Bellatrix – Mustavalkoinen

Aurora #22 > Saukko-paran huijaus

3.5.20193.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammihelmikuussa 2017.

Ilse

Candy oli ymmällään, olihan se jutellut asiasta Odilelle. Odile oli meistä kaikista se hyveellisin, sen verran minäkin tiesin. Odile oli kyllä kiltti mutta vähän ujo.
”Oikein paljon ujo, jos minulta kysytään”, sanoi Trix. ”Vähän se ottaa päähän, eihän tuo ruoho tee mitään hyödyllistä.”
”Odile sanoo, että varastaminen on väärin!” Candy kitisi. ”Ettei saa varastaa.”
”Ihmiset tekevät kaikenlaista, mitä ei saisi tehdä”, Demetria totesi. Se nappasi Candyä niskavilloista ja asetteli Eeveen pennun etutassujensa väliin. ”Mutta se ei tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja.”
”Mutta eikö ole ilkeää ottaa jotakin toisen omaa?” Candy kysyi, pinkkejä silmiään räpytellen.
”Odile on oikein selittänyt jutun juurta jaksaen”, Trix huokaisi. Mutta Demetria oli kärsivällinen, se alkoi nuolla Eeveen kimaltavaa turkkia ja selitti varsin äidillisesti:
”Joskus ilkeiltä vaikuttavat asiat saavat eri muotoja. Joskus asiat joita pidämme hyvinä paljastuvatkin pahoiksi. Sellaista on elämä.”
”Ilkeät asiat voivatkin olla hyviä ja hyvät pahoja?” Candy makusteli sanoja suussaan. ”En ymmärrä!”
”Kyllä sinä joskus tajuat”, Leafeon vakuutti.

Kummallista kyllä ei tämä juttu minun mielestäni vaikuttanut ilkeältä. Se että meidän piti varastaa, oli pahaa? Minusta se ei ollut väärin, varastaminen siis. Ei minusta tuntunut, että olimme tekemässä jotakin väärin. Sitä paitsi se valkoinen Vulpix sanoi, että pelastaisimme jonkun. Jos kerran pelastaisimme jonkun, emmekö me silloin tee hyvää? Ja oliko varastaminen oikeasti jotain tuomittavan hirveää?

Ei, ei se minusta ollut.

”Trix?” Minä kysyin. ”Onko sinusta väärin varastaa? Tai olemmeko me tekemässä väärin?”
Mustaturkkinen kettu katsahti minua ja virnisti.
”No onko se sinusta väärin?”
”Eeei”, sanoin lopulta. ”En tiedä miksi, mutta minusta ei tunnu väärältä.”
”Se on tyyppikysymys”, Zorua vastasi. ”Me olemme pimeys-tyypin pokémoneja, sinä ja minä. Ja Yoru. Ehkäpä sen vuoksi meidän ajatusmaailmamme eroaa muista.”
”Mutta Yoru ei ole puolesta eikä vastaan”, minä totesin. Sehän vain itkeä parkui melkein kaiken ajastaan.
”Yoru on vielä niin pieni”, Trix sanoi, katsoessaan takapenkillä istuskelevaa vaaleahiuksista äitiä. Yoru istui äidin olalla ja värisi.
”Y-Yorun on pakko yrittää”, korppi raakkui hiljaa.
”Mutta syystä tai toisesta se tykkää Miwasta, ja minusta näyttää siltä, että se yrittää parhaansa Miwan takia.”

Niin. Jos Yoru ei yritä äidille voi käydä hassusti. Vaikka kyllä kai äiti pärjää.

Sitten äiti otti kaikki muut takaisin poképalloihinsa paitsi minut ja Trixin. Candyä ei otettu mukaan eikä Splinteriä.
”Nytkö mennään?” Minä kysyin. Tiesin ettei äiti ihan ymmärtänyt minua, mutta hän nyökkäsi.

Hii, nyt se alkaa!

Minua vähän jännitti ja vatsaa kouraisi, mutta Trix hymyili minulle rohkaisevasti.
”Tiedättehän nyt varmasti tehtävänne?” Äiti kysyi, kun vielä istuimme vaaleahiuksisen sedän autossa.
”Tiedetään!” Trix sanoi. ”Me livahdetaan takahuoneeseen ja huijataan Buizel seuraamaan!”
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi. ”Pitäkää huolta, ettei teitä nähdä.”
”Yritetään kyllä parhaamme”, Trix vakuutteli ja pökkäisi päällään äidin polvea. ”Mutta ei meistä näkymättömiä voi tulla.”
”Ehkä olisi pitänyt ottaa Lita mukaan”, minä tuumasin.
”Mahtaisiko se pysyä tolkuissaan?” Trix arveli. ”Se oli vähän ulalla lähtiessämme. Siinä Trix oli kuin olikin oikeassa. En ymmärtänyt mikä Litaa vaivasi, yleensä se oli ihan kunnossa mutta tänä aamuna se vain kihersi jotakin katkerista ajatuksista.

”No niin sitten mennään”, Trix huikkasi ja loikkasi ketterästi ulos autosta.
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi ja silitti meitä kumpaakin päälaelta. ”Pidä huolta Ilsestä!”
”Pidän!” Kettutyttö huikkasi. Sitten mentiin. Äiti meni toiseen suuntaan kuin me ja se vaaleahiuksinen kaveri ajoi pois ja jätti meidät tänne.
”Sen on parasta tulla takaisin”, Trix mutisi. Sitten me menimme. Olkaa varovaisia, ettei teitä nähdä, oli äiti sanonut. Mutta miten kukaan voisikaan nähdä pari pientä pokémonia tässä hälinässä. Ihmisillä oli kiire, ne kävelivät eri suuntiin, eivätkä edes katsoneet alas.
”Hyvä vain”, Trix sanoi. ”Se tekee tästä helpompaa.”
”Ihmiset eivät taida olla kovin fiksuja”, minä totesin.
”Näillä on liian kiire”, Trix naurahti kuivasti. ”Hyvä meille. Tule nyt!”
Mutta minä halusin katsella ympärilleni. Se rakennus, jonne minä ja Trix hiivimme, oli iso – paljon isompi kuin se kauppa johon äiti oli kerran vienyt meidät. Hälinää oli paljon, ihmiset kävelivät sinne tänne ja ne voisivat vaikka astua päällemme.
”Voivatko ihmiset astua päällemme?” Tiedustelin asiaa.
”Eivät nuo taida huomata meitä, joten se on mahdollista”, Trix totesi. ”Mutta toisaalta se on hyvä. Meitä ei kuulukaan huomata.”
”Mutta jos joku huomaa?” Kysyin, olin hieman levoton. Vaikka minua innostikin tämä kaikki uusi ja jännä, minua myös pelotti, että kaikki menisikin myttyyn.
”Sitten minä hoidan sen”, Zorua virnisti. ”Jostain syystä pulppuan voimaa. Kai se on pian aika.”
”Mikä aika?” Minä kysyin hämilläni. Kuolisiko Trix? Sattuiko sitä masuun?
”Taidanpa kehittyä pian. Siltä tuntuu”, Zorua virnisti.
”Ai niin kuin Winona?”

Niin, Winona joka oli ennen ollut pikkuinen Purrloin, kuten minäkin oli kasvanut isoksi kissaksi. Kasvaisiko Trix myös?
”Millainen sinusta mahtaa tulla?” Minä kyselin.
”Iso. Silloin kävelen kahdella jalalla niin kuin äitikin teki. Äiti oli tosi vahva.”
”Äiti?” Toistin.
”Minun äitini. Ei Miwa, mutta minun äitini”, Zorua sanoi. ”Mutta nyt ei puhuta siitä. Meillä on tehtävää.”
”Mitä siis tehdään?” Kyselin.
”Seuraa vain minua”, Trix virnisti. Ja niin se lähti liikkumaan sulavasti ihmisjalkojen ohitse. Trix oli tosi vikkelä ja ketterä. Ihmiset eivät edes huomanneet sitä, kun kettu loikki niiden jalkojen takaa ja sitten se olikin jo tämän suuren kiireisen huoneen (ehkä salin) toisella puolella. Hui kamala, pitäisikö minunkin tehdä tuo temppu?

Näköjään piti, sillä Trix nyökäytti minulle päätään. Hui kauhea! Katselin menoa hetken, ihmisjalkoja riitti. Ne eivät kai loppuisi ikinä. Oli pakko mennä. Ehkä tämä onnistuisi kivasti. Saisi onnistua, että äiti voisi olla minusta ylpeä!

Nyt mentiin!

Se oli hirveää, ihan hirveää. En minä ollut nopea tai ketterä. Kömpelö vain. Ihmiset eivät toki huomanneet vaivaista pikkuista Purrloinia, mutta se Purrloin kompuroi silti ihmisten jaloissa, sen päälle melkein astuttiin ja kun jalkoja tuli joka suunnasta, en tiennyt minne mennä. Se oli pelottavaa. Ja sitten jotenkin olin siinä, minne Trix oli jäänyt odottamaan. Tassut tärisivät ja sydän hakkasi rinnassa villisti.
”Oletko ok?” Trix kysyi.
”Se oli pelottavaa”, naukaisin. ”Mutta Trix sai sen näyttämään niin helpolta.”
”Se oli ihan kuin silloin kun Rinkeliä ärsyttää ja se lähtee jahtaamaan”, Trix virnisti. Katsoin Trixiä, eivät sen jalat juuri olleet omiani pidemmät, oliko se nopeampi ja ketterämpi kun oli kehittymässä?
”Kyllä se siitä, juniori”, Zorua sanoi ja näykkäisi korvaani hellästi. ”Kyllä se sinultakin onnistuu, kunhan kasvat vähän.”
”Niin kai”, minä miukaisin. ”Mennäänkö portaat ylös?”
Niin, tämän kulman takana oli portaat. Portaat varmaan veisivät sinne missä juksattava oli.
”Käydään vähän katsomassa”, Trix sanoi.
”Jee!” Minä hihkaisin. Olin jo ryntäämässä ylös portaita, mutta sitten Trix nappasi minua hännästä.
”Miksi sinä noin teit?” Kysyin.
”Meidän pitää varoa”, kettu muistutti. ”Juuri tuonne portaisiin minä tunkisin yhden valvontakameran.”
”Eikö äidin pitänyt varmistaa, etteivät ne näe meitä?”
”Kaiken varalta”, Trix selitti. ”Ollaan varovaisia.”

Niin, kai varovaisuus kannatti.

Niin me sitten hiivimme, varovasti yhden portaan kerrallaan, Trix edellä ja minä takana. Se oli turhauttavan hidasta.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, Trix huomautti. Kun me sitten viimein pääsimme porrastasanteelle, Trix käski minun odottaa siinä, sillä välin kun se kävisi katsomassa mikä on valvontakameroiden tilanne. Mutta mitä jos joku tulisi ja astuisi päälleni? Mitä jos joku tulisi ja alkaisi huutaa? Mitä jos…

Ei ketään tullut, paitsi Trix joka sanoi, että voisimme kiivetä portaat ihan rauhassa. Äiti oli onnistunut laittamaan pahan kameran pois päältä. Äiti osasi. Ympärillämme oli hiljaista. Kaikkien ihmisten askeleet kuuluivat vain vaimeasti.
”Ne siirtyvät katsomaan esitystä”, Trix sanoi hymyillen veikeästi. ”Meidän pitää odottaa hetki.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Kaiken varalta”, selitti Trix. ”Täällä voi vielä olla ihmisiä, emmekä me varmaan tahdo törmätä sen Buizelin kouluttajaan?”
”Emme”, vastasin terhakasti. ”Meitä ei saa nähdä, sen on äiti sanonut.”
”Meidän täytyy odottaa, että se kouluttaja on siirtynyt esiintymislavalle. Sitten toimitaan”, Trix muistutti.
”Sitten huijataan!” Kihersin. Huijaaminen kuulosti kivalta. Ja jännältä!

Odottavan aika on pitkä.

Mistäköhän sekin putkahti päähäni? Mutta kun se on totta! Itse siinä, että meidän täytyi odottaa esityksen alkua, kului liikaa aikaa. Oli aika hiljaista, siellä missä olimme. Joskus joku käveli sillä käytävällä, jossa se huone oli. Kävi siellä ja sitten lähti.
”Koordinaattorit käyvät siellä, hakevat ne pokémonit joita käyttävät vetovoimakierroksilla ja jättävät muut palloihinsa tuonne”, Trix selitti. ”Jotkut tuovat esityksen jälkeen jo esityksensä hoitaneet pokémoninsa takaisin tuonne, että ne saavat levätä.”
”Mistä tiedät?” Minä kysyin.
”Odile kertoi”, Trix sanoi. ”Se kuului ennen jollekin koordinaattorille, mutta muuta en siitä saanut irti.”
”Toivottavasti sekin tuodaan sitten tuonne”, minä miu’uin. Jos ei niin, mitä me sitten tekisimme? Se kamerakin oli yhä päällä ja punainen valo vilkkui.
”Eikö äidin pitänyt sammuttaa tuo?” Minä kysyin.
”Kyllä se vielä ehtii”, Trix sanoi, mutta sekin kuulosti huolestuneelta. ”Kunhan mikään ei olisi mennyt vikaan.”
”Mutta eihän äiti ole yksin, eihän?” Minä kysyin. ”Kai sillä on joku mukanaan? Muu kuin Yoru?”
”Rinkeli luultavasti. Se menee sinne, minne Miwakin”, Trix sanoi.
”Kuule Trix, miten sinä tulit äidin luo?” Kysyin, osaksi siksi että halusin tietää, ja osaksi siksi että minulla oli tylsää.
Zorua sulki siniset silmänsä ja hymyili.
”Se alkoi sadeyöstä. Minä ja äiti kuljimme kanjonin poikki, mutta minuun iski kuume”, Zorua sanoi hiljaa. ”Sitten äiti piilotti minut luolaan ja lähti etsimään lääkettä, lupasi tulla takaisin.” Trix näytti surulliselta, se painoi päänsä alas ja katsoi jalkojaan.
”Mutta äiti ei tullutkaan takaisin. Ajattelin äidin eksyneen ja menin etsimään, mutta pökerryinkin matkalla”, se selitti. ”Olin päätynyt jonkun kasvattajamuorin hoiviin, eikä hän laskenut minua menemään, vaikka tervehdyinkin. Halusin löytää äidin, mutta se mummo ei ymmärtänyt. Siksi aloin jekkuilla. Toivoin että ne kyllästyisivät ja heittäisivät minut pellolle, mutta eivät heittäneet.”
”Tuliko äiti hakemaan sinut pois?” Minä kysyin.
”Eipä tullut. Yhtenä päivänä tuli taas matkalaisia, päätin vähän jekkuilla. Splinter näytti hyvältä kohteelta, pieni kun oli”, Trix sanoi.
”Oliko Splinter pieni?” Kysyin epäuskoisena.
”Oli, kun se ei ollut kehittynyt vielä”, Trix selitti. ”No Miwa tuli siihen ja nosti minut hännästä pidellen, käski jättää Splinterin rauhaan. Potkaisin ja pääsin irti. Päätin kettuilla Rinkelille, ja sehän suuttui. Se lähti jahtaamaan minua ympäri huonetta, tuli sotku, ja Miwa nuhteli Rinkeliä. Mutta minäpä huomasin avonaisen ikkunan ja loikkasin ulos.”
”Pääsitkö sinä vapaaksi?” Kyselin.
”No en”, kettu huokaisi. ”Miwa ja Rinkeli lähtivät perääni. Ajattelin että eivät ne minua kiinni saa, mutta saivatpa kuitenkin. Sitten Rinkeli kehittyi eikä Miwa tajunnut mistään mitään.” Trix nauroi.
”Ajattelin, että se vasta olisikin kivaa, niin minä sitten lähdin niiden mukaan. Ajattelin, että kehityttyäni voisin lähteä etsimään äitiä.”
”Ethän sinä aio lähteä, kun kehityt? Ethän Trix?” Kyselin hätäisesti. Minusta ei tuntunut kivalta ajatella, että Trix lähtisi. Se ei saisi lähteä! Minun tulisi sitä ikävä!
”En taida jaksaa”, Zorua haukotteli. ”Teitä pitää vielä opettaa jekkuilemaan.”
”No hyvä”, sanoin helpottuneena ja pökkäisin Zoruan päätä omallani.

”Kappas vain”, Trix sanoi äkkiä. ”Kamera on pois päältä.”
Se oli totta. Se juttu ei enää vilkkunut. Äidin oli täytynyt pistää se pois päältä!
”Joko aloitetaan?” Minä kysyin.
”Vielä hetki”, Trix kuiskasi. ”Se ei ole vielä tullut.”
”Höh!” Minä huokaisin. Odottaminen on tylsää! Miksei kaikki voinut käydä nopeasti? Miksi piti odottaa?

Sitten joku lonksutti rappuset ylös, ei meidän rappuset vaan jotkin toiset.
”Clementine, menit sitten kaatumaan”, joku puhisi. ”Se maksoi meille pisteitä, tajuatko? Paljon pisteitä!”
Puhuja oli selvästi tyttö, mutta minä en nähnyt hänestä kuin selän, ruskettuneen selän ja nutturalle laitetut tummat hiukset.
”Jos emme pääse jatkoon, saat olla onnellinen, jos pääset osallistumaan Marblen kisoihin!”
”No ei se nyt noin vakavaa ole”, Trix sanoi hiljaa. Minä nyökkäilin, miksi hän oli noin hermona? Sitten tyttö meni siihen huoneeseen. Tuonne meidän pitäisi hiipiä, kunhan se tyttö häipyisi.
”Älä esitä nukkuvaa, kun puhun sulle Clementine!” Tyttö ärjäisi. ”Älyä nyt, että kömpelyytesi maksoi meille paljon pisteitä! Toivottavasti Belle onnistuu korjaamaan tilanteen.”
Askelia, askelia kohti oviaukkoa. Siinä ei ollut kunnon ovea, vain neliskanttinen aukko johon olisi kuulunut ovi, mutta ovea ei ollut. Kopinaa. Kopina kuului sen tytön kengistä. Tyttö lähti kohti toisia portaita. Sellaisia jotka olivat sen käytävän päässä. Kun minä oikein höristin korviani, kuulin kovaa puhetta ja hurrausta.
”Tuolla esiintymisareena siis on”, Trix totesi. Odotimme vielä hetken. Ei ollut hyvä, jos ryntäisimme huoneeseen suin päin. Buizel saattaisi epäillä jotain.
”Hei Trix, minulla on idea”, sanoin äkkiä, sillä päähäni oli putkahtanut eräs idea, jolla voisimme saada Buizelia huijatuksi. Sen pitäisi toimia, olinhan hurmaava pikku kissanpentu. Jos Buizelilla oli lainkaan sydäntä ei se jättäisi pientä avutonta kissanpentua pulaan.
”Kerro se sitten”, Trix sanoi ja minä kerroin.

”Huuuuuuuuui!” Huusin liukuessani pitkin käytävän liukasta lattiaa. Trix oli sopimuksen mukaan työntänyt minut liikkeelle. Tassut liukuivat lattialla hallitsemattomasti, eikä tuntunut siltä, että olin pysähtymässä mitenkään pian. Kunnes törmäsin roskikseen.
”Aijai”, mau’uin. Roskis kaatui kalahtaen lattiaan ja osa roskista osui minua kasvoihin. Tuntui vähän kummalta, vähän siltä kuin päässä huimaisi. Istuin siinä hetken ja ravistin päätäni. Nousin varovasti tassuilleni, ja hiivin hiljaa kohti sen huoneen oviaukkoa. Katsoin arasti sisään huoneeseen ja näin siellä pöydän, naulakkoja ja penkkejä, penkeillä oli paljon laukkuja. Yhden penkin päälle oli käpertynyt oranssi pokémon.

Tuon täytyi olla se. No niin, Ilse! Näyttelijän taidot peliin!

Astuin sisään huoneeseen ja katsoin ympärilleni vielä toistamiseen, eihän sitä koskaan tiedä mitä löytyy. Olihan paikalla kuitenkin paljon laukkuja, ja muutakin tavaraa – kuten huomasin, pehmoleluja, koristeita ja eri näköisiä tölkkejä. Tassuttelin hiljaa Buizelin luo. Buizel nukkui, eikä huomannut tuloani. Istuin lattialle sitä vastapäätä ja aloin naukua suloisimmalla äänelläni:
”Setä? Hei, setä!”
Buizel raotti tummanruskeita silmiään ja katsoi minua kiukkuisesti.
”Minä mikään setä ole…” Sen ääni oli varmasti tytön, eikä pojan. Vaikka äänessä oli tiettyä karkeutta, se ei ollut sellainen kuin Splinterin tai Rigelin ääni.
”Anteeksi, setä”, nau’uin pahoittelevasti. ”Mutta kun setä näyttää niin paljon pojalta!”
”Me Buizelit nyt vain näytämme tältä”, Buizel tuhahti. ”Mutta minä olen tyttö ihan niin kuin sinäkin.”
”Minä en ole ennen nähnyt Buizelia”, sanoin pää kallellani.
”Mitä haluat?” Buizel töksäytti. Se taisi olla huonolla tuulella.
”Oletko nähnyt äitiä?” Kysyin. ”Äiti katosi tungokseen, enkä tiedä minne hän on mennyt.”
”Onko sinun äitisi Liepard?” Buizel kysyi.
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Tarkoitatko äidillä kouluttajaasi?” Buizel kysyi, kunhan oli ensin huokauksensa huokaissut.
”Juu, äiti on äiti”, sanoin hymyillen suloisesti.
”Onko hän koordinaattori?” Buizel tiedusteli.
”Oi en minä sitä tiedä”, vastasin kerrankin todenmukaisesti, sillä en ollut täysin varma, mitä äiti oikeastaan teki. ”Etkö voisi auttaa minua äidin etsimisessä, setä?”
”Johan minä sanoin, etten ole setä!” Buizel ärähti. ”Eikä minun kannattaisi lähteä täältä, Amber ei pitäisi siitä.”
”Etkö voisi lähteä edes vähäksi aikaa?” Pyysin ja katsoin sitä hartaasti. Buizel vaikutti hyvin jyrkältä, eikä varmaan pyörtäisi päätöstään helpolla. ”Olisit niin kiltti!”
Mietin, alkaisinko tihrustaa tekokyyneliä, mutta nähtävästi Buizel ei ollutkaan niin kova kuin luulin, sillä se huokaisi turhautuneesti.
”Hyvä on, autan sinua löytämään äitisi”,
”Jee!” Hihkaisin, mutta sitten silmiini osui jotakin, jotakin mikä kiilsi! Buizelin vieressä penkillä oli kauniisti muotoiltu kimmeltävä esine. En tiennyt mikä se oli, mutta pidin siitä!
”Älä edes katso sitä”, Buizel varoitti. ”Se on Bellen tiara, eikä se siedä, että muut koskevat siihen.”
”Mutta Bellehän ei ole täällä, eihän?” Minä varmistin.
”Ei ole”, Buizel vahvisti. ”Se osallistuu toiselle kierrokselle Amberin kanssa.”
”Sittenhän minä voisin vähän kokeilla sitä”, ehdotin vienosti hymyillen. Buizel näytti puntaroivan asiaa hetken mutta lopulta se nappasi tiaraksi kutsutun esineen vierestään penkiltä ja ojensi sitä minua kohti. Buizel asetteli kauniisti kimmeltävän arvokkaan esineen päälaelleni. Kehräsin tyytyväisenä.
”Sinun pitäisi antaa se takaisin”, Buizel muistutti.
”Voin antaa sen takaisin sitten, kun tulemme takaisin”, sanoin viattomasti. ”Kun olet auttanut löytämään äidin!”
”No kai sekin käy”, Buizel sanoi pohdittuaan asiaa hetken. ”Missä sinä näit äitisi viimeksi?”
”Alakerrassa, sieltä mistä tullaan sisään”, minä vastasin. ”Ihmisiä oli niin paljon, että minä eksyin äidistä.”
”Aloitetaan siis sieltä”, Buizel sanoi. Se laskeutui varovasti penkiltä, jossa oli nukkunut ja ynähti jostain kumman syystä päästyään jaloilleen. Katsahdin sitä kysyvästi. Tuo Buizel oli väriltään oranssi ja siinä oli keltaista. Se oli kuitenkin jotenkin karmivan näköinen, sillä oli nimittäin jonkinlaisia raitoja, mutta ne raidat eivät kyllä näyttäneet siltä, että kuuluivat Buizelin oranssiin turkkiin.
”Mennään sitten!” Minä hihkaisin ja lähdin juoksemaan kohti oviaukkoa.
”O-Odota vähän!” Buizel huusi perääni. ”En… en pysty kulkemaan noin nopeasti…”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan Buizelia. Se nilkutti hitaasti luokseni.
”Onko sinun jalka kipeä?” Minä kysyin.
”Vain vähän rasittunut”, Buizel totesi toista eturaajaansa heilauttaen. Mutta minä näin, että käveleminen sattui siihen.

