Vihellyksen vanhat tarinat: Joulukalenteri 2014 > Shiny Skiddo

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2014.

En pidä riitelystä. Tai ehkä pidän, toisinaan pidän.
”Kuulepas tiitiäinen, annas kun Harri-täti selvittää sinulle elämän tosiasioita, ennen kuin tulet sieltä.” Huokaisin hypistellessäni mustaa pokémonin munaa. Istuin keskellä golden forestia. Istumapaikakseni olin valinnut vanhan puun kannon. Inhosin veljeäni, olin kai inhonnut häntä jo tovin, sillä joskus tulin niin turhautuneeksi. Olin 22-vuotias, toisin sanoen aikuinen siis, no ainakin jossain määrin. Oliko väärin pyydetty, että saisin pikku hiljaa alkaa omaa elämääni? Troy tajusi sen, mutta nuo muut eivät. Mitäkö tässä on tapahtunut? Lyhyesti: Harri on loman tarpeessa. Tiedättekö tunteen, kun vanhat naamat alkavat kyllästyttää, mitä tahansa ne tekevät tai sanovat saa sinut hermoromahduksen partaalle, juuri näin.
”Torchic?” Renmei piipitti jalkani vieressä ja katsoi minuun nappisilmillään hieman huolestuneesti, eihän se ollut vielä koskaan nähnyt minua hermoromahduksen partaalla, itse asiassa kukaan ei ollut nähnyt, ei edes Kitty.
”Älä huoli, Mei.” Kitty sanoi samalla kun se puski päätään vasenta jalkaani vasten. ”Ei äidillä ole hätää, hän on vähän kyllästynyt poikiin.”
”Äiti?” Minä kysyin ällistyneellä äänellä.
”Pikku Mei sanoo sinua äidiksi.” Kitty tulkkasi.
”Mitä?” Minä älähdin. ”Ei. Ei, Ei tosiaankaan. Harri ei ole Renmein äiti.”
”Torchiic.” Olenko maininnut etten halua ikinä, en ikinä saada lapsia, sillä äiti on eräs asia mitä minusta ei ikinä saada. Pieni tipu hieroi päätään vapaata jalkaani vasten.
”Mei sanoo, ettei asiasta keskustella.” Kitty naurahti. ”Sinä olit ensimmäinen jonka se kuoriutuessaan näki, joten se tekee sinusta sen äidin.”
”Rosie, missä olet?” Minä kysyin ääntäni korottaen, se oli tässä hetki sitten, mutta en nähnyt sitä enää missään.
”Buneary?” Korkea äännähdys vastasi. Sitten vaaleanpunainen jänö loikki pusikosta hymyillen ujosti, sen syli oli täynnä eri värisiä marjoja, se laski ne Renmein eteen ja katsoi tipua odottavasti.
”Kävitkö poimimassa marjoja Renmeille?” Minä kysyin. ”Oletpa sinä kiltti.”
”Buneary.” Rosie vinkaisi ja peitti osan punehtuneista kasvoistaan eturaajoillaan. Tässä vaiheessa on hyvä ilmoittaa että meidän pikku tuhopolttajamme nukkui poképallossaan, samoin isoksi kasvanut Indigo, Prim oli vaipunut talvihorrokseen. Hamlet oli tietenkin lähettyvillä, ainahan se oli, kun Kittykin oli. Jill horrosti myös, vain siksi, etten jaksanut sen kiljumista. Aries uskalsi olla ulkona vain kun Jilliä ei ollut mailla eikä halmeilla.

”Minne Aries on joutunut?” Minä kysyin ihmeissäni, kaikki muut olivat täällä.
”Se voi olla missä vain.” Kitty totesi. ”Kun se on niin vihreäkin.”
”Totta.” Minä hymähdin. ”Joku voi vaikka astua sen päälle..”
”Spinaa!” Kuului hyvin korkea hädän huudahdus.
”Hmm..?”
”Mikä se on?” Kitty kysyi. En ehtinyt vastata siihen mitään, eikä minun edes tarvinnut sillä viereisestä pusikosta puski esiin erittäin äreän näköinen pieni kilipukki, jolla oli limetin värisistä lehdistä muotoutunut kaulus, sekä pikkuiset sarventyngät sen päässä.
”Skiddoo!” Pokémon huusi, ja kuulosti raivostuneelta. Sen kauluksesta – lehdistä siis piti kiinni myrkyn vihreä Spinarak, Aries, ja kaikin voimin vieläpä.
”Skiddoo!” Pokémon kiljaisi huomatessaan meidät, jotka jökötimme pusikkojen keskellä. Se rynnisti meitä kohti sarvet tietenkin ensimmäisinä.
”Jumalauta!” Minä huudahdin, nappasin munukan kainalooni ja Renmein toiseen, eikä tässä muuta voinut kuin väistää, tosin sekään ei onnistunut niin kuin mikään muukaan tänään, jos teini on sitä mieltä, että kompuroiminen ja nokalleen lentäminen on noloa, niin kuvitelkaa, miltä aikuisesta mahtoi tuntua, siis muutenkin kuin että selkää jomotti. Pikkuinen sarvikas piru huomasi tilaisuutensa tulleen, ja se suuntasikin seuraavan hyökkäyksensä minuun päin.
”Et saa!” Kitty huusi ja loikkasi jostain, varmaan sen kannon päältä, millä olin vain hetki sitten istunut. Kitty ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin vihaiselta – oikeastaan se ei ollut ikinä näyttänyt vihaiselta, nyt kun tarkemmin ajattelin.
”On tuhmaa hyökätä toisten kimppuun, varsinkaan kun nämä eivät ole tehneet mitään väärää!” Kissa saarnasi kili-pokémonille. ”Häpeäisit!”
Mutta se ei hävennyt, Kittyn marmatus sai sen vain yhä pahemmalle tuulelle, sen nyt ymmärsi tyhmäkin. Kili päästi suustaan paha enteisiä korahduksia, sitten sen lehtikaulapannasta ilmaantui – kuin tyhjästä kaksi pitkää rihmaa, joilla kili yritti läiskiä Kittyä, mutta sitten joku puri kiliä takajalasta. Tuo joku oli joukkomme Romeo – tarkoitan Hamlet. Se köyristi selkäänsä ja pörhisti turkkiaan ja sähisi kilille uhkaavasti. Kili kääntyi kohti Meowthia, se olisi varmasti lähtenyt jahtaamaan Hamletia Kittyn sijasta, ellei jotain aivan onnetonta olisi sattunut – ja onnetontahan tänä päivänä tuppasikin sattumaan tavallista enemmän.  Juuri kun olin päässyt takaisin jaloilleni, X-Transceiverini pärähti soimaan, mikä ärsytti kiliä entistä enemmän, se kääntyi taas ympäri, mutta onnekseni Kitty ei alkanut taas saarnata vaan läimäytti otusta – itsepuolustukseksi tietenkin, hännällään sen tynkäiseen koipeen, mikä sai kilin suuttumaan entisestään.
”Haloo?” Vastasin videopuhelimeen, sen näytölle ilmestyi kuva Mimosasta.
”Harley? Veljesi soitti minulle ja sanoi, että olit lähtenyt tiehesi..” Mimosa sanoi ja kuulosti hiukan huolestuneelta.
”Skiddoo!” Elukka huusi ja rynnisti minua kohti sarvineen kaikkineen. Yritin juosta sitä karkuun, mutta se oli vähän vaikeaa kun yritti puhua puhelimessa samanaikaisesti.
”Mitä siellä tapahtuu?” Mimosa tiedusteli.
”En oikein voi puhua nyt!” Minä huusin, ja sitten jokin pukkaisi minut nurin. ”Ei noin saa tehdä, tuhma pässi!”
”Buneary!” Kilin selkään hyppäsi, jostain kolosta – en tiedä missä Rosie oli piileksinyt koko tämän ajan, mutta yhtäkkiä se oli päässyt tuon hullun kilin selkään ja sitten se löi kili-parkaa Thunderpunchilla selkään. Se varmaan tuntui luissa ja ytimissä, mutta kuitenkin se ravisti jänön selästään ja kaapi maata sorkillaan, kaipa se valmistautui puskemaan minua uudelleen. Silloin ilmestyi Aries salakavalasti hartialleni.
”Torchiic!” Renmei vinkaisi, se tärisi kauhusta, ja ymmärtäähän sen, eihän se ollut ennen joutunut kenenkään hyökkäyksen kohteeksi.
”Kiva nähdä Aries.” Minä huokaisin. ”Missä sinä olet ollut?”
Mutta Spinarak ei sanonut mitään, se sylki suustaan pari rihmaa, jotka tarrautuivat kilin etujalkoihin, tietenkin se huomasi hyökkäys yrityksen, ja tietenkin yritti saada rihman irrotettua jaloistaan, kuinkas muutenkaan kuin potkimalla, mikä taas aiheutti sen, että Aries meni mukana, se ei edes yrittänyt tehdä mitään pysyäkseen maan kamaralla, se meni rihmansa mukana, mutta sillä näkyi olevan suunnitelma. Ilmassa, sitten kun Spinarak oli lähes kilin jaloissa, se kiepautti itsensä – tarkemmin sanottuna rihmansa kilin jalkojen ympäri, sitten se kiristi niitä, poraten pienet hyönteisen jalkansa maahan, mutta siitä ei tullut mitään, tai ei ainakaan olisi tullut, ellei Rosie olisi tullut auttamaan. Se otti kiinni Spinarakin molemmilta ja veti sitä kauemmaksi kilistä. Pian kili kompuroikin Ariesin tekemien rihmojen takia, tuolloin parivaljakko nimeltä Kitty ja Hamlet päätti iskeä.
”Täältä pesee!” Kitty huusi voitonriemuisena, kun se läpsi sekä tassuntyngillään että hännällään kiliä kasvoihin, Hamlet taas keskittyi raapimaan parkaa Fury Swipesilla. Kili-parka.

”Harley, heitä sitä pallolla!” Kitty huikkasi.
”Että mitä?” Minä älähdin. ”En minä sitä halua.”
Mutta asiasta ei näemmä keskusteltu, sillä Renmei pienokainen tonki jos innoissaan taskuani – jonne se jotenkin oli onnistunut itsensä ahtamaan. Taskustani se potki ulos tipunkoivillaan valkoisen premier-pallon. Sitten Renmei mönki taskustani ulos ja alkoi potkia premier palloa, sen potkut olivat yllättävän vahvoja, se potkaisi Premier pallon ilmaan, pallo osui Torchikiani päähän, ja se pukkaisi premier-pallon kohti maassa makaavaa kiliä. Pallo avautui ilmassa, sen avautuessa valkean Premier-pallon sisältä purkautui punainen lasersäde joka imaisi pokémonin sisäänsä, kili imeytyi palloon, pallo tipahti ilmasta maahan ja jäi maahan pyörimään.

”Mistä te saitte päähänne että minä muka halusin tuon?” Minä tivasin.
”Koska sinä olet semmoinen pässi.” Kitty totesi.
”Mistä se muuten niin pillastui?” Minä kysyin, ja katsoin muita juonessa mukana olleita pokémonejani.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja piiloutui Rosien taakse.
”Mitä sinä teit, Aries?” Minä huokaisin.
”Aries taisi maistaa Skiddon lehtikaulusta.” Kitty veikkasi.
”No voi yhden kerran.” Minä huokaisin.

Kommentit:

Cinna


[Bonus]

Kävin alunperin lukemaan tuota viimeisintä vakinaista tarinaasi uusiksi ja sitten jossain puolessa välissä totesin, että miten perhanassa tämä vaikuttaa näin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus aiemminkin. Sitten iski vasta hetkinen-elämys, kun olin jo kirjoittanut jonkin pätkän tarinakommenttiakin. HMM.

Kylläpäs Skiddoparkaa röykkyytetään ihan kunnolla tässä, pokemoneja vilisee melkein niin paljon, että hyvä kun perässä pysyy. :’D Pokemonien tekemä nappausyritys on aikamoinen – ja onnistuukin tällä kertaa. Skiddo jää kiinni, ilmoittele tietoja! Nähtäväksi jää, sopeutuukohan mokoma kilipukki tähän värikkääseen joukkoon.

Örm, Aries, Hamlet ja Renmei 10 exp, Kitty 15 exp, sinulle §15 ja Itemfinderista Love Ball!

Vihellyksen vanhat tarinat 26 > Indigo näyttää kyntensä

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2014.

Joka kevät, sen iän ikuisen ja pitkän talven jälkeen nautin sydämeni kyllyydestä kun kevät aurinko alkoi lämmittää kasvojani, kun kuulin luonnon heräävän jälleen pitkän ikuiselta tuntuvan talvihorroksen jälkeen. Seisoin Golden Forrestin siimeksessä ja kuuntelin, miten ruohopokémonit liikkuivat siellä täällä, siellä missä ne liikkuivat, kuului ruohon rapinaa.
”Harri, mikä maksaa?” Tim kysyi. ”Tahdotko sinä ehtiä niihin kisoihin?”
”Ei tässä mikään kiire ole.” Minä sanoin. ”Enkä minä viitsi riistää pieneltä Renmeiltä sen ensimmäistä kevättä.”
”Mikä on Renmei?” Tim kysyi typertyneenä.
”Etkö sinä kuunnellut mitään, Tim?” Trev naurahti.
”Sitä se kevät on.” Minä huokaisin. ”Poikien hormonit hyrräävät niin kovaa, etteivät ne kuule mitään muuta.”
”Torchic?” Pieni tipu sanoi ja katsoi minua uteliaasti.
”Älä vaivaa sillä pientä päätäsi, Renmei.” Minä sanoin tipulle lempeästi. ”Rafa! Älä aiheuta täällä metsäpaloa, kiitos!” Olin tietenkin päästänyt Fennekinin jaloittelemaan, mistä se pieni ryökäle oli mielissään, niin mielissään että se sylki ruohikkoon kipinöitä.
”Fennekin.” Fennekin huokaisi pitkästyneesti, tiedättehän sillä tavalla kuin pikkupoika, jonka vanhemmat käskevät lopettaa keppostelun, ja lapsi on sitä mieltä, että häneltä kielletään kaikki hauska. Mutta minä en halunnut olla vastuussa metsäpaloista täällä.

Pieni Renmei katseli tulikettua ihaillen, tummansiniset nappisilmät hehkuen.
 ”Älä viitsi, Renmei.” Minä sanoin. ”Sinusta ei tule tuhopolttajaa.”
”Mutta Rafasta tulee, vai?” Tim nauroi kuin porsas omalle vitsilleen, ja kiljaisi kimeästi kuin tyttö, sillä Fennekin oli iskenyt hampaansa hänen sääreensä.
 ”Rafa, miksi sinä puret pöljä-Timiä?” Kitty kysyi, kyllä – se puhui yhä.
 ”Fenne!” Fennekin murisi irrottaessaan hampaansa veljestäni.
”No on se minustakin typerähkö, mutten silti teroita kynsiäni siihen.” Kitty totesi.
”Kuka täällä on tyhmä?” Tim kysyi ärsyyntyneenä.
”Sinä.” Minä puolestani sanoin. ”Pokémonin suusta se totuus kuuluu.”
 ”Vai niin.” Poika murahti.
 ”Lopettakaa riitely.” Trev sanoi. ”Mennään vähän syvemmälle metsään ja pystytetään piknik.”
”Älä vain sano, että ostit puodit tyhjäksi ennen lähtöämme.” Minä huokaisin.
”Oli pakko, veljesi syö hirveitä määriä, lisäksi sinun Swinubisi..” Trev selitti.
”Sehän onkin possu.” Minä sanoin takaisin. Ilmeisesti Rafa oli kyllästynyt kävelemään, se loikkasi selkäni takaa suoraan hartialleni – ja siinä se sitten riippuikin, ja tuijotteli pientä Torchic-vauvaani. Torchic ilostui kovasti ja alkoi heti jutella Fennekinin kanssa.
”Ehket sinä sittenkään ole niin ilkeä, kuin miltä näytät.” Kitty totesi, siihen Rafa vastasi irvistyksellä.
”Älä opeta pikkuiselle huonoja tapoja.” Minä huomautin. Pieni Torchic hieroi päätään rintaani vasten.

Löysimme lopulta varsin mukavan ja aurinkoisen paikan, jota minä itse nimitin läntiksi, johon Trev levitti suuren kelta-oranssi-vihreän viltin, juuri sellaisen mitä olimme joskus käyttäneet käydessämme jossain piknikillä äidin kanssa, äiti, minä, äidin pokémonit ja veljet, isää ei ikinä retkillä näkynyt. Äiti keksi mitä kekseliäimpiä paikkoja retkille, hän ei kuitenkaan vienyt meitä koskaan turhan kauaksi Charca Townista. Kun olin pieni, taisin olla oikea kauhukakara, muistan, kerran kiivenneeni äidin Ambipomin – Shinyn sellaisen, kanssa yhteen korkeaan puuhun, ja siellä me sitten olimme, äiti panikoi kun luuli ettemme muka päässeet alas, totuus oli, että minusta puussa oli kivaa, kun näki pidemmälle, ja sai tuntea lempeän tuulen ihoaan vasten. Päästimme kaikki pokémonimme ulos palloistaan, sillä miksikäs ei? Raikas kevätilma tekisi kaikille hyvää. Onnekseni sain huomata, että Rosie tuntui tulevan hyvin toimeen pienen Renmein kanssa. Hamlet oli kuten tavallista Kittyn vanavedessä, mikä ei näyttänyt haittaavan Kittyä lainkaan. Jill nousi siivilleen, Prim oli sen selässä.
”Ette sitten mene kauas.” Minä sanoin niille. Löhösin viltillä, tiesin Timin katsovan minua, ärtyneesti. Kuulkaas, hän se yleensä laiskotteli, eikö minulla ollut oikeutta rentoutua keväässä?
Indigo röhnötti vieressäni, selällään, ja näytti nauttivan kovasti auringosta. Aries teki majansa hartialleni ja alkoi pian tuhista. Rafa ei ilmeisesti keksinyt muutakaan, niin sekin käpertyi kerälle viltille, kai nauttiakseen auringosta. Minäkin suljin silmäni, mutta veljeni ei tykännyt ajatuksesta.
”Tekisit jotain hyödyllistä!” Hän yritti päteä.
”Niin teenkin.” Minä mutisin. ”Minä lepään keväässä.”

Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin siihen, kun kuulin kimeää itkua. Nousin ja huomasin että Renmei oli mustelmilla ja sen päähän oli ilmestynyt kuhmu. Rosie taputteli sitä selkään ja yritti lohduttaa sitä. Rafa puri minua jalkaan, se kai luuli minun nukkuvan.
”Auts!” Minä änähdin. ”Hei, olen hereillä, kiitos!”
Kävelin Torchicini luo, se parkui kovaan ääneen.
”Renmei-pieni, mikä hätänä?” Minä kumarruin sen puoleen ja nostin pienen syliini. Sen oli täytynyt kaatua.
”Ei se mitään.” Minä lohdutin. ”Katsotaanpa sitten.”
Katsoin Torchicia, se oli likainen ja mustelmilla. ”Kaaduitko sinä?”
”Chiick!” Torchic huudahti.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin pikkuista. ”Pöllitään Timin ensiapulaukku.”
Timillä oli aina mukanaan ensiapulaukku, missä oli kamaa molemmille, sekä ihmisille, että pokémoneille – ihan vain sen takia, jos jotain sattuisi.
Tim ei edes huomannut kun pöllin punaisen laukun hänen repustaan ainoastaan Chespin tosin katsoi minua uteliaasti. Painelin varovasti desinfiointiaineella kastettua pumpulia mustelmiin, Torchic päästeli suustaan kimeitä ääniä, yritin lohduttaa sitä sanomalla, että kohta olisi valmista.
”Nukuitko hyvin?” Kitty kysyi.
”Joo, ihan hyvin.” Minä vastasin. ”Näin kummallista unta.”
”Millaista?” Kitty kysyi, se istui Hamletin kanssa viltille kuuntelemaan.
”Näin unta että joku parrakas äijä oli heittänyt Mimosan vankilaan.” Minä sanoin.
”Oikeasti?” Kitty kysyi.
”Joo.” Minä huokaisin.
”Mutta Mimosahan on tosi kiltti!” Kitty puhua pulputti. ”Kuka hänet haluaisi heittää vankilaan?”
”No se ei selvinnyt.” Minä myönsin. ”Mutta joku täysin kaheli sen täytyi olla.”
”Swiii!” Swinub huusi, se oli herännyt nokosiltaan, ja se huomasi, ettei päässyt ylös, Swinubeilla oli hyvin lyhyet jalat, ja koska tämä yksilö oli nukahtanut selälleen, se ei päässyt ylös, se vain heilutteli hermostuneena lyhyitä sinisiä jalkojaan.
”Odotas, Indy.” Minä naurahdin ja asetin pikku Renmein viltille, sitten kumarruin Indigon puoleen ja nostin sen, se painoi ihan saamaristi.
”Olet saamarin painava.” Minä totesin. ”Olisiko dieetti mitään?”
”Swinub!” Indigo nauroi.

