Aurora #2 > Hyvästit tai sitten ei

Tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Se oli ensimmäinen yö, jolloin nukuin heräilemättä painajaisiin. En oikeastaan muista näinkö unia ollenkaan. Peittooni oli kuitenkin ilmestynyt pieniä reikiä, koska Rigel oli – ilmeisesti keskellä yötä loikannut viereeni nukkumaan ja nojannut piikkisellä puolellaan peittoani vasten. Heräsin aamulla – joskus yhdentoista maissa siihen, että Rigel tökki päällään naamaani.
”Auts! Älä töki naamaani, kun nukun!”
No ei se sitten tökkinyt. Se vain vaihtoi paikkaa ja livahti peiton alle – vain pistelläkseen jalkojani.
”Auts! Älä pistele varpaitani!”
”Nidoo!”
”No en varmana nouse, mene itse nukkumaan!”
”Rousk!”
”Auts!” Kun päivä alkaa sillä, että erittäin terävähampainen Nidoran sinua varpaasta, päivä ei takuulla voi alkaa hyvin.
”Perhana, Rigel!”
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Mikä tässä on ongelmana?” Minä mutisin.
”Nidoran!” Rigel huudahti.
”Ai että koska sinä et nuku, ei nuku kukaan muukaan?” Minä arvasin. Nidoran nyökkäsi kiivaasti.
”No hyvä on”, minä huokaisin. ”Mutta yöpaitasillani en lähde hiippailemaan, tiedä se.” Nidoran ei tuntunut ymmärtävän, etten halunnut sen katsovan, kun vaihdoin vaatteita, olihan se urossukupuolta, eikä noista koskaan tiennyt. Se vain tuijotti minua typertyneenä, eikä käsittänyt millään, miksei saanut tuijottaa minua.
”Käänny ympäri!” Minä määräsin. Nidoran mutisi ärtyneenä jotain. Vedin päälleni mustat polviin asti yltävät mustat legginsit ja siniset farkkushortsit – ja kyllä oli talvi, tai ainakin sen tapainen. Vedin ylleni pitkän mustan paidan ja sen päälle harmahtavan vihreän t-paidan, jota koristi purppuran värinen numero kolmetoista – epäonnen numero, kuinkas muutenkaan.
”Saat kääntyä Rigel”, Minä sanoin. ”Onko sinun nälkä?”
Nidoran katsoi minua närkästyneesti. Minä puolestani haukottelin, oli liian aikaista olla ylhäällä – ainakin minulle. No sopi toivoa, että Himeko ja hänen hirviönsä olivat vielä unten mailla. Olin täysin varma siitä, ettei Himeko antaisi eilisen olla. Hän ei ollut järin hyvä kouluttaja ja kerronpa miksi. Ensinäkin minusta Rigel teki oikein, kun se tuli eilen ja tönäisi sitä rumilusta, mutta mikäli minä Himekoa tunsin, hän varmasti kostaisi sen, pokémoniensa avulla.

”Miwanen, sinäkö se olet?” Isoäiti kysyi, kun astuin keittiöön. ”Puoli vuotta sitten nousit viimeksi tähän aikaan.”
”Rigel puri minua varpaasta, kun en herännyt”, minä huokaisin.
”Rigel?” Isoäiti kysyi, hän ei katsonut minuun, sillä laittoi juuri aamiaista, paistoi munakasta – tietenkin kasvis painotteista, sillä me emme varastaneet pokémonien munia.
”Nidoran”, minä sanoin.
Isoäiti kääntyi katsomaan minua ja jalkani vieressä olevaa Nidorania ja hymyili: ”Miksi sen nimi on Rigel?”
”Se tykkää tähdistä”, minä mutisin ja istuin pöydän ääreen.
”Mitä aiotte tehdä tänään?” Isoäiti kysyi.
”Ei mitään kai”, minä kohautin hartioitani.
”Menisitte ulos, kaupunkiin”, isoäiti sanoi.
”Kylään, tarkoitat”, minä mutisin.
”Ulkoilma tekisi sinulle hyvää – ja hänelle myös”, isoäiti sanoi.
”Katsotaan sitä sitten”, minä mutisin.
”Kappas Miwa on noussut tänään aikaisin”, Nobuko totesi tullessaan keittiöön. ”Mistäs nyt tuulee?”
”Rigel puri minua varpaasta”, minä vastasin. ”Rigel, Nidoran.”
”Se siis halusi sinun nousevan”, Nobuko naurahti.
”Joo”, minä mutisin. ”Mites prinsessa?”
”Nukkuu”, Nobuko sanoi.
”Hyvä”, Minä mutisin.  Isoäiti antoi Rigelille myrkkytyypin  pokémoneille tarkoitettua ruokaa, jonka pokémon ahmi innokkaasti. Minä puolestani söin munakkaani, mitään sanomatta. Sitten tuli Hiro, joka päätti tuupata Rigelin sen ruokakuppiin. Ja voitte varmasti arvata, mitä Rigel siitä piti.
”Hei!” Minä älähdin. ”Jätä pienempäsi rauhaan, muhvi!”
”Älä hauku Hiroa!” Himeko huudahti.

 Voi taivas, hänenhän piti nukkua.