Käytävälle päästyämme Trix puuskutti meitä vastaan esitysareenan suunnalta, juuri kuten olimme sopineet.
”Siellähän sinä olet!” Se huusi juostessaan portaita alas. Buizel katsoi Zoruaa hieman hämmentyneenä.
”Ystäväsikö?” Se kysyi ja minä nyökkäsin.
”Löytyikö äitiä?” Kysyin Trixiltä.
”Eipä näkynyt olevan ainakaan katsomossa”, Trix totesi. ”Maako sen on niellyt vai mikä?”
”Setä auttaa etsimisessä”, ilmoitin.
”Sanoin jo, etten ole mikään setä!” Buizel murahti.
”Mutta kun minä en tiedä sedän nimeä”, miukaisin söpösti.
”Clementine”, Buizel vastasi ja painoi – varmaankin nolostuksissaan päänsä kumaraan.
”Eikös Clementine oli pojan nimi?” Trix vinoili.
”V-Voi se ollakin, mutta minä olen tyttö!” Buizel ärjäisi.
”No ole kaikin mokomin”, Trix hykersi. ”Mennään alas, siellähän me se toope nähtiin viimeksi.”

Tämä sujui hyvin!

Matka alas kesti. Buizel ei tosiaankaan pystynyt liikkumaan kovin rivakasti. Siksi se ei nähnytkään, miten me, minä ja Trix hymyilimme tietäväisinä. Ihmisiäkään ei tullut vastaan, kaikki olivat kaiketi ottelua katsomassa. No sama se, tämä vain helpotti asiaa. Me kuljimme aulan ohi ja olimme muka vilkuilevinamme näkyisikö äitiä jossain. Kun sitten saavuimme portaikon kohdalle, Buizel tuli epäileväksi.
”Onko kouluttajanne varmasti täällä? Ei täällä käy ihmisiä.”
”No mistäs sinä sen tiedät?” Trix kysyi.
”Olen osallistunut kisoihin ennenkin”, Buizel tuhahti. ”Tiedän mikä varasto on, ja tuolla alhaalla on niin pimeää, ettei muu paikka tule kyseeseenkään.”
Se oli totta portaikko, joka oli juurikin sen suuren aulan vieressä, johti jonnekin alas ja siellä oli pimeää.

Ei minulla hätää ollut, olinhan kissa eli näin hyvin pimeässä!

”No sitten se kyllä eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan”, Trix naurahti.
”Oletteko aivan varmoja?” Buizel kysyi epäröiden.
”Kyllä me kouluttajamme tunnemme”, Trix sanoi. ”Se on niin hölmö, että varmaan eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan.”
”Tai etsisi minua”, minä sanoin väliin. ”Minähän olen pimeystyypin pokémon, tykkään pimeistä paikoista!”
”Tuossa on kyllä perää”, Buizel tuumi.
Ja niin me menimme. Minä menin etunenässä, Buizel tuli perässä, ja Trix kulki Buizelin takana. Tämäkin oli sovittu juttu, Trix sanoi, että osasi sähkö-tyypin liikkeitä, vesi-tyyppiä edustava Buizel oli heikko niitä vastaan. Jos se tajuaisi juonemme, Trix iskisi sitä Thunder Fangillä. Äiti oli tosin kieltänyt meitä hyökkäämästä sen kimppuun…

Portaiden päässä oli ovi, joka oli jätetty raolleen. Tiesin, että tuonne meidän piti viedä Buizel ja odottaa äitiä. Tuolla Odilen ja Soran pitäisi olla odottamassa. Mutta mahtoiko Odilesta olla tehtävään, jota siltä odotettiin?

Portaissa kulkeminen kesti. En halunnut mennä liian kauas Buizelista, jos se vaikka keksisi juonemme ja hyökkäisi Trixin kimppuun. Vaikka Trix olikin vahva, paljon minua vahvempi, emme saisi päästää Buizelia karkaamaan. Muuten koko tehtävä menisi pieleen, enkä tiennyt miten äidin sitten kävisi.

Kun viimein olimme kulkeneet portaat alas, lähestyin ovea varovasti. Katsahdin takanani kulkevaa tietämätöntä saukkopokémonia. Se kulki yhä siinä missä pitikin.

Hyvä.

Niin minä kurkistin huoneeseen. Huone oli ihan pimeä, lukuun ottamatta ikkunasta tulvivaa valoa. Siellä Odile seisoskeli Soran kanssa. Juuri siinä kohdassa, mihin valo osui.
”Nytkö?” Sora kysyi, minä nyökkäsin.
”E-E-En minä p-pysty”, Odile niiskutti.
”Kyllä pystyt”, Sora sanoi hanakasti. ”Sää olet vahva, Odile.”
”E-E-Enpäs…” Odile niiskutti.
”Nyt on pakko”, minä miu’uin. ”Ole kiltti Odile, tee niin kuin äiti pyysi, muuten äiti joutuu vaikeuksiin. Ethän sinä halua sitä?”
”E-En”, Odile niiskutti. ”M-Miwa otti minut sieltä Tangerinen pusikosta mitään kysymättä, eikä ole ikinä pakottanut ottelemaankaan.”
Siinä vaiheessa Buizel oli astunut huoneeseen. Trix oli yhä sen takana.
”Mitä täällä tapahtuu?” Se kysyi. Odile astui edemmäs.
”Hei” se tervehti. ”Kuka sinä olet?”
”Clementine”, Buizel sanoi. ”Mutta olen silti tyttö!”

Se ei vieläkään tajunnut. Heh.

”Tiedän sen, Odile sanoi lempeästi. ”Minä olen Odile, vaikka ennen olinkin Mary.”
Odile tuijotti Buizelia pitkän aikaa. Vaikka huoneessa olikin pimeää, se tuntui silti erottavan Buizelin hahmon hyvin, sillä seuraavaksi se sanoi.
”Sinun jalkasi on turvonnut, sattuuko seisominen?”
”Se on vain vähän rasittunut”, Buizel vastasi. ”Kyllä Amber antaa minun nyt levätä, kun kisat ovat ohi.” Mutta se ei kyllä kuulostanut lainkaan varmalta. Odile huomasi sen.
”Kylläpä sinä olet laiha, saathan kunnolla syödäksesi?”
”Tietenkin saan”, Buizel ärähti. ”Amber antaa ruokaa heti kisojen jälkeen ja…”
”Sinun turkkisi ei kiillä”, Odile keskeytti. ”Sinun kylkiluusi paistavat turkin läpi. Sinä valehtelet.”
”E-Enkä!” Buizel kiisti. ”Amber on hyvä kouluttaja!”
”Niin saattaa ollakin”, Odile myönsi. ”Mutta onko hän sitä myös sinulle?”
”T-Tietenkin!” Buizel vastasi.
”Niin minäkin uskoin kerran”, Odile sanoi haikeasti lähestyessään Buizelia. Buizel astui askeleen taaksepäin, mutta inahti sitten kivusta astuttuaan askeleen kipeällä jalallaan.
”Mitä täällä on tekeillä? Mitä sinä oikein selität?” Buizel tivasi. Nyt se vasta alkoi tajuta, että olimme saartaneet sen ansaan.
”Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, vaikket sitä ehkä ymmärtäisi”, Odile sanoi hiljaa. Sitten sen lehtien joukosta pöllähti sellaista vihertävää pölyä. Pöly osui suoraan Buizelin kasvoille.
”Mitä teh…” se älähti, mutta muuta siitä ei sitten kuulunutkaan, sillä sen silmät painuivat kiinni ja se mätkähti pitkin pituuttaan lattialle.

”No ei se nyt niin vaikeaa ollut”, Trix virnisti. ”No missäs se Miwa piileskelee? Eikö hänen pitänyt odottaa täällä?”
”Eipä ole näkynyt”, Sora sanoi.

Miwa

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Tämä oli varmasti elämäni tyhmin temppu. Saakeli että pitikin ryhtyä Invisiblen juoksupojaksi. Miksi minä edes kuuntelin sen ukon jorinoita? Oli ihan selvää, että se manipuloi minua, ja vetikin oikeista naruista.

No se hyvä puoli tässä oli se, ettei kukaan tulisi ikinä tunnistamaan minua, kun olin nyt kuin ihan kuin joku saakelin Sakiko. Peitenimenkin olin saanut. Kyllä, juuri niin. Peitenimen. Misaki hemmetin Kuromoto. Sillä minä kirjauduin aputytöksi tähän halliin. Niin, minä olin vaaleaverikkö, 21-vuotias maailmanreissaaja, pimeys-tyyppien kaveri Misaki, jolla oli puutetta rahasta.

”Murkroh”, Yoru raakahti epävarmana olallani.
”Ei mitään hätää, Yoru. Ei mitään hätää”, rauhoittelin korppia. Mutta en ollut asiasta niin varma. Mitä jos tässä kävisikin huonosti? Mitä jos tämä ei onnistuisikaan? Mitä jos jäisin kiinni? En edes tahtonut tietää, miten minun sitten kävisi – tai oikeammin, mitä Invisible tekisi minulle.

Ei, älä ajattele sitä! Keskity tehtävään!

Tehtävä ei edes ollut kamalan kinkkinen. Ei ainakaan tämä ensimmäinen osa. Minunhan piti vain hiipiä yhteen huoneeseen ja peukaloida muutamaa kameraa. Tiesin vieläpä mihin kerrokseen mennä, olin nimittäin käynyt tutkimassa paikat sen blondin stalkkerin kanssa. Kolmannessa kerroksessa oli valvontahuone, josta valvottiin kaikkia tämän paikan kameroita. Minun tuli vain livahtaa sinne ja kytkeä pari kameraa pois päältä, siksi kunnes Trix ja Ilse hoitaisivat hommansa. Jos ne hoitaisivat.

Pää ole hiljaa, kyllä ne hoitavat hommansa.

”Kroow?” Yoru katsoi minua kysyvästi.
”Kyllä kaikki hyvin käy, Yoru”, vakuuttelin, mutta lähinnä itselleni. Kyllä Trix ja Ilse hoitaisivat homman, jos ne eivät sitä tekisi, minulle kävisi luultavasti hyvinkin kalpaten. Ei, nyt ei saa ajatella tuollaisia! Pitää keskittyä!

Keskity Miwa!

Kuljin portaat hitaasti ylös. En suinkaan ollut yksin, sillä muutkin avustavat, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin minulla olivat matkalla toiseen kerrokseen, sillä siellä oli se kuuluisa takahuone, jossa koordinaattorit säilyttivät pokémonejaan esityskierroksen jälkeen. Sinne Trix ja Ilse menisivät. Nämä avustajat olivat kaikki menossa jeesaamaan itse kisahallin puolelle, kaipa ne katsoivat, että valot toimivat ja ojentelivat katsomossa juomia katsojille, jotain sellaista. Eipä sillä että minua kiinnostaisi, sillä minähän olin tullut tänne vain tehtävää suorittamaan.

Kun portaat kakkoskerrokseen oli kuljettu, tämä kourallinen ihmisiä hajosi, kaikki suuntasivat kohti sitä käytävää, jolla se takahuone oli, josta pääsisi suoraan areenalle. Tiesin, ettei minun kuuluisi mennä sinne, oli kaiketi jopa parasta, ettei minua nähtäisi lähelläkään takahuonetta, jos tämä menisikin myttyyn. Niinpä minä seisahduin paikalleni ja kohotin rannettani, katsoakseni kelloa – jota minulla ei tietenkään ollut. Sitten pyöritin päätäni kuin idiootti ja lähdin kiipeämään portaita ylös. Minua huvitti tämän rakennuksen arkkitehtuuri, tänne oli tehty monia oviaukkoja, mutta ovia ei oltu viitsitty rakentaa. Periaatteessa kuka vain voisi lompsia sisään ja saada aikaan vaikka millaista tuhoa. No, tämähän oli vähän helpompaa minulle.

En oikein tiennyt, mitä varten tämä kolmaskerros oli tehty, merkittävin asia, mikä täällä oli, oli juurikin valvontayksikkö. Portaissa ei ollut kameraa, mutta kun ne oli kuljettu ylös asti, käytävällä näkyi olevan kamera.
”Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrow?” Yoru vinkaisi hiljaa.
”Kuule mitä luulisit, osaisitko kenties naamioida itsesi hazella ja lentää sen turvin tuonne kameran luo ja nokkia sen rikki?” Kysyin. Tietääkseni haze-liikkeen luoma savuverho ei ollut niin paksua, etteikö korppi näkisi eteensä. Tai ainakin uskoin tarkkasilmäisen korpin näkevän sen läpi.
”Muuur”, Yoru sanoi välttelevästi.
”Minusta kyllä pystyisit siihen”, kannustin korppia. ”Tiedän, että pystyt.”
Yoru tuijotti minua hetken punaisilla suurilla silmillään. Sitten se nyökkäsi, epävarmasti tosin. Korpinpoika nousi huterasti siiven tyngilleen ja alkoi löyhytellä niitä kevyesti. Siivistä alkoi irtautua kevyttä mustaa sumua. Yoru kääntyili ilmassa ympäriinsä ja levitti sillä tavoin sumua koko kehonsa ympärille, ettei siitä vain erottuisi mitään.
”Hyvä”, minä nyökyttelin päätäni. ”Pystyt kyllä.”
Yoru ei sanonut mitään, mutta se ei mennessään näyttänyt lainkaan itsevarmalta, päinvastoin. Yoru, toisin sanoen musta savupilvi näytti vaappuvan lentäessään. Siltä meni hetki päästä kameran luo, ja odotti hetken. En tiedä katsoiko se tännepäin, mutta kun nyökkäsin sille, se ilmeisesti ymmärsi alkaa takoa kameran linssiä nokallaan. Se takoi ja takoi, kunnes sirpaleet alkoivat lennellä. Sitten se törmäsi kameraan, minkä johdosta se tipahti kolisten lattialle. No eipä tuo kyllä enää toimisikaan, mutta ääni oli varmasti herättänyt kamerahuoneen vartijan huomion. Juoksin äkkiä käytävälle ja nappasin Yorun, tai siis mustan savupilven kainalooni ja piilouduin kulman taakse.

Kuten arvelinkin, valvontahuoneesta asteli pyöreä kalju mies, joka katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Pirhana!” Hän huudahti, varmaankin kun näki tipahtaneen ja hajonneen kameran. ”Tästä pitää raportoida, voi silloin ennen tehtiin kunnon kamoja, jotka eivät noin vain putoilleet…”
Kuulin miten ukko lähti kävelemään kohti rappusia ja lähti sitten laskeutumaan niitä.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Kurkistin varmuuden vuoksi käytävälle, ennen kuin hiippailisin kohti valvontahuonetta. Ei ketään.
Hyvä vain. Ovenkin ukko oli huolimattomasti jättänyt auki. Tämä alkoi jo olla liian helppoa. Menin huoneeseen ja haistoin siellä kahvin käryn. Pöydillä oli tyhjiä donitsilaatikoita, joista Yoru kiinnostui oitis. Annoin Yorun rapistella donitsipakettien parissa, kun itse tutkailin monitoria. Pian minun onnistuikin löytää oikeat kamerat. Tässä paikassa oli turhan monta kameraa, mutten halunnut sammuttaa kaikkia, mitä siitäkin tulisi, jos se huomattaisiin ennen kuin olisin lähtenyt täältä livohkaan? Kameroiden sulkeminen ei ollut temppu eikä mikään, piti vain nappia painaa ja se oli siinä.

”Mitäs täällä puuhataan?” Kuulin äänen selkäni takaa. Jähmetyin. Olinko jäänyt kiinni rysän päältä?
Käännyin hitaasti katsomaan tulijaa, eikä hän ollut onneksi se pullea kalju mies, vaan ikäluokaltaan kaiketi noin parikymppinen, pitkä kaveri, jolla oli varsin poikamaiset kasvot. Hän astui askeleen lähemmäs ja minuun iski paniikki, jäisinkö kiinni? Hapuilin vapaalla kädelläni laukkua, jonne olin sullonut kaksi poképalloa. Mukana olivat Rhydo ja Rigel. Mikä harmi, etten ollut ottanut mukaan Soraa tai Odilea, olisin voinut käskeä niitä toimittamaan kaverin unten maille.
”Ettet sinä tyttönen vain peukaloi kameroita?” Hänen äänensä oli miellyttävä, huvittunut.
Vedin laukustani poképallon, mutta siinä samassa hän oli jo tavoittanut minut ja tarrasi minua siitä käsivarresta, joka piteli poképalloa. Kun kaveri vetäisi minua lähemmäksi itseään, repien käsivarrestani – kuinkas muutenkaan, otteeni poképallosta lipesi ja pallo tipahti jalkojeni juureen lattialle.
”Etkös sinä ole vähän liian nuori tekemään tällaisia tihutöitä, tyttönen?” Hän kysyi sujauttaen peukalonsa leukani alle. Tuo poika löyhkäsi hunajalta.
”Näpit irti!” Sähähdin ja astuin hänen varpailleen. Sitten Yoru tuli mukaan kuvaan, se lensi nopeasti pääni yli ja alkoi nokkia pojan kinuskin väristä hiuspehkoa. Tyypin ote käsivarrestani löystyi ja onnistuin riuhtaisemaan itseni irti hänen otteestaan. Minun teki mieli potkaista tuota hujoppia! Mutta tehtävä oli saatettava loppuun, eikä se onnistuisi niin kauan kuin tuo hyypiö roikkuisi täällä. Kamerat, kamerat oli pakko kytkeä pois päältä. Tarvitsin jonkun pitämään tyypin aisoissa, edes vähäksi aikaa. Edes siksi, kunnes saisin ne kamerat kytkettyä pois päältä.

Lattialla oleva poképallo sai luvan kelvata. Poimin sen nopeasti ja heitin sen ilmaan. Rigel ilmestyi minun ja hyypiön väliin.
”Rigel pidättele sitä jotenkin!” Käskin Nidorinoa.
”Nido nidoo!” Nidorino huudahti ja asettui hyvinkin uhkaavan näköisenä vierasta miekkosta vastaan. Käännyin katsomaan monitoreita, mutta en ehtinyt kauaa tehdä sitäkään, sillä hyypiö alkoi nauraa.
”Jos tälle tielle lähdetään…”

Ei kuulostanut hyvältä.

Hyypiö oli saanut Yorun hätistettyä kimpustaan, hengästynyt korppi laskeutui olalleni pahoittelevan näköisenä.
”Teit parhaasi, Yoru”, kehuin korppia.
”Saapa nähdä miten tässä käy”, hyypiö sanoi mietteliäänä, kun heitti oman poképallonsa ilmaan. Odotin jotakin todella isoa tai muuten vakuuttavaa, kenties jotakin pokémonia, mitä poliisit suosivat, mutta pallosta astuikin esiin pienen pieni hiiri, lumenvalkoinen ja suurisilmäinen hiiri. Rigel pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oletin sen tarkoittavan että: ”Et voi olla tosissasi.”
”Piiih”, hiiri vinkaisi, se ihan värisi eikä se näyttänyt mitenkään otteluinnolta. Se katsahti vaivihkaa poikaa, joka oli päästänyt sen poképallosta. En osannut sanoa, miksi se teki niin mutta mikä tahansa tuo pokémon sitten olikin, sitä varmaan pelotti.
”Teepä thundershock”, poika sanoi. Pikkuinen hiiri näytti pohtivan tilannetta, sitten sen pienet vaaleat posket alkoivat kipinöidä sähköstä. Rigel ei näyttänyt pelkäävän vähääkään, mutta Yoru kavahti. Odotin jonkin sähköshokin osuvan Rigeliin, mutta ei se Rigeliin osunut, vaan hiiren kouluttajaan. En osannut sanoa, miten voimakas tälli se oli, mutta ainakin tyypiltä meni kanttu vei. Eikä tyyppi ollut ainoa myös pieni valkea hiiripokémon otti ja pökertyi.

”Nido nido!” Rigel murahti suuntani. Se kaiketi kehotti minua hoitamaan homman ja äkkiä, ennen kuin hyypiö palaisi tajuihinsa. Jos tästä selvitään, katoan jonnekin viikoksi…

Kytkin nopeasti seuraavan kameran pois päältä. Polvet tärisivät, olin melkein jäänyt kiinni. Olin ollut tyhmä, kun en älynnyt kutsua Rigeliä heti avuksi vahtimaan selustaani. Voisin yhä jäädä kiinni, täältä oli lähdettävä ja äkkiä. Oli päästävä pois… pois!
”Muur”, Yoru äännähti olkapäältäni ja hieroi poskeaan poskeani vasten. Se rauhoitti.
”Kiitos Yoru”, huokaisin ja jatkoin hommaani, kunnes sain sen päätökseen. ”Lähdetään täältä.”

