Azura

Aurora #20 > Kohtaamisia

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2016.

Olimme pokémon centerissä. Minun oli tuotava Rigel ja Sora tänne, kun ne alkoivat näyttää siltä, että tarvitsisivat lepoa. Rigel murisi, koska ei tykännyt ideasta, mutta se sai nyt vain kestää. Sora ei niinkään kiukutellut, mutta se tuntui olevan kovinkin huolissaan karkuristamme Odilesta. En itsekään ymmärrä sitä, yhtäkkiä se vain sai sätkyn, kun me olimme rannalla ottelua katsomassa ja karkasi. Onneksi Odile ei pötkinyt pitkälle, ja me löysimme ruohon nyyhkyttämästä erään aurinkotuolin alta. Sora oli siitä kovin huolissaan, ja pyöri koko sen ajan Odilen ympärillä, ennen kuin tulimme pokémon centerille. Nyt sininen perhonen katsoi Odilea alakuloisesti, sillä se tiesi, että sen oli jäätävä tänne paranemaan.

”Veeh!” Candy heilutti Rigelille toista etutassuaan hyvästiksi, Rigel tosin vain pyöritti tuolle silmiään.
”Sinä taidatkin tykätä Rigelistä”, totean ja silitän hopeaturkkisen Eeveen päätä.
”Eev, veeh!” Se äänteli riemuissaan.
”Purr!” Muuan Purrloin purisi, se oli loikannut Rhydon selästä tuolin selkänojalle, ja iski nyt Candylle silmää, Candy katsoi purppuraista kissaa hämmentyneenä.
Rhydo itse oli lähtenyt seuraamaan Rigelin ja Soran vienyttä hoitajaa, se kaiketi tahtoi pitää toipilaille seuraa. Tiesin hyvin, ettei tuo Purrloin ollut Ilse, sillä minun Ilselläni oli vihreät silmät, tuolla oli siniset. Se oli seuraillut meitä jonkin aikaa, ainakin siitä lähtien kun olimme tulleet tähän kaupunkiin. Mahtoiko sillä olla kotia lainkaan? Ehkä se seurasi meitä siksi, ettei poloisella ollut kotia…

”Miten niin minua ei kutsuta?!” Kuulin jonkun raivoavan. ”Olen ollut siellä joka vuosi!”
”Valitan kultaseni, mutta kun ottaa huomioon nykyisen, öh… suuntautumisesi, isäntäväki päätti olla kutsumatta sinua…” Toinen, vähintään hermostuneelta kuulostava sanoi.
”Tarkoitat kai, että koska he kuuntelevat, mitä perheeni sanoo!” Toinen puhuja puuskahti. ”Hyvä on, ei se mitään, ymmärrän vähemmästäkin!”
Ja kuin myrskyn merkki, Azura asteli pokémon centerin aulaan. Hän vaikutti sen verran huonotuuliselta, että hoitajakin vilkaisi häntä vastahakoisesti. Kaipa äreän asiakkaan palveleminen oli vastenmielistä tai jotain.
”Tulin hakemaan pokémonini”, Azura sanoi, oikeastaan aika miellyttävällä äänellä. Hän näkyikin saavan itselleen kourallisen poképalloja, jotka asetteli vyölleen. Sitten sinihiuksinen tyttö kääntyi ympäri, ja ilmeisesti näki minut, sillä alkoi harppoa meitä kohti.
”Veeh?” Candyn pinkit silmät tuijottivat tulijaa varsin uteliaasti.
”Miten ihana söpö Eevee!” Azura huudahti pikku Candyn nähdessään. ”Shinyko olet? Voi minäkin tahtoisin Eeveen! Kehittäisin siitä Glaceonin tai Flareonin tai Espeonin!”
”Vai on Candyllä noinkin monta vaihtoehtoa”, minä pohdin.
”Onko sen nimi Candy? Suloinen nimi suloiselle pikkuiselle!” Azura sanoi kimakalla äänellä.
”Veeh!” Candy huudahti, eikä kuulostanut kovinkaan ilahtuneelta, se kääntyi vinkuen ja piilotti itsensä – tai kasvonsa paitaani.
”Säikäytinkö pikku Candyn?” Azura kysyi ja istui sitten penkille viereeni.
”Rankka päivä?” Minä kysyin.
”Äläpä muuta sano”, tyttö huokaisi. ”Tiesitkö, että huomisiltana ne avaavat Peacockin kesän, juhlimalla rannassa.”
”No en tiennyt”, minä vastasin.
”Niin sinähän et ole paikallisia”, Azura totesi. ”Sinne pääsee vain kutsulla, ja minut on kutsuttu joka vuosi.”
”Ai”, minä sanoin, yrittäessäni piristää Candyä, joka piilotteli pikkuruisia kasvojaan paidassani. Silittelin sen päätä, mutta eipä tuo tuntunut kovin auttavan.
”Minä en saanut kutsua tänä vuonna!” Azura tuhahti turhautuneena. ”Koska vanhempani pelottelivat muita.”
”Millä niin?” Minä kysyin, sen pahemmin ajattelematta.
”Katsos kun, minä tavallaan tulin ulos kaapista, ennen kuin lähdin täältä”, Azura selitti. ”Sen takia oikeastaan lähdin, kun perhe ei oikein ilahtunut.”
”Vai niin”, minä sanoin. Ei tässä voi oikein muutakaan sanoa.
”Kuulitko varmasti mitä sanoin, Miwa?” Azura kysyi.
”Luulevatko sinun vanhempasi, että se on tarttuvaa vai?” Minä kysyin.
”Aika moni täällä tuntuu olevan sitä mieltä”, Azura sanoi murheellisesti. Minun kävi häntä sääliksi. Minua omat porukat eivät sentään olleet ajaneet tälle matkalle, eivät ainakaan tuolla tavalla.
”Siksi minä lähdin Aurora Towniin, valitsin sieltä Calypson. Se oli paikan outolintu, niin että ajattelin meidän sopivan hyvin yhteen. Eikä se tuomitse minua siksi, kun en pidä pojista.”
”Pojista pitäminen on aliarvostettua”, minä pistin väliin. ”Niiden takia saa vain kärsiä.”
”Vaikka jäi minulle kavereitakin tänne.” Azura sanoi, yrittäen piristää itseään. ”Kai ja Toshiro.”
”Se on hyvä”, minä sanoin. ”Minua tuskin kaipaa kukaan.”
Silloin Candy nosti kasvonsa paidastani ja tapitti minua suurilla silmillään. Silittelin sitä lohduttavasti.
”Mutta minulla on Rigel.”
”Eev!” Eevee huokaisi helpottuneena.

Samassa kissa, Purrloin joka oli nukkunut penkkisohvan nojalla, laskeutui ja asettui mukavasti Azuran syliin. Se alkoi oitis kehrätä, ja Azura puolestaan silitteli pientä kissaa.
”Minä en tekisi tuota, se on häijy pirulainen”, minä varoitin.
”Ilsekö?” Azura kysyi. ”Tuskin sentään.”
”Ei se ole Ilse, vaan se Purrloin, jonka Kai onki merestä”, minä sanoin. ”Se on seuraillut meitä.”
”Ehkä se tykkää sinusta!” Azura ehdotti. Sitä minä en uskonut, sillä tuo karvapallohan oli raapinut ja pureskellut minua minkä ehti, kun se hullu ukko oli pistänyt minut siihen taloon. Se ei kuitenkaan näyttänyt pistävän pahakseen Azuran silittelyä. Ehkä se piti Azurasta.
”Miksi sinä haluat mennä niihin juhliin?” Minä tiedustelin.
”Näyttääkseni kaikille, etten välitä!” Tyttö julisti.
”Se on pätevä syy”, minä totesin. ”Mikset vain mene kutsutta?”
”Että kuokkisin?” Azura sanoi pöyristyneenä.
”Niin. Mikään ei sen paremmin sano, ettet välitä paskaakaan muiden mielipiteistä, saati siitä, ettei sinua ole kutsuttu!”
”Tuossa on perää”, tyttö totesi. ”Mutta mahtaako pokkani pitää?”
”Sen näkee sitten”, minä sanoin.
”Oletko itse tehnyt jotain tällaista?” Azura kysyi.
”Joskus teininä viimeksi”, sanoin silmiäni pyöritellen. ”Vaikka ne bileet olivatkin ihan surkeat.”
”Tule mukaan”, Azura ehdotti. ”Mennään yhdessä, ei tietenkään pariskuntana, sillä minä tiedän, että sinusta Kai on söpö.”
”Anteeksi kuinka?” Minä älähdin.
”Minä tiedän tällaiset asiat, vaikket sinä tietäisikään”, tyttö totesi ylpeänä. ”No mitä sanot?”
”En ole enää mikään juhla-ihminen”, minä huokaisin. ”Joskus olin, mutten enää.”

En enää sen jälkeen, kun Hiroki jätti minut. Sen jälkeen minua ei huvittanut juhlia, tai tehdä yhtään mitään.

”Tulisit edes ostamaan mekkoa kanssani!” Azura maanitteli. ”Yksin shoppailu ei ole kivaa!”
”Voin tullakin”, lupasin. ”Mutta ensin pitää hakea Ilse mukaan, se tekee yksin vain pahojaan.”
”Onko Ilse yksin?” Azura kysyi.
”Ei oikeastaan, mutta kun Lolita nukkuu päivisin, ja Splinterkin jaksaa murjottaa siipensä takia”, minä selitin. ”Sillä olisi vain tylsää.”
Mikä piti paikkaansa, sillä heti kun pääsimme huoneeseeni asti, huoneeseen, jossa minun oli määrä asua koko Peacockin vierailuni ajan, näimme, miten pitkästynyt Purrloin kiipesi pitkin ikkunaverhoja.
”Leaf fe fe!” Lehtikissa, joka syystä tai toisesta oli kuin kotonaan huoneessani, yritti näemmä toppuutella kissanpentua.
”Oi, onko sinulla jo Leafeonkin?” Azura intoili.
”Ei se minun ole”, sanoin todenmukaisesti. ”Sekin on seurannut minua, sen kummitustehtaan jälkeen.”
”Olitko yötä siellä kumisaapastehtaalla?” Azura ihmetteli.
”Joo, kun jotkut hölmöt teinit tarjosivat siitä rahaa”, minä mutisin. ”Ilse, et viitsisi tulla alas, nyt en yhtään arvosta tuota.”
Ja Ilsehän tuli, se laski itsensä nopeasti verhoista kiinni pidellen tarpeeksi lähelle lattiaa, jonka jälkeen se loikkasi kevyesti lattialle ja juoksi luoksemme. Myös lehtikissa, Leafeon saapui meitä tervehtimään.
”Eeveeh!” Candy tervehti sitä ja Ilseä reippaasti. Odile puolestaan haukotteli ja loikkasi pois sylistäni. Se meni muiden nukkuvien pokémonien sekaan, Trixin viereen sille asetettuun koriin.
”Kai me sitten lähdemme tällä porukalla”, minä totesin. Tarkistin vielä, että rahat tulivat mukaan, ja tulivathan ne.

Menimme taas siihen ostoskeskukseen, jossa olimme käyneet silloin kun Sora oli kehittynyt Spewpasta Vivilloniksi. Tällä kertaa Azura tosin johdatti minut ihmisille tarkoitettuihin kauppoihin. Valentinen vaatekauppa, olisi varmaan ollut juuri sellainen kauppa jossa Himeko teki kaikki ostoksensa. Tämä kauppa suorastaan kuhisi juuri sellaisia pinnallisia ihmisiä, kuin rakas siskoni. Huomasin sen siitä, miten paheksuvasti ne katsoivat meitä, jotka olivat tuoneet pokémoneja tähän liikkeeseen. Leafeon kulki somasti ja tottelevaisesti perässämme, tuo sinisilmäinen Purrloin selässään. Ilse ja Candy puolestaan istuivat nätisti sylissäni, molemmat katsoivat uutta ympäristöä uteliaina.

Azura etsi innoissaan mekkoa, johon pukeutua huomisiltana, minä puolestani en ollut ikinä välittänyt vaatteista. En edes omistanut mekkoja, muutamaa vanhaa lukuun ottamatta, mitä minä niillä? Mutta Azura sieppasi mekon toisensa perään ja lähti niitä sovittamaan. Minä seisoskelin sovituskopin ulkopuolella ja silittelin vuoroin Ilseä ja vuoroin Candyä, mutta sinisilmäiseen Purrloiniin en koskenut – se kun tykkäsi kovasti minun raapimisestani ja ilmeisesti myös tuijottelusta. Koska sen siniset silmät seurasivat minua, tai sitten kahden muun karvapallon tekemisiä tiiviisti.
”Kuule Miwa, saanko kysyä sinulta jotain?” Azuran ääni kuului sovituskopista.
”Toki”, minä vastasin.
”Eikö sinua yhtään ällötä, kun minä olen tällainen?” Azura kysyi hitaasti ja hiljaa.
”Meillä on isoäiti opettanut, että muut saavat olla oma itsensä, eikä sitä saisi koskaan tuomita”, minä huokaisin. ”Vaikkakin, kaikki sukulaiseni eivät noudata tuota opetusta. Mutta ei sinussa ole minun mielestäni mitään kummaa.”
”Sitä vain, kun kaikki jotka tuntuvat hyväksyvän minut, ovat miehiä”, Azura sanoi hiljaa.
”No siinä tapauksessa ovat fiksuja miehiä”, minä huomautin. ”Sinuna en huolehtisi niin paljon muiden mielipiteistä.”