”Haukun tuota kiusankappaletta, kun siltä tuntuu!” Minä tiuskaisin.
”Lopettakaa tuo”, isoäiti sanoi. ”Syö aamiaisesi, Hime.”
”Hän saa ensin pyytää Hirolta anteeksi!” Himeko vaati. ”On silläkin tunteet!”
Vai tunteet? Älkää naurattako, se on ollut kaikkien, erityisesti minun kiusanani, ei siinä tunteita tarvittu, ainakaan hyviä sellaisia.
”Miksi se sitten kiusaa Rigeliä, jos saan kysyä?” Minä kysyin pistävällä äänellä.
”Mikä hitto on Rigel?” Himeko kysyi.
”Se on tuon Nidoranin nimi, ääliö”, minä ärähdin.
”No se… mikä se nyt olikaan, kävi eilen Hiron kimppuun!” Himeko puolustautui.
Koska se suuttui, ja yritti luultavasti vain suojella minua. Minä ajattelin. Tosin suojella oli vahva sana, ehkä se ei sentään suojellut minua siinä mielessä. Rigel murisi Hirolle, olin aika varma, että se olisi käynyt Linoonen kimppuun, ellen olisi nostanut Nidorania syliini.
”Mennään, Rigel”, minä mutisin. ”Täällä ei voi olla.” Kävin nopeasti yläkerrassa, huoneessani. Rigel sai poikkeuksellisesti istua sängylläni, kun harjasin tummanruskeat hiukseni ja sidoin ne kahdelle saparolle, kuten minulla oli tapana. Otin vaatekaapistani sille matkalle, mikä ei ikinä toteutunut ostetun keltaisen poképallo-vyön, joka oli myös laukku, sillä siinä oli monia taskuja, johon mahtui tavaraa. Kiinnitin sen vyötärölleni, muuten vain.
”Lähdetään ulos, Rigel”, minä sanoin. ”Vain siksi, ettemme kumpikaan pysy tolkuissamme, jos pysymme täällä, tuon ja hirviöidensä kanssa.”

”Menetkö jonnekin, Miwa?” Isoisä kysyi, hän oli juuri tullut pihalta, töitä tekemästä, kun laskeuduin Rigelin kanssa portaat alas.
”Mennään ulos, minä ja Rigel”, minä vastasin. ”Nidoranin nimi on Rigel.”
”Jaahas”, isoisä sanoi. ”Mutta pysykää kaukana Mt. Crystalista.”
”Joo, joo”, minä vastasin. ”Emme me sentään jäätyä tahdo.”
”No hyvä”, isoisä hymyili. ”Pitäkää hauskaa.”
”Niin hauskaa kun tässä peräkylässä suinkin voi pitää”, minä mutisin. Rigel murahti heti perään.
Menin suoraa tietä eteiseen, Rigel seurasi, se loikki kuin jänis perässäni. Laitoin jalkaani pitkät tummanpunaiset joka sään saappaani, olimme juuri aikeissa lähteä, mutta isoäiti tuli eteiseen, pienen paketin kanssa.
”Tässä on sinulle vähän evästä, pikkuinen”, isoäiti hymyili. ”Pakkasin mukaasi vähän munakasta ja kaakaota, sekä pokémon ruokaa Rigelille.”
”Kiitos, mummi”, minä sanoin. ”Emme mene kauas.”
”Yritän puhua Himelle järkeä. Kyllä hän kuuntelee”, isoäiti sanoi. Avasin oven ja nyökkäsin.
”Mentiin, Rigel.”
”Nidoran!”
Huokaisin onnesta, kun pääsin ulos tuosta talosta. Rigel nuuhki ulkoilmaa kiinnostuneena.
”Täällä ei ole paljoa nähtävää”, minä huokaisin. ”Isoin rakennus on pokémonhoitola. Minä en ikinä ole käynyt siellä.”
”Nido!”
”Ei, me emme voi mennä Mt. Crystalille. Yritin kerran, minua potkittiin persuksille. Olin silloin pienempi”, minä kerroin. ”Tulitko sinä sieltä, Rigel?”
”Nidoo”, Nidoran pudisti päätään. Me kävelimme – Rigel loikki, ja minä kävelin kylän poikki. Oli niin vilpoista, ettei kukaan halunnut olla ulkona.
”Katso, Rigel, siinä on hoitola”, minä sanoin ja osoitin tien liepeillä olevaa suurta jäänsinisen väristä rakennusta, jonka kattoa tukivat kaksi paksua pilaria. Mutta Rigel ei katsonut sitä, Itse asiassa se teki parhaansa välttääkseen katsekontaktin rakennuksen kanssa.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
Mutta Rigel ei vastannut.
”Tuolta minä löysin sinut”, minä sanoin ja osoitin tietä, joka johti Route 101:lle. Sinne Rigel lähti pomppimaan.
”Hei, Rigel!” Minä huusin. ”Odotas, älä mene sinne, peeveli!”
Se pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Se olisi varmaan sanonut: ”Kuule tyttö, seuraa minua. Ei täällä ole parempaakaan tekemistä.”
”No siinä olet kyllä oikeassa, Rigel”, minä totesin, ja ketä se muka haittaisi, jos kävisin vähän kävelemässä route 101:llä?

Oli kylmä, liian kylmä. Rigelillä ei näyttänyt olenkaan kylmä, onnekas. Edessämme oli luminen tie, ilma tuoksui kuusikolta, eikä mikään ihme, sillä route 101 oli kuusikkoa. Aamuilma oli sumuista, viileää. Oli hiljaista, jostain kuului vaimeaa ääntelyä, ruohikko kahisi.
”Pokémonit ovat aamuvirkkuja”, minä totesin. ”Et taida olla ainoa laatua Rigel.”
”Nidoo”, Nidoran vastasi.
Kävelin Rigelin perässä, tietä pitkin, emme me minnekään menisi, etenkään seuraavaan kaupunkiin. Kunhan olimme vain.
Rigel nuuhki ja tarkkaili maastoa innostuneena. Tulikohan se täältä? Missä se mahtoi asua oikeasti?
”Onko tämä paikka kotisi Rigel?” Minä kysyin.
Rigel ei vastannut. Se katsahti minuun, muttei sanonut mitään.

