Ilse

Aurora #22 > Saukko-paran huijaus

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammihelmikuussa 2017.

Ilse

Candy oli ymmällään, olihan se jutellut asiasta Odilelle. Odile oli meistä kaikista se hyveellisin, sen verran minäkin tiesin. Odile oli kyllä kiltti mutta vähän ujo.
”Oikein paljon ujo, jos minulta kysytään”, sanoi Trix. ”Vähän se ottaa päähän, eihän tuo ruoho tee mitään hyödyllistä.”
”Odile sanoo, että varastaminen on väärin!” Candy kitisi. ”Ettei saa varastaa.”
”Ihmiset tekevät kaikenlaista, mitä ei saisi tehdä”, Demetria totesi. Se nappasi Candyä niskavilloista ja asetteli Eeveen pennun etutassujensa väliin. ”Mutta se ei tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja.”
”Mutta eikö ole ilkeää ottaa jotakin toisen omaa?” Candy kysyi, pinkkejä silmiään räpytellen.
”Odile on oikein selittänyt jutun juurta jaksaen”, Trix huokaisi. Mutta Demetria oli kärsivällinen, se alkoi nuolla Eeveen kimaltavaa turkkia ja selitti varsin äidillisesti:
”Joskus ilkeiltä vaikuttavat asiat saavat eri muotoja. Joskus asiat joita pidämme hyvinä paljastuvatkin pahoiksi. Sellaista on elämä.”
”Ilkeät asiat voivatkin olla hyviä ja hyvät pahoja?” Candy makusteli sanoja suussaan. ”En ymmärrä!”
”Kyllä sinä joskus tajuat”, Leafeon vakuutti.

Kummallista kyllä ei tämä juttu minun mielestäni vaikuttanut ilkeältä. Se että meidän piti varastaa, oli pahaa? Minusta se ei ollut väärin, varastaminen siis. Ei minusta tuntunut, että olimme tekemässä jotakin väärin. Sitä paitsi se valkoinen Vulpix sanoi, että pelastaisimme jonkun. Jos kerran pelastaisimme jonkun, emmekö me silloin tee hyvää? Ja oliko varastaminen oikeasti jotain tuomittavan hirveää?

Ei, ei se minusta ollut.

”Trix?” Minä kysyin. ”Onko sinusta väärin varastaa? Tai olemmeko me tekemässä väärin?”
Mustaturkkinen kettu katsahti minua ja virnisti.
”No onko se sinusta väärin?”
”Eeei”, sanoin lopulta. ”En tiedä miksi, mutta minusta ei tunnu väärältä.”
”Se on tyyppikysymys”, Zorua vastasi. ”Me olemme pimeys-tyypin pokémoneja, sinä ja minä. Ja Yoru. Ehkäpä sen vuoksi meidän ajatusmaailmamme eroaa muista.”
”Mutta Yoru ei ole puolesta eikä vastaan”, minä totesin. Sehän vain itkeä parkui melkein kaiken ajastaan.
”Yoru on vielä niin pieni”, Trix sanoi, katsoessaan takapenkillä istuskelevaa vaaleahiuksista äitiä. Yoru istui äidin olalla ja värisi.
”Y-Yorun on pakko yrittää”, korppi raakkui hiljaa.
”Mutta syystä tai toisesta se tykkää Miwasta, ja minusta näyttää siltä, että se yrittää parhaansa Miwan takia.”

Niin. Jos Yoru ei yritä äidille voi käydä hassusti. Vaikka kyllä kai äiti pärjää.

Sitten äiti otti kaikki muut takaisin poképalloihinsa paitsi minut ja Trixin. Candyä ei otettu mukaan eikä Splinteriä.
”Nytkö mennään?” Minä kysyin. Tiesin ettei äiti ihan ymmärtänyt minua, mutta hän nyökkäsi.

Hii, nyt se alkaa!

Minua vähän jännitti ja vatsaa kouraisi, mutta Trix hymyili minulle rohkaisevasti.
”Tiedättehän nyt varmasti tehtävänne?” Äiti kysyi, kun vielä istuimme vaaleahiuksisen sedän autossa.
”Tiedetään!” Trix sanoi. ”Me livahdetaan takahuoneeseen ja huijataan Buizel seuraamaan!”
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi. ”Pitäkää huolta, ettei teitä nähdä.”
”Yritetään kyllä parhaamme”, Trix vakuutteli ja pökkäisi päällään äidin polvea. ”Mutta ei meistä näkymättömiä voi tulla.”
”Ehkä olisi pitänyt ottaa Lita mukaan”, minä tuumasin.
”Mahtaisiko se pysyä tolkuissaan?” Trix arveli. ”Se oli vähän ulalla lähtiessämme. Siinä Trix oli kuin olikin oikeassa. En ymmärtänyt mikä Litaa vaivasi, yleensä se oli ihan kunnossa mutta tänä aamuna se vain kihersi jotakin katkerista ajatuksista.

”No niin sitten mennään”, Trix huikkasi ja loikkasi ketterästi ulos autosta.
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi ja silitti meitä kumpaakin päälaelta. ”Pidä huolta Ilsestä!”
”Pidän!” Kettutyttö huikkasi. Sitten mentiin. Äiti meni toiseen suuntaan kuin me ja se vaaleahiuksinen kaveri ajoi pois ja jätti meidät tänne.
”Sen on parasta tulla takaisin”, Trix mutisi. Sitten me menimme. Olkaa varovaisia, ettei teitä nähdä, oli äiti sanonut. Mutta miten kukaan voisikaan nähdä pari pientä pokémonia tässä hälinässä. Ihmisillä oli kiire, ne kävelivät eri suuntiin, eivätkä edes katsoneet alas.
”Hyvä vain”, Trix sanoi. ”Se tekee tästä helpompaa.”
”Ihmiset eivät taida olla kovin fiksuja”, minä totesin.
”Näillä on liian kiire”, Trix naurahti kuivasti. ”Hyvä meille. Tule nyt!”
Mutta minä halusin katsella ympärilleni. Se rakennus, jonne minä ja Trix hiivimme, oli iso – paljon isompi kuin se kauppa johon äiti oli kerran vienyt meidät. Hälinää oli paljon, ihmiset kävelivät sinne tänne ja ne voisivat vaikka astua päällemme.
”Voivatko ihmiset astua päällemme?” Tiedustelin asiaa.
”Eivät nuo taida huomata meitä, joten se on mahdollista”, Trix totesi. ”Mutta toisaalta se on hyvä. Meitä ei kuulukaan huomata.”
”Mutta jos joku huomaa?” Kysyin, olin hieman levoton. Vaikka minua innostikin tämä kaikki uusi ja jännä, minua myös pelotti, että kaikki menisikin myttyyn.
”Sitten minä hoidan sen”, Zorua virnisti. ”Jostain syystä pulppuan voimaa. Kai se on pian aika.”
”Mikä aika?” Minä kysyin hämilläni. Kuolisiko Trix? Sattuiko sitä masuun?
”Taidanpa kehittyä pian. Siltä tuntuu”, Zorua virnisti.
”Ai niin kuin Winona?”

Niin, Winona joka oli ennen ollut pikkuinen Purrloin, kuten minäkin oli kasvanut isoksi kissaksi. Kasvaisiko Trix myös?
”Millainen sinusta mahtaa tulla?” Minä kyselin.
”Iso. Silloin kävelen kahdella jalalla niin kuin äitikin teki. Äiti oli tosi vahva.”
”Äiti?” Toistin.
”Minun äitini. Ei Miwa, mutta minun äitini”, Zorua sanoi. ”Mutta nyt ei puhuta siitä. Meillä on tehtävää.”
”Mitä siis tehdään?” Kyselin.
”Seuraa vain minua”, Trix virnisti. Ja niin se lähti liikkumaan sulavasti ihmisjalkojen ohitse. Trix oli tosi vikkelä ja ketterä. Ihmiset eivät edes huomanneet sitä, kun kettu loikki niiden jalkojen takaa ja sitten se olikin jo tämän suuren kiireisen huoneen (ehkä salin) toisella puolella. Hui kamala, pitäisikö minunkin tehdä tuo temppu?

Näköjään piti, sillä Trix nyökäytti minulle päätään. Hui kauhea! Katselin menoa hetken, ihmisjalkoja riitti. Ne eivät kai loppuisi ikinä. Oli pakko mennä. Ehkä tämä onnistuisi kivasti. Saisi onnistua, että äiti voisi olla minusta ylpeä!

Nyt mentiin!

Se oli hirveää, ihan hirveää. En minä ollut nopea tai ketterä. Kömpelö vain. Ihmiset eivät toki huomanneet vaivaista pikkuista Purrloinia, mutta se Purrloin kompuroi silti ihmisten jaloissa, sen päälle melkein astuttiin ja kun jalkoja tuli joka suunnasta, en tiennyt minne mennä. Se oli pelottavaa. Ja sitten jotenkin olin siinä, minne Trix oli jäänyt odottamaan. Tassut tärisivät ja sydän hakkasi rinnassa villisti.
”Oletko ok?” Trix kysyi.
”Se oli pelottavaa”, naukaisin. ”Mutta Trix sai sen näyttämään niin helpolta.”
”Se oli ihan kuin silloin kun Rinkeliä ärsyttää ja se lähtee jahtaamaan”, Trix virnisti. Katsoin Trixiä, eivät sen jalat juuri olleet omiani pidemmät, oliko se nopeampi ja ketterämpi kun oli kehittymässä?
”Kyllä se siitä, juniori”, Zorua sanoi ja näykkäisi korvaani hellästi. ”Kyllä se sinultakin onnistuu, kunhan kasvat vähän.”
”Niin kai”, minä miukaisin. ”Mennäänkö portaat ylös?”
Niin, tämän kulman takana oli portaat. Portaat varmaan veisivät sinne missä juksattava oli.
”Käydään vähän katsomassa”, Trix sanoi.
”Jee!” Minä hihkaisin. Olin jo ryntäämässä ylös portaita, mutta sitten Trix nappasi minua hännästä.
”Miksi sinä noin teit?” Kysyin.
”Meidän pitää varoa”, kettu muistutti. ”Juuri tuonne portaisiin minä tunkisin yhden valvontakameran.”
”Eikö äidin pitänyt varmistaa, etteivät ne näe meitä?”
”Kaiken varalta”, Trix selitti. ”Ollaan varovaisia.”

Niin, kai varovaisuus kannatti.

Niin me sitten hiivimme, varovasti yhden portaan kerrallaan, Trix edellä ja minä takana. Se oli turhauttavan hidasta.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, Trix huomautti. Kun me sitten viimein pääsimme porrastasanteelle, Trix käski minun odottaa siinä, sillä välin kun se kävisi katsomassa mikä on valvontakameroiden tilanne. Mutta mitä jos joku tulisi ja astuisi päälleni? Mitä jos joku tulisi ja alkaisi huutaa? Mitä jos…

Ei ketään tullut, paitsi Trix joka sanoi, että voisimme kiivetä portaat ihan rauhassa. Äiti oli onnistunut laittamaan pahan kameran pois päältä. Äiti osasi. Ympärillämme oli hiljaista. Kaikkien ihmisten askeleet kuuluivat vain vaimeasti.
”Ne siirtyvät katsomaan esitystä”, Trix sanoi hymyillen veikeästi. ”Meidän pitää odottaa hetki.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Kaiken varalta”, selitti Trix. ”Täällä voi vielä olla ihmisiä, emmekä me varmaan tahdo törmätä sen Buizelin kouluttajaan?”
”Emme”, vastasin terhakasti. ”Meitä ei saa nähdä, sen on äiti sanonut.”
”Meidän täytyy odottaa, että se kouluttaja on siirtynyt esiintymislavalle. Sitten toimitaan”, Trix muistutti.
”Sitten huijataan!” Kihersin. Huijaaminen kuulosti kivalta. Ja jännältä!

Odottavan aika on pitkä.

Mistäköhän sekin putkahti päähäni? Mutta kun se on totta! Itse siinä, että meidän täytyi odottaa esityksen alkua, kului liikaa aikaa. Oli aika hiljaista, siellä missä olimme. Joskus joku käveli sillä käytävällä, jossa se huone oli. Kävi siellä ja sitten lähti.
”Koordinaattorit käyvät siellä, hakevat ne pokémonit joita käyttävät vetovoimakierroksilla ja jättävät muut palloihinsa tuonne”, Trix selitti. ”Jotkut tuovat esityksen jälkeen jo esityksensä hoitaneet pokémoninsa takaisin tuonne, että ne saavat levätä.”
”Mistä tiedät?” Minä kysyin.
”Odile kertoi”, Trix sanoi. ”Se kuului ennen jollekin koordinaattorille, mutta muuta en siitä saanut irti.”
”Toivottavasti sekin tuodaan sitten tuonne”, minä miu’uin. Jos ei niin, mitä me sitten tekisimme? Se kamerakin oli yhä päällä ja punainen valo vilkkui.
”Eikö äidin pitänyt sammuttaa tuo?” Minä kysyin.
”Kyllä se vielä ehtii”, Trix sanoi, mutta sekin kuulosti huolestuneelta. ”Kunhan mikään ei olisi mennyt vikaan.”
”Mutta eihän äiti ole yksin, eihän?” Minä kysyin. ”Kai sillä on joku mukanaan? Muu kuin Yoru?”
”Rinkeli luultavasti. Se menee sinne, minne Miwakin”, Trix sanoi.
”Kuule Trix, miten sinä tulit äidin luo?” Kysyin, osaksi siksi että halusin tietää, ja osaksi siksi että minulla oli tylsää.
Zorua sulki siniset silmänsä ja hymyili.
”Se alkoi sadeyöstä. Minä ja äiti kuljimme kanjonin poikki, mutta minuun iski kuume”, Zorua sanoi hiljaa. ”Sitten äiti piilotti minut luolaan ja lähti etsimään lääkettä, lupasi tulla takaisin.” Trix näytti surulliselta, se painoi päänsä alas ja katsoi jalkojaan.
”Mutta äiti ei tullutkaan takaisin. Ajattelin äidin eksyneen ja menin etsimään, mutta pökerryinkin matkalla”, se selitti. ”Olin päätynyt jonkun kasvattajamuorin hoiviin, eikä hän laskenut minua menemään, vaikka tervehdyinkin. Halusin löytää äidin, mutta se mummo ei ymmärtänyt. Siksi aloin jekkuilla. Toivoin että ne kyllästyisivät ja heittäisivät minut pellolle, mutta eivät heittäneet.”
”Tuliko äiti hakemaan sinut pois?” Minä kysyin.
”Eipä tullut. Yhtenä päivänä tuli taas matkalaisia, päätin vähän jekkuilla. Splinter näytti hyvältä kohteelta, pieni kun oli”, Trix sanoi.
”Oliko Splinter pieni?” Kysyin epäuskoisena.
”Oli, kun se ei ollut kehittynyt vielä”, Trix selitti. ”No Miwa tuli siihen ja nosti minut hännästä pidellen, käski jättää Splinterin rauhaan. Potkaisin ja pääsin irti. Päätin kettuilla Rinkelille, ja sehän suuttui. Se lähti jahtaamaan minua ympäri huonetta, tuli sotku, ja Miwa nuhteli Rinkeliä. Mutta minäpä huomasin avonaisen ikkunan ja loikkasin ulos.”
”Pääsitkö sinä vapaaksi?” Kyselin.
”No en”, kettu huokaisi. ”Miwa ja Rinkeli lähtivät perääni. Ajattelin että eivät ne minua kiinni saa, mutta saivatpa kuitenkin. Sitten Rinkeli kehittyi eikä Miwa tajunnut mistään mitään.” Trix nauroi.
”Ajattelin, että se vasta olisikin kivaa, niin minä sitten lähdin niiden mukaan. Ajattelin, että kehityttyäni voisin lähteä etsimään äitiä.”
”Ethän sinä aio lähteä, kun kehityt? Ethän Trix?” Kyselin hätäisesti. Minusta ei tuntunut kivalta ajatella, että Trix lähtisi. Se ei saisi lähteä! Minun tulisi sitä ikävä!
”En taida jaksaa”, Zorua haukotteli. ”Teitä pitää vielä opettaa jekkuilemaan.”
”No hyvä”, sanoin helpottuneena ja pökkäisin Zoruan päätä omallani.

”Kappas vain”, Trix sanoi äkkiä. ”Kamera on pois päältä.”
Se oli totta. Se juttu ei enää vilkkunut. Äidin oli täytynyt pistää se pois päältä!
”Joko aloitetaan?” Minä kysyin.
”Vielä hetki”, Trix kuiskasi. ”Se ei ole vielä tullut.”
”Höh!” Minä huokaisin.  Odottaminen on tylsää! Miksei kaikki voinut käydä nopeasti? Miksi piti odottaa?

Sitten joku lonksutti rappuset ylös, ei meidän rappuset vaan jotkin toiset.
”Clementine, menit sitten kaatumaan”, joku puhisi. ”Se maksoi meille pisteitä, tajuatko? Paljon pisteitä!”
Puhuja oli selvästi tyttö, mutta minä en nähnyt hänestä kuin selän, ruskettuneen selän ja nutturalle laitetut tummat hiukset.
”Jos emme pääse jatkoon, saat olla onnellinen, jos pääset osallistumaan Marblen kisoihin!”
”No ei se nyt noin vakavaa ole”, Trix sanoi hiljaa. Minä nyökkäilin, miksi hän oli noin hermona? Sitten tyttö meni siihen huoneeseen. Tuonne meidän pitäisi hiipiä, kunhan se tyttö häipyisi.
”Älä esitä nukkuvaa, kun puhun sulle Clementine!” Tyttö ärjäisi. ”Älyä nyt, että kömpelyytesi maksoi meille paljon pisteitä! Toivottavasti Belle onnistuu korjaamaan tilanteen.”
Askelia, askelia kohti oviaukkoa. Siinä ei ollut kunnon ovea, vain neliskanttinen aukko johon olisi kuulunut ovi, mutta ovea ei ollut. Kopinaa. Kopina kuului sen tytön kengistä. Tyttö lähti kohti toisia portaita. Sellaisia jotka olivat sen käytävän päässä. Kun minä oikein höristin korviani, kuulin kovaa puhetta ja hurrausta.
”Tuolla esiintymisareena siis on”, Trix totesi. Odotimme vielä hetken. Ei ollut hyvä, jos ryntäisimme huoneeseen suin päin. Buizel saattaisi epäillä jotain.
”Hei Trix, minulla on idea”, sanoin äkkiä, sillä päähäni oli putkahtanut eräs idea, jolla voisimme saada Buizelia huijatuksi. Sen pitäisi toimia, olinhan hurmaava pikku kissanpentu. Jos Buizelilla oli lainkaan sydäntä ei se jättäisi pientä avutonta kissanpentua pulaan.
”Kerro se sitten”, Trix sanoi ja minä kerroin.

”Huuuuuuuuui!” Huusin liukuessani pitkin käytävän liukasta lattiaa. Trix oli sopimuksen mukaan työntänyt minut liikkeelle. Tassut liukuivat lattialla hallitsemattomasti, eikä tuntunut siltä, että olin pysähtymässä mitenkään pian. Kunnes törmäsin roskikseen.
”Aijai”, mau’uin. Roskis kaatui kalahtaen lattiaan ja osa roskista osui minua kasvoihin. Tuntui vähän kummalta, vähän siltä kuin päässä huimaisi. Istuin siinä hetken ja ravistin päätäni. Nousin varovasti tassuilleni, ja hiivin hiljaa kohti sen huoneen oviaukkoa. Katsoin arasti sisään huoneeseen ja näin siellä pöydän, naulakkoja ja penkkejä, penkeillä oli paljon laukkuja. Yhden penkin päälle oli käpertynyt oranssi pokémon.

Tuon täytyi olla se. No niin, Ilse! Näyttelijän taidot peliin!

Astuin sisään huoneeseen ja katsoin ympärilleni vielä toistamiseen, eihän sitä koskaan tiedä mitä löytyy. Olihan paikalla kuitenkin paljon laukkuja, ja muutakin tavaraa – kuten huomasin, pehmoleluja, koristeita ja eri näköisiä tölkkejä. Tassuttelin hiljaa Buizelin luo. Buizel nukkui, eikä huomannut tuloani. Istuin lattialle sitä vastapäätä ja aloin naukua suloisimmalla äänelläni:
”Setä? Hei, setä!”
Buizel raotti tummanruskeita silmiään ja katsoi minua kiukkuisesti.
”Minä mikään setä ole…” Sen ääni oli varmasti tytön, eikä pojan. Vaikka äänessä oli tiettyä karkeutta, se ei ollut sellainen kuin Splinterin tai Rigelin ääni.
”Anteeksi, setä”, nau’uin pahoittelevasti. ”Mutta kun setä näyttää niin paljon pojalta!”
”Me Buizelit nyt vain näytämme tältä”, Buizel tuhahti. ”Mutta minä olen tyttö ihan niin kuin sinäkin.”
”Minä en ole ennen nähnyt Buizelia”, sanoin pää kallellani.
”Mitä haluat?” Buizel töksäytti. Se taisi olla huonolla tuulella.
”Oletko nähnyt äitiä?” Kysyin. ”Äiti katosi tungokseen, enkä tiedä minne hän on mennyt.”
”Onko sinun äitisi Liepard?” Buizel kysyi.
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Tarkoitatko äidillä kouluttajaasi?” Buizel kysyi, kunhan oli ensin huokauksensa huokaissut.
”Juu, äiti on äiti”, sanoin hymyillen suloisesti.
”Onko hän koordinaattori?” Buizel tiedusteli.
”Oi en minä sitä tiedä”, vastasin kerrankin todenmukaisesti, sillä en ollut täysin varma, mitä äiti oikeastaan teki. ”Etkö voisi auttaa minua äidin etsimisessä, setä?”
”Johan minä sanoin, etten ole setä!” Buizel ärähti. ”Eikä minun kannattaisi lähteä täältä, Amber ei pitäisi siitä.”
”Etkö voisi lähteä edes vähäksi aikaa?” Pyysin ja katsoin sitä hartaasti. Buizel vaikutti hyvin jyrkältä, eikä varmaan pyörtäisi päätöstään helpolla. ”Olisit niin kiltti!”
Mietin, alkaisinko tihrustaa tekokyyneliä, mutta nähtävästi Buizel ei ollutkaan niin kova kuin luulin, sillä se huokaisi turhautuneesti.
”Hyvä on, autan sinua löytämään äitisi”,
”Jee!” Hihkaisin, mutta sitten silmiini osui jotakin, jotakin mikä kiilsi! Buizelin vieressä penkillä oli kauniisti muotoiltu kimmeltävä esine. En tiennyt mikä se oli, mutta pidin siitä!
”Älä edes katso sitä”, Buizel varoitti. ”Se on Bellen tiara, eikä se siedä, että muut koskevat siihen.”
”Mutta Bellehän ei ole täällä, eihän?” Minä varmistin.
”Ei ole”, Buizel vahvisti. ”Se osallistuu toiselle kierrokselle Amberin kanssa.”
”Sittenhän minä voisin vähän kokeilla sitä”, ehdotin vienosti hymyillen. Buizel näytti puntaroivan asiaa hetken mutta lopulta se nappasi tiaraksi kutsutun esineen vierestään penkiltä ja ojensi sitä minua kohti. Buizel asetteli kauniisti kimmeltävän arvokkaan esineen päälaelleni. Kehräsin tyytyväisenä.
”Sinun pitäisi antaa se takaisin”, Buizel muistutti.
”Voin antaa sen takaisin sitten, kun tulemme takaisin”, sanoin viattomasti. ”Kun olet auttanut löytämään äidin!”
”No kai sekin käy”, Buizel sanoi pohdittuaan asiaa hetken. ”Missä sinä näit äitisi viimeksi?”
”Alakerrassa, sieltä mistä tullaan sisään”, minä vastasin. ”Ihmisiä oli niin paljon, että minä eksyin äidistä.”
”Aloitetaan siis sieltä”, Buizel sanoi. Se laskeutui varovasti penkiltä, jossa oli nukkunut ja ynähti jostain kumman syystä päästyään jaloilleen. Katsahdin sitä kysyvästi. Tuo Buizel oli väriltään oranssi ja siinä oli keltaista. Se oli kuitenkin jotenkin karmivan näköinen, sillä oli nimittäin jonkinlaisia raitoja, mutta ne raidat eivät kyllä näyttäneet siltä, että kuuluivat Buizelin oranssiin turkkiin.
”Mennään sitten!” Minä hihkaisin ja lähdin juoksemaan kohti oviaukkoa.
”O-Odota vähän!” Buizel huusi perääni. ”En… en pysty kulkemaan noin nopeasti…”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan Buizelia. Se nilkutti hitaasti luokseni.
”Onko sinun jalka kipeä?” Minä kysyin.
”Vain vähän rasittunut”, Buizel totesi toista eturaajaansa heilauttaen. Mutta minä näin, että käveleminen sattui siihen.

Käytävälle päästyämme Trix puuskutti meitä vastaan esitysareenan suunnalta, juuri kuten olimme sopineet.
”Siellähän sinä olet!” Se huusi juostessaan portaita alas. Buizel katsoi Zoruaa hieman hämmentyneenä.
”Ystäväsikö?” Se kysyi ja minä nyökkäsin.
”Löytyikö äitiä?” Kysyin Trixiltä.
”Eipä näkynyt olevan ainakaan katsomossa”, Trix totesi. ”Maako sen on niellyt vai mikä?”
”Setä auttaa etsimisessä”, ilmoitin.
”Sanoin jo, etten ole mikään setä!” Buizel murahti.
”Mutta kun minä en tiedä sedän nimeä”, miukaisin söpösti.
”Clementine”, Buizel vastasi ja painoi – varmaankin nolostuksissaan päänsä kumaraan.
”Eikös Clementine oli pojan nimi?” Trix vinoili.
”V-Voi se ollakin, mutta minä olen tyttö!” Buizel ärjäisi.
”No ole kaikin mokomin”, Trix hykersi. ”Mennään alas, siellähän me se toope nähtiin viimeksi.”

Tämä sujui hyvin!