Vaikka olihan se vaikeaa. Sitten Azura tuli ulos sovituskopista, hänellä oli yllään tummansininen mekko, sellainen missä oli pieniä valkoisia pilkkuja tai palloja, miksi sitä nyt sanottiinkaan. Mekko ylsi hieman hänen polviensa alapuolelle, ja sen vyötäröä koristi punainen vyö.
”Minä taidan ottaa tämän”, Azura sanoi hymyissä suin.
”Se pukee sinua”, sanoin – sillä se oli totta. Tummansininen väri korosti kauniisti Azuran ruskettunutta ihoa ja vaaleansinistä kuontaloa.
”Etsi sinäkin jotain!” Tyttö kannusti.
”Kiitos, mutta en nyt taida…” Minä sanoin välttelevästi. ”Mekot eivät ole minua varten.”
”Edes yksi mekko”, Azura maanitteli. Hän osasi tehdä juuri sellaisen pyytävän ja anovan katseen, ihan niin kuin koiranpentu konsanaan, niin että ihmisen on lähes mahdotonta kieltäytyä. Niinpä, minä joka inhosin vaatteiden ostamista, päädyin sovittamaan ihan kivaa vaaleansinistä mekkoa, jossa oli spagettiolkaimet ja mekon helma ylsi polviin asti. Se oli oikeastaan hyvin yksinkertainen mekko, sellainen jota meidän prinsessamme Himeko ei olisi kelpuuttanut.

”Purr!”
”Veeh?” Ilse ja Candy siellä jutustelivat, sillä olin jättänyt ne ulkopuolelle Azuran ja Leafeonin kanssa.
”No, miltä se näyttää?” Azura kysyi innokkaasti.
”Siniseltä mekolta”, minä vastasin totuuden mukaisesti.
”Tule näyttämään se!” Tyttö hoputti. En nähnyt muutakaan ulospääsyä, joten avasin sovituskoppini oven ja näytin heille naamani. Ilse naukui heti hyväksyvästi, ja oli jo tulossa kiireen vilkkaa minua kohti, varmaankin kiivetäkseen syliini mekon helmaa pitkin. Onneksi Leafeon oli kuitenkin nopea ja nappasi katin niskavilloista kiinni, ennen kuin se ehätti toteuttaa aikeensa.  
”Onpa se kiva!” Azura hehkuttaa. ”Aiotko ostaa sen?”
”Enpä taida”, minä vastasin. ”Mitä minä nyt mekolla?” Niinpä kävin vaihtamassa vaatteeni, juurikin niihin tamineisiin, joissa olin tähän kauppaan astunut. Tultuani ulos ahtaasta kopista, Azura sanoi voivansa viedä mekon, jota olin sovittanut takaisin paikalleen, sillä hän veisi samalla muutaman muun sovittamansa. Sovimme, että minä voisin mennä pokémonien kanssa odottelemaan kaupan ulkopuolelle, sillä hänen täytyi vielä maksaa ostoksensa. Niinpä minä nostin Candyn jälleen syliini, Ilsen samaten ja painelin kaupan edustalle. Oli suorastaan helpotus päästä tuolta. Huokaisin helpotuksesta ja istuin penkille, liikkeen seinustalla, Leafeon otti ja hyppäsi penkille myös, kevyesti kuin mikä. Sinisilmäinen Purrloin katsoi sitä ärsyyntyneenä, sillä se oli pudota Leafeonin selästä, kun lehtikissa hyppäsi. Siinä me sitten istuimme hetken. Siellä taisi olla jonoa.

”Anteeksi että kesti!” Azura pahoitteli tultuaan ulos liikkeestä. ”Haluatko käydä jossain?”
”Siinä pokémon liikkeessä”, minä sanoin. ”Voisin ostaa Candylle jotain.”
”Se kuulostaa kivalta!” Azura totesi, hän hymyili aurinkoisesti mutta pian tytön hymy jähmettyi paikoilleen. En ymmärtänyt ensin miksi, kunnes nousin seisomaan ja näin, miten eräs pariskunta tuijotti meitä. Eikä minun täytynyt olla nero, osatakseni yhdistää asioita, sillä tuo pariskunta näytti vähän turhankin tutulta. Naisella oli vaalea iho ja kylmät sinivihreät silmät, miehellä oli tumma, ruskettunut iho ja vaaleansiniset hiukset, kammattuna oikein jakaukselle. Pian kumpikin nosti nokkansa ja lähti kävelemään kauemmas meistä. Azura näytti masentuneelta. Sinisilmäinen Purrloin katsoi minua ovela ilme pienillä kissan kasvoillaan, sitten se iski minulle silmää ja loikkasi alas Leafeonin selästä. Purrloin viiletti nopeasti kohti hienohelmaista pariskuntaa ja onnistui jotenkin kamppaamaan nämä. Sitten se palasi salaman nopeasti luoksemme ja loikkasi ketterästi Leafeonin selkään.
”Veeh”, Candy katsoi tapahtunutta suu auki ja Ilse nauroi. Myös Azura nauroi, muttei kuulostanut järin iloiselta, vaikka minusta tuntui, että sinisilmäinen Purrloin oli halunnut piristää Azuraa.
”Että minä inhoan heitä”, Azura sanoi minulle hymyillen teennäisesti.

Kävin ostamassa Candylle punaisen rusetin kaulaan ja sinisen kukan korvan taakse.
”Kylläpä siinä on soma pieni Eevee”, myyjä ihasteli. ”Se tulee näyttämään näiden kanssa pikku prinsessalta!”
”Eev?” Candy katsoi minua kysyvästi, kun sidoin punaista rusettia sen kaulaan ja laitoin sinisen kukan sen korvan taakse. Sinisilmäinen Purrloin puolestaan sai mustan noidanhatun, samanlaisen kuin Lolitallakin oli.
”Tämä siitä hyvästä, että yritit piristää Azura-parkaa”, sanoin sille. ”Ehket sinä olekaan niin ilkeä, kun annat ymmärtää.”

Shoppailukierroksen jälkeen erosimme Azurasta, joka halusi olla nyt yksin, tyttö-rukka oli varmasti masentunut vanhempiensa kohtaamisesta, enkä minä oikein osannut sanoa siihen mitään. Perhedraama ei ollut erikoisuuksiani, senhän takia tulin itsekin lähteneeksi kotoa. Päätin mennä takaisin pokémon centerille ja painua huoneeseeni. Huoneessa näin Splinterin jalkeilla pitkästä aikaa. Lintu seisoi lattialla siipiään venytellen. Yoru raakkui ja hyöri innoissaan sen ympärillä. Trix leikki Lolitan kanssa ja Odile murjotti sängyllä. Enpä ollut ikinä nähnytkään ruohoa tuossa puuhassa.

Yö meni mukavasti nukkuen, ja aamu tuli. Heräsin, kun joku koputti napakasti huoneeni oveen. Ei minua huvittanut mennä avaamaan, väsytti liikaa. Mutta en voinut jäädä nukkumaankaan, kun joku jatkoi oveeni koputtamista.
”No joo, joo…” Minä mutisin kulkiessani ovea kohti.
”Iltapäivää!” Azura toivotti, pirteästi kuinkas muutenkaan.
”Iltapäivää?” Minä toistin. ”Nyt on aamu…”
”Sinä nukuit sen ohi”, Azura sanoi aurinkoisesti. ”Tänään on juhlat ja me olemme molemmat menossa!”
”Hetkinen, en minä…” Mutta Azura ei kuunnellut, hän tunki törkeästi sisään huoneeseeni ja tietenkin Ilse, yliaktiivinen Purrloin tuli heti tervehtimään häntä.
”Hei pikkuinen!” Azura kujersi ja silitti katin päätä. ”Tänään lähdetäänkin juhliin, Miwa lähtee myös!”
”Ei muuten lähde”, minä pistin väliin, sillä minulla ei ollut aikomustakaan osallistua yhtään mihinkään, mihin liittyi tälläytymistä.
”Kyllä lähdet, kun tuunasin sinulle mekonkin!” Azura luikautti.
”Teit mitä?” Minä tivasin, mutta hän vain tuuppi minua kylpyhuonetta kohti. Lopulta en voinut muuta kuin ottaa ja mennä suihkuun.

En tahtonut minnekään juhliin, mutta nähtävästi tuo sinnikäs Peacockin koordinaattori oli päättänyt toisin, hän oli nimittäin passittanut minut kaupan edustalle, koska oli ostanut sen sovittavani mekon, tuunatakseen sen. Mekko oli vähintäänkin upea, Azura oli poistanutspagetti olkaimet kokonaan ja ommellut jostakin sinisestä mutta läpinäkyvästä kankaasta löyhät hihat ja käyttänyt samaista kangasta myös laahuksen tekemiseen, joka tosin ylsi vain sääriin asti, eikä laahannut maata. Tässä oli täytynyt olla iso työ. Rusettikin pitkine nauhoineen oli taakse ommeltu.
”Vau”, en osannut sanoa mitään muuta. ”Teitkö tämän itse?”
”Joo, tykkään ommella”, tyttö nyökytti päätään lämpimästi hymyillen.
”Voisit tehdä tätä työksesi”, minä huomautin.
”Minä teenkin, tavallaan”, Azura kertoi. ”Teen itse tuunaamalla kaikki asuni contesteihin.”
”Näissä on iso työ”, minä totesin. ”Kaipa minun on sitten pakko lähteä…”
”Jes!” Azura huudahti voitonriemuisena.

En ole ikinä ollut mikään pynttäytymisen suurin fani, mutta loppujen lopuksi minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kuivata hiukseni ja heittää mekko ylleni, ja Azura hoiti loput. Hän hyräili työtä tehdessään, eikä vaikuttanut läheskään yhtä masentuneelta kuin eilen, shoppailukierroksen jälkeen. En halunnut kysyä siitä häneltä, eihän asia minulle kuulunut. Kysyminen olisi sitä paitsi ollut töykeää.
Azura vietti hyvän tovin hiusteni parissa, hänellä oli mukanaan hiusraudaksi kutsuttu hiusten kiharrin, jolla hän kiharteli hiuksiani.
”Hyvä tulee, hyvä”, Azura hymisi itsekseen. Sitten hän otti pöydältä tuomansa ponnarin, sinisen jossa oli suuri kukka koristeena, ja sitoi hiukseni sillä poninhännälle, lopuksi hän kiinnitti kampauksen pienillä hiuspinneillä, niin että se laskeutui hartialleni.
”Kas noin”, Azura sanoi tyytyväisenä. ”Vielä vähän meikkiä ja se on siinä!”
”Meikkiä?” Minä toistin. ”Ei tosiaankaan, näytän pelleltä meikissä!”
”Etkä näytä”, Azura toppuutteli. ”Koska me emme tunge sinulle meikkiä pärstään mitenkään mauttomasti.”
Mauttomasti niin kuin Himeko. Tällaisina hetkinä en voi olla ajattelematta tuota niin pinnallista siskoani.  Azura kaiketi tiesi mitä teki, ainakin hän teki sen paremmin kuin minä, kun meikkaili silmäluomiani – korosti silmieni väriä, hän sanoi.
”Useimmat tekevät sen virheen, että meikkaavat liikaa”, Azura kertoi. ”Näen sitä contesteissa kaiken aikaa, se on oikeastaan aika hassua.”
”Äläpä muuta sano”, naurahdin. ”Minulla on isosisko, joka on myös koordinaattori, vaikkei käykään contesteissa kovin paljon, hän tekee juuri tuon virheen ja tuunaa pokémoneistaan pellen näköisiä.”
”Hän ei sitten tainnut menestyä kovin hyvin”, Azura arvasi.
”No ei”, minä naurahdin.
”Katsos kun pokémonien tulee näyttää luonnollisilta, jos yrittää liikaa, ei siitä hyvää seuraa”, tyttö selitti. ”Kas noin. Pistä vielä vähän tuota huulikiiltoa ennen kuin lähdemme, niin hyvä on.”
Azuran oli nyt aika laittaa itsensä valmiiksi, joten hän ojensi minulle paperikassin.
”Älä sitten unohda kenkiä, vaikka kyseessä onkin rantajuhlat!” Tyttö naurahti ennen lähtöään.

Minä istuin sängylleni ja huokaisin. Kaikkeen sitä joutuukin.
”Veeh?” Candy vinkaisi, se tassuttelee varovasti viereeni tyynyltä, jossa oli nukkunut. Candy oli tosi nätti ja söpö pikkuinen karvapallo. Sillä oli hopeinen säihkyvä turkki ja suuret pinkit silmät, säihkyvät nekin. Nostin pikkuisen syliini ja silitin sen pörheää turkkia.
”Tahdotkos sinäkin juhliin Candyseni?” Kysyin Eeveeltä. Se vastasi katseeseeni hieman ujosti, muttei vastannut. Ulkoilma tekisi sille hyvää, niinpä päätin ottaa pennun mukaani. Sidon sen kaulaan eilen ostamani punaisen rusetin ja asetan sinisen kukan sen korvan taakse.
Sitten Ilse loikki sängylle ja alkoi miukua. Sekin kaiketi tahtoi mukaan, koska ei ole päässyt ulos koko päivänä, koska minä nukuin.
”Hyvä on, Ilse. Hyvä on”, sanoin sille ja silitin katin päätä. Myös sinisilmäinen Purrloin katsoi meitä kiinnostuneena, kun Ilse huomasi lajitoverinsa tuijotuksen, se hyppäsi alas sängyltä ja kipitti korille, jossa oli viihtynyt. Sieltä katti kaivoi pinkin pikkuisen rusetin, jonka ostin sille sen ison kanssa, jonka katti sitten valitsi paremmaksi. Ilse kantoi pienen rusetin sinisilmäisen Purrloinin luo ja laski sen, toisen kissan jalkojen juureen. Sinisilmäinen Purrloin katsoi rusettia hieman kysyvästi, Ilse tönäisi sitä kuonollaan lähemmäs, vieras Purrloin ei näyttänyt ymmärtävän Ilsen elettä, mutta minä ymmärsin. Ilse halusi lahjoittaa käyttämättömän rusetin lajitoverilleen. Sinisilmäinen Purrloin tuijotti lahjaa hetken, kunnes Ilse alkoi työntää lajitoveriaan minua kohti. Ilse ilmeisesti halusi, että laitan rusetin sinisilmäisen Purrloinin kaulaan. Olin melkein varma, että tuo villikissa iskisi hampaansa käteeni, mutta sitä se ei tehnyt. Kerrankin se istui nätisti ja antoi minun kiinnittää rusetin kaulaansa.