Ehkei sillä ollut kotia.

”Joskus minustakin tuntuu samalta”, minä huokaisin. ”Saattaa näyttää että kotona on kaikki hyvin, mutta… no en ole suosikkityttö. Kuvittele Rigel, nuorimmainen ilman pokémonia. Ne puhuvat joskus selän takana, tiedätkö, en ole niin tyhmä, kuin miltä näytän, ne eivät tajua, että omistan myös korvat.”
Rigel katsoi minua ymmärtäväisesti – tai niin minä ainakin kuvittelin. Huokaisin uudelleen ja maleksin vanhan puunkannon luo ja iskin persukseni sille. Rigel käveli luokseni, se asetti etujalkansa oikealle jalalleni – hassua vai mitä?
”Äiti ja isä kuolivat onnettomuudessa, kun olin pieni”, minä huokaisin. ”Sen jälkeen me tulimme tänne, ja asuimme isovanhempien kanssa. Se ei tuntunut kodilta silloin, eikä oikein tunnu nytkään. Minun piti lähteä, mutta öäh, matkatoverini heittikin minut roskikseen.”
”Nido?”
”No ei oikeasti, mutta niin tapaan sanoa”, minä naurahdin. ”Yleensä en edes puhu siitä. Olet kummallinen tapaus Rigel, miksi puhun tästä kanssasi? Ymmärrätkö sinä edes mitä puhun?”
Silloin Rigel loikkasi polvelleni, se näykkäisi minua korvan lehdestä, näykkäsi, ei purrut, ei ainakaan tällä kertaa.
”Koskettava tarina”, ääni kuului selkäni takaa, minä säpsähdin. Selkäni takana seisoi atleettisen näköinen poika, nuori mies – kai, hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset, tummanvaaleat oikeastaan, hänellä oli otsallaan tumman värinen huivi, otsahiuksiensa alla. Hänellä oli violetit silmät, ja yllään melkein koko musta asu, mustat housut, musta pitkähihainen paita, paidan keskellä oli pyramidin muotoinen sininen raita, rinnuksissa oli kirjain: I.
Rigel alkoi murista.
”Kuka hemmetti sinä olet?” Minä tiuskaisin. ”Kai sinä tiedät, että toisten kuuntelu on saakelin rumaa?”
Tyyppi hymyili minulle, ärsyttävällä tavalla. Kyllä hän tiesi tehneensä ”väärin”, mutta hän tuskin välittikään siitä.

Katsoin poikaa uudelleen, ihanan typerä asu.

”Naamiaisistako olet tulossa?” Minä kysyin. ”Näytät ihan hemmetin tyhmältä.”
”Kiitos kysymästä, minulla menee hyvin”, poika jatkoi miellyttävällä äänellä. ”Entäs itselläsi – Miwa Saeki?”
Hei, hetkinen! Miten tuo pukupelle tiesi nimeni? No väliäkö sillä, näytti siltä, että minä olin joko unohtanut jonkun hyypän kasvot tai olin saanut jossain elämäni vaiheessa stalkkerin.
 ”Tunnenko minä sinut jostain?” Kysyin terävällä äänellä. ”En kyllä seurustele sirkuspellejen kanssa.”
”En usko, että tunnet, Miwanen”, poika naurahti. Okei, stalkkeri. Vain isoäiti kutsui minua tuolla nimellä, minulla oli stalkkeri täällä – oli se miten vainoharhaista tahansa.
”Stalkkeri”, minä totesin.
”No en oikeastaan, ne vain antoivat lapun”, poika puheli rauhallisella äänellä.
”Minkä hiton lapun?” Minä tiuskaisin.
”Etpä taida olla kovin kärsivällinen”, poika hymähti. ”Olen vain viestintuoja, älä minua ammu.”
”Viestintuoja keneltä?” Minä tiukkasin.
”Et sinä heitä tunne”, poika sanoi. ”Mutta he ovat pitäneet sinua silmällä jo puolisen vuotta.”
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Invisible”, hän sanoi.
”Pitäisikö minun tietää mikä se on?” Minä kysyin silmiäni siristäen. Rigel murahti.
”Eräs rikollisjärjestö”, no kuinkas muutenkaan.
”Ja koipiklaanin kanssa yhteistyössä oletan”, minä naurahdin pilkallisesti. ”Tämän täytyy olla jokin pila.”
”Kun ei ole”, poika sanoi. ”Minä itse kuulun siihen järjestöön.”
”Kuulitko piikkinen, minulla on rikollisstalkkeri!” Minä huudahdin.
”Viesti on tämä: Jos haluat näyttää sille tyypille, miten vahva todella olet, jos haluat hänen kärsivän samalla tavalla kuin hän laittoi sinut kärsimään, liity meihin, jos haluat näyttää kaikille mistä sinut on tehty, liity meihin.” Siinäpä vasta pitkä viesti.
”Fiksua. Minulla kun ei ole omaa pokémonia”, minä vastasin.
”Entäs tuo Nidoran sitten?” Poika kysyi kulmiaan kohottaen.
”Sori. Villi ja vapaa”, minä tähdensin.
”Ai niinkö?” Poika kysyi, ja näytti suoraan sanottuna typerältä. ”Se näyttää kuitenkin pitävän sinus…”
Sitten Rigel suuttui.  Se loikkasi sylistäni silmän räpäyksessä ja hyökkäsi muukalaisen jalan kimppuun, se puski sarvellaan tyypin jalkoja.
”Nidoo! Nidoo!” Rigel ilmeisesti sanoi. ”Painu sinne missä pippuri kasvaa!” tai ehkä ”Meikäpoika ei tykkää kenestäkään!”
”No hyvä on, poika”, tyyppi naurahti. ”Minä menen ja jätän emäntäsi rauhaan.”
”Minä hiton emännän?” Minä tiuskaisin.
”Nähdään taas!” Poika heilautti kättään hyvästiksi ja paineli niine hyvineen mahdollisimman kauas minusta. Hyvä.
”Siinäpä vasta naurettava viesti”, minä huokaisin. ”No niin, Rigel. Mennään kotiin, on kylmä.”

