Aurora #5 > Arpia itse kullekin

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Splinter, eikö sinua väsytä tippaakaan?” Minä kysyin, sillä tirppa jatkoi visertämistään. Rigel murisi ärtyneesti, sillä viserryksen täytyi käydä sen hermoille, sillä kun oli noinkin suuret korvat. Tuuli puhalsi viileänä kasvojamme vasten, tunsin Splinterin värähtävän.
”Kyllä se sitten helpottuu, kun pääsemme tuulen suojaan” minä puhelin sille. Mutta en ollut siitä niinkään varma, sillä missään ei näkynyt suojaa, vain kumpuilevaa niittyä, jonka varrella käytiin mitä ilmeisimmin pokémon otteluita.
”Yritetään ehtiä tämän tien päähän vielä tänä yönä”, minä sanoin, sillä tiesin yön olevan jo korvalla. En ollut yhtään varma siitä, mitä kotiin kuului, ja olisiko minua jo etsitty ja jos oltaisi, tulisiko joku juosten perääni? Jos tulisi, toivoin sen olevan Nobuko – hän ei sentään pakottaisi minua tulemaan kotiin. Himeko nyt viimeisenä minua etsisi, se oli varmaa. Tirskahdin ajatuksestakin hänestä rämpimästä Route 101:tä keskellä yötä. Rigel katsahti minuun uteliaana.
”Kunhan ajattelin”, minä sanoin sille. ”Väsyttääkö teitä?”
”Nidoo!” Rigel huusi ääni tarmoa uhkuen, mutta lyönpä vetoa, että päivä oli ollut sille pitkä. Ensin näemme sen hullun tai vähemmän hullun stalkkerin (mistä noistakaan tietää) Route 101:llä, karkasimme kotoa ja törmäsimme Sakuraan serkkuineen, joka yritti napata Rigelin itselleen, nappasimme yhteistuumin Splinterin osaksi tiimiämme ja eksyimme lumipyryyn. Onneksi kohtasimme sen ennustaja naisen, ja saimme jotain syödäksemme. Ja sitten tapasimme sen ukon, ja tässä sitä nyt ollaan. Kävelimme, tai oikeammin minä ja Rigel kävelimme, Splinter istui olallani, pitkin kumpuilevaa tietä. Vai pitäisi täällä olla kouluttajiakin, no eipä varmaan tähän aikaan. Mutta tietenkin kouluttajat olivat oikeita yökukkuoita, hetken kuluttua kuulimme erinäisiä huutoja, räminää ja solvauksia.