Sitten joku koputti oveeni malttamattomana, sen täytyi olla Azura. Riensin jo avaamaan ovea, kunnes Leafeon äännähti koristaan:
”Leafe!” Se katsoi tiukasti paperikassiin kuin sanoen että, hei kengät! Kaivoin pussista hopean väriset ballerinakengät, joissa oli kullanvärisiä kirjailuja. Kengät tuntuivat olevan himpun verran liian isot minulle, mutta tuskinpa se menoa haittaa. Pistin vielä huulikiillot, kuten Azura oli neuvonut ja menin sitten avaamaan oven, Candy sylissäni.
Azuralla oli sylissään pikkuinen kissa, violetti sekin. Hän oli laittautunut valitsemaansa mekkoon ja kihartanut himpun verran auki jätettyjä hiuksiaan.
”Otatko Candyn mukaan?” Tyttö tiedusteli.
”Sekä nuo Purrloinit”, minä lisäsin. ”Onhan se okei?”
”Monella on pokémon tai pari mukanaan”, Azura vakuutti. ”Minäkin otan Violetin mukaani.”

Kävi ilmi, että juhlat pidettiin uimarannalla, sillä samaisella rannalla jolla olimme aiemmin käyneet. Juhliin livahtaminen ei ollut edes vaikeaa, sillä kukaan ei vahtinut vieraiden tuloa. En oikein ymmärrä miksi Azura oli niin paineissaan, kun ei saanut kutsua, tännehän luikahti kuka vain huomaamatta. Rannalle on asetettu oikea tanssilava ja monta pöytää täynnä virvokkeita. Ihmettelin tanssilavaa hetken, sillä näin joidenkin tanssivan rantahiekalla. Azura katseli säikkynä ympärilleen, ikään kuin olisi pelännyt, jonkun yllättävän itsensä rysän päältä.
”Rauhoitu”, minä kehotin. ”Näytät aivan syylliseltä, kun teet noin.”
”En voi sille mitään!” Azura huomautti.
”Tule, ota rauhallisesti”, sanoin rauhallisesti ja astelin virvokepöydän luo. Otin pahvilautasen pinosta ja aloin lappaa lautaselle papusalaattia. Minulla oli nälkä, enhän ollut syönyt tänään vielä mitään. Niinpä en aikaillut haarukoidessani ruokaa suuhuni. Se oli virhe.
”Minä en tekisi tuota…” Azura huomautti. Mutta se oli liian myöhäistä. Suuni oli tulessa kurkkua myöten. Nuo eivät olleet mitään papuja.
”Ujiko-rouvan chili ja jalopeño-salaatti”, Azura selitti.
”No ei ihmekään, että kulho on lähes täysi”, minä huohotin yskimisen välillä.
Azura kaatoi minulle kuplivaa virvoitusjuomaa tuoppiin. Hän hymyili minulle ymmärtävästi, ehkä hänkin oli joskus mennyt maistamaan kyseistä salaattia. Join tuopin tyhjäksi, ja täytyy myöntää, että se auttoi. Päätin jättää syömisen vähäisemmälle, ja kokosin toiselle pahvilautaselle herkkukasan jonka asetin pokémonien eteen. Ilse ja Candy haistelivat herkkuja uteliaina. Pian myös sinisilmäinen Purrloin liittyi niiden seuraan. Azura syötti omaa kissaansa kädestä. Candy tuntui tykkäävän makeista kakuista hirveästi, se oli hassua. Se miten pikkuinen Eevee haukkaili kaikkia kakkuja, ennen kuin suostui syömään yhtäkään loppuun. Sen jälkeen Candy lipoi tyytyväisenä huuliaan. Minä ja Azura naureskelimme pienelle hupsulle Eeveelle.

Mutta hauska hetkemme ei kestänyt kauaa. Sekä Azura että minä aistimme sen, joku seurasi meitä katseellaan. Käännyimme molemmat ympäri ja näimme ne kaksi ihmistä, miehen ja naisen katsomassa meitä nyrpeästi. Mies sanoi jotain naiselle ja he katsoivat meitä paheksuen. Ennen kuin tein mitään muuta, nappasin Candyn hiekalta syliini, toisella kädellä tartuin Azuraa ranteesta ja vedin tytön mukaani, sillä jos vaistoni osui oikeaan, aikoivat nuo vasikoida jollekin. Että kaksi tyttöä kissojen ja Eeveen kanssa olivat juhlissa kuokkimassa.
”Ilse, seuraa!” Huusin kissalleni. Silmäkulmastani näin Ilsen pinkovan nopeasti perässämme, myös sinisilmäinen lajitoveri seurasi meitä, kiinnostuneen näköisenä. Oli mentävä johonkin, jossa oli paljon ihmisiä joiden sekaan piiloutua. Niin meitä ei mikään kuokkija-kyttä löytäisi. Ensimmäinen sellainen paikka näytti olevan vanhusten täyttämä tanssilava, sinne siis!
Raahasin Azuran lavalle ja sanoin kateille, että kiertäisivät lavan ympäri ja odottaisivat meitä kaiteella, kun tulisimme lavan poikki, niitä hakemaan.

En minä osannut tanssia. Eikä Azurakaan sen paremmin. Nakkasin hämmentyneen Candyn olalleni.
”Pidä kiinni, Candy”, kehotin sitä.
”Eevee?” Pikkuinen äännähti kimeästi. Sitten mentiin. Tartuimme toisiamme käsistä ja puskimme vanhuspilven läpi, valssaten miten nyt taisimme, runnoen vanhusten varpaita allemme. Azura nauroi, se oli hauskaa. Ilse ja muut kissat katsoivat meitä huvittuneina. Sitten se oli ohi ja me juoksimme rannalle tanssilavan toisella puolella, nauraen.

Olimme hengästyneitä kumpainenkin. Onneksi täällä ei ollut ketään meidän lisäksemme. Azura otti kissansa syliinsä ja rutisti sitä.
”Veeh”, Candy inahti. Nappasin kauniin Eeveen takaisin syliini ja silittelin sen turkkia.
”Ei hätää, Candynen”, lohduttelin sitä. ”Ei mitään…”
”Kai, tule meidän kanssa uimaan!” Joku kiekaisi kovalla äänellä. Vähän matkan päästä meistä, kallion liepeillä seisoi tyttöporukka, hyvin vähäpukeinen tyttöporukka. Ne olivat pukeutuneet toista avonaisempiin ja paljastavampiin bikineihin. Ja ne olivat saartaneet jonkun nurkkaan.
”E-En minä nyt taida”, poika sanoi tärisevällä äänellä. ”On nuo juhlatkin ja…”
”Ääh, ne on ihan tylsät!” Yksi tyttö sanoi kättänsä heilauttaen.
”Tule pitämään hauskaa meidän kanssa!” Toinen tyttö lirkutti silmäänsä iskien. Hyi.
”Me pidetään susta oikein hyvää huolta!” Toinen kehräsi.
”Voi Kai-parkaa”, Azura huokaisi. ”Mahtaa olla rankkaa olla noin suosittu nuorten tyttöjen keskuudessa…”
”No miksei hän vaan totea, että kiitos mutta ei kiitos?” Minä kysyin varsin närkästyneenä. Kyllä miehen nyt sen verran pitää osata sanoa!
”Kai on aika ujo, eikä tahdo loukata ketään”, Azura sanoi hiljaa.
”Nyhverö siis?” Minä kysäisin.
”Kai sitä niinkin voi sanoa”, Azura puuskahti. ”Mutta Kai on hyvä ystävä, ja varmaan lempein tuntemani ihminen.”
Lempeä vai? Hiroki ei ollut lempeää tyyppiä, hän oli kova kuin kivi, ei mikään nyhverö vaan suorasanainen ja karismaattinen kaveri, sellainen joka tiesi mitä halusi ja osasi puhua hyvin.

Taikka toisaalta, hän osasi puhua niinkin hyvin, etten edes huomannut mitään. Kunnes minut jätettiin.

Sillä välin, kun muistelin entistäni, oli Azura käynyt pelastamassa avuttoman Kain tyttöjen kynsistä. Kai tervehti minua ystävällisesti, minkä takia tunsin muutaman ilkeän silmäparin seuraavan itseäni.
”Pikku Candykin on täällä”, Kai hymyili ja silitteli Candyn pientä päätä.
”Veeh!” Candy tervehti poikaa iloisesti. Sitten hän tervehti myös Ilseä joka miukui ruskeaverikölle söpösti, mutta sinisilmäinen kissa iski heti hampaansa Kain kouraan.
”No sinä et ole muuttunut pätkääkään!” Poika sanoi, irvistäen. ”Mietin, minne olit saattanut itsesi.”
”Se viihtyy Miwan luona”, Azura selitti.
”Se tykkää pureskella minua”, sanoin hiljaa. Sillä yhtäkkiä tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi näiden kahden vanhan ystävän seurassa. Olisipa Rigel täällä! Mutta Rigel oli pokémon centerissä. Siinä minä vain seosoin, kuunnellen Azuran ja Kain jutustelua. Toisinaan paijailin Candyä. Toisinaan Ilse tuli ja pökki jalkojani. Toisinaan sinisilmäinen Purrloin silmäili minua omahyväisesti.
”Käyn hakemassa meille jotain juotavaa”, Azura ilmoitti äkkiä ja paineli tiehensä. Katsoimme Kain kanssa hetken tytön menoa, sitten hetken toisiamme. Mutta minä käänsin katseeni pois, tämä oli tavallaan noloa.

”Heeeeei, Kaaaai!” Sieltä tuli vielä yksi tämän pojan fani. Tyttö oli selvästi muita vanhempi kuin ne edelliset tytöt, eikä sonnustautunut avonaiseen lähes olemattomaan uimapukuun, vaan avonaiseen ja lähes olemattomaan punaiseen mekkoon. Tyttö oli juurikin sellainen ääliö, joka luuli, että pään työntäminen meikkiämpäriin oli jotenkin fiksua.
”Ei taas häntä!” Poika kiljaisi aika tyttömäisesti, hän nappasi minua ranteesta ja raahasi minua kohti vanhusten hitonmoista tanssilavaa.
”H-Hei!” Huudahdin, sillä minua ei todellakaan huvittanut olla tämän nyhverön tanssikaveri.
”Veeh?” Candy äännähti yllättyneenä.
”Purrloin, loin!” Ilse miukui ja juoksi – kuinkas muutenkaan, jaloissani perässään tuo sinisilmäinen lajitoveri. Tästä tulee kivaa! Kai oli oikea pelkuri, miksei hän vain sanonut muijalle, ettei tahtonut tanssia tämän kanssa, niin hän olisi säästänyt minunkin aikaani. Mutta ei!
Kain kädet olivat hikiset ja ne tärisivät, mutta ainakin tuo osasi tanssia jotenkuten, vaikka minusta tuntuikin siltä, että hän astui pari kertaa varpailleni. Minusta tuntui nololta, en ollut mikään tanssija, en ainakaan paritanssija. Viimeksi – silloin joskus muinoin, olin kyllä tanssinut joissain juhlissa Hirokin kanssa, mutta siitä oli jo aikaa. Paljon aikaa. Enkä minä katsonut Kaita tanssiessamme, tai siis talloessamme toistemme varpaita. Minä en tarvinnut ketään, en siinä mielessä. Minulla oli Rigel, Trix, Splinter ja muut. En minä kaivannut elämääni draamaa.

Mutta draama oli asiasta eri mieltä.

