olet”, Kai sanoi, ja tarjosi ankalle istumapaikkaa hartialtaan. Ankka katsahti epävarmasti Splinteriin, joka puolestaan nyökkäsi pienemmälle linnulle rohkaisevasti.
”Sinä näyt satuttaneen itseni”, Kai totesi, sillä huomasi oitis, miten muutama sulka linnun pyrstössä ja siivissä oli ottanut lopputilin, ja niiden paikalla oli kaljuja läiskiä. Kai ei turhia aikaillut vaan otti mukanaan kantamastaan lantiolle sidotusta laukusta muovisen violettia nestettä sisältävän pötikän, josta ruiskutti nestettä linnun naarmuille.
”Kohta helpottaa”, Kai puheli linnulle, kun taas Liepard tuli ja päätti että sen turkissa oleva hiekka sopisi paljon paremmin minun capreilleni kuin sen turkille, joten Liepard otti ja ravisti loput hiekasta päälleni, kuinkas muutenkaan.
”Chinder! Fletch!” Splinter torui leopardia, mutta itse Liepard ei lotkauttanut korvaansakaan moiselle vaan venytteli laiskasti tassujaan.
”Eevee vee?” Candy katseli tuota tutkivasti, Liepard vastasi tähän iskemällä hopeaturkkiselle karvapallolle silmää.

Tärkeimmät asiat ensin: Kai täytyi jotenkin naamioida, oli itsestään selvää, että meidät heitettäisiin heti ulos, jos joku vain näkisikin salipäällikön sellaisessa paikassa. Meidän oli siis talsittava Peacockin keskustaan ja lainattava vaatteita. Onneksemme liike josta nämä TM-levykkeet oli viety, suostui auttamaan meitä, sillä Kai oli luotettava asiakas ja aikoi palauttaa heiltä varastetut tavarat.

Uljasta. Kovin uljasta.

Niinpä tuo sai käyttöönsä maastokuvioisen takin ja mustan lippalakin, joka peitti pojan kasvot aika mukavasti. Kaipa tuo menettelisi. Juuri kun olimme poistumassa, liikkeen ovi kävi. Sisään astui se samainen ruskettunut tyttö, jolla oli kerroksittain stailatut hiukset ja jokin punainen kukan muotoinen hiuskoriste, joka oli parkunut televisiossa jokin aika sitten. Tämä oli Amber, Ayamen entinen omistaja, mukanaan vihreä pokémon, jolla näkyi olevan jonkin sortin lehdistä tehty hulahame.
”Me hankimme sinulle vielä entistä ehomman tiaran, Belle”, Amber lupaili. Hänen pokémoninsa oli ristinyt kätensä puuskaksi ja näytti mököttävän.
”Pitää myös hankkia uusia poképalloja pyydystysretkeä varten”, tyttö sanoi miettivästi ja purjehti ohitsemme, jättäen jälkeensä erittäin vahvan ja pistävän hajuveden katkun, joka sai sekä Lunan että Candyn aivastamaan yhtä aikaa. Koska Kailla tuntui menevän hetki kuteidensa vaihtamiseen – henkilökunnan pukuhuoneessa, päätin katsella ympärilleni.

Tosiaan Candyllä ja Lunalla ei ollut kummallakaan omaa poképalloa.

”Ei auta kuin ostaa muutama dive ball”, Amber kuului sanovan. ”Clementine saakin jäädä tuolle tielleen, napataan jostain parempi Buizel!”
Vai ollaan sitä tuota mieltä. Ensin esitetään itkuisena murheen murtamaa, välittävää kouluttajaa, ja nyt ei voisi kiinnostaa pätkääkään. No ei se mitään, kyllä Ayame mukaan mahtui. Candy ja Luna puolestaan nuuhkivat uteliaina saatavilla olevia palloja. Päädyin lopulta törsäämään kunnolla ja ostamaan noille sinikuorisen frost ballin ja hintavan luxury ballin, jotka – koska ne kuuluivat kaupan kalleimpiin palloihin, ne saivat kylkiäisinä mukaansa vapaavalintaiset sinetit, Candyn pallolle otin säihkysinetin ja Luna sai salamasinetin.

Ei liennyt kovin fiksua tuoda kahta jännän väristä pokémonia jonnekin hämäräkujalle, joka luultavasti kuhisi, jos minkäkin laista väkeä, Candy ja Luna olisivat siis haluttua kauraa ja aivan liian helposti tunnistettavissa. Siksipä ostettuani noille pallot, kutsuin pikkuiset oitis tutustumaan uusiin koteihinsa.
”Tuollaiset kouluttajat saavat minut voimaan pahoin”, kuulin Kain toteavan selkäni takaa. ”Hänen pokémoninsa varastettiin, ja hän on jo hankkimassa uutta.”
”Ehkä ne telkkarissa näkyneet kyyneleet taisivat olla krokotiilin kyyneliä”, minä huokaisin. Eipä sillä, että tuo olisi mitään uutta. Himeko harrasti tuota samaa toisinaan.
”Se Buizel-parka oli muutenkin kamalan näköinen”, Kai huokaisi. ”Teki ihan pahaa katsoa, miten hän treenasi pokémonia, jonka kylkiluut paistoivat turkin läpi.”
”Minä en tiedä paljoakaan koordinaattorikilpailuista, mutta eikös sellaisen pokémonin käyttö kisoissa pitäisi kieltää?” Minä kysyin.

Kävi ilmi, että Kai ei tirnnyt sen paremmin kisojen säännöksiä, mutta jäi silti pohtimaan niitä. Me lähdimme vähin äänin liikkeestä ja suuntasimme kohti sitä osaa Peacock Cityn keskustassa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Se sai minut pohtimaan, olimmeko nyt varmasti siellä missä piti.
”Kyllä sinne täältä pääsee”, Kai vakuutteli. Katsahdin varmuuden vuoksi taakseni, eihän meitä kukaan seurannut – muu kuin se kelju Liepard, mutta oli syytä tarkistaa, että katti oli vielä tallessa. Liepard tassutteli takanamme, kuin uskollisin pokémon, ikään kuin se olisi ollut valmis seuraamaan meitä maailman ääriin, jos vain pyytäisimme. Mutta minä tiesin, ettei näin ollut. Tai ainakin luulisin niin. Tai no en minä tiedä. Tuosta pokémonista oli vaikea päästä selville.

”Tuota Miwa, miksi sinä oikeastaan olet pukeutuneena pojaksi?” Kai kysyi äkkiä. En tietenkään voinut sanoa, että stalkkerini/tekoserkkuni Eiji oli käskenyt minun pitää matalaa profiilia, sillä se herättäisi lisää kysymyksiä. Siksi minä vastasin asian, joka oli myös totta.
”Täälläpäin liikkuu eräitä ihmisiä joiden en halua tunnistavan minua.”
”Tarkoitatko sinä sitä Hirokia?” Niin, joskus ihmisten on kysyttävä typeriäkin kysymyksiä, sellaista se vain on. Minä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Kaita pitkään.

Minä en halunnut puhua Hirokista. En yhtään kenenkään kanssa.

Kai tajusi onneksi pysytellä hiljaa, hän kaiketi ymmärsi kysyneensä jotakin tahditonta. Hyvä vain, että oli hiljaa, sain hyvin aika ajatella synkkiä ja sitä miten hölmön sinisilmäinen ihminen saattoi olla. Silloin joskus Hiroki oli unelma, hänessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Hän oli täydellinen, niin minun höpertyneet aivoni uskoivat. Ne uskoivat myös sen, että minä viettäisin loppuelämäni hänen kanssaan. Jos joku edes kehtasi sanoa hänestä jotakin pahaa, minä puolustin häntä suu vaahdossa. En uskonut hänestä mitään pahaa, vaikka syitä olisi ollut.

Ajatusteni keskellä, sattui jotakin odottamatonta. Se Liepard nimittäin käveli yhtäkkiä vierelläni ja puski kehoaan jalkaani vasten, samoin kuin Ilse joskus teki, halutessaan huomiota. Mutta tämä Liepard oli asia erikseen, vasta aiemmin se oli kynsinyt minua paijattuani sitä. Nytkö se sitten halusi hiukan hellyyttä osakseen? Liepard katsoi minua odottavasti sinisillä silmillään.
”Sinä et sitten raavi minua”, minä murahdin. Olin melko varma, että se tekisi juuri niin, joten päätin olla varuillani. Asetin käteni varovasti katin korvien väliin ja silittelin sen päätä hetken, eikä se yrittänytkään teroittaa kynsiään minuun. Kummallinen otus.

”Sinne pääsee täältä”, Kai sanoi lopulta, kun olimme päässeet sen pahimman turistitungoksen läpi. Seisoimme lähellä pimeää kulmakujaa, josta tulvi viileää ilmaa.
”Oletko ihan varma?” Minä kysyin.
”Niin minä olen ainakin kuullut puhuttavan”, Kai vastasi epävarmasti.
”No se selviää vain katsomalla”, minä huomautin ja olin jo tunkemassa kujalle, kunnes Kai päätti laittaa kätensä olkapäälleni.
”Ehkä meidän ei pitäisi…” Poika aloitti.
”Olemme jo tulleet näin pitkälle”, minä huomautin. ”Mitä järkeä olisi vain kääntyä takaisin?” Sen sanottuani hivuttauduin kujalle ja Liepard seurasi jäljessäni. Splinter puolestaan lenteli yläpuolellani, kuten oli koko ajan tehnyt, sen seurana oli Kain vaaleanpunainen ankka.
”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kain ääni kuiskasi, tuon viimein uskaltauduttua seuraamaan minua kujalle. ”Yritetään olla herättämättä liikaa huomiota.”
”Miksi oikein luulet minun hankkineen Candylle ja Lunalle omat pallot?” Minä kysyin. ”Oletan, että vastaan kävelee muutamakin roisto, jota voisi kiinnostaa shiny pokémon.”
”Minun pitäisi varmaan kutsua Milly takaisin palloonsa”, Kai sanoi mietteliäästi. Hän otti laukustaan sinikuorisen poképallon, mutta kun ankka näki sen, se lennähti oitis pallon ulottumattomiin, Splinterin taakse.
”Kyllä Splinter pienemmistään huolehtii”, minä vakuutin. ”Etkös pidäkin, Splinter?”
”Fleeetch!” Lintu äännähti tomerasti, kuten aina. Siinä vasta kunnon isovelipokémon.

Matkamme päättyi kuitenkin lyhyeen, kujan päähän. Siellä oli vain ruostunut vanha portti, joka oli sidottu kiinni vähintäänkin yhtä ruostuneella kettingillä.
”Luuletko että…”, Kai kysyi.
”Mahdollisesti”, minä vastasin. ”Mutta ongelmana lienee se, miten pääsemme portista. Minä en ainakaan ala kiipeämään.”
Eikä minun tarvinnutkaan, sillä Liepard astui edemmäksi varsin määrätietoisesti ja alkoi oitis kasvattaa kynsiään. Sen kynnet hehkuivat pimeässä, ja todellakin kasvoivat jonkin verran pituutta. Tämän jälkeen katti alkoi kynsiä kettinkiä. Minä olin melko varma, ettei se onnistuisi, sillä kyseessä olivat vain kissan kynnet, mutta erehdyin. Jo muutaman sivalluksen jälkeen kettingit makaavat rikkinäisinä maassa.
”Minä en enää koskaan aliarvioi fury swipesin voimaa”, Kai sanoi minulle.
”Enpä tiennyt, että sinussa on noin paljon ytyä, katti”, sanoin Liepardille ihmeissäni. Liepard katsoi minua viekkaasti, silmiään kaventaen, voisi melkein luulla, että se hymyilisi omahyväisesti sanoessaan:
”No etpä sinä paljon minusta tiedäkään!”

Ja siinä tuo mirri saattoi olla oikeassa.

 Liepard kohotti vasenta etutassuaan auennutta porttia kohti, kuin sanoakseen:
”Käykää sisään.”

Ja mehän kävimme. Kaista pystyi kyllä vaistoamaan epävarmuuden. Poika-polo taisi olla läpeensä kiltti, eikä ollut koskaan tehnyt mitään tällaista. Minäkin olin joskus ollut kiltti tyttö, enkä minäkään ollut pahemmin käynyt tällaisissa paikoissa. Mutta minut ja Kain erotti ainakin yksi tekijä.

Minä en halunnut olla kiltti tyttö. En enää.

”Kuules Kai”, minä sanoin, kävellessämme portista tuon Liepardin johdattaessa meitä. Splinter oli asettunut hartialleni, ja se toi minulle jonkinmoisen turvallisuuden tunteen. Milly-niminen ankka puolestaan istui – hieman vastahakoisesti tosin, Kain olalle.
”Minä kuulin, että sen Amberin pokémon varastettiin kesken kisojen, siitä oli uutisissa”, minä puhelin, kuin en tietäisi koko asiasta mitään, vaikka tiesinhän minä.
”Niin se”, Kai huokaisi. ”Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä, mutta oli ehkä parempi, että niin kävi.”
”Siellä kaupalla se tyttö julisti nappaavansa jostain paremman Buizelin”, minä kerroin.
”No se ei ole yllätys”, Kai huokaisi. ”Amber ei ole kovin kärsivällinen kouluttamaan otuksiaan. Jos pokémon tekee jotain väärin, hän ei anna sille ruokaa. Rangaistukseksi.”
”Mutta eihän se ole reilua”, minä kommentoin asiaa.
”No ei olekaan. Ei ollut sen Buizelin vika, jos kouluttaja on kykenemätön”, Kai huokaisi. ”Jotkut pokémonit ovat vaikeita ja niitä pitää käsitellä eri tavalla. Eivät ne kaikki ole ihmisystävällisiä. Tuo Liepard on hyvä esimerkki.”
”Äläpä muuta sano”, minä huokaisin. ”En ymmärrä mitä sen päässä liikkuu. Yleensä se vain kettuilee.”
”No mutta antoihan se sinun äsken silittää itseään”, Kai huomautti. ”Se on edistystä.”
”Jos niin sanot”, minä sanoin.

Edessämme aukeni himmeästi valaistu vanha parkkihalli – tai niin minä ainakin oletin. Mutta eivätkö parkkihallit yleensä ole maan alla? Me emme ole maan alla. Halli on täynnä erilaisia myyntipöytiä, kunkin takana istuu joku myymässä mitäkin. Yksi kaupittelee poképalloja, yksi jotakin jauhetta – huumeita kenties?
”Yrttijauheita”, Kai selitti kuiskaten. ”Ne poistavat pokémonin ottelussa saamat statusvauriot, mutta maistuvat kitkeriltä.”
Ja sitten yhden pöydän ääressä näin varsin tutun punahiuksisen hahmon, joka istui pöytänsä ääressä, kinaten asiakkaansa kanssa myymiensä kivien hinnasta.
”Minä en myy Gengaritea alle parin sadan hintaan”, tyttö sanoi määrätietoisesti.
”Maksanko luonnossa, kaunokainen?” Asiakkaana ollut mies kysyi. Yäääk. Ilmeisesti punahiuksinen tyttö oli kanssani samaa mieltä, sillä hän nousi ja läimäytti miestä päin näköä.
”Minua ei tuollaiset kiinnosta!” Tyttö kajautti. Ennen kuin mies ehti tehdä mitään, pöydän alta esiin luikahti suuri musta lisko, joka lyö miestä rinnuksille pitkällä mustalla hännällään, niin että patu lensi hyvän matkan asvaltilla.
”Salan!” Pokémon murahtaa uhkaavasti ja asettuu kouluttajansa eteen, suojatakseen tätä.

”Hän myy megakiviä”, Kai selitti hiljaa. ”Osa on hyvin vaikeasti saatavilla, joten ei ihme, että niitä on saatavilla tällaisissa paikoissa.”
Minä muistin, että joitakin megakiviä sai kaupasta, ja että myyjä oli maininnut Lolitan kykenevän megakehittymään, kunhan se kehittyisi seuraavaan muotoonsa. Mutta emme me siksi täällä olleet. Enkä minä tahtonut asioida Shiina Akagin kanssa.

”Parrrd”, Liepard äännähti ja katsahti meitä varsin käskevästi.  Oli aika jatkaa matkaa ja etsiä ne varastetut esineet. Minä olisin toki halunnut tutkia paikkaa enemmän, mutta Kai, tuo reppana ei näyttänyt viihtyvän. Kuljimme hallia pitkin, kuin olisimme katselemassa apajia, kuin kuka tahansa muukin, mutta oikeasti etsimme varasta. Minä niin toivoin, että Kai tietäisi miltä tämä näytti.

”Täällä ei näytä sentään olevan myynnissä yhtään pokémoneja”, minä huomautin.
”Niille taitaa olla omat markkinansa”, Kai mutisi. ”Täällä myydään vain sekatavaraa.”
”Mutta luuletko että se Buizel päätyi tällaiseen paikkaan?” Minä kysyin varovasti.
”Saattoi ehkä joutuakin, mutta ei siitä hyvää hintaa saa”, Kai sanoi. ”Shinyt ovat hinnoissa, mutta tavalliset pokémonit kiinnostavat harvoja, lisäksi se Buizel oli huonossa kunnossa, joten en usko, että se myisi.”
Niin, Ayame oli todella laiha, mutta sillä oli temperamenttia. Kuinkahan kauan menisi, että se unohtaisi Amberin? Amber ei sen uskollisuutta ansainnut.

”Hei, tuolla!” Kai sanoi yhtäkkiä, osoittaen ihan hallin päässä olevaa pöytää, jonka ääressä istui poika, jolla oli sotkuinen harakan pesä tukkana ja vihertävän ruskeat silmät. Hän näytti jotenkin tutulta, minä en juurikaan nähnyt hänen kasvojaan, kun hän minuun törmäsi, mutta tuon naaman olin nähnyt joskus aiemmin…

”Chinder!” Splinter murahti ja katsoi minua merkitsevästi.
”Sinäkin muistat tuon, etkö muistakin?” Minä tiedustelin Splinteriltä. ”Hän on sen Kanamen kaveri.”
”Tunnetko sinä hänet?” Kai kysyi.
”Tapasin hänet Shamrockin metsässä. Hän kavereineen satutti Splinteriä ja yritti vohkia Odilen, minun Petililini”, minä kerroin. ”Nimeä en kyllä muista.”

Minä en pitänyt Kaita kovin kovaäänisenä tapauksena. Hän ei vaikuttanut suoran toiminnan mieheltä, jos suoraan sanon. Hän oli enemmänkin sellainen nyhverö, vähän ujon oloinen. Eihän hän olisi tännekään uskaltautunut. Mutta se että hän marssi suorinta pöydän luo ja totesi:
”Hei. Palauta pöllimäsi kamat.”

No okei, ei tuota kukaan tottelisi, mutta ainakin hän yritti.

Harakan pesä katseli Kaita pitkään, ihan kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. Sitten hän naurahti:
”No onkos salipäällikkö naamiaisiin lähdössä, vai mistä moiset vetimet?”
”Ole hyvä ja palauta varastamasi TM-levykkeet”, Kai sanoi kylmän rauhallisesti.
”Tuota mitä sinä aiot tehdä, jos kieltäydyn?” Myyjä kyseli. ”Siis kai sinä ymmärrät, että olet eksynyt väärälle puolelle?”
”Entäs sitten?” Minä pistin väliin. En uskonut tuon tyypin tunnistavan minua, mutta katsoin silti parhaaksi puhua vähän matalammalla äänellä, oli järkevää edes yrittää esiintyä sinä, miksi olin pukeutunutkin.
”Otit sitten oikein poikaystävän mukaasi”, tyyppi ilkkui. ”Eipä se sinua auta, sen minkä olen ottanut, on minun ja pysyy.”

Ja sehän nähdään!

”Paitsi jos voitamme ne sinulta”, pistin väliin – kun en muutakaan keksinyt.
”Että kuinka?” Tyyppi kysyi, ikään kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa.
”Pokémonottelulla”, minä ehdotin. ”Mitä mieltä olet, Kai?”
”Kyllä se minulle käy”, Kai sanoi, vaikka katsoikin hieman epäilevästi ankka Millyä.

Tämä ottelu oli jonkinmoinen pariottelu, sillä meitä oli kaksi ja tyypillä puolestaan oli mukanaan kaksi pokémonia. Minulla oli Splinter ja Kailla Milly. Tuolla roistolla oli Sneasel ja jokin ankkuria muistuttava pokémon. Kaikkea kanssa.

Minä en tosin luottanut tuohon voroon, vaikka tässä ottelussa kävisikin hyvin, meillä ei ollut mitään takeita siitä, että tuo tyyppi pitäisi lupauksensa ja antaisi varastamansa kamat takaisin. Sillä saattoi vielä olla jokin jekku hihassaan.

Onneksemme tämä paikka, koko hallin perälle jäävä nurkkaus, ei tuntunut kiinnostavan muita, ihmisiä, joten kukaan tuskin huomasikaan sanailuamme. Tai sitä että olimme pian levittäytyneet tyhjäksi jääneeseen tilaan neljän pokémonin turvin.

”Milly, aqua ring!” Kai huudahti kuin paraskin tekijä. Hänen pokémonsa loikin ylleen jonkin sortin vesimäisen rinkulan, mutta ei näyttänyt siltä, että aikoisi käyttää sitä hyökkäämiseen.
”Glacé, hone claws! Nemo, rapid spin Fletchinderiin!” Voro huudahti.
”Splinter väistä ja tee peck tuohon ankkuriin!”

Splinter väistikin tulevan iskun varsin taidokkaasti, mutta ei osunut ankkuriin, sillä tuo kiirehti parinsa, jonkin sortin kärpän taakse piiloon, eikä nokkaisu tehnyt mitään kärpälle. Kärppä kuitenkin katsoi ottelupariaan varsin ärtyneesti moisesta kolttosesta.
”Milly, aerial ace!” Kai käski ankkaansa varsin tarmokkaasti. Ankan kohteena olisi tuo kummallinen ankkuri, mutta se ei suostunut tulemaan kunnolla esiin parinsa selän takaa. Pari alkoi jo kyllästyä temppuiluun ja työnsi ankkurin selkänsä takaa. Sitä näytti kiinnostavan enemmän parinsa hätistely kuin ottelu itse, joten päätin käyttää sitä edukseni.
”Splinter, tee ember!” Komensin lintua tulihyökkäykseen. Splinter totteli ja sylki nokastaan liudan hehkuvia kipinöitä kohti näätäpokémonia. Milly sen sijaan teki ilmassa siron kaaren, ennen kuin kiersi ankkurin taakse ja läimäytti tätä jotenkin nokallaan.
”Hyvä, Milly!” Kai kannusti pokémoniaan. ”Seuraavaksi Icy wind!”
”Ei parane jäädä toiseksi!” Huusin Splinterille. ”Splinter, quick attack!”
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä hyypiö komensi pokémoninsa iskuun nimeltä protect, joka suojasi käyttäjää yhden hyökkäysvuoron ajan, niin Kai selitti. Splinter osui hyökätessään eräänlaiseen kilpeen, joka lähetti linnun takaisin hyökkäyssuuntaan, kuitenkaan menettämättä tasapainoaan.
”Nemo, astonish Ducklettiin, Glacé, feint attack Fletchinderiin!” Noiden kouluttaja käskytti. Ankkuri lähti hitaaseen hyökkäykseen, kohti Milly-ankkaa, sitten mokoma kääntyi ympäri, ja yllättäen rääkäisi.

Tuota hökkäystä oli Yorukin käyttänyt!

Näätäpokémon puolestaan pamautti Splinteriä kovalla kokovartalo puskulla keskelle linnun rintaa, mikä sai Splinterin menettämään tasapainonsa ja vaappumaan.
”Hyvin tehty, Glacé!” Näädän kouluttaja kehui. ”Nyt metal claw! Sinä myös, Nemo, käytä wrapia ettei se pääse karkuun!”
En ehtinyt edes reagoida, kun tuo ankkurin rumilus veti, jostakin merilevän peittämän ankkurinsa takataskusta vihreää ohutta siimaa, jonka se onnistui kiertämään Splinterin linnun koiven ympäri. Heti sen jälkeen ruma näätäpokémon loikkasi kohti Splinteriä kynnet ojossa.
”Splinter, väistä!” Mutta eihän tuollaisessa tilanteessa juuri voi väistellä, kun joku ankkuri on ankkuroinut itsensä kiinni koipeesi. Ei sillä, etteikö Splinter olisi yrittänyt, se yritti raahautua ylös noiden tavoittamattomiin, muttei pystynyt, sillä ankkurin rihma repi sen jalkaa alaspäin. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Voisin kutsua Splinterin takaisin palloonsa, mutta minulla ei ollut ketään, jota käyttää sen tilalla. Tuo katti ei minua tottelisi, se oli varmaa. Eivätkä Luna ja Candy olleet edes nähneet ensimmäistäkään ottelua, joten olisi väärin minulta sotkea ne tähän.
Onneksi Kain aivot toimivat nopeasti.
”Milly, air slash!” Poika komensi vaaleanpunaista ankkaa. Ankka totteli, se läimäytti siipiään kerran aiheuttaen napakan ilmavirran, joka sai siiman katkeamaan Splinterin jalasta, mutta ankka ei suinkaan lopettanut tätä vaan lehahti sulavaliikkeisesti kohti ankkuria.
”Duck let let!” Se vaakkui äkäisesti ja nokki ankkuria.
”Dheeeel!” Ankkuri parkaisi, ikään kuin ei kestäisi kuulla enempää, jos sillä olisi ollut kädet tai edes jonkinmoiset raajat, se olisi takuulla tukkinut niillä korvansa – jos sillä olisi ollut korvat. Näätäpokémon puolestaan yritti puolustaa toveriaan sohaisemalla Milly-ankkaa terävillä kynsillään, mutta yritykseksi se jäi, sillä Splinter iski väliin tulittaen näätää liudalla hehkuvia kipinöitä, jotka osuivat mukavasti keskelle näädän pärstää, jonka takia se kavahti kauemmas ja alkoi vaikertaa.
”Glacé, sattuiko?” Sen kouluttaja kysyi. Voin vastata, että luultavasti sattui.

Ankkuri ei voinut sen paremmin, kun komensi pokémoninsa Aerial Aceen, eikä sitä ollut pakeneminen. Ankkurin leväkerros oli reikiä täynnä, eikä näätäkään näyttänyt voivan hyvin, Splinterin emberin jäljiltä, käskin lintua viimeistelemään vielä nopealla quick attackillä.

Tämä ottelu oli tässä. Ja me kaikki – jopa tuo rikollinen, tiesimme että näin oli asian laita. Minä en kuitenkaan luottanut siihen, että hän pitäisi sanansa, kaipa se oli sitä rikollisen omaa vaistoa tai jotakin. Se saattoi tietysti myös johtua siitä, että kun hän oli kutsunut pokémoninsa takaisin palloihinsa, hän seisoi hetkisen siinä hiljaa ja odotti kun Kai keräsi jäljellä olevat TM-levykkeet. Kun pojan selkä oli käännettynä, tyyppi tunki kätensä oliivin värisen liivinsä alle ja oli ottavinaan sieltä jotain.
”Lieparrrrrd!” Liepard sähähti ja loikkasi kohti tuota tyyppiä. Sulava linjainen Liepard ei ollut ehkä kaikkein painavin pokémon, mutta se sai rosmon kaadettua ja painoi tassunsa tämän rintakehää vasten.
”Hyvä siirto, Matikainen!” Kehuin kattia, mutta se suvaitsi vain antaa minulle omahyväisen katseen, kuin todetakseen: ”Tietenkin se oli hyvä siirto. Mitä sinä oikein odotit?”

Kain kerättyä levykkeet, ja sullottua ne laukkuunsa, me lähdimme vähin äänin. Liepard sähisi rosmolle varoittavasti ja Splinter laukaisi tämän jalkojen juureen muutaman kipinän varoitukseksi. Oli kovin kummallista, ettei pikku ottelumme ollut herättänyt juuri kenenkään mielenkiintoa – mikä toki saattoi johtua siitä, että megakiviä myyvän pöydän luona oli käynnissä käsirysy, johon oli osallistunut ainakin viisi heppua, ja moni oli kerääntynyt katsomaan kuinka siinä kävisi.

”Minä en enää ikinä halua mennä tuonne”, Kai huokaisi päästessään takaisin ihmisten ilmoille. Hänen pokémoninsa näytti olevan samaa mieltä, sillä painautui varovasti kouluttajaansa vasten.
”Voisi olla hauskaakin”, minä naureskelin ja silmäilin Splinteriä, joka lenteli auringon laskuisella taivaalla ylväänä kuin mikä. Sen enempää ei asiasta puhuttu. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti Peacockin keskustaa ja ostoskeskusta, josta nuo TM-levykkeet oli varastettu. Liikkeessä myyjä ottikin meidät ystävällisesti vastaan.
”Osa näistä oli jo ehditty myydä”, Kai pahoitteli.
”Pääasia, että saitte edes osan takaisin”, myyjä hymyili. ”Ottakaa täältä kiitokseksi jotain, mitä tarvitsette.”
Ei tietenkään mitään liian kallista, sehän oli selvää. Kai tyytyi ottamaan water stonenakin tunnetun vesikiven, joka kehitti tiettyjä pokémoneja ja vesityypin liikkeitä vahvistavan mystic water-esineen. Minä puolestani laskin Candyn ja Lunan palloistaan, sillä noilla ei ollut omia esineitä – ellei lasketa kummankin omimia pehmoleluja. Vein kaksikon asustehyllykön  luo, ja sanoin niille, että ne saisivat valita itselleen jotakin mieleistä. Kumpainenkin katsoi minua kysyvästi, nyökkäilin niille rohkaisevasti. Pikkuiset alkoivat oitis tutkia hyllyä uteliaina. Splinter istui olallani ja katseli touhua hyvillään. Luna löysi jostakin sinisen muovikukan ja asetti sen Candyn vasemman korvan taakse.
”Pii! Pichu!” Lumivalkoinen hiiri äänteli ja hymyili Candylle.
”Veeeh”, Candy vastasi, punastuen. Hetkeä myöhemmin kumpikin tuli takaisin, Candy kantaen suussaan punaista silkkirusettia ja Luna hypistellen sinistä silkkirusettia. Olin itse katsellut hyllyä ja napannut mukaani sinisen hiuspantaa muistuttavan pannan.

Ehkä Ayame ilostuisi tästä… tai sitten ei.

”Voi miten soma Eevee!” Myyjä ihasteli, mennessämme kassalle. Hän halusi välttämättä silittää Candyä päälaelta, josta Candy ei näyttänyt olevan erityisen riemuissaan. Luna, jonka olin asettanut Candyn seuraksi myyntitiskille näyttääkseni valitsemiani tuotteita, siirtyi vaistomaisesti kauemmas, kun myyjä katsahti sitä.
”Miten kauniit siniset silmät Pichullasi on”, myyjä kehui. ”Snow white shinyko se on? Nuo ovat melko harvinaisia…”

Myyjä olisi varmasti jatkanut jaaritteluaan, ellei liikkeeseen olisi tullut uusia asiakkaita. Minä en kiinnittänyt heihin paljoakaan huomiota vaan siirsin ostokseni ja pokémonini pois heidän tieltään ja menin sivummalle laittamaan asusteet pokémonien ylle. Luna oli vuorossa ensimmäisenä, sidoin sinisen rusetin Lunan oikeaan korvaan ja rusetin Candyn kaulaan. Katselin kaveruksia hetken, enkä voinut olla miettimättä miten suloisia nuo kaksi olivat.
”Voi miten söpö shiny Eevee!” Tuo tekopirteä, kimakka ääni. Sellainen oli vain yhdellä tapaamallani henkilöllä. Ja tämä pistävän hajuveden tuoksu, joka pisti nenän kutiamaan. Ja sitten se, että hän vain tuli ja poimi Candyn syliinsä lattialta.
”Veeh!” Candy parkaisi.
”Voi miten lutuinen sinä olet!” Hän lepersi pienelle Eevee-paralleni.

No niin Miwa, tässä sitä viimein ollaan. Sakiko Maehara tupsahti silmiesi eteen, mitä sinä aiot sille tehdä? Vastaus olisi varsin helppo, jos muita ei olisi paikalla. Nyrkkiäni kutkutti päästä lähietäisyydelle tuon ämmän kanssa.

Hiroki jätti minut sinun takiasi. Sinä aina mollasit minua, sait minut tuntemaan itseni rinnallasi vaivaiseksi roskakasaksi… niin, sinähän nimititkin minua Trubbishiksi Aurora Townista. Sinä myös hylkäsit Odilen kuin vanhan lapasen, se on varmasti nähnyt sinut täällä, siksi se on ollut masentunut. Sinä senkin…. sinä tässä olet se roskakasa!

…Ja nyt vielä kopeloit Eeveetäni ilman lupaa! Mitäs sanotte nyrkit? Pistetäänkö haisemaan?

Vaan kun ei. Sakikolla oli mukanaan pokémon, hyvin hänen tyylilleen sopiva ylimielisen oloinen vihreä pokémon, jonka päähän muotoutui valkoinen ruusunkukka, ruusuja sillä oli myös käsissään, viuhkamaisia ruusuja, sininen ja punainen. Se kyllä puolustaisi emäntäänsä, jos päättäisin iskeä häntä nyrkillä keskelle naamaa.
”Raaade”, se murahti ja katsoi Lunaa kuin turhan päiväistä sittiäistä. No ainakin Sakiko oli onnistunut hankkimaan varsin sopivan pokémonin itselleen. Sitä paitsi, minun oli hyvä muistaa, että olin poikavalepuvussa, Sakiko ei siis voinut tuntea minua – ja jos olisikin tuntenut, olisi hän varmasti pudottanut Candyn lattialle. Nyt piti vain muistaa pitää valepuvusta kiinni.
”Näpit irti, Eeveestäni”, sanoin pistävällä mutta jokseenkin matalalla äänellä. Ajattelin vieläpä kutsua Sakikoa luuskaksi, mutta sitä hän ei varmaan olisi arvostanut.
”Onko tämä söpöläinen sinun?” Sakiko kysyi mukamas viattomalla äänellä. Ja vaikea sitä on uskoa, hän maalasi kasvoilleen tavanomaisen keimailuilmeensä. Yök.

No ainakin tämä valeasu meni häneen täydestä.

”Mikä sen nimi on?” Sakiko kyseli. ”Miksi sinä aiot kehittää sen?”
”Ja sehän ei kuulu sinulle pätkääkään”, minä mutisin.
”Suutuitko kun otin Eeveesi syliin?” Tyttö kyseli tällä kertaa, hyvin Sakikolle tavanomaisella söpöilyäänellä, jota hän käytti, kun muut ärsyyntyivät häneen.
”Veeh”, Candy valitti, mutta ei uskaltanut pyristellä. Onneksi Luna päätti puuttua asiaan.
”Pichu pichu!” Se murahti, loikkasi kohti Sakikoa ja puraisi tätä käsivarresta.
”Aih!” Tyttö parkaisi ja pudotti Candyn lattialle. Luna riensi ystävänsä luo ja astui tomerasti tämän eteen suojatakseen tätä. Sakikon ruusupokémon ei pitänyt Lunan teosta yhtään, joten se otti ja tulitti Lunaa – joka oli sitä puolet pienempi, terävillä piikeillä, joista yksi osui Pichua vasempaan tassuun.
”Hei!” Minä murahdin kopealle ruusulle. ”Oliko tuo nyt tarpeellista?”
”Tuo Pichu puri minua!” Sakiko kimitti. ”Se on varmasti mielenvikainen!”

Itse olet.

”Se ei tykännyt siitä, miten kohtelit sen ystävää”, minä huomautin. ”Pitääkö sitä mennä koskemaan muiden pokémoneja?”
Sakiko oli ehtä blondi, hän kun ei keksinyt sukkelaa vastausta tähän, eikä hän edes ehtinyt.
”Anna olla, Sakiko”, ällöttävän siirappinen ääni sanoi.

Voi paska.

Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni. Hiroki tepasteli tyttöystävänsä luo hyllyjen välistä ja virnuili typerästi, vierellään hänellä oli kukapa muukaan kuin Yuki, albino Persian.
”Mitä jos odottaisit kahvilassa?” Poika maanitteli.
”Pistäydyn samalla apteekissa hakemassa jotain tähän”, Sakiko sanoi, pidelleen ylidramaattisesti rannettaan. ”Mennään, Rosanna!”