”Skaar!” Kuulin huudon taivaalta. Pian Skarmory, selässään Buneary kaarsi ylleni – ja kyllä, se rysähti koko painollaan minun niskaani.
”Argh.” Huuliltani karkasi, kun Buneary hyppäsi suoraan naamani päälle.
”Bun! Bun! Buneary!” Se huusi ja loikki naamallani hädissään.
”Prim, pois naamani päältä.” Minä sanoin. ”Särjet nenäni.”
Prim loikkasi maahan ja pomppi yhä, huusi hädissään, kuin jokin olisi pielessä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
”Skaaaaar!” Skarmory karjaisi, vihdoinkin astuessaan pois päältäni. Pieni Renmei säikähti huutoa niin, että se piiloutui Fennekinin taakse. Rafa oli itsekin herännyt ja katsoi ärsyyntyneesti Skarmorya.
Prim alkoi repiä hihaani, katsoen ensin minua ja sitten Jilliä.
”Mikä nyt on?” Minä kysyin.
Ja sitten Jill kiljua vähän lisää.
”No mitä te olette nyt tehneet?” Minä kysyin. ”Auts!” Jill nokkaisi nilkkaani kipeästi.
Se katsoi minua kärsimättömästi. Prim näytti esimerkkiä, ja loikkasi Jillin selkään.
”Hyvä on.” Minä huokaisin. Otin poképallot esiin ja kutsuin kaikki takaisin, paitsi Renmein ja Rafan. Rafa nimittäin kiipesi Primin taakse ja katsoi minua. Minä huokaisin ja kiipesin itsekin Jillin selkään, ja Renmei istui sylissäni.
”Pidä sitten kiinni.” Minä neuvoin.
”Hei, Harri!” Tim huusi. ”Minne olet menossa?”
”Lentämään, nähtävästi!” Minä huikkasin kun Jill nousi. Siitä oli tullut vahva, kun se kerran jaksoi kantaa niin minua, kuin kolmea muutakin pokémonia.

Luulin ensin, että Jill tahtoi vain elvistellä lentäjän taidoillaan, sillä se vain kierteli ja kaarteli taivaalla, eikä näemmä osannut päättää minne meni. Sitten jostain, vähän kauempaa kuului jotain kummaa, se oli kuin kimeä ulvahdus, ja sen kuultuaan Jill vaihtoi suuntaan, sinne mistä ääni oli kuulunut. Se lensi niin kovaa, että Renmei melkein tipahti sen selästä, mutta sain pikkuisen kiinni, ennen kuin se ehti pudota, kiersin käteni sen ympärille entistä tiukemmin ja vedin sen lähelleni, ettei se vain putoaisi uudelleen. Jill oli ilmeisesti aikeissa laskeutua eräälle, aurinkoiselle aukealle, jossa oli luola. Mutta se ei ollut rauhallista, kuten olin aiemmin luullut, kaikkea muuta!
Luolan suun ympärillä oli kolme ihmistä, ne eivät tietenkään katsoneet ylös, sillä jos he olisivat, he olisivat huomanneet minut. Jostain syystä, en edes tahtonut heidän huomaan meitä. Kunpa Jill pysyisi nyt hiljaa..
Kolmella ihmisellä oli yllään tummanharmaat farkut, paitsi keskimmäisellä, jolla oli lyhyt tumman harmaa hame, mustat takit ja saappaat. Yksi miehistä näytti olevan vanhempi, viisissäkymmenissä ehkä, toinen oli tummahiuksinen – ehkä melkein kolmissa kymmenissä ja kolmas oli tyttö, jolla oli musta lippis päässään.
Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin. Ihmiset yrittivät lähestyä luolan suuta, sillä kolmikymppisellä oli terävä ja verinen veitsi.
”Anna olla, Adam.” Vanhempi mies sanoi. ”Annetaan pokémonien hoitaa tämä, meidän ei tarvitse liata käsiämme.”
”Totta.” Toinen mies naurahti. Hän veti esiin poképallon ja laski pokémonin, Lucarion.
”Sky Uppercut.” Ja sen pokémon teki, se sukelsi luolaan, se löi jotakin, joka huusi vihasta tai kivusta, tai kummastakin ja sitten Lucario lensi kaaressa ulos. Sen perässä luikersi suuri, jättikokoinen ja musta Serperior. Se sähisi vieraille ärhäkästi. Se oli ihan selvästi loukkaantunut, sen iholla oli inhottavan näköisiä verisiä haavoja ja mustelmia. Jotkut haavat näyttivät veitsellä leikatuilta.
”Metal Claw.”
Mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, nappasin Primiä niskavilloista ja kuiskasin sille: ”Heitä sitä FirePunchilla.”
Heitin Primin ilmaan, se lensi kaaressa kohti vihamielistä rumilusta ja täräytti sitä liekehtivällä nyrkillä päin näköä.
”Buneary!” Se huusi topakalla äänellä, juku Primistä oli tulossa oikea bad ass.
”Mistä tuo pupu tuohon ilmestyi?” Lucarion omistaja ihmetteli. Niitä oli kolme, vaikka tuo haavoittunut oudon värinen Serperior auttaisikin Primiä – mitä epäilin, tuskin ne noille pärjäisivät. Vedin esiin kaksi poképalloa, yhden tavallisen ja yhden nest-pallon.
”Täältä pesee!” Kitty huusi, se läimäytti vanhempaa ukkoa hännällään ketoon, mutta Hamlet ei ollut puoliksikaan yhtä kiltti, se raapi kaikella mahdillaan ukon naamaa.
Ukko karjaisi kirosanan ja nappasi Skittyä hännästä ja heitti kissan maahan, mutta se vain sai Hamletin kynsimään paremmalla tarmolla.
”Inhoan Meowtheja!” Mies karjaisi.
”Näytä sille H!” Kitty huusi.
”S-Se puhuu?” Kolmekymppinen mies sanoi.
”En pidä erityisesti hölöttävistä Skittyistäkään.” Vanhempi mies ärisi.
”Hei se on paha joulupukki.” Kitty letkautti.
”Fennee!” Rafa ulvaisi hypätessään itsekin sekaan.
”Rafa, ei!” Minä huudahdin, ja kiitos tämän ne roistot katsoivat ylös ja näkivät Skarmoryn ja sen selässä keikkuvan hullun punapään joka hali Torchicia. Rafa ei piitannut nähtävästi mistään, ei edes siitä, että se saattaisi murtaa jalkansa pudotessaan.  Se näytti inhoavan vastakkaista sukupuolta, sillä se päätti käydä sen kolmannen pyörän – toisin sanoen tytön kimppuun, sylkien pieniä kekäleitä sitä kohti. Tyttö tietenkin kiljui hirveän kimeällä äänellä, eipä häntä siitä voi syyttääkään, ei kukaan riemuitsisi saadessaan tuli sateen niskaansa. Tyttö heilui niin rajusti että hän sai napattua kiinni Rafan korvasta.
”Minä sitten vihaan rottia!” Tyttö kiljui ja ravisti Fennekiniä, joka puolestaan murisi. Vai että rottia! Herran jesta tuo nainen tarvitsee kipeästi silmälaseja..
”Jyrää ne, Jill!” Minä huusin, sillä turhahan tässä ole teeskennellä näkymätöntä. Mutta Jill, se ei edelleenkään kuunnellut määräyksiä, vaan teki mitä mieli. Ja mitä sen teki mieli, oli tietenkin, jotain mistä minä en tykännyt – se heitti minut selästään, ja pian – kuten voitte varmaan arvatakin, lensin jonnekin pusikkoon ja löin pääni. Ei tässä voi muuta sanoa kuin, saamarin Jill!

”Torchiic!” Etäinen kimeä huuto kaikui korvissani. ”Tooorchiic!”
”Mitä se luulee saavuttavansa tuolla?” Syvä-ääninen mies kysyi.
”Kaipa se käyttää growlia, ei tuo muutakaan voi osata.” Vanhempi ääni arvasi.
”Mitä me teemme tuolle?” Oletan ”tuon” tarkoittavan minua, normaalisti olisin noussut ja haistattanut tyypille pitkät, mutta päätäni jomotti siinä missä muutakin olemustani – kiitos pirusti, Jill.
”Otetaanko se mukaan?” Tyyppi – jonka oletin sen olevan se kolmikymppinen. ”Pomo palkitsee meidät tästä.”
Sitten, uff-ääni.
”Kukaan ei kajoa kouluttajaani!” Kitty huusi kimeällä kissan äänellään. ”Jos Ozzy olisi paikalla, hän olisi jo tehnyt teistä hakkelusta!”
”Taas tuo lörppä-Skitty, eikö sinun pitänyt hoitaa se?” Kolmikymppinen kysyi.
Rousk!
”Typerä, Meowth!” Mies karjui. ”Pidä ne reikäiset hampaasi irti asioista jotka eivät sinulle kuulu!”
”Caleb, mä en usko tätä, päihittääkö tuollainen pieni kissa sinut?” Kolmikymppinen miekkonen kysyi ihmeissään.
”Se onkin erityisen ilkeä Meowth.” Minä sanoin noustessani kipeän selkäni ja jomottavan pääni kanssa. ”Saakelin Jill, nyt ei hyvä heilu!”
”Juuri noin käy, kun ei kouluta pokémonejaan.” Tyttö sanoi, ja mulkaisi minua häijysti.
”Kuka sanoo, etteikö Skarmoryani ole koulutettu?” Minä virnistin, sillä sieltä Jill syöksyi Drill peckeineen kaikkineen ja nokkaisi ämmää kunnolla takaraivoon, se oli varmasti erittäin mukava kokemus, ottaen huomioon sen että Rafan leuat olivat kiinni tytön vasemmassa nilkassa. Sitten Prim lensi kaaressa ilman halki. Ilmeisesti iso taistelu-tyypin pokémon oli pienelle jänikselle liikaa, mutta nähtävästi joku – jota en tietääkseni ottanut mukaani vaan jätin sen retkeilemään sydämensä kyllyydestä veljeni ja Trevin seuraan, loikkasi rumiluksen kimppuun hurjan sota-huudon kera:
”Swinuuuuub!”
”Miten sinä tänne pääsit, Indy?” Mutta tietenkään se ei vastannut kysymykseeni. Se kävi hurjana vastustajan kimppuun, vaikka sen mahdollisuudet voittaa olivatkin lähes mitättömät. Tämä oli kummallista, en muistanut Indyn juuri koskaan näyttäneen tällaista sisua. Tuohon Lucarioon verrattuna se oli pelkkä pieni karvainen pallo, eikä tästä voisi syntyä mitään hyvää.

”Kuules tyttö, kerää roinasi ja mene matkoihisi.” Se Adam-niminen häiskä sanoi. ”Ellet halua että possullesi sattuu ikävä onnettomuus.”
Pieni Renmei, niin ujo kuin se saattoi ollakin, ei sulattanut tätä, se hyppelehti äkäisesti maassa ja kynsi miehen kenkiä.
”Mukaan lukien tämä rääpäle.” Miekkonen lisäsi. Puristin käteni nyrkkiin, sillä minullakin alkoi keittää yli.
”Terra Enterprisea vai?” Minä kysyin. ”Ala itse laputtaa täältä, Aatami.”
”Et taida tajuta omaa tilannettasi, ipana.” Hän sanoi minulle, ja katsoi minua halveksivasti nenäänsä pitkin, ennen kuin potkaisi pienen Renmein kumoon.
”Sinä et tiedä omaa tilannettasi.” Minä sähähdin, olin valmiina käymään ukon kimppuun, sillä kukaan, ei kukaan kävisi käsiksi pokémoneihini ilman seuraamuksia. Mutta Jill ehti ensin, se otti ja tulitti ukkoa swiftillä. Ehkäpä kukaan ei uhittelisi täällä niin kauan kuin se suinkin suvaitsi olla paikalla riehumassa.
”Swii!” Indigo vinkaisi, sillä se oli saanut vastaansa kovan iskun, mikä lennätti possu-paran ilman halki, olin onnekas saadessani sen ilmasta kiinni, muuten siihen olisi sattunut ja pahasti. Prim oli taas jaloillaan, ja hyvin kiukkuinen sen saamasta kohtelusta, joten se loikki Lucarion ympärillä yrittäen saada siihen osumaa tulinyrkillään, muttei onnistunut.
”Hei, Indy, luuletko että saisit yhden Mud-slapin heitettyä tuon naamaan?” Minä kysyin.
”Swi!” Swinub vastasi, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä se loikkasi tomerasti sylistäni ja viiletti takaisin taistelun pariin. Aluksi se ei tehnyt mitään, tarkkaili vain – en tiedä miten se onnistui suljetuin silmin, mutta niin se teki. Kun Lucario väisti Primin seuraavaa iskua kumartumalla, asettaen päänsä lähelle maata, mistä Indigo sai tilaisuutensa, silloin se otti ja potki kuraa pokémonin kasvoille minkä jaksoi. Tällä välin minä poimin Torchicini maasta, antoi Jillin vielä hieman höykyttää tuota mänttiä, oli se sen ansainnutkin. Näytti siltä että Hamlet ja Kitty kyllä pitivät huolen itsestään, Hamlet ei päästänyt purevaa otetta irti miehen kädestä ja Kitty läpsi tyyppiä hännällään kasvoihin, huutaen: ”Etkö yhtään häpeä?” Tuo olisi varmasti jaksanut naurattaa, jos tilanne olisi ollut yhtään toinen. Sitten Prim sai iskunsa perille, jopa muita niin kauheasti kaihtava Rafa päätti kantaa kortensa kekoon, sylkäisten emberin päin Lucarion kasvoja, sen jälkeen Indigo rojahti koko ainakin parinkymmenen kilon painollaan otuksen päälle, sekä Prim että Rafa tekivät samoin, ja yrittivät pitää lurjusta maassa. En tiedä laskettiinko tuo voitoksi vai ei, mutta painelin hieman epävarmoin askelin tuon kolmikon luo, minua huimasi, eikä mikään ihmekään kun muuan Skarmory päätti heittää kouluttajansa pöpelikköön, vai mitä?
”Tule, H! Mennään!” Kitty sanoi kimeällä äänellä ja mottaisi hännällään vielä viimeisen kerran ukkoa kasvoihin ja lähti sitten lyhyillä Skittyn koivillaan juoksemaan meitä kohti, Hamlet ei kai muuten olisi päästänyt irti, mutta koska Kitty käski sen tehdä niin, niin herra totteli.

Seisoimme kaikki luolan suulla, niin etteivät nuo roistot pääsisi sinne. Paitsi Jill se liiteli taivaalla niin ilkeän nälöisenä, että saatoin tulkita sen haluksi syöksyä ja antaa kunnon selkäsauna noille roistoille – jonka olisin muuten hyväksynyt kaikin mokomin.
Myös Lucario taisi tajuta oman tilanteensa, eikä tehnyt vastarintaa.
”Älkää edes ajatelko sitä.” Minä murahdin. ”Tästä ette läpi pääse.” Mutta jokin noiden ihmisten kasvoilla sanoi, että ne yrittäisivät kuitenkin. Sitten kuulin todella typerän äänen, se oli typerin kuulemani soittoääni ikinä. Vanhin rikollisista vastasi  Xtranceiveriinsa. Hän puhui siihen muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
”Tämä oli tässä, pomo tahtoo meidät takaisin päämajaan.” Ja ilman mitään ”Me palaamme vielä” tai ”tämä muistetaan”-virsiä ne vain lähtivät.

Kun viimeinenkin Terra Enterprisen törkimys oli kaikonnut näköpiiristäni, päätin kurkistaa luolaan, mutta käännyin heti takaisin, sillä siellä oli ensinäkin hyvin pimeää, ja toisenakin, kirkkaanpunainen silmäpari tuijotti minua niin järkähtämättömästi, että se sai minut kavahtamaan. Mutta Prim ei pelännyt tippaakaan, se meni ensimmäisenä luolaan, mutta kääntyi pian ympäri katsomaan minua, kaipa se ihmetteli, miksen tullut sen kanssa luolaan. Rafa murahti, yhtäkkiä sen kokon ympäröi eräänlainen liekin värinen aura, sitten se asteli muina miehinä luolaan, niinpä minäkin päätin uskaltaa pedon kitaan. Kitty käveli heti jäljessäni – tietenkin Hamlet vanavedessään. Rafan ansiosta näin ainakin eteeni, ja sen mitä näin, ei ollut kaikille suotavaa. Luolassa oli pesä, tai ainakin oli ollut pesä, puolet katosta näytti romahtaneen sen päälle, ja osittain myös hyvin, hyvin suuren erikoisen värisen Serperiorin päälle, se näytti hyvin väsyneeltä, ja hengitti raskaasti, haavat jotka olin aiemmin nähnyt vilaukselta, olivatkin paljon pahempia, suurempia ja syvempiä, lisäksi se näytti menettäneen paljon verta, luolan lattialla nimittäin oli suuria veritahroja.
”Seer.” Serperior sanoi käheällä äänellä.
”Kyllä minä puhun ihmisten kieltä, söin jotain sopimatonta ja..” Kitty lörpötti.
”Serperior?” Serperior näytti puhuvan Kittylle.
”Joo, minä olin itse asiassa ensimmäinen pokémon jonka Harley pyydysti!” Kitty jatkoi.
”Seer?” Serperior jatkoi.
”Harley on meille tosi kiltti, jopa Rafalle, joka on mäntti.” Kitty sanoi.
”Fennee!” Rafa protestoi.
”Serperior?” Serperior sanoi voipuneella äänellä.
”Millaisesta palveluksesta on kyse?” Kitty kysyi.
”Serperior.” Sanoi Serperior.
”Kyllä se varmasti käy, älä ole yhtään huolissasi, kyllä Harley pitää vauvastasi huolen.” Kitty sanoi.
”Pitää huolen mistä?” Minä kysyin.
”Serperiorin vauvasta.” Kitty sanoi. ”Se on kuulemma ihan jalkojesi juuressa.” Ja tosiaan Prim seisoi siinä ja piteli – miten nyt parhaaksi näki, mustaa keltapilkullista munaa.
”Mutta eikö..” Minä olin vähällä kysyä jotain todella typerää, kunnes itsekin tajusin tilanteen vakavuuden. Kumarruin kohti Serperioria ja katsoin sitä murheellisena. ”Kyllä meille vielä yksi pikkuinen mahtuu, pidän siitä oikein hyvää huolta.”
”Serperior.” Serperior henkäisi, sitten sen silmät sulkeutuivat, tuli hiiren hiljaista. Tiesimme kyllä kaikki mitä tämä tarkoitti. Otin Serperior-äidin munan Primiltä, tunsin miten kyyneleet olivat pyrkimmäisillään ulos silmistäni, tämä pokémon oli ollut äiti, ja Terra Enterprisen takia sen vauva jäi äidittömäksi. Kuten minäkin, vaikka en minä siitä paljoa muistanut, juuri nyt muistin vain sen päättymättömältä tuntuneen surun.
”Mennään.” Minä sanoin. ”Tim ja Trev ovat varmaan jo huolissaan.”
”Torchic.” Renmei sanoi sylistäni, painaen oranssin poskensa munan tummaa kuorta vasten, ikään kuin se olisi halunnut lohduttaa kuoriutumatonta vauvaa.

 ”Jill, jos nyt viitsit, veisitkö Kittyn, Hamletin, Rafan ja Primin takaisin?” Minä kysyin Skarmorylta. ”Me muut kävelemme.”
Ilmeisesti tilanne oli vaikuttanut Skarmoryynkin, sillä se ei väittänyt vastaan kuten tavallista, vaan antoi muiden kiivetä sen selkään ja sitten se lehahti lentoon.
Minä huokaisin, voi pientä raukkaa. Miten minä ikinä kertoisin sille, mitä sen äidille oli käynyt?
”Swi.” Indigo sanoi ja pökkäisi päällään jalkaani lohduttavasti, ikään kuin se olisi tiennyt mitä ajattelin. Sitten muistin että ei herran jesta, olihan minulla ollut noiden juuri lähteneiden kavereiden poképallotkin matkassa.
”Järki ei tosiaan taida kulkea.” Minä huokaisin.
Meillä kesti aikamme ennen kuin pääsimme takaisin, sillä Indigon jalat olivat hyvin lyhyet, eikä se ollut tottunut kävelemään pitempiä matkoja.
”Harri, missä sinä olet ollut?” Tim huusi minulle heti ensimmäisenä. ”Meillä on nälkä ja sinä olet antanut odottaa itseäsi.”
”Anteeksi.” Minä mutisin.
”Oletko sinä itkenyt?” Trev kysyi hämillään.
”Ei, en ole.” Minä valehtelin.
”Käydään sitten pöytään.” Tim sanoi – vaikkei meillä mitään pöytää ollut.
”Swinub!” Indigo hihkaisi, vaikka se olikin matkasta väsynyt, se ryntäsi heti innoissaan eväitä kohti, kunnes Timin jalka pysäytti nälkäisen possun.
”Ei, et sinä, muuten me muut jäämme ilman.” Tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kenenkään ei tulisi pysäyttää nälkäistä possua, joka sekin saattoi olla täynnä yllätyksiä.
”Swinub” Se huudahti ja alkoi äkkiä hohtaa kirkasta valoa, ja me kaikki tiesimme mitä se merkitsi. Tim hyppäsi äkkiä taemmas ja huusi: ”Se on jättisika! Trev piilota sapuskat!”
Minä nauroin kävellessäni huimasti kasvaneen sinisen ja karvaisen possuni luo. ”Onneksi olkoon nyt, Indy. Tätähän sinä olet odottanut jo tovin vai mitä?”
”Piloswine!” Juuri kehittynyt Piloswine huudahti tyytyväisenä.

Kommentit:

Cinna


Ensinnä ihan kamalat pahoitteluni siitä, miten hävyttömän pitkään vastaamisessa kesti. :’I

Naureskelin Swinubin painolle kun vilkaisin sen, röhkäleeksi mokoma ei paina edes puoliksi niin paljon kuin Hoothoot, hmm. 😀 Ei sen puoleen, että pokemonien painoissa olisi koskaan ollut pienintäkään hitusta järkeä. Jill on toinen jännä tapaus, tuosta on kyllä kasvamasas voimakas ja tärkeä osa tiimiä mitä näen. Nuoret ja kokemattomammatkin ovat aika tulisina.

