Aloitustarina

Aurora #1 > Toivomus tähdenlennolle

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin julkaistu Lokakuussa 2013.

Aurora Town on pieni kylä – ei voi sanoa kaupunki, sillä siihen eivät riitä asuinluvut (tai mitkä ne nyt virallisesti ovatkaan), vuoren kupeessa. Täällä on aina kylmä, kuin tämä kylä olisi sydänjuuriaan myöten jäätynyt, kuten minä. Lunta, lunta, lunta, kahdeksan kuukautta lunta, ja voi olla sen jälkeenkin, säästä ei koskaan tiedä. Tarinamme alkaa eräänä sumuisena, kirpeänä (ja lumisena) kevättalven  päivänä, jolloin minä maleksin, missä nyt satuin maleksimaan. Olisi kiva sanoa, että lähdin tästä peräkylästä kävelemään, mutta juuri niin en tehnyt. Miksikö kenties? Koska vanhempani olivat vannottaneet minua olemaan tekemättä niin, koska ilman pokémonia olisin kaikkien verenhimoisten villi pokémonien armoilla. Ehkä minä vähän liioittelen, koska juuri nyt minua ottaa pahasti päähän ihan kaikki, eikä se johdu perheestäni, he ovat suurimmaksi osaksi ihan mukavaa sakkia, jopa siskoni, joita oli kaksi, kyllä hekin olivat ihan mukavaa sakkia, toisinaan. Tässä oli nyt kyse muusta, onneksi se muu oli älynnyt itsekin painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta se ei silti tarkoita, että unohtaminen kävisi käden käänteessä, koska ei käynyt. Huokaisin alakuloisesti. Tuuli kylmästi, tuuli läpäisi hetkessä villapuseroni. Olisi tullut kylmä, ellen olisi ollut jäässä jo valmiiksi. Oli helmikuu, ja taivaalta tipahteli valkeita pikkuruisia lumihiutaleita ja lunta minä vihasin. Olin jo ties, kuinka kauan ruinannut, että muuttaisimme täältä johonkin lumettomaan paikkaan. Mutta ei. Ja syyksi sain, jotain typeriä tekosyitä, kuten sen, että olimme aina asuneet tässä peräkylässä. Katselin Route ykköselle johtavaa polkua, polun päässä näkyi olevan havukkoa. Voisin ihan hyvin mennä sinne, ei kukaan huomaisi ja villipokémonitkin olisivat kaiketi talviunilla, mutta aikeeni jäivät sille tielleen, sillä näin jonkun taapertavan metsästä, hyvin vaivanloisen näköisesti.

Astuin varovasti askeleen lähemmäs metsikköä, nähdäkseni paremmin, tai oikeammin, nähdäkseni että siellä todellakin oli jotain. Se tästä vielä puuttuisi, että näkisin olemattomia. Mutta en nähnyt olemattomia. Siellä todellakin oli, joku pikkuinen hiukan jänistä muistuttava otus, mutta se ei ollut tippaakaan pörröinen, sen sijaan se oli piikikäs kuin mikä. Sitten se tuupertui lumeen. Seisoin paikoillani vähän aikaa, katsoin, josko otus päättäisi sittenkin nousta, mutta se jäi siihen, keskelle lumihankea makaamaan.
Sehän paleltuu tuossa. Kävelin hitaasti otusta kohti, ihan siltä varalta, että se heräisi ja alkaisi riehua. Mutta ei se herännyt, se kyllä hengitti, muttei aukaissut silmiään. Kumarruin varovasti katsoakseni sitä tarkemmin, se oli jonkinlainen pokémon.

Kyllä, olinpas fiksu…

Nostin pokémonin varovasti syliini, se näytti olevan kunnossa – ainakin päällisin puolin. Ja silloin se potkaisi minua naamaan, tai no leukaan. Pokémonia, jolla oli piikkinen iho, tai no takapuoli, oli muutenkin vaikea kantaa, sitten se vielä päätti aloittaa potkimisen ja pistelemisen ja murinan.
”Rauhoituhan vähän!” Minä lopulta huudahdin. ”Yritän tässä vain auttaa!”
No siitäkös pokémon veti herneet nenään. Se alkoi kiljua (tai no, se kai yritti karjua, mutta kiljumiselta se kyllä enimmikseen kuulosti.), se sohi minua otsasarvensa kanssa rinnuksille, niin että villapaitani hajosi siitä kohtaa, mihin minua oli pistetty.
”Hei, kuules!” Minä ärähdin. ”Paikka! Et voi nukkua täällä, sinähän jäädyt!” Pokémon ei tietenkään vastannut mitään, se vain murahteli.
Minä huokaisin, en käsittänyt miten jotkut – kuten nuorempi isosiskoni Himeko, rakastivat näitä otuksia. No olisihan tämäkin yksilö viehättävä ollut, jos se olisi pysynyt paikoillaan, eikä olisi potkinut minua naamaan.
”Auts! Nyt lopetat!” Minä karjaisin keuhkojeni täydeltä, mutta eihän se mitään auttanut. Potkimisen olisin vielä kestänyt, mutta tällä yksiöllä sattui vielä olemaan piikikäs iho, ja tietenkin ne upposivat ihooni. Mutta ei se mitään. Ei se oikeastaan niin paljoa sattunut, olihan sitä paljon kivuliaampaakin tullut vastaan.
Minulla ei ole oikeastaan paljoa sanottavaa Aurora Townista, se oli aika mitään sanomaton peräkylä, josta kaikki lähtivät innoissaan ja palasivat kuukausien kuluttua muka parempina ihmisinä, niin siskoni – nuorempi – Himeko siis teki, hän voitti parit koordinaattorikisat ja se siitä, oli nyt olevinaan kuin mikäkin mestari karvapallojensa kanssa.

Saekin perhe, eli minun perheeni asui vanhassa keltaisessa omakotitalossa kylän laitamilla. Ja no vanhemmat, niitä ei ollut, ajoivat itsensä sillalta alas tai jotain, en oikein muista. Olin pieni silloin, enkä ole tullut kysyneeksi mitä silloin oikeastaan tapahtui. Meitä on kolme siskosta, minä 21 vuotta, Himeko 24 vuotta ja Nobuko joka on jo lähellä kolmeakymmentä. Luulisi että tuossa iässä olisi jo muuttanut pois kotoa, mutta ei. Himeko kävi toisinaan, missähän lie, Nobuko kävi korkeintaan lähikaupungeissa eikä ollut koskaan poissa muutamaa viikkoa pidempää. Minä puolestani vain olin ja opettelin, sitä kaikkea mitä nuoren neidin tuli osata, isoäiti Kotokon mielestä ainakin. Tai no, minun piti lähteä keväällä, mutta siitä ei tullut mitään. Kopistelin ylös kuistin portaita ja avasin oven.
”Miwanen, missä sinä olet ollut?” Isoäiti Kotoko huudahti jostain päin keittiötä.
”Ja noissa vaatteissa!” Isoisä Izumi tuumasi, heti kun näki, ettei minulla ollut edes takkia päälläni. ”Siellähän on jäätävän kylmä, jäätyäkö sinä tyttö haluat?” Isoisä Izumi käveli olohuoneesta sanomalehti kädessään. Piikkipokémon alkoi oitis päästellä suustaan outoja murahduksen tapaisia sähähdyksiä.
”No toithan sinä sentään mukanasi ystävän.” Isoisä totesi. ”Hoitolastako se on?”
”No ei ole”, minä mutisin. ”Se vain makasi keskellä lumihankea, metsän ja kylätien välissä.”
”Onko se kunnossa?” Isoisä kysyi.
”Se on varmaan vain väsynyt”, minä sanoin. ”Ja kylmissään.”
”Siltä näyttää”, isoisä sanoi ja katsahti sitten pokémonia. ”Tiesitkö muuten, että tuo on myrkky-tyypin pokémon?”
”En, enhän minä tiedä mitään pokémoneista”, minä vastasin turhautuneena.
”Käy nyt näyttämässä käsiäsi isoäidillesi, ettei hän sekoa myöhemmin”, isoisä neuvoi. Minä huokaisin, katsahdin käsiäni, niissä oli muutamia naarmuja, joissa oli, yök – purppurainen sävähdys.
”Minä käyn”, minä mumisin, riisuin lenkkarini ja potkin ne epämääräisesti vain jonnekin. Isoäiti rakasti meidän keittiöitä, hän käytännöllisesti katsoen oleili siellä koko ajan – jopa öisin hän saattoi hiipiä keittiöön yöpalaa tekemään. Minäkin tykkäsin keittiöstä, silloin kun olin siellä kahden isoäidin kanssa. Keittiössä tuoksui hyvältä ja siellä oli aina lämmin, kaapit olivat täynnä ties mitä syötävää ja ennen kaikkea, sinne eivät Himekon pokémonit tulleet nokkaansa työntämään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, jotkut pokémonit – kuten Nobukon Lampent Youko – se on oiva esimerkki hurmaavasta pokémonista.

”Siinähän sinä olet lapsikulta,” Isoäiti parahti. Hän kun oli ehtinyt jo tässä ajassa kipitellä keittiöön, eikä näin ollen kuullut keskusteluani isoisän kanssa. ”Ja toit näemmä ystävän hoitolaltakin, olihan jo senkin aika!”
”Ei se ole hoitolalta”, minä mutisin. ”Se makasi hangella, joten luulin että se on sairas tai jotain.”
”Voi sinun käsiäsi, pikkuinen!” Isoäiti huokaisi. ”Ei Nidorania sen piikeistä kanneta, nehän ovat täynnä myrkkyä.”
”Oi kun kiva”, minä mutisin.
”Sinun pitää heti laittaa haavoihin puhdistusainetta”, isoäiti neuvoi.
”Onko se sitten vaaraksi?”
”Noin pienen Nidoranin myrkky ei ole niin vaarallista”, isoäiti sanoi. Nidoran ei ilmeisesti tykännyt sanasta ”pieni” – koska se otti ja iski hampaansa peukalooni.
”Auts!” Minä murahdin. ”Lopeta tuo pureminen! En ole mikään purulelu!”
”Olette nähtävästi yhtä itsepäisiä molemmat”, Isoäiti naurahti, seurattuaan puremista hetken sivusta. ”Siitä tulisi sinulle hyvä ystävä, Miwa.”
”Tuskinpa tämä mitään ystävää tahtoo riesakseen”, Minä vastasin.
”Älä sano noin”, isoäiti vastusti. ”Ehkä silläkin on takanaan rankat pari kuukautta.”
”Miten vain”, Minä mutisin. ”Vien tämän piikkipersuksen huoneeseeni lepäämään, ja sano Himekolle että jos hänen häiriintynyt Linoonensa edes yrittää kampittaa minut tai tunkea nokkansa huoneeseeni, minä teen siitä turkin.”
Mutta isoäiti se vaan nauroi. Minusta tämä ei ollut tippaakaan hauskaa. Himekon Linoone, jonka hän oli jostain hankkinut kisoja varten, kauan sitten Zigzagoonina oli oikea riesa! Se ilmestyi salamyhkäisesti jonnekin, esimerkiksi rappusten ylätasanteelle, ja sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että juuri kun menen alas rappusia, se päättää, että onpas kiva juosta Miwan jalkojen välistä, ja katsoa kuinka se kaatuu. Minulta nyrjähti siinä rytäkässä ranne, enkä saanut edes anteeksipyyntöä.
Nyt sitä kiusankappaletta ei onneksi näkynyt mailla eikä halmeilla. Se oli kai Himekon huoneessa, yhdessä kouluttajansa kanssa. Himeko varmaan peilaili itseään peilistä tai harjasi pokémoniensa turkkeja, hänellä oli neljä pokémonia, kaikki pörröisiä. Nobukolla oli sen sijaan vain kolme, kaikki mukavia ja hyvin koulutettuja – samaa ei voinut sanoa Himekon rakkaista karvapalloista.

Yläkertaan mentäessä on käytävä, neljä huonetta, tyhjä tila, jossa on sohva ja telkkari, vessakin löytyy kylpyhuoneen yhteydessä. Ensimmäisessä huoneessa, heti vasemmalle katsottaessa näkyy ensimmäisen huoneen ovi, siellä nukkuvat isovanhemmat. Oikealla puolella vähän matkan päässä taas näkyy toinen ovi, jolle on ripustettu yksinkertainen ruusuin reunoilta koristeltu puukyltti, jossa lukee: ”Täällä asuu Nobuko”,
Nobukon huonetta vastapäätä on vielä yksi ovi, jossa pitäisi olla kyltti: ”Täällä asuu hänen majesteettinsa Himeko”, – Himekon huone siis. Minun huoneeni on käytävän perällä, lähimpänä kylpyhuonetta, kätevää sillä sen pystyi varaamaan helposti – ennen perheemme virallista hienohelmaa.
Kävelin huoneeseeni ja suljin oven perässäni – huoneeni ovessa oli muuten kyltti: ”Pääsy kielletty, kuoleman rangaistuksenkin uhalla. Jos on ihan pakko häiritä – koputa edes! (Himeko koskee myös sinua!)” – Koska olin jo pitkään, ollut sitä mieltä, ettei Himeko koskaan oppisi koputtamaan, ennen kuin astuisi sisään huoneeseeni. Huoneeni oli kaikista pienin – kuinka ironista, perheen nuorimmalle pienin huone. Pidin kaikesta huolimatta pikku sopistani, se oli nimittäin tämän talon lämpimin huone. Lisäksi siellä oli telkkari, pieni läppäri, matkatelkkari, kirjoituspöytä, jossa pieni läppärini asui. Sekä varsin mukava sänky. Pattereita oli kaksi. Toisen patterin edessä oli tyynyin pehmustettu kori, sillä Youko, Ryoko ja Hyeng tykkäsivät käpertyä siihen päivänokosille. Nyt minä asetin Nidoranin siihen – se oli onneksi lakannut pureskelemasta peukaloani, eikä pannut ollenkaan pahakseen, kun laskin sen makaamaan koriin. Nidoran käänsi tyytyväisenä kylkeä ja ilmeisesti alkoi vetää tirsoja.
Minä puolestani käperryin sängylleni, ja aloin tuijottaa lempiohjelmaani vanhoilta videokaseteilta. Ohjelmassa seurattiin neljän ihmismäisen Squirtlen seikkailuja ja taisteluja ilkeitä ihmisninjoja vastaan.
Sitten meinasin kuolla säikähdyksestä. Youko nimittäin ilmestyi luokseni, yläpuolelleni kuin tyhjästä. Se kantoi päänsä päällä ensiapulaukkua.
”Youko, onko sinun pakko tehdä aina tuo sama temppu?” Minä huokaisin.
”Laam”, pokémon hymähti ja heitti minulle ilmasta ensiapulaukun. Jaahas, taas se auttaa isoäitiä.
”Kiitos tästä”, minä sanoin. ”Mene nyt säikyttämään, vaikka Himeko.”
Sen sanottuani Youko vain katosi, hetken kuluttua kuulin karmaisevan – tai oikeastaan koomisen sopraanokiljaisun käytävältä. Nousin ylös katsoakseni – tai oikeammin: nähdäkseni Himekon ilmeen, sillä Youko oli takuulla lipunut hänen taakseen laittautumishetkellä – ja tällaiseen näkyyn ei ikinä kyllästy! Avasin oven raolleen ja kurkistin siitä ulos. Nidorankin kiinnostui asiasta ja kömpi katsomaan. Se päästi käheän äännähdyksen, kun näki Himekon – vähän kuin naurahduksen, eikä ollut suinkaan ainut jota nauratti. Himekon maskarat olivat levinneet ja hänen mustan ruskeat hiuksensa sojottivat pystyssä, tiedättehän, kuten silloin kuin hiukset sähköistyvät. Nao oli varmaan säikähtänyt Youkoa. Minäkin nauroin näylle, olisipa Himeko useammin noin huvittavan näköinen!
”Mille sinä naurat?” Hän ärähti. ”Ja mikä tuo on?”
”Sitä kutsutaan kai Nidoraniksi”, minä vastasin. ”No mitä Nao? Säikähtikö se?” En saanut vastausta, sillä Himekolla oli kiire mennä haukkumaan Nobuko ja hänen Lampentinsa.

Kun minun oli tarkoitus mennä sängylleni ja löhötä siinä vaikka koko loppu elämäni, jos sain itse päättää, Mutta pikku Nidorankin oli huomannut, miten mukavalta minun sänkyni näytti, joten päätin harpata pokémonin yli ja vallata sänkyni, mikä onnistuikin hyvin. Paitsi että Nidoran loikkasi sängylleni ja yritti puskea minut alas, mutta viime hetkellä tulin napanneeksi jonkun Himekon minulle antaman ällöttävän sydämenmuotoisen sohvatyynyn. Nidoranin sarvi porasi sen keskelle pienen reiän. Lopulta se luovutti, minä jatkoin löhöilyäni, mutta Nidoran jäi siihen missä oli. Se jäi tuijottamaan minua, joten tuijotin takaisin. Jatkoimme tuijottelua niin kauan, että nukahdin. Nidorankin nukahti.
Heräsin koputukseen. Nobuko kurkisti huoneeseeni.
”Ruoka”, hän sanoi. ”Nukuitko sinä?”
”Tarkemmin sanottuna, me nukuimme”, minä korjasin.
”Miten pikku vieras jaksaa?” Nobuko kysyi hymyillen. Hän oli meistä se kärsivällisin ja aikuismaisin, hän oli se, joka aina ymmärsi, auttoi kun sitä tarvitsin.
”Se ei pidä sanasta pieni”, minä varoitin.
”Tule syömään”, Nobuko sanoi. Minä nyökkäsin ja nousin sängystä. Kävelin rappuset alas. Tänään meillä oli ruokana jotain muhennosta, joka oli tehty sienistä. Se oli oikein hyvää. Himeko ei ollut juttutuulella, mutta muuten tunnelma oli lähes mainio.
”Sinä olet tänään paremmalla tuulella”, isoisä huomautti. ”Johtuisiko se tuosta pienestä vieraasta?”
”Se inhoaa sanaa pieni”, minä huomautin. ”Emmekä me ole varsinaisesti ystäviä.”
”Vie tästä nyt kuitenkin sille vähän ruokaa”, isoäiti sanoi. Hän oli jättänyt sivuun kulhollisen oudon näköistä pöperöä.
”Se on tarkoitettu erityisesti myrkkytyypin pokémoneille”, Isoäiti selitti. Kun nousin ruokapöydästä, otin kulhon mukaani ja kun olin palaamassa huoneeseeni, se kiusankappale päätti yrittää osoittaa olevansa jotenkin vaarallinen, Linoone nimittäin.
Olin juuri noussut yläkertaan ja se hyökkäsi kulman takaa. Raapaisi minua niillä kynnen tyngillä, jotka olivat kuitenkin niin lyhyet, ettei niillä olisi saanut edes naarmua aikaan, mutta sehän ei estänyt muhvia, (jolta Linoone minusta sattui näyttämään), yrittämästä.
”Painu hiiteen saamarin turkis!” Minä huusin väistäessäni sen iskun. Silloin Nidoran tuli vauhdilla ja tönäisi Linoonea niin että se luisui ensin pitkin lattiaa ja putosi sitten rymisten raput alas.
”Hyvä isku, piikkinen!” Minä naurahdin.
”Tuo hirviö satutti Hiroani!” Oli ensimmäinen asia minkä Himeko kiljui minulle, kuultuaan rysähdyksen. Hän näytti siltä kuin olisi käskenyt Linoonensa Nidoranin kimppuun – mikä ei näyttänyt pelottavan sitä piirun vertaa, mutta ei tehnyt sitä, sillä Nobuko tuli väliin.
”Kuules nyt, Himeko!” Hän huusi, mitä tapahtuu hyvin, hyvin harvoin. ”Tuo pokémon on vasta nuori – ensimmäisen muodon poémon, sinun Linoonesi on levelillä kaksikymmentä ja täysin kehittynyt, mikä on todennäköisyys, että Nidoran pystyisi saamaan aikaan hirveitä vahinkoja pokémonillesi? Hiro liukastui ihan omine nokkineen.”
”Näinhän siinä kävi, vai mitä piikkinen?” Minä kuiskasin huvittuneena.
Nidoran ei sanonut mitään, mutta se iski minulle silmää.
”Tule, mennään ennen kuin meno äityy rumaksi”, minä kuiskasin ja yllätyksekseni Nidoran seurasi minua mukisematta. Huoneessani minä sitten annoin Nidoranille kulhollisen ruokaa, jota se katsoi epäilevän näköisenä.
”Isoäiti sanoo, että tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi”, minä sanoin. Muuta ei tarvittu, sinne meni sekin ruoka, joka ei tainnut sittenkään olla niin pahaa kuin Nidoran odotti.