Ja sinnehän he menivät, ulos ovesta – mikä oli huomattavasti parempi. Nyt piti vain hiihtää pois täältä, sillä minä en todellakaan halunnut joutua vastakkain Hirokin kanssa. Polvistuin lattialle Lunan eteen, ja olin kuin en olisi huomannutkaan tuota mänttiä.
”Tulehan tänne, Luna”, sanoin Pichulle, jonka jalasta törrötti piikki. Luna katseli minua kysyvästi, ikään kuin se ei olisi ymmärtänyt minne piti tulla. Nostin Pichun varovasti syliini ja aloin irrottaa tuota inhottavaa piikkiä. Candy katsoi koko farssia kyyneleet silmissään. Luna vaikeroi hiukan, mutta toisin kuin Sakiko, se ei alkanut ylidramaattiseksi, joten minun oli helppo saada piikki irti sen tassusta.
”Onko nyt parempi?” Minä kyselin.
”Pii”, Luna vastasi.
”Tuo poikapuku sopii sinulle oikein hyvin, Miwanen”, Hiroki sanoi yllättäen. ”Vaikka olet kyllä söpömpi ilmankin.”

Voi vittu.

En tiedä, mitä Hiroki yritti tehdä, mutta mitä se sitten olikin, Splinter ei arvostanut. Fletchinder naksautti nokkaansa ja lehahti lentoon, se syöksyi kohti Hirokia – muttei kuitenkaan käynyt pojan kimppuun, säikäytti vain.
”Mikäs tuon ongelma on?” Hiroki kyseli.
”Splinterillä ei ole ongelmaa”, minä sanoin ja nousin ylös lattialta. Splinter kaarsi muutaman kerran ilmassa, sitten se laskeutui olalleni, röyhistäen rintaansa ylpeänä.
”Se ei vain pidä sinusta”, minä huomautin kuivasti.
”Pöty puhetta”, Hiroki hymähti. ”Kaikki pitävät minusta!”
”Riippuu keneltä kysyy”, minä mumisin. Nostin Lunan ja Candyn syliini, sillä se tuntui nyt jotenkin siltä, että tarvitsin niitä siihen.
”Onkos sinusta tullut minkkityttö, Miwanen?” Hiroki naureskeli.
”Ei”, vastasin lyhyesti ja otin askeleen tehdäkseni sen, minkä Kai oli aiemmin tehnyt.
”Mistä sinä sitten olet onkinut snow white shinyn?” Poika naureskeli. ”Noita kun ei juuri luonnosta löydy. Syntyvät nimittäin kasvattajien hoteissa mutta yleensä… no, tarhoissa.”
Hiroki oli aina rakastanut omaa ääntään, niin ja luennoimista. En tiedä miksi, mutta se tuntui jotenkin ärsyttävältä.
”Kai sinä sentään tiesit, että noista tehdään lapasia paremmalle väelle? Niitä myydään ainakin Marble Cityn isoissa turkisliikkeissä ja…”

Luna oli alkanut vapista. Se katsoi Hirokia järkyttyneenä, kun taas minä katsoin häntä vihaisesti. Minä en puhunut pokémonia, mutta eihän kukaan halua kuulla, että sen lajitovereista tehdään jossakin päin Soidaa lapasia ja ties mitä muuta. Oli kyllä totta, että Lunalla oli kaunis ja pörheä valkoinen turkki, joka oli samettiakin pehmeämpi, mutta kuka haluaisi ikinä tehdä pahaa näin suloiselle pokémonille? Myös Candystä tuntui samalta, sillä se yritti kovasti jutella Pichulle, saamatta vastauksia yrityksiinsä.

Myyjä ei ollut kassalla, ehtisinköhän minä lyödä Hiroakia turpaan, ennen kuin kukaan huomaisi mitään?

”Älä huoli, Luna”, lohduttelin Pichua. ”Hiroki on mäntti, hän osaa vain hylätä muita, ei hän muusta mitään tiedä.”
”Älä vain sano, että kannat yhä kaunaa siitä, Miwanen”, Hiroki naureskeli ja yritti tarttua minua leuasta, mutta Splinter lähti syöksyyn ja nokkaisi Hirokia poskesta. Yuki astui askeleen edemmäs ja päästi suustaan kimeämaisen sähähdyksen. Splinter ei piitannut valkeasta kissasta tuon taivaallista, vaan asettui paikallensa, minun hartialleni. Mutta joku toinen välitti tuosta sähinästä ja se oli Liepard, joka puikahti esiin hyllyjen välistä ja tassutteli luoksemme määrätietoisesti ja sähähti Persianille.
”Kannan minä kaunaa”, sanoin. ”Monestakin asiasta.”
”Älä nyt viitsi, se ei sovi kaltaisellesi söpölle tytölle”, Hiroki maanitteli, mutta ei uskaltanut tunkea sormiaan lähellekään minua, sillä pelkäsi varmaan Splinterin nokkaisevan häntä uudelleen.

”Jos ette aio ostaa mitään, pyydän teitä poistumaan”, myyjä tokaisi tullessaan hyllykön välistä ja katsoi Hirokia pitkään. Hiroki oletti usein olevansa muita paljon älykkäämpi, oli ehkä hyvä, että nyt hän oletti, että on otollinen aika kalppia tiehensä. Oikeastaan hän juoksi, sillä Splinter halusi kaiketi pitää huolen, ettei mokoma hyypiö tulisi takaisin, sillä lintu seurasi poikaa kynnet ojossa ulos asti. Saipahan Hiroki maistaa omaa lääkettään!
”Siinä vasta epämiellyttävä kouluttaja”, myyjä huokaisi. ”On täällä lomilla toisinaan ja aina eri tytön kanssa.”
”Sen minä voin uskoa”, minä jupisin.
”Minun tyttäreni muuten harrastaa ristipukeutumista”, myyjä kertoi. ”Siinä ei ole mitään pahaa.”
”En minä sitä harrasta, tarkoitus oli vain pitää tuo hyypiö loitolla”, minä jupisin. ”Eikä se edes onnistunut.”
Myyjä hymyili minulle osaa ottavasti ja tarjoutui katsomaan Lunan tassua, johon Sakikon ruusupokémon oli iskenyt piikillä. Hän kertoi olevansa toisinaan kiireapulaisena Peacockin pokémon centerissä, joten hän tiesi mitä tällaisissa tuli tehdä. Hän antoi minulle kaiken varalta ilmaisen purkillisen antidoottia, keltaista litkua muovipullossa ja sanoi, että sitä tulisi käyttää, jos Lunalla ilmenisi myrkytyksen aikaan saamaa heikotusta, huimausta tai kuumeilua.
”Ota vielä tämä hämäräkivi”, myyjä sanoi, kaivaen kassan laatikosta tummanpuhuvan kiven. ”Sinulla kun oli viimeksi mukana se suloinen Murkrow, tällä siitä saa Honchkrow’n.”
Minä en olisi moisesta välittänyt, mutta myyjä vaatimalla vaati, että ottaisin kiven vastaan lahjana, olinhan ollut mukana palauttamassa varastettuja TM-levyjä.

En voinut muuta kuin huokaista ja ottaa kiven vastaan, vaikka Yoru tuskin halusikaan kehittyä, enkä minä halunnut, että korppivauvani kasvaisi vielä isoksi. Kiitin kuitenkin myyjää, ennen kuin lähdin liikkeestä. Sitten ostoskeskuksen ulkopuolella näin, että Kai ja Hiroki sanailivat jotakin, mitä se sitten olikin, Splinter ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen, sillä se pyöri Hirokin kimpussa ja rääkyi uhkaavasti.

”Jaa, minä kyllä luulen hänen ansainneen tuon”, sanoin vieressäni pönöttävälle Liepardille.
”Parrrrd”, Liepard tokaisi ja katsahti minua sinisillä silmillään. Minusta tuntui, että olimme kerrankin samaa mieltä jostakin.

Kommentit:

Chidori


Luku 25
Tässä sitten heti perään toista tapahtumatarinaa! Pidän itsekin paljon Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta, vaikkei se ihan top-listani kärkeen Disney-leffoissa pääsekään. Lapsesta asti on ärsyttänyt, kun Disneyllä on taipumus tehdä kissoista elokuviensa pahiksia Aristokatteja lukuunottamatta! :’D Luettelemasi kriteerit löytyivät tarinasta, mutta osa niistä liittyi aika löyhästi elokuvaan. Kriteerejä tietämättä olisin tunnistanut tarinasta parhaiten Kaunotar ja kulkuri -aiheiseksi kohtauksen, jossa Splinter pelasti Milly-Ducklettin Fearoweilta. Kuonokopasta inspiroitunut kohtaus oli taas kauimpaa haettu, mutta toisaalta siinä ilmeni hyvin se, millä tavoin Miwa on tarinan kulkuri ja Kai kaunotar. Molemmilla on lähtökohtaisesti hyvät aikeet, mutta vain toinen on yhteiskunnan näkökulmasta kunnollisena. Elokuvan teema oli siis läsnä! Siistiä, miten olet ottanut Kain niin isoksi osaksi tarinaasi! Rikollismarkkinoilla vierailusta oli mielenkiintoista lukea.

Luku pääsi näköjään hieman venähtämään, minkä vuoksi tyylilaji vaihteli toiminnasta trillerimäisiin kohtauksiin ja viimein draamantäytteiseen loppuun. Tosin olihan Kaunotar ja kulkuri -elokuvassakin runsaasti vauhdikkaita kohtauksia! Pienimuotoinen ähky kuitenkin tuli ja kaiken tapahtuneen jäsentelemiseksi pitää vielä vähän jäädä pureskelmaan asioita. Tapahtumatarinana tämä on kuitenkin varsin mukiin menevä suoritus!

Splinter +3lvl +6op, Winona +2lvl +4op, Candy +1,25lvl +6op, Luna +2lvl +10op. Rahaa 3x115pd:tä, eli yhteensä 345pd:tä. Muina genrepalkkioina Splinter, Winona ja Candy oppivat satunnaisen normaali- tai myrkkytyypin iskun, tyyppi valintasi mukaan. Lisäksi saat 5 valitsemaasi karkkia. Luna löytää apicot-marjan!

Aurora #24 > Karpin kontit

Tarina kirjoitettiin alun perin Huhtikuussa 2018.

Yoru

Mamma ruiskutti violettia tököttiä Yorun päälle ja näytti aika vakavalta.
”Juuri tuolla tavalla se hoituu”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Jos pokémon centereitä ei ole lähistöllä erilaiset potionit ja lääkkeet kyllä parantavat pokémonit. Pitää vain tietää mitä käyttää.”
”No kerropa sitten, kaiken kun tiedät”, mamma mutisi. Hän ei tainnut pitää tästä tyypistä.
”Tällaiset violetin väriset tavalliset potionit tehoavat hyvin Yorun kaltaiseen pienempi tasoiseen pokémoniin. Oikeastaan Yoru alkaa olla jo niin iso, ettei tällainen pieni potion paranna sitä kokonaan, se tarvitsisi tällaisen oranssin super potionin. Tämä tavallinen tehoaa paremmin esimerkiksi Candyyn, joka on pienitasoisempi. Super potionia sinun kannattaa kokeilla esimerkiksi Splinteriin, joka on iso tasoisempi.”
Mamma otti siis käteensä putelin, jossa oli oranssia litkua ja ruiskutti sitä isoveli Splinterin päälle. Isoveli katseli touhua hetken, ja nokkaisi sitten mammaa poskesta.
”Miksi isoveli Splinter teki noin?” Yoru kysyi.
”Koska se on kivaa”, isompi lintu vastasi.
”Onko se kivaa mammastakin?” Yoru kysyi.
”Ei Miwa ainakaan valita”, isoveli Splinter totesi. Sitten tuli Candy-vee. Candy-vee juoksi, sillä oli kaiketi kuullut nimensä mainittavan ja kiirehti katsomaan, mitä oli tekeillä. Tullessaan Candy-vee kuitenkin liukastui lattialla ja törmäsi suoraan oven suussa jököttävään pulloasetelmaan.
”Huuuuui!” Candy-vee huudahti ja sitten rysähti. Koko unenpöpperöinen huone säpsähti hereille. Ensimmäisenä päänsä nosti Rigel, joka näytti hyvin äreältä. Iso Nidorino lampsikin hetimiten kimaltavan Eeveen luo ja murahti:
”Onko sun pakko remuta heti aamusta?” Yoru olisi moista säikähtänyt, mutta Candy-vee ei ollutkaan Yoru vaan Candy-vee. Candy-vee katsoi Rigeliä silmät värähtämättä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mitä on remuta?” Se kyseli.
”Unohda se”, Nidorino murahti ja nappasi Candy-veetä niskavilloista. Sitten se kiikutti Candy-veen mamman luo.
”Ollaanpas sitä emomaisia, Rigel”, mamma virnisti. Rigel laski Candy-veen alas lattialle.
”Vielä mitä!” Nidorino tuhahti.
”Eihän Candyyn sattunut?” Mamma kyseli ja paijasi Eeveen päätä.
”Ei!” Eevee vastasi pirteänä. Mutta Yoru ei usko, että mamma ymmärsi Candy-veen kieltä. Sillä mamma ruiskutti Candyn turkille violettia litkua. Candy-vee nuuhki turkkiaan uteliaana, mutta lopetti touhunsa heti nähdessään valkean pilkahduksen mamman selän takaa.

”Huomenta!” Candy-vee hihkaisi, niin että mammakin huomasi selkänsä takana piileskelevän lumihiiren.
”Kas, Luna”, mamma sanoi ja Lunaksi kutsuttu hiiri tuli ujosti esille mamman selän takaa ja vinkaisi.
”Pii”, niin se sanoi.
”Tule sinäkin tänne”, mamma sanoi. Luna näytti pohtivan hetkisen, mitä sen pitäisi tehdä, mutta astui sitten varovasti askeleen eteenpäin. Mamma suihkutti sen hehkuvalle valkealle turkille violettia litkua, kuten oli hetki sitten tehnyt myös Yorulle ja Candy-veelle.
”Nyt jaksatte taas telmiä”, mamma sanoi hymyillen.
”Tule Luna!” Candy-vee hihkaisi ja Lunahan nyökytti päätään pirteästi ja seurasi Candy-veetä. Nuo kaksi alkoivat pian heitellä toisilleen joitakin pehmoleluja. Mutta Yoru ei halunnut leikkiä, sillä Odile-täti ei ollut leikkituulella. Se oli jotenkin murheellinen. Niinpä Yoru kiipesi mamman olkapäälle, olihan siinä hyvä. Mutta Rigel haukotteli.
”Mikäs noin haukotuttaa?” Isoveli Splinter kyseli pilke tummissa Fletchinderin silmissään. ”Mörötkö jahtasivat?”
”Tuki suus, räähkä”, Rigel murahti. ”Toisin kuin sä, mä pidin silmällä sitä tulokasta. Tiedä mitä se olisi yöllä saanut päähänsä, jos en olisi pitänyt vahtia.”
”Ei se noin huonokuntoisena mitään jaksa”, isoveli Splinter huomautti.
”Jaksaapas”, Rigel väitti vastaan.
”No eipä jaksa”, isoveli Splinter torjui väitteen.
”Jaksaapas”, Rigel penäsi vastaan. Vaikka eihän tämä ollut mitään uutta. Isoveli Splinter ja Rigel tappelivat tuon tuostakin melkein mistä vain, Yoru ei oikein ymmärrä miksi ne niin tekivät. Kun Yoru oli seurannut kinastelua tovin, se alkoi pitkästyttää. Niinpä Yoru painoi poskensa mamman poskea vasten ja mamma silitteli Yorun höyhenpeitettä vähän hajamielisesti. Mamma katseli lattialla hajallaan olevia tavaroitaan, purnukoita eritoten.
”Huston, meillä on ongelma”, mamma sanoi äkkiä. ”Nämä eivät riitä kaikkien hoitoon, eivät sitten millään.”
”Pitää käydä ostamassa lisää”, vaaleahiuksinen poika sanoi yksinkertaisesti. ”Peacockin ostoskeskuksesta löytyy jos mitä, lääkkeitä myös.”

Niin tehtiin. Mamma kasasi suurimman osan roippeesta, purnukat ja muut härvelit takaisin lantiollaan kantamaansa keltaiseen laukkuun.
”Sinun pitäisi kyllä hankkia isompi laukku”, vaaleahiuksinen poika huomautti. ”Enemmin tai myöhemmin tarvitset enemmän tavaraa.”
”Sen näkee sitten”, mamma vastasi. ”Olkaahan kiltteinä” – näin mamma totesi suurimmalle osalle väestä, niille jotka jäivät. Mamma itse naamioitui, sillä – kuten vaaleahiuksinen setä sanoi, mamman on nyt syytä pitää matalaa profiilia. Niinpä mamma pukeutui sedältä lainattuun isoon huppariin – joka oli ihan Yorun värinen, ja löysiin vaaleansinisiin farkkuihin. Hiukset mamma kätki vaalean lippalakin alle. Yoru puolestaan naamioitui huppariin! Yoru sukelsi huppuun ja piiloutui.
”Yoru on huppari! Yoru on huppari!” Yoru hihkui.
”Höh, pöljä”, joku kuului mutisevan. Se oli varmaan Lolita, Lolita sanoo Yorua usein tyhmäksi, vaikka Yoru ei ole tyhmä!
”Sinä olet ihan hassu”, mamma naurahti. Me lähdimme kellariasunnosta, mukaan tulivat vain Rigel ja vastahakoinen Rhydo-setä.
”Läskit liikkeelle”, Rigel murahti mennessämme.
”Ei minussa läskiä ole. Kiveä vaan”, Rhydo mutisi hiljaa. Se käveli hitain askelin mamman takana ja katseli tyttöä varovaisesti. Ei kai se vaan pelkää, että mamma syö sen aamupalaksi? Rigel käveli sen vierellä ja mukaan oli tullut myös sinisiipinen Sora.
”Ei Odilea kestä nyt katsoa”, se sanoi syyksi. ”Ehkä tyttörukka siitä piristyy hoivatessaan tulokasta.”

Yorun mielestä tulokas ei halunnut hoivausta.

Yorua ja muitakin ihmetytti kovasti, mitenkä kadut olivat ihan tyhjiä, nyt oli sentään kaunis sää. Aurinkokin paistoi! Luulisi että merenranta kuhisi ihmisiä, mutta missään ei näkynyt ketään.
”Johtuuko tämä nyt…” Mamma aloitti.
”En usko”, vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Rikoksia on täällä sattunut ennenkin. Kyse on jostakin muusta.”
Rannan poikki mennessä, Yoru näki siellä vain muutaman ihmisen pokémoneineen, ja sitten ison kyltin jossa luki ihmiskieltä.
”Ranta on suljettu toistaiseksi”, mamma luki. ”Miksi ihmeessä?”
”Pitänee kysyä joltakin”, vaaleahiuksinen setä totesi. ”Mutta käydään nyt ostamassa poppoollesi tarvittavat potionit.”
Siihen mamma nyökkäsi ja sitten mentiin. Mamma ei juuri puhunut sedän kanssa, mutta toisinaan setä katseli mammaa varautuneesti.
”Miksi se noin tekee?” Yoru raakkui.
”Ehkä se tyksii Miwasta”, Sora naurahti kömpelösti.
”Tekee mitä?” Rigel murahti. Ehkä Rigelkään ei ymmärtänyt sanan merkitystä, kun ei Yorukaan ymmärtänyt.
Mutta missä olivat kaikki ihmiset? Rannoilla niitä ei juuri näkynyt, kuten Yoru jo aikaisemmin selitti, kun siirryttiin rannoilta kohti kaupungin keskustaa, ihmisiä alkoi näkyä enemmän. Yoru kurkki välillä mamman hupusta ja näki, miten ihmiset istuivat terasseilla pöytien ääressä ja juttelivat keskenään.
”Kuinkakohan kauaksi aikaa ranta on suljettuna?” Joku kysyi.
”Kaiketi kunnes pokémon joka tämän häslingin on aiheuttanut, on saatu kiinni”, joku toinen sanoi.
”Onko siellä siis irrallaan joku vaarallinenkin peto?” Kolmas kyseli.
”No ei”, toinen puhuja vastasi. ”Joku pikkuinen vain. Muutamaa uimaria on purtu varpaasta mutta ei kovaa. Asia kuitenkin vaivaa, joten se päätetään tutkia.”
”Aikovatko ne haravoida koko meren?” Ensimmäiseksi puhunut kyseli. ”Siinä on iso työ.”
”Rannikon luultavasti vain”, toinen puhuja sanoi. ”Siellä hyökkäykset ovat sattuneet.”

Vai niin. Nyt Yoru ymmärtää vähän paremmin.

Kauppakeskuksessakin oli vilinää. Yoru katseli uteliaana liikkeiden ikkunoista ja näki ihmisiä menossa koppeihin, joissa kaiketi sovitettiin vaatteita ja muuta. Jotkut katselivat vaatteita, toiset etsivät pokémoneille asusteita, yhdessä liikkeessä pokémoneja pestiin ja harjattiin. Tuonne Yoru ei tahtoisi. Yoru ei pidä vedestä!

Viimein tultiin siihen liikkeeseen mikä myi potioneita ja muuta jännää. Liikkeessä ei ollut montaa asiakasta, kaikki olivat varmaan pukuostoksilla, joten pirtsakka myyjätäti tuli oitis mamman luokse ja kyseli voiko auttaa. Yoru halusi nähdä tarkemmin ympärilleen, joten Yoru nosti hieman nokkaansa hupusta.
”Kappas, miten soma pieni Murkrow!” Myyjä-täti huikkasi.
”Yoruko?” Yoru ihmetteli.
”Meiltä löytyisi Dusk Stone, jolla Murkrow’t kehitetään”, myyjätäti alkoi puhua pulputtaa.
”Me tulimme vain hakemaan täydennystä rohtovalikoimiimme”, vaaleahiuksinen setä pisti väliin. Myyjä-täti ymmärsi heti ja lähti sedän kanssa katsomaan valikoimaa, kun taas mamma jäi seisoskelemaan. Mamma meni Rhydo-sedän luo ja taputteli varovasti tämän selkää. Rhydo-setä näytti pelokkaalta.
”Niin paljon ihmisiä tuolla alhaalla”, se mutisi.
”Pysyt vaan mukana, niin ei kukaan sua syö”, Rigel huomautti. Mamma taputti Rhydoa lempeästi selälle – sitäkin Rhyhorn säikkyi.
”Mää en usko, että Miwa voisi edes lyödä, satuttamatta itteään”, Sora huomautti.
”Eikä mamma ole ilkeä!” Yoru lisäsi. Mutta Rhydo-setä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun joku ryntäsi ovesta sisään sellaisella tarmolla, että kävi nurin niskoin lattialle. Tulija oli toinen setä, jolla oli tuuheat ruskeat hiukset – joskin vaaleammat kuin mammalla. Mamma katsoi tulijaa pitkään. Tulija teki samoin, sillä olihan hän lentänyt suoraan mamman jalan juureen.
”Miwahan sinä olit”, tulija sanoi yrittäessään kammeta itsensä ylös. ”Azura ja minä mietimme, minne sinä katosit.”
”Majailen tuota serkkuni luona”, mamma sanoi hieman pistävästi. ”Vähän syrjemmällä. Sinne se Hirokin pelle ei taatusti eksy, ja jos eksyy…”
Mamman ei tarvinnut edes sanoa sanottavaansa loppuun, kun Rigel jo murahti.
”Tulkoon vaan!”

Vieras setä näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä mammalta jotakin, muttei kysynyt koska Rigel alkoi murista.
”Kas päivää, Kai!” Myyjä-täti huikkasi palatessaan vaaleahiuksisen sedän kanssa.
”Sinulla lienee vapaata, nyt kun rantakin on suljettuna.”
”Oikeastaan juuri sen takia minä tänne tulin”, Kai-setä sanoi, katsoessaan jalkoihinsa. ”Rattata oli livahtanut meidän vajaan ja purrut onkeni poikki.”
”Aiot siis mennä kalaan?” Myyjä-täti tiedusteli.
”No joo”, Kai-setä sanoi vähän nolona. ”Ajattelin vähän kalastaa rannikolla ja katsoa jääkö onkeeni jotain mielenkiintoista.”
”Aiot siis kalastaa tätä varpaiden näykkijää”, myyjätäti totesi.
”Olen melko varma, että kyseessä on Magikarp”, Kai-setä sanoi. ”Mutta tämä on jotenkin paljon aggressiivisempi ja sen väritys on…”
”Kalastus voisi tehdä meillekin hyvää”, vaaleahiuksinen setä sanoi ja katsoi mammaa merkitsevästi. ”Kissasi varmaan ilahtuisivat tuoreesta kalasta. Se tekisi niiden turkeillekin hyvää.”
Yorun yllätykseksi mamma nyökkäsi. ”Minulla ei kyllä ole onkea.”
”Kyllä sellainen löytyy”, myyjätäti vakuutti auttavaisesti. Sen jälkeen tämä ottikin mammaa käsivarresta ja johdatti mamman siihen osaa kauppaa, joka myi kaikenlaista kalastukseen liittyvää härpäkettä, kuten sinikuorisia poképalloja ja onkivapoja. Kai-setä valitsi itselleen tuliterän, kiiltävän kapistuksen, kun taas mamma osti vanhemman näköisen. Vaaleahiuksinen setä otti sen joka ei ollut vanhin muttei uusinkaan malli. Mamma maksoi ostoksensa ja me lähdimme. Kai-setä otti mukaansa myös läjän sinikuorisia poképalloja. Mihinkähän hän aikoi niitä käyttää?

”Minä kun en usko, että kyseessä on mikään pieni ja vaaraton pokémon”, muuan vanha kalamies, jolla oli valkoinen parta, totesi. Kalamies haisi pahalta!
”Kyllä sen on oltava joku vähän isompi ilkiö”, haiseva kalamies mörisi.
”Eiköhän isompi kaveri olisi jo napsinut mukaansa uimareiden varpaita…” Kai-setä totesi hieman pisteliäästi.
”Kas hengenpelastaja pojuhan se sieltä tulee”, haiseva kalamies totesi, eikä Yoru ole varma siitä, oliko tuo kiltti toteamus.
”Herra Mizuno”, Kai-setä sanoi, tosin ei kovin iloisesti. ”Oletteko menossa kalastamaan?”
”Sinnepä sitä”, herra Mizuno, tuo pahan hajuinen kalamies sanoi. ”Minne nuori Kai on tuolla konkkaronkalla menossa? Et suinkaan kalaan?”
”Sinnepä sinne”, Kai-setä sanoi ja Yorusta Kai-setä kuulosti ärsyyntyneeltä.
”Ja miten aiot saada Rhyhornin mukaan? Sen painohan upottaisi koko paatin”, mies huomautti inhottava kiilto silmissään.
”Rhydo ei tulekaan mukaan”, mamma töksäytti. ”Se saa jäädä rannalle.”
”Että jättäisit pokémonisi yksikseen?” Haiseva kalamies kyseli ja katsoi mammaa pitkään. ”Millainen kouluttaja sinä oikein olet nuori mies?”
”Onkos Miwaski poikia?” Sora kyseli hämmentyneenä.
”Mamma on tyttö!” Yoru raakkui.
”En minä sitä yksin jätä”, mamma murahti. ”Rigel jääköön myös. Ulkoilma tekee kummallekin hyvää.”
Siihen haiseva kalamies vain pyöritteli silmiään. ”Että tätä nykyajan nuorisoa…”
”Sano minun sanoneeni, nuori Kai”, kalamies jatkoi oitis. ”Kyllä tämän hälyn on aiheuttanut jokin isompi otus, ja minä nappaan sen.”

”Saathan sinä yrittää”, Kai-setä mutisi pienellä äänellä ja huokaisi haisevan kalamiehen mentyä. ”Tapasitte juuri Azuran isän.”
”Mukava heppu”, mamma sanoi kyynisesti.
”Todella”, Kai-setä huokaisi. Sen jälkeen ei kukaan sanonut mitään, mutta Sora hyräili jotakin hassua liidellessään.
”Se on meidän Shamrockin ötököiden oma sävellys”, Sora lisäsi nähdessään Yorun tuijotuksen.
”Saanko minä oikeasti jäädä rannalle?” Rhydo-setä kyseli Rigeliltä.
”Kai sä saat, kun Miwa niin sanoi”, Nidorino totesi. Rhydo-setä katsoi edessä kävelevää mammaa varovasti.
”Ei mamma pure!” Yoru vakuutti. Mamma sai kävellä jonkin aikaa kellertävällä rantahietikolla ennen kuin Kai-setä löysi veneen. Se oli harmaa eikä Yorun mielestä kummoinen, siinä oli airot mukana ja siihen mahtui matkustajia, mutta tuskin montaa.
”Purtemme”, Kai-setä sanoi, joskin hieman nolona. Vene oli hinattu jonkin matkaa rantavedestä poispäin. Mitenköhän se saataisiin vesille?
”Katsotaanpa sitä paattia”, Rigel totesi. Rigel katsoikin paattia hyvän tovin ennen kuin alkoi puskea sitä eteenpäin hiekalla. Hetken se vei, mutta paatti pääsi kuin pääsikin veteen.
”Kiitos, Rigel”, mamma sanoi ja taputti Nidorinoa korvien välistä.
”Menkäähän siitä”, Rigel murisi vastaukseksi. Yoru ei kuitenkaan usko, että Rigel olisi pahalla tuulella, muuten se saisi olla aina. Kai-setä kävi ensimmäisenä paattiin, mamma seurasi ja istui jonnekin, missä ei joutuisi välttämättä istumaan kenenkään viereen, joten mamma ahtautui nurkkaan ja nojasi paatin reunaan. Sora istahti myös paatin kaiteelle lepäämään ja katsoi mammaa tutkivasti.
”Ei, kyllä Miwaski on ehta tyttö”, Sora totesi hetken kuluttua. Vaaleahiuksinen setä istui Kai-sedän lähelle, sillä nämä alkoivat meloa venettä yhteistuumin, kun taas mamma katsoi merelle jotenkin kaukaisena.
”Mamma?” Yoru kyseli. ”Mamma, onko jokin hätänä?” Mutta mamma tuskin kuulikaan Yorua.
Kun oltiin soudettu jonkin matkaa Kai-setä ja vaaleahiuksinen setä päättivät että on aika laskea pokémonit palloistaan ja antaa niiden tarkkailla merta. Vaaleahiuksinen setä päästi poképallosta sinisen, piikikkään pallokalan, jollaista Yoru ei ollut ennen nähnyt.
”Masa, katselisitko, löytyykö rantavesistä jotain ihmeellistä?” Vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Joku pokémon on näykkinyt uimareiden jalkoja ja yritämme nyt keksiä, että mikä. Ilmoitatkos jos näet jotain epäilyttävää?”
”Tokihan!” Pallokala sanoi ja pulahti pinnan alle.

Jännää!

Kai-setä puolestaan päästi poképallosta ulos valkoisen lintupokémonin, jolla oli mustat tihrusilmät. Heti kun pokémon pääsi ulos pallostaan se lensi pari kierrosta yläpuolellamme ja sitten, ilman mitään varoitusta, syöksyi nokka isku valmiina kohti mammaa.
”Jaahas”, Sora totesi ja räpytteli hetken siipiään, kunnes pääsi kohoamaan ilmaan, perhonen jotenkin kääntyi ilmassa, ollessaan törmäyskurssilla tihrusilmäisen linnun kanssa ja pysäytti tämän aikeet, käännyttämällä tämän kannoiltaan.
”Mikäs on neitokaisen ongelma?” Sora kyseli.
”Minä en tykkää tuosta tytöstä!” Tihrusilmäinen pokémon sanoi. ”Hän on tyhmä! Kai ei takuulla tykkää hänestä!”
Nyt Yorua suututti! Miksi tuo tihrusilmä haukkui mammaa tyhmäksi? Eihän tuo edes tuntenut mammaa! Yoru ei yleensä suuttunut, mutta kukaan ei saa haukkua Yorun rakasta mammaa! Niinpä Yoru pyrähti lentoon, sanoakseen tihrusilmälle suorat sanat! Mutta sitten ilkeä tuulenpuuska oli paiskata Yorun kohti tuota tihrusilmää, mutta onneksi Yoru sai jotenkin tasapainon korjattua eikä lämähtänytkään päin tihrusilmää.
”Ei mamma ole tyhmä!” Yoru raakkui. ”Sinun täytyy olla, jos kerran haukut toisia!”
”Sinä puolestasi olet lentokyvytön mammari!” Tihrusilmä pisti takaisin. Yorun silmiä alkoi heti kirvellä. Yoru kyllä tiesi, että se oli heikko eikä kelvannut mihinkään.

Siksihän ensimmäinen mamma oli hylännyt Yorun. Yorulla ei edes ollut nimeä, Yoru oli vain pahan ilman lintu.

”Alkaa jo riittää tuo”, Sora pisti väliin ja asettui Yorun eteen, ihan kuin olisi ollut isoveli Splinter. Sitten Sora löyhytteli suuria jäänsinisiä siipiään kohti tihrusilmäistä lokkia, ilmavirta saikin lokin vaappumaan.
”Minä lyön sinua wing attackillä!” Lokki uhosi. ”Se yleensä hoitelee ötökät!”
”Et sää minuun osu”, Sora vakuutti tyynesti.
”Osunpas!” Lokki uhosi, mutta ennen kuin se ehtikään tehdä mitään, Kai-setä kutsui sitä.
”Tama, tule tänne!”
Lokki katsahti meitä vielä kerran, Yoru ei oikein osaa selittää miten, mutta Yoru on melko varma, ettei kyseessä ollut ystävyydenosoitus. Lokki palasi Kai-sedän luo, ja istui mukavasti tämän hartialle, Yorukin istui, mutta mamman hartialle. Yorusta tuntui jotenkin pahalta. Yoru oli arka eikä osannut mitään, Yoru ei ollut edes vahva kuten Sora. Mitä hyötyä Yorusta oli? Yoru painautui vasten mamman poskea, sellainen auttoi yleensä. Mamma silitteli Yorun poskea, ikään kuin olisi tiennyt, että Yoru kaipasi sitä.
”Mammari”, tihrusilmäinen lokki kuiskasi.
”Annahan olla, Tama”, Kai-setä torui sitä. ”Olen pahoillani, joskus Tama on hieman mustasukkainen…”
”Eipä tuo mitään”, mamma sanoi poissaolevasti. Olikohan mammakin surullinen?

Yorun täytyi kasvaa nopeasti vahvaksi, täytyi! Sitten mamma voisi olla Yorusta ylpeä!

Pian tämän jälkeen mamma ja vaaleahiuksinen setä alkoivat onkia.
”Tänään syödäänkin kalaa!”, vaaleahiuksinen setä intoili.
”Täällä on kieltämättä aika hyvät apajat”, Kai-setä myönsi ja kuulosti tyytyväiseltä tarkkaillessaan omaa onkeaan. Tama-tihrusilmä lenteli taivaalla tyytyväisenä, Sora ei halunnut mennä mokoman lähellekään vaan lenteli veneen tuntumassa. Yorukin halusi lennellä, vaikkei ollutkaan vielä yhtä hyvä kuin isoveli Splinter. Yoru ei menisi kauas mammasta, Yoru vain veryttelisi siipiä vähän.

Niinpä Yorukin lensi ja vaappui tuulessa.
”Varovasti!” Mamma kehotti. Yoru yritti olla varovainen, Yoru tiesi, etteivät siivet kantaneet vielä yhtä hyvin kuin tihrusilmäisen lokin valkeat ja kapeat siivet.
”Se teissä Murkroweissa onkin vikana”, tihrusilmä oli yhtäkkiä Yorun vieressä. ”Te olette niin tavattoman heikkoja.”
”Emmepä ole!” Yoru pisti vastaan, vaikka Yoru oikeasti tiesikin, että oli heikko.
”Olettepas!”, tihrusilmä-Tama vaakkui. ”Minä pystyisin voittamaan sinut yhdellä iskulla!”
”Etkä pysty!” Yoru huudahti. Mutta sitä Yorun ei kai olisi pitänyt sanoa, sillä pian Yorua paukutettiin siivillä. Isku teki kipeää, mutta Yoru ei antanut Yorun itkeä. Yoru ei itkisi tuollaisen nähden, ei itkisi! Vaikka isku olikin voimakas ja oli saanut Yorun ruumiin vapisemaan kivusta, Yoru ei itkenyt. Kyllä Yorukin osasi olla vahva!
”Siitäs sait, tyhmä!” Tihrusilmä-Tama ilkkui. Se katsoi Yorua, kuin olisi tiennyt, ettei Yoru voisi tehdä mitään. Mutta siinä se oli väärässä. Yoru liihotti hiljaa takaisin veneelle päin.
”Arvasinhan minä!” Tihrusilmä-Tama rääkäisi. ”Pelkuri!”

Mutta ei Yoru pelkuri ollut.