Tiedättekö, joskus ihmiset eivät tule toimeen millään, ei vaikka millä yrittäisi, se sama pätee pokémoneihin. Hiro ja Rigel olivat päättäneet, etteivät pidä toisistaan. Hiro odotti meidän paluutamme eteisessä, ja sanon tämän varmaan tuhannen kerran: Se on kiero pokémon.  Avasin oven ja se luihu hyökkäsi Rigelin kimppuun. Se oli tosin unohtanut, miten piikikäs Rigel oli. Linoonen ihoon tuli verta vuotavia pieniä naarmuja. Rigel ei tehnyt mitään. Ei ollut sen vika, että Hiro sai osansa myrkystä – kuten minä eilen. Linoone alkoi täristä.
”Sehän on myrkytetty!” Himeko kiljahti, tullessaan paikalle – vain koko talo oli kuullut metelin, mikä syntyi siitä, kun kaksi pokémonia rymähti alas ulkorappuja.
”Tuo Nidoran on mielenvikainen!” Himeko syytti. ”Se ei voi asua täällä! Vie se heti pois!”
”En varmana vie!” Minä huusin.
Mutta tiedättekö mikä tässä perheessä on vikana? Se on Himeko. Himekoa kohdeltiin niin kuin hän olisi nuorin, hän sai aina tahtonsa läpi. Ja tarkoitan, aina. Siitä tuli kova riita. Minä melkein läväytin häntä naamaan. Isoisä tuli väliin. Lopulta ne sanoivat:
”Jospa veisit ystäväsi hoitolaan – ainakin siksi kunnes…”
”Prinsessapentu muuttaa helvettiin täältä?” Minä kysyin ja nostin maassa istuvan Nidoranin syliini. ”Loistavaa! Te olette kyllä yksiä paskiaisia!”
”Miwanen!” Isoäiti katsoi minua kauhistuneena. Hän katsoi minua kuin vierasta. Hän ei tainnut tuntea minua niin hyvin kuin luuli.
”Painukaa helvettiin, te kaikki!” Minä karjaisin, niin että koko kylän pahanen kaikui. En jäänyt odottamaan, että minut pistettäisiin huoneeseeni rauhoittumaan, kuin olisin joku ylireagoinut viisivuotias kakara. Ei, minä lähdin ja vauhdilla sittenkin. En tiennyt, minne tästä voisi enää mennä, kotiin ei ainakaan. Sitten huomasin itkeväni. Reilua meininkiä. Olin masistellut puolisen vuotta, en ollut edes yrittänyt piristyä, sitten kun saan jonkun aiheen olla masentelematta, se otetaan minulta pois koska se peevelin primadonna.
”Oletko se Saekin tyttö?” Joku kysyi. Huomaamattani olin kävellyt laboratoriohoitolan luo – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua.
”Ja olet löytänyt Nidoranin!” Minulle puhui tyttö, jolla oli – yök, kirkkaan pinkit hiukset kahdella lyhyellä saparolla pään molemmin puolin. ”Se on ollut kadoksissa kolme päivää.”
”Täältäkö sinä olet kotoisin, Rigel?” Minä kysyin, mutta Rigel ei tapansa mukaan vastannut.
”Nimesitkö sen Rigeliksi?” Tyttö kysyi.
”Joo. Se tykkää tähdistä”, minä mumisin.
”Voisin ottaa sen takaisin sisälle”, tyttö ehdotti, mutta Rigel oli aivan eri mieltä. Se upotti hampaansa hihaani ja murisi tytölle, joka yritti ottaa sen pois minulta.
”Taasko se temppuilee?” Tyttö huokaisi.
”Joo”, minä huokaisin. ”Se ei taida haluta takaisin.”
”Tai sitten se ei halua erota sinusta, nuori neiti”, hoitolan ovesta astui ulos vähän keski-ikäistä vanhempi naishenkilö, jolla oli punertavan ruskeat hiukset, nutturalle pään taakse nostettuna, hänellä oli yllään pitkä valkoinen takki, joka ylsi aina sääriin asti.
”Professori”, tyttö sanoi. ”Nidoran löytyi.”
”Niin näkyy”, vanhempi nainen sanoi. ”Se näkyy myös löytäneen jotain itselleen.”
Rigel murahti.
”Kukas sinä sitten olette?” Minä kysyin.
”Sinä lienet se Saekin tyttö?” Professori – kuten pinkkipää sanoi, kysyi. ”Minä olen professori Aura Green, muutin tänne pari viikkoa sitten, pidän komentoa labrassa.”
”Ai”, minä mutisin. ”Miksi kukaan haluaisi muuttaa tänne?”
”Suurkaupunkiin verrattuna tämä on mukavaa vaihtelua”, professori Aura naurahti. ”Asuin ennen Marble Cityssä, se on suuri kaupunki vähän kauempana.”
”Mikä tahansa on parempi kuin tämä kylän pahanen”, minä mutisin.
”Mutta tuo Nidoran on aika… hankala”, professori Aura muotoili sanansa.
”Joo, se on. Mutta täysin kiltit pokémonit ovat tylsiä”, minä huomautin.
”Totta. Mutta puhutaanpa nyt tuosta Nidoranista, Rigelkö sen nimi oli?” Professori kysyi.
Minä nyökkäsin vastaukseksi.
”Se karkailee alinomaa, olen saanut sen kiinni pari kertaa, mutta siitä ei taida olla apua”, professori sanoi.
”Joten?” Minä kysyin.
”Ottaisitko sinä sen?” Se oli suoraa. ”Se näyttää kiintyneen sinuun ja kaipaa uusia ympyröitä.”
Se oli ensimmäinen kerta sinä päivänä, kun hymy nousi huulilleni, mutta tyydyin vain nyökkäämään.
”Olen minäkin kyllästynyt näihin ympyröihin.”
”Se on päätetty sitten”, professori hymyili. ”Rosie, hakisitko tämän Nidoranin poképallon ja kouluttajaluvan neiti Saekille?”
”Kyllä, professori”, pinkkitukkainen tyttö sanoi, hän katosi hetkeksi hoitolan sisään ja palasi sitten takaisin. Hänellä oli mukanaan poképallo ja muovilla päällystetty paperi liuska. Sen täytyi olla kouluttajan lupa.
”Aiotko lähteä matkalle?” Tyttö kysyi.
”Se taitaa olla minulle parasta lääkettä”, minä sanoin. ”Rigelille myös.”

