Tarina kirjoitettiin alun perin Joulukuussa 2013.

Hypno, tai ainakin oletin sen olevan Hypno, sillä niin nainen lumimyrskyssä oli sanonut, tuijotti meitä tulijoita. Sen katse vaelsi hetken meissä kaikissa, pidemmän aikaa minussa ja Rigelissä. Sakura, Michi ja minä, istuimme takan ääressä, olimme saaneet naiselta lainaksi huovat, jotta tokenisimme lumimyräkän aiheuttamasta kylmyydestä nopeammin. Rigel oli myös sylissäni, puristin Nidorania syliäni vasten, jotta se lämpenisi nopeammin.
Myrskyssä kohtaamamme nainen hyöri hellan ympärillä, hän keitti jotain erikoista. Ilmassa tuoksui kolmen keiton tuoksu, pilkottuja kasviksia, kalaa ja chiliä.
Rigel haisteli ilmaa kiinnostuneena.
”Onko nälkä, Rigel?” Minä kysyin.
”Nidoo!” Nidoran hihkaisi.
”Tämä on pian valmista”, nainen sanoi. ”Mitä jos päästäisit uuden ystäväsi poképallosta, jonka tämä nuori herra sinulle antoi?”
”Uusi ystävä?” Minä toistin.
”Hypno sanoi minulle, että pyydystit uuden, hyvinkin uskollisen ystävän – tulevaisuudessa”, mainen sanoi, hän oli erikoisen näköinen, etten sanoisi, hän piti aurinkolaseja, vaikka olimme sisätiloissa, hänellä oli harmahtavan ruskeat nutturalle sidotut hiukset ja yllään kulunut helmasta repaleinen essumekko.
”Ai, Fletchling?” Minä muistin, voinhan yrittää tutustua siihen. ”Olet sitten kiltti Rigel.”
Niinpä minä kaivoin poképalloni laukusta.
”Miten saan sen ulos…?” Pohdin ääneen.
”Heitä se vain maahan”, Michi neuvoi. Kuulin miten Sakura naureskeli huopaansa. Hänestä taisikin olla hyvin hauskaa, kun Miwa ei tiennyt mistään mitään.
Heitin pallon maahan, tai lattiaa vasten, pallo aukeni, valkoisen valon saattelemana lattialle ilmestyi pieni lintu. Se katseli hämmentyneenä ympärilleen.
”Öh, hei”, minä mumisin, kun en tiennyt miten tuollaista tulisi tervehtiä.
”Fletch?” Pikkulintu katsoi minua silmät hehkuen, sitten se, mitenkään varoittamatta hyppäsi hartialleni ja painoi päänsä poskeani vasten.

”Se tykkää sinusta jo nyt”, Michi sanoi.
”Nähtävästi”, Minä mutisin. Ei sitä vielä tiennyt, ehkä tirppa oli vain hyvällä tuulella.
”Nidoo!” Rigel huudahti, se kuulosti ärtyneeltä.
”Nidoran taitaa olla mustasukkainen”, nainen naurahti.
”Älä viitsi, Rigel”, minä huokaisin.
”Fletch!” Lintu sirkutti.
”Hän on vähän huonotuulinen”, minä selitin pikkulinnulle. ”Hänen nimensä on Rigel.”
”Fletch?” Fletchling katsoi minua uteliaasti.
”Ai, nimi sinulle?” Minä arvasin. ”Mietitäänpä…”
Pieni punarinta… siitä kasvaisi vielä kunnon pokémon, vahva pokémon, joka ei olisi niin pois pilattu kuin Hiro. ”Splinter.” Syytä sille en keksinyt, mutta ainakin se kuulosti hiukan samalta kuin Rigel.
”Fleetch!” Lintupokémon sirkutti kovalla, iloisella äänellä. Ääni kävi ilmeisesti Rigelin korviin, siksi se alkoi mulkoilla uutta tulokasta ärtyneesti.
”Valmista tuli”, nainen sanoi.
”Tuoksuu hyvältä”, Michi sanoi.
”Se saattaa sitten aiheuttaa joitain sivuvaikutuksia pokémoneille”, nainen varoitti. ”Mutta ne häviävät kyllä.”
”Minä en syötä pikkuiselleni mitään, mistä koituu haittaa!” Sakura kiljui.
”Rigel kyllä syö”, minä mutisin. ”Sen vatsa pitää sen verran kovaa ääntä.” Rigel katsoi minua hiukan nolostuneena.
”Millaista keittoa Rigelille saisi olla?” Nainen kysyi.
”Tälle kuumapäälle jotain sen luonnetta vastaavaa”, minä vastasin.
”Selvä on”, nainen sanoi. ”Ottaako pikku Splinterkin jotain?”
”Fleetch!” Splinter sirkutti.
”Anna sille jotain kasvispitoista, en ole varma mitä se oikeastaan syö”, minä vastasin. Kasvisten ei pitäisi ainakaan haitata, olihan se lintu – tavallaan.
”Hanako haluaa kalakeittoa”, Michi ilmoitti.
”Älä syötä sitä sille”, Sakura varoitti. ”Ties mitä siitäkin seuraa!”
”Mutta sillä on nälkä”, Michi väitti vastaan. ”Enkä minä pidä pokémoniani nälässä.”
Saatuaan keiton eteensä Rigel hotki punaisen liemen ahnaasti suihinsa, Splinter taas hörppi oman keittonsa hitaasti, hienostuneemmalla tavalla kuin ahmatti Rigel. Keiton syötyään Rigel oli hetken hiljaa ja sitten se alkoi huutaa suu tulessa.
”Nidooo!”
”Mikä hätänä Rigel?” Minä kysyin. ”Oliko se vähän liian tulista sinulle?”
”Annetaan sille vettä”, Michi ehdotti. Hän otti Oddishin hörppimän vesiastian ja asetti sen väliimme.
”Hei, se on-!” Sakura kiljaisi.
”Rauhoitu draamamamma”, Minä pistin väliin. ”Ei Oddishisi janoon kuole hetkessä.”
Rigel joi vettä ahnaasti, mutta lopulta sen jano tyytyi ja se alkoi hikata.
”Olihan tuo varmasti vettä?” Kysyin varovasti.
”En minä mitään muutakaan juota pikkuiselleni”, Sakura puuskahti loukkaantuneena.
”No sori, että kysyin”, minä mutisin.

Kun olimme syöneet, Hanako oli käpertynyt Michin viereen ja nukahtanut. Oddish, jonka nimeä en nyt muista oli nukahtanut myös – kouluttajansa syliin, kuinkas muutenkaan. Splinter keikkui tyytyväisenä hartiallani ja visersi hiljaa, Rigel istui vieressäni ja mulkoili lintua ärtyneenä.
”Pikku Rigel taitaa olla vähän mustasukkainen”, Outo nainen naurahti toistamiseen. Hän tuli istumaan kanssamme takan ääreen, samalla hän toi mukanaan vadillisen pipareita. Otin kaksi piparia vadista, en itselleni vaan Rigelille, ja Splinterille nakerrettaviksi. Nainen hymyili minulle lämpimästi.
”Mikä tämä paikka edes on?” Sakura kysyi.
”Tämä nuori neiti, on minun kotini”, nainen sanoi terävästi. ”Minä olen vain yksinkertainen ennustaja, ja tässä on Hypnoni.”
Keltainen oudon näköinen pokémon tuli ulos selkäni takana olevasta kenkäkaapista, en ollut edes huomannut sen menevän sinne, mutta sieltä se tuli.
”Eikö sillä ole nimeä?” Michi kysyi.
”Oi, kyllä on. Kuten minullakin”, nainen sanoi arvoituksellisesti. ”Sen nimi on Hyperion, mutta se haluaa itseään kutsuttavan vain Hypnoksi.”
”Mistä sen tietää?” Sakura kysyi.
”Ajan kanssa sen oppii tietämään”, nainen vastasi salaperäisesti hymyillen.
”Entäs te?” Michi kysyi.
”Huomaavaista kysyä, nuori mies”, nainen sanoi. ”Minun nimeni on Hotaru Cologne.”
”Cologne?” Minä toistin. ”Kuulostaa ulkomaalaiselta.”
”Se onkin”, Hotaru-ennustaja sanoi topakasti. ”No aiotteko viimeinkin kysyä kysymyksen?”
”Minkä kysymyksen?” Michi kysyi hämillään.
”Omahyväinen kirsikankukka, eteen käyvä tie, kaunis harmonia”, Hotaru luetteli hitaasti.
”Omahyväinen?” Sakura toisti. Minä tirskahdin.
”Sanoit että olet ennustaja,” Minä aloitin, hiukan hämilläni. ”Osaisitko ennustaa minulle?”
”Nidoo!” Rigel huudahti.
”Ja Rigelille myös”, minä naurahdin.
Nainen sulki silmänsä ja puhisi hetken merkillisesti. ”Sinulla on vahvuuksia, joita et ole vielä löytänyt. Pystyt käyttämään niitä, kunhan vain hillitset itsesi. Oudot vieraat saapuvat pian. Tulevaisuutesi riippuu siitä, päästätkö heidät elämääsi vai et. ”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Sakura kysyi.
”Ja mitä tulee pikku Rigeliin, sen tie on kytköksissä sinun tiesi kanssa, vahvistu ja rakasta sitä niin se vastaa sinulle samalla tavalla.” Ennustaja päätti ennustuksensa.

Lumimyrsky loppui tuntia myöhemmin. Kukaan muu ei uskaltautunut kysymään ennustusta, mikä ei tuntunut haittaavan Hotarua yhtään, hän keskusteli hyväntuulisesti Michin kanssa, joka yritti parhaansa mukaan hoivata serkkuaan, Sakura oli nimittäin tullut kipeäksi, kuinkas muutenkaan. Eikä se ollut ihme, kävellä nyt niissä vetimissä lumipyryssä, vähemmästäkin tulee kipeäksi, jos ei siis ole tottunut kylmään ilmastoon.
Nousin paikaltani ja otin pienen laukkuni maasta, ripustin sen lantiolleni.
”Joko sinä olet lähdössä?” Michi ihmetteli.
”Jo”, minä vastasin. Oli parempi jatkaa matkaa niin pian kuin suinkin, en ollut nimittäin kertonut kellekään tästä pienestä retkestäni, ja olin melko varma, ettei siihen suhtauduttaisi järin suopeasti.
”Suuntaatko seuraavaan kaupunkiin?” Michi kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, minä myönsin.
”Jos menet itään päädyt Quartz Canyonille, jos menet länteen, pääset suoraan Tangerine Cityyn, ensimmäinen sali on siellä”, Michi huikkasi.
”Muista että tarvitset passin, jos haluat kulkea Quartz Canyonista”, Hotaru, tuo ennustaja huomautti.
”Okei, kiitos tiedosta”, minä sanoin. ”Me menemme nyt.”
Rigel seurasi minua, Splinter istui edelleen olallani viserrellen iloisesti. Vai että passi, ja pah! Kyllä tästä ilmankin selvittäisiin.

Olin suuntaamassa seuraavalle tielle, Route 102:lle, kun eräästä kylää – ei kun kaupunkia, tai mitä nyt lie, ympäröivästä pensaikosta kuului valittavaa ääntä.
”Rigel, ethän se ollut sinä?” Minä kysyin.
”Nidoo!” Pokémon pudisti päätään.
”Entäs sinä Splinter?” Minä katsahdin lintuun.
”Fleetch!” Lintu vain sirkutti.
”Mikä kumma se sitten oli?” Minä mutisin.
Uusi vinkaisu kuului. Se kuului jostakin pusikosta, selkäni takaa. Kumarruin työntämään lehtiä sivuun, katsoakseni mikä siellä vinkui. Pensaikossa makasi pieni ruskeaturkkinen peura.
”No mutta, kukas se siellä?” Minä totesin. ”Minkä kumman takia sinä siellä kökötät?”
”Deer!” Pieni peura vinkaisi onnettomana. Se yritti liikuttaa vasenta jalkaansa, mutta se ei onnistunut, sillä jalassa oli pitkä haava.
”Mihin sinä olet jalkasi satuttanut?” Minä kysyin.
”Hei tyttö, miksi ihmeessä sinä kyykistelet siinä keskellä tietä?” Miehen ääni äyskähti minulle. Käännyin katsomaan miestä, hän oli suoraan sanoen aika rujo, parrakas ja huonotuulisen näköinen vanha patu.
”No sori vaan”, minä murahdin. ”Mutta kun täällä pusikossa on…”
”Mitä siellä pusikossa on?” Mies äyskähti ja kurkisti katsomaan pensasaidan ylitse. ”No voihan, loukkaantunut Deerling.”
”Väistyhän tyttö!” Hän komensi minua. Mies nosti pokémonin syliinsä ja lähti lampsimaan tiehensä.
”No mitä sinä siellä hangessa istut hupakko?” Mies äyskäisi ja katsahti minua. ”Tule mukaan, äläkä vain istu siinä!”
Inhosin niitä vanhoja setiä, jotka puhuivat nuoremmalle polvelle tuolla tavalla. Nuori saatoin olla mutta en tyhmä, enkä minä edes olettanut kenenkään talsivan tiellä tähän aikaan. Loppujen lopuksi en voinut muuta kuin nousta, olihan typerää kököttää lumihangessa ja seurata ukkoa tämän talolle.

Se oli pieni vihreä omakotitalo, jonka pihalla oli pari hedelmäpuuta ja vihannesmaa, jolta lumi oli osittain ehtinyt jo sulaa.
”Pyyhi jalkasi, kun tulet sisään”, Mies komensi. ”Ja sama koskee tuota neulatyynyä!”
”Nidoo!” Rigel alkoi kaapia jalallaan maata kuin raivostunut härkä juuri ennen kuin se iskisi sarvensa viholliseensa.
”Rigel!” Minä murahdin ja laitoin jalkani sen eteen. ”Tiedän että tuo ottaa sinua päähän, kuten se ottaa minuakin, mutta yritä nyt kestää.”
Sisällä tuoksui ummehtuneelta, lattia oli päällystetty räsyisellä matolla, tuolien päällyskankaat oli nakerrettu paikoittain rikki, kaikkialla oli pölyistä ja tiskipöytä oli tupaten täynnä tiskejä. Isoäiti ei olisi katsonut hetkeäkään tätä siivoa, minulle sillä nyt ei ollut väliä.
”Vauhtia tyttö, tuo minulle lämmintä vettä ja huopia!” Ukko komensi.
”Mikä olen? Orjako?” Minun teki mieli kysyä, mutta annoin sen kuitenkin olla. Otin nurkassa makaavan vadin ja laskin siihen kraanasta käden lämpöistä vettä. Kiikutin vadin olohuoneeseen, tai ainakin se näytti olohuoneelta, siellä oli sohva pari nojatuolia ja televisio, kirjahylly, joka oli täynnä valokuvia, joita en sen kummemmin ehtinyt katsomaan.
”Missä pyyhkeet viipyvät?” Mies kysyi äreällä äänellä.

Olipa kohteliasta, päästää nyt ventovieras taloonsa ja komennella heti kuin itse olisi Cordovan Townin kruunaamaton kuningas…

Me säilytimme pyyhkeitä kylpyhuoneessa, niinpä etsin käsiini vessan. Vessa oli ulko-oven vieressä ja siellä haisi siltä, ettei pyttyä ollut vedetty vähintään kahteen viikkoon.
”Hyi, saakeli”, Minä sanoin. Onneksi Splinter oli sentään jäänyt olohuoneeseen kukkumaan eräälle orrelle, Rigel sen sijaan oli seurannut minua. Se yökkäsi.
”Mene ulos Rigel”, minä kehotin. ”Ennen kuin tukehdut.”
Rigel totteli – kerrankin. Se hönki ulkopuolella puhtaampaa ilmaa keuhkoihinsa ja yski. Nappasin nopeasti valkoisen pyyhkeen hyllytä ja kiirehdin sitten ulos huoneesta.
”Hyi, saakeli!” Minä sanoin yökkimisen ohella.
”Missä se pyyhe viipyy?” Ukko kärtti.
”Tulossa on!” Minä huusin. En voinut muutakaan kuin kiikuttaa pyyhkeen ukolle. Ukko kastoi pyyhkeen lämpimään veteen ja alkoi sivellä sillä Deerlingin koiven haavaa.
”Tuo minulle vessasta ensiapu laukku”, Ukko murahti.
”Eikä! Ei sinne!” Minä parkaisin, ukko nauroi pukin partaansa.

Hän taisi nauttia tästä…

”Jää tänne Rigel”, minä kehotin sitä. ”Oman turvallisuutesi tähden.” Sehän tästä vielä puuttuisi, että pokémonini tyhmentyisi oltuaan liian kauan alttiina tuolle löyhkälle. Ensiapulaukku oli ensiapukaapissa, joka oli kiinni seinässä, ja sen oveen oli maalattu punainen risti. Kaappi taisikin olla ainut siisti asia tässä talossa, punainen ensiapu laukku oli asetettu siististi alimmalle hyllylle, muilla hyllyillä oli siististi riviin asetettuja pulloja. Otin laukun ja palasin olohuoneeseen.

”Istu alas”, mies komensi. Niin minä istuin Deerlingin toiselle puolella.
”Pidä kiinni Deerlingistä”, ukko käski.
”Miksi?” Minä kysyin.
”Puhdistan haavan”, ukko selitti. ”Aine saattaa kirvellä Deerlingin jalkaa ja se saattaa aloittaa potkimisen.”
”Ai”, minä sanoin ja tartuin varovasti Deerlingiä sen alaruumiista.
”Ei noin!” Ukko ärähti. ”Tuo ote ei pitelisi edes Metapodia paikoillaan!”
Niinpä minun oli kiristettävä otettani, kuulosti se miten härskiltä tahansa. Pelkäsin satuttavani pientä peuraparkaa. Sitä paitsi pieni Deerling alkoikin potkia, tai ainakin yritti.
”Ihan rauhassa”, ukko rauhoitteli pokémonia lempeästi. ”Kohta se on ohi.” Ja totta joka sana. Pian ukko lopetti haavan puhdistuksen ja sitoi Deerlingin kipeän jalan sideharsolla.
”Pari päivää ja jalkasi on taas kunnossa”, ukko sanoi Deerlingille.
”Mihin ihmeeseen se on jalkansa tuikannut?” Minä pohdin.
”Salametsästäjän ansaan luultavimmin”, ukko murahti.
”Salametsästäjän?” Minä toistin ällistyneenä. ”Täällä kaupungissako?”
”Kunniattomia kakkiaiasia, joka ikinen niistä”, ukko kirosi. ”Harmi ettei giljotiinia enää käytetä rangaistuksena.”
”Oletko joku lääkäri?” Minä kysyin.
”Entinen kouluttaja”, Mies tähdensi. ”Pokémonit olen vapauttanut luontoon jo ajat sitten. Sinne ne kuuluvat, eivät palloihin.”
”Sinäkään et taida arvostaa poképalloja”, ukko totesi katsoessaan pokémonejani, jotka tosiaan olivat ulkona palloistaan.
”Minä olen vasta aloittelija”, minä vastasin. ”Ja minusta on hauskempaa, että Rigel kulkee perässäni, ilman palloa.”
”No sinä valitsit myöhäisen kohdan aloittaa matkasi”, okko totesi. ”Mikäs olet, koordinaattori vai kouluttaja?”
”Kouluttaja, minä kun en ole mikään kauneuden asiantuntija”, minä vastasin. Oikeasti en pitänyt koordinaattoreista tipan tippaa.
”Oletan että jatkat pian matkaasi?” Ukko totesi.
”Jatkan”, minä vastasin. ”Tahdon päästä pian pois täältä.”
”Tuo on hyvä asenne”, ukko sanoi. ”Tämä tuppukylä ei tarjoa paljoakaan mahdollisuuksia nuorille kouluttajille.”
”Aion mennä Quartz Canyonille”, minä sanoin.
”Aiotko käydä Mindaro Townissa vai menetkö suoraan Tangerine Cityyn suorinta tietä?” Ukko tahtoi tietää.
”Me tarvitsemme vielä harjoitusta”, minä vastasin. ”Joten emme mene suoraan.”
”Se on hyvä idea”, ukko hymähti. ”Olin itsekin kerran nuori – vaikka se on vaikea uskoa, minulla oli oma Espurr, sen nimi oli Mikoto, eikä se halunnut aluksi totella minua millään.”
”Vähän niin kuin Rigel”, minä mutisin. ”Saa nähdä miten saleilla käy.”
”Kyllä se siitä”, ukko patisti. ”Millaisia pokémoneja olet ajatellut hankkia?”
”Haluaisin Scorupin ja Lillipupin”, minä sanoin, vaikken juuri ollut ehättänyt miettiä millaisia pokémoneja halusin.
”Pidätkö sinä myrkkytyypeistä?” Ukko kysyi.
”Ei se siitä johdu”, minä sanoin. ”Kun olin pieni, me kävimme sukuloimassa Crimson Townissa, minä karkasin route 108:lle ja ystävystyin pienen Scorupin kanssa…”
”Vai niin”, Ukko sanoi.
”Mutta nyt minun on viisainta jatkaa matkaa”, katsahdin seinäkelloa, joka oli jo paljon.
”Seuraavalla Routella yöpyy usein kouluttajia”, ukko kertoi. ”Aiotko sinäkin yöpyä siellä?”
”Jotain sellaista”, minä sanoin. ”Splinter?”
Lintu lensi orrelta ja istuutui olalleni. Rigel joka oli siihen asti istunut lattialla, nousi ylös ja katsoi minua.
”Odota hetki”, ukko sanoi. Hän poistui huoneesta hetkeksi ja palasi sitten mukanaan kolme poképalloa.
”Nykyään en arvosta poképallojen käyttämistä, mutta miten muutenkaan sitä saa pyydystettyä pokémoneja,” ukko sanoi. ”Nämä jäivät minulta yli, kun olin vielä kouluttaja. Ota ne, ne tulevat vielä tarpeeseen.”
”Kiitos”, minä mumisin ja otin pallot vastaan, laitoin ne laukkuuni.

Ilta oli viileä, hiljalleen alkoi pimetä. Käännyin kohti seuraavaa tietä, Splinter sirkutti olallani, Rigel murahteli hiljaa jaloissani. Jääkylmä tuuli leikitteli hiuksillani.
”Mennään”, minä sanoin. En tiennyt mitä ajatella saamastani ennustuksesta. Tapahtuiko se? Kunhan siihen ei liittyisi mitään romanttista, olisin tyytyväinen, tai niin ajattelin silloin.

Kommentit:

Chidori

4>
Tämä luku oli tällainen mukava ”väliosa”, jossa juoni ei liikkunut kauheasti eteenpäin, mitä nyt tulevista tapahtumista annettiin vähän esimakua ennustuksessa sekä Miwan ja ukon välisessä keskustelussa. Ennemmin keskityttiin oleskeluun ja hahmoista kertomiseen, mikä on aina välillä paikallaan. Saas nähdä, kuinka kauan menee, ennen kuin Splinter saa Rigelin hyväksynnän tiimin jäsenenä. :’D Onnistuit tekemään Cordovan Townin valmishahmoista omaan tarinaasi persoonallisia ja mielenkiintoisia, heidän tapaamiseenhan luku oikeastaan keskittyihin. Äksy ukko oli hauska ärsyttävyydessään, mutta toisaalta sympatiapisteitäkin irtosi pokémonien arvostuksesta. Jäi mietittymään kyllä, johtuiko tuo äreys vanhuudesta vai onko ukko aina ollut luonteeltaan hieman kettumainen ihmisiä kohtaan, tiedä häntä. :–D Vähän tuo talon sotkuisuus viittaisi siihen, että vanhuus alkaa painamaan päälle. Kiva ja nerokas juttu oli muuten laittaa Hotaru valmistamaan ihmeelliset keitot, toi vähän lisää mystisyyttä tuohon ennustajanaiseen~ :3

Palkkioksi kolme poképalloa ja rahaa 60pd:tä. Pokémoneille juttuja seuraavanlaisesti: Rigel +2 tasoa ja +7 onnellisuutta, Splinter +2 tasoa ja +2 onnellisuutta (piparit huomioitu).