Kun Yoru oli jo melkein veneellä, Yoru kääntyi yllättäen ja rääkäisi niin kovaa kuin osasi. Tihrusilmä-Tama säpsähti ja Yorun Astonish-isku osu ja upposi. Siitäs sai!
”Sinä olet ihan tyhmä!” Tama huusi toivuttuaan iskusta.
”Itse olet, jos nimittelet muita!” Yoru rääkäisi takaisin. Sitten Yoru sukelsi vesirajan ylle.
”Sinä et ikinä pysty voittamaan minua, pelkuri!” Lokki rääkyi Yorun perään. ”Minä olen paljon vahvempi kuin sinä!”
Sehän nähdään, niin Yoru ajatteli. Jos Yoru joutuisi joskus ottelemaan tuota ilkiötä vastaan, Yoru ei aikoisi hävitä!

Sitten jokin tuli, melkein kuin varjo oli ilmestynyt Yorun alle, mutta se ei ollut Yorun oma varjo, sillä se tuli veden alta. Sitten joku läiskäytti vettä. Jokin näykkäisi Yorua pyrstöstä.

Yoru rääkäisi.

Miwa

Yorun rääkyminen ei tullut yllätyksenä, korppi oli nähtävästi riitaantunut Kain lokin kanssa. Se ei kuulemma ollut yllätys, sillä Tama-niminen Wingull ei juuri tullut toimeen muiden pokémonien kanssa. Ainoa mikä tuli yllätyksenä, oli Yorun reaktio, yleensä se liisi aina kyynelsilmin luokseni, jos muut olivat sille ilkeitä, vaan nytpä ei. Se oli jopa puolustanut itseään.
”Niin ne lapset kai sitten kasvavat”, minä huokaisin ja katsahdin reunalla kaikessa rauhassa istuskelevaa Soraa.
”Vivih”, se äännähti ja haukotteli. Haukottelu loppui lyhyeen, kun kuulimme Yorun rääkäisevän, se lennähti salamana vesirajasta takaisin veneeseen ja painautui täristen syliini.
”Murkroh”, Yoru niiskutti. Ehkä se oli silti pikku korppivauvani. Silittelin sen päätä, löystyttäen hieman otettani ongesta – juuri nyt kala ei syönyt.
”Ei mitään hätää, Yoru”, rauhoittelin korppia. ”Kaikki on ihan hyvin.”
”Mikähän sen nyt noin säikäytti?” Stalkkeri mietti.
”Jaa-a”, minä vastasin. Olihan Yoru toki hieman pelokas mutta on vaikea sanoa mitä pieni korppi oli näinkin kovasti säikähtänyt.

Kalaa oli tullut suhteellisen paljon, vaikka useimmat niistä olivatkin pelkkiä sinttejä, stalkkeri Eiji tuntui saavan koukkuunsa komeita vonkaleita. Tämän siitä saa, kun hankkii juuri sen halvimman ongen. Vaikka Ayamen takiahan täällä oikeastaan ollaan. Ayame on niin onnettoman laiha, että kalan rasva tekisi sille hyvää – vaikka minulla olikin inhottava tunne siitä, ettei saukko ottaisi ruokaa vastaan.
”Otahan kiinni, Yoru”, maanittelin korppia. Sintit olivat sinttejä, mutta niitä tuli koko ajan lisää, joten kaipa korppivauvalle liikenisi yksi. Yoru katsoi minua uteliaana, mutta tajusi pian mitä ajoin takaa. Korppi näytti unohtavan säikähdyksensä hetkeksi ja räpytteli siipiään. Pian korppi oli jo ilmassa ja odotti tulevaa herkkupalaa. Heitin makrillin kohti korpin avonaista nokkaa, mutta ennen kuin Yoru ehti ottaa kalan kiinni, valkoinen viuhahdus nappasi kalan Yorun nokan edestä. Valkoinen viuhahdus istui tyytyväisesti nyhverö Kain olalle ja mutusti saalistaan häijy kiilto tihrusilmissään.
”Tama, tuo ei ollut kilttiä”, Nyhverö-Kai torui pokémoniaan. ”Pyydäpä anteeksi.” Mutta lokki nosti nokkansa pystyyn ja kääntyi selin Yoruun, mikä kieli aika hyvin siitä, ettei lokilla ollut aikomustakaan totella. Syötyään se alkoi heti kiehnätä kouluttajansa poskea vasten, mutta Kai ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä. Kaivoin Yorulle uuden makrillin mutustettavaksi, mutta tällä kertaa varoin visusti heittämästä kalaa Yorulle, kuka tietää vaikka tuo lokin kutale varastaisi senkin toisen nokan edestä. Annoin kalan Yorulle joka sitten otti makupalan siipiensä väliin ja alkoi mutustella sitä.

Hetken ajan oli aivan rauhallista ja saatoimme kaikki palata takaisin omien juttujemme pariin, minä tartuin tietenkin onkivapaan, Sora ja Yoru päättivät kaiketi harjoitella lentämistä yhdessä, sillä nuo lähtivät yhteistuumin lentoon. Kai pisti kiusankappaleensa poképalloon ja jatkoi häirikkönsä metsästämistä samalla sanaillen mukavia stalkkeri Eijin kanssa. Kalastaminen oli suoraan sanoen tylsää puuhaa, eikä siinä juuri voisi odotella ihmeempiä tapahtuvan, kunnes yhtäkkiä huomaat jonkin nykäisevän vapaasi. Olihan tässä ajassa ongittu, jos mitä, mutta tämä vonkale tuntui jotenkin erilaiselta. Se painoi jonkin verran enemmän kuin onkimani sintit ja jotenkin tuntui, että vonkale oli ottanut syötistä tukevammin kiinni. Kelasin hitaasti siimaa sisään ja nostin onkea hieman. Olin näkevinäni häivähdyksen jostakin, mikä näytti pyrstöltä – vaaleanpunaiselta pyrstöltä.
Olinko saanut syöttiini vahingossa pokémonin?

No sitä ei tarvinnut kauaa ihmetellä, sillä yhdellä nykäisyllä mokoma fisu päästi itsensä irti sellaisella voimalla, että ongen siima ennätti jotenkin paiskautua keskelle kasvojani.
”Mikä hemmetti se oli?” Ihmettelin ääneen. Farssi ei ollut jäänyt keltään huomaamatta, ilmeisesti kaikki tällä paatilla olivat jokseenkin tylsistyneitä puuhiinsa.
”Mitä tapahtui?” Stalkkeri-Eiji halusi tietää.
”Kala piti omaa kivaa”, minä vastasin. Kai, tuo nyhverö sen sijaan näytti miettivältä. Ennen kuin ehdin kysyä, mikä mätti, vedestä kuului loiskahdus ja kun me kaikki kolme katsoimme reunan yli, näimme vedessä stalkkeri Eijin pokémonin. Piikikkään pallokalan nimittäin.
”Qwill! Fish, fish!” Mokoma äännehti, ikään kuin, sillä olisi ollut tärkeätäkin asiaa.
”Masa on nähnyt jotain”, Stalkkeri-Eiji tulkkasi. Mutta ennen kuin saimme selville mitä, jokin hämmästyttävän vaaleanpunainen otus ilmaantui vedestä ja puski pallokalaa kauemmaksi ja painui sitten veden alle.
”Masa, hyppää!” Eiji käski pokémoniaan, ja pallokalahan hyppäsi, vettä pärskäyttäen suoraan kouluttajansa syliin, sellaisella voimalla, että kaatoi kouluttajansa paatin kannelle pitkin pituuttaan. Mokoma räminä oli varmaan niin kuuluva että herätti yläpuolella lentelevien Soran ja Yorun huomion, joten ne laskeutuivat ja istahtivat paatin kaiteelle.
”Mikä ihme se äskeinen oli?” Minä kysyin. ”Joku pokémonko?”
”Luultavasti”, Kai vastasi. ”Jotkut kalastajat ovat kertoneet, että heitä kiusaa eräs vaaleanpunainen pokémon, jolla on tapana joko näykkiä siimoja tai tarttua syöttiin mutta sitten karata siitä.”
”Onko se siis joku trolli?” Minä kysyin.
”Siltähän se vaikuttaisi”, Kai mutisi. ”Mutta minkälainen vaaleanpunainen vesipokémon pystyisi tällaiseen? Corsolat eivät nyt ainakaan, eikä se ihan kuulosta Luvdiscienkään käytökseltä. Ehkä Gorebyss?”
”Tai ei sittenkään, sen paino ei sallisi sitä nostettavan, siima katkeaisi”, Kai jatkoi mietintöjään. Tällä välin stalkkeri Eiji oli kutsunut pallokalansa takaisin poképalloonsa ja kammennut ylös paatin pohjalta.
”No mikä tahansa se onkin, se on kolmenkymmenen prosentin todennäköisyydellä saanut myrkytyksen”, Poika sanoi. ”Masalla on ominaisuutena poison point.”

Jaahas.

Menin Soran ja Yorun luo, nuo katsoivat veteen hyvin keskittyneinä, kuin yrittääkseen selvittää mistä tässä oli kysymys. Minäkin päädyin katsomaan veteen, oikeastaan tylsyyttäni. Tuo Kai taisi olla joku meribiologi tai vastaava, enkä usko minun auttavan asioita, eihän minulla edes ole vesipokémonia. Ayame ei varsinaisesti ollut minun, joten sitä ei laskettu. Hetken veteen katsottuani huomasin pinnan alla liikettä. Siellä ui jokin, ja se jokin kiersi venettä.
”No mikä tahansa se onkin, se kiertää venettä”, totesin kovaan ääneen. En uskonut sen olevan kovin iso, eihän se ollut ongittuna painanutkaan paljon mitään. Kai tuli hetimiten vierelleni kaiteen äärelle katsomaan näkyä uivasta kalasta, joka ui pinnan alla.
”Onko se Magikarp?”, poika ihmetteli. ”Eihän se voi olla. Ei niillä ole voimia uida, ne menevät vain sinne, minne virta kuljettaa.”
”No minusta kyllä näyttää, että tuo ui ihan itse”, sanoin hieman sarkastisesti.
”Tuo ei kyllä ole yhtä iso kuin vaikka Alomomola”, paikalle hiippaillut stalkkerikin totesi. ”Se voisi myös olla Feebas.”
”Tuo on kyllä vähän isompi”, Kai huomautti. ”Vähän solakampi myös.”
”No miksei se sitten voisi olla karppi?” Minä kysyin.
”Ne eivät normaalisti käyttäydy näin”, Kai kertoi. ”Yleensä ne ovat varsin välinpitämättömiä, aggressiivisuus on enemmänkin niiden kehitysmuodon luonteen piirteitä…”

Pouk.

Huomaamattamme karppi, kala tai mikä hyvänsä se olikin, oli kadonnut jonnekin.
”Se luultavasti sukelsi syvemmälle”, Kai teorioi.

Pouk.

”Mikä tuo ääni on?” Eiji kysyi yhtäkkiä. Kuuntelimme hetken hiljaa, mistä moinen poukkiminen kuului. Se tuli suoraan altamme.
”Törmäileekö se veneen pohjaan?” Eiji mietti. ”Miksi ihmeessä?”
”No tuota, joskus Gyaradoksilla on tapana kaataa laivoja suutuspäissään”, Kai selitti mietteliäänä.
”Mutta eivätkö ne ole aina suutuspäissään?” Eiji kyseli.
”Noo, kyllä”, Kai myönsi. ”Mutta jos kyseessä tosiaan on Magikarp, meillä ei ole syytä huoleen. Haluaisin saada sen tuolta, joka tapauksessa.”
Siinäpä sitten yrität. Minulla ei ollut hajuakaan miten mokoman kalan saisi nostettua ylös, eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnostanut. Jos kyseessä olisi pieni pokémon, mitä vaaraa siitä olisi? Tokihan se näykki uimareita varpaista ja kiusasi kalastajia, mutta eihän siitä muuta vaaraa ollut. Toisaalta se saattaisi karkottaa turisteja, mutta mitäpä minä siitä välittäisin?

Pouk!

Höhlä kala, luuliko se oikeasti saavansa tämän paatin nurin kurin?

Joskus minulle on sanottu: Älä manaa kohtaloa. Mutta kohtalon manaaminen on kivaa, varsinkin silloin kun ei tiedä manaavansa kohtaloa. Mitenkä minä nyt olisin voinut tietää, että kun kukaan ei katsonut minne tämä kirottu on menossa? Niin siinä kuitenkin kävi, että Kai ja Stalkkeri-Eiji tutkivat niin hanakasti vettä, ettei kumpikaan katsonut minne laiva oli matkalla. Sitten yhtäkkiä tapahtui humpsis ja Miwa yli laidan. Kuului vain kolaus ja paatti tärähti. Sitten sitä mentiin yli laidan, jo ennen kuin ehdin edes tajuta mitä tapahtui.

Niin Miwa, ei saa manata kohtaloa tai käy näinkin hassusti, että sinä uimataidoton ressu joudut veden varaan ja uppoat kuin alasin. Meri vesi oli hyytävää, ja se taisikin olla ensikosketukseni meriveteen, eihän missään Aurora Townissa merivettä ollut. Se on sinänsä hassua, sillä mieleeni muistui jostakin kumman syystä jotakin. En tiedä mistä moinen ajatus mahtoi tulla, mutta olin muistavinani jotain, jostakin. Siitä että oli ollut hyytävän kylmä ja lunta – mutta ehkä kaikki tämä johtui jostakin shokista. En kyllä tajunnut hukkuvani, mutta tajuavatkohan hukkuvat yleensäkään hukkuvansa? Olin kuullut, että kaikista keinoista heittää veivinsä, oli hukkuminen kaikista rauhallisin.
”Se on ihan kuin nukahtaisi”, oli joku sanonut joskus jossakin. Mutta kukahan sen oli sanonut? Niin, en muista.

Jokin molskahti veteen perässäni, molskahdus kuulosti kumealta, vaimealta. Ehkä joku toinenkin oli molskahtanut veteen? Se jokin muistutti kovasti jättikokoista pääsiäismunaa, ehkä mieleni tai näköni teki tepposia hapen puutteen takia…

Sitten yhtäkkiä jokin nyki minua käsivarresta. Tässä vaiheessa vesi kohisi korvissani sen verran äänekkäästi, että tuskin huomasinkaan moista. Sitten lopulta tunsin jonkun läimäisevän kasvojani. Läimäisystä johtuva jomotus sai minut heräämään jonkun verran. Minua kummastutti se näky joka minua kohtasi, saatuani silmäni auki jonkin verran. Tumma silmäpari tuijotti minua tuimasti. Sen naama oli niin lähellä, etten oikein tiennyt mikä se oli, kovasti sininen kuitenkin. Se kiskoi minua ylöspäin, mutta varsin pian minulle selvisi, että jokin yritti puolestaan nykiä minua alaspäin. Nykiminen ei ollut kuitenkaan kovin voimakasta, heikkoa suorastaan, joten yksi kunnon potku jalallani sai nykimisen taukoamaan ja tämän sinisen vetämään minut pinnalle.

Haukoin henkeä hetken ja yritin päästä ajan tasalle tapahtumista. Paatti näytti olevan kunnossa, mutta olin jotenkin päätynyt veteen. Tämä sininen öh… vesikaniini – jonkinmoinen pitkäkorvainen ja varsin pääsiäismunan näköinen kaniini oli näköjään vetänyt minut pinnalle, sen käden tyngät näyttivät olevan aika lyhyet, joten en oikein ymmärtänyt miten se pystyi tukemaan minua niin, täällä pinnassa, etten vajonnut alas ankkurin tavoin.
”Hyvin tehty, Azuma!” Kuulin Kain äänen huutavan paatilta päin. Sitten tunsin liikkuvani, tai no Azuma-vesikaniinin tuuppimana kohti venettä.
”K-Karp!” Se murahteli.
”Kyllä, kyllä”, vastailin. ”Mennään, mennään…”
”Azuh?” Vesikaniini sanoi ja kurkki minua hieman kummeksuen. Sen ääni ei ollut läheskään yhtä syvä kuin äsken kuulemani ääni.
”Outoa”, minä mutisin, kunnes joku päätti olla niinkin ystävällinen ja alkaa pärskiä vettä päin näköä.
”Oletkos pärskimättä”, minä murisin sille, mutta vastaukseksi sain vain tällin päin naamaa.

Niljakkaan vaaleanpunaisen tällin.

Se oli jonkin moinen karppi, jonka vaaleanpunaiset suomut kimalsivat auringossa sen molskahtaessa veden pinnalle ja sitten taas takaisin mereen.
”Mikähän sen ongelma oli?” Minä pohdin, kun se jo taas päätti siunata minua visiitillään. Karppi ponkaisi ylös vedestä ja tarrasi leuoillaan nenästäni.
”Ghei!” Minä huusin sille. ”Bäästä irti dedästäni dai buuten!” Mutta karppi vain mulkaisi minua ärtyneesti eikä tehnyt elettäkään päästääkseen irti nokastani.
”Vivih!” Sora äännähti liihottaessaan paikalle, varmaan katsoakseen mikä täällä maksoi. Tullessaan sininen perhonen tönäisi karppia niin, että sen löyhä ote nenästäni irtosi ja kala molskahti takaisin veteen.
”Kiitoksia, Sora”, henkäisin ja hieroin toisella kädelläni nenääni. Ei karpin ote ollut mitenkään napakka, mutta olin silti iloinen päästyäni karpista eroon.

Tai niin luulin.

Karppi ei suinkaan ollut luovuttanut, vaan ponkaisi taas kerran vedestä puskeakseen Soraa – varmaankin kostoksi perhosen väliin tulosta. Sora kuitenkin väisti iskun varsin ketterästi ja vastasi hyökkäykseen lähettämällä karpin suuntaan kellanoransseja itiöitä, jotka osuivat ja upposivat. Vaan eivät tehonneet. Käsitykseni mukaan kyseessä oli Stun Spore-niminen hyökkäys, jonka oli tarkoitus halvaannuttaa vastustaja. Se ei toki aina tehonnut, mutta oliko itiöiden sitten tarkoitus upota kohteen ihoon ja kadota tyystin?

Karppi jatkoi hyökkäystään, siis Soran puskemista, eikä Sora jäänyt katselemaan sen yrityksiä. Karpin hyökätessä uudestaan, Sora näykkäisi sitä sen viiksistä – kyllä vain, karpilla oli hailakan vaaleanpunaiset viikset.
”K-Karp!” Karppi murahti ja putosi loiskahtaen veteen.
”Hyvä, Sora”, kehuin perhosta. ”Ehkä se oppii tuosta.”
Vaan, kun ei. Karppi oli näyttänyt ottaneen elämän tehtäväkseen kimppuumme hyökkäilyn – vaikkei se juuri muuta osannut kuin puskea. Tähän iskuun Sora vastasi samanlaisella iskulla, mutta osuessaan karppiin, perhonen sylkikin suustaan tahmeaa valkoista rihmaa ja kiesi sitä karpin ympärille pistäen sen niin mukavaan pakettiin, ettei karppi päässyt liikauttamaan eväänsäkään. Se jäi veden pinnalle kellumaan rihmapaketissa.

Jokin osui minua kipeästi päähän, jokin joka oli tullut paatin suunnalta, käännyin katsomaan siihen suuntaan oikein vihaisesti, sillä minä en arvostanut maalitauluksi joutumista.
”Pyydystä se tuohon!” Kai huusi. Katsoin hämmästyneesti veden pinnalle tipahtanutta esinettä, poképallohan se oli. No jos tuo oli Kain yritys napata tuo karppi, se oli varsin huono, kun osuikin ihan väärään tyyppiin. Poimin kuitenkin meren vihreän pallon veden pinnalta ja katsoin rihmapaketissa murisevaa karppia. Ei kai sitä voisi tuohonkaan jättää.

Niinpä heitin sitä poképallolla ja olin melko varma siitä, ettei mokoma suostuisi jäämään sinne. Mutta olin näköjään väärässä, sillä pyörittyään veden pinnassa kolmisen kertaa, pallo jäi paikoilleen kellumaan.
”Sora, viitsitkö tehdä String shotin?” Kyselin perhoselta ja se nyökäytti päätään. Sora sylkäisi suustaan valkeaa rihmaa ja sai sen avulla kalastettua poképallon vedestä.
”Viepä se nyt paattiin, ja pudota tuon nyhverön päähän”, minä neuvoin. Sora katsoi minua hetken kummeksuen mutta lähti sitten pallo rihmassaan tukevasti roikkuen.

Paatille päästyäni Stalkkeri-Eiji heitti veteen jonkin, etäisesti koin syömää pelastusrengasta muistuttavan esineen ja käski minun tarttua siihen. Katsoin poikaa pitkään, luuliko hän tosiaankin minun tarttuvan tuohon? Jos vesi olisi ollut lämpimämpää, olisin jäänyt mulkoilemaan rengasta pidempään, mutta koska minulla alkoi olla vilu en voinut jäädä siihen pitkäksi aikaa, joten annoin mokoman stalkkerin hinata itseni takaisin veneeseen. Juuri parahiksi Sora sattui vielä pudottamaan kantamansa poképallon nyhverö Kain päähän, mikä tuntui varsin oikeuden mukaiselta. Pallon kolahtaessa kannelle, vaaleanpunainen karppi ilmestyi siihen sätkimään ja mulkoili kaikkia kannella olevia vihaisesti. Se kaiketi oletti pääsevänsä helposti karkuun porskuttamalla tarpeeksi lähelle paatin reunaa, joten karppi yritti loikata reunan yli, mutta loikkaus ei ollut tarpeeksi korkea, sillä karppi päätyi jotenkin sopivasti syliini sätkimään. Otin karpin ympäriltä tukevan otteen ja kuskasin kalan Kain nähtäväksi. Hänhän tämän oli halunnut pyydystääkin.

”Tässä se nyt olisi”, sanoin hänelle.
”Kas, vaaleanpunainen Magikarp”, Kai ihmetteli ja kumartui lähemmäs, tutkiakseen saaliin. ”Se todellakin on Magikarp ja vielä vaaleanpunainen.”
”Yleensä Magikarpit ovat shiny-väritteisinä keltaisia”, Stalkkeri-Eiji kiirehti kertomaan, ennen kuin ehdin kysyäkään mitään.
”Mikäköhän on aiheuttanut tällaisen värityksen?” Kai pohti. ”Olisiko se altistunut jollekin kemikaalille?”
”Ken tietää”, minä huokaisin. ”Ota se nyt vaan.”
Mutta tähän kalastajamme pudisti päätään. ”En minä. Sinähän sen kiinni otit.”
”Mutta pallo oli sinun”, minä vastustelin, enkä voinut olla lisäämättä: ”Tosi hyvä heitto.”
”M-Minulla on niitä lisää”, Kai kiirehti sanomaan. ”Tahtoisin toki hieman tutkia tätä yksilöä, jos se suinkin sopii, mutta sinä saat kyllä pitää sen.”

Katsoin karppia suu mutrussa ja se vastasi katseeseeni matalalla murinalla.
”K-Karp!”
”Sinä taidatkin olla aika vaikea tapaus”, minä sanoin, muistellessani miten hanakasti karppi oli yrittänyt estää minua pääsemästä veneelle.
”Taidankin kutsua sinua siksi Karaiksi.”

Näin ollen karpista tuli Karai. Yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, mutta toinen oli yhä ratkaisematta. Olimme ilmeisesti jääneet jumiin johonkin riuttaan, emmekä päässeet omin avuin liikkumaan, joten Kai meni kapteenin komeroon katsomaan saisiko yhteyden rannikkovartiostoon tai johonkin. Minä puolestani istuin alas, huopa harteillani ja Karai sylissäni. Yoru näytti itkuiselta liihottaessaan luokseni, mutta se ei tohtinut tulla istumaan tavalliselle paikalleen, olkapäälleni. Kaipa Karain matala murina pelotti sitä. Sora laskeutui korpin viereen ja siinä me odotimme, kun Eiji tarkasteli päivän kalasaalista.

Lopulta apu tuli, mutta Kai ei ollut siitä lainkaan iloinen, sillä auttajaksi paljastui Azuran isäpappa, joka astui venhoon, kuin olisi omistanut sen.
”No nuori Kai”, ukko sitten virnuili. ”Näin siinä käy, kun kokematon lähtee kaloja narraamaan.”
Kai näytti siltä kuin olisi halunnut huitaista ukkoa.
”Vai oliko tämän takana se uimareita kiusannut pokémon?” Mies kyseli sarkastisesti. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli Azuran isä, Azuran joka ei ollut ainakaan minun nähteni pilkannut muita tällä tavoin.
”No me ainakin löysimme sen”, Kai murahti.
Siihenkös ukko nauroi ja makeasti nauroikin. ”Vai löysitte? No mikä se oli?”
”Magikarp”, Kai sanoi yksinkertaisesti.
”No mutta nuori Kai, sinun vesipokémonien asiantuntijana luulisi tietävän, etteivät Magikarpit pysty muuhun kuin uimaan virran mukana, ei niillä ole evissään tarvittavaa voimaa kiusatakseen uimareita, saati sitten leuoissaan! Eivätkä Magikarpit edes ole vaaleanpunaisia. Oletko varma, ettei kyseessä ollut vauhkoontunut Luvdisc?”
Tässä vaiheessa olin kurkkuani myöten täynnä tämän kaikkitietävän ukon kommentteja, etten voinut itselleni mitään. Viskasin Karain ukkoa kohti, ja mitäpä Karai tekikään? Se otti kiinni ukon konkkanokasta ja jäi siihen ukkoa mulkoilemaan.
”Mikäs tämä sitten on?” Minä kysyin. ”Karpin kontit sentään!”

Ukon hämmästynyt ilme oli vertaansa vailla, hänen tuijottaessaan Karaita, joka todellakin oli Magikarp ja varsin vaaleanpunainen yksilö.
”Mutta eihän…” Ukko puolustautui. ”Eihän tämä nyt voi olla…”
”Mutta kun on”, Kai ennätti sanomaan. ”Näettehän sen omin silmin?” Ja täytyy sanoa, noita sanoja lausuessaan Kai ei vaikuttanutkaan tavanomaiselta nyhveröltä, vaan varsin itsevarmalta kaverilta.

Kutsuin lopulta Karain takaisin palloonsa ja jäin tuijottamaan näkyä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että nyhverö on nyhverö vaikka voissa paistaisi, nyhveröstä voi toki tulla jotain muuta, mutta se veisi aikaa. Kuitenkin Kai joka oli vasta muutamia päiviä sitten osoittautunut minun silmissäni nyhveröksi vailla vertaa, lateli nyt itsevarmasti kommentteja päin herra Mizunon naamaa.
”Kaissa on tyyliä vai mitä?” Stalkkeri-Eiji virnuili.
”Ai sinä olet sitä sorttia”, heitin takaisin.
”En sitä tarkoittanut”, Eiji sanoi. ”Kaikki ei vain aina ole sitä miltä ensin näyttää.”

Niin. Tuo oli totta, monessakin mielessä. Magikarpit olivat yleensä säyseitä, eivätkä ne juuri piitanneet ihmisistä, mutta Karai ei ollut lauhkea kuten lajitoverinsa, se oli aggressiivinen kuin mikä. Se oli luultavasti kiusannut kaikkia noita kalastajia ja uimareita, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Herra Mizuno tuskin uskoikaan väitettä.
”Ei sitä tarvitsekaan uskoa”, Kai töksäytti. ”Saatte kuitenkin kuskata meidät täältä pois, kun olette tänne asti vaivautuneet.”

Ja niin siinä sovittiin, että herra Mizuno – halusi tai ei, saisi kuskata meidät täältä rantaan, ja palata takaisin muutaman vahvan vesipokémonin kanssa hakemaan jumiin jäänyttä paattia.

Kalasaalis lastattiin herra Mizunon moottoroituun veneeseen tämän puhistessa jotakin tämän päivän nykynuorten huonosta kasvatuksesta.

”Sen siitä saa”, minä naurahdin. Kai kuuli kommenttini ja hymyili, minäkin hymyilin vaikken nähnytkään siinä mitään ideaa. Paitsi ihan vain siksi että minusta oli hauska nähdä herra Mizuno noinkin kettuuntuneena, se oli hänelle aivan oikein.

Kommentit:

Chidori


Luku 24
Vuosien odotuksen jälkeen Karai on viimein virallisesti Miwan tiimin jäsen, mahtavaa! Tämä tapahtuma sattuikin sopivaan väliin, sillä mikä olisikaan parempi tapa esitellä murhaajakarppi kuin kirjoittaa oma versiointi Tappajahaista? Leffaa en ole itse katsonut vuosikausiin, mutta pienen briiffin jälkeen voin kuitenkin todeta, että antamasi kriteerit mukailevat elokuvan juonta ja muita elementtejä sopivissa määrin. Kuten jo hoitajakirjassa mainitsit, varpaiden näykkiminen ei todennäköisesti aiheuta tarpeeksi pelkoa, jotta tämä Tappajahai-versiointi voitaisiin laskea kauhuksi. Trilleristä tämä menee kuitenkin passelisti, sillä näykkijän identiteetti pysyi kauan mysteerinä ja karppi aiheutti toiminnallaan piinaavia tilanteita. Muistaakseni eräs nenännipistelijä-karppi esiintyi aivan ensimmäistä kertaa (joskin hyvin pienessä roolissa) luvussa 6? Olisi ollut ihan hauskaa, jos tässä luvussa Miwa olisi jossain vaiheessa maininnut verenhimoisen karpin tuntuneen etäisesti kumman tutulta. Tai sitten tästä mainittiin, mutta missasin sen!

Moni otus Miwan tiimissä vaikuttaisi tämän luvun perusteella kaipaavan pientä boostia itsetuntoon! Yoru, Odile, Rhydo, Ayame…. Toisaalta Miwa on juuri sopiva kouluttaja tämäntyyppisille pokémoneille, joiden hidasta, mutta asteittaista kehittymistä naisen matkassa on ollut mukava seurata. Yorusta ainakin tulee herttaisen selkeästi ilmi, kuinka paljon tämä välittää kouluttajastaan.


Rigel +0,5lvl +2op, Splinter +0,25lvl +2op, Karai +4lvl +2op, Yoru +3lvl +4op, Sora +2lvl +1op, Rhydo +2op, Candy +0,25lvl +2op, Luna +8op. Rahaa 3x100pd:tä, eli yhteensä 300pd:tä. Lisäksi Karai, Yoru ja Sora saavat eniten esiintyneinä edellä mainittujen palkkioiden päälle yhden extratason sekä oppivat valintasi mukaan joko satunnaisen pimeys- tai sähkötyypin iskun. Bonuspalkkiona vielä kaksi hedelmätorin marjaa, ilmoittele valintasi. Yorun Easter Eggistä paljastuu kruunu-päähineproppi. Luna löytää magost-marjan!

Aurora #22 > Saukko-paran huijaus

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammihelmikuussa 2017.

Ilse

Candy oli ymmällään, olihan se jutellut asiasta Odilelle. Odile oli meistä kaikista se hyveellisin, sen verran minäkin tiesin. Odile oli kyllä kiltti mutta vähän ujo.
”Oikein paljon ujo, jos minulta kysytään”, sanoi Trix. ”Vähän se ottaa päähän, eihän tuo ruoho tee mitään hyödyllistä.”
”Odile sanoo, että varastaminen on väärin!” Candy kitisi. ”Ettei saa varastaa.”
”Ihmiset tekevät kaikenlaista, mitä ei saisi tehdä”, Demetria totesi. Se nappasi Candyä niskavilloista ja asetteli Eeveen pennun etutassujensa väliin. ”Mutta se ei tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja.”
”Mutta eikö ole ilkeää ottaa jotakin toisen omaa?” Candy kysyi, pinkkejä silmiään räpytellen.
”Odile on oikein selittänyt jutun juurta jaksaen”, Trix huokaisi. Mutta Demetria oli kärsivällinen, se alkoi nuolla Eeveen kimaltavaa turkkia ja selitti varsin äidillisesti:
”Joskus ilkeiltä vaikuttavat asiat saavat eri muotoja. Joskus asiat joita pidämme hyvinä paljastuvatkin pahoiksi. Sellaista on elämä.”
”Ilkeät asiat voivatkin olla hyviä ja hyvät pahoja?” Candy makusteli sanoja suussaan. ”En ymmärrä!”
”Kyllä sinä joskus tajuat”, Leafeon vakuutti.

Kummallista kyllä ei tämä juttu minun mielestäni vaikuttanut ilkeältä. Se että meidän piti varastaa, oli pahaa? Minusta se ei ollut väärin, varastaminen siis. Ei minusta tuntunut, että olimme tekemässä jotakin väärin. Sitä paitsi se valkoinen Vulpix sanoi, että pelastaisimme jonkun. Jos kerran pelastaisimme jonkun, emmekö me silloin tee hyvää? Ja oliko varastaminen oikeasti jotain tuomittavan hirveää?

Ei, ei se minusta ollut.

”Trix?” Minä kysyin. ”Onko sinusta väärin varastaa? Tai olemmeko me tekemässä väärin?”
Mustaturkkinen kettu katsahti minua ja virnisti.
”No onko se sinusta väärin?”
”Eeei”, sanoin lopulta. ”En tiedä miksi, mutta minusta ei tunnu väärältä.”
”Se on tyyppikysymys”, Zorua vastasi. ”Me olemme pimeys-tyypin pokémoneja, sinä ja minä. Ja Yoru. Ehkäpä sen vuoksi meidän ajatusmaailmamme eroaa muista.”
”Mutta Yoru ei ole puolesta eikä vastaan”, minä totesin. Sehän vain itkeä parkui melkein kaiken ajastaan.
”Yoru on vielä niin pieni”, Trix sanoi, katsoessaan takapenkillä istuskelevaa vaaleahiuksista äitiä. Yoru istui äidin olalla ja värisi.
”Y-Yorun on pakko yrittää”, korppi raakkui hiljaa.
”Mutta syystä tai toisesta se tykkää Miwasta, ja minusta näyttää siltä, että se yrittää parhaansa Miwan takia.”

Niin. Jos Yoru ei yritä äidille voi käydä hassusti. Vaikka kyllä kai äiti pärjää.

Sitten äiti otti kaikki muut takaisin poképalloihinsa paitsi minut ja Trixin. Candyä ei otettu mukaan eikä Splinteriä.
”Nytkö mennään?” Minä kysyin. Tiesin ettei äiti ihan ymmärtänyt minua, mutta hän nyökkäsi.

Hii, nyt se alkaa!

Minua vähän jännitti ja vatsaa kouraisi, mutta Trix hymyili minulle rohkaisevasti.
”Tiedättehän nyt varmasti tehtävänne?” Äiti kysyi, kun vielä istuimme vaaleahiuksisen sedän autossa.
”Tiedetään!” Trix sanoi. ”Me livahdetaan takahuoneeseen ja huijataan Buizel seuraamaan!”
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi. ”Pitäkää huolta, ettei teitä nähdä.”
”Yritetään kyllä parhaamme”, Trix vakuutteli ja pökkäisi päällään äidin polvea. ”Mutta ei meistä näkymättömiä voi tulla.”
”Ehkä olisi pitänyt ottaa Lita mukaan”, minä tuumasin.
”Mahtaisiko se pysyä tolkuissaan?” Trix arveli. ”Se oli vähän ulalla lähtiessämme. Siinä Trix oli kuin olikin oikeassa. En ymmärtänyt mikä Litaa vaivasi, yleensä se oli ihan kunnossa mutta tänä aamuna se vain kihersi jotakin katkerista ajatuksista.

”No niin sitten mennään”, Trix huikkasi ja loikkasi ketterästi ulos autosta.
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi ja silitti meitä kumpaakin päälaelta. ”Pidä huolta Ilsestä!”
”Pidän!” Kettutyttö huikkasi. Sitten mentiin. Äiti meni toiseen suuntaan kuin me ja se vaaleahiuksinen kaveri ajoi pois ja jätti meidät tänne.
”Sen on parasta tulla takaisin”, Trix mutisi. Sitten me menimme. Olkaa varovaisia, ettei teitä nähdä, oli äiti sanonut. Mutta miten kukaan voisikaan nähdä pari pientä pokémonia tässä hälinässä. Ihmisillä oli kiire, ne kävelivät eri suuntiin, eivätkä edes katsoneet alas.
”Hyvä vain”, Trix sanoi. ”Se tekee tästä helpompaa.”
”Ihmiset eivät taida olla kovin fiksuja”, minä totesin.
”Näillä on liian kiire”, Trix naurahti kuivasti. ”Hyvä meille. Tule nyt!”
Mutta minä halusin katsella ympärilleni. Se rakennus, jonne minä ja Trix hiivimme, oli iso – paljon isompi kuin se kauppa johon äiti oli kerran vienyt meidät. Hälinää oli paljon, ihmiset kävelivät sinne tänne ja ne voisivat vaikka astua päällemme.
”Voivatko ihmiset astua päällemme?” Tiedustelin asiaa.
”Eivät nuo taida huomata meitä, joten se on mahdollista”, Trix totesi. ”Mutta toisaalta se on hyvä. Meitä ei kuulukaan huomata.”
”Mutta jos joku huomaa?” Kysyin, olin hieman levoton. Vaikka minua innostikin tämä kaikki uusi ja jännä, minua myös pelotti, että kaikki menisikin myttyyn.
”Sitten minä hoidan sen”, Zorua virnisti. ”Jostain syystä pulppuan voimaa. Kai se on pian aika.”
”Mikä aika?” Minä kysyin hämilläni. Kuolisiko Trix? Sattuiko sitä masuun?
”Taidanpa kehittyä pian. Siltä tuntuu”, Zorua virnisti.
”Ai niin kuin Winona?”

