Oikotie 3 > Sano että jäät

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Maaliskuussa 2016.

Sinihiuksinen tyttö nukkui, peitto häneltä oli jo pudonnut liiallisen pyöriskelyn takia. Hänellä oli yllään sininen pyjama, jossa oli mansikan kuvia – siksihän ihmiset kaiketi tuota asua nimittivät, pyjamaksi. Tirtouga kuorsasi äänekkäästi korissaan, jopa niin äänekkäästi, että se kuulosti hassulta. Kunnon röhökuorsausta kerrakseen, vähän kuin ne vartijat siellä labrassa. Ne jotka eivät tehneet työtään kovin hyvin. En saanut unta, mietin äitiä ja muita. Kaikki olivat poissa, ja minä olin jäänyt yksin. Minun aiempi tarkoitukseni oli vain palata kotimetsään, mutta ne tiesivät, että aioin palata sinne. Vaikka pääjehu olikin joutunut linnaan, muita tulisi varmasti minun perääni. Ihmiset olivat pahoja ja itsekkäitä, eivät ne meistä välittäneet. Ne tekivät meille tieten tahtoen pahaa.

Kyllä me ihmisetkin teemme pahaa toisillemme. Niin oli tuo tyttö sanonut. Mutta en ymmärtänyt miksi ihmiset tekisivät pahaa toisilleen. Hehän olivat samaa lajia! Ei tässä ollut mitään järkeä, miksi se mies oli siepannut tuon tytön? Mitä se olisi tehnyt tytölle?

En jaksanut miettiä sitä, päätä alkoi särkeä. Jotenkin onnistuin nukahtamaan, ja kun heräsin, oli jo aamu ja sinihiuksinen tyttö istui sängyllä, pää painettuna polvia vasten. En tiedä, kuulikohan hän sen mitä alakerrassa puhuttiin, mutta minä ainakin kuulin. Joku puhui ilmeisesti puhelimessa, sellaisessa hassussa ihmisten keksimässä vempeleessä, millä ihmiset pystyivät puhumaan toisilleen pitkienkin matkojen takaa.
”Kyse on sinun tyttärestäsi, Ethan, et voi sanoa noin!” Vanha mies kuului huutavan. Tyttö huokaisi.
”Kyllä mä tiedän, mitä se sanoi”, Tyttö totesi. ”Samaa paskaa kuin aina ennenkin. Isä on yksi kusipää.”
”Mitä ihmettä?” Kysyin ääneen. Tyttö kuuli minut ja katsahti minua.
”Isä ei taida pitää minusta” Tyttö sanoi, ääni yritti kaiketi kuulostaa välinpitämättömältä, mutta kyllä minä kuulin siitä pienoisen surun häivän.
”No, en mäkään tykkää isästä, että ei se mitään”, tyttö totesi. Sitten hän nousi, huterin jaloin tosin ja käveli valkoisen kaapin luo. Kaapin liukuoveen oli maalattu pinkin perhosen kuvia. Tyttö vaihtoi vaatteensa, pian hänellä oli jo yllään löysä t-paita, jokin musta takkimainen vaate ja harmaa hame. Tyttö etsi sukkia kuumeisesti.
”Oonkin kuullut tästä”, Tirtouga sanoi. ”Ne sanovat, että tytöt on kovia vaihtamaan vaatteita.”
”Tiedätkö sinä noista paljonkin?” kysyin, vaikkei se minua kiinnostanut.
”Jonkin verran”, Tirtouga vastasi. ”Nuo pitkähiuksiset on hameväkeä.”
”Jopa minä tiesin tuon”, minä huokaisin. Ei tuo tainnut tietää mistään mitään. Katsoin kun tyttö veti jalkaansa löysät sukat, sitten hän katsoi ulos ikkunasta, näin hänen ilmeensä heijastuvan ikkunalasista. Hänen kasvoillaan oli orpo ilme.
”Mä en kuulu tänne”, hän sanoi hiljaa. Minäkään en kuulunut tänne. En ole edes varma kuulunko mihinkään, en ainakaan sen jälkeen, mitä minulle tehtiin. Minä olin yksin. Tirtouga tönäisi minua päällään.
”Sanoisit ny jotain”, Se sanoi.
”Mitä muka?” minä ärähdin. ”Enhän minä edes tykkää tuosta!”
”Niin varmaan..” Tirtouga sanoi vihjailevasti.
”Yritätkö vihjata jotain?” minä murahdin.
”Sää tulit sinne varastolle tytön perässä ja autoit hänet poiskin”, Tirtouga sanoi. ”Täytyyhän sun jossain määrin tytöstä tykätä.”
”Hän se auttoi minua ensin!” minä huudahdin. Tyttö kääntyi katsomaan meitä, kasvoillaan hämmentynyt ilme.
”Tappeletteko te?”
”Ei me mitään tapella!” Tirtouga sanoi pirteästi, vilkuttaessaan evällään tytölle. ”Mitä on aamiaiseksi?”
”Teillä on varmaan nälkä”, Tyttö tuumi.
”On! Ja kova!” tuo Tirtouga puhui liikaa.

Tyttö näytti masentuneelta mennessään, tai oikeastaan raahatessaan Tirtougaa alakertaan. Tirtouga kun ei pystynyt liikkumaan maalla kovinkaan ketterästi.
”Että sä olet painava!” kuulin tytön mumisevan.
”Hei, lihas painaa enemmän ku läski!” Tirtouga totesi. Minä seurasin noita kahta varovasti, en tahtonut liian lähelle ihmistä.
”Auta uudestaan”, Tirtouga totesi.
”Että mitä?” minä kysyin.
”Sää sanoit, että tyttö auttoi sua kerran, auta sitä uudelleen”, kilpikonna totesi. ”Ethän sä siihen kuole.”
”Ihmiset ovat pahoja”, muistutin itseäni.
”Ei kaikki”, Tirtouga sanoi.
”En puhunut sinulle”, minä murahdin.
”No kelle sitten?” Tirtouga luikautti. ”Yksin puhelu on hulluuden ensimmäinen merkki..” Ärsyttävä otus! Miksei se voinut pitää suutaan kiinni? Mokomakin ihmisten ystävä! Mutta silti.. ei tyttökään ollut täysin paha, vai mitä? Ihminen yritti tehdä hänelle pahaa, hän puolestaan auttoi minua, en minä muuten häntä olisi auttanut. Sitten hän kiitti, ihminen kiitti minua. Ehkä tyttö ei ollut niin läpimätä, kuin muut tapaamani ihmiset. Mutta vain ehkä. Jos olin jotain oppinut tästä lajista, oli se varmasti fakta. Ihmiset osasivat olla kaksinaamaisia. Mikä siis esti tätä tyttöä käyttäytymästä samoin?

Tyttö laski Tirtougan keittiön lattialle, sitten hän veti jonkinmoisen liinan vaatteidensa suojaksi.
”Sitä sanotaan essuksi”, Tirtouga valisti. ”Ihmiset pitävät tuota ruokaa laittaessaan.”
Katsoin miten tyttö veti siniset hiuksensa huivin alle piiloon ja meni sitten valkoisen kaapin luo.
”Tuo on jääkaappi”, Tirtouga kertoi. ”Ihmiset säilyttävät siinä ruokiaan.”
”Tunnut tietävän paljon”, minä mutisin.
”Mä asuin ennen ihmisten lähellä”, Tirtouga sanoi. ”Ne on oikeastaan aika nastoja otuksia.”
”Vai niin”, en usko Tirtougan ymmärtävän mitään, ei minun kannattaisi jutella sen kanssa ihmisistä. Tirtouga oli selvästi kasvanut ihmisten seurassa, ei se minua ymmärtäisi. Katsoin miten sinihiuksinen tyttö otti kylmästä kaapista lautasellisen perunoita ja jonkin hassun näköisen purkin. Katselin miten hän meni hellan ääreen ja alkoi lämmittää perunoita pannun päällä. Hän lauleli hiljaa jotakin outoa laulua, varmaankin peittääkseen viereisestä huoneesta kuuluvat äänet. Paistettuaan perunat hän kippasi lämpöiset juurekset tyhjälle lautaselle, sitten hän alkoi pilkkoa vihanneksia, ja lisäsi perunoiden päälle jotakin tahnaa. Lopulta hän sekoitti ne kaikki keskenään.
”Perunasalaattia”, Tirtouga sanoi kaihoisasti. ”Saadaankohan mekin maistaa?” Tyttö kippasi lautasen sisällön isoon kannelliseen rasiaan.
”Sitten voileipiä”, tyttö mutisi ja meni kaapin luo, sieltä tyttö kaivoi vaaleaa leipää, kylmästä kaapista löytyi kaikkea hassua, sellaista minkä nimi oli voi, ja sitten jotakin jonka nimi oli jokin muu hassu ja sitten tietenkin kurkkua, jota minäkin olin joskus päässyt napsimaan. Tyttö taiteili monta kolmionmuotoista voileipää ja laittoi ne koriin. Sitten hän näytti miettivän jotain. Lopulta hän otti kylmästä kaapista muutaman purnukan ja pullolisen vihreää mehua.
”Teille varmaan maistuu hedelmäsalaatti”, tyttö kääntyi katsomaan meitä.
”Perunasalaattia!” Tirtouga huusi. Tuo Tirtouga taisi olla hiukan yksinkertainen. Tyttö pakkasi perunasalaattirasian, pullon ja purnukat koriin leipien kaveriksi. Sitten hän etsi kaapeista jotakin, mikä paljastui lopulta pahvisiksi mukeiksi ja lautasiksi, nekin hän pakkasi mukaan. Sitten tyttö lähti keittiöstä.
”Se lähti sua karkuun”, Tirtouga kiusasi.
”Ikään kuin se minua kiinnostaisi”, sanoin silmiäni pyöritellen, sillä minua ei kiinnostanut. Mitä edes tein täällä? Minun pitäisi vain lähteä. Mutta lähteä minne? Muistinko edes tietä kotiin?
Pian tyttö tuli takaisin mukanaan näivettynyt keltainen viltti.
”Mitä sä sillä?” Tirtouga kysyi.
”Syödään ulkona”, tyttö sanoi. Hän otti korin toiseen käteensä ja viltin kainaloonsa ja jätti meidät keittiöön.
”Mennään mukaan, mukaan!” Tirtouga rallatti. Oli lähes huvittavaa nähdä miten kilpikonna, jonka ei ollut edes tarkoitus käyskennellä maalla yritti laahata itseään eteenpäin.
”Ruokaa, ruokaa!” Se huusi.

Siihen meni aikaa, mutta tuo ärsyttävä olento pääsi kuin pääsikin seuraamaan tyttöä, joka keräsi koriinsa muutaman kirpeän omenan. Ne omenat olivat olleet mieleeni. Kilpikonna jäi odottamaan tyttöä hassun metallihäkkyrän luo.
”Kattos, polkupyörää”, Tirtouga totesi. ”Mennään reissuun!”
”Oletko sinä koskaan hiljaa?” Minä kysyin.
”En!” Kilpikonna letkautti. Pyörittelin silmiäni, miten joku osasikin olla noin ärsyttävä?
”Sitten mentiin”, tyttö sanoi, hän pisti eväskorin, rautahäkkyrän taakse, ja sitoi sen niin ettei kori pääsisi karkaamaan. ”Noin ikään.”
Sitten tyttö meni ärsyttävän Tirtougan luo ja yritti nostaa tätä.
”Hitto sä olet painava!”
”Äläs nytte! Itselläsi ei ole lihasta”, mokoma kihersi. Tirtougasta oli kai hauskaa kun joku rehki sen kustannuksella. Lopulta tyttö sai kuin saikin kilpikonnan nostettua koriin, joka oli rautahäkkyrän etuosassa, sen jälkeen tyttö läähätti, käsi rintansa päällä.
”Millainen pokémon sä oikein olet?”
”No tällainen!” Tirtouga vastasi nenäkkäästi.
”Nyt sä”, tyttö sanoi ja kumartui puoleeni. ”Toivottavasti et ole yhtä raskas.”
Hei hetkinen! Minua eivät ihmiset sylissään pitele. Näpit irti, likka! Peräännyin ja murisin tytölle niin pelottavasti kuin suinkin osasin, mikä ei tainnut olla paljoa, sillä hän alkoi hymyillä. En todellakaan alentuisi ihmisen nostettavaksi, enkä varmasti istuisi lähelläkään tuota ärsyttävää Tirtougaa!
Niinpä minä kiipesin itse rautahäkkyrän päälle, sen korin päälle taakse. Tyttö virnisti.