Kommentit:

Chidori


Tarina 2 >
Voi voi Miwaa…ei ole helppoa olla Himekon sisko. Vaikuttaa siltä, että Rigel ja Miwa alkavat pikkuhiljaa ystävystyä. Paino sanalla pikkuhiljaa. Alun herätyskohtaus oli herttainen, vaikka mua vähän pelottaa Miwan terveyden puolesta, kun myrkkyä tihkuva pokémon puree ja pistelee häntä jatkuvasti. :’D Invisible-ryhmä vaikuttaa mielenkiintoiselta, vieläpä kun ilmoitit ryhtyväsi rikollisen ammattiin! Pakko muuten ainakin vielä kerran kehua kirjoitustyyliäsi ja loistavia sanavalintojasi, hirmuisen viihdyttävää oli tätäkin tarinaa lukea! :3

Rigel saa tason ja +3 onnellisuutta. Miwalle rahaa 70pd:tä.

Vanhat Vihellyksen tarinat 2 > Matkalla kera isoveljen

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2012.

”Senkö sinä haluat?” Qwill kysyi. ”Vesityypin?”
”Mitä vikaa tyypissä on?” Minä murahdin. Mulkaisin rubiinin värisillä silmilläni veljeäni, joka olisi tietenkin toivonut minun valitsevan tulityypin, kuten hän itse valitsi.
”Oshawott!” Ozzy katsoi veljeäni vihaisesti ja heilutti kiivaasti tynkä-käsiään.
”Mutta Oshawotthan on hyvä pokémon!” Professori puuttui puheeseen. ”Mistä oikein tunnet sen, Harley?”
”Se sotki pihan.” Minä vastasin lyhyesti. ”Levitti lehdet, ja käskytin sen auttamaan.”
”Oshawott!” Ozzy alkoi heiluttaa sinistä muovi-haravaa esimerkillisesti.
”Ja se otti matkamuistonkin mukaan.” Minä naurahdin. ”Vai mitä, Ozzy?”
Taputin hellästi Ozzyn päälakea ja se äännähti tyytyväisesti.
”Wooot~”
”Tuosta Oshawottista on tullut paljon valitusta.” Professori huokaisi. ”Se karkailee, tekee kaupunkilaisille metkuja, eikä se ole kuunnellut tähän mennessä ketään.”
Professori katsoi minuun merkittävästi. ”Sen kouluttaja nimittäin hylkäsi sen.”
”Mitä?” Minä älähdin. ”Miksi? Ozzyhan on kiva pokémon ja sillä on ehkä hieman outo luonne, mutta..”
”Kouluttaja vain sanoi, ettei jaksa pokémoninsa hyper-aktiivista luonnetta.” Professori kuittasi. ”Ikävästi sanottu. Mutta ehkäpä sinä onnistut häntä paremmin.”
”Sehän nähdään.” Minä hymähdin ja nostin Ozzyn syliini. Kiersin käteni tiukasti Oshawottin ympärille ja painoin sen hellästi rintaani vasten.
”Ja älä sinä huoli, minä en hylkää sinua.” Kuiskasin hiljaa Ozzylle, niin hiljaa etteivät professori Mimosa saatikka Qwill kuulleet sitä.
Oshawott kohotti kasvojaan ja alkoi tuijottaa minua, silmät kiiluen.
”Oshawott?”