Niin, Winona joka oli ennen ollut pikkuinen Purrloin, kuten minäkin oli kasvanut isoksi kissaksi. Kasvaisiko Trix myös?
”Millainen sinusta mahtaa tulla?” Minä kyselin.
”Iso. Silloin kävelen kahdella jalalla niin kuin äitikin teki. Äiti oli tosi vahva.”
”Äiti?” Toistin.
”Minun äitini. Ei Miwa, mutta minun äitini”, Zorua sanoi. ”Mutta nyt ei puhuta siitä. Meillä on tehtävää.”
”Mitä siis tehdään?” Kyselin.
”Seuraa vain minua”, Trix virnisti. Ja niin se lähti liikkumaan sulavasti ihmisjalkojen ohitse. Trix oli tosi vikkelä ja ketterä. Ihmiset eivät edes huomanneet sitä, kun kettu loikki niiden jalkojen takaa ja sitten se olikin jo tämän suuren kiireisen huoneen (ehkä salin) toisella puolella. Hui kamala, pitäisikö minunkin tehdä tuo temppu?

Näköjään piti, sillä Trix nyökäytti minulle päätään. Hui kauhea! Katselin menoa hetken, ihmisjalkoja riitti. Ne eivät kai loppuisi ikinä. Oli pakko mennä. Ehkä tämä onnistuisi kivasti. Saisi onnistua, että äiti voisi olla minusta ylpeä!

Nyt mentiin!

Se oli hirveää, ihan hirveää. En minä ollut nopea tai ketterä. Kömpelö vain. Ihmiset eivät toki huomanneet vaivaista pikkuista Purrloinia, mutta se Purrloin kompuroi silti ihmisten jaloissa, sen päälle melkein astuttiin ja kun jalkoja tuli joka suunnasta, en tiennyt minne mennä. Se oli pelottavaa. Ja sitten jotenkin olin siinä, minne Trix oli jäänyt odottamaan. Tassut tärisivät ja sydän hakkasi rinnassa villisti.
”Oletko ok?” Trix kysyi.
”Se oli pelottavaa”, naukaisin. ”Mutta Trix sai sen näyttämään niin helpolta.”
”Se oli ihan kuin silloin kun Rinkeliä ärsyttää ja se lähtee jahtaamaan”, Trix virnisti. Katsoin Trixiä, eivät sen jalat juuri olleet omiani pidemmät, oliko se nopeampi ja ketterämpi kun oli kehittymässä?
”Kyllä se siitä, juniori”, Zorua sanoi ja näykkäisi korvaani hellästi. ”Kyllä se sinultakin onnistuu, kunhan kasvat vähän.”
”Niin kai”, minä miukaisin. ”Mennäänkö portaat ylös?”
Niin, tämän kulman takana oli portaat. Portaat varmaan veisivät sinne missä juksattava oli.
”Käydään vähän katsomassa”, Trix sanoi.
”Jee!” Minä hihkaisin. Olin jo ryntäämässä ylös portaita, mutta sitten Trix nappasi minua hännästä.
”Miksi sinä noin teit?” Kysyin.
”Meidän pitää varoa”, kettu muistutti. ”Juuri tuonne portaisiin minä tunkisin yhden valvontakameran.”
”Eikö äidin pitänyt varmistaa, etteivät ne näe meitä?”
”Kaiken varalta”, Trix selitti. ”Ollaan varovaisia.”

Niin, kai varovaisuus kannatti.

Niin me sitten hiivimme, varovasti yhden portaan kerrallaan, Trix edellä ja minä takana. Se oli turhauttavan hidasta.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, Trix huomautti. Kun me sitten viimein pääsimme porrastasanteelle, Trix käski minun odottaa siinä, sillä välin kun se kävisi katsomassa mikä on valvontakameroiden tilanne. Mutta mitä jos joku tulisi ja astuisi päälleni? Mitä jos joku tulisi ja alkaisi huutaa? Mitä jos…

Ei ketään tullut, paitsi Trix joka sanoi, että voisimme kiivetä portaat ihan rauhassa. Äiti oli onnistunut laittamaan pahan kameran pois päältä. Äiti osasi. Ympärillämme oli hiljaista. Kaikkien ihmisten askeleet kuuluivat vain vaimeasti.
”Ne siirtyvät katsomaan esitystä”, Trix sanoi hymyillen veikeästi. ”Meidän pitää odottaa hetki.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Kaiken varalta”, selitti Trix. ”Täällä voi vielä olla ihmisiä, emmekä me varmaan tahdo törmätä sen Buizelin kouluttajaan?”
”Emme”, vastasin terhakasti. ”Meitä ei saa nähdä, sen on äiti sanonut.”
”Meidän täytyy odottaa, että se kouluttaja on siirtynyt esiintymislavalle. Sitten toimitaan”, Trix muistutti.
”Sitten huijataan!” Kihersin. Huijaaminen kuulosti kivalta. Ja jännältä!

Odottavan aika on pitkä.

Mistäköhän sekin putkahti päähäni? Mutta kun se on totta! Itse siinä, että meidän täytyi odottaa esityksen alkua, kului liikaa aikaa. Oli aika hiljaista, siellä missä olimme. Joskus joku käveli sillä käytävällä, jossa se huone oli. Kävi siellä ja sitten lähti.
”Koordinaattorit käyvät siellä, hakevat ne pokémonit joita käyttävät vetovoimakierroksilla ja jättävät muut palloihinsa tuonne”, Trix selitti. ”Jotkut tuovat esityksen jälkeen jo esityksensä hoitaneet pokémoninsa takaisin tuonne, että ne saavat levätä.”
”Mistä tiedät?” Minä kysyin.
”Odile kertoi”, Trix sanoi. ”Se kuului ennen jollekin koordinaattorille, mutta muuta en siitä saanut irti.”
”Toivottavasti sekin tuodaan sitten tuonne”, minä miu’uin. Jos ei niin, mitä me sitten tekisimme? Se kamerakin oli yhä päällä ja punainen valo vilkkui.
”Eikö äidin pitänyt sammuttaa tuo?” Minä kysyin.
”Kyllä se vielä ehtii”, Trix sanoi, mutta sekin kuulosti huolestuneelta. ”Kunhan mikään ei olisi mennyt vikaan.”
”Mutta eihän äiti ole yksin, eihän?” Minä kysyin. ”Kai sillä on joku mukanaan? Muu kuin Yoru?”
”Rinkeli luultavasti. Se menee sinne, minne Miwakin”, Trix sanoi.
”Kuule Trix, miten sinä tulit äidin luo?” Kysyin, osaksi siksi että halusin tietää, ja osaksi siksi että minulla oli tylsää.
Zorua sulki siniset silmänsä ja hymyili.
”Se alkoi sadeyöstä. Minä ja äiti kuljimme kanjonin poikki, mutta minuun iski kuume”, Zorua sanoi hiljaa. ”Sitten äiti piilotti minut luolaan ja lähti etsimään lääkettä, lupasi tulla takaisin.” Trix näytti surulliselta, se painoi päänsä alas ja katsoi jalkojaan.
”Mutta äiti ei tullutkaan takaisin. Ajattelin äidin eksyneen ja menin etsimään, mutta pökerryinkin matkalla”, se selitti. ”Olin päätynyt jonkun kasvattajamuorin hoiviin, eikä hän laskenut minua menemään, vaikka tervehdyinkin. Halusin löytää äidin, mutta se mummo ei ymmärtänyt. Siksi aloin jekkuilla. Toivoin että ne kyllästyisivät ja heittäisivät minut pellolle, mutta eivät heittäneet.”
”Tuliko äiti hakemaan sinut pois?” Minä kysyin.
”Eipä tullut. Yhtenä päivänä tuli taas matkalaisia, päätin vähän jekkuilla. Splinter näytti hyvältä kohteelta, pieni kun oli”, Trix sanoi.
”Oliko Splinter pieni?” Kysyin epäuskoisena.
”Oli, kun se ei ollut kehittynyt vielä”, Trix selitti. ”No Miwa tuli siihen ja nosti minut hännästä pidellen, käski jättää Splinterin rauhaan. Potkaisin ja pääsin irti. Päätin kettuilla Rinkelille, ja sehän suuttui. Se lähti jahtaamaan minua ympäri huonetta, tuli sotku, ja Miwa nuhteli Rinkeliä. Mutta minäpä huomasin avonaisen ikkunan ja loikkasin ulos.”
”Pääsitkö sinä vapaaksi?” Kyselin.
”No en”, kettu huokaisi. ”Miwa ja Rinkeli lähtivät perääni. Ajattelin että eivät ne minua kiinni saa, mutta saivatpa kuitenkin. Sitten Rinkeli kehittyi eikä Miwa tajunnut mistään mitään.” Trix nauroi.
”Ajattelin, että se vasta olisikin kivaa, niin minä sitten lähdin niiden mukaan. Ajattelin, että kehityttyäni voisin lähteä etsimään äitiä.”
”Ethän sinä aio lähteä, kun kehityt? Ethän Trix?” Kyselin hätäisesti. Minusta ei tuntunut kivalta ajatella, että Trix lähtisi. Se ei saisi lähteä! Minun tulisi sitä ikävä!
”En taida jaksaa”, Zorua haukotteli. ”Teitä pitää vielä opettaa jekkuilemaan.”
”No hyvä”, sanoin helpottuneena ja pökkäisin Zoruan päätä omallani.

”Kappas vain”, Trix sanoi äkkiä. ”Kamera on pois päältä.”
Se oli totta. Se juttu ei enää vilkkunut. Äidin oli täytynyt pistää se pois päältä!
”Joko aloitetaan?” Minä kysyin.
”Vielä hetki”, Trix kuiskasi. ”Se ei ole vielä tullut.”
”Höh!” Minä huokaisin.  Odottaminen on tylsää! Miksei kaikki voinut käydä nopeasti? Miksi piti odottaa?

Sitten joku lonksutti rappuset ylös, ei meidän rappuset vaan jotkin toiset.
”Clementine, menit sitten kaatumaan”, joku puhisi. ”Se maksoi meille pisteitä, tajuatko? Paljon pisteitä!”
Puhuja oli selvästi tyttö, mutta minä en nähnyt hänestä kuin selän, ruskettuneen selän ja nutturalle laitetut tummat hiukset.
”Jos emme pääse jatkoon, saat olla onnellinen, jos pääset osallistumaan Marblen kisoihin!”
”No ei se nyt noin vakavaa ole”, Trix sanoi hiljaa. Minä nyökkäilin, miksi hän oli noin hermona? Sitten tyttö meni siihen huoneeseen. Tuonne meidän pitäisi hiipiä, kunhan se tyttö häipyisi.
”Älä esitä nukkuvaa, kun puhun sulle Clementine!” Tyttö ärjäisi. ”Älyä nyt, että kömpelyytesi maksoi meille paljon pisteitä! Toivottavasti Belle onnistuu korjaamaan tilanteen.”
Askelia, askelia kohti oviaukkoa. Siinä ei ollut kunnon ovea, vain neliskanttinen aukko johon olisi kuulunut ovi, mutta ovea ei ollut. Kopinaa. Kopina kuului sen tytön kengistä. Tyttö lähti kohti toisia portaita. Sellaisia jotka olivat sen käytävän päässä. Kun minä oikein höristin korviani, kuulin kovaa puhetta ja hurrausta.
”Tuolla esiintymisareena siis on”, Trix totesi. Odotimme vielä hetken. Ei ollut hyvä, jos ryntäisimme huoneeseen suin päin. Buizel saattaisi epäillä jotain.
”Hei Trix, minulla on idea”, sanoin äkkiä, sillä päähäni oli putkahtanut eräs idea, jolla voisimme saada Buizelia huijatuksi. Sen pitäisi toimia, olinhan hurmaava pikku kissanpentu. Jos Buizelilla oli lainkaan sydäntä ei se jättäisi pientä avutonta kissanpentua pulaan.
”Kerro se sitten”, Trix sanoi ja minä kerroin.

”Huuuuuuuuui!” Huusin liukuessani pitkin käytävän liukasta lattiaa. Trix oli sopimuksen mukaan työntänyt minut liikkeelle. Tassut liukuivat lattialla hallitsemattomasti, eikä tuntunut siltä, että olin pysähtymässä mitenkään pian. Kunnes törmäsin roskikseen.
”Aijai”, mau’uin. Roskis kaatui kalahtaen lattiaan ja osa roskista osui minua kasvoihin. Tuntui vähän kummalta, vähän siltä kuin päässä huimaisi. Istuin siinä hetken ja ravistin päätäni. Nousin varovasti tassuilleni, ja hiivin hiljaa kohti sen huoneen oviaukkoa. Katsoin arasti sisään huoneeseen ja näin siellä pöydän, naulakkoja ja penkkejä, penkeillä oli paljon laukkuja. Yhden penkin päälle oli käpertynyt oranssi pokémon.

Tuon täytyi olla se. No niin, Ilse! Näyttelijän taidot peliin!

Astuin sisään huoneeseen ja katsoin ympärilleni vielä toistamiseen, eihän sitä koskaan tiedä mitä löytyy. Olihan paikalla kuitenkin paljon laukkuja, ja muutakin tavaraa – kuten huomasin, pehmoleluja, koristeita ja eri näköisiä tölkkejä. Tassuttelin hiljaa Buizelin luo. Buizel nukkui, eikä huomannut tuloani. Istuin lattialle sitä vastapäätä ja aloin naukua suloisimmalla äänelläni:
”Setä? Hei, setä!”
Buizel raotti tummanruskeita silmiään ja katsoi minua kiukkuisesti.
”Minä mikään setä ole…” Sen ääni oli varmasti tytön, eikä pojan. Vaikka äänessä oli tiettyä karkeutta, se ei ollut sellainen kuin Splinterin tai Rigelin ääni.
”Anteeksi, setä”, nau’uin pahoittelevasti. ”Mutta kun setä näyttää niin paljon pojalta!”
”Me Buizelit nyt vain näytämme tältä”, Buizel tuhahti. ”Mutta minä olen tyttö ihan niin kuin sinäkin.”
”Minä en ole ennen nähnyt Buizelia”, sanoin pää kallellani.
”Mitä haluat?” Buizel töksäytti. Se taisi olla huonolla tuulella.
”Oletko nähnyt äitiä?” Kysyin. ”Äiti katosi tungokseen, enkä tiedä minne hän on mennyt.”
”Onko sinun äitisi Liepard?” Buizel kysyi.
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Tarkoitatko äidillä kouluttajaasi?” Buizel kysyi, kunhan oli ensin huokauksensa huokaissut.
”Juu, äiti on äiti”, sanoin hymyillen suloisesti.
”Onko hän koordinaattori?” Buizel tiedusteli.
”Oi en minä sitä tiedä”, vastasin kerrankin todenmukaisesti, sillä en ollut täysin varma, mitä äiti oikeastaan teki. ”Etkö voisi auttaa minua äidin etsimisessä, setä?”
”Johan minä sanoin, etten ole setä!” Buizel ärähti. ”Eikä minun kannattaisi lähteä täältä, Amber ei pitäisi siitä.”
”Etkö voisi lähteä edes vähäksi aikaa?” Pyysin ja katsoin sitä hartaasti. Buizel vaikutti hyvin jyrkältä, eikä varmaan pyörtäisi päätöstään helpolla. ”Olisit niin kiltti!”
Mietin, alkaisinko tihrustaa tekokyyneliä, mutta nähtävästi Buizel ei ollutkaan niin kova kuin luulin, sillä se huokaisi turhautuneesti.
”Hyvä on, autan sinua löytämään äitisi”,
”Jee!” Hihkaisin, mutta sitten silmiini osui jotakin, jotakin mikä kiilsi! Buizelin vieressä penkillä oli kauniisti muotoiltu kimmeltävä esine. En tiennyt mikä se oli, mutta pidin siitä!
”Älä edes katso sitä”, Buizel varoitti. ”Se on Bellen tiara, eikä se siedä, että muut koskevat siihen.”
”Mutta Bellehän ei ole täällä, eihän?” Minä varmistin.
”Ei ole”, Buizel vahvisti. ”Se osallistuu toiselle kierrokselle Amberin kanssa.”
”Sittenhän minä voisin vähän kokeilla sitä”, ehdotin vienosti hymyillen. Buizel näytti puntaroivan asiaa hetken mutta lopulta se nappasi tiaraksi kutsutun esineen vierestään penkiltä ja ojensi sitä minua kohti. Buizel asetteli kauniisti kimmeltävän arvokkaan esineen päälaelleni. Kehräsin tyytyväisenä.
”Sinun pitäisi antaa se takaisin”, Buizel muistutti.
”Voin antaa sen takaisin sitten, kun tulemme takaisin”, sanoin viattomasti. ”Kun olet auttanut löytämään äidin!”
”No kai sekin käy”, Buizel sanoi pohdittuaan asiaa hetken. ”Missä sinä näit äitisi viimeksi?”
”Alakerrassa, sieltä mistä tullaan sisään”, minä vastasin. ”Ihmisiä oli niin paljon, että minä eksyin äidistä.”
”Aloitetaan siis sieltä”, Buizel sanoi. Se laskeutui varovasti penkiltä, jossa oli nukkunut ja ynähti jostain kumman syystä päästyään jaloilleen. Katsahdin sitä kysyvästi. Tuo Buizel oli väriltään oranssi ja siinä oli keltaista. Se oli kuitenkin jotenkin karmivan näköinen, sillä oli nimittäin jonkinlaisia raitoja, mutta ne raidat eivät kyllä näyttäneet siltä, että kuuluivat Buizelin oranssiin turkkiin.
”Mennään sitten!” Minä hihkaisin ja lähdin juoksemaan kohti oviaukkoa.
”O-Odota vähän!” Buizel huusi perääni. ”En… en pysty kulkemaan noin nopeasti…”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan Buizelia. Se nilkutti hitaasti luokseni.
”Onko sinun jalka kipeä?” Minä kysyin.
”Vain vähän rasittunut”, Buizel totesi toista eturaajaansa heilauttaen. Mutta minä näin, että käveleminen sattui siihen.

Käytävälle päästyämme Trix puuskutti meitä vastaan esitysareenan suunnalta, juuri kuten olimme sopineet.
”Siellähän sinä olet!” Se huusi juostessaan portaita alas. Buizel katsoi Zoruaa hieman hämmentyneenä.
”Ystäväsikö?” Se kysyi ja minä nyökkäsin.
”Löytyikö äitiä?” Kysyin Trixiltä.
”Eipä näkynyt olevan ainakaan katsomossa”, Trix totesi. ”Maako sen on niellyt vai mikä?”
”Setä auttaa etsimisessä”, ilmoitin.
”Sanoin jo, etten ole mikään setä!” Buizel murahti.
”Mutta kun minä en tiedä sedän nimeä”, miukaisin söpösti.
”Clementine”, Buizel vastasi ja painoi – varmaankin nolostuksissaan päänsä kumaraan.
”Eikös Clementine oli pojan nimi?” Trix vinoili.
”V-Voi se ollakin, mutta minä olen tyttö!” Buizel ärjäisi.
”No ole kaikin mokomin”, Trix hykersi. ”Mennään alas, siellähän me se toope nähtiin viimeksi.”

Tämä sujui hyvin!

Matka alas kesti. Buizel ei tosiaankaan pystynyt liikkumaan kovin rivakasti. Siksi se ei nähnytkään, miten me, minä ja Trix hymyilimme tietäväisinä. Ihmisiäkään ei tullut vastaan, kaikki olivat kaiketi ottelua katsomassa. No sama se, tämä vain helpotti asiaa. Me kuljimme aulan ohi ja olimme muka vilkuilevinamme näkyisikö äitiä jossain. Kun sitten saavuimme portaikon kohdalle, Buizel tuli epäileväksi.
”Onko kouluttajanne varmasti täällä? Ei täällä käy ihmisiä.”
”No mistäs sinä sen tiedät?” Trix kysyi.
”Olen osallistunut kisoihin ennenkin”, Buizel tuhahti. ”Tiedän mikä varasto on, ja tuolla alhaalla on niin pimeää, ettei muu paikka tule kyseeseenkään.”
Se oli totta portaikko, joka oli juurikin sen suuren aulan vieressä, johti jonnekin alas ja siellä oli pimeää.

Ei minulla hätää ollut, olinhan kissa eli näin hyvin pimeässä!

”No sitten se kyllä eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan”, Trix naurahti.
”Oletteko aivan varmoja?” Buizel kysyi epäröiden.
”Kyllä me kouluttajamme tunnemme”, Trix sanoi. ”Se on niin hölmö, että varmaan eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan.”
”Tai etsisi minua”, minä sanoin väliin. ”Minähän olen pimeystyypin pokémon, tykkään pimeistä paikoista!”
”Tuossa on kyllä perää”, Buizel tuumi.
Ja niin me menimme. Minä menin etunenässä, Buizel tuli perässä, ja Trix kulki Buizelin takana. Tämäkin oli sovittu juttu, Trix sanoi, että osasi sähkö-tyypin liikkeitä, vesi-tyyppiä edustava Buizel oli heikko niitä vastaan. Jos se tajuaisi juonemme, Trix iskisi sitä Thunder Fangillä. Äiti oli tosin kieltänyt meitä hyökkäämästä sen kimppuun…

Portaiden päässä oli ovi, joka oli jätetty raolleen. Tiesin, että tuonne meidän piti viedä Buizel ja odottaa äitiä. Tuolla Odilen ja Soran pitäisi olla odottamassa. Mutta mahtoiko Odilesta olla tehtävään, jota siltä odotettiin?

Portaissa kulkeminen kesti. En halunnut mennä liian kauas Buizelista, jos se vaikka keksisi juonemme ja hyökkäisi Trixin kimppuun. Vaikka Trix olikin vahva, paljon minua vahvempi, emme saisi päästää Buizelia karkaamaan. Muuten koko tehtävä menisi pieleen, enkä tiennyt miten äidin sitten kävisi.

Kun viimein olimme kulkeneet portaat alas, lähestyin ovea varovasti. Katsahdin takanani kulkevaa tietämätöntä saukkopokémonia. Se kulki yhä siinä missä pitikin.

Hyvä.

Niin minä kurkistin huoneeseen. Huone oli ihan pimeä, lukuun ottamatta ikkunasta tulvivaa valoa. Siellä Odile seisoskeli Soran kanssa. Juuri siinä kohdassa, mihin valo osui.
”Nytkö?” Sora kysyi, minä nyökkäsin.
”E-E-En minä p-pysty”, Odile niiskutti.
”Kyllä pystyt”, Sora sanoi hanakasti. ”Sää olet vahva, Odile.”
”E-E-Enpäs…” Odile niiskutti.
”Nyt on pakko”, minä miu’uin. ”Ole kiltti Odile, tee niin kuin äiti pyysi, muuten äiti joutuu vaikeuksiin. Ethän sinä halua sitä?”
”E-En”, Odile niiskutti. ”M-Miwa otti minut sieltä Tangerinen pusikosta mitään kysymättä, eikä ole ikinä pakottanut ottelemaankaan.”
Siinä vaiheessa Buizel oli astunut huoneeseen. Trix oli yhä sen takana.
”Mitä täällä tapahtuu?” Se kysyi.  Odile astui edemmäs.
”Hei” se tervehti. ”Kuka sinä olet?”
”Clementine”, Buizel sanoi. ”Mutta olen silti tyttö!”

Se ei vieläkään tajunnut. Heh.

”Tiedän sen, Odile sanoi lempeästi. ”Minä olen Odile, vaikka ennen olinkin Mary.”
Odile tuijotti Buizelia pitkän aikaa. Vaikka huoneessa olikin pimeää, se tuntui silti erottavan Buizelin hahmon hyvin, sillä seuraavaksi se sanoi.
”Sinun jalkasi on turvonnut, sattuuko seisominen?”
”Se on vain vähän rasittunut”, Buizel vastasi. ”Kyllä Amber antaa minun nyt levätä, kun kisat ovat ohi.” Mutta se ei kyllä kuulostanut lainkaan varmalta. Odile huomasi sen.
”Kylläpä sinä olet laiha, saathan kunnolla syödäksesi?”
”Tietenkin saan”, Buizel ärähti. ”Amber antaa ruokaa heti kisojen jälkeen ja…”
”Sinun turkkisi ei kiillä”, Odile keskeytti. ”Sinun kylkiluusi paistavat turkin läpi. Sinä valehtelet.”
”E-Enkä!” Buizel kiisti. ”Amber on hyvä kouluttaja!”
”Niin saattaa ollakin”, Odile myönsi. ”Mutta onko hän sitä myös sinulle?”
”T-Tietenkin!” Buizel vastasi.
”Niin minäkin uskoin kerran”, Odile sanoi haikeasti lähestyessään Buizelia. Buizel astui askeleen taaksepäin, mutta inahti sitten kivusta astuttuaan askeleen kipeällä jalallaan.
”Mitä täällä on tekeillä? Mitä sinä oikein selität?” Buizel tivasi. Nyt se vasta alkoi tajuta, että olimme saartaneet sen ansaan.
”Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, vaikket sitä ehkä ymmärtäisi”, Odile sanoi hiljaa. Sitten sen lehtien joukosta pöllähti sellaista vihertävää pölyä. Pöly osui suoraan Buizelin kasvoille.
”Mitä teh…” se älähti, mutta muuta siitä ei sitten kuulunutkaan, sillä sen silmät painuivat kiinni ja se mätkähti pitkin pituuttaan lattialle.

”No ei se nyt niin vaikeaa ollut”, Trix virnisti. ”No missäs se Miwa piileskelee? Eikö hänen pitänyt odottaa täällä?”
”Eipä ole näkynyt”, Sora sanoi.

Miwa

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Tämä oli varmasti elämäni tyhmin temppu. Saakeli että pitikin ryhtyä Invisiblen juoksupojaksi. Miksi minä edes kuuntelin sen ukon jorinoita? Oli ihan selvää, että se manipuloi minua, ja vetikin oikeista naruista.

No se hyvä puoli tässä oli se, ettei kukaan tulisi ikinä tunnistamaan minua, kun olin nyt kuin ihan kuin joku saakelin Sakiko. Peitenimenkin olin saanut. Kyllä, juuri niin. Peitenimen. Misaki hemmetin Kuromoto. Sillä minä kirjauduin aputytöksi tähän halliin. Niin, minä olin vaaleaverikkö, 21-vuotias maailmanreissaaja, pimeys-tyyppien kaveri Misaki, jolla oli puutetta rahasta.

”Murkroh”, Yoru raakahti epävarmana olallani.
”Ei mitään hätää, Yoru. Ei mitään hätää”, rauhoittelin korppia. Mutta en ollut asiasta niin varma. Mitä jos tässä kävisikin huonosti? Mitä jos tämä ei onnistuisikaan? Mitä jos jäisin kiinni? En edes tahtonut tietää, miten minun sitten kävisi – tai oikeammin, mitä Invisible tekisi minulle.

Ei, älä ajattele sitä! Keskity tehtävään!

Tehtävä ei edes ollut kamalan kinkkinen. Ei ainakaan tämä ensimmäinen osa. Minunhan piti vain hiipiä yhteen huoneeseen ja peukaloida muutamaa kameraa. Tiesin vieläpä mihin kerrokseen mennä, olin nimittäin käynyt tutkimassa paikat sen blondin stalkkerin kanssa. Kolmannessa kerroksessa oli valvontahuone, josta valvottiin kaikkia tämän paikan kameroita. Minun tuli vain livahtaa sinne ja kytkeä pari kameraa pois päältä, siksi kunnes Trix ja Ilse hoitaisivat hommansa. Jos ne hoitaisivat.

Pää ole hiljaa, kyllä ne hoitavat hommansa.

”Kroow?” Yoru katsoi minua kysyvästi.
”Kyllä kaikki hyvin käy, Yoru”, vakuuttelin, mutta lähinnä itselleni. Kyllä Trix ja Ilse hoitaisivat homman, jos ne eivät sitä tekisi, minulle kävisi luultavasti hyvinkin kalpaten. Ei, nyt ei saa ajatella tuollaisia! Pitää keskittyä!

Keskity Miwa!

Kuljin portaat hitaasti ylös. En suinkaan ollut yksin, sillä muutkin avustavat, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin minulla olivat matkalla toiseen kerrokseen, sillä siellä oli se kuuluisa takahuone, jossa koordinaattorit säilyttivät pokémonejaan esityskierroksen jälkeen. Sinne Trix ja Ilse menisivät. Nämä avustajat olivat kaikki menossa jeesaamaan itse kisahallin puolelle, kaipa ne katsoivat, että valot toimivat ja ojentelivat katsomossa juomia katsojille, jotain sellaista. Eipä sillä että minua kiinnostaisi, sillä minähän olin tullut tänne vain tehtävää suorittamaan.

Kun portaat kakkoskerrokseen oli kuljettu, tämä kourallinen ihmisiä hajosi, kaikki suuntasivat kohti sitä käytävää, jolla se takahuone oli, josta pääsisi suoraan areenalle. Tiesin, ettei minun kuuluisi mennä sinne, oli kaiketi jopa parasta, ettei minua nähtäisi lähelläkään takahuonetta, jos tämä menisikin myttyyn. Niinpä minä seisahduin paikalleni ja kohotin rannettani, katsoakseni kelloa – jota minulla ei tietenkään ollut. Sitten pyöritin päätäni kuin idiootti ja lähdin kiipeämään portaita ylös. Minua huvitti tämän rakennuksen arkkitehtuuri, tänne oli tehty monia oviaukkoja, mutta ovia ei oltu viitsitty rakentaa. Periaatteessa kuka vain voisi lompsia sisään ja saada aikaan vaikka millaista tuhoa. No, tämähän oli vähän helpompaa minulle.

En oikein tiennyt, mitä varten tämä kolmaskerros oli tehty, merkittävin asia, mikä täällä oli, oli juurikin valvontayksikkö. Portaissa ei ollut kameraa, mutta kun ne oli kuljettu ylös asti, käytävällä näkyi olevan kamera.
”Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrow?” Yoru vinkaisi hiljaa.
”Kuule mitä luulisit, osaisitko kenties naamioida itsesi hazella ja lentää sen turvin tuonne kameran luo ja nokkia sen rikki?” Kysyin. Tietääkseni haze-liikkeen luoma savuverho ei ollut niin paksua, etteikö korppi näkisi eteensä. Tai ainakin uskoin tarkkasilmäisen korpin näkevän sen läpi.
”Muuur”, Yoru sanoi välttelevästi.
”Minusta kyllä pystyisit siihen”, kannustin korppia. ”Tiedän, että pystyt.”
Yoru tuijotti minua hetken punaisilla suurilla silmillään. Sitten se nyökkäsi, epävarmasti tosin. Korpinpoika nousi huterasti siiven tyngilleen ja alkoi löyhytellä niitä kevyesti. Siivistä alkoi irtautua kevyttä mustaa sumua. Yoru kääntyili ilmassa ympäriinsä ja levitti sillä tavoin sumua koko kehonsa ympärille, ettei siitä vain erottuisi mitään.
”Hyvä”, minä nyökyttelin päätäni. ”Pystyt kyllä.”
Yoru ei sanonut mitään, mutta se ei mennessään näyttänyt lainkaan itsevarmalta, päinvastoin. Yoru, toisin sanoen musta savupilvi näytti vaappuvan lentäessään. Siltä meni hetki päästä kameran luo, ja odotti hetken. En tiedä katsoiko se tännepäin, mutta kun nyökkäsin sille, se ilmeisesti ymmärsi alkaa takoa kameran linssiä nokallaan. Se takoi ja takoi, kunnes sirpaleet alkoivat lennellä. Sitten se törmäsi kameraan, minkä johdosta se tipahti kolisten lattialle. No eipä tuo kyllä enää toimisikaan, mutta ääni oli varmasti herättänyt kamerahuoneen vartijan huomion. Juoksin äkkiä käytävälle ja nappasin Yorun, tai siis mustan savupilven kainalooni ja piilouduin kulman taakse.

Kuten arvelinkin, valvontahuoneesta asteli pyöreä kalju mies, joka katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Pirhana!” Hän huudahti, varmaankin kun näki tipahtaneen ja hajonneen kameran. ”Tästä pitää raportoida, voi silloin ennen tehtiin kunnon kamoja, jotka eivät noin vain putoilleet…”
Kuulin miten ukko lähti kävelemään kohti rappusia ja lähti sitten laskeutumaan niitä.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Kurkistin varmuuden vuoksi käytävälle, ennen kuin hiippailisin kohti valvontahuonetta. Ei ketään.
Hyvä vain. Ovenkin ukko oli huolimattomasti jättänyt auki. Tämä alkoi jo olla liian helppoa. Menin huoneeseen ja haistoin siellä kahvin käryn. Pöydillä oli tyhjiä donitsilaatikoita, joista Yoru kiinnostui oitis. Annoin Yorun rapistella donitsipakettien parissa, kun itse tutkailin monitoria. Pian minun onnistuikin löytää oikeat kamerat. Tässä paikassa oli turhan monta kameraa, mutten halunnut sammuttaa kaikkia, mitä siitäkin tulisi, jos se huomattaisiin ennen kuin olisin lähtenyt täältä livohkaan? Kameroiden sulkeminen ei ollut temppu eikä mikään, piti vain nappia painaa ja se oli siinä.

”Mitäs täällä puuhataan?” Kuulin äänen selkäni takaa. Jähmetyin. Olinko jäänyt kiinni rysän päältä?
Käännyin hitaasti katsomaan tulijaa, eikä hän ollut onneksi se pullea kalju mies, vaan ikäluokaltaan kaiketi noin parikymppinen, pitkä kaveri, jolla oli varsin poikamaiset kasvot. Hän astui askeleen lähemmäs ja minuun iski paniikki, jäisinkö kiinni? Hapuilin vapaalla kädelläni laukkua, jonne olin sullonut kaksi poképalloa. Mukana olivat Rhydo ja Rigel. Mikä harmi, etten ollut ottanut mukaan Soraa tai Odilea, olisin voinut käskeä niitä toimittamaan kaverin unten maille.
”Ettet sinä tyttönen vain peukaloi kameroita?” Hänen äänensä oli miellyttävä, huvittunut.
Vedin laukustani poképallon, mutta siinä samassa hän oli jo tavoittanut minut ja tarrasi minua siitä käsivarresta, joka piteli poképalloa. Kun kaveri vetäisi minua lähemmäksi itseään, repien käsivarrestani – kuinkas muutenkaan, otteeni poképallosta lipesi ja pallo tipahti jalkojeni juureen lattialle.
”Etkös sinä ole vähän liian nuori tekemään tällaisia tihutöitä, tyttönen?” Hän kysyi sujauttaen peukalonsa leukani alle. Tuo poika löyhkäsi hunajalta.
”Näpit irti!” Sähähdin ja astuin hänen varpailleen. Sitten Yoru tuli mukaan kuvaan, se lensi nopeasti pääni yli ja alkoi nokkia pojan kinuskin väristä hiuspehkoa. Tyypin ote käsivarrestani löystyi ja onnistuin riuhtaisemaan itseni irti hänen otteestaan. Minun teki mieli potkaista tuota hujoppia! Mutta tehtävä oli saatettava loppuun, eikä se onnistuisi niin kauan kuin tuo hyypiö roikkuisi täällä. Kamerat, kamerat oli pakko kytkeä pois päältä. Tarvitsin jonkun pitämään tyypin aisoissa, edes vähäksi aikaa. Edes siksi, kunnes saisin ne kamerat kytkettyä pois päältä.

Lattialla oleva poképallo sai luvan kelvata. Poimin sen nopeasti ja heitin sen ilmaan. Rigel ilmestyi minun ja hyypiön väliin.
”Rigel pidättele sitä jotenkin!” Käskin Nidorinoa.
”Nido nidoo!” Nidorino huudahti ja asettui hyvinkin uhkaavan näköisenä vierasta miekkosta vastaan. Käännyin katsomaan monitoreita, mutta en ehtinyt kauaa tehdä sitäkään, sillä hyypiö alkoi nauraa.
”Jos tälle tielle lähdetään…”

Ei kuulostanut hyvältä.