”Pidä sitten kiinni, sillä nyt mennään!” Sitten hän itse kiipesi ilmeisesti kuljettajan paikalle satulan päälle ja otti kiinni rautahäkkyrän kahvoista, hänen jalkansa olivat polkimilla. Sitten mentiin, tyttö polki vehjettä ja se liikkui. Aluksi mentiin hiljaa. Minä sain katsoa maisemia, joihin en aiemmin paetessani ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Tämä paikka oli kaunis, se ei ollut mikään iso kaupunki, vaan muistutti pikemminkin sitä pientä kylää kotimetsäni lähellä. Pellot olivat täydessä kukassa, siis pähkinäpensaat olivat. Oli taloja, oli teitä ja autojakin – mikä ei ole kummallista, kun ottaa huomioon, että tämä kaupunki oli ihmisten asuttama. Siellä missä oli autoja, oli myös ihmisiä.

Sitten vauhti kiihtyi, ihan yllättäen. Tuuli oli tempaista minut pois korin päältä, sillä tyttö kiihdytti vauhtia, tai ei kiihdyttänyt, me olimme tulleet alamäkeen. Mutta hän ei siltikään jarruttanut. Kai tässä sentään oli jarrut? Uaaaaaah!
”Jarruta, hullu!” Minä huusin meidän pokémonien kielellä, mutta tyttö vain virnuili.
”Mähän käskin pitää kiinni!”
Niin, mutta mistä?
”Wuhuuu!” Tirtouga huusi, se oli selvästi mielissään vauhdin hurmasta. Vaan minäpä en ollut! Lopulta tartuin kiinni satulasta, kun en mitään muutakaan löytänyt.
”Aieeeeeeeh!” En minä voinut sille mitään, huuto vain tuli kurkustani. Voin pahoin!

Sitten me koimme äkillisen pysähdyksen, niin että rysähti. Me törmäsimme puuhun. Tyttö ja minä lensimme rautalaitteen kyydistä ja tömähdimme maahan, niin että selkääni sattui, ja päähäni myös, sillä olin kolauttanut pääni yhteen nauravan sinihiuksisen tytön kanssa. Hänellä oli kova pää. Hän katsoi minua, hymyillen ilkikurisesti.

Hymyilevä ihminen. Hänen ruskeissa silmissään oli jännää pilkettä.

Vain Tirtouga oli ainut, joka oli välttänyt putoamisen, sillä se oli kätkenyt itsensä kilpensä sisään, ja tullut varmaan niin painava, eikä se ollut sen tähden lentänyt kyydistä.
”Se oli hauskaa!” Tirtouga sanoi. ”Missä ollaan?” Olimme tulleet järven rannalle. Pienen järven, jonka ranta oli puiden somassa hieman kivikkoista.
”Tuo on luullakseni tekojärvi”, tyttö sanoi, osoittaessaan järveä. ”Vaikka enhän mä tiedä, kun en ole täkäläisiä.” Sitten hän nousi ja pyyhki likaa vaatteistaan.
”Tulen aina tänne, kun täytyy rauhoittua”, hän sanoi. ”Tai kun tahdon pois kotoa.” Hän painotti viimeistä sanaa jotenkin oudosti. Katsoin tyttöä vähän kummeksuen, oli miten oli, luulen sen tarkoittaneen, ettei hän tykännyt kodistaan. Mutta koti on silti aina koti, oli tyytyväinen, että sinulla on sellainen! Tyttö ei sanonut enää mitään. Hän otti rautarattaan taka-osasta käärimänsä viltin ja korin. Sitten tyttö käveli rannan lähelle, ja asetti viltin juuri siihen paikkaan, mihin aurinko eniten paistoi. Hän asetteli korin sisällön, omenat, tölkit, pullon ja leivät viltille ja katsoi sitten tekelettään tyytyväisenä.
”Hei, entä meikäläinen?” Kuului Tirtougan ääni rautarattaan korista, sen kuultuaan tyttö riensi auttamaan Tirtougan alas. Siinä meni hetki, ja taas oli tyttö aivan uupunut laskiessaan kilpikonnan maahan.
”Sun täytyy alkaa bodata, tytsi!” Tirtouga kehotti. ”Uu, apetta! Järvi!” Se katsoi haltioissaan järveä, kuin olisi nähnyt maan päälisen taivaan.
”Apetta”, se pohti ääneen. ”Järvi! Uimista!” Tirtouga näytti puntaroivan menisikö se ennemmin uimaan vai syömään.
”Kuntoillaan ensin, sitten maistuu murkinakin!” Se lopulta päätti. ”Hei tytsi, meen uimaan!”
Vaikkei tyttö ymmärtänytkään sen sanoja, nyökkäsi hän hyväksyvästi. Itse hän jätti uimiset sikseen, ja meni istumaan viltille. Minä seurasin tyttöä ja istuuduin samalle viltille, kuitenkin tarpeeksi kauas tytöstä, ettei tuo vain luulisi, sen olevan ystävyyden ele.

Tyttö kyhäsi itselleen annoksen hassua perunasekoitusta, pahvilautaselle.
”Ota ihmeessä leipää tai omenoita”, hän kehotti minua. Katsoin ruuan paljoutta hieman vältellen. Minun oli totta vie nälkä, mutta ihmisen tekemä ruoka..
Toisaalta nuo omenat oli kaiketi otettu puusta, joka oli ulkona, ja ne omenat, joita olin syönyt aiemmin, olivat hyviä..
Isäni olisi torunut minua, jos olisi nähnyt. Älä ikinä ota makupaloja ihmiseltä, isä aina sanoi. Omenat olivat herkullisen kirpeitä ja meheviä. Ensin meni yksi, sitten toinen.
Syödessäni katsoin miten Tirtouga teki hölmöjä hyppyjä veteen, rannalla olevilta kiviltä. Se huusi jotain sellaista kuin:
”Kanuunan kuula!” Ja molskahti veteen niin että vesi pärskyi joka paikkaan.
”Mikä diivailija”, minä mutisin syödessäni. Tyttö katsoi minuun hymyillen. Auringon valossa hänen pitkät siniset hiuksensa näyttivät vaaleammilta, kuin tavallisesti, myös tytön silmät olivat erilaiset, ne kimaltelivat oudosti. Minusta alkoi tuntua oudolta.
”Joskus toivon, että tällaiset hetket voisivat jatkua ikuisuuden”, tyttö sanoi hiljaa katsellessaan Tirtougan temppuja. ”Olisi se niin kivaa, jos..”
Tämä tyttö ei tuntunut uhkaavalta, en tiedä miksi mutta hän ei ollut samanlainen kylmä kalkkis, kuin ne labran tyypit. Hänen silmistään hehkui lämpöä.
”Jos vain saisin pitää teidät aina”, tyttö sanoi kaihoisasti. ”Mutta siihen sä et taida suostua.”
En vastannut mitään, en osannut. Siinä minä vain istuin ja tuijotin tuota tyttöä, ihmisolentoa. Ihmisolentoa, josta huokui samanlainen lämmin henki kuin minun perheestänikin. Mutta minun täytyi kuvitella omiani.

”Apetta pöytään!” Tirtouga toitotti tullessaan uimasta. Se iski kilpensä minun ja tytön väliin. Olin siitä hyvilläni, vaikken tykännytkään tuosta pokémonista, nyt en ainakaan joutuisi olemaan kahden tuon olennon kanssa, jonka käytöstä en käsittänyt.
”Perunasalaattia!” Tirtouga huusi ja alkoi ahmia perunasekoitusta. Minä koe maistoin yhden leivän. Siinä oli kurkkua ja se maistui jotenkin erikoiselta.
”Siinä on juustoa”, tyttö sanoi. ”Sitä valmistetaan maidosta.” Juustoako tämä siis oli? Maistui hyvältä! Jälkiruuaksi me söimme jotakin, missä oli paljon hedelmiä, tyttö nimitti sitä hedelmäsalaatiksi. Se oli makeaa mutta hyvän makuista. Tulin kovin raukeaksi syötyäni kaiken sen ruuan. Samoin Tirtouga, joka veti päänsä kilpensä sisään ja alkoi kuorsata. Minä heittäydyin pitkäkseni ja katsoin sinistä taivasta. Taivaalla oli vain muutama pilvenhattara. En muista milloin olisin viimeksi saati syönyt näin hyvin tai tiiraillut taivasta.

Minä nukahdin.

Oli tällainen samanlainen päivä silloin joskus, kun minä olin hyväksynyt isän kiellosta huolimatta mieheltä makupalan, kuivahkon korpun. En osannut varoa, sehän oli vain yksi makupala, ei siitä mitään vaaraa olisi. Mutta seuraavina päivinä seurasi toinen, kolmas ja neljäs makupala. Luulin ystävystyneeni ihmisen kanssa. Luulin, että niinkin petollisen lajin kanssa voisi olla hyvää pataa. Mutta minä olin tyhmä ja naiivi. Perheeni joutui siitä maksu mieheksi.

Oli yö ja silloin salamoi. Isän vaisto sanoi, että jokin oli hassusti, jokin uhkasi meitä. Ja isän oli välttämättä pakko selvittää, että mikä. Ei kestänyt kauaakaan kun isä lähti, eikä isä päässyt pesän oviaukkoa kauemmas, kun jo kuulimme isän verta hyytävän huudon. Isä oli jäänyt kiinni ensimmäisenä. Äiti yritti suojella meitä.
”Ette kajoa lapsiini!” Oli äiti huutanut Sableyelle, joka oli tunkeutunut meidän kotiimme. Sen kynnet olivat punaiset verestä ja se vain nauroi.
Äiti ei kuollut, mutta sai pahat vammat, kun yritti suojella minua ja Miraa. Isoveli yritti taistella pitkäkyntistä Sableyeta vastaan, mutta sai kasvoihinsa syvän haavan.
”Miksi te teette tämän?” Muistan huutaneeni ja itkeneeni. ”Isä, äiti! Auttakaa!”
Minusta ei ollut suojelemaan Miraa, minusta ei ollut suojelemaan yhtään ketään, ei edes itseäni. Ja minun ihmisystäväni.. hymyili minulle ja itkuisille kasvoilleni pilkallisesti kun minut oli perheeni mukana suljettu häkkiin. Hän tökkäisi minua sormella otsaan ja sanoi..

”Auh!” Se herätti minut. Olin näykkäissyt sinihiuksista tyttöä etusormesta. Tyttö näytti hieman hämmentyneeltä.
”Sori, näytti siltä että sulla oli meneillään painajainen”, hän sanoi. Painajainen se olikin. Hirveä painajainen ja muistutus.

Huokaisin. Minun oli ikävä heitä, äitiä, isää, veljeä ja Miraa. Katsoin miten tyttö pakkasi tyhjiä purkkeja ja käytettyjä pahvilautasia takaisin koriin.
”Kuka on Mira?” Tirtouga kysyi pistäessään päänsä esiin kilpensä alta. ”Sä puhelet unissasi, häiskä.”
”Ei kuulu sinulle”, minä murahdin. Mira ei kuulunut yhtään kellekään.
Sitten me lähdimme, emme tosin takaisin. Poikkesimme kaupungissa. Tällä kertaa minä istuin etukorissa Tirtougan kanssa.
”Kattos, ihmisiä!” Se ihmetteli, aina kun ohitsemme kulki joku. Minä katsoin sinihiuksista tyttöä vaivihkaa. Mitähän mieltä Mira olisi ollut hänestä? Törmäsimme taas, joskin seinään, eikä kukaan tippunut kyydistä.
”Sori, olisi pitänyt jarruttaa”, tyttö sanoi. Sitten hän kaiveli taskujaan ja hymyili tyytyväisenä. Tyttö nosti taas hiki hatussa Tirtougan ja raahasi sen vaivalloisesti pieneen liikkeeseen. Mitä hän tekisi Tirtougalle? Tekisikö hän sille pahaa? Sillä verukkeella minä seurasin tyttöä pikkupuotiin, jossa käyskenteli pönäkkä, kaljuuntuva ukko.
”Oletko se Wintersin kadonnut vesa?” Ukko tiedusteli tytöltä, joka nyökkäsi. ”Ovatko nämä pokémonejasi?”
”No, eivät oikeastaan”, tyttö vastasi. ”Ne vain tarttuivat mukaan kun..”
”Kuulinkin siitä!” Ukko toitotti. ”Kuka se mies oikein oli?”
”Öö..” Tytön suusta pääsi. ”Kyselepä ukilta.” Tytön kasvoista näki, että hän kyllä tiesi vastauksen, muttei tahtonut puhua siitä.
”Ostelemaanko sitä tultiin?” Miekkonen kysyi.
”Joo”, tyttö vastasi. ”Jotain pientä näille.”