”Nidoh”, Rigel äännähti ja yllätyksekseni se otti ja poimi tajuttoman hiiripokémonin maasta. Nosti sen niskavilloista ja katsahti minua.
”Sinusta alkaa totesi kehkeytyä pienten sankari, Rigel”, naurahdin nähdessäni piikkipersuksen kantavan pientä pokémonia suussaan. Rigel murahti ja mulkaisi minua ärtyneesti. Vedin henkeä ja koetin saada polvieni tutinan lakkaamaan. Olisiko tämä aina tällaista?

Sitten me juoksimme, käytävä oli edelleen tyhjä, kaipa se ukko oli lähtenyt ostamaan uusia donitseja syömiensä tilalle. Portaissakaan vastaan ei tullut ristin sielua – kaikki olivat ainakin metakasta päätellen katsomassa kisoja. No hyvä vain, se tästä vielä puuttuisi, että saisin lisää syytä panikoida. Kumma kyllä, olin vohkinut ihmisten taskuja ennen, eikä silloin minua juurikaan hermostuttanut. Toisaalta, eipä siinä ollutkaan mitään erityisiä panoksia. Jos ei onnistanut niin ei onnistanut, mutta nyt voisin joutua ties minne jos tämä menisi myttyyn.

Matka tuntui pitkältä, vaikka minua auttoikin se, että Rigel ja Yoru olivat mukana. Vaikka Yoru olikin pieni, se osasi näemmä arvata, milloin olin paniikkikohtauksen partaalla. Silmäilin tuota pientä lintua, miten kummallista olikaan ajatella, että juuri se oli saanut minut hetki sitten rauhoittumaan.

Sitten olimmekin siellä. Se varastohuone, jossa Ilsen ja Trixin olisi pitänyt odottaa Buizelin kanssa. Olikohan Odile suostunut tekemään tehtävänsä? Olivatko Ilse ja Trix siellä missä niiden kuuluikin olla? Mitä jos Buizel olisikin päässyt karkaamaan?

Avasin oven varovasti, ja katsoin pimeyteen.
”Puuurh!” Kuulin Ilsen purisevan.
”Ilse? Trix?” Kutsuin niitä astuessani sisään. Jokin hyppäsi minua vasten ja suustani pääsi vaimea kiljaisu. Kuulin Trixin käkätyksen.
”Hitto Trix, nyt ei ole tuon aika”, sanoin pidellen kättä sydämelläni. ”Missä Buizel on? Saitteko te sen…”
”Purr!” Ilse purisi ja pökki innokkaasti jalkojani. Jopa liiankin innokkaasti, se tuntui työntävän minua kohti tämän huoneen ainoaa valoisaa kohtaa, ja pian ymmärsin miksi. Siellä se makasi, nukkui. Meidän kohteemme, ja Odile itkeä tihrusti sen vierellä. Polvistuin sen viereen ja taputin ruohopäätä.
”Ei se mitään Odile, hyvin tehty”, kehuin sitä. ”Anna minä jatkan tästä.” Niinpä kutsuin Odilen takaisin palloonsa. Trix istui vierelleni Ilsen kanssa. Ne molemmat katsoivat minua ylpeästi.
”Hyvin tehty, tytöt”, kehuin niitäkin. ”Nyt meidän on enää naamioitava se ja voimme lähteä.”

Kutsuin kaikki pokémonit, Ilsen, Trixin, Rigelin ja Soran takaisin poképalloihinsa. Sulloin poképallot huolellisesti laukkuuni ja nappasin sieltä tuomani sanomalehden. Asettelin sanomalehden lattialle Buizelin viereen ja sitten nostin saukon lehden päälle. Odotin saukon olevan hirveän raskas, mutta se olikin yllättävän kevyt ja kun katsoin sitä, tajusin syyn sille. Tämä Buizelhan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Miksi ihmeessä se ukko halusi, että pöllisin tällaisen? Ymmärsin miksi Odile itki, se oli niin empaattinen, että sitä varmasti suretti saukko-paran puolesta. Avasin laukkuni sivutaskun ja otin esiin stalkkeri-pojalta saamani värjäyspullon. Sen sisällä oli pastellin violettia väriä, ravistelin pulloa hetken ja tuumin:
”Oranssia Buizeliahan ne tulevat etsimään, tästä tulee violetti.”
Suihkutin pastellin violettia väriä ympäri Buizelin turkkia, aina siihen saakka, kun pieninkin oranssi tai keltainen läikkä oli peittynyt hempeän violettiin sävyyn. Epäilin kuitenkin, ettei minulla ollut aikaa odotella värin kuivumista. Mutta siinä odotellessani katselin uteliaana Rigelin pelastamaa – tai sitten pöllimää hiirtä. Sillä oli kaunis lumivalkoinen turkki. Nostin hiirulaisen varovasti syliini ja silittelin sen valkeaa turkkia. Turkki oli kuin mitäkin hienoa turkista, tosi pehmeää. Mitähän minä tälle tekisin? Ei sitä tännekään voisi jättää, mutta miten kuljettaisin sen? Sulloisinko sen laukkuuni? Vai käärisinkö Buizelin kanssa sanomalehteen?

Oli miten oli, tiesin että oli aika lähteä. Se stalkkeri autoineen tulisi pian. Väri ei ehkä olisi aivan kuiva mutta halusin painua helvettiin täältä. Niinpä käärin Buizelin sanomalehteen samoin kuin lumivalkoisen hiiren ja nostin paketin syliini.
”Valmiina, Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrowh”, korppi äännähti epävarmana. Se kuitenkin kiipesi olalleni lähtövalmiina. Pakkasin tyhjän väriainepullon laukkuuni ja nousin.

Aula oli vieläkin tyhjä, mutta tämän paikan ovella seisoi vartija, kuten myös tänne tultaessa. Vaikka riski olikin pieni, hän saattaisi pysäyttää minut ja kysyä että minne matka. Ainakin silloin kun ne tajuaisivat Buizelin kadonneen, vartija muistaisi tytön, joka oli lähtenyt sanomalehtiä kantaen. Siksi päätin taas turvata Yoruun ja Hazeen.
”Anna mennä, Yoru. Kyllä sinä pystyt”, kannustin korppia. Yoru nielaisi ja räpytteli siiven tynkiään. Se nousi epävarmana siivilleen ja loi minuun viimeisen epävarman silmäyksen. Hymyilin sille ja nyökkäsin.

Yoru, pystyt siihen!

Yoru liihotti muina lintuina liukuovien luona pönöttävän vartijaukon yläpuolelle. Siellä se alkoi hitaasti luoda sysimustaa savua. Vartija ei tajunnut aluksi mitään, kunnes savu alkoi yskittää. Vartija köhi minkä jaksoi, ja sitten kirosi. Hän varmaan alkoi tajuta, ettei nähnyt mitään.

Nyt!

Juoksin aulan poikki, vartijan ohi, viittasin Yorua seuraamaan, ja silmäkulmastani näinkin korpin liitävän pääni korkeudella. Juoksin polvet täristen liukuovista ulos lämpimään aurinkoon ja kohti parkkipaikkaa. Sinne stalkkerin auton piti ilmestyä.

”H-Hei, siellä!” Joku huusi.

Jalat älkää pettäkö nyt!

Kommentit:

Chidori

2 >
No niin, ensimmäinen keikka (melkein, tarinallisesti) purkissa! Käytit pokémoneja hyödyksi tehtävän suorittamisessa ilahduttavan paljon. Odotin tosin aluksi, että Trix olisi Zoruana käyttänyt tehtävässä jotenkin eduksi illuusiokykyään, mutta lopulta Buizelin huijauksen avaintekijäksi osoittautuikin Ilsen luontainen hurmaustaito. Ilsen kyvyillä ja omistajan tympeillä koulutusmetodeilla perusteltiin riittävän hyvin sitä, miksi Buizel suostui lähtemään ventovieraiden pokémonien matkaan epäilyksistään huolimatta. Tämä kävi hyvin ilmi Odilen kanssa käydystä keskustelusta, joka taisi muuten olla lempikohtani tässä luvussa. Petililin reppana hahmo pääsi muutenkin hyvin esiin tämän tehtävän aikana.

Miwan suoritus sujui sutjakkaasti Yorun osalta, mutta täytyihän sitä jonkin asian mennä vähän mönkään, jotta jännitys pysyisi yllä. Valvontakamerahuoneeseen pölähtänyt hyypiö oli kyllä sangen surkuhupaisa tapaus, sillä kiperä tilanne raukesi jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. :’D Hyypiön virka jäi myös vähän kysymysmerkiksi, vartija tuo ei kuitenkaan tainnut olla…? Noh, saatiinpa Luna mukaan tiimiin!

Valmistauduit tehtävän suorittamiseen huolellisesti ja huomioit myös tehtävän aikana hyvin riskitekijöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sieppauksen onnistumiseen ja myöhemmin mahdollisesti kiinnijäämiseen. Naamioitumisesta huolimatta Miwan kannattaa pitää erittäin matalaa profiilia parin seuraavan tarinan ajan, sillä Buizelin katoaminen herätti suurta huomiota Soidassa. Kiinnijäämisen riski on tällä hetkellä kohtuu suuri. Tehtävä on kuitenkin onnistuneesti suoritettu!

Bellatrix +2lvl +4op, Ilse +2lvl +1op, Yoru +2lvl +2op, Odile +1lvl, +Candy +3op, Luna +1lvl. Tehtävän suorittamisesta saat palkkioksi 640pd:tä, kahvilan tuotteista tosiaan bonusta mukana. Kerro kouluttajakirjassa, mitkä 10 kauneustarviketta lunastat kaupasta. Ilmoita myös, aiotko pitää Buizelin itselläsi vai välitätkö sen eteenpäin. Candy oppii mansikkamacaronista liikkeen Crafty Shield.

Aurora #21 > Se siitä tavallisesta aamusta

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2016.

En käsittänyt miten yhtään kukaan pystyi nukkumaan, kun hyperaktiivinen Shuppet käkätti Miwan sylissä.
”Ihihihihiii! Negatiivisia tunteita! Iii-iii-iha-na-naa!”
Miwa nukkui autuaan tietämättömänä tästä kaikesta. Tai no, en tiedä siitä autuaasta, sillä tyttö vaikutti mumisevan ja voivottelevan tuskissaan – vaikka nukkuikin.
”Hui!” Pikkuinen Eevee vinkaisi. ”Pelottaa!”
Pikkuinen Eevee, jolla oli hopeinen kimaltava turkki, katsoi hihittävään Shuppettiin hieman pelästyneen näköisenä
”Miksi se noin hihittää?” Eevee kyseli, ei kaiketi keneltäkään. ”Onko se sairas, onko?”
”Shuppetit tykkäävät katkerista ja negatiivisista tunteista”, mumisi se, jota minä en tuntenut. Se oli solakka, sinisilmäinen Liepard. Se oli tullut tänne ihan muina miehinä ja käynyt nukkumaan juuri sinne, missä se oli kaikkein eniten tiellä – eli keskelle lattiaa. Ilse nukkui kiinni sen selässä, noita kahta olisi melkein voinut luulla emoksi ja pennuksi, tai sitten sisaruksiksi, hmm…

Odile ei nukkunut. Se oli jotenkin saanut kiivettyä ikkunalle ja katseli murheellisena ulos. Mikähän sitä vaivasi? Voisin yrittää jutella sen kanssa, mutta kun se alkoi aina parkua, kun olin lähellä. Ymmärsihän sen, Odile oli ruoho-tyyppiä ja minä tuli tyyppiä. Pikku Yoru nukkui hattutelineellä vieressäni, kuinkas muutenkaan. Lolita tosin näytti nauttivan pimeydestä, sillä Miwa oli vetänyt ikkunaverhot niin tiiviisti kiinni, ettei aamuaurinko päässyt paistamaan huoneeseen. Mutta minä tiesin, että oli aamu.
”Ole nyt jo hiljaa!” Bellatrix rääkäisi kummitukselle. ”Olet käkättänyt koko aamun, muut täällä yrittävät nukkua!”
”Ehehehee, enpäs ole!” Lolita naureskeli, ihan puhtaasti vain siksi että se halusi ärsyttää Zoruaa. Mietin pitäisikö mennä väliin ja sanoa jotakin, mutta päätinkin odottaa Miwan heräämistä.

”Masuun sattuu”, pikku Eevee vikisi. ”Aijaijai!”
Hopeaturkkinen Eevee jatkoi vikinäänsä tovin, Odile käänsi katseensa pikku Eeveeseen, joka voivotteli kipujaan. Liekö tuo syönyt jotain sopimatonta. Pian Miwa kuitenkin raotti silmiään ja loi huomattavan ärsyyntyneen katseen yläpuolellaan leijuvaan Lolitaan.
”Mitä ihmettä sinä siinä hirnut, Lolita?” Miwalla oli päällään sininen mekko, jonka huomatessaan tyttö katsahti itseään inhoavasti. Olihan tuo mennyt kenkineen päivineen sänkyyn nukkumaan. Tyttö katsoi itseään hetken epäuskoisena, sitten hänen huomionsa kääntyi parkuvaan Eeveehen.
”Mikä hätänä Candy?” Miwa kysyi siltä.
”Maha on pipi! Pyörryttää! Itkettää! Oksettaa!” Eevee luetteli. Miwa otti pienen karvapallon syliinsä ja alkoi silitellä sitä rauhoittavasti, mikä tuntui vain pahentavan asiaa. Jopa Yoru heräsi pikkuisen itkuun säpsähtäen.
”Mitä kuka häh?” Se raakkui.
”Eevee se tuolla vain itkeä tihrustaa”, selitin korpille kärsivällisesti. ”Ei hätää.”
”Mikä kimalle Candyllä on?” Yoru kysyi.
”Mahaansa tuo valittelee”, vastasin. Miwa nousi ylös sängystä ja melkein kompastui keskellä lattiaa löhöävään Liepardiin.
”Perhana, mistä tuokin tänne ilmestyi?” Tyttö murahteli mennessään kirjoituspöydän luo. Sinne hän oli jättänyt laukkunsa.
”Huomenta vaan”, Liepard sanoi, varsin tyytyväisenä siitä, mitä oli tehnyt. Se piti toista silmäänsä laiskasti auki, kun toinen oli vielä kiinni. Odile katsahti uteliaasti räjähtäneen näköistä kouluttajaansa, kun tuo laski Candyn pöydälle, sillä välin kun keskittyi kaivamaan laukustaan jotain. Se jotakin osoittautui pulloksi potion-nimistä ainetta, jolla hoidettiin pokémoneja.

Miwa kaatoi violettia ainetta pullon korkkiin ja ojensi sitä Candylle. Eevee nuuhki ainetta hetken ja lipitti sitä sitten muutaman kulauksen verran korkista käsin, mutta sitten se nyrpisti nenäänsä.
Sitten Miwa suihkutti Eeveetä suihkeella ja kyseli sen oloa.
”Hyi, olen ihan märkä!” Eevee valitti, ravistaessaan turkkiaan, parahiksi Miwan kasvoille.
”No suihkuun tässä oltiinkin menossa”, tyttö huokaisi. ”Ole kiltisti, Candy.” Miwa pörrötti Eeveen jo ennestään pörheää turkkia, ennen kuin meni kohti suihkuhuonetta. Ja mitä vielä, mennessään Miwa otti ja kompastui keskellä lattiaa köllivään Liepardiin.
”Miksi hitossa makoilet siellä missä olet eniten tiellä?” Miwa murahti.
”Moi vaan sullekin”, leopardi kihersi. Miwa katsoi Liepardia hetken, näytti siltä kuin hän olisi halunnut sanoa sille jotain, muttei sitten sanonut mitään. Miwa meni suihkuhuoneeseen. Hetken päästä kuulin, miten vesi valui lattialle. Sain kylmiä väreitä veden äänistä, luultavasti siksi, että olin tuli-tyypin pokémon. Me tuli-tyypilliset emme liiemmin pitäneet vedestä.

Miwa kuului hyräilevän jotakin suihkussa. Jotakin surullista. Olikohan tyttö murheissaan jostakin?
”Vaivaako tyttöä jokin?” Pohdin ääneen.
”Oi, kyllä”, Liepard vastasi kuulostaen vähän turhankin tyytyväiseltä. ”Nuori mies nimeltä Hiroki.”
”Sillä oli ilkeä iso kissa”, Ilse miukui. ”Raapi minua, mutta Winona pelasti ja siitä kasvoi iso!”

Winona oli kaiketi tuon Liepardin nimi.

Pian kuulin, miten joku koputti ovea.
”Olisikohan se kyseinen herrasmies”, leopardi pohti haukotellessaan. Ilse katsoi sitä ihaillen. Sitten Liepard nousi pitkien tassujensa varaan ja venytteli, ensin etutassut ja sitten takatassut. Sitten se asteli ovelle ja virnisti.
”Kohtahan se nähdään.”
”Et voi avata ovea”, Odile sanoi hiljaisella äänellä. ”Et tiedä kuka sieltä tulee!”
”Sehän tässä jännää onkin”, leopardi virnuili.
”Eihän se saa ovea auki, eihän, isoveli Splinter?” Yoru raakkui hieman pelästyneenä.
”Ei tietenkään”, minä vakuuttelin korpin pojalle.
”Minäpä teille temput näytän!” Liepard naurahti. Se hyppäsi kepeillä jaloillaan oven kahvaa vasten ja onnistui jotenkin vääntämään sen auki. Se katsoi minua, omahyväinen pilke silmäkulmassaan.
”Hah”, se naukaisi ja katsahti ulos ovesta, nähdäkseen kuka tulija oikein oli. ”Kappas, Nakamuran poika!”

Nakamuran poika?

”Winonako sinä olet?” Pojan ääni kysyi.
”Tietenkin se olen minä, hölmö!” Liepard letkautti.
”Nukkuuko Miwa vielä?” Pojan ääni tiedusteli.
”Ei”, leopardi vastasi ja palasi huoneeseen. ”Sen kun tulet sisään!”
Poika jolla oli lyhyet keskiverto vaaleaa tummemmat hiukset, kurkisti huoneeseen. Pojalla oli sylissään Cubone.

En tiedä kuka tuo on, mutta sen ei pitäisi olla täällä.

Lähdin syöksyyn kohti tuntematonta herrashenkilöä, en tiennyt mitä hän täältä haki, mutta sen tiesin, ettei hänellä ollut asiaa kouluttajani kämppään niin kauan, kun minussa henki pihisi!
”Ulos täältä senkin korsto!” Huusin syöksyessäni pojan klopin kimppuun.
”H-Hei, rauhoitu!” Vaaleahiuksinen poika huusi.
”Miksi olet noin äreä?” Tyttöpuolinen Cubone kysyi. ”Nousitko väärällä jalalla ylös? Missä kouluttajasi on? Meillä on asiaa!”
Ei minulla ollut aikaa vastailla tyhmiin kysymyksiin. Minun piti suojella pikkuisia!

Sitten tippuvan veden ääni lakkasi. Kuulin paljaiden ihmisjalkojen tepsutusta suihkuhuoneesta. Miwa hyräili yhä, mutta hänen astuessaan ulos suihkuhuoneesta pelkkä mintun värinen pyyhe ympärillään, hyräily lakkasi.
”Mitä vittua sinä täällä teet?” Miwa melkein huusi.
”Ulos, ulos, ulos!” Minä huusin ja yritin kaikin voimin saada tämän harvinaisen ruman ihmisotuksen ulos huoneesta. Kyllä minäkin nämä jutut osasin, ei ainoastaan Rigel. Minä olin yhtä vahva kuin se Nidorino!

”S-S-Sinulleh on t-t-t-thöitä!” Poika sanoi, tai pikemminkin huusi yrittäessään saada minut kimpustaan, mutta eipä onnistunut!
”Käske tätä Fletchinderiä lopettamaan!” Poika huudahti.
”Splinter, tule tänne”, Miwa sanoi, muttei lainkaan vihaisena – pikemminkin huvittuneena. Mutta tein, kuten Miwa käski, hyökkäisin heti, jos tuo yrittäisi jotain. Pitäisin silmäni tarkasti tuossa korstossa.

Korsto sulki oven varovasti ja katsoi vaivaantuneena Miwaan – joka oli edelleen pyyhkeisillään.
”Hyvin tehty, Splinter”, Miwa kehui minua ja silitti kaulaani. ”Hyvin tehty.”
”Tekisin sen uudelleen!” Minä vahvistin ja nokkaisin Miwaa hellästi poskelle. En oikein tiedä miksi, mutta olin aina tykännyt hänestä. Hän oli jotenkin niin hauskan näköinen, jopa aloittelevaksi kouluttajaksi – ja Rigel puolestaan näytti niin nyreältä, että kaipasi hieman piristystä. Kaipa minä olin vain utelias ja päädyin siksi tähän sakkiin.

”Ensiksi, tahtoisin kiittää sinua”, poika sanoi tuijottaen käsiinsä. ”Kun pelastit Koemin.”
”Miwa oli tosi fiksu!” Cubone, kaiketi nimeltään Koemi vahvisti. ”Ja rohkeakin!”
En tiennyt mitä Miwa oli tehnyt, ja se häiritsi minua. Sen oli täytynyt tapahtua silloin kun olin joutunut sairaalaan siipeni vuoksi.
”Tässä”, poika kaivoi taskustaan tölkillisen jotain violettia töhnää, ja heitti sen Miwalle.
”Mitä se on?” Tyttö kysyi. ”Myrkkyäkö?”
”Sehän on shinysuihke!” Odile, joka oli huomaamattani tullut lähemmäksi, huudahti.
”Yyyyh, tuo väri on outo!” Candy niiskutti. Se asteli arasti tassuillaan kohti Miwaa.
”Tätä sanotaan shinysuihkeeksi, sillä värjätään pokémoneja”, poika selitti. ”Etenkin koordinaattorit suosivat näitä.”
”Noinko shinyja tehdään?” Miwa kysyi.
”No joo, mutta ne ovat silti keinotekoisia shinyja, väri ei näet periydy jälkeläisiin, vaikka pokémon olisikin värjätty”, poika selitti. ”Saatat tarvita sitä yhdessä jutussa.”
”Missä jutussa?” Miwa kysyi.
”Selitän pian”, poika lupasi. ”Mutta sitä ennen sinun on pukeuduttava.”
”No sitä sinä et jää todistamaan!” Miwa sanoi.
”Luonnollisesti, odottelen ulkona”, poika sanoi. ”Tule ulos, kun olet valmis.” Sen sanottuaan poika häipyi.