Sitten tuli ilta. Minä päätin laittaa sen puhdistusaineen käsiini tulleisiin haavoihin vasta silloin. Seisoin kylpyhuoneessa mintun vihreä yöpaita päälläni. Katseeni oli pysähtynyt oikean käden nimettömässä olevaan kullattuun sormukseen. Oikeasti minun olisi pitänyt ottaa sormus pois aikoja sitten, olisinpahan säästynyt tarpeettomalta angstilta, mutta koska en näemmä ollut järin fiksu olento, sillä en ollut tehnyt sitä. Kyyneleet kihosivat silmiini pelkästään silloin kun näin sormuksen, enkä kyennyt heittämään sitä pois, vaikka kuinka yritin. Otin sormuksen sormestani, kuten joka ilta, katsoin sitä hetken. Sitten Nidoran tönäisi minua, horjahdin ja sinne meni sormus, tuskan välittäjä, alas lavuaariin…

Kurkustani pääsi pieni äännähdys, tuijotin hetken sormuksen perään, mutta nyt sitä ei saisi enää takaisin. Se oli hyvä juttu, oikeasti oli.
”Nidoo!” Nidoran sanoi, se puhui nyt ensimmäisen kerran, tätä ennen se ei tehnyt muuta kuin murisi.
”Parempi näin”, minä huokaisin. ”Kiitos, Nidoran.”
Minä hymyilin sille, se katsoi toiseen suuntaan vaivautuneena. Emme me vielä menneet nukkumaan sillä olin varsinainen yöeläjä. Istuin pitkään sänkyni reunalla selaamassa vanhaa lehteä.
”Nido!” Nidoran huusi. Se oli ikkunalla ja tuijotti ulos, pimeään, jonka ainoat valopilkut olivat taivaalla tuikkivat tähdet.
”Nidoran!” Nidoran huusi uudelleen. Kohotin katseeni ja huomasin, miten kummastuneelta tuo pokémon näytti. Sysäsin lehden sivuun ja tassuttelin paljain varpain ikkunan luo.
”Nido?” Nidoran katsoi minua kysyvästi ennen kuin kääntyi tuijottamaan tähtiä.
”Etkö sinä ole ennen nähnyt tähtiä, piikkinen?” Minä kysyin. Nidoran pudisti päätään.
”Niitä on paljon eri nimisiä”, minä selitin ja aloin osoitella eri tähtiä. ”Tuon nimi on Pollux, tuo on Sirius, tuo Bellatrix ja tuo on Rigel.”
”Nidoran!” Nidoran äännähti.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
Nidoran nyökkäsi innokkaasti.
”No kutsummeko sinua sitten tästä lähin Rigeliksi piikkisen sijaan?” Minä naurahdin. Nidoran nyökkäsi ja se näytti hyvin onnelliselta. Sen punertavan ruskeat silmät tuikkivat. Ehkä kukaan ei ollut aiemmin antanut sille nimeä.
Ajatella että Rigel, joka ei missään nimessä ollut pieni, oli ilostunut noin paljon nimestään, mutta se oli myös tietämättään tuonut minulle hitusen onnea. Se sai minut pohtimaan, tämänkö takia ihmiset pitivät pokémoneista näinkin paljon. Silloin taivaan halki lensi nopeasti jotain hopeista.
”Nopeasti, Rigel!” Minä huudahdin. ”Toivo jotain!”
Minäkin toivoin jotain, omaa pokémonia, eräästä erityisen itsepäisestä yksilöstä.

Kommentit:

Chidori


1 >
Tämä oli todella hurmaava ja tunnelmallinen (kuten Chii tuossa alempana jo mainitsikin) aloitustarina! :3 Pidän Miwan pippurisesta asenteesta ja Rigel on itsepäisyydessään valtavan suloinen Nidoran, tekevät yhdessä loistavan parin. 😀 Kuvailet hahmoja, ympäristöä ja tilanteita ihanan värikästä sanastoa käyttäen, tekee lukemisesta todella viihdyttävää. :> Jatkoa tälle jään odottamaan innolla~
Rigel saa tästä tason ja +2 onnellisuutta, rahaa tienaat 75pd:tä.

Link > Miina ja Minea

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin vuonna 2017, vähän ennen Linkin kuolemaa. Se ei ehtinyt edes saada kommenttia osakseen.

Minea

Jos rehellisiä ollaan, minua otti päähän. Oli tyhmää että juuri minut meistä kaikista oli tungettu ahtaaseen postipakettiin. Meitä oli monta siellä Merry Bayn lähellä. Siellä asui sellainen vanha ukko, joka kasvatti meitä, Popplioita. Sieltä minä tulin, sieltä minut tuotiin. Matka oli ollut pitkä, ja laatikossa oli kuuma. Tilaakaan ei juuri ollut, koska tänne oli pakattu kaikkea muuta. Kuusi punakuorista poképalloja, joista yksi varmaan kuului minulle. Ei minulle oltu tästä mitään sanottu saati kerrottu, ukko oli vain ottanut minut syliinsä ja sanonut, että menisin hänen tyttären tyttärensä luo, tämä kun kaipasi kovasti seuraa.

Ei se minua haitannut, mutta hän olisi edes voinut mainita, että matkasta tulisi pitkä ja kuoppainen. Kun joku ensimmäisen kerran raotti laatikon kantta, luulin jo pääseväni pois, mutta ei! Joku pölvästi tunki tänne vain lisää kamaa!

Seuraavan kerran kun joku avaa tämän laatikon isken sitä water gunilla päin näköä!

Mutta kun kukaan ei avannut laatikkoa vielä hetkeen. Tiesin kuitenkin, että tätä laatikkoa kannettiin johonkin, sillä kuulin kantajan hengityksen. Vasempaan korvaani kierretty rusetti kutitti ärsyttävästi ihoa. Miksi siihen piti sitoa rusetti? Minäpä tiedän miksi! Tiedän! Minä olin ainoa tyttöpuolinen Popplio, siksi ukko sitoi korvaan rusetin, ja nimesi Mineaksi. Isä sanoi, että Minea on nätti nimi, nätille pikku Poppliolle.

Isä. Minun on ikävä isää. Mutta minä päätin olla urhea.

Sitten laatikko viimein avattiin. Ärsyyntyneenä laukaisin water gunin päin sitä, joka avasi paketin.
”Kehtasivatkin tunkea minut tänne!”
Kuulin älähdyksen. Sitten joku purskahti nauruun. Älähtäjä oli joku mies ja nauraja vastakkaista sukupuolta.
”Onko tämä niitä ukin käytännön piloja?” Tytön ääni nauroi.
”Se on helppo uskoa”, miehen ääni sanoi.
”Onko tuo paketti varmasti minulle eikä äidille?” Tytön ääni kysyi epävarmana.
”Rouva olisi varmasti arvostanut tätä yllätystä”, miehen ääni totesi kuivasti. Sitten miehen hikiset kädet nostivat minut laatikosta. Vihdoinkin sain hengittää! Katselin uteliaana ympärilleni, mihin olinkaan joutunut? Kaikkialla oli loisteliasta ja valkoista. Lattiakin kiilsi puhtauttaan, takassa roihusi pieni tuli ja tuo nahkainen sohva – valkoinen sekin, näytti siltä, ettei siinä juuri pompittaisi. Tylsää!
Sohvalla istui tyttö pitkässä vaaleankeltaisessa mekossa. Tytön vaalean violetit silmät tarkkailivat minua uteliaasti. Vastasin epäröimättä tytön katseeseen, olikohan tässä nyt se, jolle minut lähetettiin? Millainen tuo mahtaisi olla?
Tyttö oli nuori, muttei kymmenvuotias vaan varmaan jo siinä pahassa teini-iässä, kuten ihmiset sanoivat. Tytöllä oli pitkät hunajan vaaleat hiukset kuin prinsessalla, mutta vaikka hänen kasvonsa sillä hetkellä hymyilivätkin, minusta tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan.

En osaa selittää sitä, mutta…

Mies jolla oli hikiset kädet ojensi minut tyttöä kohti. Tyttö ojensi hieman epäröiden kätensä ja näin päädyin hänen syliinsä. Tytön kädet eivät olleet hikiset. Tyttö katseli minua ja hymyili pienesti, vastasin tuon katseeseen ja äännähdin pienesti, kuten meillä Popplioilla oli tapana.
”Popplih?”
”Oletpa söpö”, tyttö totesi ja hymyili vielä enemmän. Hän silitteli päätäni, ikään kuin minulla olisi ollut hienokin turkki, eikä tavallista sinistä ihoa. Tytön kädet tuoksuivat hyvältä, en oikein osannut kuvailla tuoksua, jotenkin hyvä ja pehmeä…
”Mikä sinun nimesi on?” Tyttö kysyi lempeällä äänellä.
”Minea!” Vastasin reippaasti, mutta eipä tyttö tai edes mies, jolla oli hikiset kädet, ymmärtänyt minua. Ihmiset olivat sellaisia.
”Asia selvinnee tästä”, hikikätinen mies sanoi, hän oli nimittäin hoksannut laatikosta ukon kirjoittaman kirjeen, sen jonka päällä olin maannut. Kirje oli aivan rypyssä. Hikikätinen mies katseli ruttuista kirjettä hetken, mutta ojensi sen sitten tytölle. Niinpä tyttö laski minut käsivarreltaan istumaan polvelleen, mutta eipä se haitannut. Nuuhkin tytön pitkiä hiuksia aikani kuluksi. Hiuksetkin tuoksuivat ja tällä kertaa minä jopa tunnistin niiden tuoksun! Omenaa!
”Nam!” Huikkasin ja haukkasin tytön hiuksista. Mutta eivät ne maistuneet makealta kaneliselta omenalta, ne eivät maistuneet miltään. ”Byägh!”
”Ukki kirjoittaa että lähetti Popplion minulle seuraksi”, tyttö kaiketi luki paperista. ”Sen nimi on Minea.”
”Niinhän minä juuri sanoin!” Huokaisin turhautuneena. ”Mikset kuuntele?” Tiesin sen olevan varsin hölmö kysymys, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet pokémonien puhetta.
”Hauska tavata, Minea”, tyttö hymyili suloisesti.
”Mutta mikä sinun nimesi on?” Minä kysyin.

Mitä mieltä tästä pitäisi olla?

Pian tyttö laski minut lattialle, ja tutki tarkemmin laatikon muuta sisältöä. Sieltä hän löysi kuusi poképalloa, ja kuten minäkin – oletti yhden olevan oma palloni. Minäkin oletin, sillä en ollut vielä koskaan käynyt pallon sisällä. Sitten tyttö tutki vihreää mekaanista laitetta. Ilman mitään varoitusta hän osoitti sillä minua ja alkoi pälättää:
”Poppliot pärskivät kehonesteitään ulos nenän kautta ja käyttävät ulos pärskimiään kuplia puolustautuessaan vihollisilta. Poppliot pystyvät kontrolloimaan vesikuplia, ja niiden tiedetään harjoittelevan taitoaan ahkerasti.”

Noinko meistä kirjoitetaan? En minä ole vielä koskaan pärskinyt nokastani mitään – ainakaan julkisesti!
”Ihan hölmöä!” Puuskahdin ja tähtäsin water gun hyökkäyksen kohti kattoa, mutta se ei osunut kattoon, vaan nihkeäkäsiseen mieheen. Nihkeäkäsinen mies vilkaisi minua terävästi, hän oli hassun näköinen, kun hänen tummat hiuksensa liimautuivat hänen kasvoilleen, märät kun olivat. Musta takkikin oli kastunut. Hihittelin tuolle hieman, olihan se aika metkaa. Myös tyttö hihitteli, sitten hän käveli luokseni ja nosti syliinsä. Katselin tyttöä uteliaana, mitähän hänellä oli mielessä?

”Wilhelmiina missä sinä olet?” Kärkäs naisen ääni huhuili, jossakin tuon valkoisen oven ulkopuolella. Kukahan siellä oli? Pian se selvisi, sillä ovi suorastaan lennähti auki ja sieltä käveli kopean näköinen ihmisnainen. Naisella oli yllään pitkä maata laahaava violetti puku, tukka oli kasattu kuin Mudsdalen hännäksi pään taakse. Hassun näköistä!
”Wilhelmiina, sinä myöhästyt tanssitunnilta!” Nainen vouhotti. ”Hienon neidin tulee olla täsmällinen, ethän voi pitää vieraitasi odottamassa!”
Naisen ääni oli vähän kimeä, se sattui korviini. Katsahdin tyttöä, kenties naisen ääni sattui myös hänen korviaan. Mutta tyttö ei enää hymyillyt, hän oli täysin vakava.
”E-En tietenkään”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä. ”M-Mutta..”
”Hieno neiti ei väitä vastaan”, nainen totesi. Hän katsoi tyttöä pitkään kiireestä kantapäähän, sitten lopulta hänen katseensa osui minuun.
”Mikä tuo kuvatus on?” Nainen tivasi. ”Haitko sen ulkoa? Antoiko joku katukakara sen sinulle? Hyi, sehän voi olla likainen!”
”No enpäs ole!” Minä väitin vastaan. ”Ukko pesi minut ennen lähtöä, ettäs tiedät!”
”U-Ukki l-lähetti sen”, tyttö sanoi korottaen ääntänsä hieman. ”S-Seuraksi..”
Sitten tyttö ojensi rypistynyttä kirjettä naiselle. Tuo nainen oli varmaan tytön äiti, ja jos näin oli, tyttö lieni Wilhelmiina. Nainen silmäili kirjettä ja nyrpisti rumaa muhkuraista nenäänsä.
”Pokémon hienolle neidille, mitä isä oikein ajattelee? Nuohan ovat mielenvikaisia kaikki!”
”No emmepä ole!” Murisin naiselle. ”Ja sinun tukkasi on tyhmän näköinen!”
Harkitsin jo iskeväni häntä water gunilla pain näköä, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, tyttö laittoi kätensä visusti sekä suuni että nenäni eteen. Ikään kuin hän pelkäisi, että pistäisin kehonesteeni tanssimaan valssia tuon naisen naamalla.  

”Wilhelmiina, anna se otus tänne”, nainen sanoi käskevästi käsiään ojentaen. Katsoin tyttöä, hän näytti pelokkaalta, mutta hän puristi minua rintaansa vasten. Hänellä ei näköjään ollut aikomustakaan luopua minusta, mutta miksi? Oliko hän niin yksinäinen? Miksei hän sitten hankkinut ystäviä?
”Wilhemiina, minä en siedä sitä, että minua vastaan pullikoidaan”, nainen lisäsi painokkaasti.
”M-Minea oli lahja ukilta”, tyttö sanoi ääni väristen. ”Lahjojen palauttaminen ei ole kohteliasta. Olet itse sanonut.”
En oikein osannut sanoa, mitä nainen tästä ajatteli, lopulta hän huokaisi turhautuneena ja sanoi: ”Soitan isälleni. Wilhelmiinan on parasta painua tanssitunnilleen.”

Tuo nainen ei vaikuttanut kovin kiltiltä. Minulla ei oikeastaan ollut äitiä, isä vain, mutten ikinä kuvitellut äitiä tuollaiseksi. Sitten tyttö alkoi yskiä, hän yski ja kakoi, niin että luulin hänen tukehtuvan.
”Hei mikä sinun on?” Kyselin ihmistytöltä. ”Oletko kipeä?”
”Ehkä neidin olisi syytä jättää tanssitunti väliin tänään”, nihkeäkourainen mies ehdotti, hän kun oli jo harpponut tytön luo, ja silmäili tätä huolestuneesti.
”Ei, kyllä minä menen”, tyttö sanoi, saatuaan yskänsä kuriin. ”Ei sitä tiedä, mitä äiti keksii jos en mene.”
Se kamala nainen siis oli kuin olikin tytön äiti. Silloin tytön nimi oli Wilvelmiina. Onpas pitkä nimi!

Wilhelmiina kantoi minut pois tästä huoneesta. Olin melko varma, että se oli jokin rikkaiden ihmisten olohuone. Olin varma, että Wilhelmiina perheineen oli rikas. Sillä käytävä, jonka läpi kuljimme, oli sisustettu punaisella kokolattiamatolla, jota reunustivat hassut patsaat. Seinillä oli kultakehyksisiä tauluja vakavista ihmisistä. Sitten tultiin lähes tyhjään saliin, missä oli lisää hölmöjä patsaita ja jokunen maalaus seinällä. Iso pöytä oli laitettu keskelle salia, ja pöydällä oli laseja, joista ihmiset joivat.
”Äiti pitää taas juhlat”, tyttö mumisi.
”Häh?” minä älähdin, en ollut oikein varma, mitä ne juhlat olivat. En ainakaan silloin, kun kyse oli rikkaasta väestä.
”Älä välitä siitä mitä äiti sanoi”, tyttö sanoi hiljaa. ”Hän inhoaa pokémoneja, koska Oskar oli kai vähän ilkeä hänelle. Oskar oli mummin Alolasta tullut Meowth.”
Kyllä minä Oskarin tunsin. Mutta ei Oskar ollut ilkeää sorttia, vaikka sitä saattoikin toki odottaakin – isä sanoi. Oskar oli Alolan Persian, mutta ihan rauhallinen – vaikkei se välittänytkään vesileikeistä.
”Minulle Oskar on aina ollut kiva”, tyttö mumisi. ”Minun on ikävä sitä.”
Haistelin ilmaa, puhtaaltahan täällä tuoksui, ei yhdenkään pokémonin hajua. Salin jälkeen mentiin portaat alas. Portaat olivat valkoiset. Sitten tultiin alas, joka oli kaiketi aula, sielläkin oli hienot matot ja kultakehystettyjä tauluja, mutta ei patsaita tai pöytiä. Mutta siellä on pari kiiltävästä ruskeasta puusta tehtyä ovea. Toinen on varmaan ulko-ovi, ja se toinen, joka oli vähän kauempana, varmaan johti jonnekin muualle. Sinne me menimme, nimittäin muualle. Siitä ovesta päästiin toiseen saliin, joka muistutti huomattavasti sitä edellistä, mutta tässä salissa ei ollut paljon mitään, musiikkilaitetta ja punaisella pehmustettua tuolia lukuun ottamatta. Huoneessa seisoi mustahiuksinen mies.
”Tulitehan te viimein”, mies sanoi Wilhelmiinalle.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, Wilhelmiina piipitti. Miksei tuo uskaltanut puhua lujempaa?

Minut aseteltiin nätisti istumaan samettipäällysteiselle tuolille, sain katsella kun Wilhelmiina harjoitteli tylsän näköistä tanssia, mies tanssikumppaninaan.
”Ei, ei. Teidän pitää muistaa, että ette te vie, vaan parinne”, opettaja korosti pian. ”Älkääkä jännittäkö noin kovasti.”
Oikeastaan Wilhelmiina astui niin monta kertaa opettajansa varpaille, kompasteli tai oli jollain muulla tavalla vähällä lentää nokalleen. Naureskelin tuolle esitykselle.
”Minä tiedän, että te ette pidä tanssimisesta”, tanssin opettaja sanoi. ”Mutta teidän on nyt pakko oppia, sillä pian te täytätte kuusitoista ja..”
”Minä tiedän sen!” Tällä kertaa tyttö huusi kovalla äänellä, sekä minä että tanssiva mies hätkähdimme.

Miina

Kun minä täyttäisin kuudentoista, silloin elämä alkaisi, niin äiti sanoi. Mutta minä tiesin, että silloin se loppuisi. Minut päästettäisiin korkeintaan kyläilemään Luukkaan luo Fallake Cityyn. Kuudentoista vanhana, minä olisin siinä iässä, että minun odotettiin osallistuvan äidin tyhmiin juhliin ja seurustelevan vieraiden kanssa. Sitäkö tämä elämä sitten olisi? Oliko tämä edes mitään ihmisen elämää? Melkein kuudentoista vanhana minulla ei ollut ketään, ystävää siis. Äiti sanoi, ettei minun ollut tarvetta seurustella täkäläisten kanssa. Koska Myrskylät olivat heitä hienompia, heitä parempia. Vaikka en minä sitä tiennyt, kun en saanut tavata muita ikätovereitani, paitsi Luukasta – mutta häntä ei laskettu, sillä hänkin oli ”hienosta” perheestä. Eikä hän ollut sellainen, jonka voisin jutella tai sellainen joka ymmärsi minua. Minulla ei ollut ketään, jolle puhua, äiti ei kuunnellut ja isä oli lähes aina poissa kotoa, hän kun työskenteli yrityksensä parissa Magdapolisissa asti. Minulla oli vain Johannes, joka ei ollut niitä ihmisiä jotka äiti olisi kelpuuttanut keskustelukaverikseni, mutta äidin ei tarvinnut tietää. Johannes oli vain hovimestari, kuulostaa kovin hienostuneelta tai snobimaiselta, mutta siksi äiti Johannesta nimitti.  Minä kutsuin häntä vain Johannekseksi.

Johannes oli paremmin perillä asioistani kuin äitini. Hän myös tiesi niistä.

Paniikkikohtauksista.

Kun tämä asia tuli tietooni, aloin pelätä syntymäpäivääni. Minä… minä en halunnut tulla äitini kaltaiseksi. En halunnut istua kököttää koko elämääni Myrskylän kartanon seinien sisällä. Seinät voisivat kaatua, mutta ne eivät tekisi sitä ikinä, koska minä en voinut lähteä. Minä en uskaltanut lähteä. Mihin minä menisin? Ja mitä minä tekisin? Enhän minä osannut mitään, en edes tanssia. Minä saatoin syntyä kultalusikka suussa, mutta tiesin silti, ettei maailmassa selviäisi ilman rahaa. Eikä sitä jaettaisi ilmaiseksi.

Siinä sinä nyt sitten olet, Miina. Olet kevään tullen kuudentoista, silloin sinusta tulee seurapiirineiti. Silloin sinä seurustelet vain rikkaiden tyyppien kanssa. Ne varmaan kaavailevat sinusta ja Luukkaasta paria. Et ikinä tule näkemään muuta maailmaa, vain tämän tai jonkun toisen kartanon seinät ja pihan. Lopulta sinä vanhenet ja sinusta tulee yhtä nokkava kuin äidistäsi. Hyvä tulevaisuus, tosi hyvä…

Ei..! Ei…!