Yksikään ihmisen lahja ei ollut ilmainen, ei yksikään. Se korppu ei ollut vaaraton..
Tirtouga sai luun ja minä tummanpunaisen huivin. Karkasin kauemmas kun läski ukko yritti pistää sitä kaulaani.
”Älä luule, plösö!” Huusin sille.
”Jos laitat itse huivin sille”, kauppias ehdotti. Tyttö nyökkäsi ja laittoi huivin taskuunsa.
”Hyvää luuta!” Tirtouga kommentoi, jäystäessään luutaan. Se hölmö.

Paluu matkalla tyttö ajoi päin kotipihansa porttia ja sai haavan polveensa.
”Juuri tuon takia sun ei pitäisi ajaa yhtään millään!” Tytön vanhempi veli sanoi tuohtuneena. ”Ajoit vielä ilman kypärää!”
”No hups”, tyttö kommentoi, eikä vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta.
”Mikä on olo?” Veli kyseli siskoltaan.
”Siinähän tuo”, sinihiuksinen tyttö vastasi.
”Olimme huolissamme!” Veli huudahti. ”Lähdit ilman että sanoit mitään!”
”Luulisi sun jo tottuneen!” Tyttö letkautti. Sitten hän nosti Tirtougan vaivalloisesti.
”Mä voin kantaa sen”, tytön veli tarjoutui. Mutta tyttö ei ottanut tarjousta kuuleviin korviinsa, vaan lampsi portaita pitkin yläkertaan.
”Tämä ei edisty”, sanoi Jolteon, joka oli ollut meitä vastassa. ”Annabeth on liian jäärä hyväksyäkseen perheensä avun. Ymmärtäähän sen.”
”Minkä niin?” Minä kysyin. En ymmärtänyt tästä kokoonpanosta mitään, en tyttöä, enkä sitä miksi hän ei vaikuttanut tykkäävän perheestään. Kyllä perheestään piti tykätä.

Jolteon vei minut kävelylle puutarhaan. Se istui omenapuun alle ja katsoi taivasta.
”Kun Annabeth annettiin ihan pienenä pois, yhdelle saarelle”, Jolteon kertoi. ”Hän on asunut täällä vasta vähän aikaa.”
”Miksi hänet annettiin pois? Perheen kuuluisi olla yhdessä!” Minä totesin.
”Sitä kaikki sanoivat. Mutta isä kaiketi oli liian murtunut kun Alissa kuoli”, Jolteon päätteli. ”Annabeth ja Trystan olivat silloin pikkuisia. Mutta voi olla ettei Ethan vaan tykkää hameväestä, näkee ne ärsykkeenä, tai jotakin.”
”Tyttö sanoi, ettei isä pidä hänestä”, minä muistelin.
”Siltä minustakin tuntuu”, Jolteon myönsi. ”Annabeth asui vuoden itsenäisesti, huolehti itsestään, ennen kuin Horatio hänet löysi, ja kun Horatio yritti pitää tytöstä huolta, sattui kaikenlaista.”
”Kuten mitä?” Minä kysyin.
”No alku oli vaikeaa, kaikki meni kuitenkin pikku hiljaa paremmaksi. Sitten se mies tuli”, Jolteon sanoi hiljaa. ”Olit siellä eilen, näit sen ukon varmasti.”
”Ei hän sitä miestä pelännyt”, minä väitin vastaan.
”Annabeth on sellainen”, Jolteon sanoi. ”Eikä tuo ollut ensimmäinen kerta ei. Kun se sattui ekan kerran, Annabethiin sattui pahasti, eikä isä tullut auttamaan.”
”Miksei?”
”Ei kiinnostanut”, Jolteon huokaisi. ”Pian sen jälkeen tultiin tänne. On niitä hyviäkin päiviä, mutta Annabeth ei luota.”
Ei luota? Muihin ihmisiinkö?
”Sä et taida luottaa myöskään”, Jolteon sanoi. ”Siksi te kävisitte niin hyvin yhteen.”
”En aio jäädä!” Minä tiuskaisin. ”Ihminen petti minut jo kerran!”
”Niin kerran”, Jolteon toisti levollisesti. ”Mutta Annabeth ei ole sellainen. Tyttö on yhtä lailla tullut muiden pettämäksi – oman isänsä nimittäin.”
”Entä sitten?” Minä kysyin. ”En ole mikään ihmisen orja!”
”Tuskin se sulta sitä pyytäisikään”, Jolteon sanoi. ”Se on kuule vaan niin, ettei yksin pärjää olit sitten millainen ihminen tai pokémon.”
”Yksin on parempi”, minä jupisin. ”Olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten.”
”No lähde sitten”, Jolteon sanoi, sen äänen sävy oli yhä ärsyttävän levollinen. ”Mutta käy nyt edes sanomassa näkemiin.”

En tiedä, miksi tein sen. Minä menin sinne sanomaan hyvästit, vaikkei tyttö ymmärtäisi. Tyttö istui lattialla, sänkyynsä nojaten. Tirtouga lepuutti päätään tytön polvella, kun tyttö taputti sen kilpeä. Tyttö selasi paksua kirjaa, hänen ympärillään oli roinaa. Oli melkein kymmenen poképalloa – olin nähnyt niitä ennenkin, joten tiesin, mitä ne olivat.
”Tykkäisitkö nimestä Riku?” Tyttö kysyi Tirtougalta.
”Joo! Riku on kova nimi!” Tirtouga nyökytti päätään hyväksyvästi. ”Kiitti, tytsi!” Sitten se huomasi minut.
”Morjens, häiskä! Tytsi sanoo, että saan jäädä ja mähän jään!” Tirtouga näytti olevan hyvillään.
Sinihiuksinen tyttö hymyili minulle.
”Jäisitkö säkin?”
Tapa millä hän sanoi sen, sai minut tuntemaan itseni surulliseksi, en edes tiedä syytä siihen, minusta vain tuntui siltä. Tyttö oli pelastanut minut, mutta minäkin autoin häntä. En ollut hänelle velkaa, enhän? Oliko tyttö paha? Ei. Ei kai. Katsoin jalkoihini. Minusta tuntui että tyttö oli hyvä. Minun tulisi edes sanoa hänelle hyvästit, ja niin että hän ymmärsi sen. Avasin suuni, puhuakseni hänen kieltään, mutta sana jäi kurkkuuni.
Tyttö hymyili minulle ja nyökkäsi.
”Ei sun ole pakko jäädä”, hän sanoi hiljaa. Lattialla, tytön vieressä oli se huivi, jonka se läski kauppias, oli yrittänyt laittaa kaulaani. Tyttö otti huivin käteensä ja ojensi sitä minua kohti.
”Ota edes tämä, ei se varmaan paljoa kylmältä suojaa, mutta kuitenkin.”
Astuin lähemmäksi. Annoin tytön pistää huivin kaulaani. Ehkä se oli vain lahja, eikä merkki orjuudesta. Ehkä se oli vain..
”Nähdään taas, Ophir”, tyttö sanoi, hän yritti kuulostaa iloiselta, muttei kuulostanut. Katsoin tyttöä kysyvästi. Miksi hän oli minua kutsunut?
”Se nimi vaan tuntui sopivan sulle”, tyttö hymyili. Minusta tuntui pahalta. Ei sen vuoksi, että tyttö oli keksinyt minulle nimen vaan siksi että.. en edes tiedä. Niinpä minä juoksin pois.

”Onko sulla mitään paikkaa, minne mennä?” Jolteon kysyi lähtiessäni.
Ei, ei ollut. Mutta silti minä juoksin pois. Haluaisin sanoa, että juoksin kauas, kauas pois, mutta en juossut. Palasin sen pähkinäpensaan luo, sen pensaan, minkä luota tyttö oli kahmaissut minut syliinsä.

Tuli ilta, tuli yö. Seisoin sen pensaan luona ja katsoin kuuta. Ajattelin Miraa ja sinihiuksista tyttöä. Ajattelin itseäni. Ei tässä tainnut olla järjen hiventäkään. Olin yksin, vielä pari päivää sitten se olisi kuulostanut mainiolta mutta nyt tunsin oloni orvoksi. Mieleeni tuli kaikenlaista. Pakoni laboratoriosta, pakomatkani, se kun saavuin tänne. Se kun kohtasin sinihiuksisen tytön. Se kun hän pelasti minut Sableye-laumalta. Sitten hän pelasti minut taas, kahdesti hän oli sen tehnyt. Muistan jutelleeni hänen kanssaan sairaalassa, muistan hänen hymyilleen minulle silloin. Muistan auttaneeni häntä, kun se kaheli sieppasi hänet, seurasin sitä poikaakin, joka toi hänet tänne. Olin nähnyt tytön nukkuvan. Olin nähnyt hänen hymyilevän. Ja olin nähnyt..

Tavan, jolla hän taputti Tirtougan kylkeä.

”Eihän se ollut pahaa”, minä kuiskasin.
”Ei, ei ollut, veli”, Mira kuiskasi. Näin hänen hahmonsa pähkinäpellolla ja hän hymyili. Pikkuinen Treecko nyökytti päätään hyväksyvästi.
”Täällä sinun on hyvä, isoveli. Täällä sinun on hyvä.” Sitten hahmo katosi.
”Mira?” Minä kysyin. Mutta olin jäänyt yksin.

Oliko se ollut Mira? Oliko se ollut pikkusisko, jota minä en kyennyt suojelemaan? Vai olinko minä nähnyt vain sen, mitä halusin? Halusinko minä jäädä?

Minä palasin. Menin takaisin. Minun täytyi saada tietää eräs asia. Vaikka minä en täysin luottanut häneen, minun täytyi kysyä sitä. Minun täytyi saada vastaus. En aluksi ymmärtänyt, että kyse voisi olla siitä, mutta ehkä..

Kiipesin talon seinustaa pitkin, siinä kasvoi köynnöksiä. Oli helppo kiivetä. Katsoin ikkunoista sisään, talo oli pimeänä. Tytön huoneessa paloi vielä himmeä yö valo. Tyttö oli nukahtanut sängylle, kirja kädessään. Minun oli saatava hänen huomionsa. Niinpä minä koputin ikkunaan. Kun koputin kolmannen kerran, hän heräsi, ja katsoi minua unen pöpperössä. Sitten hän hymyili ja asteli mansikkapyjamassaan ikkunalle. Hän avasi ikkunan.
”Tulitko sä takaisin?” Tyttö kysyi. Nyökkäsin. ”Tule sisään.”
Ja minä tulin. Kävin samalle hyllylle, missä olin viettänyt edellisenkin yön. Tirtouga nimeltä Riku kuorsasi korissaan tytön sängyn vierellä.
”Kyllä sä voit tulla sängyllekin nukkumaan” tyttö sanoi.

Valot sammuivat, ja tyttö kömpi takaisin petiinsä. Odotin kauan. Ehkä liiankin kauan, en halunnut paljastaa kykyäni puhua. Oli parempi että hän olisi niin uninen, että luulisi tätä uneksi. Tyttö kieri sängyllään levottomasti, hän taisi nukkua huonosti. Mutta hän oli uninen, se riitti.
”Välitätkö sinä minusta?”
Tyttö katsoi ylös, sinne missä olin. Hän oli hetken hiljaa, mutta vastasi.
”Taidanpa välittää.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Miksi ei?” Tyttö vastasi kysymykseen kysymyksellä. ”Ei mulla ole paljon mistä välittää, että voin kai ihan hyvin välittää susta ja Rikusta. Samalla tavalla kun ukki välittää kaikista hoidokeistaan.”
Olin hetken hiljaa. En oikein ymmärtänyt, mitä tuo tarkoitti, mutta luulin ymmärtäneeni tärkeimmän. Tyttö alkoi tuhista rauhallisesti.
”Hyvä on”, minä totesin. ”Kaipa minä voin jäädä.” Sitten kiipesin alas hyllyltä ja laskeuduin varovasti sängylle. Käperryin sängylle, ja painauduin vasten tytön kylkeä.

En tiedä, välitänkö minä sinusta, outo ihmisotus, mutta minä jään silti, sillä sinä ainakin sanot välittäväsi minusta. Se riittää, tällä erää.

Kommentit

Nikibi


Tarina #3

En tiedä mikä siinä on, mutta tykkään Ophir-luvuista tosi paljon. :’D Tämä oli aika tunnerikas, tykkäsin paljon siitä kuinka kolmikko oli rannalla ja sitä rataa. Riku on paras. Ja ihanaa, kuinka Ophir päättikin jäädä ja samalla alkaa luottaa ihmisiin uudelleen. ’___’ Fiilaan näitä tarinoita.
En nyt oikein tiedä mitä muuta sanoa, en ole arvostellut tarinoita hetkeen krhm. Mutta uutta tarinaa odotellessa~ ^^

Saat 29p ja Ophirille ja Rikulle tasot.