Miwa huokaisi. Hän katsahti minua ja totesi:
”Ei kai voi muutakaan.”
Ja niin Miwa pukeutui beigeen housuhameeseen ja turkoosiin kukalliseen toppiin. Tämän täytyi olla hänen kesäasunsa. Ilse ja Liepard olivat näemmä menneet takaisin nukkumaan, myös Lolita veteli sikeitä Miwan sängyllä. Trix puolestaan odotti jo innoissaan, että pääsisi lähtemään. Mukaan tulivat tietenkin myös nyyhkivä Candy ja Odile, jotka matkasivat Miwan sylissä ja sitten Yoru, joka matkusti tapansa mukaan Miwan hartialla.
”Tule sinäkin, Splinter”, Miwa sanoi. ”Ulkoilma tekee sinulle hyvää!”
Niin, viime kerrasta oli aikaa. Olisi ihanaa päästä pitkästä aikaa lentämään. Vaikka pitäisin silmällä Miwaakin, jos se häiskä olisi siellä.
”Minäkin tulen!” Huikkasi muuan Leafeon, jonka tiesin tottelevan nimeä Demetria. Se käyttäytyi mielestäni vähän oudosti. Se esimerkiksi väitti tunteneensa Miwan kun tämä oli vielä pieni, koska oli tämän – siis Miwan äidin pokémon.
”No mikäs Miwan äiti sitten oli naisiaan?” Trix kyseli vähän sarkastisesti – niin kuin Zoruan tapana oli.
”Mikazuki oli oikein taitava koordinaattori”, Leafeon sanoi ylpeänä. ”Voitimme monet kisat yhdessä ja pääsimme aina suurjuhlaan asti!”

Minua eivät sen jutut juuri kiinnostaneet. Pyrähdin lentoon heti ulos päästyämme, ja Yoru seurasi, kuinkas muutenkaan.
”Isoveli Splinter, odota!” Korppi raakkui. Ja minä odotin, eihän se toki pienen Murkrow’n vika ollut, että sen siivet olivat jääneet lyhyiksi.
”Uskotko sinä, että tuo Leafeon on oikeasti kuulunut Miwan äidille?” Minä kysyin pikkuiselta, samalla aikaa kuin tarkastelin Miwaa yläilmoista. Hän kulki kohti rantaa, vanavedessään tuo hämäräperäinen vaaleahiuksinen poika.
”Uskon!” Yoru raakkui. ”Yoru on tavannutkin mamman mamman!”
”Missä muka?” Minä kysyin, sillä en ollut koskaan kuullut Miwan mainitsevan äitiään saatikka sitten perhettään. Mahtoiko tytöllä sellaista ollakaan?
Sitten Yoru kertoi, se kertoi, miten Miwa oli mennyt viettämään yön saapastehtaaseen, jossa kummitteli, ja sai siitä palkinnoksi kasan kahisevaa. Tehtaalla tosiaan oli kummitellut. Yksi kummituksista ei ollut kummitus vaan jonkun Mikazuki-nimisen naisen tajunta. Mikazuki-niminen nainen oli kuulemma näyttänyt ihan Miwalta. Demetria oli myös kuulunut tälle Mikazuki-naiselle ja luvannut viedä Miwan Mikazukin omaisten luo, jahka saavuttaisiin Marble Cityyn. Miwa oli kuulemma luvannut tehdä sen ja Demetria lähtisi oppaaksi.

”Mennään minun luokseni juttelemaan”, vaaleahiuksinen poika sanoi. Hänellä oli auto, vanha jeeppi jonka oven hän avasi Miwalle. Miwa kuitenkin katsoi poikaa pitkään.
”Junailetko jotain pääni menoksi?” Miwa kysyi varsin epäilevästi.
”Emme voi jutella siitä asiasta täällä”, poika sanoi painokkaasti. ”Mennään minun luokseni.”
”Yritäkin jotain hassua niin käsken Splinterin nokkaista sinua niskaan!” Miwa sanoi uhkaavasti, ennen kuin istui autoon pelkääjän paikalle. Minä tietenkin suhahdin heti Miwan perään ja asetuin mukavasti juuri kuskin paikan taakse.
”Odotaaaa!” Yoru raakkui, se lensi hitaammin kuin minä, mutta onnekseen se ei jäänyt matkasta. Se istuutui mielipaikalleen, Miwan hartialle nimittäin.

”Lentäminen näyttää hauskalta”, tyttömäinen ääni vierestäni totesi. Katsahdin nopeasti viereeni penkille. Penkillä makasi pieni ja solakka Vulpix. Mutta en ollut eläessäni nähnyt tuollaista Vulpixia. Se oli aivan lumen valkoinen ja sen tassut sinertävät kuin jää, ja silmät olivat aivan jäänsiniset. Katsoin ilmestystä kummissani, en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Sitten Vulpix hyppäsi alas penkiltä ja ryömi jotakin hassua kautta auton etuosaan.
”Heippa, Eiji!” Se tervehti autoon kuskin paikalle istunutta vaaleahiuksista poikaa.
”Miten menee Fubuki?” Poika naurahti ja silitteli Vulpixin hattaramaista turkista. ”Eihän autossa ole sinulle liian kuuma?”
”Ei!” Valkoinen Vulpix hihkaisi, sitten sen huomio kääntyi Miwaan ja tytön sylissä oleileviin Odileen ja Candyyn. Trix puolestaan mönki seurakseni takapenkille.
”Phaah, että tuolla edessä on täyttä!” Zorua huokaisi.
”Kimallatpa sinä nätisti!” Fubuki, Vulpix kuului toteavan Candylle.
”En tahdo kimaltaa”, Candy nyyhki.
”Ei siinä mitään pahaa ole!” Fubuki kiisti. ”Lupaatko piristyä, jos kerron sinulle tarinan?”
”Minkä tarinan?” Candy kysyi.
”Minun tarinani!” Vulpix vastasi iloisesti.

No voi jestas, tästä tulee pitkä matka…

”Minä en ole oikeasti Soidasta kotoisin!” Fubuki julisti. ”Tulin tänne kouluttajani mukana eräiltä saarilta. Hän halusi osallistua koordinaattorikisoihin täällä!”
Auto oli lähtenyt käyntiin ja nyt huristeltiin pitkin tietä. Ikkunasta näkyi ranta, rannalla oli paljon ihmisiä ja pokémoneja ottamassa rennosti.
”Tuonne minäkin tahdon”, Trix mutisi.
”Minun kouluttajallani oli eräs pakkomielle”, Vulpix jatkoi tarinaansa. ”Aina oli pakko voittaa, ei saanut tehdä virheitä.”
”Mitä sitten, jos teki?” Yoru raakkui hieman pelokkaana.
”Jäi ilman sapuskaa”, Vulpix selitti. ”Minulle kävi niin usein, koska virheiden teko pelotti, niin että tein lisää virheitä koko ajan. Lopulta minusta tuli iiihan laiha, enkä jaksanut tehdä enää mitään.” Sitten Vulpix katsoi Eijiksi kutsumaansa häiskää kiitollisena.
”Eiji pelasti, vei pois ja piti sen jälkeen huolta”, Vulpix sanoi. ”Teidänkin kouluttaja pelastaa jonkun pian.”
”Toistapa tuo”, minä sanoin.
”Miwa on jo pelastanut”, piipitti Odile. ”Otti minut Tangerinesta kun Sakiko hylkäsi, löysi ja otti Rhydonkin Shamrockista omakseen.”
”Näin ne testaavat tulokkaita”, Vulpix sanoi. ”Pitää viedä joltakin kaltoin kohdeltu pokémon.”
”Invisible ei ole paha”, lisäsi Koemi etupenkiltä.

Mikä ihmeen Invisible?

Sitten pysähdyimme paikkaan, josta näki suoraan rannalle.
”Tuolla oikealla on ruskettunut tyttö, joka harjoittelee Buizelin kanssa”, Eiji sanoi.
”Se baletti Buizel”, Miwa mutisi. ”Olen nähnyt sen aiemmin.”
”Se on sinun kohteesi”, Eiji sanoi tyynesti.
”Että mikä?” Miwa kysyi.
”Sinä varastat tuon Buizelin koordinaattorikisojen aikana tänä iltapäivänä”, Eiji täsmensi. ”Niin on pomo määrännyt.”
”Mitä hän tuolla Buizelilla tekee?” Miwa kysyi.
”Se ei kuulu meille”, Eiji sanoi. ”Me teemme vain sen mitä käsketään. Sinun tulee saada napattua tuo Buizel jäämättä itse kiinni.”
”Ja sitten?” Miwa kysyi.
”Et voi pyydystää sitä palloon”, Eiji neuvoi. ”Jos onnistut tehtävässä pomo ottaa kyllä yhteyttä.”
”Okei”, Miwa sanoi, hän näytti vähän siltä, ettei hän osannut sanoa mitään muutakaan.
”Nyt menemme minun luokseni ja laitamme sinut valmiiksi”, Eiji ilmoitti. ”Ethän sinä voi mennä paikalle sulautumatta joukkoon.”

Miwa oli liemessä. Tosi pahassa liemessä.

Ajoimme pitkään. Ajoimme niinkin pitkään, ettei rantoja enää oltu nähtävissä, metsikköä vain.
”Isoveli Splinter?” Yoru kysyi arasti.
”No mitä?” Kysyin takaisin.
”Osaankohan Yorukin joskus lentää yhtä nopeasti kuin isoveli Splinter?” Korppi kysyi, tapittaen minua punaisilla silmillään.
”Osaa varmasti, kunhan siivet kasvavat”, sanoin rohkaisevasti.
”Tuleeko Yorusta yhtä vahva?” Korppi kysyi.
”Kunhan harjoittelee”, minä totesin. ”Kyllä se siitä, kunhan kasvat!”
”Kasvaisipa Yoru jo pian!” Korppi hihkaisi.

Se talo oli iso ja valkoinen. Siinä oli punainen katto. Piha oli jokseenkin sotkuinen, näytti hiukan siltä, ettei kukaan juuri asunut täällä.
”Äiti-vainaani talo”, sanoi Eiji. ”Asun täällä aina silloin kuin käyn Peacockissa.”
”Eli et kovin usein”, Miwa totesi.
”Menen sinne, minne pomo määrää”, poika sanoi epämääräisesti.
”Olet siis juoksupoika”, Miwa härnäsi.
”Sellainen sinustakin tulee”, vieras ääni totesi. Ylhäällä parvekkeella seisoi tyttö, jolla oli tummanpunaiset lyhyet hiukset. Hän katsoi meihin jotenkin alentavasti tumman harmailla silmillään. ”Kylläpä se kestikin.”
Candy nyyhkäisi ja painautui kiireesti vasten Miwan syliä, mokoma oli kaiketi peloissaan.
”Valitan myöhästyneisyyttä, Shiina”, Eiji pahoitteli.
”Akagi sinulle”, tyttö vastasi painokkaasti. ”Ja samoin sinulle, keltanokka.”

Keltanokka varmaan tarkoitti Miwaa.

”Minä en tykkää Shiinasta”, Vulpix totesi. ”Hän on turhan vaativa.”
”Hän näyttää pelottavalta!” Candy vinkui.

Vaativa hän tosiaan oli. Heti sisälle päästyämme hän arvioi Miwan päästä varpaisiin ja tiivisti mielipiteensä yhdellä kommentilla.
”Mistä pomo oikein onkii näitä?”
Sitten hän katsoi meitä – kriittisesti kuinkas muutenkaan. Yoru värisi ja Candy alkoi taas vaihteeksi itkeä. Odile tuijotti kerrankin takaisin.
”Oletko joku koordinaattori?” Tyttö kysyi. Kuulosti siltä kuin hän puhuisi nenäänsä.
”En, miten niin?” Miwa kysyi terävästi.
”Sinulla on kolme shinya”, tyttö huomautti. ”Ja nähtävästi kolme tavallista siinä rinnalla.”
”Saanko minä purra häntä?” Trix kysyi ilkikurisesti. ”Saanhan?”
”Ehkä se johtuu pimeystyypeistä”, tyttö huokaisi. ”Rikolliset yleistetään niiden takia…vaikka eihän tuollaista pikku tyttöä nyt rikolliseksi voisi luulla…”
”Anteeksi?” Miwa kysyi hieman ärtyneesti.
”Kuinka vanha olet?” Punatukka kysyi. ”Kuudentoistako?”
”Olen kaksikymmentäyksi”, Miwa sanoi.
”No omapa on vikasi, kun käytät tuollaista koulutyttöjen kampausta”, punatukka viittasi Miwan saparoihin. ”Näytät aivan pikkulapselta.”
”Se siitä, minä puren!” Trix virnisti ja lähti juoksuun. Sen oli kaiketi aikomus puraista punapäätä nilkkaan, mutta ei ehtinyt. Punapää nimittäin näki tämän yrityksen ja väisti juoksevan Zoruan, joka puolestaan juoksikin päin seinää.
”Auuuuh…” Trix valitti.
”Sattuikohan sitä?” Odile pohti. Miwa käveli Trixin luo, ja päästi Candyn sylistään hetkeksi. Candy tassutteli varovasti valkean Vulpixin luo ja istui tämän viereen lattialle.
”Huonosti koulutettujakin vielä”, punapää tuhahti.
Miwa poimi Trixin lattialta ja silitteli sen tummaa turkkia hetken. Kuulin hänen mutisevan itsekseen:
”Olisin minäkin puremaan ryhtynyt, jos olisin pokémon…” Trix virnisti Miwan kommentille.

”Ryhdytäänpä töihin sitten!” Punapää julisti kovaan ääneen ja heitti Miwan eteen kasan vaatteita. ”Vaihda nuo rytkyt noihin.”
Miwa katsoi vaatteita ällistyneenä. Siinä oli valkoinen kauluspaita, musta tiukan näköinen hame sekä mustat sukkahousut.
”Kai tämä on vitsi?”
”Kai ymmärrät, että sinun on sulauduttava muuhun henkilökuntaan?” Punapää sanoi koppavasti. ”Tuollaista asua henkilökunta käyttää.”
”Voi elämän kevät”, Miwa huokaisi. Hän ei näyttänyt pitävän ajatuksesta itsestään pitämässä tiukkaa hametta ja kauluspaitaa, mutta uskokaapa pois – se ei ollut sen loppu. Me emme nähneet mitä hänelle oikeastaan tapahtui. Punatukkainen tyttö vain vei hänet johonkin huoneeseen, missä Miwan oli määrä vaihtaa vaatteet, me emme seuranneet. Vain Odile ja Trix menivät mukaan. Tuon tuostakin huoneesta kuului tuskallisia älähdyksiä ja kiroilua.
”Ai saamari, yritätkö sinä repiä hiukseni irti?” Miwa kuului tivaavan. Ja sitten kun se loppui, kuulimme Miwan hätäiset huudot:
”Ei! Ei! Noita et tunge silmiini, et ikinä! Vie ne pois!”
”Pysy paikallasi, nämä voivat tehdä kipeää, jos liikut koko ajan, etkä anna minun asettaa niitä silmiisi.” Punapää kuului hykertävän.
”Kidutetaanko mammaa?” Yoru kysyi itku kurkussaan. Mutta ei Miwaa kidutettu, luulisin. Kun hän tuli ulos, hän oli aivan eri näköinen. Meidän Miwallamme oli tummanruskeat pitkät purppuralla raidoitetut hiukset ja siniset silmät. Miwa pukeutui rennosti T-paitoihin ja pitkähihaisiin ja shortseihin, joiden alla piti legginseiksi kutsuttuja vaatteita. Miwalla oli aina jalassaan kuluneet punaiset saapikkaat. Tytöllä, joka oli tullut ulos siitä huoneesta, johon Miwa oli mennyt, oli kiharat kullan keltaiset lyhyet hiukset ja kellan vihreät silmät. Hänellä oli yllään huolellisesti asetettu valkea kauluspaita ja musta hame, mustat sukkahousut ja kulumattomat lenkkarit jalassa.
Katsoimme tulijaa hieman epäröiden.
”Arvasinhan minä!” Tulija huokaisi Miwan äänellä. ”Edes omat pokémonit eivät tunnista, kuten ei tunnistaisi isoäitinikään!”
”Nytpä sovellut joukkoon”, punapää sanoi varsin tyytyväisenä. ”Emme voi antaa sinun jäädä kiinni heti alussa ja siten paljastaa koko organisaatiota, emmehän?”

Sitten ne menivät jonnekin. Me jäimme tänne odottamaan. Vain Trix ja Yoru otettiin mukaan. Siinä kesti kauan, kauan. Enkä ymmärtänyt mihin ne menivät, mutta menivät. Ja kun ne tulivat mukaan, oli punapää häipynyt, mutta hänen tilallaan olivat Sora, Ilse, Rhydo ja Rigel.

”Yorua pelottaa”, Yoru mutisi. ”Loppu on kiinni Yorusta. Mitä jos Yoru mokaa?”
”Äh hyvin se menee!” Trix kannusti korppia. ”Kai haluat suojella mammaasi?”
”Totta kai Yoru haluaa!” Yoru huudahti.
”Usko sitten itseesi, korppi-kaveri!” Trix sanoi kovaan ääneen. ”Eihän sun muuta tarvitse kuin tehdä haze…”
”Mutta jos Yoru ei osaa…” Yoru pisti vastaan.
”Kyllä Yoru osaa!” Ilse maukui.
”M-Mitä täällä tapahtuu?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt mistään mitään.
”Meillä on näköjään eka keikka”, Rigel tuumasi. ”Ja meidän Miwa on niin kusessa, ellei me auteta.”

Joskus luulin Miwan todella ymmärtävän meitä, sillä se mitä hän seuraavaksi sanoi, mukaili täysin Rigelin kommenttia:
”Kaverit, tulen olemaan tosi kusessa ilman teitä”, hän sanoi. ”Meidän on nyt tehtävä jotakin, muuten iso paha pomo vaatii siitä pääni pantiksi. Ja tässä jossakin tarvitsen teidän apua.” Sitten Miwa kertoi meille.

Miwalla oli tehtävä, rikollistehtävä. Hänen olisi pakko pölliä eräs pokémon, pokémon joka kuului eräälle koordinaattorille, jonka nimi oli Amber. Pokémon oli Buizel, naaras jonka nimi oli syystä tai toisesta Clementine. Pomo halusi sen, eikä Miwa tiennyt miksi. Miwan oli nyt toimittava. Hänen olisi varastettava pokémon kisojen aikana, kun Amber olisi lavalla muiden kanssa.
”En usko Buizelin tulevan vieraan ihmisen kanssa sovinnolla”, Miwa sanoi. ”Siksipä Trix ja Ilse saavat vähän huijata sitä.”
”Huijata?” Ilse miukui ja veti kissan kasvonsa jännään virneeseen. ”En tiedä miksi, mutta kuulostaa jännältä!”
”Teidän on saatava se mukaanne. Mutta ette saa hyökätä sen kimppuun”, Miwa painotti. ”Tuokaa se varastohuoneeseen. Trix tuntee tien.”
”Jo vain!” Zorua kihersi.
”Käytävillä, joista kuljette, on kummallakin kaksi kameraa. Varmistan että niihin tulee vikaa, kun kuljette niiden ohi”, Miwa sanoi. ”Odile ja Sora odottavat teitä varastohuoneessa.”
”En tykkää tästä!” Odile vinkaisi.
”Odile käyttää Sleep Powderia Buizeliin”, Miwa sanoi. ”Jos jokin menee vikaan Sora auttaa.”
”Toki”, Sora sanoi, se katsahti Odilea ja punastui.
”Myös minä, Rhydo ja Rigel olemme huoneessa. Mutta niin ettei meitä nähdä”, Miwa sanoi. ”Teidän ei tarvitse huolehtia mistään, kunhan teette osanne.”

”Kun työ on tehty, Yoru auttaa minua pääsemään vartijan ohi huomaamatta”, Miwa sanoi ja kuulosti varsin itsevarmalta.
”Jos Yoru mokaa…” Korppi raakkui.
”Se menee hyvin, Yoru!” Miwa sanoi, kuin aavistaen korpin aatteet. ”Teet vain parhaasi, saat nähdä, että kaikki käy hyvin.”

Yoru oli pieni. Mutta Candy oli vielä pienempi. En luota tuohon Eiji-tyyppiin, eikä luottanut Miwakaan. Siksi minä sain jäädä tänne ja huolehtia Candystä. Ehkä se olisi hyvä, Rigel ja minä tappelimme aina. Se oli Rigelin vika, koska Rigel väheksyi.

Nuo kaksi, kouluttaja ja hänen ensimmäinen pokémoninsa katsoivat toisiaan merkitsevästi. Luottavasti. Miwaa mahtoi pelottaa, mutta Rigel – Rigel ei pelännyt koskaan.

”Näytös alkaa”, Miwa totesi

Kommentit:

Chidori

21 >
Tämä oli tämmöinen ”pitkästä aikaa”-luku. Pitkästä aikaa Splinter pääsi olemaan ihan kunnolla mukana tarinassa, paraneminen tosiaan otti aikansa. Toisaalta hyvä niin, ettei kaikkia vammoja voi ihmeparantaa nopealla vierailulla pokémonkeskuksessa. Mutta mutta, ehdinkin jo kaipailemaan tuota tirppaa! Yorun ja Splinterin isoveli-pikkuveli-suhde on jotain niin suloista, sydänhän tässä pakahtuu. Kuinka Splinter aina kärsivällisesti odotti hitaampaa Yorua, voih. ;__;

Myös Invisiblen toiminta on viime aikoina jäänyt vähän sivuun tai ollut ainakin vaivihkaista. Välillä meinaa ihan unohtaa Miwan olevan itse asiassa rikollinen, mikä tosin taitaa johtua ennemmin siitä, että tuo päätyy aina auttamaan kaikkia. :’D Tosi kivaa siis saada tietää pitkästä aikaa lisää Invisiblesta, mielenkiintoista sakkia tuntuu ainakin olevan sen palveluksessa. Shiinan tapaaminen ja pukeutumiskohtaus oli hauska, tykkäsin myös Alolan Vulpixin esiintymisestä. :’3 Kohta homma vissiin starttaa ihan kunnolla, kun Miwa pääsee suorittamaan ensimmäistä virallista keikkaansa. Tarkkaan on ainakin jo työnjako suunniteltu, vaan mahtaako homma käytännössä toimia aiotulla tavalla, kun kyseessä on Miwan värikäs tiimi? En malta odottaa!

Splinter +2lvl +1op, Bellatrix +1lvl +4op, Yoru +1lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Candy +3op. Rahaa 80pd:tä. Candy oppii mansikkamacaronin vaikutuksesta iskun Flower Shield. Lolita on saavuttanut Miwan tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa siirtää jollekin toiselle pokémonille.

Aurora #14 > Muuan kivikasa

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori

14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!

Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli. Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori

13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.