Minua oksetti, tuntui siltä kuin joku puristaisi sisuskalujani kasaan, niin ettei henki kulje. Silloin alkoi aina yskittää, vaikka hengittäminen tuntuikin vaikealta, yskänpuuskat tulivat yhtä pahoina kuin aina ennenkin. Hengen vetäminen keuhkoihin oli vaikeaa. Popplio loikkasi kömpelösti alas tuolilta, jonne olin pikkuisen hylkeen jättänyt. Vaikka se olikin hylje, se liikkui varsin sutjakasti kuivalla maalla. Se tuli luokseni ja katsoi minua kysyvästi. Pikkuinen ei varmaan ymmärtänyt mitä tapahtui.
”Popplih popplio?” Se äännähti epävarmasti. Yritin hymyillä sille, mutta en usko onnistui kovin vakuuttavasti. Popplio-parka ei varmasti ymmärtänyt mikä minua vaivasi. Sitten salin ovi avautui pamahtaen.
”Minä vähän luulen, ettei neidistä ole tänään tanssimaan”, Johanneksen samettisen pehmeä ääni sanoi kohteliaasti, mutta minä olin havaitsevani siinä pientä haastavuutta. Johannes ja tanssiopettaja kun eivät pitäneet toisistaan. Tanssiopettaja kun piti Johannesta kovin vulgaarina.
Johannes kaappasi minut syliinsä, eikä jäänyt odottelemaan vastaväitteitä, vaikka tanssiopettaja näyttikin siltä, että aikoi haukkua Johanneksen pataluhaksi tai joksikin muuksi.
”Popplioh!” Popplio, jolle vaari oli antanut nimeksi Minea, äännähti hieman ärtyneenä ja loikkasi. Se nappasi leuoillaan kiinni Johanneksen mustasta kauluspaidasta – tai sen helmasta, ja roikkui siinä itsepintaisesti Johanneksen kantaessa minua. En minä olisi jaloillani pysynyt, ne tärisivät liikaa. Ne tärisivät melkein aina, kun sain paniikkikohtauksen.

Katsoin vaivihkaa Johannesta. Hän ei ollut vielä niin vanha kuin kaikki ne harmaahapsiset hovimestarit, jotka huolehtivat orvoiksi jäänneistä rikkaista pojista, joiden vanhemmat joku roisto ampui pimeällä kujalla. Johannes ei ollut laisinkaan vanha, vasta vähän päälle kahdenkymmenen, hän oli sen ikäinen, että hänen kuuluisi olla jossain yliopistossa kirjoilla, mutta kun kerran kysyin asiasta, Johannes sanoi, että sekin maksoi maltaita.

Niin, ehkei minun pitäisi olla kiittämätön. Minun perheelläni oli rahaa, vaikka lampaat söisi, mutta ei se silti minulle onnea tuonut.

En minä muuta olisi toivonut, kun vain jonkun jonka kanssa viettää aikaa. Jonkun joka ei olisi korpunkuiva ja tylsä niin kuin Luukas. Siksi kai ukki oli lähettänyt Minean. Seuraksi, niin kirjeessä oli sanottu. Minea tuli piristykseksi jo masennuksen partaalla olevalle Miinalle. Miina ja Minea, siinäpä vasta hyvänkuuloinen parivaljakko. Toisaalta, Minea oli jo osoittautunut hauskaksi veijariksi, heti ensitöikseen kastellut Johanneksen water gunilla (hän oli kylläkin käynyt vaihtamassa kuivat vaatteet), sitten se vaikutti halukkaalta haistattelemaan äidilleni. Se minun oli pakko estää, jotta saisin pitää Minean. Ja nyt tuo roikkui sitkeästi Johanneksen paidan helmassa. Minea oli jo nyt tuonut päivääni iloa, joka oli ollut harvassa sitten viime joulukuun. Silloin äiti oli alkanut paasata tulevista syntymäpäivistäni ja mitä sen jälkeen tapahtuisi.

Minusta piti tulla äidin kaltainen hienohelma, jo ennen kuin olisin edes päässyt tutkimaan Kanbarona Townia koko Lamentiasta puhumattakaan! Tähänkö se elämä loppuisi?
”M-Minä e-en h-halua, e-että elämäni p-päättyy”, nikottelin. Johannes taputteli minua selkään, lohduttavasti. ”M-Minä en tahdo äidin kaltaiseksi!”
”En usko sen olevan sinulle hyväksi”, Johannes lohdutti. Kun kukaan ei ollut kuulemassa, hän ei neiditellyt minua. Olin pyytänyt sitä erikseen, sillä minusta tuntui kummalta, jos minua vanhempi Johannes teitittelisi minua.
”Se ei näytä tehneen hyvää rouvallekaan”, Johannes pohti. Niin, minä olin kertonut Johannekselle jokin aika sitten, ettei äiti itse asiassa ollut rikkaasta perheestä, hän oli ollut aivan tavallisten pokémonkasvattajien keskiverto tytär. Eikä elämän tyylin muutos tehnyt hänelle hyvää pidemmän päälle. Maanläheinen tyttö oli nimittäin kehittynyt vuosien saatossa koppavaksi ja tuomitsevaksi. En minä tahtonut sellaiseksi.
”Minusta tuntuu, että sinä tarvitset kylpyä”, Johannes huomautti ojentaessaan minulle nenäliinaa.
”Haisenko minä pahalta?” Kysyin kuivatessani silmiäni.
”Kylpy voisi rauhoittaa”, hän sanoi. ”Sitä paitsi, sinulla lienee mietittävää.”
”Mietittävää?” Minä toistin ja katsoin tummahiuksista nuorta miestä hämilläni.
”Isoisäsi lähetti tämän pikku hirv… siis Popplion sinulle”, Johannes sanoi, samalla kun yritti ravistaa paidan helmassaan roikkuvaa Poppliota irti. Minea kylläkin irrotti otteensa, mutta vain iskeäkseen Johannesta uudemman kerran water gunilla päin näköä. Minea nauroi tämän jälkeen kovasti, ikään kuin siitä olisi ollut kovinkin hauskaa kastella Johannes toistamiseen. Johannes katsoi pientä Poppliota hetken oikein tuimasti ja Minea vastasi katseeseen silmää räpäyttämättä. Minä en olisi moiseen kyennyt.

Minä olin pelkuri. En osannut sanoa vastaan äidillekään.

Johannes huokaisi syvään, hän teki niin aina, kun joku tai jokin kävi hänen hermoilleen.
”Laatikossa olla kuusi poképalloa ja pokedex”, Johannes sanoi. ”Matkavarusteet pokémonkouluttajalle toisin sanoen. Isoisäsi ei varmaan tahdo sinulle samanlaista tulevaisuutta kuin äidillesi.” Sen sanottuaan Johannes lähti kohti kylpyhuonetta.

Matkalle. Mitäköhän siitäkin tulisi? Ei äiti ikimaailmassa päästäisi. Isä saattaisi päästää, mutta isä ei ollut täällä. Enkä minä mitään osaisi kuitenkaan.

Minea tapitti minua tummansinisillä – lähes mustilla silmillään toiveikkaasti. Matka varmasti kiinnostaisi pikku Poppliota enemmän kuin hienostoelämä. Mutta minusta ei olisi itsenäiseen matkusteluun, enhän ollut ikinä poistunut Myrskylän kartanon alueelta. Miten minä muka pärjäisin yksikseni jossain ihan vieraassa paikassa?
”Ei minusta vain ole sellaiseen”, sanoin Poppoliolle pahoittelevasti. Minä tuottaisin aina pettymyksiä, ensin äidille, sitten ukille ja nyt vielä Mineallekin. Minea näytti turhautuneelta.
”Vai tuollaiselle ihmisellekö minut lähetettiin?” Niin se varmasti ajatteli.

Johannes tuli ilmoittamaan, että kylpy oli valmiina. Kävelin siis kylpyhuoneeseen Minea sylissäni. Minea innostui heti nähdessään suuren kylpyammeen, joka oli täynnä vaahtoa. Sinne se loikkasi, ilosta hihkuen. Popplio sukelsi hetkeksi pinnan alle, mutta pian se jo nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi puhallella veden pinnalla olevia kuplia. Naureskelin hetken sen touhuille. Toinen oli niin elämää täynnä. Ja sitten olin minä, ahdistunut paska. Ehkä Johannes ja ukki olivat oikeassa, tämä elämän tyyli ei varmaan ollut minulle hyväksi, mutta minkäs teet.

Kipusin ammeeseen ja istuin lämpöiseen veteen. Minea uiskenteli minua vastapäätä, silloin tällöin se laukaisi pienimuotoisen water gunin minua kohti, ehkäpä leikillään, ehkäpä mieltä osoittaakseen.
”Anteeksi nyt”, sanoin sille hiljaa. ”Ei matkasta mitään tulisi, kun en minä mitään osaa. Olen aina vain ollut täällä.”
”Pop popplio!” Toinen äännähti ja katsoi minua tuimasti.
”Yritä edes!” Niin se varmaan sanoi.
”En minä tykkää olla täällä, kun isä ei ole kotona”, minä tunnustin. ”Äiti asuu täällä, mutta hänellä on aina jotkin hölmöt juhlat työn alla, eikä hän ole kovin mukava.”
”Popplih”, Popplio nyökytti päätään, kaipa se kuunteli ja ymmärsi, mitä sille puhuin.
”Isä on aina töissä, ja Johanneksella on työnsä enkä viitsi häiritä häntä”, minä jatkoin. ”Eikä minulla ole ystäviä, koska äidin valitsemat ystävät ovat tylsiä, eivätkä ne oikeasti minua kuuntele.”
”Popp!” Minea huudahti, se nosti eturaajansa vedestä niin, että pärskähti ja osoitti hyvin verholla peitettyä ikkunaa.
”Minä en saa mennä ulos, vain pihalle”, minä vastasin. ”En ole koskaan käynytkään itse kaupungissa, äiti ei tahdo päästää.”
”Popplih”, Minea katsoi minua hymyillen velmusti.
”Kukaan ei tiedä miltä näytän, luulisin”, minä mutisin. Silloin Popplio loiskautti vettä naamalleni, se nosti molemmat evänsä… öh… eturaajansa ilmaan, ikään kuin olisi hurrannut jostakin syystä.
”Enhän minä mitenkään voi”, vastustelin. Vaikka mieleni tekikin lähteä. Olisi kivaa päästä täältä, ja nähdä vähän maailmaa. Ehkä ahdistuskin loppuisi.

Mutta oliko tämä pakenemista?

”Mitä me edes tekisimme tuolla?” Minä kysyin.
”Pop popplio!” Innokas hylje vastasi. Varmaan että, kyllä se sitten nähtäisiin. Ja oikeasti minä tahdoin lähteä, mutta… jos siitä ei tulisikaan mitään? Tiesin, ettei oloni kyllä tästä paremmaksi tulisi, jos jäisin tänne ja saman tiesi myös Johannes. Ehkäpä minun kannattaisi vain ottaa ja paeta.

Nousin kylvystä ja kiedoin ylleni persikan värisen kylpytakin. Pyyhin höyryä kylpyhuoneen peilistä ja katsoin kuvajaistani. Noista pitkistä hiuksista pitäisi päästä eroon. Jos ne huomaisivat, niistä minut ainakin tuntisi. Sakset. Piti saada sakset. Piti kysyä Johannekselta, missä täällä pidettiin saksia. Enkä tietenkään voisi ottaa hienoja matkatamineita, tuo mekko saisi jäädä. Niinpä minä kiirehdin, Minea perässäni vaatekaappini luo. Minulla oli paljon vaatteita, muttei juurikaan sellaisia, joita tavallinen reppureissaaja käyttäisi. Kaappini perukoilta löysin vadelman värisen hupparin ja tummansiniset sukkahousut joissa oli hupparin värin kanssa yhteensopivia raitoja. Samoilta perukoilta löysin kaksikerroksisen tummanvihreän hameen, joka ulottui minua noin polviin asti. Ylähyllyllä oli eräs asia, jonka välttämättä tahdoin mukaani. Se oli ollut lahja mummilta, nyt saisin viimeinkin käyttää sitä. Mutta minä olin pienikokoinen, en yltäisi millään. Oli pakko hakea jakkara avuksi, Minea katseli touhua hymyssä suin, kuinkas muutenkaan. Kaiken piti sujua helposti, mutta tietenkin minä horjahdin, ja olisin varmaan satuttanut itseni, ellei Johannes olisi ottanut minua kiinni.
”Yritätkö aiheuttaa minulle sydänkohtauksen?” Hän kysyi.
”Etsin vain pipoani”, vastasin. ”Missä täällä on sakset?”
”Ettet sinä vain yritä mitään vahingollista?” Johannes kysyi epäilevästi.
”No ei ole”, minä kiistin. ”Ajattelin vain leikata hiukseni.”
”Vai niin”, hovimestari totesi. ”Nytkö päätös on tehty?”
Minä nyökkäsin. ”Ehkä on parasta, vaihtaa maisemaa hetkeksi. Vaikka se olisikin pakenemista.”
”Joskus ihminen ei voi tehdä muuta kuin paeta”, Johannes sanoi. ”Ehkä sinunkin olosi paranee sen myötä.”

Niin. Sitä minäkin toivoin.

Hetken kuluttua Johannes haki minulle sakset ja minä painuin kylpyhuoneeseen leikkaamaan kutrini. Naps vain ja pian pitkät hiussuortuvat putoilivat maahan. Ei sillä väliä, miltä hiukseni näyttäisivät muiden silmissä, minä pidin tästä epätasaisesta lyhyestä tukastani. Sitten vaihdoin vaatteet. Ei minua kukaan näissä tunnistaisi, kai. Ei kukaan tajuaisi, että tässä on rikkaan perheen tytär Wilhelmiina Myrskylä. Tässä on vain Miina. Miina, joka ei oikein tiedä, mitä tulee elämällään tekemään.

”Tuo sopii sinulle oikein hyvin”, Johannes sanoi, kun olin astunut ulos kylpyhuoneesta uudessa asussani.
”Kiitos, Johannes”, kiitin hieman punastuen. ”Ethän sinä joudu tästä vaikeuksiin?”
Johannes ei vastannut. Hän vain ojensi minulle mummin tekemän pipon, kissankorvaisen Alolan Meowth-pipon. Ja sitten vesimelonin puolikkaan muotoisen – ja näköisen laukun.
”Pakkasin poképallot ja pokedexin sivutaskuun”, Johannes sanoi. Minä nyökkäsin ja astelin säästölippaani luo. Nostin sieltä kolmekymmentä link coinia. Se saisi riittää vähäksi aikaa, ainakin siksi kunnes keksisin millä tavoin tienata lisää. Sulloin rahat laukkuuni ja katsoin Johannesta.
”Löysin kaapista nuo lenkkarit”, hän sanoi osoittaen ruskeita lenkkareita. ”Niillä matka taittuu kevyesti.”
”Kiitos, Johannes”, sanoin laittaessani kengät jalkaani.

Johannes saattoi minut Myrskylän kartanon takaovelle, siitä josta hän ja muu palvelusväki kulkivat ulos ja takaisin sisään.
”Käy ensin pokémon professorin luona”, hän neuvoi. ”Ja muista ostaa itsellesi ja tuolle riiviölle ruokaa. Äläkä viivy kaupungissa yön yli, jos lähtösi huomataan, ei matkastasi tule mitään.”
”Tiedän”, minä nyökkäsin. ”Kiitos.”
”Pidä itsestäsi huoli”, hovimestari sanoi.

Niin, minun olisi nyt vastattava itsestäni ja Mineasta, joka keikutteli päätään hyväntuulisesti puolelta toiselle, siinä sylissäni. Onnistuisiko tämä? Minua pelotti. Mitä jos kävisikin huonosti? Mitä jos…?
”Poop!” Minea näykkäisi minua peukalosta. Hengitin syvään.
”Nyt mentiin.”

Ja niin me menimme, illan hämärissä. Kuljimme kartanon pihan poikki portille ja astuimme… niin, kuka tietää minne.

Mutta minä olin helpottunut. Helpottunut.

Oikotie > 1 – Pokémonien tarkoitus

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2015.

Koko lyhyen elämäni ajan, on mielessäni pyörinyt eräs kysymys: Mikä on meidän pokémonien tarkoitus tässä ihmisten täyttämässä maailmassa? Pitikö meidän olla orjia, jotka täyttivät ihmisten itsekkäät päähän pistot? Ei, siihen vastaukseen minä en usko, en vaikka sanoisivat mitä. Minä olin viimeinkin vapaa, ja oma herrani. Mutta minä olinkin meistä ainoa, kaikki muut, äitini ja isäni, siskoni ja veljeni olivat kuolleet tuon häikäilemättömän lajin vuoksi. Ja minä vihasin sen lajin edustajia sen takia. Miksi juuri minun perheeni piti kärsiä? Tiedän, että perheeni kuoli turhaan, vain siksi että te olitte itsekkäitä paskoja, jotka eivät välitä muista kuin itsestään. Teidän takianne minä jäin yksin.

Mutta minä en suostu kuolemaan kuten äiti ja isä, sisko ja veli. Minä aion selviytyä. Siksi minä juoksin, juoksin niin kovaa kuin jalkani antoivat. Olin juossut jo kauan, pimeän tulosta saakka. Minun oli pakko juosta, sillä ne jahtasivat minua, ne aina jahtasivat minua, enkä voinut jäädä minnekään pitkäksi aikaa, ne löysivät minut aina. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä, äiti oli aina kaihoisasti muistellut aikaa jolloin asuimme, me kaikki viisi kotimetsässämme, mutta sinne oli pitkä matka, ja tiesin niiden etsivän minua juuri sieltä sillä ne olettivat minun menevän sinne. En muistanut sitä paikkaa hyvin, olin pieni kun meidät vietiin sieltä. Äiti oli aina vakuuttanut, että se metsä oli maailman kaunein paikka, oikea paratiisi jossa pienten Treeckojen oli hyvä elää. Jalkoihini sattui, mutta nyt ei saanut pysähtyä, oli päästävä jonnekin turvaan. Jokin kaupunki kävisi, kaupungissa olisi varmasti monia piiloja, jossa voisin levätä. Mutta ensin oli sinne päästävä hinnalla, millä hyvänsä. Oli vain juostava ja juostava. Juostava kunnes turvallinen paikka löytyisi. Oli juostava vaikka jalat verille, sillä takaisin en enää menisi, olin nyt vapaa, sellainen joksi luonto oli meidät tarkoittanutkin.

Minua väsytti, vatsassa kurni. Oli aamu kun olin päässyt kaupunkiin ja minun oli nälkä. Mutta enemmän minua väsytti. Oli päästävä äkkiä piiloon johonkin ja levättävä. Tämä kaupunki oli selvästi pienempi kuin se, mistä olin tullut, lisäksi täällä tuoksui voimakkaasti joltakin. En osaa sanoa, mikä tuo tuoksu oli, mutta toivoin, että se olisi ruokaa. Pienet Treeckot eivät jaksa telmiä elleivät saa välillä syödä ja levätä. oli äiti sanonut. Mutta piiloon piti päästä. Mutta oli nälkä. En uskonut ihmisten luopuvan ruuastaan muuan ohi kulkevan Treeckon tähden, enkä minä suostuisikaan ottamaan ihmisten tarjoamaa ruokaa, siinä oli kuitenkin myrkkyä. Mutta onneksi minun ei tarvinnut ruveta kerjäämään, sillä kaupungin pellot olivat täynnä pensaita, ja pensaista löytyi aina ruokaa. Mutta näissä pensaissa ei ollut mehukkaita tai makeita marjoja, kovia pähkinöitä vain. No, olihan se tyhjää parempi, parempi syödä vain vatsa täyteen ja etsiä jokin lepopaikka. Kaupunki vaikutti aika tyhjältä tähän aikaan aamusta, jotkut kävelivät kaduilla. Eräässä talossa jonka ohi kävelin, oli käynnissä aikamoinen hälinä, lähinnä vain siksi että yksi noista hirviöistä huusi kovaan ääneen.
”Annie, me myöhästymme!” Sen jälkeen puinen liukuovi avautui ja ulos astui tyttö, jolla oli päässään sini-punainen lippis.
”Ei, Trystan sinä tässä myöhästyt.” Tyttö sanoi katse vielä tiukasti siinä, mitä oli talon sisällä. Hänen äänensä oli ärsyyntynyt.
”Ukki, minä menen nyt!” Tyttö huusi vielä. Sitten hän kääntyi. Tytöllä oli pitkät siniset hiukset ja ruskeat silmät. Hän katsoi minuun ja räpäytti sitten silmiään. Juoksin nopeasti pois, ihmiset tietävät ongelmia, tytötkin! Ihmiset olivat pahoja.

Piilouduin keltaisen talon alle, siellä olisin turvassa ainakin iltaan asti. Nukahdin, näin unta äidistä, isästä ja siskosta ja veljestä. Unessa he olivat vielä elossa, he olivat täällä kanssani. Mutta kun heräsin pihalta kuuluviin ääniin, olin jälleen yksin ja surullinen. Miksei se uni voinut olla totta? Miksi he kaikki olivat lähteneet ennen minua? Oli miten oli, minä en luovuttaisi, en itseni, enkä heidän takiaan. He haluaisivat että minä pysyn elossa, vaikkeivat he olisikaan täällä. Mutta silti, tunsin oloni yksinäiseksi. Minulla ei ollut ketään, kun taas noilla saastaisilla olennoilla näytti olevan joku. Tarkkailin ihmisiä piilostani käsin, näin monia jalkapareja kävelevän ohi, ei kai tämäkin ollut jokin laboratorio? Sellainen paikka, jossa tehtiin pahaa kaltaisilleni. Pitäisikö minun ottaa siitä selvää? Pitäisikö minun vaarantaa itseni ja vapauteni? Katselin edestakaisin liikkuvia jalkapareja ja kuulostelin ääniä. Ei, ei tämä voinut mikään laboratorio olla, äänet eivät selvästikään kuuluneet aikuisille, vaan nuoremmalle polvelle, joita ei laboratorioissa suvaittu, ne kun sotkivat aina paikat. Niin siellä oli sanottu. Hetken kuluttua jalkaparit kuitenkin loppuivat, sillä kimakka pärinä alkoi. Se kuulosti hirveältä korvissani, mikäköhän se oli? Sitten joku huusi ja kirosi kovaan ääneen. Ja niin vielä yksi jalkapari ohitti piilopaikkani. Samapa tuo, voisin nukkua vähän lisää, ei minua täältä kukaan esiin kaivaisi, olisin täysin turvassa. Kun luulet olevasi täysin turvassa, et koskaan ole, isä tapasi sanoa, viisaita sanoja.

