Tarina kirjoitettiin alun perin huhtitoukokuussa 2018.

Splinter

Meitä alkoi jo olla paljon, en ole varma mistä meitä oikein putkahtelee, mutta taas kerran Miwa tuli takaisin uuden pokémonin kanssa. Nyt meitä oli jo kolme uutta lyhyen ajan sisällä, oli tuo violetti Buizel, lumivalkea Pichu, Luna ja nyt vaaleanpunainen Magikarp, joka oli asetettu johonkin puhallettuun uima-altaaseen kehää uimaan.

Tiimin nuorimmat kävivät uteliaisuuttaan katsomassa uutta tulokasta, mutta sen ärhentely karkotti ne pian muualle, vain Lolita jäi lipumaan altaan ylle. Magikarp yritti toki osua kummitukseen, mutta luullakseni sen ainoa isku oli taklaus, joka ei normaalityypin iskuna vahingoittanut kummitustyypin pokémoneja. Illallinen oli hyvä, Miwa oli viettänyt puolet päivästä kalassa, ja puolet ruokaa valmistamassa ruokaa. Kaikki olivat saaneet kalaa, mutta suurimmat ja mehukkaimmat vonkaleet oli saanut tuo saukko, Ayame. Olin sanonut muille, etteivät ne saisi yrittää pihistää siltä sen ruokaa – erityisen tarkasti olin tällöin katsahtanut Winonaa, joka ei oikeastaan kuulunut tiimiimme, mutta majaili silti kanssamme. Se teki varsin hyvin selväksi, ettei kuulunut tähän tiimiin, sillä se oli melkein koko ajan – kunhan ei nukkunut, pahan teossa. Milloin se raapi kynnyksiä, milloin se ärsytti muita, milloin teki parhaansa kampatakseen Miwan.

En ymmärrä mitä se täällä teki.

Tuo saukko puolestaan ei koskenutkaan saamaansa kala-annokseen. Se murjotti ja toisinaan parkui itsepintaisesti. Odile pysytteli sen lähellä, ja yritti lohduttaa sitä, mutta saukko solvasi tuon tuostakin Odilea ja väitti ettei mokoma ruohon pätkä ymmärtänyt mistään mitään. Mutta jotenkin sain sellaisen kuvan, että Odile jos kuka ymmärsi.

Vaikka mistäs minä tietäisin? Minä ja Odile emme oikeastaan jutelleet. Se taisi vähän pelätäkin minua.

Kuitenkin, yön pimeydessä, silloin kuin kaikki muut nukkuivat, minä kuulin miten tuo saukko nousi varovasti istumaan, ja pisti poskeensa saamansa ruuat. Ne tekisivätkin sille hyvää. En ollut eläessäni nähnyt noin laihaa pokémonia. Mistä se lie tullutkin, täällä sen olisi varmasti parempi.

Seuraava päivä valkeni samanlaisena kuin edellinenkin. Miwa ei ollut järin tyytyväinen siitä, ettei hän saanut poistua tästä talosta.
”Sinun on nyt parempi olla herättämättä liikaa huomiota itseesi”, se vaaleahiuksinen poika sanoi.
”Ja kuinka kauan?” Miwa tiuskaisi. ”Se että minua ei näy missään muutamaan viikkoon herättää varmasti epäilyksiä!”
”Juurihan Kai näki sinut”, vaaleahiuksinen poika pisti väliin, kulmakarvojaan kohottaen. Miwa murahti tähän turhautuneena, enkä minä sitä yhtään ihmettelekään, ulkona oli kaunis auringon paiste, ja hän halusi päästä ulos tästä tunkkaisesta kellarista niin kuin me kaikki muutkin. Hän katsahti hieman epäilevästi Ilseen, joka oli ollut muuton jälkeen oudon ponneton.
”Uskaltaisinkohan viedä sinut pokémon centeriin?” Miwa mietti hiljaa, vaaleahiuksisen pojan mentyä ylempään kerrokseen. Miwa silitteli kissanpennun violettia turkkia, Ilse availi silmänsä laiskasti ja alkoi kehrätä.
”Pitää ainakin käydä siinä liikkeessä ostaa lisää niitä potioneita”, Miwa huokaisi. ”Ehkä alat sitten voida paremmin.”
”Minua ei sovi unohtaa”, Bellatrix sanoi raukeasti, eikä sekään ollut oma itsensä sitten tehtävän, josta Yoru oli kertoillut. Minä en ymmärtänyt ihan kaikkea, mutta ilmeisesti tuo huonosti hoidettu ja nälkiintynyt Buizel oli osa sitä ja siksi nyt täällä.

Miwa puhisi kiukusta, vaaleahiuksinen poika oli jättänyt hänelle läjän vanhoja vaatteitaan, joita käyttää, sillä Miwan oli nyt syystä tai toisesta pysyteltävä piilossa, tai ainakin naamioitava itsensä hyvin. Kuulemma kaiken varalta. Niin Miwa sitten pukeutui maastokuvioisiin capri-housuihin ja yli-isoon vihreään huppariin. Hiuksensa tyttö kätki lippiksen alle. Miwa odotti hetken ja katsoi, kuinka suuri osa meistä veteli yhä sikeitä. Hän silitteli hajamielisesti uneliaan Bellatrixin turkkia ja kettu näykki leikillään Miwan sormen päitä – kuten sen tapana toisinaan oli.

Kului muutama tunti, lopulta Winona, tuo epäilyttävä Liepard suvaitsi viimein avata silmänsä ja tassutella esiin kellarin varjoisimmasta paikasta, jossa se nukkui. Se tassutteli Miwan luo, ja tiesin heti, ettei katilla ollut hyviä aikomuksia, sillä jollain tapaa se halveksi Miwaa, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Miwa ojensi kättään purppuran väristä kissapokémonia kohti, silittääkseen sitä, mutta Winonapa otti ja läiskäisi Miwan ojennettua kättä terävillä kynsillään – joita se aina teroitteli tämän kellarin erinäisiin esineisiin.
”No ole sitten”, Miwa sanoi varsin välinpitämättömästi, vaikka oli saanut käteensä kolme ohutta naarmua, joista vuoti verta.

Miten Miwa saattoi olla noin välinpitämätön? Hänen pitäisi komentaa Winona lopettamaan! Ei noin saa tehdä!

”Annahan olla!” Minä huudahdin ja syöksyin vanhalta vaatetelineeltä – jossa me pikku Yorun kanssa vietimme yömme, kohti tuota epämiellyttävää mirriä. Kukaan ei tekisi pahaa Miwalle kun minä olin paikalla! Pystyisin kyllä samaan kuin Rigelkin!
”Anna olla, Splinter”, Miwa huokaisi ja nousi seisomaan.
”Kylläpä sinä käyttäydyt huonosti, Dana ei ole voinut kasvattaa sinua noin!” Muuan Leafeon saarnasi. Siinä oli taas yksi pokémon jonka alkuperästä en ollut aivan selvillä. Se vain tuli jostain ja ilmoitti olevansa Miwan äidin pokémon. Se matkaisi kanssamme Marble Cityyn asti, jossa Miwan isä tätä nykyä asui.

Miwa ei ollut ikinä maininnut vanhempiaan.

”Hah, minuapa ei emoni komentele!” Winona julisti. ”Eikä sen puoleen kukaan muukaan!”, sen sanottuaan Liepard heittäytyi pitkäkseen lattialle, juuri sinne missä oli eniten tiellä. Pikkuinen hopeaturkkinen Eevee lähestyi sitä epäröivästi, se seisoi siinä hetken, kunnes viimein uskaltautui kysymään:
”Tuota, miksi olet niin ilkeä?”
Liepard avasi silmänsä ja katseli huvittuneena tuota pientä olentoa.
”Ilkeäkö? En minä ilkeä ole”, se naurahti. ”Minä en vain ymmärrä miksi kaikki pitävät tuota tyttöä niin suuressa arvossa, hänhän on kouluttajana täysi tohelo.”
Eevee-tyttö istahti lattialle ja kallisti päätään. ”Mitä tohelo tarkoittaa?”
”Sitä, ettei hän osaa yhtään mitään”, Liepard maukaisi.
”Tuo ei ole kamalan kiltisti sanottu”, pieni Candy kommentoi, mutta Liepard vain naurahti ja sulki silmänsä. Mutta kauaa sitä ei kestänyt, sillä Miwa nousi yllättäen.
”Nyt riittää”, hän sanoi.

No vihdoinkin!

Minä oletin, että Miwa aikoi viimein näyttää tuolle Liepardille mistä tuulee, mutta hän vain astui sen yli ja käveli yli-isoissa lenkkareissa ovelle.
”Käyn vähän ulkona”, tyttö sanoi poissaolevasti.
”Minäkin, minäkin!” Candy kiirehti sanomaan ja viiletti Miwan perään. Sanojensa päätteeksi se vielä otti kevyesti hampaillaan kiinni Miwan lahkeesta.
”Hui?” Pienen valkean Pichun pää kurkisti Miwan hupusta ja katsoi ympärilleen. ”Korkealla!”
”Luna, miten sinä sinne eksyit?” Miwa kysyi, kun huomasi pienen matkustavaisen.
”Pesä”, Luna sanoi hiljaa. ”Meillä oli joskus tällainen pesä.”
Miwa kumartui ja nosti Candyn syliinsä, hän hymyili mutta hymy ei näyttänyt iloiselta. Miwa ei ikinä ole ollut mikään suunnaton ilopilleri, mutta ei hän ikinä näin maassa ole ollut. Mikähän häntä vaivasi?
”Ihmisen murheet”, Leafeon sanoi, ikään kuin olisi lukenut ajatukseni. ”Mikazukilla oli niitä toisinaan.”
”Mitä silloin kävi?” Minä kyselin.
”Vaikeuksien kautta voittoon”, Leafeon hymyili.

Minä en ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta halusin ulos joka tapauksessa. Niinpä minä seurasin Miwaa, olisipahan ainakin rauhallista, kun Rigel ei tunkisi mukaan. Ja oli se harvinaistakin.