”Pääsenkö minä nyt matkalle?” Kysyin suoraan professorilta.
”Toki.” Professori hymyili. ”Mutta ota mukaasi tämä pokédex.”
Hän ojensi minulle punaisen pienen laitteen, jonka tunnistin heti pokédexiksi. Se oli sellainen laite mistä löytyi tietoa kaikista pokémoneista ympäri Kuuran maailmaa. Tiesin sen jo entuudestaan, koska myös veljilläni oli pokédexit.
Sain mukaani myös viisi poképalloa, ja tietenkin Ozzyn poképallon. Niillä viidellä pallolla voisin pyydystää omia pokémoneja.
”Ja nyt matkaan!” Minä hihkaisin. ”Mennään, Ozzy!”
”Hei, hetkinen!” Qwill huudahti. ”Et enää tähän aikaan!”
”Ja miksei?” Minä älähdin.
”Et lähde millekään Route ykköselle, kohta tulee pimeäkin.”
”En minä pimeää pelkää.” Mutisin vastaukseksi.
”Minä saatan sinut huomenna Route kakkoselle huomenna.” Qwill päätti.
”Olet hyvä isoveli, Qwill.” Professori naurahti.
”Ei, hän on vain ylisuojeleva.” Minä mutisin. ”Kiitos tästä, professori.”
”Pidä Oshawottista hyvää huolta, Harley!” Professori huikkasi.
”Varmasti pidän!” Minä hymyilin.

Sitten me lähdimme kotiin. Minulla oli kova kiire päästä pakkaamaan kamani kasaan, sillä lähtisin heti aamulla.
Pidin Ozzya yhä sylissäni, sillä niin vaikea kuin se olikin uskoa, minulla oli nyt oma pokémon. Ja se tuntui upealta!
”Hei, rauhoitu, Harley-chan..” Qwill aloitti mutta minä mulkaisin häntä varsin äkäisesti ja hän tajusi lopettaa nimeni vääntelyn.
Onneksi Qwill häipyi kesken kotimatkan kauppaan, sillä jääkaappi taisi olla tyhjä taas vaihteeksi, onneksi.
Kävelin Ozzy sylissäni, tuuli puhalsi viileänä ympäri kaupunkia. Tunsin miten Ozzy värähti. Olikohan sillä kylmä?
Oli kieltämättä vilpoisaa, eihän minulla itsellänikään ollut kuin ohut musta paita, ja sen päällä valkoinen hame ja mustat legginsit.
”Paleltaako sinua, Ozzy?”
”Oshawot..”
”Ei hätää.” Minä lohdutin. ”Kohta ollaan perillä.”
Juoksin loppu matkan.  Minua palelsi ja niin palelsi Ozzyakin. En halunnut sen vilustuvan tai mitään, juuri ennen matkaamme, joten kiirehdin kotiin.

Koti ei ollut muuttunut miksikään, terassi oli yhä läpimätä, ovi narisi kuin matikan opettaja maanantaiaamuna, lattia natisi jalkojen alla ja olohuone oli yhtä siivoton kuin ennenkin.
”Ehkä pistämme Qwillin siivoamaan täällä?” Minä ehdotin.
”Oshawott!” Oshawott hihkaisi ja katsoi minua ovelasti. Ozzyn silmissä loisti ilkikurinen pilke, se taisi ajatella samaa kuin minä.
Jätin valkoiset saapikkaani taas eteiseen, ja kiirehdin Ozzy yhä sylissäni, sille kaapille, jota kukaan tässä talossa ei ollut avattu sitten kahden vuoden takaisen joulun.
Kaivoin pölyisestä kaapista oitis tyhjän pölyisen ämpärin, ja mopin. Ozzy aivasti mopin nähdessään kimakasti.
”Terveydeksi vain, Ozzy.” Minä sanoin sille.
”Osha..” Niiskaus. ”..Wott..”
Menin täyttämään ämpärin vedellä ja pesuaineella, jätin sen eteiseen odottamaan vähemmän innokasta siivojaa-Qwilliä.
Meidän keittiö ei ollut läheskään yhtä hirveän näköinen kuin olohuone. Sekin vain siksi että Qwill ja minä söimme lähes aina olohuoneessa. Tämä huone, oli kirkkaasti valaistu, ja se oli kuten mikäkin tavallinen keittiö, jossa oli puinen pöytä, jääkaappi, radio ja hella, sekä muutama kaappi.

Qwill ei ikinä vitkutellut turhia. Hän tuli pian kotiin, ja onnistuikin tulemaan sisään, rikkomatta ovea.
”Mitä ihm..” Oli hänen ensimmäinen kommenttinsa.
Oshawott oli mennyt juuri norkoilemaan ämpärin vierelle. Se rummutti ämpäriä, ja sitten tyrkkäisi mopin suoraan päin Qwilliä.
”Harley, mitä hittoa?” Qwill huudahti.
”Siivoa, ole hyvä.” Minä sanoin rennosti. ”Tämä sikala kaipaa vähän siivousta. Sinä siivoat, minä laitan ruuan.”
Qwill mutisi jotain, ilmeisesti jotain siihen suuntaan, että ”Qwill siivoa! Qwill tee sitä! Qwill tee tätä!”
”Älä yhtään murise sieltä.” Minä huomautin huvittuneesti. ”Ozzy käyttää sinuun Tacklea, jos niskuroit!”
”Oshawott!” Ozzy nyökäytti päätään, määrätietoisena.
Hain Qwillin ruokaostokset ja aloin väsätä niistä ruokaa äidin vanhalla reseptillä. Ozzy puolestaan vahtasi Qwilliä, kunnes se haistoi ruuan hyvän tuoksun ja hipsi keittiöön.
”Wott?”
”Teen Zodiac-pataa.” Sanoin Ozzylle. ”Tai siksi äiti sitä nimitti.”
”Oshawott?” Ozzy haisteli keittiötä, varmaankin ruuan tuoksua. Saattoihan sillä olla nälkä.
Maistoin hiukan kastiketta lusikalla kattilasta. Ozzy puolestaan tapitti minua.
Minä naurahdin. ”Hyvä on sitten.”
Pesin lusikan, ja täytin sen uudelleen kastikkeella. Ozzy hyppäsi tiskipöydälle, lähelle hellaa ja odotti.
Puhalsin lusikkaa hiukan, ettei Ozzy polttaisi suutaan.
”Täältä tulee.” Ojensin lusikan Ozzya kohti. ”Varo sitten, se saattaa olla kuumaa.”
”Wott.” Ozzy hörppäisi kastikkeen lusikasta ja maiskutti suutaan.
Sitten se avasi suunsa. ”Oshawooot!”
”Lisääkö?” Minä kummastuin. ”No, jos tämän kerran.”
Annoin Ozzylle vielä yhden maistiaisen, ja se nähtävästi piti siitä, sillä se jäi lipomaan huuliaan ja alkoi sitten tapittaa minua, varmaankin lisää maistiaisia hamuten.
”Nyt riittää, kuule.” Minä naurahdin. ”Tästä täytyy jäädä jotain Qwillillekin!”