”Aya, tee Tail whip!”
”Utakata, tee pound!” Kiirehdimme äänten suuntaan, katsomaan mistä mahtoi olla kyse. Pian me näimmekin, miten kaksi pientä pokémonia otteli keskenään.
Toinen pokémoneista oli pieni hiiren näköinen ja sen turkki oli violetin vaaleanpunainen, se näytti aika pätevältä, tai ainakin sen itsetunto näytti olevan kohdillaan, jos ei muuta. Toinen pokémon oli suoraan sanottuna vaaleanpunainen pallo, jonka otsalla näkyi olevan vaaleanpunainen hiuskiehkura. Pienen hiiren kouluttaja oli noin 13-vuotias pienikokoinen tyttö, mutta tuon äärimmäisen tyttömäisen pokémonin kouluttaja oli poika. Kuinka itseään kunnioittava poika pitäisi jotain noin pinkkiä mukanaan? Sen kouluttaja oli ainakin parikymppinen nuori mies, jolla oli päässään huivi. Seisahduin niille sijoilleni, tämän täytyi olla sellainen pokémonottelu, mistä Nobuko aina oli kertonut.
Pieni hiiri heilautti häntäänsä, en ymmärtänyt, mitä se muka auttoi. Sitten se pinkaisi juoksuun ja lopulta löi palloa hännällään keskelle kasvoja, tai no pallon keskustaa.
Pallo tietenkin mäjäytti pienellä, melkein näkymättömällä raajallaan hiirtä kuonoon. Hiiri vavahti ja perääntyi, se katsoi kiivaasti vastustajaansa. Sitten pieni pallo lähti juoksemaan, en tiedä miten se juoksi niin olemattomilla jaloilla, mutta niin se vain teki. Sitten se kompastui, tai se näytti hetken siltä, että se heitti pallokuperkeikan ilmassa ja iski sitten hiirtä koko painollaan.
”Tee bite!” Hiiren kouluttaja huusi. Ihme kyllä se pikkuinen hiiri ei ollut kaatunut vielä, horjahtanut vain. Se iski pikaisesti hampaansa pallon pinkkiin hiuskiehkuraan.
”Tee Sing!” Pallon kouluttaja sanoi. Sitten pallo avasi pienen suunsa ja alkoi laulaa hiljaista mutta kaunista sävelmää. En ensin tajunnut, mitä virkaa moisella taisi olla, ennen kuin tajusin hiiren silmien menevän hiljalleen kiinni, se nukahti.
Sitten pallon kouluttaja veti poképallon esiin, pallosta lähti punainen lasersäde, se imaisi pallo pokémonin sisäänsä. Ottelu taisi olla tässä. Vaan kun ei. Pallon kouluttaja kutsui esiin noin Rigelin kokoisen piikikkään hiiren.
”Mikäs turkoosi hiiren näköinen Rigel rip off tuo on?” Minä ihmettelin.
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Tee double kick”, kouluttaja käski. Okei, onkos tämä vähän paksua? Tuo pokémonhan oli jo maassa, miksi tuo mäntti hyökkäsi vielä kerran sen kimppuun?
Onneksi pienen hiiri-pokémonin kouluttaja tajusi sen, hän juoksi kiireesti lähemmäs ja nappasi pokémoninsa ilmasta kiinni, tuon Rigel-hiiri-rip offin potkaistessa sen kiitoradalle.
”Rigel, jos minusta tulee tuollainen kusipää”, minä mutisin, Rigel käänsi katseensa minuun ja tuijotti minua tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään. ”Pure minut järkiini, kiitos.”

En ole ikinä ollut mikään ihmisiä kestävä persoona, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, että kannattaisi kysyä juniorilta, oliko sillä ja sen pokémonilla kaikki kunnossa.
Tyttö katsahti minua pelokkaasti, ikään kuin olisi pelännyt minun vievän pokémoninsa. Hän puristi pientä hiirtään sylissään, tiukasti ja näytti siltä, kun olisi purskahtamaisillaan itkuun. Hiiri oli saanut pahan tällin, mutta ei se näyttänyt unta haittaavan.
”Miten pokémonisi jaksaa?” Minä kysyin.
”Se nukkuu”, tyttö vinkaisi. ”Annan sille Potionin myöhemmin, nyt se saa minun puolestani nukkua.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Se on Rattata, normaalityyppiä”, tyttö sanoi, hänen poskensa nykivät pientä hymyä. ”Mutta kaikki sanovat sitä heikoksi.”
”Sehän on”, Rigel rip offin kouluttaja huomautti – vaikka häneltä ei mitään kysyttykään.
”Sulje suusi, neiti”, minä murahdin.
”Nidoo!” Rigel yhtyi kommenttiini ja sai peräänsä Splinterin liverrykset. Pieni Rigel kopio höristi korviaan ja rynnisti luoksemme. Se alkoi heti haistella Rigeliä, joka ei ollut asiasta turhan iloisen näköinen. Se katsoi tulokasta ärtyneesti ja naksutteli hampaitaan.
”Nidoran!” Pienempi vinkaisi innostuneena, sitten se iski silmää Rigelille.
”Nidoran! Nido!” Rigel huusi ärtyneenä. En ollut kaksinen pokémonkielen tulkki, mutta tiesin kyllä mitä se nyt ärjyi. Ja se ärjyi: Suksi kuuseen nainen!
Mutta tuo rip off oli kyllä yksi päällekäyvä pokémon, se luuli saavansa Rigelin pitämään itsestään, jos se vain lähentelisi tuota tarpeeksi paljon. Rigel hermostui ja alkoi ravata ympärilläni, ja kyllä, se toinenkin alkoi pian ravata ympyrää Rigelin perässä. Lopulta oma Nidoranini sai tarpeekseen ja valitsi pienemmän pahan. Se loikkasi maasta suoraan syliini, ja irvisti maassa olevalla erittäin rumasti – tai koomisesti, miten sen nyt ottaa. No, tämä Doris – joo, Doris oli hyvä nimi päälle päsmärille, kuitenkin päätti tehdä saman kuin Rigel, eli hypätä syliini. Vahinko vain, että Rigel vei kaiken tilan sylistäni. Kun Doris yritti hypätä syliini, pistin jalkani sen eteen, ja painoin sen maahan.
”Sori Doris, minä en vieraita mänttien pokémoneja syliini ota”, minä murahdin.
”Nori, tuletkos sieltä!” Sen kouluttaja käski, pokémon höristi korviaan, se lähti, hieman vastustelen takaisin kouluttajansa luo.