Mutta kaikkea muuta siitä tuli.

”Lentele vähän, Splinter”, Miwa kehotti minua tekemään, kun olimme päässeet ulos tyhjästä talosta, johon tirkistelevä vaaleahiuksinen poika oli meidät jättänyt. Olimme ilmeisesti Shamrockin metsän läheisyydessä, sillä ilma tuoksui vahvasti kuusikolta.
”Kuka täälläkään asuu?” Miwa mutisi. Nousin siivilleni, mikä sai pikkuiset katsomaan menoani suut auki.
”Jos minä osaisin lentää, löytäisinköhän isän ja äidin?” Luna mietiskeli. En kehdannut sanoa lumihiirelle, että jos se ei muistanut vanhempiaan, kuinka ihmeessä se nämä löytäisi?
”Candy ei tunne vanhempiaan”, Candy sanoi pää kallellaan. ”Millaisiakohan nämä olivat?”

Niin vanhemmat… ovat vanhempia, kai oli luontaista, että pienet pokémonit halusivat tietää jotakin siitä mistä olivat tulleet. Minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä minun vanhempani eivät olleet mukavia. Eivät ainakaan muille pokémoneille.

Miwa aloitti matkan kohti Peacock Cityä, kantaen kahta tulokasta, nämä sanailivat keskenään ja minä lensin. Oli mukavaa vaihteeksi päästä ulos veryttelemään siipiä. Aurinko paistoi ja tuuli pienesti, ilmassa tuoksui kesä. En tiedä, onko mitään parempaa kuin tuntea auringon lämpö siivillään.

Matka sujui varsin rattoisasti, kun Miwa päästi pikkuiset jaloittelemaan, nämä ihmettelivät kovasti kosteaa maata ja kaikkia sen tuoksuja. Ja sitä että näkivät oman kuvajaisensa vesilammikossa.
”Ei se ole toinen Luna, kuvajainen vain”, Candy kertoi Lunalle, joka ihmetteli, miksi vedestä pilkisti toinen Pichu. Miwa tuntui saavan pieniä iloja katsoessaan Eeveen ja Pichun temmellystä ja leikkiä kostealla tienpientareella, mutta suru oli yhä hänen silmissään. Enkä minä tiennyt mitä tehdä.

”Lennä vaan kauemmas”, Miwa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Kunhan et mene liian pitkälle, se tästä vielä puuttuisi, että sinä eksyisit.”

Minä olin liian iso eksymään.

Mutta tein kuten Miwa käski, lentämäänhän tänne oli tultu. Niin minä sitten lensin kohti edessäpäin häämöttävää rantakaupunkia. Näin kauniilla ilmalla ei uskoisi kenenkään olevan pahan teossa, mutta niin sitä erehtyy.

Lennettyäni tovin rannan tuntumassa näin ison Fearow’n sekä kahden pienemmän Spearow’n ajavan takaa jotakin toista pokémonia.
”Napataan se ja viedään pesään!” Kuului Fearow raakkuvan.
”Viedään, viedään!” Sen toverit raakkuivat. ”Otetaan kiinni, revitään ja raastetaan!”
En sietänyt kiusaajia, minusta oli naurettavaa, että noin iso pokémon kiusasi itseään paljon pienempää pokémonia ja vielä joukolla, kun se yksin olisi riittänyt. Minä vihasin kiusaajia sydämeni pohjasta. Jotainhan tuolle ole tehtävä! Ketään ei kiusattaisi, kun minä olin paikalla!

Pienempi lintupokémon nyyhki ja katsoi hädissään ympärilleen, löytääkseen jonkun paikan jonne piiloutua. Sen housuissa minä olisin syöksynyt alas rannalle ja kadonnut ihmisten joukkoon. Se kun vielä oli niin pieni, ettei herättäisi liikaa huomiota, vaikka törmäilisikin muihin, toisin kuin tuo Fearow. Pienempi lintunen katsoi niin kuumeisesti ympärilleen, ettei lainkaan huomannut miten Fearow’n terävät kynnet lähestyivät sen selkää. Kiihdytin vauhtiani ja taklasin tuota kiusaajaa voimieni takaa. En ehkä ollut täysin kehittynyt, mutta kyllä minä tuon päihittäisin, vaikka toinen siipi selän takana!
”Annahan olla!” Minä huusin Fearow’lle.
”Kouluttajan pokémon!” Fearow raakkui, kuin merkiksi seuraajilleen. ”Kouluttajan pokémon, sillä on asusteita!”
”Kouluttajan pokémon!” Pienemmän Spearow’t raakkuivat kuin lauma Chatoteja, jotka vain toistivat mitä niille sanottiin. ”Revitään ja raastetaan!”
”Voittehan te yrittää”, minä sanoin. ”Mutta helposti se ei käy!”

Tiesin olevani alakynnessä jo senkin takia, että heillä oli ylivoima, kolme yhtä vastaan, eikä vain yhden kehittyneen pokémonin etu. Nyt tarvittiin taktikkuutta. Nyt tarvittiin agilityä, nopeutta, sillä minulla oli sellainen tunne, etteivät nuo paljon hidastelisi hyökätessään kimppuuni. Ja oikeassa olin, ensimmäinen pienempi Spearow pamautti minua pursuit-liikkeellä päin näköä ja toinen nokki minua päälaelle nokallaan ja kolmas, Fearow yritti tähdätä minua fury attackillä, mutta eipä osunut. Kaksi Spearow’ta oli saatava ensin pois pelistä, sehän oli selvää.

Tai ainakin kauemmaksi, jotta voisin käydä niiden johtajan kimppuun. Jos johtaja olisi poissa pelistä, nuo mitä todennäköisemmin jättäisivät pienemmän lintusen rauhaan. Mutta sitä vastaan tarvitsisin lisää nopeutta, joten käytin vielä kerran agilityä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut isoa pomoa, joka jälleen kerran lähestyi pienempää vaaleanpunaista pokémonia uhkaavasti.
”Ei minun vuorollani, ryökäle!” Huusin sille ja taioin siipieni seasta viiltolehti hyökkäyksen, razor leafin sitä kohti.
Fearow kääntyi katsomaan minua pöllämystyneenä.
”Et voi olla tosissasi”, se raakkui. ”Käytitkö sä kutale oikeasti muhun razor leafiä?”
Mutta minä en jäänyt kuuntelemaan vaan taklasin rumaa Fearow’ia päin näköä, toivoen että se saisi jonkin sortin palovamman erikoiskykyni flame bodyn takia. Samalla nuo kaksi yrittivät olla ovelia ja tähdätä minuun kummaltakin suunnalta tulevan pursuitin, mutta saivat vain törmäillä keskenään, väistettyäni ne.

Tuosta isosta linnusta täytyisi päästä.

Razor windistä saattaisi olla apua tässä. Ainoa ongelma kyseisen liikkeen kanssa oli se, että sen tekemiseen menisi aikaa, enkä ollut varma pystyinkö torjumaan sen iskuja. Olihan se täysin kehittynyt pokémon ja varmasti minua vahvempi. Pian se nokkaisikin minua kipeästi rintaan aerial ace-iskulla. Vaikka isku sattuikin, periksi en aikonut antaa! Olin sitä paitsi saanut hyvin tuulta kerättyä siipieni alle. Pian minä iskisin takaisin!

”Eivät ihmisten kouluttamat pokémonit ole yhtään meitä villejä parempia”, Fearow pilkkasi. ”Katsokaa nyt tätäkin! Eihän se edes osaa väistää kunnolla!”

Sanot sinä.

Silloin minä iskin razor windillä, terävillä tuulen puuskilla Fearow’ta päin näköä, tuuli viilsi sen suuria siipiä ja sai sen höyhenet pöllyämään. Hah, sitäs sai!
”Sinä senkin!” Fearow sadatteli, katsoessaan sen omien siipisulkien pöllyämistä, sen näytti ärsyyntyvän siitä, eikä aluksi edes huomannut miten minä liihotin sen taakse ja laukaisin parit emberit sitä kohti, tarkoituksenani suojata pienempää lintua. Kun Fearow viimein kääntyi ympäri, en antanut sille aikaa hyökkäykseen vaan täräytin sitä kohti quick attackin ja jatkoin vielä emberillä tulittamista. Tämä sai Fearow’n perääntymään, ja toteamaan ettei varmasti maksa vaivaa.
”Mentiin pojat”, se raakkui ja johti pökerryksissä olevat Spearow’t muille maisemille.
”Ja pysykääkin poissa!” Minä huusin niiden jälkeen.

Tällä välin pienikokoinen vaaleanpunainen lintu, jonka tunnistin Ducklettiksi oli lehahtanut läheisen katoksen päälle ja alkanut nyyhkiä. Lähestyin sitä varovasti, sillä en halunnut linnun säikähtävän minua, jotkut kun säikähtivät pelkästä Fletchinderin näkemisestä. Lähestyessäni sitä ymmärsin nyyhkimisen syyn, Spearow’t olivat repineet siltä pyrstösulkia ja raapineet verta vuotavia naarmuja sen rinnuksille.
”Hei oletko sinä kunnossa?” Kysyin Ducklettilta lähestyessäni sitä.
”Minä…” se aloitti niiskuttaen. Äänestä kuulin, että Ducklett oli tyttö, ja se suututti minua vielä enemmän. Ne roistot olivat käyneet tytön kimppuun! Niiden pitäisi hävetä! Mutta nyt ei saanut olla vihainen tai Ducklett säikähtäisi. Laskeuduin katoksen päälle sen vierelle ja silmäilin ankkalintua hetken. Sen täytyi olla niitä shinyja pokémoneja, joita meidänkin joukkoon oli ilmaantunut. Mutta mikä tärkeintä, Ducklett kuuluisi varmasti jollekin, sillä sen päähän oli sidottu sininen silkkirusetti, jonka se oli varmasti saanut kouluttajaltaan, kuten minäkin olin saanut fedorani.
”Onko sinulla kouluttajaa?” Kyselin varovasti. ”Oletko eksynyt?”
”M-Minun kouluttajani m-meni n-naimisiin”, Ducklett itki. ”H-Hän a-antoi m-meidät kaikki p-pois uusille k-kouluttajille, e-enkä m-minä enää i-ikinä n-näe ystäviäni!”