Qwill oli huonotuulinen, koska passitin hänet siivoamaan, mutta saatuaan maistaa äidin Zodiac-pataa, hänen mielensä muuttui. Niinhän sitä sanotaan, hyvä ruoka, parempi mieli.
Ruuan jälkeen esittelin Ozzylle huoneeni, huoneen josta oli kaunis näköala kaupunkiin, joka muuten oli sotkuinen. Pyykkikasa esimerkiksi oli jätetty sängyn eteen, lattia oli täynnä tyhjiä paperi-arkkeja ja lyijytäyte-kyniä. Sänkyni päällä oli läjä kirjoja ja monisteita.
”Täällä on vähän sotkuista.” Minä myönsin. ”Mutta ei meidän tarvitse nukkua täällä kuin tämä yö.”
”Oshawott.” Ozzy nyökkäsi.
Minulla oli ikkunan edessä kirjoituspöytä, sen edessä oli puinen tuoli, ja tuolin selkänojalla musta tyhjä reppu.
Otin repun ja aloin miettiä mitä pakkaisin mukaan. Ensiksi reppuun lensivät poképallot, ja pokédex jotka olin saanut professorilta.
”Muista ottaa vaihtovaatteet!” Isoveli huusi oveni takaa.
”Joo-o!” Minä huikkasin.
Pakkasin mukaan tummat farkut, läjän puhtaita sukkia, pari hupparia ja farkkutakin, jos vaikka sattuisi tulemaan kylmä.

Menimme aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisimme nousta ajoissa.
Ozzy katsoi minua tuolloin kysyvästi. Sitten se meni istumaan pyykkikasani päälle, ja oli aikeissa käpertyä sen päälle nukkumaan.
”Ozzy, mitä sinä siinä norkoilet?” Minä kysyin. ”Tule tänne, nukkumaan!”
Viittasin sänkyäni. Ozzyn ilme kirkastui, se kiipesi kiireesti sängylleni, kaivautui peiton alle vierelleni ja käpertyi kerälle minua vasten.
”Hyvää yötä, Ozzy.” Minä kuiskasin. ”Nuku hyvin.”
”Oshawott.” Se tuhisi.

Oletko koskaan herännyt siihen, että jokin hyppää vatsallesi ylipirteänä ja alkaa käyttää sinua trampoliinina?
Niin alkoi minun ensimmäinen päiväni virallisena pokémon-kouluttajana.
Ozzy sen teki. Se oli kai niin innoissaan tulevasta matkasta, että päätti herättää minut ajoissa.
Ensimmäinen sana joka suustani pääsi jokin äännähdys, joka ei ollut edes sana.
”Urgh!”
”Oshawott!”
”Joo heräsin, kiitos vain.” Minä mutisin. ”Huomenta, Ozzy!”
”Oshawott.”
”Nukuitko hyvin?” Minä hymyilin, vaikkei se herätys mikään mieluinen ollut.
”Wott!”
”Hyvä.” Minä naurahdin. ”Käy katsomassa onko Qwill jo hereillä. Ja jos ei ole, herätä hänet – perinteisellä tavalla!”
”Oshawott!” Ozzy vei käden tynkänsä otsalleen ja teki ”Ai, ai, kapu.”-liikkeen. Se lähti kiireellä oven raosta, rymisten alakertaan. Minä sen sijaan pukeuduin samoihin vaatteisiin kuin eilen ja petasin sänkyni.
Reppuni nostin selkääni ja lähdin itsekin alakertaan.
Qwill oli jo hereillä. Ja Ozzy naposteli aamiaista yhdessä Jimin, Qwillin Chimcharin kanssa.
”Valmiina matkaan?” Qwill kysyi.
”Enemmän kuin valmiina!” Minä hihkaisin. ”Lähdetään jo!”
”Entä aamupala?” Qwill kysyi.
”Otetaan eväät mukaan ja syödään Route ykkösellä!” Minä ehdotin.
”Wott!” Ozzy julisti.
Qwill huokaisi syvään. ”No hyvä on.”