Tervemenoa!

Mutta tämä ei tarkoittanut sitä, että pääsisimme eroon mänttipäästä, jolla tarkoitan Rigel rip-offin ja pallopokémonin kouluttajaa.

”Kuka antoi luvan astua Norini päälle?” Poika kysyi. Hänellä oli aurinkolasit silmiensä edessä, vaikka oli pimeää, ja yllään punaruskea baskeri ja pitkänahka takki.
”Kuka antoi Norillesi luvan käyvä päälle päsmäriksi?” Minä kysyin.
”Sinun Nynny-Nidoranisi lähti karkuun”, poika kommentoi.
”Ensinnäkään, minun Nidoranini ei ole nynny, ja toiseksi se inhoaa naisia – kuten olisit saattanut huomata, jos et olisi pitänyt ääliömäisiä aurinkolasejasi”, Minä puhua pulputin.
”Se näyttää silti pitävän sinusta”, poika huomautti terävästi.
”Se valitsi vain pienemmän pahan”, minä murahdin. Ja se oli totta, siis kyllä minä Rigelistä pidin, mutta pitikö se minusta, sitä oli paha mennä veikkaamaan. No ehkä se piti minusta ihan vähän.
”No jaa, Nori ja eräs toinen tarvitsevat vähän lämmittelyä”, poika totesi ja hymyili, muttei mitenkään kauniisti.
”Että mitenkä?” Minä kysyin.
”Se oli kiertoilmaus ottelulle”, poika sanoi ivallisesti. ”Sinulta ei kysytä otteletko vai et. Haaste on haaste.”
”Että minullako ei ole omaa tahtoa vai?” Minä ärähdin.
”Ei kun haastajana toimin minä”, poika sanoi itsevarmasti.
”Ja mikä sinä luulet olevasi?” Minä kysyin. ”Mänttien kuningasko?”
”Olenpahan vain”, poika virnuili. ”No aloitetaan!”

No ei kai tässä muutakaan voinut…

En ollut koskaan otellut, joten en osannut sanoa miten tässä kävisi, enkä voinut olla kieltäytymättä, sillä millaisen kuvan se antaisi minusta ja pokémoneistani? Hyvä on, hyvä on, otellaan sitten, jos mänttien kunkku sitä tahtoo.
”Ulos, Shogun!”
Asetuimme vastakkain, niin että välissämme oli paljon tilaa pokémonien väliselle ottelulle. Poika päästi uuden pokémonin ulos pallostaan, se muistutti lammasta, sen raajat ja kasvot olivat tummansiniset ja villa paksua sekä vaaleankeltaista.
En antanut Splinterille mitään lupaa, mutta se liihotteli omine lupineen ottelukehään. Se luuli tätä kai leikiksi.
”Etkö kykene käskemään pokémoniasi?” Poika ilkkui, mutta minä en vastannut hänelle mitään.
”No niin Shogun, aloita thunder wavellä.”
Pieni lammas ja sen turkki alkoi hehkua kellertävää sähköä (ja minä kun luulin sähkön olevan sinistä…), sitten lammas hyppäsi kohti Fletchlingiä, mutta tirppa taitolensi… ei kun siis väisti tyylikkäästi pienen lampaan. Lammas laskeutui vähän matkan päähän odottamaan, ja minun olisi kyllä pitänyt älytä, että kyseessä oli jokin juju, mutta en tiedä olenko jo todennut tämän kylmän tosiasian – en ollut pöytälaatikon terävin veitsi.
”Tee Razor leaf”, minä käskin, mutta se ei tehnyt. Splinter vain sooloili omiaan, se teki Quick Attackin suoraan päin lammasta ja sai jonkinmoisen halvaussähkötällin – miksi sitä nyt oikeasti kutsutaankaan. Se alkoi väristä, niin että hädin tuskin pysyi siivillään. Tietenkin tuo mäntti näki tilaisuutensa tulleen.
”Tee tackle”, ja lammas totteli kouluttajaansa korviaan notkauttamatta. Se loikkasi uudelleen ja tällä kertaa, se tyrmäsi Splinterin täysin. Mutta vielä se ei riittänyt.
”Tee Thunder shock!”
Vedin äkkiä tirpan poképallon esiin, kutsuakseni sen takaisin ja ehdin juuri ja juuri, ennen kuin ilkeän näköinen salama olisi käristänyt Splinterin.
”Oliko tuo nyt välttämätöntä?” Minä ärähdin. ”Voitit jo, eikö se riitä?”
”Tahdon näkyvän voiton”, poika virnuili.
”No siinäs tahdot”, minä jupisin. En ollut enää mikään pikku lapsi, ei häviö minua haitannut, sitä paitsi en ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen. Mutta tuo käytös oli raivostuttavaa joka tapauksessa.