Vai sillä tavalla olivat asiat.

”S-Siksi m-minä k-k-karkasin”, Ducklett niiskutti. ”E-Ei minun u-uusi kouluttajani i-ilkeä ole m-mutta kun…”
Tein saman eleen, kuin useasti pikku Yorua käsitellessäni, vedin pienemmän linnun siipeni alle ja annoin sen itkeä itkunsa.
”Minä karkasin kotoa, kun olin pieni Fletchling”, minä sanoin. ”Minulla ei toki ollut vielä kouluttajaa, mutta perhe minulla oli. Oletko kuullut Talonflamestä?”
Silloin pieni Ducklett nosti päänsä siipeni alta ja nyökkäsi. ”Minun entinen kouluttajani kasvatti lintupokémoneja, meillä ei ikinä ollut yhtäkään Talonflameä mutta olen kuullut niistä.”
”Niin, Talonflamet syövät muita pienempiä lintupokémoneja”, minä huokaisin.  ”Minä en halunnut syödä kavereita, joten lähdin kotoa sellaiselle routelle, jolla tiesin monen pokémonkouluttajan aloittavan matkansa. Ei sillä ollut väliä millainen kouluttaja olisi, kunhan ei tarvinnut seurata vanhempien jalan jäljissä.”
”Kouluttajia on monenlaisia”, pieni Ducklett sanoi ja kaivautui esiin siipeni alta, itkustaan tointuneena.
”Miwa on kiltti, vähän ehkä kokematon, mutta pitää meistä kuitenkin hyvää huolta”, minä kerroin. ”Mukaan on mahtunut myös muiden kaltoin kohtelemia ja hylättyjä pokémoneja.”
”Kuinka vanha sinun kouluttajasi on?” Ducklett tahtoi tietää.
”Kai se on vähän päälle kahdenkymmenen”, minä veikkasin sillä, jos totta puhutaan, en ollut täysin selvillä Miwan iästä.
”Sitten hänkin menee lähivuosina naimisiin”, Ducklett sanoi alakuloisena.
”Jaa. Minä kun en usko, että Miwa tahtoo naimisiin”, minä sanoin, sillä olin muistavinani Miwan käyneen tällaista keskustelua joskus jonkun kanssa.

”Kukaan selväjärkinen ei kyllä naisi sitä”, tuttu ääni maukaisi maasta, katoksen alta. Sinisilmäinen Liepard siellä istui ja iski silmää.
”Miten sinä pääsit ulos?” Minä kysyin.
”Minulla on keinoni”, Winona sanoi kehräten.
”Ethän päästänyt muita ulos?” Minä kysyin, sillä jotkin tiimin pikkuisista saattaisivat ulos päästyään eksyä, ja olisi täysi työ löytää ne tämän kokoisessa kaupungissa. Sitten oli se Buizel, jos se pääsisi karkuun, olisimme kaikki liemessä. Onneksi Winona ei ollut yhtä tyhmä kuin töykeä, sillä se näytti lukevan ajatukseni.
”Eivät muut pääse sitä kautta ulos. Heidän jalkansa ovat kovin lyhyet”, pantteri totesi ja asettui katoksen alle makaamaan.
”On inhottavan valoisaa”, se totesi.
”Sinullahan on hattu päässä”, Ducklett huomautti.
”Minä en pimeystyypin pokémonina siitä huolimatta pidä liiasta valoisuudesta”, Winona huomautti laskien päänsä tassujensa varaan. Tämä kommentti kummastutti minua kovasti, sillä Ilse ja Trix eivät juuri piitanneet auringon valosta, ne telmivät oli valon määrä mikä hyvänsä.
”Onko tuokin teidän poppootanne?” Ducklett kysyi hiljaa.
”Minä en oikein tiedä, mitä tuo on”, minä myönsin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö kaiketi löysi sen, ja se on siitä lähtien majaillut meidän kanssa.”
”Peacockin salipäällikkö on minun uusi kouluttajani”, Ducklett sanoi hieman ujosti, se katsahti minuun ja punastui. Sillä oli tosi kauniit merensiniset silmät ja pitkät silmän ripset.

Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja Winona suvaitsi avata silmänsä, ja me päätimme, että oli aika lähteä etsimään Miwaa. Winona totesi, että oli parempi odottaa illempaan, sillä Miwa tulisi luultavasti rannalle maleksimaan, kunhan ihmiset olivat kaikonneet. Ja kerrankin tuo katti osui oikeaan.

Kun ihmiset olivat kaikonneet, näimme miten, pojan näköinen hiippari kulki paljain jaloin rantaviivalla, pienen valkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen telmiessä rantahiekalla.
”Nyt sinä olet hippa, Candy!” Luna julisti, napattuaan Candyä tämän hännästä. ”Ota kiinni, jos saat!”
”Sehän sopii!” Eevee huudahti ja lähti oitis jahtaamaan Pichua pitkin hietikkoa. Pian nuo kaksi juoksivatkin hietikolla kehää, ajaen toisiaan takaa.
”Tuolla on minun kouluttajani”, minä sanoin. ”Ja tuossa tiimiin uusimmat jäsenet. Tuletko tervehtimään?”

Ducklett mietti hetken, kunnes se lopulta nyökäytti päätään.

Miwa

Minä en ymmärrä, miten minä aina päädyn tällaisiin tilanteisiin. On kai jonkinmoista kohtalon ivaa tai sitten puhtaasti karmaa.

Onko tämä karmaa? Minähän pöllin siltä koppavalta koordinaattorilta sen Buizelin, mutta eikö se, että joku, pöllii huonosti kohdellun pokémonin sitä kaltoin kohdellulta kouluttajalta, ole myös karmaa?

No niin. Siis, seuratessani lumivalkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen iloista temmellystä hietikolla, joku yllättäen karjaisi:
”Pysähdy, voro!”
Arvatenkin erään Miwan sydän hyppäsi kurkkuun. Mutta säikähdys oli lyhyt aikaista, sillä minä en näköjään ollutkaan se jota jahdattiin. Keskustasta päin juoksi kaksi hahmoa, toinen heistä näytti kantavan jotakin ja toinen, tuo joka juoksi kanniskelijan jäljessä, huusi:
”Pysähdy, varas!”

Pian minäkin sain tästä osani, sillä tyyppi, joka näytti kanniskelevan jotakin, juoksi suoraan minua päin. Ei hän törmännyt minuun, mutta kaatoi mennessään suoraan rantaveteen.
”Karma sinut periköön, senkin kurluttava sammakkoeläin!” Kun en parempiakaan solvauksia keksinyt. Ja unohdin vielä kuulostaa pojalta, kuten piti. Mutta Luna vasta tulistui ja lähti ajamaan – lyhyillä jaloillaan juoksijaa takaa.
”Pichu pii!” Se huusi äreissään, mutta ei kuitenkaan juossut kauas. Candy kipitti Pichun luo ja katseli tuota kysyvästi. Kaipa Candyä ihmetytti sama kuin minuakin, mistäs moinen tunteiden purkaus mahtoi johtua.

”Ei taida olla minun päiväni”, minä mutisin noustessani vedestä. Stalkkerin antamat kuteet olivat mukavasti kastuneet takapuolelta. Asiahan ei minua juuri haitannut koska kyseessä eivät olleet omat vaatteeni, sitä paitsi oli varsin lämmin ilta.
”Veeh?” Candy äännähti astellessaan kohti vesirajaa, hopeaturkkinen Eevee katsahti minua kysyvästi.
”Ei tässä mitään, Candy”, sanoin tuolle. Luna käyskenteli ystävänsä takana, muttei tullut veden lähelle – vaikka silmäilikin sitä uteliaana. Candy puolestaan astui varovasti veteen, kokeillakseen miltä moinen tuntui.
”Eev!” Eevee kiljaisi, kun se tunnusteli tassuillaan kylmää merivettä, se astui kiireesti pois vedestä ja ravisteli tassujaan kuiviksi.
”Piichu?” Luna kyseli korviaan luimistaen. Sen jälkeen Candy nyrpisti nenäänsä ja minusta näytti siltä, kuin tyttö olisi kuvaillut ystävälleen, miten hyytävää merivesi oli.

”Oletko sinä kunnossa?” Joku kysyi. Katsoin hartiani yli ja kukas siinä hölkkäsikään, Peacockin ikioma salipäällikkö Kai.

Tämä taisi todellakin olla huono päivä…

”Vettä se vain on”, minä mutisin yrittäen pitää ääneni poikamaisena, poikaahan tässä oli tarkoitus esittääkin. Harmi vain, ettei Kai ollut lainkaan niin tyhmä kuin miltä ensi hätään näytti.
”Tuota, Miwahan sinä olit?” Poika kyseli hieman ujosti. Hyvin nyhverömäistä, hyvin.
”Sinäkö täällä huutelit varasta kiinni?” Minä kysyin välttyäkseni vastaamasta. Kai läimäytti kätensä keskelle otsaansa.
”Hän varasti liikkeestä kasan TM-levykkeitä, minun piti ottaa hänet kiinni, mutta hän pääsi näköjään livistämään…” Poika luetteli.
”Onko yhtään tietoa siitä, minne hän on menossa?” Minä kysyin kävellessäni pois rantavedestä. Kengät oli hyvä laittaa jalkaan. Candy ja Lunakin tulivat ja istuivat rantahietikolle kuuntelemaan suurehkot korvat höröllä.
”Kai hän on menossa myymään saaliinsa”, Kai arveli. ”On eräs paikka, josta turisteille ei saisi mainita, jossa tämänkaltaiset hyypiöt käyvät.”
”Hyypiöt?” Minä toistin.
”No siis, varkaat ja muut…”, Kai takelteli. ”Ei kyseessä ole mikään Icterine Cityn veroinen paikka, mutta siellä myydään toisinaan varastettua tavaraa.”
”Oletko käynyt siellä?” Kysyin hieman kiusoittelevasti, sillä tuosta Kaista ihan paistoi se, että hän oli kunnollinen kiltti poika, joka ei ikinä sortuisi varasteluun. Siksi minä osasin arvata vastauksen.
”En minä mitään sellaista”, Kai sanoi, katse rantahietikkoon painettuna. ”Mutta olen kyllä kuullut siitä ja miten sinne pääsee. Ihmiset puhuvat, tiedäthän.”
”Tiedänhän minä”, minä vastasin.