Matka alas kesti. Buizel ei tosiaankaan pystynyt liikkumaan kovin rivakasti. Siksi se ei nähnytkään, miten me, minä ja Trix hymyilimme tietäväisinä. Ihmisiäkään ei tullut vastaan, kaikki olivat kaiketi ottelua katsomassa. No sama se, tämä vain helpotti asiaa. Me kuljimme aulan ohi ja olimme muka vilkuilevinamme näkyisikö äitiä jossain. Kun sitten saavuimme portaikon kohdalle, Buizel tuli epäileväksi.
”Onko kouluttajanne varmasti täällä? Ei täällä käy ihmisiä.”
”No mistäs sinä sen tiedät?” Trix kysyi.
”Olen osallistunut kisoihin ennenkin”, Buizel tuhahti. ”Tiedän mikä varasto on, ja tuolla alhaalla on niin pimeää, ettei muu paikka tule kyseeseenkään.”
Se oli totta portaikko, joka oli juurikin sen suuren aulan vieressä, johti jonnekin alas ja siellä oli pimeää.

Ei minulla hätää ollut, olinhan kissa eli näin hyvin pimeässä!

”No sitten se kyllä eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan”, Trix naurahti.
”Oletteko aivan varmoja?” Buizel kysyi epäröiden.
”Kyllä me kouluttajamme tunnemme”, Trix sanoi. ”Se on niin hölmö, että varmaan eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan.”
”Tai etsisi minua”, minä sanoin väliin. ”Minähän olen pimeystyypin pokémon, tykkään pimeistä paikoista!”
”Tuossa on kyllä perää”, Buizel tuumi.
Ja niin me menimme. Minä menin etunenässä, Buizel tuli perässä, ja Trix kulki Buizelin takana. Tämäkin oli sovittu juttu, Trix sanoi, että osasi sähkö-tyypin liikkeitä, vesi-tyyppiä edustava Buizel oli heikko niitä vastaan. Jos se tajuaisi juonemme, Trix iskisi sitä Thunder Fangillä. Äiti oli tosin kieltänyt meitä hyökkäämästä sen kimppuun…

Portaiden päässä oli ovi, joka oli jätetty raolleen. Tiesin, että tuonne meidän piti viedä Buizel ja odottaa äitiä. Tuolla Odilen ja Soran pitäisi olla odottamassa. Mutta mahtoiko Odilesta olla tehtävään, jota siltä odotettiin?

Portaissa kulkeminen kesti. En halunnut mennä liian kauas Buizelista, jos se vaikka keksisi juonemme ja hyökkäisi Trixin kimppuun. Vaikka Trix olikin vahva, paljon minua vahvempi, emme saisi päästää Buizelia karkaamaan. Muuten koko tehtävä menisi pieleen, enkä tiennyt miten äidin sitten kävisi.

Kun viimein olimme kulkeneet portaat alas, lähestyin ovea varovasti. Katsahdin takanani kulkevaa tietämätöntä saukkopokémonia. Se kulki yhä siinä missä pitikin.

Hyvä.

Niin minä kurkistin huoneeseen. Huone oli ihan pimeä, lukuun ottamatta ikkunasta tulvivaa valoa. Siellä Odile seisoskeli Soran kanssa. Juuri siinä kohdassa, mihin valo osui.
”Nytkö?” Sora kysyi, minä nyökkäsin.
”E-E-En minä p-pysty”, Odile niiskutti.
”Kyllä pystyt”, Sora sanoi hanakasti. ”Sää olet vahva, Odile.”
”E-E-Enpäs…” Odile niiskutti.
”Nyt on pakko”, minä miu’uin. ”Ole kiltti Odile, tee niin kuin äiti pyysi, muuten äiti joutuu vaikeuksiin. Ethän sinä halua sitä?”
”E-En”, Odile niiskutti. ”M-Miwa otti minut sieltä Tangerinen pusikosta mitään kysymättä, eikä ole ikinä pakottanut ottelemaankaan.”
Siinä vaiheessa Buizel oli astunut huoneeseen. Trix oli yhä sen takana.
”Mitä täällä tapahtuu?” Se kysyi.  Odile astui edemmäs.
”Hei” se tervehti. ”Kuka sinä olet?”
”Clementine”, Buizel sanoi. ”Mutta olen silti tyttö!”

Se ei vieläkään tajunnut. Heh.

”Tiedän sen, Odile sanoi lempeästi. ”Minä olen Odile, vaikka ennen olinkin Mary.”
Odile tuijotti Buizelia pitkän aikaa. Vaikka huoneessa olikin pimeää, se tuntui silti erottavan Buizelin hahmon hyvin, sillä seuraavaksi se sanoi.
”Sinun jalkasi on turvonnut, sattuuko seisominen?”
”Se on vain vähän rasittunut”, Buizel vastasi. ”Kyllä Amber antaa minun nyt levätä, kun kisat ovat ohi.” Mutta se ei kyllä kuulostanut lainkaan varmalta. Odile huomasi sen.
”Kylläpä sinä olet laiha, saathan kunnolla syödäksesi?”
”Tietenkin saan”, Buizel ärähti. ”Amber antaa ruokaa heti kisojen jälkeen ja…”
”Sinun turkkisi ei kiillä”, Odile keskeytti. ”Sinun kylkiluusi paistavat turkin läpi. Sinä valehtelet.”
”E-Enkä!” Buizel kiisti. ”Amber on hyvä kouluttaja!”
”Niin saattaa ollakin”, Odile myönsi. ”Mutta onko hän sitä myös sinulle?”
”T-Tietenkin!” Buizel vastasi.
”Niin minäkin uskoin kerran”, Odile sanoi haikeasti lähestyessään Buizelia. Buizel astui askeleen taaksepäin, mutta inahti sitten kivusta astuttuaan askeleen kipeällä jalallaan.
”Mitä täällä on tekeillä? Mitä sinä oikein selität?” Buizel tivasi. Nyt se vasta alkoi tajuta, että olimme saartaneet sen ansaan.
”Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, vaikket sitä ehkä ymmärtäisi”, Odile sanoi hiljaa. Sitten sen lehtien joukosta pöllähti sellaista vihertävää pölyä. Pöly osui suoraan Buizelin kasvoille.
”Mitä teh…” se älähti, mutta muuta siitä ei sitten kuulunutkaan, sillä sen silmät painuivat kiinni ja se mätkähti pitkin pituuttaan lattialle.

”No ei se nyt niin vaikeaa ollut”, Trix virnisti. ”No missäs se Miwa piileskelee? Eikö hänen pitänyt odottaa täällä?”
”Eipä ole näkynyt”, Sora sanoi.

Miwa

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Tämä oli varmasti elämäni tyhmin temppu. Saakeli että pitikin ryhtyä Invisiblen juoksupojaksi. Miksi minä edes kuuntelin sen ukon jorinoita? Oli ihan selvää, että se manipuloi minua, ja vetikin oikeista naruista.

No se hyvä puoli tässä oli se, ettei kukaan tulisi ikinä tunnistamaan minua, kun olin nyt kuin ihan kuin joku saakelin Sakiko. Peitenimenkin olin saanut. Kyllä, juuri niin. Peitenimen. Misaki hemmetin Kuromoto. Sillä minä kirjauduin aputytöksi tähän halliin. Niin, minä olin vaaleaverikkö, 21-vuotias maailmanreissaaja, pimeys-tyyppien kaveri Misaki, jolla oli puutetta rahasta.

”Murkroh”, Yoru raakahti epävarmana olallani.
”Ei mitään hätää, Yoru. Ei mitään hätää”, rauhoittelin korppia. Mutta en ollut asiasta niin varma. Mitä jos tässä kävisikin huonosti? Mitä jos tämä ei onnistuisikaan? Mitä jos jäisin kiinni? En edes tahtonut tietää, miten minun sitten kävisi – tai oikeammin, mitä Invisible tekisi minulle.

Ei, älä ajattele sitä! Keskity tehtävään!

Tehtävä ei edes ollut kamalan kinkkinen. Ei ainakaan tämä ensimmäinen osa. Minunhan piti vain hiipiä yhteen huoneeseen ja peukaloida muutamaa kameraa. Tiesin vieläpä mihin kerrokseen mennä, olin nimittäin käynyt tutkimassa paikat sen blondin stalkkerin kanssa. Kolmannessa kerroksessa oli valvontahuone, josta valvottiin kaikkia tämän paikan kameroita. Minun tuli vain livahtaa sinne ja kytkeä pari kameraa pois päältä, siksi kunnes Trix ja Ilse hoitaisivat hommansa. Jos ne hoitaisivat.

Pää ole hiljaa, kyllä ne hoitavat hommansa.

”Kroow?” Yoru katsoi minua kysyvästi.
”Kyllä kaikki hyvin käy, Yoru”, vakuuttelin, mutta lähinnä itselleni. Kyllä Trix ja Ilse hoitaisivat homman, jos ne eivät sitä tekisi, minulle kävisi luultavasti hyvinkin kalpaten. Ei, nyt ei saa ajatella tuollaisia! Pitää keskittyä!

Keskity Miwa!

Kuljin portaat hitaasti ylös. En suinkaan ollut yksin, sillä muutkin avustavat, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin minulla olivat matkalla toiseen kerrokseen, sillä siellä oli se kuuluisa takahuone, jossa koordinaattorit säilyttivät pokémonejaan esityskierroksen jälkeen. Sinne Trix ja Ilse menisivät. Nämä avustajat olivat kaikki menossa jeesaamaan itse kisahallin puolelle, kaipa ne katsoivat, että valot toimivat ja ojentelivat katsomossa juomia katsojille, jotain sellaista. Eipä sillä että minua kiinnostaisi, sillä minähän olin tullut tänne vain tehtävää suorittamaan.

Kun portaat kakkoskerrokseen oli kuljettu, tämä kourallinen ihmisiä hajosi, kaikki suuntasivat kohti sitä käytävää, jolla se takahuone oli, josta pääsisi suoraan areenalle. Tiesin, ettei minun kuuluisi mennä sinne, oli kaiketi jopa parasta, ettei minua nähtäisi lähelläkään takahuonetta, jos tämä menisikin myttyyn. Niinpä minä seisahduin paikalleni ja kohotin rannettani, katsoakseni kelloa – jota minulla ei tietenkään ollut. Sitten pyöritin päätäni kuin idiootti ja lähdin kiipeämään portaita ylös. Minua huvitti tämän rakennuksen arkkitehtuuri, tänne oli tehty monia oviaukkoja, mutta ovia ei oltu viitsitty rakentaa. Periaatteessa kuka vain voisi lompsia sisään ja saada aikaan vaikka millaista tuhoa. No, tämähän oli vähän helpompaa minulle.

En oikein tiennyt, mitä varten tämä kolmaskerros oli tehty, merkittävin asia, mikä täällä oli, oli juurikin valvontayksikkö. Portaissa ei ollut kameraa, mutta kun ne oli kuljettu ylös asti, käytävällä näkyi olevan kamera.
”Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrow?” Yoru vinkaisi hiljaa.
”Kuule mitä luulisit, osaisitko kenties naamioida itsesi hazella ja lentää sen turvin tuonne kameran luo ja nokkia sen rikki?” Kysyin. Tietääkseni haze-liikkeen luoma savuverho ei ollut niin paksua, etteikö korppi näkisi eteensä. Tai ainakin uskoin tarkkasilmäisen korpin näkevän sen läpi.
”Muuur”, Yoru sanoi välttelevästi.
”Minusta kyllä pystyisit siihen”, kannustin korppia. ”Tiedän, että pystyt.”
Yoru tuijotti minua hetken punaisilla suurilla silmillään. Sitten se nyökkäsi, epävarmasti tosin. Korpinpoika nousi huterasti siiven tyngilleen ja alkoi löyhytellä niitä kevyesti. Siivistä alkoi irtautua kevyttä mustaa sumua. Yoru kääntyili ilmassa ympäriinsä ja levitti sillä tavoin sumua koko kehonsa ympärille, ettei siitä vain erottuisi mitään.
”Hyvä”, minä nyökyttelin päätäni. ”Pystyt kyllä.”
Yoru ei sanonut mitään, mutta se ei mennessään näyttänyt lainkaan itsevarmalta, päinvastoin. Yoru, toisin sanoen musta savupilvi näytti vaappuvan lentäessään. Siltä meni hetki päästä kameran luo, ja odotti hetken. En tiedä katsoiko se tännepäin, mutta kun nyökkäsin sille, se ilmeisesti ymmärsi alkaa takoa kameran linssiä nokallaan. Se takoi ja takoi, kunnes sirpaleet alkoivat lennellä. Sitten se törmäsi kameraan, minkä johdosta se tipahti kolisten lattialle. No eipä tuo kyllä enää toimisikaan, mutta ääni oli varmasti herättänyt kamerahuoneen vartijan huomion. Juoksin äkkiä käytävälle ja nappasin Yorun, tai siis mustan savupilven kainalooni ja piilouduin kulman taakse.

Kuten arvelinkin, valvontahuoneesta asteli pyöreä kalju mies, joka katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Pirhana!” Hän huudahti, varmaankin kun näki tipahtaneen ja hajonneen kameran. ”Tästä pitää raportoida, voi silloin ennen tehtiin kunnon kamoja, jotka eivät noin vain putoilleet…”
Kuulin miten ukko lähti kävelemään kohti rappusia ja lähti sitten laskeutumaan niitä.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Kurkistin varmuuden vuoksi käytävälle, ennen kuin hiippailisin kohti valvontahuonetta. Ei ketään.
Hyvä vain. Ovenkin ukko oli huolimattomasti jättänyt auki. Tämä alkoi jo olla liian helppoa. Menin huoneeseen ja haistoin siellä kahvin käryn. Pöydillä oli tyhjiä donitsilaatikoita, joista Yoru kiinnostui oitis. Annoin Yorun rapistella donitsipakettien parissa, kun itse tutkailin monitoria. Pian minun onnistuikin löytää oikeat kamerat. Tässä paikassa oli turhan monta kameraa, mutten halunnut sammuttaa kaikkia, mitä siitäkin tulisi, jos se huomattaisiin ennen kuin olisin lähtenyt täältä livohkaan? Kameroiden sulkeminen ei ollut temppu eikä mikään, piti vain nappia painaa ja se oli siinä.

”Mitäs täällä puuhataan?” Kuulin äänen selkäni takaa. Jähmetyin. Olinko jäänyt kiinni rysän päältä?
Käännyin hitaasti katsomaan tulijaa, eikä hän ollut onneksi se pullea kalju mies, vaan ikäluokaltaan kaiketi noin parikymppinen, pitkä kaveri, jolla oli varsin poikamaiset kasvot. Hän astui askeleen lähemmäs ja minuun iski paniikki, jäisinkö kiinni? Hapuilin vapaalla kädelläni laukkua, jonne olin sullonut kaksi poképalloa. Mukana olivat Rhydo ja Rigel. Mikä harmi, etten ollut ottanut mukaan Soraa tai Odilea, olisin voinut käskeä niitä toimittamaan kaverin unten maille.
”Ettet sinä tyttönen vain peukaloi kameroita?” Hänen äänensä oli miellyttävä, huvittunut.
Vedin laukustani poképallon, mutta siinä samassa hän oli jo tavoittanut minut ja tarrasi minua siitä käsivarresta, joka piteli poképalloa. Kun kaveri vetäisi minua lähemmäksi itseään, repien käsivarrestani – kuinkas muutenkaan, otteeni poképallosta lipesi ja pallo tipahti jalkojeni juureen lattialle.
”Etkös sinä ole vähän liian nuori tekemään tällaisia tihutöitä, tyttönen?” Hän kysyi sujauttaen peukalonsa leukani alle. Tuo poika löyhkäsi hunajalta.
”Näpit irti!” Sähähdin ja astuin hänen varpailleen. Sitten Yoru tuli mukaan kuvaan, se lensi nopeasti pääni yli ja alkoi nokkia pojan kinuskin väristä hiuspehkoa. Tyypin ote käsivarrestani löystyi ja onnistuin riuhtaisemaan itseni irti hänen otteestaan. Minun teki mieli potkaista tuota hujoppia! Mutta tehtävä oli saatettava loppuun, eikä se onnistuisi niin kauan kuin tuo hyypiö roikkuisi täällä. Kamerat, kamerat oli pakko kytkeä pois päältä. Tarvitsin jonkun pitämään tyypin aisoissa, edes vähäksi aikaa. Edes siksi, kunnes saisin ne kamerat kytkettyä pois päältä.

Lattialla oleva poképallo sai luvan kelvata. Poimin sen nopeasti ja heitin sen ilmaan. Rigel ilmestyi minun ja hyypiön väliin.
”Rigel pidättele sitä jotenkin!” Käskin Nidorinoa.
”Nido nidoo!” Nidorino huudahti ja asettui hyvinkin uhkaavan näköisenä vierasta miekkosta vastaan. Käännyin katsomaan monitoreita, mutta en ehtinyt kauaa tehdä sitäkään, sillä hyypiö alkoi nauraa.
”Jos tälle tielle lähdetään…”

Ei kuulostanut hyvältä.

Hyypiö oli saanut Yorun hätistettyä kimpustaan, hengästynyt korppi laskeutui olalleni pahoittelevan näköisenä.
”Teit parhaasi, Yoru”, kehuin korppia.
”Saapa nähdä miten tässä käy”, hyypiö sanoi mietteliäänä, kun heitti oman poképallonsa ilmaan. Odotin jotakin todella isoa tai muuten vakuuttavaa, kenties jotakin pokémonia, mitä poliisit suosivat, mutta pallosta astuikin esiin pienen pieni hiiri, lumenvalkoinen ja suurisilmäinen hiiri. Rigel pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oletin sen tarkoittavan että: ”Et voi olla tosissasi.”
”Piiih”, hiiri vinkaisi, se ihan värisi eikä se näyttänyt mitenkään otteluinnolta. Se katsahti vaivihkaa poikaa, joka oli päästänyt sen poképallosta. En osannut sanoa, miksi se teki niin mutta mikä tahansa tuo pokémon sitten olikin, sitä varmaan pelotti.
”Teepä thundershock”, poika sanoi. Pikkuinen hiiri näytti pohtivan tilannetta, sitten sen pienet vaaleat posket alkoivat kipinöidä sähköstä. Rigel ei näyttänyt pelkäävän vähääkään, mutta Yoru kavahti. Odotin jonkin sähköshokin osuvan Rigeliin, mutta ei se Rigeliin osunut, vaan hiiren kouluttajaan. En osannut sanoa, miten voimakas tälli se oli, mutta ainakin tyypiltä meni kanttu vei. Eikä tyyppi ollut ainoa myös pieni valkea hiiripokémon otti ja pökertyi.

”Nido nido!” Rigel murahti suuntani. Se kaiketi kehotti minua hoitamaan homman ja äkkiä, ennen kuin hyypiö palaisi tajuihinsa.  Jos tästä selvitään, katoan jonnekin viikoksi…

Kytkin nopeasti seuraavan kameran pois päältä. Polvet tärisivät, olin melkein jäänyt kiinni. Olin ollut tyhmä, kun en älynnyt kutsua Rigeliä heti avuksi vahtimaan selustaani. Voisin yhä jäädä kiinni, täältä oli lähdettävä ja äkkiä. Oli päästävä pois… pois!
”Muur”, Yoru äännähti olkapäältäni ja hieroi poskeaan poskeani vasten. Se rauhoitti.
”Kiitos Yoru”, huokaisin ja jatkoin hommaani, kunnes sain sen päätökseen. ”Lähdetään täältä.”

”Nidoh”, Rigel äännähti ja yllätyksekseni se otti ja poimi tajuttoman hiiripokémonin maasta. Nosti sen niskavilloista ja katsahti minua.
”Sinusta alkaa totesi kehkeytyä pienten sankari, Rigel”, naurahdin nähdessäni piikkipersuksen kantavan pientä pokémonia suussaan. Rigel murahti ja mulkaisi minua ärtyneesti.  Vedin henkeä ja koetin saada polvieni tutinan lakkaamaan. Olisiko tämä aina tällaista?

Sitten me juoksimme, käytävä oli edelleen tyhjä, kaipa se ukko oli lähtenyt ostamaan uusia donitseja syömiensä tilalle. Portaissakaan vastaan ei tullut ristin sielua – kaikki olivat ainakin metakasta päätellen katsomassa kisoja. No hyvä vain, se tästä vielä puuttuisi, että saisin lisää syytä panikoida. Kumma kyllä, olin vohkinut ihmisten taskuja ennen, eikä silloin minua juurikaan hermostuttanut. Toisaalta, eipä siinä ollutkaan mitään erityisiä panoksia. Jos ei onnistanut niin ei onnistanut, mutta nyt voisin joutua ties minne jos tämä menisi myttyyn.

Matka tuntui pitkältä, vaikka minua auttoikin se, että Rigel ja Yoru olivat mukana. Vaikka Yoru olikin pieni, se osasi näemmä arvata, milloin olin paniikkikohtauksen partaalla. Silmäilin tuota pientä lintua, miten kummallista olikaan ajatella, että juuri se oli saanut minut hetki sitten rauhoittumaan.

Sitten olimmekin siellä. Se varastohuone, jossa Ilsen ja Trixin olisi pitänyt odottaa Buizelin kanssa. Olikohan Odile suostunut tekemään tehtävänsä? Olivatko Ilse ja Trix siellä missä niiden kuuluikin olla? Mitä jos Buizel olisikin päässyt karkaamaan?

Avasin oven varovasti, ja katsoin pimeyteen.
”Puuurh!” Kuulin Ilsen purisevan.
”Ilse? Trix?” Kutsuin niitä astuessani sisään. Jokin hyppäsi minua vasten ja suustani pääsi vaimea kiljaisu. Kuulin Trixin käkätyksen.
”Hitto Trix, nyt ei ole tuon aika”, sanoin pidellen kättä sydämelläni. ”Missä Buizel on? Saitteko te sen…”
”Purr!” Ilse purisi ja pökki innokkaasti jalkojani. Jopa liiankin innokkaasti, se tuntui työntävän minua kohti tämän huoneen ainoaa valoisaa kohtaa, ja pian ymmärsin miksi. Siellä se makasi, nukkui. Meidän kohteemme, ja Odile itkeä tihrusti sen vierellä. Polvistuin sen viereen ja taputin ruohopäätä.
”Ei se mitään Odile, hyvin tehty”, kehuin sitä. ”Anna minä jatkan tästä.” Niinpä kutsuin Odilen takaisin palloonsa. Trix istui vierelleni Ilsen kanssa. Ne molemmat katsoivat minua ylpeästi.
”Hyvin tehty, tytöt”, kehuin niitäkin. ”Nyt meidän on enää naamioitava se ja voimme lähteä.”

Kutsuin kaikki pokémonit, Ilsen, Trixin, Rigelin ja Soran takaisin poképalloihinsa. Sulloin poképallot huolellisesti laukkuuni ja nappasin sieltä tuomani sanomalehden. Asettelin sanomalehden lattialle Buizelin viereen ja sitten nostin saukon lehden päälle. Odotin saukon olevan hirveän raskas, mutta se olikin yllättävän kevyt ja kun katsoin sitä, tajusin syyn sille. Tämä Buizelhan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Miksi ihmeessä se ukko halusi, että pöllisin tällaisen? Ymmärsin miksi Odile itki, se oli niin empaattinen, että sitä varmasti suretti saukko-paran puolesta. Avasin laukkuni sivutaskun ja otin esiin stalkkeri-pojalta saamani värjäyspullon. Sen sisällä oli pastellin violettia väriä, ravistelin pulloa hetken ja tuumin:
”Oranssia Buizeliahan ne tulevat etsimään, tästä tulee violetti.”
Suihkutin pastellin violettia väriä ympäri Buizelin turkkia, aina siihen saakka, kun pieninkin oranssi tai keltainen läikkä oli peittynyt hempeän violettiin sävyyn. Epäilin kuitenkin, ettei minulla ollut aikaa odotella värin kuivumista. Mutta siinä odotellessani katselin uteliaana Rigelin pelastamaa – tai sitten pöllimää hiirtä. Sillä oli kaunis lumivalkoinen turkki. Nostin hiirulaisen varovasti syliini ja silittelin sen valkeaa turkkia. Turkki oli kuin mitäkin hienoa turkista, tosi pehmeää. Mitähän minä tälle tekisin? Ei sitä tännekään voisi jättää, mutta miten kuljettaisin sen? Sulloisinko sen laukkuuni? Vai käärisinkö Buizelin kanssa sanomalehteen?

Oli miten oli, tiesin että oli aika lähteä. Se stalkkeri autoineen tulisi pian. Väri ei ehkä olisi aivan kuiva mutta halusin painua helvettiin täältä. Niinpä käärin Buizelin sanomalehteen samoin kuin lumivalkoisen hiiren ja nostin paketin syliini.
”Valmiina, Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrowh”, korppi äännähti epävarmana. Se kuitenkin kiipesi olalleni lähtövalmiina. Pakkasin tyhjän väriainepullon laukkuuni ja nousin.

Aula oli vieläkin tyhjä, mutta tämän paikan ovella seisoi vartija, kuten myös tänne tultaessa. Vaikka riski olikin pieni, hän saattaisi pysäyttää minut ja kysyä että minne matka. Ainakin silloin kun ne tajuaisivat Buizelin kadonneen, vartija muistaisi tytön, joka oli lähtenyt sanomalehtiä kantaen. Siksi päätin taas turvata Yoruun ja Hazeen.
”Anna mennä, Yoru. Kyllä sinä pystyt”, kannustin korppia. Yoru nielaisi ja räpytteli siiven tynkiään. Se nousi epävarmana siivilleen ja loi minuun viimeisen epävarman silmäyksen. Hymyilin sille ja nyökkäsin.

Yoru, pystyt siihen!

Yoru liihotti muina lintuina liukuovien luona pönöttävän vartijaukon yläpuolelle. Siellä se alkoi hitaasti luoda sysimustaa savua. Vartija ei tajunnut aluksi mitään, kunnes savu alkoi yskittää. Vartija köhi minkä jaksoi, ja sitten kirosi. Hän varmaan alkoi tajuta, ettei nähnyt mitään.

Nyt!

Juoksin aulan poikki, vartijan ohi, viittasin Yorua seuraamaan, ja silmäkulmastani näinkin korpin liitävän pääni korkeudella. Juoksin polvet täristen liukuovista ulos lämpimään aurinkoon ja kohti parkkipaikkaa. Sinne stalkkerin auton piti ilmestyä.

”H-Hei, siellä!” Joku huusi.

Jalat älkää pettäkö nyt!