”Kjeh kjeh.” Naurua. Nauru herätti minut. Tunsin sen naurun, sillä olin kuullut sen melkein koko ikäni. Se kuului laboratorion vahdeille, Sableye triolle. Inhosin niitä ja niiden teräviä kynsiä, joita ne nytkin käyttivät päästäkseen käsiksi minuun. Ne yrittivät vetää minut pois piilostani, ne aikoivat viedä minut takaisin. Minä en menisi takaisin! Mutta näytti siltä että olin ansassa. Täältä ei ollut toista tietä ulos. Minun ei auttanut kuin kaivautua syvemmälle tämän talon alle. Ei mutta hetkinen! Katsahdin nopeasti ylös, tämän talon perustuksissa näytti olevan reikä.
”Nyt me sinut saamme.” Rallattivat nuo ihmisen orjat, mutta minäpä en antautunut niiden kynsiin. Kiipesin lattiassa, tai minulle katossa, ammottavaan reikään. Vaikka nuo idiootit tänne pääsisivätkin, eivät ne mahtuisi siitä, mutta minä pienen kokoni ansiosta mahtuisin. Kolo oli ahdas, mutta mentävä, toivoin sen vievän jonnekin mahdollisimman kauan niistä. Mutta ei se vienyt kuin kylmään huoneeseen. Tämä oli kaiketi jokin varasto. Huone oli täynnä kirjahyllyjä ja pahvilaatikoita, saksia ja pahalta haisevaa töhnää. Huoneessa oli pimeää, ainoa valonpilkahdus joka sinne tuli, tuli oven alta. Täältä ei ollut pakeneminen. Vai oliko sittenkin? Tunsin heikon tuulahduksen kasvoillani.

Mistä se tuli?

Tähyilin ylös jonkin aikaa, kunnes silmäni tottuivat pimeyteen. Tuulahdus kävi jossain ylhäällä. Kiipesin hyllyn päälle, tarkastellakseni tarkemmin. Huomasin seinässä neliskanttisen reiän. Siinähän olisi minulle pakoreitti! Tuuli tuli reiästä, siellä näytti olevan jonkinlainen tunneli. Ehkä sitä kautta pääsisi ulos. Kiipesin tunneliin ja tunsin kuumuuden, ilma siellä tosin oli viileää. Ryömin tunnelia pitkin, kunnes löysin hassun ikkunan, josta ei kyllä näkynyt paljon mitään, koko ikkuna oli peitetty metallilla, joissa oli pieniä rakoja. Katselin ulos sen verran kun nyt pystyin. Huone näytti hassulta, siellä oli neljä riviä pieniä pöytiä, jokaisen pöydän ääressä istui tyttö tai poika kirjat edessään. Huoneen etuosassa oli isompi pöytä, jossa oli jotakin papereita. Huoneen edessä oli musta taulu, jonne aikuinen ihminen kirjoitti liidulla jotakin.
”Kun haluatte kirjoittaa hyvän esseen, muistakaa säilyttää punainen lanka tekstissänne, jotta lukijan kiinnostus säilyy.” Mies paapatti. Mikä ihmeen punainen lanka? Tarkoittiko hän hirttosilmukkaa?
Nojasin ikkunaa vasten, kunnes se romahti ja rysähti jonkun niskaan.
”Auuu!” Poika huusi.
”Niin kyllä Trystan.” Mies paapatti kärsivällisesti. ”Tiedän kyllä että sinun on vaikea pysyä valveilla, mutta huutaa ei tarvitse.”
Eihän tuo ihminen edes katsonut tänne! Hän vain kirjoitti jotain typerää taululleen, hän taisikin olla niitä tyhmiä ihmisolentoja. Hyppäsin alas kiljuvan pojan päästä, viereiselle pöydälle. Sen ääressä istui tuo sama sinihiuksinen tyttö, jonka olin taannoin kohdannut, tytön ruskeat silmät laajenivat hämmästyksestä, mutten aikonut jäädä siihen ihmettelemään, huoneen ikkuna nimittäin oli auki, niinpä loikkasin sitä kautta ulos.

Nyt olisi mietittävä, miten pääsisin pois täältä ilman että ne Sableyet huomaisivat minut. Kaipa oli järkevintä odottaa pimeän tuloa, sillä ne eivät koskaan liikkuneet yksin, vaan kouluttajineen. Ne lopettaisivat etsimiseni pimeän tullen, ja silloin minä livahtaisin karkuun. Oli vain löydettävä piilo siihen asti. Pian se löytyikin, talon pihalla nimittäin oli vanha tammipuu, jonka rungossa oli kolo. Kolo ei ollut kovin suuri, mutta mahduin sinne paremmin kuin siihen edelliseen koloon. Nyt oli vain oltava hiljaa, sillä ne Sableyet saattaisivat iskeä milloin hyvänsä. Oli saatava levätä edes hetki.

Nukahdin. En tiedä kauanko sitä kesti, mutta herätessäni, kuulin taas sen naurun.
”No onpas siinä ruma pokémon.” Tytön ääni totesi. Jokin iskeytyi jotakin kovaa vasten.
”Hyi, se osui mua naamaan!” Yksi Sableye-triosta yökkäsi. Katsoin varovasti kolostani, mistä mahtoi olla kysymys. Yksi Sableye pudisteli päätään hassun kurisesti, sen naama oli ihan omena-mössön peitossa.
”Tämä on mun lounaspaikka.” Sinitukkainen tyttö sanoi lujasti. ”Antaa heittää!”
Sableye-trio lähti, sillä ne eivät saaneet käydä ihmisten kimppuun, olin kuullut sen saarnan useasti. Ne eivät saaneet hyökätä ihmisten tai ihmisille kuuluvien pokémonien kimppuun, sillä ne eivät saaneet herättää huomiota. Jos pokémon kävi ihmisen kimppuun, virkavalta voisi sekaantua asiaan ja sitä ne eivät tahtoneet.  
Sinihiuksinen tyttö, lippis päässä istui puun vierellä olevalle kivelle, hän levitti syliinsä jotain syötävää, kaksi kellertävän vihreää omenaa ja suuren kolmioleivän. Maassa kiven juurella oli pullo jotakin, luultavasti juomaa palan painikkeeksi. Omenat näyttivät mehukkailta, ja minun oli nälkä. Luulen, että pitäisin omenoista. Voisin hiipiä ulos ja napata ainakin toisen itselleni. Mutta sitten muistin, että isä oli varoittanut syömästä mitä tahansa omenoita, ihmiset kun joskus myrkyttivät niitä, jollain aineella, mikä sai ne kestämään pidempään. Sinihiuksisella tytöllä oli kuitenkin tarkat silmät, sillä hän huomasi minun kurkistavan kolostani.
”Sinuako ne jahtasivat?” Tyttö kyseli. ”Oletpas sinä erikoisen värinen.”
Tiedän varsin hyvin, mutisin. Ei tarvitse muistuttaa. Me olimme aivan tavallinen vihreä perhe, kunnes ihmiset tulivat ja tekivät kokeita. Pikkusisko meni ensin, kun ei kestänyt sitä ainetta, joka teki meistä tällaisia, sitten äiti, silkasta surusta. Yhtenä aamuna herätessäni, myös isä ja veli olivat poissa. Hekin kai kuolivat. Jäljelle olin jäänyt vain minä.
”Onko sinun nälkä?” Tyttö kyseli. Hän asetti maahan toisen suurista kellanvihreistä omenista. Ei ihminen auttaisi pokémonia hyvää hyvyyttään. Tyttö oli varmasti yksi niistä monista, jotka pyydystivät meitä, tehden meistä orjiaan. Minä en menisi halpaan. Katsoin tuota sinihiuksista tyttöä tuimasti.
”En mene tuohon halpaan, en.” Mutta sinihiuksinen tyttö ei tietenkään ymmärtänyt meidän pokémonien kieltä.
”En mä sitä myrkyttänyt ole, jos sitä epäilet.” Tyttö sanoi, vienosti hymyillen. ”Ukki antaa noita hoidokeilleen ruuaksi.”
Vai että hoidokeille. Tämä oli tällä selvä, myös tyttö oli yksi näistä orjuuttajista. Katsoin kun hän söi leipäänsä ja mussutti omenaansa. Sitten hän joi juomansa ja nousi seisomaan.
”Jätän omenan tähän, jos muutat mielesi.” Hän sanoi ja lähti takaisin taloon.

En syönyt sitä omenaa. Tai söin minä. Oli nälkä. En uskonut trion palaavan tänne enää, sillä täällä oli liiaksi ihmisiä. Voisin jäädä tänne, mutta yöllä ne tulisivat takaisin, silloin ei olisi ihmisistä tietoakaan. Oli keksittävä jotain muuta. Päätin levätä, sillä tarvitsisin voimia. Vaikka olisin halunnut jäädä, ei se onnistunut noiden kynsiäisten ollessa maisemissa. Minun olisi lähdettävä illan tullen jonnekin, mistä minua ei saataisi kiinni. Oliko sellaista paikkaa olemassa? Joutuisinko pakenemaan niitä maailman ääriin saakka?

Illan tullen minä sitten lähdin, kun taivas oli alkanut punertaa. Kävelin sen hassun talon pihan poikki, kävelin hassun tien ihmisten asumuksille. Kävelin torin läpi, siellä vielä ihmiset nauroivat. Niillä oli niin kiire nauraa, etteivät ne huomanneet minua. Sitten menin pähkinäpelloille. Ei ristin sielua. Hyvä. Kävelin pellolla ja katsoin laskevaa aurinkoa. Se oli kaunis. Mitään tällaista ei laboratoriossa päässyt näkemään. Sitten haistoin makean tuoksun. Jossain oli hunajaa. Ehkäpä pähkinäpensaassa. Tuoksu oli jotain, millaista en ollut ennen kokenut, tuoksu oli niin houkutteleva, etten voinut muuta kuin kulkea tuoksun suuntaan. Ja olin oikeassa, tuoksu tuli kuin tulikin pähkinäpensaasta. Minun oli pakko mennä pensaan luo. Minun oli saatava maistaa ainakin yhtä tämän pensaan hunajapähkinöistä, minun oli pakko..
”Älä!” Joku huusi. ”Et saa mennä sinne! Siellä on..!”
Joku sieppasi minut syliinsä. Joku painoi minut rintaansa vasten. Joku otti iskun Pin Missilestä minun puolestani. Joku kaatui maahan iskun voimasta. Ja se joku oli..
Ihminen.

”Ei voi olla totta.” Sanoin hiljaa. Makasin maassa. Sinihiuksinen tyttökin makasi. En ollut enää hänen sylissään, sen sijaan seisoin nurmikolla hänen edessään. Eikä hän noussut ylös pellosta. Hänen paljaisiin käsiinsä oli tarttunut ohdakkeita. Tummia ohdakkeita, joista valoi violettia litkua. Toxic Spikes.
Hitto, tämä oli ollut ansa. Ne tiesivät että tulisin tänne. Ja ihminen oli minut pelastanut.
”Löytyihän se viimeinkin.” Käheä ääni totesi. Kylmät väreet valuivat selkääni pitkin, sillä tuo mies..
”Lähdetäänpä takaisin sitten.”
Silloin sinihiuksinen tyttö liikahti. Hitaasti hän nousi polviensa varaan ja katsoi miestä raivoisasti, ruskeat silmät loimuten kuin tuli.
Hän sieppasi minut takaisin syliinsä ja irvisti.
”Älä luulekaan!”
”Se Treecko on minun omaisuuttani, tyttö hyvä.” Sanoi mies, mitä mukavimmalla äänen sävyllään.
”Ai että se Jolteon oli muuten vaan piilossa, eikä tiennyt mitä teki?” Sinihiuksinen tyttö kysyi varsin ivallisesti.
”Ja nuo ohdakkeetkin olivat kai tuholaisansa?”
”Tyttö hyvä, tuo ei ole tavallinen Treecko.” Valkohiuksinen ja partainen mies jatkoi. ”Se on vaarallinen.”
”Nuo tässä ovat vaarallisia!” Tyttö huudahti viitaten vanhan valkohiuksisen miehen vierellä pälyileviin pokémoneihin, Jolteoniin ja Nidorinaan.
”Tyttö hyvä..” Hän aloitti, mutta siihen se jäi.
”Älä tytöttele siinä!” Tyttö huusi kiivaasti. ”Ne rumat Sableyet olivat myös sinun!”
”Niistä sinun ei tarvitse tietää, tyttö hyvä.” Mies jatkoi. ”Anna nyt se Treecko tänne, niin voimme erota ystävinä.”
Huomasin puristavani tytön merimiespaidan rusettia nyrkissäni. Tuo mies pelotti minua. En tahtonut takaisin, mutta en päässyt karkuunkaan, kun hänellä oli mukanaan ässänsä. Ja Sableye trio kaiketi piileskeli jossain lähistöllä estääkseen pakoni.
”Enkä anna!” Tyttö huusi. En ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt sitä lainkaan.

Tyttö tärisi, se johtui varmaan myrkystä. Minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että pian hän tuupertuisi myrkyn vaikutuksesta. Ja sen tiesi myös valkohiuksinen mies, siksi hän hymyili lipevästi. Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö yrittää pakoon ja jättää sinihiuksinen tyttö tänne oman onnensa nojaan? Mutta sitten minä olisin yhtä paha kuin tuo mies. Tyttö oli ottanut iskun ja saanut myrkkyä minun takiani. Hän ei voinut työskennellä samassa veneessä valkohiuksisen miehen kanssa, ei voinut. Ei kukaan ottaisi tuollaista iskua vastaan koekaniinin vuoksi ja vielä esittäisi riitelevänsä pomonsa kanssa. Tyttö alkoi menettää tasapainonsa, tyttö joka oli auttanut minua. Ihmiset eivät auta ketään hyvää hyvyyttään, mutta..
Sitten hän kaatui maahan, eikä ollut enää tajuissaan. Mitä minun pitäisi tehdä? Ihmiset olivat pahoja, ei niitä pitäisi auttaa. Mutta kun nyt..
”Ettet häpeä!” Rosoinen ääni huusi. Mitä pitäisi hävetä? Mutta pian selvisi, ettei puhuja tarkoittanut minua vaan Jolteonia.
”Käyt perheenjäseneni kimppuun, etkä ole edes pahoillasi!” Toinen Jolteon riepotti toista Jolteonia kaulasta.
Tyttö oli käännetty ympäri, toinen sinitukkainen, tällä kertaa mies piteli häntä.
”Annie! Annie! Kuuletko?”
Mutta ei tyttö mitään kuullut. Valkohiuksinen mies sentään oli keltaisessa nesteessä.
”Saanhan minä purra sitä, Isäntä? Saanhan?” Innokas Houndour haukahteli, kun joku ilmeisesti virkavallan edustaja, sinisestä lakista päätellen laittoi valkohiuksisen miehen rautoihin.
”Paikka vain, Rico, paikka.” Sinilakkinen mies toppuutteli koirapokémonia. ”Ja mitä taas sinuun tulee, päädyt putkaan pitkäksi aikaa. Rikoslistasi on jo entuudestaan pitkä.”

Minä en ymmärtänyt enää yhtään mitään! Veikö poliisi valkohiuksisen miehen ja tämän pokémonit pois? Miksi se niin teki? Sitten tuli iso auto ja vei sinihiuksisen tytön pois. Sinihiuksinen mies ja Jolteon lähtivät myös auton kyydissä. Kukaan ei huomannutkaan minua, koska olin piiloutunut pitkän ruohon sekaan.
”Miksi sää olet piilossa?” Houndour kysyi. Säpsähdin, sillä en ollut huomannut sitä.
”Koska ihmiset ovat pahoja.” Minä vastasin. ”Valkohiuksinen mies yritti vangita minut.”
”Se miekkonen joutui putkaan.” Houndour haukahti. ”Isäntä sanoi, että sitä odottaa pitkä kakku.”
”Mikä kakku?” Minä kysyin.
”Niin sitä sanotaan, kun ihmisellä on edessä pitkä vankilatuomio.” Houndour selitti häntä heiluen. ”Aika hassu sana kyllä on. Kakku on kyllä hyvää syötävää.”
”Sinäkin siis olet orja, kun kerran autat ihmistä.” Minä mutisin.
”Mikä orja? Mää ja isäntä napataan pahat miehet pois kuljeksimasta.” Houndour sanoi. ”Ei, isäntä ole paha. Sehän autto sunkin tyttöäs.”
”Ei minulla ole ihmistä.” Murahdin. ”Inhoan ihmisiä.”
”Sitten sää olet yks kiittämätön lisko.” Houndour kommentoi. ”Wintersin typykkä varmaan pelasti sun henkesi.”
Avasin suuni, väittääkseni vastaan, mutta tiesin, ettei siitä olisi apua, Houndour oli nimittäin oikeassa.  
”Saanko kysyä sinulta jotain?” Kysyin hiljaa.
”Kysy pois.” Houdour haukahti.
”Mikä on pokémonien tarkoitus?” Kysyin.
”Pokémonien tarkoitus on olla kumppanina ihmiselle, tukea ja suojella ihmistä, kumppaniaan.” Houndour sanoi, kuin se olisi ollut itsestään selvyys. ”Oli ihminen millainen tahansa.”
”Hyväksyt siis kaiken, mitä ihminen tekee?” Kysyin.
”En tietenkään. Ihminen on millainen tahtoo olla, ei kaikista oo kumppaneiksi. On myös pahoja, usko pois, oon nähnyt.” Houndour kertoi. ”Mutta kun ihminen pelastaa sun napas, on se aika hyvä merkki siitä, että ihmisestä on kumppaniksi sulle.”
”Puhutko nyt siitä sinihiuksisesta tytöstä vai omasta kokemuksesta?” Kysyin.
”Sekä että.” Houndour vastasi. ”Isäntä pelasti mut hukkumasta ja koulutti musta poliisikoiran, sen suurempaa kunniaa ei kulkukoiraksi syntyny Houndour ansaitse.”

Houndourin sanat tulivat suoraan sydämestä. Se uskoi ihmisten hyvyyteen. Mutta se ei tarkoittanut että minun täytyi. Minun täytyi saada tietää vain yksi asia sinihiuksiselta tytöltä itseltään. Siksi annoin Houndourin viedä minut kaupungin sairaalaksi nimettyyn paikkaan. Houndour sanoi, että tyttö oli viety sinne hoidettavaksi. Houndour ei kuitenkaan seurannut minua sisälle asti, koiria kun ei sairaalaan päästetty. Sain hiipiä itse rakennukseen ja etsiä tytön. Rakennus oli iso ja valkoinen ja sisällä haisi niin että nenää pisteli. Täällä siis hoidettiin loukkaantuneita ihmisiä. Käytävillä käyskenteli valkoisiin pukeutuneita ihmisolentoja, käytävän tuoleilla taas istui masentuneen näköisiä ihmisiä. En olisi tiennyt minne mennä, ellen olisi nähnyt kahden sinihiuksisen, aiemmin näkemäni miehen ja pojan tulevan ulos eräästä huoneesta, jossa vanha mies parasta aikaa kätteli valkoisiin pukeutunutta miestä ja kiitteli tätä. He eivät edes huomanneet kun minä puikahdin huoneeseen ja piilouduin puisen tuolin alle. Tuoli oli asetettu sängyn viereen, sängyn jossa makasi tuo sinihiuksinen tyttö, joka oli aiheuttanut minulle paljon hämmennystä. Hän nukkui, tai ainakin siltä näytti. Odotin, kunnes vanha mies ja valkoisiin pukeutunut mies olivat menneet menojaan ja kiipesin sitten tuolille istumaan. Tytön oli herättävä ja kerrottava minulle, miksi. Pian tyttö raotti silmiään ja hymyili.
”Olenko saanut myöhäisillan vierailijan?” Hän naurahti hieman sammaltaen. ”Mistä moinen kunnia?”
Olin hetken hiljaa. Sekosin sanoissa, unohdin hetkeksi, mitä minun piti sanoa.
”Miksi sinä teit niin?” Minä kysyin. Tällä kertaa hän kyllä ymmärtäisi puhettani. ”Miksi pelastit minut?”
”Koska.” Tyttö sanoi. ”Sinuun olisi sattunut.” Sen jälkeen tyttö sulki silmänsä ja nukahti. Hän ei edes kysynyt, miten osasin. Hän kai luuli tätä uneksi. Sitä ne lääkkeet joskus teettivät.

Mutta minä en siltikään ymmärtänyt.

Kommentit:

Nikibi


Tarina #1

Tämä oli kyllä hyvä tarina! Tykkäsin hirveästi kirjoitustyylistäsi ja siitä kuinka kerroit Ophirin näkökulmasta. Ja samalla saatiin tietää enemmän Ophirin menneisyydestäkin tarkemmin kuin kuvauksessa ja samalla miltä tästäkin tuntui olla koekaniinina. Hirveää tuollainen. ;_; Mutta tosiaan, tuo värimuunnelma jotenkin sopi nätisti tähän tarinaan. Hienoa työtä!^^

Saat 48p (oho) ja Ophir saa kaksi tasoa.

Tuulen Vihellys #1 > Kuin toisilleen luodut

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elo-Syyskuussa 2015.