Aurora #12 > Näytä kyntesi, Trix!

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Kesäkuussa 2015.

Sinne kaatui Roselia. Miwa varmaankin juoksi halaamaan Rigeliä, ja Odile sekä Yoru varmaan onnittelisivat mörökölliä. Mutta minua ei onnittelisi kukaan. Minä epäonnistuin, vaikka yritinkin parhaani. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Mikä minussa oli vikana? Mikseivät hyökkäykseni olleet yhtä tehokkaita kuin Splinterin tai Mörököllin? Miksen ollut yhtä nopea? Johtuiko se lyhyistä jaloista? Katsoin vihaisena poképallon seinää, tahdoin täältä pois, mutta kun sattui. Kaipa se lehti-isku oli tehnyt minuun pahempaa vahinkoa, kuin luulin. Olin aina kuullut kaikista sydämettömistä kouluttajista, jotka hylkäisivät pokémoninsa, kun nämä hävisivät jonkun tärkeän ottelun, mutta minä ainakin uskoin Miwan tykkäävän minusta. Minusta tuntui, ettei tämä poképallo ollut äänieristetty, sillä kuulin Miwan askeleet ruohikolla, hän keskusteli mukavia salipäällikön kanssa. Hän tiedusteli, olisiko salipäällikön joku pokémon kunnossa. Salipäällikkö vakuutti, että olisi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, että saatiin sentään se salimerkki, mutta pitikö juuri minun hävitä otteluni? Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Näin mielessäni Quartz Canyonin yöllä, se oli juuri se yö. Se yö, jolloin minut löydettiin. Oli kuumetta, ja mustelmia, joita ei näkynyt mustan turkin seasta. Mutta se mummeli, siellä hoitokodissa huomasi ne. Tahdoin pois sieltä, joten heittäydyin hankalaksi. Yritin karata ja ärsytin kaikkia, siellä näkemiäni pokémoneja. Ja jos niillä oli pokémoneja, ärsytin myös niitä, eikä minusta pitänyt kukaan. Enkä halunnut tulla pidetyksi, halusin vapauteni, vaikken tiennytkään, mitä sillä tekisin. Sitten tulivat Miwa, Rigel ja äänekäs Splinter. Miwa oli ensimmäinen, joka ei sivuuttanut kiusantekoani, tykkäsin Miwasta, kun hän alkoi jahdata minua ympäri Mindaro Townia, se oli hauskaa. Ihan kuin uusi leikki. Siksi minä kai lähdin niiden mukaan, jotta saisin leikkiä. Ja minulla onkin nyt monta leikkikaveria, mutta eniten tykkään leikkiä Miwan kanssa, kun hän ärsyyntyy niin helposti. Sitten siirryttiin vähän meluisempaan paikkaan, jossa oli lämmin. Taidettiin tulla pokémon keskukseen. Höristin korviani, kuullakseni paremmin, mitä ympärillä tapahtui.
”Vilkaisisitko pokémonejani?” Miwa kuului kysyvän.
”Minun myös.” Salijohtaja lisäsi.
”Teillä taisi olla rankka ottelu.” Kolmas ääni sanoi, oletin sen kuuluvan hoitajalle. Miwa nosti meidät kaikki yksitellen tiskille, olimme kaikki palloissa, enkä pitänyt siitä. Halusin ulos. Mutta siihen menisi vielä hetki, hyvin pitkä hetki. Takatassuni rummutti kärsimättömästi pallon lattiaa, ja kun ne viimein päästivät meidät pois, en turhia katsonut eteeni. Rynnistin kohti ovea, jos huutaisin tarpeeksi kovaa, kyllä joku tulisi avaamaan. Mutta kehoni ei sallinut minun jatkaa, yhtäkkiä alkoi vain sattua niin, etten edes pysynyt jaloillani.
”Äläs nyt intoile.” Hoitaja sanoi ja nosti minut kevyesti hoitopöydälle. ”Ei tässä kauan mene.” Hän vielä vakuutti. Hoitopöytä oli oikeastaan ihan mukava, tosi pehmeä ja lämmin. En tiedä, miten pöytä voi olla lämmin. Rigel röhnötti vasemmanpuoleisella pöydällä ja näytti kuolleelta. Splinter makasi siivet ojossa oikeanpuoleisella pöydällä. Olin meistä ainut, joka oli hereillä.
”Älä yhtään huolehdi, kaverisi tulevat kuntoon.” Hoitaja vakuutti. ”Lepää vain rauhassa, kun heräät, olet täysin kunnossa.”
No jaa. Ei kai tässä muutakaan voi. Laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.

Heräsin siihen, kun Miwa silitti päätäni. Me olimme vieläkin valkoisessa huoneessa. Splinter oli hereillä ja venytteli siipiään. Rigelkin oli hereillä, mutta se ei tehnyt mitään, vain mulkoili, mutta näytti tyytyväiseltä itseensä. Miksei se olisi tyytyväinen? Sehän voitti sen vahvimman pokémonin. Minä katsoin lattiaan, sillä minulla ei ollut mitään syytä olla tyytyväinen. Miwa oli ihmiseksi aika tarkkasilmäinen otus, sillä hän pani sen merkille.
”Älähän nyt, Trix.” Hän yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, meidän pitää vain harjoitella enemmän, seuraavalla kerralla voitat varmaan.”
Niin varmaan. En ollut vahva niin kuin Rigel tai Splinter, Miwa oli sanonut sen itsekin. Kunpa minä kehittyisin ja voisin näyttää sille Chikoritalle taivaan merkit! Mutta kun minä olin liian pieni kehittymään.
”Mitä helv..” Miwan lempeä äänensävy muuttui yllättyneeksi ja jotenkin korkeaksi. Höristin korviani ja nostin katseeni lattialta, Miwan reppu näytti jotenkin oudolta, sen sisällä loisti jokin. Miwa avasi reppunsa ja otti hohtavan esineen pois sieltä. Kaikkien huoneessa olijoiden katse oli nyt kiinnittynyt hohtavaan soikeaan esineeseen.

”Minähän sanoin, että tämä räjähtää vielä!” Miwa parkaisi, hän katsoi nopeasti ympärilleen, josko jossain olisi avonainen ikkunasta, silloin hän voisi viskata tuon ”pommin” ulos. Joo, varsinainen pommi tosiaan..
Joskus Miwan tietämättömyys meistä pokémoneista nauratti minua. Eikö hän tosiaan tiennyt, että me kuoriuduimme munista? Minun teki mieli nauraa ihan ääneen, mutten tehnyt sitä. Häviö masensi liikaa.
Hetken kuluttua Miwan käsivarsilla istui pieni ja pörröinen kissapokémon, jolla oli purppuran värinen turkki. Sitä lajia kutsuttiin Purloiniksi, mutta Miwa tuskin tiesi sitä.

”Purr.” Se sanoi uudemman kerran, ja tällä kertaa en voinut hillitä hihitystäni. Se nimittäin sanoi: ”Hei, äiti.” No ainakaan tulokas ei kutsunut Miwaa mammaksi, kuten Yoru teki.
”No onpas tutun näköinen karvapallo.” Miwa sanoi mietteliäästi katsoessaan Purloinia. Sitä jatkui hetken, kunnes hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Se purppurapantterihan tonki laukkuani!” Miwa huudahti. En tiennyt mistä kummasta hän mahtoi puhua, mutta Rigel näytti tietävän. Purloin istui hetken kiltisti Miwan sylissä, mutta kyllästyi siihen nopeasti ja pomppasi pedilleni ja katsoi minua uteliaasti.
”Hei.” Se sanoi. ”Miksi tuo piikikäs setä näyttää niin vihaiselta?”
”Rigel on aina kiukkuinen.” Minä tokaisin.
”Mikä on Rigel?” Pieni kissapokémon tiedusteli.
”Se on tuon piikikkään sedän nimi.” Minä selitin.
”Ai.” Kissapokémon sanoi kallistaen päätään. ”Onko sinullakin sellainen nimi?”
”On tietysti, Miwa on antanut kaikille nimen.” Minä mutisin. ”Minut hän nimesi Trixiksi.”
”Se on hassun kuuluinen nimi.” Pikkuinen totesi. Meinasin lisätä, että sana jota pätkä tarkoitti, oli kuuloinen eikä kuuluinen, mutten viitsinyt.
”Onko minullakin nimi?” Purloin kysyi. ”Hei, onko?”
”Sitä sinun täytyy kysyä Miwalta. Hän päättää niistä asioista.” Minä sanoin tylsästi. Sen pieni käppänä tekikin heti. Se alkoi tökkiä Miwan polvea tassullaan.
”Hei, äiti. Minulle nimi! Minäkin tahdon sellaisen!”
”Mitä siinä tökit?” Miwa kysyi.
”Minäkin tahdon oman nimen!” Pikkuinen huudahti.
”Olet hassu pieni otus, etkö olekin?” Miwa sanoi lempeästi ja silitti kissaa korvien välistä.
”Onko hassu pieni otus nimi?” Pikkuinen naukui.
”Ei, se on vain jokin ihmisten juttu.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. Tämä tapaus ei ollut mikään järjen jättiläinen.
”No et sinäkään sen parempi ollut.” Splinter visersi omalta paikaltaan.
”Ole hiljaa.” Minä mutisin. Tiesin kyllä, etten ollut noita kahta parempi sitten missään, mutta tuskin siitä tarvitsi kokoajan muistuttaa.

Miwa katsoi mietteliäänä kissanpoikaa, ja Purloin katsoi häntä takaisin tummanvihreillä silmillään.
”Ilse. Kyllä sinä olet aivan Ilsen näköinen, etkö olekin?” Miwa totesi.
”Nyt minulla on nimi!” Kissanpentu iloitsi. ”Voiko sen syödä?”
Huokaisin syvään. Voi herranen aika sentään.
Miwa siirtyi minun pediltäni Splinterin pedille. ”Miten sinä voit Splinter? Joko jaksat nousta ylös?”
Splinter visersi Miwalle sen merkiksi että oli jo kunnossa. Mutta Rigel ei missään nimessä halunnut jäädä tuolle tulilinnulle toiseksi, joten se loikkasi alas pediltään ennen kuin Miwa ehti edes kysyä sen vointia.
”Sinä näytät tarmokkaalta Rigel.” Miwa totesi. ”Oletko valmis treenaamaan hiukan?”
”Että mitä?” Rigel älähti, mikä oli uutta, sillä se harvoin sanoi yhtään mitään. Miwa näki varmasti hämmennyksen Nidornon kasvoilla, sillä hän selitti heti perään: ”Karistetaan Tangerine Cityn tomut jaloistamme ja siirrytään eteenpäin ja harjoitellaan hiukan Route 103:lla.”
”Sehän kuulostaa jo joltain.” Splinter visersi hyvillään ja lehahti alas pediltään Rigelin viereen. Tapojensa mukaan Rigel yritti näykkäistä sitä nokan kärjestä, mutta Splinter väisti iskun.
”Älkää nyt heti aloittako.” Miwa huokaisi. Kissanpentu Ilse katsoi Splinteriä ihaillen.
”Minäkin tahtoisin lentää, se on varmaan kivaa.”
”Purloinit eivät lennä.” Minä huomautin.
”Miksi eivät?” Ilse tahtoi tietää.
”Jos teidät olisi tarkoitettu lentämään, teillä olisi siivet.”
”Jaksatko sinä nousta Trix?” Miwa kysyi. Totta kai minä jaksan nousta! Se olikin kummaa näissä käynneissä täällä lekurilla, yhtäkkiä kaikki oli jälleen hyvin ja kaikki vaivat edellisestä ottelusta katosivat. Enkä halunnut olla ainut joka jäisi lepäämään siksi aikaa kuin muut harjoittelivat. Hyppäsin alas pediltäni ja venyttelin sen jälkeen raukeasti tassujani. Minun olisikin syytä harjoitella, ja lujaa, sillä olin joukon heikoin. Tai no oikeastaan tuo kissa oli heikoin, mutta sehän kuoriutui vasta. Yoru ja Odile olivat joukon heikoimmat, mutta he eivät olleetkaan kovin pitkäaikaisia jäseniä tiimissä. Yoru oli liian pieni ja pelokas ottelemaan ja Odile ei pitänyt otteluista. Mutta minä tykkäsin, ja tahdoin olla niissä paras, mutta se oli vaikeaa, jos en kehittyisi.

Kävi ilmi että Miwa oli jättänyt Odilen ja Yorun kahden sisaruksen huostaan odotustilaan, sillä ne molemmat olivat nukahtaneet odotellessaan. Kissanpentu pienenä, vasta kuoriutuneena matkusti Miwan sylissä, ettei eksyisi tai jotain. Se tutkaili ympäristöään uteliaana.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Sinihiuksinen tyttö tahtoi tietää.
”Ovat kyllä.” Miwa vakuutti.
”Mistä tuo Purloin ilmestyi?” Tyttö tahtoi tietää.
”No jotenkin se vain oli jossain esineessä, mikä räjähti reppuni sisällä.” Miwa selitti.
”Ai oliko sen muna jotenkin ilmestynyt reppuusi?” Tyttö kysyi.
”Joo, kai.” Miwa vastasi epävarmasti.
”Se on söpö.” Tyttö lisäsi ja rapsutti Purloinia korvan takaa, Purloin alkoi kehrätä. Paljon melua tuosta pienestä pokémonista näköjään syntyikin.
”Missä veljesi muuten on?” Miwa kysyi.
”Kyllä hän jostain kohta pelmahtaa.” Sinihiuksinen tyttö huokaisi. ”Sain pokémonini takaisin!”
”Oletko pyydystänyt uusia?” Miwa tiedusteli.
”Joo, sain Combeen kiinni hedelmätarhasta.” Tyttö kertoi innostuneena. ”Haluatko nähdä sen? Nyt se on ihan kunnossa!”
”Toki.” Miwa sanoi hymyillen. Tässä menisi ikuisuus, tahdoin ulos täältä ja harjoittelemaan!
Mutta Miwa tahtoi välttämättä nähdä ampiaispokémonin, lyönpä vetoa, ettei hän ollut ennen nähnyt Combeetä. Combee on pieni lentävä ötökkä joka surisee. Päästettyään Combeen ulos pallostaan, Miwa katseli hetken lempeästi pientä Combeeta. Sopi toivoa, ettei hän itse halunnut samanlaista. Riitti kun meillä oli Splinter ja Yoru.

Pokémon center-keskuksen ovet avautuivat kun sinihiuksinen poika saapasteli sisään.
”Vai täällä te olette.” Hän puuskahti. ”Lily, älä lähde omin päin mihinkään!”
”Mutta minä olen jo 13 vuotias!” Lily-niminen sinipää huudahti turhautuneena.
”Silti.” Hänen veljensä päsmäröi. ”Täällä liikkuu ties mitä roistoja.” Sitten hänen katseensa kääntyi Miwaan.
”Mihin sinä muuten hävisit?”
”Eksyin.” Miwa sanoi, mutta näin hänen silmistään, ettei se ihan totta ollut. ”Sitten kävin haastamassa salipäällikön.”
”Miten meni?” Poika kysyi.
”Tiukalle meni, mutta voitin.” Miwa sanoi ja kaivoi sitten povitaskustaan neliapilan muotoisen kimmeltävän vihreän merkin.
”Vau, onnea!” Poika onnitteli häntä.
”Sinun ei kyllä pitäisi säilyttää sitä taskussasi.” Lily-tyttö huomautti. ”Se voi pudota ja hukkua, tai joku voi varastaa sen.” Se vasta olisikin hupaisaa. Taskuvaras joutuu taskuvarkaan putsaamaksi. Sitten tyttö heivasi alas pienen reppunsa ja avasi sen sivutaskun, hän otti sieltä jotain. Se näytti epäilyttävästi joltain rasialta.
”Saat minun salimerkkikoteloni.” Tyttö sanoi ojentaen rasiaa Miwalle.
”Mutta sait tuon isältä.” Hänen veljensä protestoi.
”Mutta kun minä haluan vain kasvattaa pokémoneja ja käydä niiden kanssa contesteissa. En saliotteluissa.” Tyttö huomautti. ”Isä ymmärtää kyllä.”
Hänen veljensä pyöritteli silmiään. ”Hyvä on sitten.”
”Ole hyvä!” Tyttö sanoi pirteästi. Miwa otti lahjan vastaan hiukan epäröiden. Sitten hän laittoi merkin koteloon, mutta siloinkos tuo pieni onneton Purloin yritti näykätä salimerkkiä.
”Ei tämä ole ruokaa, senkin hassu.” Miwa naurahti.
”Se kiiltää kauniisti.” Purloin totesi silmät säihkyen.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui sohvalta, jossa oli nukkunut Odilen kanssa. Miwa naurahti kuullessaan sen raakunnan, mutta olisikohan nauranut, jos olisi tiennyt, mitä Yoru sanoi?

”Kukapa on viimein herännyt?” Miwa kumartui pienen korpin tasolle, käveltyään ensin punaiselle sohvalle, missä kaksi pokémonia oli vetämässä hirsiä.
”Katsopas, kuka täällä on.” Miwa lepersi korpille, esitellessään kissanpojan sille.
”Hei, sinulla on siivet!” Kissa naukui. ”Osaatko sinä lentää?”
”Yoru ei osaa paljon.” Yoru raakkui. ”Yoru on liian pieni.”
”Siipesi ovat aika lyhyet.” Kissa totesi katsoessaan Yorun siiven tynkiä.

”No Miwa, mikä on sotasuunnitelma?” Poika kysyi.
”Me menemme vähän harjoittelemaan Route 103:lle.” Miwa sanoi.
”Menettekö sen jälkeen Shamrock Forrestiin?” Poika tiedusteli uudelleen.
”Jos se on seuraava etappi kartalla, niin kyllä.” Miwa nyökytti päätään. ”Mutta nyt, me menemme ensisijaisesti harjoittelemaan vähän lisää. Saliottelu oli vähän turhan tiukka.”
Siinä Miwa oli oikeassa, enemmän kuin itse edes tiesi. Minä olin pitänyt meitä, jotka ottelimme, aika vahvoina, mutta voitto oli tiukka. Emme kai olleet niin vahvoja, kuin olin luullut. Huokaisin ääneen. Minun äitini oli ollut vahva, tosi vahva, ja vakuuttava.

Route 103 oli huomattavasti pienempi, kuin olin olettanut. Se koostui pienestä kellertävästä polusta, jota kehystivät sen varrella kasvavat koivut. Polku oli tyhjä, kaiketi kukaan ei vaivautunut jäämään sinne, kun siellä ei ollut yhtään mitään. Kaikki menivät vain suorinta tietä metsään. Ympärillämme oli puiden lisäksi pitkää ja tiheää ruohikkoa. Ehkä sieltä hyökkäisi jokin, jonka kanssa voisin tapella. Lähellämme makasi vanha, kaiketi jonkun myrskyn aikana kaatunut koivu, jota Miwa katseli mietteliäänä.
”Tuota voisi käyttää apuna.” Hän mumisi.
”Haluaisikohan Rigel otella Orionin kanssa?” Sinitukkainen poika tiedusteli. ”Se olisi molemmille hyvää harjoitusta.”
”Kyllä se käy.” Miwa sanoi hymyillen.
”Mitä otella tarkoittaa?” Purloin tiedusteli.
”No sen sinä näet kohta.” Minä mutisin. Ei ollut mitään järkeä selittää tästä mitään.

Rigel ja Orion, joka oli kovalla äänellä haukahteleva Growlithe, asettuivat vastakkain polulle ja katsoivat toisiaan. Rigel punnitsi sitä katseellaan.
”Tee ember!” Sinihiuksinen kaveri määräsi.
”Väistä!” Miwa neuvoi Rigeliä. Rigel oli aika kookas, mutta ketterä. Se väisti kevyesti hiillossuihkun, Growlithe ampui sen suustaan. Hiillossuihkun.
”Tee double kick!”
”Tee bite!”
”Miksi ne tappelevat?” Kysyi kissanpentu.
”Harjoituksen vuoksi.” Minä mutisin.
”Tullakseen vahvoiksi.” Odile tulkkasi.
”Mistä sinä siihen tulit?” Minä kysyin. Mutten saanut vastausta.
Rigelin ensimmäinen potku ei osunut, Growlithe oli loikannut, varmaankin napatakseen Rigeliä sarvesta. Mutta kun se laskeutui takaisin maahan, Rigel potkaisi sitä päähän. Growlithe voipui, eikä se voinut huimaukseltaan hyökätä. Silloin Rigel teki siirtonsa. Kieroa. Rigel potkaisi vastustajaa kahdesti double kickillä.
”Hyvä, Rigel!” Miwa kannusti.
”Vau, minäkin haluan!” Kissanpentu hihkui.
”Siihen sinä olet vielä liian pieni.” Odile sanoi lempeästi.

”Rigel on vahva.” Sinihiuksinen poika totesi. Niin, ei mikään ihme, että se vei voiton saliottelussa..
Ottelussa ei tapahtunut mitään, tämän jälkeen. Se oli vain leikkiottelu.
”Otteletko sinä?” Kissanpentu kysyi Odilelta.
”En. Minä en oikein pidä siitä.” Odile sanoi takellellen.
Pyöräytin silmiäni, Odile oli nyhverö. Se vain maleksi siellä, missä Miwan jalat sattuivat milloinkin olemaan.
Miwan katse kiersi meissä kaikissa. Kissanpentu käytti tätä hyväkseen, se alkoi naukua:
”Hei saanko minä otella?”
Mutta Miwa vain katsoi sitä hymyillen. ”Mitä jos harjoiteltaisiin kaikki vähän?”
Splinter raakkui innoissaan, kaiketi osoittaakseen, että se kävi sille.
”Mitä jos aloitettaisiin Rigelillä ja Splinterillä?” Miwa tuumi. ”Näyttäkää minulle iskuja.”
”Nyt minä kyllä voitan Rigelin!” Splinter intoili.
”Hah, sopii yrittää!” Rigel tuhahti. Se uskoi edelleen, että Miwan ensimmäisenä pokémonina se oli meistä vahvin. Ja niin se kai olikin.
”No niin Rigel, haluan että käytät Fury Attackia Splinteriin, ja Splinter käyttää agilityä ja yrittää sitten väistää iskusi.”
Molemmat nyökkäsivät, Splinter lehahti lentoon, ei kuitenkaan turhan korkealle.
Rigel katsoi vastustajaansa tuimasti. Sen ympäröi sinertävä aura, minkä jälkeen Rigel alkoi sohia Splinteriä sarvellaan. Mutta myös Splinteriä ympäröi eräänlainen aura. Sitten se pyrähti ympärilentoon, niin nopeasti etten edes nähnyt sitä.
”Vau!” Kissanpentu hihkui. Splinter oli tosi ketterä, ja se ärsytti Rigeliä. Yksikään Rigelin iskuista ei osunut siihen. Rigel murisi.
”Rauhoitu, piikkinen.” Miwa sanoi sille. ”Katso tarkkaan.”
Yleensä se ei kuunnellut ketään – Rigel siis. Minusta tuntuu, että se kuitenkin piti Miwasta.
Rigel hengähti syvään ja tuijotti hyvän hetken. Sitten se ampui yhden piikeistään, kohti ei mitään. Splinter huudahti, ihmeissään, nähtävästi Rigel oli osunut siihen.
”Meidän täytyy treenata tuota tähtäystä.” Miwa totesi. ”Mutta tämä on hyvä alku.”