Kommentit:

Chidori


2 >
No niin, ensimmäinen keikka (melkein, tarinallisesti) purkissa! Käytit pokémoneja hyödyksi tehtävän suorittamisessa ilahduttavan paljon. Odotin tosin aluksi, että Trix olisi Zoruana käyttänyt tehtävässä jotenkin eduksi illuusiokykyään, mutta lopulta Buizelin huijauksen avaintekijäksi osoittautuikin Ilsen luontainen hurmaustaito. Ilsen kyvyillä ja omistajan tympeillä koulutusmetodeilla perusteltiin riittävän hyvin sitä, miksi Buizel suostui lähtemään ventovieraiden pokémonien matkaan epäilyksistään huolimatta. Tämä kävi hyvin ilmi Odilen kanssa käydystä keskustelusta, joka taisi muuten olla lempikohtani tässä luvussa. Petililin reppana hahmo pääsi muutenkin hyvin esiin tämän tehtävän aikana.

Miwan suoritus sujui sutjakkaasti Yorun osalta, mutta täytyihän sitä jonkin asian mennä vähän mönkään, jotta jännitys pysyisi yllä. Valvontakamerahuoneeseen pölähtänyt hyypiö oli kyllä sangen surkuhupaisa tapaus, sillä kiperä tilanne raukesi jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. :’D Hyypiön virka jäi myös vähän kysymysmerkiksi, vartija tuo ei kuitenkaan tainnut olla…? Noh, saatiinpa Luna mukaan tiimiin!

Valmistauduit tehtävän suorittamiseen huolellisesti ja huomioit myös tehtävän aikana hyvin riskitekijöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sieppauksen onnistumiseen ja myöhemmin mahdollisesti kiinnijäämiseen. Naamioitumisesta huolimatta Miwan kannattaa pitää erittäin matalaa profiilia parin seuraavan tarinan ajan, sillä Buizelin katoaminen herätti suurta huomiota Soidassa. Kiinnijäämisen riski on tällä hetkellä kohtuu suuri. Tehtävä on kuitenkin onnistuneesti suoritettu!

Bellatrix +2lvl +4op, Ilse +2lvl +1op, Yoru +2lvl +2op, Odile +1lvl, +Candy +3op, Luna +1lvl. Tehtävän suorittamisesta saat palkkioksi 640pd:tä, kahvilan tuotteista tosiaan bonusta mukana. Kerro kouluttajakirjassa, mitkä 10 kauneustarviketta lunastat kaupasta. Ilmoita myös, aiotko pitää Buizelin itselläsi vai välitätkö sen eteenpäin. Candy oppii mansikkamacaronista liikkeen Crafty Shield.

Aurora #20 > Kohtaamisia

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2016.

Olimme pokémon centerissä. Minun oli tuotava Rigel ja Sora tänne, kun ne alkoivat näyttää siltä, että tarvitsisivat lepoa. Rigel murisi, koska ei tykännyt ideasta, mutta se sai nyt vain kestää. Sora ei niinkään kiukutellut, mutta se tuntui olevan kovinkin huolissaan karkuristamme Odilesta. En itsekään ymmärrä sitä, yhtäkkiä se vain sai sätkyn, kun me olimme rannalla ottelua katsomassa ja karkasi. Onneksi Odile ei pötkinyt pitkälle, ja me löysimme ruohon nyyhkyttämästä erään aurinkotuolin alta. Sora oli siitä kovin huolissaan, ja pyöri koko sen ajan Odilen ympärillä, ennen kuin tulimme pokémon centerille. Nyt sininen perhonen katsoi Odilea alakuloisesti, sillä se tiesi, että sen oli jäätävä tänne paranemaan.

”Veeh!” Candy heilutti Rigelille toista etutassuaan hyvästiksi, Rigel tosin vain pyöritti tuolle silmiään.
”Sinä taidatkin tykätä Rigelistä”, totean ja silitän hopeaturkkisen Eeveen päätä.
”Eev, veeh!” Se äänteli riemuissaan.
”Purr!” Muuan Purrloin purisi, se oli loikannut Rhydon selästä tuolin selkänojalle, ja iski nyt Candylle silmää, Candy katsoi purppuraista kissaa hämmentyneenä.
Rhydo itse oli lähtenyt seuraamaan Rigelin ja Soran vienyttä hoitajaa, se kaiketi tahtoi pitää toipilaille seuraa. Tiesin hyvin, ettei tuo Purrloin ollut Ilse, sillä minun Ilselläni oli vihreät silmät, tuolla oli siniset. Se oli seuraillut meitä jonkin aikaa, ainakin siitä lähtien kun olimme tulleet tähän kaupunkiin. Mahtoiko sillä olla kotia lainkaan? Ehkä se seurasi meitä siksi, ettei poloisella ollut kotia…

”Miten niin minua ei kutsuta?!” Kuulin jonkun raivoavan. ”Olen ollut siellä joka vuosi!”
”Valitan kultaseni, mutta kun ottaa huomioon nykyisen, öh… suuntautumisesi, isäntäväki päätti olla kutsumatta sinua…” Toinen, vähintään hermostuneelta kuulostava sanoi.
”Tarkoitat kai, että koska he kuuntelevat, mitä perheeni sanoo!” Toinen puhuja puuskahti. ”Hyvä on, ei se mitään, ymmärrän vähemmästäkin!”
Ja kuin myrskyn merkki, Azura asteli pokémon centerin aulaan. Hän vaikutti sen verran huonotuuliselta, että hoitajakin vilkaisi häntä vastahakoisesti. Kaipa äreän asiakkaan palveleminen oli vastenmielistä tai jotain.
”Tulin hakemaan pokémonini”, Azura sanoi, oikeastaan aika miellyttävällä äänellä. Hän näkyikin saavan itselleen kourallisen poképalloja, jotka asetteli vyölleen. Sitten sinihiuksinen tyttö kääntyi ympäri, ja ilmeisesti näki minut, sillä alkoi harppoa meitä kohti.
”Veeh?” Candyn pinkit silmät tuijottivat tulijaa varsin uteliaasti.
”Miten ihana söpö Eevee!” Azura huudahti pikku Candyn nähdessään. ”Shinyko olet? Voi minäkin tahtoisin Eeveen! Kehittäisin siitä Glaceonin tai Flareonin tai Espeonin!”
”Vai on Candyllä noinkin monta vaihtoehtoa”, minä pohdin.
”Onko sen nimi Candy? Suloinen nimi suloiselle pikkuiselle!” Azura sanoi kimakalla äänellä.
”Veeh!” Candy huudahti, eikä kuulostanut kovinkaan ilahtuneelta, se kääntyi vinkuen ja piilotti itsensä – tai kasvonsa paitaani.
”Säikäytinkö pikku Candyn?” Azura kysyi ja istui sitten penkille viereeni.
”Rankka päivä?” Minä kysyin.
”Äläpä muuta sano”, tyttö huokaisi. ”Tiesitkö, että huomisiltana ne avaavat Peacockin kesän, juhlimalla rannassa.”
”No en tiennyt”, minä vastasin.
”Niin sinähän et ole paikallisia”, Azura totesi. ”Sinne pääsee vain kutsulla, ja minut on kutsuttu joka vuosi.”
”Ai”, minä sanoin, yrittäessäni piristää Candyä, joka piilotteli pikkuruisia kasvojaan paidassani. Silittelin sen päätä, mutta eipä tuo tuntunut kovin auttavan.
”Minä en saanut kutsua tänä vuonna!” Azura tuhahti turhautuneena. ”Koska vanhempani pelottelivat muita.”
”Millä niin?” Minä kysyin, sen pahemmin ajattelematta.
”Katsos kun, minä tavallaan tulin ulos kaapista, ennen kuin lähdin täältä”, Azura selitti. ”Sen takia oikeastaan lähdin, kun perhe ei oikein ilahtunut.”
”Vai niin”, minä sanoin. Ei tässä voi oikein muutakaan sanoa.
”Kuulitko varmasti mitä sanoin, Miwa?” Azura kysyi.
”Luulevatko sinun vanhempasi, että se on tarttuvaa vai?” Minä kysyin.
”Aika moni täällä tuntuu olevan sitä mieltä”, Azura sanoi murheellisesti. Minun kävi häntä sääliksi. Minua omat porukat eivät sentään olleet ajaneet tälle matkalle, eivät ainakaan tuolla tavalla.
”Siksi minä lähdin Aurora Towniin, valitsin sieltä Calypson. Se oli paikan outolintu, niin että ajattelin meidän sopivan hyvin yhteen. Eikä se tuomitse minua siksi, kun en pidä pojista.”
”Pojista pitäminen on aliarvostettua”, minä pistin väliin. ”Niiden takia saa vain kärsiä.”
”Vaikka jäi minulle kavereitakin tänne.” Azura sanoi, yrittäen piristää itseään. ”Kai ja Toshiro.”
”Se on hyvä”, minä sanoin. ”Minua tuskin kaipaa kukaan.”
Silloin Candy nosti kasvonsa paidastani ja tapitti minua suurilla silmillään. Silittelin sitä lohduttavasti.
”Mutta minulla on Rigel.”
”Eev!” Eevee huokaisi helpottuneena.

Samassa kissa, Purrloin joka oli nukkunut penkkisohvan nojalla, laskeutui ja asettui mukavasti Azuran syliin. Se alkoi oitis kehrätä, ja Azura puolestaan silitteli pientä kissaa.
”Minä en tekisi tuota, se on häijy pirulainen”, minä varoitin.
”Ilsekö?” Azura kysyi. ”Tuskin sentään.”
”Ei se ole Ilse, vaan se Purrloin, jonka Kai onki merestä”, minä sanoin. ”Se on seuraillut meitä.”
”Ehkä se tykkää sinusta!” Azura ehdotti. Sitä minä en uskonut, sillä tuo karvapallohan oli raapinut ja pureskellut minua minkä ehti, kun se hullu ukko oli pistänyt minut siihen taloon. Se ei kuitenkaan näyttänyt pistävän pahakseen Azuran silittelyä. Ehkä se piti Azurasta.
”Miksi sinä haluat mennä niihin juhliin?” Minä tiedustelin.
”Näyttääkseni kaikille, etten välitä!” Tyttö julisti.
”Se on pätevä syy”, minä totesin. ”Mikset vain mene kutsutta?”
”Että kuokkisin?” Azura sanoi pöyristyneenä.
”Niin. Mikään ei sen paremmin sano, ettet välitä paskaakaan muiden mielipiteistä, saati siitä, ettei sinua ole kutsuttu!”
”Tuossa on perää”, tyttö totesi. ”Mutta mahtaako pokkani pitää?”
”Sen näkee sitten”, minä sanoin.
”Oletko itse tehnyt jotain tällaista?” Azura kysyi.
”Joskus teininä viimeksi”, sanoin silmiäni pyöritellen. ”Vaikka ne bileet olivatkin ihan surkeat.”
”Tule mukaan”, Azura ehdotti. ”Mennään yhdessä, ei tietenkään pariskuntana, sillä minä tiedän, että sinusta Kai on söpö.”
”Anteeksi kuinka?” Minä älähdin.
”Minä tiedän tällaiset asiat, vaikket sinä tietäisikään”, tyttö totesi ylpeänä. ”No mitä sanot?”
”En ole enää mikään juhla-ihminen”, minä huokaisin. ”Joskus olin, mutten enää.”

En enää sen jälkeen, kun Hiroki jätti minut. Sen jälkeen minua ei huvittanut juhlia, tai tehdä yhtään mitään.

”Tulisit edes ostamaan mekkoa kanssani!” Azura maanitteli. ”Yksin shoppailu ei ole kivaa!”
”Voin tullakin”, lupasin. ”Mutta ensin pitää hakea Ilse mukaan, se tekee yksin vain pahojaan.”
”Onko Ilse yksin?” Azura kysyi.
”Ei oikeastaan, mutta kun Lolita nukkuu päivisin, ja Splinterkin jaksaa murjottaa siipensä takia”, minä selitin. ”Sillä olisi vain tylsää.”
Mikä piti paikkaansa, sillä heti kun pääsimme huoneeseeni asti, huoneeseen, jossa minun oli määrä asua koko Peacockin vierailuni ajan, näimme, miten pitkästynyt Purrloin kiipesi pitkin ikkunaverhoja.
”Leaf fe fe!” Lehtikissa, joka syystä tai toisesta oli kuin kotonaan huoneessani, yritti näemmä toppuutella kissanpentua.
”Oi, onko sinulla jo Leafeonkin?” Azura intoili.
”Ei se minun ole”, sanoin todenmukaisesti. ”Sekin on seurannut minua, sen kummitustehtaan jälkeen.”
”Olitko yötä siellä kumisaapastehtaalla?” Azura ihmetteli.
”Joo, kun jotkut hölmöt teinit tarjosivat siitä rahaa”, minä mutisin. ”Ilse, et viitsisi tulla alas, nyt en yhtään arvosta tuota.”
Ja Ilsehän tuli, se laski itsensä nopeasti verhoista kiinni pidellen tarpeeksi lähelle lattiaa, jonka jälkeen se loikkasi kevyesti lattialle ja juoksi luoksemme. Myös lehtikissa, Leafeon saapui meitä tervehtimään.
”Eeveeh!” Candy tervehti sitä ja Ilseä reippaasti. Odile puolestaan haukotteli ja loikkasi pois sylistäni. Se meni muiden nukkuvien pokémonien sekaan, Trixin viereen sille asetettuun koriin.
”Kai me sitten lähdemme tällä porukalla”, minä totesin. Tarkistin vielä, että rahat tulivat mukaan, ja tulivathan ne.

Menimme taas siihen ostoskeskukseen, jossa olimme käyneet silloin kun Sora oli kehittynyt Spewpasta Vivilloniksi. Tällä kertaa Azura tosin johdatti minut ihmisille tarkoitettuihin kauppoihin. Valentinen vaatekauppa, olisi varmaan ollut juuri sellainen kauppa jossa Himeko teki kaikki ostoksensa. Tämä kauppa suorastaan kuhisi juuri sellaisia pinnallisia ihmisiä, kuin rakas siskoni. Huomasin sen siitä, miten paheksuvasti ne katsoivat meitä, jotka olivat tuoneet pokémoneja tähän liikkeeseen. Leafeon kulki somasti ja tottelevaisesti perässämme, tuo sinisilmäinen Purrloin selässään. Ilse ja Candy puolestaan istuivat nätisti sylissäni, molemmat katsoivat uutta ympäristöä uteliaina.

Azura etsi innoissaan mekkoa, johon pukeutua huomisiltana, minä puolestani en ollut ikinä välittänyt vaatteista. En edes omistanut mekkoja, muutamaa vanhaa lukuun ottamatta, mitä minä niillä? Mutta Azura sieppasi mekon toisensa perään ja lähti niitä sovittamaan. Minä seisoskelin sovituskopin ulkopuolella ja silittelin vuoroin Ilseä ja vuoroin Candyä, mutta sinisilmäiseen Purrloiniin en koskenut – se kun tykkäsi kovasti minun raapimisestani ja ilmeisesti myös tuijottelusta. Koska sen siniset silmät seurasivat minua, tai sitten kahden muun karvapallon tekemisiä tiiviisti.
”Kuule Miwa, saanko kysyä sinulta jotain?” Azuran ääni kuului sovituskopista.
”Toki”, minä vastasin.
”Eikö sinua yhtään ällötä, kun minä olen tällainen?” Azura kysyi hitaasti ja hiljaa.
”Meillä on isoäiti opettanut, että muut saavat olla oma itsensä, eikä sitä saisi koskaan tuomita”, minä huokaisin. ”Vaikkakin, kaikki sukulaiseni eivät noudata tuota opetusta. Mutta ei sinussa ole minun mielestäni mitään kummaa.”
”Sitä vain, kun kaikki jotka tuntuvat hyväksyvän minut, ovat miehiä”, Azura sanoi hiljaa.
”No siinä tapauksessa ovat fiksuja miehiä”, minä huomautin. ”Sinuna en huolehtisi niin paljon muiden mielipiteistä.”

Vaikka olihan se vaikeaa. Sitten Azura tuli ulos sovituskopista, hänellä oli yllään tummansininen mekko, sellainen missä oli pieniä valkoisia pilkkuja tai palloja, miksi sitä nyt sanottiinkaan. Mekko ylsi hieman hänen polviensa alapuolelle, ja sen vyötäröä koristi punainen vyö.
”Minä taidan ottaa tämän”, Azura sanoi hymyissä suin.
”Se pukee sinua”, sanoin – sillä se oli totta. Tummansininen väri korosti kauniisti Azuran ruskettunutta ihoa ja vaaleansinistä kuontaloa.
”Etsi sinäkin jotain!” Tyttö kannusti.
”Kiitos, mutta en nyt taida…” Minä sanoin välttelevästi. ”Mekot eivät ole minua varten.”
”Edes yksi mekko”, Azura maanitteli. Hän osasi tehdä juuri sellaisen pyytävän ja anovan katseen, ihan niin kuin koiranpentu konsanaan, niin että ihmisen on lähes mahdotonta kieltäytyä. Niinpä, minä joka inhosin vaatteiden ostamista, päädyin sovittamaan ihan kivaa vaaleansinistä mekkoa, jossa oli spagettiolkaimet ja mekon helma ylsi polviin asti. Se oli oikeastaan hyvin yksinkertainen mekko, sellainen jota meidän prinsessamme Himeko ei olisi kelpuuttanut.

”Purr!”
”Veeh?” Ilse ja Candy siellä jutustelivat, sillä olin jättänyt ne ulkopuolelle Azuran ja Leafeonin kanssa.
”No, miltä se näyttää?” Azura kysyi innokkaasti.
”Siniseltä mekolta”, minä vastasin totuuden mukaisesti.
”Tule näyttämään se!” Tyttö hoputti. En nähnyt muutakaan ulospääsyä, joten avasin sovituskoppini oven ja näytin heille naamani. Ilse naukui heti hyväksyvästi, ja oli jo tulossa kiireen vilkkaa minua kohti, varmaankin kiivetäkseen syliini mekon helmaa pitkin. Onneksi Leafeon oli kuitenkin nopea ja nappasi katin niskavilloista kiinni, ennen kuin se ehätti toteuttaa aikeensa.  
”Onpa se kiva!” Azura hehkuttaa. ”Aiotko ostaa sen?”
”Enpä taida”, minä vastasin. ”Mitä minä nyt mekolla?” Niinpä kävin vaihtamassa vaatteeni, juurikin niihin tamineisiin, joissa olin tähän kauppaan astunut. Tultuani ulos ahtaasta kopista, Azura sanoi voivansa viedä mekon, jota olin sovittanut takaisin paikalleen, sillä hän veisi samalla muutaman muun sovittamansa. Sovimme, että minä voisin mennä pokémonien kanssa odottelemaan kaupan ulkopuolelle, sillä hänen täytyi vielä maksaa ostoksensa. Niinpä minä nostin Candyn jälleen syliini, Ilsen samaten ja painelin kaupan edustalle. Oli suorastaan helpotus päästä tuolta. Huokaisin helpotuksesta ja istuin penkille, liikkeen seinustalla, Leafeon otti ja hyppäsi penkille myös, kevyesti kuin mikä. Sinisilmäinen Purrloin katsoi sitä ärsyyntyneenä, sillä se oli pudota Leafeonin selästä, kun lehtikissa hyppäsi. Siinä me sitten istuimme hetken. Siellä taisi olla jonoa.

”Anteeksi että kesti!” Azura pahoitteli tultuaan ulos liikkeestä. ”Haluatko käydä jossain?”
”Siinä pokémon liikkeessä”, minä sanoin. ”Voisin ostaa Candylle jotain.”
”Se kuulostaa kivalta!” Azura totesi, hän hymyili aurinkoisesti mutta pian tytön hymy jähmettyi paikoilleen. En ymmärtänyt ensin miksi, kunnes nousin seisomaan ja näin, miten eräs pariskunta tuijotti meitä. Eikä minun täytynyt olla nero, osatakseni yhdistää asioita, sillä tuo pariskunta näytti vähän turhankin tutulta. Naisella oli vaalea iho ja kylmät sinivihreät silmät, miehellä oli tumma, ruskettunut iho ja vaaleansiniset hiukset, kammattuna oikein jakaukselle. Pian kumpikin nosti nokkansa ja lähti kävelemään kauemmas meistä. Azura näytti masentuneelta. Sinisilmäinen Purrloin katsoi minua ovela ilme pienillä kissan kasvoillaan, sitten se iski minulle silmää ja loikkasi alas Leafeonin selästä. Purrloin viiletti nopeasti kohti hienohelmaista pariskuntaa ja onnistui jotenkin kamppaamaan nämä. Sitten se palasi salaman nopeasti luoksemme ja loikkasi ketterästi Leafeonin selkään.
”Veeh”, Candy katsoi tapahtunutta suu auki ja Ilse nauroi. Myös Azura nauroi, muttei kuulostanut järin iloiselta, vaikka minusta tuntui, että sinisilmäinen Purrloin oli halunnut piristää Azuraa.
”Että minä inhoan heitä”, Azura sanoi minulle hymyillen teennäisesti.

Kävin ostamassa Candylle punaisen rusetin kaulaan ja sinisen kukan korvan taakse.
”Kylläpä siinä on soma pieni Eevee”, myyjä ihasteli. ”Se tulee näyttämään näiden kanssa pikku prinsessalta!”
”Eev?” Candy katsoi minua kysyvästi, kun sidoin punaista rusettia sen kaulaan ja laitoin sinisen kukan sen korvan taakse. Sinisilmäinen Purrloin puolestaan sai mustan noidanhatun, samanlaisen kuin Lolitallakin oli.
”Tämä siitä hyvästä, että yritit piristää Azura-parkaa”, sanoin sille. ”Ehket sinä olekaan niin ilkeä, kun annat ymmärtää.”

Shoppailukierroksen jälkeen erosimme Azurasta, joka halusi olla nyt yksin, tyttö-rukka oli varmasti masentunut vanhempiensa kohtaamisesta, enkä minä oikein osannut sanoa siihen mitään. Perhedraama ei ollut erikoisuuksiani, senhän takia tulin itsekin lähteneeksi kotoa. Päätin mennä takaisin pokémon centerille ja painua huoneeseeni. Huoneessa näin Splinterin jalkeilla pitkästä aikaa. Lintu seisoi lattialla siipiään venytellen. Yoru raakkui ja hyöri innoissaan sen ympärillä. Trix leikki Lolitan kanssa ja Odile murjotti sängyllä. Enpä ollut ikinä nähnytkään ruohoa tuossa puuhassa.

Yö meni mukavasti nukkuen, ja aamu tuli. Heräsin, kun joku koputti napakasti huoneeni oveen. Ei minua huvittanut mennä avaamaan, väsytti liikaa. Mutta en voinut jäädä nukkumaankaan, kun joku jatkoi oveeni koputtamista.
”No joo, joo…” Minä mutisin kulkiessani ovea kohti.
”Iltapäivää!” Azura toivotti, pirteästi kuinkas muutenkaan.
”Iltapäivää?” Minä toistin. ”Nyt on aamu…”
”Sinä nukuit sen ohi”, Azura sanoi aurinkoisesti. ”Tänään on juhlat ja me olemme molemmat menossa!”
”Hetkinen, en minä…” Mutta Azura ei kuunnellut, hän tunki törkeästi sisään huoneeseeni ja tietenkin Ilse, yliaktiivinen Purrloin tuli heti tervehtimään häntä.
”Hei pikkuinen!” Azura kujersi ja silitti katin päätä. ”Tänään lähdetäänkin juhliin, Miwa lähtee myös!”
”Ei muuten lähde”, minä pistin väliin, sillä minulla ei ollut aikomustakaan osallistua yhtään mihinkään, mihin liittyi tälläytymistä.
”Kyllä lähdet, kun tuunasin sinulle mekonkin!” Azura luikautti.
”Teit mitä?” Minä tivasin, mutta hän vain tuuppi minua kylpyhuonetta kohti. Lopulta en voinut muuta kuin ottaa ja mennä suihkuun.

En tahtonut minnekään juhliin, mutta nähtävästi tuo sinnikäs Peacockin koordinaattori oli päättänyt toisin, hän oli nimittäin passittanut minut kaupan edustalle, koska oli ostanut sen sovittavani mekon, tuunatakseen sen. Mekko oli vähintäänkin upea, Azura oli poistanutspagetti olkaimet kokonaan ja ommellut jostakin sinisestä mutta läpinäkyvästä kankaasta löyhät hihat ja käyttänyt samaista kangasta myös laahuksen tekemiseen, joka tosin ylsi vain sääriin asti, eikä laahannut maata. Tässä oli täytynyt olla iso työ. Rusettikin pitkine nauhoineen oli taakse ommeltu.
”Vau”, en osannut sanoa mitään muuta. ”Teitkö tämän itse?”
”Joo, tykkään ommella”, tyttö nyökytti päätään lämpimästi hymyillen.
”Voisit tehdä tätä työksesi”, minä huomautin.
”Minä teenkin, tavallaan”, Azura kertoi. ”Teen itse tuunaamalla kaikki asuni contesteihin.”
”Näissä on iso työ”, minä totesin. ”Kaipa minun on sitten pakko lähteä…”
”Jes!” Azura huudahti voitonriemuisena.