En minä edes tiedä, miksi viitsin vaivautua, eihän koko jutulla ollut mitään tekemistä minun kanssani.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Tuletko mukaan?” Kai kysyi, ja näytti olevan hieman hämmentynyt kysymyksestäni.
”Yksinkö meinasit mennä?” Minä kiusoittelin. ”Ei millään pahalla, mutta koska sinä olet tämän mestan salipäällikkö, rikolliset tuskin tahtovat sinua pimeille markkinoilleen. Sinähän voisit vaikka laverrella heistä. Sitä paitsi ei kai tuollaiseen paikkaan voi yksin mennä?”

Minä kyllä voisin, mutta tuo Kai. Hänet tunnettiin tässä kaupungissa salipäällikkyytensä takia liian hyvin, ettei hänellä olisi mahdollisuuksiakaan päästä kovin pitkälle moisilla pimeillä kauppateillä.
”Sinut tunnetaan täällä liian hyvin”, minä lisäsin. ”Minä taas olen tuntematon, sillä olen pelkkä oravan pyörään jumittunut kouluttaja, enkä siis ole kotoisin Peacockista.”
”Tuo on kyllä totta”, Kai myönsi. ”Mutta kuinka sinä tiedät tästä noin paljon?”
”Käytän maalaisjärkeä”, minä huomautin. ”Kotona asuessani tuhlasin paljon aikaa poliisisarjojen parissa, et uskokaan mitä kaikkea niistä voi oppia.”

”Fleeetch!” Sieltä tuli Splinter seuranaan Liepard, joka ensitöikseen pöllytti – juostessaan, hiekat päällemme ja venytteli sitten laiskasti. Splinterin seurassa oli myös minulle tuntematon pieni vaaleanpunainen ankkapokémon.
”Siinähän sinä Milly olet”, Kai sanoi, ja tarjosi ankalle istumapaikkaa hartialtaan. Ankka katsahti epävarmasti Splinteriin, joka puolestaan nyökkäsi pienemmälle linnulle rohkaisevasti.
”Sinä näyt satuttaneen itseni”, Kai totesi, sillä huomasi oitis, miten muutama sulka linnun pyrstössä ja siivissä oli ottanut lopputilin, ja niiden paikalla oli kaljuja läiskiä. Kai ei turhia aikaillut vaan otti mukanaan kantamastaan lantiolle sidotusta laukusta muovisen violettia nestettä sisältävän pötikän, josta ruiskutti nestettä linnun naarmuille.
”Kohta helpottaa”, Kai puheli linnulle, kun taas Liepard tuli ja päätti että sen turkissa oleva hiekka sopisi paljon paremmin minun capreilleni kuin sen turkille, joten Liepard otti ja ravisti loput hiekasta päälleni, kuinkas muutenkaan.
”Chinder! Fletch!” Splinter torui leopardia, mutta itse Liepard ei lotkauttanut korvaansakaan moiselle vaan venytteli laiskasti tassujaan.
”Eevee vee?” Candy katseli tuota tutkivasti, Liepard vastasi tähän iskemällä hopeaturkkiselle karvapallolle silmää.

Tärkeimmät asiat ensin: Kai täytyi jotenkin naamioida, oli itsestään selvää, että meidät heitettäisiin heti ulos, jos joku vain näkisikin salipäällikön sellaisessa paikassa. Meidän oli siis talsittava Peacockin keskustaan ja lainattava vaatteita. Onneksemme liike josta nämä TM-levykkeet oli viety, suostui auttamaan meitä, sillä Kai oli luotettava asiakas ja aikoi palauttaa heiltä varastetut tavarat.

Uljasta. Kovin uljasta.

Niinpä tuo sai käyttöönsä maastokuvioisen takin ja mustan lippalakin, joka peitti pojan kasvot aika mukavasti. Kaipa tuo menettelisi. Juuri kun olimme poistumassa, liikkeen ovi kävi. Sisään astui se samainen ruskettunut tyttö, jolla oli kerroksittain stailatut hiukset ja jokin punainen kukan muotoinen hiuskoriste, joka oli parkunut televisiossa jokin aika sitten. Tämä oli Amber, Ayamen entinen omistaja, mukanaan vihreä pokémon, jolla näkyi olevan jonkin sortin lehdistä tehty hulahame.
”Me hankimme sinulle vielä entistä ehomman tiaran, Belle”, Amber lupaili. Hänen pokémoninsa oli ristinyt kätensä puuskaksi ja näytti mököttävän.
”Pitää myös hankkia uusia poképalloja pyydystysretkeä varten”, tyttö sanoi miettivästi ja purjehti ohitsemme, jättäen jälkeensä erittäin vahvan ja pistävän hajuveden katkun, joka sai sekä Lunan että Candyn aivastamaan yhtä aikaa. Koska Kailla tuntui menevän hetki kuteidensa vaihtamiseen – henkilökunnan pukuhuoneessa, päätin katsella ympärilleni.

Tosiaan Candyllä ja Lunalla ei ollut kummallakaan omaa poképalloa.

”Ei auta kuin ostaa muutama dive ball”, Amber kuului sanovan. ”Clementine saakin jäädä tuolle tielleen, napataan jostain parempi Buizel!”
Vai ollaan sitä tuota mieltä. Ensin esitetään itkuisena murheen murtamaa, välittävää kouluttajaa, ja nyt ei voisi kiinnostaa pätkääkään. No ei se mitään, kyllä Ayame mukaan mahtui. Candy ja Luna puolestaan nuuhkivat uteliaina saatavilla olevia palloja. Päädyin lopulta törsäämään kunnolla ja ostamaan noille sinikuorisen frost ballin ja hintavan luxury ballin, jotka – koska ne kuuluivat kaupan kalleimpiin palloihin, ne saivat kylkiäisinä mukaansa vapaavalintaiset sinetit, Candyn pallolle otin säihkysinetin ja Luna sai salamasinetin.

Ei liennyt kovin fiksua tuoda kahta jännän väristä pokémonia jonnekin hämäräkujalle, joka luultavasti kuhisi, jos minkäkin laista väkeä, Candy ja Luna olisivat siis haluttua kauraa ja aivan liian helposti tunnistettavissa. Siksipä ostettuani noille pallot, kutsuin pikkuiset oitis tutustumaan uusiin koteihinsa.
”Tuollaiset kouluttajat saavat minut voimaan pahoin”, kuulin Kain toteavan selkäni takaa. ”Hänen pokémoninsa varastettiin, ja hän on jo hankkimassa uutta.”
”Ehkä ne telkkarissa näkyneet kyyneleet taisivat olla krokotiilin kyyneliä”, minä huokaisin. Eipä sillä, että tuo olisi mitään uutta. Himeko harrasti tuota samaa toisinaan.
”Se Buizel-parka oli muutenkin kamalan näköinen”, Kai huokaisi. ”Teki ihan pahaa katsoa, miten hän treenasi pokémonia, jonka kylkiluut paistoivat turkin läpi.”
”Minä en tiedä paljoakaan koordinaattorikilpailuista, mutta eikös sellaisen pokémonin käyttö kisoissa pitäisi kieltää?” Minä kysyin.

Kävi ilmi, että Kai ei tirnnyt sen paremmin kisojen säännöksiä, mutta jäi silti pohtimaan niitä. Me lähdimme vähin äänin liikkeestä ja suuntasimme kohti sitä osaa Peacock Cityn keskustassa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Se sai minut pohtimaan, olimmeko nyt varmasti siellä missä piti.
”Kyllä sinne täältä pääsee”, Kai vakuutteli. Katsahdin varmuuden vuoksi taakseni, eihän meitä kukaan seurannut – muu kuin se kelju Liepard, mutta oli syytä tarkistaa, että katti oli vielä tallessa. Liepard tassutteli takanamme, kuin uskollisin pokémon, ikään kuin se olisi ollut valmis seuraamaan meitä maailman ääriin, jos vain pyytäisimme. Mutta minä tiesin, ettei näin ollut. Tai ainakin luulisin niin. Tai no en minä tiedä. Tuosta pokémonista oli vaikea päästä selville.

”Tuota Miwa, miksi sinä oikeastaan olet pukeutuneena pojaksi?” Kai kysyi äkkiä. En tietenkään voinut sanoa, että stalkkerini/tekoserkkuni Eiji oli käskenyt minun pitää matalaa profiilia, sillä se herättäisi lisää kysymyksiä. Siksi minä vastasin asian, joka oli myös totta.
”Täälläpäin liikkuu eräitä ihmisiä joiden en halua tunnistavan minua.”
”Tarkoitatko sinä sitä Hirokia?” Niin, joskus ihmisten on kysyttävä typeriäkin kysymyksiä, sellaista se vain on. Minä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Kaita pitkään.

Minä en halunnut puhua Hirokista. En yhtään kenenkään kanssa.

Kai tajusi onneksi pysytellä hiljaa, hän kaiketi ymmärsi kysyneensä jotakin tahditonta. Hyvä vain, että oli hiljaa, sain hyvin aika ajatella synkkiä ja sitä miten hölmön sinisilmäinen ihminen saattoi olla. Silloin joskus Hiroki oli unelma, hänessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Hän oli täydellinen, niin minun höpertyneet aivoni uskoivat. Ne uskoivat myös sen, että minä viettäisin loppuelämäni hänen kanssaan. Jos joku edes kehtasi sanoa hänestä jotakin pahaa, minä puolustin häntä suu vaahdossa. En uskonut hänestä mitään pahaa, vaikka syitä olisi ollut.