Hyypiö oli saanut Yorun hätistettyä kimpustaan, hengästynyt korppi laskeutui olalleni pahoittelevan näköisenä.
”Teit parhaasi, Yoru”, kehuin korppia.
”Saapa nähdä miten tässä käy”, hyypiö sanoi mietteliäänä, kun heitti oman poképallonsa ilmaan. Odotin jotakin todella isoa tai muuten vakuuttavaa, kenties jotakin pokémonia, mitä poliisit suosivat, mutta pallosta astuikin esiin pienen pieni hiiri, lumenvalkoinen ja suurisilmäinen hiiri. Rigel pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oletin sen tarkoittavan että: ”Et voi olla tosissasi.”
”Piiih”, hiiri vinkaisi, se ihan värisi eikä se näyttänyt mitenkään otteluinnolta. Se katsahti vaivihkaa poikaa, joka oli päästänyt sen poképallosta. En osannut sanoa, miksi se teki niin mutta mikä tahansa tuo pokémon sitten olikin, sitä varmaan pelotti.
”Teepä thundershock”, poika sanoi. Pikkuinen hiiri näytti pohtivan tilannetta, sitten sen pienet vaaleat posket alkoivat kipinöidä sähköstä. Rigel ei näyttänyt pelkäävän vähääkään, mutta Yoru kavahti. Odotin jonkin sähköshokin osuvan Rigeliin, mutta ei se Rigeliin osunut, vaan hiiren kouluttajaan. En osannut sanoa, miten voimakas tälli se oli, mutta ainakin tyypiltä meni kanttu vei. Eikä tyyppi ollut ainoa myös pieni valkea hiiripokémon otti ja pökertyi.

”Nido nido!” Rigel murahti suuntani. Se kaiketi kehotti minua hoitamaan homman ja äkkiä, ennen kuin hyypiö palaisi tajuihinsa.  Jos tästä selvitään, katoan jonnekin viikoksi…

Kytkin nopeasti seuraavan kameran pois päältä. Polvet tärisivät, olin melkein jäänyt kiinni. Olin ollut tyhmä, kun en älynnyt kutsua Rigeliä heti avuksi vahtimaan selustaani. Voisin yhä jäädä kiinni, täältä oli lähdettävä ja äkkiä. Oli päästävä pois… pois!
”Muur”, Yoru äännähti olkapäältäni ja hieroi poskeaan poskeani vasten. Se rauhoitti.
”Kiitos Yoru”, huokaisin ja jatkoin hommaani, kunnes sain sen päätökseen. ”Lähdetään täältä.”

”Nidoh”, Rigel äännähti ja yllätyksekseni se otti ja poimi tajuttoman hiiripokémonin maasta. Nosti sen niskavilloista ja katsahti minua.
”Sinusta alkaa totesi kehkeytyä pienten sankari, Rigel”, naurahdin nähdessäni piikkipersuksen kantavan pientä pokémonia suussaan. Rigel murahti ja mulkaisi minua ärtyneesti.  Vedin henkeä ja koetin saada polvieni tutinan lakkaamaan. Olisiko tämä aina tällaista?

Sitten me juoksimme, käytävä oli edelleen tyhjä, kaipa se ukko oli lähtenyt ostamaan uusia donitseja syömiensä tilalle. Portaissakaan vastaan ei tullut ristin sielua – kaikki olivat ainakin metakasta päätellen katsomassa kisoja. No hyvä vain, se tästä vielä puuttuisi, että saisin lisää syytä panikoida. Kumma kyllä, olin vohkinut ihmisten taskuja ennen, eikä silloin minua juurikaan hermostuttanut. Toisaalta, eipä siinä ollutkaan mitään erityisiä panoksia. Jos ei onnistanut niin ei onnistanut, mutta nyt voisin joutua ties minne jos tämä menisi myttyyn.

Matka tuntui pitkältä, vaikka minua auttoikin se, että Rigel ja Yoru olivat mukana. Vaikka Yoru olikin pieni, se osasi näemmä arvata, milloin olin paniikkikohtauksen partaalla. Silmäilin tuota pientä lintua, miten kummallista olikaan ajatella, että juuri se oli saanut minut hetki sitten rauhoittumaan.

Sitten olimmekin siellä. Se varastohuone, jossa Ilsen ja Trixin olisi pitänyt odottaa Buizelin kanssa. Olikohan Odile suostunut tekemään tehtävänsä? Olivatko Ilse ja Trix siellä missä niiden kuuluikin olla? Mitä jos Buizel olisikin päässyt karkaamaan?

Avasin oven varovasti, ja katsoin pimeyteen.
”Puuurh!” Kuulin Ilsen purisevan.
”Ilse? Trix?” Kutsuin niitä astuessani sisään. Jokin hyppäsi minua vasten ja suustani pääsi vaimea kiljaisu. Kuulin Trixin käkätyksen.
”Hitto Trix, nyt ei ole tuon aika”, sanoin pidellen kättä sydämelläni. ”Missä Buizel on? Saitteko te sen…”
”Purr!” Ilse purisi ja pökki innokkaasti jalkojani. Jopa liiankin innokkaasti, se tuntui työntävän minua kohti tämän huoneen ainoaa valoisaa kohtaa, ja pian ymmärsin miksi. Siellä se makasi, nukkui. Meidän kohteemme, ja Odile itkeä tihrusti sen vierellä. Polvistuin sen viereen ja taputin ruohopäätä.
”Ei se mitään Odile, hyvin tehty”, kehuin sitä. ”Anna minä jatkan tästä.” Niinpä kutsuin Odilen takaisin palloonsa. Trix istui vierelleni Ilsen kanssa. Ne molemmat katsoivat minua ylpeästi.
”Hyvin tehty, tytöt”, kehuin niitäkin. ”Nyt meidän on enää naamioitava se ja voimme lähteä.”

Kutsuin kaikki pokémonit, Ilsen, Trixin, Rigelin ja Soran takaisin poképalloihinsa. Sulloin poképallot huolellisesti laukkuuni ja nappasin sieltä tuomani sanomalehden. Asettelin sanomalehden lattialle Buizelin viereen ja sitten nostin saukon lehden päälle. Odotin saukon olevan hirveän raskas, mutta se olikin yllättävän kevyt ja kun katsoin sitä, tajusin syyn sille. Tämä Buizelhan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Miksi ihmeessä se ukko halusi, että pöllisin tällaisen? Ymmärsin miksi Odile itki, se oli niin empaattinen, että sitä varmasti suretti saukko-paran puolesta. Avasin laukkuni sivutaskun ja otin esiin stalkkeri-pojalta saamani värjäyspullon. Sen sisällä oli pastellin violettia väriä, ravistelin pulloa hetken ja tuumin:
”Oranssia Buizeliahan ne tulevat etsimään, tästä tulee violetti.”
Suihkutin pastellin violettia väriä ympäri Buizelin turkkia, aina siihen saakka, kun pieninkin oranssi tai keltainen läikkä oli peittynyt hempeän violettiin sävyyn. Epäilin kuitenkin, ettei minulla ollut aikaa odotella värin kuivumista. Mutta siinä odotellessani katselin uteliaana Rigelin pelastamaa – tai sitten pöllimää hiirtä. Sillä oli kaunis lumivalkoinen turkki. Nostin hiirulaisen varovasti syliini ja silittelin sen valkeaa turkkia. Turkki oli kuin mitäkin hienoa turkista, tosi pehmeää. Mitähän minä tälle tekisin? Ei sitä tännekään voisi jättää, mutta miten kuljettaisin sen? Sulloisinko sen laukkuuni? Vai käärisinkö Buizelin kanssa sanomalehteen?

Oli miten oli, tiesin että oli aika lähteä. Se stalkkeri autoineen tulisi pian. Väri ei ehkä olisi aivan kuiva mutta halusin painua helvettiin täältä. Niinpä käärin Buizelin sanomalehteen samoin kuin lumivalkoisen hiiren ja nostin paketin syliini.
”Valmiina, Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrowh”, korppi äännähti epävarmana. Se kuitenkin kiipesi olalleni lähtövalmiina. Pakkasin tyhjän väriainepullon laukkuuni ja nousin.

Aula oli vieläkin tyhjä, mutta tämän paikan ovella seisoi vartija, kuten myös tänne tultaessa. Vaikka riski olikin pieni, hän saattaisi pysäyttää minut ja kysyä että minne matka. Ainakin silloin kun ne tajuaisivat Buizelin kadonneen, vartija muistaisi tytön, joka oli lähtenyt sanomalehtiä kantaen. Siksi päätin taas turvata Yoruun ja Hazeen.
”Anna mennä, Yoru. Kyllä sinä pystyt”, kannustin korppia. Yoru nielaisi ja räpytteli siiven tynkiään. Se nousi epävarmana siivilleen ja loi minuun viimeisen epävarman silmäyksen. Hymyilin sille ja nyökkäsin.

Yoru, pystyt siihen!

Yoru liihotti muina lintuina liukuovien luona pönöttävän vartijaukon yläpuolelle. Siellä se alkoi hitaasti luoda sysimustaa savua. Vartija ei tajunnut aluksi mitään, kunnes savu alkoi yskittää. Vartija köhi minkä jaksoi, ja sitten kirosi. Hän varmaan alkoi tajuta, ettei nähnyt mitään.

Nyt!

Juoksin aulan poikki, vartijan ohi, viittasin Yorua seuraamaan, ja silmäkulmastani näinkin korpin liitävän pääni korkeudella. Juoksin polvet täristen liukuovista ulos lämpimään aurinkoon ja kohti parkkipaikkaa. Sinne stalkkerin auton piti ilmestyä.

”H-Hei, siellä!” Joku huusi.

Jalat älkää pettäkö nyt!

Kommentit:

Chidori


2 >
No niin, ensimmäinen keikka (melkein, tarinallisesti) purkissa! Käytit pokémoneja hyödyksi tehtävän suorittamisessa ilahduttavan paljon. Odotin tosin aluksi, että Trix olisi Zoruana käyttänyt tehtävässä jotenkin eduksi illuusiokykyään, mutta lopulta Buizelin huijauksen avaintekijäksi osoittautuikin Ilsen luontainen hurmaustaito. Ilsen kyvyillä ja omistajan tympeillä koulutusmetodeilla perusteltiin riittävän hyvin sitä, miksi Buizel suostui lähtemään ventovieraiden pokémonien matkaan epäilyksistään huolimatta. Tämä kävi hyvin ilmi Odilen kanssa käydystä keskustelusta, joka taisi muuten olla lempikohtani tässä luvussa. Petililin reppana hahmo pääsi muutenkin hyvin esiin tämän tehtävän aikana.

Miwan suoritus sujui sutjakkaasti Yorun osalta, mutta täytyihän sitä jonkin asian mennä vähän mönkään, jotta jännitys pysyisi yllä. Valvontakamerahuoneeseen pölähtänyt hyypiö oli kyllä sangen surkuhupaisa tapaus, sillä kiperä tilanne raukesi jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. :’D Hyypiön virka jäi myös vähän kysymysmerkiksi, vartija tuo ei kuitenkaan tainnut olla…? Noh, saatiinpa Luna mukaan tiimiin!

Valmistauduit tehtävän suorittamiseen huolellisesti ja huomioit myös tehtävän aikana hyvin riskitekijöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sieppauksen onnistumiseen ja myöhemmin mahdollisesti kiinnijäämiseen. Naamioitumisesta huolimatta Miwan kannattaa pitää erittäin matalaa profiilia parin seuraavan tarinan ajan, sillä Buizelin katoaminen herätti suurta huomiota Soidassa. Kiinnijäämisen riski on tällä hetkellä kohtuu suuri. Tehtävä on kuitenkin onnistuneesti suoritettu!

Bellatrix +2lvl +4op, Ilse +2lvl +1op, Yoru +2lvl +2op, Odile +1lvl, +Candy +3op, Luna +1lvl. Tehtävän suorittamisesta saat palkkioksi 640pd:tä, kahvilan tuotteista tosiaan bonusta mukana. Kerro kouluttajakirjassa, mitkä 10 kauneustarviketta lunastat kaupasta. Ilmoita myös, aiotko pitää Buizelin itselläsi vai välitätkö sen eteenpäin. Candy oppii mansikkamacaronista liikkeen Crafty Shield.

Aurora #20 > Kohtaamisia

Tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2016.

Olimme pokémon centerissä. Minun oli tuotava Rigel ja Sora tänne, kun ne alkoivat näyttää siltä, että tarvitsisivat lepoa. Rigel murisi, koska ei tykännyt ideasta, mutta se sai nyt vain kestää. Sora ei niinkään kiukutellut, mutta se tuntui olevan kovinkin huolissaan karkuristamme Odilesta. En itsekään ymmärrä sitä, yhtäkkiä se vain sai sätkyn, kun me olimme rannalla ottelua katsomassa ja karkasi. Onneksi Odile ei pötkinyt pitkälle, ja me löysimme ruohon nyyhkyttämästä erään aurinkotuolin alta. Sora oli siitä kovin huolissaan, ja pyöri koko sen ajan Odilen ympärillä, ennen kuin tulimme pokémon centerille. Nyt sininen perhonen katsoi Odilea alakuloisesti, sillä se tiesi, että sen oli jäätävä tänne paranemaan.

”Veeh!” Candy heilutti Rigelille toista etutassuaan hyvästiksi, Rigel tosin vain pyöritti tuolle silmiään.
”Sinä taidatkin tykätä Rigelistä”, totean ja silitän hopeaturkkisen Eeveen päätä.
”Eev, veeh!” Se äänteli riemuissaan.
”Purr!” Muuan Purrloin purisi, se oli loikannut Rhydon selästä tuolin selkänojalle, ja iski nyt Candylle silmää, Candy katsoi purppuraista kissaa hämmentyneenä.
Rhydo itse oli lähtenyt seuraamaan Rigelin ja Soran vienyttä hoitajaa, se kaiketi tahtoi pitää toipilaille seuraa. Tiesin hyvin, ettei tuo Purrloin ollut Ilse, sillä minun Ilselläni oli vihreät silmät, tuolla oli siniset. Se oli seuraillut meitä jonkin aikaa, ainakin siitä lähtien kun olimme tulleet tähän kaupunkiin. Mahtoiko sillä olla kotia lainkaan? Ehkä se seurasi meitä siksi, ettei poloisella ollut kotia…

”Miten niin minua ei kutsuta?!” Kuulin jonkun raivoavan. ”Olen ollut siellä joka vuosi!”
”Valitan kultaseni, mutta kun ottaa huomioon nykyisen, öh… suuntautumisesi, isäntäväki päätti olla kutsumatta sinua…” Toinen, vähintään hermostuneelta kuulostava sanoi.
”Tarkoitat kai, että koska he kuuntelevat, mitä perheeni sanoo!” Toinen puhuja puuskahti. ”Hyvä on, ei se mitään, ymmärrän vähemmästäkin!”
Ja kuin myrskyn merkki, Azura asteli pokémon centerin aulaan. Hän vaikutti sen verran huonotuuliselta, että hoitajakin vilkaisi häntä vastahakoisesti. Kaipa äreän asiakkaan palveleminen oli vastenmielistä tai jotain.
”Tulin hakemaan pokémonini”, Azura sanoi, oikeastaan aika miellyttävällä äänellä. Hän näkyikin saavan itselleen kourallisen poképalloja, jotka asetteli vyölleen. Sitten sinihiuksinen tyttö kääntyi ympäri, ja ilmeisesti näki minut, sillä alkoi harppoa meitä kohti.
”Veeh?” Candyn pinkit silmät tuijottivat tulijaa varsin uteliaasti.
”Miten ihana söpö Eevee!” Azura huudahti pikku Candyn nähdessään. ”Shinyko olet? Voi minäkin tahtoisin Eeveen! Kehittäisin siitä Glaceonin tai Flareonin tai Espeonin!”
”Vai on Candyllä noinkin monta vaihtoehtoa”, minä pohdin.
”Onko sen nimi Candy? Suloinen nimi suloiselle pikkuiselle!” Azura sanoi kimakalla äänellä.
”Veeh!” Candy huudahti, eikä kuulostanut kovinkaan ilahtuneelta, se kääntyi vinkuen ja piilotti itsensä – tai kasvonsa paitaani.
”Säikäytinkö pikku Candyn?” Azura kysyi ja istui sitten penkille viereeni.
”Rankka päivä?” Minä kysyin.
”Äläpä muuta sano”, tyttö huokaisi. ”Tiesitkö, että huomisiltana ne avaavat Peacockin kesän, juhlimalla rannassa.”
”No en tiennyt”, minä vastasin.
”Niin sinähän et ole paikallisia”, Azura totesi. ”Sinne pääsee vain kutsulla, ja minut on kutsuttu joka vuosi.”
”Ai”, minä sanoin, yrittäessäni piristää Candyä, joka piilotteli pikkuruisia kasvojaan paidassani. Silittelin sen päätä, mutta eipä tuo tuntunut kovin auttavan.
”Minä en saanut kutsua tänä vuonna!” Azura tuhahti turhautuneena. ”Koska vanhempani pelottelivat muita.”
”Millä niin?” Minä kysyin, sen pahemmin ajattelematta.
”Katsos kun, minä tavallaan tulin ulos kaapista, ennen kuin lähdin täältä”, Azura selitti. ”Sen takia oikeastaan lähdin, kun perhe ei oikein ilahtunut.”
”Vai niin”, minä sanoin. Ei tässä voi oikein muutakaan sanoa.
”Kuulitko varmasti mitä sanoin, Miwa?” Azura kysyi.
”Luulevatko sinun vanhempasi, että se on tarttuvaa vai?” Minä kysyin.
”Aika moni täällä tuntuu olevan sitä mieltä”, Azura sanoi murheellisesti. Minun kävi häntä sääliksi. Minua omat porukat eivät sentään olleet ajaneet tälle matkalle, eivät ainakaan tuolla tavalla.
”Siksi minä lähdin Aurora Towniin, valitsin sieltä Calypson. Se oli paikan outolintu, niin että ajattelin meidän sopivan hyvin yhteen. Eikä se tuomitse minua siksi, kun en pidä pojista.”
”Pojista pitäminen on aliarvostettua”, minä pistin väliin. ”Niiden takia saa vain kärsiä.”
”Vaikka jäi minulle kavereitakin tänne.” Azura sanoi, yrittäen piristää itseään. ”Kai ja Toshiro.”
”Se on hyvä”, minä sanoin. ”Minua tuskin kaipaa kukaan.”
Silloin Candy nosti kasvonsa paidastani ja tapitti minua suurilla silmillään. Silittelin sitä lohduttavasti.
”Mutta minulla on Rigel.”
”Eev!” Eevee huokaisi helpottuneena.

Samassa kissa, Purrloin joka oli nukkunut penkkisohvan nojalla, laskeutui ja asettui mukavasti Azuran syliin. Se alkoi oitis kehrätä, ja Azura puolestaan silitteli pientä kissaa.
”Minä en tekisi tuota, se on häijy pirulainen”, minä varoitin.
”Ilsekö?” Azura kysyi. ”Tuskin sentään.”
”Ei se ole Ilse, vaan se Purrloin, jonka Kai onki merestä”, minä sanoin. ”Se on seuraillut meitä.”
”Ehkä se tykkää sinusta!” Azura ehdotti. Sitä minä en uskonut, sillä tuo karvapallohan oli raapinut ja pureskellut minua minkä ehti, kun se hullu ukko oli pistänyt minut siihen taloon. Se ei kuitenkaan näyttänyt pistävän pahakseen Azuran silittelyä. Ehkä se piti Azurasta.
”Miksi sinä haluat mennä niihin juhliin?” Minä tiedustelin.
”Näyttääkseni kaikille, etten välitä!” Tyttö julisti.
”Se on pätevä syy”, minä totesin. ”Mikset vain mene kutsutta?”
”Että kuokkisin?” Azura sanoi pöyristyneenä.
”Niin. Mikään ei sen paremmin sano, ettet välitä paskaakaan muiden mielipiteistä, saati siitä, ettei sinua ole kutsuttu!”
”Tuossa on perää”, tyttö totesi. ”Mutta mahtaako pokkani pitää?”
”Sen näkee sitten”, minä sanoin.
”Oletko itse tehnyt jotain tällaista?” Azura kysyi.
”Joskus teininä viimeksi”, sanoin silmiäni pyöritellen. ”Vaikka ne bileet olivatkin ihan surkeat.”
”Tule mukaan”, Azura ehdotti. ”Mennään yhdessä, ei tietenkään pariskuntana, sillä minä tiedän, että sinusta Kai on söpö.”
”Anteeksi kuinka?” Minä älähdin.
”Minä tiedän tällaiset asiat, vaikket sinä tietäisikään”, tyttö totesi ylpeänä. ”No mitä sanot?”
”En ole enää mikään juhla-ihminen”, minä huokaisin. ”Joskus olin, mutten enää.”

En enää sen jälkeen, kun Hiroki jätti minut. Sen jälkeen minua ei huvittanut juhlia, tai tehdä yhtään mitään.

”Tulisit edes ostamaan mekkoa kanssani!” Azura maanitteli. ”Yksin shoppailu ei ole kivaa!”
”Voin tullakin”, lupasin. ”Mutta ensin pitää hakea Ilse mukaan, se tekee yksin vain pahojaan.”
”Onko Ilse yksin?” Azura kysyi.
”Ei oikeastaan, mutta kun Lolita nukkuu päivisin, ja Splinterkin jaksaa murjottaa siipensä takia”, minä selitin. ”Sillä olisi vain tylsää.”
Mikä piti paikkaansa, sillä heti kun pääsimme huoneeseeni asti, huoneeseen, jossa minun oli määrä asua koko Peacockin vierailuni ajan, näimme, miten pitkästynyt Purrloin kiipesi pitkin ikkunaverhoja.
”Leaf fe fe!” Lehtikissa, joka syystä tai toisesta oli kuin kotonaan huoneessani, yritti näemmä toppuutella kissanpentua.
”Oi, onko sinulla jo Leafeonkin?” Azura intoili.
”Ei se minun ole”, sanoin todenmukaisesti. ”Sekin on seurannut minua, sen kummitustehtaan jälkeen.”
”Olitko yötä siellä kumisaapastehtaalla?” Azura ihmetteli.
”Joo, kun jotkut hölmöt teinit tarjosivat siitä rahaa”, minä mutisin. ”Ilse, et viitsisi tulla alas, nyt en yhtään arvosta tuota.”
Ja Ilsehän tuli, se laski itsensä nopeasti verhoista kiinni pidellen tarpeeksi lähelle lattiaa, jonka jälkeen se loikkasi kevyesti lattialle ja juoksi luoksemme. Myös lehtikissa, Leafeon saapui meitä tervehtimään.
”Eeveeh!” Candy tervehti sitä ja Ilseä reippaasti. Odile puolestaan haukotteli ja loikkasi pois sylistäni. Se meni muiden nukkuvien pokémonien sekaan, Trixin viereen sille asetettuun koriin.
”Kai me sitten lähdemme tällä porukalla”, minä totesin. Tarkistin vielä, että rahat tulivat mukaan, ja tulivathan ne.

Menimme taas siihen ostoskeskukseen, jossa olimme käyneet silloin kun Sora oli kehittynyt Spewpasta Vivilloniksi. Tällä kertaa Azura tosin johdatti minut ihmisille tarkoitettuihin kauppoihin. Valentinen vaatekauppa, olisi varmaan ollut juuri sellainen kauppa jossa Himeko teki kaikki ostoksensa. Tämä kauppa suorastaan kuhisi juuri sellaisia pinnallisia ihmisiä, kuin rakas siskoni. Huomasin sen siitä, miten paheksuvasti ne katsoivat meitä, jotka olivat tuoneet pokémoneja tähän liikkeeseen. Leafeon kulki somasti ja tottelevaisesti perässämme, tuo sinisilmäinen Purrloin selässään. Ilse ja Candy puolestaan istuivat nätisti sylissäni, molemmat katsoivat uutta ympäristöä uteliaina.

Azura etsi innoissaan mekkoa, johon pukeutua huomisiltana, minä puolestani en ollut ikinä välittänyt vaatteista. En edes omistanut mekkoja, muutamaa vanhaa lukuun ottamatta, mitä minä niillä? Mutta Azura sieppasi mekon toisensa perään ja lähti niitä sovittamaan. Minä seisoskelin sovituskopin ulkopuolella ja silittelin vuoroin Ilseä ja vuoroin Candyä, mutta sinisilmäiseen Purrloiniin en koskenut – se kun tykkäsi kovasti minun raapimisestani ja ilmeisesti myös tuijottelusta. Koska sen siniset silmät seurasivat minua, tai sitten kahden muun karvapallon tekemisiä tiiviisti.
”Kuule Miwa, saanko kysyä sinulta jotain?” Azuran ääni kuului sovituskopista.
”Toki”, minä vastasin.
”Eikö sinua yhtään ällötä, kun minä olen tällainen?” Azura kysyi hitaasti ja hiljaa.
”Meillä on isoäiti opettanut, että muut saavat olla oma itsensä, eikä sitä saisi koskaan tuomita”, minä huokaisin. ”Vaikkakin, kaikki sukulaiseni eivät noudata tuota opetusta. Mutta ei sinussa ole minun mielestäni mitään kummaa.”
”Sitä vain, kun kaikki jotka tuntuvat hyväksyvän minut, ovat miehiä”, Azura sanoi hiljaa.
”No siinä tapauksessa ovat fiksuja miehiä”, minä huomautin. ”Sinuna en huolehtisi niin paljon muiden mielipiteistä.”

Vaikka olihan se vaikeaa. Sitten Azura tuli ulos sovituskopista, hänellä oli yllään tummansininen mekko, sellainen missä oli pieniä valkoisia pilkkuja tai palloja, miksi sitä nyt sanottiinkaan. Mekko ylsi hieman hänen polviensa alapuolelle, ja sen vyötäröä koristi punainen vyö.
”Minä taidan ottaa tämän”, Azura sanoi hymyissä suin.
”Se pukee sinua”, sanoin – sillä se oli totta. Tummansininen väri korosti kauniisti Azuran ruskettunutta ihoa ja vaaleansinistä kuontaloa.
”Etsi sinäkin jotain!” Tyttö kannusti.
”Kiitos, mutta en nyt taida…” Minä sanoin välttelevästi. ”Mekot eivät ole minua varten.”
”Edes yksi mekko”, Azura maanitteli. Hän osasi tehdä juuri sellaisen pyytävän ja anovan katseen, ihan niin kuin koiranpentu konsanaan, niin että ihmisen on lähes mahdotonta kieltäytyä. Niinpä, minä joka inhosin vaatteiden ostamista, päädyin sovittamaan ihan kivaa vaaleansinistä mekkoa, jossa oli spagettiolkaimet ja mekon helma ylsi polviin asti. Se oli oikeastaan hyvin yksinkertainen mekko, sellainen jota meidän prinsessamme Himeko ei olisi kelpuuttanut.

”Purr!”
”Veeh?” Ilse ja Candy siellä jutustelivat, sillä olin jättänyt ne ulkopuolelle Azuran ja Leafeonin kanssa.
”No, miltä se näyttää?” Azura kysyi innokkaasti.
”Siniseltä mekolta”, minä vastasin totuuden mukaisesti.
”Tule näyttämään se!” Tyttö hoputti. En nähnyt muutakaan ulospääsyä, joten avasin sovituskoppini oven ja näytin heille naamani. Ilse naukui heti hyväksyvästi, ja oli jo tulossa kiireen vilkkaa minua kohti, varmaankin kiivetäkseen syliini mekon helmaa pitkin. Onneksi Leafeon oli kuitenkin nopea ja nappasi katin niskavilloista kiinni, ennen kuin se ehätti toteuttaa aikeensa.  
”Onpa se kiva!” Azura hehkuttaa. ”Aiotko ostaa sen?”
”Enpä taida”, minä vastasin. ”Mitä minä nyt mekolla?” Niinpä kävin vaihtamassa vaatteeni, juurikin niihin tamineisiin, joissa olin tähän kauppaan astunut. Tultuani ulos ahtaasta kopista, Azura sanoi voivansa viedä mekon, jota olin sovittanut takaisin paikalleen, sillä hän veisi samalla muutaman muun sovittamansa. Sovimme, että minä voisin mennä pokémonien kanssa odottelemaan kaupan ulkopuolelle, sillä hänen täytyi vielä maksaa ostoksensa. Niinpä minä nostin Candyn jälleen syliini, Ilsen samaten ja painelin kaupan edustalle. Oli suorastaan helpotus päästä tuolta. Huokaisin helpotuksesta ja istuin penkille, liikkeen seinustalla, Leafeon otti ja hyppäsi penkille myös, kevyesti kuin mikä. Sinisilmäinen Purrloin katsoi sitä ärsyyntyneenä, sillä se oli pudota Leafeonin selästä, kun lehtikissa hyppäsi. Siinä me sitten istuimme hetken. Siellä taisi olla jonoa.

”Anteeksi että kesti!” Azura pahoitteli tultuaan ulos liikkeestä. ”Haluatko käydä jossain?”
”Siinä pokémon liikkeessä”, minä sanoin. ”Voisin ostaa Candylle jotain.”
”Se kuulostaa kivalta!” Azura totesi, hän hymyili aurinkoisesti mutta pian tytön hymy jähmettyi paikoilleen. En ymmärtänyt ensin miksi, kunnes nousin seisomaan ja näin, miten eräs pariskunta tuijotti meitä. Eikä minun täytynyt olla nero, osatakseni yhdistää asioita, sillä tuo pariskunta näytti vähän turhankin tutulta. Naisella oli vaalea iho ja kylmät sinivihreät silmät, miehellä oli tumma, ruskettunut iho ja vaaleansiniset hiukset, kammattuna oikein jakaukselle. Pian kumpikin nosti nokkansa ja lähti kävelemään kauemmas meistä. Azura näytti masentuneelta. Sinisilmäinen Purrloin katsoi minua ovela ilme pienillä kissan kasvoillaan, sitten se iski minulle silmää ja loikkasi alas Leafeonin selästä. Purrloin viiletti nopeasti kohti hienohelmaista pariskuntaa ja onnistui jotenkin kamppaamaan nämä. Sitten se palasi salaman nopeasti luoksemme ja loikkasi ketterästi Leafeonin selkään.
”Veeh”, Candy katsoi tapahtunutta suu auki ja Ilse nauroi. Myös Azura nauroi, muttei kuulostanut järin iloiselta, vaikka minusta tuntui, että sinisilmäinen Purrloin oli halunnut piristää Azuraa.
”Että minä inhoan heitä”, Azura sanoi minulle hymyillen teennäisesti.

Kävin ostamassa Candylle punaisen rusetin kaulaan ja sinisen kukan korvan taakse.
”Kylläpä siinä on soma pieni Eevee”, myyjä ihasteli. ”Se tulee näyttämään näiden kanssa pikku prinsessalta!”
”Eev?” Candy katsoi minua kysyvästi, kun sidoin punaista rusettia sen kaulaan ja laitoin sinisen kukan sen korvan taakse. Sinisilmäinen Purrloin puolestaan sai mustan noidanhatun, samanlaisen kuin Lolitallakin oli.
”Tämä siitä hyvästä, että yritit piristää Azura-parkaa”, sanoin sille. ”Ehket sinä olekaan niin ilkeä, kun annat ymmärtää.”

Shoppailukierroksen jälkeen erosimme Azurasta, joka halusi olla nyt yksin, tyttö-rukka oli varmasti masentunut vanhempiensa kohtaamisesta, enkä minä oikein osannut sanoa siihen mitään. Perhedraama ei ollut erikoisuuksiani, senhän takia tulin itsekin lähteneeksi kotoa. Päätin mennä takaisin pokémon centerille ja painua huoneeseeni. Huoneessa näin Splinterin jalkeilla pitkästä aikaa. Lintu seisoi lattialla siipiään venytellen. Yoru raakkui ja hyöri innoissaan sen ympärillä. Trix leikki Lolitan kanssa ja Odile murjotti sängyllä. Enpä ollut ikinä nähnytkään ruohoa tuossa puuhassa.

Yö meni mukavasti nukkuen, ja aamu tuli. Heräsin, kun joku koputti napakasti huoneeni oveen. Ei minua huvittanut mennä avaamaan, väsytti liikaa. Mutta en voinut jäädä nukkumaankaan, kun joku jatkoi oveeni koputtamista.
”No joo, joo…” Minä mutisin kulkiessani ovea kohti.
”Iltapäivää!” Azura toivotti, pirteästi kuinkas muutenkaan.
”Iltapäivää?” Minä toistin. ”Nyt on aamu…”
”Sinä nukuit sen ohi”, Azura sanoi aurinkoisesti. ”Tänään on juhlat ja me olemme molemmat menossa!”
”Hetkinen, en minä…” Mutta Azura ei kuunnellut, hän tunki törkeästi sisään huoneeseeni ja tietenkin Ilse, yliaktiivinen Purrloin tuli heti tervehtimään häntä.
”Hei pikkuinen!” Azura kujersi ja silitti katin päätä. ”Tänään lähdetäänkin juhliin, Miwa lähtee myös!”
”Ei muuten lähde”, minä pistin väliin, sillä minulla ei ollut aikomustakaan osallistua yhtään mihinkään, mihin liittyi tälläytymistä.
”Kyllä lähdet, kun tuunasin sinulle mekonkin!” Azura luikautti.
”Teit mitä?” Minä tivasin, mutta hän vain tuuppi minua kylpyhuonetta kohti. Lopulta en voinut muuta kuin ottaa ja mennä suihkuun.

En tahtonut minnekään juhliin, mutta nähtävästi tuo sinnikäs Peacockin koordinaattori oli päättänyt toisin, hän oli nimittäin passittanut minut kaupan edustalle, koska oli ostanut sen sovittavani mekon, tuunatakseen sen. Mekko oli vähintäänkin upea, Azura oli poistanutspagetti olkaimet kokonaan ja ommellut jostakin sinisestä mutta läpinäkyvästä kankaasta löyhät hihat ja käyttänyt samaista kangasta myös laahuksen tekemiseen, joka tosin ylsi vain sääriin asti, eikä laahannut maata. Tässä oli täytynyt olla iso työ. Rusettikin pitkine nauhoineen oli taakse ommeltu.
”Vau”, en osannut sanoa mitään muuta. ”Teitkö tämän itse?”
”Joo, tykkään ommella”, tyttö nyökytti päätään lämpimästi hymyillen.
”Voisit tehdä tätä työksesi”, minä huomautin.
”Minä teenkin, tavallaan”, Azura kertoi. ”Teen itse tuunaamalla kaikki asuni contesteihin.”
”Näissä on iso työ”, minä totesin. ”Kaipa minun on sitten pakko lähteä…”
”Jes!” Azura huudahti voitonriemuisena.

En ole ikinä ollut mikään pynttäytymisen suurin fani, mutta loppujen lopuksi minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kuivata hiukseni ja heittää mekko ylleni, ja Azura hoiti loput. Hän hyräili työtä tehdessään, eikä vaikuttanut läheskään yhtä masentuneelta kuin eilen, shoppailukierroksen jälkeen. En halunnut kysyä siitä häneltä, eihän asia minulle kuulunut. Kysyminen olisi sitä paitsi ollut töykeää.
Azura vietti hyvän tovin hiusteni parissa, hänellä oli mukanaan hiusraudaksi kutsuttu hiusten kiharrin, jolla hän kiharteli hiuksiani.
”Hyvä tulee, hyvä”, Azura hymisi itsekseen. Sitten hän otti pöydältä tuomansa ponnarin, sinisen jossa oli suuri kukka koristeena, ja sitoi hiukseni sillä poninhännälle, lopuksi hän kiinnitti kampauksen pienillä hiuspinneillä, niin että se laskeutui hartialleni.
”Kas noin”, Azura sanoi tyytyväisenä. ”Vielä vähän meikkiä ja se on siinä!”
”Meikkiä?” Minä toistin. ”Ei tosiaankaan, näytän pelleltä meikissä!”
”Etkä näytä”, Azura toppuutteli. ”Koska me emme tunge sinulle meikkiä pärstään mitenkään mauttomasti.”
Mauttomasti niin kuin Himeko. Tällaisina hetkinä en voi olla ajattelematta tuota niin pinnallista siskoani.  Azura kaiketi tiesi mitä teki, ainakin hän teki sen paremmin kuin minä, kun meikkaili silmäluomiani – korosti silmieni väriä, hän sanoi.
”Useimmat tekevät sen virheen, että meikkaavat liikaa”, Azura kertoi. ”Näen sitä contesteissa kaiken aikaa, se on oikeastaan aika hassua.”
”Äläpä muuta sano”, naurahdin. ”Minulla on isosisko, joka on myös koordinaattori, vaikkei käykään contesteissa kovin paljon, hän tekee juuri tuon virheen ja tuunaa pokémoneistaan pellen näköisiä.”
”Hän ei sitten tainnut menestyä kovin hyvin”, Azura arvasi.
”No ei”, minä naurahdin.
”Katsos kun pokémonien tulee näyttää luonnollisilta, jos yrittää liikaa, ei siitä hyvää seuraa”, tyttö selitti. ”Kas noin. Pistä vielä vähän tuota huulikiiltoa ennen kuin lähdemme, niin hyvä on.”
Azuran oli nyt aika laittaa itsensä valmiiksi, joten hän ojensi minulle paperikassin.
”Älä sitten unohda kenkiä, vaikka kyseessä onkin rantajuhlat!” Tyttö naurahti ennen lähtöään.