Oikotie 2 > Onnettomuusaltis tyttö

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2016.

Annabeth

Olen aina ollut altis erinäisille onnettomuuksille. Mutta tästä uusimmasta sain kyllä syyttää vain itseäni. Kukaan viisas ihminen ei olisi mennyt pelastamaan täysin vierasta pokémonia ansasta jonka joku hassahtanut ukko oli kyhännyt ties mistä syystä. Sain sitten myrkyt ja piikit niskaani siitä hyvästä, mutta ei se mitään. En usko, että sillä miehellä oli hyvät aikeet sen violetin Treeckon suhteen. Sillä oli ollut samanlainen katse kuin eräällä hullulla, jonka olen kohdannut jo pari kertaa.

Olin nyt sairaalassa, elimistööni päässyt myrkky oli saanut minut oksentamaan kaiken pihalle. Trystan oli mukamas hyvää hyvyyttään tuonut minulle omenoita ukin omenatarhasta, jos vaikka nälkä yllättäisi. Syö pääsi, olin sanonut. Vain sellainen possu kuin sinä, voisi jatkaa syömistä normaalisti oksennettuaan kaiken pihalle. Mutta minä en ollut sinä, vaikka me olimmekin kaksosia, katsoin olevani se järkevämpi. Sairaalassa oli tylsää, huoneessa oli tosin telkkari, mutta ei siitä ollut kauaa viihdyttäjäksi. Yhdeltä kanavalta tuli dokumentti fossiileista, toiselta jokin piirretty, jossa oli neon väreillä tehtyjä poneja, kolmannelta tuli jokin karjapaimen leffa ja neljänneltä jokin saippuasarja. Tylsää.
Kun tekemistä ei ollut, ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nukkua. Nukuin kauan, heräsin välillä. Poliisipäällikkö kävi luonani kyselemässä eilisillan tapahtumista.
Tunsinko miehen? En tuntenut.
Miksi olin siellä silloin? Meni hermot Trystaniin, joten lähdin kävelemään. Näin epäilyttävän ukon pähkinämaalla. En siitä mitään ajatellut, kunnes näin että sillä oli kaksi pokémonia, joista toinen hautasi jotain maahan ja toinen piilotteli lähistöllä. Jäin katsomaan tilannetta, piilosta käsin.
Missä olin piilossa?
Engbergien pähkinäpuskien takana. Ukkokin piiloutui jonnekin, varmaan sinne, missä sen ilkeä Jolteon oli.
Mitä sitten tapahtui?
Jännän värinen Treecko tuli.
Miten niin jännän värinen?
Sillä oli vihreän ihon sijasta violetti iho, maha oli vaaleamman punainen kuin normaaleilla Treeckoilla ja häntä oli tummanpunainen. Sen silmät olivat tumman meripihkan väriset.
Mitä Treeckolle oli tapahtunut?
Mitäköhän luulet? Siihen ei sattunut, koska minä nappasin sen syliini, ennen kuin mitään ehti tapahtua.
Miksi minä niin tein?
Koska se vaikutti mukavalta Treeckolta, enkä uskonut sen tehneen kenellekään mitään pahaa.
Niin, Ei Treecko kuulemma mitään ollut tehnyt. Mutta sille oli tehty juttuja, joista näkemäni ukko oli ollut päävastuussa. Ukko oli nyt vankilassa, eikä ollut pääsemässä ulos vähään aikaan.
Missä se Treecko nyt on?
En minä vaan tiedä. Poliisipäällikkö kertoi, että jos Treecko löytyy, Bayside Villagen rannikkokylässä asustava professori, johon oli oltu yhteydessä, haluaisi kernaasti katsastaa Treeckon. Selvittää etteivät kokeet, mitä sille tehtiin, vahingoittaneet sen hermostoa. Treecko aiottaisiin siis ottaa kiinni. hymyilin itsekseni, sillä en uskonut sen antautuvan kiinniotettavaksi kovin helposti.

Sitten nukuin taas. Ja kun heräsin oli Treecko istumassa puisella tuolilla.
”Huomenta.” Sanoin sille. ”Tulitko oikein mua katsomaan?”
”Treeh.” Treecko vastasi välinpitämättömästi, kädet puuskassa.
”Ehkä sun ei pitäisi olla täällä.” Sanoin sille. ”Ei sillä etten nauttisi käynnistäsi, mutta poliisit tahtovat napata sut ja lähettää tarkastettavaksi johonkin pokémon labraan.”
Hetken olin näkeväni varjon nousevan violetin Treeckon kasvoille, sitten se totesi.
”Treecko tree.” Ja virnisti. Että yrittäköön vaan!
”Sä taidatkin olla aika sisukas sissi.” Naurahdin. ”Se on hyvä.”
”Treecko.” Treecko sanoi välinpitämättömästi. Ei sitä ihmisten kehut kiinnostanut.
”Okei, miten vaan.” Sanoin. ”Teetkö palveluksen?”
”Treeh.” Tuo sulki silmänsä, ja oli kuin ei välittäisi mistään. Mutta kuulin sen vatsan kurisevan.
”Söisitkö nuo omenat pois mua kiusaamasta?” Kysyin. ”Erittäin ajattelevainen veljeni toi ne tänään, mutten pysty syömään niitä, kun mikään ei oikein pysy sisällä.”
”Treecko?” Pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Myrkkyä on vielä elimistössä.” Sanoin sille. ”Mutta hengen hätää ei ole.”
Treecko nyökkäsi.
”Syö nuo omenat, ehtivät vielä pilaantua.” Maanittelin sitä. Treecko katsoi miettivästi kahta kellanvihreää omenaa, lopulta se kaiketi päätti, että sillä oli nälkä, ja sen oli syötävä. Treecko kiipesi hieman epäillen sängylleni, josta se hyppäsi mahdollisimman kiireesti pöydälle sänkyni vieressä, juuri sille, missä omenat olivat. Treecko alkoi järsiä ensimmäistä omenaa, sillä näytti olevan kova nälkä.

Pian käytävästä kuului kopinaa. Ovi avautui äkisti, ja sisään astui eräs ystävä.
”Kas, Hope.” Totesin nähdessäni luokkakaverini, joka aina riiteli Trystanin kanssa. Hope oli samaa ikäluokkaa kuin minäkin, hän oli muuttanut tähän kaupunkiin Heartfront Citystä jokunen vuosi sitten. Trystan sanoi usein, että Hopen olisi pitänyt sääliä muita Hazelholdin asukkaita ja jäädä sovinnolla Heartfrontiin, mistä kehkeytyi aina muhkea riita näiden kahden välille.
”Toin sulle läksyt.” Tyttö ilmoitti hyväntuulisesti. Hänellä oli sylissään kori, josta pilkisti Turtwigin pää.
”Eihän tuo kuulu läksyihin?” Kysyin hämilläni.
”Tuuurt!” Pokémon huudahti iloisena.
”Ei sentään.” Hope naurahti. ”Ajattelin vain tuoda Hillaryn katsomaan.”
”Ai, sairaita ihmisiä vai?” Minä kysyin. ”Tykkäätkö, Hill?”
”Tuurt!” Kilpikonna hihkui keltaiset silmät hehkuen. Sitten sen silmät osuivat, siihen johonkin, joka järsi omeinoita pöydällä. Turtwig loikkasi sängylleni, ja yritti keskustella jännän värisen Treeckon kanssa, mutta sai Treeckolta vain mulkaisun osakseen.
”Kukas se siinä?” Hope kysyi.
”Treecko.” Vastasin. ”Joku roisto yritti napata sen.”
”Tuonko takia loukkasit itsesi?” Hope kysyi. ”Trystan ei oikein kertonut mitään yksityiskohtia.”
”Varmaan koska hän ei tiennyt mitään niistä.” Mutisin. Hope nauroi.
”No veljesi ei nyt muutenkaan ole mikään järjen jättiläinen!” Oli outoa kuulla, miten ihmiset puhuivat Trystanista veljenäni. Vaikka asia nyt olisikin niin, olimme silti vieraita ihmisiä toisillemme. Me olimme kasvaneet erillämme, hän oli kotoisin täältä, ja minä meren takaa. Olin tuntenut hänet ja Horation vain vuoden päivät, ja se tuskin riitti kiintymykseen asti. Huokaisin. Olinpa päässyt ahdistavaan ympäristöön.
”Älä nyt, Beth.” Ystäväni yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, olet sentään parempi koulussa kuin Trystan.”
”No kuka tahansa olisi.” Minä naurahdin. Velikulta kun ei ollut akateemisia ihmisiä. Naureskelimme vähän sille, miten tämä Treecko oli mätkähtänyt tuuletuskanavasta suoraan Trystanin takaraivoon kun poika veteli sikeitä. Treecko katsoi meitä vähän kummeksuen. Sitten Hope luetteli läksyt ja kaiken sen minkä olin missannut koulussa. Sitten hän otti Hillaryn mukaansa ja lähti. Treecko odotti kunnes Hope ja tämän Turtwig olivat varmasti menneet, sitten sekin lähti. Hiipi oven raosta ulos.

Nukahdin taas. Ei tässä paikassa ollut muutakaan tekemistä. Sängyllä oli vaikea tehdä läksyjä.
Sitten heräsin, enkä ollut yksin. Tuolilla sänkyni vieressä istui kalpeaihoinen mies, jolla oli asiallisesti kammatut tumman violetit hiukset, hänellä oli yllään musta puku, kuten aina silloin kuin tapasimme.
”Sä!” Minä sähähdin, sillä muistin miehen turhankin hyvin. Hän oli putkahtanut elämääni lähes samaan aikaan kuin veljenikin. Enkä voi sanoa että olisin pitänyt tästä hyypiöstä.
”Kuulin että sinulle oli sattunut pieni.. onnettomuus, Annabeth.” Mies sanoi rosoisella äänellään.
”Mitä sä tahdot?” Töksäytin. Tuo mies ilmaantui aina, kun tarvitsi jotain, tai kun hänellä oli mielessä jotain, jotain mikä liittyi jotenkin siihen ukkoon.
”Minulla on kana kynittävänä isäsi kanssa.” Mies sanoi.
”No jonon päähän vaan.” Murahdin.
”Valitettavasti minulla ei ole aikaa odottaa.” Mies sanoi lipevästi hymyillen. Hän nousi ja odotin tyypin vain lähtevän nostelemaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän nappasi minua kiinni käsivarrestani, ote oli niin luja, että pelkäsin hänen murtavan käsivarteni. Mutta sitten hän vain heilautti minut, sairaan teinitytön olalleen ja käveli ulos huoneesta.
”Hei! Mitä hemmettiä sä luulet tekeväsi?” Huusin miehelle. ”Mihin sä luulet vieväsi mua?”
Miksei ketään ollut käytävillä? Missä olivat sairaanhoitajat tai potilaat? Miksei ketään näkynyt missään? Olivatko ne kahvilla?
”Ei se musta mitään maksa!” Kiljuin. Sillä se oli totta, tutkija-arkeologi Ethan Winters oli sovinisti ja vihasi naisia, etenkin minua. Siksi minut oli alunalkaenkin lähetetty pois, kaiketi. Yritin potkia miestä, sillä tähänhän minä en suostuisi! Ei minua noin vain saatu siepata!
”Näpit irti, kuulitko!” Kiljuin täyttä kurkkua, samalla potkien ilmaa. Treecko oli siellä, se katsoi tapahtumia silmät pyöreinä. Se ei kai ymmärtänyt mistä oli kyse. Eikä se pystyisi tekemään mitään. Tämä ukkeli oli kookas ja potkaisisi pikkuisen Treeckon helposti kauemmas. Treecko katsoi tuolin alta minua, joka kiljui kuin hullu. Se on varmasti ihan sekaisin, se varmaan ajatteli.

Minut heitettiin rekkaan. Lattia oli kylmä, eikä täällä nähnyt lainkaan eteensä. Nousin varovasti huojuville jaloilleni. Hitto, ehkä olisi sittenkin pitänyt syödä edes yksi omena..
Minua heikotti, tämän siitä saa kun ei syö mitään. Mutta olihan täältä pakko päästä ulos! Auto ei liikkunut vielä mihinkään, joten ulos kömpimisen pitäisi olla turvallista. Kokeilin ovea, joka oli tietenkin lukossa. Ehkä lukko ei ollut kestävä, typerät aivoni miettivät. Jos käytän koko painoani, pääsen täältä varmasti pois. Peruutin vaunun perälle ja juoksin sitten kömpelösti kohti ovea. Mäjähdin sitä vasten koko painollani, mutta eihän tuo mitään auttanut. Sitten rekka jyrähti käyntiin. Täytyi yrittää uudelleen. Mutta kun peruutin ja lähdin juoksemaan kohti ovea, rekka teki yllättävän u-käännöksen ja lensin nokalleni, kolautin pääni maahan samassa rytäkässä.