”Mene, Nori”, poika käski Rigel rip offia. Se astui areenalle, jos niin voi sanoa, pikemminkin se sipsutti tilaan, jossa kävimme otteluamme.
”Me emme kai voi muuta”, minä jupisin Rigelille.
”Nido”, Nidoran murahti, se hyppäsi alas sylistäni – mikä oli hyvä, sillä Rigel oli hiukkasen raskas. Se asteli areenalle, tai no ottelupaikalle.
Vieras Hiiri-Rigel, jota kutsuttiin Noriksi, iski sille silmää, Rigel näytti pahoin voivalta, sitten se sylkäisi maata kohti. Se ei todellakaan pitänyt tytöstä, ja miksi olisi? Karsea tyrkky, sitä tuo Nori ainakin oli.
”Aloita Leerillä”, minä käskin, mutta ei se aloittanut, vaan kävi suoraan asiaan, Rigel, jonka ei tietääkseni pitäisi osata tulityypin iskuja, sylki suustaan tulen lieskan ja suoraan päin neitiä. Rigel rip off kiljaisi, sillä se oli saanut palovamman oikeaan poskeensa, neiti näytti hyvin ärsyyntyneeltä – tosin kuka tahansa näyttäisi samalta saatuaan kasvoilleen tulimyrskyn. Se lähti oitis hyökkäämään.
”Tee tail whip ja double kick yhdistelmä”, sen kouluttaja käski. Tyttöpokémon totteli heti, toisin kuin omani, joka vain sooloili, miten nyt sattui miellyttämään. Kun tyttöpokémon pamautti Rigeliä hännällään kasvoihin, Rigel haukkasi sen hännästä niin lujaa että sai pokémonin jaloiltaan. Sitten se raahasi kopiota maata pitkin – juku Rigel oli kuin joku voimapesä. Kopio potki Rigeliä, mutta Nidoran vähät välitti siitä. Se raahasi päättäväisesti tyttöä päin puuta, joka kasvoi lähistöllä, sitten se heilautti pokémonin päin sitä ja päästi lopulta irti sen hännästä. Olin näkevinäni Rigel kopion päällä jotakin punertavaa, ei kai Rigel ollut sentään hakannut sitä verille?
”Antaa olla”, poika puhisi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa, mutta hän lähetti jo uuden tilalle. Se oli vihreä ja sen raajoina olivat terät, hyvin terävät terät. Eikä se turhia aikaillut, se ei kuunnellut ohjeita ja kouluttajan tyytyväisestä virnistyksestä päätellen, sen ei tarvinnutkaan. Pokémon oli niin nopea, etten edes nähnyt, kun se liikkui, sitten Rigel makasi maassa kivusta täristen, sen selkään oli tullut syvä verta vuotava haava. Pokémon oli palannut kouluttajansa luo, ja ai että se ääliö näytti tyytyväiseltä!
”Lopetus”, kouluttaja sanoi.

Okei, tämä tyyppi oli vähintään psykopaattinen, jokainenhan nyt näki, ettei Rigel tuollaisen haavan jäljiltä voinut kunnolla edes liikkua!