Oli kirpeä syysaamu.. ei, oikeastaan nyt on keskipäivä. Heräsin ihan äsken, sillä en omistanut herätyskelloa, tai no omistin, mutta Brettin Machop hajotti sen tuusan nuuskaksi, kun kuuli sen soivan. Sirpaleet olivat edelleen huoneessani, siinä pimeimmässä nurkassa. Olin kaiketi taas nukahtanut television ääreen, ainakin siltä näytti, sillä eilisiltaiset popcornit makasivat lattialle itsensä kipanneen kulhon ympärillä. Huokaisin, kun vanha kunnon Qwill tulee kotiin, Harri saa huudot. Voisin soittaa siivouspalvelun, jostain lähikylästä, mutta kun minulla ei ole pennin hyrrääkään, lasku menisi sekin Qwillin niskoille, ja siitäkös veli ilahtuisi, jopa enemmän kuin siitä, mitä olin tehnyt talolle niiden kolmen päivän aikana, jolloin hän oli vieraillut Leaf Townissa. Kun Qwill näkisi, miten olin tuhonnut koko talon, pääasiassa juuri oman huoneeni ja alakerran, hän räjähtäisi ja alkaisi rähjätä minulle. Juuri kaikista neljästä veljestäni, juuri sen tiukkapipoisin päätti jäädä lapsen vahdikseni.
Täällä pitäisi siivota. Mutta kun minua ei huvita. Voisin käydä suihkussa, ja sitten lähteä kävelylle. Voisihan sitä tietenkin mennä ulos hikisissä vaatteissa ja hiukset sekaisin, mutta sitten saisin saarnan, en äidiltäni, en isältäni, vaan Mimosalta. En tiedä oliko Kuuran pokémon professorilla tylsää tai jotain, kun hän niin tykkäsi käyttää selkänsä silmiä minun tarkkailuuni. Ehkä se johtui siitä, ettei meillä ollut isää, ehkä se johtui siitä, että äiti oli kuollut. Ehkä se johtui siitä, että vietin suurimman osan ajastani yksin, kun muut veljet juoksivat missä nyt sattui huvittamaan.

Voisin viedä roskat. Omatuntoni kimeä ääni huomautti, se olisi vähintä mitä kaltaiseni sottapytty voisi tehdä. Suihkun jälkeen, veisin roskat. Pitkän suihkun jälkeen, totesin itselleni, ei tässä mitään kiirettä ollut. Pistin musiikkia soimaan ja sitten peseydyin, heitin vanhat vaatteet pesuun, joku, joka ei nyt ole täällä, saisi pestä ne. Kulutan vettä ihan liikaa, Qwill aina sanoi, lorvailen suihkussa tuntikausia, ja lasku on hirvittävä. Tekisit edes jotain sen eteen, sen sijaan Harri vaan istuu kotona ja pänttää kirjoja. Niin siitä sanotaan, mutta se ei ole totta, käyn aina joskus Mimosan labrassa hoitamassa vedeneläviä. Aina joskus. En kaivannut sitä, minkä lapset jo yleensä 10 vuotiaina saivat, matkustella ympäri tätä kaunista mutta eräällä asteella hyistä Kuuran saarta. Minä viihdyin tässä Charca Townin kyläpahasessa, todellakin viihdyin. Mutta se on vale, en minä täällä viihtynyt sen enempää kuin kukaan muukaan ikäiseni, tai minua yhdeksän vuotta nuorempi kaveri. Tämä kylä kävi vuosi vuodelta pienemmäksi, ellei täältä lähtisi välillä pois, sanoi Troy, yksi veljistäni, se joka matkusti kokoajan. Häntä näki tuskin jouluisinkaan kotona. Kaikki muutkin olivat vähän sellaisia, Brett ja Tim matkasivat yhdessä milloin missäkin, postikortteja sateli aina silloin tällöin, joskus puhelin jopa soi. Sitten oli Qwill, lapsenvahti. Hän vahti minua, ikään kuin Harri ei muka pärjäisi omillaan. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä ei. Olihan tämä talo muuttunut sikolätiksi hänen poissa ollessaan. Ehkä minun pitäisi tehdä elämälläni jotain muuta kuin katsoa ennalta arvattavia kauhu-leffoja telkkarista yö-myöhään.

Väänsin suihkuhanan kiinni. Kuivasin itseni ja hiukseni, vaihdoin ylle sen mukavimman asun, josta ei kyllä arvaisi että olin tehnyt sen keskellä yötä. En ollut täysin poropeukalo, vaikka laiska olinkin, osasin nimittäin tehdä vaatteita, mutta en sellaisia mitä yksikään veljistäni viitsisi yllensä pukea, kyseessä oli nimittäin mekko, gootti lolita. Olin opetellut ompelemaan joskus teininä, Brett sanoi, että minulle oli jäänyt – ainakin vaatteista päätellen jokin teini angsti päälle. Minä vain pidin näistä vaatteista, oliko siinä jokin vika?
Harjasin hiukset ja kuivasin ne. Tähän aikaan kuusta, kylässä puhalsi hyinen viima, joka viesti talven tulosta, siksi märin hiuksin ei kannattanut liikkua ulkosalla, oli sitten miten lämmin tahansa. Puhelin soi. Tämä oli harvinaista, Qwill soittaisi yleensä vasta illalla, varmistaakseen että olin vielä yhtenä kappaleena. Riensin vastaamaan puhelimeen, kuljin olohuoneen poikki, astuen lukuisien popcornien päälle ja kompastuen vielä mattoonkin. Täällä todella pitäisi siivota. Omatuntoni oli oikeassa, niin pitäisi. Nostin vanhan luurin telineestä.
”Lerouxilla.”
”Harriko se siellä puhelimeen vastailee?” Timin pirteä, ja hänen omasta mielestään varsin hurmaava ääni luikautti.
”Missä se Qwillin surkimus luuraa?”
”Se on Leaf Townissa.” Vastasin, vain saadakseni osakseni, jonkinlaisen hyvin vihjailevan äännähdyksen.
”Että sillä viisiin.”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Minä kysyin hiukan ärsyyntyneesti, kuten tapanani oli.
”Oi, ei mitään, systeri. Ei mitään.” Tim hykerteli, selvästi huvittuneena jostain, mitä minulle ei viitsitty kertoa.
”Onko Brett siinä? Anna luuri sille, mä en juuri nyt jaksa sun yksipuolista hykertelyäsi, Tim.” Sanoin silmiäni pyöritellen.
”Käykö pikku Tim sun hermoillesi, Harri?” Brett naureskeli, otettuaan luurin pikkuveljeltään.
”Miten sä itse kestät sitä?” Minä kysyin.
”Ihan hyvin. Mä tiedän miten se hiljennetään, kun velipoika käy liian äänekkääksi.” Brett sanoi. ”Jättikö Qwill sut tosiaan ihan yksin?”
”Brett, ihan oikeasti. Kyllä mä pärjään.” Huokaisin.
”No en mä susta huolehdikaan, sisko.” Brett naurahti. ”Mutta mua kiinnostaisi tietää, millainen sotku siellä odottaa.”
”Öö..” Muuta sanaa tässä tuskin tarvittiin.
”Vai niin.” Brett ymmärsi yskän.
”Missä päin te nyt olette?” Minä kysyin, viedäkseni keskustelun pois sotkuisesta huushollista.
”Aurora Peekillä. Sun olisi pitänyt nähdä miten Seelit teki Aurora Beameja revontuliin.” Brett kertoi. ”Se oli tosi upean näköistä! Sähän tykkäät vesipokémoneista?”
”Olen aina tykännyt.” Muistutin häntä.
”Kuule, ajateltiin ensi kesänä Kaislan valloitusta.” Brett puhua paapatti. ”Tulisit säkin, pääsisit pois täältä pohjolasta.”
”Brett, mulla ei ole omaa pokémonia, ei edes yhtä.” Muistutin veljeäni.
”Voisithan sä hankkia, Mimosa asuu käytännössä ihan naapurissa.” Brett vihjaili. ”Että sen kun lampsit sisään ja valitset.”
”Mä lyön kaljan vetoa että se valitsee vesi-tyypin!” Kailotti Tim siellä taustalla.
”Mäpä lyön sitten kaljan vetoa, että ei valitse.” Brett sanoi takaisin. ”Joten tee mulle palvelus, ota mikä tahansa muu kuin vesi-tyyppi, jooko?”
”Kuule sano sille Timille, että varoo sitä kaljan kittausta.” Totesin tympeään sävyyn. ”Tai seuraavan kerran kun mä vaan näenkin teidät kaksi, juotan sen niin kovaan humalaan, että se juoksee taatusti kylän läpi, mun lolita-mekko päällä.”
Brett nauroi.
”Mä välitän viestin. Yritä nyt vaan saada se pokémon, okei?”
”Joo, niin.” Totesin hieman vaivaantuneena. Brett kehotti vielä vähän siivoamaan taloa, ennen kuin Qwill tulisi kotiin ja raivoaisi sotkun takia niin, että verisuonet katkeaisivat sen päästä.

Joo, siivoaminen. Pokémon. Kumpikaan ei huvittanut minua kauheasti. Pidin kyllä pokémoneista, mutta en ollut varma osaisinko kouluttaa yhtä, tai laumaa sellaisia. Olinhan viettänyt suurimman osan ajastani opiskellen ja lueskellen kaikkea aiheeseen liittyvää, ja Mimosaakin olin häirinnyt tyhmillä kysymyksillä kerran jos toisenkin. Sitten se siivous..
Huokaisin uudemman kerran, ja tartuin siihen roskapussiin, joka retkotti keittiön nurkassa. Oli kai aika tehdä jotain talouden hyväksi. Ulkona oli pilvistä, kuten sanottua, oli kirpeä syyspäivä.  Muuan Starly parvi lensi talon ylitse, katselin niiden lentoa hetken. Ne olivat kaiketi lähdössä etelämmäksi, ehkä juuri sinne Kaislan saarelle, mistä Brett oli puhunut, pois tulevan talven tieltä. Kävelin roskisten luo, jotka sijaitsivat koko kylän vältellymmällä nurkalla, vain siksi, että roska-auto poikkesi niin harvoin kylään suuremmasta kaupungista, joten roskikset alkoivat ennen pitkään haista. Ei siis mikään ihme, ettei juuri kukaan poikennut tänne. Nostin nopeasti roskiksen kannen pudottaakseni roskapussin roskatynnyriin, mutta jokin lehahti sieltä ulos, jokin harmaa, jolla oli kimeä ääni ja nokka. En nähnyt sitä kunnolla, mutta tiesin että sillä oli nokka, sillä tunsin sen viiltävän poskeani. Roskapussi putosi kädestäni, katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Mikä se oikein oli? No sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sillä se jokin liisi tuota pikaa takaisin, nokkaisten minua päälaelle.
”Pidove!”
”Auts!”
Lintu ei millään halunnut vielä lopettaa leikkimistä, se jatkoi nokkimista kovemmalla kädellä, välillä päästäen suivaantuneita äännähdyksiä.
”Hei lopeta jo, senkin pulupaisti!” Minä kiljuin sille, mutta ilmeisesti se vain suuttui entisestään mokomasta haukkuma nimestä. Roskapussi jäi maahan makaamaan, sillä hetkellä se tuntui olevan ongelmistani pienin, ja tuo nokka-piru niistä pahin.
”Auts, lopeta tuo tai tuikkaan sut vartaaseen!” Huusin otukselle, yrittäessäni parhaani mukaan päästä pois roskisnurkasta.
”Ai jumalauta!” Vaikka yritinkin väistää syöksyvää siivekästä otusta, jotenkin se aina osui kohteeseensa.
”Saamarin postipulu!” Kun en muutakaan keksinyt.

”Sinäkö siellä kiroat Harley?” Naisen ääni hiukkasi kulman takaa.
”Kyllä säkin kiroaisit, jos roskisdyykkari hyökkäisi kimppuusi!” Huusin naiselle, joka oli tiedustellut, minäkö se kirosin. Pääsin lopulta ulos roskispaikasta, lintu edelleen päätäni nokkien.
”Kas vain.” Charca Townin oma pokémon professori Mimosa Black totesi. ”Mietinkin minne tuo Pidove oli hävinnyt.”
”Voit ottaa sen nyt takaisin.” Minä ärähdin.
”Mitä suotta, sehän näyttää pitävän sinusta, Harley.” Mimosa nauroi kovasti tälle letkautukselleen. Aika outo nainenhan se oikeastaan oli, jos sen mielestä se, että pokémon, joka pyrki nokkimaan päänahkani verille, tykkäsi minusta, niin miten se sitten osoittaisi vihaansa?
”Tuo Pidove haastaa riitaa muiden lento-tyyppien kanssa.” Mimosa selitti.
”No enpä yhtään ihmettele, että miksi.” Minä mutisin. ”Auts!”
”Tule käymään sisällä.” Mimosa sanoi, ehkä se oli ehdotus, mutta se kyllä tuntui enemmän käskyltä. Päänuppini oli ihan verillä kaiken sen nokkimisen jälkeen, mutta tuskinpa sitä verta edes huomaisi punaisten hiusten seasta. Lintu jatkoi nokkimistani aina siihen asti, kunnes saavuimme laboratorion eteen. Charca Town ei itsessään ollut mikään iso paikka, kylän keskellä oli vaaleankeltainen, punakattoinen suuri rakennus, toisin sanoin Kuuran pokémon laboratorio, Charca Townin ainoa nähtävyys. Rakennuksen takana avautui suuri järvi, jossa useat laboratorion vesipokémonit uivat. Tulin tänne välillä leikkimään äidin Oshawottin ja Golduckin kanssa, kun olin pieni.
”Muistatko äitiäsi?” Mimosa kysyi.
”Joo. Tulin tänne leikkimään äidin pokémonien kanssa.” Minä muistelin. ”Ozzy oli tosi hyvä uimari ja teki aina upeita temppuja vedessä. Ja Saphire vahti etten hukkunut.”
”Muistatko Jillin?” Mimosa sanoi kaihoisasti.
”Tietenkin. Se tykkäsi hajottaa kaikkea, ja äiti huusi sille aina naama punaisena.” Minä muistelin hymyssä suin. ”Minä ja veljet vain naurettiin.”
”Indigo ärsytti isäänne aina syömällä hänen eväänsä.” Nyt Mimosa viittasi äidin siniseen Mamoswineen, siihen jonka selässä minä ja veljet keikuttiin aina tilaisuuden tullen.
”Niin, isä..” Minä mutisin, siitä ukosta ei ollut kuultu noin yhdeksään vuoteen, eikä sitä edes kaivattu.
”Sinä leikit aina äitisi Bunearyjen kanssa tuolla takana, muistatko?”
”Että muistanko?” Minä naurahdin. ”Me leikimme aina hippaa tai piilosta.” Tällä välin oli tuo häijynokkainen otus lakannut nokkimasta minua, se oli kaiketi väsähtänyt ja istuutui sen takia oikeanpuoleiselle hartialleni. Ei se ollut muuta kuin tavallinen harmaa Pidove, sellainen pieni ja pyöreä pulu, jonka nokassa oli sydänkuviointi.
”Ne sanovat että Starlyjen ja Tailowien nokat ovat lentotyyppien aloitusmuodoista terävimmät.” Minä puuskahdin. ”Mutta ne eivät tainneet saada yhtä Pidovea kimppuunsa.”
Mimosa naurahti tähän. ”Asiaa saattaa auttaa se, että itse solvasit sitä. Kyllä minä kuulin.”
”No semmoinenhan minä olen.” Minä myönsin.
”Tuittupäitä olette kumpainenkin.” Mimosa totesi. ”Siksi te olette kuin luodut toisillenne.”
Katsahdin hartiallani istuvaa harmaata pulua, ja se katsoi noilla meripihkan värisillä silmillään takaisin minuun.
”Hei, hetkinen nyt!” Minä huudahdin, samalla kun tipu alkoi huutaa täyttä kurkkua, vastalausetta varmaan sekin.
”Eipäs nyt ruveta vihjailemaan mitään, minä en..!”
”Totuus on se, että sinunkin Harley on alettava tekemään jotain elämälläsi.” Mimosa filosofoi. ”Et sinä koko ikääsi voi olla täällä, tässä kylässä.”
”Mutta mä..”
”Etkä sinä haluakaan olla, et oikeasti. Mitä oikein pelkäät? Ettet osaa? Ettet ole tarpeeksi hyvä? Et tiedä, jos et kokeile.”
Se veti hiljaiseksi, vaikka yleensä olinkin se, joka sanoi viimeisen sanan, nyt tuntui siltä, etten voisi – saati sitten keksisi mitään sanottavaa.
”Lähde nyt kotiin, ota Pidove mukaasi ja anna sille nimi.” Mimosa puhua pälpätti. ”Aamulla tulet tänne mahdollisimman aikaisin. Ja ei, sinä et nuku puolta päivää, Harley. Sinä lähdet huomenna ja teet jotain elämälläsi.”
”Potkitko sä mua perseelle vai?” Kysyin hiukan kyynisesti.
”Tyttö-hyvä, jonkun se on tehtävä, ja siihen Qwill on ihan liian kiltti.” Mimosa hymyili minulle, kaipa tuota voisi kutsua äidilliseksi hymyksi tuon vihreäsilmäisen naisen kasvoilla.
”Tämä on sinun parhaaksesi, tyttö. Kiität minua vielä.” No ainakin hän kuulosti ihan jonkun sääntöjä rikkovan teinin äidiltä.

”Sut sitten pantiin kontolleni.” Mumisin lähdettyäni talsimaan kotia kohti. ”Mä lupaan olla solvailematta sua, jos sä lupaat, ettet roskisdyykkaroi ja noki mua, kun vien roskia.”
”Pidove.” Lintu visersi mahdollisimman välinpitämättömän kuuluisesti, ikään kuin sille olisi ollut yksi ja sama, mitä sanoin sille.
”No josko aloitetaan nimellä.” Minä ehdotin. ”Eihän sua voi kutsua Pidoveksi, sehän on sun lajisi nimi, mutta sä olet yksilö, et koko laji.” Hienoa selittelyä Harri, tajusikohan kukaan tuosta mitään? Tajusiko tuo pulu siitä mitään?
”Voitaisiinhan me kutsua sua Roskisdyykkariksi.” Ehdotin ja naureskelin sille, nimihän sopisi tälle tytölle kuin valettu. Naaras Pidove sehän oli. Se nokkaisi minua äkäisesti poskesta. Ainakin se oli sisukas sissi, jos ei muuta.
”Mitäs tuumisit nimestä Ofelia?” Kysyin pululta. ”Luin yhden aika kusisen näytelmän, missä oli sen niminen aika mitään sanomaton tyttö. Mutta mun mielestä se nimi kaipaa jonkun, jolla on asennetta, ja sitä sulta ei ainakaan näytä puuttuvan.”
Tämän kuultuaan pulu visersi hyväksyvästi, se kaiketi tiesi omaavansa asennetta, ehkä jopa enemmän kuin oli tarpeen.
”Ofelia siis.” Minä hymähdin. ”Nyt kai pitäisi sanoa, hauska tavata.” Olimme juuri saapuneet syyslehtien peittämälle pihamaalle, jolla talomme sijaitsi. Pidove, ei kun Ofelia katsoi ympärilleen kiinnostuneena. Sen katse tuntui keskittyvän johonkin, puutarhassa. Ehkä Ofelia tuijotti omenapuita, niissä kun oli jonkin verran satoa, mutta pian kävi selväksi, ettei pulu mitään omenoita tähystellyt. Minulta kesti hetki kun itse erotin, sen pienen ja liikkuvan otuksen, joka liiteli omenapuiden oksistojen seassa. Sen täytyi olla jokin pokémon.
Ai niinkö tuumit valopää? Vieras kimeä ääni vastasi. Sitten se, mikä se nyt sitten olikaan, liisi kovaa vauhtia oksiston seasta eteemme.
Tykkään noista puista! Sama kimeä ääni totesi. Tuijotin silmät suurina pientä keiju-siipistä pokémonia. Se oli vaaleanvihreä, sen pää oli sipulin muotoinen ja sen silmät olivat suuret ja käsittämättömän siniset. Olin nähnyt kuvia, tosin kovin epätarkkoja kuvia tuosta pokémonista. Sitä sanottiin Celebiksi, ja sen sanottiin olevan tarupokémon, silkkaa tarua siis. Katsahdin Ofeliaa.
”Onko tuo se, miksi sitä luulen?” Mutta Ofelia ei vastannut, se katsahti minuun äkisti, mutta selvästi vieras kiinnosti sitä minua enemmän. Jos Mimosa nyt näkisi tämän. Ajatella, tarupokémon, täällä Charca Townissa!
Te näytättekin jo löytäneet toisenne. Ääni sanoi taas. Se on hyvä, helpottaa työtäni huomattavasti!
”Mitä työtä?” Sain viimeinkin suuni auki. Mutta mitään vastausta ei sitten kuulunutkaan, vain sellainen tunne vatsassa, kuin ajaisi vähän turhan lujaa pyörällä jyrkän alamäen alas. Tuntui siltä kuin liikkuisimme eteenpäin tosi nopeasti, silti en nähnyt mitään, en ohi kiitäviä maisemia, taivasta tai maata, vain kuultavaa valkoista. Ofelia äänteli hätäisesti, se kai tajusi saman kuin minäkin, nyt se oli menoa, tykkäsimme siitä tai emme.

Kommentit:

Miwa (2019)

Tätä tarinaa oli hauska kirjoittaa. Jotenkin tuntuu siltä että Harleyssä itsessään on nyt vähän enemmän luonnetta kuin vanhemmissa tarinoissa. Hän on saamaton laiskuri, joka ei viitsi tehdä mitään elämällään. Kyllähän se toimii. Ofelia puolestaan on sisukas pulu, jolla on isot luulot itsestään. Heistä olisi tullut kelpo parivaljakko, jos tämä tarina olisi jatkunut 2.lukua pidemmälle.