”Auuh.” Valitin raottaessani silmiäni. Enää ei oltu rekassa. Olin jossakin huoneessa ja minun oli kylmä tässä sinisessä sairaalapyjamassa. Maa jalkojeni tuntui kylmältä ja kovalta. Ehkä se oli tehty betonista. Päätäni jomotti enkä aluksi oikein ymmärtänyt mitään. Mitä tein täällä? Miksen voinut liikkua? Kunnes pyörrytys helpotti, tajusin istuvani puisella tuolilla, syy miksen voinut liikkua, johtui siitä että minut oli köytetty tuoliin.
”Mitä hemm..”  Yritin kuunnella, mutta en kuullut mitään, satunnaista tuulen vihellystä lukuun ottamatta. On kylmä. Oli pimeää, lukuun ottamatta sitä kattoikkunasta tulevaa valoa.
”Tirr..”  Käheä äänähdys kuului jostain. Sitten:
”Treeckoh!” Jokin lensi syliini, jokin joka murisi.
”Treeh!”
”Treecko?” Kysyin. ”Violetti Treecko, säkö siinä olet?”
”Treeh!” Treecko äännähti, sitten jokin, sileä ja lämmin hipaisi nenääni.
”Miten sä tänne jouduit?” Kysyin. ”Muthan se hullu sieppasi.”
”Treeckoh!” Treecko totesi, jos olisin nähnyt sen ilmeen, se olisi varmaan ollut hämmentynyt. Sitten kuulin askelia. Ne lähestyivät.
”Mene piiloon.” Kuiskasin. Treecko totteli, sillä se ei halunnut muiden näkevän sitä. Sitä paitsi, jos se nähtäisiin, se heitettäisiin ulos, tai pahempaa.
Ovi avautui. Sisään astui violettitukkainen pukumies.
”Sergei Sevastian.” Murahdin.
”Ah, Annabeth.” Mies sanoi tavanomaisella miellyttävällä äänellään. ”Miten me tänään voimme?”
”Kiitos kysymästä, päähän koskee.” Murahdin.
”Sinun ei olisi pitänyt riehua sillä tavalla.” Mies sanoi muka isällisesti. ”Isäsi haluaa sinut ehjänä takaisin.”
”Tuskin haluaa.” Minä mutisin. ”Saitko sitä kiinni?”
”En vielä.” Mies sanoi lipevästi. ”Mitä luulet, paljonkohan hän pulittaa ainoasta tyttärestään?”
”Ei yhtään.” Murahdin. ”Olisit kidnapannut Trystanin, siitä se saattaisi maksaakin.”
”Sinun takiasi, toivon että se ei pidä paikkaansa.” Mies sanoi hieman uhkaavalla äänellä. Sitten hän otti jotain takkinsa sisältä. Ja tökkäsi minua sillä, sen kylmällä metallisella pinnalla. Eikä minun tarvinnut olla meedio, tietääkseni millä minua tökittiin.
”Toivo sinäkin.” Mies sanoi, ja sitten hän käveli ovelle. Ennen kuin hän lähti huoneesta, mies kompuroi, varmaan kynnykseen tai kivetykseen. Ase laukesi. Paukahdus sattui korviini.

Treecko

Tuolta aseen ääni siis kuulosti. Niillä vartioilla labrassa oli aseet, mutten ollut kuullut niiden ääntä.
”..Mä todella toivon, että toi oli ainut luoti.” Sinihiuksinen tyttö sanoi ääni väristen. Häntä varmaan pelotti. Olihan hän lapsi, kuten minäkin. Olin aina luullut, että ihmiset pitivät toistensa puolta, mutta tuo mies, oli vienyt sinihiuksisen tytön sairaalasta. Tyttö oli ollut siellä, koska pelasti minut. Eikä sinihiuksinen tyttö lähtenyt miehen mukaan vapaaehtoisesti. Olisiko minun pitänyt auttaa häntä silloin? Tyttö oli kuitenkin auttanut minua. Eikö minun kuuluisi auttaa häntä? Ei, ei, ei. Tyttö oli ihminen. Ihmiset satuttivat meitä.
”Mitäs pohdiskelet?” Käheä ääni kysyi. Säpsähdin. Puhuja oli muuan Tirtouga, jonka päälle olin tässä pimeydessä vahingossa loikannut. Tirtouga ei ollut tykännyt siitä, ja heitti minut selästään.
”Pitäisikö auttaa vai ei.” Sanoin hiljaa.
”No pitäisi, pitäisi!” Tirtouga murahti. ”Ukkohan pistää kuulan tytön kalloon!”
”Kyllä me ihmisetkin teemme pahaa toisillemme.” Tyttö kuului sanovan alakuloisena. ”Perkele! Jos toi ukko tappaa mut, jään kummittelemaan niin sanotulle isälleni!”
Katselin hetken sinihiuksisen tytön touhuja, hän yritti päästä irti vankilastaan, mutta turhaan, köydet olivat siinä ja pysyivät. Äiti oli aina sanonut, että ei saanut olla kiittämätön. Olinko minä kiittämätön, jos en auttaisi? Sinihiuksinen tyttö oli kuitenkin auttanut minua, vaikken ollut pyytänyt apua. Jos nyt antaisin olla ja jättäisin hänet tuon miehen kynsiin, olisinko yhtä paha kuin ne miehet, joiden takia äiti ja sisko kuolivat? Kertokaa se minulle, äiti, pikkusisko!
”Perhana, ovatpa ne tiukassa!” Tyttö murisi. Ei, ei tuosta mitään tulisi. Kiersin hiljaa tuolin taakse ja katsoin, minkä kanssa oli työskenneltävä. Köydet oli tehty aika paksusta materiaalista, mutta uskoin saavani ne poikki, jos purisin niitä katkeamispisteeseen asti. Hampaani eivät tykänneet köydestä, kesti kauan ennen kuin sain yhden köyden purtua poikki.
”Hyvää työtä, kaveri.” Sinihiuksinen tyttö kehui. Emme me olleet kavereita. Purin raivokkaasti jo toista köyttä, joka oli sidottu tytön vartalon ympärille. Tyttö oli paketoitu huolella, kädet oli sidottu tuolin selkänojan taakse, jalat oli sidottu yhteen, suun edessä ei ollut mitään, mutta siltikin..
Kohtelivatko ihmiset kanssa olentojaan näin? Jos kohtelivat, niin miksi? Tiesin meidän pokémonien olevan vain niitä, joilla ei ollut pahemmin merkitystä, että meitä voitiin käyttää hyväksi surutta, koska se miltä meistä tuntui, ei merkinnyt niille paskiaisille mitään.  Mutta mitä tämä sitten tarkoitti? Eikö sinihiuksinen tyttö ollut ihminen? Tekivätkö toiset ihmiset pahaa toisilleen? Toinen köysi napsahti poikki.
Aloin järsiä tytön käsi kurissa pitäviä köysiä poikki. Oli oltava nopea, ei nyt joutanut miettimään. Sinihiuksinen tyttö alkoi hermostumaan. Hetki vielä..
Noin. Köysi katkesi. Sinihiuksinen tyttö venytteli helpottuneena käsiään, ja minä puolestani järsin jalkoja pitävää köyttä poikki. Tämän jälkeen en enää auttaisi häntä. Sillä se olisi väärin. En voisi auttaa sen lajin edustajaa, joka oli vastuussa perheeni kuolemasta.

Mutta teinkö minä väärin päättäessäni näin? Hän oli sentään auttanut minua. Mutta miksi hän oli auttanut minua? En minä apua pyytänyt! Enkä saanut kunnon vastaustakaan. Vain siksi koska, oli hän sanonut. Mitä se tarkoitti? Noin, sinne meni viimeinenkin köysi ja tyttö nousi seisomaan huterilla jaloillaan.
”Kiitti, kaveri.” Hän sanoi. ”Nyt meidän täytyy häipyä täältä.” Sinihiuksinen tyttö käveli sinne mistä se ukko oli tullut. Hänen kätensä hapuili oven kahvaa, hetken kuluttua hän löysikin sen. Tyttö koetti työntää ovea auki, kun se ei onnistunut, hän yritti vetää ovea auki.
”Tietysti se on lukossa.” Tyttö huokaisi turhautuneesti. ”Mutta jotenkin täältä on päästävä.”
”Saanko mä?” Tirtouga näykki tytön lahjetta. Tyttö käänsi päätään ja katsoi kilpikonnaa kummeksuen.
”Mistäs sä siihen tupsahdit?” Tyttö kysyi.
”Mä asun täällä!” Tirtouga sanoi etujalkaansa kohottaen. ”Toi mäntti valtasi kotini!”
Vai niin. En ollut ennen nähnytkään Tirtougaa, olin kuullut, että ne olivat hyvin vanhoja pokémoneja, jotka elivät ennen muinoin meren syvyyksissä. Niiden fossiileja oli siellä labrassa, jossa minua pidettiin.
”Musta vähän näyttikin että äijä kompuroi ovella.” Sinihiuksinen tyttö naurahti. ”Säkö sen kamppasit?”
”Se ei kattonut eteensä!” Tirtouga puolustautui. ”Annas mä avaan oven!”
Katsoin muinaista kilpikonnaa hämmentyneenä, miten se muka saisi oven auki, kun se oli kerran lukossa? Tiesin entuudestaan, että lukitut ovet voitiin avata vain hassulla metalli esineellä, jota nimitettiin avaimeksi.
Mutta tämä Tirtouga luuli pystyvänsä avaamaan oven. Tästä tulisi hauskaa.
Kilpikonna köpötti huoneen perälle, sitten se veti päänsä kilpensä sisään ja pyöräytti itsensä liikkeelle. Tirtougan kilpi pyöri pitkin lattiaa kunnes se iskeytyi oveen, oveen ilmestyi pieni jälki. Hienoa. Ei tästä mitään tulisi. Sinihiuksinen tyttö asetti jalkansa eteeni, etten vain menisi tielle ja saisi osumaa. Mitä se häntä liikuttaisi?
Kilpikonnan pyörimisliike muistutti jyräämistä, tuon täytyi olla jokin liike, minkä se osasi. Liike näytti tulevan vahvemmaksi, ovi ei kuitenkaan antanut periksi, ennen kuin kolmannella yrityksellä.
”Hyvää työtä, kaveri!” Sinihiuksinen tyttö kehui Tirtougaa ja taputti sen mustaa kilpeä. ”Tulehan, lähdetään täältä.” Tyttö nosti kovin vaivalloisesti kilpikonnan syliinsä, se taisikin painaa enemmän kuin tyttö oletti.
”Tule, Treecko!” Tyttö huikkasi. ”Ei tänne voi jäädä.

Pako huoneesta, tai oikeastaan varastosta, mikä se paljastui olevan heti kun pääsimme ulos.
”Kas kummaa ollaan vielä Hazelhold Cityssä.” Tyttö totesi. ”Hitto, oletpa sä painava.”
”Hei, lihas painaa enemmän ku läski!” Tirtouga totesi. Sinihiuksinen tyttö liikkui kuin vaappuen, ikään kuin hän olisi voinut jotenkin huonosti. Siltikään hän ei pysähtynyt, hän harppoi eteenpäin kilpikonna sylissään, kilpikonna, jonka hän olisi voinut jättää varastoon. Miksi hän oli ottanut vieraan pokémonin mukaansa?
Sitten paukahti. Luoti osui tytön jalan viereen ja porautui maahan.
”Aijai Annabeth. Olisi vain kannattanut pysyä sisällä.” Ukko, jolla oli violetit sliipatut hiukset sanoi. Hän oli se, jolla oli ase.
Sinihiuksinen tyttö avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen äänensä peittyi toisen äänen alle.
”Fiona, Ice beam!”
Paukahti uudelleen. Ja ukko liukastui jäähän. Sinihiuksinen tyttö katsoi pelon ja huvituksen sekaisella ilmeellä tätä hetken, ja Glaceonia joka seisoi valmiina käymään miehen kimppuun, kun vain sen tummahiuksinen kouluttaja antaisi sille luvan.
”Mitä siinä seisot, typerä heitukka?” Tiuskaisin tytölle. ”Lähdetään nyt kun vielä voidaan!” Vaikka eihän hän ymmärtänyt mitä sanoin, mutta hän näytti ymmärtävän asian pointin. Tyttö juoksi puuskuttaen Tirtouga sylissään, minä niiden edellä. Vähän matkan kuluttua hän kuitenkin tuupertui ja hengitti raskaasti.
”Onko likka kipeä?” Tirtouga kysyi.
”Joo.. on se kai.” Vastasin välttelevästi. Minun syyni.
Jotain täytyi tehdä, se asemies päihittäisi Glaceonin kyllä alta aika yksikön. Sitten se ukko joko sieppaisi sinihiuksisen tytön uudelleen tai pahimmassa tilanteessa ampuisi hänet kuoliaaksi. Mutta mitä tässä voisi tehdä? Tytöllä oli tietenkin perhe, mutta mistä heidät nyt tähän hätään löytäisi?