 Miksi hän siis pisti pokémoninsa hyökkäämään puolustuskyvyttömän kimppuun? En edes tajua miten, mutta tajuan kyllä miksi, olin yhtäkkiä jotenkin ehtinyt areenalle – jos sitä paikkaa voi areenaksi edes kutsua, puristin haavoittunutta Nidorania syliäni vasten, kun jotain hyvin terävää uppoutui toiseen käsivarteeni, se sattui ihan hemmetisti. En nyt keksi muutakaan keinoa sanoa sitä, minä kiljahdin kivusta ja tunsin, miten veri norui lämpimänä ihoani pitkin, aluspaitani oikea hiha oli vähintään mennyt rikki. Nyt sitä oltaisiin ruman sahakätisen pokémonin ruokaa, en minä nyt ihan tätä retkeltäni odottanut. Sitten pokémon lensi nurin ja haistoin palaneen käryn.
”Sinä”, pokémonin kouluttaja sähähti.
”Minä”, rento pojan ääni sanoi. ”Enkös minä ole kieltänyt muiden pokémonien rääkkäämisen Makoto Kouyama?”
”Sinä et täällä määrää, vaikka oletkin jonkun lain vartijan poika!” Ilmeisesti psykopaatin nimi oli Makoto.
”Jos äitini kuulisi, että tällä kertaa Scytherisi kävi ihmisen kimppuun, siitä seuraisi linnareissu”, poika ilmoitti.
”Vedä pitkät Reordo mikä nyt olitkaan!” Makoto haistatteli.
”Nimi on Leo, ei Reo”, vieras poika viisasteli.
”Miten vaan”, Makoto jupisi. ”Sitä paitsi tämä on ämmän omaa syytä, itse juoksi tulilinjalle!”

Vai että nyt minä olin yhtäkkiä ämmä, no mieluummin olin ämmä kuin se h-kirjaimella alkava…

”Kukaan pokémonejaan kunnioittava kouluttaja ei katso pokémonejaan hakattavan puuttumatta asiaan”, Vieras poika huomautti. ”Luulisi sinun tietävän sen.”
Makoto-niminen öykkäri ei sanonut enempää, hän pakkasi pokémoninsa ja lähti mutisten jonnekin muualle.

Takaisin mänttilään varmaankin…

”Rigel?” Minä kysyin.
Nidoran tuijotti minua punertavan ruskeilla silmillään kauan, epäuskoisena, se ei varmaan ollut käsittänyt tapahtunutta.
”Ni…doo..” Tai sitten se oli käsittänyt, muttei uskonut sitä todeksi, mistä minä tiedän? En ollut vielä päässyt perille tämän herran ajatus tavasta ja maailman katsomuksesta.
”Oletko kunnossa?” Poika, joka oli tullut väliin, kysyi, hän kumartui minua kohti katsomaan, oliko käynyt pahasti.
Hänen jaloissaan pyöri oranssi koira, jolla oli vaalea irokeesi ja paksu häntä sekä turkissa mustat raidat, se haukahti ystävällisesti. Sitten se alkoi nuolla haavaa jonka olin saanut, kuulin Rigelin murisevan mustasukkaisena.
”Rigel, tuossa kunnossa sinä et kyllä ala isotella”, minä huomautin huvittuneena. Ainakaan sen luonne ei ollut kärsinyt.
”Onko sen nimi Rigel?” Poika kysyi. Hänellä oli yötaivaan mustan siniset lyhyet hiukset, jotka kiilsivät kuin, tähdet tuolla taivaalla. Kaiken lisäksi pojalla oli tummansiniset silmät, eivät yhtä tummat kuin hänen hiuksensa kuitenkaan, pikemminkin kuin safiirit.
”Se tykkää tähdistä”, minä ähkäisin, haava tosiaan oli kipeä.
”Minä luulen, ettei se kuitenkaan pidä Orionista”, poika naurahti. Koirapokémon haukahti.
”Orionko sen nimi on?” Minä kysyin hiukan naurahtaen.
”Haava näyttää aika pahalta”, poika huomautti.
”Ei yhtä pahalta kuin Rigelin haava”, minä puolustauduin.
”Minulla on teltassani potioneita ja sidetarpeita, voimme hoitaa pokémonisi haavoja siellä, jos tahdot”, poika ehdotti. Normaalisti en olisi edes harkinnut menemistä jonkun vieraan telttaan, en ainakaan, jos teltan omistaisi joku, joka olisi vastakkaista sukupuolta. Mutta Rigel täytyi saada kuntoon.
”No hyvä on”, minä mutisin ja yritin nousta. Itse asiassa nousu sujui hyvin, ennen kuin horjahdin ja löysin itseni vieraan käsivarsilta, yih, miten romanttiselta saan tuon kuulostamaan, mutta oikeasti tilanne oli vain nolo.
”Öäh…”
”Olet saanut haavoja käsiisi”, muukalainen ilmoitti, ikään kuin en tuota olisi jo tiennyt.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, minä mutisin.
”Tulehan”, poika sanoi. Ja ei, hän ei kantanut minua, jos te niin luulette. Kävelin täysin omin jaloin.
”Lily, tule sinäkin, ruoka odottaa”, poika huikkasi ottelunsa hävinneelle tytölle.
”Kutsu minua Ririksi!” Tyttö vaati. ”Kaikki tekevät niin.”
”Et sinä ennen ole nimeäsi hävennyt”, poika huomautti kävellessämme.
”Mutta nyt häpeän!” Tyttö ilmoitti. ”Kaikki kiusaavat minua.”
”Eivät kaikki”, minä huomautin. ”Hiiresi ei tee niin.”
”Mutta Aya onkin fiksu!” Tyttö, Lily huomautti ylpeänä. ”Eikä lainkaan heikko, kunhan se vähän kasvaa.”
”Niin sitä pitää”, minä hymähdin. ”Toivon että seuraavassa ottelussa tämä jästipää osaa totella minua vähän paremmin.”
”Te tarvitsette vain aikaa”, poika sanoi. ”Milloin sait sen?”
”Tänään, tai siis eilen”, minä sanoin epämääräisesti. ”Jos nyt siis on yö.”
”Se selittääkin”, poika sanoi. ”Kyllä se siitä, teidän täytyy vain tottua toisiinne.”