Minä istuin sängylleni ja huokaisin. Kaikkeen sitä joutuukin.
”Veeh?” Candy vinkaisi, se tassuttelee varovasti viereeni tyynyltä, jossa oli nukkunut. Candy oli tosi nätti ja söpö pikkuinen karvapallo. Sillä oli hopeinen säihkyvä turkki ja suuret pinkit silmät, säihkyvät nekin. Nostin pikkuisen syliini ja silitin sen pörheää turkkia.
”Tahdotkos sinäkin juhliin Candyseni?” Kysyin Eeveeltä. Se vastasi katseeseeni hieman ujosti, muttei vastannut. Ulkoilma tekisi sille hyvää, niinpä päätin ottaa pennun mukaani. Sidon sen kaulaan eilen ostamani punaisen rusetin ja asetan sinisen kukan sen korvan taakse.
Sitten Ilse loikki sängylle ja alkoi miukua. Sekin kaiketi tahtoi mukaan, koska ei ole päässyt ulos koko päivänä, koska minä nukuin.
”Hyvä on, Ilse. Hyvä on”, sanoin sille ja silitin katin päätä. Myös sinisilmäinen Purrloin katsoi meitä kiinnostuneena, kun Ilse huomasi lajitoverinsa tuijotuksen, se hyppäsi alas sängyltä ja kipitti korille, jossa oli viihtynyt. Sieltä katti kaivoi pinkin pikkuisen rusetin, jonka ostin sille sen ison kanssa, jonka katti sitten valitsi paremmaksi. Ilse kantoi pienen rusetin sinisilmäisen Purrloinin luo ja laski sen, toisen kissan jalkojen juureen. Sinisilmäinen Purrloin katsoi rusettia hieman kysyvästi, Ilse tönäisi sitä kuonollaan lähemmäs, vieras Purrloin ei näyttänyt ymmärtävän Ilsen elettä, mutta minä ymmärsin. Ilse halusi lahjoittaa käyttämättömän rusetin lajitoverilleen. Sinisilmäinen Purrloin tuijotti lahjaa hetken, kunnes Ilse alkoi työntää lajitoveriaan minua kohti. Ilse ilmeisesti halusi, että laitan rusetin sinisilmäisen Purrloinin kaulaan. Olin melkein varma, että tuo villikissa iskisi hampaansa käteeni, mutta sitä se ei tehnyt. Kerrankin se istui nätisti ja antoi minun kiinnittää rusetin kaulaansa.

Sitten joku koputti oveeni malttamattomana, sen täytyi olla Azura. Riensin jo avaamaan ovea, kunnes Leafeon äännähti koristaan:
”Leafe!” Se katsoi tiukasti paperikassiin kuin sanoen että, hei kengät! Kaivoin pussista hopean väriset ballerinakengät, joissa oli kullanvärisiä kirjailuja. Kengät tuntuivat olevan himpun verran liian isot minulle, mutta tuskinpa se menoa haittaa. Pistin vielä huulikiillot, kuten Azura oli neuvonut ja menin sitten avaamaan oven, Candy sylissäni.
Azuralla oli sylissään pikkuinen kissa, violetti sekin. Hän oli laittautunut valitsemaansa mekkoon ja kihartanut himpun verran auki jätettyjä hiuksiaan.
”Otatko Candyn mukaan?” Tyttö tiedusteli.
”Sekä nuo Purrloinit”, minä lisäsin. ”Onhan se okei?”
”Monella on pokémon tai pari mukanaan”, Azura vakuutti. ”Minäkin otan Violetin mukaani.”

Kävi ilmi, että juhlat pidettiin uimarannalla, sillä samaisella rannalla jolla olimme aiemmin käyneet. Juhliin livahtaminen ei ollut edes vaikeaa, sillä kukaan ei vahtinut vieraiden tuloa. En oikein ymmärrä miksi Azura oli niin paineissaan, kun ei saanut kutsua, tännehän luikahti kuka vain huomaamatta. Rannalle on asetettu oikea tanssilava ja monta pöytää täynnä virvokkeita. Ihmettelin tanssilavaa hetken, sillä näin joidenkin tanssivan rantahiekalla. Azura katseli säikkynä ympärilleen, ikään kuin olisi pelännyt, jonkun yllättävän itsensä rysän päältä.
”Rauhoitu”, minä kehotin. ”Näytät aivan syylliseltä, kun teet noin.”
”En voi sille mitään!” Azura huomautti.
”Tule, ota rauhallisesti”, sanoin rauhallisesti ja astelin virvokepöydän luo. Otin pahvilautasen pinosta ja aloin lappaa lautaselle papusalaattia. Minulla oli nälkä, enhän ollut syönyt tänään vielä mitään. Niinpä en aikaillut haarukoidessani ruokaa suuhuni. Se oli virhe.
”Minä en tekisi tuota…” Azura huomautti. Mutta se oli liian myöhäistä. Suuni oli tulessa kurkkua myöten. Nuo eivät olleet mitään papuja.
”Ujiko-rouvan chili ja jalopeño-salaatti”, Azura selitti.
”No ei ihmekään, että kulho on lähes täysi”, minä huohotin yskimisen välillä.
Azura kaatoi minulle kuplivaa virvoitusjuomaa tuoppiin. Hän hymyili minulle ymmärtävästi, ehkä hänkin oli joskus mennyt maistamaan kyseistä salaattia. Join tuopin tyhjäksi, ja täytyy myöntää, että se auttoi. Päätin jättää syömisen vähäisemmälle, ja kokosin toiselle pahvilautaselle herkkukasan jonka asetin pokémonien eteen. Ilse ja Candy haistelivat herkkuja uteliaina. Pian myös sinisilmäinen Purrloin liittyi niiden seuraan. Azura syötti omaa kissaansa kädestä. Candy tuntui tykkäävän makeista kakuista hirveästi, se oli hassua. Se miten pikkuinen Eevee haukkaili kaikkia kakkuja, ennen kuin suostui syömään yhtäkään loppuun. Sen jälkeen Candy lipoi tyytyväisenä huuliaan. Minä ja Azura naureskelimme pienelle hupsulle Eeveelle.

Mutta hauska hetkemme ei kestänyt kauaa. Sekä Azura että minä aistimme sen, joku seurasi meitä katseellaan. Käännyimme molemmat ympäri ja näimme ne kaksi ihmistä, miehen ja naisen katsomassa meitä nyrpeästi. Mies sanoi jotain naiselle ja he katsoivat meitä paheksuen. Ennen kuin tein mitään muuta, nappasin Candyn hiekalta syliini, toisella kädellä tartuin Azuraa ranteesta ja vedin tytön mukaani, sillä jos vaistoni osui oikeaan, aikoivat nuo vasikoida jollekin. Että kaksi tyttöä kissojen ja Eeveen kanssa olivat juhlissa kuokkimassa.
”Ilse, seuraa!” Huusin kissalleni. Silmäkulmastani näin Ilsen pinkovan nopeasti perässämme, myös sinisilmäinen lajitoveri seurasi meitä, kiinnostuneen näköisenä. Oli mentävä johonkin, jossa oli paljon ihmisiä joiden sekaan piiloutua. Niin meitä ei mikään kuokkija-kyttä löytäisi. Ensimmäinen sellainen paikka näytti olevan vanhusten täyttämä tanssilava, sinne siis!
Raahasin Azuran lavalle ja sanoin kateille, että kiertäisivät lavan ympäri ja odottaisivat meitä kaiteella, kun tulisimme lavan poikki, niitä hakemaan.

En minä osannut tanssia. Eikä Azurakaan sen paremmin. Nakkasin hämmentyneen Candyn olalleni.
”Pidä kiinni, Candy”, kehotin sitä.
”Eevee?” Pikkuinen äännähti kimeästi. Sitten mentiin. Tartuimme toisiamme käsistä ja puskimme vanhuspilven läpi, valssaten miten nyt taisimme, runnoen vanhusten varpaita allemme. Azura nauroi, se oli hauskaa. Ilse ja muut kissat katsoivat meitä huvittuneina. Sitten se oli ohi ja me juoksimme rannalle tanssilavan toisella puolella, nauraen.

Olimme hengästyneitä kumpainenkin. Onneksi täällä ei ollut ketään meidän lisäksemme. Azura otti kissansa syliinsä ja rutisti sitä.
”Veeh”, Candy inahti. Nappasin kauniin Eeveen takaisin syliini ja silittelin sen turkkia.
”Ei hätää, Candynen”, lohduttelin sitä. ”Ei mitään…”
”Kai, tule meidän kanssa uimaan!” Joku kiekaisi kovalla äänellä. Vähän matkan päästä meistä, kallion liepeillä seisoi tyttöporukka, hyvin vähäpukeinen tyttöporukka. Ne olivat pukeutuneet toista avonaisempiin ja paljastavampiin bikineihin. Ja ne olivat saartaneet jonkun nurkkaan.
”E-En minä nyt taida”, poika sanoi tärisevällä äänellä. ”On nuo juhlatkin ja…”
”Ääh, ne on ihan tylsät!” Yksi tyttö sanoi kättänsä heilauttaen.
”Tule pitämään hauskaa meidän kanssa!” Toinen tyttö lirkutti silmäänsä iskien. Hyi.
”Me pidetään susta oikein hyvää huolta!” Toinen kehräsi.
”Voi Kai-parkaa”, Azura huokaisi. ”Mahtaa olla rankkaa olla noin suosittu nuorten tyttöjen keskuudessa…”
”No miksei hän vaan totea, että kiitos mutta ei kiitos?” Minä kysyin varsin närkästyneenä. Kyllä miehen nyt sen verran pitää osata sanoa!
”Kai on aika ujo, eikä tahdo loukata ketään”, Azura sanoi hiljaa.
”Nyhverö siis?” Minä kysäisin.
”Kai sitä niinkin voi sanoa”, Azura puuskahti. ”Mutta Kai on hyvä ystävä, ja varmaan lempein tuntemani ihminen.”
Lempeä vai? Hiroki ei ollut lempeää tyyppiä, hän oli kova kuin kivi, ei mikään nyhverö vaan suorasanainen ja karismaattinen kaveri, sellainen joka tiesi mitä halusi ja osasi puhua hyvin.

Taikka toisaalta, hän osasi puhua niinkin hyvin, etten edes huomannut mitään. Kunnes minut jätettiin.

Sillä välin, kun muistelin entistäni, oli Azura käynyt pelastamassa avuttoman Kain tyttöjen kynsistä. Kai tervehti minua ystävällisesti, minkä takia tunsin muutaman ilkeän silmäparin seuraavan itseäni.
”Pikku Candykin on täällä”, Kai hymyili ja silitteli Candyn pientä päätä.
”Veeh!” Candy tervehti poikaa iloisesti. Sitten hän tervehti myös Ilseä joka miukui ruskeaverikölle söpösti, mutta sinisilmäinen kissa iski heti hampaansa Kain kouraan.
”No sinä et ole muuttunut pätkääkään!” Poika sanoi, irvistäen. ”Mietin, minne olit saattanut itsesi.”
”Se viihtyy Miwan luona”, Azura selitti.
”Se tykkää pureskella minua”, sanoin hiljaa. Sillä yhtäkkiä tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi näiden kahden vanhan ystävän seurassa. Olisipa Rigel täällä! Mutta Rigel oli pokémon centerissä. Siinä minä vain seosoin, kuunnellen Azuran ja Kain jutustelua. Toisinaan paijailin Candyä. Toisinaan Ilse tuli ja pökki jalkojani. Toisinaan sinisilmäinen Purrloin silmäili minua omahyväisesti.
”Käyn hakemassa meille jotain juotavaa”, Azura ilmoitti äkkiä ja paineli tiehensä. Katsoimme Kain kanssa hetken tytön menoa, sitten hetken toisiamme. Mutta minä käänsin katseeni pois, tämä oli tavallaan noloa.

”Heeeeei, Kaaaai!” Sieltä tuli vielä yksi tämän pojan fani. Tyttö oli selvästi muita vanhempi kuin ne edelliset tytöt, eikä sonnustautunut avonaiseen lähes olemattomaan uimapukuun, vaan avonaiseen ja lähes olemattomaan punaiseen mekkoon. Tyttö oli juurikin sellainen ääliö, joka luuli, että pään työntäminen meikkiämpäriin oli jotenkin fiksua.
”Ei taas häntä!” Poika kiljaisi aika tyttömäisesti, hän nappasi minua ranteesta ja raahasi minua kohti vanhusten hitonmoista tanssilavaa.
”H-Hei!” Huudahdin, sillä minua ei todellakaan huvittanut olla tämän nyhverön tanssikaveri.
”Veeh?” Candy äännähti yllättyneenä.
”Purrloin, loin!” Ilse miukui ja juoksi – kuinkas muutenkaan, jaloissani perässään tuo sinisilmäinen lajitoveri. Tästä tulee kivaa! Kai oli oikea pelkuri, miksei hän vain sanonut muijalle, ettei tahtonut tanssia tämän kanssa, niin hän olisi säästänyt minunkin aikaani. Mutta ei!
Kain kädet olivat hikiset ja ne tärisivät, mutta ainakin tuo osasi tanssia jotenkuten, vaikka minusta tuntuikin siltä, että hän astui pari kertaa varpailleni. Minusta tuntui nololta, en ollut mikään tanssija, en ainakaan paritanssija. Viimeksi – silloin joskus muinoin, olin kyllä tanssinut joissain juhlissa Hirokin kanssa, mutta siitä oli jo aikaa. Paljon aikaa. Enkä minä katsonut Kaita tanssiessamme, tai siis talloessamme toistemme varpaita. Minä en tarvinnut ketään, en siinä mielessä. Minulla oli Rigel, Trix, Splinter ja muut. En minä kaivannut elämääni draamaa.

Mutta draama oli asiasta eri mieltä.

Tanssi loppui, kun sinisilmäinen Purrloin alkoi hyöriä Kain jaloissa, kikatellen – varmaankin vahingonilosta.
”Siinä on vasta pirullinen katti”, poika huokaisi, kompasteltuaan kissaan muutaman kerran.
”Se ei ainakaan ole fanisi”, minä totesi. ”Vaikka se onkin tyttö.”
”Helpottavaa kuulla”, Kai naurahti. ”Se on oikeastaan aika rasittavaa.”
”Voi pikkuista”, totesin silmiäni pyöritellen. ”Asiaa ehkä auttaisi, jos sanoisit että kiitos ei. Vaikka tiedä nyt auttaako se tuollaisten kanssa.”
”Yleensä Tama tekee sen puolestani”, Kai naurahti. ”Se ei pidä kilpailijoista, minun Wingullini.”
”Vai niin”, minä vastasin.
”Se on vielä tosi nuori, eikä aina ymmärrä, ettei se saa nokkia ihmisiä”, Kai sanoi huvittuneena. Hän yritti rapsuttaa sinisilmäistä Purrloinia, mutta ei siitä tietenkään tullut mitään.
”Mahtaako tämä olla villi yksilö?” Hän pohti.
”Ehkä se ei vain tykkää ihmisistä”, minä huomautin. ”Ei se ainakaan minusta tykkää.”
Candy katsahti pelokkaasti sinisilmäistä kissaa, joka iski pikkuiselle Eeveelle silmää. Sitten katti pyrähti juoksuleikkiin, ja Ilse lähti tietenkin lajitoverinsa perään. Candy katsoi kissojen menoa vähän masentuneena, sillä se tiesi juoksemisen tekevän kipeää sen tassun pohjille, eikä se millään saisi kahta nopeaa Purrloinia kiinni.
”Ei se mitään Candy”, lohdutin pientä. ”Kyllä sinä kohta kävelet itse.”
”Eev”, Eevee niiskautti.
”Eikö Candy osaa vielä kävellä?” Kai kyseli, kun lähdimme seuraamaan villikissojen jättämää tassuvanaa.
”Ei, hoitaja sanoi, että sen tassut ovat herkät, mutta paranevat kyllä salvalla”, minä kerroin.
”Siksikö sinä siis kantelet sitä?” Kai kysyi.
”Tietenkin”, minä murahdin. ”Täytyyhän Candyn ulos päästä!”
”Ai, minä luulin, että halusit näyttää sitä muille –  onhan se aika korea ilmestys”, poika selitti nopeasti.
”Ulkonäkö on minulle yhden tekevää, ettäs tiedät”, minä murahdin. ”Ilse, et viitsisi tulla tänne?” Mutta kissaa ei kuulunut. Eipä tietenkään…

Sitten kuulimme ääniä, joku sähisi. Ihan kuin vihainen kissa, minä ajattelin. Aurora Townin naapurissamme asui kaksi Glameow’ta, uroksia molemmat, eivätkä ne sietäneet toisiaan. Ne tappelivat usein ulkona, ja nuo kuulemani äänet kuulostivat kissatappelun ääniltä.
”Ilse!” Minä huusin ja olinkin jo kuulevani sen avutonta miu’untaa. Ilse juoksi rantahietikolla meitä vastaan. Se oli aivan hiekkainen. Sen perässä pinkoi toinen Purrloin seuraten sitä, mutta pysähdellen vähän väliä ja kääntyen sähisemään jollekin, niiden tulosuunnasta. Ikään kuin toinen Purrloin olisi yrittänyt häätää jonkun siltä suunnalta.  
Ilse oli nopea, ja se oli pian saavuttanut minut. Kissa loikkasi hädissään maasta suoraan syliini. Se ei ihan onnistunut hypyssään, joten se tarrasi kynsillään kiinni käsivarrestani.
”Auh!”
Mutta Ilse oli peloissaan, näin sen heti niistä yleensä niin veikeistä vihreistä silmistä. Kai katsoi etäälle hyvinkin miettiväisenä.
”Mikä ihme sen on saanut säikkymään?” Poika pohti. Mutta pian se selvisi, sillä sinisilmäinen Purrloin saapui pian niskavillat pystyssä, sähisten eikä se lakannut tuijottamasta taakseen. Pimeydessä välähti jokin, sen verran minäkin näin. Jotakin punaista.
Jokin käveli luoksemme, rauhallisin askelin seuranaan nelijalkainen otus.

”Mietinkin oletko se sinä, ei ihmekään, että näytit tutulta”, tulija sanoi.

Minä tunsin tuon äänen. Äänen joka huokui itsevarmuutta ja karismaa, poikamainen ehkä hitusen omahyväinen ääni.
”Mitä sä tuollaisen nyhverön seurassa liikut, Miwa?” Poika kysyi hymyillen. Hän ei ollut muuttunut lainkaan, vain hänen jään harmaat hiuksensa olivat kasvaneet. Hänen itsevarmat meripihkan väriset silmänsä olivat ennallaan, yhä niin määrätietoiset ja ilkikuriset samaan aikaan.
”Etkö muka tunne minua?” Poika naurahti. ”Vaikka onhan viime näkemästä vierähtänyt aikaa.”
Hänen tyylinsä ei ollut muuttunut yhtään, yhä niin pramea – ihan niin kuin silloin, sinä iltana.

Hiroki.

”Säkin näyt ottaneen kissan startteriksesi”, poika hymähti. ”Hyvä valinta, Miwanen.”
Nyt minua oksetti. Kaiken sen jälkeen, hänellä oli otsaa kutsua minua tuolla nimellä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Purr”, Ilse purisi heikosti. Katsoin Ilseä, se ei vain ollut likainen, sitä oli raapaistu.
”Persian!” Lumivalkoinen kissa hänen vierellään äännähti itsevarmasti.
”Kai sä Yukin edes muistat? Mehän löydettiin se yhdessä siltä kujalta”, Hiroki puheli vanhoista hyvistä ajoista. ”Yuki on Albino Persian, tai sehän oli Meowth silloin kun me löysimme sen.”

Yuki.

Kyllä minä muistin Yukin, suloisen pikku Meowthin, joka oli kohmettunut ulkosalla, löysimme sen yhdellä iltakävelyistämme. Hiroki otti sen, mutta me hoidimme sitä yhdessä. Annoimme sille nimeksi lunta tarkoittavan nimen, koska se oli aivan lumivalkoinen. Yuki oli herttainen ja utelias Meowth. Se oli aina menossa jonnekin, vähän niin kuin Ilse. Mutta Yuki oli käynyt Ilsen kimppuun. Yuki oli tehnyt, niin kuin sille oltiin tehty. Se oli toistanut sen, mitä naapuruston Glameow’t tekivät sille.

Yuki, mitä sinulle on tehty? Mahdatko enää edes muistaa minua?

Kyllä Yuki muisti. Se astui askeleen minua kohti. Silloin sinisilmäinen Purrloin alkoi murista. Se oli paljon pienempi kuin isoksi kasvanut Yuki, mutta silti se murisi ja sähisi sille. Sitten se hehkui, kalpeaa violettia valoa. Valo peitti pienen kissan, kunnes yhtäkkiä edessämme seisoi suuri kissa, violetti leopardi pitkine häntineen ja hoikkine koipineen.

Minä olin nähnyt tuollaisen kerran aikaisemminkin. Tangerine Cityssä, sillä miehellä oli ollut tuollainen. Tuollainen penkoi reppuani silloin. Sieltä Ilsen muna siis tuli reppuuni. Mutta minä en osannut sanoa mitään, minusta tuntui pahalta.

Miksi hitossa hänen täytyi tunkea tänne?

Minä juoksin pois, niin nopeasti kuin pääsin, puristin Ilseä ja Candyä rintaani vasten ja kuulin kopsauksen. Juokseminen oli jotenkin huteraa, mutten edes miettinyt miksi. Minun oli pakko päästä pois. Pois jonnekin, missä saisin olla yksin.

Toinen puoli rannasta oli täysin pimeänä. Se kävisi hyvin. Istuin rantakivikolle. Minun teki mieli itkeä, mutten tiennyt miksi. Siitähän oli liian monta kuukautta. Ei sen pitäisi häiritä enää. Mutta silti se häiritsi. Ilse kehräsi ja Candy katsoi minuun avuttomasti. Ei se ymmärtänyt, mikä minua vaivasi. Se oli vielä niin pieni. Silittelin sen päätä hajamielisesti ja sitten huomasin…

Että minulta puuttui kenkä.

”Jestas”, huokaisin. ”Ei kai taas?”

Istuin siinä yksikseni jonkun aikaa. Kengän olin riisunut, uitin paljaita jalkojani viileässä merivedessä ja se tuntui hyvältä. Katselin taivasta, siellä oli tähtiä – kuinkas muutenkaan.
”Me katsoimme Rigelin kanssa tähtiä kotona”, minä sanoin. ”Se oli se ilta, ennen kuin lähdimme tälle matkalle. Annoin Rigelille nimen tähden mukaan. Se tuntui sopivalta.”
Niin, se oli, Rigel oli se, joka pani kaiken alulle, sen takia kihlasormus tippui viemäriin.
”Ja paskat”, oli se kärttyinen Nidoran varmaan ajatellut. Se oli ajatellut niin kuin minun pitäisi nyt ajatella.

”Lieparrrd!”

Säpsähdin, sillä oletin olleeni yksin täällä, mutta rantaviivaa pitkin laukkasi iso kissa, perässään joku. Hiroki ja Yuki? Ei, tulija oli paljon hintelämpi kuin Hiroki. Ei sen väliä, ei minua tässä pimeydessä huomattaisi.
”Täällähän sinä olet!” Kai huudahti.
Hups. Olin ihan unohtanut, että Kai oli paikalla, kun tapasin Hirokin.
”Onko joku hukassa?” Kai kysyi. Minä en kääntynyt. Ehkä hän menisi pois, jos en reagoisi. Halusin olla rauhassa.
Kai ei kuitenkaan luovuttanut, vaan istui kivikolle viereeni. Kain heilutteli puuttuvaa kenkääni sormensa päässä ja hymyili levollisesti. Ilse loikkasi sylistäni maahan tervehtiäkseen uuden muodon saavuttanutta lajitoveriaan, tai no entistä lajitoveriaan. Ilse nuuhki uutta ilmestystä uteliaana. Isompi kissa pökkäisi pientä kissaa lempeästi päällään ja kehräsi kuuluvasti.
”Hiroki on mäntti”, Kai totesi. ”Ottelin häntä vastaan rannalla, tyypillä tuntuu olevan jonkin suuruuskompleksi.”
”Joo”, vastasin epämääräisesti.
”Tahdotko jutella siitä?” Kai kysyi, kaiketi ihan hyvää tarkoittaen.
”En”, vastasin hiljaa.

”Miksiköhän sinulla on tapana menettää kenkäsi?” Kai kysyi, naurahtaen – ikään kuin se olisi ollut jotenkin koomista.
”En tiedä”, vastasin.
”Miksiköhän lentävät kengät aina osuvat otsaani?” Kai mietti. Nostin katseeni ja sain huomata, että Kain otsaan oli tullut jonkinlainen punainen jälki. Kengän korko oli varmaan osunut siihen tai jotain.
”Ehkä sinä olet altis lentäville kengille”, minä heitin.
”Niin varmaan.” Kai nauroi.

Kommentit:

Chidori


20 >
Liekö panostit tähän tarinaan tavallista enemmän tai sitten olet petrannut huimasti kirjoittajana lyhyen ajan sisään — parin edellisen luvun aikana tyylisi on ollut selvästi muuttumaan päin! Voisi jopa sanoa, että tämä on saagan paras tarina tähän mennessä. Miwan ajatuksia selostettiin aiempaa enemmän ja häneen tuli heti lisää ulottuvuutta. Miwa on tähän mennessä yrittänyt kovasti piilotella herkkää ja epävarmempaa puoltaan itsepäisyyden ja nasevien kommenttien taakse. Oli myös mukavaa, että Azura pääsi tärkeään rooliin tarinassa ja sai siten enemmän syvyyttä hänkin. Tähän asti tarinassasi esiintyneitä sivuhahmoja on nimittäin käsitelty aika pintapuolisesti. Tapahtumia ja tekstiä itsessään on muuten helpompi seurata, kun hahmoja ei ole niin paljoa käsiteltävänä, kuten tässä tarinassa. En tiedä, huomasitko asiaa itse kirjoittaessasi, mutta kannattaa ehdottomasti tehdä niin jatkossa! Toki on välillä mukavaa lukea myös koko köörin kohelluksesta. :’–)

Tuhkimo-satua oli muunneltu tarinaan aika paljon, mutta tärkeimmät piirteet siitä kuitenkin löytyvät. Hyvän haltijattaren ja Tuhkimon roolit sekoittuvat hieman hämmentävästi Miwan ja Azuran kesken: Azura oli se, jota suku halveksui ja joka jätettiin tarkoituksella pois juhlista (vrt. Tuhkimon äitipuoli ja sisarpuolet), mutta lopulta hän loihti kuitenkin Miwasta prinsessan, eli toimi tarinasi haltijattarena. Sisarkateus korvattiin tässä homofobialla, mikä oli mielenkiintoinen valinta — käsittelit aihetta sujuvasti tapahtumien ohessa. Sisarkateus tosin näkyi versiossasi myös juhlien kateellisissa Kai-fanitytöissä. Ikoninen lasikenkäkohtaus oli kivasti kytköksissä edelliseen lukuun. Kengät eivät näköjään tohdi pysyä Miwan jalassa, haha.

Näissä puitteissa tapahtumatarinasi on siis hyväksytty! :>

Candy +2lvl +3op, Ilse +1lvl +3op, Winona +2lvl +3op, Bellatrix +4op, Lolita +2lvl. Rahaa 130pd:tä.

Aurora #17 > Sairasta menoa

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Kiipesin ikkunasta sisään, Purrloinin kynnet olivat aika vahvat, sillä se sai jotenkin keploteltua yläkerran ikkunan auki, kapusin kissa mukanani sisään. Olihan se tyhmä idea, mutta saattoihan Koemi olla täällä. Koko yläkerta oli pimeänä, joten liikkuminen oli vaikeaa, mutta kaikeksi onneksi ovelalla Purrloinilla oli hyvä pimeän näkö, joten seurasin sitä. Lopulta päädyin ovelle, jonka oletin johtavan vintille. Ovi ei ollut lukossa, tai jos olikin, niin harvinaisen ruosteisessa lukossa, sillä se aukesi vetämällä.
”Koemi?” Kutsuin kuiskaten. ”Toivon todella ettet ole piilossa.”
”Cuboo?” Heikko ääni vastasi.
”Missä olet? Tule, vien sinut stalkkeri-sedälle.” Maanittelin sitä. Vaikka, tällaisen maanittelun jälkeen kukaan ei tulisi esiin.
”Purr!” Vieras, ärhäkkä Purrloin purisi. En tiedä, mitä se oikein yritti, mutta pian pieni ruskea luuta heiluttava pokémon tuli esiin jonkin alta, mikä näytti tässä pimeydessä pöydältä.
”Cubooh..” Se sanoi hiljaa, ääni väristen.
”Ei mitään hätää.” Lepertelin pokémonille. ”Miwa-täti vie sinut takaisin stalkkeri-pojan luo.”
”Cubooh!” Pokémon hihkaisi ja veti minua puntista. Toivottavasti ne hörhöt alakerrassa eivät vain kuulleet. Nostin pikkuisen syliini.
”Et sitten huido minua tuolla.” Sanoin pienelle pokémonille, viitaten tietenkin sen luu-nuijaan.
”Cubooh!”
”Hei mirri, missä olet?” Kysyin, sillä en nähnyt sinisilmäistä Purrloinia missään. Kohta kuitenkin tunsin pökkäisyn nilkkani tiennoilla ja näin sinisten kissan silmien välähtävän.
”Purr.” Kissa purisi.
”Hyvä, nyt mennään.” Sanoin katille. ”En halua viettää yhtään enempää aikaa tässä läävässä.” Minua hermostutti, en ollut ennen hiipinyt kenenkään taloon luvatta, en etenkään sellaisten, jotka olivat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä. Täältä oli päästävä pois ja vähän äkkiä!

Kun palasimme huoneeseen, mistä sinisilmäinen Purrloin oli avannut ikkunan kynsillään, huomasin jo sinipunaisten valojen vilkkuvan pihassa. Hyvä, stalkkeri oli näköjään ottanut neuvosta vaarin ja soittanut kytille. Katsoin tapahtumia hetken ikkunasta käsin, se Yusuke vietiin ulos ensimmäisenä, mutta sitä kaljua ukkoa ei näkynyt missään. Sitten valot syttyivät huoneeseen. Ne saivat silmät kirvelemään niin, että oli pakko vetää käsivarsi silmien suojaksi.
”No mutta, meilläpä on täällä hurmaava vieras tänä iltana.” Rosoinen ääni sanoi. Siirsin käsivarteni hitaasti pois kasvoiltani. Sen tyhjän huoneen ovella seisoi kalju mies, jolla oli yllään kuluneet tummansiniset haalarit ja raitapaita.
”Sinäkö soitit poliisit, tyttö?” Mies kysyi. Jostain syystä en uskaltanut katsoa poispäin miehestä. Se johtui hänen silmistään, niissä oli jotain pelottavaa, jotain mielipuolista, vaikka hän nyt ei vielä erityisen uhkaavasti käyttäytynytkään, minusta tuntui, ettei ukkoa ollut syytä ärsyttää.
”Ei, en se ollut minä.” Vastasin lyhyesti. ”Tulin vain hakemaan stalkkerin pokémonia.”
”Tulit hakemaan jonkun toisen pokémonia?” Mies toisti.
”Kaikuuko täällä?” Kysyin.
”Oletan että tuo Purrloin on sinun aloituspokémonisi.” Mies jatkoi jutusteluaan.
”Väärin taas.” Vastasin. ”Tuo Purrloin vaan tarttui matkaan, en minä sitä omista.”
”Mutta omistat Nidorinon, etkö omistakin?” Ukko virnisti. ”Minä nimittäin näin kun tulit sekalaisen seurueesi kanssa eilen iltana Shamrockista.”
”Entä sitten?” Kysyin. ”Rigel ei ole täällä.”
”Rigelkö sen nimi on?” Ukko naurahti. ”Taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti.”
”Miksi juuri aloituspokémonit?” Minä kysyin.
”Voi pikku tyttöä, olet ihan selvästi vielä kokematon tällä alalla.” Ukko naurahti. ”Koulutetuista aloituspokémoneista saa isot rahat Icterine Cityssä.”
”Eikös se ole se kaupunki, minkä ydinvoimala poksahti monta vuotta sitten?” Olin minäkin siitä kuullut, vaikka olinkin tapahtumien aikaan vasta pikku lapsi.
”Terävä tyttö, kuten isänsäkin.” Ukko hymähti.
”Anteeksi, mitä?” Kysyin, sillä minua ei vielä koskaan verrattu isääni Masatoon, joka kuoli liikenneonnettomuudessa äidin kanssa kun olin vielä pieni, ehkä yhdeksän tai kahdeksan vuotias, sitten me muutimme Aurora Towniin isovanhempien luo.
”Älä tyttö yritä, Yusuke tuolla kuvaili teidät serkukset hyvin.” Ukko naurahti pehmeästi. ”Tiesin heti että vanha pomoni on lähettänyt kalleimpansa ja luotetuimman juoksupoikansa vakoilupuuhiin.”
”En ymmärrä lainkaan mistä puhut.” Sanoin hitaasti, sillä en ymmärtänyt tuon ukon horinoista mitään. Ensin kehuu minua isäni tytöksi, ja sitten ruvetaan syyttämään vakoilusta. Miehen katse pelotti minua, vaikka hän puhuikin mukavia, katse antoi ymmärtää jotain aivan muuta. Täältä oli päästävä äkkiä pois. Minulla oli sellainen tunne, että tuo ukko saattoi tehdä mitä hyvänsä, kun vaan sai tilaisuuden. Yritin peruuttaa varovasti ikkunan luo, mutta ukko huomasi heti yritykseni.
”Älä luullekaan että pääset pakoon, pikku neiti Hasaki.” Ukko naurahti. En odottanut niin vanhan äijän liikkuvan niin ripeästi, mutta pian ukko olikin vetänyt käteni selkäni taakse, piskuinen Cubone putosi rytäkässä maahan ja alkoi parkua. Tiedän olevani pulassa. Katson lattialla seisovaa Purrloinia, se vain nuoli tassuaan, eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Toisaalta miksi se minua auttaisi? Eihän se edes ollut pokémonini. Tunsin ukon hengityksen niskassani, sain siitä kylmiä väreitä eikä hajukaan ollut mieleinen. En tiennytkään, että jossain myytiin oksennuksen hajuista suuvettä..
”Nyt kun oikein ajattelee, sinustahan saisi hyvät tienestit.” Ukko totesi. ”Paremmat kuin niistä pokémoneista.”
”Älä luulekaan!” Kiljaisin ukolle ja tein ainoan asian, mikä mieleeni tuli, astuin ukon varpaille niin kovaa kuin suinkin pystyin. Ukon ote hellitti sen verran, että pääsin vapaasti hänen otteestaan. Ryntäsin nappaamaan itkevän Koemin takaisin syliini, eihän sitä tänne voinut jättää, kun olin varta vasten tullut tänne löytääkseni sen.
”Typerä tyttö!” Ukko huusi ja tarrasi minua saparosta. Saakeli, että pitikin ruveta käyttämään mokomaa kampausta..
”Päästä irti!” Kiljaisin. Mutta ei ukko minun kiljumisiani kuunnellut vaan heitti minut, Cubone sylissäni päin seinää. Löin pääni vasten betonista pintaa ja tunsin miten otsastani norui jotakin lämmintä ja tahmeaa.
Ukko saapasteli luokseni hymyillen minulle kuin mielipuoli.