Cinna


Pidin miten otit vanhan tarinan porukkaa mukaan jossain muodossa, etkä täysin kokonaan vain käyttäytynyt ettei niitä koskaan ollutkaan. Ihan mielenkiintoinen veto päättää jatkaa tarinaa suoraan aikamatkalla ottaen sen aiheen huomioon, odotan kyllä kiinnostuksella että millaisen aloituksen saat siitä aikaan. Ofelia vaikuttaa aika tapaukselta, tulee kyllä tavallaan eräs nimeltä mainitsematon pulu eräästä nimeltä mainitsemattomasta pelistä… Tajusinpas muuten myös vasta nyt, että Ofelia on suomenkielinen vastike Ophelialle. Tykkään. 😀

Alkupuolella oli muutama turhan pitkä kappale, sekä ympäri tarinan oli paljon ylipilkutusta. Myös muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta eniten silmäni kiinnittyivät tuohon pilkkujen määrään – ehkä kiinnitä siihen huomiota jatkossa? Loppupeleissähän tässä ei huikean paljon tapahtunut, mutta toimi ihan hyvänä pohjustuskappaleena tarinan (uudelleen)aloitukselle. Jatkoa vaan tulemaan.

Ofelialle 10 exp, sinulle §20.

Vanhat Vihellyksen tarinat > 1 – Ilkikurinen Oshawott

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin julkaistu Syyskuussa 2012 Pokémonhoitola Tuulen Vihellykseen.

Ai, mitenkö minä aloitin matkani? Jaa-a, tämä on oikeastaan aika hassu tarina, jossa on mukana eräs pahankurinen pokémon.
Se kaikki alkoi sinä syyskuisena iltana, kun olin haravoimassa pihaamme. Juuri nyt kotityöt olivat minun vastuullani, sillä veljeni, heitä oli neljä, olivat kukin missäkin. Vanhin heistä, Brett, oli juuri nyt Zodiac Islandilla, kiertelemässä pokémoniensa kanssa tai jotain. Toiseksi vanhin veli, Troy, oli jossain päin Shining Townia, jos kirjettä on uskominen, keskimmäinen isoveli Qwill laahusti jossain tässä pikkukaupungissa, hän pysyy kotona kera Jimin, Chimchairinsa kanssa, mutta nuorin isoveljistäni Tim, hänkin oli reissussa Aurora Peekissä.
Ja isä.. no jos ei puhuta siitä?
Hyvä.

Olin juuri saanut koko pihan haravoitua, kirjavan väriset lehdet oli kasattu sieväksi kasaksi vanhan vaahteran juurelle. Hymyilin tyytyväisenä. Työni oli vihdoinkin tehty.
Enhän minä mitenkään voinut tietää, että vaahteran latvassa istuskeli ilkikurinen pieni Oshawott, joka päätti leikkiä Tarzania, hyppäämällä keskelle lehtikasaa ja levittää vaivalla keräämäni lehdet uudelleen levälleen.
”Oshawott!” Se riemuitsi ja nauroi.
Mulkaisin pokémonia vihaisena, oliko sillä pienintäkään ideaa siitä, kuinka kauan tämän pihan siivoaminen kesti?
Oshawott huomasi oitis tuiman katseeni, ja katsoi parhaaksi häipyä. Se yritti hipsiä vähin äänin pois lehtien seasta, ja kuvitteli kai etten minä nähnyt. Kun se sitten sattui kipittämään pienillä jaloillaan ohitseni, Oshawott kääntyi minua kohti, sen tummansinisissä nappisilmissä sädehti jokin, ilkikurinen kiilto. Sitten Oshawott näytti minulle kieltä. Raivo kuohahti sisälläni.
Tein salaman nopean liikkeen, ja nostin Oshawottin hellästi maasta, suoraan kasvojeni eteen.
”Kuulepas nyt, sinä senkin nuori nousukas!” Minä kajautin. ”Onko sinulla aavistustakaan kuinka kauan minä siistin tätä himskutin pihaa? Sanohan oliko tuo kivasti tehty?”
”Wott.” Oshawott kohautti hartioitaan.
”Ei kiinnosta vai?” Minä murahdin. Huokaisin syvään ja katsahdin pihaa. Lehdet olivat taas levinneet, eikä piha muutenkaan mikään kaunis näky ollut. Puutarhan ruoho retkotti syystuulessa yli pitkänä ja likaisena. Rikkaruohotkin rehottivat kesyttämättöminä kukkapenkeissä, joissa ei sitten äidin poismenon jälkeen ollut kasvanut mitään, kaikki tässä paikassa oli yhtä sotkua, terassi oli melkein läpi mätä, talomme vaalean keltainen maali oli hilseillyt jo ajat sitten maahan. Ja mitä taas tulee tuohon vanhaan vajaan tontillamme, se näytti aivan koin syömältä. Sen katossa oli reikä, kato oli rupulainen, kuin jokin olisi nakertanut sen reunoja.
Sen ovi ei ikinä pysynyt kiinni, ja saranatkin olivat kai läpimädät, sillä jopa niiden narina sai korvat soimaan.

Oshawott potki ilmaa kärsimättömänä. Minä puolestani marssin sen kanssa vajaan, joka oli muuten pilkkopimeä, mutta oven raosta pilkotti sen verran että näin vastakkaisen puuseinän, jolta roikkui kaikenmaailman kasseja, työkaluja ja vanhat hiekkalaatikko-leluni.
Yksi niistä leluista sattui olemaan pastellin sininen muovinen pieni harava, otin sen seinältä ja sen jälkeen saapastelin ulos vajasta, jättäen oven avonaiseksi.
Kannoin Oshawottin tuulessa jo lisää levinneen lehtikasan eteen.
”No niin, riiviö. Saat luvan auttaa minua, kun kerran täällä sotkitkin.” Minä sanoin vakavalla äänellä.
”Oshawott?” Oshawott katsoi minua typertyneesti kuin olisi kysynyt:
”Mitä pitääkö minun auttaa?”
Laskin Oshawottin maahan ja ojensin muoviharavan sille.
”No niin. Saat auttaa minua haravoimisessa.” Haravoin kasaan pari lehteä esimerkiksi. ”Kas näin.”
Oshawott käänsi pienen muovisen haravan nurinpäin ja yritti haravoida sillä paria lehteä kasaan, mutta se ei onnistunut, koska haravan piikikäs pää oli suunnattu ylöspäin.
”Käännä piikikäs puoli alaspäin.” Minä neuvoin.
”Wott?” Oshawott käänsi haravan ympäri ja yritti uudelleen haravoida lehtiä. Tällä kertaa se onnistuikin siinä.
Sen jälkeen Oshawott haravoi lehtiä keskittyneesti.
”Hyvin menee, Ozzy.” Minä kehuin. Oshawott säpsähti.
”Wott?” Se kysyi.
”Mitä nyt?” Minä kysyin. ”Minusta Oshawott on vähän turhan pitkä nimi..”

Sen jälkeen keskityin tiiviisti työntekoon, eikä Ozzy muuten yrittänytkään karata. Se alkoi puskea töitä entistä kovemmin.
Minulla taas, oli kivaa. Niin kivaa minulla ei ole ollut näin kivaa aikoihin.
Oli sinäänsä harmi, että työ tuli nopeasti valmiiksi. Minulla ei ollut omaa pokémonia, kuten veljilläni, ja siksi olisin halunnut viettää vähän kauemmin aikaa pienen Oshawottin kanssa.
”No niin, voit mennä kotiin.” Minä sanoin Oshawottille. ”Pidähän huoli itsestäsi.”
Sen jälkeen, minä menin sisälle, ränsistyneeseen taloon, katsomatta taakseni. Niin oli helpompaa.
Huokaisin. ”Nyt pitää Qwilliä.” Minä mutisin. ”Hän saisi raivata nuo kasat pois..”
Jätin pitkät saapikkaani eteiseen ja tallustin vähän enemmän kaatopaikkaa kuin olohuonetta muistuttavaan avaraan huoneeseen. Siellä oli kulunut sohva ja koin syömät nojatuolit ja pöytä josta puuttui toinen etummainen jalka. Ainoa uudehko asia tässä huoneessa oli telkkari, jonka kaiuttimet olivat sökönä. Telkkari oli asetettu parinsadan metrin päähän sohvasta, väljähtyneen seinän edustalle.
Käperryin sohvalle, ja tuijotin telkkarin tyhjää ruutua, ainakin siksi kunnes kuulin oven käyvän.
Qwill oli tullut kotiin.

Ovi narahti niin että pelästyin sen irtoavan saranoiltaan, mutta se kesti – toistaiseksi.
”Moi!” Vilkkaan pojan ääni huikkasi ovelta. ”Sait näköjään jo haravoitua! Hyvä sillä me..”
”Sillä voit raahata lehtikasat jonnekin.” Minä jatkoin automaattisesti.
”Ei kun me menemme yhteen kivaan paikkaan.”
”Mitä jos jätettäisiin se, ja sinä voisit siivota täällä – kerrankin.” Minä mutisin ja silmäilin kolmijalkaista pöytää, joka oli täynnä tyhjiä limu-pulloja ja tölkkejä, höystettynä pikaruokapaikan ruokapakkauksilla.
”Ei kun nyt tulet!” Qwill kärtti olohuoneen oven suulta. ”Minä jo vähän lupasin että tulet.”
”En jaksa.” Minä tokaisin ja haukottelin.
Qwill, joka saapasteli likaisilla kengillään olohuoneeseen, punaisessa tuulitakissa, joka muuten sopi aika hyvin mustan kurittoman hiuspehkon ja rubiinin väristen silmien kanssa, ja veti minut sohvalta ylös.
”Nyt mentiin.”
Olin väsähtänyt, enkä olisi millään tahtonut mennä yhtään minnekään, mutta veljeni tökki minut liikkeelle.

Puin uudestaan saapikkaat jalkaani, ja tyydyin seuraamaan typerää veljeäni, hänen ”kiva paikkansa” tuskin oli mitään kovin isoa, sillä valitettavasti täällä ei ollut mitään merkittävää. Suurin ja ainut nähtävyys oli professori Mimosan pokémon laboratorio. Se oli isoin rakennus tässä kyläpahasessa, ja minä sattuneista syistä olin ainut perheestäni joka ei siellä vielä käynyt.
”Kuitenkin tämä on jotain tosi tyhmää.” Minä mumisin.
”Älä ole aina noin negatiivinen.” Qwill nauroi.
Ja ennen kuin sitä itse tajusinkaan, seisoimme aivan laboratorion edessä. Se oli suuri tiilirakennus, jossa oli paljon ikkunoita. Ja sen ympärillä oli suuri puutarha, jossa pokémonit vipelsivät kaiken päivää.

”No niin, Harley.” Minä totesin itsekseni. ”Tämä ei ole sitä mitä ajattelet. Qwill vaan tahtoo esitellä sinut jollekin kouluttaja-kaverilleen, ei muuta.”
Mutta Qwill virnisti ja avasi minulle narisevan portin. ”Käy sisään sisko-kulta~.”
”Käyn sisään, jos et enää kutsu minua tuoksi.” Minä mutisin ja Qwill nauroi.
Laboratorion oven edessä seisoi tukevahko mieshenkilö, joka oli pukeutunut pitkään valkoiseen takkiin. Hän hymyili.
”Professori odottaakin teitä jo.”
”Hyvä.” Qwill vastasi. ”Tulehan, Harley-chan.”
”Mottaan sinua, jos vielä kutsut minua Harley-chaniksi!” Minä suutahdin.
”Sori, sori.” Qwill jatkoi nauruaan ja läimäisi minua selkään.
Huokaisin syvään, ja avasin labran oven. Labra oli kirkas ja täynnä tilaa, kirjahyllyjä joissa oli sekä kirjoja että poképalloja. Siellä oli myös PC ja huoneen päädyssä seisoi keski-ikäinen nainen, jolla oli ruskeat nutturalle nostetut hiukset ja yllään samanlainen valkoinen takki, kuin miehellä ovella. Hän oli kaupunkimme pokémon professori, sen nyt tiesi tyhmäkin.
”Tässä sitä ollaan.” Qwill totesi, ehdittyämme professorin luo.
”Harley Leroux.” Professori sanoi miellyttävällä äänellä. ”Veljesi sanoi että olet pokémonia vailla, onko se totta?”
”Öh..joo?” Vastasin epävarmasti.
”No, sille tehdään muutos!” Professori julisti ja viittasi vieressään olevalle pöydälle, jossa oli viisi kolmen pallon pituista riviä poképalloa. ”Saat valita näistä.”

Sain esittelyn jokaisesta tyypistä, Tuli, vesi ja ruoho-tyypistä.
Ensimmäisissä palloissa oli tulityyppiä, lohikäärmemäinen lisko, Charmander, jonka hännän päässä paloi liekki. Sitten oli tulihiiri-pokémon, Cyndaquil, pientä tipua muistuttava oranssin värinen, Torchic, tuliapina pokémon, Chimchar ja tulisika pokémon nimeltä Tepig.
Seuraavaksi oli vuorossa ruoho-tyyppi, joihin kuuluivat, siemenpokémon, sipulia selässään kantava Bulbasaur, tyttömäinen Chicorita, jonka päästä kasvoi lehti, puu-gekko pokémon, Treecko, jolla oli karmivat keltaiset silmät, kilpikonna pokémon Turtwig, joka oli aika söpö, ja sitten käärme-lehtipokémon, ylpeän näköinen Snivy.
Vesityypin pokémoneja olivat kilpikonna Pokémon Squirtle, pieni dinosaurusta muistuttava Totodile, söpö mutakala pokémon Mudkip, sininen pingviini pokémon, Piplup ja sitten.. tyhjä poképallo.
”Minnehän se nyt on kadonnut?” Professori ihmetteli. ”Oshawott tykkää katoilla, mutta luulin että se olisi pallossaan, oli ainakin hetki sitten..”
Jokin raapi jalkaani, jollain kovalla esineellä. Käännyin katsomaan mikä ihme se oli, ja arvatkaapa mitä?
Siinä seisoi Oshawott leikkisä pilke silmissä kiiluen haravoimassa valkoista polvisukkaani.
”Oshawott!”
”Ai, täälläkö sinä asut, Ozzy?”
”Wott!” Se ojensi lyhyitä valkoisia käsiään, ja huitoi muovisella hiekkalelulla minua kohti.
”Pidä se vain.” Minä naurahdin. ”Sillä minä taidan valita sinut.”
”Oshawott!” Ozzy hyppäsi ilmaan, tiedä nyt mistä syystä..
Mutta niin minun matkani sai alkunsa, vaikkei alku helppoa ollut.. uskokaa huviksenne!
Mutta siitä sitten myöhemmin..

Kommentit

Cinna


Turhaan tylsäksi haukuit, ei tämä mielestäni mikään tylsä ollut; Vaikkei tästä nyt toisaalta edes niin paljoa tapahtunutkaan. Mutta pidän kirjoitustyylistäsi, ja eritoten pidin tuosta, kun törmäsit Oshawottiin ns. etukäteen, etkä vain suoraan hakenut sitä labrasta. Jatkoa odotellessa~

Ozzylle siis tulee tästä 10 exp, sinä saat §15.

1 > Taivaan seitsemänneksi kirkkain

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin julkaistu 3.7.2018.

Miwa

Elämä on kummallinen asia. Koskaan ei tiedä, mitä se nokan eteen heittää. Niin, sellaista se on, mutta sopii silti kysyä:

Mitä ihmettä minä täällä tein?

Miksi minä istuin täällä näiden ihmisten ja heidän vaaleapunaisten pokémoniensa joukossa? Kuten sanoin, elämä on jännää. Joskus vain käy niin, että vain heräät eräänä aamuna, tai sitten keskipäivällä – miten vain, mutta kuitenkin, huomaat istuvasi valkoinen sairaanhoitajan asu päälläsi kuumassa luokkahuoneessa. Et tietenkään yksin, vaan kasan samanlaisiin pukuihin pukeutuneiden tyttöihmisten kanssa. Olet kuitenkin ainoa, jolla ei ole likellä vaaleanpunaista kananmunaa kantavaa Chanseytä tai somasti hymyilevää sinisilmäistä Audinoa. Tai edes sitä kukkasepelettä muistuttavaa Comfeyta, jollainen muutamalla oli kaulojensa ympärille kietoutuneina.

Vaan minulla ei ollut likellä sen puoleen vaaleanpunaista Chanseyta, Audinoa saati sitten kukista Comfeytakaan. Minulla ei ollut muuta pokémonia, kuin tuo äksy käpälänsä taittanut Patrat, joka mulkoili minua vihaisesti punaisilla mulkosilmillään. Se ei ollut minun pokémonini, vaan pelkkä potilas, joka odotti kuola valuen sopivaa tilaisuutta iskeä hampaansa minuun.
”Yllättävää että olet noinkin halukas teroittelemaan hampaitasi”, minä mutisin majavapokémonille. ”Kun ottaa huomioon, että toinen käpäläsi on siinä kunnossa kuin on. Kannattiko rynnätä päin autoa, mitä?”
”Rrraaaat!” Otus murahti ja iski hampaansa käteeni.
”Ai, perkele!” Minä murahdin. Vaikka luulisi minun jo tottuneen, sillä jostakin kumman syystä juuri minä sain aina tämän samaisen kammotuksen hoidettavakseni. Koska Patratit eivät ole järin vaikeita, voisin pitää siitä huolen yksinkin, minulla kun ei pokémonia ollut. Niin siitä ainakin sanottiin, mutta se jonka mielestä tämä yksilö ei ollut vaikea, voisi minun puolestani tutkituttaa päänsä.

”Oma on ongelmasi, jos et halua koipeasi kuntoon”, minä jupisin otukselle. ”Minulle on se ja sama, sillä kukaan ei ainakaan toistaiseksi maksa minulle puremiseksi tulemisesta.”
Mutta tehtävä se oli, sillä opettaja, rouva Takeda mulkoili minua kulmiensa alta. Pidin huolta siitä, että sidoin siteen hyvin tiukalle, mutta helppoa se ei ollut sillä tuo Patrat teki parhaansa kiemurrellakseen ja haitatakseen työtäni.

Muisti lista itselle: Osta kaupasta nippusiteitä, vastaisuuden varalle.

Minusta oli sulaa vääryyttä istua sisätiloissa tällaisena lämpimänä keväisenä päivänä, jolloin aurinko viitsi paistaa lämpimästi. Lazuliten Ammatillisen Akatemian sisätilat olivat tähän säähän verratessa hyvin ankeat. Valkoinen luokkahuone, jossa löyhkäsi jo valmiiksi sairaalalta, vanhanaikainen liitutaulu ja kovaa ääntä pitävä ikäloppu pöytäkone isoine näyttöineen teki luokkahuoneen ilman kuumaksi. Niin, että jopa Chanseyt hikoilivat.

Minun käteni vuosi verta, kuten aina kun sain tuon pullamajavan hoidettavakseni. Kuten aina, opettaja Takeda käski minun mennä puhdistamaan käteni, sillä eihän koskaan tiedä, mihin tuo onneton otus oli viimeksi hampaansa iskenyt.

Niinpä katsoin parhaaksi palauttaa pokémonin rouva Takedan nihkeisiin näppeihin ja painella suorinta tietä pukuhuoneeseen. Oloni oli raukea, juuri sellainen kuin olisi istunut neljä tuntea putkeen kutomossa ja aivoni olivat vaipuneet uneen siinä rytäkässä. Astuessani hetkeksi ulos auringonpaisteeseen virkistäytymään, kaikki se kankeus ja raukeus tuntui kaikkoavan. Tuuli oli tänään navakan sijasta lempeä, kuin kesätuuli konsanaan, se puhalsi vasten kasvojani auringonvalon paistaessa ja silloin tulin siihen tulokseen että:

Liika on liikaa.

Kuljin kampuksen pihamaan poikki kohti yleiskoulurakennusta, jossa opetettiin yhteisiä aineita ja jossa oli ainakin auditorio, jonne minä olin lukuvuoden ensimmäisenä päivänä nukahtanut kesken infotilaisuuden. Myös meidän pukuhuoneemme oli, syystä tai toisesta laitettu yleisrakennukseen oman hoitolamme sijasta, ja sinne pääsi vain ulkokautta. Se oli tuskaa etenkin talvisin, sillä piha oli useimmiten jätetty hoitamatta – se oli näet Mamoswinekuskien – eräiden auraajien töitä, eivätkä he tekisi mitään elleivät saisi siitä kunnolla lisäpalkkaa, joten he saattoivat aurata vain öisin. Se ei paljoa auttanut, jos päivällä satoi hirveästi lunta. Mutta pahinta oli silloin kun kaikki jäätyi ja sinun oli pakko köpötellä pikkukengillä rakennusten väliä. Joku idiootti näet päätti joskus jossakin, että pikkukengät, siinä missä valkovaaleanpunainen hoitajan asukin, olivat osa naispuolisten pokémon centerien työntekijöiden työasua. Toki koulussa käytettiin valkoisia hoitajan asuja, tiedä mistä syystä.

Pesin käteni ja desinfioin puremajäljen, laastaria siihen olisi turha tunkea, paranisi ilman paremmin. Heitin hoitajan asun kaappiini ja pukeuduin nopeasti oikeisiin vaatteisiini, nappasin koululaukun ja painelin tieheni, ennen kuin joku yrittikään estää.

Eihän kaikkea koulussakaan opittu vai mitä?

Koulun portista päästyäni, suuntasin kohti Lazuliten keskustaa. Kuten melkein joka ikisenä vuodenaikana kaupungin keskusta oli täpöten täynnä turisteja, joko jostain päin Diamandiaa tai sitten jostakin ihan muualta. Minä en käsittänyt mitä hienoa Lazuliten kaupungissa nyt oli, kaikkien niiden turhien laboratorioiden ja koulujen jälkeen ainoa maininnan arvoinen asia oli tulevat kevätmarkkinat. Mutta voisin lyödä viikseni vetoa, etteivät ne tätä lössiä kiinnostaneet.