Sitten ruma teräväkyntinen Sneasel tunki naamansa liian lähelle. Läimäisin sitä hännälläni.
”Älä tulekaan lähelle tai muuten..!” Uhkailin sitä.
”Älä nyt hiilly.” Tyttöpuolinen Sneasel huokaisi. ”Kouluttaja vaan käski tutkia maastoa.”
”Ihmisen orja!” Syytin Sneasel-tyttöä.
”Paraskin puhumaan.” Tyttö letkautti. ”Sinähän olet tuon tytön pokémon, kun kerran autat häntä. Kyllä minä kuulin.”
”Se ei kuulu tippaakaan sinulle!” Ärähdin Sneaselille.
”Inger, löytyykö mitään?” Sneaselin kouluttaja kutsui.
”Tule tänne!” Sneasel kutsui kouluttajaansa. Pian kouluttaja, se tummahiuksinen poika, harppoi luoksemme Glaceon ja Amaura – toinen outo muinaispokémon vierellään.
”Mitä se hullu tästä tytöstä haluaa?” Poika kysyi, kun kumartui sinihiuksisen tytön puoleen. Hän siirsi kädellään tytön hiuksia tämän kasvoilta. ”Tämä taitaa olla niitä Wintersejä. Mahtaako heillä olla sisko kadoksissa?” Sitten poika koppasi sinihiuksisen tytön syliinsä.
”Tulkaa, mennään.” Poika sanoi pokémoneilleen.
”Tule, kollega!” Amaura huikkasi Tirtougalle. ”Pääset kyydillä!” Ymmärsihän tuon, näin maalla ollessa ei Tirtougan tapainen vesipokémon juuri kyennyt liikkumaan kamalan tahdikkaasti. Minä puolestani sain kävellä omin jaloin, josta olin enemmän kuin iloinen. En ymmärtänyt, miksi vaivauduin seuraamaan tätä konkkaronkkaa. Mutta mikäs tässä.
Taivas oli jo oranssi, kun kävin katsomassa sinihiuksista tyttöä sairaalassa, oli vasta iltapäivä, tyttö oli ollut kauan kanttu vei. Olikohan hänen perheensä huolissaan? Vaikka mitäpä se minua kiinnostaa..

Sinihiuksisella tytöllä oli kuin olikin perhe. Harmaahiuksinen vanha mies, ja kaksi sinihiuksista veljeä, joista toinen oli ärsyttävän kovaääninen.
”Pidä ne likaiset näppisi irti siskostani!”
”Trystan suuta soukemmalle!” Vanha mies ärähti. ”Tämä nuori mies pelasti siskosi ja toi vielä kotiin asti, olisit kiitollinen.”
”Pidä jatkossa parempaa huolta siskostasi, niin minun ei tarvitse pelastaa häntä.” Tummahiuksinen poika totesi tylysti. Tämän jälkeen vanha mies otti tytön tummahiuksiselta pojalta.
”Kiitän, että toit lapsenlapseni takaisin kotiin.” Mies sanoi. Tummahiuksinen poika vain nyökkäsi lyhyesti ja lähti. Hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:
”En mä mitään tehnyt, tyttö pakeni itse, omat pokémonit kai auttoivat.”
”Että mä inhoan tuota Lukaa!” Kovaääninen poika puuskahti. ”Saakeli, mikä snobi!”
”No tuo snobi toi meidän pikkusiskon takaisin kotiin.” Vanhemman näköinen sinihiuksinen poika sanoi. ”Isä ei olisi viitsinyt auttaa, ja tiedät sen itsekin.” Sitten huomio siirtyi minuun ja tuohon Tirtougaan.
”Eihän Anniella omia pokémoneja ole.” Kovaääninen poika totesi. ”Mistä nuo putkahtivat?”
”Tuo Treecko saattaa hyvinkin olla se sama Treecko, jota Annie auttoi eilen.” Vanhempi sinihiuksinen sanoi.
”Otetaan nyt pikku sankarit sisään.” Vanha mies sanoi.

En tykännyt tästä, en tykännyt tästä yhtään. Olin vaihtanut yhden vankilan toiseen. Koko talo haisi ihmisiltä. Hyi, hyi, hyi! Paikalla oli tosin monta pokémonia, oli Jolteon ja viisi taistelu-tyypin pokémonia. Tirtouga oli saanut eteensä kulhollisen kuivaa pöperöä ja ahmi sitä kuin seitsemännessä taivaassa, minä en koskenut omaani. Paikalla oli vain vanhempi sinihiuksinen poika, joka yritti maanitella minua syömään. En söisi tätä, en!
Hän huokaisi.
”Sinä olet ihan kuin Annie pahimpina päivinään.”
”Ei sitä sapuskaa ole myrkytetty.” Jolteon haukahti.
”Minne se tyttö vietiin?” Tirtouga uteli suu täynnä ruokaa.
”Isoisä Winters vei tytön omaan huoneeseensa.” Jolteon totesi. ”Suuttui sairaalan väelle kovasti, kun eivät huomanneet että joku oli vienyt tytön.”
Tylsää. Kun nuo kaksi juttelivat keskenään, päätin livahtaa karkuun. Mutta ovi oli kiinni, ikkunatkaan eivät olleet avoinna. Ainoa paikka minne saatoin mennä, oli yläkerta. Kiipesin ruskeat puiset portaat ylös ja pääsin huoneeseen, käytävään, joka oli täynnä ovia. Kaikki muut ovet olivat kiinni, paitsi yksi valkoinen ovi. Se, joka johti sinihiuksisen tytön huoneeseen. Sinihiuksinen tyttö makasi sängyssä, hyvin peiteltynä. Vanha mies oli hänen kanssaan, ja jutteli tytölle, vaikkei tämä edes ollut hereillä. Livahdin huoneeseen ja piilouduin auki olevan oven taakse. Vanha mies kuitenkin kääntyi ja katsahti piilooni. Sitten hän hymyili, ja nyökytti päätään. Näkiköhän hän että piilouduin tänne? Mitä hän tekisi minulle? Kävi ilmi, ettei mitään, hän vain otti ja lähti. Ryömin pois piilostani ja kävelin tytön sängyn luo. Hän nukkui rauhallisesti. Mutta minä en vieläkään ymmärtänyt, miksi hän oli silloin pelastanut minut ja miksi hän oli ottanut Tirtougan mukaansa. Oliko hän varastanut Tirtougan? Oli miten oli, täällä maassa ei olisi turvallista, oli pakko löytää jokin turvallisempi paikka. Pian se löytyikin, seinällä sängyn yläpuolella oli jonkinlainen hylly, joka oli täynnä kuvia toisesta ruskeasilmäisestä ja sinihiuksisesta tytöstä. Mutta se ei ollut sama tyttö, kyllä minä sen huomasin. Kuvien tyttö, ei ollut tuo nukkuva tyttö. Tarkkailin häntä sieltä korkealla. Hän nukkui kauan. Herätessään hän katsoi hetken ympärilleen, ja totesi sitten olevansa kotona. Ja hän huomasi minut.
”Mitä sä siellä kykit?” Tyttö kysyi.
”Se pelkää.” Tirtouga luikautti. En ollut edes huomannut kilpikonnan tulleen huoneeseen.
”Hei siellä.” Tyttö tervehti kilpikonnaa ja taputti sen kilpeä, josta Tirtouga näytti pitävän kovasti. Typerää. Niin typerää.
Tirtougalle järjestettiin oma nukkumapaikka, pehmustettu kori, jonne tuo käpertyi mielellään ja alkoi kuorsata. Tyttö puolestaan söi ihmisten ruokaa, välillä minua katsahtaen.
”Etkö tule alas? Täällä on varmasti mukavampi nukkua.”
En, pudistin päätäni. Täällä olisi turvallisempaa.

Mutta jos täällä kerran oli niin vaarallista, miksen vain lähtenyt? Kyllä tyttö olisi varmasti avannut ikkunan, jos vain olisin pyytänyt. Minun pitäisi pyytää, mutten pyytänyt. Ulkona satoi kaatamalla. Jäisinkö tänne? Olisiko se oikein? Teinkö minä oikein?

”Tulitko sä auttamaan mua silloin?” Tyttö kysyi.
En tiedä, en tiedä miksi tulin, en tiedä miksi autoin. En tiedä mitä vielä teen täällä.
”Kiitos kuitenkin.” Tyttö hymyili ennen nukahtamistaan.
Miksi sinä minua kiität? En tehnyt mitään.

Kommentit:

Nikibi


Tarina #2

Et tiedäkään kuinka hyvä mieli tuli kun näin että olit lähettänyt tarinailmoituksen. *__* Mutta tämä tarina oli kyllä vähintäänkin yhtä hyvä kuin edellinen. Tykkään Tirtougan (nimeä en nyt satu muistamaan köhköh…) luonteesta tosi paljon, varsinkin kun se ärsyttää samalla Ophiria. :’D Ja jotenkin tosi suloista kuinka Ophir alkaa kiintyä Annabethiin ja alkaa oikeasti miettimään juttuja, mikä on oikein mikä väärin. Tykkään niin paljon. Kirjoitahan pian kolmas luku. :—)

Saat 59p ja molemmille poksuttimille tasot. Vieläkin hämmentää kuinka pitkiä nää tarinat on ja siten saat noin paljon rahaa. ^^”

Oikotie > 1 – Pokémonien tarkoitus

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2015.

Koko lyhyen elämäni ajan, on mielessäni pyörinyt eräs kysymys: Mikä on meidän pokémonien tarkoitus tässä ihmisten täyttämässä maailmassa? Pitikö meidän olla orjia, jotka täyttivät ihmisten itsekkäät päähän pistot? Ei, siihen vastaukseen minä en usko, en vaikka sanoisivat mitä. Minä olin viimeinkin vapaa, ja oma herrani. Mutta minä olinkin meistä ainoa, kaikki muut, äitini ja isäni, siskoni ja veljeni olivat kuolleet tuon häikäilemättömän lajin vuoksi. Ja minä vihasin sen lajin edustajia sen takia. Miksi juuri minun perheeni piti kärsiä? Tiedän, että perheeni kuoli turhaan, vain siksi että te olitte itsekkäitä paskoja, jotka eivät välitä muista kuin itsestään. Teidän takianne minä jäin yksin.

Mutta minä en suostu kuolemaan kuten äiti ja isä, sisko ja veli. Minä aion selviytyä. Siksi minä juoksin, juoksin niin kovaa kuin jalkani antoivat. Olin juossut jo kauan, pimeän tulosta saakka. Minun oli pakko juosta, sillä ne jahtasivat minua, ne aina jahtasivat minua, enkä voinut jäädä minnekään pitkäksi aikaa, ne löysivät minut aina. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä, äiti oli aina kaihoisasti muistellut aikaa jolloin asuimme, me kaikki viisi kotimetsässämme, mutta sinne oli pitkä matka, ja tiesin niiden etsivän minua juuri sieltä sillä ne olettivat minun menevän sinne. En muistanut sitä paikkaa hyvin, olin pieni kun meidät vietiin sieltä. Äiti oli aina vakuuttanut, että se metsä oli maailman kaunein paikka, oikea paratiisi jossa pienten Treeckojen oli hyvä elää. Jalkoihini sattui, mutta nyt ei saanut pysähtyä, oli päästävä jonnekin turvaan. Jokin kaupunki kävisi, kaupungissa olisi varmasti monia piiloja, jossa voisin levätä. Mutta ensin oli sinne päästävä hinnalla, millä hyvänsä. Oli vain juostava ja juostava. Juostava kunnes turvallinen paikka löytyisi. Oli juostava vaikka jalat verille, sillä takaisin en enää menisi, olin nyt vapaa, sellainen joksi luonto oli meidät tarkoittanutkin.