”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”

Heräsin. Oli kylmä, oli pimeää ja päätäni jomotti. Minua oksetti.
”Missä hitossa..?” Kysyin itseltäni.
”Cubooh!” Jokin tökkäisi minua kylmällä esineellä.
”Koemi?” Kysyin.
”Cubooh!” Koemi huudahti ja mitä ilmeisimmin kiipesi syliini, se painoi päänsä rintaani vasten, ikään kuin olisi kaivannut lohdutusta.
”Onko se mirri täällä?” Kysyin. Siinä samassa tunsin raapaisun poskeni tiennoilla.
”Purr!” Se maukaisi ärsyyntyneenä.
”Missä olemme?” Kysyin. Katsoin ympärilleni, oli pelkkää pimeyttä. Olin selvästi tyhjässä huoneessa, huoneen seinät kuulsivat pimeydessä tummansinisinä. Oli täysin hiljaista. Ilma täällä oli vilpoista ja haisi jotenkin ummehtuneelta. Nousin istumaan ja hieroin päätäni, mitä oli oikein sattunut? Miksi olin sammunut tällaisessa paikassa? Oliko minut ryöstetty? Oli pakko kokeilla oliko vyössä, jonka taskuissa kannan kaiken omistamani, kaikki tallella. Taskut olivat tyhjät, jäljellä olevat poképallot olivat tiessään, ja ne Makotolta pöllimäni rohdot. Vyöllä sentään oli jäljellä neljä poképalloa. Hyvällä tuurilla nekin olisivat tyhjiä. Kokeillakseni tätä, heitin randomisti yhden poképallon lattialle, pallo kalahti vasten lattian kovaa pintaa ja sieltä kompuroi ulos Rhydo.
”No sinä sentään olet tallessa, kaveri.” Huokaisin helpottuneena.
”Rhy?” Kivikasa äännähti.
”Katsotaan keitä muita on paikalla.” Sanoin heikosti hymyillen, vaikka tuskinpa Rhydo edes huomasi. Seuraava poképallo kalahti lattiaan ja sieltä pomppasi Odile.
”Liiil!” Odile parkaisi ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
”Sitä minäkin tässä mietin, ruoho.” Naurahdin kömpelösti. Heitin vielä kolmannen poképallon maahan ja sieltä liihotteli kukapa muu kuin tässä taannoin seonnut Lolita.
”Shuppet?” Lolita pyörähti ympäri ja katsoi minua, sen silmät kiiluivat, tai oikeastaan ne suorastaan loistivat pimeässä. Se kuitenkin tuli ja hieroi poskeaan omaani vasten, eikä osoittanut yhtään sekoamisen merkkejä.
”Toivottavasti olet kunnossa, sillä me olemme nyt kusessa.” Totesin pikku kummitukselle. ”Minä en nimittäin tiedä missä olemme, enkä että miksi olemme.”
”Liil.” Odile vinkaisi huolestuneen kuuloisesti. Sitten tunsin jonkun terävän uppoavan kämmeneeni.
”Auts!”
”Purr!” Se oli sen Kain löytämä ilkeä Purrloin, joka oli tarttunut mukaani. Se työnsi käteni viereen jotakin, minkä erotin tässä pimeydessä olevan neliskanttisen muotoinen. Otin esineen käteeni ja katsoin sitä tarkemmin, se näytti olevan jonkinmoinen kasettinauhuri. Kun en pimeässä nähnyt paljon nenääni pidemmälle, tulin painaneeksi nauhurin käyntiin.
”Hyvää iltaa – tai pikemminkin yötä, pikku neiti, Hasaki.” Möreä, selvästi muunneltu ääni sanoi nauhalta. ”Kuten olet jo varmaan huomannut, et ole uinumassa kotoisessa pokémon centerin vuoteessa, tämä paikka on henkilökohtainen piilopaikkani, jossa odotan lunnaita sinusta tyttöseni. Luulisi herra Hasakin maksavan sievoisen summan saadakseen tyttönsä takaisin.” Sen jälkeen ukko nauroi kömpelösti.
”Siltä varalta, että saisit päähäsi yrittää karata, tämä talo on ansoitettu niin, ettet pääse pakoon, ellet sitten halua loukkaantua pahasti. Sinuna odottelisin vain kiltisti vanhan isukin saapumista.”

”Voi helvetti!” Kiljaisin. ”Tuo on se kalju äijä siitä talosta! Pakko olla!”
”Purr.” Sinisilmäinen Purrloin pyöritteli silmiään ja Koemi alkoi tihrustaa itkua, sillä se taisi tajuta, ettei täältä ollut lähteminen.
”Älä itke, Koemi.” Lohduttelin sitä niin hyvin kuin osasin. ”Kyllä täältä pois päästään.” Jaa, mutta miten, kysyi sisäinen ääneni, se joka aina epäröi kaikkea ja väitti vastaan. No kokeilemallahan se selviää, ajattelin. Ei kai tänne nyt voisi jäädä kykkimään.
Nousin ylös kylmältä lattialta ja nostin sitten Odilen syliini, Koemin kaveriksi. Lolita tietenkin leijui jo pääni korkeudella, kuinkas muutenkaan. Sinisilmäinen Purrloin oli loukannut Rhydon selkään, eikä kivisarvikuono näyttänyt välittävän siitä, että joutui moista kyydittämään. Rhydo on ottanut tavakseen vilkuilla minua ujosti, mutta aina kun yritin ottaa otukseen katsekontaktin, se alkoi katsoa lyhyiden kivijalkojensa kärkiä. Joku oli varmasti kohdellut sitä huonosti joskus. Se ei ollut niin kuin Odile, joka oli hyvin tottunut ihmisiin, eikä ollut alusta asti millänsäkään kun kantelin sitä sylissäni. Yoru taas oli arka ja tahtoi aina olla jossain lähelläni, mikä varmaan johtuu siitä, ettei Haruka ollut kohdellut korppia kamalan ystävällisesti. Mutta Rhydo oli ujo, eikä samalla tavalla kuin Odile. Minusta tuntui, että Rhydo pelkäsi minua, sillä aina kun yritin hieman taputtaa sitä päälaelta, se värähti ja puristi silmänsä kiinni, ikään kuin olisi odottanut minun lyövän itseään. Joku oli kohdellut sitä huonosti, todella huonosti, tällaisissa tilanteissa antaisin mitä tahansa, että ymmärtäisin pokémonien kieltä, haluaisin ymmärtää mitä kivikasalle oli tapahtunut.
”Tulehan, Rhydo.” Kehotan Rhyhornia. Se astelee epävarmasti takanani kun yritän horjahdella siihen suuntaan, missä huoneen ovi oli. Erotin oven helposti, sillä se oli maalattu valkoisella maalilla, joka erottui hyvin pimeässä.

Päätäni koski edelleen ja minua huimasi, veikkaan että se ukko oli lyönyt minua päähän jollakin, että varmasti pysyisin tajuttomana. Kun viimein pääsin oven luo, sain huomata, ettei se auennutkaan.
”Voi, paska.” Jupisin. ”Lukossa.” Huokaisin raskaasti, kyllä ne kaikki vangitut rikosetsivät telkkarissa aina jotenkin keplottelivat itsensä vapaaksi tällaisista huoneista, mutta niillä olikin aina mukana viilat sun muut hiuspinnit. Minulla ei ollut mukanani muuta kuin kasa poképalloja, enkä pinnejäkään käyttänyt, epä tyttömäinen kun siltä osin olin. Ehkä siksi minut jätettiin.. totesi sisäinen masentunut ääneni.
Tarkastelin ovea, maalipinta nyt ainakin oli hilseillyt ihan kivasti. Painauduin ovea vasten ja sain huomata, ettei ovi ollut erityisen tiukasti saranoitettu. Ehkäpä ikä alkoi painaa.
Nyökkäsin tomerana, kyllähän sitä kannatti edes kokeilla.
”Pysy vähän kauempana Rhydo.” Hymyilin sarvikuonolle asettaessani Cubonen ja Odilen sen selkään hetkeksi. ”Yritän yhtä juttua.”
Silmäkulmastani näin miten Rhydo katsoi minua kuin tärähtänyttä. Otin ja juoksin ja lopulta törmäsin oveen koko painollani. Kuten arvelinkin, ovi oli niin löysästi kiinni, että sain sen murrettua. Mutta onni oli kuitenkin lyhyt aikainen.
”Waah!” Kiljaisen sillä saan huomata, ettei seuraavassa huoneessa ollut lattiaa juuri ollenkaan. Horjahdin ja olin pudota suoraan ammottavaan pimeään reikään, ja olisin varmaan pudonnutkin, ellen olisi napannut kiinni siitä vähästä, mitä puisesta lattiasta oli jäljellä.
”Petiliiil!” Odile huusi kauhistuneena.
”Ei hätää, Odile.” Vakuutin kavutessani ylös. ”Pihkura, tämä talo on tosiaan ansoitettu.”
”Shuppeet!” Lolita tapitti minua säikähtäneenä sinikeltaisilla silmillään, ja hieroi sitten helpottuneena kylmää poskeaan omaani vasten. Sydämeni hakkasi tiuhaan tahtiin ja jalkani tärisivät, enpä olisi uskonut ihan tällaista ansaa. En edes halua tietää, mitä tuolla alhaalla on. Istuin siinä kynnyksellä, ja katselin alas, ja sitten ylös ja sitten eteenpäin. Kyllä täältä jotenkin oli pois päästävä!
Sitten katsahdin pokémoneihin, ehkäpä niistä olisi apua. Mutta miten? Odile tuskin osasi taikoa mistään köyttä, ja Lolitakin osasi vain tönäisy liikkeen. Tuosta katista en tiennyt, mutta ei sekään kamalan vahvalta näyttänyt. Rhydo taas.. mitä liikkeitä se edes osasi?
Ei voinut mitään, nousin ylös, oli kai pakko käydä katsomassa löytyisikö siitä ensimmäisestä huoneesta toista ovea tai vaikka köyttä.
En nähnyt mitään, oli liian pimeää.
”Hitsi, olisinpa hommannut itselleni sähköpokémonin, niin saisimme vähän valoa tänne.” Sanoin puoliääneen. Rhydo, selässään muut pokémonit katsoi alakuloisena maahan, kohti puista lattiaa. Sinisilmäinen Purrloin sen sijaan hyppäsi kepeästi jaloilleen ja käveli luokseni, se teki jonkun jännän tassun iskun ja yhtäkkiä oli sen ympärille syntynyt sähköinen kenttä.
Mistähän se sen keksi? No väliäkö tuolla, pääasia, että valo-ongelma tuli ratkaistua!
”Kiitos, kaveri!” Sanoin sille. ”Nyt jos löytäisimme jostain köyttä tai jotain..” Katselin ympärilleni ensimmäisessä huoneessa, ei siellä mitään erikoista ollut, huone oli tyhjä, lukuun ottamatta sitä seinälle köyden pätkää. Otin köyden pätkän seinältä, johon se oli jätetty roikkumaan koukun varaan. Köysi näytti kuluneelta ja vanhalta, mutta kaipa siitä johonkin olisi.

Sähkökentän itsensä ympärille luonut kissa toi sen verran valoa, että näin ylös asti. Katosta roikkui vaijeri.
”Hmm..” Se oli niin korkealla, etten minä ainakaan ylettäisi siihen, en edes vaikka hyppäisin. Katsahdin pääni vierellä leijuvaa Lolitaa.
”Kuules Lolita, jaksaisitko viedä tämän toisen pään tuonne ylös?” Kysyin pikku aaveelta sitoessani köyden toiseen päähän solmun. Lolita nuuhkaisi köyttä ja otti sitten solmuosan suuhunsa. Se lähti innokkaana viemään köyden päätä ylös.  
”Shuppeet!” Se hetken päästä huusi, laitettuaan köyden pään kiinni vaijeriin. Vedin köydestä varovasti, kiristääkseni silmukan vaijerin ympärillä. Pelkäsin, että vaijeri menisi rikki, sehän olisi juuri minun tuuriani.
”Shuppet?” Lolita kysyi suoraan korvaani. Säpsähdin tuota ja melkein kaaduin siihen kuoppaan.
”Saakeli, Lolita! Et viitsisi!” Huusin tuolle. Lolita räpäytti silmiään ja katsoi minua viattomasti. Eihän tuo sitä tahallaan tehnyt, vai tekikö? Eihän sitä tiedä.
”Nyt saatte palata hetkeksi poképalloihinne.” Sanoin porukalle. Otin Odilen ja Rhydon palloihinsa, mutta Lolita liiteli jo omine lupineen kuilun toiselle puolelle. Huokaisin katsellessani pikku aaveen menoa, se oli kuin omassa elementissään täällä pimeydessä. Poimin värisevän Koemin syliini, sillä ei sille ollut muutakaan tapaa matkustaa, eikä muuten ollut ollut tuolle katillekaan.
”Tule, kisu.” Sanoin sille. ”Hyppää olalleni!”
”Purr.” Otus sulki itsepintaisesti silmänsä ja lakkautti sitä ympäröivän sähkövirran.
”Et sinä tännekään voi jäädä.” Totesin. ”Tule nyt.”
”Purr!” Kissa käänsi kasvonsa poispäin minusta, ikään kuin se mököttäisi. Huokaisin syvään ja pyöritin silmiäni. Nostin kissan sen niskavilloista ja asetin hartialleni. Kissa puraisi minua kädestä, kun nostin sitä.
”Auts!”
”Purr!” Se purisi äreästi. Päästyään hartialleni kissa upotti kyntensä siihen niin hyvin kuin osasi. Onneksi minulla oli kuitenkin kaksi paitaa päällekkäin, ettei tuo paljoa kirvellyt.
”Pitäkää nyt hyvin kiinni.” Sanoin kavereille. Tuntui typerältä sanoa niin Koemille, joka pysyi sylissäni siitä syystä, että itse pidin kiinni siitä.
Kestäisiköhän köysi? Kestäisikö vaijeri? Jos se ei kestäisi, putoaisimme päistikkaa tuohon mustaan aukkoon. Olikohan tämä nyt viisasta? Pitäisikö odottaa? Tosin mitä täällä odottaisi, ei kukaan tulisi. Itsepähän olin lähtenyt kertomatta kellekään, ei kukaan edes tiedä missä nyt olen.
Täytyihän täältäkin jotenkin ulos päästä, mutta jos tuo köysi katkeaisi, loppu voisi ihan hyvin koittaa, enhän tiennyt, mitä tuolla alhaalla oli, ja miten pitkä pudotus olisi.
Täältä kun putoaisi, saattaisi katkaista niskansa. Puristin kulunutta köyttä käsissäni, miettien miten paljon se sattuisi.
”Shuppeet!” Lolita hieroi poskeaan omaani vasten, en tiedä miksi, mutta moinen ele onnistui jotenkin rauhoittamaan minut.
”Kiitos, Lolita.” Kuiskasin pikku mörölle. ”Nyt mennään.” Ja sitten mentiin. Otin vauhtia ja heilautin itseni toiselle puolelle. Ja sitten se löysi katkesi.

Onneksi köysi kuitenkin katkesi juuri siinä vaiheessa, kun olin jotenkin onnistunut heilauttamaan itseni mustan aukon toiselle puolelle.
”Cubooh!” Koemi veti henkeä.
”Purr!” Kissa hartiallani purisi äkäisesti. Itse makasin maassa mahallani. Ei mikään ihme että Koemi ähki, koska sehän oli jäänyt alleni. Ja pian tunsin kissan kynsien raapivan otsaani.
”Au! Mikä hitto sinun ongelmasi on?” Kysyin kissalta, mutta se vain kääntyi ja huiskautti pitkää häntäänsä naamaani vasten. Nousin ylös ja poimin Koemin jälleen syliini.
”Kaikki ok?”
”Cubooh!” Se tapansa mukaan vastasi.
”Hyvä sitten.” Huokaisin ja taas kerran laskin Odilen ja Rhydon ulos poképalloista.
”Kaikki hyvin.” Vakuutin niille. Niin, nyt voisi hyvinkin olla kaikki hyvin, mutta hetken päästä helvetti voisi päästä valloilleen..
”Shuppet, Shuppet!” Lolita sanoi korvani juuressa, sitten se otti ja maistoi hiuksiani. Kummitus nyki toista saparoani minkä jaksoi, enkä oikein ymmärtänyt että miksi, eivät minun hiukseni mitenkään erityisen hyviltä voineet maistua, varsinkaan kun niitä ei oltu pesty sitten Tangerine Cityn.  Lolita kuitenkin nyki hiuksiani, eikä vaikuttanut pureksivan niitä. Mahtoiko tuolla edes olla hampaita?
”Mitä oikein teet?” Naurahdin pikku aaveelle ja käänsin päätäni kohti sitä. Sitten huomasin saman minkä Lolitakin oli varmasti huomannut. Uuden huoneen perältä ei juuri muuta erottanut kuin sen seinustalla olevan valkean X-kirjaimen.
”Mitä luulet, olisiko tuolla vihjettä tai jotain?” Kysyin Lolitalta, olen varma, että jos sillä olisi ollut hartiat se olisi varmasti kohauttanut niitä. Kävelin huoneen perälle varovasti, etten vain törmäisi tai kompastuisi mihinkään tässä pimeydessä. Mutta kävi ilmi, että kuten se edellinenkin huone, oli tämäkin tyhjä. Kosketin varovasti X-merkkiä, osa siitä tarttui käteeni, joten sen täytyi olla jotakin taululiidun tapaista. Aloin pimeässä hapuilla ovea siihen, mikä näytti ja tuntui puiselta pikku kaapilta, mutta minkään näköistä kahvaa, jolla sen saattoi avata, ei löytynyt.
”Kuule, Lolita.” Kyselin aavetta. ”Et viitsisi kokeilla sitä liikettä, mitä käytit siihen ällötykseen siellä metsässä, tähän laatikkoon?”
”Shuppeet!” Aave huikkasi iloisena ja yritti heti iskua laatikkomaiseen kaappiin. Mutta isku ei auttanut, enemmänkin sen näytti satuttavan pikku aavetta. Pikkuinen näytti tärisevän pimeydessä.
”Lolita, sattuiko sinuun?” Kyselin siltä.
”Shuppeh..” Pikkuinen vikisi.
”Ei se mitään, keksitään jotain muuta.” Lohdutin sitä. Odile seisoi Rhydon kanssa hieman kauempana, katselin kaksikkoa – olisikohan niistä apua tähän pulmaan?
”Odile ja Rhydo tulisitteko vähän tänne?” Kysyin niiltä. Odile tepasteli Rhydon rinnalla, vähän sitä vilkuillen, Rhydo käveli pää painuksissa ja niin hitaasti kuin suinkin.
”Liil!” Odile varmaan yritti patistaa sitä, mutta ei siitä mitään näyttänyt tulevan. En usko Odilen osaavaan mitään iskua, mikä pystyisi tuohon.
”Rhydo, osaisitkohan sinä jonkin iskun, jolla saisimme tuon vähän rikki?” Kysyin kivisarvikuonolta. Se vilkaisi minua pelästyneesti.
”Yrittäisit edes, en minä suutu vaikket onnistuisi.” Selitin sille.
”Liil!” Odile vinkaisi sille, Rhydo katsahti sitä ja nyökkäsi sitten hitaasti. Se löntysti neliskanttisen kaapin eteen ja juoksi sitten kömpelösti kohti kaappia, sen sarvi alkoi hehkua valkoisena, hetken näytti siltä kuin Rhydo olisi kompastunut mutta sitten kuului kolaus, sillä pokémonin sarvi oli osunut kohteeseensa ja äänestä päätellen, myös läpäissyt sen. Laskin Koemin sylistäni maahan ja käskin sitä pysymään Odilen ja Odilen vieressä käyskentelevän katin vieressä.
”Hyvin tehty, Rhydo.” Hymyilin Rhyhornille, joka kuikuili minua varovasti maasta. ”Taidatkin olla aika vahva!”
”Rhy, rhy..” Se sanoi hiljaa, mutta kun yritin taputtaa sen päälakea, sarvikuono perääntyi pari askelta.
”Ei se mitään.” Sanoin sille. Katsoin Rhydon aiheuttamaa vahinkoa, ja olihan se saanut kunnon reiän aikaiseksi.
”Hyvä, hyvä.” Hymyilin itsekseni. Tungin käteni varovasti reiästä kaappiin, koska eihän sitä tiedä, mitä sinne oli tungettu. Mutta ei sieltä mitään löytynyt, muuta kuin toinen nauhuri.

”Taas yksi nauhuri.” Totesin. Painoin nauhurin varovasti päälle, ja kuinka ollakaan sama muunneltu möreä ääni tervehti minua.
”En luulutkaan että suostuisit odottamaan kiltisti.” Ääni naurahti. ”No yritä pois, saa nähdä pääsetkö yläkertaan asti jos pääset..”
Pyörittelin silmiäni, jaaha.
”Mutta muista, että talo on ansoitettu, itse asiassa..” Mies nauroi taas. ”Aktivoit juuri ansan tässä huoneessa, kuuntelemalla tämän nauhan.”
”Mitä helv..” Maa järähti altamme, minun ja Rhydon ja me putosimme. Vai putosimmeko sittenkään? Oli miten oli, pudotus ei ollut kovin pitkä, itse asiassa se oli kuin alamme olisi avautunut kuoppa, kuoppa joka oli täynnä roskaa.
”Ai ja muuten, avain seuraavaan huoneeseen löytyy siitä neula kuopasta.” Ukko naureskeli nauhalla, ennen kuin se päättyi.
”Sadistinen kusipää!” Huusin, vaikka eipä ukko voinut kuulla huutoani. Tajusin pian että kuoppa oli täynnä inhottavia teräviä esineitä, jotka upposivat ihoon joka kerta kun liikahdin edes vähän. Rhydo puolestaan oli päätynyt selälleen ja potki ilmaa paniikissa. Minun oli pakko päästä kivisarvikuonon luo ja rauhoiteltava sitä. Rhydo oli suhteellisen leveä, eikä kuoppaakaan onneksi ollut koolla pilattu, eikä minun siis tarvinnut liikkua paljon päästäkseni Rhydon luo, vaikka sekin repi villalegginsejäni kyllin.
”Auh! Rhydo, rauhoitu!” Huusin tuolle. Rhydo piti niin kovaa meteliä, että hyvä kun sain oman ääneni kuulumaan.
”Rhy! Rhy! Rhy!” Raukka oli säikähtänyt todenteolla. En kuitenkaan uskonut terävien neulojen läpäisevän sen kivistä ihoa, eikä Rhydo pysynyt kauaa selällään, selässä olevan kapean kivilohkareen takia. Rhydo rysähti pian koko painollaan kyljelleen, mutta jatkoi silti potkimista. Koska olin tullut ihan sen viereen, auttaakseni selälleen joutunutta kivisarvikuonoa, oli päästävä kauemmas ja nopeasti, mikä ei kyllä ollut varsin helppoa, saati sitten nopeaa sillä neulat lävistivät polvieni ihoa kun yritin kontata kauemmas, käteni tuntuivat myös olevan täynnä reikiä. Sitä paitsi Rhydo potki maassa olevaa moskaa samalla, kun yritin päästä vähän kauemmas siitä.
”Rhydo, lopeta tuo!” Huusin, mutta eihän se minua kuunnellut. En oikein tiennyt mitä voisin tehdä saadakseni sen rauhoittumaan, yksikin potku voisi murtaa minulta luita.
”Rhydo, rauhoitu! Tuo nyt ei auta yhtään!” Mutta kuunteliko se? Eipä juuri.
”Shuppeeeeet!” Lolita tuli avukseni korvia huumaavalla kiljaisulla. Se otti ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi Rhydon korvan juuressa, mikä lopetti moisen potkimissirkuksen siihen paikkaan.
”Kiitos avusta, Lolita.” Huokaisin, kun aave tuli ja ilmestyi viereeni. ”Ei hätää, Rhydo.” Yritin vielä rauhoitella sarvikuonoa.
”Älä nyt potki kun tulen sinne.” Sanoin vielä, ennen kuin lähdin konttaamaan sitä kohti. ”No niin, miten saamme sinut jaloillesi? Epäilen, etten jaksa työntää sinua.” Mitä tässä tilanteessa nyt voisi tehdä? Miten tuollaisen möhkäleen saisi ylös.
”Purr!” Jokin loikkasi tomerasti selälleni ja kipitti muutaman askeleen kunnes loikkasi pääni päälle. Kissa kurotti pitkän häntänsä kohti kivisarvikuonoa, ja alkoi kutittaa tämän harmaata ihoa. Rhydo värisi hetken, mutta piti tarkasti huolen, ettei nauraisi, niinpä kivikasa nousi jaloilleen, eikä edes tarvinnut sen suurempaa apua siinä.
”Se avain on haudattuna tänne jonnekin.” Mutisin. ”Mitenkäs me nyt sen löydämme?”
”Rhy!” Rhydo äännähti ja alkoi taas potkia tavaraa sivuun, mutta tällä kertaa se oli aloittanut kaivamisen, varmaankin ollakseen edes jotenkin hyödyksi.
Minä en voinut nousta ylös, sillä tuo Purrloin oli istunut pääni päälle koko painollaan, eikä se rontti tehnyt elettäkään lähteäkseen. Kuoppaan pistetyt neulat olivat kidutusta käsilleni ja polvilleni. Lopulta se Purrloinin rontti näki ilmassa jotain, minkä se nappasi suuhunsa ja loikkasi sitten pois kuopasta. Näin miten se laski pimeässä kimaltavan avaimen lattialle.
”Hyvä juttu!” Ähkäisin. ”Hyvää työtä Rhydo ja Rontti.” Tuolloin Purrloin katsoi minua ärtyneesti, ettäs kehtasinkin kutsua sitä moisella nimellä.
Kuoppa ei ollut erityisen syvä, sieltä kapusi helposti pois, huomasin, että paikalla, josta olin kuunnellut nauhurin, oli pelkkä luukku tähän ansaan, emme me minnekään pudonneet, tämä ei ollut mikään kellari, vain kuoppa maassa.
”Shuppeet?” Lolita sanoi ja katseli minua, tarkemmin sanoen polviani ja käsiäni huolestuneesti. Legginsit olivat menneet rikki piikkikuopassa ja käteni olivat täynnä neulojen pistojälkiä ja niistä vuoti verta.
”Älä sinä tästä huoli, jään eloon.” Naurahdin. ”Pääsetkös sieltä, Rhydo?” Näin kuinka Rhydo yritti kiivetä kuopasta, mutta siinä meni tovi, ja kun se lopulta pääsi, sarvikuono kompuroi uudemman kerran ja kaatui niin, että maa tärähti sen alta. Lolita ja Purrloin alkoivat nauraa.
”Ette viitsisi.” Mulkaisin kaksikkoa vihaisesti poistaessani polviini jääneitä neuloja. Kävelin Rhydon luo ja taputin sen päätä.
”Eihän sinuun sattunut?” Tästäkös vasta melu syntyi, Rhydo purskahti kovaan itkuun, niin kovaan, että Purrloinin korvilla oli kestämistä.
”Ei tässä hätää ole.” Lohdutin Rhyhornia. Ehkä se itki sen takia, että oli häpeissään kun noin meni kompuroimaan – ja Lolita sekä Rontti-Purrloin olivat alkaneet nauraa sille. Mutta onneksi meillä oli Odile, joka tuli kutittelemaan päänsä lehdillä Rhydoa, jotta se vähän piristyisi. Myös Koemi kantoi kortensa kekoon taputtelemalla Rhydoa selkään omistamallaan luulla.

Nappasin avaimen lattialta.
”Meidän on syytä jatkaa matkaa.” Sanoin porukalle, poimin Koemin jälleen syliini ja asetin Odilen istumaan Rhydon selkään. Lolita puolestaan asettui mukavasti löhöämään päälaelleni ja mitä tuohon kattiin tuli, se loikki jo kepeästi pimeässä kohti oven muotoista mustaa aukkoa, ja jäi sitten tuijottamaan meitä, jotka tulimme sen jäljessä, pimeässä kiiluvilla sinisillä silmillään. Ovi oli sekin lukittu, kuinkas muutenkaan, mutta meilläpä olikin avain, käänsin avainta lukossa ja ovi aukesi narahtaen, muttei siitä ollut meille lainkaan iloa ollut, ovi aukkoa nimittäin peitti jonkin sortin viherkasvi, joka oli ainakin osaksi puu.
”Odile, sinähän osaat jonkun ruoho tyypin iskun, joka imee energiaa etkö osaakin?” Kysyin pieneltä ruoholta. ”Voisit imaista tältä kaverilta elinvoimat, jotta pääsemme jatkamaan.”
Odile hypähti puiselle, narisevalle lattialle ja katsoi minua arasti.
”Yritä nyt vain.” Patistin sitä. Niin Odile otti pari epävarmaa askelta kohti viherkasvia ja tuijotti sitä hyvin keskittyneesti, pian sen lehdet alkoivat loistaa haalean vihreätä valoa, kasvia katsoessani huomasin miten sen lehdet alkoivat lakastua, muuttuen ensin keltaisiksi ja sitten lopulta ruskeiksi, lopulta kuivat lehdet murenivat liaksi maan kamaralle. Enää oli rupsahtanut, Odilen hyökkäyksestä mustunut puunrunko.
”Rhydo, haluaisitko hajottaa tuon?” Kysyin osoittaessani puuta.
Rhydo katsahti minua hieman epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. Se löntysti Odilen paikalle, ja odotin sen käyttävän samaa sarvi-iskua kuin aiemmin, mutta tämä oli jonkinmoinen hyppytaktiikka, johon Rhydo käytti jalkojaan, se hyppäsi ilmaan ja potkaisi sitten puuta kaikin voimin. Puu halkesi siitä kohtaa, mihin Rhydo oli sitä potkaissut.
”Vau, mahtavaa!” Kehuin Rhydoa.
”Shuppeet!” Lolita huokaisi, hämmästyksestä varmaankin. Ovi oli tietenkin vähän vaikeakulkuinen nyt kun siinä kökötti kaatunut ja katkennut puu. Purrloin käveli tietenkin kepeästi puunrunkoa pitkin, Rhydo seurasi sitä, mutta vähemmän kepeästi, sillä puu rikkoutui sen painon alta ja lopulta Rhydo kompuroi ja sai niinkin kepeän kissan, lentämään nokalleen. Purrloin ei ollut tästä lainkaan mielissään se sähähti ja mulkaisi Rhydoa häijysti.
”No nytpä ei taidakaan enää naurattaa.” Virnistin kissalle, Odile ja Koemi nyökyttelivät päätään.

Olimme päätyneet mahonkiseen huoneeseen, joka oli muuten tyhjä, mutta siellä oli vedellä täytetty kylpyamme ja jotakin joka kiilsi.
”Kylpeekö se hullu täällä?” Kysyin. Kuten muissakin huoneissa, oli täälläkin ovi toiseen huoneeseen. Lompsin suoraan ovelle, kokeillakseni oliko ovi lukossa. Tietenkin se oli, eikä meillä ollut muuta kuin se vanha avain. Kokeilin avainta tähän oveen, mutta eihän se sopinut.
”Olisikohan täälläkin jossain nauhuri?” Kysyin ja katsoin ympärilleni, mutten nähnyt mitään tässä pimeydessä. ”Näettekö täällä mitään nauhurilta näyttävää?”
Purrloin ei edes viitsinyt, se vain istui maahan pesemään itseään. Pyörittelin silmiäni ja otin Ilsen poképallon esiin ja heitin sen vasten lattiaa.
”Purr!” Ilse purisi, kaiketi hyvillään siitä, että sekin oli päässyt ulos pallostaan. Se katsoi uteliaasti lajitoveriaan ja lähestyi tätä varovasti. Sinisilmäinen Purrloin iski Ilselle silmää ja antoi pienemmän kissan tulla nuuskimaan itseään.
”Ilse!” Kutsuin omaa tuttua pokémoniani. Tämän kuultuaan Ilse katsahti minuun kysyvästi. ”Sinulla kun on hyvä näkö, löydätkö täältä videonauhuria?” Ilse katsoi minua kysyvästi, mutta alkoi sitten koluta lattiaa. Pian sen silmiin iskikin jokin, jokin joka kiilsi. Olin itsekin huomannut sen, mutta Ilseä mokoma näytti kiinnostavan enemmän. Se kiersi kylpyammeen taakse ja vieritti sieltä mukanaan jotain, mikä ei todellakaan ollut nauhuri. Se oli kaiketi pokémon muna, jonka kuori kimalsi pimeässä. Laskin sekä Odilen että Koemin lattialle ja otin munan syliini katsoakseni sitä paremmin. Kyllä, se tosiaan kiilsi, mutta näytti muuten ihan tavalliselta pokémonin munalta, mutta sen pinta oli jotenkin kylmä. Olikohan se päässyt jäätymään täällä? Ilse katsoi minuun tyytyväisenä.
”Hieno on, mutta löysitkö sieltä nauhuria?” Kysyin rapsuttaessani kissan päätä. Ilse mietti hetken, sitten sen ilme kirkastui ja taas se oli kadonnut kylpyammeen taakse, pian Ilse tulikin takaisin, suussaan nauhuri.
”Hyvää työtä, Ilse!” Kehuin kattia ja silitin sen päätä. Ilse jätti nauhurin jalkojeni juureen ja kehräsi tyytyväisenä. Nostin nauhurin ylös vapaalla kädelläni ja painoin sen käyntiin.
”Nyt olet pitkällä, neiti Hasaki.” Möreä muunneltu ääni onnitteli. ”Päästäksesi eteenpäin, on sinun kalastettava avain seuraavaan oveen tuosta kylpyammeesta. Vakuutan veden olevan täysin vaaratonta.”
Epäilin sitä suuresti, sillä ukko töräytti aikamoiset naurut siihen loppuun.
”Liil!” Odile vinkaisi varovasti.
”Ei tässä kai muutakaan voi.” Huokaisin. Tahdoin täältä ulos, enkä suostunut olemaan mikään kauppatavara!
Menin kylpyammeen viereen ja tuijotin mustaan veteen, ei se ainakaan näyttänyt mitenkään uhkaavalta, ja tuskinpa tuolla mitään piraija-pokémonejakaan piileksi, eihän noin pieneen ammeeseen mahtuisi kuin yksi melkein uimaan kehää.
Polvistuin ammeen eteen ja pistin vapaan käteni sinne.
”Auh.. onko se ukko pistänyt tänne suolaa?” Murahdin, sillä vesi sai piikkikuopasta tulleet naarmut kirvelemään. Haravoin ammeen pohjaa hetken ennen kuin metallinen pikkuinen avain tarttui käteeni. Puristin käteni nyrkkiin ja nostin sen ylös. Ilse alkoi maukua hätäisesti.
”Ei tässä hätää, Ilse.” Toppuuttelin kissaa, sitten katsahdin munaa, joka oli edelleen mukanani. ”Kuules tiitiäinen, se on nyt niin että tulet nyt Miwa-tädin matkaan.” Siltikään Ilse ei lopettanut maukumista, niinpä Lolita ilmestyi randomisti toverinsa viereen ja katsahti tätä leikkisästi. Minä puolestani nousin ylös ja katsahdin ovea.
”No mennään sitten.” Ei tässä muutakaan voinut tehdä, olihan täältä nyt jotenkin pois päästävä. Avasin oven siinä toivossa, että pääsisimme vihdoin pois tästä hullusta talosta, mutta eipä se tietenkään ulos johtanut vaan pimeään portaikkoon. Huokaisin raskaasti, niinpä tietenkin.

Eipä tässä muutakaan voinut, niinpä aloimme yksissä tuumin kävellä portaita ylös. Rhydo käveli hitaasti, kuulin niin Ilsen kuin Odilenkin juttelevan sille, toinen Purrloin käveli edellämme, kun olimme päässeet ensimmäiselle porrastasanteelle, kissan tassut pysähtyivät ja sen suusta karkasi pieni sähähdys.
”Mikä on?” Kysyin siltä, mutta ei minun olisi tarvinnut. Raivoisa huuto peitti ääneni ja kaaduin, jokin hyökkäsi minua kohti.
”Auh..”
Ette varmaan arvaa, kuka kaatuessaan rönähti suoraan Rhydon kylkeen, vai mitä? Jokainen teistä voi varmaan kuvitella millaista on kaatua ja iskeä selkänsä voimalla kiveen. Niin. Kiirehdin heti katsomaan kainalossani kantamaani munaa. Onneksi se ei ollut särkynyt.
”Rhy!” Rhydo vinkaisi pelästyneenä.
”Ai saamari!” Huusin. ”Mikä ihme se oli?” Siristin silmiäni, ja näin hahmon lähestyvän meitä, hahmon jolla oli pitkät korvat. Sitten se tepasteli kylmän rauhallisesti rappusia alas ja jäi seisomaan viimeiselle askelmalle.
”Rigel..?” Kysyin, vaikka olikin selvää, ettei Rigel voinut olla täällä. Sitä paitsi tuo yksilö ei ollut mikään tavallinen Nidorino, sen värikin oli sininen, siinä missä omani oli violetti.
”Nidoo!” Se huusi käheällä äänellä ja polki jalkaansa.
”Joku on noussut väärällä jaalalla.” Mutisin, tosin oli omakin Nidorinoni yleensä äreissään jostain. Tämä Nidorino ei kuitenkaan viitsinyt kuunnella lohkautukiani vaan kävi heti kimppuuni. Se loikkasi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään, kun jo makasin maassa selälläni, Nidorinon sarvi miltei kurkkuani hipoen.
”Shuppeet!” Lolita huusi äkäisesti ja käytti jälleen kerran Knock Offia Nidorinoon. Huomasin, että aave oli pudottanut rytäkässä hattunsa jonnekin, ja kaiketi oli siksi kiukkuinen siniselle Nidorinolle. Mutta pienen Lolitan isku ei tehnyt juuri mitään, niinpä Nidorino käänsi päätänsä ja antoi aaveelle pilkallisen katseen ja yritti lopuksi potkaista tätä, mutta potku menikin Lolitan lävitse, minkä jälkeen oli Loltan vuoro näyttää kieltään siniselle Nidorinolle.