Ajatusteni keskellä, sattui jotakin odottamatonta. Se Liepard nimittäin käveli yhtäkkiä vierelläni ja puski kehoaan jalkaani vasten, samoin kuin Ilse joskus teki, halutessaan huomiota. Mutta tämä Liepard oli asia erikseen, vasta aiemmin se oli kynsinyt minua paijattuani sitä. Nytkö se sitten halusi hiukan hellyyttä osakseen? Liepard katsoi minua odottavasti sinisillä silmillään.
”Sinä et sitten raavi minua”, minä murahdin. Olin melko varma, että se tekisi juuri niin, joten päätin olla varuillani. Asetin käteni varovasti katin korvien väliin ja silittelin sen päätä hetken, eikä se yrittänytkään teroittaa kynsiään minuun. Kummallinen otus.

”Sinne pääsee täältä”, Kai sanoi lopulta, kun olimme päässeet sen pahimman turistitungoksen läpi. Seisoimme lähellä pimeää kulmakujaa, josta tulvi viileää ilmaa.
”Oletko ihan varma?” Minä kysyin.
”Niin minä olen ainakin kuullut puhuttavan”, Kai vastasi epävarmasti.
”No se selviää vain katsomalla”, minä huomautin ja olin jo tunkemassa kujalle, kunnes Kai päätti laittaa kätensä olkapäälleni.
”Ehkä meidän ei pitäisi…” Poika aloitti.
”Olemme jo tulleet näin pitkälle”, minä huomautin. ”Mitä järkeä olisi vain kääntyä takaisin?” Sen sanottuani hivuttauduin kujalle ja Liepard seurasi jäljessäni. Splinter puolestaan lenteli yläpuolellani, kuten oli koko ajan tehnyt, sen seurana oli Kain vaaleanpunainen ankka.
”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kain ääni kuiskasi, tuon viimein uskaltauduttua seuraamaan minua kujalle. ”Yritetään olla herättämättä liikaa huomiota.”
”Miksi oikein luulet minun hankkineen Candylle ja Lunalle omat pallot?” Minä kysyin. ”Oletan, että vastaan kävelee muutamakin roisto, jota voisi kiinnostaa shiny pokémon.”
”Minun pitäisi varmaan kutsua Milly takaisin palloonsa”, Kai sanoi mietteliäästi. Hän otti laukustaan sinikuorisen poképallon, mutta kun ankka näki sen, se lennähti oitis pallon ulottumattomiin, Splinterin taakse.
”Kyllä Splinter pienemmistään huolehtii”, minä vakuutin. ”Etkös pidäkin, Splinter?”
”Fleeetch!” Lintu äännähti tomerasti, kuten aina. Siinä vasta kunnon isovelipokémon.

Matkamme päättyi kuitenkin lyhyeen, kujan päähän. Siellä oli vain ruostunut vanha portti, joka oli sidottu kiinni vähintäänkin yhtä ruostuneella kettingillä.
”Luuletko että…”, Kai kysyi.
”Mahdollisesti”, minä vastasin. ”Mutta ongelmana lienee se, miten pääsemme portista. Minä en ainakaan ala kiipeämään.”
Eikä minun tarvinnutkaan, sillä Liepard astui edemmäksi varsin määrätietoisesti ja alkoi oitis kasvattaa kynsiään. Sen kynnet hehkuivat pimeässä, ja todellakin kasvoivat jonkin verran pituutta. Tämän jälkeen katti alkoi kynsiä kettinkiä. Minä olin melko varma, ettei se onnistuisi, sillä kyseessä olivat vain kissan kynnet, mutta erehdyin. Jo muutaman sivalluksen jälkeen kettingit makaavat rikkinäisinä maassa.
”Minä en enää koskaan aliarvioi fury swipesin voimaa”, Kai sanoi minulle.
”Enpä tiennyt, että sinussa on noin paljon ytyä, katti”, sanoin Liepardille ihmeissäni. Liepard katsoi minua viekkaasti, silmiään kaventaen, voisi melkein luulla, että se hymyilisi omahyväisesti sanoessaan:
”No etpä sinä paljon minusta tiedäkään!”

Ja siinä tuo mirri saattoi olla oikeassa.

 Liepard kohotti vasenta etutassuaan auennutta porttia kohti, kuin sanoakseen:
”Käykää sisään.”

Ja mehän kävimme. Kaista pystyi kyllä vaistoamaan epävarmuuden. Poika-polo taisi olla läpeensä kiltti, eikä ollut koskaan tehnyt mitään tällaista. Minäkin olin joskus ollut kiltti tyttö, enkä minäkään ollut pahemmin käynyt tällaisissa paikoissa. Mutta minut ja Kain erotti ainakin yksi tekijä.

Minä en halunnut olla kiltti tyttö. En enää.

”Kuules Kai”, minä sanoin, kävellessämme portista tuon Liepardin johdattaessa meitä. Splinter oli asettunut hartialleni, ja se toi minulle jonkinmoisen turvallisuuden tunteen. Milly-niminen ankka puolestaan istui – hieman vastahakoisesti tosin, Kain olalle.
”Minä kuulin, että sen Amberin pokémon varastettiin kesken kisojen, siitä oli uutisissa”, minä puhelin, kuin en tietäisi koko asiasta mitään, vaikka tiesinhän minä.
”Niin se”, Kai huokaisi. ”Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä, mutta oli ehkä parempi, että niin kävi.”
”Siellä kaupalla se tyttö julisti nappaavansa jostain paremman Buizelin”, minä kerroin.
”No se ei ole yllätys”, Kai huokaisi. ”Amber ei ole kovin kärsivällinen kouluttamaan otuksiaan. Jos pokémon tekee jotain väärin, hän ei anna sille ruokaa. Rangaistukseksi.”
”Mutta eihän se ole reilua”, minä kommentoin asiaa.
”No ei olekaan. Ei ollut sen Buizelin vika, jos kouluttaja on kykenemätön”, Kai huokaisi. ”Jotkut pokémonit ovat vaikeita ja niitä pitää käsitellä eri tavalla. Eivät ne kaikki ole ihmisystävällisiä. Tuo Liepard on hyvä esimerkki.”
”Äläpä muuta sano”, minä huokaisin. ”En ymmärrä mitä sen päässä liikkuu. Yleensä se vain kettuilee.”
”No mutta antoihan se sinun äsken silittää itseään”, Kai huomautti. ”Se on edistystä.”
”Jos niin sanot”, minä sanoin.

Edessämme aukeni himmeästi valaistu vanha parkkihalli – tai niin minä ainakin oletin. Mutta eivätkö parkkihallit yleensä ole maan alla? Me emme ole maan alla. Halli on täynnä erilaisia myyntipöytiä, kunkin takana istuu joku myymässä mitäkin. Yksi kaupittelee poképalloja, yksi jotakin jauhetta – huumeita kenties?
”Yrttijauheita”, Kai selitti kuiskaten. ”Ne poistavat pokémonin ottelussa saamat statusvauriot, mutta maistuvat kitkeriltä.”
Ja sitten yhden pöydän ääressä näin varsin tutun punahiuksisen hahmon, joka istui pöytänsä ääressä, kinaten asiakkaansa kanssa myymiensä kivien hinnasta.
”Minä en myy Gengaritea alle parin sadan hintaan”, tyttö sanoi määrätietoisesti.
”Maksanko luonnossa, kaunokainen?” Asiakkaana ollut mies kysyi. Yäääk. Ilmeisesti punahiuksinen tyttö oli kanssani samaa mieltä, sillä hän nousi ja läimäytti miestä päin näköä.
”Minua ei tuollaiset kiinnosta!” Tyttö kajautti. Ennen kuin mies ehti tehdä mitään, pöydän alta esiin luikahti suuri musta lisko, joka lyö miestä rinnuksille pitkällä mustalla hännällään, niin että patu lensi hyvän matkan asvaltilla.
”Salan!” Pokémon murahtaa uhkaavasti ja asettuu kouluttajansa eteen, suojatakseen tätä.

”Hän myy megakiviä”, Kai selitti hiljaa. ”Osa on hyvin vaikeasti saatavilla, joten ei ihme, että niitä on saatavilla tällaisissa paikoissa.”
Minä muistin, että joitakin megakiviä sai kaupasta, ja että myyjä oli maininnut Lolitan kykenevän megakehittymään, kunhan se kehittyisi seuraavaan muotoonsa. Mutta emme me siksi täällä olleet. Enkä minä tahtonut asioida Shiina Akagin kanssa.

”Parrrd”, Liepard äännähti ja katsahti meitä varsin käskevästi.  Oli aika jatkaa matkaa ja etsiä ne varastetut esineet. Minä olisin toki halunnut tutkia paikkaa enemmän, mutta Kai, tuo reppana ei näyttänyt viihtyvän. Kuljimme hallia pitkin, kuin olisimme katselemassa apajia, kuin kuka tahansa muukin, mutta oikeasti etsimme varasta. Minä niin toivoin, että Kai tietäisi miltä tämä näytti.

”Täällä ei näytä sentään olevan myynnissä yhtään pokémoneja”, minä huomautin.
”Niille taitaa olla omat markkinansa”, Kai mutisi. ”Täällä myydään vain sekatavaraa.”
”Mutta luuletko että se Buizel päätyi tällaiseen paikkaan?” Minä kysyin varovasti.
”Saattoi ehkä joutuakin, mutta ei siitä hyvää hintaa saa”, Kai sanoi. ”Shinyt ovat hinnoissa, mutta tavalliset pokémonit kiinnostavat harvoja, lisäksi se Buizel oli huonossa kunnossa, joten en usko, että se myisi.”
Niin, Ayame oli todella laiha, mutta sillä oli temperamenttia. Kuinkahan kauan menisi, että se unohtaisi Amberin? Amber ei sen uskollisuutta ansainnut.