Minua väsytti, vatsassa kurni. Oli aamu kun olin päässyt kaupunkiin ja minun oli nälkä. Mutta enemmän minua väsytti. Oli päästävä äkkiä piiloon johonkin ja levättävä. Tämä kaupunki oli selvästi pienempi kuin se, mistä olin tullut, lisäksi täällä tuoksui voimakkaasti joltakin. En osaa sanoa, mikä tuo tuoksu oli, mutta toivoin, että se olisi ruokaa. Pienet Treeckot eivät jaksa telmiä elleivät saa välillä syödä ja levätä. oli äiti sanonut. Mutta piiloon piti päästä. Mutta oli nälkä. En uskonut ihmisten luopuvan ruuastaan muuan ohi kulkevan Treeckon tähden, enkä minä suostuisikaan ottamaan ihmisten tarjoamaa ruokaa, siinä oli kuitenkin myrkkyä. Mutta onneksi minun ei tarvinnut ruveta kerjäämään, sillä kaupungin pellot olivat täynnä pensaita, ja pensaista löytyi aina ruokaa. Mutta näissä pensaissa ei ollut mehukkaita tai makeita marjoja, kovia pähkinöitä vain. No, olihan se tyhjää parempi, parempi syödä vain vatsa täyteen ja etsiä jokin lepopaikka. Kaupunki vaikutti aika tyhjältä tähän aikaan aamusta, jotkut kävelivät kaduilla. Eräässä talossa jonka ohi kävelin, oli käynnissä aikamoinen hälinä, lähinnä vain siksi että yksi noista hirviöistä huusi kovaan ääneen.
”Annie, me myöhästymme!” Sen jälkeen puinen liukuovi avautui ja ulos astui tyttö, jolla oli päässään sini-punainen lippis.
”Ei, Trystan sinä tässä myöhästyt.” Tyttö sanoi katse vielä tiukasti siinä, mitä oli talon sisällä. Hänen äänensä oli ärsyyntynyt.
”Ukki, minä menen nyt!” Tyttö huusi vielä. Sitten hän kääntyi. Tytöllä oli pitkät siniset hiukset ja ruskeat silmät. Hän katsoi minuun ja räpäytti sitten silmiään. Juoksin nopeasti pois, ihmiset tietävät ongelmia, tytötkin! Ihmiset olivat pahoja.

Piilouduin keltaisen talon alle, siellä olisin turvassa ainakin iltaan asti. Nukahdin, näin unta äidistä, isästä ja siskosta ja veljestä. Unessa he olivat vielä elossa, he olivat täällä kanssani. Mutta kun heräsin pihalta kuuluviin ääniin, olin jälleen yksin ja surullinen. Miksei se uni voinut olla totta? Miksi he kaikki olivat lähteneet ennen minua? Oli miten oli, minä en luovuttaisi, en itseni, enkä heidän takiaan. He haluaisivat että minä pysyn elossa, vaikkeivat he olisikaan täällä. Mutta silti, tunsin oloni yksinäiseksi. Minulla ei ollut ketään, kun taas noilla saastaisilla olennoilla näytti olevan joku. Tarkkailin ihmisiä piilostani käsin, näin monia jalkapareja kävelevän ohi, ei kai tämäkin ollut jokin laboratorio? Sellainen paikka, jossa tehtiin pahaa kaltaisilleni. Pitäisikö minun ottaa siitä selvää? Pitäisikö minun vaarantaa itseni ja vapauteni? Katselin edestakaisin liikkuvia jalkapareja ja kuulostelin ääniä. Ei, ei tämä voinut mikään laboratorio olla, äänet eivät selvästikään kuuluneet aikuisille, vaan nuoremmalle polvelle, joita ei laboratorioissa suvaittu, ne kun sotkivat aina paikat. Niin siellä oli sanottu. Hetken kuluttua jalkaparit kuitenkin loppuivat, sillä kimakka pärinä alkoi. Se kuulosti hirveältä korvissani, mikäköhän se oli? Sitten joku huusi ja kirosi kovaan ääneen. Ja niin vielä yksi jalkapari ohitti piilopaikkani. Samapa tuo, voisin nukkua vähän lisää, ei minua täältä kukaan esiin kaivaisi, olisin täysin turvassa. Kun luulet olevasi täysin turvassa, et koskaan ole, isä tapasi sanoa, viisaita sanoja.

”Kjeh kjeh.” Naurua. Nauru herätti minut. Tunsin sen naurun, sillä olin kuullut sen melkein koko ikäni. Se kuului laboratorion vahdeille, Sableye triolle. Inhosin niitä ja niiden teräviä kynsiä, joita ne nytkin käyttivät päästäkseen käsiksi minuun. Ne yrittivät vetää minut pois piilostani, ne aikoivat viedä minut takaisin. Minä en menisi takaisin! Mutta näytti siltä että olin ansassa. Täältä ei ollut toista tietä ulos. Minun ei auttanut kuin kaivautua syvemmälle tämän talon alle. Ei mutta hetkinen! Katsahdin nopeasti ylös, tämän talon perustuksissa näytti olevan reikä.
”Nyt me sinut saamme.” Rallattivat nuo ihmisen orjat, mutta minäpä en antautunut niiden kynsiin. Kiipesin lattiassa, tai minulle katossa, ammottavaan reikään. Vaikka nuo idiootit tänne pääsisivätkin, eivät ne mahtuisi siitä, mutta minä pienen kokoni ansiosta mahtuisin. Kolo oli ahdas, mutta mentävä, toivoin sen vievän jonnekin mahdollisimman kauan niistä. Mutta ei se vienyt kuin kylmään huoneeseen. Tämä oli kaiketi jokin varasto. Huone oli täynnä kirjahyllyjä ja pahvilaatikoita, saksia ja pahalta haisevaa töhnää. Huoneessa oli pimeää, ainoa valonpilkahdus joka sinne tuli, tuli oven alta. Täältä ei ollut pakeneminen. Vai oliko sittenkin? Tunsin heikon tuulahduksen kasvoillani.

Mistä se tuli?

Tähyilin ylös jonkin aikaa, kunnes silmäni tottuivat pimeyteen. Tuulahdus kävi jossain ylhäällä. Kiipesin hyllyn päälle, tarkastellakseni tarkemmin. Huomasin seinässä neliskanttisen reiän. Siinähän olisi minulle pakoreitti! Tuuli tuli reiästä, siellä näytti olevan jonkinlainen tunneli. Ehkä sitä kautta pääsisi ulos. Kiipesin tunneliin ja tunsin kuumuuden, ilma siellä tosin oli viileää. Ryömin tunnelia pitkin, kunnes löysin hassun ikkunan, josta ei kyllä näkynyt paljon mitään, koko ikkuna oli peitetty metallilla, joissa oli pieniä rakoja. Katselin ulos sen verran kun nyt pystyin. Huone näytti hassulta, siellä oli neljä riviä pieniä pöytiä, jokaisen pöydän ääressä istui tyttö tai poika kirjat edessään. Huoneen etuosassa oli isompi pöytä, jossa oli jotakin papereita. Huoneen edessä oli musta taulu, jonne aikuinen ihminen kirjoitti liidulla jotakin.
”Kun haluatte kirjoittaa hyvän esseen, muistakaa säilyttää punainen lanka tekstissänne, jotta lukijan kiinnostus säilyy.” Mies paapatti. Mikä ihmeen punainen lanka? Tarkoittiko hän hirttosilmukkaa?
Nojasin ikkunaa vasten, kunnes se romahti ja rysähti jonkun niskaan.
”Auuu!” Poika huusi.
”Niin kyllä Trystan.” Mies paapatti kärsivällisesti. ”Tiedän kyllä että sinun on vaikea pysyä valveilla, mutta huutaa ei tarvitse.”
Eihän tuo ihminen edes katsonut tänne! Hän vain kirjoitti jotain typerää taululleen, hän taisikin olla niitä tyhmiä ihmisolentoja. Hyppäsin alas kiljuvan pojan päästä, viereiselle pöydälle. Sen ääressä istui tuo sama sinihiuksinen tyttö, jonka olin taannoin kohdannut, tytön ruskeat silmät laajenivat hämmästyksestä, mutten aikonut jäädä siihen ihmettelemään, huoneen ikkuna nimittäin oli auki, niinpä loikkasin sitä kautta ulos.

Nyt olisi mietittävä, miten pääsisin pois täältä ilman että ne Sableyet huomaisivat minut. Kaipa oli järkevintä odottaa pimeän tuloa, sillä ne eivät koskaan liikkuneet yksin, vaan kouluttajineen. Ne lopettaisivat etsimiseni pimeän tullen, ja silloin minä livahtaisin karkuun. Oli vain löydettävä piilo siihen asti. Pian se löytyikin, talon pihalla nimittäin oli vanha tammipuu, jonka rungossa oli kolo. Kolo ei ollut kovin suuri, mutta mahduin sinne paremmin kuin siihen edelliseen koloon. Nyt oli vain oltava hiljaa, sillä ne Sableyet saattaisivat iskeä milloin hyvänsä. Oli saatava levätä edes hetki.

Nukahdin. En tiedä kauanko sitä kesti, mutta herätessäni, kuulin taas sen naurun.
”No onpas siinä ruma pokémon.” Tytön ääni totesi. Jokin iskeytyi jotakin kovaa vasten.
”Hyi, se osui mua naamaan!” Yksi Sableye-triosta yökkäsi. Katsoin varovasti kolostani, mistä mahtoi olla kysymys. Yksi Sableye pudisteli päätään hassun kurisesti, sen naama oli ihan omena-mössön peitossa.
”Tämä on mun lounaspaikka.” Sinitukkainen tyttö sanoi lujasti. ”Antaa heittää!”
Sableye-trio lähti, sillä ne eivät saaneet käydä ihmisten kimppuun, olin kuullut sen saarnan useasti. Ne eivät saaneet hyökätä ihmisten tai ihmisille kuuluvien pokémonien kimppuun, sillä ne eivät saaneet herättää huomiota. Jos pokémon kävi ihmisen kimppuun, virkavalta voisi sekaantua asiaan ja sitä ne eivät tahtoneet.  
Sinihiuksinen tyttö, lippis päässä istui puun vierellä olevalle kivelle, hän levitti syliinsä jotain syötävää, kaksi kellertävän vihreää omenaa ja suuren kolmioleivän. Maassa kiven juurella oli pullo jotakin, luultavasti juomaa palan painikkeeksi. Omenat näyttivät mehukkailta, ja minun oli nälkä. Luulen, että pitäisin omenoista. Voisin hiipiä ulos ja napata ainakin toisen itselleni. Mutta sitten muistin, että isä oli varoittanut syömästä mitä tahansa omenoita, ihmiset kun joskus myrkyttivät niitä, jollain aineella, mikä sai ne kestämään pidempään. Sinihiuksisella tytöllä oli kuitenkin tarkat silmät, sillä hän huomasi minun kurkistavan kolostani.
”Sinuako ne jahtasivat?” Tyttö kyseli. ”Oletpas sinä erikoisen värinen.”
Tiedän varsin hyvin, mutisin. Ei tarvitse muistuttaa. Me olimme aivan tavallinen vihreä perhe, kunnes ihmiset tulivat ja tekivät kokeita. Pikkusisko meni ensin, kun ei kestänyt sitä ainetta, joka teki meistä tällaisia, sitten äiti, silkasta surusta. Yhtenä aamuna herätessäni, myös isä ja veli olivat poissa. Hekin kai kuolivat. Jäljelle olin jäänyt vain minä.
”Onko sinun nälkä?” Tyttö kyseli. Hän asetti maahan toisen suurista kellanvihreistä omenista. Ei ihminen auttaisi pokémonia hyvää hyvyyttään. Tyttö oli varmasti yksi niistä monista, jotka pyydystivät meitä, tehden meistä orjiaan. Minä en menisi halpaan. Katsoin tuota sinihiuksista tyttöä tuimasti.
”En mene tuohon halpaan, en.” Mutta sinihiuksinen tyttö ei tietenkään ymmärtänyt meidän pokémonien kieltä.
”En mä sitä myrkyttänyt ole, jos sitä epäilet.” Tyttö sanoi, vienosti hymyillen. ”Ukki antaa noita hoidokeilleen ruuaksi.”
Vai että hoidokeille. Tämä oli tällä selvä, myös tyttö oli yksi näistä orjuuttajista. Katsoin kun hän söi leipäänsä ja mussutti omenaansa. Sitten hän joi juomansa ja nousi seisomaan.
”Jätän omenan tähän, jos muutat mielesi.” Hän sanoi ja lähti takaisin taloon.