Tanssi loppui, kun sinisilmäinen Purrloin alkoi hyöriä Kain jaloissa, kikatellen – varmaankin vahingonilosta.
”Siinä on vasta pirullinen katti”, poika huokaisi, kompasteltuaan kissaan muutaman kerran.
”Se ei ainakaan ole fanisi”, minä totesi. ”Vaikka se onkin tyttö.”
”Helpottavaa kuulla”, Kai naurahti. ”Se on oikeastaan aika rasittavaa.”
”Voi pikkuista”, totesin silmiäni pyöritellen. ”Asiaa ehkä auttaisi, jos sanoisit että kiitos ei. Vaikka tiedä nyt auttaako se tuollaisten kanssa.”
”Yleensä Tama tekee sen puolestani”, Kai naurahti. ”Se ei pidä kilpailijoista, minun Wingullini.”
”Vai niin”, minä vastasin.
”Se on vielä tosi nuori, eikä aina ymmärrä, ettei se saa nokkia ihmisiä”, Kai sanoi huvittuneena. Hän yritti rapsuttaa sinisilmäistä Purrloinia, mutta ei siitä tietenkään tullut mitään.
”Mahtaako tämä olla villi yksilö?” Hän pohti.
”Ehkä se ei vain tykkää ihmisistä”, minä huomautin. ”Ei se ainakaan minusta tykkää.”
Candy katsahti pelokkaasti sinisilmäistä kissaa, joka iski pikkuiselle Eeveelle silmää. Sitten katti pyrähti juoksuleikkiin, ja Ilse lähti tietenkin lajitoverinsa perään. Candy katsoi kissojen menoa vähän masentuneena, sillä se tiesi juoksemisen tekevän kipeää sen tassun pohjille, eikä se millään saisi kahta nopeaa Purrloinia kiinni.
”Ei se mitään Candy”, lohdutin pientä. ”Kyllä sinä kohta kävelet itse.”
”Eev”, Eevee niiskautti.
”Eikö Candy osaa vielä kävellä?” Kai kyseli, kun lähdimme seuraamaan villikissojen jättämää tassuvanaa.
”Ei, hoitaja sanoi, että sen tassut ovat herkät, mutta paranevat kyllä salvalla”, minä kerroin.
”Siksikö sinä siis kantelet sitä?” Kai kysyi.
”Tietenkin”, minä murahdin. ”Täytyyhän Candyn ulos päästä!”
”Ai, minä luulin, että halusit näyttää sitä muille –  onhan se aika korea ilmestys”, poika selitti nopeasti.
”Ulkonäkö on minulle yhden tekevää, ettäs tiedät”, minä murahdin. ”Ilse, et viitsisi tulla tänne?” Mutta kissaa ei kuulunut. Eipä tietenkään…

Sitten kuulimme ääniä, joku sähisi. Ihan kuin vihainen kissa, minä ajattelin. Aurora Townin naapurissamme asui kaksi Glameow’ta, uroksia molemmat, eivätkä ne sietäneet toisiaan. Ne tappelivat usein ulkona, ja nuo kuulemani äänet kuulostivat kissatappelun ääniltä.
”Ilse!” Minä huusin ja olinkin jo kuulevani sen avutonta miu’untaa. Ilse juoksi rantahietikolla meitä vastaan. Se oli aivan hiekkainen. Sen perässä pinkoi toinen Purrloin seuraten sitä, mutta pysähdellen vähän väliä ja kääntyen sähisemään jollekin, niiden tulosuunnasta. Ikään kuin toinen Purrloin olisi yrittänyt häätää jonkun siltä suunnalta.  
Ilse oli nopea, ja se oli pian saavuttanut minut. Kissa loikkasi hädissään maasta suoraan syliini. Se ei ihan onnistunut hypyssään, joten se tarrasi kynsillään kiinni käsivarrestani.
”Auh!”
Mutta Ilse oli peloissaan, näin sen heti niistä yleensä niin veikeistä vihreistä silmistä. Kai katsoi etäälle hyvinkin miettiväisenä.
”Mikä ihme sen on saanut säikkymään?” Poika pohti. Mutta pian se selvisi, sillä sinisilmäinen Purrloin saapui pian niskavillat pystyssä, sähisten eikä se lakannut tuijottamasta taakseen. Pimeydessä välähti jokin, sen verran minäkin näin. Jotakin punaista.
Jokin käveli luoksemme, rauhallisin askelin seuranaan nelijalkainen otus.

”Mietinkin oletko se sinä, ei ihmekään, että näytit tutulta”, tulija sanoi.

Minä tunsin tuon äänen. Äänen joka huokui itsevarmuutta ja karismaa, poikamainen ehkä hitusen omahyväinen ääni.
”Mitä sä tuollaisen nyhverön seurassa liikut, Miwa?” Poika kysyi hymyillen. Hän ei ollut muuttunut lainkaan, vain hänen jään harmaat hiuksensa olivat kasvaneet. Hänen itsevarmat meripihkan väriset silmänsä olivat ennallaan, yhä niin määrätietoiset ja ilkikuriset samaan aikaan.
”Etkö muka tunne minua?” Poika naurahti. ”Vaikka onhan viime näkemästä vierähtänyt aikaa.”
Hänen tyylinsä ei ollut muuttunut yhtään, yhä niin pramea – ihan niin kuin silloin, sinä iltana.

Hiroki.

”Säkin näyt ottaneen kissan startteriksesi”, poika hymähti. ”Hyvä valinta, Miwanen.”
Nyt minua oksetti. Kaiken sen jälkeen, hänellä oli otsaa kutsua minua tuolla nimellä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Purr”, Ilse purisi heikosti. Katsoin Ilseä, se ei vain ollut likainen, sitä oli raapaistu.
”Persian!” Lumivalkoinen kissa hänen vierellään äännähti itsevarmasti.
”Kai sä Yukin edes muistat? Mehän löydettiin se yhdessä siltä kujalta”, Hiroki puheli vanhoista hyvistä ajoista. ”Yuki on Albino Persian, tai sehän oli Meowth silloin kun me löysimme sen.”

Yuki.

Kyllä minä muistin Yukin, suloisen pikku Meowthin, joka oli kohmettunut ulkosalla, löysimme sen yhdellä iltakävelyistämme. Hiroki otti sen, mutta me hoidimme sitä yhdessä. Annoimme sille nimeksi lunta tarkoittavan nimen, koska se oli aivan lumivalkoinen. Yuki oli herttainen ja utelias Meowth. Se oli aina menossa jonnekin, vähän niin kuin Ilse. Mutta Yuki oli käynyt Ilsen kimppuun. Yuki oli tehnyt, niin kuin sille oltiin tehty. Se oli toistanut sen, mitä naapuruston Glameow’t tekivät sille.

Yuki, mitä sinulle on tehty? Mahdatko enää edes muistaa minua?

Kyllä Yuki muisti. Se astui askeleen minua kohti. Silloin sinisilmäinen Purrloin alkoi murista. Se oli paljon pienempi kuin isoksi kasvanut Yuki, mutta silti se murisi ja sähisi sille. Sitten se hehkui, kalpeaa violettia valoa. Valo peitti pienen kissan, kunnes yhtäkkiä edessämme seisoi suuri kissa, violetti leopardi pitkine häntineen ja hoikkine koipineen.

Minä olin nähnyt tuollaisen kerran aikaisemminkin. Tangerine Cityssä, sillä miehellä oli ollut tuollainen. Tuollainen penkoi reppuani silloin. Sieltä Ilsen muna siis tuli reppuuni. Mutta minä en osannut sanoa mitään, minusta tuntui pahalta.

Miksi hitossa hänen täytyi tunkea tänne?

Minä juoksin pois, niin nopeasti kuin pääsin, puristin Ilseä ja Candyä rintaani vasten ja kuulin kopsauksen. Juokseminen oli jotenkin huteraa, mutten edes miettinyt miksi. Minun oli pakko päästä pois. Pois jonnekin, missä saisin olla yksin.

Toinen puoli rannasta oli täysin pimeänä. Se kävisi hyvin. Istuin rantakivikolle. Minun teki mieli itkeä, mutten tiennyt miksi. Siitähän oli liian monta kuukautta. Ei sen pitäisi häiritä enää. Mutta silti se häiritsi. Ilse kehräsi ja Candy katsoi minuun avuttomasti. Ei se ymmärtänyt, mikä minua vaivasi. Se oli vielä niin pieni. Silittelin sen päätä hajamielisesti ja sitten huomasin…

Että minulta puuttui kenkä.

”Jestas”, huokaisin. ”Ei kai taas?”

Istuin siinä yksikseni jonkun aikaa. Kengän olin riisunut, uitin paljaita jalkojani viileässä merivedessä ja se tuntui hyvältä. Katselin taivasta, siellä oli tähtiä – kuinkas muutenkaan.
”Me katsoimme Rigelin kanssa tähtiä kotona”, minä sanoin. ”Se oli se ilta, ennen kuin lähdimme tälle matkalle. Annoin Rigelille nimen tähden mukaan. Se tuntui sopivalta.”
Niin, se oli, Rigel oli se, joka pani kaiken alulle, sen takia kihlasormus tippui viemäriin.
”Ja paskat”, oli se kärttyinen Nidoran varmaan ajatellut. Se oli ajatellut niin kuin minun pitäisi nyt ajatella.

”Lieparrrd!”

Säpsähdin, sillä oletin olleeni yksin täällä, mutta rantaviivaa pitkin laukkasi iso kissa, perässään joku. Hiroki ja Yuki? Ei, tulija oli paljon hintelämpi kuin Hiroki. Ei sen väliä, ei minua tässä pimeydessä huomattaisi.
”Täällähän sinä olet!” Kai huudahti.
Hups. Olin ihan unohtanut, että Kai oli paikalla, kun tapasin Hirokin.
”Onko joku hukassa?” Kai kysyi. Minä en kääntynyt. Ehkä hän menisi pois, jos en reagoisi. Halusin olla rauhassa.
Kai ei kuitenkaan luovuttanut, vaan istui kivikolle viereeni. Kain heilutteli puuttuvaa kenkääni sormensa päässä ja hymyili levollisesti. Ilse loikkasi sylistäni maahan tervehtiäkseen uuden muodon saavuttanutta lajitoveriaan, tai no entistä lajitoveriaan. Ilse nuuhki uutta ilmestystä uteliaana. Isompi kissa pökkäisi pientä kissaa lempeästi päällään ja kehräsi kuuluvasti.
”Hiroki on mäntti”, Kai totesi. ”Ottelin häntä vastaan rannalla, tyypillä tuntuu olevan jonkin suuruuskompleksi.”
”Joo”, vastasin epämääräisesti.
”Tahdotko jutella siitä?” Kai kysyi, kaiketi ihan hyvää tarkoittaen.
”En”, vastasin hiljaa.

”Miksiköhän sinulla on tapana menettää kenkäsi?” Kai kysyi, naurahtaen – ikään kuin se olisi ollut jotenkin koomista.
”En tiedä”, vastasin.
”Miksiköhän lentävät kengät aina osuvat otsaani?” Kai mietti. Nostin katseeni ja sain huomata, että Kain otsaan oli tullut jonkinlainen punainen jälki. Kengän korko oli varmaan osunut siihen tai jotain.
”Ehkä sinä olet altis lentäville kengille”, minä heitin.
”Niin varmaan.” Kai nauroi.

Kommentit:

Chidori


20 >
Liekö panostit tähän tarinaan tavallista enemmän tai sitten olet petrannut huimasti kirjoittajana lyhyen ajan sisään — parin edellisen luvun aikana tyylisi on ollut selvästi muuttumaan päin! Voisi jopa sanoa, että tämä on saagan paras tarina tähän mennessä. Miwan ajatuksia selostettiin aiempaa enemmän ja häneen tuli heti lisää ulottuvuutta. Miwa on tähän mennessä yrittänyt kovasti piilotella herkkää ja epävarmempaa puoltaan itsepäisyyden ja nasevien kommenttien taakse. Oli myös mukavaa, että Azura pääsi tärkeään rooliin tarinassa ja sai siten enemmän syvyyttä hänkin. Tähän asti tarinassasi esiintyneitä sivuhahmoja on nimittäin käsitelty aika pintapuolisesti. Tapahtumia ja tekstiä itsessään on muuten helpompi seurata, kun hahmoja ei ole niin paljoa käsiteltävänä, kuten tässä tarinassa. En tiedä, huomasitko asiaa itse kirjoittaessasi, mutta kannattaa ehdottomasti tehdä niin jatkossa! Toki on välillä mukavaa lukea myös koko köörin kohelluksesta. :’–)

Tuhkimo-satua oli muunneltu tarinaan aika paljon, mutta tärkeimmät piirteet siitä kuitenkin löytyvät. Hyvän haltijattaren ja Tuhkimon roolit sekoittuvat hieman hämmentävästi Miwan ja Azuran kesken: Azura oli se, jota suku halveksui ja joka jätettiin tarkoituksella pois juhlista (vrt. Tuhkimon äitipuoli ja sisarpuolet), mutta lopulta hän loihti kuitenkin Miwasta prinsessan, eli toimi tarinasi haltijattarena. Sisarkateus korvattiin tässä homofobialla, mikä oli mielenkiintoinen valinta — käsittelit aihetta sujuvasti tapahtumien ohessa. Sisarkateus tosin näkyi versiossasi myös juhlien kateellisissa Kai-fanitytöissä. Ikoninen lasikenkäkohtaus oli kivasti kytköksissä edelliseen lukuun. Kengät eivät näköjään tohdi pysyä Miwan jalassa, haha.

Näissä puitteissa tapahtumatarinasi on siis hyväksytty! :>

Candy +2lvl +3op, Ilse +1lvl +3op, Winona +2lvl +3op, Bellatrix +4op, Lolita +2lvl. Rahaa 130pd:tä.

Aurora #15 > Sora laittaa siivet selkäänsä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2016.