Teltta, jossa nuo kaksi yöpyivät, oli nuhjuinen, hyvin kulunut ja vihreä. Sisällä oli lämmintä, ainakin olimme tuulen suojassa, ja jokseenkin tilavaa, siellä oli myös kamina, mikä selitti lämmön.
”Äiti ei ole tullut partiokierrokselta”, Lily huomautti.
”Hän palaa hetimiten”, poika ilmoitti. ”Paitasi on hajonnut.”
”Oi kun en sitä itse huomannut”, minä jupisin istuttuani niiden kahden seuraksi maahan.
”Ottaisitko paitasi pois?” Kyllä, noin hän kysyi.
”Anteeksi?” Minä älähdin.
”Leo, ettet häpeä!” Lily huudahti.
”E-En minä sitä!” Poika huudahti posket punaisena helottaen. ”Näen haavasi paremmin, side siihen on ainakin saatava, ettei se tulehdu.”
”Entä Rigel?” Minä kysyin.
”Rigel voi saada minulta yhden potionin!” Pikku Lily sanoi. ”Se palauttaa sen voimat.”
”Nido, Nidoo!” Nidoran murisi kohti muukalaista, Leoa, mikä hänen nimensä sitten olikin.
”Luulen että Rigel sanoo, että yksikin kurkistus, niin se pistää sinua piikillään takapuoleen, etkä istu viikkoon”, Minä tulkkasin, Lily nauroi.
”Ei hätää, minä katson, ettei hän tirkistele”, tyttö lupasi.
Tämän minä vain sanon, ettei tapani ole nakuilla sitten lainkaan, mutta ellen halunnut haavoineni päivineni luikkia häntä koipien välissä kotiin, oli tämä hoidettava näin. Riisuin molemmat paitani, Lily antoi minulle pyyhkeen suojaksi, eikä Leo ilmeisesti yrittänytkään tirkistellä, sillä muuten olisin kuullut selkäni takaa tuskan huudon, sillä Rigel olisi kyllä toteuttanut uhkauksensa.

Kamalan kiusallinen hetki, etten sanoisi.