En syönyt sitä omenaa. Tai söin minä. Oli nälkä. En uskonut trion palaavan tänne enää, sillä täällä oli liiaksi ihmisiä. Voisin jäädä tänne, mutta yöllä ne tulisivat takaisin, silloin ei olisi ihmisistä tietoakaan. Oli keksittävä jotain muuta. Päätin levätä, sillä tarvitsisin voimia. Vaikka olisin halunnut jäädä, ei se onnistunut noiden kynsiäisten ollessa maisemissa. Minun olisi lähdettävä illan tullen jonnekin, mistä minua ei saataisi kiinni. Oliko sellaista paikkaa olemassa? Joutuisinko pakenemaan niitä maailman ääriin saakka?

Illan tullen minä sitten lähdin, kun taivas oli alkanut punertaa. Kävelin sen hassun talon pihan poikki, kävelin hassun tien ihmisten asumuksille. Kävelin torin läpi, siellä vielä ihmiset nauroivat. Niillä oli niin kiire nauraa, etteivät ne huomanneet minua. Sitten menin pähkinäpelloille. Ei ristin sielua. Hyvä. Kävelin pellolla ja katsoin laskevaa aurinkoa. Se oli kaunis. Mitään tällaista ei laboratoriossa päässyt näkemään. Sitten haistoin makean tuoksun. Jossain oli hunajaa. Ehkäpä pähkinäpensaassa. Tuoksu oli jotain, millaista en ollut ennen kokenut, tuoksu oli niin houkutteleva, etten voinut muuta kuin kulkea tuoksun suuntaan. Ja olin oikeassa, tuoksu tuli kuin tulikin pähkinäpensaasta. Minun oli pakko mennä pensaan luo. Minun oli saatava maistaa ainakin yhtä tämän pensaan hunajapähkinöistä, minun oli pakko..
”Älä!” Joku huusi. ”Et saa mennä sinne! Siellä on..!”
Joku sieppasi minut syliinsä. Joku painoi minut rintaansa vasten. Joku otti iskun Pin Missilestä minun puolestani. Joku kaatui maahan iskun voimasta. Ja se joku oli..
Ihminen.

”Ei voi olla totta.” Sanoin hiljaa. Makasin maassa. Sinihiuksinen tyttökin makasi. En ollut enää hänen sylissään, sen sijaan seisoin nurmikolla hänen edessään. Eikä hän noussut ylös pellosta. Hänen paljaisiin käsiinsä oli tarttunut ohdakkeita. Tummia ohdakkeita, joista valoi violettia litkua. Toxic Spikes.
Hitto, tämä oli ollut ansa.
Ne tiesivät että tulisin tänne. Ja ihminen oli minut pelastanut.
”Löytyihän se viimeinkin.” Käheä ääni totesi. Kylmät väreet valuivat selkääni pitkin, sillä tuo mies..
”Lähdetäänpä takaisin sitten.”
Silloin sinihiuksinen tyttö liikahti. Hitaasti hän nousi polviensa varaan ja katsoi miestä raivoisasti, ruskeat silmät loimuten kuin tuli.
Hän sieppasi minut takaisin syliinsä ja irvisti.
”Älä luulekaan!”
”Se Treecko on minun omaisuuttani, tyttö hyvä.” Sanoi mies, mitä mukavimmalla äänen sävyllään.
”Ai että se Jolteon oli muuten vaan piilossa, eikä tiennyt mitä teki?” Sinihiuksinen tyttö kysyi varsin ivallisesti.
”Ja nuo ohdakkeetkin olivat kai tuholaisansa?”
”Tyttö hyvä, tuo ei ole tavallinen Treecko.” Valkohiuksinen ja partainen mies jatkoi. ”Se on vaarallinen.”
”Nuo tässä ovat vaarallisia!” Tyttö huudahti viitaten vanhan valkohiuksisen miehen vierellä pälyileviin pokémoneihin, Jolteoniin ja Nidorinaan.
”Tyttö hyvä..” Hän aloitti, mutta siihen se jäi.
”Älä tytöttele siinä!” Tyttö huusi kiivaasti. ”Ne rumat Sableyet olivat myös sinun!”
”Niistä sinun ei tarvitse tietää, tyttö hyvä.” Mies jatkoi. ”Anna nyt se Treecko tänne, niin voimme erota ystävinä.”
Huomasin puristavani tytön merimiespaidan rusettia nyrkissäni. Tuo mies pelotti minua. En tahtonut takaisin, mutta en päässyt karkuunkaan, kun hänellä oli mukanaan ässänsä. Ja Sableye trio kaiketi piileskeli jossain lähistöllä estääkseen pakoni.
”Enkä anna!” Tyttö huusi. En ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt sitä lainkaan.

Tyttö tärisi, se johtui varmaan myrkystä. Minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että pian hän tuupertuisi myrkyn vaikutuksesta. Ja sen tiesi myös valkohiuksinen mies, siksi hän hymyili lipevästi. Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö yrittää pakoon ja jättää sinihiuksinen tyttö tänne oman onnensa nojaan? Mutta sitten minä olisin yhtä paha kuin tuo mies. Tyttö oli ottanut iskun ja saanut myrkkyä minun takiani. Hän ei voinut työskennellä samassa veneessä valkohiuksisen miehen kanssa, ei voinut. Ei kukaan ottaisi tuollaista iskua vastaan koekaniinin vuoksi ja vielä esittäisi riitelevänsä pomonsa kanssa. Tyttö alkoi menettää tasapainonsa, tyttö joka oli auttanut minua. Ihmiset eivät auta ketään hyvää hyvyyttään, mutta..
Sitten hän kaatui maahan, eikä ollut enää tajuissaan. Mitä minun pitäisi tehdä? Ihmiset olivat pahoja, ei niitä pitäisi auttaa. Mutta kun nyt..
”Ettet häpeä!” Rosoinen ääni huusi. Mitä pitäisi hävetä? Mutta pian selvisi, ettei puhuja tarkoittanut minua vaan Jolteonia.
”Käyt perheenjäseneni kimppuun, etkä ole edes pahoillasi!” Toinen Jolteon riepotti toista Jolteonia kaulasta.
Tyttö oli käännetty ympäri, toinen sinitukkainen, tällä kertaa mies piteli häntä.
”Annie! Annie! Kuuletko?”
Mutta ei tyttö mitään kuullut. Valkohiuksinen mies sentään oli keltaisessa nesteessä.
”Saanhan minä purra sitä, Isäntä? Saanhan?” Innokas Houndour haukahteli, kun joku ilmeisesti virkavallan edustaja, sinisestä lakista päätellen laittoi valkohiuksisen miehen rautoihin.
”Paikka vain, Rico, paikka.” Sinilakkinen mies toppuutteli koirapokémonia. ”Ja mitä taas sinuun tulee, päädyt putkaan pitkäksi aikaa. Rikoslistasi on jo entuudestaan pitkä.”

Minä en ymmärtänyt enää yhtään mitään! Veikö poliisi valkohiuksisen miehen ja tämän pokémonit pois? Miksi se niin teki? Sitten tuli iso auto ja vei sinihiuksisen tytön pois. Sinihiuksinen mies ja Jolteon lähtivät myös auton kyydissä. Kukaan ei huomannutkaan minua, koska olin piiloutunut pitkän ruohon sekaan.
”Miksi sää olet piilossa?” Houndour kysyi. Säpsähdin, sillä en ollut huomannut sitä.
”Koska ihmiset ovat pahoja.” Minä vastasin. ”Valkohiuksinen mies yritti vangita minut.”
”Se miekkonen joutui putkaan.” Houndour haukahti. ”Isäntä sanoi, että sitä odottaa pitkä kakku.”
”Mikä kakku?” Minä kysyin.
”Niin sitä sanotaan, kun ihmisellä on edessä pitkä vankilatuomio.” Houndour selitti häntä heiluen. ”Aika hassu sana kyllä on. Kakku on kyllä hyvää syötävää.”
”Sinäkin siis olet orja, kun kerran autat ihmistä.” Minä mutisin.
”Mikä orja? Mää ja isäntä napataan pahat miehet pois kuljeksimasta.” Houndour sanoi. ”Ei, isäntä ole paha. Sehän autto sunkin tyttöäs.”
”Ei minulla ole ihmistä.” Murahdin. ”Inhoan ihmisiä.”
”Sitten sää olet yks kiittämätön lisko.” Houndour kommentoi. ”Wintersin typykkä varmaan pelasti sun henkesi.”
Avasin suuni, väittääkseni vastaan, mutta tiesin, ettei siitä olisi apua, Houndour oli nimittäin oikeassa.  
”Saanko kysyä sinulta jotain?” Kysyin hiljaa.
”Kysy pois.” Houdour haukahti.
”Mikä on pokémonien tarkoitus?” Kysyin.
”Pokémonien tarkoitus on olla kumppanina ihmiselle, tukea ja suojella ihmistä, kumppaniaan.” Houndour sanoi, kuin se olisi ollut itsestään selvyys. ”Oli ihminen millainen tahansa.”
”Hyväksyt siis kaiken, mitä ihminen tekee?” Kysyin.
”En tietenkään. Ihminen on millainen tahtoo olla, ei kaikista oo kumppaneiksi. On myös pahoja, usko pois, oon nähnyt.” Houndour kertoi. ”Mutta kun ihminen pelastaa sun napas, on se aika hyvä merkki siitä, että ihmisestä on kumppaniksi sulle.”
”Puhutko nyt siitä sinihiuksisesta tytöstä vai omasta kokemuksesta?” Kysyin.
”Sekä että.” Houndour vastasi. ”Isäntä pelasti mut hukkumasta ja koulutti musta poliisikoiran, sen suurempaa kunniaa ei kulkukoiraksi syntyny Houndour ansaitse.”

Houndourin sanat tulivat suoraan sydämestä. Se uskoi ihmisten hyvyyteen. Mutta se ei tarkoittanut että minun täytyi. Minun täytyi saada tietää vain yksi asia sinihiuksiselta tytöltä itseltään. Siksi annoin Houndourin viedä minut kaupungin sairaalaksi nimettyyn paikkaan. Houndour sanoi, että tyttö oli viety sinne hoidettavaksi. Houndour ei kuitenkaan seurannut minua sisälle asti, koiria kun ei sairaalaan päästetty. Sain hiipiä itse rakennukseen ja etsiä tytön. Rakennus oli iso ja valkoinen ja sisällä haisi niin että nenää pisteli. Täällä siis hoidettiin loukkaantuneita ihmisiä. Käytävillä käyskenteli valkoisiin pukeutuneita ihmisolentoja, käytävän tuoleilla taas istui masentuneen näköisiä ihmisiä. En olisi tiennyt minne mennä, ellen olisi nähnyt kahden sinihiuksisen, aiemmin näkemäni miehen ja pojan tulevan ulos eräästä huoneesta, jossa vanha mies parasta aikaa kätteli valkoisiin pukeutunutta miestä ja kiitteli tätä. He eivät edes huomanneet kun minä puikahdin huoneeseen ja piilouduin puisen tuolin alle. Tuoli oli asetettu sängyn viereen, sängyn jossa makasi tuo sinihiuksinen tyttö, joka oli aiheuttanut minulle paljon hämmennystä. Hän nukkui, tai ainakin siltä näytti. Odotin, kunnes vanha mies ja valkoisiin pukeutunut mies olivat menneet menojaan ja kiipesin sitten tuolille istumaan. Tytön oli herättävä ja kerrottava minulle, miksi. Pian tyttö raotti silmiään ja hymyili.
”Olenko saanut myöhäisillan vierailijan?” Hän naurahti hieman sammaltaen. ”Mistä moinen kunnia?”
Olin hetken hiljaa. Sekosin sanoissa, unohdin hetkeksi, mitä minun piti sanoa.
”Miksi sinä teit niin?” Minä kysyin. Tällä kertaa hän kyllä ymmärtäisi puhettani. ”Miksi pelastit minut?”
”Koska.” Tyttö sanoi. ”Sinuun olisi sattunut.” Sen jälkeen tyttö sulki silmänsä ja nukahti. Hän ei edes kysynyt, miten osasin. Hän kai luuli tätä uneksi. Sitä ne lääkkeet joskus teettivät.

Mutta minä en siltikään ymmärtänyt.

Kommentit:

Nikibi


Tarina #1

Tämä oli kyllä hyvä tarina! Tykkäsin hirveästi kirjoitustyylistäsi ja siitä kuinka kerroit Ophirin näkökulmasta. Ja samalla saatiin tietää enemmän Ophirin menneisyydestäkin tarkemmin kuin kuvauksessa ja samalla miltä tästäkin tuntui olla koekaniinina. Hirveää tuollainen. ;_; Mutta tosiaan, tuo värimuunnelma jotenkin sopi nätisti tähän tarinaan. Hienoa työtä!^^

Saat 48p (oho) ja Ophir saa kaksi tasoa.