Eihän minulla edes ole viiksiä. Hups.

Kotiin en viitsinyt vielä mennä, sillä siellä tiedettiin, ettei minun vielä pitänyt siellä olla. Sitä paitsi Himeko varmasti juoruaisi siitä isovanhemmille, jahka nuo palaisivat asioiltaan Tormaline Citystä. Oli siksi viisaampaa kierrellä tunti tai pari kaupungilla. Minun pääni ei juuri nyt jaksanut yhtään sitä narinaa. Torin läheisyyteen ehätettyäni huomasin torin kulmalle kerääntyneen erityisen paljon porukkaa.

Hyvät apajat.

Hymyilin itsekseni, sillä mikä vain olisikaan kyseessä, jos nämä ihmiset suinkin olisivat kiinnostuneita siitä mitä nyt katsoivatkaan, eivät he huomaisi, jos taskusta yhtäkkiä puuttuisi jotain. Asuista päätellen – letkeistä shortsipareista ja löysistä paidoista, osan näistä tunnisti oikopäätä turisteiksi. Ja mikäs turistimatka se on, ellei joudu taskuvarkaan kopeloimaksi?

Kävelin hiljaa joukon sekaan ja aloin etsiä sopivia uhreja. Nämä kaikki katsoivat torin keskelle pystytetylle lavalle – joka yleensä oli tyhjä, jolla esiintyi tytöntyllerö, joka tanssi Brionnen puhallellessa kuplia hänen koreografiakseen.

Riehän se siinä. Minä en sitten ollutkaan ainoa, joka päätti lempata opiskelut aikaisin. Rie oli vetänyt tummat hiuksensa nutturalle pään taakse, yllään hänellä oli joku kevyt mekko ja vaaleanpunaiset balettitossut. Rie tanssi taitavasti ja itsevarmasti, Brionnen puhallellessa kuplia sekaan, kun tyttö pyöri piruettia tai pomppi niitä kaikkia hienoja balettihyppyjään, joiden nimiä en muistanut. Yleisö katsoi vaikuttuneena, miten kauniisti kuplat muotoutuivat, eikä heitä tuntunut vaivaavan että ne tulivat hyljepokémonin nenästä – olivatko ne siis sen räkää?

Pitää kysyä Rieltä, jahka hän lopettaa.

Seuraavaksi Brionne käytti leutoa Icy Wind-liikettä jäädyttääkseen kuplat, jotka lilluivat ilmassa tanssijan ympärillä. Minun oli syytä kierrellä hiukan, sillä tiesin esityksen olevan ohi pian.

Ei taskujen tyhjennys ole niin vaikeaa kuin voisi luulla. Hyvän kohteen löytämisen jälkeen, työ käy leikistä, kunhan muistaa olla kyllin varovainen. Pitää vain muistaa pysytellä varpaillaan, siis siltä varalta, että kohde tajuaa joutuvansa näpistyksen kohteeksi. Mahdollisia pokémoneja on myös hyvä varoa, enhän tahtonut jonkun Houndoomin iskevän koipeeni. Sitäkin oli sattunut kerran, jos toisenkin, mutta kuka tässä nyt mitään huomaisi, kun kaikki olivat niin lumoutuneita Rien tanssista?

Turisteilla oli aina pätäkkää takataskussa. Näissä hommissa täytyi kuitenkin muistaa, ettei saanut olla turhan ahne, parempi ottaa vähän kerralla kuin liian paljon. Saattoi nimittäin käydä niin että omista taskuista loppui tila kesken ja joku huomaisi pullottavat taskut. Siksi minä suosin enimmäkseen seteleitä, poimin niitä muutamia erilaisten pahaa aavistamattomien turistien takataskuista. Mitäs jättävät lompakkonsa niin näkyvästi takataskuun….

Minä en ikinä vienyt koko lompakkoa, vain rahaa sen sisältä. Minähän olisin aivan kusessa, jos joku löytäisi hallustani kadonneeksi ilmoitetun lompakon. Sehän olisi todiste siitä, että minä olin ottanut jotain luvatta, eikä todisteita saanut jättää, mikäli pärjätä tällä ”alalla.”

”Taitava pokémon”, yksi uhreistani kuului sanovan.
”Ja taitava tyttö”, sanoi joku toinen hänen vierestään. Hänellä oli lompakossaan runsaasti rahaa – siis enemmän kuin tavallisella patulla. Ainakin viiden sadan verran seteleissä. Ei hän yhtä viidenkympin seteliä jäisi kaipaamaan.
”Nättikin vielä”, puhe jatkoi. Satuinpa huomaamaan miehen huulilla karehtivan ällöttävän hymyn kareen.

Tämä on sitten näitä tyyppejä.

En saanut tunnon tuskia siitä, että hieman lainasin rahaa tällaiselta tyypiltä. Rikas ja irstas mies ei muuta ansainnut. Mahtoiko tuo edes tietää, että alaikäisiin kajoaminen on rikos? Ja pahempi rikos kuin näpistys, sanokaa minun sanoneen.

Lopuksi oli vain sulauduttava joukkoon. Siinä oli omat riskinsä mutta halusin kysyä Rieltä Brionnen kuplista ja nähdä miten tyttö reagoi. Katselin kaikessa rauhassa Rien esityksen loppuhuipennusta. Sitä miten Brionne iski disarming voicella kaikki jäätyneet kuplat mäsäksi, ennen kuin ne ehtivät osua maahan. Ne aiheuttivat icy windistä johtuen pienoisen jäähile sateen, joka sateli maahan Rien ja tämän Brionnen ympärille. Yleisö taputti, ja lavan reunalla istuva Growlithe katseli koko lössiä odottavasti, sillä oli tassujensa välissä Rien musta fedora nurin päin käännettynä. Moni katsojista jättikin hattuun tippiä, myös tämä irstas sankari jätti hattuun yhden satasistaan ja jäi jututtamaan tyttöä. Minä en kuullut mitä hän sanoi, mutta jotain sellaista se oli, että Rie vetäisi ukkoa kämmenselällä päin näköä ja Growlithe loikkasi oitis kahden väliin, valmiina puolustamaan emäntäänsä.

”Minä en sinun rahojasi tarvitse!” Rie sähähti ja heitti ukolta saamansa setelin maahan. ”Helvettiin ehdotuksinesi!”
Mies oli sanomassa jotain, mutta sai osakseen sen verran paheksuvia katseita vielä paikalla olevilta muilta turisteilta, että päätyi lähtemään paikalta Brionnen water gunin saattelemana. Eipä sillä, Rie kyllä pystyisi hoitelemaan tuollaiset ilman pokémonien apuakin, vaikka näyttikin kiltiltä koulutytöltä.

”Groww!” Growlithe haukahteli miehen perään, ja oli jo ryntäämässä kiinni miekkosen persuksiin, mutta Rie pisti jalkansa Growlithen eteen.
”Ei ole sen arvoista, Manon”, Rie huomautti. ”Tuollaiset ukot saattavat vaikka haastaa oikeuteen, jos käyt heidän kimppuunsa.”
”Brioh”, Brionne huokaisi päätään nyökytellen.
”Eikö juuri tuollaiset ukot kannattaisi haastaa oikeuteen ehdotteluista?” Minä pistin väliin, kävellessäni ballerinaa kohti.
”Kas, sinäkin olet täällä”, Rie totesi ja katsahti kuin vanhasta tottumuksesta shortsieni taskuja. ”Hyvä saalis tältä päivältä?”
”Ihan hyvä”, minä myönsin. ”Täällä myös?”
”Ilman sitä satastakin”, Rie myönsi tyytyväisenä. ”Noita kommentteja tulee toisinaan, keski-ikäiset ukot kun luulevat että kuka tahansa nuori heitukka on helposti jymäytettävissä.”

Heh, Sakiko olisi ollut seuraava maalitaulu, hän oikein kerjäsikin sitä pukeutumistyylinsä kanssa. Vaikka olikin luultavasti painunut hevon helvettiin täältä, hän mukanaan.

”Miwa?” Rie kysyi varovasti. Rie oli jännä lapsi. Hän osasi tulkita kehon kieltä ja ilmeitä ikäisiään paremmin mutta toisin kuin monet muut ympärilläni hän ei kysynyt liikaa tyhmiä kysymyksiä.
”Häh?” Älähdin kun hän oli repäissyt minut takaisin ikävistä muistoistani.

Vaikka Sakiko saisi minun puolestani jäädä rekan alle.

”Kysyin että mitä sinä noilla rahoilla?” Rie kysyi uudestaan.
”Enpä tiedä”, minä vastasin. ”Entäs itse?”
”Pokémonien hoito ei ole ilmaista”, tyttö sanoi hartioitaan kohauttaen. ”Manonin rohdot maksoivat mukavasti, enkä tahdo lähettää laskua kotiin. Muuten ne miettivät mitä täällä on sattunut.”
Siinä oli vielä yksi hyvä asia Riessä. Hän oli itsenäisempi kuin useampi tämän kaupungin teineistä. Hän ajatteli omilla aivoillaan, eikä juossut heti vanhempien helmoihin, kun asiat menivät vaikeiksi.
”Grow grow!” Manon, Growlithe haukahteli tyytyväisenä. Se oli istunut maahan emäntänsä jalkojen juureen ja röyhisti ylpeänä rintaansa, leukaansa nostellen. Se kai halusi minun huomaavan nahkakaulapannan jota koirapokémon kantoi kaulallaan.
”Manon näyttää saaneen uuden kaulapannan”, minä huomautin.
”Nyt se ei ole enää katujen kasvatti, vaan minun pokémonini”, Rie sanoi ylpeänä ja silitti koirapokémonin päätä.

Niin, Manon oli ollut vain yksi niistä tapauksista, yksi niistä villeistä pokémoneista jotka asuttivat Lazuliten katuja ja kujia. Se oli löytynyt joitain viikkoja sitten jonkin koirapokémonien välisen reviirikiistan jälkeen verisenä ja loukkaantuneena kujalta, jonne Rie oli eksynyt. Koska Rie oli koiraihmisiä, hänen kävi kovasti sääliksi Growlithen pentua, joten hän raahasi karvaturrin meille Himekon suureksi iloksi, jotta voisin katsoa sen saamia vammoja.

Turistit tuskin tiesivätkään Lazuliten ongelmista villiintyneiden pokémonien kanssa.

Rie kutsui Brionnensa Bennon takaisin poképalloonsa, mutta salli Manonin pomppia rinnallaan, kun me aloimme kävellä kohti mitä tahansa kahvilaa, mikä ei olisi täynnä turisteja. Loppujen lopuksi päädyimme istumaan vanhassa kunnon Lazulite Cafessa, koska emme muutakaan paikkaa keksineet. Me molemmat ryystimme persikan makuista jääteetä ja Rie järsi pekoniburgeria kaikilla mausteilla. Oli vaikea yhdistää tuo burgeria järsivä ja äsken balettia niin elegantisti tanssinut tyttö samaksi ihmiseksi. Manon latki lattialla vettä.

”Kai se on minun keittiövuoroni tänään”, minä huokaisin. Koska isovanhemmat eivät olleet tulleet kotiin, olimme heidän matkansa aikana jakaneet keittiövuorot, teimme siskojen kanssa vuorotellen ruokaa ja hoidimme siten keittiötä. Tänään olisi sitten allekirjoittaneen vuoro kokata.
”Mitä aioit tehdä?” Rie kysyi.
”Varmaan jotain sellaista mikä ei kelpaa muille”, minä virnistin, sillä muistin miten hyvin tämä kyseinen ruoka oli viimeksi otettu vastaan.
”Syövätkö he sitä?” Rie kysyi.
”Jos ei kelpaa laittakoon itse ruokansa”, minä huomautin. ”Vain yksi meistä on tarjoilija, enkä se ole minä.”

Niittä mutkitta Rie ja minä suuntasimme paikalliseen supermarkettiin ruokaostoksille. Rie osti itselleen opiskelijan muonaa eli nuudeleita, pastaa ja jotakin valmista pastakastiketta sekä murkinaa Manonille, joka kuulemma söi ihan eri ruokaa kuin hänen Brionnensa Benno. Vaikka ymmärtäähän sen, Benno oli hylje ja vesipokémon kun taas Manon oli koirapokémon ja tulityyppiä. Mistä puheen ollen turistit eivät katsoneet hyvällä Rien rinnalla pomppivaa nuorta Growlithea tehdessään ostoksiaan. Mutta Growlithen puolustukseksi on sanottava, ettei sitä houkuttanut käydä maistelemaan lihatiskillä, vaan se seurasi tiiviisti, minne sen emäntä menikin.

”Tänne ei saisi tuoda pokémoneja”, kassasetä märisi, kun menimme maksamaan ostoksemme. ”Noista tuon villeistä sukulaisista on muutenkin vaivaa, kun tulevat tänne roskiksia tonkimaan ja osa tulee sisällekin asti aiheuttamaan ongelmia. Nautin kun saan lähettää Conkeldurrin niiden kimppuun!”
”Grooow! Lithe!” Manon haukahteli loukkaantuneena. Minä ja Rie katsahdimme toisiimme. Kaikille sitä jaettiinkin pokémoneja…

Kyllä me molemmat tiesimme, että kaduille villiintyneet koirapokémonit ja muut olivat olleet ongelma, mutta niille pitäisi ehkä tehdä jotain eikä vain valitella asiasta. Tai provosoida niitä laittamalla jokin iso ja ruma pokémon kuten Conkeldurr niiden perään.
”Kyllä koirapokémonit sen muistavat”, Rie mutisi ostoksia maksaessaan. ”Ei mikään ihme, että ne tulevat takaisin. Ukkohan on julistanut sodan.”

Pidin tuosta kaupan ukosta yhä vähemmän, ja niin piti Riekin, sillä emme turhia jääneet odottelemaan vaan poistuimme marketista heti. Manon murahteli vielä liikkeen ulkopuolellakin harmistuneesti.
”Älä sinä yhtään välitä, Manon”, Rie sanoi ja polvistui silittämään Growlithen päätä. ”Ei ole sinun vikasi, että olit ennen koditon. Eikä tuollaisille pitäisi edes antaa pokémonlupia.”
”Vahinko että niitä tungetaan jo kymmenvuotiaiden kakaroidenkin käsiin, eikä viitsitä yhtään selvitellä onko kakru edes kykeneväinen huolehtimaan niistä.”

Siinä saattoi hyvinkin olla osasyy Lazuliten ongelmaan.

”Grooow!” Manon haukahti yhtäkkiä ja juoksi marketin takana olevalle kujalle.
”Manon, odota!” Rie huusi koiran perään ja kuinkas muutenkaan, lähti seuraamaan otusta.

Rigel

Mä en pelännyt mitään. En edes noita rakkeja, jotka murisivat ja katsoivat mua kuin lihakimpaletta. Niitä oli monia erinäköisiä, mustia, harmaita, oransseja. Mutta mä en pelännyt, nyt ei saanut pelätä.
”Tulkaapa sitten, jos uskallatte!” Uhosin niille. Enhän mä ollut vaarassa enhän?

Kasvattajan luota karkaaminen oli ollut hyvä asia, olihan?

”Kovin on pieni suupala”, muuan sarvekas musta rakki totesi.
”Se pitää jakaa”, muuan villakasa murahti. ”Minä tahdon vasemman korvan.”
”Höh, myrkytyksen te vain saatte!” Jatkoin uhoamistani. Tyhmiäkö nuo rakit olivat? Meillä urospuolisilla Nidoraneilla oli piikeissämme niin vahvaa myrkkyä, että sillä hankkisi varmasti täyskasvuisen pokémonin pois päiviltä!
”Kovin on suulas lounas”, eräs harmaa, mustanaamainen pokémon totesi.
”Mitäpä tässä suotta odottelemaan?” Lisäsi eräs oranssi pokémon. ”Nopeat syövät hitaat!”

”Tulkaapa sitten, jos kantti kestää!” Huusin noille pyrkyreille.

Ja niiden kanttihan kesti. Yritin parhaani mukaan väistellä rakkien hampaita ja kynsiä ja tulisia henkäyksiä, pistää niitä sarvellani ja jopa puskea niitä kauemmas, mutta ne vain nauroivat yrityksilleni. Purivat mua kyljistä ja repivät korvista. Tulittivat palavilla kekäleillä keskelle naamaa, niin ettei eteensä nähnyt. Sitten ne raapivat vielä lisää ja lopulta mut puskettiin maahan. Hengitin raskaasti, joka paikkaa kolotti, mutta luovuttaa en aikonut! En minä sen tähden karannut kasvattajalta, että te saisitte meikäläisestä helpon suupalan! Yritin ponnistaa jaloilleni, mutta kipu oli kova, se tuntui koko vartalossa, tunsin miten lämmin ja tahmea veri norui jalkojani pitkin likaiseen maahan.
”Kovat oli pojalla puheet, mutta helpostipa tuo kaatui”, ilkkui muuan puudeli, jolla oli ainakin joskus ollut korea sininen tähtikuvio otsassaan, nyt siitä oli jäljellä vain likaisen siniharmaa pläntti.
”Tämä vielä lopussa ole!” Mä murahdin, yritin nousta takaisin jaloilleni, mutta sitten tämä liasta harmaa puudeli loikkasi päälleni, hampaan tynkiänsä näytellen.

Perhanan läski mooses! Kyllä mä vielä…!

Mutta mä  en ehtinyt mitään, kun joku typerys tuli ja päästi irti leimuavan tulipyörteen ja iski sillä tuon puudelin pois päältäni.
”Olisin mä itsekin!” Murisin liikkeen tekijälle, mutta liikkeen tekijäpä ei kuunnellut.
”Te että saa kiusata muita!” Se, oranssi koirapokémon sanoi topakalla äänellä. ”Muuten ihmiset lähettävät kimppuunne isot pokémonit!”
”Sehän on Raisa”, eräs samanlainen oranssi pokémon. ”Komean pannan on saanut.”
”Sekin on nyt lemmikkipokémon!” Sarvipäinen pokémon tuhahti. ”Syödään sekin!”
”Ihmisiä, ihmisiä tulossa!” Muuan harmaa pienikokoinwn koirapokémon huudahti, nuuhkittuaan ilmaa hetken. Oikeassahan se oli, pian oranssin koirapokémonin tulon jälkeen kujalle juoksi pari ihmisolentoa. Tyhmiltä näyttivät kumpikin. Olivathan nuo ulkonäöstä päätellen tyttöjä. Tytöt vain kikattivat ja juorusivat kaiken aikaa, niillä ei ollut aivoja!

Toinen tytöistä otti esiin punakuorisen poképallon ja heitti sen minun eteeni.
”Benno, auttamaan!” Tyttö huudahti. Poképallosta kompuroi esille vaaleansininen hylje, jonka nähdessään sarvekas koirapokémon kavahti.
”Muistaako herrasväki vielä minut?” Se kujersi leikkisästi, vaikka olikin poika.
”Minä en sinua pelkää!” Puudeli murahti ja loikkasi kohti hylkeen kouluttajaa, aikomuksenaan käydä ihmisen kimppuun.
”Et saa!” Oranssiturkkinen koira ulvahti ja loikkasi vimmoissaan kohti puudelia, karjaisten korvia huumaavasti. Karjaisu sai puudelin värähtämään hiukan, kesken hypyn, minkä seurauksena hylje käytti jännän kuuloista ääntä, joka lämähti keskelle puudelin rumaa pärstää.
”Marie on minun kouluttajani ja hän on pitänyt minusta hyvää huolta, kun te jätitte minut tänne kuolemaan!” Oranssi koirapokémon murisi. ”Sinä et tee hänelle pahaa!”

Tässä vaiheessa aloin potkia, sillä toinen noista tytöistä, typerän näköinen saparopäinen tyttö, nosti minut maasta.
”Hei, ei!” Murisin tytölle ja iskin hampaani hänen käteensä.
”Auts!” Tyttö murahti, muttei päästänytkään minua putoamaan, kuten olin toivonut.
”Laske alas, laske alas! Tyhmä ruma ihminen!” Murisin, minkä jaksoin mutta tyttö ei laskenut irti. Yritin potkia ja pörhistää selkäni piikkejä, mutta tyttö nosti kuin nostikin minut tukevasti syliinsä.
”Miksihän on että tänään kaikki nököhampaiset pokémonit iskevät hampaansa käteeni?” Tyttö kysyi ja katsoi minua vakaasti vaaleansinisillä silmillään.
”Koska sinä olet tyhmän näköinen!” Mä letkautin ja potkin tyttöä takajaloillani leukaan, onnistuneesti. Kyllä se onnistui, kun vain yritti!
”No luita tuskin on murtunut, kun noin terhakasti potkit”, tyttö tuumasi, samalla kuin toinen tytöistä käski hylkeensä aqua-jet hyökkäykseen ja koiran reversal-hyökkäykseen. Mutta se ei minua sillä hetkellä kiinnostanut. Mua kiinnosti vain päästä eroon tästä tyhmästä saparopäästä. Tahdoin alas ja heti. Purin sitten minkä jaksoin tytön toista käsivartta joka oli likellä.
”Yritän tässä vain auttaa, että lopeta tuo natustelu!” Tyttö murahti viimein.
”Mä sun apuas kaipaa!” Uhittelin tytölle. Ei tässä ketään tarvittu!