Ja kiusallinen hetki sai vielä kiusallisemman käänteen, kun teltan ulkopuolelta kuului terhakas huudahdus.
”Anteeksi että meni myöhään! Onko teillä…” Sisään tuli keski-ikäinen nainen ja tietenkin hänen katseensa osui ensimmäisenä minuun, vieraaseen tyttöön ilman paitaa, pyyhe suojanaan.
”…Mitä täällä tapahtuu?”
”Hei, äiti!” Lily huudahti iloisena.
”Öh, äiti tässä on… tässä on…” Leo takelteli. ”Enhän minä edes tiedä nimeäsi.”
”Miwa Saeki”, minä sanoin.
”Makoton Scyther sai aika pahaa jälkeä aikaan, joten minä…” Leo selitti.
”Joko se kävi ihmisenkin kimppuun?” Nainen, ilmeisesti näiden kahden äiti ihmetteli.
”Minun vikani oikeastaan”, minä sanoin. ”Mutta kun se teki pahat haavat Rigelin selkään, ja aikoi satuttaa sitä vielä pahemmin, enkä minä voinut antaa sen koskea pokémoniini.”
”Vai niin siinä kävi”, nainen huokaisi. ”Olen aina ihmetellyt, miten jollekin niin epätasapainoiselle annettiin pokémon.”
Leo oli tällä välin puhdistanut haavani, ja nyt hän kietoi sideharsoa haavan ympärille.
”Tuo paita on entinen”, hän ilmoitti. ”Minulla taitaa kyllä olla samanlainen täällä jossain…”
”Se poika pitäisi saada oikeuden eteen!” Kaksikon äiti huokaisi.
”Käy vaan sääliksi niitä pokémoneja…” Lily huokaisi.
”Paitsi sitä päälle päsmäriä”, minä totesin.
”Mitä päälle päsmäriä?” Kaksikon äiti kysyi ihmeissään.
”Sen Nidoran taisi ihastua hänen Rigeliinsä”, Lily naurahti.
”Ja voin vakuuttaa, että tunne oli yksipuolinen”, minä puuskahdin.
”Tässä on se paita”, Leo sanoi ja ojensi minulle hartiani takaa mustan viikatun vaatteen.
”Leo, menehän ulos, siksi kunnes tyttö saa vaihdettua vaatteensa”, pojan äiti kehotti.
”Mutta enhän minä ole…” Poika vastusteli, mutta hänen äitinsä katsoi häntä tiukasti ruskeilla silmillään, että Leo katsoi parhaaksi totella.
Kun poika oli mennyt ulos teltasta, pukeuduin mustaan paitaan, se oli minulle hiukan iso. Vedin toisenkin paitani, T-paidan jota olin pitänyt mustan paitani päällä – onneksi se ei ollut mennyt rikki. Ilta sujui mukavasti, Leon ja Lilyn äiti – Hikaru kertoi kaikkea jännää, mitä oli milläkin katsastuskierroksellaan nähnyt, yhtäkään tylsää kierrosta ei kuulemma ollut. Sitten he söivät, ja niin söin minäkin ja Rigel sekä Splinter, koska he vaativat sitä. Splinter nukahti heti ruuan jälkeen, joten päätin jäädä yöksi telttaan, mitä turhia pientä oli enää herätellä.

Kun aamu valkeni, Splinter herätti meidät kaikki pirteällä liverryksellään. Oli aika jatkaa matkaa.
”Eikö sinun pitäisi syödä jotain?” Lily kysyi unenpöpperöisellä äänellä.
”Keksin kyllä jotain”, minä vakuuttelin.
”Minne olet menossa?” Leo tahtoi tietää.
”Ajattelin käydä Mindaro Townissa”, minä sanoin.
”Sinne en mene ikinä!” Leo huudahti.
”Me tulemme sieltä”, Lily selitti. ”Kun menet sinne, kannattaa käydä yhden kasvattajamummon luona, hän tietää yhtä sun toista pokémonien hoidosta.”
”Kiitos tiedosta”, minä kiitin. ”Mutta nyt minun on lähdettävä.”
”Syö nyt ensin jotain”, Hikaru kärtti. ”Sen jälkeen Leo saa saattaa sinut.”
”En minä halua sinne takaisin!” Leo huudahti hätäisesti, mutta sulki suunsa, kun äiti mulkaisi häntä paheksuvasti. Niin minä sitten jouduin syömään aamupalan, Hikaru pakkasi meille vielä evääksi voileipiä, että varmasti jaksaisimme – vaikka kuten hän sanoi, matka ei ollut enää pitkä.
”Sinä tarvitset kulkuluvan, että pääset Quartz Canyonin läpi”, Leo ilmoitti heti kun möngimme pois teltasta.
”Ja sehän nähdään”, minä virnistin.
”Nidoo!” Rigel lisäsi.
”Fleeetch!” Splinter sirkutti iloisena – se oli jälleen ottanut hartiani paikakseen.
”Mistä vetoa, että pääsen vartijan ohi ilman että hän huomaa mitään?” Minä heitin.
”Tuota minä en usko”, Leo sanoi suunnatessamme kanjonille. Mutta minä uskoin, että pystyisin siihen, ei vaan minä tiesin, että pystyisin siihen.
”Hyvä on”, poika huokaisi lopulta. ”Jos teet niin, saat minulta yhden TM-levykkeen.”
”Sovittu!” Minä julistin.