Heräsin sohvalta, Peacock Cityn pokémon centerissä. Vaaleatukkainen hoitaja ravisteli minua hereille. En tahdo vielä herätä. Väsyttää niin pirusti, ajattelin.
”Heräähän nyt.” Hoitaja sanoi lempeällä äänellä, ikään kuin hän olisi tottunut herättelemään nukkuvia kouluttajia.
”Häh?”
”Niistä pokémoneistasi.” Hoitaja sanoi varsin pirteästi. ”Nidorino, Zorua ja Petilil tarvitsevat lepoa tämän päivän, ovat hiukan väsyneitä, mutta Spewpa ja Murkrow kaipaavat useamman päivän lepoa. Ne vastakuoriutuneet tutkitaan, siltä varalta ettei kuoriutumisen kanssa ollut mitään ongelmaa..”
”Kuten mitä?” Kysyin väsyneesti.
”Haluamme varmistaa että Purrloin ja Shuppet ovat fyysisesti siinä kunnossa kuin pitääkin.” Hoitaja selitti.
”Ihan kunnossa nuo näyttävät olevan.” Huomautin, sillä pikkuiset olivat jollakin ilveellä päässeet pois huoneestaan. Ilse katseli hieman hämmentyneenä ympärilleen, se kun ei ollut ikinä nähnyt sairaanhoitajia kärryineen. Lolita leijui Ilsen tasolla, eikä siinä näyttänyt mitään vikaa olevan.
Lolitan ilme kirkastui heti kun se äkkäsi minut, se katosi Ilsen tasolta ja ilmestyi salakavalasti pääni taakse. ja kiersi sitten sivulle vain painaakseen poskensa omaa poskeani vasten.
”Shuppet!”
”Huomenta, Lolita.” Toivotin tuolle.
”Spew!”
”Kuinka?” Kysyin, sillä en ihan tuota vastausta odottanut. Kunnes katsoin Ilseä vähän tarkemmin, karvainen valkea ötökkä istui sen selässä ja tapitti minua meripihkan värisillä silmillään.
”Miten menee, Sora?” Naurahdin katsoessani tuota karvapalloa, olihan se ötökäksi aika karvainen tapaus.
”Spew!” Sora vastasi, sitten se sylki suustaan tahmeaa rihmaa, joka tarrautui käsivarteeni, meinasin jo kysyä, mitä ötökkä aikoi, mutta sitten se vetäisi itsensä ylös. Sora kiipesi tomerasti käsivarttani pitkin, ylös hartialleni.
”Minusta nämä kyllä vaikuttavat ihan energisiltä.” Totesin hoitajalle. ”Mutta pitäkää hyvä huoli Splinteristä, ja varokaa, ettei Rigel pistele teitä, se kun on vähän sitä tyyppiä.” Hoitaja vain nyökkäili, minusta alkoi ikävästi tuntua, ettei hän tajunnut että Rigel saattoi oikeasti olla känkkäränkkä-tuulella herättyään.
”Milloin voin hakea pokémonini?” Kysyin vielä.
”Illalla niiden pitäisi olla kunnossa – ainakin suurimman osan.” Hoitaja vastasi.

Iltaan oli vielä aikaa, mitähän tässä keksisi? Nostin nyt ainakin Ilsen syliini, ettei se eksyisi, Lolita puolestaan oli asettunut mukavasti päähäni asumaan, sieltä se tiiraili ohi meneviä ihmisiä.
”Huomenta, Miwa!” Terhakka ääni huudahti tiskiltä. Tyttö, jolla oli lyhyet vaaleansiniset hiukset heilutti minulle kättään. Tuohon tyttöön olin törmännyt jo kahdesti, kerran Tangerine Cityssä ja eilen siellä metsässä. Tytön nimi taisi olla Azura.
”Mitä sinä täällä teet?” Kysyin tytöltä, hänen tullessa luokseni.
”Kävin kysymässä Calypson vointia.” Azura sanoi hyvän tuulisesti. Calypso taisi olla se eilinen värikäs lentävä pokémon.
”Miten sinun pokémonisi jaksavat?” Tyttö kysyi.
”Suurin osa pääsee vasta illalla.” Huokaisin. ”Pitäisi keksiä tekemistä siihen asti.”
”Ainahan tekemistä löytyy!” Azura sanoi.
”No ei näillä kavereilla salia lähdetä haastamaan.” Mutisin. ”Muut ovat vielä toipumassa.”
”Voisit ostaa toipilaille jotain.” Azura ehdotti.
”Shuppeet!”
”Purr!” Molemmat pokémonit hihkuivat, vaikka tuskin tiesivät mitä ostaminen tarkoitti. Sora ei viitsinyt kommentoida tähän mitään, tai sitten se torkkui.
”Ne taitavat tahtoa hemmottelua.” Azura naurahti. ”Peacockista löytyy iso tavaratalo, josta löytyy vaikka mitä!”
”Missäs se on?” Kyselin tytöltä. ”En ole täältäpäin..”
”Se on kaupungin keskustassa.” Azura kertoi. ”Minäkin olen menossa ostoksille, voisimme mennä yhtä matkaa. Voin samalla esitellä kaupunkia sinulle, minä kun olen kotoisin täältä.”
Se sopi minulle mainiosti, Azura vaikutti ihan mukavalta, ainakaan hän ei ollut mikään kovaääninen heitukka, kyllä tuollaisen kanssa shoppailisi.. kai. Vatsani kurisi, Ilsen vatsa kurisi.
”Mennäänkö syömään aamiaista?” Azura kysyi. ”Rannalla on mukava kahvila, josta saa hyvää munakasta.”
Tuo sopi minulle hyvin, en ollutkaan aikoihin saanut pekoniaamiaista.

Ulkona oli lämmin. Aurinko paistoi, pokémon centeristä avautui näkymä rannalle, valkoista hiekkaa ja sinistä merta silmän kantamattomiin. Näky oli kummallinen, sellaiselle joka oli kasvanut Aurora Townissa lumen keskellä. Seisoimme siinä hetken, minulle ehti tulla kuuma. Katsahdin sinitukkaista Azuraa, hänellä oli yllään kukallinen keltainen hellemekko, ja minulla puolestaan ne samat vanhat villalegginsit, shortsit, t-paita ja sen alla lämmin pitkähihainen.
”Mistä päin sinä olitkaan kotoisin, Miwa?” Azura kysyi.
”Aurora Townista.” Vastasin.
”Ai, olen käynyt siellä. Hain Calypson labrasta kuusi kuukautta sitten.” Azura sanoi. ”Siellä on hirvittävän kylmä, verrattuna Peacockiin.”
”Joo, huomasin.” Minä huokaisin. ”Villalegginsit ovat tänne vähän liikaa.”
Ilse ja Sora nauttivat auringosta aivan selvästi, laiska Spewpa nimittäin kääntyi kippurasta selälleen ja hyräili jotain outoa sävelmää hyvän tuulisena, Ilse taas kääntyi niin että aurinko pääsi lämmittämään sen koko selkää. Lolita ei paljoa auringosta perustanut, se vääntelehti ja päätyi lopulta painamaan kasvonsa hiuksiani vasten, niin se ei näkisi aurinkoa. Azura johdatti meidät hiekkarannalle, joka oli vielä varsin tyhjä.
”Yleensä täällä on hirveästi väkeä.” Azura selitti. ”Mutta on vielä aikaista, ehkä turistit nukkuvat.”
Oli rannalla tietenkin joitain ihmisiä, useimmilla oli mukanaan pokémon, toiset ottelivat.
”Ne harjoittelevat koordinaattorikisoihin.” Azura selitti. Kävelimme hiukan lähemmäs, en oikein ymmärtänyt mikä kisoissa oli niin ihmeellistä, tuokin tyttö vain lesoili ulkonäöllään, hän oli kaiketi niitä tyttöjä, jotka tiesivät näyttävänsä hyviltä, ja olivat ylpeitä tästä seikasta, kuten Himeko.
”No niin Clementine!” Tyttö kiljui. ”Pyörähdä ja tee Swift ja sitten Aqua Jet!”
Katsoin miten oranssi saukkomainen pokémon teki pyörähdyksen, ei minkään tavallisen kääntymisen vaan balettimaisen liikkeen jossa pokémon nousi varpailleen ja pyörähti ympäri, kenties yleisöä kohti, sitten se sylki suustaan kimmeltäviä tähtiä, se teki sitä kunnes oli täyttänyt lähiönsä tähdillä, sitten se teki liikkeen joka peitti pokémonin vedellä, pokémon ponkaisi itsensä veden ympäröimänä suoraan keskelle tähtirykelmää, särkien ne, saukko kääntyili taitavasti ja onnistui särkemään jok´ikisen tähden, aiheuttaen huikean kultahippu sateen, lopulta saukko itse laskeutui sateen keskelle ja otti jonkin ihmeen macho-asennon.
Aloin kikattaa, sillä vaikka liikkeessä olikin kauneutta, tuo macho lopetus ei oikein sopinut, myös Lolita oli nostanut kasvonsa hiusteni seasta ja naureskeli lopetukselle. Sora puolestaan katsoi silmät kimaltaen esitystä, mahtoiko se tykätä tästä, vai siitä, että saukko oli melkein lentänyt hyppiessään? Ilseä ei moinen kiinnostanut, katti vain haukotteli.
”Uudestaan!” Saukon kouluttaja komensi.
”Amber on taas vauhdissa.” Azura mutisi, eikä mitenkään lämpimällä äänensävyllä. Katsoimme miten saukko alkoi vääntää liikettä uudestaan, mutta tällä kertaa se kaatui kesken balettimaisen kääntymisensä.
”Clementine!” Tyttö huudahti läimäytten kätensä otsalleen. ”Sinun on osattava kääntyä tai muuten liikkeestä ei tule mitään!”
”Ihan hyvältä se liike minusta näyttäisi ilman balettia.” Minä huomautin kuiskaten.
”Se lopetus oli kyllä hauska.” Azura naurahti. ”Muistaisi nyt että kisassa on kaksi luokkaa, joihin kauneus ei lukeudu.”
”Mitkä ne ovat?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt koordinaattorikisoista juuri muuta kuin että ulkonäkö merkkasi eniten.
”Kisoissa on aina teema, jonka mukaan saa pisteitä.” Azura selitti. ”Täällä Peacockissa teemana on kovuus ja siisteys.”
”No se selitti sen machoisen lopun.” Totesin.
”Purr?” Ilse äännähti, sillä se oli huomannut että jalkojeni välistä käveli kovasti sitä itseään muistuttava kissa, joka oli kuitenkin meidän Ilseämme isompi ja sillä oli tummemman violetti turkki. Kissa katsahti Ilseä ilkikurisesti, siniset silmät välkkyen, sitten se lähestyi koordinaattoria ja tämän saukkoa.
”Tuolla Purrloinilla on jotain mielessään.” Azura totesi.
”Shuppeet!” Lolita sanoi. Vaikka se ei tykännytkään auringosta päätti kummitus kuitenkin liihotella pääni viereen, niin lähelle että varmasti kuulisin miten pienen maha murisi.
”Eikö meidän pitänyt hankkia aamiaista?” Kysyin Azuralta.
”Mennään Näkinkenkä kahvilaan.” Azura sanoi iloisesti. ”Se on hiukan sivulla.” Ja niin Azura johdatti minut ja pokémonini vanhan näköisen ruskean tiilirakennuksen luo. Kahvilan sisustus oli sekin ruskea, seinät oli koristeltu aaltomaalauksilla.

”Azurako se siinä?” Harmaahapsinen mies, jolla oli yllään oranssi hawaiji-paita, tervehti meitä, kun tulimme sisään.
”Sinua ei olekaan näkynyt!” Mies totesi. ”Missä olet ollut viimeiset puolivuotta?”
”Lähdin pokémon matkalle, minusta tuli koordinaattori.” Azura selitti hymyissä suin. ”Eivätkö vanhempani..?” Mutta siihen se kysymys jäi, Azuran iloiset kasvot vakavoituivat ja hän sanoi: ”No eivätpä tietenkään.”
 ”Oletko tullut tänne koordinaattorikilpailuihin?” Mies kysyi.
”Joo, pokémonini ovat uupuneita matkasta, joten jätin ne pokémon centeriin lepäämään.” Azura sanoi taas pirteästi, vai esittikö hän vain?
”Esittelen Peacockia kouluttaja-ystävälleni.” Tyttö lisäsi. En tiennyt että olimme ystäviä. Ehkä Azura ystävystyi nopeasti muiden kanssa.
”Aamiaista.” Muistutin tuota puhuvaa papupataa.
”Ai niin!” Azura muisti. ”Me tulimme syömään aamiaista!”
”No meillä on täällä vasta tuota Miltankin maitoa, auringonkukka keksejä ja maustekakkua.” Mies luetteli.
”Purr!” Ilse purisi-
”Shuppeet!” Lolita hihkui ja katseli kiinnostuneena vitriinissä olevaa ruskeaa kakkua.
”Ethän sinä nyt kakkua voi syödä aamupalaksi, Lolita.” Totesin, pikkukummitushan saisi vatsansa kipeäksi.
”Tämä kakku on hyväksi pikkukummitustyypeille.” Mies vakuutti. Lolita katsoi minua sen kaksiväriset silmät vetistäen.
”No hyvä on, hyvä on.” Minä huokaisin. ”Saat kakkusi.”
”Shuppeet!” Lolita hihkui.
”Sinä haluat varmaan maitoa, Ilse?” Kysyin kissalta.
”Purr!” Ilse nyökytteli päätään.
”Entäs Sora?” Kysyin, mutten saanut vastausta. ”Sora? Hei, Sora..?”
”Spew?” Joku haukotteli ja kurkisti sitten hartiani takaa.
”Mitä saisi olla?” Kysyin. ”Kai sinullakin on sentään nälkä?”
Karvaötökkä haukotteli, eikä vastannut.
”Käykö auringonkukka keksit?” Kysyin Spewpalta, mutta kuulosti vähän siltä että otus ehti nukahtaa uudemman kerran.
”Tuota juu, jos otetaan keksejä, maitoa ja kakkua.” Luettelin tilauksen. ”Minulle kokkelia ja pekonia.”
”Minulle myös.” Azura sanoi. Paikan pitäjä sanoi, että hetki pieni, ja me päätimme istua tyhjään kahvilaan. Pian sen jälkeen ukko sai toisenkin asiakkaan, jolla oli mukanaan jokin hassu vesikani, sellainen sininen ison pääsiäismunan muotoinen pokémon, jolla oli pitkät jäniksen korvat ja hassu häntä, jonka päässä oli jokin palloa muistuttava.
”Hei, Kai!” Azura huudahti. ”Azuma näyttää voivan hyvin!”
”Purr?” Ilse katsoi tulijoita uteliaana, etenkin tuota sinistä pääsiäiskania. Tai sen eriskummallista häntää.
”Azurako siinä?” Sen kouluttaja kysyi. ”Mietinkin, milloin tulet takaisin.”
”No, olet ainut.” Azura pälpätti, vaikka minusta kuulosti siltä kuin hän olisi ollut hiukan alakuloinen.
Ruskeatukkainen, ruskettunut poika tuli luoksemme, asetin juuri Soraa pöydälle mukavasti, enkä kiinnittänyt vanhoihin kavereihin paljoa huomiota. Mutta sekä Ilse että Lolita hypähtivät puiselle lattialle katsomaan vesikania, tai no, sen häntää.