Sitten Miwa katsoi meitä muita.
”Trix, miten on?” Hän kysyi. Ei mitenkään. Ei sitten mitenkään. Käänsin hänelle selkäni, ja painelin läheiseen pusikkoon.
”Odile?” Miwa kysyi.
”Ei minua, minä en ottele!” Petilil vinkaisi.
”Ottelut eivät taida olla sinun juttusi.” Miwa totesi. ”Mutta tahtoisin silti nähdä mitä osaat.”
”Mutta kun minä en osaa mitään.” Petilil mutisi. ”Miten luulet minun päätyneen pusikkoon?”
”Yrittäisit edes.” Miwa maanitteli. ”Ei se sinua tapa.”
Odilella ei ollut jalkoja, en tiedä miten se pystyi liikkumaan mutta se loikki kaatuneen puun luo. Se vain pönötti siellä, ja sitten sen ympärille ilmestyi kellanvihreitä kuplia, jotka se lähetti puunkaarnaan. Se käytti Absordia puuhun.
”Siinä näet, minä en osaa mitään.” Odile vinkui.
”Niin sitä pitää.” Miwa kannusti. ”Koeta vielä.”
Odile ei muuttanut taktiikkaansa, seuraavaksi se ampui pieniä siemeniä puuhun, se käytti Leech Seediä.
”Imetkö sinä energiaa puusta?” Miwa kysyi. Viimeinkin sitä tajuttiin, hyvä Miwa. Hyvä..
”Juu!” Odile huudahti. ”Katso tätä.” Sen jälkeen Odile näytti, varmaan vahvimman iskunsa. Se hehkui – oikeasti hehkui kun se imi viimeisetkin energiat puusta Mega Drainillaan.
”Trix, minä tuijotan sinua.” Miwa ilmoitti. ”Tule tänne.”
Enpäs.
”Sanoin, tule tänne.” Miwa jatkoi.
Enkä. Mikään mitä sinä teet, ei saa minua tulemaan ulos täältä.
”Auts!”
”Kun äiti pyytää sinua tulemaan, sinun täytyy totella.” Kissa naukui. Se oli purrut minua hännästä, vaikka kissa olikin pieni, sillä oli terävät hampaat. En odottanut kenenkään iskevän hampaitaan takapuoleeni, säikähdin sitä, ja pyrähdin juoksuun. Ja törmäsin Miwaan.
”Siinähän sinä.” Hän sanoi. ”Kuule, pystytköhän katkaisemaan tämän kahteen osaan?”
En tietenkään. En ollut tarpeeksi vahva, kyllähän sinä sen näit.

”Äläs nyt. Kyllähän noita sattuu, ei se silti tarkoita, että pitää antaa periksi.” Miwa, tuo ei lohduta. Sinä olet pelkkä kouluttaja, et joudu ottelemaan.
”Näytä kyntesi, Trix.” Miwa totesi. ”Olet tätä vahvempi, vai mitä?”
No enpäs.
”Auts! Lopeta häntäni syöminen!”
”Mikset sinä edes yritä?” Kissa naukui silmiään räpytellen. ”Näytät vahvalta, sinun pitäisi treenata, jotta vahvistuisit enemmän.”
”Sinä olet pentu, et tajua sitä.” Minä murahdin.
”No en tietenkään tajua.” Pikkuinen huomautti. ”Vastahan minä kuoriuduin!”
Totta.
”Näytä niille, Trix!” Yoru raakkui.
Pyöritin silmiäni, tuosta saa päänsäryn. En jaksanut kuunnella sitä. Olkoon, olkoon, jos nuo ovat sen jälkeen hiljaa.
”Aloitetaan Fury Swipesilla.” Miwa sanoi. ”Tee vain se mihin pystyt.”
Toki, mutta ei minun kynsilläni puuta hakattu kahtia. Kynsin puun kuorta, jätin siihen vain muutaman viillon.
”Tee Thunder Fang.” Miwa käski. Hän siis oletti minun jyrsivän puuta? No jaa..

Puu maistui puulta, mutta säpäleet lensivät, jotenkin. Puu savusi hieman, sitten jatkoin siihen muotoutuneen kuopan raapimista. Siinä meni kauan, että sain mitään aikaan.
”Riittää jo Trix.” Miwa sanoi. ”Teit jo tarpeeksi.”
Mutta, en ollut vielä saanut puuta kahtia!
”Kyllä se siitä.” Miwa sanoi ja taputti päätäni. ”Mene nyt lepäämään, katso vaikka, etteivät Splinter ja Rigel tapa toisiaan.

En mennyt mihinkään. Katsoin miten pikkuiset – Yoru ja tuo Ilse, alkoivat harjoitella. Ei se mitään ihmeellistä ollut, Yoru nokki tarmokkaasti puuta konkka nokallaan, siinä missä Ilse yritti raapia puun kuorta. Se ei kai osannut muita iskuja kuin Scratchin. Mutta sen kynnet jäivät kokoajan jumiin, ja Miwan piti aina auttaa se irti. Tassujani väsytti, kaipa moni Fury Swipes vaati sittenkin veronsa. En ollut vahva, en vaikka harjoittelin. Rigel taas oli voimakas siksi, että se oli kehittynyt. Mutta minä en ikinä kehittyisi, ehkä minussa oli jokin vikana.
”Miten sinun kyntesi ovat niin vahvat?” Kissanpentu kysyi.
”Eivät ne ole vahvat.” Minä mutisin, tuijottaessani maahan.
”Ovatpa!” Kissa julisti. ”Minun kynteni jäävät jumiin.”
”Siksi, koska ne ovat niin lyhyet.” Minä mutisin. ”Ne kasvavat.”
”Joo..” Kissa sanoi ja alkoi mussuttaa jotakin.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”En tiedä, mutta se maistuu hyvältä.” Kissa hyrisi. ”Se löytyi tuon sinitukkaisen pojan repusta.”
”Hyvä niin.” Minä virnistin. ”Ehkä me tulemme sittenkin toimeen.”
”Emmekö me jo tule?” Kissa kysyi. Mutta ennen kuin ehdin vastata, sen huomio herpaantui. Se laukkasi Miwan repulle, siellä oli nimittäin valoshow käynnissä.
”Äiti, äiti!” Kissa naukui. ”Tämä näyttää hauskalta!” Miwa kiirehti sen luo ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä hel..” Sitten repusta lennähti pieni pokémon. Voi ei. Taas uusi pikkuinen.
”Vau! Se on Shuppet!” Sinitukkainen tyttö huudahti.
”Mikä?” Niin, Miwa tulee aina olemaan Miwa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kommentit:

Chidori

12>
Miwan tiimi saikin sitten kertaheitolla aikamoisesti lisäystä. :’D Tai no, kaksi pokémonvauvaa, mutta aika paljolta se tässä pokémontäyteisessä luvussa vaikutti! Kätevästi sait kuitenkin järjestettyä kaikille edes jonkin verran esiintymisaikaa.

Pokémonin näkökulma oli virkistävää vaihtelua ja Trixiin oli mukava tutustua paremmin! Enpä olisi uskonut, että häviö saliottelussa oli Zorualle noin paha paikka, mutta eipä tosiaan kaikki aina näy ulospäin. Ilse oli helkutin söpö tapaus, toit hyvin esiin vastakuoriutuneen viattomuuden ja uteliaisuuden. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, kirjoita ihmeessä pokémonin silmin aina silloin tällöin jatkossakin!

Trix +2lvl +3op, Ilse +2lvl +2op, Rigel +1lvl +2op, Odile +1lvl +5op, Yoru +3lvl. Rahaa 70pd:tä. Easter Eggistä saatu yllätys on punainen liekkisinetti!

Aurora #11 > Näen jotain vihreää

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2015.

”No niin, sitten”, minä sanoin katsoessani sekalaista konkkaronkkaani. ”Käydään tämä vielä läpi: Me menemme nyt ensimmäiseen saliotteluumme, joten älkää odottako liikoja.”
”Nido”, Rigel sanoi päättäväisesti. Sen silmissä paloi oudohkolta kalskahtava välke, ikään kuin se olisi jo päättänyt, ettei eilinen häviö toistuisi. Ei ainakaan, jos tällä piikkipersuksella oli siihen sanomista.
”Tehkää vain parhaanne”, minä kehotin. ”Ei se haittaa, jos me häviämme tämän, yritetään sitten uudelleen.”
”Fleetch!” Splinter raakkui, se näytti aivan siltä, kuin ei aikoisi hävitä ilman taistelua.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se oli tähän asti pönöttänyt jokseenkin hermostuneen näköisesti muiden vierellä, mutta nyt se livahti jalkojeni taakse piiloon.
”Ei sinun tarvitse otella, Odile”, minä vakuutin. ”Vahdi sen sijaan ottelun aikana Yorua.” Silloin pienen ruohon ilme kirkastui ja se hieroi kalpeaa poskeaan säärtäni vasten tyytyväisenä.
”Yoru, sinä puolestaan olet liian pieni ottelemaan”, minä totesin. ”Mutta saat katsoa ottelua ja kannustaa muita.”

”No niin sitten, Trix, sinä ottelet ensimmäisenä”, minä sanoin Zorualle. ”Splinter ottelee toisena, ja koska oletan salipäällikön jättävän voimakkaimman pokémoninsa viimeiseksi, Rigel saa hoitaa viimeisen vuoron, koska se on teistä vahvin.”
”Zorua!” Trix murahti.
”Katkera totuus Trix, kestä se”, minä huokaisin. Ruohopokémonit… mitä Nobuko olikaan niistä maininnut… sitä sopikin miettiä. Vesi-tyypin iskuista ei tainnut olla niitä vastaan mitään hyötyä, mutta kun loogisesti ajattelee, kasvit eivät kestä kylmää ja tulestakaan ei olisi niille hyötyä.
”Osaako joku teistä kenties jäätyypin iskuja?” Minä tiedustelin.
”Nidorino!” Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa, se avasi hiukan suutaan ja puhalsi ilmoille huurteista hengitystä, minkä seurauksena Odile alkoi väristä kylmästä.
”Selväksi tuli”, minä sanoin. ”Mutta älä sentään ylpisty liikaa.” En oikeastaan tiennyt mitään saliotteluista, joten en tiennyt, oliko sopivaa, että ottelemaan tulleet pokémonit löntystivät vapaana, joten päätin kutsua kaikki kolme takaisin poképalloihinsa, eritoten Trix ja Rigel mulkaisivat minua pahansisuisesti, sillä en ollut vielä koskaan pitänyt niitä suljettuina poképalloihin.
”Petilil?” Odile tiedusteli ja katsoi minuun kysyvästi.
”Ei, ei teidän tarvitse”, minä sanoin kahdelle jäljelle jääneelle pokémonille lempeästi. ”Tehän vain katselette. Hei, Yoru pää pois laukustani!”
Sillä ei tuo pikkuinen korppivauva oikein jaksanut kuunnella, se oli työntänyt päänsä uteliaana laukkuuni, varmaankin sitä kiinnosti se muuan vakoilulaite ja se pokémon centeristä saamani potkupallo, Yoru sitten oli tavattoman utelias! Huokaisin syvään ja kävin poimimassa Yorun päineen kaikkineen repustani, jotta saisin repun kiinni ja heitettyä selkääni. Sitten keräsin poképallot ja asetin ne vyölleni, Yoru olikin jo valmis jännitykseen, se loikki innoissaan äännellen jaloissani, niin että meinasin kompastua mokomaan korppiin.
”Pysy nyt paikallasi”, minä huokaisin, yrittäessäni saada pikkuista kiinni. ”No niin.”
Yoru sai nyt pysytellä hartiallani, kun taas Odile matkustaisi sylissäni.

No niin, Miwa, otetaan rauhallisesti, kyllä tästä selvitään.

Suuntasin jälleen kerran hedelmätarhaan, hermostus kouri vatsapohjaani, saa nähdä, hoin itselleni, saa nähdä. Ensiksi pitäisi löytää se pirun salinjohtaja, olin kuullut, että salijohtajat tykkäsivät oleilla saleillaan, mutta salia ei näkynyt mailla eikä halmeilla, joten päätin lähteä katsomaan kaupungin vihreimmästä kolkasta, ehkä joku siellä osaisi sanoa, missä salin johtaja päivänsä vietti. Mutta loppujen lopuksi, minun ei edes tarvinnut etsiä salipäällikköä, sillä ilmeisesti näytin joltain eksyneeltä tollolta, sillä pyörittyäni samassa ympäristössä hetken, eräs nuorehko nainen – joka ei voinut olla paljoa itseäni vanhempi, hänellä oli lyhyet vihreät hiukset ja suuret siniset silmät, kuin orvokit, toisin kuin minä, hän oli pukeutunut varsin tyttömäisesti, valkoiseen pitkähihaiseen paitaan, vaaleanvihreään liiviin sekä karmiiniin punaiseen polviin asti yltävään hameeseen, tuli kysymään minulta hyvinkin klassisen kysymyksen:
”Oletko eksynyt? Olet kulkenut tästä pari kertaa.”
”En. Minä etsin salipäällikköä”, minä sopersin ja tunsin itseni typeräksi.
”Oletko haastaja?” Hän tiedusteli, ja katsoi minua kiirestä kantapäähän, hänen katseensa pysähtyi Odileen.
”Petilil!” Odile vinkaisi ja pyrki peittämään pienet valkoiset kasvonsa peittämällä ne paitaani.
”Onpa suloinen Petilil!” Vihreähiuksinen nainen kehui ystävällisesti hymyillen.
”Odile on vähän ujo”, minä totesin.
”Odile on kaunis nimi”, Vihreähiuksinen nainen kehui. ”Olet siis hankkimassa ensimmäistä salimerkkiäsi?”
”Näkyykö se noin selvästi?” Minä kysyin.
”Hiukan vain”, Nainen naurahti. ”Tulehan, vien sinut ottelupaikalle.” Minä nyökkäsin, sillä ei tämä paikallaan ravaaminen erityisesti huvittanut, parasta vain hoitaa homma, että päästään joskus täältä poiskin.

Minut johdatettiin hedelmätarhan aukealle, jota tammet ja pihlajat reunustivat.
”Ottelut käydään täällä”, Vihreähiuksinen nainen selitti, hän käveli ruohoisan kentän toiseen päähän, minä puolestani jäin toiselle puolelle. Minulla meni hetki ennen kuin edes tajusin sitä, sitten mieleni teki läimäistä itseäni otsaan, hän oli se salijohtaja, hyvä Miwa, todella hyvä…

”Käytämme kukin kolmea pokémonia”, salipäällikkö kertoi. ”Kaikki pokémonit saavat käyttää neljää oppimaansa iskua. Oletko valmis… mikä onkaan nimesi?”
”Miwa”, vastasin lyhyesti. ”Entäs siellä?”
”Abelle”, vihreähiuksinen nainen esittäytyi, odotin hänen vielä heittävän niiauksetkin, hän kun vaikutti hyvin tyttömäiseltä niin ulkonäön kuin nimenkin perusteella. ”Onnea otteluun Miwa, tehdään molemmat parhaamme!”
Minä nyökkäsin, ja laskin molemmat sekä Odilen että Yorun maan kamaralle. ”Älkääkä sekaantuko otteluun, etenkään sinä Yoru, olet liian pieni. Pidä pientä silmällä, Odile.”
”Petilil!” Odile hihkaisi korkealla äänellä.
Oli aika aloittaa, hiukanhan se nolottaa myöntää, mutta olin hiukan peloissani – enhän tiennyt, mitä tuleman piti.

”No niin, Trix!” Minä huusin viskatessani poképallon ilmaan, josta se tipahti maahan, vapauttaen pallon sisällä olevan pokémonin valkoisen valosuihkun saattelemana. ”Näytä kyntesi!”
”Zoruu!” Trix huudahti innoissaan.
”Matkaan, Percy!” Abelle huusi, heittäessään poképallon niin sanotulle areenalle. Pallosta astui ulos, jokin nelijalkainen otus, jolla oli pieni töpöhäntä ja sen päästä kasvoi lehti, se oli takuulla ruohotyyppiä.
”Chikorii!” Se huusi. Trix alkoi kiertää varovasti kehää omalla puolellaan, hyvä ettei se pyrkinyt heti hyökkäämään, Percy-niminen lehtipää päätyi tekemään samaa kuin Trix.
”Percy tee tackle!” Abelle määräsi.
”Trix, tee pursuit!” Minä sanoin. Näin alkoi elämäni ensimmäinen saliottelu, molemmat pokémonit pinkaisivat juoksuun, ne törmäsivät toisiinsa, sellaisella voimalla, että molemmat paiskautuivat tönäisyjen voimasta vastakkaisille puolille, Trix aloitti taas saman kiertelyn, millä se oli ottelun aloittanutkin.
”Razor Leaf!” Abelle huusi käskyksi, Percy-otus heilautti lehteä päänsä päällä, lehdestä irtautui pieniä teräviä lehden palasia, jotka se lähetti Trixin suuntaan.
”Trix, tee omnious wind!” En ajatellut sitä tarkemmin, panikoin, en tiedä miten muutenkaan asian esittäisin.
Trix näytti vetävän syvään henkeä, minkä jälkeen se puuskahti, sen hengitys oli muuttunut purppuranväriseksi, henkäyksestä muotoutui eräänlainen tuulenpuuska, joka murensi lehdet, jotka uhkasivat viiltää Trixin täyteen naarmuja, mutta tällä välin lehtipää oli kadonnut jonnekin. Se kuitenkin ilmestyi salakavalasti Trixin eteen ja huiskautti lehteään Zoruan kasvoille, Trix väisti lyöntiyrityksen, mutta sai sen sijaan kasvoihin purppuran väristä jauhetta. Trix-parka yritti ravistaa jauhetta pois kasvoiltaan, mutta ei onnistunut siinä, sen sijaan lehtipää hyökkäsi uudelleen Trixin kimppuun tacklea käyttäen. Se oli nopea, ollakseen noinkin lyhytjalkainen tapaus, edes minä en kiinnittänyt siihen huomiota, minua kun huolestutti Trix ja tuo jauhe. Pian Trix lensi kuin leppäkeihäs, ja läjähti keskelle kenttää pitkin pienehköä pituuttaan, mutta Trix ei aikonut luovuttaa, se pyrki heti takaisin jaloilleen, mutta jokin sai sen käyttäytymään oudosti, tai ainakin se näytti hiukan oudolta, Zorua tärisi kauttaaltaan, sen kasvot näyttivät pahoinvoivilta.
”Pärjäätkö, Trix?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Zorua sanoi hammasta purren. Se odotti seuraavaa iskua, ikään kuin se olisi tiennyt, mitä suunnittelin. Ja seuraava isku myös tuli.
”Tee Razor Leaf uudestaan”, Abelle käski, ja pokémon myös totteli.
Trix ei väistänyt, se kesti terävät lehdet, jotka raapivat sen turkin haavoille asti, hammasta purren se kesti kaiken, odottaen.
”Nyt, Payback!” Minä huusin, pilke Trixin jäänsinisiin silmiin palasi, se pinkaisi juoksuun, samalla kuin se yritti juosta, tosin sen askeleet olivat aika töksähteleviä. Sen ympärille oli kehkeytynyt purppurainen aura, osuessaan lehtipäähän, aura näytti katoavan ja aiheuttavan vastustajalle kipua.
Vaikka lehtipää nyt huusikin kivusta, ei se auttanut Trixiä sen enempää, sillä parka kaatui uupuneena, tärisevänä maahan. Tiesin kysymättäkin, että tämän erän hävisin minä.
”Trix, palaa”, minä sanoin ja kutsuin Zoruan takaisin palloonsa. ”Ottelit hienosti.”
”Palaa, Percy”, Abelle sanoi, kutsuen lehtipäänsä takaisin. ”Hyvää työtä.”