Ja totta se oli. Quartz Canyonilla vahtia piti pönäkkä mies vartija ja Houndoom. Tai jos kuvia oli uskominen. Se ainakin näytti siltä.
”Rigel ja Splinter”, minä kuiskasin. ”Härnätkää vähän pönäkästä ja sen pokémonia, niin kauan kunnes olen päässyt vartijan ohi, seuratkaa sitten.”
Rigel nyökkäsi ja Splinter liversi suostumuksen merkiksi. Rigel olikin mestari härnäämisessä, se vain käveli muina miehinä Houndoomin eteen ja alkoi pöllyttää hiekkaa ja likaa pokémonin päälle, mistä se ei tietenkään ilostunut, vaan lähti jahtaamaan Nidorania, mutta onneksi Rigel oli nopea pirulainen. Splinter keskittyi vartijaan. Ensin se syöksyi miestä päin korkealta taivaalta ja alkoi sitten nokkia miehen kaljua päälakea. Mies kirosi ja yritti hätistää tirpan kimpustaan, mutta siitäkös Splinter vasta riemastuikin, se alkoi heti leikkiä miehen kanssa hippaa, aina kun mies luuli saavansa linnun kiinni, se vaihtoi paikkaa, kiusatakseen miekkosta. Kun mies keskittyi Splinterin hätistelyyn ja hänen pokémoninsa Rigelin jahtaamiseen, sain minä livahdettua sinne, minne halusinkin. Viittasin pokémonit luokseni, Rigel ja Splinter kilpailivat siitä, kumpi ehtisi ensin. Kisan voitti Splinter.
”Älkääkä tulkokaan takaisin!” Vartija huusi näreissään, mutta ei huomannut minua.
”Tehtävä suoritettu”, minä naurahdin silittäessäni Splinterin sulkia ja taputtaessani Rigelin selkää hellästi.

Mindaro Town, täältä tullaan!

Kommentit:

Chidori


Olipas mukava heppu tuo mänttien kuningas aka Makoto. 🙂 Miwa sai oikein kunnolla pataan itsekin. Doris- siis Nori oli ihanan ärsyttävä neitihahmo, samanlaisia onkin ehtinyt olemaan tarinassasi jo jonkin verran, vaikkakin enemmän ihmispuolella. :’D Hirmu usein saa muuten lukea tarinoita, joissa päähenkilö tunnistaa kaikki kohtaamansa harvinaisemmatkin pokémonit, vaikka olisikin 10-vuotias aloitteleva kouluttaja. Siksi onkin hauskaa lukea Miwasta, joka ei tunnista edes Rattataa, nuo kuvaukset pokémoneista Miwan näkökulmasta on vaan niin mainioita! :–D Rigel-hiiri-rip off on varmaan omaperäisin tapa kuvailla naaraspuolista Nidorania ikinä. Tästä luvusta satuin bongaamaan tavallista enemmän kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä, mutta eivät ne kuitenkaan lukukokemusta pilanneet. Huolellisuutta kuitenkin enemmän sitten jatkossa~ Kokonaisuutena tämä oli todella hauska luku, huumoria ei kyllä tarinoistasi pääse puuttumaan. :’D

Rigelille tasoja kolme ja onnellisuutta neljä pistettä, Splinterille taas tasoja kaksi ja onnellisuutta kahden pisteen verran. Rahaa saat tarinasta 75pd:tä ja kanjoniin livahtamisesta (jota ei muuten vielä olisi tarvinnut tehdä, reitille 108 päin mentäessä vasta :’>) ekstraa 15pd:n verran!