Route ykkönen oli lyhyt, rauhallinen ja suora reitti Leaf Towniin, naapurikaupunkiin. Vatsaani kipristeli kun lähdimme.
Route ykkösellä ei ollut muita ihmisiä. Siellä oli lyhyttä rapisevaa ruohikkoa, joka oli täynnä pokémonin ääniä.
Oli kaunis sää. Taivas oli lähes pilvetön, mutta niin aikaista kuin olikin, oli vielä vilpoista.
Minua jännitti kovasti, olin kuullut että jotkut villipokémonit hyökkäilivät ihmisten kimppuun. Mitä jos jokin hyökkäisi minun kimppuuni?
Ozzy tosin käyskenteli vierelläni, mutta olisiko se kyllin vahva?
Ja olihan minulla mukana myös Qwill ja Jim, mutta heihin en halunnut turvautua..
Matkalla yritin keskittyä yhtä aikaa kävelyyn ja syömiseen, mutta en ehtinyt edes haukata leipääni, kun jokin lentävä iski taivaalta ja vei aamiaisena. En nähnyt sitä tarkasti, mutta luulen että se oli jokin lintu-pokémon.
”Oshawoooot!” Ozzy huusi sen perään, käden tynkiään heilutellen.
”Sinulla kävi tuuri, Harley.” Qwill sanoi. ”Yleensä nuo käyvät ihmisten kimppuun, mutta tämä yksilö tahtoi vain aamupalasi.”
”Niin kai.” Minä mutisin.

Ruohikko rapisi.
Ozzy hyppäsi kiireesti eteeni ja nosti käden tynkänsä ilmaan. ”Wott!”
Sydämeni pamppaili, pelkäsin ruohikosta ilmestyvän jotain suurta ja hyökkäämisaltista mutta..
”Nyaaah!”
Eteeni ilmestyikin pieni vaaleanpunainen kissamainen olento.
”Se on Skitty!” Minä henkäisin.
”Oshawott!” Ozzy äännähti kireänä.
”Nyaa?” Skitty kantoi suussaan jotain, sekin oli leivän puolikas, taisipa vielä olla minun edesmenneen aamiaisleipäni puolikas.
”Wott!” Ozzy alkoi räyhätä. Se kai halusi Skittyn antavan leivän minulle takaisin.
”Anna olla, Ozzy.” Minä vastustin. ”Ei minulla edes ole nälkä.”
”Nya?” Skitty naukui.
”Pidä se vain, Skitty.” Minä hymyilin. ”Heippa!”
Katsahdin selkäni taakse, pikku-Skitty jäi seisomaan keskelle tietä, meitä tuijottaen.
Kävelimme reipasta vauhtia kohti kaupunkia Minulla ei ollut kiire, mutta tahdoin silti päästä sinne pian.
”Kohta ollaan perillä.” Qwill vakuutti.
Kuulin rapinaa selkäni takaa. Käännyin ja mitä minä näinkään?
Nilkkojeni takana seisoi se sama Skitty, tällä kertaa kahdella tassulla. ”Nyaaah!”
”Tuo Skitty taisi seurata meitä.” Qwill mutisi.
”Miksi?” Minä ihmettelin.
”Nyaaa!” Skitty naukui innoissaan.
”Ehkä se on yksinäinen.” Qwill pohti. ”Voisit yrittää napata sen, harvoinhan villi-pokémon itse seurailee kouluttajaa vapaasta tahdostaan.”
”Ai, poképalloonko?” Joo, ajatukseni eivät toimineet oikein.
”No tietenkin!” Veljeni parahti. ”Ottele sen kanssa!”
”O-Okei.” Minä mutisin. Vatsani oli kuralla. Olin unelmoinut tästä hetkestä vuosia, ja nyt kun se oli käsillä, minua pelotti. Osaisinko tehdä tämän oikein?

”Okei, Ozzy!” Minä huudahdin. ”Käytä Tail Whipiä!”
Ozzy riemastui taistelu käskystä niin että oli ensin lentää nurin. Sitten se meni ja pamautti Skittyä hännällään.
”Nyaa!” Skitty äännähti, muttei tehnyt mitään hyökätäkseen. Siinä oli tilaisuus.
”Ozzy, tee nyt Tackle!” Minä huusin. Kun Ozzy lähti juoksemaan kauemmaksi perääntynyttä Skittyä kohti, se tekikin väistön, juuri ennen kuin Ozzy ehti osua siihen. Tämän takia Ozzy melkein lensi naamallaan, Skitty päästi tällöin kovan äännähdyksen, Growlin, joka heikensi Ozzyn hyökkäystä.
”Ozzy, oletko OK?” Minä huusin sille.
”Oshawott.” Ozzy vastasi uhmakkaasti, otsa rypyssä.
”No hyvä.” Minä huokaisin. ”Kierrä nyt Skittyn taakse ja tee Tackle!”
Ozzy teki kuin käskin. Se kiersi, juosten Skittyn selän taakse, ennen kuin Skitty tajusi suunnitelmamme ja iski sitten tacklella.
”Hyvä.” Minä kehuin Ozzya. Kaivoin nopeasti repustani poképallon heti perään ja heitin sen.
”Matkaan poképallo!”

Kommentit

Cinna


Tarina #2

Skitty jää kiinni, ilmoittelehan tiedot. 🙂
Pidin tästä. Ozzy on hirvittävän suloinen~ Oli jotenkin mukavaa, että tuossa oli kuvailtu jonkin aikaa ihan ns. normaalia kotielämää ennen lähtöä matkalle, käytännössä ottaen kukaan ei vissiinkään ole palannut kotiinsa sen jälkeen, kun on saanut startterinsa.

Ozzy saa 10 exp ja sinä §15.