”Hei, tuolla!” Kai sanoi yhtäkkiä, osoittaen ihan hallin päässä olevaa pöytää, jonka ääressä istui poika, jolla oli sotkuinen harakan pesä tukkana ja vihertävän ruskeat silmät. Hän näytti jotenkin tutulta, minä en juurikaan nähnyt hänen kasvojaan, kun hän minuun törmäsi, mutta tuon naaman olin nähnyt joskus aiemmin…

”Chinder!” Splinter murahti ja katsoi minua merkitsevästi.
”Sinäkin muistat tuon, etkö muistakin?” Minä tiedustelin Splinteriltä. ”Hän on sen Kanamen kaveri.”
”Tunnetko sinä hänet?” Kai kysyi.
”Tapasin hänet Shamrockin metsässä. Hän kavereineen satutti Splinteriä ja yritti vohkia Odilen, minun Petililini”, minä kerroin. ”Nimeä en kyllä muista.”

Minä en pitänyt Kaita kovin kovaäänisenä tapauksena. Hän ei vaikuttanut suoran toiminnan mieheltä, jos suoraan sanon. Hän oli enemmänkin sellainen nyhverö, vähän ujon oloinen. Eihän hän olisi tännekään uskaltautunut. Mutta se että hän marssi suorinta pöydän luo ja totesi:
”Hei. Palauta pöllimäsi kamat.”

No okei, ei tuota kukaan tottelisi, mutta ainakin hän yritti.

Harakan pesä katseli Kaita pitkään, ihan kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. Sitten hän naurahti:
”No onkos salipäällikkö naamiaisiin lähdössä, vai mistä moiset vetimet?”
”Ole hyvä ja palauta varastamasi TM-levykkeet”, Kai sanoi kylmän rauhallisesti.
”Tuota mitä sinä aiot tehdä, jos kieltäydyn?” Myyjä kyseli. ”Siis kai sinä ymmärrät, että olet eksynyt väärälle puolelle?”
”Entäs sitten?” Minä pistin väliin. En uskonut tuon tyypin tunnistavan minua, mutta katsoin silti parhaaksi puhua vähän matalammalla äänellä, oli järkevää edes yrittää esiintyä sinä, miksi olin pukeutunutkin.
”Otit sitten oikein poikaystävän mukaasi”, tyyppi ilkkui. ”Eipä se sinua auta, sen minkä olen ottanut, on minun ja pysyy.”

Ja sehän nähdään!

”Paitsi jos voitamme ne sinulta”, pistin väliin – kun en muutakaan keksinyt.
”Että kuinka?” Tyyppi kysyi, ikään kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa.
”Pokémonottelulla”, minä ehdotin. ”Mitä mieltä olet, Kai?”
”Kyllä se minulle käy”, Kai sanoi, vaikka katsoikin hieman epäilevästi ankka Millyä.

Tämä ottelu oli jonkinmoinen pariottelu, sillä meitä oli kaksi ja tyypillä puolestaan oli mukanaan kaksi pokémonia. Minulla oli Splinter ja Kailla Milly. Tuolla roistolla oli Sneasel ja jokin ankkuria muistuttava pokémon. Kaikkea kanssa.

Minä en tosin luottanut tuohon voroon, vaikka tässä ottelussa kävisikin hyvin, meillä ei ollut mitään takeita siitä, että tuo tyyppi pitäisi lupauksensa ja antaisi varastamansa kamat takaisin. Sillä saattoi vielä olla jokin jekku hihassaan.

Onneksemme tämä paikka, koko hallin perälle jäävä nurkkaus, ei tuntunut kiinnostavan muita, ihmisiä, joten kukaan tuskin huomasikaan sanailuamme. Tai sitä että olimme pian levittäytyneet tyhjäksi jääneeseen tilaan neljän pokémonin turvin.

”Milly, aqua ring!” Kai huudahti kuin paraskin tekijä. Hänen pokémonsa loikin ylleen jonkin sortin vesimäisen rinkulan, mutta ei näyttänyt siltä, että aikoisi käyttää sitä hyökkäämiseen.
”Glacé, hone claws! Nemo, rapid spin Fletchinderiin!” Voro huudahti.
”Splinter väistä ja tee peck tuohon ankkuriin!”

Splinter väistikin tulevan iskun varsin taidokkaasti, mutta ei osunut ankkuriin, sillä tuo kiirehti parinsa, jonkin sortin kärpän taakse piiloon, eikä nokkaisu tehnyt mitään kärpälle. Kärppä kuitenkin katsoi ottelupariaan varsin ärtyneesti moisesta kolttosesta.
”Milly, aerial ace!” Kai käski ankkaansa varsin tarmokkaasti. Ankan kohteena olisi tuo kummallinen ankkuri, mutta se ei suostunut tulemaan kunnolla esiin parinsa selän takaa. Pari alkoi jo kyllästyä temppuiluun ja työnsi ankkurin selkänsä takaa. Sitä näytti kiinnostavan enemmän parinsa hätistely kuin ottelu itse, joten päätin käyttää sitä edukseni.
”Splinter, tee ember!” Komensin lintua tulihyökkäykseen. Splinter totteli ja sylki nokastaan liudan hehkuvia kipinöitä kohti näätäpokémonia. Milly sen sijaan teki ilmassa siron kaaren, ennen kuin kiersi ankkurin taakse ja läimäytti tätä jotenkin nokallaan.
”Hyvä, Milly!” Kai kannusti pokémoniaan. ”Seuraavaksi Icy wind!”
”Ei parane jäädä toiseksi!” Huusin Splinterille. ”Splinter, quick attack!”
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä hyypiö komensi pokémoninsa iskuun nimeltä protect, joka suojasi käyttäjää yhden hyökkäysvuoron ajan, niin Kai selitti. Splinter osui hyökätessään eräänlaiseen kilpeen, joka lähetti linnun takaisin hyökkäyssuuntaan, kuitenkaan menettämättä tasapainoaan.
”Nemo, astonish Ducklettiin, Glacé, feint attack Fletchinderiin!” Noiden kouluttaja käskytti. Ankkuri lähti hitaaseen hyökkäykseen, kohti Milly-ankkaa, sitten mokoma kääntyi ympäri, ja yllättäen rääkäisi.

Tuota hökkäystä oli Yorukin käyttänyt!

Näätäpokémon puolestaan pamautti Splinteriä kovalla kokovartalo puskulla keskelle linnun rintaa, mikä sai Splinterin menettämään tasapainonsa ja vaappumaan.
”Hyvin tehty, Glacé!” Näädän kouluttaja kehui. ”Nyt metal claw! Sinä myös, Nemo, käytä wrapia ettei se pääse karkuun!”
En ehtinyt edes reagoida, kun tuo ankkurin rumilus veti, jostakin merilevän peittämän ankkurinsa takataskusta vihreää ohutta siimaa, jonka se onnistui kiertämään Splinterin linnun koiven ympäri. Heti sen jälkeen ruma näätäpokémon loikkasi kohti Splinteriä kynnet ojossa.
”Splinter, väistä!” Mutta eihän tuollaisessa tilanteessa juuri voi väistellä, kun joku ankkuri on ankkuroinut itsensä kiinni koipeesi. Ei sillä, etteikö Splinter olisi yrittänyt, se yritti raahautua ylös noiden tavoittamattomiin, muttei pystynyt, sillä ankkurin rihma repi sen jalkaa alaspäin. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Voisin kutsua Splinterin takaisin palloonsa, mutta minulla ei ollut ketään, jota käyttää sen tilalla. Tuo katti ei minua tottelisi, se oli varmaa. Eivätkä Luna ja Candy olleet edes nähneet ensimmäistäkään ottelua, joten olisi väärin minulta sotkea ne tähän.
Onneksi Kain aivot toimivat nopeasti.
”Milly, air slash!” Poika komensi vaaleanpunaista ankkaa. Ankka totteli, se läimäytti siipiään kerran aiheuttaen napakan ilmavirran, joka sai siiman katkeamaan Splinterin jalasta, mutta ankka ei suinkaan lopettanut tätä vaan lehahti sulavaliikkeisesti kohti ankkuria.
”Duck let let!” Se vaakkui äkäisesti ja nokki ankkuria.
”Dheeeel!” Ankkuri parkaisi, ikään kuin ei kestäisi kuulla enempää, jos sillä olisi ollut kädet tai edes jonkinmoiset raajat, se olisi takuulla tukkinut niillä korvansa – jos sillä olisi ollut korvat. Näätäpokémon puolestaan yritti puolustaa toveriaan sohaisemalla Milly-ankkaa terävillä kynsillään, mutta yritykseksi se jäi, sillä Splinter iski väliin tulittaen näätää liudalla hehkuvia kipinöitä, jotka osuivat mukavasti keskelle näädän pärstää, jonka takia se kavahti kauemmas ja alkoi vaikertaa.
”Glacé, sattuiko?” Sen kouluttaja kysyi. Voin vastata, että luultavasti sattui.

Ankkuri ei voinut sen paremmin, kun komensi pokémoninsa Aerial Aceen, eikä sitä ollut pakeneminen. Ankkurin leväkerros oli reikiä täynnä, eikä näätäkään näyttänyt voivan hyvin, Splinterin emberin jäljiltä, käskin lintua viimeistelemään vielä nopealla quick attackillä.