Mustasta keltapilkkumunasta tulee mieleen vaan Rayquaza, pffft.
(Luin muuten Serperiorin koko tarinan aikana Seviperinä, ja pohdin sitten ihan loppuun saakka, että mistä sinä sen munan edes hommasit. Ja sitten viimein tajusin virheeni, hmmmmm.)
Indigon kehitys tuntui vähän ex temporelta, mutta tulipa tuokin ainakin hoidettua ’alta pois’ jos ei muuta.

Tässä tarinassa oli pari vähän hassua kohtaa, oikoluitko tätä? Muutamassa kohdassa on ylipilkutusta ja löysin mm. tämän kohdan:
”Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin.”
Muutenkaan tarina ei tuntunut ehkä yhtä… hmm, sulavalta kuin tavallisesti? Pitkä tauko tarinoiden välillä kyllä selittää tämän.

Tässä esiintyikin paljon pokemoneja…

Jill, Primrose, Hamlet ja Kitty 15 exp, Renmei ja Indigo 16 exp, Rafa 20 exp.
Sinulle tästä §30 ja tapahtuman ansiosta tienaat myös 8x kultaista lehteä. Itemfinder löytää… Luxury Ballin.

Vihellyksen vanhat tarinat 25 > Märkä ystävänpäivä

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

”Minähän sanoin, ettei sieltä mitään irtoa.” Minä murahdin.
”Älä ole aina noin negatiivinen, Harri.” Isoveli, jota olisi saattanut hetkessä luulla käytöksensä puolesta pikkuveljeksi, puhui mukamas toruvalla äänellä. Kuulin sylistäni kimakkaa murinaa, ja arvasin Rafan olevan asialla. Ozzya oli ikävä, olin aina kantanut sitä sylissäni tällä tavoin, nyt kanniskelin sen sijaan kettua, koska siitä oli tullut tapa. Kitty oli ollut sillalta lähdön jälkeen hankala, se oli kieltäytynyt pysymässä poképallossaan, joten minun ei auttanut muu kuin antaa neidin kävellä vierelläni. Kitty naukui toruvasti Fennekinille, ja toisinaan minusta tuntui että ne riitelivät. Se olisikin ensimmäinen kerta, sillä yleensä Kitty oli lauhkea kuin lammas.
”Mikä teitä kahta vaivaa?” Minä kysyin lopulta.
”Ehkä ne nahistelevat.” Trev ehdotti.
”Voi olla etteivät Kitty ja Rafa tule toimeen.” Tim sanoi. ”Joskus pokémonien kemiat eivät synkkaa heti. Vähän niin kuin sinulla ja Hamletilla.”
Pysähdyin ja nostin Kittyn hartian päälleni, johon se jäi tyytyväisenä makaamaan, en minä tiedä, miten neiti mahtui tekemään olonsa kotoisaksi, mutta sen se kuitenkin teki, tyytyväisesti kehräten, se puski päätään poskeani vasten Rafan muristessa taustalla.
”Onko Kittyllä edes ollut yhtään huonoa päivää?” Trev kysyi.
”Eipä kai.” Minä sanoin ja kohautin toista hartiaani – sitä jonka päällä Skitty ei makoillut. ”Minne me olemmekaan menossa?”
”Yhteen kivaan paikkaan.” Tim lupasi.
”Sun kivat paikat tiedetään.” Minä mutisin. ”Auts!” Kettu oli päättänyt, että nyt olisi Harleyn näykkimistuokio, se järsi kättäni, ei mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta kuitenkin, uskon että jokainen lukija ymmärtää, mistä on kyse.
Kitty alkoi naukua kimeällä äänellä, ilmeisesti toruakseen Fennekiniä, eihän tuo tietenkään mukavaa ollut, mutta eiköhän se kohta kyllästyisi, kun se vain tajuaisi, ettei minua kiinnostanut sen näykkiminen, hyvällä tuurilla Rafa myös kyllästyisi Kittyn nalkutukseen ja lopettaisi.  Pian neidin nalkutus alkoi koskea korvaani, löhösihän se aivan korvani vieressä.
”Anna olla, Kit.” Minä huokaisin. ”Minusta tulee kuuro jos jatkat tuota yhtään pidempään.”
Kitty naukaisi anteeksi pyytävästi, ja alkoi pökkiä poskeani.
”Mukavaa että välität.” Minä mumisin. Sitten Skitty alkoi kehrätä. Voi taivas. Kyllä se oli aina ollut iloinen ja huolehtiva, mutta ei koskaan näin paljon.

”Ihanaa päästä pois tuolta.” Tim huokaisi.
”Murasa City on kieltämättä vähän.. masentava.” Trev sanoi.
”Mikä on seuraavaksi kartalla?” Minä kysyin, vaikkei se oikeastaan minua kiinnostanut.
”Golden Forest, ötökkä-tyyppien keräilijöiden paratiisi.” Tim julisti. ”Mutta koska tänään on aivan erityinen päivä, joten emme mene sinne heti.”
”Mikä päivä?” Minä kysyin.
”Rakastavaisten päivä, perheiden päivä ja suklaan syönti päivä.” Tim luetteli.
”Ai, taas.” Minä huokaisin. Muistin tällaisen päivän vähän turhankin hyvin. Se oli silloin kuin kohtasin sen stalkkerin, tai viherpiiperön, miten häntä nyt haluattekaan kutsua, enkä muistelisi sitä kovin mielelläni, ja jos joku väittää, että vaikutin silloin hiukan pehmenneen tyypille, tahdon vain huomauttaa, että ihmiset, minulla oli silloin mitä luultavimmin satuin kärsimään aivotärähdyksestä, joten se siitä. Toivottavasti se ääliö osaisi pysyä poissa tällä kertaa. Huokaisin, tuskinpa nuo huomaisivat jos vain häipyisin jatkamaan matkaani ilman heitä, ei jostain syystä minua huvittanut lainkaan, ottaa osaa siihen, mitä typerä isoveljeni nyt kaavailikin.
”Äh, älä viitsi, Kitty.” Minä huokaisin. ”Riittää jo.”
”No, Trev, meinaatko viettää ystävänpäivän porukoidesi kanssa?” Tim tahtoi tietää.
 ”En hitossa.” Trev vastasi.
”Mikäs porukoissasi on vikana?”  Minä tahdoin tietää. ”Anna mä arvaan, ylisuojelevia hölmöjä, jotka haluavat tarkkailla jokaista askeltasi ja..”
”Ei.” Trev sanoi. ”Äitini vain tuota.. kun.. ”Trev takelteli.
”Ei se voi noin kamalaa olla.” Minä totesin.
”Kyllä voi.” Trev vakuutti. ”Äitini on oikea päälle päsmäri ja jos joskus törmäämme häneen, Harley, juokse.”
”Miksi?” Minä tahdoin tietää.
”Kaikista tapaamistani tytöistä, hän alkaa pähkäillä minulle öh.. puolisoa.” Trev sanoi nolona. ”Joten hän luulee, että olet poika.”
”Hei, ei minua poikuus haittaa.” Minä totesin. ”Trev, kuinka vanha sinä olitkaan?”
”23.” Poika vastasi.
”Ei sen ikäisenä naimisiin mennä, ellei tyttösi ole paksuna tai jotain.” Minä kommentoin. ”Naimisiin mennään kolmikymppisenä, jos mennään.”
”Äiti meni naimisiin jossain kahdenkymmenenviiden paikkeilla.” Tim huomautti.
”No siinä tapauksessa äiti lienee pudottaneen aivonsa Kankkulan kaivoon.” Minä vastasin. Itse asiassa, uskon sen olleen totta, sillä se mitä tiesin nyt isästä, ei ollut mitään kovin kehuttavaa, enkä minä ymmärtänyt äitiä sen takia. En ole ikinä tajunnut kovin hyvin ihmisten välistä kemiaa, ja lyönpä vetoa, etten tule ikinä ymmärtämään.

”Perillä ollaan.” Tim julisti. Siristin silmiäni, ja katsoin näkyä hetken, otsa rypyssä, ja toivoin, että jokin niin pastellinen, olisi vain erittäin, ei toivottu hallusinaatio.
”Yök.” Minä totesin.
”Älä nyt vielä noin sano.” Tim torui. ”Mennään edes katsomaan. Voisit vaikka tykätäkin, Harri.”
”Enkä.” Minä mutisin. Rafa murisi sylissäni, se oli lopettanut näykkimisen, luultavasti se oli kyllästynyt tai todennut, että maistuin pahalta.
”Niin juuri, Rafa.”  Minä myönsin. Kettu katsoi hämmentyneenä ylös, se mahtoi pohtia, mitä tuo hullu punapää nyt puheli.
”Minustakin tämä paikka on kamalan ällön värinen.” Minä totesin. ”Tosin Kitty varmaan viihtyy.”
Kitty naukaisi kuuluvasti, kehräyksensä lomasta.
”Mikä tapahtuma tämä on olevinaan?” Minä kysyin.
”Täällä pidetään joka vuosi ystävänpäivä-tapahtuma.” Trev selitti. ”Ei täällä mitään ihmeellistä ole, korttien kirjoittelua, suklaan syöntiä, pari kojua ja muutama kilpailu.”
”Ja harjoittelevia koordinaattoreita.” Tim lisäsi. ”Siitähän sinä tykkäät.”
”Saa nähdä.” Minä totesin. ”Tykkään siitä, jos olen sillä tuulella.”
”Niinpä niin.” Tim sanoi. ”Viime kilpailustasi on aikaa, Harri.”
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Minä kysyin.
”Harjoitus ei ole koskaan pahasta.” Tim hymähti.
Tottahan tuo oli. Seuraavat kisat olisivat Waterdrop Fountain Cityssä, joka olisi tämän metsän takana, puhumattakaan seuraavasta saliottelusta.  Eikä siinä voinut muuta kuin huokaista. Ennen kuin pääsisin jatkamaan matkaani metsän läpi, oli minun pakosti osallistuttava tähän typerään tapahtumaan, joka oli sijoitettu juuri metsän eteen, ei tuota kyennyt mitenkään välttämään, joutumatta jonkun kirkkaan pinkkiin halinalle-asuun pukeutuneen tyypin halaukseen. Pelkkä ajatuskin yrjötti. No ainakaan täällä ei ollut niin paljon väkeä kuin Murasa Cityn karnevaaleilla.
”Miksi tämä on järkätty tänne?” Minä tahdoin tietää.
”Harri, kysytkö tuota ihan tosissasi?” Tim kysyi, ivallinen sointu äänessään. ”Murasa City..”
”Niin mitä siitä?” Minä kysyin pitkästyneesti. Vastaisi jo, hyvänen aika sentään! Mikä olen? Maailman älykkäin olio, jonka odotettiin tietävän kaikki kaikesta?
”Murasa City on masentava ja vähemmän ystävällinen kaupunki!” Tim huudahti, niin kovalla äänellä että Kitty säpsähti.
”Älä huuda.” Minä mumisin. ”Kitty ei pidä kovista äänistä.”
”No mennäänkö yhdessä, vai..?” Trev kysyi.
”No ei hitossa mennä.” Minä sanoin.  ”Menen näiden kanssa.”
”Kuten aina.” Tim huokaisi. ”Siskoni ei ole mikään seurallisuuden huippu.”
”Et sinäkään olisi, jos olisit joutunut kasvamaan tuollaisen kanssa.” Minä jupisin Kittylle, niin hiljaa etteivät Tim saatikka Trev kuulleet sitä.

Tiesin heti muuan kojua lähestyessäni, etten kuulunut joukkoon. Tosin, sehän tästä vielä puuttuisi, että minä alkaisin kuljeksia pinkeissä kuteissa. Koju jota lähestyin, oli maalattu karmiinin punaiseksi, ja se oli koristettu kirkkaan punaisin sydämin ja silkkipaperikukin. Miksi edes vaivauduin? Tämä oli ajan hukkaa.
”Njaa! Njaa!” Kitty naukui. Se katseli uteliaana kojussa myynnissä olevia oudon näköisiä marjoja. Sitten se pomppasi hartialtani kojun tiskille, se alkoi haistella marjoja ja lopulta otti niistä yhden suuhunsa.
”Kitty, ei!” Minä huudahdin, mutta kattimus oli ehtinyt jo niellä marjan. Se nyrpisti nenäänsä, ja hetken minusta näytti aivan siltä, kuin sen naama olisi vaihtanut väriä. Harppasin eteenpäin ja nostin Kittyn tiskiltä.
”Sori tuosta, Kitty ei kyllä yleensä maistele mitään harkitsematta ensin.”
”Eikä maistele toiste!” Kissapokémon hartiallani paukautti topakalla äänellä. ”Marja maistui kamalalta!”
”Kitty?” Minä kysyin.
”Hei.” Kissa vastasi pehmeämmällä äänellä. ”Hetkinen ymmärrätkö mitä sanon?”
”No, joo. Sinä puhut minun kieltäni.” Minä sanoin kummastuneena. ”Se marja varmaan..”
”Maistui kamalalta!” Kitty huomautti.
”Juuri tuota se marja tekee.” Kaupustelija nainen, jolla oli yllään valkoinen kauluspaita ja pinkki essu. ”Mutta älä huoli, vaikutukset katoavat omia aikojaan.”
”Pitääkö minun maksaa tästä jotain?” Minä kysyin.
”Antaa olla.” Nainen sanoi, hymyillen ystävällisesti.
”Tuo oli silti rumasti tehty.” Minä toruin Skittyä.
”Mutta kun oli nälkä.” Kitty sanoi. ”En tosin maistele enempää marjoja, makuaisti meni viikoksi!”
”No hyvä että opit siitä jotain.” Minä naurahdin. ”Haluatko hattaran? Haluaako Rafa?” Rafa murahti sylissäni, ja näykkäisi jälleen rannettani.
”Miltä se maistuu?” Kitty kysyi ja heilutteli häntäänsä hyväntuulisesti.
”Kohta saat nähdä.” Minä sanoin ja ostin kojulta kaksi hattaraa, olin melko varma, että ne muistuttivat Kittyn mielestä vaaleanpunaisia pilviä, jotka oli tungettu tikun päähän syömistä varten.  Minä inhosin hattaroita, ne maistuivat kamalilta ja sotkeutuivat kaikkeen, koska olivat tahmeita ja ällöttäviä.
”Sokeria!” Kitty hihkaisi maistettuaan hattaraa.
”Älä vain sano, että tykkäät siitä.” Minä huokaisin mennessäni sivummalle. Lähistölle oli pystytetty ilmeisesti siirrettävä suihkulähde, suihkulähteen patsaana toimivat selätysten olevat kiviset Magikarpit. Istuin lähteen reunalle, hetken mielijohteesta päästin Feebasin uiskeltelemaan – tai pikemminkin kiertämään kehää altaaseen. Feebas loiski iloisena vedessä – vaikka se muuten näyttikin aika apaattiselta.
”Maistuu tämä silti paremmalta kuin se marja.” Kitty sanoi. ”Nemo, olet kasvanut!”
”Fee! Fee!” Feebas vastasi ja loiskutti vettä pyrstöllään.
”Miten menee, Nemo?” Minä kysyin ja kokosin hattarat yhden käden varaan, kurottaakseni altaaseen, Feebas pökkäisi sormiani päällään tervehdykseksi.
”Maistuuko hattara, Rafa?” Minä kysyin. Rafa ei halunnut syödä, ja sen pikku Fennekin se tönäisi kättäni – sitä, joka piteli hattaroita, niin että hattarat liimautuivat lopulta paitaani.
”Selvä.” Minä mumisin. ”No mites, Nemo? Maistuisiko hattara? Se on kyllä vähän kiinni paidassani, mutta tuskinpa se makua haittaa.”
”Fee!” Nemon äännähdys kuulosti hiukan naurulta, naurulta, jota en ollut koskaan kuullut tämän pikku Feebasin suusta.
”Minä voin syödä.” Kitty sanoi.
”Et syö tätä sotkua yksin, saat vatsasi kipeäksi.” Minä ilmoitin. ”Kenellekähän maistuisi?”
”Indy syö mitä vaan.” Kitty ehdotti.
”Totta.” Minä sanoin. ”Auttaisitko?”
”Toki.” Kissa vastasi, se loikkasi kevyesti alas hartialtani suoraan lähteen reunalle, se tökkäisi tassullaan, yhtä vyötärölläni kiinni olleista palloista, niin että se putosi maahan, osuttuaan ensin kaiteen reunaan. Valokeilan saattelemana, paikalle, johon pallo oli pudonnut ilmestyi sinun Swinub.
”Maistuisiko hattara, senkin pikku possu?” Minä kysyin lempeästi.
”Swi!” Possu röhkäisi ja hyppäsi syliini, tällä kertaa niin rajusti että kaaduin taaksepäin, ja lähdin suoraa päätä veteen. Indigoa ei haitannut yhtään se, että se sai syödä märkää tai paitaani liimautunutta hattaraa, se ahmi innokkaasti sokerimoskaa.
”Nemo?” Minä kysyin. ”Älä vain sano, että jäit alle.”
”Fee!” Innokas huudahdus ja sitten loiskahdus oikealta puoleltani, sain vettä naamalleni.

”Kuin kala vedessä!” Joku, jolla oli äärimmäisen tuttu ääni, huudahti.
”Merenneito, Harley Leroux!” Toinen äärimmäisen tuttu ääni lisäsi. Nostin päätäni, ja saanko sanoa, minä inhoan ystävänpäiviä mutta vielä enemmän päiviä, joista tulee perhejuhlia. Lähteellä, sen edessä seisoi kaksi tyyppiä, poikaa, nuorta miestä – jos lukija tahtoo heitä siksi kutsua, toinen oli hyvinkin lihaksikas kaveri, jolla oli jokseenkin omahyväinen hymy ja niskan taakse yltävät tummanpunaiset hiukset – kuten minulla, ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään maastokuvioiset housut ja beigen värinen takki, enkä tiedä miksi, mutta hänellä oli otsallaan suuret aurinkolasit.
Toinen kaveri oli hoikempi ja hiukan pidempi, hänellä oli hiilen mustat lyhyet mutta kiiltävät hiukset ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään tumma nahka-rotsi ja tummansiniset farkut. Mikäli jollakulla lukijoista on dementia, nämä kaksi ovat veljiäni, herrat Brett ja Troy Leroux.
”Minun on parempi nähdä unta, te ette ole täällä.” Minä sanoin. ”Se selittäisi miksi Kitty puhuu.”
”Mutta minähän puhun.” Kitty sanoi viattomalla äänellä, se istui rauhallisesti lähteen reunalle ja katsoi kaikkia odottavasti.
”Herran nuudelit, kattihan puhuu.” Brett totesi. ”Harley, mitä sä olet syöttänyt sille?”
”Taikahattaraa.” Troy vastasi. ”Tai ehkä pikemminkin taikasieniä.”
”Pinkkejä ja turkooseja taikasieniä.” Brett lisäsi, sen jälkeen nuo kaksi neropattia repesivät omalle vitsilleen.
”Ei se ollut sieni vaan marja ja se oli sininen!” Kitty sanoi kiihtyneenä. ”Siinä oli violetti sävy, ei se ollut minkään pastellinvärinen!”
”Fennee..” Fennekin murisi sylissäni, sillä huomaamattaan Indigo oli tönäissyt Fennekinin osittain veteen, ja nyt sen turkki oli märkä, se irvisti häijysti tulijoille.
”Mikäs karvapalloa vaivaa?” Brett kysyi, hän tietenkin tarkoitti sen puoliksi vitsiksi, mutta Rafaelloa eivät tuollaiset vitsit paljoa naurattaneet. Se nousi kömpelösti vedestä, mutta kavutessaan lähteen reunalle, Fennekin liukastui ja molskahti uudelleen lähteeseen.
”Tarvitsetko apua?” Kitty kysyi avuliaasti.
”Fennekin!” Kettupokémon ärähti.
”Tuo oli kyllä rumasti sanottu.” Kitty totesi. Fennekin kiipesi uudelleen reunalle, ja yritti kavuta ylös, mutta sen jalka lipesi, ja se oli taas molskahtaa veteen. Minä kuitenkin autoin sitä, laitoin käteni sen liukkaiden jalkojen alle, ettei se tippunut enää veteen.
Fennekin nousi lähteestä muristen ja mulkaisi vielä minua vihaisesti. Se loikkasi maan kamaralle, ja sitten se juoksi – ja lopulta se yritti purra Brettiä jalkaan, mutta Brett nosti sen ylös, ronskisti niskasta ylös, varmaan vilkaistakseen mikäs otus oli miehiään.
”Rauhassa, tiikeri.” Hän sanoi. ”Mistäs sinä tämän, Harley?”
”Repustani.” Minä sanoin. ”Voisin vannoa, että sain tivolista pehmolelun, ja yhtenä aamuna se pehmolelu yritti tappaa minut.”
”Oikeasti?” Troy kysyi.
”No ei kun leikisti.” Minä sanoin ivallisesti. ”Aiotteko te vain seistä siinä? Hyvää ystävänpäivää muuten.”
”Tosiaan.” Troy sanoi, hän lähestyi minua, hänellä oli valkoinen paketti kainalossaan, hän jätti paketin maahan ja kumartui minun puoleeni, hän nosti sinisen Swinubin – joka oli muuten syönyt kaiken hattaran, sylistäni.
”Oletpas sinä painava.” Troy totesi.
”Swinub! Swi!” Swinub huudahti.
”Lihas painaa enemmän kuin läski.” Skitty sanoi.
”Mitä?” Troy kysyi kääntäen katseensa Kittyyn.
”Indigo sanoi niin.” Kitty kertoi.
”Se taitaa kehittyä melko pian.” Troy ilmoitti ja laski possun maahan, sen suunpielissä oli hattaraa.