Olisipa Rigel täällä! Pelotti niin peevelisti, tiesin varsin hyvin että mukanani oli vain niitä pieniä pokémoneja, jotka tuskin mahtaisivat mitään Nidorinon kaltaiselle järkäleelle. Olihan tietenkin Rhydo, mutta miksi se minua auttaisi?
Sitten Lolita päästi korvia huumaavan ja vihlovan huudon Nidorinon oikeaan korvaan. Pokémon huusi, en tiedä johtuiko se kivusta vai vihasta, mutta se loikkasi naamani ylitse ja iski liitelevää Shuppetia sarvellaan, niin että Lolitan puolelta kuului pahalta kuulostava rusahdus. Oliko raukalta murtunut luita? Oliko sillä edes niitä? Nidorino näytti nauttivan hetkestä, se asteli pikkuisen aaveen luo ja tökkäisi sitä sarvellaan, sitten se mokoma hörähti.
”Purrloin!” Ilse huusi raivoisasti ja kävi kynsin kiinni Nidorinoon, ja iski tätä kaikella voimallaan sarven alle, jättäen siihen kolme verta valuvaa naarmua. Nidorino karjaisi kivusta ja puski sitten Ilsen päin seinää. Ilse älähti tuskallisesti osuessaan seinään, eikä ihme – eihän pikku kissa ollut ennen ottelua nähnytkään. Koemi oli kipittänyt Rhydon selästä luokseni, ja tökki minua kantamallaan luulla, nähdäkseen olinko menettänyt tajuntani kaatuessani.
”Kyllä tässä hengissä ollaan.” Murahdin noustessani istumaan. Vai oltiinko sittenkään? Minua oksetti, sillä tavalla kuin olisit ahminut likaa ruokaa ja alkanut voida pahoin.
”Ilse? Lolita?” Kutsuin pikkuisia, kuullakseni niistä edes pienen äännähdyksen, Lolitasta ei kuulunut mitään, mutta Ilse miukui surkeasti.
”Nidoo!” Sininen Nidorino ärähti, enkä yhtään pohtinut että miksi, olihan isompi Purrloin iskenyt kyntensä Nidorinon takajalkaan, mutta heti kun Nidorino oli kääntymässä ympäri, ravistaakseen mokoman irti, oli Purrloin jo päästänyt irti ja livahtanut Ilsen luo. Se yritti saada Ilsen ylös ja pois sarven ulottuvilta. Mutta Nidorino oli nopeampi ja ehti kääntyä ennen kuin Ilse oli saatu jaloilleen, ja nyt iski isompaa Purrloinia sarvellaan kylkeen. Purrloin sähähti ja teki taas sen oudon liikkeen. Tällä kertaa ei liikkeestä syntynyt valaisevaa sähkövirtaa vaan kummallinen, voimakas ääni. Eikä Nidorino hyökännyt enää toistamiseen, se katseli kahta kissanpentua, otus yritti kaiketi hyökätä tämän jälkeen, mutta sen sarvi porautuikin seinään niiden vieressä.
”Petilil!” Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin kuullut Ilsen huutavan ääni vihaisena. Rhydo asteli Nidorinoa kohti ruoho selässään, sillä välin kun itse nousin seisomaan päätäni pidellen. Katselin Odilea hetken, se näytti loistavan haalean turkoosia väriä, ja sitten se kutistui. Läimäytin itseäni, taisin nähdä harhoja, sillä hetken päästä Odile oli normaalin kokoinen. Kävelin vaappuvin askelin Rhydon ja Odilen luo, Koemi seurasi perässä ja varmaan pohti, että mikä tuota ihmistä nyt vaivasi. Odile pukkasi jostain ruohopäänsä sopukoista esille pienen hehkuvan siemenen joka tipahti Nidorinon jalkoihin. Nidorino katsoi sitä hetken ja alkoi sitten koikkelehtia lattialla miten sattui, ikään kuin se olisi nauttinut sopimattomia aineita. Katsoin miten Rhydo loi jostain hiekka myrskyn Nidorinon ympärille, niin ettei se juuri kyennyt liikkumaan. Tämän jälkeen Odile hyppäsi kömpelösti alas Rhydon selästä ja lähestyi varovasti murisevaa sinistä Nidorinoa. Sitten Petilil heitti jotakin sen naamalle ja mokoma alkoi kuorsata.
”Hyvää työtä.” Sanoin molemmille käheällä äänellä. Päätä särki, ja oksetti.
”Liil!” Odile tuli jalkoihini ja katsoi minua huolestuneesti.
”Ei tässä mitään.” Sanoin sille. ”Missä Lolita on?”
”Shuppet?” Shuppetin ääni kuului korvani juuresta hentona kuiskauksena. Se kantoi suussaan noidanhattuaan. Asetin hatun Lolitan päähän ja hymyilin sille.
”No niin, palaahan palloosi.” Sanoin sille ja otin esiin Lolitan pallon. Kutsuin Lolitan takaisin, sillä pelkäsin, että se olisi saanut osansa Nidorinon myrkystä.
”Purr!” Isokokoisempi Purrloin purisi seinustan vieressä, etten vain unohtaisi Ilseä. Kävelin vaappuvin askelin kissojen luokse ja kumarruin Ilsen puoleen. Silittelin Purrloinin pehmoista turkkia hellästi.
”Ei mitään hätää Ilse, ei mitään hätää.” Kutsuin Ilsenkin takaisin poképalloonsa, pitkälti samasta syystä kuin Lolitankin.
”Tulehan kaveri, ehkä Rhydo antaa sinulle kyydin.” Sanoin toiselle Purrloinille, jota en tietenkään voinut ottaa palloon, kun ei tuo pokémon edes ollut minun. Kissa purisi vastaukseksi ja käveli vaivalloisesti kivisarvikuonon luo. Rhydo kumartui niin, että molemmat – sekä Odile että Purrloin pääsivät helposti kiipeämään sen selkään.

Ja niin me sitten aloitimme pitkän matkamme ylös natisevia portaita. Tai pitkältä se minusta tuntui. Tuntui kun sisuskaluni pyrkisivät ulos joka askelmalla, puuskutin ja jouduin pysähtymään muutaman askelman välein. Odile katsoi minua huolestuneesti Rhydon selästä.
”Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää.” Vakuutin sille, mutta muutaman askelman päästä jouduin taas pysähtymään.
”Ei tässä mitään, kokkeli.” Selitin kantamalleni munalle. ”Kaikki järjestyy, ota vaan rennosti siellä.”
”Cubooh?” Jäljessäni kävelevä Koemi katsoi minua kuin hullua. Hullulta tämä tuntuikin, jutella nyt munalle..
Siinä meni hetki, ennen kuin olimme päässeet portaiden yläpäähän, onneksi siellä ei sentään ollut lukittua ovea meitä odottamassa – tai ovea ylipäätään. Huone avautui heti huipulla ja se oli himmeästi valaistu. Huoneen perällä istui se ukko tietokoneen ääressä, mutta hän kääntyi oitis kuullessaan tuloni.
”Sinä sitten selvisit.” Ukko naureskeli. ”Miten on, heittääkö päässä?”
”Kuinka niin?” Kysyin. Tuntui siltä kuin olisin voinut oksentaa kaiken pihalle tässä ja nyt.
”Koska, pikku neiti Hasaki.” Ukko nauroi. ”Siinä kylpyammeen vedessä, johon tungit naarmuuntuneen kätesi, oli rakastamasi lajin myrkkyä.”
”Mitäh?” Älähdin. ”Mitä myrkkyä?” Olisi pitänyt arvata.
”Nidorinon, juuri tuon shinyn vartijani myrkkyä.” Ukko kihersi vahingoniloisena. ”Tuntuuko mukavalta? Tätä se myrkky tekee.” Niin nähtävästi. Päässäni heitti jo aika mukavasti. Vai niin, ei minun ollut tarkoituskaan selvitä täältä pihalle, ukko varmisti että pökertyisin vähintään silloin kun olisin päässyt tänne asti.

”Koemi, tee Bonemerang tuohon mieheen!” Joku huusi. Näin miten Koemi heitti kantamansa luun kohti tuota sairasta ukkoa ja sitten, en mitään.

Kommentit:

Chidori


17>
No niin, nyt on kaksi mysteeriä onnistuneesti ratkaistuna takanapäin! Linkitit loukkumysteerin näppärästi edelliseen pulmaan, siirtymä oli siis toteutettu mukavan saumattomasti. Ansat ja pulmat olivat Miwan tähänastisiin seikkailuihin nähtynä välistä aika hurjia, tuosta kasettinauhurista ja neulakuopasta tuli ihan mieleen Saw-leffat. :’D Pokémoneja käytit tässäkin esimerkillisen paljon hyödyksesi ja heti alussa kävi ilmi, miksi Miwa oli kyseiseen paikkaan joutunut. Erityisen mielenkiintoiseksi jälkimmäisen asian teki paljastukset Miwasta – sitä onkin sukua inhoamallensa stalkkerille, haha. :–D Ja mitäs, onko Miwan isä sittenkin elossa? 😮 Muistelisin jossain vaiheessa mainittaneen, että tämän vanhemmat kuolivat autokolarissa.

Winona +5lvl +5op, Rhydo +2lvl +5op, Odile +2lvl, Lolita +3lvl +2op, Ilse +1lvl +5op. Rahaa 225pd:tä, joka sisältää tarinapalkkion lisäksi sekä tämän mysteerin palkkion että puuttuvan osuuden edellisestä. Winona on muuten saavuttanut tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa laittaa taas kiertoon. :>

Aurora #11 > Näen jotain vihreää

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2015.

”No niin, sitten”, minä sanoin katsoessani sekalaista konkkaronkkaani. ”Käydään tämä vielä läpi: Me menemme nyt ensimmäiseen saliotteluumme, joten älkää odottako liikoja.”
”Nido”, Rigel sanoi päättäväisesti. Sen silmissä paloi oudohkolta kalskahtava välke, ikään kuin se olisi jo päättänyt, ettei eilinen häviö toistuisi. Ei ainakaan, jos tällä piikkipersuksella oli siihen sanomista.
”Tehkää vain parhaanne”, minä kehotin. ”Ei se haittaa, jos me häviämme tämän, yritetään sitten uudelleen.”
”Fleetch!” Splinter raakkui, se näytti aivan siltä, kuin ei aikoisi hävitä ilman taistelua.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se oli tähän asti pönöttänyt jokseenkin hermostuneen näköisesti muiden vierellä, mutta nyt se livahti jalkojeni taakse piiloon.
”Ei sinun tarvitse otella, Odile”, minä vakuutin. ”Vahdi sen sijaan ottelun aikana Yorua.” Silloin pienen ruohon ilme kirkastui ja se hieroi kalpeaa poskeaan säärtäni vasten tyytyväisenä.
”Yoru, sinä puolestaan olet liian pieni ottelemaan”, minä totesin. ”Mutta saat katsoa ottelua ja kannustaa muita.”

”No niin sitten, Trix, sinä ottelet ensimmäisenä”, minä sanoin Zorualle. ”Splinter ottelee toisena, ja koska oletan salipäällikön jättävän voimakkaimman pokémoninsa viimeiseksi, Rigel saa hoitaa viimeisen vuoron, koska se on teistä vahvin.”
”Zorua!” Trix murahti.
”Katkera totuus Trix, kestä se”, minä huokaisin. Ruohopokémonit… mitä Nobuko olikaan niistä maininnut… sitä sopikin miettiä. Vesi-tyypin iskuista ei tainnut olla niitä vastaan mitään hyötyä, mutta kun loogisesti ajattelee, kasvit eivät kestä kylmää ja tulestakaan ei olisi niille hyötyä.
”Osaako joku teistä kenties jäätyypin iskuja?” Minä tiedustelin.
”Nidorino!” Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa, se avasi hiukan suutaan ja puhalsi ilmoille huurteista hengitystä, minkä seurauksena Odile alkoi väristä kylmästä.
”Selväksi tuli”, minä sanoin. ”Mutta älä sentään ylpisty liikaa.” En oikeastaan tiennyt mitään saliotteluista, joten en tiennyt, oliko sopivaa, että ottelemaan tulleet pokémonit löntystivät vapaana, joten päätin kutsua kaikki kolme takaisin poképalloihinsa, eritoten Trix ja Rigel mulkaisivat minua pahansisuisesti, sillä en ollut vielä koskaan pitänyt niitä suljettuina poképalloihin.
”Petilil?” Odile tiedusteli ja katsoi minuun kysyvästi.
”Ei, ei teidän tarvitse”, minä sanoin kahdelle jäljelle jääneelle pokémonille lempeästi. ”Tehän vain katselette. Hei, Yoru pää pois laukustani!”
Sillä ei tuo pikkuinen korppivauva oikein jaksanut kuunnella, se oli työntänyt päänsä uteliaana laukkuuni, varmaankin sitä kiinnosti se muuan vakoilulaite ja se pokémon centeristä saamani potkupallo, Yoru sitten oli tavattoman utelias! Huokaisin syvään ja kävin poimimassa Yorun päineen kaikkineen repustani, jotta saisin repun kiinni ja heitettyä selkääni. Sitten keräsin poképallot ja asetin ne vyölleni, Yoru olikin jo valmis jännitykseen, se loikki innoissaan äännellen jaloissani, niin että meinasin kompastua mokomaan korppiin.
”Pysy nyt paikallasi”, minä huokaisin, yrittäessäni saada pikkuista kiinni. ”No niin.”
Yoru sai nyt pysytellä hartiallani, kun taas Odile matkustaisi sylissäni.

No niin, Miwa, otetaan rauhallisesti, kyllä tästä selvitään.

Suuntasin jälleen kerran hedelmätarhaan, hermostus kouri vatsapohjaani, saa nähdä, hoin itselleni, saa nähdä. Ensiksi pitäisi löytää se pirun salinjohtaja, olin kuullut, että salijohtajat tykkäsivät oleilla saleillaan, mutta salia ei näkynyt mailla eikä halmeilla, joten päätin lähteä katsomaan kaupungin vihreimmästä kolkasta, ehkä joku siellä osaisi sanoa, missä salin johtaja päivänsä vietti. Mutta loppujen lopuksi, minun ei edes tarvinnut etsiä salipäällikköä, sillä ilmeisesti näytin joltain eksyneeltä tollolta, sillä pyörittyäni samassa ympäristössä hetken, eräs nuorehko nainen – joka ei voinut olla paljoa itseäni vanhempi, hänellä oli lyhyet vihreät hiukset ja suuret siniset silmät, kuin orvokit, toisin kuin minä, hän oli pukeutunut varsin tyttömäisesti, valkoiseen pitkähihaiseen paitaan, vaaleanvihreään liiviin sekä karmiiniin punaiseen polviin asti yltävään hameeseen, tuli kysymään minulta hyvinkin klassisen kysymyksen:
”Oletko eksynyt? Olet kulkenut tästä pari kertaa.”
”En. Minä etsin salipäällikköä”, minä sopersin ja tunsin itseni typeräksi.
”Oletko haastaja?” Hän tiedusteli, ja katsoi minua kiirestä kantapäähän, hänen katseensa pysähtyi Odileen.
”Petilil!” Odile vinkaisi ja pyrki peittämään pienet valkoiset kasvonsa peittämällä ne paitaani.
”Onpa suloinen Petilil!” Vihreähiuksinen nainen kehui ystävällisesti hymyillen.
”Odile on vähän ujo”, minä totesin.
”Odile on kaunis nimi”, Vihreähiuksinen nainen kehui. ”Olet siis hankkimassa ensimmäistä salimerkkiäsi?”
”Näkyykö se noin selvästi?” Minä kysyin.
”Hiukan vain”, Nainen naurahti. ”Tulehan, vien sinut ottelupaikalle.” Minä nyökkäsin, sillä ei tämä paikallaan ravaaminen erityisesti huvittanut, parasta vain hoitaa homma, että päästään joskus täältä poiskin.

Minut johdatettiin hedelmätarhan aukealle, jota tammet ja pihlajat reunustivat.
”Ottelut käydään täällä”, Vihreähiuksinen nainen selitti, hän käveli ruohoisan kentän toiseen päähän, minä puolestani jäin toiselle puolelle. Minulla meni hetki ennen kuin edes tajusin sitä, sitten mieleni teki läimäistä itseäni otsaan, hän oli se salijohtaja, hyvä Miwa, todella hyvä…

”Käytämme kukin kolmea pokémonia”, salipäällikkö kertoi. ”Kaikki pokémonit saavat käyttää neljää oppimaansa iskua. Oletko valmis… mikä onkaan nimesi?”
”Miwa”, vastasin lyhyesti. ”Entäs siellä?”
”Abelle”, vihreähiuksinen nainen esittäytyi, odotin hänen vielä heittävän niiauksetkin, hän kun vaikutti hyvin tyttömäiseltä niin ulkonäön kuin nimenkin perusteella. ”Onnea otteluun Miwa, tehdään molemmat parhaamme!”
Minä nyökkäsin, ja laskin molemmat sekä Odilen että Yorun maan kamaralle. ”Älkääkä sekaantuko otteluun, etenkään sinä Yoru, olet liian pieni. Pidä pientä silmällä, Odile.”
”Petilil!” Odile hihkaisi korkealla äänellä.
Oli aika aloittaa, hiukanhan se nolottaa myöntää, mutta olin hiukan peloissani – enhän tiennyt, mitä tuleman piti.

”No niin, Trix!” Minä huusin viskatessani poképallon ilmaan, josta se tipahti maahan, vapauttaen pallon sisällä olevan pokémonin valkoisen valosuihkun saattelemana. ”Näytä kyntesi!”
”Zoruu!” Trix huudahti innoissaan.
”Matkaan, Percy!” Abelle huusi, heittäessään poképallon niin sanotulle areenalle. Pallosta astui ulos, jokin nelijalkainen otus, jolla oli pieni töpöhäntä ja sen päästä kasvoi lehti, se oli takuulla ruohotyyppiä.
”Chikorii!” Se huusi. Trix alkoi kiertää varovasti kehää omalla puolellaan, hyvä ettei se pyrkinyt heti hyökkäämään, Percy-niminen lehtipää päätyi tekemään samaa kuin Trix.
”Percy tee tackle!” Abelle määräsi.
”Trix, tee pursuit!” Minä sanoin. Näin alkoi elämäni ensimmäinen saliottelu, molemmat pokémonit pinkaisivat juoksuun, ne törmäsivät toisiinsa, sellaisella voimalla, että molemmat paiskautuivat tönäisyjen voimasta vastakkaisille puolille, Trix aloitti taas saman kiertelyn, millä se oli ottelun aloittanutkin.
 ”Razor Leaf!” Abelle huusi käskyksi, Percy-otus heilautti lehteä päänsä päällä, lehdestä irtautui pieniä teräviä lehden palasia, jotka se lähetti Trixin suuntaan.
”Trix, tee omnious wind!” En ajatellut sitä tarkemmin, panikoin, en tiedä miten muutenkaan asian esittäisin.
Trix näytti vetävän syvään henkeä, minkä jälkeen se puuskahti, sen hengitys oli muuttunut purppuranväriseksi, henkäyksestä muotoutui eräänlainen tuulenpuuska, joka murensi lehdet, jotka uhkasivat viiltää Trixin täyteen naarmuja, mutta tällä välin lehtipää oli kadonnut jonnekin. Se kuitenkin ilmestyi salakavalasti Trixin eteen ja huiskautti lehteään Zoruan kasvoille, Trix väisti lyöntiyrityksen, mutta sai sen sijaan kasvoihin purppuran väristä jauhetta. Trix-parka yritti ravistaa jauhetta pois kasvoiltaan, mutta ei onnistunut siinä, sen sijaan lehtipää hyökkäsi uudelleen Trixin kimppuun tacklea käyttäen. Se oli nopea, ollakseen noinkin lyhytjalkainen tapaus, edes minä en kiinnittänyt siihen huomiota, minua kun huolestutti Trix ja tuo jauhe. Pian Trix lensi kuin leppäkeihäs, ja läjähti keskelle kenttää pitkin pienehköä pituuttaan, mutta Trix ei aikonut luovuttaa, se pyrki heti takaisin jaloilleen, mutta jokin sai sen käyttäytymään oudosti, tai ainakin se näytti hiukan oudolta, Zorua tärisi kauttaaltaan, sen kasvot näyttivät pahoinvoivilta.
”Pärjäätkö, Trix?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Zorua sanoi hammasta purren. Se odotti seuraavaa iskua, ikään kuin se olisi tiennyt, mitä suunnittelin. Ja seuraava isku myös tuli.
”Tee Razor Leaf uudestaan”, Abelle käski, ja pokémon myös totteli.
Trix ei väistänyt, se kesti terävät lehdet, jotka raapivat sen turkin haavoille asti, hammasta purren se kesti kaiken, odottaen.
”Nyt, Payback!” Minä huusin, pilke Trixin jäänsinisiin silmiin palasi, se pinkaisi juoksuun, samalla kuin se yritti juosta, tosin sen askeleet olivat aika töksähteleviä. Sen ympärille oli kehkeytynyt purppurainen aura, osuessaan lehtipäähän, aura näytti katoavan ja aiheuttavan vastustajalle kipua.
Vaikka lehtipää nyt huusikin kivusta, ei se auttanut Trixiä sen enempää, sillä parka kaatui uupuneena, tärisevänä maahan. Tiesin kysymättäkin, että tämän erän hävisin minä.
”Trix, palaa”, minä sanoin ja kutsuin Zoruan takaisin palloonsa. ”Ottelit hienosti.”
”Palaa, Percy”, Abelle sanoi, kutsuen lehtipäänsä takaisin. ”Hyvää työtä.”

”Matkaan, Jim!” Abellen seuraava pokémon oli pieni apina, jonka päässä kasvoi, jokin mikä näytti erehdyttävästi parsalta.
”Pansage!” Se huusi astuessaan areenalle.
”Mene, Splinter!” Minä huusin heittäessäni pahislinnun poképallon areenalle.
”Fletchinder!” Sen huudettuaan tulilintu lehahti ilmaan, ei kuitenkaan kamalan korkealle, samalla tavalla kuten Trixkin, Splinter päätti tarkkailla vastustajaansa kauempaa.
”Älä aliarvioi sitä, pysyttele kauempana”, minä neuvoin, sillä toivoin että sillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa, jos Splinter vain pysyisi tavoittamattomissa, ainakaan mikään iljettävä pulveri ei siihen yltäisi – tai sitä ainakin sopi toivoa.
”Jim, yritä saada se alas Vine Whipin avulla”, Abelle neuvoi, viekas hymy huulillaan. Splinter kallisti päätään, kuultuaan käskyn, se liihotti varmuuden vuoksi ylemmäs, siltä varalta, että joku yrittäisi saada sen napattua kiinni. Ja se jokuhan yritti, parsa-apina kasvatti jollakin ilveellä jonkin mikä muistutti liaania, joka pyrki nappaamaan Splinteriä koivesta, mutta Splinter väisti sen leikiten, mutta apina yritti saamaa uudelleen, mitä Splinter ei huomioinut, ja se jäi nalkkiin.
”Splinter katkaise se emberillä”, minä neuvoin, liaanihan oli kasvi, eikö vain? Tulen pitäisi kyllä riittää siitä eroon pääsemiseen.
Splinter ei epäröinyt totella, se sylki suustaan pari kipinää, ne eivät katkaisseet liaania, mutta polttivat liaania sen verran että vastustaja päästi otteensa lipsumaan, ja Splinter oli jälleen vapaa.
”Hyppää ja tee leer!” Abelle käski. Olin melko varma, ettei apina yltäisi Splinteriin millään hypyllä, mutta hyppy ei ollutkaan mikään tavallinen, se apina nimittäin käytti liaani-iskuaan apuna, se iski liaanit maahan ja käytti niitä seiväshyppääjän tavoin apunaan, jotta se pääsisi korkealle – Splinterin tasolle hyökätäkseen.
”Varo sitä, Splinter!” Minä huusin.
”Pansaaage!” Apina huusi aivan Splinterin pään vieressä tuijottaen lintua vakaasti, Splinter säpsähti ja alkoi täristä menettäen tasapainonsa.
”Hyvin tehty Jim!” Abelle kehui apinaansa. ”Nyt Fury Swipes!”
”Pansage!” Otus huusi ja suoritti uuden melkein seiväshypyn, jonka aikana se iski Splinteriä – minkä nyt ylsi, raajoillaan, kerran alavatsaan ja toisen kerran jopa kasvoihin, mikä aiheutti lisää tasapaino-ongelmia, Splinter vaappui minkä kerkesi, eikä näyttänyt yhtään pitävän siitä, se näytti ärsyyntyvän, ja päästyään jälleen tasapainoonsa Splinter näytti siltä, että halusi repiä mokoman Tarzanin kappaleiksi, tai ainakin käräyttää siltä hännän. Se avasi jo nokkaansa, sylkeäkseen vastustajan niskaan kekälesuihkun.
”Odota, Splinter.” Minä toppuuttelin. ”Tee agility!”
Agility ainakin viittasi siihen, että isku lisäisi pokémonin nopeutta, tai vaihtoehtoisesti sitä, että pokémon alkaisi esitellä agility taitojaan, kummin vain, kannatti sitä ainakin yrittää. Eipä tuo nopeuskaan pahasta olisi.
”Fletchindeer!” Splinter huudahti, sen jälkeen se näytti pyörähtävän ilmassa, hetken ajan olin näkeväni, miten eräänlainen oranssi aura ympäröi sen, sen jälkeen Splinter lehahti korkeuksiin. En oikein edes nähnyt sitä, mutta tiesin, ettei tuollainen taistelija livahtaisi taistelusta omille teilleen.
”Anna palaa!” Minä huusin.
”Jim, varo!” Abelle varoitti apinaansa, joka katsoi tiuhasti yläilmoille. Sitten alkoi sataa kipinöitä, kipinöitä kirkkaalta taivaalta. Apina yritti väistellä tulisadetta, mutta aina kun se väisteli kipinöitä, jotenkin Splinter joko tiesi taikka näki, minne apina pomppi, sitä mukaan lintu jatkoi tulitustaan. Ilmassa tuoksuivat poltetut lehdet.
”Saaageee!” Apina huudahti, ja niin se alkoi juosta paniikissa edestakaisin areenan keskiosassa, sen häntä nimittäin paloi.
”Rauhoitu, Jim!” Abelle yritti rauhoitella pokémoniaan ja saada sen keskittymään otteluun, mutta siitä ei nyt tullut mitään, eikä mikään ihme – kuvitelkaa nyt itsenne siinä tilanteessa, että persuspuoli on tulessa.
”Nyt, peck!” Minä huusin.
”Väistä!” Abelle puolestaan käski. Mutta tänään Splinter oli salaman nopea, väistäminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka kyllä apina yritti, mutta Splinter liihotti nopeasti maan tasolle, nopeasti se syöksyi kohti apinaa ja kaatoi sen nopealla nokkimissyöksyllään.
Apina ei kuitenkaan luovuttanut se loikkasi nopeasti jaloilleen, siitä kyllä näki, että pokémoniin sattui, sillä olihan se saanut palovammoja – no ainakin häntäänsä ja nyt sitä vielä nokittiin.
”Nyt on tilaisuutesi, Jim!” Abelle huudahti. ”Tee lick!”
Tee mikä? Pistääkö se tuon apinansa nuolemaan Splinteriä? Apina käyttikin tilaisuutta hyväkseen, kun Splinter oli kyllin alhaalla jotta apina voisi suorittaa onnistuneen hyökkäyksen.
Niinpä apina hyppäsi Splinterin selkään ja nuolaisi linnun niskaa, Splinter ei selvästikkään pitänyt tästä, se näkyi hiukan värähtävän ja sitten se huusi vähintään ärtyneenä: ”Fleeetch!”
Tämän jälkeen lintu lehahti jälleen taivaalle, sekä minä että salijohtaja Abelle tähyilimme taivaalle, me molemmat näimme miten apina kiersi liaaninsa Splinterin kehon ympärille, mutta jokin ei näyttänyt menevän oikein, sillä apina veti äkkiä liaaninsa takaisin ja näytti itsekin oudolta – tarkoitan siis, se vain yhtäkkiä päästi irti otteensa Splinteristä ja tietenkin se putosi maahan.
”Jim!” Abelle huusi, olin kuulevinani paniikin hänen äänestään. Säikähdin itsekin, ei kai se apina nyt kupsahtanut. Apina vaikeroi sammaltaneella äänellä, hyvä. Se sentään eli.
”Flame body, olisi pitänyt muistaa”, Abelle huokaisi kaivaessaan apinan poképallon esiin.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Fletchinderin kyky”, Abelle selitti. ”Sillä on mahdotus aiheuttaa vastustajille palovammoja kosketuksesta.”
”Eihän se kuole?” Minä kysyin.
”Ei, Jim on hyvin sisukas sissi”, Abelle vakuutti. ”Vien sen pokémon centeriin myöhemmin.”
Sitten Splinter lehahti alas taivaan kaarelta, jonne se oli mennyt vetämään voitto liitonsa, se näytti hyvin ylpeältä tekoonsa. Tullessaan se nokkaisi minua poskesta.
”Teit hyvin”, minä kehuin ja silitin Fletchinderin punaista höyhenpeitteistä poskea. ”Palaa ja lepää hyvin.”

Oli viimeisen erän aika.

”No niin Rigel, luotan sinuun, että teekin parhaasi”, minä sanoin ennen kuin heitin sen poképallon kentälle.
Rigel katsahti minua varsin närkästyneesti ikään kuin se olisi sanonut, ei kun häviän tahallani, vain siksi, etten pidä sinusta. Hei kuule on minullakin ylpeyteni! Tai ehkä se oli kärttyinen, vain siksi että olin sulkenut sen poképalloon ensimmäistä kertaa yhdessä olomme aikana.
”On aika loistaa, Rosa!” Abelle totesi heittäessään viimeisen poképallonsa kentälle, pallosta astui ulos jotain vihreää, se oli jokin äärimmäisen tyttömäinen olento, jonka päätä koristivat kolme piikkiä, sillä näytti olevan jonkin sortin tekoripset ja ruusut käsinä.
”Roselia!” Otus sanoi ja silmäili Rigeliä vähän turhankin kiinnostuneena. Sitten mokoma meni ja iski silmää Nidorinolle, Rigel katsoi vastustajaansa tylsästi ja pyöritteli silmiään, varmaankin se ajatteli: anna mun kaikki kestää.
”Äläs flirttaile Rosa”, Abelle toppuutteli. ”Olet täällä ottelemassa.”
Ruusukäsi tyytyi vain nyökkäämään tyynesti, ilmeisesti ottelu ei sitä haitannut.
”Aloitetaan Growthilla”, Abelle sanoi, niinpä ruusukäsi sulki silmänsä ja kohotti ruusuiset raajansa ilmaan ja sen ympäristö alkoi hohtaa vaaleanvihreää valoa.
”Ole varuillasi, Rigel”, minä sanoin, sillä tuon täytyi olla Abellen vahvin pokémon, eikä tässä vaiheessa ollut varaa virheisiin, tämä ratkaisisi koko ottelun. Rigel tuijotti vastustajaansa, se odotti vastustajan tekevän ensimmäisen siirron.

”Tee magical leaf!” Olin saanut tarpeekseni kaiken näköisistä lehdistä ja ylipäätään vihreästä, eikä minua suuremmin miellyttänyt toinen hyökkäys missä pokémonini olisi terävien lehtien neulatyynyksi, Ruusukoura ojensi kätensä eteensä, ne ruusut alkoivat hehkua ja niistä ilmestyi teräviä terälehtiä, jotka pokémon lähetti Rigelin kimppuun. Lehdet viiltelivät inhottavasti Rigelin ihoa, mutta Nidorino ei liikkunut, vaikka lehdet raapivat sen ihon verille. Kun lehtisade lakkasi, Rigel lähti liikkeelle, se juoksi ruusukouraa kohti ja sohaisi sarvellaan vastustajaansa, ilmeisesti Abelle odotti tätä, sillä hän hymyili viekkaasti.
”Nyt Stun Spore!” Mutta ennen kuin mitään uutta jauhetta ehtikään ilmestyä, pistin minäkin suunnitelmani täytäntöön.
”Incinerate, nopeasti!” Ja nopea Rigel olikin, salaman nopeasti se sylki suustaan tulilieskan suoraan vastustajan kasvoihin, kaipa se oli kosto äskeisestä hyökkäyksestä. Iskun voimasta ruusukoura lensi taaksepäin, mutta pysyi silti pystyssä jalan tyngillään.
Rigel ei tuhlannut aikaa, sillä se tiesi, että hitaus voisi koitua sen kohtaloksi. Se ryntäsi kohti vastustajaansa kuin raivokas härkä.
”Tee peck!” Ja sen Rigel myös teki, se tökkäisi sarvellaan ruusukouran vatsaan.
”Stun Spore!” Abelle huusi, ja kun Rigel oli keskittynyt hyökkäykseensä, sai Nidorino päälleen keltaista pulveria, mikä jähmetti sen paikalleen, siksi kunnes ruusukoura ehtisi hyökätä uudestaan.
”Mega Drain!”
Taas alkoi ruusukoura hehkua kalpean vihreää valoa, mutta niin alkoi Rigelkin, näytti aivan siltä kuin se olisi imenyt jotain Rigeliltä, mutta mitä? Energiaako? Tätä ei Rigel kuitenkaan sulattanut, se käänsi kankeasti päätään ja katsoi minuun, kuin kysyen. Minä nyökkäsin. Käytä äskeistä yhdistelmää, jos suinkin pystyt.
Vaikka Rigelin liikkuminen olikin sen ihmepulverin jäljiltä jokseenkin jäykkää, se oli yhä suhteellisen nopea ja sitkeä kaveri, se ryntäsi vastustajan luo ja tyrkkäsi sitä ensin ja tökkäisi sitten ruusukouraa sarvellaan, sitten se sylki toistuvasti suustaan tulta, mikä osui suoraan ruusukouran kasvoihin.
Sitten Rigel jäi taas kerran paikoilleen, ikään kuin se ei olisi kyennyt liikkumaan.
”Magical leaf!”
Mutta Rigel oli niin omapäinen otus että se pakotti itsensä liikkeelle, se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt oli lopetus käsillä:
”Tee Focus Energy!” En tiennyt mitä se teki, mutta täytyi toivoa, että se tehostaisi jotenkin viimeistä hyökkäystä.
”Nyt Frost Breath!”

Nyt täytyi vain toivoa, että tämä päättyisi hyvin…

Kommentit:

Chidori


11>
Jäinen henkäys osui kuin osuikin piikkipokémoniin ja sai aikaan kriittistä vahinkoa. Roselia ei voi enää jatkaa. Onneksi olkoon, Miwa voitti juuri ensimmäisen salimerkkinsä!

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, Focus Energyn käyttö ennen Frost Breathia oli periaatteessa aika turhaa – kyseinen jäätyypin hyökkäys nimittäin iskee aina kriittisesti osuessaan. Tosin eihän Miwa omin sanojensa mukaan tätä näköjään tiennytkään.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas saliottelu. Tekstin perusteella on kyllä vaikea uskoa, ettet pidä saliottelujen kirjoittamisesta! Pidin etenkin Splinterin ja Jim-pansagen välisestä mittelöstä, Vine Whipin hyödyntäminen oli siinä uskomattoman nerokasta!
Jälleen kerran sain myös hykerrellä Miwan sanavalinnoille, etenkin mitä tuli pokémonien kuvailuun: parsa-apina, ruusukoura…oivoi. :’D Ylipitkiä virkkeitä oli muuten taas aika paljon, esimerkiksi ”Mutta loppujen lopuksi”-sanoilla alkavan sellaisen olisi voinut jakaa ainakin kahteen osaan.

Bellatrix +1lvl +2op, Splinter +2lvl +3op, Rigel +1lvl +2op, Yoru +2lvl, Odile +3op. Palkkioksi salihaasteen voitosta 100pd:tä, Growth-merkki ja lupa käyttää Cut-iskua.

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori


10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!