Tämä ottelu oli tässä. Ja me kaikki – jopa tuo rikollinen, tiesimme että näin oli asian laita. Minä en kuitenkaan luottanut siihen, että hän pitäisi sanansa, kaipa se oli sitä rikollisen omaa vaistoa tai jotakin. Se saattoi tietysti myös johtua siitä, että kun hän oli kutsunut pokémoninsa takaisin palloihinsa, hän seisoi hetkisen siinä hiljaa ja odotti kun Kai keräsi jäljellä olevat TM-levykkeet. Kun pojan selkä oli käännettynä, tyyppi tunki kätensä oliivin värisen liivinsä alle ja oli ottavinaan sieltä jotain.
”Lieparrrrrd!” Liepard sähähti ja loikkasi kohti tuota tyyppiä. Sulava linjainen Liepard ei ollut ehkä kaikkein painavin pokémon, mutta se sai rosmon kaadettua ja painoi tassunsa tämän rintakehää vasten.
”Hyvä siirto, Matikainen!” Kehuin kattia, mutta se suvaitsi vain antaa minulle omahyväisen katseen, kuin todetakseen: ”Tietenkin se oli hyvä siirto. Mitä sinä oikein odotit?”

Kain kerättyä levykkeet, ja sullottua ne laukkuunsa, me lähdimme vähin äänin. Liepard sähisi rosmolle varoittavasti ja Splinter laukaisi tämän jalkojen juureen muutaman kipinän varoitukseksi. Oli kovin kummallista, ettei pikku ottelumme ollut herättänyt juuri kenenkään mielenkiintoa – mikä toki saattoi johtua siitä, että megakiviä myyvän pöydän luona oli käynnissä käsirysy, johon oli osallistunut ainakin viisi heppua, ja moni oli kerääntynyt katsomaan kuinka siinä kävisi.

”Minä en enää ikinä halua mennä tuonne”, Kai huokaisi päästessään takaisin ihmisten ilmoille. Hänen pokémoninsa näytti olevan samaa mieltä, sillä painautui varovasti kouluttajaansa vasten.
”Voisi olla hauskaakin”, minä naureskelin ja silmäilin Splinteriä, joka lenteli auringon laskuisella taivaalla ylväänä kuin mikä. Sen enempää ei asiasta puhuttu. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti Peacockin keskustaa ja ostoskeskusta, josta nuo TM-levykkeet oli varastettu. Liikkeessä myyjä ottikin meidät ystävällisesti vastaan.
”Osa näistä oli jo ehditty myydä”, Kai pahoitteli.
”Pääasia, että saitte edes osan takaisin”, myyjä hymyili. ”Ottakaa täältä kiitokseksi jotain, mitä tarvitsette.”
Ei tietenkään mitään liian kallista, sehän oli selvää. Kai tyytyi ottamaan water stonenakin tunnetun vesikiven, joka kehitti tiettyjä pokémoneja ja vesityypin liikkeitä vahvistavan mystic water-esineen. Minä puolestani laskin Candyn ja Lunan palloistaan, sillä noilla ei ollut omia esineitä – ellei lasketa kummankin omimia pehmoleluja. Vein kaksikon asustehyllykön  luo, ja sanoin niille, että ne saisivat valita itselleen jotakin mieleistä. Kumpainenkin katsoi minua kysyvästi, nyökkäilin niille rohkaisevasti. Pikkuiset alkoivat oitis tutkia hyllyä uteliaina. Splinter istui olallani ja katseli touhua hyvillään. Luna löysi jostakin sinisen muovikukan ja asetti sen Candyn vasemman korvan taakse.
”Pii! Pichu!” Lumivalkoinen hiiri äänteli ja hymyili Candylle.
”Veeeh”, Candy vastasi, punastuen. Hetkeä myöhemmin kumpikin tuli takaisin, Candy kantaen suussaan punaista silkkirusettia ja Luna hypistellen sinistä silkkirusettia. Olin itse katsellut hyllyä ja napannut mukaani sinisen hiuspantaa muistuttavan pannan.

Ehkä Ayame ilostuisi tästä… tai sitten ei.

”Voi miten soma Eevee!” Myyjä ihasteli, mennessämme kassalle. Hän halusi välttämättä silittää Candyä päälaelta, josta Candy ei näyttänyt olevan erityisen riemuissaan. Luna, jonka olin asettanut Candyn seuraksi myyntitiskille näyttääkseni valitsemiani tuotteita, siirtyi vaistomaisesti kauemmas, kun myyjä katsahti sitä.
”Miten kauniit siniset silmät Pichullasi on”, myyjä kehui. ”Snow white shinyko se on? Nuo ovat melko harvinaisia…”

Myyjä olisi varmasti jatkanut jaaritteluaan, ellei liikkeeseen olisi tullut uusia asiakkaita. Minä en kiinnittänyt heihin paljoakaan huomiota vaan siirsin ostokseni ja pokémonini pois heidän tieltään ja menin sivummalle laittamaan asusteet pokémonien ylle. Luna oli vuorossa ensimmäisenä, sidoin sinisen rusetin Lunan oikeaan korvaan ja rusetin Candyn kaulaan. Katselin kaveruksia hetken, enkä voinut olla miettimättä miten suloisia nuo kaksi olivat.
”Voi miten söpö shiny Eevee!” Tuo tekopirteä, kimakka ääni. Sellainen oli vain yhdellä tapaamallani henkilöllä. Ja tämä pistävän hajuveden tuoksu, joka pisti nenän kutiamaan. Ja sitten se, että hän vain tuli ja poimi Candyn syliinsä lattialta.
”Veeh!” Candy parkaisi.
”Voi miten lutuinen sinä olet!” Hän lepersi pienelle Eevee-paralleni.

No niin Miwa, tässä sitä viimein ollaan. Sakiko Maehara tupsahti silmiesi eteen, mitä sinä aiot sille tehdä? Vastaus olisi varsin helppo, jos muita ei olisi paikalla. Nyrkkiäni kutkutti päästä lähietäisyydelle tuon ämmän kanssa.

Hiroki jätti minut sinun takiasi. Sinä aina mollasit minua, sait minut tuntemaan itseni rinnallasi vaivaiseksi roskakasaksi… niin, sinähän nimititkin minua Trubbishiksi Aurora Townista. Sinä myös hylkäsit Odilen kuin vanhan lapasen, se on varmasti nähnyt sinut täällä, siksi se on ollut masentunut. Sinä senkin…. sinä tässä olet se roskakasa!

…Ja nyt vielä kopeloit Eeveetäni ilman lupaa! Mitäs sanotte nyrkit? Pistetäänkö haisemaan?

Vaan kun ei. Sakikolla oli mukanaan pokémon, hyvin hänen tyylilleen sopiva ylimielisen oloinen vihreä pokémon, jonka päähän muotoutui valkoinen ruusunkukka, ruusuja sillä oli myös käsissään, viuhkamaisia ruusuja, sininen ja punainen. Se kyllä puolustaisi emäntäänsä, jos päättäisin iskeä häntä nyrkillä keskelle naamaa.
”Raaade”, se murahti ja katsoi Lunaa kuin turhan päiväistä sittiäistä. No ainakin Sakiko oli onnistunut hankkimaan varsin sopivan pokémonin itselleen. Sitä paitsi, minun oli hyvä muistaa, että olin poikavalepuvussa, Sakiko ei siis voinut tuntea minua – ja jos olisikin tuntenut, olisi hän varmasti pudottanut Candyn lattialle. Nyt piti vain muistaa pitää valepuvusta kiinni.
”Näpit irti, Eeveestäni”, sanoin pistävällä mutta jokseenkin matalalla äänellä. Ajattelin vieläpä kutsua Sakikoa luuskaksi, mutta sitä hän ei varmaan olisi arvostanut.
”Onko tämä söpöläinen sinun?” Sakiko kysyi mukamas viattomalla äänellä. Ja vaikea sitä on uskoa, hän maalasi kasvoilleen tavanomaisen keimailuilmeensä. Yök.

No ainakin tämä valeasu meni häneen täydestä.

”Mikä sen nimi on?” Sakiko kyseli. ”Miksi sinä aiot kehittää sen?”
”Ja sehän ei kuulu sinulle pätkääkään”, minä mutisin.
”Suutuitko kun otin Eeveesi syliin?” Tyttö kyseli tällä kertaa, hyvin Sakikolle tavanomaisella söpöilyäänellä, jota hän käytti, kun muut ärsyyntyivät häneen.
”Veeh”, Candy valitti, mutta ei uskaltanut pyristellä. Onneksi Luna päätti puuttua asiaan.
”Pichu pichu!” Se murahti, loikkasi kohti Sakikoa ja puraisi tätä käsivarresta.
”Aih!” Tyttö parkaisi ja pudotti Candyn lattialle. Luna riensi ystävänsä luo ja astui tomerasti tämän eteen suojatakseen tätä. Sakikon ruusupokémon ei pitänyt Lunan teosta yhtään, joten se otti ja tulitti Lunaa – joka oli sitä puolet pienempi, terävillä piikeillä, joista yksi osui Pichua vasempaan tassuun.
”Hei!” Minä murahdin kopealle ruusulle. ”Oliko tuo nyt tarpeellista?”
”Tuo Pichu puri minua!” Sakiko kimitti. ”Se on varmasti mielenvikainen!”

Itse olet.

”Se ei tykännyt siitä, miten kohtelit sen ystävää”, minä huomautin. ”Pitääkö sitä mennä koskemaan muiden pokémoneja?”
Sakiko oli ehtä blondi, hän kun ei keksinyt sukkelaa vastausta tähän, eikä hän edes ehtinyt.
”Anna olla, Sakiko”, ällöttävän siirappinen ääni sanoi.

Voi paska.

Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni. Hiroki tepasteli tyttöystävänsä luo hyllyjen välistä ja virnuili typerästi, vierellään hänellä oli kukapa muukaan kuin Yuki, albino Persian.
”Mitä jos odottaisit kahvilassa?” Poika maanitteli.
”Pistäydyn samalla apteekissa hakemassa jotain tähän”, Sakiko sanoi, pidelleen ylidramaattisesti rannettaan. ”Mennään, Rosanna!”