”Matkaan, Jim!” Abellen seuraava pokémon oli pieni apina, jonka päässä kasvoi, jokin mikä näytti erehdyttävästi parsalta.
”Pansage!” Se huusi astuessaan areenalle.
”Mene, Splinter!” Minä huusin heittäessäni pahislinnun poképallon areenalle.
”Fletchinder!” Sen huudettuaan tulilintu lehahti ilmaan, ei kuitenkaan kamalan korkealle, samalla tavalla kuten Trixkin, Splinter päätti tarkkailla vastustajaansa kauempaa.
”Älä aliarvioi sitä, pysyttele kauempana”, minä neuvoin, sillä toivoin että sillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa, jos Splinter vain pysyisi tavoittamattomissa, ainakaan mikään iljettävä pulveri ei siihen yltäisi – tai sitä ainakin sopi toivoa.
”Jim, yritä saada se alas Vine Whipin avulla”, Abelle neuvoi, viekas hymy huulillaan. Splinter kallisti päätään, kuultuaan käskyn, se liihotti varmuuden vuoksi ylemmäs, siltä varalta, että joku yrittäisi saada sen napattua kiinni. Ja se jokuhan yritti, parsa-apina kasvatti jollakin ilveellä jonkin mikä muistutti liaania, joka pyrki nappaamaan Splinteriä koivesta, mutta Splinter väisti sen leikiten, mutta apina yritti saamaa uudelleen, mitä Splinter ei huomioinut, ja se jäi nalkkiin.
”Splinter katkaise se emberillä”, minä neuvoin, liaanihan oli kasvi, eikö vain? Tulen pitäisi kyllä riittää siitä eroon pääsemiseen.
Splinter ei epäröinyt totella, se sylki suustaan pari kipinää, ne eivät katkaisseet liaania, mutta polttivat liaania sen verran että vastustaja päästi otteensa lipsumaan, ja Splinter oli jälleen vapaa.
”Hyppää ja tee leer!” Abelle käski. Olin melko varma, ettei apina yltäisi Splinteriin millään hypyllä, mutta hyppy ei ollutkaan mikään tavallinen, se apina nimittäin käytti liaani-iskuaan apuna, se iski liaanit maahan ja käytti niitä seiväshyppääjän tavoin apunaan, jotta se pääsisi korkealle – Splinterin tasolle hyökätäkseen.
”Varo sitä, Splinter!” Minä huusin.
”Pansaaage!” Apina huusi aivan Splinterin pään vieressä tuijottaen lintua vakaasti, Splinter säpsähti ja alkoi täristä menettäen tasapainonsa.
”Hyvin tehty Jim!” Abelle kehui apinaansa. ”Nyt Fury Swipes!”
”Pansage!” Otus huusi ja suoritti uuden melkein seiväshypyn, jonka aikana se iski Splinteriä – minkä nyt ylsi, raajoillaan, kerran alavatsaan ja toisen kerran jopa kasvoihin, mikä aiheutti lisää tasapaino-ongelmia, Splinter vaappui minkä kerkesi, eikä näyttänyt yhtään pitävän siitä, se näytti ärsyyntyvän, ja päästyään jälleen tasapainoonsa Splinter näytti siltä, että halusi repiä mokoman Tarzanin kappaleiksi, tai ainakin käräyttää siltä hännän. Se avasi jo nokkaansa, sylkeäkseen vastustajan niskaan kekälesuihkun.
”Odota, Splinter.” Minä toppuuttelin. ”Tee agility!”
Agility ainakin viittasi siihen, että isku lisäisi pokémonin nopeutta, tai vaihtoehtoisesti sitä, että pokémon alkaisi esitellä agility taitojaan, kummin vain, kannatti sitä ainakin yrittää. Eipä tuo nopeuskaan pahasta olisi.
”Fletchindeer!” Splinter huudahti, sen jälkeen se näytti pyörähtävän ilmassa, hetken ajan olin näkeväni, miten eräänlainen oranssi aura ympäröi sen, sen jälkeen Splinter lehahti korkeuksiin. En oikein edes nähnyt sitä, mutta tiesin, ettei tuollainen taistelija livahtaisi taistelusta omille teilleen.
”Anna palaa!” Minä huusin.
”Jim, varo!” Abelle varoitti apinaansa, joka katsoi tiuhasti yläilmoille. Sitten alkoi sataa kipinöitä, kipinöitä kirkkaalta taivaalta. Apina yritti väistellä tulisadetta, mutta aina kun se väisteli kipinöitä, jotenkin Splinter joko tiesi taikka näki, minne apina pomppi, sitä mukaan lintu jatkoi tulitustaan. Ilmassa tuoksuivat poltetut lehdet.
”Saaageee!” Apina huudahti, ja niin se alkoi juosta paniikissa edestakaisin areenan keskiosassa, sen häntä nimittäin paloi.
”Rauhoitu, Jim!” Abelle yritti rauhoitella pokémoniaan ja saada sen keskittymään otteluun, mutta siitä ei nyt tullut mitään, eikä mikään ihme – kuvitelkaa nyt itsenne siinä tilanteessa, että persuspuoli on tulessa.
”Nyt, peck!” Minä huusin.
”Väistä!” Abelle puolestaan käski. Mutta tänään Splinter oli salaman nopea, väistäminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka kyllä apina yritti, mutta Splinter liihotti nopeasti maan tasolle, nopeasti se syöksyi kohti apinaa ja kaatoi sen nopealla nokkimissyöksyllään.
Apina ei kuitenkaan luovuttanut se loikkasi nopeasti jaloilleen, siitä kyllä näki, että pokémoniin sattui, sillä olihan se saanut palovammoja – no ainakin häntäänsä ja nyt sitä vielä nokittiin.
”Nyt on tilaisuutesi, Jim!” Abelle huudahti. ”Tee lick!”
Tee mikä? Pistääkö se tuon apinansa nuolemaan Splinteriä? Apina käyttikin tilaisuutta hyväkseen, kun Splinter oli kyllin alhaalla jotta apina voisi suorittaa onnistuneen hyökkäyksen.
Niinpä apina hyppäsi Splinterin selkään ja nuolaisi linnun niskaa, Splinter ei selvästikkään pitänyt tästä, se näkyi hiukan värähtävän ja sitten se huusi vähintään ärtyneenä: ”Fleeetch!”
Tämän jälkeen lintu lehahti jälleen taivaalle, sekä minä että salijohtaja Abelle tähyilimme taivaalle, me molemmat näimme miten apina kiersi liaaninsa Splinterin kehon ympärille, mutta jokin ei näyttänyt menevän oikein, sillä apina veti äkkiä liaaninsa takaisin ja näytti itsekin oudolta – tarkoitan siis, se vain yhtäkkiä päästi irti otteensa Splinteristä ja tietenkin se putosi maahan.
”Jim!” Abelle huusi, olin kuulevinani paniikin hänen äänestään. Säikähdin itsekin, ei kai se apina nyt kupsahtanut. Apina vaikeroi sammaltaneella äänellä, hyvä. Se sentään eli.
”Flame body, olisi pitänyt muistaa”, Abelle huokaisi kaivaessaan apinan poképallon esiin.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Fletchinderin kyky”, Abelle selitti. ”Sillä on mahdotus aiheuttaa vastustajille palovammoja kosketuksesta.”
”Eihän se kuole?” Minä kysyin.
”Ei, Jim on hyvin sisukas sissi”, Abelle vakuutti. ”Vien sen pokémon centeriin myöhemmin.”
Sitten Splinter lehahti alas taivaan kaarelta, jonne se oli mennyt vetämään voitto liitonsa, se näytti hyvin ylpeältä tekoonsa. Tullessaan se nokkaisi minua poskesta.
”Teit hyvin”, minä kehuin ja silitin Fletchinderin punaista höyhenpeitteistä poskea. ”Palaa ja lepää hyvin.”

Oli viimeisen erän aika.

”No niin Rigel, luotan sinuun, että teekin parhaasi”, minä sanoin ennen kuin heitin sen poképallon kentälle.
Rigel katsahti minua varsin närkästyneesti ikään kuin se olisi sanonut, ei kun häviän tahallani, vain siksi, etten pidä sinusta. Hei kuule on minullakin ylpeyteni! Tai ehkä se oli kärttyinen, vain siksi että olin sulkenut sen poképalloon ensimmäistä kertaa yhdessä olomme aikana.
”On aika loistaa, Rosa!” Abelle totesi heittäessään viimeisen poképallonsa kentälle, pallosta astui ulos jotain vihreää, se oli jokin äärimmäisen tyttömäinen olento, jonka päätä koristivat kolme piikkiä, sillä näytti olevan jonkin sortin tekoripset ja ruusut käsinä.
”Roselia!” Otus sanoi ja silmäili Rigeliä vähän turhankin kiinnostuneena. Sitten mokoma meni ja iski silmää Nidorinolle, Rigel katsoi vastustajaansa tylsästi ja pyöritteli silmiään, varmaankin se ajatteli: anna mun kaikki kestää.
”Äläs flirttaile Rosa”, Abelle toppuutteli. ”Olet täällä ottelemassa.”
Ruusukäsi tyytyi vain nyökkäämään tyynesti, ilmeisesti ottelu ei sitä haitannut.
”Aloitetaan Growthilla”, Abelle sanoi, niinpä ruusukäsi sulki silmänsä ja kohotti ruusuiset raajansa ilmaan ja sen ympäristö alkoi hohtaa vaaleanvihreää valoa.
”Ole varuillasi, Rigel”, minä sanoin, sillä tuon täytyi olla Abellen vahvin pokémon, eikä tässä vaiheessa ollut varaa virheisiin, tämä ratkaisisi koko ottelun. Rigel tuijotti vastustajaansa, se odotti vastustajan tekevän ensimmäisen siirron.

”Tee magical leaf!” Olin saanut tarpeekseni kaiken näköisistä lehdistä ja ylipäätään vihreästä, eikä minua suuremmin miellyttänyt toinen hyökkäys missä pokémonini olisi terävien lehtien neulatyynyksi, Ruusukoura ojensi kätensä eteensä, ne ruusut alkoivat hehkua ja niistä ilmestyi teräviä terälehtiä, jotka pokémon lähetti Rigelin kimppuun. Lehdet viiltelivät inhottavasti Rigelin ihoa, mutta Nidorino ei liikkunut, vaikka lehdet raapivat sen ihon verille. Kun lehtisade lakkasi, Rigel lähti liikkeelle, se juoksi ruusukouraa kohti ja sohaisi sarvellaan vastustajaansa, ilmeisesti Abelle odotti tätä, sillä hän hymyili viekkaasti.
”Nyt Stun Spore!” Mutta ennen kuin mitään uutta jauhetta ehtikään ilmestyä, pistin minäkin suunnitelmani täytäntöön.
”Incinerate, nopeasti!” Ja nopea Rigel olikin, salaman nopeasti se sylki suustaan tulilieskan suoraan vastustajan kasvoihin, kaipa se oli kosto äskeisestä hyökkäyksestä. Iskun voimasta ruusukoura lensi taaksepäin, mutta pysyi silti pystyssä jalan tyngillään.
Rigel ei tuhlannut aikaa, sillä se tiesi, että hitaus voisi koitua sen kohtaloksi. Se ryntäsi kohti vastustajaansa kuin raivokas härkä.
”Tee peck!” Ja sen Rigel myös teki, se tökkäisi sarvellaan ruusukouran vatsaan.
”Stun Spore!” Abelle huusi, ja kun Rigel oli keskittynyt hyökkäykseensä, sai Nidorino päälleen keltaista pulveria, mikä jähmetti sen paikalleen, siksi kunnes ruusukoura ehtisi hyökätä uudestaan.
”Mega Drain!”
Taas alkoi ruusukoura hehkua kalpean vihreää valoa, mutta niin alkoi Rigelkin, näytti aivan siltä kuin se olisi imenyt jotain Rigeliltä, mutta mitä? Energiaako? Tätä ei Rigel kuitenkaan sulattanut, se käänsi kankeasti päätään ja katsoi minuun, kuin kysyen. Minä nyökkäsin. Käytä äskeistä yhdistelmää, jos suinkin pystyt.
Vaikka Rigelin liikkuminen olikin sen ihmepulverin jäljiltä jokseenkin jäykkää, se oli yhä suhteellisen nopea ja sitkeä kaveri, se ryntäsi vastustajan luo ja tyrkkäsi sitä ensin ja tökkäisi sitten ruusukouraa sarvellaan, sitten se sylki toistuvasti suustaan tulta, mikä osui suoraan ruusukouran kasvoihin.
Sitten Rigel jäi taas kerran paikoilleen, ikään kuin se ei olisi kyennyt liikkumaan.
”Magical leaf!”
Mutta Rigel oli niin omapäinen otus että se pakotti itsensä liikkeelle, se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt oli lopetus käsillä:
”Tee Focus Energy!” En tiennyt mitä se teki, mutta täytyi toivoa, että se tehostaisi jotenkin viimeistä hyökkäystä.
”Nyt Frost Breath!”

Nyt täytyi vain toivoa, että tämä päättyisi hyvin…

Kommentit:

Chidori

11>
Jäinen henkäys osui kuin osuikin piikkipokémoniin ja sai aikaan kriittistä vahinkoa. Roselia ei voi enää jatkaa. Onneksi olkoon, Miwa voitti juuri ensimmäisen salimerkkinsä!

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, Focus Energyn käyttö ennen Frost Breathia oli periaatteessa aika turhaa – kyseinen jäätyypin hyökkäys nimittäin iskee aina kriittisesti osuessaan. Tosin eihän Miwa omin sanojensa mukaan tätä näköjään tiennytkään.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas saliottelu. Tekstin perusteella on kyllä vaikea uskoa, ettet pidä saliottelujen kirjoittamisesta! Pidin etenkin Splinterin ja Jim-pansagen välisestä mittelöstä, Vine Whipin hyödyntäminen oli siinä uskomattoman nerokasta!
Jälleen kerran sain myös hykerrellä Miwan sanavalinnoille, etenkin mitä tuli pokémonien kuvailuun: parsa-apina, ruusukoura…oivoi. :’D Ylipitkiä virkkeitä oli muuten taas aika paljon, esimerkiksi ”Mutta loppujen lopuksi”-sanoilla alkavan sellaisen olisi voinut jakaa ainakin kahteen osaan.

Bellatrix +1lvl +2op, Splinter +2lvl +3op, Rigel +1lvl +2op, Yoru +2lvl, Odile +3op. Palkkioksi salihaasteen voitosta 100pd:tä, Growth-merkki ja lupa käyttää Cut-iskua.

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?” Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen. Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori

10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!

Aurora #7 > Valtio perii velkansa

3.5.2019frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

Iltapäivällä sain varsinaiset vaatteeni takaisin pestynä ja silitettynä. Trix jahtasi Rigeliä, joka oli ehkä pikkuisen hidastunut kehityksen myötä, mutta Rigel ei jaksanut välittää moisesta, se istui jalkojeni vieressä varsin tyytyväisenä itseensä. Se olikin hassu näky, kun pieni Zorua oli juoksevinaan Nidorinoa päin, muttei saanut toista lähtemään peräänsä. Splinter keikkui korkealla orrella, eikä se halunnutkaan tulla alas, sillä luultavasti pelkäsi, että Zorua hyökkäisi sen kimppuun.
”Tässä ovat vaatteesi”, Kaya-mummeli sanoi ja toi ne viikattuna minulle.
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan ne heti, niin saatte nämä takaisin.”
”Ei missään nimessä”, Kaya-mummeli kieltäytyi. ”Saat pitää vaatteet, sinullahan ei ole mukana toista vaatekertaa?”
”No, ei ole”, minä myönsin. ”Lähtö tuli vähän spontaanisti.”
”Kai vanhempasi sentään tietävät, missä olet?” Kaya-mummeli kysyi.
”Tietävät toki”, minä valehtelin. Mutta eiväthän he tietäneet, missä olin.
”Hyvä niin”, Kaya-mummeli sanoi. ”Aiotko sinä jatkaa pian matkaasi?”
”Ihan pian”, minä sanoin. ”Pitää kaiketi palata route 102:lle, jotta pääsen Tangerine Cityyn.”
”No onneksi Route 102 ei ole kovin pitkä”, Kaya-mummeli rohkaisi. ”Jos lähdet pian, ennätät sinne illaksi.”
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan vain vaatteet.”
”Etkö sinä halua pitää noita vaatteita?” Kaya-mummeli kysyi.
”Kyllä, mutta tunnen vain oloni kotoisammaksi vanhoissa vaatteissani”, mutta silloin en vielä tiennytkään, että pian niistä olisi minulle hyötyä.
”Ymmärrän”, Kaya-mummeli hymyili. ”No vaihdahan vaatteesi, sitten syömme alakerrassa.”
”Kiitos”, minä sanoin. Katsoin kun Kaya-mummeli lähti huoneesta. Kuulin miten hän puhui käytävällä.
”Nuori mies, koputa ensin. Hän vaihtaa vaatteitaan.”
”Ai, okei”, kuulin Leon sanovan. Vedin nopeasti mustan paidan ja mustat legginsit, ja mintun vihreät nilkkasukat, sitten vedin ylleni harmaan vihreän t-paidan, jossa oli violetilla painettu numero 13. Lopuksi vedin siniset farkkushortsit jalkaani.
”Öh, oletko jo pukeissa?” Leon ääni kysyi.
”Kutakuinkin”, minä vastasin. ”Tule sisään, jos haluat.”
”Okei”, Leo vastasi ja väänsi oven kahvaa. Sitten hän astui huoneeseen. ”Hei anteeksi se äskeinen…”
”Rinoo!” Rigel huusi äreästi.
”Hei, mitä Rigelille on käynyt?” Leo kysyi hämmentyneeltä.
”Se kehittyi”, minä selitin. ”Komea, eikö vain?”
”On”, Leo kehui. Vedin löysät punaiset saappaat jalkaani.
”Luulin, että kylvetit siellä pelkkää Zoruaa…” Poika selitti.
”Trixiä. Se on nyt sitten minun”, minä lisäsin.
”En arvannut, että kylvit myös itse niin…” Leon kasvot punehtuivat. ”Ja se aiempi, anteeksi – ei olisi pitänyt valittaa, olen minäkin mies, kun en osaa sanoa missään vastaan.”
”Sitäpä sitä” minä sanoin ja rapsutin jalkojeni taakse kömpineen Zoruan mustaa turkkia.
”Zoruu!” Trix äännähti pilkallisesti.
”Kiitos”, Leo sanoi masentuneena. ”Entäs sinä sitten? Odottaako joku sinua kotona?”
”Ei”, Vastasin välttelevästi.
”Palaatko sinä nyt Route 102:lle?” Hän kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, Minä sanoin ja jatkoin Trixin turkin rapsutusta. ”Ja sieltä Tangerine Cityyn.”
”Minäkin olen menossa sinne”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö yhtä matkaa?”
”Jos jätät suhdesotkusi tänne”, minä sanoin. ”Auts! Trix, älä mutustele sormiani.”
Mutta Zorua nauroi näykkiessään leikkisästi sormen päitäni.
”Rino!” Rigel huudahti äreästi.

Sitten me söimme Kaya-mummelin viihtyisässä keittiössä muusattuja perunoita yrttikastikkeella sekä keitetyillä vihanneksilla. Splinter sai siemeniä nokittavakseen ja Trix sekä Rigel saivat omaa pokémon ruokaa syödäkseen.
”Miya on kaupalla”, Kaya-mummeli selitti. ”Vaikka tuskin siellä asiakkaita on.” Sitten ulko-ovi pamahti auki ja Miya-mummeli tuli hengästyneenä keittiöön.
”Mikäs nyt on siskoseni?” Kaya-mummeli kysyi hyväntahtoisesti.
”Joku oli käynyt puodissa poissa ollessani”, Miya-mummeli sanoi hengästyneesti. ”Kassakone oli rikottu, mutta mitään ei ollut viety – onneksi.”
”Tuohan on kamalaa!” Kaya-mummeli huudahti. ”Sinun on tilattava uusi kassakone, Miya.”
”Jättikö varas… tai no kriminaali mitään jälkeensä?” Leo kysyi.
”Vain tämän”, Miya-mummeli sanoi ja työnsi kätensä harmaan essunsa taskuun. Hän veti esiin kellastuneen kirjekuoren. ”Tämä kirje on osoitettu jollekin Saeki Miwalle.”
”Miksi joku murtautuisi kauppaan, ja jättäisi sinne sinulle osoitetun kirjeen, Miwa?” Leo kysyi hämmentyneellä ja katsoi minua. Minä kohautin olkapäitäni.
”Onko sinun nimesi Miwa?” Kaya-mummeli kysyi.
”On kyllä”, Minä vastasin. ”Miwa Saeki, Aurora Townista. Taisin unohtaa esitellä itseni.”
”Sitten tämä kirje on tarkoitettu sinulle”, Miya-mummeli totesi. Hän ojensi kirjettä minua kohti. ”Miksi kukaan kävisi putiikissa ja hajottaisi paikkoja vain jättääkseen sinulle kirjeen?”
”En minä vain tiedä”, Minä vastasin.

Ellei kyse olisi siitä Ruka-muijasta…

”Onko sinulla salainen ihailija?” Leo kysyi.
”Toivottavasti ei”, minä murahdin ja revin kirjekuoren varovasti auki. Sitähän tässä viimeiseksi tarvittiinkin!

Hyvä Miwa Saeki – Siinä luki, en tietenkään lukenut kirjettä ääneen.
Odotamme sinua Tangerine Cityssä, tavatkaamme siis siellä. Joku henkilökunnasta – jos siksi haluat sitä kutsua, ilmaantuu luoksesi ja toimittaa sinut tutustumiskäynnille.
Ombra di Invisible

Jaahas.

”Mitä siinä lukee?” Leo luki ja kurottautui katsomaan kirjettä, mutta minä taitoin lapun kahtia, niin ettei Leo nähnyt mitä siinä luki.
”Soo, soo, nuori mies”, Kaya-mummeli torui. ”Toisten kirjeitä ei saa lukea, vaikka olisi sitten, kuinka kiintynytkin toiseen osapuoleen.”
”Hei, en minä ole…” Leo sanoi posket nolostuksen punasta helottaen.
”Siinä ei ollut yhtään mitään, mistä olisin ymmärtänyt mitään”, minä valehtelin. Oikeasti minä muistin sen selkäpiitä karmivan vaaleahiuksisen stalkkerin, jonka oli tavannut vain muutama päivä sitten Route 101:llä, ollessani siellä ensikertaa Rigelin kanssa.
Söimme ruokamme loppuun ja sitten tuli lähdön aika.
”Kiitos ruuasta”, minä kiitin. ”Kai sinä saat hankittua uuden kassakoneen?”
”Toki, toki, tyttökulta.” Miya-mummeli sanoi rauhallisesti. ”Älä sinä siitä huoli, saan sen kyllä järjestettyä.”
”Meidän pitää lähteä, jos aiomme ehtiä illaksi Tangerine Cityyn”, Leo sanoi.
”Toivotan onnea matkallesi”, Miya-mummeli sanoi. Tietämättäni juuri onnea minä juuri tarvitsinkin, enemmän kuin luulisin.
”Muista pitää Zoruasta hyvää huolta!” Kaya-mummeli muistutti.
”Sen minä lupaan”, minä lupasin. Niin me sitten lähdimme kasvattaja mummelin talosta. Olisi aika palata Route 102:lle. Splinter lauleli tyytyväisenä jotain Fletchling-sävelmää hartiallani, toisinaan Trix, jota kannoin sylissäni tökkäisi tassullaan leikkisästi Splinteriä, Rigel taas käveli tyytyväisenä vasemmalla puolellani, kun taas Leo käveli oikealla. Kun kävelimme pikkukylän halki, hän katsoi hermostuneesti olkansa yli tuon tuostakin. Mahtoi olla kamala nainen, kun poika oli koko ajan noin varpaillaan. Mutta onneksi epäonnekasta kihlattua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Saavuimme pian kanjoniin, mahtoiko se pulska vartija vielä pällistellä siellä?
”Vartija ei ollut järin tyytyväinen, koska eräs Fletchling oli ärsyttänyt häntä”, Leo hörähti, saadakseen ajatuksensa muualle.
”Splinter on tosi nopea”, minä hymähdin. Splinter sirkutti iloisena.
”Tarvitseeko minun tehdä sama temppu uudelleen?” Minä virnistin.
”Eihän toki”, Leo vastasi. ”Lupa tarvitaan vain mentäessä.”
”Hyvä”, minä huokaisin.