Ilse ja Lolita nuuhkivat ensin hännän palloa, ja sitten ne alkoivat varovasti tökkiä sitä, Ilse tassuillaan ja Lolita päässään kasvavan sarvensa kanssa.
”Azuuh!” Vesikani kikatti, kaipa sen häntää kutitti.
”Purr.” Jokin, joka ei selvästi ollut Ilse purisi. Huomasin, että poika kantoi sylissään pahasti vettynyttä Purrloinin pentua.
”Mitä tuolle on tapahtunut?” Minä kysyin.
”Amberin mukaan tämä Purrloin oli häirinnyt hänen harjoituksiaan.” Poika sanoi, mutta ei kuulostanut järin iloiselta. ”Joten hänen Belossominsa tönäisi tämän pikku kaverin mereen.”
Azura läimäytti kätensä otsalleen. ”No voi nyt yhden kerran!”
”Azuma pelasti karvapallon.” Poika huokaisi. ”Mahtaisikohan vanhalla Toshirolla olla hiukan lämmintä maitoa pikkuiselle?”
”Maitoa kyllä löytyy, mutten minä mikään vanha ole.” Kahvilan pitäjä mutisi, tullessaan keittiön puolelta. ”No, Kai on sitten päässyt harjoittamaan jo rantavahdin töitä tänään?”
”En minä, Azuma se..” Poika naurahti hermostuneesti.
”Azuuh!” Vesikaniini heilautti innokkaasti kättään.
”Kyllä sinusta onkin kasvanut komea kaveri Azuma.” Se ei niin vanha (mutta silti vanhan näköinen) Toshiro kehui. ”Ihan kuin vasta eilen olisit ollut se itkupilli Azurill jonka Umiko löysi rannalta..”
Sitten me saimme aamiaista. Ilse litki tyytyväisenä maitoa, Lolita mussutti kakkua tyytyväisenä ja Sora haisteli saamiaan keksejä. Vanha Toshiro oli antanut Kaille vanhan koin syömän huovan, johon poika oli käärinyt litimärän kissan ja yritti nyt parhaansa mukaan kuivata pientä kissaa, joka kuitenkin sähisi ja yritti kokoajan näykkiä pojan sormia. Ilse nosti päätään vähän väliä ja katseli kummastuneena lajitoveriaan. Sora näykki hieman keksejään, muttei näyttänyt välittävän syömisestä.
”Syö nyt, että kasvat!” Patistin sitä. ”Vai haluatko kokkelia?”
”Spew..” Sora sanoi välinpitämättömästi.
”Millainenhan Vivillon sinusta kasvaa, Sora?” Azura uteli.
”Vivillon?” Minä toistin. ”Onko se Soran viimeinen kehitysmuoto?”
”On, ja ne kaikki ovat hyvin kauniita!” Azura hihkui silmät loistaen. ”Minä otan niistä kuvia, jos satun näkemään niitä kisoissa! Katso!”
Azura työnsi minulle puhelintaan, josta sain nähdä että hänellä oli kymmenen erilaista valokuvaa suurisiipisistä pokémoneista, joilla oli kaikilla eriväriset ja koristeelliset siivet.
”Vau, katso Sora!” Sanoin Spewpalle. ”Tuollainen sinustakin tulee, millaiseksihan mahdat kehittyä?” Vivillonit olivat totta vie kauniita, ihmettelen syvästi miten hienohelmainen siskoni, Himeko ei ollut moista hankkinut, toisaalta ehkä se johtui toukkavaiheesta.
”Saanhan minä ottaa Sorasta kuvan kun se kehittyy, saanhan?” Azura kysyi innoissaan. ”Sora on Shiny enkä minä ole ennen nähnyt shinya Vivillonia!”
”Ota pois, jos Sora tahtoo.” Sanoin tytölle. Sora puolestaan oli alkanut syömään keksejään. Kai se oli innostunut kehittymispuheista ja päättänyt, että tahtoo itselleen siivet.

Syötyämme, kokosin porukkani kasaan, Soran olalleni, Ilsen syliini ja Lolita leijui pääni päälle.
”Täällä ruoka on aina yhtä hyvää.” Azura kiitteli, enkä voinut muuta kuin yhtyä puheisiin.
”En muista milloin olisin viimeksi syönyt näin hyvää kokkelia.” Varmaan silloin kotona, Aurora Townissa.
”Kiitoksia kohteliaisuudesta.” Ukko Toshiro totesi, kun maksoimme hänelle.
”Auts, älä pure!” Kai murisi kissalleen. ”Minähän yritän vain auttaa!”
”Azuh!” Azuma naureskeli kouluttajalleen syödessään merilevä onigirejä.
”Älä naura, Azu!” Kai parahti. ”Tämä ei ole hauskaa!” Minusta se oli hyvinkin hauskaa, ja sain kiittää onneani siitä, että Ilse oli säyseä ja ystävällinen pokémon.
”Nyt lähdetään shoppailemaan!” Azura julisti. En ollut ikinä välittänyt liiemmin shoppailusta, mutta eipä meillä ollut kotona Aurora Townissa muuta kuin kämäinen marketti. Mitä taas tulee Peacockin kaltaiseen turisti kaupunkiin, täällä oli jos mitä matkamuistomyymälää ja markettia, mutta se suuri ostoskeskus mukavan matkan päässä rannasta oli kyllä kaiken huippu. Siellä oli kaikkea sitä mistä ei Aurora Townissa voinut uneksiakaan, oli tilaa, oli rullaportaita, oli pikaruokaravintoloita kolmin kappalein – yksi miltei joka kerroksessa, oli apteekkia sekä ihmisille että pokémoneille, oli suuri ruokakauppa, oli urheiluliikettä, oli kauppaa pokémon tavaroille.

”Käydään täällä!” Azura sanoi osoittaen pokémon tavara kauppaa. ”Täältä löytyy vaikka ja mitä pokémoneille!” Azura nappasi minua ranteesta – etten vain lähtisi karkuun, ja raahasi minut liikkeeseen, jossa oli sielläkin siniset seinät. Sininen taisi olla Peacockin oma brändi. Liike oli suuri, siellä oli monta osastoa, oli kauneusosastoa, oli evoluutio-osastoa, oli otteluosastoa, oli ammattiosastoa..
”Mitä ovat ammatit?” Kysyin. ”Niin kuin kouluttajat ja koordinaattorit vai?”
”No nekin, mutta on myös kasvattajia, tutkijoita ja muita.” Azura selitti. Tuskinpa täällä rikollisille myytiin mitään, se kun ei ollut lain suoma ammatti.
”Käyn ostamassa poképalloja.” Azura sanoi. ”Kierrelkää te sillä välin.” Niin me teimmekin, en vain ollut varma mitä hankkia, joten jumituin katselemaan asusteita. Niin, Odile, Yoru, Ilse, Lolita ja Sora tarvitsivat jotain. Olin aikoinaan hankkinut asusteet Rigelille, Splinterille ja Trixille Mindaro Townista, oli vain reilua, että muutkin saivat jotakin. Mutta kyllä myös saliottelussa hyvin pärjännyt kolmikko saisi jotain osakseen, en vain tiennyt mitä.
”Täältä te saatte omat asusteet.” Sanoin kolmikolle, jota kannoin mukanani. Saatte valita itse.”
Ilse ja Lolita innostuivat, mutta Sora ei kiinnostunut. Se makasi kerällä hartiallani ja tuhisi. Epäilin tuon nukahtaneen.
”Oi kylläpä tuo rusetti pukee Cubonea.” Eräs myyjä hössötti kassalla istuvan pienen pokémonin kouluttajalle, joka kiinnitti parhaillaan pientä pinkkiä rusettia pokémonin päähän.
”Sinä saat tämän, Koemi.” Kouluttaja sanoi.
”Cubone!” Iloinen pokémon heilutti kädessään luuta. Kyllä se luu oli. Mahtoiko se olla oikea ja peräisin jostakin?
”Purr!” Ilse purisi kuuluvasti, pikku kissa oli löytänyt itselleen jotain mieluista. Sekin halusi rusetin, oikeastaan kaksi, yhden pienen, pinkin ja isomman tumman violetin, jossa oli pinkit reunat.
”Et osaa päättää vai?” Minä naurahdin ja katsoin niiden hintoja. ”No ne eivät ole kalliita, voimme ostaa molemmat.”
”Purrloin!” Ilse hihkui. Lisäksi niillä kahdella varasmäntillä oli rahaa vaikka muille jakaa, joten miksen tuhlaisi osaa varastamastani käteisestä?
”Shuppeet!” Pian Lolitakin oli löytänyt jotain mieleistä, nimittäin suuren noidanhatun.
”Se pukee sinua hyvin.” Kehuin nähdessäni Shuppetin hattu päässä. ”Toki saat sen. Entäs sinä Sora?” Mutta Soraa eivät asusteet jaksaneet kiinnostaa.
”No auttakaa minua löytämään jotain Odilelle ja Yorulle.” Vasta siitä Sora aktivoitui, tuo taisikin pitää Odilesta jo aika lailla. Sora katseli erilaisia asusteita, oli viittoja, muovikukkia, viiksiä, naamareita, ties mitä.
”Spewpa spew!” Sora huudahti löydettyään mielestään kauneimman esineen. Se oli pieni punavalkoinen silkkirusetti.
”Se sopii Odilelle varmasti.” Sanoin silittäessäni karvaötökkää. ”Kerron, että valitsit tämän.” Ja siitäkös Soran posket punehtuivat. Olin arvannut oikein.
Katselin itsekin noita asusteita. Sora saisi jotain, halusi tai ei. Ehkä sille kelpaisi tuollainen musta solmiorusetti, ainakin se erottuisi valkoiselta iholta ihan kivasti.
”Sinä saat tämän.” Sanoin sille, mutta Sora ei kuunnellut, se punasteli edelleen, kaipa tuo unelmoi hetkestä, jolloin Odile saisi silkkirusettinsa. Yorulle valitsin sillekin mustan, mutta solmion. Kyllä kai korppi tykkäisi solmiosta? Rhydolle olisi kiva ostaa jokin asuste, mutta kun sillä oli jo sininen huivinsa, enkä halunnut pakottaa sitä eroamaan asusteestaan, ties vaikka joku tärkeä olisi antanut huivin sille.
”Sinulla kesti kauan.” Pojan ääni totesi. Säpsähdin, vierelläni seisoi vaaleatukkainen poika, se samainen poika, jonka olin nähnyt route 101:llä, juuri tuo samainen poika, oli kolkannut minut ja raahannut minut tapaamaan Invisiblen pomoa.
”Olet se stalkkeri.” Sanoin syyttävästi.
”Ihan Eiji vaan, kiitos.” Poika sanoi tyynesti. ”Tämä on Koemi.” Ja niin hän esitteli kahdella jalalla kävelevän pokémoninsa, jolla oli ruskea nahka ja päässään se kantoi jonkinlaista kalloa, ja kädessä tuolla oli edelleen luu.
”Cubone!” Pokémon sanoi suloisesti ja hymyili, ainakin se näytti siltä, vaikken sen suuta nähnytkään.
”Spewpa!” Sora tervehti pokémonia.
”Purr!” Ilse purisi tervehdykseksi.
”Shuppeet!” Lolitakin tervehti uutta tuttavuutta.
”Ovatko nämä uusia?” Stalkkeri kysyi ojentaen kättään kohti Ilseä, joka haisteli pojan kouraa hetken.
”Et koske niihin!” Minä tiuskaisin.
”En minä niitä varastaa aio.” Poika sanoi tyynesti. ”Sitä paitsi olisi aika koomista, jos varas varastaisi varkaalta vai mitä?” Hän hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt hänelle. Otin Ilsen syliini ja Lolitakin leijui takaisin paikoilleen.
Vain Sora jäi lattialle seurustelemaan luu-pokémonin kanssa.
”Kuten sanoin, sinulta kesti luultua kauemmin saavuttaa Peacock City.” Poika, Eiji jatkoi jutusteluaan.
”Shamrockin metsässä oli joitain roistoja.” Sanoin lyhyesti. ”Sora, tuletkos?”
Vastahakoinen Sora, ampui minua uudemman kerran käsivarteen tahmealla rihmalla, heilauttaen näin itsensä hartialleni. Kävelin poispäin tuosta nuorukaisesta, mutta hän seurasi minua kuin jokin takiainen.

”Tervetuloa erikoisesine puolellemme.” Yli innokas myyjä sanoi, hymyillen tyytyväisenä.
”Moi. Myyttekö mitään jöröille Nidorinoille tai ilkikurisille Zoruoille?” Kysyin, vain siksi että tuo stalkkeri tajuaisi mennä pois.
”Oi meillä on täällä Poison Barb, joka sopii mainiosti Nidorinon kaltaisille myrkky-tyypeille.” Myyjä paapatti innoissaan. ”Ja nämä mustat aurinkolasit ovat omiaan buustaamaan Zoruan pimeystyypin iskuja.”
Myyjä näytti minulle violettia nuoli-esinettä ja mustia suuria aurinkolaseja. Nuo kyllä näyttäisivät komealta Trixillä.
”Maksavat 80pd:tä kappale.” Myyjä sanoi aurinkoisesti, kuin se ei olisi ollut hinta eikä mikään. Mutta 80pd:tä oli paljon rahaa, mutta toisaalta, rahaahan minulla oli, ja molemmat olivat kyllä sen arvoisia.
”Minä mietin vielä.” Sanoin myyjälle, joka nyökkäsi yhä hymyillen ja meni sitten auttamaan toista asiakasta.
”Törmäsit siis Rothin väkeen.” Stalkkeri-Eiji jatkoi. ”Kanamelta oli kuulemma yksi pokémon kateissa. Tiedätkö siitä jotain?”
”Miksi sinä niin väität?” Kysyin tyypiltä varsin tylysti.
”En välitäkään. Se oli aivan oikein Kanamelle, kun ei pitänyt pokémonista muutenkaan huolta.” Poika sanoi. ”En siedä sellaisia ihmisiä.”
”Oliko sinulla jotain asiaakin, vai tulitko muuten vain haastelemaan paskaa?” Kysyin topakasti.
”Mikäli muistat, sinulla on tehtävä täällä Peacockissa.” Eiji, stalkkeri sanoi miellyttävällä äänellä. ”Pomo käski minun antaa sinulle ohjeet, mutta ei täällä.” Aivan, joku voisi kuulla.
”Missä sitten?” Töksäytin.
”Enköhän minä sinut löydä.” Poika virnisti ja sen sanottuaan, meni menojaan. Onneksi, sillä Azura harppoi luokseni, syli täynnä kamaa.
”Oletko löytänyt mitään?” Hän kysyi.
”Joo.” Sanoin ja näytin löytämiäni asusteita. ”Mietin kannattaisiko minun ostaa tyyppi buustereita.”
”Minä ostan Calypsolle Twisted Spoonin.” Azura sanoi ja otti hyllystä vääntyneen hopea lusikan.
”Ajattelin ostaa tavarat Rigelille ja Trixille.” Sanoin. ”Mutta se maksaa.”
”Mutta on sen väärti.” Azura huomautti. No mikäpäs siinä. Otin hyllystä myrkkynuolen Rigelille ja aurinkolasit Trixille.

”Aiotko muuten pitää sen Rhyhornin?” Azura kysyi.
”Aion.” Vastasin. ”Ajattelin ostaa jotain Rhydollekin mutta..”
”Mistä tiedät, että sen nimi on Rhydo?” Azura kysyi.
”Nimi oli kirjailtu siihen huiviin.” Minä kerroin. ”Epäilen kyllä ettei sillä roistolla ollut sen kanssa mitään tekemistä.”
”Ei kovin hohdokas nimi.” Azura totesi. ”Onkohan se varastettu?” No, jos tuon stalkkerin puheisiin on uskominen, niin kaipa minä varastin Rhydon. Mutta sen olisi parempi minun kanssani, varmasti olisi. En minä ollut mikään roisto, enhän?
”En minä tiedä.” Vastasin epävarmasti. ”Ehkä.”
”Mitä aiot ostaa sille?” Azura kysyi.
”En tiedä mistä se tykkäisi.” Vastasin. ”Se vaikutti aika onnettomalta, en tiedä mikä siihen auttaisi..”
”Voisit ostaa vaikka pehmolelun, ystävyyden eleenä.” Azura ehdotti. ”Tule näytän, missä niitä on!” Ja niin Azura vei minut toiseen osaan liikettä, osaan jonka nimi oli simppelisti, pehmolelut. Siellä meitä tervehti pinkkitukkainen lempeästi hymyilevä nainen.
”Muistattehan ettei pokémonin todellista rakkautta voi ostaa lahjoin, mutta mikäli haluatte piristää masentunutta yksilöä, täältä löytyy apu.”   
”Miwa adoptoi Rhyhornin, joka on hieman alamaissa.” Azura selitti.
”Niin ne adoptoidut yleensä ovat.” Nainen sanoi. ”Mutta ei hätää, täältä löytyy keino piristää Rhyhornia niinkö?”
”Kyllä vain.” Minä sanoin.
”Siinä tapauksessa suosittelisin tällaista Rhydonia esittävää pehmolelua, onhan se Rhyhornin seuraava kehitysaste!” Myyjä luennoi. ”Ja hintaakin on vain 100pd:tä!”
Sekin oli paljon, mutta enhän minä juuri itselleni mitään tarvinnut.
”Ostan myös tuollaisen kukkasauruksen.” Sanoin myyjälle. ”Annan sen Fletchinderilleni, se kun venäytti siipensä ja kaipaa taatusti piristystä.”
”Oikein!” Myyjä totesi, selvästi tyytyväisenä siitä että sai jonkun ostamaan jotain.

”Kiinnostaisiko kauniita neitejä ostaa itselleen mega-kivi?” Eräs myyjä tiedusteli, kun etsimme kassaa.
”Mikä on megakivi?” Minä kysyin.
”Voi, eikö neiti sitä tiedä, vaikka omistaa mega-kehityksen omaavan pokémonin?” Kalju miesmyyjä päivitteli.
”Minkä niin?” Minä kysyin terävästi.
”Hän puhuu Lolitasta.” Azura naurahti. ”Kun Lolita kehittyy Banetteksi, sillä on niin sanottu mega evoluutio.”
”Neiti on hyvä ja katsoo tätä.” Sitten ukko näytti minulle kuvaa muhkeasta nukkea muistuttavasta pokémonista, jolla oli punaiset laihat sormet ja koivet.
”Shuppeet!” Lolita hihkui silmät kiiluen, sitten se otti ja alkoi pyöriä ilmassa hurjasti, varmaankin osoittaakseen olevansa mega-kiven arvoinen. Azura ja minä nauroimme sille.
”Eikös megaranneke oli aika kallis?” Azura kysyi.
”150pd:tä ei ole hinta eikä mikään mahtavasta mega-pokémonista.” Myyjä vaahtosi.
”Voi olla, mutta juuri nyt minulla on syli täynnä tavaraa ja lisäksi Il..” Olin sanovinani Ilse, kunnes huomasin karvapallon puuttuvan.
”Missä Ilse on?” Kysyin. ”Ei kai se ole tippunut?”
”Spew!” Sora huudahti, varoittamatta se pomppasi rihmansa avulla kauas lattialle ja lähti vilistämään lattiaa pitkin.

”Purr!” Kuulin Ilsen purisevan ja sitten Soran huutavan. Joku muukin huusi, mutten tiennyt kuka. Pian Sora tuli näkyviin hyllyjen välistä, se taklasi keltaisen kotilon nurin. Soran perässä nilkutti pieni Purrloinini. Sitä oli sattunut oikeaan etutassuun.
”Sora, Ilse!” Huusin pokémonejani, mutta Sora ei ehtinyt kääntyä kun se sai iskun keltaiselta kotilolta. Sora kieri lattiaa pitkin.
”Sora, sattuiko?” Kysyin siltä, ja olisin juossut sen turvaksi – kyllä minä nyt yhden kotilon potkaisen tieltäni. Mutta nähdessään aikeeni Sora katsoi minua vihaisesti.
”Spewpa spew!”
”Sora haluaa varmaan päihittää tuon yksin.” Azura sanoi hiljaa. ”Että se voisi kehittyä.”
”Hyvä on, Sora.” Sanoin sille. ”Näytä nyt sille, ettei kukaan kiusaa tiimikavereitasi!”
”Spew!” Sora huudahti. Se katsoi keltaista koteloa itse varmasti, ikään kuin se olisi päättänyt:, nyt minä kehityn ja sinä saat todistaa sitä!
Lolita ja Ilse kummatkin kannustivat Soraa. Sora väisti seuraavan iskun täpärästi.
”Se käyttää Poison Stingiä!” Azura huudahti. ”Varo Sora, varo!” Mutta myös Sora hyökkäsi, se puri kotiloa sen vasemmasta kyljestä. Kotilot eivät voineet liikkua, ainakaan kovin hyvin toisin kuin Sora josta ei ollut tullut kotiloa vaan karvaötökkä. Kotilo kuitenkin heilahti sen verran, että Soran ote lipesi ja se luisui jälleen lattialle.
”Älä luovuta, Sora!” Kannustin tuota.
”Kehityt vielä kauniiksi perhoseksi!” Azurakin kannusti.
”Spew!” Sora murahti noustessaan ylös ja vastatessaan kotilon tummanpuhuvaan katseeseen. Sora pomppasi kotilon lähelle ja pamautti taklauksen kotiloa kohti, sen verran että jalaton olento horjahti, mutta se ei riittänyt Soralle. Sora ampui tahmeaa rihmaansa kohti olentoa, ja osui suoraan sen kiiltävään tummankeltaiseen kuoreen. Sitten Sora kiepautti itsensä ympäri kerran ja toisenkin, kunnes oli köyttänyt kotilon tahmealla rihmallaan. Sitten Sora taklasi olennon vielä kerran. Sora katsoi maassa makaavaa kotiloa itsevarmasti. Sitten se tapahtui, karvaötökkä alkoi hehkua vaaleaa, haaleaa valoa. Se kasvoi. Sora kasvatti itselleen kauan haluamiaan siipiä. Kauniita vaaleansinisiä siipiä. Sorasta oli tullut kaunis perhonen.
”Tundra Vivillon.” Azura kuiskasi.  ”Minulla ei olekaan siitä vielä kuvaa!”
”Ota pois.” Minä totesin.

”Onko se häirikkö Kakuna vielä siellä?” Joku kuului kysyvän.
”On se.” Joku vastasi. ”Maassa näkyy olevan. Mitä sille tehdään?”
”Minä voisin ottaa sen, jos sinulle sopii?” Azura ehdotti.
”Ota pois.” Minä totesin. ”Minulla on Sora ja kasa muita.” Ja niin Azura heitti poképallonsa kotiloa kohti – hauskaa tässä oli se, ettei hän ollut vielä maksanut siitä, minkä Azura muisti vasta napattuaan otuksen.
”Hups.” Hän sanoi. ”En ollut vielä maksanut siitä.”
”Eipä tuo mitään.” Vastasin, mutten katsonut. Azuraan päinkään Katsoin Soraa, tuota siivekästä pokémonia, kaunista Soraa jonka meripihkan väriset silmät hehkuivat onnesta. Niinpä minä kävelin sen luo.
”Onneksi olkoon, Sora. Kyllä sinä näytätkin komealta!”
”Viiv!” Sora vastasi, se oli selvästi hyvillään muutoksesta ja kehuista.
”Neiti tarvitsee nyt mega rannekkeen!” Kalju myyjä, jonka olimme jo ehtineet unohtaa, huudahti.
”Kiitos, ehkä myöhemmin.” Azura sanoi kohteliaasti.
”Minä tulen hakemaan yhden Lolitaa varten.” Lupasin. ”Mutta olen juuri nyt vähän täynnä.”
”Shuppeet!” Lolita rallatti innoissaan. Sitten se kierteli ja kaarteli Soran ympärillä, nähdäkseen paremmin, miltä Sora näytti. Sitten se pyöri ja hyöri perhosen ympärillä, silmät kiiluen. Lolita taisi olla innoissaan, nähtyään Soran kehittyvän. Se ei tainnut malttaa odottaa omaa vuoroaan.
”Purr..” Ilse kuului purisevan heikosti.
”Se sai varmaan osuman Kakunan Poison Stingistä.” Azura arveli. Tuon liikkeen minäkin tunsin, muistaakseni myös Rigel osasi sen. Katsahdin Lolitaa, joka hyöri vieläkin Soran perhossiipien ympärillä. Ei se tuosta lähtisi.
Kävelin Ilsen luo ja nostin kissan syliini. Ei siinä näyttänyt mitään vikaa olevan, en ainakaan nähnyt haavoja tai mitään.
”Ehkä meidän kannattaa viedä se pokémon centeriin, varmuuden vuoksi.” Totesin.
”Totta.” Azura totesi. ”Maksetaan nämä ja mennään.”

”Ei tällä Purrloinilla hätää ole.” Hoitaja vakuutti minulle, kun olimme palanneet pokémon centeriin. ”Vastakuoriutunut ei vain ole tottunut iskuihin, olivat ne miten heikkoja tahansa.”
Nyökkäsin. ”Hyvä sitten.”
”Viiv!” Sora huudahti, sillä Ilse oli alkanut pökkiä sen siipiä.
”Purr!” Ilse kehräsi. Se taisi onnitella tiimikaveriaan.
”No niin kaverit, mennään moikkaamaan muita.” Nostin Ilsen syliini. Sora puolestaan yritti lentää, mutta sen lento näytti olevan enemmän tai vähemmän huteraa, eikä se oikein tuntunut uskaltavan lentää kamalan korkealla lattian pinnasta.
”Kyllä se siitä, Sora.” Kannustin perhosta. En ollutkaan ennen tullut pohtineeksi, osasivatko perhoset lentää heti kotilovaiheen jälkeen, mutta nähtävästi eivät. Mitä taas tulee muihin pokémoneihini, niihin jotka olivat jääneet toipumaan.. Trix näytti tylsistyneen oikein urakalla, se nimittäin yritti ärsyttää Rigeliä oikein urakalla, mutta Rigel sohaisi Zoruaa vain sarvellaan ja käänsi sitten kylkeä Trixistä poispäin. Trix olisi varmaan jatkanut Rigelin ärsyttämistä, ellei se olisi kuullut tuloamme.
”Zoru, zoru!” Pikku kettu huudahti innostuneesti ja pomppasi alas sängyltä, jonne se oli laitettu toipumaan. Se juoksi luoksemme ja alkoi pomppia, kuin näyttääkseen, että kyllä tässä oltiin jo aivan kunnossa. Sitten se törmäsi Soraan, joka harjoitteli edelleen matalalla lentämistä.
”Zoru?” Trix katsoi kaunissiipistä perhosta kuin puulla päähän lyötynä. Ei se tietenkään voinut tunnistaa Soraa.
”Viiv!” Sora tervehti hämmentynyttä Zoruaa. Sitten Trixin ilme kirkastui.
”Zorua zoru!” Nyt oli Trixin vuoro pyöriä Soran ympärillä ihastellen tämän koreaa ulkonäköä.
”Katsohan mitä toin sinulle.” Kumarruin ketun puoleen ja kaivoin ostoskassista mustat aurinkolasit. ”Näiden pitäisi vahvistaa hyökkäyksiäsi.”
”Zoruu!” Trix innostui. Laitoin lasit sen päähän, ja kyllä ne sopivat pienelle Zorualle, vaikka sekä Ilse että Lolita kikattivat, kaipa Trix näytti niiden mielestä jotenkin hassulta. Rigel haukotteli nurkkavuoteella, johon en muistanut körilästä jättäneeni. Siellä se hengaili Rhydon kanssa, Rhydon, joka näytti lähinnä siltä kuin yrittäisi sulautua yhteen seinän kanssa, mutta onnistui näyttämään vain kiven murikalta, joka oli työnnetty seinän viereen.
Kävelin kaksikon luokse, Rigel haukotteli minut nähdessään, kun taas Rhydo katsoi minua vähän pelokkaasti.
”Katsos mitä toin sinulle, Rigel!” Sanoin jässikälle, näyttäessäni myrkkynuolta sille. ”Sen pitäisi lisätä myrkky-tyyppisten liikkeidesi tehoa.”
Rigel nuuhki esinettä hetken ja katsoi sitä sitten tylsästi. Mahtoiko moisesta helystä nyt olla mitään apua, se varmaan mietti.
”Tässä on sinulle, Rhydo.” Sanoin kääntyessäni kivisarvikuonon puoleen. Kaivoin muovikassista harmaan pehmolelun ja asetin sen Rhyhornin eteen.
”Oikeasti, en oikein osannut ostaa sinulle mitään, sinulla kun on jo tuo huivi.” Sanoin hiukan nolona. ”Et varmaan tahdo luopua siitä, joten toin sinulle tämän pehmolelun. Minulle kerrottiin, että se on toinen kehitysmuotosi.”
Rhydo katsoi pehmolelua hiukan hämillään, liikkumattomana. Se räpytteli punaruskeita silmiään hämmästyneenä, ikään kuin ei olisi odottanut tällaista lahjaa ja pelkäsi sen katoavan, tai ehkä se pelkäsi minun ottavan pehmolelun pois ja sanovan: ”Kunhan pilailin!” Mutta minä en tehnyt mitään. Hetken mietittyään Rhydo uskaltautui pökkäämään pehmolelua varovasti sarvellaan. Ei se minnekään mennyt.
”Usko pois, ostin sen yksin sinua varten.” Naurahdin. ”Toivottavasti se kelpaa.” Sitten taputin varovasti kivipokémonin päätä. Rhydo hieman säpsähti. Luulen, ettei se ollut tottunut siihen, että sitä taputettiin selkään.

Splinter puolestaan piti pesää toisella pedillä. Sen seurana oli Yoru, joka raakkui iloisesti minut nähdessään. Splinter puolestaan, ei ollut iloinen, ei yhtään. Se mutusti nokassaan tikkua ja lepuutti päätään sen siiven päällä, mikä ei ollut sideharson peitossa.
”Hei, pojat.” Tervehdin lintuja ja istuin niiden viereen. ”Miten menee, Splinter? Voitko yhtään paremmin?”
Splinter naksautti nokassaan olevan tikun rikki.
”Fleetch.” Se totesi synkällä äänellä.
”Kyllä siipesi tulee pian kuntoon, se ei sentään murtunut.” Lohdutin tulilintua. ”Katso mitä toin sinulle.”
Mutta Splinteriä ei kiinnostanut, se ei nostanut päätään vaan sulki silmänsä.
”Murkroow.” Yoru raakkui ja nokkaisi sitä kevyesti kylkeen. Varmaan korppivauva luuli piristävänsä toista. Nostin Splinterin eteen Venusaur-pehmolelun, lintu toki katsahti kukkasaurusta, se nosti päätään ja työnsi pehmolelun Yorua kohti.
”Fleetch.” Että: ”Leiki sinä sen kanssa.”
Yorun punaiset korpin silmät kimalsivat innostuksesta, mutta sitten se katsoi Splinteriä alakuloisesti.
”Murkrow, krow.” Yoru raakkui surullisesti.
”Älä yhtään huoli, Yoru.” Taputin Shinyn Murkrown päätä. ”Kyllä Splinter paranee ja piristyy.” Ainakin toivoin niin. Sitten kaivoin pussista mustan Yorulle tarkoitetun kravatin.
”Katsos mitä toin sinulle.” Näytin korppivauvalle mustaa kravaattia, mistä Yoru innostui kovin. Se alkoi pomppia pedillään niin riehakkaasti että oli pudota.
”Varovasti.” Sanoin sille, napatessani horjahtavan linnun. ”Annas kun laitan sen kaulaasi.” Nostin korpin syliini, se katsoi minua silmät hehkuen odotuksesta. Pian sillä olikin uusi hieno kravatti kaulassaan. Iloinen lintu lähti lentoon kömpelösti ja pyörähteli ilmassa iloisesti, kunnes se näki uuden tuttavuuden. Tai oikeastaan Yoru vain luuli niin. Se lensi hieman kömpelösti sen pedin luo, jolla Odile käyskenteli. Sinisiipinen Sora oli halunnut antaa ruoholle valitsemansa rusetin itse, ja siinä turkoosi Petilil nyt ihasteli valkopunaista silkkirusettia, kun Yoru tuli ja törmäsi seinään.
”Liil?” Odile kysyi. Paijasin Splinteriä selästä, lohduttaakseni sitä, mutta ei se mitään näyttänyt auttavan.
”No hyvä on.” Minä huokaisin ja lähdin kohti Odilea.

  ”Murkrow?” Yoru katsoi Soraa uteliaasti.
”Peti!” Odile kikatti. ”Lil! Lil!” Se varmaankin selitti korpille, että Sorahan se tässä oli, sillä silloinkos Yorun silmät laajenivat, se alkoi kiertää kaarta Soran ympärillä ja raakkua.
”Pidätkös rusetista, Odile?” Kyselin ruoholta. ”Sora valitsi sen.” Silloin Sora katsoi ujona valkoisen sängyn lakanoita, eikä sanonut mitään.
”Laitankos sen sinulle?” Kysyin Odilelta, joka olisi varmaan nyökytellyt päätään, jos olisi siihen pystynyt. Petililin ruumis kun koostui melkein kokonaan sen päästä.
”Peti, peti!” Odile sanoi. Oletin että se halusi rusetin meikeinpä mitättömään kaulaansa. Laitoin rusetin Odilelle, ja täytyy kyllä myöntää, että se sopi Petilille lähes täydellisesti.
”Oletpa sinä nyt söpö.” Kehuin ruohoa. ”Sitten sinä, Sora.” Sora katsahti minua, oi kyllä olin ostanut sillekin oman.
”Tule nyt vain tänne.” Kehotin perhosta. Mutta Sora ei liikkunut. ”Sora, oikeasti.”
”Murkroow!” Yoru tuli avuksi, se nimittäin tönäisi perhosta päänsä avulla lähemmäksi, jotta saatoin ylettää laittamaan mustan solmukkeen sen kaulaan.
”Kas noin.” Sanoin tyytyväisenä.
”Petilil!” Odile hihkaisi ja siinä samassa se painoi poskensa vasten Vivillonin poskea. Näytti oikeastaan aika lailla siltä kuin Odile olisi antanut Soran poskelle suukon, mistä perhonen punastui ankarasti.
Lattialta kuului kikatusta, Shuppet noidanhatussaan ja Purrloin rusetti suussaan, siellä naureskelivat mokomalle näylle. Ilse laski suuren rusetin eteeni ja katsoi minua tyytyväisenä vihreillä silmillään.
”Jokos sitä on päätetty?” Kysyin siltä.
”Purr!” Purrloin purisi määrätietoisesti. Sitten se loikkasi kepeästi syliini, jotta saatoin pistää kauniin rusetin sen kaulaan.
”Kas noin.”

”Miwa! Miwa! Miwa!” Azura kuului huutavan, käytävältä kuullun kopinan jälkeen hengästynyt Azura kurkisti huoneeseeni.
”Mistäs moinen kiire?” Kysyin sinihiuksiselta tytöltä samalla rapsuttaen Ilsen selkää.
”Onhan sinulla kaikki pokémonit tallessa?” Tyttö tiukkasi.
”On, on.” Vakuutin. ”Kaikki ovat täällä. Miksi kysyt?”
”Joku on vienyt Calypson!” Tyttö huudahti. ”Menin katsomaan, miten se jaksoi, mutten löydä sitä, eikä kukaan ole nähnytkään sitä!” Azura oli selvästi paniikissa, se näkyi hänen kasvoistaan.
”No onpas laiskaa henkilökuntaa.” Minä huokaisin. ”Minne se olisi voinut mennä?”
”Ei minnekään yksin!” Azura vaahtosi. ”Calypso hermoilee ihmisjoukoissa, se ei tykkää liikkua yksin. Se saa hepulin!”
”Eli siis..?” En uskonut että kukaan olisi voinut varastaa Azuran pokémonia, tämähän oli sairaala! Kukaan järkevä ei olisi voinut vain tulla ja ottaa jonkun pokémonia.
”Joku on varastanut sen! Meidän täytyy löytää se!” Azura huusi.
”Oletko nyt ihan varma..” Pakkohan tuota oli toppuutella, eihän sitä nyt voinut mennä muita syyttelemään ennen todisteita.

”Myös Kain Azumaril on kadonnut!” Azura huudahti. ”Jälkiä jättämättä. Tule! Meidän on pakko löytää ne! Meidän on pakko!”

Kommentit:

Chidori


15 >
Mitä kaikkea sitä ehtii tapahtuakaan yhden shoppailupäivän aikana! Vaikka mitä, jos kyseessä on Miwa ja tämän tiimi. Oli koordinaattoriharjoituksien seuraamista, kahvilassa istuskelua, shoppailua, ottelu….huh! Pituutta tarinalla oli aikamoisesti, mutta mielenkiinto riitti kuitenkin loppuun asti. Ihan hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että tämä luku oli pääosin leppoisaa vapaa-ajan viettoa.

Sora ja Odile ovat hirmusöpö pari! Tämä tarina olikin yhtä aaw-kohtausta toisensa perään heidän osaltaan. :’> Myös tiimin muut uudemmat tulokkaat pääsivät olemaan mukavasti tarinassa.

Kakuna oli jotenkin tosi random, mutta toisaalta hauska valinta häirikköpokémoniksi. Miten tuommoinen koteloötökkä edes liikkuu? 😀 Pokémonin motiivi jäi myös selvittämättä, mutta ehkäpä se valkenee sitten joskus, kerta Azuran matkaan päätyi. Tai sitten ei, ehkä se on samanlainen perusänkyrä tuittupää kuin Rigel. :3 Kuitenkin, on aina mukavaa että tarinoissa esiintyy vähän tuntemattomampiakin pokémoneja!


Rigel +2op, Splinter +2op, Bellatrix +2op, Yoru +2op, Odile +10op, Ilse +2lvl +4op, Lolita +2lvl +3op, Sora +2lvl +3op, Rhydo +2op ja Winona +1lvl +1op. Rahaa 90pd:tä.

Yorun taso on muuten tällä hetkellä Miwan tiimin keskitasoa (16) suurempi, joten se ei saa ylimääräistä kokemusta Exp.Sharesta. Siksi vekotin kannattaakin antaa jollekin pikkuisemmalle pokémonille, kuten Ilselle tai Lolitalle!

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori


10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!