Ja sinnehän he menivät, ulos ovesta – mikä oli huomattavasti parempi. Nyt piti vain hiihtää pois täältä, sillä minä en todellakaan halunnut joutua vastakkain Hirokin kanssa. Polvistuin lattialle Lunan eteen, ja olin kuin en olisi huomannutkaan tuota mänttiä.
”Tulehan tänne, Luna”, sanoin Pichulle, jonka jalasta törrötti piikki. Luna katseli minua kysyvästi, ikään kuin se ei olisi ymmärtänyt minne piti tulla. Nostin Pichun varovasti syliini ja aloin irrottaa tuota inhottavaa piikkiä. Candy katsoi koko farssia kyyneleet silmissään. Luna vaikeroi hiukan, mutta toisin kuin Sakiko, se ei alkanut ylidramaattiseksi, joten minun oli helppo saada piikki irti sen tassusta.
”Onko nyt parempi?” Minä kyselin.
”Pii”, Luna vastasi.
”Tuo poikapuku sopii sinulle oikein hyvin, Miwanen”, Hiroki sanoi yllättäen. ”Vaikka olet kyllä söpömpi ilmankin.”

Voi vittu.

En tiedä, mitä Hiroki yritti tehdä, mutta mitä se sitten olikin, Splinter ei arvostanut. Fletchinder naksautti nokkaansa ja lehahti lentoon, se syöksyi kohti Hirokia – muttei kuitenkaan käynyt pojan kimppuun, säikäytti vain.
”Mikäs tuon ongelma on?” Hiroki kyseli.
”Splinterillä ei ole ongelmaa”, minä sanoin ja nousin ylös lattialta. Splinter kaarsi muutaman kerran ilmassa, sitten se laskeutui olalleni, röyhistäen rintaansa ylpeänä.
”Se ei vain pidä sinusta”, minä huomautin kuivasti.
”Pöty puhetta”, Hiroki hymähti. ”Kaikki pitävät minusta!”
”Riippuu keneltä kysyy”, minä mumisin. Nostin Lunan ja Candyn syliini, sillä se tuntui nyt jotenkin siltä, että tarvitsin niitä siihen.
”Onkos sinusta tullut minkkityttö, Miwanen?” Hiroki naureskeli.
”Ei”, vastasin lyhyesti ja otin askeleen tehdäkseni sen, minkä Kai oli aiemmin tehnyt.
”Mistä sinä sitten olet onkinut snow white shinyn?” Poika naureskeli. ”Noita kun ei juuri luonnosta löydy. Syntyvät nimittäin kasvattajien hoteissa mutta yleensä… no, tarhoissa.”
Hiroki oli aina rakastanut omaa ääntään, niin ja luennoimista. En tiedä miksi, mutta se tuntui jotenkin ärsyttävältä.
”Kai sinä sentään tiesit, että noista tehdään lapasia paremmalle väelle? Niitä myydään ainakin Marble Cityn isoissa turkisliikkeissä ja…”

Luna oli alkanut vapista. Se katsoi Hirokia järkyttyneenä, kun taas minä katsoin häntä vihaisesti. Minä en puhunut pokémonia, mutta eihän kukaan halua kuulla, että sen lajitovereista tehdään jossakin päin Soidaa lapasia ja ties mitä muuta. Oli kyllä totta, että Lunalla oli kaunis ja pörheä valkoinen turkki, joka oli samettiakin pehmeämpi, mutta kuka haluaisi ikinä tehdä pahaa näin suloiselle pokémonille? Myös Candystä tuntui samalta, sillä se yritti kovasti jutella Pichulle, saamatta vastauksia yrityksiinsä.

Myyjä ei ollut kassalla, ehtisinköhän minä lyödä Hiroakia turpaan, ennen kuin kukaan huomaisi mitään?

”Älä huoli, Luna”, lohduttelin Pichua. ”Hiroki on mäntti, hän osaa vain hylätä muita, ei hän muusta mitään tiedä.”
”Älä vain sano, että kannat yhä kaunaa siitä, Miwanen”, Hiroki naureskeli ja yritti tarttua minua leuasta, mutta Splinter lähti syöksyyn ja nokkaisi Hirokia poskesta. Yuki astui askeleen edemmäs ja päästi suustaan kimeämaisen sähähdyksen. Splinter ei piitannut valkeasta kissasta tuon taivaallista, vaan asettui paikallensa, minun hartialleni. Mutta joku toinen välitti tuosta sähinästä ja se oli Liepard, joka puikahti esiin hyllyjen välistä ja tassutteli luoksemme määrätietoisesti ja sähähti Persianille.
”Kannan minä kaunaa”, sanoin. ”Monestakin asiasta.”
”Älä nyt viitsi, se ei sovi kaltaisellesi söpölle tytölle”, Hiroki maanitteli, mutta ei uskaltanut tunkea sormiaan lähellekään minua, sillä pelkäsi varmaan Splinterin nokkaisevan häntä uudelleen.

”Jos ette aio ostaa mitään, pyydän teitä poistumaan”, myyjä tokaisi tullessaan hyllykön välistä ja katsoi Hirokia pitkään. Hiroki oletti usein olevansa muita paljon älykkäämpi, oli ehkä hyvä, että nyt hän oletti, että on otollinen aika kalppia tiehensä. Oikeastaan hän juoksi, sillä Splinter halusi kaiketi pitää huolen, ettei mokoma hyypiö tulisi takaisin, sillä lintu seurasi poikaa kynnet ojossa ulos asti. Saipahan Hiroki maistaa omaa lääkettään!
”Siinä vasta epämiellyttävä kouluttaja”, myyjä huokaisi. ”On täällä lomilla toisinaan ja aina eri tytön kanssa.”
”Sen minä voin uskoa”, minä jupisin.
”Minun tyttäreni muuten harrastaa ristipukeutumista”, myyjä kertoi. ”Siinä ei ole mitään pahaa.”
”En minä sitä harrasta, tarkoitus oli vain pitää tuo hyypiö loitolla”, minä jupisin. ”Eikä se edes onnistunut.”
Myyjä hymyili minulle osaa ottavasti ja tarjoutui katsomaan Lunan tassua, johon Sakikon ruusupokémon oli iskenyt piikillä. Hän kertoi olevansa toisinaan kiireapulaisena Peacockin pokémon centerissä, joten hän tiesi mitä tällaisissa tuli tehdä. Hän antoi minulle kaiken varalta ilmaisen purkillisen antidoottia, keltaista litkua muovipullossa ja sanoi, että sitä tulisi käyttää, jos Lunalla ilmenisi myrkytyksen aikaan saamaa heikotusta, huimausta tai kuumeilua.
”Ota vielä tämä hämäräkivi”, myyjä sanoi, kaivaen kassan laatikosta tummanpuhuvan kiven. ”Sinulla kun oli viimeksi mukana se suloinen Murkrow, tällä siitä saa Honchkrow’n.”
Minä en olisi moisesta välittänyt, mutta myyjä vaatimalla vaati, että ottaisin kiven vastaan lahjana, olinhan ollut mukana palauttamassa varastettuja TM-levyjä.

En voinut muuta kuin huokaista ja ottaa kiven vastaan, vaikka Yoru tuskin halusikaan kehittyä, enkä minä halunnut, että korppivauvani kasvaisi vielä isoksi. Kiitin kuitenkin myyjää, ennen kuin lähdin liikkeestä. Sitten ostoskeskuksen ulkopuolella näin, että Kai ja Hiroki sanailivat jotakin, mitä se sitten olikin, Splinter ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen, sillä se pyöri Hirokin kimpussa ja rääkyi uhkaavasti.

”Jaa, minä kyllä luulen hänen ansainneen tuon”, sanoin vieressäni pönöttävälle Liepardille.
”Parrrrd”, Liepard tokaisi ja katsahti minua sinisillä silmillään. Minusta tuntui, että olimme kerrankin samaa mieltä jostakin.

Kommentit:

Chidori

Luku 25
Tässä sitten heti perään toista tapahtumatarinaa! Pidän itsekin paljon Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta, vaikkei se ihan top-listani kärkeen Disney-leffoissa pääsekään. Lapsesta asti on ärsyttänyt, kun Disneyllä on taipumus tehdä kissoista elokuviensa pahiksia Aristokatteja lukuunottamatta! :’D Luettelemasi kriteerit löytyivät tarinasta, mutta osa niistä liittyi aika löyhästi elokuvaan. Kriteerejä tietämättä olisin tunnistanut tarinasta parhaiten Kaunotar ja kulkuri -aiheiseksi kohtauksen, jossa Splinter pelasti Milly-Ducklettin Fearoweilta. Kuonokopasta inspiroitunut kohtaus oli taas kauimpaa haettu, mutta toisaalta siinä ilmeni hyvin se, millä tavoin Miwa on tarinan kulkuri ja Kai kaunotar. Molemmilla on lähtökohtaisesti hyvät aikeet, mutta vain toinen on yhteiskunnan näkökulmasta kunnollisena. Elokuvan teema oli siis läsnä! Siistiä, miten olet ottanut Kain niin isoksi osaksi tarinaasi! Rikollismarkkinoilla vierailusta oli mielenkiintoista lukea.

Luku pääsi näköjään hieman venähtämään, minkä vuoksi tyylilaji vaihteli toiminnasta trillerimäisiin kohtauksiin ja viimein draamantäytteiseen loppuun. Tosin olihan Kaunotar ja kulkuri -elokuvassakin runsaasti vauhdikkaita kohtauksia! Pienimuotoinen ähky kuitenkin tuli ja kaiken tapahtuneen jäsentelemiseksi pitää vielä vähän jäädä pureskelmaan asioita. Tapahtumatarinana tämä on kuitenkin varsin mukiin menevä suoritus!

Splinter +3lvl +6op, Winona +2lvl +4op, Candy +1,25lvl +6op, Luna +2lvl +10op. Rahaa 3x115pd:tä, eli yhteensä 345pd:tä. Muina genrepalkkioina Splinter, Winona ja Candy oppivat satunnaisen normaali- tai myrkkytyypin iskun, tyyppi valintasi mukaan. Lisäksi saat 5 valitsemaasi karkkia. Luna löytää apicot-marjan!