En ole ikinä ollut mikään pynttäytymisen suurin fani, mutta loppujen lopuksi minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kuivata hiukseni ja heittää mekko ylleni, ja Azura hoiti loput. Hän hyräili työtä tehdessään, eikä vaikuttanut läheskään yhtä masentuneelta kuin eilen, shoppailukierroksen jälkeen. En halunnut kysyä siitä häneltä, eihän asia minulle kuulunut. Kysyminen olisi sitä paitsi ollut töykeää.
Azura vietti hyvän tovin hiusteni parissa, hänellä oli mukanaan hiusraudaksi kutsuttu hiusten kiharrin, jolla hän kiharteli hiuksiani.
”Hyvä tulee, hyvä”, Azura hymisi itsekseen. Sitten hän otti pöydältä tuomansa ponnarin, sinisen jossa oli suuri kukka koristeena, ja sitoi hiukseni sillä poninhännälle, lopuksi hän kiinnitti kampauksen pienillä hiuspinneillä, niin että se laskeutui hartialleni.
”Kas noin”, Azura sanoi tyytyväisenä. ”Vielä vähän meikkiä ja se on siinä!”
”Meikkiä?” Minä toistin. ”Ei tosiaankaan, näytän pelleltä meikissä!”
”Etkä näytä”, Azura toppuutteli. ”Koska me emme tunge sinulle meikkiä pärstään mitenkään mauttomasti.”
Mauttomasti niin kuin Himeko. Tällaisina hetkinä en voi olla ajattelematta tuota niin pinnallista siskoani.  Azura kaiketi tiesi mitä teki, ainakin hän teki sen paremmin kuin minä, kun meikkaili silmäluomiani – korosti silmieni väriä, hän sanoi.
”Useimmat tekevät sen virheen, että meikkaavat liikaa”, Azura kertoi. ”Näen sitä contesteissa kaiken aikaa, se on oikeastaan aika hassua.”
”Äläpä muuta sano”, naurahdin. ”Minulla on isosisko, joka on myös koordinaattori, vaikkei käykään contesteissa kovin paljon, hän tekee juuri tuon virheen ja tuunaa pokémoneistaan pellen näköisiä.”
”Hän ei sitten tainnut menestyä kovin hyvin”, Azura arvasi.
”No ei”, minä naurahdin.
”Katsos kun pokémonien tulee näyttää luonnollisilta, jos yrittää liikaa, ei siitä hyvää seuraa”, tyttö selitti. ”Kas noin. Pistä vielä vähän tuota huulikiiltoa ennen kuin lähdemme, niin hyvä on.”
Azuran oli nyt aika laittaa itsensä valmiiksi, joten hän ojensi minulle paperikassin.
”Älä sitten unohda kenkiä, vaikka kyseessä onkin rantajuhlat!” Tyttö naurahti ennen lähtöään.

Minä istuin sängylleni ja huokaisin. Kaikkeen sitä joutuukin.
”Veeh?” Candy vinkaisi, se tassuttelee varovasti viereeni tyynyltä, jossa oli nukkunut. Candy oli tosi nätti ja söpö pikkuinen karvapallo. Sillä oli hopeinen säihkyvä turkki ja suuret pinkit silmät, säihkyvät nekin. Nostin pikkuisen syliini ja silitin sen pörheää turkkia.
”Tahdotkos sinäkin juhliin Candyseni?” Kysyin Eeveeltä. Se vastasi katseeseeni hieman ujosti, muttei vastannut. Ulkoilma tekisi sille hyvää, niinpä päätin ottaa pennun mukaani. Sidon sen kaulaan eilen ostamani punaisen rusetin ja asetan sinisen kukan sen korvan taakse.
Sitten Ilse loikki sängylle ja alkoi miukua. Sekin kaiketi tahtoi mukaan, koska ei ole päässyt ulos koko päivänä, koska minä nukuin.
”Hyvä on, Ilse. Hyvä on”, sanoin sille ja silitin katin päätä. Myös sinisilmäinen Purrloin katsoi meitä kiinnostuneena, kun Ilse huomasi lajitoverinsa tuijotuksen, se hyppäsi alas sängyltä ja kipitti korille, jossa oli viihtynyt. Sieltä katti kaivoi pinkin pikkuisen rusetin, jonka ostin sille sen ison kanssa, jonka katti sitten valitsi paremmaksi. Ilse kantoi pienen rusetin sinisilmäisen Purrloinin luo ja laski sen, toisen kissan jalkojen juureen. Sinisilmäinen Purrloin katsoi rusettia hieman kysyvästi, Ilse tönäisi sitä kuonollaan lähemmäs, vieras Purrloin ei näyttänyt ymmärtävän Ilsen elettä, mutta minä ymmärsin. Ilse halusi lahjoittaa käyttämättömän rusetin lajitoverilleen. Sinisilmäinen Purrloin tuijotti lahjaa hetken, kunnes Ilse alkoi työntää lajitoveriaan minua kohti. Ilse ilmeisesti halusi, että laitan rusetin sinisilmäisen Purrloinin kaulaan. Olin melkein varma, että tuo villikissa iskisi hampaansa käteeni, mutta sitä se ei tehnyt. Kerrankin se istui nätisti ja antoi minun kiinnittää rusetin kaulaansa.

Sitten joku koputti oveeni malttamattomana, sen täytyi olla Azura. Riensin jo avaamaan ovea, kunnes Leafeon äännähti koristaan:
”Leafe!” Se katsoi tiukasti paperikassiin kuin sanoen että, hei kengät! Kaivoin pussista hopean väriset ballerinakengät, joissa oli kullanvärisiä kirjailuja. Kengät tuntuivat olevan himpun verran liian isot minulle, mutta tuskinpa se menoa haittaa. Pistin vielä huulikiillot, kuten Azura oli neuvonut ja menin sitten avaamaan oven, Candy sylissäni.
Azuralla oli sylissään pikkuinen kissa, violetti sekin. Hän oli laittautunut valitsemaansa mekkoon ja kihartanut himpun verran auki jätettyjä hiuksiaan.
”Otatko Candyn mukaan?” Tyttö tiedusteli.
”Sekä nuo Purrloinit”, minä lisäsin. ”Onhan se okei?”
”Monella on pokémon tai pari mukanaan”, Azura vakuutti. ”Minäkin otan Violetin mukaani.”

Kävi ilmi, että juhlat pidettiin uimarannalla, sillä samaisella rannalla jolla olimme aiemmin käyneet. Juhliin livahtaminen ei ollut edes vaikeaa, sillä kukaan ei vahtinut vieraiden tuloa. En oikein ymmärrä miksi Azura oli niin paineissaan, kun ei saanut kutsua, tännehän luikahti kuka vain huomaamatta. Rannalle on asetettu oikea tanssilava ja monta pöytää täynnä virvokkeita. Ihmettelin tanssilavaa hetken, sillä näin joidenkin tanssivan rantahiekalla. Azura katseli säikkynä ympärilleen, ikään kuin olisi pelännyt, jonkun yllättävän itsensä rysän päältä.
”Rauhoitu”, minä kehotin. ”Näytät aivan syylliseltä, kun teet noin.”
”En voi sille mitään!” Azura huomautti.
”Tule, ota rauhallisesti”, sanoin rauhallisesti ja astelin virvokepöydän luo. Otin pahvilautasen pinosta ja aloin lappaa lautaselle papusalaattia. Minulla oli nälkä, enhän ollut syönyt tänään vielä mitään. Niinpä en aikaillut haarukoidessani ruokaa suuhuni. Se oli virhe.
”Minä en tekisi tuota…” Azura huomautti. Mutta se oli liian myöhäistä. Suuni oli tulessa kurkkua myöten. Nuo eivät olleet mitään papuja.
”Ujiko-rouvan chili ja jalopeño-salaatti”, Azura selitti.
”No ei ihmekään, että kulho on lähes täysi”, minä huohotin yskimisen välillä.
Azura kaatoi minulle kuplivaa virvoitusjuomaa tuoppiin. Hän hymyili minulle ymmärtävästi, ehkä hänkin oli joskus mennyt maistamaan kyseistä salaattia. Join tuopin tyhjäksi, ja täytyy myöntää, että se auttoi. Päätin jättää syömisen vähäisemmälle, ja kokosin toiselle pahvilautaselle herkkukasan jonka asetin pokémonien eteen. Ilse ja Candy haistelivat herkkuja uteliaina. Pian myös sinisilmäinen Purrloin liittyi niiden seuraan. Azura syötti omaa kissaansa kädestä. Candy tuntui tykkäävän makeista kakuista hirveästi, se oli hassua. Se miten pikkuinen Eevee haukkaili kaikkia kakkuja, ennen kuin suostui syömään yhtäkään loppuun. Sen jälkeen Candy lipoi tyytyväisenä huuliaan. Minä ja Azura naureskelimme pienelle hupsulle Eeveelle.

Mutta hauska hetkemme ei kestänyt kauaa. Sekä Azura että minä aistimme sen, joku seurasi meitä katseellaan. Käännyimme molemmat ympäri ja näimme ne kaksi ihmistä, miehen ja naisen katsomassa meitä nyrpeästi. Mies sanoi jotain naiselle ja he katsoivat meitä paheksuen. Ennen kuin tein mitään muuta, nappasin Candyn hiekalta syliini, toisella kädellä tartuin Azuraa ranteesta ja vedin tytön mukaani, sillä jos vaistoni osui oikeaan, aikoivat nuo vasikoida jollekin. Että kaksi tyttöä kissojen ja Eeveen kanssa olivat juhlissa kuokkimassa.
”Ilse, seuraa!” Huusin kissalleni. Silmäkulmastani näin Ilsen pinkovan nopeasti perässämme, myös sinisilmäinen lajitoveri seurasi meitä, kiinnostuneen näköisenä. Oli mentävä johonkin, jossa oli paljon ihmisiä joiden sekaan piiloutua. Niin meitä ei mikään kuokkija-kyttä löytäisi. Ensimmäinen sellainen paikka näytti olevan vanhusten täyttämä tanssilava, sinne siis!
Raahasin Azuran lavalle ja sanoin kateille, että kiertäisivät lavan ympäri ja odottaisivat meitä kaiteella, kun tulisimme lavan poikki, niitä hakemaan.

En minä osannut tanssia. Eikä Azurakaan sen paremmin. Nakkasin hämmentyneen Candyn olalleni.
”Pidä kiinni, Candy”, kehotin sitä.
”Eevee?” Pikkuinen äännähti kimeästi. Sitten mentiin. Tartuimme toisiamme käsistä ja puskimme vanhuspilven läpi, valssaten miten nyt taisimme, runnoen vanhusten varpaita allemme. Azura nauroi, se oli hauskaa. Ilse ja muut kissat katsoivat meitä huvittuneina. Sitten se oli ohi ja me juoksimme rannalle tanssilavan toisella puolella, nauraen.

Olimme hengästyneitä kumpainenkin. Onneksi täällä ei ollut ketään meidän lisäksemme. Azura otti kissansa syliinsä ja rutisti sitä.
”Veeh”, Candy inahti. Nappasin kauniin Eeveen takaisin syliini ja silittelin sen turkkia.
”Ei hätää, Candynen”, lohduttelin sitä. ”Ei mitään…”
”Kai, tule meidän kanssa uimaan!” Joku kiekaisi kovalla äänellä. Vähän matkan päästä meistä, kallion liepeillä seisoi tyttöporukka, hyvin vähäpukeinen tyttöporukka. Ne olivat pukeutuneet toista avonaisempiin ja paljastavampiin bikineihin. Ja ne olivat saartaneet jonkun nurkkaan.
”E-En minä nyt taida”, poika sanoi tärisevällä äänellä. ”On nuo juhlatkin ja…”
”Ääh, ne on ihan tylsät!” Yksi tyttö sanoi kättänsä heilauttaen.
”Tule pitämään hauskaa meidän kanssa!” Toinen tyttö lirkutti silmäänsä iskien. Hyi.
”Me pidetään susta oikein hyvää huolta!” Toinen kehräsi.
”Voi Kai-parkaa”, Azura huokaisi. ”Mahtaa olla rankkaa olla noin suosittu nuorten tyttöjen keskuudessa…”
”No miksei hän vaan totea, että kiitos mutta ei kiitos?” Minä kysyin varsin närkästyneenä. Kyllä miehen nyt sen verran pitää osata sanoa!
”Kai on aika ujo, eikä tahdo loukata ketään”, Azura sanoi hiljaa.
”Nyhverö siis?” Minä kysäisin.
”Kai sitä niinkin voi sanoa”, Azura puuskahti. ”Mutta Kai on hyvä ystävä, ja varmaan lempein tuntemani ihminen.”
Lempeä vai? Hiroki ei ollut lempeää tyyppiä, hän oli kova kuin kivi, ei mikään nyhverö vaan suorasanainen ja karismaattinen kaveri, sellainen joka tiesi mitä halusi ja osasi puhua hyvin.

Taikka toisaalta, hän osasi puhua niinkin hyvin, etten edes huomannut mitään. Kunnes minut jätettiin.

Sillä välin, kun muistelin entistäni, oli Azura käynyt pelastamassa avuttoman Kain tyttöjen kynsistä. Kai tervehti minua ystävällisesti, minkä takia tunsin muutaman ilkeän silmäparin seuraavan itseäni.
”Pikku Candykin on täällä”, Kai hymyili ja silitteli Candyn pientä päätä.
”Veeh!” Candy tervehti poikaa iloisesti. Sitten hän tervehti myös Ilseä joka miukui ruskeaverikölle söpösti, mutta sinisilmäinen kissa iski heti hampaansa Kain kouraan.
”No sinä et ole muuttunut pätkääkään!” Poika sanoi, irvistäen. ”Mietin, minne olit saattanut itsesi.”
”Se viihtyy Miwan luona”, Azura selitti.
”Se tykkää pureskella minua”, sanoin hiljaa. Sillä yhtäkkiä tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi näiden kahden vanhan ystävän seurassa. Olisipa Rigel täällä! Mutta Rigel oli pokémon centerissä. Siinä minä vain seosoin, kuunnellen Azuran ja Kain jutustelua. Toisinaan paijailin Candyä. Toisinaan Ilse tuli ja pökki jalkojani. Toisinaan sinisilmäinen Purrloin silmäili minua omahyväisesti.
”Käyn hakemassa meille jotain juotavaa”, Azura ilmoitti äkkiä ja paineli tiehensä. Katsoimme Kain kanssa hetken tytön menoa, sitten hetken toisiamme. Mutta minä käänsin katseeni pois, tämä oli tavallaan noloa.

”Heeeeei, Kaaaai!” Sieltä tuli vielä yksi tämän pojan fani. Tyttö oli selvästi muita vanhempi kuin ne edelliset tytöt, eikä sonnustautunut avonaiseen lähes olemattomaan uimapukuun, vaan avonaiseen ja lähes olemattomaan punaiseen mekkoon. Tyttö oli juurikin sellainen ääliö, joka luuli, että pään työntäminen meikkiämpäriin oli jotenkin fiksua.
”Ei taas häntä!” Poika kiljaisi aika tyttömäisesti, hän nappasi minua ranteesta ja raahasi minua kohti vanhusten hitonmoista tanssilavaa.
”H-Hei!” Huudahdin, sillä minua ei todellakaan huvittanut olla tämän nyhverön tanssikaveri.
”Veeh?” Candy äännähti yllättyneenä.
”Purrloin, loin!” Ilse miukui ja juoksi – kuinkas muutenkaan, jaloissani perässään tuo sinisilmäinen lajitoveri. Tästä tulee kivaa! Kai oli oikea pelkuri, miksei hän vain sanonut muijalle, ettei tahtonut tanssia tämän kanssa, niin hän olisi säästänyt minunkin aikaani. Mutta ei!
Kain kädet olivat hikiset ja ne tärisivät, mutta ainakin tuo osasi tanssia jotenkuten, vaikka minusta tuntuikin siltä, että hän astui pari kertaa varpailleni. Minusta tuntui nololta, en ollut mikään tanssija, en ainakaan paritanssija. Viimeksi – silloin joskus muinoin, olin kyllä tanssinut joissain juhlissa Hirokin kanssa, mutta siitä oli jo aikaa. Paljon aikaa. Enkä minä katsonut Kaita tanssiessamme, tai siis talloessamme toistemme varpaita. Minä en tarvinnut ketään, en siinä mielessä. Minulla oli Rigel, Trix, Splinter ja muut. En minä kaivannut elämääni draamaa.

Mutta draama oli asiasta eri mieltä.

Tanssi loppui, kun sinisilmäinen Purrloin alkoi hyöriä Kain jaloissa, kikatellen – varmaankin vahingonilosta.
”Siinä on vasta pirullinen katti”, poika huokaisi, kompasteltuaan kissaan muutaman kerran.
”Se ei ainakaan ole fanisi”, minä totesi. ”Vaikka se onkin tyttö.”
”Helpottavaa kuulla”, Kai naurahti. ”Se on oikeastaan aika rasittavaa.”
”Voi pikkuista”, totesin silmiäni pyöritellen. ”Asiaa ehkä auttaisi, jos sanoisit että kiitos ei. Vaikka tiedä nyt auttaako se tuollaisten kanssa.”
”Yleensä Tama tekee sen puolestani”, Kai naurahti. ”Se ei pidä kilpailijoista, minun Wingullini.”
”Vai niin”, minä vastasin.
”Se on vielä tosi nuori, eikä aina ymmärrä, ettei se saa nokkia ihmisiä”, Kai sanoi huvittuneena. Hän yritti rapsuttaa sinisilmäistä Purrloinia, mutta ei siitä tietenkään tullut mitään.
”Mahtaako tämä olla villi yksilö?” Hän pohti.
”Ehkä se ei vain tykkää ihmisistä”, minä huomautin. ”Ei se ainakaan minusta tykkää.”
Candy katsahti pelokkaasti sinisilmäistä kissaa, joka iski pikkuiselle Eeveelle silmää. Sitten katti pyrähti juoksuleikkiin, ja Ilse lähti tietenkin lajitoverinsa perään. Candy katsoi kissojen menoa vähän masentuneena, sillä se tiesi juoksemisen tekevän kipeää sen tassun pohjille, eikä se millään saisi kahta nopeaa Purrloinia kiinni.
”Ei se mitään Candy”, lohdutin pientä. ”Kyllä sinä kohta kävelet itse.”
”Eev”, Eevee niiskautti.
”Eikö Candy osaa vielä kävellä?” Kai kyseli, kun lähdimme seuraamaan villikissojen jättämää tassuvanaa.
”Ei, hoitaja sanoi, että sen tassut ovat herkät, mutta paranevat kyllä salvalla”, minä kerroin.
”Siksikö sinä siis kantelet sitä?” Kai kysyi.
”Tietenkin”, minä murahdin. ”Täytyyhän Candyn ulos päästä!”
”Ai, minä luulin, että halusit näyttää sitä muille –  onhan se aika korea ilmestys”, poika selitti nopeasti.
”Ulkonäkö on minulle yhden tekevää, ettäs tiedät”, minä murahdin. ”Ilse, et viitsisi tulla tänne?” Mutta kissaa ei kuulunut. Eipä tietenkään…

Sitten kuulimme ääniä, joku sähisi. Ihan kuin vihainen kissa, minä ajattelin. Aurora Townin naapurissamme asui kaksi Glameow’ta, uroksia molemmat, eivätkä ne sietäneet toisiaan. Ne tappelivat usein ulkona, ja nuo kuulemani äänet kuulostivat kissatappelun ääniltä.
”Ilse!” Minä huusin ja olinkin jo kuulevani sen avutonta miu’untaa. Ilse juoksi rantahietikolla meitä vastaan. Se oli aivan hiekkainen. Sen perässä pinkoi toinen Purrloin seuraten sitä, mutta pysähdellen vähän väliä ja kääntyen sähisemään jollekin, niiden tulosuunnasta. Ikään kuin toinen Purrloin olisi yrittänyt häätää jonkun siltä suunnalta.  
Ilse oli nopea, ja se oli pian saavuttanut minut. Kissa loikkasi hädissään maasta suoraan syliini. Se ei ihan onnistunut hypyssään, joten se tarrasi kynsillään kiinni käsivarrestani.
”Auh!”
Mutta Ilse oli peloissaan, näin sen heti niistä yleensä niin veikeistä vihreistä silmistä. Kai katsoi etäälle hyvinkin miettiväisenä.
”Mikä ihme sen on saanut säikkymään?” Poika pohti. Mutta pian se selvisi, sillä sinisilmäinen Purrloin saapui pian niskavillat pystyssä, sähisten eikä se lakannut tuijottamasta taakseen. Pimeydessä välähti jokin, sen verran minäkin näin. Jotakin punaista.
Jokin käveli luoksemme, rauhallisin askelin seuranaan nelijalkainen otus.

”Mietinkin oletko se sinä, ei ihmekään, että näytit tutulta”, tulija sanoi.

Minä tunsin tuon äänen. Äänen joka huokui itsevarmuutta ja karismaa, poikamainen ehkä hitusen omahyväinen ääni.
”Mitä sä tuollaisen nyhverön seurassa liikut, Miwa?” Poika kysyi hymyillen. Hän ei ollut muuttunut lainkaan, vain hänen jään harmaat hiuksensa olivat kasvaneet. Hänen itsevarmat meripihkan väriset silmänsä olivat ennallaan, yhä niin määrätietoiset ja ilkikuriset samaan aikaan.
”Etkö muka tunne minua?” Poika naurahti. ”Vaikka onhan viime näkemästä vierähtänyt aikaa.”
Hänen tyylinsä ei ollut muuttunut yhtään, yhä niin pramea – ihan niin kuin silloin, sinä iltana.

Hiroki.

”Säkin näyt ottaneen kissan startteriksesi”, poika hymähti. ”Hyvä valinta, Miwanen.”
Nyt minua oksetti. Kaiken sen jälkeen, hänellä oli otsaa kutsua minua tuolla nimellä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Purr”, Ilse purisi heikosti. Katsoin Ilseä, se ei vain ollut likainen, sitä oli raapaistu.
”Persian!” Lumivalkoinen kissa hänen vierellään äännähti itsevarmasti.
”Kai sä Yukin edes muistat? Mehän löydettiin se yhdessä siltä kujalta”, Hiroki puheli vanhoista hyvistä ajoista. ”Yuki on Albino Persian, tai sehän oli Meowth silloin kun me löysimme sen.”

Yuki.

Kyllä minä muistin Yukin, suloisen pikku Meowthin, joka oli kohmettunut ulkosalla, löysimme sen yhdellä iltakävelyistämme. Hiroki otti sen, mutta me hoidimme sitä yhdessä. Annoimme sille nimeksi lunta tarkoittavan nimen, koska se oli aivan lumivalkoinen. Yuki oli herttainen ja utelias Meowth. Se oli aina menossa jonnekin, vähän niin kuin Ilse. Mutta Yuki oli käynyt Ilsen kimppuun. Yuki oli tehnyt, niin kuin sille oltiin tehty. Se oli toistanut sen, mitä naapuruston Glameow’t tekivät sille.

Yuki, mitä sinulle on tehty? Mahdatko enää edes muistaa minua?

Kyllä Yuki muisti. Se astui askeleen minua kohti. Silloin sinisilmäinen Purrloin alkoi murista. Se oli paljon pienempi kuin isoksi kasvanut Yuki, mutta silti se murisi ja sähisi sille. Sitten se hehkui, kalpeaa violettia valoa. Valo peitti pienen kissan, kunnes yhtäkkiä edessämme seisoi suuri kissa, violetti leopardi pitkine häntineen ja hoikkine koipineen.

Minä olin nähnyt tuollaisen kerran aikaisemminkin. Tangerine Cityssä, sillä miehellä oli ollut tuollainen. Tuollainen penkoi reppuani silloin. Sieltä Ilsen muna siis tuli reppuuni. Mutta minä en osannut sanoa mitään, minusta tuntui pahalta.

Miksi hitossa hänen täytyi tunkea tänne?

Minä juoksin pois, niin nopeasti kuin pääsin, puristin Ilseä ja Candyä rintaani vasten ja kuulin kopsauksen. Juokseminen oli jotenkin huteraa, mutten edes miettinyt miksi. Minun oli pakko päästä pois. Pois jonnekin, missä saisin olla yksin.

Toinen puoli rannasta oli täysin pimeänä. Se kävisi hyvin. Istuin rantakivikolle. Minun teki mieli itkeä, mutten tiennyt miksi. Siitähän oli liian monta kuukautta. Ei sen pitäisi häiritä enää. Mutta silti se häiritsi. Ilse kehräsi ja Candy katsoi minuun avuttomasti. Ei se ymmärtänyt, mikä minua vaivasi. Se oli vielä niin pieni. Silittelin sen päätä hajamielisesti ja sitten huomasin…

Että minulta puuttui kenkä.

”Jestas”, huokaisin. ”Ei kai taas?”

Istuin siinä yksikseni jonkun aikaa. Kengän olin riisunut, uitin paljaita jalkojani viileässä merivedessä ja se tuntui hyvältä. Katselin taivasta, siellä oli tähtiä – kuinkas muutenkaan.
”Me katsoimme Rigelin kanssa tähtiä kotona”, minä sanoin. ”Se oli se ilta, ennen kuin lähdimme tälle matkalle. Annoin Rigelille nimen tähden mukaan. Se tuntui sopivalta.”
Niin, se oli, Rigel oli se, joka pani kaiken alulle, sen takia kihlasormus tippui viemäriin.
”Ja paskat”, oli se kärttyinen Nidoran varmaan ajatellut. Se oli ajatellut niin kuin minun pitäisi nyt ajatella.

”Lieparrrd!”

Säpsähdin, sillä oletin olleeni yksin täällä, mutta rantaviivaa pitkin laukkasi iso kissa, perässään joku. Hiroki ja Yuki? Ei, tulija oli paljon hintelämpi kuin Hiroki. Ei sen väliä, ei minua tässä pimeydessä huomattaisi.
”Täällähän sinä olet!” Kai huudahti.
Hups. Olin ihan unohtanut, että Kai oli paikalla, kun tapasin Hirokin.
”Onko joku hukassa?” Kai kysyi. Minä en kääntynyt. Ehkä hän menisi pois, jos en reagoisi. Halusin olla rauhassa.
Kai ei kuitenkaan luovuttanut, vaan istui kivikolle viereeni. Kain heilutteli puuttuvaa kenkääni sormensa päässä ja hymyili levollisesti. Ilse loikkasi sylistäni maahan tervehtiäkseen uuden muodon saavuttanutta lajitoveriaan, tai no entistä lajitoveriaan. Ilse nuuhki uutta ilmestystä uteliaana. Isompi kissa pökkäisi pientä kissaa lempeästi päällään ja kehräsi kuuluvasti.
”Hiroki on mäntti”, Kai totesi. ”Ottelin häntä vastaan rannalla, tyypillä tuntuu olevan jonkin suuruuskompleksi.”
”Joo”, vastasin epämääräisesti.
”Tahdotko jutella siitä?” Kai kysyi, kaiketi ihan hyvää tarkoittaen.
”En”, vastasin hiljaa.

”Miksiköhän sinulla on tapana menettää kenkäsi?” Kai kysyi, naurahtaen – ikään kuin se olisi ollut jotenkin koomista.
”En tiedä”, vastasin.
”Miksiköhän lentävät kengät aina osuvat otsaani?” Kai mietti. Nostin katseeni ja sain huomata, että Kain otsaan oli tullut jonkinlainen punainen jälki. Kengän korko oli varmaan osunut siihen tai jotain.
”Ehkä sinä olet altis lentäville kengille”, minä heitin.
”Niin varmaan.” Kai nauroi.

Kommentit:

Chidori


20 >
Liekö panostit tähän tarinaan tavallista enemmän tai sitten olet petrannut huimasti kirjoittajana lyhyen ajan sisään — parin edellisen luvun aikana tyylisi on ollut selvästi muuttumaan päin! Voisi jopa sanoa, että tämä on saagan paras tarina tähän mennessä. Miwan ajatuksia selostettiin aiempaa enemmän ja häneen tuli heti lisää ulottuvuutta. Miwa on tähän mennessä yrittänyt kovasti piilotella herkkää ja epävarmempaa puoltaan itsepäisyyden ja nasevien kommenttien taakse. Oli myös mukavaa, että Azura pääsi tärkeään rooliin tarinassa ja sai siten enemmän syvyyttä hänkin. Tähän asti tarinassasi esiintyneitä sivuhahmoja on nimittäin käsitelty aika pintapuolisesti. Tapahtumia ja tekstiä itsessään on muuten helpompi seurata, kun hahmoja ei ole niin paljoa käsiteltävänä, kuten tässä tarinassa. En tiedä, huomasitko asiaa itse kirjoittaessasi, mutta kannattaa ehdottomasti tehdä niin jatkossa! Toki on välillä mukavaa lukea myös koko köörin kohelluksesta. :’–)

Tuhkimo-satua oli muunneltu tarinaan aika paljon, mutta tärkeimmät piirteet siitä kuitenkin löytyvät. Hyvän haltijattaren ja Tuhkimon roolit sekoittuvat hieman hämmentävästi Miwan ja Azuran kesken: Azura oli se, jota suku halveksui ja joka jätettiin tarkoituksella pois juhlista (vrt. Tuhkimon äitipuoli ja sisarpuolet), mutta lopulta hän loihti kuitenkin Miwasta prinsessan, eli toimi tarinasi haltijattarena. Sisarkateus korvattiin tässä homofobialla, mikä oli mielenkiintoinen valinta — käsittelit aihetta sujuvasti tapahtumien ohessa. Sisarkateus tosin näkyi versiossasi myös juhlien kateellisissa Kai-fanitytöissä. Ikoninen lasikenkäkohtaus oli kivasti kytköksissä edelliseen lukuun. Kengät eivät näköjään tohdi pysyä Miwan jalassa, haha.

Näissä puitteissa tapahtumatarinasi on siis hyväksytty! :>

Candy +2lvl +3op, Ilse +1lvl +3op, Winona +2lvl +3op, Bellatrix +4op, Lolita +2lvl. Rahaa 130pd:tä.

Aurora #18 > Aavenaisen kutsu

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Miwa nukkui sairaalasängyssä, Rhydo-setä sanoi, että tämä oli sairaala, semmoinen paikka kuin pokémon center, mutta täällä hoidettiin ihmisiä. Eikä tänne saanut tuoda pokémoneja, mutta vaaleahiuksinen poika ei kiellosta piitannut, hän toi meidät tänne siitä huolimatta, kun oli ensin käyttänyt meidät pokémon centerissä, ja meitä oli tullut monta. Rigel-setä käyskenteli Miwan sängyn luona, välillä se kurkottautui katsomaan, josko ihminen olisi herännyt. Mutta Miwa vain nukkui. Sairaanhoitaja-täti tykkäsi kovasti Ilsestä, ja kävi aina välillä paijaamassa ystävääni. Täti selitti, että Miwa oli kipeä, koska hänen elimistöönsä oli päässyt Nidorinon myrkkyä, mistä Rigel tuli vihaiseksi.
”Kyllä täällä kaikki tietää, ettet sinä myrkkyäsi jaellut, Rinkeli”, Trix-täti yritti toppuutella, mutta sai sedän vain vihaisemmaksi, niin että se alkoi murista.
”Minä kun yritin sanoa Miwalle, että hänen ei pitäisi työntää kättään siihen veteen!” Odile-täti vinkaisi.
”Asiaa ei voi auttaa”, Sora-setä haukotteli. ”Eivät ihmiset ymmärrä meitä.”
”Mikseivät?” Ilse kysyi silmiään räpytellen.
”Koska ne ovat tyhmiä”, Toinen Purrloin murahti pestessään turkkiaan.
”Miksi edes olet täällä?” Trix-täti kysyi. ”Kukaan ei pakottanut sinua jäämään.”
”Jäinpä ihan vain teidän kiusaksenne!” Purrloin luikautti.

Miwan sängyllä käyskenteli porukkaa. Jalkopäässä lepäsi siipensä niksauttanut Splinter-setä, seuranaan Yoru, joka oli niin säikky, että oli alkanut parkua kun säikäytin sen. Enkä minä sen takia saanut ilmestyä sängylle, kun Splinter-setä oli suuttunut, vaikka eihän sillä väliä ollut, Miwahan täällä määräsi, ei Splinter. Ilse oli juuri kiivennyt sängylle ja asettunut Miwan kyljen viereen kehräämään.
”Hei, mitä teet?” Kysyin kissalta.
”Kehrään!” Ilse vastasi iloisena.
”Miten osaat tehdä tuota ääntä?” Kysyin uudestaan.
”Kaikki kissat osaavat kehrätä”, Purrloin nurkasta tuhahti.
”En kysynyt sinulta”, Mutisin hiljaa. Milloinkohan Miwa tuosta heräisi? Täällä oli tylsää. Meitä oli kielletty pitämästä meteliä, kun olimme sairaalassa. Huokaisin, paranisipa Miwa jo!
”Hei Lita, arvaa mitä!” Ilse naukui innokkaasti. ”Äidillä on aarre piilossa peiton alla!”
”Aarre?” Kysyin hieman innostuen. ”Mikä se on?”
”Aarre on semmoinen kallisarvoinen asia”, Odile-täti vinkaisi.
”Niin, mutta millainen aarre siellä on?” Kysyin. Sitten Ilse sukelsi peiton alle aarretta katsomaan.
”En oikein tiedä”, Purrloin maukaisi. ”Mutta se on aika iso ja pyöreä ja se kimaltelee kauniisti!”
Heh, Ilse tykkäsi kaikesta mikä kimalsi, tyttö antoi sen sairaanhoitajankin silittää itseään, koska hänellä oli kaulassaan kimalteleva riipus, josta Ilse tykkäsi. Yoru nousi huterille korpin jaloilleen ja kipitti myös katsomaan, mikä kiilsi. Yorukin sukelsi peiton alle, Ilsen seuraksi.
”Mutta sehän on muna!” Lintu raakkui. ”Tuollaisesta Yorukin tuli, ja Ilse ja ilkiö-Shuppet.”
”En minä ole ilkiö..” Mutisin. Mistä olisin voinut tietää että tuo säikkyy niin helposti? Ei se minusta ilkiötä tehnyt. Tyhmä Yoru! Minä en tykkää sinusta, itse olet ilkiö!
”Älä välitä”, Odile-täti piipitti äidillisesti. ”Yoru on vain herkkä.”
”Ihan sama”, Ajattelin, en tule ikinä tykkäämään tuollaisesta nyhveröstä. Millainen uros alkaa parkua kun vähän säikkyy? Ihan tyhmää!

”Kuoriutuuko tästä uusi vauva?” Ilse miukui.
”Kuoriutuu”, Yoru kuului sanovan, pyh – tyhmä Yoru.
”Kuinka pian?” Ilse uteli.
”Ei Yoru tiedä”, Korppi vastasi. No et sinä paljon muutakaan tiedä, pönttöpää. Huokaisin uudestaan.
”Odile-täti, paraneehan Miwa pian?” Kysyin pieneltä sipulinpäältä.
”En osaa sanoa”, Odile sanoi. ”Mutta kyllä ihmiset tietävät mitä tekevät.” No toivottavasti tietävät. On tylsää kun Miwa vain nukkuu, saisi herätä jo!
”Mikäs farssi täällä on menossa?” Käheä ääni, jonka tajusin kuuluvan Miwalle, kysyi. Tyttö oli raottanut silmiään ja hymyili hiukan. Hän nosti hiukan peittoa ja katsoi sen alle. Yoru raakkui iloisesti ja tuli peiton alta halaamaan Miwaa.
”Mammaaaa!” Tuo parkui. Miwa köhisi.
”Yoru, tuo sattuu”, Sitten tyttö otti soikean jutun esiin peittonsa alta. Se oli kaunis ja kimaltava, hopeisen värinen muna, jossa oli vaaleanpunaisia pilkkuja. Rigel käyskenteli tietenkin sängyn vieressä ja kurkki räjähtäneen näköistä Miwaa.
”Terve, piikkipersus”, Miwa moikkasi ensimmäistä pokémoniaan. ”Kuinkas jaksat?”
”Paremmin kuin sä!” Rigel sanoi. Sitten Miwa paijasi Splinterin selkää ja sen jälkeen Ilsen selkää. Ilse kehräsi.  Niin, Miwa kuulosti vielä kipeältä. Ja Miwa olikin kipeä, sillä Miwa ei päässyt sängystä ylös, aina kun hän yritti, häntä alkoi huipata.
”Et sä vielä saa nousta”, Rigel murahti. ”Menes takaisin sänkyyn siitä!” Miwa ei varmaan ymmärtänyt, mutta totteli silti. Ilse piti hänelle seuraa, istui Miwan vatsan päällä ja kehräsi.
”Ehkä äidille tulee parempi olo”, Ilse sanoi. En tiedä auttoiko se. Miwa makasi pitkään sängyssä, joskus hoitaja kävi katsomassa häntä ja antoi pahan hajuista litkua, joka Miwan piti juoda. Sen jälkeen Miwa nukkui.

Näin kului kolme päivää. Kolmantena päivänä Miwa sai tarpeekseen. Oli aikainen aamu, enkä minä tykännyt siitä, olin piilossa sängyn alla, kun siellä oli pimeää. Näin miten Miwa laski paljaat jalkansa lattialle ja tepsutti huoneessa olevalle kaapille. Sieltä Miwa löysi vaatteensa. Miwa pukeutui, hiuksia hän ei laittanut kiinni. Sairaalapyjama lensi nukkuvan Yorun päälle. Pelkuri säikähti niin, että kiljaisi.
”Apuaa!”
”Naama kiinni, Miwa se vain on”, Minä murahdin. Sitten heräsivät muutkin, Rigel, Rhydo-setä ja Odile. Splinter, vieras Purrloin ja Ilse, Sora ja Trix-täti.
”Huomenta, kaikki”, Miwa hymyili. ”Mitäs sanoisitte, jos jätettäisiin tämä ankea sairaala, ja mentäisiin vaikka rannalle?”
”Joo!” Trix-täti hihkaisi.
”Oletko sä nyt varmasti terve?” Rigel kyseli. Miwa laittoi kimmeltävän munan reppuunsa, villalegginsit hän kiersi munan ympärille, että vauvalla olisi lämmin. Sitten Miwa pisti meidät poképalloihin. Ja sen jälkeen oltiinkin jo pokémon centerissä. Miwa antoi meidät hoitajalle, sillä nyt kun hän oli terve, meidänkin pitäisi olla. Eihän Miwa tiennyt, että mekin olimme. Hoitaja sanoi, että Rhydo-sedän, Soran ja Splinterin pitäisi ainakin jäädä lepäämään, nuo olivat tuskin nukkuneet yhtään, tai Sora oli, mutta näytti muuten rähjäiseltä. Miwa jätti myös Trix-tädin ja Rigelin pitämään huolta muista. Jäljellä oli vain minä, Odile ja Ilse ja itkupilli Yoru.

”Siis se oli niiiin hirveetä!” Kuulin jonkun tytön huutavan odotustilasta. ”Se paikka on oikeesti kirottu!” Miwa hymyili huvittuneesti. ”Vai että kirottu.”
”Kukaan ei pysty olemaan siellä yön yli, se on varmaa!” Toinen ääni vaahtosi. Miwa hymyili ja katsoi kahta nuorta tyttöä. Minä oleilin Miwan pään päällä, kuten minulla oli tapana.
”Tästä tulee kivaa”, Miwa virnisti Yorulle. Sitten hän käveli tyttöjen luo.
”Mikä nyt on niin hirveää?”
”Vanha kumisaapastehdas”, Tytöistä vanhempi, vihreätukkainen sanoi. ”Se on kuulemma riivattu!”
”Ai jaa”, Miwa ei ollut vakuuttunut. ”Mikäs sitä vaivaa?”
”Siellä näkee hirveitä asioita kun sinne menee!” Yksi tytöistä vaahtosi. ”Hirtettyjä ukkoja ja verisiä ruumiita!” Odile vinkaisi, jos se olisi voinut näyttää yhtään kalpeammalta, se varmaan näyttäisi.
”Kuulostaa pelottavalta!” Turkoosi Petilil kiljaisi.
”Ei vaan hauskalta!” Minä puolestani virnistin. ”Miwa, Miwa! Mennään käymään siellä! Mennäänhän?”
”Ei Loli voi oikeasti sinne haluta..” Yoru raakkui.
”Haluanpas!” Minä vakuutin. ”Minä en ole mikään mamman poika!”
”Ei Yoru ole mamman poika!” Yoru rääkäisi.
”Oletpas!” Minä huusin sille äkeissäni. ”Aina sinä turvaudut Miwaan tai Splinteriin etkä tee mitään itse!”
”Lopettakaa riitely!” Odile komensi. Hyvä on, miten vaan. Näytin kieltä korpille, joka varmaan pidätteli jo itkua.
”Mitä maksatte jos menen sinne?” Miwa kysyi virnistäen.
”Mutta kaikki kumma tapahtuu yöllä!” Toinen tytöistä huomautti.
”No siinä tapauksessa, minä ja nämä tyypit pidämme siellä pyjamabileet”, Miwa naurahti.
”Jee!” Päästin suustani.
”Mitkä ne pyjamabileet ovat?” Ilse miukui.
”En tiedä, mutta hauskaa ainakin tulee!” Minä riemuitsin. Kuuntelimme, miten tytöt sopivat maksavansa Miwalle vähän päälle satasen, jos tytön onnistui viettää yö hylätyllä kumisaapastehtaalla. Miwan piti ottaa kuvia kaikista häiritsevistä jutuista ja näyttää ne aamun tullen tytöille. Miwalla oli littana puhelin, jossa oli kai kamera.
”Enpä ole pitänyt tätä päällä moneen kuukauteen”, Tyttö naurahti. ”Saa nähdä miten kauniita viestejä porukka on lähetellyt.”

Kumisaapastehdas oli syrjässä. Se oli kaukana rannasta ja ostoskeskuksesta, uskaltaisinpa väittää, että se oli tungettu tämän rantakaupungin synkimpään nurkkaan. Tunsin heti vetoa siihen ränsistyneeseen tiilirakennukseen, en tiedä miksi, mutta ikään kuin jokin olisi kutsunut minua. Joku halusi että tulen sisälle, ja menen tapaamaan sitä.
Minä tulen! Ihan varmasti tulen!
”Täällä on pelottavaa..” Yoru raakkui. Se varmaan laskisi alleen jo ennen keskiyötä.
”Tavataan täällä sitten huomenna kahdentoista jälkeen”, Tytöt sopivat Miwan kanssa. ”Toivottavasti olet vielä järjissäsi!”

Me ja Miwa menimme vanhan rakennuksen sisään. Ilma sisällä oli tunkkaista ja haisi pahalta. Lattia oli peittynyt pölypilveen, mikä sai Ilsen aivastelemaan. Tämän täytyi olla jonkin sortin aula, sillä täällä oli vanha ruosteinen naulakko ja kenkäteline. Ja rikkoutunut peili. Ilse naureskeli kovasti kuvajaiselleen, joka näytti kissan heijastuksen hassusti, kun peili oli rikki
”Katso, Lita!” Kissa nauroi. ”Eikö olekin hassu?”
”On!” Naureskelin itsekin sille. Näytin tosi pelottavalta! Odile ei tykännyt heijastuksestaan, ja Yoru tietenkin mamoili ja pysytteli Miwan hartialla. Miwa naureskeli meidän leikeillemme. Sitten hän otti repusta sen kimaltelevan munan, jota niin Yoru kuin Ilsekin kävivät ihailemassa sitä. Miwa ei oikein jaksanut seistä vaan istui kylmälle lattialle ja nojasi seinään. ”Tulehan sieltä pian, kokkeli.”
”Miwa on vielä kipeä”, Odile sanoi ja siirtyi tytön luo. ”Ei meidän olisi vielä pitänyt lähteä.”
”Ei minulla hätää ole, Odile”, Miwa sanoi. ”On vain vähän huono olo.”
”Enkö minä sanonutkin”, Odile puuskahti. ”Olet vielä kipeä, sinun olisi pitänyt pysyä sairaalassa!”
”Mamma, parka”, Yoru raakkui. ”Yoru pitää mammasta huolta.” Siinäs pidät, kun et osaa pitää huolta edes itsestäsi. Me leikimme hippaa Ilsen kanssa, Ilse oli tosi nopea, mutta minä osasinkin haihtua ilmaan ja ilmestyä kivasti Ilsen taakse. Mutta Ilse ei ollut säikky niin kuin Yoru, Ilse vain nauroi.
”Olet tosi hyvä, pikkusisko!” Niin, Ilse kutsui minua välillä pikkusiskoksi, hän oli oppinut sen sanan siltä ilkeämmältä Purrloinilta. Ilse luuli että se tarkoitti pienempää kuin itse on, minä olin kuoriutunut Ilsen jälkeen, joten olin hänen pikkusiskonsa.

Sitten ilta hämärtyi, en tosin huomasivatko muut sitä, tässä pimeässä huoneessa, mutta minä jotenkin aina tiesin, milloin oli ilta – jopa ilman ikkunoita. Miwa oli nukahtanut, hän piteli unissaankin munaa sylissään. Odile vahti Miwaa koko ajan ja kuului mutisevan jotain.
”Mitä minä teen, jos Miwa pyörtyy? En minä pysty häntä kantamaan..” Mutta Miwa ei pyörtynyt, hän heräsi silloin kuin tuli pimeää.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui ja painoi poskensa vasten Miwan poskea. ”Voitko jo paremmin?”
”Onpas täällä pimeää”, Miwa haukotteli. ”Mitähän kello on?” Miwa katsoi valkoista kännykkäänsä. ”Ehkä kohta alkaa tapahtua jotain!”
Sitä minäkin toivoin. Ehkä se, joka kutsui minua, tulisi pian esiin!

Kuului ontto kopsahdus, ihan sen oviaukon vierestä, minkä lähellä minä ja Ilse olimme vielä hetki sitten telmineet. Nyt oviaukolle oli ilmestynyt jotain, tai pikemminkin joku. Se oli selvästi ihminen, jolla oli niin valkea iho, että se suorastaan hehkui pimeässä. Ihminen roikkui oviaukosta, hänellä oli köysi kaulassaan ja niska jotenkin oudosti.
”H-Hirttäytynyt mies!” Odile parahti. Miwa haukotteli uudemman kerran ja hieroi silmiään. Hän katsoi näkyä pitkään, tietämättä pitäisikö tässä kiljua vai mitä. Sitten hän otti puhelimensa lattialta ja tähtäsi sen kohti köydestä roikkuvaa miestä. Minun tuli kiire kuvaan, riensin miehen vierelle, aistin ettei se mikään ihmisolento ollut.
”Heippa! Kutsuitko sinä minua tuolta pihalta?” Kysyin reippaasti. Silloin miehen pää nousi minua katsomaan, sen silmät avautuivat ja hehkuivat punaisina. Miwa hätkähti ja Yoru alkoi kiljua.
”Mamma, mamma! Älä anna sen syödä Yorua!” Miwa katsoi näkyä hetken peloissaan, mutta muisti sitten mitä hänen piti tehdä. Hän nappasi kuvan ruumiista. Ruumis haihtui ilmaan.
”Kyllä se kameraan tallentui”, Miwa sanoi katsoessaan kännykkäänsä. Minne se kaveri oli mennyt? Minne? Katsoin ympärilleni hämmentyneenä.
”Lita, tule pois!” Ilse miukui. Sitten tuli tuuli, kylmä, navakka tuuli joka puhalsi minut leikiten kauemmas, sinne missä Miwa ja muut seisoivat. Miwa oli kumartunut niin, ettei tuuli veisi arvokasta munaa.
”Auh!” Kuulin Miwan parkaisevan. Kun avasin silmäni, makasin lattialla, mutta Ilse ei, Ilse teki jotain outoa hyökkäystä, se yritti heittää lattian tomuja tuulen kimppuun. Miksi ihmeessä Ilse niin teki?  Sitten minäkin tajusin sen, tuuli ei ollut oikeasti tuuli, vaan jotain muuta. Tomu tarttui tuuleen ja maalasi siihen jonkin ääriviivat. En tiedä mikä se oli, mutta sen täytyi olla pokémon, ja iso sellainen. Sitten tuuli lakkasi, se oli kai ymmärtänyt, että Ilse oli äkännyt sen todellisen muodon.
”Mikä tuo on?” Yoru raakkui, se tuijotti lattiaa, Miwan jalan viereen oli ilmestynyt valkea paperi. Miwakin huomasi paperin, ja poimi sen ylös.
”Perhana, eihän tässä pimeydessä näe mitään!” Tyttö kirosi. Hän otti kännykän avukseen, sen näytöstä sentään tihkui hieman valoa.
”Ha..sa..ki..” Miwa tavasi. ”Mi..ka..zu..ki?” Miwa katsoi paperia ymmällään ja taittoi sen sitten kahtia, tyttö pisti sen taskuunsa ja huokaisi:
”Jatketaanpa matkaa.”
”M-Minusta meidän ei pitäisi..” Odile vastusteli. Mutta kyllä meidän pitäisi. Jokin oli kutsunut minua, ja minä tahdoin tietää kuka se oli.

Seuraavassa huoneessa oli kasa laatikoita ja vanha kulkuhihna. Tämän täytyi olla se tehdas.
”Ei mitään erikoista”, Miwa sanoi astellessaan natisevalla lattialta. Täällä haisi pahalta!
Katsoin kun Miwa käveli kulkuhihnan luo ja alkoi tarkastella sitä. Silloin se tuli taas. Tai ei se ollut se, ei se ollut pokémon vaan tyttö, valkoiseen pukeutunut tyttö, joka oli kauttaaltaan valkoinen. Se seisoi Miwan takana, muttei tehnyt mitään, eikä Miwa huomannut sitä.
”K-K-Kummitus!” Odile parahti.
”Ä-Äidin takana!” Ilse miukui. ”M-Mitä se aikoo?”
”Siistiä!” Minä henkäisin. ”Oikea ihmisaave!” Mutta minä olinkin ainoa, joka oli innoissaan. Miwa ei tosin huomannut mitään, sillä oli siirtynyt tutkimaan laatikoita. Ihmisaave silitti Miwan päälakea. Miwa ei huomannut mitään.
”E-E-Et ko-ko-koske mammaan!” Yoru rääkäisi ja sylki samassa purppuran väristä savua kummituksen päälle, en tiedä miten se luuli savun auttavan, mutta ainakin se sai näin Miwan huomion.
”Mitä oikein rääyt? Ai!” Tyttö tuntui syttyvän ja otti nopeasti kuvan savupommista. Savuun oli näet piirtynyt kummitustytön hahmo.
”Olisitte heti sanoneet!” Miwa totesi.
”Se oli pelottavaa!” Ilse miukui.
”Ei kun siistiä!” Minä hehkutin. Ajatella, ihmisaave!
”Mehän yritimme..” Odile piipitti.
”Yoru suojeli mammaa!” Yoru raakkui. ”Yoru ei anna minkään satuttaa mammaa! Pysy poissa aave!”
No just. En usko, että Yoru onnistuisi suojelemaan Miwaa, sehän miltei laski alleen, mokoma pelkuri!
”Iäääh!” Se huusi. Käännyimme kaikki katsomaan mikä nyt oli vikana. Aavetyttö oli ilmestynyt taas huoneeseen ja tällä kertaa näimme sen kunnolla. Sillä oli noin puoleen selkään asti ulottuvat hiukset ja Miwan kasvot. Kyllä ne olivat Miwan kasvot, ihan varmasti olivat!
”Ei tuo ole mikään tyttö”, Odile kuiskasi. ”Se on aikuinen.”
”Minua pelottaa!” Ilse miukui. ”Mitä jos se syö meidät!”
”Se on aave, Ilse”, Minä huokaisin. ”Eivät aaveet mitään syö.”
”Syöthän sinäkin”, Ilse huomautti.
”Minä olenkin pokémon!”