Möhömahainen vartija näytti huonotuuliselta. Hän poltti tupakkaa ja tuijotti meitä vihaisena.
”No eipä sitä kauan kanjonissa viihdytty”, hän murahti.
”Ei”, Leo vastasi kohteliaasti. ”Me jatkamme tästä matkaa.”
Silloin Splinter alkoi sirkuttaa kovemmalla äänellä.
”Neiti on hyvä ja pitää lintunsa kurissa”, vartija murahti. ”Olen oppinut inhoamaan noita tirppoja.”
Minä naurahdin ja katsoin Splinteriä merkitsevästi. Pikku tirppa iski minulle silmää. Houndoom katsoi Rigeliä pitkään, mutta Rigel vain murahteli sille. Trix näytti Houndoomille lapsellisesti kieltään. Houndoom alkoi murista Zorualle, niin että pikkuinen taisi säikähtää vähän, ja painoi kasvonsa rintaani vasten.
”Älä pelkää, Trix”, minä lohdutin.
”Zoruu!” Zorua vinkaisi. Pelkäsiköhän se Houndoomia tai jotakin? Olivatko ne kenties vanhoja tuttuja?
”Jos sellainen brunette kysyy, minä en sitten mennyt tästä”, Leo sanoi vartijalle nopeasti. Vartija katsahti minuun. ”Ei hän, vaan vaaleampi yksilö.”
”Vai niin”, vartija totesi. ”Että sillä tavalla.”
”Ei millään sillä tavalla!” Leo huudahti. ”Tämä on ystäväni.”
”Kiitos vaan”, minä jupisin. ”Miksi kaikki ovat tänään luulleet, että meillä on suhde?”
”Rinoo!” Rigel huudahti.
”Niin juuri, Rigel”, minä naurahdin ja taputin sen päätä. ”Sinä olet ensimmäinen mies, josta olen oppinut pitämään.”
”Rino!” Rigel hieroi päätään hellästi jalkaani vasten.
”Fleetch!” Splinter sirkutti mustasukkaisena.
”Tietenkin, tykkään myös sinusta, hassu Fletchling”, minä naurahdin ja silitin sen päätä. ”Minä itse asiassa tiedän vastauksen.”
”Ai tiedätkö?” Leo kysyi ihmeissään.
”Joo”, minä huokaisin. ”Koska sinä tulit tirkistelemään kylpyhuoneeseen.”
”Hei!” Poika huudahti turhautuneena. ”Enkö sanonut, että olen pahoillani?”
”Sanoit”, minä virnistin.
”Mutta?” Leo kysyi.
”Ei muttaa”, Minä naurahdin. ”Kunhan vain kiusaan.”

Jatkoimme matkaamme route 102:lle, joka ei ollut kaukana. Kuulin jo pitkän matkan päästä, että siellä oli jälleen menossa ottelu.
”Täällä taidetaan käydä päivisin paljon otteluita”, minä totesin.
”Se on totta”, Leo sanoi. ”Pokémonit saavat siitä hyvin kokemusta, siksi siskoni harjoittelee täällä päivittäin.”
”No sittenhän heistä tulee vahvoja”, minä totesin.
”Rattatat ovat vain vähän…” Leo mutisi.
”Heikkoja?” Minä arvasin. ”Mutta juuri siksihän pitää harjoitella.”
”Niin kai”, Leo vastasi. ”Mutta hän saa kyllä harjoitella paljon, sillä…”
Huomiomme keskittyi läheiseen otteluun. Lily oli vauhdissa pienen Rattatansa kanssa. Rattata otteli jonkin pienen myrkynvihreän hyönteisen kanssa. Eikä se näyttänyt menevän kovin hyvin. Rattata kompuroi ja lopulta sotkeentui tahmeaan rihmaan, eikä pystynyt enää liikkumaan.
”Yoshi tee Night Shade!” Häntä vastaan otteleva väriläikkä, anteeksi – poika käski. Väriläikkä siksi, että pojalla oli yllään neon keltainen paita, punaiset ulkoiluhousut, vihreät talvisaappaat, ja hänen hiuksensa olivat räikeän turkoosit ja silmät räikeän vihreät.
Rattata sai aika pahan osuman, se keikahti selilleen huurteen vaaleaksi värjäämälle nurmelle ja alkoi väristä.
”Minä taisin voittaa tämän erän”, poika julisti. ”Sopimus on sopimus, anna yksi pokémoneistasi tänne.”
”M-Mutta ei minulla ole kuin Aya…” Lily sanoi pelästyneenä.
”No sitten minä otan sen”, poika totesi kylmän rauhallisena. ”Vaikka se onkin hyödytön.” Poika otti repustaan tyhjän poképallon, ja kohotti kättään, varmaan heittääkseen sen kohti Rattataa, mutta siitä ei tullut mitään. Olin nimittäin hiipinyt pojan selän taakse, onnekseni hän oli minua lyhyempi. Tartuin pojan ranteeseen, ennen kuin tämä ehti heittää poképallon. Poika kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä.
”Kuules, kloppi.”´, Minä aloitin hyvin vakavalla äänellä. ”Kai sinä tiedät, että pokémonien tuolla tavalla pyydystäminen on laitonta?” Kylläpäs olen tekopyhä, ja kerronpa miksi. Koska vapaa käteni oli salakavalasti luikahtanut pojan taskuun ja onkinut sieltä jotakin, eikä tuo edes huomannut mitään.
”Ja se määritellään myös varkaudeksi”, Leo lisäsi. Tällä välin nostin käteni pois pojan taskusta, puristin jotakin nyrkissäni, mutten tietenkään katsonut mitä, sillä sujautin kiireesti kähveltämäni taskuuni.
”Mitä se teille kuuluu?” Poika ärjäisi.
”Kuuluu, jos yrität varastaa pikkusiskoltani!” Leo totesi.
”Missäs sinun vanhempasi ovat, nuori mies?” Ääni oli minulle tuttu, ja miksei olisi – sehän kuului kaksikon äidille. Rouvalla oli tänään virallinen tummansininen univormu, jonka rinnuksissa oli neliskanttinen merkki, jossa luku: ”Tien valvoja.” Lisäksi hänen vierellään oli koiraa muistuttava valkoinen luppakorvainen pokémon.
”Ei kuulu sinulle, kääkkä!” Poika lausui.
Näin miten rouvan ilme kovettui, kuka nyt muutenkaan tykkäisi siitä, että kääkiteltäisiin.
”Kiitos vain neiti, Saeki”, hän sanoi. ”Minä jatkan tästä. Nuori mies, kutsu Spinarakisi takaisin poképalloon.”
”En halua sitä enää”, poika ärähti. Pieni myrkyn vihreä ötökkä vinkaisi surkeasti.
”Minä pidän siitä huolta”, Lily sanoi ja käveli pienen ötökän luo ja nosti sen varovasti kädelleen. ”Ei hätää, Midori, minä pidän sinusta hyvää huolta!”
Sen jälkeen rouva vei pojan kädestä pitäen pois, varmaankin etsimään naskalin vanhempia.

Me puolestamme jatkoimme matkaa, pitkin route 102:ta. Lily liittyi Ayan ja uuden pokémoninsa Midorin kanssa seuraamme. Midori istui väristen Lilyn hartialla, se kai pelkäsi viereisellä hartialla, toisin sanoen omallani keikkuvaa Splinteriä, mutta ei tirppa sille pahaa tahtonut, se sirkutti ötökälle hyväntahtoisesti.
”Onpas Rigelistä tullut komea”, Lily ihasteli. Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa. ”Se siis kehittyi?”
”Ihan äsken”, minä myönsin hymyillen. ”Säikähdin kyllä vähän.”
”Ja sinä olet näköjään saanut Zoruankin!” Lily huomasi pienen mustan karvapallon sylissäni. ”Mikä sen nimi on?”
”Bellatrix, mutta kavereiden kesken pelkkä Trix”, minä selitin.
”Saanko minä silittää sitä?” Lily kysyi.
”Toki”, minä sanoin. ”Sillä on tosin huono tapa nakerrella muiden sormenpäitä.” Mutta Lily ei välittänyt siitä, vaan silitti Zoruan päätä vapaalla kädellään, sillä toisella kädellään hän kannatteli Aya-Rattataa.
Matka taittuikin mukavasti, päivä oli kaunis ja aurinkokin suvaitsi silloin tällöin lämmittää meitä säteillään. Lily kertoili hauskoja ja jokseenkin noloja juttuja Leosta, niin että sai pojan posket helottamaan tomaatin punaisina. Sitten lopulta jutut kääntyivät, siihen ei niin mukavaan kihlattuun.
”Leo, aiotko sinä oikeasti naimisiin Harukan kanssa?” Lily kysyi.
”Aion minä”, Leo vastasi, mutta kuulin epäröinnin hänen äänestään ja niin kuuli Lilykin.
”Oletko nyt aivan varma?” Lily kysyi. ”Tykkäätkö sinä hänestä oikeasti?”
”Joo, välillä kun hän ei ole…” Leo takelteli.
”Kovaääninen ämmäkö?” Minä lopetin hänen lauseensa.
”Oletko sinä tavannut hänet, Miwa?” Lily kysyi.
”En kutsuisi sitä tapaamiseksi”, minä jupisin. ”Hän luuli, että veljesi pettää häntä tuota…”
”No onpa hänestä tullut vainoharhainen”, Lily mutisi. ”Leo, onko sinun pakko mennä naimisiin hänen kanssaan? Minä en halua olla hänenlaiselleen kammotukselle mitään sukua!”
”Asiaa ei voi auttaa”, Leo huokaisi. ”Vanhemmat toivovat sitä niin kamalasti.”
”Jos sinun on pakko mennä naimisiin, ota sitten Miwa!” Lily keksi.
”Anteeksi?” Minä kysyin. ”Hei, minä en mene naimisiin ikinä.”
”Mikset?” Lily kärtti.
”Se on typerää vapauden riistoa”, minä murahdin.

Olimme juuri tulleet tien päähän, edessämme häämötti Tangerine Cityn pusikoin ympäröity portti. Ja porttia vasten nojasi kuvan kaunis tyttö, jolla oli pinkit vetineet ja vaaleanruskeat hiukset.

Siinä paha missä mainitaan.

”Tiesin että tulisit tänne tyttöystäväsi kanssa”, tyttö sanoi syyttävästi.
”Ruka”, Leo huokaisi. ”Miwa on vain ystävä.”
”Jolla on sinun paitasi”, tyttö huomautti ja vilkaisi minua pistävästi.
”Mitä se tähän kuuluu?” Leo sanoi turhautuneena.
”Menikö hänen oma paitansa hukkaan, kun teitte – mitä nyt sitten satuitte tekemään?” Haruka vihjaili ja katsoi minua halveksivasti nenän varttansa pitkin.
”Sinä olet ällöttävä omistushaluinen noita”, Minä ilmoitin, sillä minua ärsytti kovin tuollainen käytös. ”Ja kai sinä tiedät, että voin halutessani haastaa sinut oikeuteen puheistasi?”
”Sitä kutsutaan kunnianloukkaussyytteeksi”, Leo lisäsi.
”Minä olen nyt saanut oman pokémonin”, tyttö ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut suurikin uutinen. ”Aion todistaa, että olen kyllin vahva matkaamaan mukanasi, Leo.”
”Kuka hullu haluaisi antaa sinulle pokémonin?” Lily kysyi.
”Aion otella pokémonini kanssa tuota uutta tyttöystävääsi vastaan”, Haruka sanoi, jättäen Lilyn kommentin täysin omaan arvoonsa.
”Hei kuules nyt!” Leo huudahti. ”Miwa on ystävä, ei tyttöystävä.”
Mutta Haruka ei tuntunut välittävän siitä, hän näki minut vain kilpailijana. Olisi ikävää olla noissa housuissa. Zorua alkoi potkia vimmatusti, se halusi ilmeisesti otella. Mutta tämä oli liian aikaista sille.
”Pysy housuissasi, Trix”, minä toppuuttelin. ”Annetaan Splinterin hoitaa tämä.” Splinter nousikin iloisesti viserrellen siivilleen ja oli valmiina otteluun. Haruka veti esiin aivan tavallisen poképallon ja heitti sen maahan. Pian siinä mihin pallo oli pudonnut, seisoi vaaleankeltainen pokémon, jolla oli lyhyet jalat ja sen päästä kasvoi lehti.
”Chikorii!”
”Tässä, Miwa”, Lily sanoi ja ojensi minulle punaisen laitteen. ”Tästä on apua, näet siitä, mitä liikkeitä Splinter osaa.”
”Kiitän”, minä sanoin ja otin laitteen vastaan. Pian sen näytölle ilmestyi miniatyyri kuva Splinteristä. Huomasin tirpan oppineen jo aika lailla iskuja.

”Petal, tee razor leaf!” Haruka käski.
”Splinter, väistä ja tee agility.” En ollut uskoa silmiäni, mutta Splinter totteli. Se väisteli leikkisästi kaikki, sitä kohden ammutut vihreät teräväreunaiset lehdet, sitten sen kiihdytti vauhtiaan, niin lujaksi etten edes nähnyt missä se liihotteli.
”Nyt, tee peck!” Minä huusin, ja ennen kuin lehtipokémon edes tajusi, se oli saanut otsaansa linnun nokan muotoisen reiän, ja kaiken kukkuraksi Splinter oli kaatanut syöksyessään pokémonin kumoon.
”Hyppää ja tee poison powder!” Haruka käski, eikä aikaakaan kuin lehtipokémon oli jo jaloillaan, se hyppäsi kohti Splinteriä ja heilautti päässään kasvavaa lehteä, silloin lehdestä purkautui violettia pölyä, en ollut varma mitä se oli, mutta ei varmastikaan mitään hyvää.
”Splinter hajota puuteripilvi, yritä saada se kääntämään suuntaa. Räpyttele siipiäsi!” Minä neuvoin. En tiennyt, toimiko se vai ei, mutta oli se tyhjääkin parempi.
Splinter alkoi räpytellä siipiään minkä jaksoi, se saikin suurimman osan pölystä kääntymään tulosuuntaansa. Pöly viiletti kohti lehtipäätä, joka sai kaikki pölyt naamalleen, sen kasvojen väri muuttui hiukan violetiksi. Se puristi silmänsä kiinni, ja alkoi täristä. Jotain tuo pöly kuitenkin sai aikaan, ja olin entistä iloisempi, etten nähnyt siitä koituvia vaikutuksia omassa tirpassani. Lehtipää ei kyennyt näkemään eteensä, nyt olisi hyvä hetki käydä sen kimppuun.
”Tee quick attack!” Minä sanoin. Ja sen lintu tekikin. Se viiletti nopeasti ilmassa, ja syöksyi sitten kohti lehtipäätä, joka ei nähnyt sitä. Se tuuppasi iskulla lehtipään kumoon, samalla nokkaisten sen päälaen lehteä.
”Tee vielä tackle!” Minä sanoin. Sen pitäisi hoitaa loput. Splinter syöksyi uudelleen silmänsä kiinni puristaneen lehtipäisen pokémonin kimppuun, ja puski sitä koko pienellä kehollaan.
”Eiköhän tämä ollut tällä selvä”, Leo totesi. ”Ruka, vie Chikorita pokémon centeriin ja palaa Mindaro Towniin.”
”Enkä palaa!” Tyttö huudahti. ”Eikä tämä ollut tässä, minulla on vielä yksi pokémon jäljellä!”
”Et kai tarkoita…” Leo pelästyi.
”Kyllä, tarkoitan!” Haruka huusi suu vaahdossa ja veti esiin uuden poképallon.
”Ruka, se on tasolla yksi. Ei se pärjää”, Leo sanoi.
”Sanot sinä!” Tyttö sähähti. Sitten hän kutsui Chikoritan takaisin palloonsa ja heitti maahan uuden poképallon. Siitä astui ulos pieni väritykseltään vaaleanpunaista ja violettia oleva, korppia muistuttava lintu, jolla oli terävä keltainen nokka.
”Murkroow!” Se huudahti, joskin hieman epävarmasti. Splinter katsoi vastustajaa, eikä sitä huvittanut enää otella. Se lennähti takaisin olalleni ja katsoi minua vakavasti, ikään kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa. Trix sen sijaan oli innokas ottelemaan, se potki itsensä pois sylissäni ja jysäytti pientä korppipoloista tassullaan, pikkuinen ei osannut varmaan edes lentää, koska se pälyili eteensä, ja lensi kaaressa portilla kasvavaa puuta päin. Haruka olisi saanut sen kiinni, mutta hän väisti sitä ja antoi sen osua puuhun, pieni korppi makasi maassa täristen.
”Haruka, mene katsomaan onko se kunnossa!” Leo komensi.
”En varmasti mene!” Tyttö huusi. ”En halua sitä, se on ruma ja tuo huonoa onnea!” Minun kävi sääliksi pikkuista korppia, se nousi jaloilleen ja se itki. Pienet kyynelkarpalot tipahtelivat sen punaisista silmistä, se yritti peittää kasvonsa pienillä siivillään, sitten se kipitti läheiseen pusikkoon ja alkoi itkeä sydäntä särkevästi. En kestänyt kuulla korpin itkua, eikä kestänyt Zoruakaan, se nimittäin seurasi lintua pusikkoon.
”Selvä”, Leo mutisi happamasti.
”Voi pikku raukkaa”, minä ajattelin ja seurasin Trixiä. Polvistuin pensaikon eteen, Trix katsoi minua pitkään. Työnsin pari oksaa sivuun nähdäkseni korpin paremmin. Se itki kuin vesiputous. Näky sai sydämeni särkymään. Miten joku saattoi olla noin ilkeä omalle pokémonilleen? Se oli varmasti rakastanut Harukaa, mutta se ei riittänyt tälle neidille.

Tiesin hyvin, miltä siitä tuntui.

”Älä itke, pikkuinen”, minä sanoin sille lempeästi.
”Zorua!” Trix komppasi minua.
”Tule tänne, en tee sinulle pahaa”, Minä puhelin pikkuiselle. ”Tiedän kyllä, miltä tuo tuntuu. Eivät pokémonit saa aina kaikkea roskaa niskaansa, me ihmisetkin saamme. Eikä tuo äskeinen ollut sinun vikasi.”
”Zoruu!” Zorua puheli pikku korpille myös, en tiedä mitä se sanoi, mutta se tehosi. Pieni korppi tepasteli pää alas painettuna luokseni, niin että saatoin nostaa sen syliini. Korppi nyyhkytti ja painoi kyyneleiset pikku kasvonsa rintaani vasten. Silitin hellästi sen päätä.
”Tuo pikku Murkrow on nyt sinun”, Leo ilmoitti, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Kuinka?” Minä kysyin.
”Se kuoriutui munasta, jonka sain lahjaksi.” Leo selitti. ”Annoin sen Rukalle, nähdäkseni osaisiko hän pitää siitä huolta, nähtävästi se ei kiinnostanut häntä.”

”Tämä pikkuinen on vietävä katsomaan lääkäriä”, minä totesin ja nousin maasta takaisin jaloilleni. Trix hyppäsi syliini, pikkuisen korpin viereen ja alkoi taputtaa sitä selkään tassullaan.
”Viedään se pokémon centeriin”, Leo sanoi.
”Tulkaahan, Rigel ja Splinter”, Minä sanoin. Huomasin Harukan kadonneen jonnekin.
”Missä Ruka on?” Leo kysyi.
Lily kohautti hartioitaan. ”Hän vain lähti jonnekin.”
”Toivottavasti hän palasi kotiin”, Leo murahti. Rigel palasi rinnalleni ja Splinter lensi vierelläni. Minua ei kiinnostanut minne se noita katosi. Pysyisikin poissa! Sitten me astuimme Tangerine Cityyn.

Epilogi

Kylmässä ja pimeässä huoneessa istui tumma hahmo, hän nojasi kädellään työpöytäänsä ja rapsutti vapaalla kädellään Liepardin päätä. Hän tutkiskeli samalla edessään olevan tietokoneen näyttöä, ja hymähti hyväksyvästi. Hän katsoi pitkään näytöllä olevaa kuvaa värvättävistä ja hänen kylmä katseensa oli osunut erääseen tyttöön, jolla oli Nidoran sylissään. Hän hymyili itsekseen, eikä kukaan – paitsi se Liepard, jolla tuntui olevan erityinen side isäntäänsä, tietänyt mitä tuo tummanpuhuva hahmo mahtoi miettiä. Hahmo nosti päänsä, kun hän kuuli toimistonsa ovelta vaimean koputuksen.
”Sisään”, mies sanoi syvällä ja kylmällä äänellä.
Oven avasi yksi hänen parhaista ja luotettavimmista agenteistaan, nuori mies, jolla oli likaisen vaaleat hiukset ja yllään Ombra di Invisiblen tummanpuhuva univormu. Hän ei tuhlannut aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan kävi heti asiaan.
”Miwa on saapunut Tangerine Cityyn.”
Tummanpuhuva hahmo hymähti ja lopulta hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.
”Aloittakaa järjestelyt.”
”Mutta, hän ei tullut yksin.” Agentti sanoi. ”Hänellä on mukanaan Del Reyn sisarukset.”
”Sanoitko Del Reyn?” Tumma hahmo naurahti, Liepard katsahti smaragdin värisillä silmillään isäntäänsä, sen silmät hehkuivat ties mistä syystä.
”Tästä tulee mielenkiintoista”, mies naurahti. ”Eiji, sinä tiedät mitä tehdä.”
”Tiedän kyllä, eno”, Agentti sanoi. Hän sulki oven ja meni menojaan. Mutta tummanpuhuva henkilö, jäi vielä huoneeseensa, hän katsoi Liepardiaan ja hymyili.

”Olen odottanut tätä tapaamista, kauan, Miwa.”

Kommentti:

Chidori

7>
Voi Yoru-parka! ;___; Ei vastikään kuoriutuneita korppivauvoja saa kohdella noin! Tyhmä Haruka. >:I Reitti 102 on ilmiselvästi joku kieroutuneiden heppujen kämppimispaikka, Ayakalla riittää töitä. :’D En tosin ihmettele ilmiötä, aloittelevat kouluttajat kun ovat loistavia uhreja mielenvikaisille. Sait muuten näpistettyä väriläikkäpojan taskusta super potionin~ Miya-mummeli vannoo kyllä aikamoisesti kirjesalaisuuden nimeen, itse tuossa tilanteessa olisin jo repinyt kuoren auki tai ainakin hiillostaisin Miwaa oikein toden teolla, jotta saisin tietää mitä oikein on meneillään. Aika rohkea liike myös Ombra di Invinsibleltä, jonka tapaamista Tangerine Cityssä en muuten malttaisi odottaa! 83 Jänskättää hieman, mitä Leo ja Lily tulevat tuumamaan Miwan rikollisuudesta, kun tai jos asia ylipäätään heille selviää (vähän siltä tuntuisi!). 😮

Rigel +2 kiintyvyyspistettä
Splinter +2lvl ja 3 kiintyvyyspistettä, minkä myötä kehittyy Fletchinderiksi!
Trix +1lvl, 3 kiintyvyyspistettä
Yoru +3lvl, 3 kiintyvyyspistettä (nyt vihdoin muistin exp. sharen!)
Rahaa 75pd:tä.

Ps. Mihin jäi Karai? D: