April

Vihellyksen vanhat tarinat 23 > Haikeat hyvästit

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2014.

Kaikki alkoi siitä, kun olin mukavasti käpertynyt nukkumaan sänkyyn, siinä huoneessa missä yövyimme. Tim oli valittanut, että hän haluaa päästä mahdollisimman pian pois tästä mahdottoman masentavasta kaupungista. Ei ollut minun vikani, että Celebi oli päättänyt tempaista minut, Jillin ja Rosien ajassa taaksepäin, olin väsynyt minkä minä sille mahdoin? Tämä on typerää, mutta nukuin se outo karnevaali pehmolelu kainalossani. Kun tunsin ensimmäisen liikehdinnän jossain kainaloni seutuvilla, olin varma että se oli Indy, jolla oli nälkä. Niinpä en viitsinyt edes raottaa silmiäni, mokoma saisi odottaa. Ja aikanaan liikehdintä loppuikin, ajattelin sen kyllästyneen ja painuneen muualle. Sitten joku painoi pahan hajuiset tassunsa naamalleni.
”Fennee!”
”Midä heggettiä!” Minun piti sanoa, ”Mitä helvettiä.” Mutta se kuulosti tuolta. Avasin silmäni ja näin että jokin keltaisen oranssi pörröinen nelijalkainen seisoi naamani päällä. Se katsoi minua, ilkeä hehku silmissään, ja jo silloin tiesin, ettei se pitänyt minusta, ja seisoisi siinä tasan niin kauan, kunnes minussa ei enää henki kulkisi.
”Gei! Bois daamabi bääldä!” Minä huusin. Mutta se ei siirtynyt, tuijotti vain.
”Swiiinuuub!” Indy kiljaisi, sitten se loikkasi jostakin päin tunkeilijaa ja kaatoi sen.
”Kiitos, Indy.” Minä huokaisin helpottuneena ja pörrötin Swinubin sinistä turkkia. Sitten katseeni osui tunkeilijaan. ”Hei sinä! Mitä oikein yritit? Murhata minut?”
”Fennekin!” Tunkeileva karvakasa nauroi.
”No nyt selvisi sekin asia.” Minä murahdin. ”Mikä otus sinä olet? Koskaan en ole nähnyt tuollaista.”
”Miau?”
”Hamlet, mitä teet sänkyni alla?” Minä kysyin Meowrhilta. ”Onko Kittykin siellä?”
Tähän Meowth vastasi tuttuun tapaansa sähinällä. Se inhosi minua, mutta toivottavasti ei tappaakseen, toisin kuin tämä yksilö.
”Nyaa?” Kitty naukui, se oli jostain ilmestynyt jalkojeni juureen ja tuijotti tulokasta uteliaana.
”Bun! Bun!” Ruskea Buneary juoksi paikalle, se roikotti jotakin punaista ja soivaa raajassaan. Prim loikki hysteerisesti minua kohti, se käytti uutta murhaaja pokémonia hyppy alustana ponkaistessaan syliini.
”Mikäs sinua risoo, Prim?” Minä ihmettelin. Buneary huitoi raajoillaan, sen kädessä oli Tivolista voittamani XTranceiver, joka soitti korvia vihlovaa sävelmää. ”Ai jaaha.”
Otin videopuhelimen Bunearylta ja painoin vastausnappulaa.
”Haloo?” Kyllä, mikä loistava tapa vastata.
”No vihdoinkin!” Professori Mimosa huikkasi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko aamun neitiseni, mitä olet puuhaillut?”
”Öh, nukkunut.” Minä vastasin. ”Sitten joku hullu pokémon hiipi huoneeseeni, kun nukuin ja yritti murhata minut.”
”Mikä pokémon?” Professori kysyi. ”Tuskin se minkä lähetit tänä aamuna.”
”Ei, Tao-Tao ei vain tykkää ihmisistä, mutta tämä yksilö inhoaa niitä.” Minä selitin. Katsoin pokémonia tarkemmin.
”Nyt tiedän että näköni menee, olisin voinut vannoa että se oli outo pehmolelu, jonka sain tivolista.” Minä mutisin.
”Voitko näyttää sitä?” Professori Mimosa kysyi.
”Juu, toki.” Minä mumisin. ”Tule tänne senkin pikku hirviö!”
Tarrasin karvakasaa niskasta ja nostin sen kuvaruudun eteen. Sitten karvakasa puri minua käteen.
”Auts!”
”Kas, oletkin pyydystänyt Fennekinin.” Professori Mimosa naurahti. ”Ja ilkeähkön sellaisen.”
”Sinä sen sanoit.” Minä huokaisin, ja annoin ketun pudota maahan. ”Hetkinen, Fenne.. minkä?”
”Se on uusi tuli-tyypin startteri.” Mimosa selitti innoissaan. ”Niitä on kolme, tästä kehittyy puoliksi meedio-tyypin pokémon.”
”Tuli-tyyppiä?” Minä toistin. ”Mutta tuo oli vielä eilen pehmolelu!”
”Tai sitten se vain näytti siltä.” Professori Mimosa heitti. ”Tivolistako sinä sen sait?”
”Joo.” Minä sanoin. ”Eräs hämärä heppu antoi sen.”
”Tämäpä sattui.” Mimosa totesi. ”Veljesi Timothy sai käsiinsä Chespinin – se on ruohotyyppiä.”
”Et sinä haluaisi ottaa tätä riesaksesi?” Minä kysyin. ”Minun tiimini on jo täynnä..”
”Harley Leroux, en olisi uskonut kuulevani tätä sinun suustasi nuori neiti.” Professori saarnasi. ”Tiedän että säikyt vieläkin tuli-tyyp..”
”En minä säiky.” Minä korjasin. ”En vain oikein pidä niistä.”
”No tässä on tilaisuus päästä siitä pelosta.” Professori Mimosa sanoi. ”Voisit lähettää Ozzyn ja sen uuden Eeveen tänne.”
”Miten sinä tiedät Aprilistä?” Minä kysyin.
”Timothy kertoi minulle.” Mimosa hymähti. ”No, lähettäisitkö sen?”
”Se on arka, kohtelethan sitä hyvin?” Minä varmistin. ”Ja käske Lilyn leikkiä sen kanssa.”
”Välitän viestin hetimiten.” Mimosa naurahti. ”Tahdotko jonkin pokémonin täältä Aprilin tilalle.”
”Nemon.” Minä vastasin heti. ”Minulla on vähän ikävä sitä.”
”Se sopii mainiosti.” Mimosa vastasi. ”Jään odottamaan lähetystäsi.” Sitten hän sulki yhteyden ja minä huokaisin, tästä ei tulisi helppoa.

Fennekin raapi huoneen ovea.
”Hetkonen, alokas.” Minä sanoin ja nostin ketun sen niskavilloista ylös. ”Me joudumme nyt kestämään toisiamme, joten tehdään tämä kunnolla. Harley – ja sinä saat olla vaikka Rafaello, Rafa. Joo, se on hyvä.”
”Fennee!” Kettu sähähti, se ei tykännyt joko nimestään tai minusta – veikkaan että molemmista.
”Turha yrittää, Rafa.” Minä murahdin takaisin. ”Valitettavasti yritit äsken murhata ihan väärän tytön, joten joudut nyt kestämään seuraukset.”
”Fennekin!” Kettu murisi ja puri minua uudestaan, niin lujaa että minun oli pakko päästää se irti.
Huonoa tuuria sinänsä, sillä juuri silloin ovi aukesi ja vajaa veljeni Tim astui sisään.
”Moi, Harri!” Hän huikkasi. ”Katso mitä repustani löytyi!” Hänellä oli sylissään, jokseenkin Ozzya muistuttava ruskeaturkkinen pokémon, jolla oli päässään jokin vihreä ja kypärän tapainen.
”Saakeli, Indy äkkiä, Mud Slap.” Minä komensin, kun huomasin Rafan yrittävän pakoa.
”Swi!” Swinub huudahti, se pomppasi alas sängyltä, se viiletti lähes olemattomilla jaloillaan kettupokémonin perään ja paukautti sitä päin mutaa, niin että se liukastui ja kaatui. Minä harpoin kiireesti Fennekin luo ja tartuin sitä niskasta.
”Turha luulo, senkin malli vanki.”
”Niin Fili, tuossa on minun ihastuttava pikkusiskoni.” Tim selitti pokémonilleen. ”Ei hän tosin ole niin pelottava, jahka häneen tottuu.”
”Joo, eikä tuo minun veljenikään tyhmyys enää parin kuukauden haittaa.” Minä heitin takaisin. ”Ai!”
Nyt riitti. Paiskasin Fennekinin lattialle ja tuijotin sitä raivoisasti.
”Nyt riittää senkin mutanttikilpikonnahybridi!” En tiedä miksi kutsuin sitä tuoksi, mutta silloin se tuntui sopivalta. Fennekin katsoi minua oranssinpunaiset silmät suurina, se makasi lattialla, eikä edes yrittänyt karkuun. Se varmaan ajatteli että tuolla hullulla naisella ei ole kaikki kotona.
Lopulta se nousi ylös ja kävi istumaan, siinä me sitten tuijotimme toisiamme, punnitsimme katseillamme toinen toisiamme. Tästä ei tulisi helppoa, sen minä tiesin ja tunsin että Rafaellokin tiesi sen.
”Sinulla ei ole oikein vaihtoehtoja, Rafa.” Minä lausuin. ”Me voimme tuijottaa toisiamme tässä vaikka maailman loppuun asti, minulla on kyllä aikaa – tai me voimme mennä huoneeseen ja saat tutustua tiimiläisiisi.”
Fennekin punnitsi tätä hetken. Lopulta se päätti taipua ja palasi huoneeseen.
Sillä välin kaikki pokémonini olivat kokoontuneet huoneeseeni, juoru uudesta tiimiläisestä oli näemmä kiirinyt, siksi ne kaikki olivat kokoontuneet yhteen riviin keskelle lattiaa.
”Kaikki – ignooratkaa Tim.” Minä letkautin.
”Hei!” Tim huudahti.
”Tässä on, Rafa.” Minä esittelin. ”Sen oikea nimi on Rafaello, mutta kutsukaa sitä Rafaksi.”
Rafa murisi uhkaavasti kaikille, Ozzy katsoi sitä otsa rypyssä, yritti kai pelotella. Rosie oli mennyt Ozzyn ja Aprilin taakse piiloon ja vilkuili sieltä hermostuneena. April ei katsonut Rafaa, vaan jalkojensa rajaa, ehkä Lilyn seura tekisi sille hyvää. Kitty Hamlet vanavedessään katsoi pokémonia uteliaana, Hamlet näytti aika suojelevalta – Kitty oli kyllä bongannut itselleen hyvän pojan klopin. Oli hassua nähdä Prim ja Rosie vierekkäin, ne näyttivät aivan kaksosilta, Jill pöyhkeili tapansa mukaan ja Aries oli kaukana siitä, se kyyristeli Hazelin vieressä, Pichu näytti innokkaalta tutustumaan uuteen pokémoniin, eikä minua yllätyttänyt yhtään kun se loikki ensimmäisenä tervehtimään uutta pokémonia. Ja se teki saman kuten minullekin, se halasi vastahakoista Fennekiniä ja täräytti sille sähköisen tervehdyksen, niin että Rafalta lähti hetkeksi taju.
”Tämä sähikäinen on Hazel.” Minä naurahdin. ”Tuo pieni ja pelokas on Aries, sininen on Indigo, mutta sano vain Indy, kissat ovat Hamlet ja Kitty, Eeveen nimi on April ja Bunearyt ovat Primrose ja Rosie, tuo mahtailija on Jill ja irvistelevä on Ozzy.”

Kun esittelyt oli hoidettu, huokaisin syvään. En millään raaskinut luopua Ozzystä. Vaikka kyse olikin vain väliaikaisesta erosta, me olimme olleet yhdessä niin kauan. Miten sille voisi tämän sanoa? Anteeksi Ozzy, mutta ryhmä on täynnä, painu Mimosan kiusaksi? Sittenhän minä olisin aivan kuin se hemmetin Avalonin heppu. Ozzy pahoittaisi mielensä, se oli varmaa. Mutta olin luvannut professorille, ja Harley Leroux oli sanansa mittainen nainen – ei kaksimielisessä mielessä tietenkään, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
”Ozzy, April.” Minä sanoin. ”Tulkaa hetkeksi tähän.” Ozzy käveli rauhallisesti luokseni ja loikkasi heti syliini.
”Miten olisi jos lähettäisin teidät kaksi professori Mimosan luo?” Minä kysyin. April säpsähti ja Ozzy sai suoraan sanottuna viisi vuotiaskohtauksen. Se alkoi huutaa kovaan ääneen ja pudistella päätään.
”Ozzy.” Minä huokaisin. ”Vain vähäksi aikaa, professori tahtoo vain nähdä kuinka paljon olet voimistunut.”
”Osha!” Ozzy veti kädentynkänsä puuskaan ja suunsa mutruun. No nyt se sitten mököttää.
”Ozzy vain vähäksi aikaa, miksi sinä minua oikein luulet?” Rutistin Oshawottia rintaani vasten. ”Sano, olenko minä joku Fritz Avalon, joka luovuttaa heti kun tilanne ei mene niin kuin haluaisi?” Minä kysyin. Ozzy pudisti päätään.
”Minulla ei ole aikomustakaan hylätä teitä, kai te sen tajuatte?” Minä kysyin. Molemmat nyökkäsivät. ”Mutta vaikkei Rafa sitä myönnäkään, se tarvitsee nyt kouluttajaa, ja se on vaikeampi kuin Jill. Te taas pärjäätte hyvin, tahdon että käyttäydytte hyvin kun olette professorin luona.”
Pokémonit nyökkäsivät, Ozzy näytti vakavalta.
”Äläs nyt Ozzy.” Minä sanoin, ja sujautin etusormeni Oshawottin leuan alle ja nostin sitä, niin että katseemme kohtasivat. ”Mikäli et sitä tajunnut senkin mäntti, sinä kaikkine jekkuinesi olet ollut paras kaverini koko sen ajan kun olemme tunteneet. En minä tahdo sanoa hyvästejä, mutta nyt on pakko.” Silmiäni kirveli, kun ajattelinkin niitä hetkiä, joita olimme viettäneet yhdessä. Se kun tapasimme viime syksynä ja Ozzy pilasi piha työni, kun lähdimme yhdessä, kun kohtasimme ja nappasimme Kittyn, ensimmäinen ruusukkeeni ja arvomerkkini, jotka olin voittanut Ozzyn ansiosta.
”Mene nyt, pidä hyvää huolta Aprilistä ja muista.” Minä sanoin ja halasin pientä Oshawottia vielä viimeisen kerran, kunnes kutsuin sen ensimmäistä kertaa ikinä takaisin poképalloonsa. Niin en ollut ikinä pitänyt Ozzya siellä, se oli aina kulkenut rinnallani, alusta asti.
Lopuksi nostin Aprilin, pienen Aprilin syliini.
”Älä pelkää, Lily-niminen Furret pitää sinusta huolta ja professori Mimosa on oikein kiltti.” Minä sepitin, yrittäessäni pitää kyyneleeni kurissa. ”Ja katsothan Ozzyn perään?”
”Vee!” Eevee nyökkäsi innoissaan.
”No, hei sitten.” Minä sanoin ja kutsuin Eeveen takaisin palloonsa.

”Tässä on tasku pc:si.” Tim sanoi, olin unohtanut, että hän oli paikalla. ”Trev osti sen salivoittosi kunniaksi.”
”Kiitos.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Haluatko olla hetken yksin?” Tim kysyi. Kappas, jopa häneltä löytyi aivot, kun tilanne oli oikea.
”Joo.” Minä vastasin.
”Okei.” Poika sanoi. ”Me mennään Granite Bridgelle, Trev haluaa kokeilla kalaonneaan.”
”Onkohan se viisasta?” Minä mumisin.
”Ken tietää?” Tim huokaisi. ”Vienkö pokémonisi sinne?”
”Vie.” Minä mutisin.
”Tulet sitten kun olosi on parempi.” Tim kehotti. Hän lähti mikä oli hyvä, sillä tällaisena en halunnut kenenkään itseäni näkevän.
Avasin tasku pc:n ja naputtelin paria näppäintä, Ozzyn ja Aprilin poképallot katosivat kuin taika-iskusta ja niiden tilalla oli yksi tavallinen poképallo. Se kuului Feebasilleni, Nemolle. Kurottauduin ottamaan reppuni, kaivoin sieltä esiin kuoriutumattomat munukat, ne tuntuivat lämpimiltä.
”Tekin pienet kuoriudutte pian – ainakin toivon niin.” Minä huokaisin ja laitoin ne sitten takaisin laukkuuni.
”Pichu?” En jäänytkään aivan yksin, pieni tummankeltainen Pichu katsoi minua kimaltavilla mustan ruskeilla silmillään.
”Voi, Hazel.” Minä huokaisin lopulta. Pichu hyppäsi syliini ja painoi lämpöisen poskensa omaani vasten. En saanut palkoikseni sähkötälliä, kuten yleensä vaan pienen tavallisen halin. Silloin päästin sen ulos, kaiken pahan ja haikean mitä mieltäni kalvoi. Tietämättä että eräs tietty murhaaja kettu katseli tapahtumia etäältä ja pohti näkemäänsä.

Kommentit:

Cinna


Rafael(lo). :3 Raphael tuli heti mieleen ekana, Turtlesit sanoo moi… Hörähtelin vähän tuolla Timin Chespinille, joka oli vaan maagisesti ilmestynyt reppuun (toisaalta taisi tämä Fennekinkin aika maagisesti ilmestyä). Voi ei, ei enää Ozzya? Onneksi tämä ero ei (luultavasti/toivottavasti) tule kestämään kauhean pitkään. Paitsi jäähän tähän tiimiin vielä muitakin söpöläisiä ja tämä antaa mahdollisuuden kertoa näistä muista jäsenistäsi, mitkä ovat jääneet kovin olemattomalle huomiolle (olin suoraan sanottuna unohtanut kokonaan, että edes omistat Feebasin). Ehkä vähän pidemmin ja kuvailevammin olisit kuitenkin voinut kertoa Fennekinistä, tarina jäi jotenkin aika tyngäksi jossa ei päässyt kauheasti tapahtumaan.

Rafaello saa 10 exp, vaikka vasta tässä tarinassa virallisesti tiimijäseneksi muodostuukin ja sen lisäksi saman verran myös Indigolle. En ihan kaikille esiintyneille sentään kehdannut expaa antamaan, kun tosiaan ne olivat mukana hyvin lyhykäisesti. Sinulle §15 ja Itemfinderista Dawn Stone.

Vihellyksen vanhat tarinat 21 > Punapää laukoo totuuksia

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Marraskuussa 2013.

Menin suoraa päätä pokémon centeriin, sillä molemmat pokémonini olivat kärsineet vahinkoa – voitosta huolimatta.
”Hoitaja, katsoisitko näitä kahta?” Minä pyysin, heti astuttuani pokémon centeriin.
”Voi hyvä tavaton.” Pinkkihiuksinen hoitaja Joy päivitteli. ”Mitä ihmettä tuolla Eeveelle on sattunut?”
”Se sai osuman tuli-tyypin iskusta.” Minä selitin.
”Mutta sen väritys..” Hoitaja totesi.
”Se on aina ollut tuollainen.” Minä selitin. Laskin Ozzyn ja Aprilin tiskille.
”Mistäs te nyt näin aikaisin tulette?” Hoitaja kysyi arvioidessaan samalla pokémonieni kuntoa.
”Saliottelusta.” Minä huokaisin.
”No, miten kävi?” Hoitaja Joy kysyi hyväntahtoisesti. Niinpä näytin hänelle uutta salimerkkiäni.
”Onneksi olkoon.” Hän hymyili. ”Mahdat olla ylpeä nyt?”
”No jaa.” Minä vastasin. ”Ehken ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin.”
”Pokémonisi taisivat rehkiä oikein olan takaa.” Hoitaja ilmoitti. ”Ne ovat ihan poikki.”
”Sopiiko jos jätän ne tänne lepäämään?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili. ”Tule hakemaan ne illalla.”
Minä nyökkäsin. ”Nähdään sitten.”  Sitten käännyin pokémonieni puoleen. ”Olen ylpeä teistä molemmista, erityisesti sinusta April. Levätkää nyt kunnolla, haen teidät sitten illalla.”

Kun palasin yöpymispaikkaamme, pokémon centerin yläkertaan, minua ei kohdannut mikään yllätys, sekä Tim että Trev olivat vielä täydessä unessa. Prim ja Rosie olivat käpertyneet reppuni vierelle nukkumaan kylki kyljessä, repun toisella puolella tuhisi Kitty, Hamlet oli käpertynyt sen viereen. Minä hymyilin, nyt oli Hamlet tainnut ihastua ja pahemman kerran, vaikka ymmärtäähän sen. Olihan Kitty kaunis Skitty-neiti. Mutta voi tuota Indyä, se makasi veljeni hikisten vaatteiden päällä ja kuorsasi, tuo haju ei tekisi sille hyvää. Mutta missä olivat Aries ja Hazel? Niitä ei näkynyt missään. Hipsin sängylleni ja vedin kengät jalastani, sitten peittoni alkoi elää, siellä liikkui jokin möykky. Möykky oli Hazel, joka oli käpertynyt peittoni alle nukkumaan. Pieni Pichu katseli minua väsyneenä, sen ruskeat silmät olivat aivan ristissä.
”Nuku sinä vain, Hazel.” Minä kuiskasin.
Olin juuri painamassa päätäni tyynyyn, kun jokin pikkuruinen kipitti ulos minun tyynyliinastani.
”Anteeksi Aries.” Minä kuiskasin. ”Nukutko siellä Jillin takia?”
”Spinaa!” Spinarak vinkaisi hiljaa. Minä katsahdin Trevin jalkoja unissaan nokkivaa Skarmoryä.
”Nuku vain siinä.” Minä kuiskasin. ”Ei se minua uskalla herättää, ja jos uskaltaa sen käy huonosti.”
Pieni Spinarak nyökkäsi, se kipitti uudelleen tyynyliinaan ja minä puolestani en aikonutkaan häiritä päineni sen unta, en käyttänyt tyynyä vaan käperryin epämääräiselle sykkyrälle, Hazel käpertyi kylkeäni vasten. Nukahdin melkein heti – kuorsauksesta huolimatta.

Näin mitä kummallisinta unta. Tai ainakin jos minun unieni kaavalla tämä uni laskettiin kummalliseksi, sillä yleensä nukuin unia näkemättä.
Kävelin jossain, en oikein tiedä missä, sillä en pahemmin nähnyt eteeni, kaikkialla näkyi vain valkeaa usvaa, kävelin eteenpäin, en tiedä miksi – mutta tuskinpa sillä oli väliä, tämähän oli vain uni. Äkkiä jokin lehahti yläpuolellani, jokin siellä oli, mutten nähnyt mikä. Sitten kuulin laulua, tarkemmin sanottuna hyräilyä, enkä vain kuullut sitä, ikään kuin se – hyräily, kuuluisi pääni sisältä. Hienoa, olenko sekoamassa? Ääni oli pehmeä, mutten tuntenut sitä. Sitten jokin lehahti taas, näin ensin sen varjon, ja sitten se, mikä se nyt olikin, lennähti maahan eteeni. Se oli pokémon, hyvin pieni vaaleanvihreä pokémon jolla oli pienet siivet selässä, mustat silmän ympärykset ja suuret jään siniset silmät. En ollut ennen nähnyt tuota pokémonia, mutta tiesin kyllä mikä – tai oikeastaan kuka se oli.
”Celebi?”
”Seuraa minua, haluan näyttää jotain!”
”Hei hetkinen, sinähän matkustat ajassa?” Minä kysyin, mutta Celebi lähti uudelleen lentoon. Pelkäsin että kadottaisin sen, mutta se ei lentänyt korkealla, se lensi itse asiassa maan tasolla, että pystyisin seuraamaan sitä. Pinkaisin juoksuun, sillä minusta tuntui, ettei Celebi jäänyt odottelemaan, sillä näytti olevan kiire.
”Aiheutitko sinä sen viimeisen aikamatkustusjutuin?” Minä kysyin. ”Miksi? Onnistuinko muuttamaan jotain? Onko minun äitini vielä..”
Sitten Celebi pysähtyi, ja sumu ympäriltämme hälveni. Seisoimme keskellä viidakkoa, oli hirmuisen lämmin ja ympärillä tuoksuivat lehtipuut.
”Celebi, mikä tämä paikka on?” Minä kysyin.
”Tämä on Kuura.” Ääni päässäni vastasi. Ääni kuului siis Celebille.
”Kuura? Tämäkö? Ei voi olla.” Minä vastasin. ”Tämähän on viidakko.”
”Tältä Kuura ennen muinoin näytti.” Celebi sanoi. ”Tuhansia vuosia sitten.”
”Miksi minä sitten olen täällä?” Minä kysyin.
”Haluan näyttää sinulle jotain.” Pokémon vastasi. ”Seuraa minua.”
Ja minä seurasin. Celebi johdatti minut viidakon halki, jostain kuului ryminää ja epämääräisiä kiljahduksia. Ne taisivat olla muinaisia pokémoneja. Jokin sisimmässäni sanoi, etten haluaisi tavata niistä yhtäkään, saattaisin jopa päätyä muinaispokémonin ruuaksi, jos hyvin kävisi.
”Näetkö tuon?” Celebi kysyi. Edessämme oli suuri tulivuori.
”Onko tuo se minkä luulen sen olevan?” Minä kysyin. ”Mitä tulivuori tekee tällaisessa paikassa? En muista onko Kuurassa yhtään tulivuorta.”
Ei kun olihan Kuurassa yksi mutta se on jo tätä nykyä..
”Sammunut vai?” Celebi arvasi. ”Mutta täällä se purkautuu pian.”
”Mistä niin päättelet?” Minä kysyin.
Typerä kysymys se olikin. Sillä juuri silloin tulivuori alkoi elämöidä, se piti kovaa jyrisevää ääntä ja sai koko tienoon tärisemään.
”Unohda tuo äskeinen kysymys.” Minä korjasin. ”Miten tämä liittyy minuun?”
”Vuoren sisällä elää kaksi tärkeää pokémonia, joita et ole tavannut.”  Celebi selitti. ”Ne ovat historialle hyvin tärkeitä ja jos ne tuhoutuvat..”
”Mitä sitten tapahtuu?” Minä kysyin.
”Ei läheskään mitään niin pahaa kuin tehtävässä epäonnistumisen yhteydessä.” Celebi selitti. ”Sillä jos nuo kaksi tuhoutuvat se aiheuttaa myös tuhoa sinun ajassasi. Siksi sinun täytyy auttaa.”

”Harley, senkin rontti!” Sellainen huuto herätti minut. Huuto kuului typerän veljeni suusta, enkä olisi millään halunnut herätä.
”Mene pois, mäntti!” Minä murisin.
”Onneksi olkoon, systeri!” Poika karjui korvaani. ”Me nähtiin juuri mökönaama Murasaki, sinä olit kuulemma saanut pahaa jälkeä aikaan salilla!”
”Entä sitten?” Minä haukottelin. ”Painu kuuseen, haluan nukkua!”
”Skaaar!” Nokkaisu.
”Auts!” Tim parahti.
”Kiitos, Jill.” Minä mutisin. Olipa ollut pahuksen mielenkiintoinen uni, mitenköhän se olisi jatkunut? No en varmaan saisi sitä koskaan selville, sillä en saanut tämän episodin jälkeen unta.  Ei sen puoleen, olinkin onnistunut nukkumaan puolet päivästä, mutta uni jäi kuitenkin vaivaamaan minua.
”Milloin me lähdemme?” Tim kärtti.
”Emme ennen iltaa.” Minä vastasin.
”Ja miksi ei?” Poika tahtoi tietää.
”Ozzy ja April lepäävät iltaan asti pokémon centerissä, siksi.” Minä tähdensin.
”Ai.” Tim sanoi. ”No sitten lähdetään vasta huomenna.”
”Mitä nyt Tim?” Minä naurahdin. ”Pelkäätkö pimeää?”
”En.” Poika sanoi terävästi. ”Mutta tässä kaupungissa ei kannata liikkua pimeän tultua.”
”Kuinka niin?” Minä vuorostani tahdoin tietää.
”Täällä liikkuu hämäriä tyyppejä.” Poika kommentoi. ”Joten siskoseni, saanko ehdottaa että pysyt kiltisti koko päivän sisätiloissa?”
”Et saa.” Minä paukautin. ”Minä en aio viettää koko päivää sisätiloissa.”

Halusin välttämättä katsella ympärilleni. Jill joka oli väsynyt, sai jäädä vahtimaan, ettei veljeni tehnyt typeryyksiä, tällä varjolla nappasin mukaani – hartialleni Ariesin, Hazel halusi tietenkin myös tulla.
”Heippa, Indy.” Minä sanoin. Possu venytteli itseään veljeni likaisten kuteiden päällä. ”Lähdetkös ulos?”
”Swi!” Swinub hihkaisi innoissaan.
”Tulet sitten takaisin ennen pimeää!” Tim huikkasi.
”No en varmasti tule.” Minä mutisin. ”Jill, Hamlet ja Kitty, olkaa sitten kiltisti. Ja te myös Prim ja Rosie.”
”Ehkä ne kiusaavat Timiä poissa ollessamme.” Minä ajattelin huvittuneena.

Siinä missä eilen tämä kaupunki oli ollut täynnä iloisia, nauravia ja hilpeitä ihmisiä oli tämä paikka nyt täysin kuollut. Kaupunki oli hiiren hiljainen, ja kaikki näkemämme ihmiset näyttivät jotenkin masentuneilta. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mikä oli toisaalta hyvä, sillä en ollut järin seurallinen, pokémonit olivat tietenkin asia erikseen, mutta sen te varmaan ymmärsittekin. Oli harmaa päivä harmaassa kaupungissa.. ehkä tuo tampio oli oikeassa siinä asiassa, että tämä paikka oli masentava.
”Hei, Indy!” Minä huusin, kun tajusin miten uteliaana pieni sininen possu tutki läheistä roska-astiaa. ”Älä sörki sitä, et tiedä mitä roskaa siellä on!”
”Swi!” Swinub huusi innoissaan, se loikkasi roska-astiaan kokonaan – ja kaatoi koko pöntön nurin siinä samalla.
”Swinub!” Huuto kuulosti vaimealta, koko sen ajan olin istunut rauhaisasti eräällä vähemmän likaisella penkillä, nyt minun oli noustava katsomaan mitä sattui. Myös Hazel halusi nähdä mitä kummaa Indigo puuhasi. Aries tutkaili tilannetta hartiani päältä, siinä se parhaiten viihtyi.
”Indy?” Minä kysyin ja kyykistyin roskapöntön eteen.
”Swi!” Taas vaimea äännähdys.
”Voi hyvä luoja, älä sano että jäit jumiin sinne.” Minä päivittelin.
”Chuu?” Hazel katsoi minua kysyvästi.
”Voi herran tähden.” Minä päivittelin, oli pakko kai ryhtyä roskisdyykkariksi. Työnsin käteni roskikseen ja aloin etsiä pientä ja pyöreää pokémonia. Missä olet?
”Olet siirtynyt sinulle paremmin sopivaan ammattiin näemmä.” Tuon tapaisen äänen olin kuullut vain kerran ja siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ääni kuului Fritz Avalon-nimiselle kouluttajalle, hän oli kuin kuka tahansa muukin hieman perusomahyväisempää luonnetta yläpuolella oleva tyyppi, jota en voinut sietää. Se ei johtunut pojan luonteesta vaikka se ottikin minua päähän niin pirusti, se johtui siitä että hän oli joskus ollut Ozzyn kouluttaja – eikä häävi sellainen. Poika katsoi minua nenän varttansa pitkin kylmillä tummansinisillä silmillään, huomasin että hänen jäänsiniset hiuksensa olivat kasvaneet viime kerrasta, hän oli sitonut ne päänsä taakse.
”Fritz Avalon, Leaf Townista” Sanoin kylmällä äänellä, tartuin löytämääni pieneen ja pyöreään otukseen ja vedin sen irti roskapöntöstä.
”Harley Leroux Charca Townista.” Poika vastasi viileällä äänen sävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Minä kysyin asiallisesti tai sitten en.
”Kävin salilla, joudun odottamaan huomiseen. Tiedätkö mitä kuulin?” Poika selitti.
”En, minulla ei ole hajuakaan.” Minä mutisin ärtyneesti.
”Että eräs punapää hakkasi salipäällikön pokémonit oudon värisellä Eeveellä ja Oshawottilla.” Fritz tuhahti. ”Arvasin että se olisit sinä. No missä vanha Oshawottini on?”
”Pokémon centerissä Aprilin kanssa.” Minä vastasin. ”April on Eevee, eikä yhtään oudon värinen.”
”No nyt kun minulla on aikaa, saat toimia harjoitusvastustajani.” Poika sanoi.
”Sinusta on tullut entistä röyhkeämpi.” Minä huomautin noustessani ylös.
”Ja sinusta roskisdyykkari.” Poika paukautti. ”Uusia pokémoneja?”
”Joo, nämä kaikki.” Minä sanoin. ”Aries, Hazel, Indy – tavatkaa mäntti.”

Onpas hurmaava päivä, iltapäivä – mutta miten vain. Ottelu, pimeällä roskien hajuisella kujalla, mikä unelmien täyttymys.
”No niin, Aries. Sinä saat aloittaa.” Minä sanoin.
”Spinaa!” Pieni Spinarak katsahti minuun hiukan pelokkaasti. Se ei ollut ennen otellut.
”Älä yhtään huoli, Aries.” Minä lohdutin. ”Ole kuin April ja tee vain se mihin pystyt.”
Aries loikkasi hartialtani alas, se värisi. Ehkä olisi pitänyt käyttää aluksi Indyä, tai Hazeliä, mutta..
”Vihreä siis.” Fritz naurahti. ”Sitten minäkin teen samoin.”
Fritzin ensimmäisestä poképallosta astui esiin Treecko, juuri se sama, minkä Ozzy oli päihittänyt aikoinaan.
”Tee pound.”
Tähystin nopeasti ylös, seisoimme sopivasti jonkun katoksen alla. ”Aries tee String shot tuonne ylös.”
Treecko oli nopea, mutta niin oli Arieskin. Se sylkäisi suustaan tahmeaa rihmaa kohti kattoa, Treecko puolestaan juoksi Ariesta kohti, ja pamautti sitä vihreällä nyrkillään, mutta Aries ei lentänyt päin seinää, vaan ote rihmaan sai sen pysymään jotenkuten paikoillaan.
”Kiipeä ylös!” Sen Aries tekikin enemmän kuin mielellään, se eli kai siinä uskossa ettei Treecko päässyt niin ylös, mutta siinä Aries erehtyi.
”Hyppää ylös ja tee Quick Attack!” Fritz osasi totta vie käskyttää pokémoniaan ja se myös totteli, se hyppäsi tarmokkaasti kohti Ariesia – hirveällä vauhdilla vieläpä. Tuo hyökkäys kyllä rikkoisi rihman ellei..
”Aries kiepauta rihmaa!” Minä sanoin kun Treecko lähestyi Spinarakia uhkaavalla nopeudella. Viime hetkellä Aries onnistuikin heilauttamaan rihmaansa kauemmaksi Treekosta. Treecko katsoi hämmentyneenä ylös kohti Ariesta, ja mietti miksei se ollut osunut. Siinä oli tilaisuutemme.
”Aries, Poison Sting!”
Aries tulitti Treeckoa pienillä piikeillä, mutta Treecko väisti ne nopeasti.
”Tee pound!” Ja Treecko loikkasi, tällä kertaa se muksautti Ariesta sellaisella voimalla että siima katkesi ja Aries kellahti selin maahan. Sitten Treecko teki Quick Attackin. Aries huusi tuskissaan ja tällä kertaa Aries lensi päin seiniä, tai läheistä rakennusta, sama se, ymmärrätte varmaan pointtini.
”Hyvin tehty.” Fritz kehui Treeckoa. Minä puolestani juoksin Ariesin luo, se värisi kivusta.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin, mutta sain vastauksekseni vain heikkoa piipitystä. ”Ei se mitään, Aries. Teit parhaasi, se riittää.” Sitten minä nostin pikkuisen hartialleni.

Ottelu jatkui. Seuraavaksi Fritz kutsui esiin Emolgansa. Hazel näytti innostuneelta, se olisi halunnut käydä jo kehään.
”Odotahan, Hazel.” Minä toppuuttelin. ”Annetaan Indyn hoitaa tämä.”
”Onko tuo sininen täplä olevinaan Swinub?” Fritz kysyi, mutta minä tiesin että hän yritti vain kiusata minua ja Indyä.
”Eikö olekin kaunis?” Minä virnistin.
”Tail Whip.” Kyllä, Fritzin täytyi tietää, ettei sähköhyökkäyksistä ollut paljon hyötyä, sillä Swinub oli osaksi maa-tyyppiä. Miten onnekasta, kun ottaa huomioon että viimeksi tuo Emolga käristi Ozzyn.
”Indy, tee Tackle.” Minä sanoin. Emolga liihotteli lähietäisyydelle, se teki ilmassa kuperkeikan, ja pamautti sitten Indigoa hännällään. Swinub katsoi Emolgaa hämmentyneenä, mitä tuon iskun oli tarkoitus tehdä – minusta Indyn ilme näytti juuri siltä. Indigo ei kuitenkaan ollut tyhmä, se teki pienen loikan lyhyillä Swinubin jaloillaan ja pamautti kehopuskin päin sähköpokémonia.
Emolga menetti osan tasapainostaan ja alkoi vaappua.
”Powder Snow!” Huusin äkkiä, ennen kuin liito-orava pokémon ehtisikään korjata tasapainoaan.
”Swi!” Swinub huudahti, se avasi suunsa ja sylki sieltä valkoista puuteri lunta, joka osui suoraan Emolgaan.
”Electra, palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa.
”Mitä nyt yhtäkkiä?” Minä kysyin.
”Maa-tyyppi imee itseensä kaikki sähkötyypin hyökkäykset.” Fritz sanoi. ”Kai sinä sen tiedät?”
”Toki.” Minä vastasin. ”Mutta en minä sen takia luovuttaisi.”
Fritz käänsi minulle selkänsä, hän oli aikeissa lähteä, varmaan siksi että aion käyttää Hazeliä, ja Fritzillä itsellään oli lento-tyyppi jäljellä.
”Avalon.” Minä sanoin. ”Salipäälliköllä on lohikäärme ja pimeystyypin pokémon.”
”Neuvotko minua, punapää?” Poika kysyi.
”En.” Minä sanoin. ”Sanonpahan vain, ettei minulla ollut tyyppi-etua silloin, piti turvautua luovuuteen.”
”Eli?”
”Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, en minä silti periksi antanut.”
”Väitätkö että meidän pitäisi käydä ottelu loppuun?”
”Sinähän siitä päätät.” Minä vastasin. ”Mutta käytöksesi on osoittautunut pelkurimaiseksi, sen vain sanon.”
Sitten Fritz kääntyi taas ympäri, tällä kertaa hän katsoi minua raivoisasti. ”Kutsutko sinä minua pelkuriksi?”
”Sinä hylkäsit Ozzyn, vaikket edes yrittänyt sen kanssa kunnolla.” Minä syytin.
”Se oli hermoja raastava.” Fritz sanoi.
”Ja tarvitsi vain ymmärrystä ja hiukan periesiantamattomuutta.” Minä sanoin. ”Minulla on vielä Ozzyakin vaikeampi pokémon, nuori Skarmory – Jill. Sen kanssa ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta saan siitä vielä luotettavan, sen verran tiedän. Ja Belle – Beautiflyni, ei sekään minuun luota, mutta muutan sen.”
”Muutat?” Nyt Fritzin ääni kuulosti jo huvittuneelta.
”Belle hylättiin, siksi se on tyly kaikille.” Minä selitin. ”Olen varma, että sinäkin tiedät, mitä sellainen tarvitsee.”
”Psykologista, punapää.” Fritz lausui. ”Mutta sinä voitit tämän kerran. Mutta vain tämän, tiedä se.”

Ottelumme jatkui. Hazel oli aivan täpinöissään päästessään ottelemaan. Fritzin Spearow oli kasvanut sitten viime näkemän, se kehittyisi pian.
”Tee peck!” Vai yritti se mokoma nokkaista minun Pichuani, nopeus oli huima, enkä ollut varma pystyisikö Hazel väistämään sen, joten päädyin seuraavaan.
”Puolusta Tail Whipillä.”
Hazel veti häntänsä kuin miekan itsensä ja Spearow’n terävän nokan väliin, mutta Spearow oli vahvempi kuin piskuinen Hazel, se työnsi Pichua taaksepäin.
”Tee Sweet kiss!”
Hazel suikkasi nopeasti suukon Spearow’n nokalle. Spearow’n nokka punehtui ja se päätti lentää etäämmäs Pichusta.
”Tee fury attack!”
”Tee bide!” Okei, kohta rysähtäisi. Fury Attack oli paha, en ollut aivan varma, miten pieni Hazel kestäisi sellaisen iskun, mutta jos se kestäisi, niin Bide pitäisi kyllä huolen muusta. Ensimmäinen tuli, eikä Hazel osannut väistää sitä, se osui Hazelin rinnuksiin ja teki kipeää, niin kipeää että Pichu huusi. Toinen ei osunut, eikä sen ollut tarkoituskaan osua, sen piti olla läheltä piti osuma, Hazelin jalat olivat lyhyet, se kaatui yrittäessään väistää iskua, jonka ei olisi edes pitänyt osua. Seuraava isku osui päähän. Hazel näytti pyörtyneeltä, se retkotti maassa ketarat ojossa. Näin tyytyväisen hymyn, hän oli voittanut. Mutta sitten Hazel nousi ylös ja se hehkui kullankeltaista valoa, voimaa, joka purkautui yhdessä rysäyksessä Spearow’hun.
”Palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin. Sitten hän katsoi minua. ”Et käyttänyt sähkötyypin iskuja.”
”En.” Sanoin nostaessani loukkaantunutta Hazeliä syliini. ”Mitä hauskaa ottelussa olisi sitten ollut?”
”Olisitko käyttänyt Electraan maa-tyypin iskuja?” Fritz tahtoi tietää.
”En luultavasti.” Minä myönsin.
”Vai niin.” Poika sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, mutta pysähtyi äkisti.
”Mitä sinä muuten puuhaat sen vihreähapsun kanssa?”
”Kenen?” Minä kysyin.
”Näin teidät yhdessä tivolissa.” Fritz tokaisi. ”Luulin että olet tuolla pärställä hankkinut itsellesi poikaystävän.”
”Se ällöttävä viherpiiperö ei ole minun poikaystäväni!” Minä huusin. ”Miksi edes kysyt?”
”Kysynpähän vain.” Ja siinä se. Sitten hän käveli tiehensä, mikä oli hyvä, tästä asiasta en nimittäin haluaisi jutella, en kenenkään kanssa.

Suljin muut pokémonit palloihinsa, paitsi Ariesin. Sitten minäkin lähdin pois, oli tullut jo pimeä.
”Älä ole surullinen Aries.” Minä lohdutin pientä Spinarakia. ”Meidän täytyy vain treenata yhdessä, sen verran minä teistä ötökkä-tyypeistä tiedän, että te kyllä vahvistutte, ajan kanssa.”
”Spinaa.” Spinarak vinkaisi alakuloisesti.
”Sitä paitsi pärjäsit hyvin, Fritz on aika vaikea tyyppi.” Minä selitin. ”En tykkää hänestä, Ozzyn takia.”
”Spinarak?” Pieni myrkyn vihreä pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Hän hylkäsi Ozzyn, ja professori Mimosa otti sen huostaansa.” Minä kerroin. ”Viime syksynä se karkasi ja tuli naapurustoon leikkimään Tarzania.”
Se muisto liikutti minua, sillä olihan se aika koominen tapa tavata nykyinen paras ystäväni. ”Ozzy oli holtiton, mutta sen pienen hetken ansiosta, siitä tuli paras kaverini.”
Sitten tunsin värinän jalkojeni alla, samanlaisen kuin silloin. Kun tapasin äitini, ja pikkuisen minun.
”Harley, tarvitsen apuasi!” Pieni ääni pää kopassani huusi. ”Sinun täytyy auttaa niitä.”
”Celebi.” Minä lausuin. ”Minä autan, mutta selitä ensin mitä..”
Sitten joku tarttui minua käsivarresta.
”Herran tähden Harley.” Trev huudahti, hän näytti hieman pelottavalta näin pimeässä, tukka oli yön musta. ”Minä luulin että katoat!”
”Täällä ei ole muita, Trev.” Minä huomautin.
”Ei kun tarkoitan, että näin sinut, mutta sitten sinä aloit kadota.” Poika selitti. ”Ikään kuin sinun ruumiisi olisi hävinnyt jonnekin.”
”Näitkö varmasti oikein?” Minä kysyin. ”Ja mistä tuo onki ilmestyi?” Trevillä oli mukanaan vanhan näköinen onki.
”Aion kalastaa huomenna kun menemme Granite Bridgelle.” Trev selitti. ”Eikö Tim käskenyt palata ennen pimeän tuloa?”
”Enhän minä luvannut totella.” Minä letkautin.
”No mitä jos palaisimme?” Trev naurahti. ”Ettei veljesi revi pelihousujaan.”
”Se olisi kyllä näky.” Minä naurahdin perään. ”Mutta mennään vain, Ozzy ja Aprilkin odottavat taatusti paluutani.”  

Kommentit:

Cinna


Tarina [21]
Huu, tykkäsin tuosta ottelusta, vaikka lyhykäinen olikin. Mietin vaan, että eihän Fritzin Emolgaan olisi maatyypin iskut tehonneet muutenkaan, mokoma kun on puoliksi lentotyyppiä. x) Hymähtelin kyseisen pojan piikittelyille varsinkin tuosta roskisdyykkauskohtauksesta, mukavaa pientä huumoria joka toimii. Mahtaako seuraavana olla luvassa aikamatkailua?

Ps. Aww, tyynyliina nukkumapaikkana. 😀 Miksi nämä tarinat ovat niin söpöjä?

Aries, Hazel ja Indigo 15 exp ja sinulle §35.

Vihellyksen vanhat tarinat 20 > Pimeyden sydämessä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin lokakuussa 2013.

Haukottelin. Kello tuli viisi aamulla. En saanut unta. Tim ja Trev kuorsasivat kuorossa, taustakuorona toimi sininen pallo, Indy.
 ”Vee?” Jokin pörröinen istui paljaiden jalkojeni päälle, ja tuijotti minua kauniin sinisillä silmillään. ”Huomenta, April.” Minä sanoin. ”Etkö saa unta, vai oletko muuten vain aamuvirkku?”
 ”Eevee vee!” April hihkaisi.
”Tänään mennään salille.” Minä ilmoitin. ”Haluatko otella?”
”Eevee..” Pikkuinen vinkaisi arasti.
”Pärjäisit varmasti hyvin.” Minä kannustin. ”Kunhan kuuntelet ohjeitani, kaikki menee hyvin.” ”Osha?” Ozzy kömpi pois peiton alta ja katsoi meitä unisesti.
”Ozzy, me menemme tänään hoitamaan salin pois päiväjärjestyksestä.” Minä ilmoitin. ”Voinko luottaa apuusi?”
 ”Oshawott!” Sana salihaasteesta sai Ozzyn piristymään hetkessä, se hyppäsi heti alas sängyltä ja alkoi selittää Aprilille kädet innosta heiluen viime saliottelusta. Se varmaan selosti siitä, miten voitti Kinokon Butterfreen.
Sillä välin minä vedin ylleni kuluneet – jokseenkin löysät tummansiniset farkut ja mustan hupparin. Ripustin poképallo vyöni lanteilleni ja vedin nopeasti harjan hiusteni läpi.
”Eiköhän mennä.” Ozzy loikkasi itsevarmasti hartialleni, mutta April käpertyi lattialle niin pieneksi kuin suinkin, se näytti aivan karvapallolta.
”Tulehan, April.” Minä sanoin lempeästi ja nostin Eeveen syliini. Katsahdin vielä kerran nukkuvia kämpiksiäni, Trev nukkui kuin käpy – käppyrässä ja Tim ketarat ojossa, peitto maahan tippuneena. Lähdin pokémon centerin vierashuoneesta, mukanani ainoastaan Aprilin Nest Ball – koska Ozzy ei ollut ikinä edes käyttänyt poképalloaan.

Oli kirpeä syysaamu, oli kai niin aikaista, että aamuinen usva oli vallannut koko kaupungin, joka muuten näyttikin kamalan synkältä. Talot olivat pimeinä, sinne tänne oli ripoteltu sipsipusseja, limu-tölkkejä ja muuta roskaa. Aloin ymmärtää, miksi Tim halusi lähteä täällä, niin nopeasti kuin mahdollista, kadut olivat niin masentavan sotkuisia, ettei mikään ihme. Ja mitä saliin tulee.. ”Tervetuloa lepakkoluolaan.” Minä mutisin.
Mustaksi maalattu rakennus oikein kiljui: ”Tulkaa jos uskallatte!”
”Vee!” April vinkaisi ja pökkäisi rintaani hermostuneella.
”Hyvin tämä sujuu.” Minä sanoin ja silitin Eeveen päätä. April värisi. Ehkä olisi sittenkin kannattanut ottaa joku vähän kokeneempi mukaan, mutta minkäs teen, en viitsi palata ja herättää muita. Sitten päähäni pälkähti ajatus, mitä jos salipäällikkö vetelisi vielä sikeitä?
”Oshawott!” Ozzy hoputti.
”No et sinäkään tykkäisi, jos sinut herätettäisiin aamulla kukon laulun aikoihin.” Minä huomautin. Olisikohan kohteliasta koputtaa ensin? No vähät kohteliaisuuksista. Vedin oven auki ja edessäni oli.. lisää pimeyttä.
”No onpa pimeä paikka.” Minä totesin. Sitten joku sytytti valot pimeyteen, niin että kirkkaus oikein sokaisi silmäni, vein vaistomaisesti vapaan käteni silmieni eteen.
”Olet sen punapäisen kengurun sisko, etkö olekin?” Melankolinen miehen ääni kysyi, minä laskin käteni silmieni edestä ja katsoin puhujaa. Kyllä, se oli se sama hautajaisjärjestön puheenjohtaja kuin eilen. Tai tuskin hän oli hautajaisjärjestön puheenjohtaja, mutta siltä tuo mies näytti, tummissa hiuksissaan ja puvussaan unohtamatta melankolista vakavaa ilmettä.
”Ja minä kun luulin että kaikki toista sukupuolta olevat vetävät vielä hirsiä tähän aikaan.” Minä heitin.
”Ottelemaanhan sinä tulit?” Salipäällikkö kysyi vakavalla äänellä.
”Niin tulin.” Minä vastasin.
”Seuraa minua.” Salijohtaja sanoi. Oletin että menimme areenalle, sillä panin merkille, ettei se ollut täällä. Tämä oli vain jokin tyhjä käytävä, oletin että areena olisi tuon raskaan oven takana, mikä häämötti käytävän päässä. Kun salipäällikkö avasi oven, se narahti inhottavasti, niin inhottavasti että April hautasi kasvonsa syliini. Mutta oven takana oli kuin olikin ottelu-areena. Koko Sali oli himmeästi valaistu ja seinät oli maalattu kokonaan mustiksi – no olihan tämä pimeys-tyypin Sali. Erotuomari seisoi areenan vieressä, hän näytti ihan zombilta, iho oli harmaa ja silmän aluset mustat ja hänen päänsä nuokkui. Hän kuitenkin säpsähti hereille heti kuultuaan oven käyvän. Jostakin salin pimennosta käveli tyynen rauhallisesti Liepard, se venytteli itseään hetken ja maleksi sitten salipäällikön luo. Salipäällikkö rapsutti pikaisesti pokémonin violettia turkkia, sitten hän katsahti minuun päin.
”Kaksi pokémonia.”
Minä nyökkäsin.

April katsoi Liepardia kauhistuneena, tuollaisenko kanssa sen täytyi otella?
”Älä ole peloissasi April.” Minä kuiskasin. ”Sinä olet nopea, käytä sitä hyödyksesi. Sitä paitsi, Ozzy kannustaa sinua.”
”Oshawott!” Ozzy julisti. Ja sitten mitään mutkittelematta, ottelu alkoi.

Ja April oli oikeassa yhdessä asiassa, se sai vastaansa Liepardin.
”Fury Swipes.” Salipäällikkö Murasaki sanoi. Liepard liikkui nopeasti, se alkoi sohia kynsillään nopeasti itseään puolet pienempää Apriliä. April sai turkkiinsa muutamia naarmuja. April perääntyi hiukan ja vilkaisi nopeasti minua. Mielessäni olikin jo jokin suunnitelman tapainen.
”Odota, April.” Minä sanoin. April tärisi, se oli varmaan peloissaan.
”Scratch.” salipäällikkö jatkoi. Odota, minä sanoin mielessäni. Tämä suunnitelma toimisi vain jos April olisi paikoillaan siihen asti kunnes sanoin, mutta toisaalta Eevee näytti jähmettyneen paikoilleen.
”Oshawott!” Ozzy huusi sille rohkaisuksi. ”Wooot!”
April höristi korviaan sille, mitä Ozzy sille sanoikaan, se tehosi.
Liepard lähestyi, mutta vielä ei ollut sen aika. April oli hermostunut, mutta se ei liikkunut. Liepard kohotti tassunsa raapaistakseen Eeveetä.
”April väistä!” Minä huusin. April ponkaisi nopeasti jaloilleen ja kiersi Liepardin vatsan alta pokémonin ympäri. Juuri noin.
Liepard kääntyi nopeasti kohtaamaan Aprilin.
”Tee bite!” Minä sanoin. April oli nopea ja uskalias, se meni ja puraisi Liepardia tämän etutassusta. Liepard sähähti ja yritti iskeä hampaansa Eeveen selkään, muttei onnistunut, sillä April ehti hypätä sivuun, Liepard puri ilmaa. April livahti taas Liepardin vatsan alta ja mennessään se puraisi pokémonia takajalasta, niin että se menetti tasapainonsa. Onneksi April ehti ajoissa pois alta, muuten se olisi jäänyt alle.
”Tee sand attack!” Minä käskin. Se ei ollut pienelle Eeveelle temppu eikä mikään. Se kiersi nopeasti Liepardin kasvojen etäisyydelle ja potki takajaloillaan hiekkaa maasta Liepardin kasvoille.

Sitten Liepard nousi ja sähisi.
”April, peräänny!” Minä komensin. En tiedä mitä olisi pitänyt odottaa, mutta kuten sanotaan, koskaan ei voinut olla liian varovainen.
April peruutti areenan reunalle, se painoi tassunsa kiinteästi maahan ja ensimmäistä kertaa, minä näin sen sinisissä silmissä uhmakkuutta. Ikään kuin se olisi päättänyt olla luovuttamatta, vaikka vastustaja olikin sitä vahvempi ja isompi.
”Assist.” Sanoi Murasaki, hänen ilmeensä oli yhä vakava, luulisi että ottelu innostaisi edes vähän mutta ei.
Tämä oli paha, ja tällä tarkoitin Assist-hyökkäystä, en Murasakin välinpitämättömyyttä. Sillä ei voi koskaan tietää minkä hyökkäyksen Assist valitsee, varsinkaan kun en tiennyt millainen se toinen Murasakin valitsema pokémon olisi.

Liepardin suusta näytti tulevan lieskoja, se oli siis jokin tuli-tyypin hyökkäys.
”Väistä!” Minä huusin. No April väisti. Se hyppäsi väistääkseen, ollakseni tarkempi, mutta se ei auttanut, sillä, sillä hetkellä kun April hyppäsi, se yritti hypätä Liepardin yli, mutta Liepard käänsikin päänsä ylöspäin, suoraan Apriliä kohti. April sai tulikuuman tulisuihkun päälleen ja se sattui.
Eevee huusi kivusta. Mutta kukapa ei huutaisi? Ja ikään kuin yksi lyhyt tulisuihku ei olisi riittänyt. Liepard sylki suustaan toisen pidemmän tulisuihkun, joka työnsi Aprilin yhä kauemmas, se melkein osui seinään iskun voimasta. Liepard ei tosin vaivautunut katsomaan, miten Eeveen kävi, mikä oli meidän onnemme. Sen sijaan se istui tyynesti alas ja alkoi nuolla tassuaan – juuri sitä, mihin April oli aiemmin iskenyt hampaansa. Mutta April oli päättänyt näyttää, että kyllä sekin temput osasi. Se oli kyllä lentänyt päin seinää, mutta oli onnistunut laskeutumaan jotenkin oudosti, niin että sen tassut olivat painautuneet seinää vasten. Eevee katsoi minua, minä nyökkäsin, sillä arvasin mitä se aikoi.
April ponkaisi vauhtiin seinältä niin lujaa, että Eeveestä näkyivät vain ääriviivat, se oli kuin Quick Attack mutta paljon nopeampi kuin normaali sellainen. Se iskeytyi täydellä teholla että osuessaan se kaatoi Liepardin nurin niskoin. April puolestaan laskeutui tyytyväisenä nelin jaloin omalle puolelleen kenttää. April sulki tyytyväisenä silmänsä ja ravisti tuli-hyökkäyksestä päällensä saaneet tuhkat pois paksusta turkistaan – mitä sen ei kyllä olisi pitänyt tehdä.

Sillä juuri silloin Liepard hyökkäsi. Eikä se ollut mikään pieni hyökkäys. Liepard kävi täydellä teholla Aprilin kimppuun, kun tämä ei katsonut, se juoksi nopeasti ja sitten se käytti kynsiään ja lopuksi näytti siltä kuin Liepard olisi käyttänyt Quick Attackiä, mutta se ei ollut Quick Attack, se oli jokin muu. Se oli niin voimakas että tällä kertaa April todella lensi päin vastapäistä seinää, eikä se tällä kertaa voinut tehdä mitään pysäyttääkseen sitä. Se rysähti seinälle ja alas. April näytti jo pyörtyneen, en uskonut että edes kovinkaan pokémon ei kestäisi sitä.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”April jää. Ozzy men..”
Mutta ei. April nousi ylös, sen olemus oli kivulias, se puristi hampaitaan yhteen ja käveli varovasti. Se näytti siltä, miltä nyt yleensä näytetään kun on ensin lennetty päin seinää. Mutta se näytti myös periesiantamattomalta.
”April?” Minä kysyin, kun pokémon palasi vierelleni.
”Vee!” Se huudahti. Sillä ei ollut aikomustakaan heittää pyyhettä kehään.
”Ole nyt järkevä.” Minä sanoin. ”Et ole ottelu kunnossa.”
”Eevee!”  Eevee murahti. Se halusi viedä oman osuuteensa kunnialla loppuun.
”Hyvä on.” Minä mutisin.
April palasi kehään, se katsoi raivokkaasti jättiläisen kokoista Liepardia.
”Mitä pidit Foul Playstäni?” Murasaki kysyi.
”Hieno oli.” Minä virnistin. ”Oletko koskaan harkinnut koordinaattorin uraa?”
Mutta Murasaki ei vastannut, hän vain hymähti.
”Hyvä on.” Minä murahdin. ”Viedään tämä loppuun.”
”Sopii minulle.” Murasaki sanoi. ”Liepard, Shadow ball.”
Okei, nyt me olemme pulassa, minä ajattelin. Mikään, mitä April osasi ei vetänyt vertoja sille hyökkäykselle, ellei sitten..
En ollut varma yhdistelmästä, joka kummitteli päässäni, mutta kannattihan sitä yrittää.
”Aloita Quick attackillä.” Minä kehotin. No niin Harley, sormet ristiin.
Jos hyvin kävisi, April voisi väistää yhden Shadow ballin, mutta entä jos niitä tulisikin kaksi tai useampi..
Shadow ball ei ollut liikkeenä vain vakuuttava vaan myös pirun voimakas. Shadow ball oli Apriliin verrattuna aika iso energia-palloa muistuttava ja se lähestyi nopeasti.
”Hyppää sen yli!”
”Ei se noin helposti käy.” Murasaki naurahti kuivasti. Niin, April loikkasi shadow ballin yli, mutta se ei Eeveetä pelastanut. Shadow ball seurasi sitä. Kiintoisaa!
”Tee Giga Impact!” Kyllä, se oli yhdistelmä jota olin pohtinut, kutsuisin sitä Quick Giga Impactiksi. Sillä hyväksi onneksi Liepard näytti luottavan siihen että isku lopulta osuisi Apriliin, ja minä taas luotin siihen, että Liepard luotti siihen sillä..
Aprilistä näkyi nytkin pelkät ääriviivat kun se hyökkäsi ja osui täyttä vauhtia Liepardin selkään, mitä seurasi pahin, Shadow ball. Ja savupilvi.
Se oli äänestä päätellen osunut molempiin, mutta mikä oli lopputulos? Savupilven hälvennyttyä ne makasivat molemmat keskellä areenaa, Liepard ei liikkunut, mutta April – juku, siinäpä meillä on kova tyttö, se liikutti jalkojaan, se oli vielä tajuissaan.
”Voitto menee ilmeisesti jollekin Lerouxin triljoonasta kersasta, joka on kotoisin Charca Townista.” Sanoi erotuomari unisella äänellä. Kävin hakemassa Aprilin pois areenalta. Sen silmät olivat raollaan ja se katsoi minua väsyneenä.
”Eevee.” Se äännähti. Ikään kuin se olisi sanonut: ”Näitkö minä tein sen.”
”Teit hyvin.” Minä kehuin.

”Ozzy nyt on sinun vuorosi.” Minä sanoin palattuani Oshawottin luo. ”Mutta sitä ennen voisitko viilentää Aprilin oloa?”
Ozzy suostui siihen ilomielin. Se suihkutti Water Gunilla vettä Aprilin päälle. April nuolaisi kiitokseksi Oshawottin poskea.

Kun Murasaki oli kutsunut Liepardinsa takaisin palloonsa, hän päästi toisesta poképallostaan ulos viimeisen pokémoninsa, Deinon. Se oli puoliksi lohikäärme-tyyppiä ja näytti vahvalta. Kunhan Ozzy ei kärsisi liiasta itseluottamuksesta..
”Headbutt.” Murasaki sanoi.
”Razor Shell.” Minä puolestani sanoin. Deino lähestyi Ozzya pää etummaisena, se juoksi kömpelösti kohti Ozzya. Ozzy hyppäsi sen verran ilmaan, että se saattoi välttää pääpuskun. Sitten se otti kuoren irti mahastaan ja iski sillä Deinoa ketoon. Se taisi sattua sillä Deino astui kauemmas ja ravisti päätään.
”Tee seuraavaksi Incinirate.” Murasaki sanoi.
”Water Sport.” Minä sanoin Ozzylle. Eikä aikaakaan, kun koko areena oli muuttunut vesikentäksi, jolla Ozzy luisteli leikiten.
Se väisteli Deinon tuliryöpyt leikiten, ja näytti jo siltä, että Oshawott luulisi itsestään liikoja, kunnes sen takapuoli paloi.
”Oshaiik!” Ozzy vinkaisi. Sen siitä saa. Ozzy istui kiireesti vetiseen maahan, jäähdytelläkseen takamustaan, mutta sitä sen ei kyllä olisi kannattanut tehdä.
”Dragon rage.” Murasaki sanoi rauhallisesti.
Ja Deino kävi Oshawottin kimppuun sellaisella voimalla, ettei Ozzylla olisi ollut mahdollisuuttakaan – ellei se sitten olisi kasvattanut ylimääräisiä silmiä selkäänsä.
”Tee Fury Cutter!” Minä huusin. Eihän siitäkään ollut mitään hyötyä että Ozzy hakkasi Deinoa, kuorensa kanssa mutta tekihän se edes minimaallisesti vahinkoa.
”Ozzy, peräänny.” Minä käskin, sillä nyt täytyi keksiä jotain. Lohikäärme-tyypeillä ei tiettävästi ollut kunnon heikkouksia, jää oli yksi, mutta mistäs minä tähän hätään jää-tyypin hyökkäyksen olisin repäissyt? Mutta toisaalta, Ozzyhan osasi Copycat-liikkeen..
”Ozzy, älä ala arvioi sitä.” Minä varoitin. ”Tyyppiä katsoen, olemme alakynnessä, joten nyt meillä ei ole varaa pelleillä. Ymmärrätkö?”
”Osha!” Oshawott nyökkäsi.
”Se hyökkää pian.” Minä kuiskasin. ”Joten haluan että yrität hypätä Deinon yli heti kun se pääsee iskuetäisyydelle.”
Ja sieltähän se Deino jo rynnistikin. Se käytti edelleen Dragon Rageä. Hyvä.
”Ozzy, hyppää.” Minä sanoin.
Ozzy loikkasi, se käytti hypyn välilaskutelineenä Deinon päätä ja ponkaisi lohikäärmepokémonin ylitse. Deino kääntyi, aikeinaan käyttää toistamiseen samaa hyökkäystä.
”Ozzy, tee Copycat!” Minä määräsin. Ozzy katsoi tiiviisti vastustajaansa, sen ympärille muodostui tummansininen aura, se kopioi Dragon Ragen itselleen.
”Anna palaa, Ozzy!” Minä huusin. Ozzy kävi Deinon päälle, sillä ei ollut lohikäärmeen kynsiä, jotka saivat osuessaan pahaa jälkeä aikaan, mutta Ozzylla oli kuitenkin kuorensa. Kynsiä sillä ei ollut mutta kuori oli riittävän kova tekemään edes jotain – ainakin Dragon ragen vaikutuksen alaisena.


”Deino, jatka Headbuttilla.” Murasaki sanoi.
”Ozzy, väistä!” Minä käskin. Deino rynnisti jälleen Ozzya päin, sen nopeus oli huipussaan, ja hetken näytti jo siltä, ettei Ozzy ehdi millään väistää Headbuttia, mutta se tarrasi viime hetkellä Deinoa tämän sarvesta, ja ponkaisi itsensä ylös maasta.
”Ravista Oshawott irti.” Murasaki sanoi yksinkertaisen rauhallisesti.
Deino alkoi heti ravistaa päätään. Ozzy mahtoikin olla raskas Deinon päätä ajatellen, se ei oikein jaksanut heilutella päätään, eikä asiaa helpottanut se että eräs takoi kuorellaan Deinon päätä. Mutta Murasaki oli jo saanut idean.
”Ammu yksi encinerate ylös.”
Mikä menee ylös, tulee myös alas – ja Ozzysta tuli osittain grillattua Oshawottia. Mutta onneksi Ozzy oli vesityyppiä, eivätkä tuli-tyypin iskut paljoa sitä vahingoittaneet, mutta se menetti otteensa Deinon sarvesta ja kellahti maahan, kuori samaten. Kuori lensi Ozzyn käden tyngästä kauemmas. Ozzy nousi ylös hakeakseen kuorensa mutta..
”Bite.”
Olin kuullut että kun Deino kerran saa hampaansa johonkin, se ei hevillä päästä irti. Ja ilmeisesti väite piti paikkansa, Ozzy yritti – tuskissaan poloinen, potkia Deinon naamavärkkiä niin että pokémonin olisi pakko päästää irti, mutta turhaan, Deinon leukojen ote oli ja pysyi. Ozzy heilutti käden tynkiään avuttomana.
”Tee Water gun, äläkä lakkaa potkimasta.” Minä neuvoin. Ozzyn potkut oli helppo kestää, mutta entäs sitten kun joku ruiskutti naamaan vettä?
”Heitä Oshawott ilmaan ja tee strenght.” No Deino heitti vettä suustaan pruttaavan Oshawottin ilmaan. Hetkeksi kauhu valtasi minut, miten me nyt strenghtin kaltaisen hyökkäyksen torjuisimme? Mutta onneksi Ozzylla oli ratkaisu tähän. Se pystyi laskeutumaan niin, että pääsi taas tarttumaan Deinoa sarvesta, jalat ilmassa, Ozzy oli sen verran raskas, ettei Deino jaksanut nostaa päätään, tällä kertaa pokémon oli nimittäin tarttunut molemmilla käden tyngillään sarveen, eli siis koko painollaan. Loistava veto. Ozzy laukaisi vielä kerran Water Gunin peittääkseen Deinon näkyvyyden hetkeksi, sitten se päästi irti ja riensi hakemaan kuorensa. Deino oli kuitenkin paha vastus, tiesin että yksikin suora osuma lohikäärme-tyypin iskusta ja tämä olisi tässä, mutta Deino taas voisi ihan hyvin ottaa osumia vesi-tyypin iskuista, ne eivät tekisi sille niin suurta vahinkoa.
”Ozzy, tee Focus Energy.” Minä sanoin. Ozzy nyökkäsi, se katsoi keskittyneenä vastustajaansa, joka puolestaan tuijotti takaisin.
Murasaki haukotteli. ”Dark pulse.”
Hyvä on Harley, taas päätön yhdistelmä, joka ei ehkä toimisi, minä ajattelin. Mutta jos, jos Ozzy osaisi vielä Dragon Ragen, tämä saattaisi onnistua.
”Dragon rage.” Ozzyn ympäröi tummansininen aura, se katsoi miten Deino loi hitaasti mutta varmasti mustaa energia palloa. Ozzy ampaisi juoksuun, näin miten ensimmäistä kertaa koko ottelun aikana Murasaki hymyili. Ja niin lähti Dark pulse osa yksikin matkaan.
”Yritä hypätä sen päälle!” Minä kannustin. Se ei lentänyt korkealla, mutta olin huolissani siitä miten se kestäisi Ozzyn. Ozzy loikkasi, se ei osunut energia palloon. No ei se mitään. Tämä saattoi vielä toimia. Sormet ristiin väki.
”Nyt, Water Pulse!”

Vihellyksen vanhat tarinat 19 > Syyskarnevaalit Murasa Cityssä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Olin väsynyt, vaikka olinkin nukkunut paljon viimeaikoina. Viime yö oli ollut pitkä sillä olimme seuranneet Kittyn kanssa Clefairyjen tanssia, ne olivatkin jättäneet jälkeensä kauniin Moon Stonen, joka oli juuri nyt reppuni sivutaskussa. Minä haukottelin.
”Puhtia, Harl.” Tim sanoi. ”Kohta ollaan perillä.”
”Pääset pian haastamaan salin.” Trev jatkoi.
”En mä mitään tänään haasta.” Minä mutisin. ”Olen liian väsynyt.”
”Oshawott?” Ozzy ihmetteli, miten väsynyt saatoinkaan olla, no sehän kuorsasi täysillä koko illan, oli syytäkin olla pirteä.
”Millainen paikka se Murasa City on?” Minä kysyin.
”Synkkä.” Tim vastasi. ”En tykkää siitä kamalasti. Lähdetään sitten nopeasti.”
”Eikä lähdetä.” Minä mutisin. Kävelin Ozzy sylissäni pitkin hiekkatietä, oli kirpeän tuulinen aamupäivä, aurinko paistoi, muttei kuitenkaan paahtavasti vaan aivan sopivasti. Jokin minussa toivoi, ettei matka loppuisi tähän, tykkäsin kirpeistä syyspäivistä ja nautin ulkona kävelystä. Mutta suunnitelma oli tämä: Murasa Cityyn, pokémon centeriin ja salille. En nyt kyllä yhtään jaksaisi mitään saliottelua.
”Minkälainen Sali on?” Minä kysyin.
”Pimeystyyppiä.” Trev vastasi. ”Murasa Cityn pitäisi näkyä tuolta kukkulalta.” Mikäs kiire tässä nyt muka on? Hitto, Tim oli aina ollut perheemme virallinen hätähousu, hänellä oli nyttenkin kiire Murasa Cityyn vain siitä syystä, että pääsisimme sieltä pois. Hän juoksi tietä pitkin kukkulalle, jossa kasvoi kuivaa – joskin kuollutta ruohoa.
”Sinä et taida olla innoissasi Sali-ottelusta?” Trev naurahti.
”No en.” Minä mumisin. ”Nyt ei vain jaksa.”
”Ymmärrän.” Poika naurahti. ”Haluat pitää vähän taukoa.”
”Päiväkin olisi kiva vain olla, ja tehdä jotain kivaa.” Minä huokaisin.
”Ymmärrän hyvin.” Trev sanoi ja katsoi minua hymyillen. ”Kyllä minäkin haluan aina silloin tällöin tehdä muutakin kuin vain kokata.”
”Senkö takia lähdit matkalle?” Minä kysyin.
”Joo.” Poika vastasi. ”Alkoi vähän kyrsiä nuo rutiinit.”
”Minä olisin kyllästynyt elämääni ennen pitkää, ellei Ozzy olisi päättänyt eräänä päivänä hypätä haravoimaani lehtikasaan – vaikka se ottikin silloin päähän.” Minä naurahdin.
”Niinkö sinä Ozzyn tapasit?” Trev naurahti.
”Joo, se oli karannut labrasta.” Minä muistelin.
”Hei tyypit, tulkaa tänne ja vähän äkkiä!” Tim hoputti. 
”Kaikki eivät jaksa juosta, Tim!” Minä ärähdin ja haukottelin uudelleen. 
”Tule, Harley.” Trev sanoi. Haukottelin kolmannen kerran, ja katsoin kuinka tummahiuksinen poika hölkkäsi rinnettä ylös veljeni perässä. 
”Oshawott!” Ozzy patisti. 
”Helppohan sinun on sanoa, Ozzy.” Minä mutisin. ”Sillä toisin kuin minä, sinä nukuit yösi hyvin.” 
”Vauhtia, sisko!” Tim huusi. 
”Nokka kiinni!” Minä ärähdin ja aloin hölkätä mäkeä ylös, Ozzy myös. Se näytti juostessaan hassulta, oli kai esittävinään pikahölkkääjää. Mäen huipulta avautui näkymä kaupunkiin, joka oli kaikkea muuta kuin synkkä. Kirkkaat neon-valot paloivat karusellin kyljissä ja kylteissä. Törmäilyauto-radalta kuului kamala kolina, kaikkialla kaikui lasten kiljunta. Kyltissä luki: Kiertävä tivoli Larvesta. 
”Kiertävä tivoli?” Minä kysyin. 
”Vau!” Tim henkäisi. ”En ole nähnyt Murasa Cityä näin täynnä elämää!” 
”Ja valoa!” Trev lisäsi. 
”Tämäkö on Murasa City?” Minä kysyin. ”Tämänhän piti olla synkkä kaupunki.” 
”No normaalisti se onkin.” Tim sanoi. ”Niin synkkä että pahaa tekee.” 
”Minusta synkkyys ei tee pahaa.” Minä mutisin. ”Mutta mistä vetoa, että saan vielä päänsäryn noista neon-valoista.” 
”Osha! Oshawott!” Ozzy sanoi, se heilutti innostuneena käden tynkiään ja katsoi minua tummansiniset silmät hehkuen innostuksesta. 
”Tahdotko oikeasti mennä tuonne, Ozzy?” Minä huokaisin. 
”Osha!” 
”Etkö sinä juuri halunnut vähän vaihtelua?” Trev virnisti. 
”No halusin mutta..” Minä aloitin, mutta Tim keskeytti minut – kuten tavallista. 
”Mennään sitten!” Hän hihkui kuin pikkupoika – kumpi meistä olikaan vanhempi? 
”Minä käyn ensin pokémon centerissä.” Minä ilmoitin. ”Ozzyn ja muiden pitää kerätä energiaa, että ne jaksavat.” 

Kävelimme mäen Murasa Cityyn alas yhdessä, mutta minä erosin Trevistä ja Timistä, he lähtivät ihmishälinään, ja minä taas menin Ozzyn kanssa, sinne missä oli vähiten ihmisiä. Pokémon center oli tyhjä. Niin tyhjänä en sitä ollut ennen nähnyt. 
”Hyvää aamupäivää.” Sanoi tiskin takana valkoiseen asuun sonnustautunut hoitaja Joy, jolla oli kuten muillakin Joylla vaaleanpunaiset hiukset, jotka oli sidottu pään taakse, saparoin.  
”Hei.” Minä tervehdin kävellessäni tiskille. 
”Osha.” Ozzykin heilautti tervehdykseksi käden tynkäänsä. 
”Onpa suloinen Oshawott.” Hoitaja hymyili. Nostin Ozzyn syliini, sillä se oli kerrankin kävellyt omin voimin – pistin merkille, että Oshawott oli kanniskeluni takia saanut muutamia lisä kiloja. 
Asetin Ozzyn tiskille ja kaivoin kahdeksan muuta poképalloa esiin. 
”Saisivatkohan nämä vähän levätä?” Minä kysyin. 
”Toki.” Hoitaja Joy hymyili herttaisesti. ”Tämä saattaa kestää hetken. Istu sinä odottamaan.” 
”Hyvä idea.” Minä vastasin. ”Ole kiltisti, Ozzy.” 
Hoitaja Joy vei Ozzyn ja muut pokémonini takahuoneeseen, katsoakseen niiden vointia paremmin. Minä puolestani istuin typötyhjälle punaiselle sohvalle – jossa odottavien oli tarkoitus istua. Olin väsynyt, rehellisesti sanottuna, en ollut saanut eilistä kummallista aika hyppyä mielestäni koko yönä. Olisi kai pitänyt olla kiitollinen siitä että sain tavata äidin, mutta se mitä olin oppinut isästä – en tosin ollut varma, oliko se hyyppä itse johtaja, mutta se oli minun ällöttävä isäni ja se mitä äiti sanoi.. 
Hmm, pitäisikö tässä mennä metsästämään Viherpiiperöä ja vähän jututtaa häntä? Terve viherpiiperö, kuinka pyyhki? Pomotteleeko minun isä-ukkoni kenties sinua saastaisessa järjestössäsi? Joo, ei ihan näin. Ja tuskinpa herra Viherpiiperö edes tietää kelle työskentelee, että tuskinpa sen tyypin kovistelusta olisi mitään apua. 
Huomaamattani ehdin nukahtaa, ennen kuin hoitaja Joy tuli sanomaan, että pokémonini voivat mainiosti. 
Kävelin hiukan pirteämpänä kävelin tiskille noutaakseni poképalloni. Yksi niistä puuttui.  
”Missä Jill on?” Minä kysyin. 
”Tarkoitat varmaan sitä kovaäänistä Skarmorya.” Hoitaja arvasi. ”Se on hiukan väsynyt, joten ajattelin antaa sen levätä.” 
”No eilinen oli sille rankka.” Minä tunnustin. ”Lentelimme vähän liikaa. Levätköön nyt, on se sen ansainnutkin.” 
”Mistä päin olette tulleet?” Hoitaja Joy kysyi. 
”Lähdimme Ozzyn kanssa Charca Townista viime syksynä.” Minä naurahdin. ”Viimeksi taisimme eksyä pokémon centeriin Tallgrass Cityssä.” 
”Oletko Lerouxin sisaruksia?” Hoitaja Joy kysyi. 
”Olen.” Minä vastasin. ”Miksi kysyt?” 
”Täällä on jotain sinulle.” Hoitaja sanoi ja kumartui ottamaan jotain tiskin takana olevasta laatikosta. Hän iski tiskille poképallon jossa oli vaaleanpunainen päällys, ja sen pintaan oli painettu sydän. 
”Loveball?” Minä sanoin. 
”Eräs nuorukainen jätti sen tänne.” Hoitaja Joy selitti. ”Hän käski antaa sen punatukkaiselle tytölle joka kantaa Oshawottia.” 
”Minkä näköinen tyyppi?” Minä kysyin. 
”Hänellä oli muistaakseni lippis ja vihreät hiukset.” 
Viherpiiperö. 
”Minä tunnen tyypin. Mikä hänen tekosyynsä oli?” Minä kysyin hieman varautuneesti. ”Mikä hänen tekosyynsä oli?” 
”Sanoi ettei ehtinyt pitää huolta pikkuisesta.” Hoitaja Joy huokaisi. ”Nämä vaativat paljon rakkautta, joten hän halusi jättää pikkuisen tänne odottamaan.” 
”Vai niin.” Minä huokaisin silmiäni pyöritellen. ”No ei sitä tännekään voi jättää.” Otin Loveballin käteeni, ja aloin pohtia millaisen pokémonin se mäntti oli tällä kertaa varastanut. Pidemmittä puheitta heitin pallon vasten pokémon centerin lattiaa, valkoisen valosuihkun saattelemana lattialle ilmestyi pieni keltainen sähikäinen, jonka vaaleanpunaiset poskipussit kipinöivät pikkuruisia salamoita. Sen turkki oli kullankeltainen.
”Pichu?” Pieni pokémon äännähti ja katsoi minua tumman suklaan värisillä silmillään. ”Pichuu!” Siinä samassa pikkuinen Pichu oli ja antamassa halia jaloilleni – ja täräyttipä mukavasti minua sähköiskullakin. Onneksi Pichut olivat niin pieniä, ettei niiden sähkötällien pitäisi olla voimakkaita, niin pitäisi. Melkein kaaduin tärskyn voimasta ja haistoin palaneen käryn, hiukseni varmaan kärähtivät.
”Osha! Oshawott!” Ozzy loikkasi tiskiltä, jossa se oli tähän asti siivosti istunut, se kai yritti sättiä Pichua, mutta siitäkään ei tullut mitään. Pichu nimittäin innostui nähdessään Ozzyn, se jätti oitis minut rauhaan ja meni tervehtimään Oshawottia samalla tavalla. Saatuaan tärskyn, Ozzy kupsahti, sillä vesi-tyyppinä se kesti huonosti sähköiskuja.
”Ozzy!” Minä huudahdin.
”Ei hätää.” Hoitaja Joy toppuutteli. ”Se vain pyörtyi, vähän vettä, niin se on taas kunnossa.”
”Saanko nähdä Jillin?” Minä kysyin. Nappasin Ozzyn syliini lattialta. Pikku Pichu – Shiny, väritykseltään, päätti hypätä vasemmalle olkapäälleni.
”Toki.” Hoitaja Joy vastasi. ”Tule mukaan.”
Niin minä, tajuton Ozzy ja Shiny Pichu seurasimme hoitaja Joyta takahuoneeseen. Mukavan näköisellä sairaalapedillä makasi Skarmoryni Jill, joka oli painanut päänsä lepäämään siipeään vasten. Jillin vierellä lepäsivät muutkin poképalloni.
”Hei, Jill.” Minä tervehdin. ”Kuinka jakselet?” Mutta Skarmory oli aivan hiljaa, se tuijotti minua kuin viestittäen omaa väsymystään.
”Jää lepäämään.” Minä kehotin. ”Me menemme karnevaaleille vähän kiertämään, tuon sinulle tuliaisia.”
”Skaar.” Mutisi Skarmory, että mitä turhia.
Silloin Shiny Pichu otti ja loikkasi Jillin vuoteelle, Jill nosti ärsyyntyneenä päänsä ja katsoi tulokasta, joka kapsahti heti Skarmoryn kaulaan – antaen sille sähköisen tällin, mikä ei vaikuttanut Jilliin oikeastaan mitenkään. Se katsoi ärtyneesti Pichua, mutta laski päänsä sitten takaisin siivelleen ja ummisti silmänsä.

Päätin että nyt oli aika mennä, ja jättää Jill lepäämään. Siirryin takaisin aulaan, jossa oli hyvä esitellä pikku Pichu muille. Se tulisi mukaamme, sillä enhän voinut vain kylmästi hylätä sitä tänne. Ozzy oli alkanut jo heräillä.
”No niin, pikkuinen.” Minä sanoin ja katsoin Pichua lempeästi. ”Ennen kuin saat tavata muut, on meidän keksittävä sinulle nimi.”
”Chuu..” Pichu mutisi kummastuneena.
Mietin hetken, mikä nimi tuolle pikkuiselle sopisi. Sitten se tuli.
”Sinun nimesi olkoon Hazel.” Minä julistin. Pichu näytti siltä kuin se näkisi auringon aivan ensimmäisen kerran. Sitten se alkoi hyppiä, niin että putosi hartialtani, mutta se ei pikkuista paljoa näyttänyt sattuvan, sillä se kömpi oitis ylös.
Laskin muut pokémonit ulos palloistaan, Hazel riensi oitis tervehtimään niitäkin. Sähkötälli ei tietenkään tehonnut Indigoon, Rosie säikähti tervehdystä ja piiloutui jalkojeni taakse. Prim katsoi Pichua hölmistyneenä ja tällin saatuaan Kitty muuttui hiukan varovaiseksi. Jouduin menemään Hamletin väliin, sillä se ei pitänyt sähkötällin saamisesta yhtään, ja yritti raapaista Hazeliä. April sen sijaan ravisti paksua turkkiaan, niin että Hazelin aiheuttaman sähkötällin kipinävät lentelivät ja räsähtelivät, sitten se astui askeleen lähemmäs ja pökkäisi Pichun poskea hyväntahtoisesti. Aries oli kiivennyt ”turvaan” kenkäni päälle. Sieltä minä nostin myrkyn vihreän Spinarakin oikealle hartialleni.
”Nyt lähdetään tivoliin kiertämään!” Minä sanoin koko konkkaronkalle. Ozzy loikkasi vapaalle hartialleni, minä puolestani nostin Hazelin ja Aprilin syliini. Hyvästelin hoitaja Joyn ja lupasin tulla illalla takaisin hakemaan Jillin.

Trev ja Tim odottivat minua ulkona. ”Minne sinä sen tuholaisen jätit?” Tim kysyi, hän kai kuvitteli olevansa hauska.
”Kukas se siinä?” Trev kysyi, hän kumartui Pichua kohti ja hymyili ystävällisesti. Hazel halusi moikata kaikkia, joten se ponkaisi sylistäni Trevin olkapäälle, halien poikaa ja täräyttäen sähkötällin. Saman se teki armaalle veljelleni. Molemmat lensivät maahan suoraa päätä istumaan. ”Tässä on Hazel.” Minä sanoin. ”Joku oli jättänyt sen tuonne, ja käskenyt hoitaja Joyn antaa sen minulle.”
”Ahaa!” Tim virnuili. ”Meidän Harleylla on ihailija!”
 ”Älä ole typerä!” Minä murahdin. Ei noille voinut viherpiiperöstä kertoa. Tim ei ollut tosin yhtä ylisuojeleva (jos ollenkaan) kuin Qwill, mutta jos hän kuulisi luola-episodin, sitä veistelyä saisin kuulla siihen asti kunnes asuisin mullan alla.
”Taas söpö lisä tiimiisi.” Trev virnisti. ”Jep!” Tim huikkasi. ”Oshawott, Skitty, Buneary, pinkki Buneary, oudon värinen Eevee, Meowth ja Pichu.”
”Sinä unohdit Ariesin.” Minä muistutin hyytävästi. ”Onko se sinusta söpö?” Kysyi Tim kömpiessään ylös.
”On se.” Minä hymyilin.
 ”Spinaa!” Aries vinkaisi, sen myrkyn vihreät kasvot olivat punehtuneet hiukan.  Hazel loikkasi uudelleen syliini ja me lähdimme tivoliin.
”Minne mennään ensiksi?” Minä kysyin.
”Katsokaa, kalastuskoju!” Trev bongasi pienen tyhjän kojun. ”Käydäänkö?” ”Mennään vain.” Minä huokaisin.

”Anteeksi kuinka?” Trev kysyi. ”Pitäisikö meidän siis pulittaa viisisataa?” ”Löytyy!” Tim hihkui. ”Tuhlaapa sitten puolisataa, kroisos.” Minä mutisin. ”Minulla ei ole sellaisia rahoja..” ”Minulla on!” Punapää hihkui. ”Onki vapa tänne, setä!” ”Oikein viisas päätös, nuori mies.” Sanoi hämärä kojun pitäjä. Hän oli keski-ikäinen pottatukkainen patu, epäilyttäväksi hänet teki se pilke hänen silmäkulmassaan. ”Tästä lammesta löytyy nimittäin oikea kultakaivos!” ”Mikä se semmoinen on?” Trev kysyi. Mutta siihen me emme vastausta saaneet, sillä rakas veljeni kiljaisi: ”Nyt nappasi!” Hän veti ongenkoulun ylös lätäköstä – jota olisi kai pitänyt kutsua lammeksi. Siitä riippui punertavan oranssi kala. ”Ihana!” Minä henkäisin. ”Magikarp on karppien kuningas.” Kojun pitäjä julisti. ”Tuoko?” Tim kysyi. ”Saat pitää sen, nuori mies.” Kojun pitäjä sanoi. Tim ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä, hän katsoi kalaa epäröiden. ”Jos se ei sinulle kelpaa, minä voin ottaa sen.” Minä sanoin terävästi. ”Ei, ei. Kyllä minä sen otan.” Tim korjasi. ”Taasko sinä olet täällä?” Kylmän kalsea ääni selkiemme takana kysyi. Siinä seisoi tummanpuhuva hahmo. Aikuinen tai jotain sinne päin. Hän oli pitkä ja tummahiuksinen, hänellä oli mukanaan Liepard. ”Etkö mekastanut viimeksi kylliksi viime kerralla?” ”En ole tulossa salillesi, Murasaki.” Tim virnisti. ”Hän on.” Tietenkin hänen piti sotkea minut tähän. Tyyppi katsoi minua pitkään nenän varttansa pitkin, sanomatta mitään – sen hämärämmäksi ei enää voi tulla. Hiljaisuus ärsytti minua. ”Okei, kuka isä aurinkoinen on?” Minä kysyin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö.” Trev sanoi. ”Ai.” No mikään tai kukaan ei voinut olla Kinokoa ärsyttävämpi. Tämä tuppisuu vain tuijotti – mutta jonkin verran ärsyttävää sekin oli. ”Unohditko rillisi kotiin vai hittoa tuijotat siinä?” Salijohtaja kääntyi ja käveli pois. ”Hän ei ole kovin puhelias.” Tim sanoi. ”Huomaan.” Minä mutisin. ”Saliottelu taisi olla sinulle ja nokkelille kommenteillesi paha paikka?” ”Paraskin puhumaan.” Tim letkautti. ”Murasaki tekee sinusta soosia, Harl.” ”Eikö sen pitäisi olla muusia?” Minä kysyin. ”Älykääpiö.” ”Oshawott!” Ozzy huudahti. ”Mikä nyt on Ozzy?” Minä kysyin. ”Osha!” Oshawott sohi käden tyngällään kohti karusellia, jossa istuimina toimivat muoviset Ponyta ja Blitzle patsaat. ”Ozzy taitaa haluta karuselliin.” Trev naurahti. ”Haluatko sinne, Ozzy?” Minä kysyin. ”Wott!” Ozzy sanoi päätään nyökyttäen innokkaasti.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Mutta minua ette tuonne saa!”
”Niinhän sinä luulet.” Tim rallatti laittaessaan voittamaansa Magikarpia poképalloonsa.


Joo, niinhän minä luulin. Mutta hetkeä myöhemmin löysin itseni istumasta muovisen Blitzlen selästä, Aries hartiallani.
”Mutta teen tämän vain Ariesin takia.” Vakuutin itselleni. Ilman minua Ariesta ei olisi huolittu kyytiin, koska se oli liian pieni. Typerä lapsellinen veljeni hihkui innosta päästessään karusellin kyytiin, Trev onneksi istui hiljaa. Mitä siitäkin tulisi, jos minun pitäisi hävetä noita molempia? Ozzy näytti nauttivan, sen takana istuva Indy ei nyt niinkään välittänyt, Prim ja Rosie istuivat tietenkin samalla ratsulla, ja katsoivat miltä tivoli näytti karusellista käsin. Kitty ja Hamlet istuivat tietenkin vierekkäin ja naukuivat matkan ajan keskenään, April ja Hazel taas hihkuivat innoissaan. Ozzy suorastaan ihastui karuselliin, se halusi ajaa sillä neljästi – kun taas meille muille riitti kerta. No arvattavissa on, miltä Ozzyn kasvojen väri näytti sen jälkeen, vaalean myrkyn vihreältä.
”Oshaaa..” Ozzy äännähti pahoinvoivasti.
 ”Voi, Ozzy.” Minä huokaisin.
”Voiko Ozzy huonosti?” Trev kysyi.
”Viiden karusellikierroksen jälkeen ei mikään ihme.” Tim totesi.
”Pitäisikö se viedä lepäämään?” Kysyin huolestuneesti.
”Ulkoilman pitäisi kyllä parantaa pahan olon.” Sanoi Tim ja virnisti. ”Kuten krapulankin.”
”Haista paska.” Minä tokaisin ja nostin Ozzyn varovasti vapaalle hartialleni.
”Mistä tuossa oli kyse?” Trev kysyi kun minä harpoin mahdollisimman kauas Timistä ja hänen tyhmistä vitseistään.
”Tuo ääliö juotti muiden kanssa Ozzyn känniin viime uutena vuotena.” Minä vastasin niin kovalla äänellä, että ympärillämme olevat ihmiset kääntyivät katsomaan.
”Öh, ei se ihan noin mennyt..” Tim selitti nolona. Minä painelin mahdollisimman kauas hänestä. Miten toivoinkaan että Qwill tai ihan sama kuka veljistäni olisi täällä hänen tilallaan. Jos hänen pokémoninsa olisi lähtenyt kännipäissään kylmänä talvipäivänä hortoilemaan ties minne, ei hänkään olisi ottanut sitä kevyesti.
Ozzy yökkäsi taas, mutta koska se ei ollut syönyt mitään, se ei oksentanut.
”Ei enää karusellia vai mitä, Ozzy?” Minä naurahdin.
”Wott.” Ozzy vastasi.
Kiertelin laumani kanssa ympäriinsä, ja lopulta osuimme punaisen kojun luo, mikä oli täynnä ihmisiä, kojun katosta riippui kyltti – ”Onnen arpajaiset.”
”Yritetäänkö?” Minä kysyin.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja yritti nyökyttää päätään hiukan. Arpalipuke maksoi pari lanttia, arvan numero oli 23. Olen aina pitänyt itseäni epäonnisena – en hirveän epäonnisena – mutta siis sellaisena, joka ei ikinä voita mitään arpajaisista. Mutta tänään taisi olla hyvä tuuri, sillä käteeni jäi punainen XTranceiver – sellainen rannekellon tapainen, mutta kellon sijasta sillä pystyi soittamaan videopuheluita.
”Kappas.” Tim sanoi olkani yli. ”Haluatko numeroni?”
”En.” Minä mutisin.
”Ozzy näyttää voivan yhä huonosti.” Tim sanoi. Ilmeisesti hän yritti sopia asian kanssani.
”Yhtä huonovointiselta kuin viisi minuuttia sitten.” Minä vastasin.
”Vien pokémonini lähteille, vesi voisi tehdä hyvää Ozzylle.” Tim jatkoi. ”Voisin ottaa sen mukaani.”
”Mille lähteille?” Minä kysyin.
”Eräänlainen pieni vesirata pokémoneille.” Tim selitti. ”Ozzy voisi tykätä.”
”No hyvä on.” Minä huokaisin. ”Mutta tuo se ehjänä takaisin.”
”Tuon, tuon.” Tim virnisti ja nappasi Ozzyn mukaansa.
”Miten on, ovatko jotkut nälkäisiä?” Trev kysyi. Kaikki nyökkäsivät paitsi Aries, Hazel ja April.
”Saanko ottaa tämän lauman mukaani?” Trev kysyi. ”Menen välipala kojulle auttamaan paria kollegaa. Kojulla tarvittaisiin koe maistajia.”
”Miksette te sanoneet että olette nälissänne?” Minä huokaisin ja katsoin Kittyä ja muita. ”Menkää Trevin mukaan kaikin mokomin.”

Niin minä jäin neljistään Ariesin Hazelin ja Aprilin kanssa. Se oli oikeastaan ihan hyvä, sillä nyt voisin tutustua niihin paremmin.
”Mitä te haluatte tehdä?” Minä kysyin. ”Lisää karusellia?”
”Spinarak!” Aries vingahti. Tulkitsin sen kieltävänä vastauksena.
”Pichuu!” Hazel katsoi kiinnostuneena tivolin keskelle pystytettyä valtaisaa maailman pyörää.
”Mennään sinne myöhemmin.” Minä lupasin – tietenkään paljastamatta sitä tosi asiaa että inhosin maailmanpyöriä. Mutta syy siihen säilyköön visusti salaisuutena. April katsoi kiinnostuneena erilaisia kojuja joissa yritettiin heittää tietty määrä palloja maaliin ja voittaa palkintoja.
”No voinhan minä yrittää, mutta ei siitä mitään tule.” Minä lupasin. Arielille näytti olevan se ja sama mitä teimme, sillä se ei inahtanutkaan. Voi tosin olla ettei Aries ollut mikään maailman tuttavallisin Spinarak. Mutta minä pidin siitä silti.
Olin surkea heitä tai ota kiinni-peleissä. Oikeasti, oli ihme että onnistuin tähtäämään poképallon oikein. Hazel ja April katselivat maasta käsin, kun niiden kouluttaja tyri. Minun piti heittää pallo päin Mr. Miten naamavärkkiä. Niin piti.
”Tästä se lähtee! Ja ohi!”
 ”Nyt menee! Voi.. pers.. Öh, pehva.” En halunnut opettaa pokémoneilleni huonoa kielenkäyttöä, vaikka en niiden puhetta ymmärtänytkään, ne varmasti ymmärsivät minun.
 ”Ai, saakeli!”
”Voihan..” Ja kyllä kirosanat revin vanhemmilta veljiltäni – vain Qwill ja Tim olivat kunnollisia, siinä mielessä, ettei heidän suustaan lennellyt ärräpäitä kuin kärpäsiä.
”Oi, jes!” Minä hurrasin, kun sain yhden palloista osumaan maaliin.
”Spinaa!” Aries hurrasi ja yritti taputtaa kahta etujalkaansa yhteen. Hazelkin hurrasi kovaan ääneen. Ainakin niillä oli hauskaa. Jos niillä oli hauskaa, oli minullakin. Mutta palkintoa en saanut, ikään kuin olisin mitään pehmolelua tarvinnutkaan.
Ja sitten nostin Hazelin takaisin syliini, mutta huomasin että April oli tiessään.
 ”April?” Minä kysyin, mutten tietenkään saanut vastausta.
”Minne April on mennyt?” Minä kysyin Hazelilta. Pikkuinen Pichu vain kohautti hartioitaan avuttomana. Hazel alkoi huudella sinne tänne, kai sekin halusi kantaa kortensa kekoon. Olikohan April harhaillut jonnekin? Jos se oli tehnyt niin, Eeveehän saattaisi olla missä hyvänsä! Eksynyt se ainakin oli tässä hälinässä. Mistä lähteä etsimään kadonnutta erikoisen väristä Eeveetä kun ihmisiä oli näin paljon. Enhän voinut vain nykiä ihmisiä hihoista kuin pikku lapsi ja kysyä: ”Hei, oletko nähnyt Eeveetäni?” Ei, niin ei tehdä.
”Spinarak!” Ja Aries näykkäisi minua poskesta.
”Kiitos, Aries.” Minä sanoin. ”Tarvitsin tuota.”
Muistilista itselle: Aina kun pakokauhu iskee, pyydä Ariesta näykkäämään.
 ”No niin, mistä me aloitamme?” Minä huokaisin. ”April voi olla missä vain.”
 ”Pichu chuu!” Hazel osoitti pienellä raajallaan kohti tivolin keskustassa möllöttävää maailmanpyörää.
”Ei nyt, Hazel.” Minä huokaisin. ”Meidän pitää löytää April ennen kuin..”
 ”Pichu!” Hazel nyökytti kiivaasti päätään.
”Meinaatko että se olisi mennyt maailmanpyörän luo?”
”Spinarak!” Aries vinkaisi, yhtäkkiä se vaihtoi asentonsa, se yritti nousta kokonaan takajaloilleen, se vingahteli ja yritti kai osoittaa miten korkealla maailmanpyörä oli.
”Aries, luuletko että voisimme nähdä Aprilin ylhäältä käsin?” Minä kysyin.
”Spina!” Spinarak hihkaisi.
”Olettepa te fiksuja.” Minä kehuin, taputin Spinarakin kuorta ja silitin Pichun tummankeltaista turkkia.
”Mitä tekisinkään ilman teitä?” Enempää ei puhuttu, lähdin juoksemaan ihmisjoukon läpi kohti maailmanpyörää. Siellä oli ihmisryysis. Jonotimme ikuisuuden päästäksemme sisään johonkin vaunuun – tai siltä se tuntui. Maailmanpyörän vaunut – tai mitkä olivatkaan, olivat vaikuttavia, ne olivat suhteellisen suuria, ja istuimia ei ollut rinnakkain kaksi, niitä oli kaksi vastakkain, ja ne eivät olleet mitään pieniä epämukavia istuimia vaan ikään kuin pieniä sohvia.

Tiedättekö, miksi kaikki mäntit tai sanotaan ihmiset joita et todellakaan halua nähdä ilmaantuvat aina kun sitä vähiten odotat? Jep.
”Mahtuuko tänne istumaan?” Poika jolla oli vaaleanvihreät pörröiset hiukset ja päässä musta lippis.
”Eevee!”
”April!” Minä huudahdin. Pieni Eevee karkasi vihreän hyypiön sylistä ja loikki suoraan syliini. Se pökkäisi leukaani ja alkoi sitten parkua.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Kaikki on nyt hyvin April. Mutta anna olla viimeinen kerta kun harhailet jonnekin omin päin.”
”Vee!” April vinkaisi.
”Pichuu!” Hazel hihkaisi. Se puolestaan loikkasi sylistäni ja suoraan viherpiiperön luo.
”Hazel, ei!”
Hazel kuitenkin hyppäsi pojan hartialle ja – kyllä, täräytti tätä sähköiskulla.
”Hyvä, Hazel.” Minä hymähdin. ”Saat tehdä sen uudelleen, jos tahdot.” Mutta Hazeliä ei enää huvittanut, joten se – onnekseni hyppäsi alas pojan hartialta ja palasi luokseni.
Poika istui minua vastapäätä. ”Tukkasi on kasvanut.”
Vilkaisin tyyppiä ärtyneesti.
”Tuo Eevee on siis sinun.” Poika jatkoi. ”Aprilkö sen nimi on?”
”Sehän ei kuulu sinulle.” Minä mutisin.
”Se taitaa olla haaveilija-tyyppiä.” Viherpiiperö totesi. ”Löysin sen, joku kojun myyjä yritti napata sen – väitti jopa omakseen kun kysyin siitä.”
”Mikä koju?” Minä kysyin. ”Magikarp?”
”Juuri se.” Poika vastasi.
”Mitä sinä teet täällä?” Minä töksäytin.
”Läpikulku matkalla.” Viherpiiperö vastasi. ”En ole tekemässä pahoja, jos sinä niin luulet, Harley.”
”Entäs tämä Pichu?” Minä kysyin terävästi.
”Otin sen omine lupineni yhdeltä.. öm.. kollegalta, joka kohtelee pokémonejaan hiukan kaltoin, se oli silloin vasta muna tosin.” Viherpiiperö selitti. ”Mutta huomasin pian että se kaipaa paljon huomiota osakseen, joten jätin sen sinulle.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Koska sinulla on aikaa rakastaa sitä oikealla tavalla.” Poika sanoi.
”Eikö sinulla sitten ole?” Kysyin pistävästi.
”Terra Enterprisen tehtävälistan kanssako?” Viherpiiperö naurahti.
”Sen siitä saa kun työskentelee pahisjärjestölle.” Minä mutisin. Maailmanpyörä lähti liikkeelle, puristin molempia, Hazeliä ja Apriliä syliäni vasten. Olin iloinen että April oli löytynyt, ja että se oli kunnossa, mutta en ollut iloinen siitä, että tuon mäntin piti tulla sekoittamaan soppaa. Katsoin ikkunalasi läpi hiljaa liikkuvaa tivolia, en sanonut mitään, eikä hänkään sanonut mitään. Maailmanpyörä liikkui hitaasti kohti huippua, ja hitaammalta se tuntui, juuri silloin kuin haluaisit pois kiusallisesta tilanteesta. Olisipa Ozzy täällä. Sitten huippu tuli ja tunsin kevyen tömähdyksen. Siihen me jäimme, kuten kaikissa typerissä romanttisissa komedioissa jossa leffan pääpari menee treffeille johonkin tivoliin ja istuu maailmanpyörään, joka sitten jää jumiin kesken matkan. Juuri tästä syystä inhoan maailmanpyöriä.
”Näyttää siltä, että viivymme täällä hetken.” Viherpiiperö totesi.
”Oi kun kiva.” Minä mutisin. April ja Hazel kyllästyivät olemaan sylissäni ja siirtyivät lattialle istumaan. Minua hermostutti, en pelännyt korkeita paikkoja – yleensä, mutta nyt minua hirvitti, olin kerran nähnyt sellaisen elokuvan, missä epäkunnon takia paikoilleen juuttuneesta maailmanpyörästä tippuivat kaikki – mitä nämä hytit nyt sitten ovatkaan. Heitin repun selästäni ja otin sieltä jotain, mitä tahansa joka saisi minut unohtamaan sen että olin jumissa mäntin kanssa. Ensimmäinen asia, mitä käteeni sattui, oli tulenvärinen muna. Nostin sen syliini ja kiedoin varovasti käteni sen ympärille, ja painoin rintaani vasten. Utelias Hazel tuli tietenkin katsomaan munaa, eihän se ollut vielä nähnytkään sitä.
”Tämä on pokémonin muna.” Minä selitin. ”Mutta et saa sähköittää sitä, sillä se saattaa vahingoittaa pientä pokémon-vauvaa, joka on munukan sisällä.”
”Chuu.” Hazel vastasi ja taputti varovasti munan kuorta.
”Mitä sinä siinä virnuilet?” Minä kysyin huomatessani Viherpiiperön tuijotuksen.
”En mitään.” Poika naurahti.

Sitä kesti kauan, ja olisi ajan haaskausta kertoa siitä. Kun maailmanpyörä lähti viimein liikkeelle, lähdin sellaisella kiireellä että saatoin hyvin unohtaa jotain. Juoksin nopeasti pokémonieni kanssa ulos maailmanpyörästä edes miettimättä jäikö jotain jälkeen, pääasia oli että Aries, April ja Hazel ovat mukanani. Yritin unohtaa kohtaamisen ja tein mitä oli tarkoituskin, tuhlasin rahaa tivolissa, ostin kilpailuihin jotain kivaa – tuomareiden mielestä, en enää menisi kilpailuihin arkivaatteissa, lisäksi ostin Jillille tuliaisiksi kulhollisen tivolipopcorneja, en tiennyt tykkäsikö se niistä, mutta ainakin se tykkäsi nokkimisesta.
Lopun ajan voisin hyvin viettää kojujen parissa. Yhdellä kojulla piti heittää taas vaihteeksi – palloja päin Mr. Mimen naamavärkkejä. Palkinnoksi sai yhden aika metkan näköisen pokémon-pehmolelun, niitä oli kolme vaihtoehtoa enkä ollut ennen nähnyt vastaavia, yksi oli no tuota vihreän Ozzyn näköinen, toinen sininen sammakko ja kolmas aika söpön näköinen pieni, isokorvainen kettu. En ollut ennen nähnyt moisia pokémoneja. No turha kai se on kertoa, että en osunut yhteenkään maaliin.
”Siinähän sinä olet.” Kuulin Viherpiiperön äänen selkäni takaa.
”Seurailetko minua?” Minä tiukkasin.
”Unohdit reppusi.” Niin tosiaan, minulla oli pokémonit ja munukka mutta reppu oli jäänyt matkan varrelle.
Viherpiiperö ojensi minulle reppuni, jonka minä otin nopeasti häneltä.
”Saanko minä yrittää?” Viherpiiperö kysyi kojun pitäjältä. Häntä ei tietenkään estetty yrittämästä, enkä edes tiedä miksi jäin seuraamaan hänen pelle temppujaan – joiksi kutsuin pallon heittämistä maaliin. Hän oli kyllä tosi hyvä (ja tarkka) heittäjä, luulen että niillä oli Terra Enterprisessa kurssi, miten heittää poképallo tarkasti saaliin kiinni saamiseksi tai jotain.
Minusta tämä oli ajan hukkaa, mutta ainakin Hazel näytti nauttivan, katsoessaan pallojen lentävän maaliin. Antoi nyt pikkuisen nauttia.
”Tässä.” Viherpiiperö ojensi minulle yhden oudoista pehmoleluista – sen mikä muistutti kettua.
”Mikset pidä sitä itse?” Minä kysyin, vaikka osasin jo arvata vastauksen.
”Ei minulla ole tilaa tai käyttöä sille.” Poika hymyili. ”Sitä paitsi, Pichut ja muut vauvapokémonit tulevat iloisemmiksi saadessaan leikkiä silloin tällöin.”
Otin pehmolelun vastaan – vaikka en millään olisi tahtonut ottaa lahjoja vastaan joltain johon en luottanut tippaakaan.
”Minä menen nyt.” Poika sanoi. Enempää ei sanottu, hän lähti ja siinä se, ei mitään muuta. No paitsi se että Tim pomppasi puskasta selkäni takaa kun sitä vähiten odotin, Hazel säikähti niin, että antoi veljelleni sähkötällin.
”No kuka tuo Romeo oli?” Tim kysyi matkallamme pokémon Centeriin, Jillin luo – Trev oli jo mennyt lopun poppooni kanssa sinne.
”Mikä Romeo?” Minä kysyin.
”No tuo herrasmies, jolta sait tuon pehmolelun.” Tim naurahti pehmeästi, ei vaan erittäin vihjailevasti.
”En minä tiedä.” Minä sanoin nopeasti. ”Sillä ei ole nimeä. Mutta Romeo se ei ole, eikä liiemmin herrasmies.”
”Sinä tykkäät hänestä ~” Tim rallatti.
”No en hemmetissä tykkää!” Minä ärähdin.
”Haluatko muuten tyyppien numeroita tuohon hienoon X-Tranceiveriin?” Tim kysyi.
”Keiden tyyppien?” Minä kysyin.
”No vaikka Murasakin.” Tim heitti.
”Miksi sinulla on Murasakin numero?” Minä kysyin.

”Muuten vain.” Tim vastasi. ”Soitetaanko pilapuhelu?”
”Soita keskenäsi!” Minä huudahdin ja Tim nauroi. Ei tämän tarinan kertomisessa mitään järkeä ollut, mutta nyt se on kerrottu. Aries nukahti hartialleni, munukka ja uusi pehmolelu ovat turvassa repussani, myös April ja Hazel nukkuvat – sylissäni tosin, ei repussa. Että tällainen päivä. Vaihtelua tuli kokeiltua, ja pian olen valmis jatkamaan matkaani eteenpäin, minne se sitten viekään.

Kommentit

Cinna


Baww, ihastuin välittömästi tähän uusimpaan tulokkaaseen /Hazeliin/, ihan ällösöpö!

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta tyypiltä, ainakin omaan silmääni. Jännää seurata, aikooko tuon ja Harleyn välille kehittyä kunnolla jossain vaiheessa jotakin, vaiko ei. Mukavasti tuli tässä tarinassa esiin noita muitakin pokemonejasi, jotka eivät toistaiseksi ole paljoa esiintyneet. Ja tivoli Murasa Cityssa on muutenkin piristävä idea, kun tavallisesti se niin ylisynkkä paikka tuppautuu olemaan. Hieman iski silmään tuo rivivälien puuttuminen tuossa kohtaa, missä Murasaki esiintyi, mutta eipä minulla oikeastaan muuta moittimista tästä ole.

Aries, Hazel ja April saavat tästä 15 exp ja sinulle §50. Saat myös palkinnot karnevaalitarinasta ellet pyytänyt niitä jo etukäteen (en muista ollenkaan, ketkä niitä ehtivät jo pyytää ja ketkä eivät…). Mutta jos sinä et ollut yksi heistä, ketkä niitä pyytivät, niin palkkiot olivat kaksi vapaavalintaista karkkia ja joku Premium-tavara.

Vihellyksen vanhat tarinat 18 > Paluu menneeseen

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elokuussa 2013.

Minä vihaan pieniä lapsia. En tule toimeen niiden kanssa, jos minua pyydettäisiin lapsen vahdiksi, siitä ei tulisi yhtään mitään, sillä muksu oppisi minulta vain huonoja tapoja. Äitien, isien ja isoveljien pitäisi tietää paremmin. Okei, saatattekin miettiä, mitä hemmettiä se nyt selittää? No kaikki alkoi siitä kun jahtasin Hamlettia – se Meowth, jonka nappasin hetki sitten. Se oli taas kynsäissyt minua poskelle, kun olin yrittänyt tutustua siihen, mutta Meowth oli päättänyt, ettei se tykännyt minusta – se tykkäsi vain Kittystä.
”Saakeli, pysähdy!” Minä karjuin Meowthille naama punaisena – melkein yhtä punaisena kuin hiuksenikin olivat.
Näky taisi sinänsä olla aika koomisen näköinen, sillä ensinäkin kouluttaja (minä) karjui uudelle – ei niinkään söpölle pokémonille. Sitten tuli April, joka oli myös tulokas, se jahtasi Meowthia saadakseen sen kiinni, mutta Meowth oli nopea. Ozzy karjui kimeällä äänellä sille ja sitten Kitty juoksi Meowthin eteen ja se pysähtyi kuin seinään. Hamlet tykkäsi Kittystä. Sitä se yksin kuunteli, muulla tai muilla ei sille ollut väliä.
”Rakkaus on tyhmää.” Minä jupisin Ozzylle.
”Oshawott.” Ozzy pisti väliin ja hyppäsi maasta syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja levitti käden tynkänsä.
”Joo, joo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Tiedän, että tykkäät minusta. Mutta tämä menee jo vähän yli sillä..”
Sitten maa alkoi täristä. Outoa, maan järistys. Se ei olisi ollut outoa, jos se olisi vaikuttanut koko paikkaan, mutta maa järisi vain siltä kohdin missä minä satuin seisomaan. Outoa?
”Ozzy?” Minä kysyin.
”O-O-Osha-wo-wo-ooot!” Oshawott valitteli, sen kasvot vihersivät. Oliko Ozzy merisairas? Puristin silmäni kiinni, ja toivoin, että tärinä loppuisi, aloin jo itsekin tuntea oloni epämukavaksi, onneksi en ollut syönyt vielä mitään.

Ja kun avasin silmäni, olin.. jossain. Ozzy oli edelleen sylissäni. Kitty ja April hoipertelivat luoksemme, ja Hamlet myös – tosin se taisi vain seurata Kittyä.
”Oletteko kunnossa?” Minä kysyin.
”Nyaa!”
”Miau?”
”Veeääk!” – Otaksun tuon kieltäväksi vastaukseksi.
”OshAA-aag.” Ozzy nyt ei ainakaan voinut hyvin. Oli minunkin oloni kamala, sen takia varmaan ensin oletinkin että näin näkyjä. Olin jossain oudossa paikassa, se oli jokin pieni kylä, idyllinen maalaiskylä, josta pääsi pois vain yhtä kautta, metsäpolkua, jonka edessä minä seisoin. Tämä paikka näytti jotenkin tutulta, mutta en tajunnut miksi se näytti niin tutulta. Astuin lähemmäs kylän porttia, Pokémonit seurasivat, ja Kitty piti huolen että Hamletkin teki niin. En osannut sanoa mitään. Yritin etsiä jotain, kylttiä tai karttaa tai jotain, mistä saisin tietoa, minne tässä oikein ollaan eksytty.
”Äiti, katso pokémoneja!” Pieni lapsi huudahti, se osoitti Ozzya. Tytön äiti hymyili.
”Pidätkö niistä?”  Äiti kysyi tyttäreltään.
”Pidän!” Tyttö huudahti. ”Mikä tuo sininen on?”
”Se on Oshawott.” Minä mainitsin. ”Ja sen nimi on Ozzy.”
”Miksi sen naama on vihreä?” Tyttö kysyi.
”Se on merisairas.” Minä vastasin. ”Voi se tosin olla matka pahoinvointiakin.”
  ”Mistäs nyt moinen?” Lapsen äiti kysyi.
”Pitkä matka.” Minä vastasin lyhyesti. ”Tuota hukkasin karttani, enkä oikein tiedä..”
”Tämä on Charca Town.” Nainen sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Jotain sellaista.” Minä mutisin. Charca Town? Tämäkö? Eijei, minä tunsin oman kotikaupunkini, eikä se kuhissut pieniä lapsia. Kadut olivat täynnä pieniä lapsia, joilla oli jokaisella uusi punainen pokédex.
”Uusia kouluttajiako?” Minä mutisin.
”Kausi alkoi tänään.” Nainen sanoi hymyillen. ”Jos sinulla ei ole kiire, voisit käydä kaupunkimme professorin luona, hän ottaa mielellään vastaan matkaavaisia kouluttajia.”
”Professori?” Minä toistin.
”Professori Mimosa on tosi kiva!” Pikkulapsi sanoi. ”Äiti sanoo että hän on hippi.”
”Hippi?” Okei, tämä on liian paksua. Minä tiedän, miltä professori Mimosa näyttää! Hän on ruskea verikkö, joka pitää kaikenlaisista ja osaa käsitellä niitä, hän ei mikään hippiveera ole.
”Hän sai viran muutama vuosi sitten.” Nainen kertoi. ”Erityisesti häntä kiinnostavat erikoisen väriset pokémonit.”
”Miksi tuo Eevee on hassun värinen?” Lapsi kysyi.
”Eikä ole.” Minä kiistin. ”Se on juuri oikean värinen. Tule tänne April.” Silloin pieni Eevee, joka oli hiukan poikkeavan värinen – vaikka ei se minua haitannut, loikkasi syliini, Ozzyn viereen. Ozzy katsoi Apriliä paheksuen, ikään kuin Eevee olisi vienyt sen paikan, mutta April ei välittänyt siitä, se halusi osoittaa Ozzylle että piti herra Oshawottista, joten se puski päätään hellästi vasten Ozzyn poskea. Täytyy kyllä sanoa, että April – vaikka pieni olikin, osasi käsitellä miehiä, sillä Ozzy heltyi sille heti.
”Tiedätkö sinä mitään pokémoneista?” Lapsi kysyi varsin teennäiseen sävyyn.
”Enemmän kuin sinä, kakara.” Ajattelin mielessäni. ”Hamlet ja Kitty, mennään.”
”Tiedätkö missä laboratorio on?” Nainen kysyi, hän vaikutti niin avuliaalta, mutta avuliaisuus ei ollut tarpeen, sillä jos tämä oli se sama Charca Town, jonka minä tunsin ja missä kasvoin, ei laboratorion löytäminen olisi temppu eikä mikään. Tämä kylä ei kuitenkaan ollut isompi kuin oma Charca Townini, ja uskalsinpas pistää pääni vadille, siitä että professori Mimosan laboratorio oli edelleen suurin rakennus tässä ”kaupungissa” – kuten rouva tuolla oli sanonut. Ja olin muuten oikeassa, mutta jokin ei ollut kohdallaan, sillä rakennus – oli edelleen tiilirakennus, mutta se oli maalattu myrkyn vihreällä – lisäksi labran edessä oli suuri puinen kyltti, jossa luki kirkkaan punaisella: ”PROFESSORI MIMOSAN POKÉMON LABORATORIO, UUDET KOULUTTAJAT, TERVETULOA!” – Kamalan mautonta.
”Siis mikä paikka tämä on?” Minä huokaisin. ”Katsokaa tätä!”
”Oshawott!” Ozzy yhtyi kommenttiini.
”Nyaa!” Kitty henkäisi.
”Miau?” En odottanutkaan Hamletin tietävän miltä se oikea labra näytti.
”Vee?” April katsoi minua kysyvästi.
”Ei, pikkuinen.” Minä mumisin. ”Se labra, mistä minä Ozzyn sain, oli aivan erilainen.”
Seisahduin kyltin viereen katsomaan tuota kamalan väristä rakennusta. Tahdoinko edes mennä sisälle? Mitä mahdoinkaan löytää sieltä? Rakennuksesta näytti tulevan ulos ylpeän näköisiä kouluttajia toinen toisensa perään, yhdellä oli mukanaan Squirtle, toisella Deino, kolmannella Tepig, neljännellä Chikorita ja sitten oli se hyvin itsevarman näköinen pojankoltiainen jolla oli kovanaaman näköinen Treecko. Hän oli minua nuorempi – ainakin kymmenen vuotta nuorempi, ja silti hän katsoi minua nenän varttansa pitkin, luuli kai, etten osannut kouluttaa pokémonejani.
”Oi, katsokaa!” Huudahti tyttö, joka kantoi sylissään Tepigiä. ”Oshawott!”
”Ja Meowth ja Skitty!” Huudahti poika, jonka vierellä seisoi Squirtle.
”Mikä tuo väritäplä sitten on?” Kysyi Treeckon kanssa oleva poika teennäisellä äänellä.
”Erityinen Eevee.” Minä murahdin, sillä huomasin miten Aprilin korvat lurpahtivat alas masennuksesta, kun sen väri mainittiin.
”Tarkoitat oikku.” Poika sanoi haastavasti.
”En vaan erityinen.” Minä kiistin.
”Onko siitä mihinkään?” Poika kysyi.
”Saattaa ollakin, mutta sehän ei periaatteessa kuulu sinulle tippaakaan.” Minä vastasin, ja kyllä, kuulostin omahyväiseltä, mutta mikään vasta-alkaja nulikka ei puhu pahaa Eeveestäni!
”Vieläkö te olette täällä?” Minulle tuttu ääni kysyi. Laboratorion ovesta oli juuri astunut ulos nuorehko naishenkilö, jolla oli lyhyet tummanruskeat hiukset, joissa oli räikeän pinkkejä raitoja. Oliko tuo.. ei voinut olla.. professori Mimosa?!
Ozzy pärskähti, minä luulin että se yritti hikassaan nauraa. Kitty naukui ja Hamlet astui askeleen taaksepäin, April pökkäisi rintaani päällään.
”Luulisi että teillä olisi kiire matkoillenne.” Professori naurahti.
”Mutta tuolla tytöllä on oudon värinen Eevee!”  Tepigiä pitelevä tyttö huudahti.
Professori Mimosa astui lähemmäs – varmaan nähdäkseen Eeveen paremmin.
”En ole nähnyt sinua ennen.” Hän sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Olen.” Minä vastasin.
”Eeveesi on erikoisen näköinen.” Sanoi hippi-Mimosa – kyllä, tuo oli juuri oikea sana kuvaamaan häntä.
”Se on erikoinen.” Minä sanoin ylpeänä.
”Saisinkohan minä katsoa sitä tarkemmin?” Professori kysyi. April painautui syliini jännittyneenä.
”April on vähän ujo, mutta minulta löytyy pari muutakin jännän väristä pokémonia.” Ja sitten vedin vyöltäni kaksi poképalloa ja tiputin ne maahan. Valkoisen väläyksen saattelemana maassa jalkojeni juuressa seisoivat sininen Swinub ja vaaleanpunainen Buneary.
”Ihmeellistä!” Professori henkäisi.
”Niiden nimet ovat Indigo ja Rosie.” Minä selitin.
”Ovatko ne aina olleet tuollaisia?” Professori kysyi.
”Indyn minä sain munana, joten kyllä, mutta Rosien löysin tällaisena, mutta kaipa sekin on kuoriutunut munasta.” Minä arvelin.
”Mikä on nimesi, nuori kouluttaja?” Professori kysyi.
”Hara.. Harlene.” Mitä? Jos professori Mimosakin oli tässä kylässä, olisi todella suuri toden näköisyys, että täällä jossain oli toinen punapää nimeltä Harley, ja olisi kiusallista tavata toinen minä. Juku, ja minä kun luulin että minua olisi vain yksi..
”Tulisitko hetkeksi sisälle, Harlene?” Professori kysyi. ”Vai onko sinulla kiire?”
”Eipä taida olla.” Minä sanoin. Seurasin professoria sisään hänen laboratorioon ja tämä on sanottava, ettei se ollut mitään verrattuna labraan, jonka minä tunsin. Täällä oli toki siistiä, kuten kuuluikin, mutta seinät eivät olleet valkoiset vaan – kyllä, vihreät. Ihan kuin joku olisi oksentanut niille. Lisäksi kaikilla pöydillä oli kasoittain pahvilaatikoita.
”En ole saanut vielä kaikkea valmiiksi.” Professori Mimosa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Tulehan.”
Minä seurasin professori Mimosaa johonkin keittiön tapaiseen, jossa oli valkoinen pöytä, tiskikone, jääkaappi ja pari muuta kaappia. Seinällä oli kalenteri, tämän kuun kohdalla oli – ironista kyllä lehtikasassa leikkivä Oshawott. Vuodeksi oli merkitty 1997. 1997?! Silloinhan minä olin.. viisivuotias! Tai minun pitäisi olla, mutta näytin samalta kuin ennenkin, enkä ollut kutistunut senttiäkään.
”Istu toki alas.” Sanoi professori Mimosa. ”Juothan sinä teetä?”
”Mieluummin sitä kuin kahvia.” Minä hymähdin.
”Eräs ystäväni sanoo juuri noin.” Professori naurahti. ”Hänkin on punapää.”
”Vai niin.” Minä mumisin. Olin melko varma, että professori puhui äidistäni, Anya Lerouxista joka oli kuollut kun olin kymmenen vanha, siksi kouluttaja-matkani olikin viivästynyt kymmenellä vuodella. Hei hetkinen! Jos nyt tosiaan oli vuosi 1997, se tarkoittaisi että äiti olisi vielä elossa ja..
Professori Mimosa kaatoi minulle kuppiini teetä ja alkoi sitten tutkailla Indigoa, koska sekä Rosie että April olivat piiloutuneet jalkojeni taakse. Hörppäsin teetä, Ozzy tutkaili kiinnostuneena pöydällä olevaa keksitarjotinta.
”Oshaik!”
”Onko Oshawottillasi hikka?” Professori kysyi huvittuneena.
”Joo.” Minä vastasin. ”Voisikohan se saada vähän vettä?”
”Toki.” Professori sanoi. Hän kaatoi pieneen muoviseen kaapista ottamaansa mukiin vettä pöydällä olevasta kannusta. ”Ole hyvä.. onko Oshawottilasi nimeä?”
”Ozzy.” Minä vastasin.
”Ole hyvä, Ozzy.” Professori Mimosa sanoi.  Ozzy otti mukin varovasti tynkäkäsiinsä ja hörppäsi vettä.
”Milloin aloititkaan matkasi, Harlene?” Professori kysyi, kyllästyttyään tutkailemaan Swinubia istuuduttuaan minua vastapäiselle tuolille.
”Vuosi sitten, kaksikymmenvuotiaana.” Minä vastasin.
”Useimmat lähtevät matkalle kymmenenvuotiaina.” Professori Mimosa totesi.
”No olisin kyllä lähtenyt, mutta äitini kuoli samana vuonna.” Minä mutisin. ”Ja sitten myöhemmin veljistäni tuli ylisuojelevia hölmöjä.”
”Onko sinulla iso perhe?” Professori kysyi.
”Neljä veljeä ja niiden pokémonit.” Minä sanoin.
”Entä vanhempasi?”
”Kun äiti kuoli, isä vain lähti ja jätti meidät – hyvä niin.” Minä mutisin. ”Hän ei ollut mikään isällinen tyyppi.”
”Ozzyko oli aloituspokémonisi?” Mimosa kysyi. ”Se näyttää kiintyneen sinuun.”
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ja minä siihen.” Sitten kuulin ovikellon äänen.
”Suothan anteeksi.” Professori Mimosa ja nousi pöydätä, mennäkseen avaamaan ovea. Hörpin teetäni, ja Ozzy hörppi vettänsä.
Sitten kuulin sisään tulleen naisen äänen, ja jähmetyin. Minä tunsin sen äänen, vaikka siitä oli jo kymmenen vuotta.

”Katsotaan, josko minulta löytyisi joku suhteellisen kesy pokémon.” Mimosa sanoi naiselle, joka käveli hänen takanaan.
”Minä tiedän, ettei Harley oikeasti pokémoneja vihaa.” Nainen sanoi. ”Hänen täytyy vain oppia olemaan pelkäämättä niitä.”
”No katsotaan.” Mimosa lupasi. ”Otatko teetä, Anya?”
”Onko sinulla vieras, Mimi?” Kysyi tuttuääninen nainen.
”Eräs maailman matkaaja, hänellä on kolme erikoisen väristä pokémonia matkassaan.” Professori Mimosa kertoi.
”No niistähän sinä pidät.” Se toinen naurahti. Sitten nuo kaksi naista tulivat keittiöön. Vaikka luulinkin tietäväni kuka keittiöön astui, en silti uskaltanut kääntyä katsomaan. Silloin April päätti loikata syliini, mikä rauhoitti minua onneksi hiukan. April pökkäisi minua ja minä puolestani silitin sen pehmoista turkkia.
”Anya, Harlene.” Professori esitteli meidät toisillemme. Käänsin pääni hitaasti ympäri ja kyllä, nainen oli äitini. Hänellä oli pitkät punaiset kiharat, kalpea iho ja rubiinin väriset silmät – kuten silloinkin. Äiti katsoi minua hetken.
”Näytät tutulta.” Hän lopulta sanoi. ”Olemmeko tavanneet joskus?”
”En usko.” Minä vastasin. Enhän voinut sanoa, hei, olen tyttäresi noin kuudentoista vuoden päästä että hei vain, äiti.
”Oletko varma? Mistä olet kotoisin?” Anya Leroux kysyi.
”Meren takaa.” Minä vastasin. Sitten Anya Lerouxin huomio kiinnittyi ystävällisesti naukuvaan Kittyyn.
”Miten suloinen Skitty.” Hän henkäisi ja silitti Kittyn vaaleanpunaista turkkia. ”Ja Meowth!”
”Minä en koskisi siihen.” Varoitin. ”Se ei ole vielä tottunut ihmisiin.”
”Pyydystitkö sen vasta?” Äiti kysyi. ”Mikä sen nimi on?”
”Joo.” Minä mumisin. ”Sen nimi on Hamlet ja tuo on Kitty.”
”Suloisia nimiä.” Äiti sanoi. Sitten hän huomasi jalkojeni takaa kurkkivan Rosien.
”Hän on Rosie ja hän on hieman ujo.” Minä sanoin.
”Voi kun olet suloinen.” Äiti sanoi. ”Onko se kiltti?”
”Taitaa olla kaikista pokémoneistani lempein.” Minä sanoin ja katsahdin pinkkiä jänistä.
”Ozzy!” Minä huokaisin, kun huomasin Oshawottin syöneen koko keksitarjottimen – tai ei tarjotinta, keksit vain.
”Äh, ei se mitään.” Professori Mimosa naurahti. ”Hyvä kun jollekin maistuu.”
”Eivät nuo kokkauksesi joka päivä mene kaupaksi.” Anya Leroux heitti.
”Älä piruile siinä, Anya.” Professori Mimosa vastasi silmiään pyöritellen – jota en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan ennen.
”Saisinko lainata Bunearyasi?” Anya Leroux kysyi. ”Tyttäreni näet inhoaa pokémoneja. Luulen että hän pelkää niitä, ja tarvitsisin jonkun pokémonin, opettamaan ettei niissä ole mitään pelättävää.”
”Pelkääkö hän pokémoneja?” Minä kysyin epäuskoisena. ”Miksi?”
”Villipokémon kävi kimppuun.” Anya Leroux sanoi synkkänä. ”Siinä oli käydä pahasti.”
”Minulla on monia kilttejä pokémoneja.” Minä sanoin. ”Olen varma että nekin haluaisivat olla avuksi.”
”Haluatko tulla mukaan?” Äiti kysyi.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä.” Minä myönsin.

Jätin siis taakseni professori Mimosan oudon labran, kannoin Ozzya ja Apriliä sylissäni, Rosie hartiallani keikkuen. Kitty käveli Hamletin ja Indyn kanssa vierelläni. Seurasin äitiäni, joka ei tietenkään tiennyt että olin hänen tyttärensä. Tiesin toki minne hän minua vei minua, hän vei minua kotiin. Vaikka asuinkin joskin erilaisessa Charca Townissa, tunsin hyvin tien sinne. Talo oli punainen ja siinä oli valkoiset ikkunat. Piha oli paljon siistimmässä kunnossa kuin aikoihin. Pihalla kasvoi kukkia, vaikka oli syksy.
”Syyspuutarhani.” Äiti naurahti.
Syyspuutarhassa seisoi pienikokoinen ja hoikka tyttö, jolla oli kalpea iho ja tummanpunaiset hiukset. Hänellä oli yllään sininen pitkähihainen mekko.
”Ja tuo on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. Katsoin tyttöä, olinko tosiaan näyttänyt tuolta pienempänä? Tytöllä oli pitkät hiukset, laitettuna saparoille molemmin puolin päätä. Voi, luoja.
”Odota tässä.” Äiti sanoi. ”Tästä voi tulla vaikeaa. Voisitko vapauttaa pokémoneitasi palloistaan?”
”Toki.” Minä vastasin. Vapautin oitis Ariesin ja Primin palloistaan. Jill – no se ei ollut mikään erityisen kiltti, ja luultavasti vain pelottaisi lasta enemmän.
Lapsi alkoi kiljua kuin syötävä kun hänen äitinsä yritti taluttaa hänet minun ja pokémonien luokse. Hän veti oikeat itkupotku raivarit – ja tuossa olikin syy, miksi vihasin pieniä tenavia, enkä ikinä niitä hankkisi.
”Harley, tule nyt.” Äiti sanoi kärsivällisesti. Minä en ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin kärsivällinen.
”Ei, ei, en minä halua!” Lapsi kiljui. ”Minä en tykkää pokémoneista!” Silloin äiti koppasi tyttären kainaloonsa, ja vaikka tämä sätki ja potki kuinka, hän kantoi tytön luokseni.
”Tässä on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. ”Hän on hieman..”
”Äiti, en minä tahdo!” Tyttö kiljui.
”No et sinä voi pokémoneja lopun ikäsi inhota, kersa.” Minä murahdin.
”Voinpas!” Tyttö kiljaisi.
”no, etpäs.” Minä vastasin.
”Osha!” Ozzy hihkaisi ja tyttö värähti.
”Ozzy on ihan pehmo.” Minä sanoin. ”Turhaan pelkäät sitä.”
”En minä pelkää!” Tyttö väitti. ”Minä inhoan pokémoneja!”
”Pelko ja inho kulkevat käsi kädessä, tiesitkö sen?” Minä kysyin. Tyttö ei osannut vastata.
”Pokémonit käyvät päälle.” Tyttö sanoi hammastaan purren. Prim oli kuitenkin hyvin päättäväinen pieni otus, se oli päättänyt tehdä pieneen tyttöön hyvän vaikutuksen, ja poimi puutarhasta muutaman villikukan, ja ojensi ne sitten tytölle.
”Kutsutko tuota päälle käymiseksi?” Minä naurahdin.
”Se hyökkää, kun katson muualle.” Tyttö jupisi.
”Buneary!” Prim pudisti päätään.
”Voin vakuuttaa että se korkeintaan pomppii.” Minä sanoin. ”Prim on nimittäin ollut minulla munasta asti, tunnen sen hyvin.”
”Kuoriutuvatko pokémonit munista?” Tyttö kysyi.
”Joo. Minulla on itse asiassa mukana pari, haluatko nähdä ne?” Minä kysyin, enkä jäänyt odottelemaan vastausta, laskin Ozzyn ja Aprilin maahan, myös Rosie loikkasi alas harteiltani kun heitin repun selästäni. Otin repusta esiin munasäiliön, jossa säilytin kahta munukkaa.
”Katso.” Näytin tytölle munasäiliön kahta munaa, sinimustaa ja liekin oranssia.
”Hyökkäävätkö nuo ihmisten kimppuun?” Tyttö kysyi.
”Korkeintaan minun kimppuuni. Sehän on kouluttajan vastuulla.” Minä selitin. ”Villit pokémonit ovat yleensä varovaisia – ei, se ei koskenut sinua Kitty, siksi ne saattavat hyökätä, jos kokevat olonsa uhatuiksi.”
”Entä jos joku noista käy ihmisen kimppuun?” Tyttö kysyi.
”No sitten olen huono kouluttaja, minulla on kaksi pokémonia, jotka eivät ihan tottele. Tuo Meowth on toinen, ja toinen on Jill, Skarmoryni.” Minä kerroin. ”Mutta niissä tapauksissakaan, ei pidä antaa periksi.”
”Ovatko nuo muut kilttejä?” Tyttö kysyi.
”Ovat.” Minä hymyilin. ”Etenkin Prim ja April.”
Silloin pikku minä otti kukat Primiltä ja taputti varovasti sen päätä. Kersa antoi kukat äidilleen joka hymyili. April pökkäisi tytön jalkaa päällään, mikä tarkoitti että Eevee halusi silitystä osakseen. Tyttö silitti varovasti Eeveen päätä ja April näytti oikein tyytyväiseltä.
”Jos sinulla on hyvin koulutettu pokémon mukanasi, se kyllä suojelee sinua pahan paikan tullen.” Minä kerroin. ”Kuten Ozzy teki matkani alussa, eräs Ledyba kävi päälle, ei varmaan tykännyt hiusväristäni, niin Ozzy ajoi sen pois.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Pidätkö sinä nyt enemmän pokémoneista?” Tytön äiti kysyi. Tyttö ei sanonut siihen mitään.
”Hyvä on, sitten me lähdemme lennolle.” Minä paukautin. Heitin ilmaan viimeisen poképallon ja ulos liihotteli Skarmory.
”Skaaar!” Jill raakkui.
”Jill.” Minä sanoin ja lintu laskeutui, se katsoi minua haastavasti. ”Tarvitsen kyydin ja kyllä, sinä autat!” Skarmory näytti tylsistyneeltä, mutta se ei sentään temppuillut. Nousin varovasti sen selkään, mitä en ollut ennen tehnyt.
”Etkä sitten temppuile.”
”Skaar..” Jill jupisi.
”Nosta hänet taakseni.” Minä sanoin. ”Tämä jos mikä auttaa.”
Äiti nosti tyttärensä taakseni, tyttöä pelotti, hän hengitti raskaasti ja värisi.
”Ota kiinni, ettet putoa.” Minä varoitin. Sitten Jill nousi siivilleen. Tyttö säpsähti ja kahmaisi minusta kiinni, ettei rysähtäisi alas.

Tyttö kiljui alkumatkan ajan, kun lensimme route ykkösen yllä. Se oli erilainen kuin minun ajallani, siistimpi ja sen kupeessa oli järvi. Jill kaarsi aivan veden pinnan ylle ja liihotteli siinä ylpeän näköisenä.
”Lopeta jo se kiljuminen, ja katso ympärillesi!” Minä komensin, ja se muuten tepsi. Tyttö sulki suunsa ja katsoi alas järveen, omaa kuvajaistaan järven pinnasta. Hänen silmänsä suurenivat, joko siitä ihmetyksestä että hän todella ratsasti Skarmoryni selässä tai sitten – no mistä minä tietäisin? En ole mikään ihmistuntija.
”Hei, tuolla ovat minun isoveljeni!” Tyttö hihkaisi. Jep, kalastamassa Magikarpeja tai mitähän lie. Jill teki oman päänsä mukaan, se kaarsi läheltä veden pintaa, aiheuttaen aallokon, minusta tuntui että se aikoi törmätä kivikon päällä istuviin pikkuisiin isoihin veljiini, mutta viime hetkellä Jill kuitenkin kaarsi ylös ja vedet pärskähtivät veljieni – tai oikeastaan hänen veljiensä päälle. Tyttö nauroi, minä hymyilin.
”Hah, siitäs saitte!”
”Ymmärrätkö nyt, kersa?” Minä kysyin, kun Jill kääntyi, lentääkseen takaisin Charca Towniin. ”Tällainen on maailma, jossa on pokémoneja.”
”Se on upea!” Tyttö henkäisi.
”Kai sinä ymmärrät, etteivät pokémonit ole oikeasti pahantahtoisia?” Minä kysyin.
”Joo.” Tyttö sanoi pienellä äänellä. ”Antaisikohan äiti minulle oman pokémonin?”
”Uskon niin.” Minä hymähdin.
Kun vaan kaikki olisi ollut niin helppoa. Tiedättekö mitä en odottanut? Sitä että Terra Enterprise olisi olemassa, enkä odottanut niiden käyvän pokémonieni kimppuun. Luulin, että äidillä olisi edes jokunen pokémon, muttei ollut. Kun saavuimme takaisin kotipihalleni – tai no hänen pihalleen, tyttö hyppäsi innoissaan Jillin selästä huutaen äitiään, joka tuli tytärtään vastaan ovelle, mutta hän näytti huolestuneelta. Silloin pistin merkille, että piha oli sotkuisempi kuin aiemmin, esineitä ja multaa oli heitelty sinne tänne. Ozzy kurkkasi oven suusta ja näytti syylliseltä, samoin Kitty ja Prim.
”Onko jotain tapahtunut?” Minä kysyin laskeutuessani Jillin selästä. Äiti näytti hyvin huolestuneelta.
Pokémonini kömpivät yksitellen talosta minua vastaan. Ozzy, Kitty, Prim, April, Aries, Indy, Hamlet.. mutta Rosie puuttui.
”Missä Rosie on?” Minä kysyin niiltä. Ne pudistivat päitään.
”Rouva Leroux, missä Bunearyni on?” Minä kysyin terävällä äänellä.
”Ne tulivat yllättäen, luulivat näet että pidin vielä pokémonejani.” Hän sanoi. ”Pettyivät kun totuus selvisi niille ja..”
”Ketkä ne?” Minä tivasin.
”Ne ovat jokin rikollisjärjestö nimeltä Terra Enterprise.”
”Ovatko ne täälläkin?” Minä älähdin. ”Tämä oli vika tikki!”
”Tunnetko sinä ne?” Äiti kysyi.
”Tiedän keitä heidän pitäisi olla.” Minä mutisin. ”Mutta ne tuskin tuntevat minua.”
”Kitty, Ozzy, Prim, Hamlet.” Minä sanoin. ”Palatkaa poképalloihinne, me lähdemme niiden perään. April, Indy ja Aries, jääkää te tänne, mikäli ne mäntit palaavat.”
”Aiotko seurata niitä?” Äiti kysyi.
”Kyllä.” Minä sanoin. ”Minä nimittäin olen tehnyt lupauksen, etten jätä yhtäkään pokémoniani.”
”Minäkin tulen!” Huudahti pikku Harley, eikä hän jäänyt kuuntelemaan äitinsä ohjeita, hän kiipesi kömpelösti takaisin Jillin selkään. Ozzy pomppasi Jillin pään päälle, ja minä kiipesin Skarmoryn selkään tytön eteen.
”Pidä sitten kiinni!” Minä komensin.
”Pidän!” Tyttö huudahti päättäväisenä. Täytyy nostaa tytölle hattua, oli jo noin päättäväinen viiden iässä.

Alkoi tulla ilta, ja oli viileää. Tiesin niiden mänttien suuntaavan Route ykköselle, koska miten muuten täältä poiskaan pääsisi. Ne luottivat pimeyteen ja siihen ettei niitä seurattu.
”Jill, miten jaksat?” Minä kysyin.
”Skaar!” Skarmory kiljahti ääni täynnä puhtia.
”Hyvä.” Minä mutisin.
”Jill on vahva.” Tyttö kehui, mistä Jill saikin uutta puhtia. Jonkin ajan kuluttua kuulin alapuoleltamme itkua, herkkää hiljaista itkua, joka ei kuulunut ihmiselle. Sen äänen minä kyllä tunnistin, se oli minun Rosieni.
”Jill, kaarra alemmas ja tee swift.” Minä neuvoin. Skarmory ei vastannut mitään, sillä oletin sen tietävän että, yksi äännähdys, ja nuo roistot huomaisivat meidät. Jill kaarsi hiljaa alemmas, juuri kahden keskustelevan miehen ylle. Toinen miehistä, solakka tummahiuksinen piteli Rosieta.
”Skaaaar!” Jill karjaisi ja ampui suustaan teräväkärkisiä tähtiä, jotka osuivat suoraan, räjähtäen miesten väliin.
”Mitä hel..”
”Buneary!” Rosie huudahti, sillä se näki, miten punapää hyppäsi Skarmoryn selästä ja laskeutui nätisti miesten väliin.
”Sanon vain tämän kerran, tahdon Bunearyni takaisin.” Minä sanoin hitaasti.
”Tai?” Toinen hiippari, se joka ei pidellyt Rosieta kysyi uhkaavaan sävyyn.
”Oshaaaaaaa!” Ozzy veti vanhan tutun Tarzan-huudon ja seurasi esimerkkiäni, mutta sepä tipahtikin rumiluksen päälle ja alkoi takoa kuorellaan tyypin kaljua päälakea.
”Saa päälleen raivotautisen Oshawottin.” Minä virnistin. ”Rosie!”
”Onko tämä muka sinun?” Jokin tuon tyypin uhkaavassa äänen sävyssä sai minut raivooni ja nosti niskakarvani pystyyn. Siinä oli jotain turhankin tuttua.
”Vanhat metkut mielessä vai mitä Terra Enterprise?” Minä naurahdin kuivasti.
”Miten..” Mies kysyi.
En vastannut, vaan heitin Kittyn ja Hamletin poképallot maahan.
”Tehkää molemmat scratch!” En muistanut osasiko Kittykin sen, mutta sen täytyi vain seurata villin Hamletin esimerkkiä ja kynsiä pahaenteisen tyypin käsiä, niin että Rosie pääsisi vapaaksi. Rosie kuitenkin huusi ja käski niitä peräytymään, se oli saanut eturaajansa sen verran vapaaksi että saattoi hyökätä.
”Buneary bun!” Se huusi Kittylle ja Hamletille, minkä seurauksena ne perääntyivät. Rosie löi hämärää tyyppiä sähköistyneellä eturaajallaan. Osasiko se ThunderPunchin?
Rosie loikkasi äkkiä pois miehen ulottuvilta, suoraan syliini, ehdin juuri ja juuri kutsua Kittyn takaisin kun.
Luulisi että ThunderPunch tainnuttaisi ihmisen kuin ihmisen, mutta ei. Miekkonen nousi ylös maasta, minne oli ryminällä kaatunut ja tarrasi minua salaman nopeasti hiuksistani, vasta silloin näin hänen kasvonsa kunnolla. Jähmetyin kauhusta, sillä minä tiesin kuka tuo oli. Vaikken ollutkaan nähnyt häntä yhteentoista vuoteen. Tummat hiukset, musta parran sänki sekä pimeässä kiiluvat meripihkan väriset silmät. Kyllä, tuo mies oli..
”Kuka olet?” Hän tivasi. ”Miten tiedät meistä?” Ei hän muuta ehtinyt tehdä, sillä Hamlet, joka oli vielä vapaana loikkasi ja iski hampaansa miehen käteen. Mies karjaisi ja ravisti urhean Meowthini irti.
”Kiitos Hamlet!” Minä huikkasin.
Otin Hamletin ilmasta kiinni, Jill karjui Skarmory-huutoaan ja kaarsi minua kohti.
”Minäkö?” Minä naurahdin ukon kysymykselle. ”Nimi on Harley Leroux.”
”Sanoiko toi pentu, Leroux?” Ozzyn uhri oli saanut kaljuunsa verestäviä haavaumia, kuoren iskuista. ”Sukulaisiako, pomo?”
Silloin Ozzy ampui vastustajaansa WaterGunilla, ennen kuin hyppäsi Jillin pään päälle turvaan. Skarmory nappasi myös minut ja Hamletin mukaansa.
”Nähdään yhdentoista vuoden päästä!” Minä huikkasin.

Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme. Rouva Anya Lerouxin keittiössä paloi vielä valo, hän kuuli miten Jill laskeutui ja juoksi meitä vastaan. Hänen pikku Harleynsa oli nukahtanut Jillin selkään.
”Sait Rosien takaisin.” Hän huokaisi. ”Miten kävi? Oliko siellä.. eihän Harley nähnyt niiden..”
”Pomoako?” Minä kysyin, sydän raskaana, mieleni teki vastata, kyllä Harley näki, mutta ei tuo pieni Harley. Vastasin kuitenkin; ”Ei nähnyt.”
Ja heti perään. ”Miksi?”
”Koska se mies on, tämän tytön isä.” Kuiskasi rouva Leroux. ”Jos hän saisi tietää, mitä hänen isänsä puuhaa..”
”Ymmärrän hyvin, mutta ette saa katsoa asiaa sivusta.” Minä sanoin. ”Tehkää jotain, ottakaa kersanne ja lähtekää täältä.” Sillä jos et lähde äiti, sinä kuolet. Jos pysyt täällä sinun lapsesi menettävät sinut ja miehesi kädet tahrautuvat vereesi.
”Kunpa vain voisin.” Nainen huokaisi. ”Mutta vaikka lähtisimmekin, hän seuraisi. Hän ei ymmärrä mitä tekee.”
”Vai niin.” Minä sanoin. ”Teillähän on outo pokémon muna tallessa?”
”On kyllä.” Nainen vastasi ymmällään. ”Miksi kysyt ja miten..?”
”Ottakaa se esiin ja antakaa tyttärenne katsoa kun se kuoriutuu.” Minä neuvoin. ”Sen pitäisi ratkaista pokémon ongelmanne.”
Silloin Aries kipitti ovesta, joka oli jäänyt raolleen. Sen perässä taapersi väsyneen näköinen Indy ja haukotteleva April.
Minusta alkoi tuntua, että minua vedettiin pois täältä, jonkin kummallisen tahdon voimasta.
”Mennään kotiin.” Minä sanoin. Otin kuistilta reppuni, jossa munasäiliö oli varmassa tallessa ja heitin repun selkääni.
”Lähdetkö sinä?” Äiti kysyi. ”Harlene, kuka ihme sinä olet?”
”Nimeni on Harley.” Minä sanoin hiljaa. ”Sukunimeni jääköön salaisuudeksi.” Sitten käännyin selin häneen ja kävelin pois Lerouxien tontilta, pokémonit seurasivat – ne olivat kaikki sulassa sovussa keskenään, jopa Jill. Tien poskessa seisoi orvon näköinen poika, jolla oli pörröiset vihreät hiukset, hän katsoi minua hetken, vain nähdäkseen punatukkaisen tytön kyyneleiset kasvot, kun tämä ajatteli. ”Olet minulle rakas – äiti.” Sitten tyttö pokémoneineen vedettiin pois tästä ajasta.

Epilogi

Harley!
Äiti. Minä ajattelin. Se oli varmasti ollut äiti.
Harley!
Ja isä oli ollut Terra Enterprisessa.
Herää nyt, perhana!
Raotin silmiäni.
”No vihdoinkin!” Tim huudahti. ”Olet nukkunut koko sen ajan kun olemme pysytelleet täällä!”
”Onko nilkkasi kunnossa?” Trev kysyi.
”Missä olemme?” Kysyin unen pöpperössä.
”No Shining Meadowilla.” Tim huokaisi. ”Minähän sanoin, ettei se muista mitään!”
”Clefairyt tulevat ihan kohta!” Trev sanoi. ”Mennään sivummalle, etteivät ne huomaa.”
Ja Clefairyt tulivat. Ne tanssivat öisellä aukealla. Kitty katsoi lumoutuneena niiden tanssia. Mutta minä olin surullinen. Ajattelin äitiäni, ja hänen lempeitä kasvojaan ja isää, jota vihasin enemmän ja enemmän joka hetki. Olin melko varma että hän oli syypää äidin kohtaloon. Jos hän todella työskenteli Terra Enterprisessa, törmäisin häneen ennen pitkää, ja jos se viherpiiperö oli hoitanut hommansa oikein, hän tietäisi minusta jo. Joku painoi päänsä lohduttavasti syliini, luulin sitä ensin Kittyksi, mutta se ei ollut liikkunut paikaltaan. Hamletin pää oli polvellani ja se tuijotti minua sympaattisesti sinisillä Meowthin silmillään. Rapsutin sen karkeahkoa valkoista turkkia.
”Kiitos Hamlet – tämän päiväsestä. Sinähän muistat sen?”
”Miau.” Meowth vastasi. Tulkitsin tuon myönteiseksi vastaukseksi.
”On sinullakin näemmä lempeä puolesi.” Minä naurahdin. Hetken kuluttua, saimme kaikki hyvät naurut kun Ozzy innostui Clefairyjen ympyrä-tanssista niin, että tahtoi mukaan huviin. Se yritti vetää mitä lie, makarenan ja tangon yhdistelmää, mutta Clefairyt säikähtivät sitä ja katosivat. Ne jättivät jälkeensä vain hopeisen kiven, jonka Ozzy sitten kiikutti minulle.

Kommentit:

Cinna


>> 18

Haha, kersa. :3
Enpä olisi ajatellut Mimosaa hippinä näkeväni, vihreä labra kuulostaa aika… Mielenkiintoiselta. Aika hyvin olit saanut samaan tarinaan mukaan näin paljon pokemonejasi, että esiintyivät vielä tasapuolisestikin. Jahkako Harley onnistui muuttamaan tulevaisuutta, vai onkohan Anya vieläkin haudan pohjalla?

Ozzy, Kitty, Prim, Jill, Indigo, Rosie, April ja Hamlet (..huhhuh) 15 exp ja sinulle §50 + palkkiot aikamatkaamisesta ja Moon Stone Clefairyilta.

Ps. Tarina #16 näkyy alavalikossa.

Vihellyksen vanhat tarinat 17 > Kittyn ihailija

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Heinä-Elokuussa 2013.

”Aries?” Tim toisti. ”Mikä se on?”
”Sen nimi.” Minä haukottelin. Pieni pusikosta astunut erikoisen värinen Eevee käveli hitaasti korvat luimussa meitä kohti. Sen turkki oli pään kohdalta vaaleanpunainen ja sen korvissa oli siniset pyöreät läiskät, turkis kaulalla oli melkein karmiinin punainen samaten merkit ja häntä sekä takajalat olivat vaaleanruskeat.
”Juku, mitä tuolle Eeveelle on tapahtunut?” Tim, epäviisaasti möläytti. ”Putosiko se maalipurkkiin vai vaahtokarkki-masinaan niin kuin tuo Buneary?”
Eevee astui askeleen taemmas. Rosie puolestaan vinkaisi.
”Kitty.” Minä huokaisin ja katsahdin aurinkotuolini vieressä häntäänsä tyytyväisesti heiluttulevaa pinkkiturkkista kissapokémonia.
”Nyaa?”
”Olisitko ystävällinen ja sanoisit tuolle.” Viittasin punahiuksista veljeäni. ”Että hän on mäntti.”
”Nyaa!” Se hyppäsi ketterästi ilmaan, ja läimäytti veljeäni hännällään suoraan kasvoihin.
”Kiitos, Kitty.” Minä hymyilin. ”Tule tänne pikkuinen, älä pelkää – tuo tyyppi on harmiton, mutta kärsii yleisestä törppöilystä.”
”Ai saa..”  Tim mutisi ja hieroi poskeaan. ”Mistä hyvästä tuo oli?!”
”No siitä että loukkasit Bunearyani ja tuota pikku Eeveetä.” Minä vastasin. ”Tule tänne pikkuinen.”
Eevee asteli arasti luokseni, se katsahti hieman pelokkaasti Primiä ja Kittyä, mutta uskalsi kuitenkin tulla luokseni. Pikkuinen hyppäsi syliini, muitta mutkitta.
”Vee!” Se äänteli iloisesti.
”Miten löysit minut?” Minä kysyin. ”Sinähän.. minä näin unta ja..”
”Eevee!” Pikkuinen hihkaisi ja nyökytteli päätään.
”Se ei sitten ollutkaan unta.” Minä mutisin.
”Vee!” Eevee hihkaisi.
”Ja nyt sinä olet täällä.” Minä huomautin. ”Miksi?”
Pikkuinen Eevee hyppäsi syliini ja painoi päänsä minua vasten. ”Eevee ~”
”Aivan.” Minä huokaisin. ”Oletpas taas fiksu Harley.”
”Nyaa?” Kitty nousi varovasti takatassuiensa varaan ja asetti etutassunsa polveani vasten, jotta ylettyi nuuhkimaan Eeveetä.
”Vee?” Pieni Eevee ihmetteli Skittyä.
”Tämä on Kitty.” Minä esittelin ja silitin Skittyn vaaleanpunaista turkkia.
Kitty pökki Eeveetä hyväntahtoisesti.
”Ja se toivottaa sinut näemmä tervetulleeksi.” Minä naurahdin.
”Eevee!” Eevee hihkaisi iloisena.
”Mutta nyt meidän pitää keksiä sinulle nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Jokaisella pitää olla nimi.” Jos en ole tätä ennen sanonut, minusta on typerää kutsua vaikkapa Oshawottia Oshawottiksi, sehän on lajin nimi, eikä oikea. ”April.”
”Eevee!” Eevee hihkaisi, se kuulosti innostuneelta.
”Pidätkö siitä?” Minä kysyin.
”Vee!”
”Hienoa. April siis.” Minä hymyilin. ”Nyt meillä on kaksi tulokasta, Rosie ja April.”
”Skaaar!” Jostain kauempaa kuului. Tiesin huutajan olevan Skarmory, eikä kuka tahansa Skarmory, vaan Jill. Kummallista kyllä, pieni myrkyn vihreä Spinarak – Aries oli kadonnut. Heti kun sain Jillin näkyviini – se juoksi edestakaisin pitkän ruohikon seassa ja nokki maata, jokin hyvin pieni yritti väistellä sapelin terävää teräsnokkaa.
”Jill!” Minä huusin. Skarmory kohotti päänsä ylemmäs vain katsoakseen minua ylimielisesti, haastavasti. Se ilmeisesti ajatteli että tule väliin jos uskallat. No minä menen, minä menen! Nousin tuohtuneena ylös aurinkotuolistani vain astuakseni kipeällä nilkallani eteenpäin ja..
”Auts!”
”Vee?” Pikku April oli yhä sylissäni ja se tuijotti minua tummilla silmillään kysyvästi.
”Nilkka on vähän kipeä, ei sen kummempaa.” Minä selitin. ”April liikenisikö sinulta apua?”
”Eevee?”
”Taklaisitko tuon Skarmoryn ja tekisit sitten Sand Attackin sen kasvoille. Muuten sitä ei kiinni saada.”
”Vee!” April hihkaisi. Se hyppäsi käsivarsiltani ketterästi maahan suoraan jaloilleen ruohikkoon, sitten sen ei täytynyt muuta tehdä kuin odottaa että Jill viilettäisi ohi.
”Skaaar-” Jillin huuto katkesi tömähdykseen.
”Eevee!”
”Hyvin tehty, April!” Minä huusin ja aloin nilkuttaa kohti heinikkoa.
”Skaar..” Jill murisi.
”Spinaa!” Pieni Spinarak vinkaisi jostain.
”Ei hätää, Aries.” Minä sanoin lempeästi ottaen esiin Jillin poképallon jonne kutsuis Skarmoryn takaisin. Pieni myrkunvihreä Spinarak kipitti pois ruohikon seasta ja jatkoi matkaansa suoraan säärtäni ylös, kunnes se pysähtyi polvitaipeeni kohdalle, ja jäi kököttämään siihen.
”Kiitos, April.” Minä sanoin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Toimit hienosti.”
”Vee..” Pikkuinen Eevee sanoi hiljaa. Voin vaikka vannoa, että sen poskipäät punehtuivat hennosti.
”No niin kerätään muut.” Minä julistin. ”On aika lähteä.”

Skippaan nyt heti alkuunsa yhden osion tätä tarinaa, koska se ei ole mitenkään olennaista. Kiitin rouva Claraa yösijasta, sain metsästää Ozzyn kukkien seasta, siellä se murjotti. Ja nyt minä tuoksuin itsekin villikukille, toivottavasti se ei houkuttaisi Beedrillejä, niitä en niskoilleni terävine pistimineen tahtonut. Tietenkin Tim oli sitä mieltä, että olisimme vain voineet jäädä vielä päiväksi, koska Harleyn nilkka oli vielä kipeä ja niin poispäin, mutta vielä yksikin yö tuolla, niin vieraan varaisuus tulisi korvistani ulos. En tykännyt toisten nurkissa nyhjäämisestä kovin pitkään, sitä paitsi matka odotti.
Ja jos nilkkaani alkoi särkeä niin paljon, etten pystyisi kävelemään, nuo kaksi herrasmiestä saisivat kantaa minut!
”Mikä on kartalla seuraavaksi?” Tim kysyi Treviltä, joka oli värjännyt hiuksensa. Kyllä, huomasin senkin yksityiskohdan vasta nyt. Oikeastaan oli hyvä, ettei hänellä ollut vihreää kuontaloa, sillä kaikki vihreähiuksiset toivat nykyään mieleeni sen ärsyttävän viherpiiperön, jolla ei edes ollut nimeä. Trevin hiukset olivat nyt mustat, ja väri todella sopi hänen vihreisiin silmiinsä.
 ”Shining Meadow.” Trev sanoi hymyillen, juku, että joku oli hyvällä tuulella. ”Ei ole kaukana.”
”Jäädään sitten sinne yöksi.” Tim päätti.
”Mutta minä tahdon jatkaa matkaa kohti seuraavaa salia.” Minä kärtin.
”Tästä paikasta tykkäät varmasti, Harley.” Trev ilmoitti.
”Niin.” Tim sanoi. ”Tiesitkö että Shining Meadowilla saattaa illan tullen nähdä Clefairyjen tanssivan?”
”Oikeasti?” Minä kysyin. ”En ole nähnyt niitä ennen. Edes äiti ei saanut pyydystettyä yhtä vaikka kuinka yritti.”
”No näitä ei saa ottaa kiinni.” Tim sanoi. ”Mutta Shining Meadowilla liikkuu paljon psyykkisen tyypin pokémoneja.”
”Minusta Clefairy ei edes sopisi tiimiini.” Minä huokaisin. ”Ne ovat liian söpöjä.”
”Niin sinullahan on jo Ozzy.” Tim kiusasi. ”Ja Kitty, Indigo, Prim ja se Eevee, mikä sen nimi nyt taas oli.”
”April.” Minä muistutin.
”Niin.” Tim jatkoi ärsyttävästi hymyillen. ”Sanot ettet pidä tyttömäisyyksistä, mutta pokémon-valikoimasi sanoo jotain aivan muuta, sisko.”
”Ai koska ne ovat ’söpöjä’?”  Minä kysyin ivallisesti. ”Ehkä niiden eri luonteet ovat syynä, ei ulkonäkö.”
”Sanot vaan..” Tim mutisi.
”Että mitä?” Minä kysyin uhkaavalla äänen sävyllä.
”Ei yhtään mitään.” Veljeni tokaisi.
”Hyvä.” Minä mumisin.
Selkäni takaa pusikosta kuului rapinaa, mutta en vaivautunut katsomaan mitä siellä oli. Se selviäisi minulle vähän myöhemmin. Sitten Kitty sai kuningasidean: Se pomppasi ilman mitään varoitusta ulos pallostaan.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin.”
”Nyaa!” Kissapokémon naukui, ja antoi kevyen kesätuulen puhaltaa vasten kasvojaan. Huokaisin, tuolle pokémonille ei voinut koskaan olla vihainen, se oli liian.. liian.. Kitty.
”No hyvä on.” Minä myönnyin. ”Saat kävellä, kunhan et harhaile minnekään. Siihen ehtoon kissapokémon suostui ilomielin. Oli kaunis, aurinkoinen sää josta Kitty nautti täysin siemauksin. Se rakasti pieniä tuulenpuuskia, heti kun sellainen puhalsi vasten sen kasvoja, Kitty alkoi kehrätä. Kumma kissa, eivätkös kissat yleensä inhonneet tuulisia päiviä?

Shining Meadow ei ollut kovin kaukana, se oli melkein päiväkeskuksen takana vähän kauempana vain – voi kun oiva selitys taas kerran, Harley, mutta ymmärsitte kai? Eikä Shining Meadow ollut mikään niitty, niin kuin nimestä voisi hyvinkin päätellä, se oli vaahteroiden ja petäjien ympäröimä pieni alue, jolla tuoksui miellyttävältä – paitsi Kittyn mielestä, joka aivasteli jatkuvasti. Asetuin mukavasti petäjän varjoon ja avasin reppuni, katsoakseni, mitä kaikkea roinaa olin sinne ehtinyt kerätä tämän lyhyehkön matkani aikana. Mutta yllätyksekseni, heti repun avattuani sieltä pomppasi syliini vaaleanpunainen Buneary.
”Mitä ihm..” Minä en osannut sanoa muuta.
”Bun!” Rosie vinkaisi.
”Oletko ollut siellä kokoajan?” Minä kysyin.
”Buneary.” Pikkuinen vikisi, painaen katseensa jalkoihinsa.
”Jos halusit mukaan, olisit vain pyytänyt.” Minä huokaisin. ”Olisit kyllä päässyt mukaan.”
”Buneary.” Rosie vikisi.
”No olet mukana nyt.” Minä huokaisin. ”Tavalla tai toisella.”

”Ja taas yksi söpö pokémon, Harl.” Veljeni huudahti, niin että Rosie-parka säikähti ja hyppäsi syliini, kätkien kasvonsa paitaani.
”Älä välitä tuosta.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. ”Sillä on ollut ruuvit löysällä jo siitä asti kun tuo ääliö syntyi.”
Muitta mutkitta, jatkoin reppuni penkomista. Repustani löytyi vaikka mitä purnukoita ja ties mitä, mutta sieltä löytyi myös oudon näköinen punainen huilu.
”No, mikä se tämä sitten on?” Minä kysyin.
”No se on pokéhuilu.” Kuulin Trevin uusine hiuksineen sanovan. ”Puhallat siihen, niin joku pokémon, joka ei muuten näyttäytyisi, näyttäytyy.”
”Ai jaa.” Minä mutisin ja puhalsin pilliin.. ei kun huiluun. En ole koskaan ollut mikään mestari musikaalisissa jutuissa, enkä ollut nytkään. Huilusta kantautui korvia vihlova kimeä sävel, mikä sai Rosien peittämään eturaajoillaan korvansa.

”Anteeksi Rosie.” Minä naurahdin. ”En ole kovin musikaalinen.”
Kitty, joka oli tavallaan hyvin utelias pokémon kun sille päälle sattui, Se oli heti tutkimassa läheistä pusikkoa, tai pikemminkin se tunki nenänsä sinne. Kaikkihan tiesivät että jos nenänsä tunki johonkin, siitä harvemmin seurasi mitään hyvää.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi säikähtäneenä ja pakeni kauemmas pensaikon luota. Hienoa, toivottavasti Weedle ei pistänyt sitä.
Mutta ei se Weedle ollut, eihän täälläpäin ollut kai edes niitä. Se oli nelijalkainen valkeahko tai pikemminkin kerman värinen kissapokémon, jonka merkit takatassuissa ja hiukan kippurassa oranssin ruskeat merkit.
”Se on Meowth!” Minä huudahdin.
Meowth näytti uteliaalta, sen siniset silmät säihkyivät kun se katsoi Kittyä. Ehkä sillä ei ollut kissapokémonia kaverinaan täällä.
Kitty näytti kuitenkin hermostuneelta. Se peruutti askelen taaemmas. Meowth taas astui askeleen edemmäs ja haisteli Skittyä. Sen posket alkoivat punoittaa niin voimakkaasti, että sen erotti jopa vähän matkan päästä. Kitty ei kai pitänyt siitä, sillä se juoksi heti tilaisuuden tullen luokseni, ja käpertyi taakseni piiloon.
”Kittyllä taitaa olla ihailija.” Tim naurahti.
”Kitty ei taida olla siitä yhtä iloinen.” Minä huokaisin. Meowth ei tainnut pelätä ihmisiä, sillä tuolta se kipitti muina pokémoneina luoksemme – ikään kuin olisimme sen lajitovereita, tai siltä se silloin näytti.
”No, hei.” Minä sanoin Meowthille ja ojensin kättäni sitä kohti, jos se vaikka haluaisi haistella sitä. En edes tiennyt miksi tein niin, niin vain aina tehtiin kun oli kyse eläimiä muistuttavista pokémoneista.
”Miau!” Meowth huudahti ja raapaisi terävillä kynsillään kättäni.
”Auts!” Minä huusin, en mitenkään kovaa, mutta kuuluvasti silti. Käteeni oli ilmestynyt kolme ohutta naarmua, joista vuosi verta. ”Hei, mistä hyvästä tuo oli senkin.. senkin.. Tim!?”
Joo, enkö parempaa haukkuma sanaa keksinyt? Nähtävästi en.
”Tim?” Veljeni kysyi.
”Joo, Tim.” Minä vastasin. Seuraavaa en odottanut, Kitty juoksi päin Meowthia, ja käytti siihen Tacklea. Meowth tönäistiin hetkessä kauemmas, Kitty naukui vihaisena ja löyristi selkäänsä. Se oli selvästi vihainen, oliko se vihainen, koska Meowth raapaisi minua? Juku, en osannut arvatakaan että Kitty pitäisi minusta niin paljon..
Kun katsoin Meowthia ja pohdin sen luonnetta, se piti selvästi Kittystä, mutta ei pitänyt ihmisistä. Tuollaisen kouluttaminen voisi olla kivaa.
”Kitty napataan se!”
”Nya?” Kitty naukui hämmentyneenä.
”Tuollaiselle pokémonille täytyy opettaa vähän tapoja, eikö niin?” Minä virnistin. ”Jos aloitetaan DoubleSlapillä.”
Kittyn mielestä se oli loistava idea, ainakin se näytti innostuneelta. Meowth puolestaan katsoi meitä hölmistyneenä. Oliko se joku sovinisti? Se ei tosiaan näyttänyt ymmärtävän että Kitty oli antanut sille litsarin, se katsoi Skittyä suu ammollaan.
”Puolustaudu hitto vie!” Tim kuului huutavan. Meowth oli joko herrasmies tai korviaan myöten ihastunut, sillä, se pyrki enemminkin väistelemään Kittyn iskuja – sikäli kuin pystyi, sillä minun Skittyni oli nopea kuin myrskytuuli. Mutta oikeasti! Miksei tuo Meowth hyökännyt?
”Kitty, tee Tackle!” Minä määräsin. Kitty ponkaisi maasta nopeaan juoksuun, se näkyi vsin vilaukselta, sitten se törmäsi Meowthiin. Meowth näytti typerältä, sillä oli naamallaan hölmön näköinen virne, semmoinen kuin rakastuneilla – tai niin minä olin sen nähnyt. Siksikö se ei pistänyt vastaan kun Kitty kävi sen kimppuun?  Yksi lause: Rakastuneet ovat yksiä typeryksiä.
”Pamauta sitä Tail Whipillä!” Minä komensin.
”Nyaa!” Kitty naukaisi, se loikkasi kevyesti ilmaan, saadakseen hyvän vauhdin – tai sanotaanko iskuvoiman. Ihmettelin suuresti, että kun Kitty oli pamauttanut Meowthia hännällään päähän ja kovaa mutta silti pokémon nousi jaloilleen päätään ravistellen.
”Sitkeää tyyppiä siis.” Naurahdin kuivasti. ”Hyvä on sitten. Kitty tee Sing.”
Kitty naukaisi ja alkoi laulaa naukumislaulua. Sillä oli pehmeä ja lempeä ääni, jolla oli unettava vaikutus. Minua alkoi haukotuttaa, mutta mikä parasta, Meowth nukahti. Se ei nukkuisi kauan, mutta nyt olisi tilaisuus napata se, niinpä heitin Nest ballin kohti Meowthia.