Miwan suu oli loksahtanut hämmästyksestä ammolleen, hän näki varmasti sen mitä mekin näimme. Naisen, joka näytti aivan meidän kouluttajaltamme. Miwa katsoi aavetta hetken, ja aave katsoi takaisin. Sitten Miwa lähestyi aavetta, hitaasti ja varovasti. Odile seurasi Miwan jäljessä epäröiden.
”Äiti, ole varovainen”, Ilse miukui.
”Yoru suojelee mammaa!” Yoru uhitteli. Kylläpä sitä nyt oltiin..
Yoru nousi siiven tynkiensä varaan ja katsoi aavetta vihaisesti, mutta ennen kuin sillä oli tilaisuus hyökätä, se sama puhuri yllätti meidät, ja se oli kovempi kuin ennen. Yoru meni menojaan, ja Miwakin kaatui, eikä kuulunut kuin räsäys, sillä lattia oli mennyt rikki Miwan kaatuessa.
”No voi hattivatti!” Miwa kuului huutavan. Hän sai onnekseen kiinni, jostain.
”Autetaan äitiä!” Ilse miukui ja juoksi ammottavan reiän luo.
”Jaa, mutta miten?” Minä kysyin, eihän meistä ollut Miwaa nostamaan, olimme liian pieniä. Isoin meistä oli Odile, jolla ei edes ollut raajoja. Keräännyimme kaikki reiän ympärille, pohtimaan miten saisimme kouluttajamme nostetuksi ylös. Miwa piti kiinni vain yhdellä kädellä, sillä toisessa kainalossa hän piti arvokasta munaa.
”Eääh!” Yoru rääkyi. Se oli tullut perässä, mutta ei suinkaan omin jaloin. Aavenainen ja jokin muu, kaiketi se iso pokémon, jonka siluetin näimme aiemmin, olivat liittyneet seuraamme. Aavenainen piti Yorua sylissä, Yoru rimpuili, muttei päässyt mihinkään. Iso pokémon teki uudelleen pahan puhurin ja me kaikki putosimme.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Odile kuului kysyvän.
”Äiti kuoli!” Ilse parkaisi.
”Ei kuollut, sehän hengittää!” Minä totesin. Miwa oli pudonnut suoraan selälleen. Minuun ei ollut sattunut, koska minä osasin leijua, en pudonnut kuin kivi, kuten Ilse ja Odile olivat tehneet. Munankin olin pelastanut, se olisi kai särkynyt, ellen olisi leijunut sen alle, ja estänyt sitä putoamasta. Se oli aika raskas. Mikäköhän siitä kuoriutuisi? Päätin leijua takaisin ylös katsomaan, näkyisikö Yorua jossain.
”Älä mene, se voi olla vaarallista!” Ilse varoitti.
”Juuri siksihän täällä ollaan!” Virnistin sille. ”Älä huoli, en ole poissa kauaa.” Enkä ollutkaan. Matka ei ollut pitkä, enkä nähnyt aavenaista enkä isoa, hirviömäistä pokémoniakaan. Mutta Miwan kännykkä löytyi lattialta, kamerakin oli jäänyt päälle, sikäli kun näin. Se näytti kuvaa lattiasta, nappasin kännykän suuhuni ja kuljetin sen takaisin.
”Ei näkynyt mitään”, Laskin kännykän Miwan viereen.
”Aaaah!” Ilse kiljaisi. Aavenainen kavereineen oli palannut.
”Minne te veitte Yorun?” Odile huusi ääni täristen. ”Antakaa Yoru takaisin ja heti!” Sen jälkeen Petilil hyökkäsi, ja käytti jotain jännää lehti-iskua aaveeseen. Mutta isku meni ohi.
”Ilse, auta!” Käskin Purrloinia. ”Minä vien tämän hilavitkuttimen tarpeeksi korkealle, sinun pitää hypätä ja painaa tassulla ruutua, että saamme kuvan noista!”
”Minä yritän!” Ilse lupasi. Panimme tuumasta toimeen, Odile saisi pitää aaveen kiireisenä. Sen koko sipulin keho vapisi kauttaaltaan, mutta se jatkoi hyökkäilyä, vaikka varmasti tiesi, ettei tehnyt noihin mitään vahinkoa. Ilse loikkasi ensimmäisen kerran, eikä osunut.
”Etkö voisi tulla alemmas?” Kissa kysyi.
”En voi!” Sanoin. ”Yritä vielä!” Ja Ilse yritti, se joutui loikkaamaan kolmasti, kunnes ylsi ja kuulimme naksahduksen, mikä tarkoitti että kuva oli otettu.

”Lopettakaa!” Yoru raakkui. Se oli ilmestynyt aavenaisen syliin. Aavenainen päästi korpin lentämään ja purppuran pinkki korppi laskeutui meidän eteemme.
”Neiti Mikazuki ei tee pahaa!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki on mamman mamma!”
”Anteeksi?” Kysyin ymmälläni. Mitä Yoru oikein sekoili?
”Neiti Mikazuki ei ole aave!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki haluaa kertoa mammalle jotain, mitä mamma ei tiedä!”
”Yoru, mistä sinä sen voit tietää?” Odile kysyi.
”No kun Darkrai-setä kertoi sen Yorulle!” Yoru puhisi. Sen jälkeen, valkoinen kummitusnainen käveli, käveli ei lipunut luoksemme, ja polvistui Miwan eteen. Se yritti koskettaa Miwan kasvoja, mutta ei pystynyt, koska meni kaikesta läpi.  Miten se oli äsken pitänyt Yorua otteessaan, jos ei kerran voinut koskettaa Miwaa?

Kului tunteja. Miwa nukkui, tiesin että hän nukkui, koska hengitti. Aavenainen yritti kokoajan koskettaa Miwan kasvoja, mutta kun hän meni kaikesta läpi, ei siitä tullut mitään. Ilse sähisi naiselle varoittavasti.
”Ei neiti Mikazuki tarkoita pahaa”, Yoru raakkui.
”Minä en silti tykkää siitä”, Ilse sähähti. ”Miksei äiti jo herää? Herää, äiti!” Ilse loikkasi Miwan päälle ja alkoi kävellä tämän päällä. Pian Miwa heräsikin ja kiljaisi, sillä näki aavenaisen aivan yläpuolellaan.
”Mitä helvettiä? Missä Yoru on? Anna se takaisin!” Miwa raivosi.
”Mamma, Yoru on tässä!” Yoru raakkui. Aavenainen katosi.
”Mitä ihm..” Miwan suusta pääsi. ”No onneksi Yoru on kunnossa”, Miwa nosti Yorun syliinsä ja halasi sitä.

Takaamme kuului korinaa. Me kaikki käännyimme katsomaan, mikä ääntä teki. Ei se ollut aavenainen, eikä pelottava pokémon, vaan mies, joka oli tervehtinyt meitä ensimmäisenä. Veren peittämä mies, jolla oli köysi kaulassaan. Miwa katsoi näkyä hieman yllättyneenä.
”Aaaah, mikä tuo on?” Ilse huusi.
”M-Miwa mennään pois!” Odilekin kiljui.
”Se on se paha setä!” Yoru raakkui.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Ilkeä setä joka piti tätä tehdasta, mutta se ei ollut oikeasti saapastehdas!” Yoru raakkui. ”Setä oli ahne ja teki tutkimusta Darkrai-sedästä, joka oli mamman mamman pokémon!”
”M-M-Mene pooooois!” Ilse huusi itkuisesti. Miwa ei itkenyt, eikä huutanut, hän vain katsoi olentoa unen pöpperössä ja nappasi kännykän lattialta. Naps vain, ja Miwa oli napannut siitä kuvan. Tästä ei Yorun paha setä pitänyt, me emme edes nähneet miten se liikkui, yhtäkkiä se vain oli siinä Miwan vieressä. Se tarttui Miwaa tämän kaulasta ja korisi:
”Teillä-lä-lä ei ole-le-le lupaa olla täällä-lä-lä!” Se kiristi otettaan Miwan kaulasta, niin ettei tyttö saanut kunnolla henkeä.
”Jätä mamma rauhaan!” Yoru raakkui, niin kovaa en ollut kuullut sen ikinä raakkuvan. ”Yoru näyttää pursuitin!” Ja sen Yoru myös teki, se liisi korkealle ja sitten syöksyi, nokkaisten pahaa setää päähän ja sitten vatsaan.
”Minäkin!” Minä huusin. ”Tule Ilse!” Hyökkäsin ukkoa kohti Knock offilla ja Ilse puolestaan raapi sen kättä, sitä kättä, joka piteli Miwan kurkkua. Tämä oli hassua, kaikki Odilen liikkeet olivat menneet aavenaisesta läpi, mutta miten me pystyimme hyökkäämään tätä miestä vastaan? Eikö hän ollut aave? Oliko hän jokin muu?

Sitten puhuri tuli taas. Ja mustuus. Hassu pokémon, josta me olimme aiemmin nähneet vain ääriviivat, oli nyt näkyvä, se oli melkein kokonaan musta ja sillä oli hassu valkoinen hattu. Se leijui ilmassa niin kuin minäkin.
”Päästä pikkuinen irti.” Se sanoi kurkkuäänellä, sellaisella oikein käheällä. ”Heti!” Zombimies katsoi pokémonia pelokkaana. Se oli niin peloissaan, että päästi Miwan heti irti, niin että Miwa tipahti lattialle. Hän perääntyi äkkiä ottaakseen kuvan, mutta ehti kuvaamaan sen kun tuo outo pokémon tarrasi zombiukkoa kurkusta ja muutti tämän tomuksi.

”Olet kasvanut kovasti sitten viime näkemän, pikkuinen”, Outo pokémon sanoi Miwalle.
”Älä turhaan, ei Miwa ymmärrä”, Minä sanoin. Mutta sitten huomasin miten Miwan ilme muuttui hölmistyneeksi.
”Kyllä Miwa ymmärtää, on ymmärtänyt ennenkin”, Kurkkuääninen pokémon sanoi.
”Hetkinen”, Miwa sanoi. ”Puhutko sinä?”
”Siitä on kauan, kun viimeksi nähtiin”, Pokémon jatkoi. ”Sinusta onkin kasvanut oikea pokémon kouluttaja, niin kuin isästäsi.”
”Olenko tullut hulluksi?” Miwa kysyi. ”Kuulen pokémonin puhetta ja ymmärrän sitä!”
”Ei, et ole tullut hulluksi, pikkuinen”, Pokémon sanoi. ”Minä osaan keskustella ihmisten kanssa, niin että nämä ymmärtävät, jos tahdon.”
”Miksi?” Miwa kysyi.
”Asia vain on niin”, Pokémon sanoi. ”Mutta kuten jo selitin tälle Murkrow-poikaselle, kouluttajani haluaa sinun tietävän jotain, pikkuinen. Ja sinun on vietävä tieto eteenpäin.”
”Mikä tieto?” Miwa kysyi ymmällään.
”Tule niin näet”, Pokémon sanoi. Miwa keräsi kamppeensa, lähinnä arvokkaan munan ja me lähdimme seuraamaan mystistä pokémonia.

Tajusin, että meidän täytyi olla tehtaan alla. Ehkä tämä oli kellari, sellainen missä säilytettiin kaikkea romua, niin Rhydo-setä oli ainakin sanonut. Rhydo-setä tiesi kaikkea. Mutta jos tämä oli kellari, niin aika hyvin sisustettu sellainen.
”Seinät on kaakeloitu”, Odile totesi. ”Miksiköhän? Jos tämä kerran on kumisaapastehdas..”
”Ei, se missä te ensin olitte, oli kumisaapastehdas”, Kurkkuääninen pokémon sanoi. ”Tämä oli sivubisnes.”
”Mitä täällä tehtiin?” Ilse kysyi.
”Ne tutkivat pimeystyypin pokémoneja, sellaisia kuin sinä ja tuo Murkrow”, Kurkkuääni kertoi. ”Minun kouluttajani oli yksi tutkijoista.”
”Oliko se tämä Mikazuki?” Miwa kysyi. En ymmärtänyt, miten Miwa ymmärsi tuon puhetta, muttei meidän.
”Mikazukilla oli kyky saada meidät pimeystyypin pokémonit pitämään itsestään”, Kurkkuääni kertoi. ”Siksi häntä tarvittiin. Niin ne sanoivat.”
”Mitä hän sitten teki?” Miwa kysyi. ”Kun sai pimeystyypit tykkäämään itsestään.”
”Ei mitään kummallista”, Kurkkuääni sanoi. ”Hän vain osasi sen, mutta se oli peitesyy sille, miksi ne halusivat hänet tänne.”
”Mikä oikea syy oli?” Odile kysyi.
”Ne tahtoivat minut tänne, koska olin mitä ne kutsuivat tarupokémoniksi”, Kurkkuääni sanoi. ”Ne tiesivät että elelin Mikazukin luona Icterinessä. Ne halusivat minut tänne.”
”Mitä varten?” Ilse kysyi.
”Ne tekivät pahoja”, Yoru sanoi. ”Ne valehtelivat neiti Mikazukille, eikö vain?”
”Valehtelivat”, Kurkkuääni sanoi. ”Mikazuki ei antanut niille lupaa tehdä kokeita minulle.”
”Siitä ne eivät taineet tykätä”, Miwa sanoi.

Olimme kävelleet tomuisen käytävän päähän, ovettomaan huoneeseen. Siellä oli pimeää, mutta jokin vihreä antoi huoneeseen hehkua. Ulkopuolella meitä odotti kummitusnainen.
”Sinäkö se olit, joka kutsui minua?” Minä kysyin. Aavenainen nyökkäsi ja hymyili. Sitten hän katsoi Miwaa. Miwa katsoi naista ymmällään. Nainen viittasi meitä tulemaan huoneeseen kanssaan, Miwa epäröi hetken.
”Mene sisälle Miwa!” Minä hoputin tyttöä, mutta hän ei mennyt. ”Mene nyt!” Minä päätin alkaa työntää tyttöä, jotta tämä liikkuisi. Ilse alkoi auttaa heti ja Odilekin – tavallaan.
”Mene nyt Miwa!” Se patisti.
”Ei mamman mamma tee mammalle pahaa!” Yorukin sanoi.
”Mene vain”, Kurkkuääni sanoi.
”Onko varma ettei hän telo kurkkuani?” Miwa kysyi.
”Ei hän aikonut tehdä sinulle mitään, pikkuinen. Meidän oli saatava sinut tänne”, Kurkkuääni selitti.
”Miksi?” Miwa tivasi.
”Sen sinä tiedät, kun menet huoneeseen”, Kurkkuääni sanoi täysin rauhallisena.
”Olkaa tarkkoina”, Miwa sanoi meille muille ja astui huoneeseen. Me muut menimme perässä. Huoneessa ei ollut paljon mitään, lattialla lojui papereita ja seinustalla oli vähän sitä pokémon centerin pömpeliä muistuttava laite. Ja sitten oli säiliö, säiliö jossa oli hohtavaa vihreää ainetta. Aineessa kellui nainen, joka näytti aivan Miwalta, aivan siltä aavenaisella.
”Oletko sinä.. kuollut?” Miwa kysyi säiliön vieressä seisovalta aaveelta. Aavenainen pudisti päätään.
”Tämä on eräänlainen kehosta irtautumiskokemus”, Kurkkuääni sanoi. ”En osaa sanoa miten, mutta Mikazukin tajunta on tässä huoneessa kanssamme, kun taas hänen kehonsa on tuon säiliön sisällä.”
”Mutta..” Miwa sanoi epäröiden. ”Eikö hänen pitäisi olla..”
”Hän on elossa, vain kooman kaltaisessa tilassa, ystävämme Demetria on valvonut häntä, kun minä olen yrittänyt pitää sen miehen poissa”, Kurkkuääni kertoi.
”Demetria?” Miwa toisti. ”Kuka se on?” Ilmeisesti Demetria-niminen otus oli kuullut keskustelumme ja tullut esiin säiliön takaa. Demetria oli kasvikissa.
”No mutta, sehän on pikku Miwa!” Se huudahti, mutta Miwa ei ymmärtänyt sen puhetta. Lehtikissa tuli Miwan luo ja puski itseään tämän jalkoja vasten.
”Kun viimeksi nähtiin, olit vain polvenkorkuinen!”
”Kuka se mies oli?” Miwa kysyi. ”Mikä hän oli?”
”Vain mies, joka on parasta aikaa koomassa Peacockin sairaalassa.” Kurkkuääni kertoi. ”Minä pistin hänet itse siihen tilaan, mutta jotenkin hänen tietoisuutensa jäi tänne, vahtimaan, ettei kukaan löytäisi hänen syntiensä pesää.”
”Perhana, Notos!” Demetria sätti kurkkuääntä. ”Olisit sanonut, että Miwa se täällä seikkailee! Olisin tuonut hänet tänne!”
”Ja te tarvitsitte minun näkevän tämän?” Miwa kysyi. ”Miksi?”
”Jätin sinulle sen paperin pikkuinen, sieltä löydät Mikazukin tiedot, osoitteen ja lähimmät omaiset”, Notos-kurkkuääni kertoi. ”Ota tästä paikasta valokuva, todiste että Mikazuki on täällä, näytä se omaisille, jotta he tietävät tulla etsimään häntä täältä.”
”Mutta mehän tiedetään, että Mikazukin puoliso asuu nykyään Marblessa!” Demetria sanoi. ”Miwa menee sinne jossain vaiheessa, minä voin lähteä mukaan ja tuoda ukon tänne!” Notos naurahti.
”Nähtävästi Demetria tahtoo mukaasi, Miwa. Se auttaa sinua löytämään Mikazukin omaiset.”

”Eli siis?” Miwa kysyi. ”Kun Icterineä ei enää ole..”
”Kyllä he löytyvät”, Notos sanoi. ”Mikazukilla ei periaatteessa ole mitään hätää täällä, varsinkaan niiden kummitushuhujen takia.”
”Täällähän kummittelee”, Miwa totesi.
”Ja aion jatkaa sitä kuviota, jos se mies joka pisti tämän alulle, sattuu heräämään..” Notos vihjasi. ”Voisit ehkä pitää Peacockin sairaalaa silmällä. Mutta vain sen aikaa kun olet täällä.”
”Olen täällä jonkun aikaa”, Miwa sanoi. ”Muut tiimiläiset kaipaavat lepoa, eivätkä ole vielä kyllin vahvoja salia haastamaan.”
”Kun lähdette, Demetria ohjaa teidät perille”, Notos sanoi. Katsahdin aavenaista joka hymyili minulle. Miwa nappasi kuvan säiliöstä ja katsoi siellä uinuvaa naista epäröiden.
”Demetria tietää minne mennä”, Notos sanoi. ”Se myös ohjaa teidät pois täältä turvallisesti.”
”Kyllä kai täti selviää?” Yoru kysyi.
”Selviää, Mikazuki on vahva”, Notos vakuutti. ”Pitäkää te puolestanne pikkuisesta.”

Demetria oli lehtikissa, isompi kuin Ilse. Ilse katsoi sitä ihaillen.
”Oletkos sinä Danan pentu?” Demetria kysyi. ”Kovin olet äitisi näköinen.”
”En minä mielestäni näytä äidiltä”, Ilse miukui.
”Ilse pitää mammaa mammanaan”, Yoru selitti, kun sai suun vuoron. ”Ilsen muna löytyi mamman repusta.”
”Oliko Dana sellainen iso pantteri?” Odile kysyi niin hiljaa, ettei Ilse kuullut – vaikka olikin kissa.
”Oli, oli,” Demetria sanoi. ”Tapasitte siis sen. Miten Miwan isä mahtaa voida?”
”Miwan isä?” Odile toisti. ”Minä en ole ikinä nähnyt Miwan isää.”
”Olet varmasti nähnyt, jos kerran olet nähnyt Danan”, Demetria sanoi. ”Hän on semmoinen iso tummahiuksinen mies”, En minä vaan muista isoa pantteria tavanneeni, mutta minäpä kuoriuduinkin Ilsen jälkeen. Miwa haukotteli. Kello taisi olla ties mitä. Demetria halusi kulkea Miwan vieressä. Se katsoi Miwaa koko ajan ja hoki: ”Kylläpä pikku Miwasta on tullut iso!” tai ”Kylläpä pikku Miwa onkin äitinsä näköinen! Vain silmät ovat isän!”
Sitten se kyseli meiltä, kuka meistä oli Miwan ensimmäinen pokémon.
”Rigel-setä ei ole täällä”, Ilse vastasi. ”Rigel-setä jäi pokémon centeriin.”
”Sitten minä tapaan sen aamulla!” Demetria päätti.
”Tuletko meidän mukaan?” Kysyin siltä.
”Tulen, tulen!” Demetria vakuutti iloisena. ”Minä en yhtään tiedä, miten paljon pikku Miwa tulee muistamaan tästä yöstä, Notos ei tykkää kun ihmiset näkevät sen.”
”Miksei?” Ilse kysyi.
”No koska se on tarupokémon, jos muut saisivat tietää, että se oleilee täällä, täällähän ramppaisi yhtenään tutkijoita ja kouluttajia,” Demetria selitti. ”Toisinaan se pyyhkii ihmisten muistin.”

Minä en paljosta hätkähdä, mutta se että joku veisi muistin, tuntui pahalta. Kävellessämme takaisin Demetria vakuutti, ettei Notos meidän muisteihimme koske, mutta Miwa, ihmisenä on asia erikseen, kun tuon muistissa oli kuulemma reikiä kuin emmental juustossa jo ennestään. En tiennyt mitä se tarkoitti. Demetria vei meidät siihen huoneeseen, jossa olimme nähneet sen hirttäytyneen miehen ensimmäisen kerran.
”Eihän se tule enää?” Ilse kysyi.
”Ei”, Demetria vakuutti. ”Käykää rauhassa nukkumaan”, Miwa nukahti ensin, hän meni siihen samaan paikkaan kuin päivälläkin ja sammui siihen. Demetria katsoi tyttöä hyvillään.
”Niin nopeasti ne kasvavat”, Sitten lehtikissa otti ja käpertyi Miwan viereen, Ilse katsoi isompaa kissaa hieman arasti.
”Tule sinäkin tänne, pikku Purrloin ja sinä samaten myös Shuppet”, Kissa sanoi.
”Minun nimeni on Ilse..”, Ilse sanoi hiljaa.
”Ja minun Lolita!” Sanoin tomerasti.
”Yoru on Yoru”, Yoru haukotteli, se oli käpertynyt Miwan hartialle nukkumaan.
”Minusta Odile on paljon nätimpi nimi kuin Mary..” Lolita mutisi puoliunessa. Minä käperryin Miwan pään päälle, kuten tavallista ja Ilse meni, kuinkas muutenkaan uuden kissakaverin viereen nukkumaan.

Muutama tunti siinä kai meni, sitten kuulin rasahduksen. Pikkuisen äänen, joka kuului Miwan sylistä.
”Ilse, hei Ilse!” Kutsuin ystävääni. ”Minä luulen, että se kuoriutuu! Herää!” Ilse haukotteli ja katsoi minua tuimasti vihreillä silmillään, kunnes kuului toinen rasahdus. Se sai kissan valppaaksi. Ilse nousi nopeasti ja kipitti sitten Miwan syliin. Kuului kolmas rasahdus.
”Hei, tule ulos!” Ilse kannusti tulokasta. ”Tule ulos, niin voidaan leikkiä yhdessä!”

Kommentit:

Chidori


18>
Huh, tässä luvussa tuli sellainen määrä uutta (ja osin myös vanhaa) tietoa että sai hetken aikaa ynnäillä juttuja yhteen menneiden tapahtumien kanssa. Hienosti olet kyllä käyttänyt tapahtuman mysteerejä hyväksesi isompien juonikuvioiden setvimisessä. Miwan vanhemmat eivät edustakaan ihan tavallisia tallaajia, haha. :’D
Mysteerin kriteerit täyttyivät erinomaisesti. Tunnelmaltaan tarina ei ollut erityisen pelottava, mikä on tietysti ymmärrettävää – kirjoitettiinhan tämä kummituspokémonin näkökulmasta. Miwallakaan ei nähtävästi ollut ymmärrystä karmivuuksien päälle, ei tullut yllätyksenä. :’D Pelottavat tapahtumat kävivät kaikesta huolimatta hyvin ilmi. Hyvää työtä siis!

Trix +3op, Yoru +2lvl +3op, Odile +1lvl, Ilse +2lvl +2op, Lolita +4lvl +2op. Rahaa 115pd:tä, mikä sisältää tarina- ja mysteeripalkkion. Muna tosiaan kuoriutui, ilmoittelehan luonnetta sitten kouluttajakirjassa. :>

Aurora #17 > Sairasta menoa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Kiipesin ikkunasta sisään, Purrloinin kynnet olivat aika vahvat, sillä se sai jotenkin keploteltua yläkerran ikkunan auki, kapusin kissa mukanani sisään. Olihan se tyhmä idea, mutta saattoihan Koemi olla täällä. Koko yläkerta oli pimeänä, joten liikkuminen oli vaikeaa, mutta kaikeksi onneksi ovelalla Purrloinilla oli hyvä pimeän näkö, joten seurasin sitä. Lopulta päädyin ovelle, jonka oletin johtavan vintille. Ovi ei ollut lukossa, tai jos olikin, niin harvinaisen ruosteisessa lukossa, sillä se aukesi vetämällä.
”Koemi?” Kutsuin kuiskaten. ”Toivon todella ettet ole piilossa.”
”Cuboo?” Heikko ääni vastasi.
”Missä olet? Tule, vien sinut stalkkeri-sedälle.” Maanittelin sitä. Vaikka, tällaisen maanittelun jälkeen kukaan ei tulisi esiin.
”Purr!” Vieras, ärhäkkä Purrloin purisi. En tiedä, mitä se oikein yritti, mutta pian pieni ruskea luuta heiluttava pokémon tuli esiin jonkin alta, mikä näytti tässä pimeydessä pöydältä.
”Cubooh..” Se sanoi hiljaa, ääni väristen.
”Ei mitään hätää.” Lepertelin pokémonille. ”Miwa-täti vie sinut takaisin stalkkeri-pojan luo.”
”Cubooh!” Pokémon hihkaisi ja veti minua puntista. Toivottavasti ne hörhöt alakerrassa eivät vain kuulleet. Nostin pikkuisen syliini.
”Et sitten huido minua tuolla.” Sanoin pienelle pokémonille, viitaten tietenkin sen luu-nuijaan.
”Cubooh!”
”Hei mirri, missä olet?” Kysyin, sillä en nähnyt sinisilmäistä Purrloinia missään. Kohta kuitenkin tunsin pökkäisyn nilkkani tiennoilla ja näin sinisten kissan silmien välähtävän.
”Purr.” Kissa purisi.
”Hyvä, nyt mennään.” Sanoin katille. ”En halua viettää yhtään enempää aikaa tässä läävässä.” Minua hermostutti, en ollut ennen hiipinyt kenenkään taloon luvatta, en etenkään sellaisten, jotka olivat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä. Täältä oli päästävä pois ja vähän äkkiä!

Kun palasimme huoneeseen, mistä sinisilmäinen Purrloin oli avannut ikkunan kynsillään, huomasin jo sinipunaisten valojen vilkkuvan pihassa. Hyvä, stalkkeri oli näköjään ottanut neuvosta vaarin ja soittanut kytille. Katsoin tapahtumia hetken ikkunasta käsin, se Yusuke vietiin ulos ensimmäisenä, mutta sitä kaljua ukkoa ei näkynyt missään. Sitten valot syttyivät huoneeseen. Ne saivat silmät kirvelemään niin, että oli pakko vetää käsivarsi silmien suojaksi.
”No mutta, meilläpä on täällä hurmaava vieras tänä iltana.” Rosoinen ääni sanoi. Siirsin käsivarteni hitaasti pois kasvoiltani. Sen tyhjän huoneen ovella seisoi kalju mies, jolla oli yllään kuluneet tummansiniset haalarit ja raitapaita.
”Sinäkö soitit poliisit, tyttö?” Mies kysyi. Jostain syystä en uskaltanut katsoa poispäin miehestä. Se johtui hänen silmistään, niissä oli jotain pelottavaa, jotain mielipuolista, vaikka hän nyt ei vielä erityisen uhkaavasti käyttäytynytkään, minusta tuntui, ettei ukkoa ollut syytä ärsyttää.
”Ei, en se ollut minä.” Vastasin lyhyesti. ”Tulin vain hakemaan stalkkerin pokémonia.”
”Tulit hakemaan jonkun toisen pokémonia?” Mies toisti.
”Kaikuuko täällä?” Kysyin.
”Oletan että tuo Purrloin on sinun aloituspokémonisi.” Mies jatkoi jutusteluaan.
”Väärin taas.” Vastasin. ”Tuo Purrloin vaan tarttui matkaan, en minä sitä omista.”
”Mutta omistat Nidorinon, etkö omistakin?” Ukko virnisti. ”Minä nimittäin näin kun tulit sekalaisen seurueesi kanssa eilen iltana Shamrockista.”
”Entä sitten?” Kysyin. ”Rigel ei ole täällä.”
”Rigelkö sen nimi on?” Ukko naurahti. ”Taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti.”
”Miksi juuri aloituspokémonit?” Minä kysyin.
”Voi pikku tyttöä, olet ihan selvästi vielä kokematon tällä alalla.” Ukko naurahti. ”Koulutetuista aloituspokémoneista saa isot rahat Icterine Cityssä.”
”Eikös se ole se kaupunki, minkä ydinvoimala poksahti monta vuotta sitten?” Olin minäkin siitä kuullut, vaikka olinkin tapahtumien aikaan vasta pikku lapsi.
”Terävä tyttö, kuten isänsäkin.” Ukko hymähti.
”Anteeksi, mitä?” Kysyin, sillä minua ei vielä koskaan verrattu isääni Masatoon, joka kuoli liikenneonnettomuudessa äidin kanssa kun olin vielä pieni, ehkä yhdeksän tai kahdeksan vuotias, sitten me muutimme Aurora Towniin isovanhempien luo.
”Älä tyttö yritä, Yusuke tuolla kuvaili teidät serkukset hyvin.” Ukko naurahti pehmeästi. ”Tiesin heti että vanha pomoni on lähettänyt kalleimpansa ja luotetuimman juoksupoikansa vakoilupuuhiin.”
”En ymmärrä lainkaan mistä puhut.” Sanoin hitaasti, sillä en ymmärtänyt tuon ukon horinoista mitään. Ensin kehuu minua isäni tytöksi, ja sitten ruvetaan syyttämään vakoilusta. Miehen katse pelotti minua, vaikka hän puhuikin mukavia, katse antoi ymmärtää jotain aivan muuta. Täältä oli päästävä äkkiä pois. Minulla oli sellainen tunne, että tuo ukko saattoi tehdä mitä hyvänsä, kun vaan sai tilaisuuden. Yritin peruuttaa varovasti ikkunan luo, mutta ukko huomasi heti yritykseni.
”Älä luullekaan että pääset pakoon, pikku neiti Hasaki.” Ukko naurahti. En odottanut niin vanhan äijän liikkuvan niin ripeästi, mutta pian ukko olikin vetänyt käteni selkäni taakse, piskuinen Cubone putosi rytäkässä maahan ja alkoi parkua. Tiedän olevani pulassa. Katson lattialla seisovaa Purrloinia, se vain nuoli tassuaan, eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Toisaalta miksi se minua auttaisi? Eihän se edes ollut pokémonini. Tunsin ukon hengityksen niskassani, sain siitä kylmiä väreitä eikä hajukaan ollut mieleinen. En tiennytkään, että jossain myytiin oksennuksen hajuista suuvettä..
”Nyt kun oikein ajattelee, sinustahan saisi hyvät tienestit.” Ukko totesi. ”Paremmat kuin niistä pokémoneista.”
”Älä luulekaan!” Kiljaisin ukolle ja tein ainoan asian, mikä mieleeni tuli, astuin ukon varpaille niin kovaa kuin suinkin pystyin. Ukon ote hellitti sen verran, että pääsin vapaasti hänen otteestaan. Ryntäsin nappaamaan itkevän Koemin takaisin syliini, eihän sitä tänne voinut jättää, kun olin varta vasten tullut tänne löytääkseni sen.
”Typerä tyttö!” Ukko huusi ja tarrasi minua saparosta. Saakeli, että pitikin ruveta käyttämään mokomaa kampausta..
”Päästä irti!” Kiljaisin. Mutta ei ukko minun kiljumisiani kuunnellut vaan heitti minut, Cubone sylissäni päin seinää. Löin pääni vasten betonista pintaa ja tunsin miten otsastani norui jotakin lämmintä ja tahmeaa.
Ukko saapasteli luokseni hymyillen minulle kuin mielipuoli.

”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”

Heräsin. Oli kylmä, oli pimeää ja päätäni jomotti. Minua oksetti.
”Missä hitossa..?” Kysyin itseltäni.
”Cubooh!” Jokin tökkäisi minua kylmällä esineellä.
”Koemi?” Kysyin.
”Cubooh!” Koemi huudahti ja mitä ilmeisimmin kiipesi syliini, se painoi päänsä rintaani vasten, ikään kuin olisi kaivannut lohdutusta.
”Onko se mirri täällä?” Kysyin. Siinä samassa tunsin raapaisun poskeni tiennoilla.
”Purr!” Se maukaisi ärsyyntyneenä.
”Missä olemme?” Kysyin. Katsoin ympärilleni, oli pelkkää pimeyttä. Olin selvästi tyhjässä huoneessa, huoneen seinät kuulsivat pimeydessä tummansinisinä. Oli täysin hiljaista. Ilma täällä oli vilpoista ja haisi jotenkin ummehtuneelta. Nousin istumaan ja hieroin päätäni, mitä oli oikein sattunut? Miksi olin sammunut tällaisessa paikassa? Oliko minut ryöstetty? Oli pakko kokeilla oliko vyössä, jonka taskuissa kannan kaiken omistamani, kaikki tallella. Taskut olivat tyhjät, jäljellä olevat poképallot olivat tiessään, ja ne Makotolta pöllimäni rohdot. Vyöllä sentään oli jäljellä neljä poképalloa. Hyvällä tuurilla nekin olisivat tyhjiä. Kokeillakseni tätä, heitin randomisti yhden poképallon lattialle, pallo kalahti vasten lattian kovaa pintaa ja sieltä kompuroi ulos Rhydo.
”No sinä sentään olet tallessa, kaveri.” Huokaisin helpottuneena.
”Rhy?” Kivikasa äännähti.
”Katsotaan keitä muita on paikalla.” Sanoin heikosti hymyillen, vaikka tuskinpa Rhydo edes huomasi. Seuraava poképallo kalahti lattiaan ja sieltä pomppasi Odile.
”Liiil!” Odile parkaisi ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
”Sitä minäkin tässä mietin, ruoho.” Naurahdin kömpelösti. Heitin vielä kolmannen poképallon maahan ja sieltä liihotteli kukapa muu kuin tässä taannoin seonnut Lolita.
”Shuppet?” Lolita pyörähti ympäri ja katsoi minua, sen silmät kiiluivat, tai oikeastaan ne suorastaan loistivat pimeässä. Se kuitenkin tuli ja hieroi poskeaan omaani vasten, eikä osoittanut yhtään sekoamisen merkkejä.
”Toivottavasti olet kunnossa, sillä me olemme nyt kusessa.” Totesin pikku kummitukselle. ”Minä en nimittäin tiedä missä olemme, enkä että miksi olemme.”
”Liil.” Odile vinkaisi huolestuneen kuuloisesti. Sitten tunsin jonkun terävän uppoavan kämmeneeni.
”Auts!”
”Purr!” Se oli sen Kain löytämä ilkeä Purrloin, joka oli tarttunut mukaani. Se työnsi käteni viereen jotakin, minkä erotin tässä pimeydessä olevan neliskanttisen muotoinen. Otin esineen käteeni ja katsoin sitä tarkemmin, se näytti olevan jonkinmoinen kasettinauhuri. Kun en pimeässä nähnyt paljon nenääni pidemmälle, tulin painaneeksi nauhurin käyntiin.
”Hyvää iltaa – tai pikemminkin yötä, pikku neiti, Hasaki.” Möreä, selvästi muunneltu ääni sanoi nauhalta. ”Kuten olet jo varmaan huomannut, et ole uinumassa kotoisessa pokémon centerin vuoteessa, tämä paikka on henkilökohtainen piilopaikkani, jossa odotan lunnaita sinusta tyttöseni. Luulisi herra Hasakin maksavan sievoisen summan saadakseen tyttönsä takaisin.” Sen jälkeen ukko nauroi kömpelösti.
”Siltä varalta, että saisit päähäsi yrittää karata, tämä talo on ansoitettu niin, ettet pääse pakoon, ellet sitten halua loukkaantua pahasti. Sinuna odottelisin vain kiltisti vanhan isukin saapumista.”

”Voi helvetti!” Kiljaisin. ”Tuo on se kalju äijä siitä talosta! Pakko olla!”
”Purr.” Sinisilmäinen Purrloin pyöritteli silmiään ja Koemi alkoi tihrustaa itkua, sillä se taisi tajuta, ettei täältä ollut lähteminen.
”Älä itke, Koemi.” Lohduttelin sitä niin hyvin kuin osasin. ”Kyllä täältä pois päästään.” Jaa, mutta miten, kysyi sisäinen ääneni, se joka aina epäröi kaikkea ja väitti vastaan. No kokeilemallahan se selviää, ajattelin. Ei kai tänne nyt voisi jäädä kykkimään.
Nousin ylös kylmältä lattialta ja nostin sitten Odilen syliini, Koemin kaveriksi. Lolita tietenkin leijui jo pääni korkeudella, kuinkas muutenkaan. Sinisilmäinen Purrloin oli loukannut Rhydon selkään, eikä kivisarvikuono näyttänyt välittävän siitä, että joutui moista kyydittämään. Rhydo on ottanut tavakseen vilkuilla minua ujosti, mutta aina kun yritin ottaa otukseen katsekontaktin, se alkoi katsoa lyhyiden kivijalkojensa kärkiä. Joku oli varmasti kohdellut sitä huonosti joskus. Se ei ollut niin kuin Odile, joka oli hyvin tottunut ihmisiin, eikä ollut alusta asti millänsäkään kun kantelin sitä sylissäni. Yoru taas oli arka ja tahtoi aina olla jossain lähelläni, mikä varmaan johtuu siitä, ettei Haruka ollut kohdellut korppia kamalan ystävällisesti. Mutta Rhydo oli ujo, eikä samalla tavalla kuin Odile. Minusta tuntui, että Rhydo pelkäsi minua, sillä aina kun yritin hieman taputtaa sitä päälaelta, se värähti ja puristi silmänsä kiinni, ikään kuin olisi odottanut minun lyövän itseään. Joku oli kohdellut sitä huonosti, todella huonosti, tällaisissa tilanteissa antaisin mitä tahansa, että ymmärtäisin pokémonien kieltä, haluaisin ymmärtää mitä kivikasalle oli tapahtunut.
”Tulehan, Rhydo.” Kehotan Rhyhornia. Se astelee epävarmasti takanani kun yritän horjahdella siihen suuntaan, missä huoneen ovi oli. Erotin oven helposti, sillä se oli maalattu valkoisella maalilla, joka erottui hyvin pimeässä.

Päätäni koski edelleen ja minua huimasi, veikkaan että se ukko oli lyönyt minua päähän jollakin, että varmasti pysyisin tajuttomana. Kun viimein pääsin oven luo, sain huomata, ettei se auennutkaan.
”Voi, paska.” Jupisin. ”Lukossa.” Huokaisin raskaasti, kyllä ne kaikki vangitut rikosetsivät telkkarissa aina jotenkin keplottelivat itsensä vapaaksi tällaisista huoneista, mutta niillä olikin aina mukana viilat sun muut hiuspinnit. Minulla ei ollut mukanani muuta kuin kasa poképalloja, enkä pinnejäkään käyttänyt, epä tyttömäinen kun siltä osin olin. Ehkä siksi minut jätettiin.. totesi sisäinen masentunut ääneni.
Tarkastelin ovea, maalipinta nyt ainakin oli hilseillyt ihan kivasti. Painauduin ovea vasten ja sain huomata, ettei ovi ollut erityisen tiukasti saranoitettu. Ehkäpä ikä alkoi painaa.
Nyökkäsin tomerana, kyllähän sitä kannatti edes kokeilla.
”Pysy vähän kauempana Rhydo.” Hymyilin sarvikuonolle asettaessani Cubonen ja Odilen sen selkään hetkeksi. ”Yritän yhtä juttua.”
Silmäkulmastani näin miten Rhydo katsoi minua kuin tärähtänyttä. Otin ja juoksin ja lopulta törmäsin oveen koko painollani. Kuten arvelinkin, ovi oli niin löysästi kiinni, että sain sen murrettua. Mutta onni oli kuitenkin lyhyt aikainen.
”Waah!” Kiljaisen sillä saan huomata, ettei seuraavassa huoneessa ollut lattiaa juuri ollenkaan. Horjahdin ja olin pudota suoraan ammottavaan pimeään reikään, ja olisin varmaan pudonnutkin, ellen olisi napannut kiinni siitä vähästä, mitä puisesta lattiasta oli jäljellä.
”Petiliiil!” Odile huusi kauhistuneena.
”Ei hätää, Odile.” Vakuutin kavutessani ylös. ”Pihkura, tämä talo on tosiaan ansoitettu.”
”Shuppeet!” Lolita tapitti minua säikähtäneenä sinikeltaisilla silmillään, ja hieroi sitten helpottuneena kylmää poskeaan omaani vasten. Sydämeni hakkasi tiuhaan tahtiin ja jalkani tärisivät, enpä olisi uskonut ihan tällaista ansaa. En edes halua tietää, mitä tuolla alhaalla on. Istuin siinä kynnyksellä, ja katselin alas, ja sitten ylös ja sitten eteenpäin. Kyllä täältä jotenkin oli pois päästävä!
Sitten katsahdin pokémoneihin, ehkäpä niistä olisi apua. Mutta miten? Odile tuskin osasi taikoa mistään köyttä, ja Lolitakin osasi vain tönäisy liikkeen. Tuosta katista en tiennyt, mutta ei sekään kamalan vahvalta näyttänyt. Rhydo taas.. mitä liikkeitä se edes osasi?
Ei voinut mitään, nousin ylös, oli kai pakko käydä katsomassa löytyisikö siitä ensimmäisestä huoneesta toista ovea tai vaikka köyttä.
En nähnyt mitään, oli liian pimeää.
”Hitsi, olisinpa hommannut itselleni sähköpokémonin, niin saisimme vähän valoa tänne.” Sanoin puoliääneen. Rhydo, selässään muut pokémonit katsoi alakuloisena maahan, kohti puista lattiaa. Sinisilmäinen Purrloin sen sijaan hyppäsi kepeästi jaloilleen ja käveli luokseni, se teki jonkun jännän tassun iskun ja yhtäkkiä oli sen ympärille syntynyt sähköinen kenttä.
Mistähän se sen keksi? No väliäkö tuolla, pääasia, että valo-ongelma tuli ratkaistua!
”Kiitos, kaveri!” Sanoin sille. ”Nyt jos löytäisimme jostain köyttä tai jotain..” Katselin ympärilleni ensimmäisessä huoneessa, ei siellä mitään erikoista ollut, huone oli tyhjä, lukuun ottamatta sitä seinälle köyden pätkää. Otin köyden pätkän seinältä, johon se oli jätetty roikkumaan koukun varaan. Köysi näytti kuluneelta ja vanhalta, mutta kaipa siitä johonkin olisi.

Sähkökentän itsensä ympärille luonut kissa toi sen verran valoa, että näin ylös asti. Katosta roikkui vaijeri.
”Hmm..” Se oli niin korkealla, etten minä ainakaan ylettäisi siihen, en edes vaikka hyppäisin. Katsahdin pääni vierellä leijuvaa Lolitaa.
”Kuules Lolita, jaksaisitko viedä tämän toisen pään tuonne ylös?” Kysyin pikku aaveelta sitoessani köyden toiseen päähän solmun. Lolita nuuhkaisi köyttä ja otti sitten solmuosan suuhunsa. Se lähti innokkaana viemään köyden päätä ylös.  
”Shuppeet!” Se hetken päästä huusi, laitettuaan köyden pään kiinni vaijeriin. Vedin köydestä varovasti, kiristääkseni silmukan vaijerin ympärillä. Pelkäsin, että vaijeri menisi rikki, sehän olisi juuri minun tuuriani.
”Shuppet?” Lolita kysyi suoraan korvaani. Säpsähdin tuota ja melkein kaaduin siihen kuoppaan.
”Saakeli, Lolita! Et viitsisi!” Huusin tuolle. Lolita räpäytti silmiään ja katsoi minua viattomasti. Eihän tuo sitä tahallaan tehnyt, vai tekikö? Eihän sitä tiedä.
”Nyt saatte palata hetkeksi poképalloihinne.” Sanoin porukalle. Otin Odilen ja Rhydon palloihinsa, mutta Lolita liiteli jo omine lupineen kuilun toiselle puolelle. Huokaisin katsellessani pikku aaveen menoa, se oli kuin omassa elementissään täällä pimeydessä. Poimin värisevän Koemin syliini, sillä ei sille ollut muutakaan tapaa matkustaa, eikä muuten ollut ollut tuolle katillekaan.
”Tule, kisu.” Sanoin sille. ”Hyppää olalleni!”
”Purr.” Otus sulki itsepintaisesti silmänsä ja lakkautti sitä ympäröivän sähkövirran.
”Et sinä tännekään voi jäädä.” Totesin. ”Tule nyt.”
”Purr!” Kissa käänsi kasvonsa poispäin minusta, ikään kuin se mököttäisi. Huokaisin syvään ja pyöritin silmiäni. Nostin kissan sen niskavilloista ja asetin hartialleni. Kissa puraisi minua kädestä, kun nostin sitä.
”Auts!”
”Purr!” Se purisi äreästi. Päästyään hartialleni kissa upotti kyntensä siihen niin hyvin kuin osasi. Onneksi minulla oli kuitenkin kaksi paitaa päällekkäin, ettei tuo paljoa kirvellyt.
”Pitäkää nyt hyvin kiinni.” Sanoin kavereille. Tuntui typerältä sanoa niin Koemille, joka pysyi sylissäni siitä syystä, että itse pidin kiinni siitä.
Kestäisiköhän köysi? Kestäisikö vaijeri? Jos se ei kestäisi, putoaisimme päistikkaa tuohon mustaan aukkoon. Olikohan tämä nyt viisasta? Pitäisikö odottaa? Tosin mitä täällä odottaisi, ei kukaan tulisi. Itsepähän olin lähtenyt kertomatta kellekään, ei kukaan edes tiedä missä nyt olen.
Täytyihän täältäkin jotenkin ulos päästä, mutta jos tuo köysi katkeaisi, loppu voisi ihan hyvin koittaa, enhän tiennyt, mitä tuolla alhaalla oli, ja miten pitkä pudotus olisi.
Täältä kun putoaisi, saattaisi katkaista niskansa. Puristin kulunutta köyttä käsissäni, miettien miten paljon se sattuisi.
”Shuppeet!” Lolita hieroi poskeaan omaani vasten, en tiedä miksi, mutta moinen ele onnistui jotenkin rauhoittamaan minut.
”Kiitos, Lolita.” Kuiskasin pikku mörölle. ”Nyt mennään.” Ja sitten mentiin. Otin vauhtia ja heilautin itseni toiselle puolelle. Ja sitten se löysi katkesi.

Onneksi köysi kuitenkin katkesi juuri siinä vaiheessa, kun olin jotenkin onnistunut heilauttamaan itseni mustan aukon toiselle puolelle.
”Cubooh!” Koemi veti henkeä.
”Purr!” Kissa hartiallani purisi äkäisesti. Itse makasin maassa mahallani. Ei mikään ihme että Koemi ähki, koska sehän oli jäänyt alleni. Ja pian tunsin kissan kynsien raapivan otsaani.
”Au! Mikä hitto sinun ongelmasi on?” Kysyin kissalta, mutta se vain kääntyi ja huiskautti pitkää häntäänsä naamaani vasten. Nousin ylös ja poimin Koemin jälleen syliini.
”Kaikki ok?”
”Cubooh!” Se tapansa mukaan vastasi.
”Hyvä sitten.” Huokaisin ja taas kerran laskin Odilen ja Rhydon ulos poképalloista.
”Kaikki hyvin.” Vakuutin niille. Niin, nyt voisi hyvinkin olla kaikki hyvin, mutta hetken päästä helvetti voisi päästä valloilleen..
”Shuppet, Shuppet!” Lolita sanoi korvani juuressa, sitten se otti ja maistoi hiuksiani. Kummitus nyki toista saparoani minkä jaksoi, enkä oikein ymmärtänyt että miksi, eivät minun hiukseni mitenkään erityisen hyviltä voineet maistua, varsinkaan kun niitä ei oltu pesty sitten Tangerine Cityn.  Lolita kuitenkin nyki hiuksiani, eikä vaikuttanut pureksivan niitä. Mahtoiko tuolla edes olla hampaita?
”Mitä oikein teet?” Naurahdin pikku aaveelle ja käänsin päätäni kohti sitä. Sitten huomasin saman minkä Lolitakin oli varmasti huomannut. Uuden huoneen perältä ei juuri muuta erottanut kuin sen seinustalla olevan valkean X-kirjaimen.
”Mitä luulet, olisiko tuolla vihjettä tai jotain?” Kysyin Lolitalta, olen varma, että jos sillä olisi ollut hartiat se olisi varmasti kohauttanut niitä. Kävelin huoneen perälle varovasti, etten vain törmäisi tai kompastuisi mihinkään tässä pimeydessä. Mutta kävi ilmi, että kuten se edellinenkin huone, oli tämäkin tyhjä. Kosketin varovasti X-merkkiä, osa siitä tarttui käteeni, joten sen täytyi olla jotakin taululiidun tapaista. Aloin pimeässä hapuilla ovea siihen, mikä näytti ja tuntui puiselta pikku kaapilta, mutta minkään näköistä kahvaa, jolla sen saattoi avata, ei löytynyt.
”Kuule, Lolita.” Kyselin aavetta. ”Et viitsisi kokeilla sitä liikettä, mitä käytit siihen ällötykseen siellä metsässä, tähän laatikkoon?”
”Shuppeet!” Aave huikkasi iloisena ja yritti heti iskua laatikkomaiseen kaappiin. Mutta isku ei auttanut, enemmänkin sen näytti satuttavan pikku aavetta. Pikkuinen näytti tärisevän pimeydessä.
”Lolita, sattuiko sinuun?” Kyselin siltä.
”Shuppeh..” Pikkuinen vikisi.
”Ei se mitään, keksitään jotain muuta.” Lohdutin sitä. Odile seisoi Rhydon kanssa hieman kauempana, katselin kaksikkoa – olisikohan niistä apua tähän pulmaan?
”Odile ja Rhydo tulisitteko vähän tänne?” Kysyin niiltä. Odile tepasteli Rhydon rinnalla, vähän sitä vilkuillen, Rhydo käveli pää painuksissa ja niin hitaasti kuin suinkin.
”Liil!” Odile varmaan yritti patistaa sitä, mutta ei siitä mitään näyttänyt tulevan. En usko Odilen osaavaan mitään iskua, mikä pystyisi tuohon.
”Rhydo, osaisitkohan sinä jonkin iskun, jolla saisimme tuon vähän rikki?” Kysyin kivisarvikuonolta. Se vilkaisi minua pelästyneesti.
”Yrittäisit edes, en minä suutu vaikket onnistuisi.” Selitin sille.
”Liil!” Odile vinkaisi sille, Rhydo katsahti sitä ja nyökkäsi sitten hitaasti. Se löntysti neliskanttisen kaapin eteen ja juoksi sitten kömpelösti kohti kaappia, sen sarvi alkoi hehkua valkoisena, hetken näytti siltä kuin Rhydo olisi kompastunut mutta sitten kuului kolaus, sillä pokémonin sarvi oli osunut kohteeseensa ja äänestä päätellen, myös läpäissyt sen. Laskin Koemin sylistäni maahan ja käskin sitä pysymään Odilen ja Odilen vieressä käyskentelevän katin vieressä.
”Hyvin tehty, Rhydo.” Hymyilin Rhyhornille, joka kuikuili minua varovasti maasta. ”Taidatkin olla aika vahva!”
”Rhy, rhy..” Se sanoi hiljaa, mutta kun yritin taputtaa sen päälakea, sarvikuono perääntyi pari askelta.
”Ei se mitään.” Sanoin sille. Katsoin Rhydon aiheuttamaa vahinkoa, ja olihan se saanut kunnon reiän aikaiseksi.
”Hyvä, hyvä.” Hymyilin itsekseni. Tungin käteni varovasti reiästä kaappiin, koska eihän sitä tiedä, mitä sinne oli tungettu. Mutta ei sieltä mitään löytynyt, muuta kuin toinen nauhuri.

”Taas yksi nauhuri.” Totesin. Painoin nauhurin varovasti päälle, ja kuinka ollakaan sama muunneltu möreä ääni tervehti minua.
”En luulutkaan että suostuisit odottamaan kiltisti.” Ääni naurahti. ”No yritä pois, saa nähdä pääsetkö yläkertaan asti jos pääset..”
Pyörittelin silmiäni, jaaha.
”Mutta muista, että talo on ansoitettu, itse asiassa..” Mies nauroi taas. ”Aktivoit juuri ansan tässä huoneessa, kuuntelemalla tämän nauhan.”
”Mitä helv..” Maa järähti altamme, minun ja Rhydon ja me putosimme. Vai putosimmeko sittenkään? Oli miten oli, pudotus ei ollut kovin pitkä, itse asiassa se oli kuin alamme olisi avautunut kuoppa, kuoppa joka oli täynnä roskaa.
”Ai ja muuten, avain seuraavaan huoneeseen löytyy siitä neula kuopasta.” Ukko naureskeli nauhalla, ennen kuin se päättyi.
”Sadistinen kusipää!” Huusin, vaikka eipä ukko voinut kuulla huutoani. Tajusin pian että kuoppa oli täynnä inhottavia teräviä esineitä, jotka upposivat ihoon joka kerta kun liikahdin edes vähän. Rhydo puolestaan oli päätynyt selälleen ja potki ilmaa paniikissa. Minun oli pakko päästä kivisarvikuonon luo ja rauhoiteltava sitä. Rhydo oli suhteellisen leveä, eikä kuoppaakaan onneksi ollut koolla pilattu, eikä minun siis tarvinnut liikkua paljon päästäkseni Rhydon luo, vaikka sekin repi villalegginsejäni kyllin.
”Auh! Rhydo, rauhoitu!” Huusin tuolle. Rhydo piti niin kovaa meteliä, että hyvä kun sain oman ääneni kuulumaan.
”Rhy! Rhy! Rhy!” Raukka oli säikähtänyt todenteolla. En kuitenkaan uskonut terävien neulojen läpäisevän sen kivistä ihoa, eikä Rhydo pysynyt kauaa selällään, selässä olevan kapean kivilohkareen takia. Rhydo rysähti pian koko painollaan kyljelleen, mutta jatkoi silti potkimista. Koska olin tullut ihan sen viereen, auttaakseni selälleen joutunutta kivisarvikuonoa, oli päästävä kauemmas ja nopeasti, mikä ei kyllä ollut varsin helppoa, saati sitten nopeaa sillä neulat lävistivät polvieni ihoa kun yritin kontata kauemmas, käteni tuntuivat myös olevan täynnä reikiä. Sitä paitsi Rhydo potki maassa olevaa moskaa samalla, kun yritin päästä vähän kauemmas siitä.
”Rhydo, lopeta tuo!” Huusin, mutta eihän se minua kuunnellut. En oikein tiennyt mitä voisin tehdä saadakseni sen rauhoittumaan, yksikin potku voisi murtaa minulta luita.
”Rhydo, rauhoitu! Tuo nyt ei auta yhtään!” Mutta kuunteliko se? Eipä juuri.
”Shuppeeeeet!” Lolita tuli avukseni korvia huumaavalla kiljaisulla. Se otti ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi Rhydon korvan juuressa, mikä lopetti moisen potkimissirkuksen siihen paikkaan.
”Kiitos avusta, Lolita.” Huokaisin, kun aave tuli ja ilmestyi viereeni. ”Ei hätää, Rhydo.” Yritin vielä rauhoitella sarvikuonoa.
”Älä nyt potki kun tulen sinne.” Sanoin vielä, ennen kuin lähdin konttaamaan sitä kohti. ”No niin, miten saamme sinut jaloillesi? Epäilen, etten jaksa työntää sinua.” Mitä tässä tilanteessa nyt voisi tehdä? Miten tuollaisen möhkäleen saisi ylös.
”Purr!” Jokin loikkasi tomerasti selälleni ja kipitti muutaman askeleen kunnes loikkasi pääni päälle. Kissa kurotti pitkän häntänsä kohti kivisarvikuonoa, ja alkoi kutittaa tämän harmaata ihoa. Rhydo värisi hetken, mutta piti tarkasti huolen, ettei nauraisi, niinpä kivikasa nousi jaloilleen, eikä edes tarvinnut sen suurempaa apua siinä.
”Se avain on haudattuna tänne jonnekin.” Mutisin. ”Mitenkäs me nyt sen löydämme?”
”Rhy!” Rhydo äännähti ja alkoi taas potkia tavaraa sivuun, mutta tällä kertaa se oli aloittanut kaivamisen, varmaankin ollakseen edes jotenkin hyödyksi.
Minä en voinut nousta ylös, sillä tuo Purrloin oli istunut pääni päälle koko painollaan, eikä se rontti tehnyt elettäkään lähteäkseen. Kuoppaan pistetyt neulat olivat kidutusta käsilleni ja polvilleni. Lopulta se Purrloinin rontti näki ilmassa jotain, minkä se nappasi suuhunsa ja loikkasi sitten pois kuopasta. Näin miten se laski pimeässä kimaltavan avaimen lattialle.
”Hyvä juttu!” Ähkäisin. ”Hyvää työtä Rhydo ja Rontti.” Tuolloin Purrloin katsoi minua ärtyneesti, ettäs kehtasinkin kutsua sitä moisella nimellä.
Kuoppa ei ollut erityisen syvä, sieltä kapusi helposti pois, huomasin, että paikalla, josta olin kuunnellut nauhurin, oli pelkkä luukku tähän ansaan, emme me minnekään pudonneet, tämä ei ollut mikään kellari, vain kuoppa maassa.
”Shuppeet?” Lolita sanoi ja katseli minua, tarkemmin sanoen polviani ja käsiäni huolestuneesti. Legginsit olivat menneet rikki piikkikuopassa ja käteni olivat täynnä neulojen pistojälkiä ja niistä vuoti verta.
”Älä sinä tästä huoli, jään eloon.” Naurahdin. ”Pääsetkös sieltä, Rhydo?” Näin kuinka Rhydo yritti kiivetä kuopasta, mutta siinä meni tovi, ja kun se lopulta pääsi, sarvikuono kompuroi uudemman kerran ja kaatui niin, että maa tärähti sen alta. Lolita ja Purrloin alkoivat nauraa.
”Ette viitsisi.” Mulkaisin kaksikkoa vihaisesti poistaessani polviini jääneitä neuloja. Kävelin Rhydon luo ja taputin sen päätä.
”Eihän sinuun sattunut?” Tästäkös vasta melu syntyi, Rhydo purskahti kovaan itkuun, niin kovaan, että Purrloinin korvilla oli kestämistä.
”Ei tässä hätää ole.” Lohdutin Rhyhornia. Ehkä se itki sen takia, että oli häpeissään kun noin meni kompuroimaan – ja Lolita sekä Rontti-Purrloin olivat alkaneet nauraa sille. Mutta onneksi meillä oli Odile, joka tuli kutittelemaan päänsä lehdillä Rhydoa, jotta se vähän piristyisi. Myös Koemi kantoi kortensa kekoon taputtelemalla Rhydoa selkään omistamallaan luulla.

Nappasin avaimen lattialta.
”Meidän on syytä jatkaa matkaa.” Sanoin porukalle, poimin Koemin jälleen syliini ja asetin Odilen istumaan Rhydon selkään. Lolita puolestaan asettui mukavasti löhöämään päälaelleni ja mitä tuohon kattiin tuli, se loikki jo kepeästi pimeässä kohti oven muotoista mustaa aukkoa, ja jäi sitten tuijottamaan meitä, jotka tulimme sen jäljessä, pimeässä kiiluvilla sinisillä silmillään. Ovi oli sekin lukittu, kuinkas muutenkaan, mutta meilläpä olikin avain, käänsin avainta lukossa ja ovi aukesi narahtaen, muttei siitä ollut meille lainkaan iloa ollut, ovi aukkoa nimittäin peitti jonkin sortin viherkasvi, joka oli ainakin osaksi puu.
”Odile, sinähän osaat jonkun ruoho tyypin iskun, joka imee energiaa etkö osaakin?” Kysyin pieneltä ruoholta. ”Voisit imaista tältä kaverilta elinvoimat, jotta pääsemme jatkamaan.”
Odile hypähti puiselle, narisevalle lattialle ja katsoi minua arasti.
”Yritä nyt vain.” Patistin sitä. Niin Odile otti pari epävarmaa askelta kohti viherkasvia ja tuijotti sitä hyvin keskittyneesti, pian sen lehdet alkoivat loistaa haalean vihreätä valoa, kasvia katsoessani huomasin miten sen lehdet alkoivat lakastua, muuttuen ensin keltaisiksi ja sitten lopulta ruskeiksi, lopulta kuivat lehdet murenivat liaksi maan kamaralle. Enää oli rupsahtanut, Odilen hyökkäyksestä mustunut puunrunko.
”Rhydo, haluaisitko hajottaa tuon?” Kysyin osoittaessani puuta.
Rhydo katsahti minua hieman epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. Se löntysti Odilen paikalle, ja odotin sen käyttävän samaa sarvi-iskua kuin aiemmin, mutta tämä oli jonkinmoinen hyppytaktiikka, johon Rhydo käytti jalkojaan, se hyppäsi ilmaan ja potkaisi sitten puuta kaikin voimin. Puu halkesi siitä kohtaa, mihin Rhydo oli sitä potkaissut.
”Vau, mahtavaa!” Kehuin Rhydoa.
”Shuppeet!” Lolita huokaisi, hämmästyksestä varmaankin. Ovi oli tietenkin vähän vaikeakulkuinen nyt kun siinä kökötti kaatunut ja katkennut puu. Purrloin käveli tietenkin kepeästi puunrunkoa pitkin, Rhydo seurasi sitä, mutta vähemmän kepeästi, sillä puu rikkoutui sen painon alta ja lopulta Rhydo kompuroi ja sai niinkin kepeän kissan, lentämään nokalleen. Purrloin ei ollut tästä lainkaan mielissään se sähähti ja mulkaisi Rhydoa häijysti.
”No nytpä ei taidakaan enää naurattaa.” Virnistin kissalle, Odile ja Koemi nyökyttelivät päätään.

Olimme päätyneet mahonkiseen huoneeseen, joka oli muuten tyhjä, mutta siellä oli vedellä täytetty kylpyamme ja jotakin joka kiilsi.
”Kylpeekö se hullu täällä?” Kysyin. Kuten muissakin huoneissa, oli täälläkin ovi toiseen huoneeseen. Lompsin suoraan ovelle, kokeillakseni oliko ovi lukossa. Tietenkin se oli, eikä meillä ollut muuta kuin se vanha avain. Kokeilin avainta tähän oveen, mutta eihän se sopinut.
”Olisikohan täälläkin jossain nauhuri?” Kysyin ja katsoin ympärilleni, mutten nähnyt mitään tässä pimeydessä. ”Näettekö täällä mitään nauhurilta näyttävää?”
Purrloin ei edes viitsinyt, se vain istui maahan pesemään itseään. Pyörittelin silmiäni ja otin Ilsen poképallon esiin ja heitin sen vasten lattiaa.
”Purr!” Ilse purisi, kaiketi hyvillään siitä, että sekin oli päässyt ulos pallostaan. Se katsoi uteliaasti lajitoveriaan ja lähestyi tätä varovasti. Sinisilmäinen Purrloin iski Ilselle silmää ja antoi pienemmän kissan tulla nuuskimaan itseään.
”Ilse!” Kutsuin omaa tuttua pokémoniani. Tämän kuultuaan Ilse katsahti minuun kysyvästi. ”Sinulla kun on hyvä näkö, löydätkö täältä videonauhuria?” Ilse katsoi minua kysyvästi, mutta alkoi sitten koluta lattiaa. Pian sen silmiin iskikin jokin, jokin joka kiilsi. Olin itsekin huomannut sen, mutta Ilseä mokoma näytti kiinnostavan enemmän. Se kiersi kylpyammeen taakse ja vieritti sieltä mukanaan jotain, mikä ei todellakaan ollut nauhuri. Se oli kaiketi pokémon muna, jonka kuori kimalsi pimeässä. Laskin sekä Odilen että Koemin lattialle ja otin munan syliini katsoakseni sitä paremmin. Kyllä, se tosiaan kiilsi, mutta näytti muuten ihan tavalliselta pokémonin munalta, mutta sen pinta oli jotenkin kylmä. Olikohan se päässyt jäätymään täällä? Ilse katsoi minuun tyytyväisenä.
”Hieno on, mutta löysitkö sieltä nauhuria?” Kysyin rapsuttaessani kissan päätä. Ilse mietti hetken, sitten sen ilme kirkastui ja taas se oli kadonnut kylpyammeen taakse, pian Ilse tulikin takaisin, suussaan nauhuri.
”Hyvää työtä, Ilse!” Kehuin kattia ja silitin sen päätä. Ilse jätti nauhurin jalkojeni juureen ja kehräsi tyytyväisenä. Nostin nauhurin ylös vapaalla kädelläni ja painoin sen käyntiin.
”Nyt olet pitkällä, neiti Hasaki.” Möreä muunneltu ääni onnitteli. ”Päästäksesi eteenpäin, on sinun kalastettava avain seuraavaan oveen tuosta kylpyammeesta. Vakuutan veden olevan täysin vaaratonta.”
Epäilin sitä suuresti, sillä ukko töräytti aikamoiset naurut siihen loppuun.
”Liil!” Odile vinkaisi varovasti.
”Ei tässä kai muutakaan voi.” Huokaisin. Tahdoin täältä ulos, enkä suostunut olemaan mikään kauppatavara!
Menin kylpyammeen viereen ja tuijotin mustaan veteen, ei se ainakaan näyttänyt mitenkään uhkaavalta, ja tuskinpa tuolla mitään piraija-pokémonejakaan piileksi, eihän noin pieneen ammeeseen mahtuisi kuin yksi melkein uimaan kehää.
Polvistuin ammeen eteen ja pistin vapaan käteni sinne.
”Auh.. onko se ukko pistänyt tänne suolaa?” Murahdin, sillä vesi sai piikkikuopasta tulleet naarmut kirvelemään. Haravoin ammeen pohjaa hetken ennen kuin metallinen pikkuinen avain tarttui käteeni. Puristin käteni nyrkkiin ja nostin sen ylös. Ilse alkoi maukua hätäisesti.
”Ei tässä hätää, Ilse.” Toppuuttelin kissaa, sitten katsahdin munaa, joka oli edelleen mukanani. ”Kuules tiitiäinen, se on nyt niin että tulet nyt Miwa-tädin matkaan.” Siltikään Ilse ei lopettanut maukumista, niinpä Lolita ilmestyi randomisti toverinsa viereen ja katsahti tätä leikkisästi. Minä puolestani nousin ylös ja katsahdin ovea.
”No mennään sitten.” Ei tässä muutakaan voinut tehdä, olihan täältä nyt jotenkin pois päästävä. Avasin oven siinä toivossa, että pääsisimme vihdoin pois tästä hullusta talosta, mutta eipä se tietenkään ulos johtanut vaan pimeään portaikkoon. Huokaisin raskaasti, niinpä tietenkin.

Eipä tässä muutakaan voinut, niinpä aloimme yksissä tuumin kävellä portaita ylös. Rhydo käveli hitaasti, kuulin niin Ilsen kuin Odilenkin juttelevan sille, toinen Purrloin käveli edellämme, kun olimme päässeet ensimmäiselle porrastasanteelle, kissan tassut pysähtyivät ja sen suusta karkasi pieni sähähdys.
”Mikä on?” Kysyin siltä, mutta ei minun olisi tarvinnut. Raivoisa huuto peitti ääneni ja kaaduin, jokin hyökkäsi minua kohti.
”Auh..”
Ette varmaan arvaa, kuka kaatuessaan rönähti suoraan Rhydon kylkeen, vai mitä? Jokainen teistä voi varmaan kuvitella millaista on kaatua ja iskeä selkänsä voimalla kiveen. Niin. Kiirehdin heti katsomaan kainalossani kantamaani munaa. Onneksi se ei ollut särkynyt.
”Rhy!” Rhydo vinkaisi pelästyneenä.
”Ai saamari!” Huusin. ”Mikä ihme se oli?” Siristin silmiäni, ja näin hahmon lähestyvän meitä, hahmon jolla oli pitkät korvat. Sitten se tepasteli kylmän rauhallisesti rappusia alas ja jäi seisomaan viimeiselle askelmalle.
”Rigel..?” Kysyin, vaikka olikin selvää, ettei Rigel voinut olla täällä. Sitä paitsi tuo yksilö ei ollut mikään tavallinen Nidorino, sen värikin oli sininen, siinä missä omani oli violetti.
”Nidoo!” Se huusi käheällä äänellä ja polki jalkaansa.
”Joku on noussut väärällä jaalalla.” Mutisin, tosin oli omakin Nidorinoni yleensä äreissään jostain. Tämä Nidorino ei kuitenkaan viitsinyt kuunnella lohkautukiani vaan kävi heti kimppuuni. Se loikkasi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään, kun jo makasin maassa selälläni, Nidorinon sarvi miltei kurkkuani hipoen.
”Shuppeet!” Lolita huusi äkäisesti ja käytti jälleen kerran Knock Offia Nidorinoon. Huomasin, että aave oli pudottanut rytäkässä hattunsa jonnekin, ja kaiketi oli siksi kiukkuinen siniselle Nidorinolle. Mutta pienen Lolitan isku ei tehnyt juuri mitään, niinpä Nidorino käänsi päätänsä ja antoi aaveelle pilkallisen katseen ja yritti lopuksi potkaista tätä, mutta potku menikin Lolitan lävitse, minkä jälkeen oli Loltan vuoro näyttää kieltään siniselle Nidorinolle.

Olisipa Rigel täällä! Pelotti niin peevelisti, tiesin varsin hyvin että mukanani oli vain niitä pieniä pokémoneja, jotka tuskin mahtaisivat mitään Nidorinon kaltaiselle järkäleelle. Olihan tietenkin Rhydo, mutta miksi se minua auttaisi?
Sitten Lolita päästi korvia huumaavan ja vihlovan huudon Nidorinon oikeaan korvaan. Pokémon huusi, en tiedä johtuiko se kivusta vai vihasta, mutta se loikkasi naamani ylitse ja iski liitelevää Shuppetia sarvellaan, niin että Lolitan puolelta kuului pahalta kuulostava rusahdus. Oliko raukalta murtunut luita? Oliko sillä edes niitä? Nidorino näytti nauttivan hetkestä, se asteli pikkuisen aaveen luo ja tökkäisi sitä sarvellaan, sitten se mokoma hörähti.
”Purrloin!” Ilse huusi raivoisasti ja kävi kynsin kiinni Nidorinoon, ja iski tätä kaikella voimallaan sarven alle, jättäen siihen kolme verta valuvaa naarmua. Nidorino karjaisi kivusta ja puski sitten Ilsen päin seinää. Ilse älähti tuskallisesti osuessaan seinään, eikä ihme – eihän pikku kissa ollut ennen ottelua nähnytkään. Koemi oli kipittänyt Rhydon selästä luokseni, ja tökki minua kantamallaan luulla, nähdäkseen olinko menettänyt tajuntani kaatuessani.
”Kyllä tässä hengissä ollaan.” Murahdin noustessani istumaan. Vai oltiinko sittenkään? Minua oksetti, sillä tavalla kuin olisit ahminut likaa ruokaa ja alkanut voida pahoin.
”Ilse? Lolita?” Kutsuin pikkuisia, kuullakseni niistä edes pienen äännähdyksen, Lolitasta ei kuulunut mitään, mutta Ilse miukui surkeasti.
”Nidoo!” Sininen Nidorino ärähti, enkä yhtään pohtinut että miksi, olihan isompi Purrloin iskenyt kyntensä Nidorinon takajalkaan, mutta heti kun Nidorino oli kääntymässä ympäri, ravistaakseen mokoman irti, oli Purrloin jo päästänyt irti ja livahtanut Ilsen luo. Se yritti saada Ilsen ylös ja pois sarven ulottuvilta. Mutta Nidorino oli nopeampi ja ehti kääntyä ennen kuin Ilse oli saatu jaloilleen, ja nyt iski isompaa Purrloinia sarvellaan kylkeen. Purrloin sähähti ja teki taas sen oudon liikkeen. Tällä kertaa ei liikkeestä syntynyt valaisevaa sähkövirtaa vaan kummallinen, voimakas ääni. Eikä Nidorino hyökännyt enää toistamiseen, se katseli kahta kissanpentua, otus yritti kaiketi hyökätä tämän jälkeen, mutta sen sarvi porautuikin seinään niiden vieressä.
”Petilil!” Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin kuullut Ilsen huutavan ääni vihaisena. Rhydo asteli Nidorinoa kohti ruoho selässään, sillä välin kun itse nousin seisomaan päätäni pidellen. Katselin Odilea hetken, se näytti loistavan haalean turkoosia väriä, ja sitten se kutistui. Läimäytin itseäni, taisin nähdä harhoja, sillä hetken päästä Odile oli normaalin kokoinen. Kävelin vaappuvin askelin Rhydon ja Odilen luo, Koemi seurasi perässä ja varmaan pohti, että mikä tuota ihmistä nyt vaivasi. Odile pukkasi jostain ruohopäänsä sopukoista esille pienen hehkuvan siemenen joka tipahti Nidorinon jalkoihin. Nidorino katsoi sitä hetken ja alkoi sitten koikkelehtia lattialla miten sattui, ikään kuin se olisi nauttinut sopimattomia aineita. Katsoin miten Rhydo loi jostain hiekka myrskyn Nidorinon ympärille, niin ettei se juuri kyennyt liikkumaan. Tämän jälkeen Odile hyppäsi kömpelösti alas Rhydon selästä ja lähestyi varovasti murisevaa sinistä Nidorinoa. Sitten Petilil heitti jotakin sen naamalle ja mokoma alkoi kuorsata.
”Hyvää työtä.” Sanoin molemmille käheällä äänellä. Päätä särki, ja oksetti.
”Liil!” Odile tuli jalkoihini ja katsoi minua huolestuneesti.
”Ei tässä mitään.” Sanoin sille. ”Missä Lolita on?”
”Shuppet?” Shuppetin ääni kuului korvani juuresta hentona kuiskauksena. Se kantoi suussaan noidanhattuaan. Asetin hatun Lolitan päähän ja hymyilin sille.
”No niin, palaahan palloosi.” Sanoin sille ja otin esiin Lolitan pallon. Kutsuin Lolitan takaisin, sillä pelkäsin, että se olisi saanut osansa Nidorinon myrkystä.
”Purr!” Isokokoisempi Purrloin purisi seinustan vieressä, etten vain unohtaisi Ilseä. Kävelin vaappuvin askelin kissojen luokse ja kumarruin Ilsen puoleen. Silittelin Purrloinin pehmoista turkkia hellästi.
”Ei mitään hätää Ilse, ei mitään hätää.” Kutsuin Ilsenkin takaisin poképalloonsa, pitkälti samasta syystä kuin Lolitankin.
”Tulehan kaveri, ehkä Rhydo antaa sinulle kyydin.” Sanoin toiselle Purrloinille, jota en tietenkään voinut ottaa palloon, kun ei tuo pokémon edes ollut minun. Kissa purisi vastaukseksi ja käveli vaivalloisesti kivisarvikuonon luo. Rhydo kumartui niin, että molemmat – sekä Odile että Purrloin pääsivät helposti kiipeämään sen selkään.

Ja niin me sitten aloitimme pitkän matkamme ylös natisevia portaita. Tai pitkältä se minusta tuntui. Tuntui kun sisuskaluni pyrkisivät ulos joka askelmalla, puuskutin ja jouduin pysähtymään muutaman askelman välein. Odile katsoi minua huolestuneesti Rhydon selästä.
”Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää.” Vakuutin sille, mutta muutaman askelman päästä jouduin taas pysähtymään.
”Ei tässä mitään, kokkeli.” Selitin kantamalleni munalle. ”Kaikki järjestyy, ota vaan rennosti siellä.”
”Cubooh?” Jäljessäni kävelevä Koemi katsoi minua kuin hullua. Hullulta tämä tuntuikin, jutella nyt munalle..
Siinä meni hetki, ennen kuin olimme päässeet portaiden yläpäähän, onneksi siellä ei sentään ollut lukittua ovea meitä odottamassa – tai ovea ylipäätään. Huone avautui heti huipulla ja se oli himmeästi valaistu. Huoneen perällä istui se ukko tietokoneen ääressä, mutta hän kääntyi oitis kuullessaan tuloni.
”Sinä sitten selvisit.” Ukko naureskeli. ”Miten on, heittääkö päässä?”
”Kuinka niin?” Kysyin. Tuntui siltä kuin olisin voinut oksentaa kaiken pihalle tässä ja nyt.
”Koska, pikku neiti Hasaki.” Ukko nauroi. ”Siinä kylpyammeen vedessä, johon tungit naarmuuntuneen kätesi, oli rakastamasi lajin myrkkyä.”
”Mitäh?” Älähdin. ”Mitä myrkkyä?” Olisi pitänyt arvata.
”Nidorinon, juuri tuon shinyn vartijani myrkkyä.” Ukko kihersi vahingoniloisena. ”Tuntuuko mukavalta? Tätä se myrkky tekee.” Niin nähtävästi. Päässäni heitti jo aika mukavasti. Vai niin, ei minun ollut tarkoituskaan selvitä täältä pihalle, ukko varmisti että pökertyisin vähintään silloin kun olisin päässyt tänne asti.

”Koemi, tee Bonemerang tuohon mieheen!” Joku huusi. Näin miten Koemi heitti kantamansa luun kohti tuota sairasta ukkoa ja sitten, en mitään.

Kommentit:

Chidori


17>
No niin, nyt on kaksi mysteeriä onnistuneesti ratkaistuna takanapäin! Linkitit loukkumysteerin näppärästi edelliseen pulmaan, siirtymä oli siis toteutettu mukavan saumattomasti. Ansat ja pulmat olivat Miwan tähänastisiin seikkailuihin nähtynä välistä aika hurjia, tuosta kasettinauhurista ja neulakuopasta tuli ihan mieleen Saw-leffat. :’D Pokémoneja käytit tässäkin esimerkillisen paljon hyödyksesi ja heti alussa kävi ilmi, miksi Miwa oli kyseiseen paikkaan joutunut. Erityisen mielenkiintoiseksi jälkimmäisen asian teki paljastukset Miwasta – sitä onkin sukua inhoamallensa stalkkerille, haha. :–D Ja mitäs, onko Miwan isä sittenkin elossa? 😮 Muistelisin jossain vaiheessa mainittaneen, että tämän vanhemmat kuolivat autokolarissa.

Winona +5lvl +5op, Rhydo +2lvl +5op, Odile +2lvl, Lolita +3lvl +2op, Ilse +1lvl +5op. Rahaa 225pd:tä, joka sisältää tarinapalkkion lisäksi sekä tämän mysteerin palkkion että puuttuvan osuuden edellisestä. Winona on muuten saavuttanut tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa laittaa taas kiertoon. :>

Aurora #14 > Muuan kivikasa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori


14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli.  Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.   
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori


13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.