Troy ojensi minulle kätensä ja nosti minut ylös vedestä.
”Viime vuonna tähän aikaan vedet olivat jäässä.” Hän ilmoitti. ”Katsohan, olet aivan märkä.”
”Kas kun en itse sitä huomannut.” Minä mutisin.
”Vilustut jos et vaihda vaatteita.” Brett totesi, yhä Rafaa niskavilloista roikuttaen.
”Kaskun minä en kanna vaihtovaatteita mukanani.” Minä murahdin.
”Siksi, tämä.” Troy sanoi ja nosti paketin maasta. ”Glacier Townim yhdessä kaupassa oli tällainen, muistuttaa aika paljon sitä, mikä äidillä oli nuorena, kun hän kierteli Kuuraa.”
Otin paketin vastaan ja avasin sen, paketti itsessään ei ollut kovin kummoinen, pelkkä valkoinen pahvilaatikko, mutta sen sisältö – no, eipä sekään erikoinen ollut, siellä oli päällimmäisenä valkoiset saappaat ja niiden alla viikattu mekko ja hansikkaat.
”Jos tämä on jokin äärimmäisen tyttömäinen juttu, minä murhaan teidät.” Minä varoitin.
”Ei se oikeasti niin tee.” Brett sanoi Rafalle, joka murisi hänelle edelleen. ”Harri on ihan mukava.”
”Anna olla.” Minä sanoin ja mulkaisin häntä vihaisesti. Kutsuin Nemon takaisin palloonsa, samaten Indyn, mutta Kitty käveli, se ei tahtonut olla sylissäni, kun olin märkä.
”Hei, Harri.” Brett sanoi. ”Ethän sä ennen tykännyt tulityypeistä, missäs Ozzy on?”
”Se oli Mimosan idea.” Minä huokaisin. ”Ozzy on nyt Charca Townissa, Tao-Taon kanssa.”
”Kuka se on?” Brett kysyi hölmistyneenä.
”Pancham.” Minä vastasin.
”Omistatko sinä tappelu-pokémonin?” Brett kysyi. ”Hieno homma, Harri!”
”Niin, sinusta.” Minä mutisin.

”Anteeksi, voiko siskoni vaihtaa vaatteita takahuoneessa?” Troy kysyi äskeiseltä myyjä-naiselta. ”Hänelle sattui pikkuvahinko.”
”Toki.” Nainen vastasi. Hän väistyi kojustaan sen verran, että pääsin sen takahuoneeseen. Ei se ollut mikään huone, se oli vain takatila, jonka eteen oli vedetty pitkät purppuranväriset verhot.
”Anna mun kaikki kestää.” Minä jupisin. ”Toivottavasti kukaan ei tule tänne.”
”Ei huolta.” Brett vakuutti. ”Pidän huolta, että Romeo pysyy täällä.”
”Fennekin..” Fennekin murisi.
”Ei sen nimi ole Romeo vaan Rafa.” Minä korjasin vaihtaessani vaatteita.
”Mikä?” Brett kysyi.
”Lyhenne Rafaellosta.” Minä sanoin.
”Ei ihme, että se on kiukkuinen.” Brett pohti.
En pitänyt mekoista, nuorempana äiti oli aina laittanut minut pukeutumaan mekkoihin, mutta se johtui kai siitä, että hän oli iloinen saadessaan oman pikku prinsessan neljän rasavillin pojan jälkeen. Mutta millainen prinsessa minusta sitten tulikaan. Mekko ei kuitenkaan ollut pahannäköinen. Se oli mustavalkoinen, siinä oli mustat pitkät hihat, valkoisen paita-osan päällä oli musta korsetti, purppuran värinen vyö ja polviin asti yltävä musta hame, purppuran värisellä alushameella, hyvä niin – eipähän tulisi kylmä, inhosin näissä juuri sitä. Saappaat tuntuivat mukavilta jaloissa, ainakaan ne eivät – toivon mukaan vuotaisi, niin kuin edelliset kenkäni.

”Näytätpä sinä nyt hurmaavalta.” Brett kiusasi.
”Sulje suusi.” Minä murahdin, astuessani näkyville verhon takaa, märät vaatteet kainalossani.
”Se sopii hyvin.” Sanoi Kitty. ”Eikö sovikin, Rafa?”
”Fennekin.” Fennekin murahti.
”Älä viitsi.” Kitty huokaisi. ”Se sanoi että hullu nainen näyttää tarpeeksi hullulta ilmankin.”
”Vai niin.” Minä naurahdin. ”Oliko tuo olevinaan pervo-kommentti?”
”Fenne.” Fennekin sanoi ja käänsi katseensa välinpitämättömästi pois.
”Mennään muiden luo.” Troy kehotti.
”Niin, menkää.” Minä sanoin.
”Sinä tulet myös.” Troy sanoi.
”Enkä.” Minä vastasin. ”Ostan Ozzylle ja muille suklaata ja lähetän ne laboratorioon.” Sen minä myös tein, ostin kaksi laatikkoa ystävänpäiväsuklaata, toisen lähettäisin niin pian kuin suinkin pääsisin kaupunkiin, Charca Towniin Ozzylle ja muille. Toista käyttäisin harjoittelutarkoituksiin, pian olisi syytä aloittaa harjoittelu kisoja varten.
”Kuules sisko, sinähän tulet myös.” Troy sanoi päättäväisesti. Minä huokaisin ja pyörittelin silmiäni, pelastin heti ensitöikseni Rafan Brettin näpeistä, vaikka Fennekin murisikin, lyön vetoa, että sylissäni matkustaminen olisi paljon mukavampaa kuin niskasta roikuttaminen. Kitty seurasi myös. Tim ja Trev istuivat sivummalla, yhdellä penkillä välissään kasa kortteja. Ystävänpäiväkortteja, sen tiesin kysymättäkin. Oikeasti. Aikoivatko ne pakottaa minut kirjoittamaan noita? Ei tule kesää, ei tule.

Istuin tylsistyneenä penkille, Kitty istui viereeni, se oli kastanut tassunsa musteeseen ja maalasi nyt omaa tassutervehdystään vaaleanpunaiselle kimaltavalle kortille. Se halusi muidenkin pokémonien laittavan korttiin oman merkkinsä, joten päästin ne ulos palloistaan. Indigo painoi korttiin possun kärsä merkkinsä, Hazel, Hamlet, Prim ja Rosie tassujensa jäljet, Nemo pystön jäljen, en tiedä miten se onnistui siinä, mutta onnistui kuitenkin, Aries töpötti korttiin kaikki jalan jälkensä – eiväthän ne vieneet paljoa tilaa, Jill nokkaisi kortin melkein puhki jättäessään oman puumerkkinsä.
Suklaata ystävänpäivänä koko poppoolle. Ozzy ei sitten ahmi kaikkea. Minä kirjoitin korttiin.
”Etkö sä meinaa kirjoittaa meille mitään kivaa?” Brett kiusasi. Nappasin kasasta oksennuksen vihreän kortin ja kirjoitin sen kääntöpuolelle: Rakkaat veljet, lakatkaa stalkkaamasta siskoanne, osaan pitää huolen itsestäni, kiitos vain. Hyvää ystävänpäivää. Siinä teille, mokomatkin ylisuojelevat pellet!

”Tämä olikin tässä.” Minä totesin. ”Kitty, meillä on tehtävää.”
”Niin ajattelinkin.” Kitty totesi hyväntuulisesti. ”Pääsenkö harjoittelemaan?”
”Pääsette kaikki.” Minä lupasin. ”Paitsi sinä, Rafa. Sinä vain katselet.”
Fennekin murisi yhä sylissäni, ja Jill oli minusta vaikea – se ei ollut mitään, tähän verrattuna.
Lähdin joukkoni kanssa jonnekin syrjemmälle, missä ei olisi ihmisiä näkemässä, näin muutamia koordinaattoreita siellä täällä, mutten halunnut seuraa, jos jotain harjoittelussa kaipasin, se oli oma rauha. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka olisi näytöskierroksen pokémon, viimeksi käytin Kittyä, ottelukierroksella käytin Ozzya. Olin kuullut, että Waterdrop Fountain Cityn kisoissa saisi näytöskierroksella käyttää yhtä pokémonia ja ottelukierroksella kahta. Tätä täytyi miettiä, voisin käyttää ottelukierroksella Jilliä ja Primiä, ne kun tulivat hyvin toimeen, mutta näytöskierros.. se oli jo toinen juttu. Tätä täytyisi miettiä hyvän aikaa. Ehkä Hazel.. se kun tykkäsin muutenkin olla esillä, Rosiea voisin muuten käyttää, mutta epäilin, että se saattaisi jähmettyä esiintyessään, kun oli niin ujo.
”Hazel, tule tänne.” Minä pyysin. Pieni Pichu käveli muiden joukosta luokseni.
”Näyttäisitkö miten teet Thundershockin?” Minä pyysin. ”Ei minua päin.” Lisäsin äkkiä.
”Kuvittele, että tuolla on yleisö, joka katsoo sinua.” Minä selitin. ”He haluavat nähdä kauniit liikkeesi.”
”Pichu!” Pikkuinen hihkaisi ja kääntyi ympäri, kuin kohdatakseen yleisön. Sitten sen vaaleanpunaiset poskipussit alkoivat räsähdellä ja tuottaa pieniä salamoita. Mitenkäs tätä nyt sitten hyödyntäisi?
”Harley katso!” Kitty huudahti äkkiä, olin jättänyt reppuni pokémonien viereen, reppuni hehkui, tai oikeastaan sen sisältö hehkui.
”Ne kuoriutuvat!” Minä hihkaisin. ”Tule, Hazel!” Kiirehdin äkkiä reppuni luo, avasin sen ja otin kaksi hehkuvaa ja lämmintä, ei suorastaan kuumaa pokémonin munaa syliini.
”Tule katsomaan Rafa.” Kitty kehotti. ”Saat nähdä jotain hienoa!”
Kaikki muut tungettelivat niin lähelle kuin pääsivät, mutta Rafa pisti paremmaksi, se kiersi taakseni ja loikkasi, suoraan pääni päälle, sieltä se näkisi parhaiten. Ei tuo Fennekin ainakaan tyhmä ollut, kyllä siitäkin vielä kelpo pokémon saataisiin – olin siitä aivan varma. Sitten ne kuoriutuivat. Pieni sinimusta otus säikähti väen paljoutta ja alkoi parkua, tulipokémon sen sijaan innostui nähdessään pääni päällä keikkuvan Fennekinin.
Minä huokaisin, nyt olisi näytön paikka, saa nähdä pystyisikö Rafa olemaan hyvä isoveli. Pikkuinen karvapallo lopetti itkunsa lyhyeen, kun tajusi ettei kukaan tekisi sille pahaa. Pieni tulipokémon sen sijaan yritti loikata sylistäni heti siltä istumalta, innokas se ainakin oli, niin kuin Ozzy.
Suloisia pieniä vesseleitä ne kuitenkin olivat molemmat, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Kommentit:

Cinna


Kitty on niin söpö. *_* …Voi herran jumala, voinko oikeasti milloinkaan aloittaa tarinakommenttia tähän Vihellyssaagaasi sanomatta, että joku on söpöä? En näköjään.

Hassu tämä puhe naimisiin menemisestä, mutta tokihan häitä järjestetään pokemonmaailmassakin, jotenkin tämä ei vaan koskaan tule sen ihmeemmin ilmi tarinoista.
Täytyy nyt kyllä sanoa, että tykkäsin tästä tarinasta todella paljon niin kokonaisuutena, kuin yksittäisistä kohdistakin. Huumori kukki hyvällä tavalla, ja hyvin olit kuvaillut tuon koko ystävänpäivätapahtumankin. Pituuttakin oli hyvin tällä kertaa, ja tämä tuntui juuri sopivan mittaiselta kokonaisuudelta. Enemmänkin olisi tietysti ollut ihan mukavaa lukea vaikkapa koordinaattoriharjoituksista, mutta ei mitenkään välttämätöntä ollut mitä tulee tähän tarinaan. Kaiken kaikkiaan en tästä oikeastaan tuon enempää valittamista keksi, nautittava tarina. :3

(Ja sanon nyt vielä uudestaan, että Skitty on ihan ääärimmäisen söpö. Varsinkin nyt kun tuo puhua pälättää ymmärrettävästi.)

Kitty, Rafa 20 exp, Nemo, Indigo 15 exp, Annetaan nyt vielä Hazelille 5 exp. Sinulle §35 ja Itemfinder löytää Moon Stonen.

Vihellyksen vanhat tarinat 24 > Fennekinin silmin

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Miksi tuo hullu nainen vetistelee?” Ajattelin ääneen. Seurasin tapahtumia ovelta käsin, koska en tahtonut seurata hänen hölmön näköistä veljeään. Enkä sen puoleen totella, en totellut yhtään ketään, mutta kai se on jo tullut selväksi? Enkä halunnut olla Rafaello, se kuulosti tyhmältä nimeltä, ja niin kuulosti lempinimikin. Ja pah sanon minä! Tuo nainenkin oli täysi kahjo!
”Hei! Mitä sinä siinä teet? Mikset mennyt sillalle Tim-sedän kanssa?” Pieni keltainen hiiri oli pompannut alas hullun naisen sylistä ja viilettänyt ovelle huomattuaan minut.
”Ei kuulu sinulle.” Minä murisin.
Pichu räpäytti silmiään. ”Miksi sinä tuijotat äitiä?”
”Äitiä?” Minä toistin. ”Kai sinä tiedät, että tuo on ihminen, eikä pokémon?” Minä kysyin, mieleni teki nauraa ja varsin pilkallisesti vieläpä. Eikö tuo ipana tiennyt mistään mitään? Ihminen äitinä.. naurettavaa!
”Totta kai tiedän!” Pichu huudahti. ”Mutta hän on silti äitini, koska pitää minusta huolen ja rakastaa minua!”
”Mistä sinä sen voit muka tietää?” Minä kysyin halveksivasti.
”Koska äiti antoi minulle oman nimen ja halasi minua.” Pichu vastasi.
”Hän tekee niin kaikille.” Minä kommentoin. ”Ja minut se hullu nainen paiskasi lattialle.”
”Sinä purit häntä ensin – kahdesti.” Pichu lisäsi. ”Mutta kyllä äiti sinusta silti pitää, hän antoi sinullekin oman nimen.”
”Ja typerän nimen vielä!” Minä puuskahdin. ”Rafaello, mitä sekin tarkoittaa?”
”Minusta Rafa on hyvä nimi.” Pichu hymyili.
”Sehän vasta naurettavan kuuloinen onkin!” Minä murisin. ”Mistä itse joudut kärsimään?”
”En joudu kärsimään mistään.” Pichu sanoi iloisesti. ”Nimeni on Hazel ja nyt me olemme ystäviä!”
”Mistä ihmeestä, sait sellaista päähäsi?” Minä murahdin.
”Koska nyt me tiedämme toistemme nimet ja olemme samassa ryhmässä!” Pichu hihkaisi.
”Miten niin samassa ryhmässä?” Minä kysyin.
”Olemme molemmat äidin pokémoneja.” Pichu selvensi.
”Se ei tarkoita, että pitäisin siitä.” Minä murisin.
”Opit kyllä pitämään!” Pichu hihkui.
”Miksi tuo hullu nainen vetistelee?” Minä kysyin sarkastisella äänellä.
”Hänellä on ikävä Ozzy-veljeä.” Pichu selitti. ”Ozzy oli hänen ensimmäinen pokémoninsa.”
”Ai se kitisevä Oshawott.” Minä arvasin.
”Ozzy on mukava.” Pichu sanoi. ”Häntä on kiva halia.”
”Sanos, tärskäytätkö kaikkia halittaviasi sähkö-iskulla?” Minä murahdin ivallisesti.
”Se on kivaa.” Pichu hymyili.

Hullu nainen otti tulen oranssin munan uudelleen repustaan ja kietoi kätensä sen ympärille, mutisten jotain.
Sitten hän heitti reppunsa selkäänsä ja nousi sängyltä. Hän pyyhki silmiään kämmenselällään ja nosti kasvonsa. No, olivathan ne ehkä sokean mielestä kauniit, mutta minä en ollutkaan sokea, minun silmäni toimivat varsin hyvin.
Hän huokaisi ja käveli lopulta ovea kohti.
”Mitä, vieläkö sinä olet täällä, Hazel?” Tyttö kummasteli.
”Olen!” Pichu hihkaisi, mutta ihminen tuskin ymmärsi häntä.
”Oletko saanut uuden ystävän?” Tyttö lepersi Pichulle, Pichu vastasi innokkaalla nyökkäyksellä. Luuliko se oikeasti että olimme kavereita? Typerä tyttö.
”Tulkaahan sitten.” Tyttö sanoi. Hän yritti kuulostaa iloiselta, mutta ei oikeasti naaman puolesta ollut sitä. ”Hazel katso Rafan perään, ettei se eksy.”
”En minä eksy, typerä nainen.” Minä murahdin.
”Äiti ei ole typerä!” Pichu kivahti.
”No onpas.” Minä vastasin.
”No eipäs!” Pichu kinasi.
”No onpas!” Minä jatkoin, vain siksi koska se tuntui mukavalta.
”Eipäs ole!” Pichu kiljaisi.
”Sinäkin sitten lähdet, Harley?” Pinkkihiuksinen hoitaja, lakista ja valkoisesta vaatetuksesta päätellen, kysyi tiskin takaa.
”Joo, pakko jatkaa vähitellen matkaa.” Tyttö vastasi alakuloisesti.
”Onnea matkallesi.” Hoitaja toivotti.
”Kiitos vain.” Tyttö sanoi. ”Mentiin, Hazel ja Rafa.” Oikeasti, älä kutsu minua Rafaksi. Pichu katsoi minua tiukasti, ikään kuin se olisi osannut lukea ajatukseni, sillä ajattelin livahtavani tieheni. Siinä oli kyllä hölmö kouluttaja, kun ei pitänyt pokémonejaan palloissaan. Olin kuullut että niin oli tapana, jotteivät pokémonit karkaisi. Harmi vain, että tuon Pichun äskeinenkin sähköisku tuntui yhä kylkiluissa. No seurataan sitten, mutta helpolla en tuota päästäisi, se oli varmaa. Tämä kaupunki oli synkkä ja tunkkainen, toivottavasti emme jäisi tänne. Onnekseni, me suuntasimme pois kaupungin keskustasta. Jollekin tyhjälle sillalle, jossa näin vain kaksi ihmistä, sekä lauman tuon hullun punapään pokémoneja. Meistä ei tulisi ystäviä, ei ikinä.
”Harri!” Punahiuksinen poika huusi. ”Tule kalastamaan!”
”Anteeksi, ei nyt huvita.” Tyttö mutisi. Hän käveli punatukkaisen pojan ja mustatukkaisen pojan väliin ja nojautui sillan kaiteelle. Hyppäsin itsekin kaiteelle, nähdäkseni, mitä siellä alapuolella oli. Saastaista mustunutta vettä. Ihmisten tekosia, etten sanoisi.
”Varo ettet putoa!” Skitty naukui selkäni takaa.
”Minä en ole mikään kömpelys!” Minä tuhahdin. Kuitenkin olin horjahtaa veteen, ihan vahingossa.
”Rafa, tule alas.” Pichu pyysi.
”Minun nimeni ei ole Rafa.” Minä murisin.
”No, mikä se sitten on?” Skitty kysyi, hyväntahtoisesti hymyillen. Miten hölmöltä se näyttikään.
”Fennekin.” Minä sanoin. ”Pelkkä Fennekin.”
”Tuota, se olisi lajisi nimi.” Vaaleanpunainen jänis piipitti. ”Mutta ei nimesi.”
”Mitä se sinulle kuuluu, vaahtokarkki?” Minä murisin. Vaahtokarkki värähti ja sen korvat nuupahtivat, se tuijotti jalkoihinsa.
”Älä välitä, Rosie.” Myrkynvihreä mitätön Spinarak piipitti ja taputti yhdellä jalallaan pinkin Bunearyn jalkaa. ”Mennään me piristämään Harleyta. Tuo Fennekin on vain henkäys pahaa ilmaa.”
”Mitä sanoitkaan, mitättömyys?” Minä kysyin. Mutta pieni mitätön Spinarak ei ennättänyt vastata, kun sininen, kyllä – sininen Swinub puuttui puheeseen.
”Anna Rosien ja Ariesin olla.” Se vinkaisi, se oli ärsyyntynyt. Hyvä. ”Älä hauku tovereitani, jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole sitten hiljaa!”
”Entä jos en ole?” Minä uhkasin.
”Unohdetaan hänet.” Skitty sanoi. ”Ehkä hänellä on huono päivä..”
”Mitä nyt pinkkimys, etkö uskalla sanoa mitään loukkaavaa?” Minä uhittelin. Sitten jokin vilahti kohti poskeani, sitten tunsin kivin oikeassa poskessani. Veri norui pitkin poskeani, katsoin hetken hämmentyneenä eteeni. Mikä kumma minuun oli osunut.
”Älä solvaa Kittyä, kuulitko?” Meowth sähisi.
”Kappas, joku sentään uskaltaa tehdä jotain.” Minä sanoin. ”Mutta tuskin sinustakaan on muuhun, katin rääpäle.”
”Älä maalaile piruja seinille ipana.” Meowth sanoi. ”Kyllä minä aina sinut selätän.”
”No yritä sitten!” Minä sanoin uhkaavasti.

”Jill, pitäisikö meidän tehdä jotain?” Kysyi tavallisen värinen Buneary, joka istui sivummalla, nojaten isohkon Skarmoryn siipeen.
”En jaksa.” Sanoi Skarmory väsyneesti ja painoi ruman päänsä siipensä päälle. ”Kyllä se kohta rauhoittuu, kun tajuaa kuka on pomo.”
”Oletko sinä?” Buneary kysyi.
”Minä mitä?” Skarmory kysyi haukotellen.
”Oletko sinä rauhoittunut?” Buneary kysyi. ”Pidätkö sinä Harleystä?”
”Enemmän kuin tuosta uudesta hyypiöstä.” Skarmory vastasi uneliaasti. Meowth sähisi minulle, kumma kyllä hullu nainen ei ollut edes huomannut sitä, ehkä hän antoi pokémoniensa riehua vapaasti.
”Hamlet, anna olla.” Skitty pyysi. ”Ei välitetä tuosta, minä en ainakaan välitä.”
”Ja jos minä yhtään kouluttajaa tunnen, se saa tuon pian ruotuun.” Lisäsi sininen Swinub.
”Tuskinpa vaan.” Minä mutisin.
”Siitä tuleekin mielenkiintoista, vai mitä sanot, Jill?” Tavallinen Buneary totesi.
”Tulee.” Skarmory vastasi lyhyesti. Sen jälkeen kaikki pokémonit hajaantuivat, Meowth pysyi Skittyn kanssa – lyönpä vetoa että se oli retkussa Skittyyn, sininen Swinub katsahti Pichuun, joka ainoana jäi siihen missä oli kokoajan seissyt.
”Tuletkos, Hazel?” Se kysyi.
”Minä jään Rafan seuraksi.” Pichu sanoi.
”Minun nimeni ei ole Rafa.” Minä murahdin.
”Mutta siksi sinut ristittiin, ja siksi minä sinua kutsun, tykkäsit tai et.” Pichu sanoi. ”Tule alas.”
”Miksi tulisin?” Minä kysyin.
”Haluan leikkiä jotain.” Pichu sanoi. Minä katsahdin niitä hölmöjä, jotka olivat paenneet sen hullun naisen helmoihin. Hullu nainen säpsähti, kun pieni säälittävä Spinarak kipitti pitkin hänen hartiaansa.
”Aries, pelästytit minut.” Tyttö naurahti. ”Mikä hätänä? Kiusaako Jill sinua?”
”Ei minua kiusata.” Spinarak vikisi. ”Mutta sinun täytyy piristyä!”
”Et saa olla surullinen, kyllä Ozzy pärjää!” Sanoi vaahtokarkki, se kiersi käpälänsä tytön toisen jalan ympäri, samalla kun sininen Swinub istui mukavasti tytön toisen jalan päällä.
”Älkää nyt kaikki kimppuun käykö.” Tyttö huudahti koomisesti. ”Arvostan kyllä kaunista elettänne.” Sitten hän taputti kevyesti Spinarakin kuorta, sitten hän rapsutti toisella kädellään ensin Swinubin selkää ja sitten vaahtokarkin päätä.
”Kiitos kun huolehditte minusta.” Hän sanoi hiljaa, mutta koska korvani olivat varsin suuret, kuulin sen oikein hyvin. ”Yritän piristyä.”
Oudon näköinen vihreäkypäräinen pokémon hipsi lähemmäs hullua naista ja hänen pokémonejaan.
”Heippa, kukas sinä olet?” Sininen Swinub kysyi.
”Fili.” Pokémon vastasi. ”Kuulun tuolle toiselle punapäiselle haisulille.”
”Miksi sinä sanot häntä haisuliksi?” Kysyi vaahtokarkki.
”Hän ei ole varmaan peseytynyt viikkoon.” Selitti Fili-niminen kypäräpää. ”Hänen reppunsakin haiskahtaa siltä.”
”Mitä sinä repussa teit?” Spinarak tahtoi tietää.
”Heräsin siellä.” Kypäräpää selitti iloisesti. Sitten hän katsoi hullua naista. ”Hei! Sinä olet kiva!”
Voi luoja, voiko typerämpää sanoa? No ehkäpä se oli hullun naisen etu, ettei hän ymmärtänyt meidän kieltämme.
Hullu nainen kyykistyi kohti kypäräpäätä. ”No hei siellä.” Hän sanoi lempeästi. ”Pääsitkö karkuun Timiltä?”
”Pääsin! Hänellä ei nappaa.” Kypäräpää selitti innoissaan käsiään heiluttaen.
”Kylläpä sinä muistutatkin Ozzya.”  Hullu nainen huokaisi. ”Teillä on samanlaiset silmät.”
”Kuka on Ozzy?” Kypäräpää kysyi kummastellen.
”Harleyn ensimmäinen pokémon.” Swinub selitti. ”Oshawott.”
”Missä hän on nyt?” Kypäräpää kysyi.
”Kotona labrassa kai.” Swinub jatkoi. ”Kouluttajalla on häntä ikävä.”
”Katsokaas tätä.” Hullu nainen sanoi. ”Pian tämä pikkuinen kuoriutuu.” Sitten hän näytti luokseen kerääntyneille pokémoneille tulen oranssia pokémonin munaa.
”Onko hänellä ollut tuo kauankin?” Minä kysyin Pichulta.
”On.” Pichu vastasi. ”En malta odottaa, että näen mikä sieltä kuoriutuu!”
”Et taida tietää, mistä puhut.” Minä huokaisin ja loikkasin alas kaiteelta. ”Vauvat jotka kuoriutuvat munista ovat kauhean rumia ja karvattomia.”
”Ei kai se mitään haittaa.” Pichu sanoi. ”Sitä paitsi, olet sinä itsekin ollut joskus vauva.” Miten ärsyttävä tyttö, tuo Pichu olikaan, sehän on todettukin. Miten ihmeessä, minä jaksaisin tällaisessa porukassa? Voisin aina lähteä tieheni, mutta jotenkin minusta tuntui että tuo Pichu tulisi seuraamaan minua kuin hai laivaa.
Hullu nainen tarttui onkeen, ensin pakattuaan pois arvokkaan munansa ja alkoi odottaa saalista.
”En ymmärrä miten tällaisesta paikasta voisi saada yhtään mitään.” Hän huokaisi.
”Älä ajattele negatiivisesti, Harri.” Toinen punapää rallatteli.
”Täältähän voi saada vaikka mitä.” Sanoi tummahiuksinen rumilus. ”Vaikka vanhat kengät tai saastuneen kimpun levää tai.. no saa nähdä.”
Sitä olin sanomassa, saa nähdä mitä tästä tulee, vai tuleeko yhtään mitään.

Kommentit:

Cinna


[Tarina #24]

Baww Hazel, niin suloinen ja… Halittava. 😀 Söpöä. Näin, pakollinen söpöys-maininta hoidettu pois alta. Yksi Pichu tänne, kiitos.
Jaa että nyt Harri on kantautunut nimenä ihan tarinaan asti? :’) Noh mikäs tuossa toisaalta, hullu nainen Harley ”Harri” Leroux. Pokemonien näkökulmasta kirjoitetut tarinat ovat mukavaa luettavaa, koska tuovat hyvin esille pokemonien personat, se oli kyllä huomattavissa tässäkin. Varsinkin Rafan pippurinen luonne tuli hyvin esille ja toi hyvin pohjustusta kyseiselle pokemonille. Vähän harmittavan tyngäksi tämä kyllä toisaalta jäi, kamalsti ei ehtinyt tapahtua. Mutta ehkä Golden Forestista pidemmin, kenties?

Saat §15, Rafalle 15 exp, Hazelille ja Ariesille 10 exp, tehdäänpä vaikka näin. Itemfinder löytää Stardustin.

Vihellyksen vanhat tarinat 23 > Haikeat hyvästit

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2014.

Kaikki alkoi siitä, kun olin mukavasti käpertynyt nukkumaan sänkyyn, siinä huoneessa missä yövyimme. Tim oli valittanut, että hän haluaa päästä mahdollisimman pian pois tästä mahdottoman masentavasta kaupungista. Ei ollut minun vikani, että Celebi oli päättänyt tempaista minut, Jillin ja Rosien ajassa taaksepäin, olin väsynyt minkä minä sille mahdoin? Tämä on typerää, mutta nukuin se outo karnevaali pehmolelu kainalossani. Kun tunsin ensimmäisen liikehdinnän jossain kainaloni seutuvilla, olin varma että se oli Indy, jolla oli nälkä. Niinpä en viitsinyt edes raottaa silmiäni, mokoma saisi odottaa. Ja aikanaan liikehdintä loppuikin, ajattelin sen kyllästyneen ja painuneen muualle. Sitten joku painoi pahan hajuiset tassunsa naamalleni.
”Fennee!”
”Midä heggettiä!” Minun piti sanoa, ”Mitä helvettiä.” Mutta se kuulosti tuolta. Avasin silmäni ja näin että jokin keltaisen oranssi pörröinen nelijalkainen seisoi naamani päällä. Se katsoi minua, ilkeä hehku silmissään, ja jo silloin tiesin, ettei se pitänyt minusta, ja seisoisi siinä tasan niin kauan, kunnes minussa ei enää henki kulkisi.
”Gei! Bois daamabi bääldä!” Minä huusin. Mutta se ei siirtynyt, tuijotti vain.
”Swiiinuuub!” Indy kiljaisi, sitten se loikkasi jostakin päin tunkeilijaa ja kaatoi sen.
”Kiitos, Indy.” Minä huokaisin helpottuneena ja pörrötin Swinubin sinistä turkkia. Sitten katseeni osui tunkeilijaan. ”Hei sinä! Mitä oikein yritit? Murhata minut?”
”Fennekin!” Tunkeileva karvakasa nauroi.
”No nyt selvisi sekin asia.” Minä murahdin. ”Mikä otus sinä olet? Koskaan en ole nähnyt tuollaista.”
”Miau?”
”Hamlet, mitä teet sänkyni alla?” Minä kysyin Meowrhilta. ”Onko Kittykin siellä?”
Tähän Meowth vastasi tuttuun tapaansa sähinällä. Se inhosi minua, mutta toivottavasti ei tappaakseen, toisin kuin tämä yksilö.
”Nyaa?” Kitty naukui, se oli jostain ilmestynyt jalkojeni juureen ja tuijotti tulokasta uteliaana.
”Bun! Bun!” Ruskea Buneary juoksi paikalle, se roikotti jotakin punaista ja soivaa raajassaan. Prim loikki hysteerisesti minua kohti, se käytti uutta murhaaja pokémonia hyppy alustana ponkaistessaan syliini.
”Mikäs sinua risoo, Prim?” Minä ihmettelin. Buneary huitoi raajoillaan, sen kädessä oli Tivolista voittamani XTranceiver, joka soitti korvia vihlovaa sävelmää. ”Ai jaaha.”
Otin videopuhelimen Bunearylta ja painoin vastausnappulaa.
”Haloo?” Kyllä, mikä loistava tapa vastata.
”No vihdoinkin!” Professori Mimosa huikkasi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko aamun neitiseni, mitä olet puuhaillut?”
”Öh, nukkunut.” Minä vastasin. ”Sitten joku hullu pokémon hiipi huoneeseeni, kun nukuin ja yritti murhata minut.”
”Mikä pokémon?” Professori kysyi. ”Tuskin se minkä lähetit tänä aamuna.”
”Ei, Tao-Tao ei vain tykkää ihmisistä, mutta tämä yksilö inhoaa niitä.” Minä selitin. Katsoin pokémonia tarkemmin.
”Nyt tiedän että näköni menee, olisin voinut vannoa että se oli outo pehmolelu, jonka sain tivolista.” Minä mutisin.
”Voitko näyttää sitä?” Professori Mimosa kysyi.
”Juu, toki.” Minä mumisin. ”Tule tänne senkin pikku hirviö!”
Tarrasin karvakasaa niskasta ja nostin sen kuvaruudun eteen. Sitten karvakasa puri minua käteen.
”Auts!”
”Kas, oletkin pyydystänyt Fennekinin.” Professori Mimosa naurahti. ”Ja ilkeähkön sellaisen.”
”Sinä sen sanoit.” Minä huokaisin, ja annoin ketun pudota maahan. ”Hetkinen, Fenne.. minkä?”
”Se on uusi tuli-tyypin startteri.” Mimosa selitti innoissaan. ”Niitä on kolme, tästä kehittyy puoliksi meedio-tyypin pokémon.”
”Tuli-tyyppiä?” Minä toistin. ”Mutta tuo oli vielä eilen pehmolelu!”
”Tai sitten se vain näytti siltä.” Professori Mimosa heitti. ”Tivolistako sinä sen sait?”
”Joo.” Minä sanoin. ”Eräs hämärä heppu antoi sen.”
”Tämäpä sattui.” Mimosa totesi. ”Veljesi Timothy sai käsiinsä Chespinin – se on ruohotyyppiä.”
”Et sinä haluaisi ottaa tätä riesaksesi?” Minä kysyin. ”Minun tiimini on jo täynnä..”
”Harley Leroux, en olisi uskonut kuulevani tätä sinun suustasi nuori neiti.” Professori saarnasi. ”Tiedän että säikyt vieläkin tuli-tyyp..”
”En minä säiky.” Minä korjasin. ”En vain oikein pidä niistä.”
”No tässä on tilaisuus päästä siitä pelosta.” Professori Mimosa sanoi. ”Voisit lähettää Ozzyn ja sen uuden Eeveen tänne.”
”Miten sinä tiedät Aprilistä?” Minä kysyin.
”Timothy kertoi minulle.” Mimosa hymähti. ”No, lähettäisitkö sen?”
”Se on arka, kohtelethan sitä hyvin?” Minä varmistin. ”Ja käske Lilyn leikkiä sen kanssa.”
”Välitän viestin hetimiten.” Mimosa naurahti. ”Tahdotko jonkin pokémonin täältä Aprilin tilalle.”
”Nemon.” Minä vastasin heti. ”Minulla on vähän ikävä sitä.”
”Se sopii mainiosti.” Mimosa vastasi. ”Jään odottamaan lähetystäsi.” Sitten hän sulki yhteyden ja minä huokaisin, tästä ei tulisi helppoa.

Fennekin raapi huoneen ovea.
”Hetkonen, alokas.” Minä sanoin ja nostin ketun sen niskavilloista ylös. ”Me joudumme nyt kestämään toisiamme, joten tehdään tämä kunnolla. Harley – ja sinä saat olla vaikka Rafaello, Rafa. Joo, se on hyvä.”
”Fennee!” Kettu sähähti, se ei tykännyt joko nimestään tai minusta – veikkaan että molemmista.
”Turha yrittää, Rafa.” Minä murahdin takaisin. ”Valitettavasti yritit äsken murhata ihan väärän tytön, joten joudut nyt kestämään seuraukset.”
”Fennekin!” Kettu murisi ja puri minua uudestaan, niin lujaa että minun oli pakko päästää se irti.
Huonoa tuuria sinänsä, sillä juuri silloin ovi aukesi ja vajaa veljeni Tim astui sisään.
”Moi, Harri!” Hän huikkasi. ”Katso mitä repustani löytyi!” Hänellä oli sylissään, jokseenkin Ozzya muistuttava ruskeaturkkinen pokémon, jolla oli päässään jokin vihreä ja kypärän tapainen.
”Saakeli, Indy äkkiä, Mud Slap.” Minä komensin, kun huomasin Rafan yrittävän pakoa.
”Swi!” Swinub huudahti, se pomppasi alas sängyltä, se viiletti lähes olemattomilla jaloillaan kettupokémonin perään ja paukautti sitä päin mutaa, niin että se liukastui ja kaatui. Minä harpoin kiireesti Fennekin luo ja tartuin sitä niskasta.
”Turha luulo, senkin malli vanki.”
”Niin Fili, tuossa on minun ihastuttava pikkusiskoni.” Tim selitti pokémonilleen. ”Ei hän tosin ole niin pelottava, jahka häneen tottuu.”
”Joo, eikä tuo minun veljenikään tyhmyys enää parin kuukauden haittaa.” Minä heitin takaisin. ”Ai!”
Nyt riitti. Paiskasin Fennekinin lattialle ja tuijotin sitä raivoisasti.
”Nyt riittää senkin mutanttikilpikonnahybridi!” En tiedä miksi kutsuin sitä tuoksi, mutta silloin se tuntui sopivalta. Fennekin katsoi minua oranssinpunaiset silmät suurina, se makasi lattialla, eikä edes yrittänyt karkuun. Se varmaan ajatteli että tuolla hullulla naisella ei ole kaikki kotona.
Lopulta se nousi ylös ja kävi istumaan, siinä me sitten tuijotimme toisiamme, punnitsimme katseillamme toinen toisiamme. Tästä ei tulisi helppoa, sen minä tiesin ja tunsin että Rafaellokin tiesi sen.
”Sinulla ei ole oikein vaihtoehtoja, Rafa.” Minä lausuin. ”Me voimme tuijottaa toisiamme tässä vaikka maailman loppuun asti, minulla on kyllä aikaa – tai me voimme mennä huoneeseen ja saat tutustua tiimiläisiisi.”
Fennekin punnitsi tätä hetken. Lopulta se päätti taipua ja palasi huoneeseen.
Sillä välin kaikki pokémonini olivat kokoontuneet huoneeseeni, juoru uudesta tiimiläisestä oli näemmä kiirinyt, siksi ne kaikki olivat kokoontuneet yhteen riviin keskelle lattiaa.
”Kaikki – ignooratkaa Tim.” Minä letkautin.
”Hei!” Tim huudahti.
”Tässä on, Rafa.” Minä esittelin. ”Sen oikea nimi on Rafaello, mutta kutsukaa sitä Rafaksi.”
Rafa murisi uhkaavasti kaikille, Ozzy katsoi sitä otsa rypyssä, yritti kai pelotella. Rosie oli mennyt Ozzyn ja Aprilin taakse piiloon ja vilkuili sieltä hermostuneena. April ei katsonut Rafaa, vaan jalkojensa rajaa, ehkä Lilyn seura tekisi sille hyvää. Kitty Hamlet vanavedessään katsoi pokémonia uteliaana, Hamlet näytti aika suojelevalta – Kitty oli kyllä bongannut itselleen hyvän pojan klopin. Oli hassua nähdä Prim ja Rosie vierekkäin, ne näyttivät aivan kaksosilta, Jill pöyhkeili tapansa mukaan ja Aries oli kaukana siitä, se kyyristeli Hazelin vieressä, Pichu näytti innokkaalta tutustumaan uuteen pokémoniin, eikä minua yllätyttänyt yhtään kun se loikki ensimmäisenä tervehtimään uutta pokémonia. Ja se teki saman kuten minullekin, se halasi vastahakoista Fennekiniä ja täräytti sille sähköisen tervehdyksen, niin että Rafalta lähti hetkeksi taju.
”Tämä sähikäinen on Hazel.” Minä naurahdin. ”Tuo pieni ja pelokas on Aries, sininen on Indigo, mutta sano vain Indy, kissat ovat Hamlet ja Kitty, Eeveen nimi on April ja Bunearyt ovat Primrose ja Rosie, tuo mahtailija on Jill ja irvistelevä on Ozzy.”

Kun esittelyt oli hoidettu, huokaisin syvään. En millään raaskinut luopua Ozzystä. Vaikka kyse olikin vain väliaikaisesta erosta, me olimme olleet yhdessä niin kauan. Miten sille voisi tämän sanoa? Anteeksi Ozzy, mutta ryhmä on täynnä, painu Mimosan kiusaksi? Sittenhän minä olisin aivan kuin se hemmetin Avalonin heppu. Ozzy pahoittaisi mielensä, se oli varmaa. Mutta olin luvannut professorille, ja Harley Leroux oli sanansa mittainen nainen – ei kaksimielisessä mielessä tietenkään, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
”Ozzy, April.” Minä sanoin. ”Tulkaa hetkeksi tähän.” Ozzy käveli rauhallisesti luokseni ja loikkasi heti syliini.
”Miten olisi jos lähettäisin teidät kaksi professori Mimosan luo?” Minä kysyin. April säpsähti ja Ozzy sai suoraan sanottuna viisi vuotiaskohtauksen. Se alkoi huutaa kovaan ääneen ja pudistella päätään.
”Ozzy.” Minä huokaisin. ”Vain vähäksi aikaa, professori tahtoo vain nähdä kuinka paljon olet voimistunut.”
”Osha!” Ozzy veti kädentynkänsä puuskaan ja suunsa mutruun. No nyt se sitten mököttää.
”Ozzy vain vähäksi aikaa, miksi sinä minua oikein luulet?” Rutistin Oshawottia rintaani vasten. ”Sano, olenko minä joku Fritz Avalon, joka luovuttaa heti kun tilanne ei mene niin kuin haluaisi?” Minä kysyin. Ozzy pudisti päätään.
”Minulla ei ole aikomustakaan hylätä teitä, kai te sen tajuatte?” Minä kysyin. Molemmat nyökkäsivät. ”Mutta vaikkei Rafa sitä myönnäkään, se tarvitsee nyt kouluttajaa, ja se on vaikeampi kuin Jill. Te taas pärjäätte hyvin, tahdon että käyttäydytte hyvin kun olette professorin luona.”
Pokémonit nyökkäsivät, Ozzy näytti vakavalta.
”Äläs nyt Ozzy.” Minä sanoin, ja sujautin etusormeni Oshawottin leuan alle ja nostin sitä, niin että katseemme kohtasivat. ”Mikäli et sitä tajunnut senkin mäntti, sinä kaikkine jekkuinesi olet ollut paras kaverini koko sen ajan kun olemme tunteneet. En minä tahdo sanoa hyvästejä, mutta nyt on pakko.” Silmiäni kirveli, kun ajattelinkin niitä hetkiä, joita olimme viettäneet yhdessä. Se kun tapasimme viime syksynä ja Ozzy pilasi piha työni, kun lähdimme yhdessä, kun kohtasimme ja nappasimme Kittyn, ensimmäinen ruusukkeeni ja arvomerkkini, jotka olin voittanut Ozzyn ansiosta.
”Mene nyt, pidä hyvää huolta Aprilistä ja muista.” Minä sanoin ja halasin pientä Oshawottia vielä viimeisen kerran, kunnes kutsuin sen ensimmäistä kertaa ikinä takaisin poképalloonsa. Niin en ollut ikinä pitänyt Ozzya siellä, se oli aina kulkenut rinnallani, alusta asti.
Lopuksi nostin Aprilin, pienen Aprilin syliini.
”Älä pelkää, Lily-niminen Furret pitää sinusta huolta ja professori Mimosa on oikein kiltti.” Minä sepitin, yrittäessäni pitää kyyneleeni kurissa. ”Ja katsothan Ozzyn perään?”
”Vee!” Eevee nyökkäsi innoissaan.
”No, hei sitten.” Minä sanoin ja kutsuin Eeveen takaisin palloonsa.

”Tässä on tasku pc:si.” Tim sanoi, olin unohtanut, että hän oli paikalla. ”Trev osti sen salivoittosi kunniaksi.”
”Kiitos.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Haluatko olla hetken yksin?” Tim kysyi. Kappas, jopa häneltä löytyi aivot, kun tilanne oli oikea.
”Joo.” Minä vastasin.
”Okei.” Poika sanoi. ”Me mennään Granite Bridgelle, Trev haluaa kokeilla kalaonneaan.”
”Onkohan se viisasta?” Minä mumisin.
”Ken tietää?” Tim huokaisi. ”Vienkö pokémonisi sinne?”
”Vie.” Minä mutisin.
”Tulet sitten kun olosi on parempi.” Tim kehotti. Hän lähti mikä oli hyvä, sillä tällaisena en halunnut kenenkään itseäni näkevän.
Avasin tasku pc:n ja naputtelin paria näppäintä, Ozzyn ja Aprilin poképallot katosivat kuin taika-iskusta ja niiden tilalla oli yksi tavallinen poképallo. Se kuului Feebasilleni, Nemolle. Kurottauduin ottamaan reppuni, kaivoin sieltä esiin kuoriutumattomat munukat, ne tuntuivat lämpimiltä.
”Tekin pienet kuoriudutte pian – ainakin toivon niin.” Minä huokaisin ja laitoin ne sitten takaisin laukkuuni.
”Pichu?” En jäänytkään aivan yksin, pieni tummankeltainen Pichu katsoi minua kimaltavilla mustan ruskeilla silmillään.
”Voi, Hazel.” Minä huokaisin lopulta. Pichu hyppäsi syliini ja painoi lämpöisen poskensa omaani vasten. En saanut palkoikseni sähkötälliä, kuten yleensä vaan pienen tavallisen halin. Silloin päästin sen ulos, kaiken pahan ja haikean mitä mieltäni kalvoi. Tietämättä että eräs tietty murhaaja kettu katseli tapahtumia etäältä ja pohti näkemäänsä.

Kommentit:

Cinna


Rafael(lo). :3 Raphael tuli heti mieleen ekana, Turtlesit sanoo moi… Hörähtelin vähän tuolla Timin Chespinille, joka oli vaan maagisesti ilmestynyt reppuun (toisaalta taisi tämä Fennekinkin aika maagisesti ilmestyä). Voi ei, ei enää Ozzya? Onneksi tämä ero ei (luultavasti/toivottavasti) tule kestämään kauhean pitkään. Paitsi jäähän tähän tiimiin vielä muitakin söpöläisiä ja tämä antaa mahdollisuuden kertoa näistä muista jäsenistäsi, mitkä ovat jääneet kovin olemattomalle huomiolle (olin suoraan sanottuna unohtanut kokonaan, että edes omistat Feebasin). Ehkä vähän pidemmin ja kuvailevammin olisit kuitenkin voinut kertoa Fennekinistä, tarina jäi jotenkin aika tyngäksi jossa ei päässyt kauheasti tapahtumaan.

Rafaello saa 10 exp, vaikka vasta tässä tarinassa virallisesti tiimijäseneksi muodostuukin ja sen lisäksi saman verran myös Indigolle. En ihan kaikille esiintyneille sentään kehdannut expaa antamaan, kun tosiaan ne olivat mukana hyvin lyhykäisesti. Sinulle §15 ja Itemfinderista Dawn Stone.

Vihellyksen vanhat tarinat 18 > Paluu menneeseen

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elokuussa 2013.

Minä vihaan pieniä lapsia. En tule toimeen niiden kanssa, jos minua pyydettäisiin lapsen vahdiksi, siitä ei tulisi yhtään mitään, sillä muksu oppisi minulta vain huonoja tapoja. Äitien, isien ja isoveljien pitäisi tietää paremmin. Okei, saatattekin miettiä, mitä hemmettiä se nyt selittää? No kaikki alkoi siitä kun jahtasin Hamlettia – se Meowth, jonka nappasin hetki sitten. Se oli taas kynsäissyt minua poskelle, kun olin yrittänyt tutustua siihen, mutta Meowth oli päättänyt, ettei se tykännyt minusta – se tykkäsi vain Kittystä.
”Saakeli, pysähdy!” Minä karjuin Meowthille naama punaisena – melkein yhtä punaisena kuin hiuksenikin olivat.
Näky taisi sinänsä olla aika koomisen näköinen, sillä ensinäkin kouluttaja (minä) karjui uudelle – ei niinkään söpölle pokémonille. Sitten tuli April, joka oli myös tulokas, se jahtasi Meowthia saadakseen sen kiinni, mutta Meowth oli nopea. Ozzy karjui kimeällä äänellä sille ja sitten Kitty juoksi Meowthin eteen ja se pysähtyi kuin seinään. Hamlet tykkäsi Kittystä. Sitä se yksin kuunteli, muulla tai muilla ei sille ollut väliä.
”Rakkaus on tyhmää.” Minä jupisin Ozzylle.
”Oshawott.” Ozzy pisti väliin ja hyppäsi maasta syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja levitti käden tynkänsä.
”Joo, joo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Tiedän, että tykkäät minusta. Mutta tämä menee jo vähän yli sillä..”
Sitten maa alkoi täristä. Outoa, maan järistys. Se ei olisi ollut outoa, jos se olisi vaikuttanut koko paikkaan, mutta maa järisi vain siltä kohdin missä minä satuin seisomaan. Outoa?
”Ozzy?” Minä kysyin.
”O-O-Osha-wo-wo-ooot!” Oshawott valitteli, sen kasvot vihersivät. Oliko Ozzy merisairas? Puristin silmäni kiinni, ja toivoin, että tärinä loppuisi, aloin jo itsekin tuntea oloni epämukavaksi, onneksi en ollut syönyt vielä mitään.

Ja kun avasin silmäni, olin.. jossain. Ozzy oli edelleen sylissäni. Kitty ja April hoipertelivat luoksemme, ja Hamlet myös – tosin se taisi vain seurata Kittyä.
”Oletteko kunnossa?” Minä kysyin.
”Nyaa!”
”Miau?”
”Veeääk!” – Otaksun tuon kieltäväksi vastaukseksi.
”OshAA-aag.” Ozzy nyt ei ainakaan voinut hyvin. Oli minunkin oloni kamala, sen takia varmaan ensin oletinkin että näin näkyjä. Olin jossain oudossa paikassa, se oli jokin pieni kylä, idyllinen maalaiskylä, josta pääsi pois vain yhtä kautta, metsäpolkua, jonka edessä minä seisoin. Tämä paikka näytti jotenkin tutulta, mutta en tajunnut miksi se näytti niin tutulta. Astuin lähemmäs kylän porttia, Pokémonit seurasivat, ja Kitty piti huolen että Hamletkin teki niin. En osannut sanoa mitään. Yritin etsiä jotain, kylttiä tai karttaa tai jotain, mistä saisin tietoa, minne tässä oikein ollaan eksytty.
”Äiti, katso pokémoneja!” Pieni lapsi huudahti, se osoitti Ozzya. Tytön äiti hymyili.
”Pidätkö niistä?”  Äiti kysyi tyttäreltään.
”Pidän!” Tyttö huudahti. ”Mikä tuo sininen on?”
”Se on Oshawott.” Minä mainitsin. ”Ja sen nimi on Ozzy.”
”Miksi sen naama on vihreä?” Tyttö kysyi.
”Se on merisairas.” Minä vastasin. ”Voi se tosin olla matka pahoinvointiakin.”
  ”Mistäs nyt moinen?” Lapsen äiti kysyi.
”Pitkä matka.” Minä vastasin lyhyesti. ”Tuota hukkasin karttani, enkä oikein tiedä..”
”Tämä on Charca Town.” Nainen sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Jotain sellaista.” Minä mutisin. Charca Town? Tämäkö? Eijei, minä tunsin oman kotikaupunkini, eikä se kuhissut pieniä lapsia. Kadut olivat täynnä pieniä lapsia, joilla oli jokaisella uusi punainen pokédex.
”Uusia kouluttajiako?” Minä mutisin.
”Kausi alkoi tänään.” Nainen sanoi hymyillen. ”Jos sinulla ei ole kiire, voisit käydä kaupunkimme professorin luona, hän ottaa mielellään vastaan matkaavaisia kouluttajia.”
”Professori?” Minä toistin.
”Professori Mimosa on tosi kiva!” Pikkulapsi sanoi. ”Äiti sanoo että hän on hippi.”
”Hippi?” Okei, tämä on liian paksua. Minä tiedän, miltä professori Mimosa näyttää! Hän on ruskea verikkö, joka pitää kaikenlaisista ja osaa käsitellä niitä, hän ei mikään hippiveera ole.
”Hän sai viran muutama vuosi sitten.” Nainen kertoi. ”Erityisesti häntä kiinnostavat erikoisen väriset pokémonit.”
”Miksi tuo Eevee on hassun värinen?” Lapsi kysyi.
”Eikä ole.” Minä kiistin. ”Se on juuri oikean värinen. Tule tänne April.” Silloin pieni Eevee, joka oli hiukan poikkeavan värinen – vaikka ei se minua haitannut, loikkasi syliini, Ozzyn viereen. Ozzy katsoi Apriliä paheksuen, ikään kuin Eevee olisi vienyt sen paikan, mutta April ei välittänyt siitä, se halusi osoittaa Ozzylle että piti herra Oshawottista, joten se puski päätään hellästi vasten Ozzyn poskea. Täytyy kyllä sanoa, että April – vaikka pieni olikin, osasi käsitellä miehiä, sillä Ozzy heltyi sille heti.
”Tiedätkö sinä mitään pokémoneista?” Lapsi kysyi varsin teennäiseen sävyyn.
”Enemmän kuin sinä, kakara.” Ajattelin mielessäni. ”Hamlet ja Kitty, mennään.”
”Tiedätkö missä laboratorio on?” Nainen kysyi, hän vaikutti niin avuliaalta, mutta avuliaisuus ei ollut tarpeen, sillä jos tämä oli se sama Charca Town, jonka minä tunsin ja missä kasvoin, ei laboratorion löytäminen olisi temppu eikä mikään. Tämä kylä ei kuitenkaan ollut isompi kuin oma Charca Townini, ja uskalsinpas pistää pääni vadille, siitä että professori Mimosan laboratorio oli edelleen suurin rakennus tässä ”kaupungissa” – kuten rouva tuolla oli sanonut. Ja olin muuten oikeassa, mutta jokin ei ollut kohdallaan, sillä rakennus – oli edelleen tiilirakennus, mutta se oli maalattu myrkyn vihreällä – lisäksi labran edessä oli suuri puinen kyltti, jossa luki kirkkaan punaisella: ”PROFESSORI MIMOSAN POKÉMON LABORATORIO, UUDET KOULUTTAJAT, TERVETULOA!” – Kamalan mautonta.
”Siis mikä paikka tämä on?” Minä huokaisin. ”Katsokaa tätä!”
”Oshawott!” Ozzy yhtyi kommenttiini.
”Nyaa!” Kitty henkäisi.
”Miau?” En odottanutkaan Hamletin tietävän miltä se oikea labra näytti.
”Vee?” April katsoi minua kysyvästi.
”Ei, pikkuinen.” Minä mumisin. ”Se labra, mistä minä Ozzyn sain, oli aivan erilainen.”
Seisahduin kyltin viereen katsomaan tuota kamalan väristä rakennusta. Tahdoinko edes mennä sisälle? Mitä mahdoinkaan löytää sieltä? Rakennuksesta näytti tulevan ulos ylpeän näköisiä kouluttajia toinen toisensa perään, yhdellä oli mukanaan Squirtle, toisella Deino, kolmannella Tepig, neljännellä Chikorita ja sitten oli se hyvin itsevarman näköinen pojankoltiainen jolla oli kovanaaman näköinen Treecko. Hän oli minua nuorempi – ainakin kymmenen vuotta nuorempi, ja silti hän katsoi minua nenän varttansa pitkin, luuli kai, etten osannut kouluttaa pokémonejani.
”Oi, katsokaa!” Huudahti tyttö, joka kantoi sylissään Tepigiä. ”Oshawott!”
”Ja Meowth ja Skitty!” Huudahti poika, jonka vierellä seisoi Squirtle.
”Mikä tuo väritäplä sitten on?” Kysyi Treeckon kanssa oleva poika teennäisellä äänellä.
”Erityinen Eevee.” Minä murahdin, sillä huomasin miten Aprilin korvat lurpahtivat alas masennuksesta, kun sen väri mainittiin.
”Tarkoitat oikku.” Poika sanoi haastavasti.
”En vaan erityinen.” Minä kiistin.
”Onko siitä mihinkään?” Poika kysyi.
”Saattaa ollakin, mutta sehän ei periaatteessa kuulu sinulle tippaakaan.” Minä vastasin, ja kyllä, kuulostin omahyväiseltä, mutta mikään vasta-alkaja nulikka ei puhu pahaa Eeveestäni!
”Vieläkö te olette täällä?” Minulle tuttu ääni kysyi. Laboratorion ovesta oli juuri astunut ulos nuorehko naishenkilö, jolla oli lyhyet tummanruskeat hiukset, joissa oli räikeän pinkkejä raitoja. Oliko tuo.. ei voinut olla.. professori Mimosa?!
Ozzy pärskähti, minä luulin että se yritti hikassaan nauraa. Kitty naukui ja Hamlet astui askeleen taaksepäin, April pökkäisi rintaani päällään.
”Luulisi että teillä olisi kiire matkoillenne.” Professori naurahti.
”Mutta tuolla tytöllä on oudon värinen Eevee!”  Tepigiä pitelevä tyttö huudahti.
Professori Mimosa astui lähemmäs – varmaan nähdäkseen Eeveen paremmin.
”En ole nähnyt sinua ennen.” Hän sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Olen.” Minä vastasin.
”Eeveesi on erikoisen näköinen.” Sanoi hippi-Mimosa – kyllä, tuo oli juuri oikea sana kuvaamaan häntä.
”Se on erikoinen.” Minä sanoin ylpeänä.
”Saisinkohan minä katsoa sitä tarkemmin?” Professori kysyi. April painautui syliini jännittyneenä.
”April on vähän ujo, mutta minulta löytyy pari muutakin jännän väristä pokémonia.” Ja sitten vedin vyöltäni kaksi poképalloa ja tiputin ne maahan. Valkoisen väläyksen saattelemana maassa jalkojeni juuressa seisoivat sininen Swinub ja vaaleanpunainen Buneary.
”Ihmeellistä!” Professori henkäisi.
”Niiden nimet ovat Indigo ja Rosie.” Minä selitin.
”Ovatko ne aina olleet tuollaisia?” Professori kysyi.
”Indyn minä sain munana, joten kyllä, mutta Rosien löysin tällaisena, mutta kaipa sekin on kuoriutunut munasta.” Minä arvelin.
”Mikä on nimesi, nuori kouluttaja?” Professori kysyi.
”Hara.. Harlene.” Mitä? Jos professori Mimosakin oli tässä kylässä, olisi todella suuri toden näköisyys, että täällä jossain oli toinen punapää nimeltä Harley, ja olisi kiusallista tavata toinen minä. Juku, ja minä kun luulin että minua olisi vain yksi..
”Tulisitko hetkeksi sisälle, Harlene?” Professori kysyi. ”Vai onko sinulla kiire?”
”Eipä taida olla.” Minä sanoin. Seurasin professoria sisään hänen laboratorioon ja tämä on sanottava, ettei se ollut mitään verrattuna labraan, jonka minä tunsin. Täällä oli toki siistiä, kuten kuuluikin, mutta seinät eivät olleet valkoiset vaan – kyllä, vihreät. Ihan kuin joku olisi oksentanut niille. Lisäksi kaikilla pöydillä oli kasoittain pahvilaatikoita.
”En ole saanut vielä kaikkea valmiiksi.” Professori Mimosa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Tulehan.”
Minä seurasin professori Mimosaa johonkin keittiön tapaiseen, jossa oli valkoinen pöytä, tiskikone, jääkaappi ja pari muuta kaappia. Seinällä oli kalenteri, tämän kuun kohdalla oli – ironista kyllä lehtikasassa leikkivä Oshawott. Vuodeksi oli merkitty 1997. 1997?! Silloinhan minä olin.. viisivuotias! Tai minun pitäisi olla, mutta näytin samalta kuin ennenkin, enkä ollut kutistunut senttiäkään.
”Istu toki alas.” Sanoi professori Mimosa. ”Juothan sinä teetä?”
”Mieluummin sitä kuin kahvia.” Minä hymähdin.
”Eräs ystäväni sanoo juuri noin.” Professori naurahti. ”Hänkin on punapää.”
”Vai niin.” Minä mumisin. Olin melko varma, että professori puhui äidistäni, Anya Lerouxista joka oli kuollut kun olin kymmenen vanha, siksi kouluttaja-matkani olikin viivästynyt kymmenellä vuodella. Hei hetkinen! Jos nyt tosiaan oli vuosi 1997, se tarkoittaisi että äiti olisi vielä elossa ja..
Professori Mimosa kaatoi minulle kuppiini teetä ja alkoi sitten tutkailla Indigoa, koska sekä Rosie että April olivat piiloutuneet jalkojeni taakse. Hörppäsin teetä, Ozzy tutkaili kiinnostuneena pöydällä olevaa keksitarjotinta.
”Oshaik!”
”Onko Oshawottillasi hikka?” Professori kysyi huvittuneena.
”Joo.” Minä vastasin. ”Voisikohan se saada vähän vettä?”
”Toki.” Professori sanoi. Hän kaatoi pieneen muoviseen kaapista ottamaansa mukiin vettä pöydällä olevasta kannusta. ”Ole hyvä.. onko Oshawottilasi nimeä?”
”Ozzy.” Minä vastasin.
”Ole hyvä, Ozzy.” Professori Mimosa sanoi.  Ozzy otti mukin varovasti tynkäkäsiinsä ja hörppäsi vettä.
”Milloin aloititkaan matkasi, Harlene?” Professori kysyi, kyllästyttyään tutkailemaan Swinubia istuuduttuaan minua vastapäiselle tuolille.
”Vuosi sitten, kaksikymmenvuotiaana.” Minä vastasin.
”Useimmat lähtevät matkalle kymmenenvuotiaina.” Professori Mimosa totesi.
”No olisin kyllä lähtenyt, mutta äitini kuoli samana vuonna.” Minä mutisin. ”Ja sitten myöhemmin veljistäni tuli ylisuojelevia hölmöjä.”
”Onko sinulla iso perhe?” Professori kysyi.
”Neljä veljeä ja niiden pokémonit.” Minä sanoin.
”Entä vanhempasi?”
”Kun äiti kuoli, isä vain lähti ja jätti meidät – hyvä niin.” Minä mutisin. ”Hän ei ollut mikään isällinen tyyppi.”
”Ozzyko oli aloituspokémonisi?” Mimosa kysyi. ”Se näyttää kiintyneen sinuun.”
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ja minä siihen.” Sitten kuulin ovikellon äänen.
”Suothan anteeksi.” Professori Mimosa ja nousi pöydätä, mennäkseen avaamaan ovea. Hörpin teetäni, ja Ozzy hörppi vettänsä.
Sitten kuulin sisään tulleen naisen äänen, ja jähmetyin. Minä tunsin sen äänen, vaikka siitä oli jo kymmenen vuotta.

”Katsotaan, josko minulta löytyisi joku suhteellisen kesy pokémon.” Mimosa sanoi naiselle, joka käveli hänen takanaan.
”Minä tiedän, ettei Harley oikeasti pokémoneja vihaa.” Nainen sanoi. ”Hänen täytyy vain oppia olemaan pelkäämättä niitä.”
”No katsotaan.” Mimosa lupasi. ”Otatko teetä, Anya?”
”Onko sinulla vieras, Mimi?” Kysyi tuttuääninen nainen.
”Eräs maailman matkaaja, hänellä on kolme erikoisen väristä pokémonia matkassaan.” Professori Mimosa kertoi.
”No niistähän sinä pidät.” Se toinen naurahti. Sitten nuo kaksi naista tulivat keittiöön. Vaikka luulinkin tietäväni kuka keittiöön astui, en silti uskaltanut kääntyä katsomaan. Silloin April päätti loikata syliini, mikä rauhoitti minua onneksi hiukan. April pökkäisi minua ja minä puolestani silitin sen pehmoista turkkia.
”Anya, Harlene.” Professori esitteli meidät toisillemme. Käänsin pääni hitaasti ympäri ja kyllä, nainen oli äitini. Hänellä oli pitkät punaiset kiharat, kalpea iho ja rubiinin väriset silmät – kuten silloinkin. Äiti katsoi minua hetken.
”Näytät tutulta.” Hän lopulta sanoi. ”Olemmeko tavanneet joskus?”
”En usko.” Minä vastasin. Enhän voinut sanoa, hei, olen tyttäresi noin kuudentoista vuoden päästä että hei vain, äiti.
”Oletko varma? Mistä olet kotoisin?” Anya Leroux kysyi.
”Meren takaa.” Minä vastasin. Sitten Anya Lerouxin huomio kiinnittyi ystävällisesti naukuvaan Kittyyn.
”Miten suloinen Skitty.” Hän henkäisi ja silitti Kittyn vaaleanpunaista turkkia. ”Ja Meowth!”
”Minä en koskisi siihen.” Varoitin. ”Se ei ole vielä tottunut ihmisiin.”
”Pyydystitkö sen vasta?” Äiti kysyi. ”Mikä sen nimi on?”
”Joo.” Minä mumisin. ”Sen nimi on Hamlet ja tuo on Kitty.”
”Suloisia nimiä.” Äiti sanoi. Sitten hän huomasi jalkojeni takaa kurkkivan Rosien.
”Hän on Rosie ja hän on hieman ujo.” Minä sanoin.
”Voi kun olet suloinen.” Äiti sanoi. ”Onko se kiltti?”
”Taitaa olla kaikista pokémoneistani lempein.” Minä sanoin ja katsahdin pinkkiä jänistä.
”Ozzy!” Minä huokaisin, kun huomasin Oshawottin syöneen koko keksitarjottimen – tai ei tarjotinta, keksit vain.
”Äh, ei se mitään.” Professori Mimosa naurahti. ”Hyvä kun jollekin maistuu.”
”Eivät nuo kokkauksesi joka päivä mene kaupaksi.” Anya Leroux heitti.
”Älä piruile siinä, Anya.” Professori Mimosa vastasi silmiään pyöritellen – jota en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan ennen.
”Saisinko lainata Bunearyasi?” Anya Leroux kysyi. ”Tyttäreni näet inhoaa pokémoneja. Luulen että hän pelkää niitä, ja tarvitsisin jonkun pokémonin, opettamaan ettei niissä ole mitään pelättävää.”
”Pelkääkö hän pokémoneja?” Minä kysyin epäuskoisena. ”Miksi?”
”Villipokémon kävi kimppuun.” Anya Leroux sanoi synkkänä. ”Siinä oli käydä pahasti.”
”Minulla on monia kilttejä pokémoneja.” Minä sanoin. ”Olen varma että nekin haluaisivat olla avuksi.”
”Haluatko tulla mukaan?” Äiti kysyi.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä.” Minä myönsin.

Jätin siis taakseni professori Mimosan oudon labran, kannoin Ozzya ja Apriliä sylissäni, Rosie hartiallani keikkuen. Kitty käveli Hamletin ja Indyn kanssa vierelläni. Seurasin äitiäni, joka ei tietenkään tiennyt että olin hänen tyttärensä. Tiesin toki minne hän minua vei minua, hän vei minua kotiin. Vaikka asuinkin joskin erilaisessa Charca Townissa, tunsin hyvin tien sinne. Talo oli punainen ja siinä oli valkoiset ikkunat. Piha oli paljon siistimmässä kunnossa kuin aikoihin. Pihalla kasvoi kukkia, vaikka oli syksy.
”Syyspuutarhani.” Äiti naurahti.
Syyspuutarhassa seisoi pienikokoinen ja hoikka tyttö, jolla oli kalpea iho ja tummanpunaiset hiukset. Hänellä oli yllään sininen pitkähihainen mekko.
”Ja tuo on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. Katsoin tyttöä, olinko tosiaan näyttänyt tuolta pienempänä? Tytöllä oli pitkät hiukset, laitettuna saparoille molemmin puolin päätä. Voi, luoja.
”Odota tässä.” Äiti sanoi. ”Tästä voi tulla vaikeaa. Voisitko vapauttaa pokémoneitasi palloistaan?”
”Toki.” Minä vastasin. Vapautin oitis Ariesin ja Primin palloistaan. Jill – no se ei ollut mikään erityisen kiltti, ja luultavasti vain pelottaisi lasta enemmän.
Lapsi alkoi kiljua kuin syötävä kun hänen äitinsä yritti taluttaa hänet minun ja pokémonien luokse. Hän veti oikeat itkupotku raivarit – ja tuossa olikin syy, miksi vihasin pieniä tenavia, enkä ikinä niitä hankkisi.
”Harley, tule nyt.” Äiti sanoi kärsivällisesti. Minä en ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin kärsivällinen.
”Ei, ei, en minä halua!” Lapsi kiljui. ”Minä en tykkää pokémoneista!” Silloin äiti koppasi tyttären kainaloonsa, ja vaikka tämä sätki ja potki kuinka, hän kantoi tytön luokseni.
”Tässä on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. ”Hän on hieman..”
”Äiti, en minä tahdo!” Tyttö kiljui.
”No et sinä voi pokémoneja lopun ikäsi inhota, kersa.” Minä murahdin.
”Voinpas!” Tyttö kiljaisi.
”no, etpäs.” Minä vastasin.
”Osha!” Ozzy hihkaisi ja tyttö värähti.
”Ozzy on ihan pehmo.” Minä sanoin. ”Turhaan pelkäät sitä.”
”En minä pelkää!” Tyttö väitti. ”Minä inhoan pokémoneja!”
”Pelko ja inho kulkevat käsi kädessä, tiesitkö sen?” Minä kysyin. Tyttö ei osannut vastata.
”Pokémonit käyvät päälle.” Tyttö sanoi hammastaan purren. Prim oli kuitenkin hyvin päättäväinen pieni otus, se oli päättänyt tehdä pieneen tyttöön hyvän vaikutuksen, ja poimi puutarhasta muutaman villikukan, ja ojensi ne sitten tytölle.
”Kutsutko tuota päälle käymiseksi?” Minä naurahdin.
”Se hyökkää, kun katson muualle.” Tyttö jupisi.
”Buneary!” Prim pudisti päätään.
”Voin vakuuttaa että se korkeintaan pomppii.” Minä sanoin. ”Prim on nimittäin ollut minulla munasta asti, tunnen sen hyvin.”
”Kuoriutuvatko pokémonit munista?” Tyttö kysyi.
”Joo. Minulla on itse asiassa mukana pari, haluatko nähdä ne?” Minä kysyin, enkä jäänyt odottelemaan vastausta, laskin Ozzyn ja Aprilin maahan, myös Rosie loikkasi alas harteiltani kun heitin repun selästäni. Otin repusta esiin munasäiliön, jossa säilytin kahta munukkaa.
”Katso.” Näytin tytölle munasäiliön kahta munaa, sinimustaa ja liekin oranssia.
”Hyökkäävätkö nuo ihmisten kimppuun?” Tyttö kysyi.
”Korkeintaan minun kimppuuni. Sehän on kouluttajan vastuulla.” Minä selitin. ”Villit pokémonit ovat yleensä varovaisia – ei, se ei koskenut sinua Kitty, siksi ne saattavat hyökätä, jos kokevat olonsa uhatuiksi.”
”Entä jos joku noista käy ihmisen kimppuun?” Tyttö kysyi.
”No sitten olen huono kouluttaja, minulla on kaksi pokémonia, jotka eivät ihan tottele. Tuo Meowth on toinen, ja toinen on Jill, Skarmoryni.” Minä kerroin. ”Mutta niissä tapauksissakaan, ei pidä antaa periksi.”
”Ovatko nuo muut kilttejä?” Tyttö kysyi.
”Ovat.” Minä hymyilin. ”Etenkin Prim ja April.”
Silloin pikku minä otti kukat Primiltä ja taputti varovasti sen päätä. Kersa antoi kukat äidilleen joka hymyili. April pökkäisi tytön jalkaa päällään, mikä tarkoitti että Eevee halusi silitystä osakseen. Tyttö silitti varovasti Eeveen päätä ja April näytti oikein tyytyväiseltä.
”Jos sinulla on hyvin koulutettu pokémon mukanasi, se kyllä suojelee sinua pahan paikan tullen.” Minä kerroin. ”Kuten Ozzy teki matkani alussa, eräs Ledyba kävi päälle, ei varmaan tykännyt hiusväristäni, niin Ozzy ajoi sen pois.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Pidätkö sinä nyt enemmän pokémoneista?” Tytön äiti kysyi. Tyttö ei sanonut siihen mitään.
”Hyvä on, sitten me lähdemme lennolle.” Minä paukautin. Heitin ilmaan viimeisen poképallon ja ulos liihotteli Skarmory.
”Skaaar!” Jill raakkui.
”Jill.” Minä sanoin ja lintu laskeutui, se katsoi minua haastavasti. ”Tarvitsen kyydin ja kyllä, sinä autat!” Skarmory näytti tylsistyneeltä, mutta se ei sentään temppuillut. Nousin varovasti sen selkään, mitä en ollut ennen tehnyt.
”Etkä sitten temppuile.”
”Skaar..” Jill jupisi.
”Nosta hänet taakseni.” Minä sanoin. ”Tämä jos mikä auttaa.”
Äiti nosti tyttärensä taakseni, tyttöä pelotti, hän hengitti raskaasti ja värisi.
”Ota kiinni, ettet putoa.” Minä varoitin. Sitten Jill nousi siivilleen. Tyttö säpsähti ja kahmaisi minusta kiinni, ettei rysähtäisi alas.

Tyttö kiljui alkumatkan ajan, kun lensimme route ykkösen yllä. Se oli erilainen kuin minun ajallani, siistimpi ja sen kupeessa oli järvi. Jill kaarsi aivan veden pinnan ylle ja liihotteli siinä ylpeän näköisenä.
”Lopeta jo se kiljuminen, ja katso ympärillesi!” Minä komensin, ja se muuten tepsi. Tyttö sulki suunsa ja katsoi alas järveen, omaa kuvajaistaan järven pinnasta. Hänen silmänsä suurenivat, joko siitä ihmetyksestä että hän todella ratsasti Skarmoryni selässä tai sitten – no mistä minä tietäisin? En ole mikään ihmistuntija.
”Hei, tuolla ovat minun isoveljeni!” Tyttö hihkaisi. Jep, kalastamassa Magikarpeja tai mitähän lie. Jill teki oman päänsä mukaan, se kaarsi läheltä veden pintaa, aiheuttaen aallokon, minusta tuntui että se aikoi törmätä kivikon päällä istuviin pikkuisiin isoihin veljiini, mutta viime hetkellä Jill kuitenkin kaarsi ylös ja vedet pärskähtivät veljieni – tai oikeastaan hänen veljiensä päälle. Tyttö nauroi, minä hymyilin.
”Hah, siitäs saitte!”
”Ymmärrätkö nyt, kersa?” Minä kysyin, kun Jill kääntyi, lentääkseen takaisin Charca Towniin. ”Tällainen on maailma, jossa on pokémoneja.”
”Se on upea!” Tyttö henkäisi.
”Kai sinä ymmärrät, etteivät pokémonit ole oikeasti pahantahtoisia?” Minä kysyin.
”Joo.” Tyttö sanoi pienellä äänellä. ”Antaisikohan äiti minulle oman pokémonin?”
”Uskon niin.” Minä hymähdin.
Kun vaan kaikki olisi ollut niin helppoa. Tiedättekö mitä en odottanut? Sitä että Terra Enterprise olisi olemassa, enkä odottanut niiden käyvän pokémonieni kimppuun. Luulin, että äidillä olisi edes jokunen pokémon, muttei ollut. Kun saavuimme takaisin kotipihalleni – tai no hänen pihalleen, tyttö hyppäsi innoissaan Jillin selästä huutaen äitiään, joka tuli tytärtään vastaan ovelle, mutta hän näytti huolestuneelta. Silloin pistin merkille, että piha oli sotkuisempi kuin aiemmin, esineitä ja multaa oli heitelty sinne tänne. Ozzy kurkkasi oven suusta ja näytti syylliseltä, samoin Kitty ja Prim.
”Onko jotain tapahtunut?” Minä kysyin laskeutuessani Jillin selästä. Äiti näytti hyvin huolestuneelta.
Pokémonini kömpivät yksitellen talosta minua vastaan. Ozzy, Kitty, Prim, April, Aries, Indy, Hamlet.. mutta Rosie puuttui.
”Missä Rosie on?” Minä kysyin niiltä. Ne pudistivat päitään.
”Rouva Leroux, missä Bunearyni on?” Minä kysyin terävällä äänellä.
”Ne tulivat yllättäen, luulivat näet että pidin vielä pokémonejani.” Hän sanoi. ”Pettyivät kun totuus selvisi niille ja..”
”Ketkä ne?” Minä tivasin.
”Ne ovat jokin rikollisjärjestö nimeltä Terra Enterprise.”
”Ovatko ne täälläkin?” Minä älähdin. ”Tämä oli vika tikki!”
”Tunnetko sinä ne?” Äiti kysyi.
”Tiedän keitä heidän pitäisi olla.” Minä mutisin. ”Mutta ne tuskin tuntevat minua.”
”Kitty, Ozzy, Prim, Hamlet.” Minä sanoin. ”Palatkaa poképalloihinne, me lähdemme niiden perään. April, Indy ja Aries, jääkää te tänne, mikäli ne mäntit palaavat.”
”Aiotko seurata niitä?” Äiti kysyi.
”Kyllä.” Minä sanoin. ”Minä nimittäin olen tehnyt lupauksen, etten jätä yhtäkään pokémoniani.”
”Minäkin tulen!” Huudahti pikku Harley, eikä hän jäänyt kuuntelemaan äitinsä ohjeita, hän kiipesi kömpelösti takaisin Jillin selkään. Ozzy pomppasi Jillin pään päälle, ja minä kiipesin Skarmoryn selkään tytön eteen.
”Pidä sitten kiinni!” Minä komensin.
”Pidän!” Tyttö huudahti päättäväisenä. Täytyy nostaa tytölle hattua, oli jo noin päättäväinen viiden iässä.

Alkoi tulla ilta, ja oli viileää. Tiesin niiden mänttien suuntaavan Route ykköselle, koska miten muuten täältä poiskaan pääsisi. Ne luottivat pimeyteen ja siihen ettei niitä seurattu.
”Jill, miten jaksat?” Minä kysyin.
”Skaar!” Skarmory kiljahti ääni täynnä puhtia.
”Hyvä.” Minä mutisin.
”Jill on vahva.” Tyttö kehui, mistä Jill saikin uutta puhtia. Jonkin ajan kuluttua kuulin alapuoleltamme itkua, herkkää hiljaista itkua, joka ei kuulunut ihmiselle. Sen äänen minä kyllä tunnistin, se oli minun Rosieni.
”Jill, kaarra alemmas ja tee swift.” Minä neuvoin. Skarmory ei vastannut mitään, sillä oletin sen tietävän että, yksi äännähdys, ja nuo roistot huomaisivat meidät. Jill kaarsi hiljaa alemmas, juuri kahden keskustelevan miehen ylle. Toinen miehistä, solakka tummahiuksinen piteli Rosieta.
”Skaaaar!” Jill karjaisi ja ampui suustaan teräväkärkisiä tähtiä, jotka osuivat suoraan, räjähtäen miesten väliin.
”Mitä hel..”
”Buneary!” Rosie huudahti, sillä se näki, miten punapää hyppäsi Skarmoryn selästä ja laskeutui nätisti miesten väliin.
”Sanon vain tämän kerran, tahdon Bunearyni takaisin.” Minä sanoin hitaasti.
”Tai?” Toinen hiippari, se joka ei pidellyt Rosieta kysyi uhkaavaan sävyyn.
”Oshaaaaaaa!” Ozzy veti vanhan tutun Tarzan-huudon ja seurasi esimerkkiäni, mutta sepä tipahtikin rumiluksen päälle ja alkoi takoa kuorellaan tyypin kaljua päälakea.
”Saa päälleen raivotautisen Oshawottin.” Minä virnistin. ”Rosie!”
”Onko tämä muka sinun?” Jokin tuon tyypin uhkaavassa äänen sävyssä sai minut raivooni ja nosti niskakarvani pystyyn. Siinä oli jotain turhankin tuttua.
”Vanhat metkut mielessä vai mitä Terra Enterprise?” Minä naurahdin kuivasti.
”Miten..” Mies kysyi.
En vastannut, vaan heitin Kittyn ja Hamletin poképallot maahan.
”Tehkää molemmat scratch!” En muistanut osasiko Kittykin sen, mutta sen täytyi vain seurata villin Hamletin esimerkkiä ja kynsiä pahaenteisen tyypin käsiä, niin että Rosie pääsisi vapaaksi. Rosie kuitenkin huusi ja käski niitä peräytymään, se oli saanut eturaajansa sen verran vapaaksi että saattoi hyökätä.
”Buneary bun!” Se huusi Kittylle ja Hamletille, minkä seurauksena ne perääntyivät. Rosie löi hämärää tyyppiä sähköistyneellä eturaajallaan. Osasiko se ThunderPunchin?
Rosie loikkasi äkkiä pois miehen ulottuvilta, suoraan syliini, ehdin juuri ja juuri kutsua Kittyn takaisin kun.
Luulisi että ThunderPunch tainnuttaisi ihmisen kuin ihmisen, mutta ei. Miekkonen nousi ylös maasta, minne oli ryminällä kaatunut ja tarrasi minua salaman nopeasti hiuksistani, vasta silloin näin hänen kasvonsa kunnolla. Jähmetyin kauhusta, sillä minä tiesin kuka tuo oli. Vaikken ollutkaan nähnyt häntä yhteentoista vuoteen. Tummat hiukset, musta parran sänki sekä pimeässä kiiluvat meripihkan väriset silmät. Kyllä, tuo mies oli..
”Kuka olet?” Hän tivasi. ”Miten tiedät meistä?” Ei hän muuta ehtinyt tehdä, sillä Hamlet, joka oli vielä vapaana loikkasi ja iski hampaansa miehen käteen. Mies karjaisi ja ravisti urhean Meowthini irti.
”Kiitos Hamlet!” Minä huikkasin.
Otin Hamletin ilmasta kiinni, Jill karjui Skarmory-huutoaan ja kaarsi minua kohti.
”Minäkö?” Minä naurahdin ukon kysymykselle. ”Nimi on Harley Leroux.”
”Sanoiko toi pentu, Leroux?” Ozzyn uhri oli saanut kaljuunsa verestäviä haavaumia, kuoren iskuista. ”Sukulaisiako, pomo?”
Silloin Ozzy ampui vastustajaansa WaterGunilla, ennen kuin hyppäsi Jillin pään päälle turvaan. Skarmory nappasi myös minut ja Hamletin mukaansa.
”Nähdään yhdentoista vuoden päästä!” Minä huikkasin.

Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme. Rouva Anya Lerouxin keittiössä paloi vielä valo, hän kuuli miten Jill laskeutui ja juoksi meitä vastaan. Hänen pikku Harleynsa oli nukahtanut Jillin selkään.
”Sait Rosien takaisin.” Hän huokaisi. ”Miten kävi? Oliko siellä.. eihän Harley nähnyt niiden..”
”Pomoako?” Minä kysyin, sydän raskaana, mieleni teki vastata, kyllä Harley näki, mutta ei tuo pieni Harley. Vastasin kuitenkin; ”Ei nähnyt.”
Ja heti perään. ”Miksi?”
”Koska se mies on, tämän tytön isä.” Kuiskasi rouva Leroux. ”Jos hän saisi tietää, mitä hänen isänsä puuhaa..”
”Ymmärrän hyvin, mutta ette saa katsoa asiaa sivusta.” Minä sanoin. ”Tehkää jotain, ottakaa kersanne ja lähtekää täältä.” Sillä jos et lähde äiti, sinä kuolet. Jos pysyt täällä sinun lapsesi menettävät sinut ja miehesi kädet tahrautuvat vereesi.
”Kunpa vain voisin.” Nainen huokaisi. ”Mutta vaikka lähtisimmekin, hän seuraisi. Hän ei ymmärrä mitä tekee.”
”Vai niin.” Minä sanoin. ”Teillähän on outo pokémon muna tallessa?”
”On kyllä.” Nainen vastasi ymmällään. ”Miksi kysyt ja miten..?”
”Ottakaa se esiin ja antakaa tyttärenne katsoa kun se kuoriutuu.” Minä neuvoin. ”Sen pitäisi ratkaista pokémon ongelmanne.”
Silloin Aries kipitti ovesta, joka oli jäänyt raolleen. Sen perässä taapersi väsyneen näköinen Indy ja haukotteleva April.
Minusta alkoi tuntua, että minua vedettiin pois täältä, jonkin kummallisen tahdon voimasta.
”Mennään kotiin.” Minä sanoin. Otin kuistilta reppuni, jossa munasäiliö oli varmassa tallessa ja heitin repun selkääni.
”Lähdetkö sinä?” Äiti kysyi. ”Harlene, kuka ihme sinä olet?”
”Nimeni on Harley.” Minä sanoin hiljaa. ”Sukunimeni jääköön salaisuudeksi.” Sitten käännyin selin häneen ja kävelin pois Lerouxien tontilta, pokémonit seurasivat – ne olivat kaikki sulassa sovussa keskenään, jopa Jill. Tien poskessa seisoi orvon näköinen poika, jolla oli pörröiset vihreät hiukset, hän katsoi minua hetken, vain nähdäkseen punatukkaisen tytön kyyneleiset kasvot, kun tämä ajatteli. ”Olet minulle rakas – äiti.” Sitten tyttö pokémoneineen vedettiin pois tästä ajasta.

Epilogi

Harley!
Äiti. Minä ajattelin. Se oli varmasti ollut äiti.
Harley!
Ja isä oli ollut Terra Enterprisessa.
Herää nyt, perhana!
Raotin silmiäni.
”No vihdoinkin!” Tim huudahti. ”Olet nukkunut koko sen ajan kun olemme pysytelleet täällä!”
”Onko nilkkasi kunnossa?” Trev kysyi.
”Missä olemme?” Kysyin unen pöpperössä.
”No Shining Meadowilla.” Tim huokaisi. ”Minähän sanoin, ettei se muista mitään!”
”Clefairyt tulevat ihan kohta!” Trev sanoi. ”Mennään sivummalle, etteivät ne huomaa.”
Ja Clefairyt tulivat. Ne tanssivat öisellä aukealla. Kitty katsoi lumoutuneena niiden tanssia. Mutta minä olin surullinen. Ajattelin äitiäni, ja hänen lempeitä kasvojaan ja isää, jota vihasin enemmän ja enemmän joka hetki. Olin melko varma että hän oli syypää äidin kohtaloon. Jos hän todella työskenteli Terra Enterprisessa, törmäisin häneen ennen pitkää, ja jos se viherpiiperö oli hoitanut hommansa oikein, hän tietäisi minusta jo. Joku painoi päänsä lohduttavasti syliini, luulin sitä ensin Kittyksi, mutta se ei ollut liikkunut paikaltaan. Hamletin pää oli polvellani ja se tuijotti minua sympaattisesti sinisillä Meowthin silmillään. Rapsutin sen karkeahkoa valkoista turkkia.
”Kiitos Hamlet – tämän päiväsestä. Sinähän muistat sen?”
”Miau.” Meowth vastasi. Tulkitsin tuon myönteiseksi vastaukseksi.
”On sinullakin näemmä lempeä puolesi.” Minä naurahdin. Hetken kuluttua, saimme kaikki hyvät naurut kun Ozzy innostui Clefairyjen ympyrä-tanssista niin, että tahtoi mukaan huviin. Se yritti vetää mitä lie, makarenan ja tangon yhdistelmää, mutta Clefairyt säikähtivät sitä ja katosivat. Ne jättivät jälkeensä vain hopeisen kiven, jonka Ozzy sitten kiikutti minulle.

Kommentit:

Cinna


>> 18

Haha, kersa. :3
Enpä olisi ajatellut Mimosaa hippinä näkeväni, vihreä labra kuulostaa aika… Mielenkiintoiselta. Aika hyvin olit saanut samaan tarinaan mukaan näin paljon pokemonejasi, että esiintyivät vielä tasapuolisestikin. Jahkako Harley onnistui muuttamaan tulevaisuutta, vai onkohan Anya vieläkin haudan pohjalla?

Ozzy, Kitty, Prim, Jill, Indigo, Rosie, April ja Hamlet (..huhhuh) 15 exp ja sinulle §50 + palkkiot aikamatkaamisesta ja Moon Stone Clefairyilta.

Ps. Tarina #16 näkyy alavalikossa.

Vihellyksen vanhat tarinat 17 > Kittyn ihailija

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Heinä-Elokuussa 2013.

”Aries?” Tim toisti. ”Mikä se on?”
”Sen nimi.” Minä haukottelin. Pieni pusikosta astunut erikoisen värinen Eevee käveli hitaasti korvat luimussa meitä kohti. Sen turkki oli pään kohdalta vaaleanpunainen ja sen korvissa oli siniset pyöreät läiskät, turkis kaulalla oli melkein karmiinin punainen samaten merkit ja häntä sekä takajalat olivat vaaleanruskeat.
”Juku, mitä tuolle Eeveelle on tapahtunut?” Tim, epäviisaasti möläytti. ”Putosiko se maalipurkkiin vai vaahtokarkki-masinaan niin kuin tuo Buneary?”
Eevee astui askeleen taemmas. Rosie puolestaan vinkaisi.
”Kitty.” Minä huokaisin ja katsahdin aurinkotuolini vieressä häntäänsä tyytyväisesti heiluttulevaa pinkkiturkkista kissapokémonia.
”Nyaa?”
”Olisitko ystävällinen ja sanoisit tuolle.” Viittasin punahiuksista veljeäni. ”Että hän on mäntti.”
”Nyaa!” Se hyppäsi ketterästi ilmaan, ja läimäytti veljeäni hännällään suoraan kasvoihin.
”Kiitos, Kitty.” Minä hymyilin. ”Tule tänne pikkuinen, älä pelkää – tuo tyyppi on harmiton, mutta kärsii yleisestä törppöilystä.”
”Ai saa..”  Tim mutisi ja hieroi poskeaan. ”Mistä hyvästä tuo oli?!”
”No siitä että loukkasit Bunearyani ja tuota pikku Eeveetä.” Minä vastasin. ”Tule tänne pikkuinen.”
Eevee asteli arasti luokseni, se katsahti hieman pelokkaasti Primiä ja Kittyä, mutta uskalsi kuitenkin tulla luokseni. Pikkuinen hyppäsi syliini, muitta mutkitta.
”Vee!” Se äänteli iloisesti.
”Miten löysit minut?” Minä kysyin. ”Sinähän.. minä näin unta ja..”
”Eevee!” Pikkuinen hihkaisi ja nyökytteli päätään.
”Se ei sitten ollutkaan unta.” Minä mutisin.
”Vee!” Eevee hihkaisi.
”Ja nyt sinä olet täällä.” Minä huomautin. ”Miksi?”
Pikkuinen Eevee hyppäsi syliini ja painoi päänsä minua vasten. ”Eevee ~”
”Aivan.” Minä huokaisin. ”Oletpas taas fiksu Harley.”
”Nyaa?” Kitty nousi varovasti takatassuiensa varaan ja asetti etutassunsa polveani vasten, jotta ylettyi nuuhkimaan Eeveetä.
”Vee?” Pieni Eevee ihmetteli Skittyä.
”Tämä on Kitty.” Minä esittelin ja silitin Skittyn vaaleanpunaista turkkia.
Kitty pökki Eeveetä hyväntahtoisesti.
”Ja se toivottaa sinut näemmä tervetulleeksi.” Minä naurahdin.
”Eevee!” Eevee hihkaisi iloisena.
”Mutta nyt meidän pitää keksiä sinulle nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Jokaisella pitää olla nimi.” Jos en ole tätä ennen sanonut, minusta on typerää kutsua vaikkapa Oshawottia Oshawottiksi, sehän on lajin nimi, eikä oikea. ”April.”
”Eevee!” Eevee hihkaisi, se kuulosti innostuneelta.
”Pidätkö siitä?” Minä kysyin.
”Vee!”
”Hienoa. April siis.” Minä hymyilin. ”Nyt meillä on kaksi tulokasta, Rosie ja April.”
”Skaaar!” Jostain kauempaa kuului. Tiesin huutajan olevan Skarmory, eikä kuka tahansa Skarmory, vaan Jill. Kummallista kyllä, pieni myrkyn vihreä Spinarak – Aries oli kadonnut. Heti kun sain Jillin näkyviini – se juoksi edestakaisin pitkän ruohikon seassa ja nokki maata, jokin hyvin pieni yritti väistellä sapelin terävää teräsnokkaa.
”Jill!” Minä huusin. Skarmory kohotti päänsä ylemmäs vain katsoakseen minua ylimielisesti, haastavasti. Se ilmeisesti ajatteli että tule väliin jos uskallat. No minä menen, minä menen! Nousin tuohtuneena ylös aurinkotuolistani vain astuakseni kipeällä nilkallani eteenpäin ja..
”Auts!”
”Vee?” Pikku April oli yhä sylissäni ja se tuijotti minua tummilla silmillään kysyvästi.
”Nilkka on vähän kipeä, ei sen kummempaa.” Minä selitin. ”April liikenisikö sinulta apua?”
”Eevee?”
”Taklaisitko tuon Skarmoryn ja tekisit sitten Sand Attackin sen kasvoille. Muuten sitä ei kiinni saada.”
”Vee!” April hihkaisi. Se hyppäsi käsivarsiltani ketterästi maahan suoraan jaloilleen ruohikkoon, sitten sen ei täytynyt muuta tehdä kuin odottaa että Jill viilettäisi ohi.
”Skaaar-” Jillin huuto katkesi tömähdykseen.
”Eevee!”
”Hyvin tehty, April!” Minä huusin ja aloin nilkuttaa kohti heinikkoa.
”Skaar..” Jill murisi.
”Spinaa!” Pieni Spinarak vinkaisi jostain.
”Ei hätää, Aries.” Minä sanoin lempeästi ottaen esiin Jillin poképallon jonne kutsuis Skarmoryn takaisin. Pieni myrkunvihreä Spinarak kipitti pois ruohikon seasta ja jatkoi matkaansa suoraan säärtäni ylös, kunnes se pysähtyi polvitaipeeni kohdalle, ja jäi kököttämään siihen.
”Kiitos, April.” Minä sanoin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Toimit hienosti.”
”Vee..” Pikkuinen Eevee sanoi hiljaa. Voin vaikka vannoa, että sen poskipäät punehtuivat hennosti.
”No niin kerätään muut.” Minä julistin. ”On aika lähteä.”

Skippaan nyt heti alkuunsa yhden osion tätä tarinaa, koska se ei ole mitenkään olennaista. Kiitin rouva Claraa yösijasta, sain metsästää Ozzyn kukkien seasta, siellä se murjotti. Ja nyt minä tuoksuin itsekin villikukille, toivottavasti se ei houkuttaisi Beedrillejä, niitä en niskoilleni terävine pistimineen tahtonut. Tietenkin Tim oli sitä mieltä, että olisimme vain voineet jäädä vielä päiväksi, koska Harleyn nilkka oli vielä kipeä ja niin poispäin, mutta vielä yksikin yö tuolla, niin vieraan varaisuus tulisi korvistani ulos. En tykännyt toisten nurkissa nyhjäämisestä kovin pitkään, sitä paitsi matka odotti.
Ja jos nilkkaani alkoi särkeä niin paljon, etten pystyisi kävelemään, nuo kaksi herrasmiestä saisivat kantaa minut!
”Mikä on kartalla seuraavaksi?” Tim kysyi Treviltä, joka oli värjännyt hiuksensa. Kyllä, huomasin senkin yksityiskohdan vasta nyt. Oikeastaan oli hyvä, ettei hänellä ollut vihreää kuontaloa, sillä kaikki vihreähiuksiset toivat nykyään mieleeni sen ärsyttävän viherpiiperön, jolla ei edes ollut nimeä. Trevin hiukset olivat nyt mustat, ja väri todella sopi hänen vihreisiin silmiinsä.
 ”Shining Meadow.” Trev sanoi hymyillen, juku, että joku oli hyvällä tuulella. ”Ei ole kaukana.”
”Jäädään sitten sinne yöksi.” Tim päätti.
”Mutta minä tahdon jatkaa matkaa kohti seuraavaa salia.” Minä kärtin.
”Tästä paikasta tykkäät varmasti, Harley.” Trev ilmoitti.
”Niin.” Tim sanoi. ”Tiesitkö että Shining Meadowilla saattaa illan tullen nähdä Clefairyjen tanssivan?”
”Oikeasti?” Minä kysyin. ”En ole nähnyt niitä ennen. Edes äiti ei saanut pyydystettyä yhtä vaikka kuinka yritti.”
”No näitä ei saa ottaa kiinni.” Tim sanoi. ”Mutta Shining Meadowilla liikkuu paljon psyykkisen tyypin pokémoneja.”
”Minusta Clefairy ei edes sopisi tiimiini.” Minä huokaisin. ”Ne ovat liian söpöjä.”
”Niin sinullahan on jo Ozzy.” Tim kiusasi. ”Ja Kitty, Indigo, Prim ja se Eevee, mikä sen nimi nyt taas oli.”
”April.” Minä muistutin.
”Niin.” Tim jatkoi ärsyttävästi hymyillen. ”Sanot ettet pidä tyttömäisyyksistä, mutta pokémon-valikoimasi sanoo jotain aivan muuta, sisko.”
”Ai koska ne ovat ’söpöjä’?”  Minä kysyin ivallisesti. ”Ehkä niiden eri luonteet ovat syynä, ei ulkonäkö.”
”Sanot vaan..” Tim mutisi.
”Että mitä?” Minä kysyin uhkaavalla äänen sävyllä.
”Ei yhtään mitään.” Veljeni tokaisi.
”Hyvä.” Minä mumisin.
Selkäni takaa pusikosta kuului rapinaa, mutta en vaivautunut katsomaan mitä siellä oli. Se selviäisi minulle vähän myöhemmin. Sitten Kitty sai kuningasidean: Se pomppasi ilman mitään varoitusta ulos pallostaan.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin.”
”Nyaa!” Kissapokémon naukui, ja antoi kevyen kesätuulen puhaltaa vasten kasvojaan. Huokaisin, tuolle pokémonille ei voinut koskaan olla vihainen, se oli liian.. liian.. Kitty.
”No hyvä on.” Minä myönnyin. ”Saat kävellä, kunhan et harhaile minnekään. Siihen ehtoon kissapokémon suostui ilomielin. Oli kaunis, aurinkoinen sää josta Kitty nautti täysin siemauksin. Se rakasti pieniä tuulenpuuskia, heti kun sellainen puhalsi vasten sen kasvoja, Kitty alkoi kehrätä. Kumma kissa, eivätkös kissat yleensä inhonneet tuulisia päiviä?

Shining Meadow ei ollut kovin kaukana, se oli melkein päiväkeskuksen takana vähän kauempana vain – voi kun oiva selitys taas kerran, Harley, mutta ymmärsitte kai? Eikä Shining Meadow ollut mikään niitty, niin kuin nimestä voisi hyvinkin päätellä, se oli vaahteroiden ja petäjien ympäröimä pieni alue, jolla tuoksui miellyttävältä – paitsi Kittyn mielestä, joka aivasteli jatkuvasti. Asetuin mukavasti petäjän varjoon ja avasin reppuni, katsoakseni, mitä kaikkea roinaa olin sinne ehtinyt kerätä tämän lyhyehkön matkani aikana. Mutta yllätyksekseni, heti repun avattuani sieltä pomppasi syliini vaaleanpunainen Buneary.
”Mitä ihm..” Minä en osannut sanoa muuta.
”Bun!” Rosie vinkaisi.
”Oletko ollut siellä kokoajan?” Minä kysyin.
”Buneary.” Pikkuinen vikisi, painaen katseensa jalkoihinsa.
”Jos halusit mukaan, olisit vain pyytänyt.” Minä huokaisin. ”Olisit kyllä päässyt mukaan.”
”Buneary.” Rosie vikisi.
”No olet mukana nyt.” Minä huokaisin. ”Tavalla tai toisella.”

”Ja taas yksi söpö pokémon, Harl.” Veljeni huudahti, niin että Rosie-parka säikähti ja hyppäsi syliini, kätkien kasvonsa paitaani.
”Älä välitä tuosta.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. ”Sillä on ollut ruuvit löysällä jo siitä asti kun tuo ääliö syntyi.”
Muitta mutkitta, jatkoin reppuni penkomista. Repustani löytyi vaikka mitä purnukoita ja ties mitä, mutta sieltä löytyi myös oudon näköinen punainen huilu.
”No, mikä se tämä sitten on?” Minä kysyin.
”No se on pokéhuilu.” Kuulin Trevin uusine hiuksineen sanovan. ”Puhallat siihen, niin joku pokémon, joka ei muuten näyttäytyisi, näyttäytyy.”
”Ai jaa.” Minä mutisin ja puhalsin pilliin.. ei kun huiluun. En ole koskaan ollut mikään mestari musikaalisissa jutuissa, enkä ollut nytkään. Huilusta kantautui korvia vihlova kimeä sävel, mikä sai Rosien peittämään eturaajoillaan korvansa.

”Anteeksi Rosie.” Minä naurahdin. ”En ole kovin musikaalinen.”
Kitty, joka oli tavallaan hyvin utelias pokémon kun sille päälle sattui, Se oli heti tutkimassa läheistä pusikkoa, tai pikemminkin se tunki nenänsä sinne. Kaikkihan tiesivät että jos nenänsä tunki johonkin, siitä harvemmin seurasi mitään hyvää.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi säikähtäneenä ja pakeni kauemmas pensaikon luota. Hienoa, toivottavasti Weedle ei pistänyt sitä.
Mutta ei se Weedle ollut, eihän täälläpäin ollut kai edes niitä. Se oli nelijalkainen valkeahko tai pikemminkin kerman värinen kissapokémon, jonka merkit takatassuissa ja hiukan kippurassa oranssin ruskeat merkit.
”Se on Meowth!” Minä huudahdin.
Meowth näytti uteliaalta, sen siniset silmät säihkyivät kun se katsoi Kittyä. Ehkä sillä ei ollut kissapokémonia kaverinaan täällä.
Kitty näytti kuitenkin hermostuneelta. Se peruutti askelen taaemmas. Meowth taas astui askeleen edemmäs ja haisteli Skittyä. Sen posket alkoivat punoittaa niin voimakkaasti, että sen erotti jopa vähän matkan päästä. Kitty ei kai pitänyt siitä, sillä se juoksi heti tilaisuuden tullen luokseni, ja käpertyi taakseni piiloon.
”Kittyllä taitaa olla ihailija.” Tim naurahti.
”Kitty ei taida olla siitä yhtä iloinen.” Minä huokaisin. Meowth ei tainnut pelätä ihmisiä, sillä tuolta se kipitti muina pokémoneina luoksemme – ikään kuin olisimme sen lajitovereita, tai siltä se silloin näytti.
”No, hei.” Minä sanoin Meowthille ja ojensin kättäni sitä kohti, jos se vaikka haluaisi haistella sitä. En edes tiennyt miksi tein niin, niin vain aina tehtiin kun oli kyse eläimiä muistuttavista pokémoneista.
”Miau!” Meowth huudahti ja raapaisi terävillä kynsillään kättäni.
”Auts!” Minä huusin, en mitenkään kovaa, mutta kuuluvasti silti. Käteeni oli ilmestynyt kolme ohutta naarmua, joista vuosi verta. ”Hei, mistä hyvästä tuo oli senkin.. senkin.. Tim!?”
Joo, enkö parempaa haukkuma sanaa keksinyt? Nähtävästi en.
”Tim?” Veljeni kysyi.
”Joo, Tim.” Minä vastasin. Seuraavaa en odottanut, Kitty juoksi päin Meowthia, ja käytti siihen Tacklea. Meowth tönäistiin hetkessä kauemmas, Kitty naukui vihaisena ja löyristi selkäänsä. Se oli selvästi vihainen, oliko se vihainen, koska Meowth raapaisi minua? Juku, en osannut arvatakaan että Kitty pitäisi minusta niin paljon..
Kun katsoin Meowthia ja pohdin sen luonnetta, se piti selvästi Kittystä, mutta ei pitänyt ihmisistä. Tuollaisen kouluttaminen voisi olla kivaa.
”Kitty napataan se!”
”Nya?” Kitty naukui hämmentyneenä.
”Tuollaiselle pokémonille täytyy opettaa vähän tapoja, eikö niin?” Minä virnistin. ”Jos aloitetaan DoubleSlapillä.”
Kittyn mielestä se oli loistava idea, ainakin se näytti innostuneelta. Meowth puolestaan katsoi meitä hölmistyneenä. Oliko se joku sovinisti? Se ei tosiaan näyttänyt ymmärtävän että Kitty oli antanut sille litsarin, se katsoi Skittyä suu ammollaan.
”Puolustaudu hitto vie!” Tim kuului huutavan. Meowth oli joko herrasmies tai korviaan myöten ihastunut, sillä, se pyrki enemminkin väistelemään Kittyn iskuja – sikäli kuin pystyi, sillä minun Skittyni oli nopea kuin myrskytuuli. Mutta oikeasti! Miksei tuo Meowth hyökännyt?
”Kitty, tee Tackle!” Minä määräsin. Kitty ponkaisi maasta nopeaan juoksuun, se näkyi vsin vilaukselta, sitten se törmäsi Meowthiin. Meowth näytti typerältä, sillä oli naamallaan hölmön näköinen virne, semmoinen kuin rakastuneilla – tai niin minä olin sen nähnyt. Siksikö se ei pistänyt vastaan kun Kitty kävi sen kimppuun?  Yksi lause: Rakastuneet ovat yksiä typeryksiä.
”Pamauta sitä Tail Whipillä!” Minä komensin.
”Nyaa!” Kitty naukaisi, se loikkasi kevyesti ilmaan, saadakseen hyvän vauhdin – tai sanotaanko iskuvoiman. Ihmettelin suuresti, että kun Kitty oli pamauttanut Meowthia hännällään päähän ja kovaa mutta silti pokémon nousi jaloilleen päätään ravistellen.
”Sitkeää tyyppiä siis.” Naurahdin kuivasti. ”Hyvä on sitten. Kitty tee Sing.”
Kitty naukaisi ja alkoi laulaa naukumislaulua. Sillä oli pehmeä ja lempeä ääni, jolla oli unettava vaikutus. Minua alkoi haukotuttaa, mutta mikä parasta, Meowth nukahti. Se ei nukkuisi kauan, mutta nyt olisi tilaisuus napata se, niinpä heitin Nest ballin kohti Meowthia.