Tällä välin olivat nuo kaksi pokémonia onnistuneet ajamaan koko laumallisen villejä koirapokémoneja sinne missä pippuri kasvaa. En ymmärrä miten ne sen tekivät, eikä minua kiinnostanut. Ei väliä, vaikka naarmuihin sattui, mä tahdoin pois näiden ihmisten luota. Mä en halunnut takaisin.
”Mä en mene takaisin kasvattajan luo!” Murisin mua pitelevälle ihmiselle. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, ei tämäkään mua ymmärtänyt.
”Tuotako ne hakkasivat?” Toinen, lettipäinen tyttö kyseli. ”Noin pientä Nidorania…”

Pientä?!

Mä en ollut pieni, perkeleen nulikka! En ollut pieni! Miksi kaikki aina sanoivat pieneksi? En ollut sitä, en! Murisin ja potkin saparopäisen ihmistytön sylissä, minkä jaksoin, mutta tuon ote ei vain irronnut.
”Kovin on eloisa tapaus”, saparopäinen tyttö huokaisi. ”En usko, että siltä on luita poikki, kun noin terhakasti liikehtii.”
”Onkohan se eksynyt?” Lettipäinen tyttö mietti. ”Onko sillä pantaa tai muuta?” Mutta eihän mulla sellaista ollut. Kasvattaja ei antanut meille pantoja, koska etsi meille kaikille koteja. Oli siis vain välittäjänä.
”Se saattaa hyvin olla yksi näistä kaduille villiintyneistä pokémoneista”, saparopäinen tyttö mutisi.

Hah! Olisinkin!

”Vähän niin kuin Manon oli”, lettipäinen tyttö sanoi ja kumartui silittelemään oranssin koiran päätä.
”Jättivät minut, kun marketin ukkeli lähetti sen hirvityksen peräämme”, oranssi koira mumisi.
”Nyt sinä olet meidän kanssa”, vaaleansininen hylje lohdutti ja taputteli evällään koiran selkää.
”Oli miten oli, haavat täytyy hoitaa”, saparopäinen tyttö totesi. ”Jos Nidoranin myrkkyä pääsee sen omaan verenkiertoon, sille saattaa käydä köpelösti.”
”Ihan kuin oikean pokémon centerin hoitajan suusta”, lettipäinen tyttö totesi.
”En nyt ihan kuitenkaan”, saparopäinen tyttö sanoi. ”Pitää viedä riiviö kotiin ja katsoa josko…”
”Ei!” Mä murisin. ”Mä en lähde sun kanssasi mihinkään! Päästä alas! Näpit irti! Mä puren!”
Ja purin. Upotin hampaani niin syvälle ihmisen ensimmäiseen sormeen, kuin vain pystyin, niin että sormesta alkoi tihkua verta. Veri ei maistunut hyvältä, mutta mun oli saatava tämä tyhmä tyttö irrottamaan otteensa, joten jatkoin puremista.
”Voisitko lakata?” Saparopäinen tyttö kysyi ja katsoi minua ärsyyntyneesti. Ihmiset sanoivat mulle yleensä ”Voisitko lakata?” kun eivät tykänneet siitä mitä mä tein. Sitä muuten sattui usein! Kohta tämäkin antaisi periksi, kuten noilla oli tapana.

Typerä tyttö ei ollut välittävinään siitä, että mä purin sen ensimmäistä sormea. Hän lähti kävelemään yhdessä lettipäisen tytön kanssa, pois kujalta, kunhan tämä oli ensin kerännyt pokémoninsa poképalloiksi kutsuttuihin vankiloihin.
”Eikö tuo satu?” Lettipäinen tyttö kysyi, viitaten minuun.
”Purkoon minkä jaksaa”, saparopäinen tyttö puheli. ”Kyllä se kohta väsyy.”

En varmasti!

Niin siinä ainakin piti käydä. Mun piti näyttää tuolle tyhmälle tytölle, etten antaisi periksi. Hän saisi päästää mut menemään! Mutta sitten sattui jotakin hassua, mua alkoi nimittäin ramaista. En muista tarkkaan, milloin nukahdin ja miten siinä niin pääsi käymään, mutta seuraavan kerran herätessäni, tuo ihminen tökki mua haisevilla märillä pumpulitukoilla. Ne haisivat voimakkaasti joltakin puhdistusaineelta, jota kasvattaja piti lukitussa lääkärin kaapissa. Mä inhosin sitä hajua, se sai mut aina aivastamaan, eikä toisin käynyt nytkään.
”Heräsit sitten”, saparopäinen tyttö totesi. ”Toivoin että olisit nukkunut vielä tovin, että olisin saanut siteet laitettua.”
”Mä mitään siteitä tarvitse!” Tiuskaisin tytölle, mutta eihän tuo ymmärtänyt. Niinpä aloin sohia valkeita siteitä, joita tyttö mua kohti kiikutti, sarvellani. Hajottaisin ne! Sittenpä ei olisi enää siteitä mua köyttämään!
”Kuules sinä pieni piikkipesä, et nyt viitsisi”, tyttö maanitteli, kuten tuollaisilla oli tapana. Saatoin kuitenkin huomata kyllästyneen sävyn tytön äänessä. Kohta se heittäisi mut pihalle! Mutta hetkinen…

Kutsuiko hän juuri minua pieneksi?

En ollut mikään pieni pallero! Saakelin saakeli!
”Rran!” Murisin tyhmälle tytölle ja nappasin tuota ranteesta niin kovaa kuin jaksoin.
”Juma vitunlau…!” Tyttö kiroili. Olin saanut napakan otteen tytön ranteesta, enkä laskisi irti, ennen kuin tytön hupakko tajuaisi, etten ollut pieni!
”No hyvä on, piikkipersus, onko sinulla jotain pienuutta vastaan?” Tyttö ähkäisi hetken kuluttua.
”On!” Minä murisin, ja sen tuo typerä tyttö tajusi, kuin ihmeen kautta.
”Pienuus ei aina ole hauskaa”, tyttö pohti, ikään kuin olisi unohtanut, että mähän tässä olin niskan päällä hampaineni. ”Oli sitten pienikokoinen tai perheen nuorin.”
Mitä sen oli väliä, mä olin jo iso!
”Sovitaan sitten, että olet kasvavassa iässä”, tyttö ehdotti. Vai että kasvavassa iässä? Tarkoittiko se samaa kuin pieni? Oliko se vain niitä hienompia sanoja, joita ihmiset usein käyttivät? Oli se silti tyhjää parempi, kunhan tuo tyhmä tyttö ei vain kutsuisi mua enää pieneksi. Niinpä irrotin otteeni tyhmän tytön ranteesta ja katsoin häntä pitkään.
”Sisua sinulta ainakin löytyy”, tyttö hymyili, vielä senkin jälkeen, kun mä olin purrut sitä. En tiedä miksi, mutta jotenkin olin hyvilläni siitä mitä hän sanoi. Yleensä mua kutsuttiin uppiniskaiseksi, mikä ei ollut ihmisten mielestä lainkaan hyvä. Sisukkuutta taas arvostettiin. Tarkoittiko tämä sitä, että tuo tyhmä tyttö piti mua sisukkaana?

”Mutta kuules, anna minun nyt laittaa tämä side”, tyttö sanoi kärsivällisesti. ”Jos sohaiset vahingossa sarvellasi näitä naarmuja, omaa myrkkyäsi voi päästä elimistöösi. Se voi olla tarpeeksi päästämään sinut päiviltä.”

Ai jaa….

Annoin tuon tyhmän tytön sitoa siteen ympärilleni. Tyttö vakuutteli, että poistaisi siteen huomenna, kunhan naarmut alkaisivat umpeutua. Sen jälkeen katsoin miten tyttö pesi kätensä lavuaarissa ja taputteli pistävän hajuista litkua ranteeseensa, kohtaan johon olin iskenyt hampaani. Haju oli niin pistävä, että pisti aivastuttamaan – taas. Tyttö naurahti ja katsahti muhun ystävällisesti. Mutta mun oli aivan pakko tehdä selväksi, ettei tässä mitään ystäviä oltu.
”Ei se myrkky mun hampaissani ole!” Tiuskaisin. Mutta tyttö ei välittänyt puhinoistani vaan nosti mut syliinsä. Jos side ei olisi puristanut kylkiäni, olisin potkinut häntä! Mua ei niin vain nosteltu! Mutta side oli aika tiukalla, en varmaan saisi liikuteltua jalkojani kovinkaan vikkelästi. Tyttö vei minut pois tästä huoneesta, joka näytti olevan jonkinmoinen pesuhuone. Käytävälle, joka oli mukavasti puunsävyinen. Käytävällä oli monia mahonkisia ovia, toiset olivat raollaan, ja eräästä raosta putkahti esiin näädän pää. Näädän siniset silmät kiiluivat vahingoniloisesti, kun tyttö käveli sen ohi. Näätä näytti olevan aikeissa tehdä jotain, mutta ei ehtinyt sillä tyttö puuskahti:
”Ala vetää saamarin turkis!”
Tämän kuultuaan näätä vetäytyi takaisin huoneeseensa mutisten jotain loukkaantuneena.
”Hirolla ei ole ikinä hyvät mielessään”, tyttö puuskahti. Sen jälkeen hän jatkoi kävelyään kohti käytävän viimeistä ovea. Huonetta, jossa hän luultavasti piti majaa. Huone ei ollut mikään kovin iso, mutta siellä oli iso sänky, pöytä, kaappi ja tuoli ja sellainen toosa jota ihmiset usein katsoivat. Tyttö asetteli minut koriin lämpöpatterin viereen, kun itse meni löhöämään isolle sängylleen, kun mä jouduin tällaiseen pieneen koriin. En hyväksy!

Niinpä harppasin pois korista ja lampsin tuon ihmisen sängyn luo. Tyhmä ihminen käynnisti juuri toosaa, josta tuli jokin piirretty. Loikkasin – hieman kömpelösti tosin, ihmisen sängylle ja katsoin tyttöä tuimasti.
”Ei tule kuuloonkaan”, tyttö totesi napakasti ja osoitti lattiaa. ”Alas siitä!”
”Enkä!” Minä murisin ja aloin puskea tyhmää tyttöä sarvellani. Tyhmä tyttö suojautui tyynyn taakse ja alkoi työntää mua sillä. Puskin sitä kovemmin, eihän ollut reilua, että mä sain korin ja tyhmä tyttö ison pehmeän sängyn!
”Alas ja heti!” Tyttö puhisi.
”Mene itse!” Murisin vastaukseksi. En tiedä kuinka kauan olimme sotajalalla, mutta se oli kivaa! Muut Nidoranit eivät koskaan leikkineet mun kanssa, poika kun olin. Mun leikit olivat kuulemma liian aggressiivisia, mutta tämä tyhmä tyttö ei näyttänyt välittävän. Lopulta tyttö huokaisi ja laski tyynynsä alas.
”No ole siinä sitten. Mutta älä pistele minua tuolla sarvellasi.”
”Pöh”, mä vastasin ja asetuin mukavasti tytön jalkojen taakse. Nojasin päätäni hänen suoriksi heitettyihin jalkoihinsa, kun tyttö itse makasi sängyllä toosaa katsellen.

”Tilin teon aika, Rasvis!” Toosassa esiintyvä harmaa hiirimies huusi ja tarttui läskiä öljyä satelevaa lihaskimppua haalareista. ”Nyt olet kiltti poika ja pyydät anteeksi siltä eläkeläisrouvalta, jonka meinasit teloa. HETI!”  Sitten harmaa hiirinmies heitti lihaskimpun liikkuvan rekan ikkunasta pihalle ja kävi itse rattiin.

Nyt kun oikein asiaa mietin, nämä ihmisten ohjelmathan ovat ihan hauskoja!

Hetken kuluttua ohjelma kuitenkin loppui ja tyttö sulki toosan. Hän katsoi pöydällä olevaa kelloa ja huokaisi.
”Kai se on ruuanlaiton aika.” En tiennyt mitä ihminen aikoi ruuaksi laittaa, mutta mun oli joka tapauksessa nälkä. Ihmiset tiesivät ainakin yhtä hyvää asiaa, murkinaa nimittäin.  Niinpä katsoin parhaaksi seurata tyttöä alakertaan, jossa ruuanlaittohuone oli. Tyttö ei tuntunut huomaavan mua ollenkaan ottaessaan kylmälokerosta esiin tölkkejä ja purnukoita ja kantaessaan niitä uunin lähelle, tasolle. Niinpä tein tytölle palveluksen ja yritin hypätä tasolle, mutta se ei käynytkään helposti, sillä taso oli korkealla, eikä mitään kautta päässyt kiipeämään. Onneksi tuolla tyhmällä ihmisellä sentään oli sen verran järkeä huomata minut.
”Et sitten pistä jalkojasi hellalle, se on kuuma”, tyttö sanoi nostaessaan minua keittiön tasolle.
”Kyllä mä sen tiedän”, murahdin. Katselin kun tyttö alkoi laittaa ruokaa. Hän pilkkoi jotakin punaisia vihanneksia, huuhteli papuja – joita oli usein kasvattajan pokémonruuassa, ja paistoi punaista lihaa kypsäksi pannulla ja maustoi sitä. En tiedä olimmeko me Nidoranit kasvinsyöjiä vai söimmekö myös lihaa, mutta paistettu liha tuoksui silti hyvältä.
”Rraan!” Katsoin ihmistä vaativasti.
”Kyllä tästä sinullekin riittää”, tyttö naurahti ja otti jollakin ottimella pannulta ja asetteli ruskettunutta lihaa eteeni. ”Varohan sitten. Se on kuumaa.”
Mutta kyllä tälle Nidoranille kuumakin pöperö kävi, sellaista ei kasvattaja ikinä antanut. Tyttö oli kuitenkin tyhmä, hän kaatoi kypsät lihan palaset tomaattikastikkeeseen, enkä saanut enää makupaloja. Mukaan lensivät myös pavut ja punaiset vihannekset. Tyttö maustoi ruokaa erinäköisillä jauheilla, mutta sehän ei mua kiinnostanut, mutta se näätäpokémon sen sijaan kiinnosti.

Näätäpokémon nimittäin hiipi keittiöön, eikä tyhmä tyttö sitä huomannut, kun oli niin keskittynyt hämmentämään keitostaan. Eikä hän myöskään huomannut miten näätä hiipi hänen taakseen ja näykkäisi säärestä. Silloin tyttö kirosi ja melkein astui luihun näädän päälle.
”Painu helvettiin, Hiro!”
”Mikä kumman karvainen mato sä olet?” Mä puolestani kysyin. Kyllähän mä tiesin, ettei se mato ollut, mutta pitihän sitä jotakin keksiä.
”Tule tänne alas sanomaan tuo, lilliputti!” Näätä murahti. Tiesin että se yritti vain saada minut suuttumaan, enkä mennyt tuohon lankaan – jota olin itsekin harrastanut.
”Tule sä tänne ylös”, vastasin mokomalle turkikselle. ”Etpä taida päästä.” Ja oikeaan osuin, vaikka tuo näätä olikin minua isompi, sen jalkojen pituus ei ollut kehuttava. Eikä se edes osannut hypätäkään.
”Kyllä minä sinut vielä, kirppu!” Se uhosi, mutta saikin tuta lattiaharjasta.
”Minä en turkiksia keittiöön huoli!” Tyhmä tyttö huudahti ja heilautti lattiaharjaa kohti kävelevää turkista.
”Minä kerron Himekolle!” Näätä vinkui, mutta koska tyttö oli mitä oli, ei hän tietenkään ymmärtänyt mitä näätä vinkui. Hän työnsi pokémonin muitta mutkitta ulos keittiöstä lattiaharjalla huitoen.

Hauskaa!

”Ja pysykin poissa!” Tyttö huusi paiskatessaan keittiön oven kiinni. ”Inhottava otus!”
Mutta ainakin mua nauratti. En ollut koskaan nähnyt mitään tällaista, en rumaa kärppäpokémonia, enkä liioin hullua lattiaharjaa heiluttavaa tyttöäkään. Multa oli selvästi jäänyt paljon näkemättä!

Mitä taas tulee tyhmän tytön keitoksiin, hän sai ne valmiiksi ja kantoi pöytään. Hän kattoi pitkästyneen näköisenä pöytää ja katsahti seinäkelloon.
”Mitä ihmeellistä kellossa on?” Minä mietin.
”Kohta heidän pitäisi tulla”, tyttö sanoi poissaolevasti. Keistähän tyttö mahtoi puhua? Ehkä perheestä? Perheet eivät olleet kivoja. Ne hylkäsivät ja vieläpä valehtelivat siitä!

Pian ovelta kuuluikin ääniä, ja ennen pitkää ne tulivat keittiöön asti, kaksi muuta ihmistä. Ja juuri mun tuuriani, kun molemmat olivat tyttöjä. He olivat molemmat vanhempia kuin saparopäinen tyttö, yhdellä oli väsyneet turkoosit silmät ja sotkuiselle nutturalle vedetyt vaaleanruskeat hiukset.
”Ihanaa, kun sinä olet muistanut kokata”, tyttö huokaisi ja istui katetun pöydän ääreen. ”Mitä tänään syödään?”
”Toivottavasti ei sitä samaa chilimoskaa kuin yleensä”, toinen tyttö puuttui puheeseen. Hänen laisiaan kävi usein kasvattajan luona, ne katsoivat meitä aina nenän varsiaan pitkin, ne vaatimalla vaativat vain hienoimmista sukupuista tulevia Nidoraneja, jos sellaisia etsivät. Tällä tytöllä oli punertavan vaaleat hiukset ja kaventuneet vihreät silmät, naama oli valkeassa puuterissa. Hänen kaulallaan makasi niin yleinen lemmikkipokémon että minäkin tunsin sen. Se oli Furret.
”Älähän nyt, Hime”, ruskeahiuksinen toppuutteli. ”Miwa on nähnyt vaivan valmistaakseen meille aterian.”
”Pöh”, vihreäsilmäinen sanoi ja alkoi kaikesta huolimatta lapata lautaselleen riisiä ja tomaattikastiketta. Furret loikkasi lattialle ja heti tuon frettipokémonin katse osui minuun. Tietenkin se kipitti kiireen vilkkaasti tason luo ja loikkasi sille keveästi.
”Hei, oletko sinä Miwan pokémon? Mistä sinä tulit? Oletko vanha lemmikkipokémon? Noukkiko hän sinut roskiksesta? Hän on sellainen roskistyttö muutenkin, Himeko sanoo niin!” tuo karvatulli pajatti.
”No mutta”, nutturapäinen tyttö totesi. ”Kukas tämä on?”
”Minä löysin sen kujalta”, saparopäinen tyttö sanoi. ”Tappeli jonkun koiralauman kanssa.”
”Mikä sen nimi on?” Vihreäsilmäinen tyttö kysyi, aterin puolimatkassa suuhunsa.
”Ei sillä ole nimeä”, saparopäinen tyttö sanoi pistäessään ruokaa poskeensa.

”Hyi helvetti!” Vihreäsilmäinen tyttö kiljaisi, maistettuaan ruokaa. Hän sylki suussaan olevan ruuan pois ja alkoi yskiä. ”Ei tätä voi syödä! Olet laittanut liikaa mausteita! Yök!”
Mutta saparopäinen tyttö ei tästä välittänyt vaan söi kaikessa rauhassa, vaikka vihreäsilmäinen tyttö heittikin aterimet lautaselle niin että kolina kävi ja lähti pöydästä. Furretkin lähti, emäntänsä perään, eikä se haitannut vähääkään.
Nutturapäinen tyttö sentään söi lautasensa tyhjäksi, vaikka hörppi tuon tuostakin vettä.
”Se oli… tulista”, hän sanoi lopetettuaan ruokailunsa. ”Mutta sinä edistyt.”
”Niin, niin”, saparopäinen tyttö sanoi, eikä kuulostanut kovinkaan kiinnostuneelta. Hän söi ruokaansa, ja silloin – nyt kun viimeinenkin noista uusista tyttöihmisistä oli lähtenyt, loikkasin alas tasolta. Olin näet keksinyt keittiön nurkasta ruokakulhon, jollaisia meillä oli kasvattajankin luona. Kulho oli juuri nyt tyhjä, mutta eipä olisi kauaa. Työnsin tuon inhottavan vaaleanpunaisen kulhon typerän tytön jalkojen juureen ja katsoin häntä vaativasti.
”Murkinaa!”
”Niin tietysti, sinulla on oltava nälkä”, tyttö sanoi hajamielisesti. ”Mutta tuo ei kyllä ole ihan sinun värisi.”
Sitten tyhmä tyttö nousi paikaltaan ja meni kaapin luo ja kaivoi sieltä samanlaisen ruokakipon, joka oli kuitenkin violetti väriltään.
”Tämä olkoon nyt sinun oma ruokakuppisi”, tyttö sanoi ja lappasi sille hiukan punertavaa riisiä ja tomaattikastiketta.

Saisinko minä ihan oman ruokakupin? Kasvattajan luona kaikilla oli tylsät vihreät ruokakupit, eivätkä ne olleet kenenkään omia. Kasvattajan vain.

”Saat maistaa vähän”, tyttö sanoi asettaessaan täyden ruokakupin eteeni. ”Se on aika tulista, se ei ehkä maistu sinulle…”
Mutta ihmiset olivat usein väärässä suhteeni. Niin oli tämäkin. Kasvattajan ruuassa oli se vika, että se oli aina liian kuivaa tai märkää, joskus se oli liian hapanta, toisinaan se ei maistunut miltään. Tässä ainakin makua piisasi, se oli tulista ja herkullista. Lämmitti mukavasti masua. Sitten se loppui kesken. Ei siinä voinut muutakaan kuin raahata kupin typerän tyttösen eteen.
”Lisää!” Määräsin, onneksi typerä tyttö tajusi heti mitä ajoin takaa, ja täytti kuppini uudelleen.
”Viisas kaveri”, tyttö kehui. ”Tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi.”

Sehän tässä on tarkoituskin!

Nostin kuitenkin päätäni ja katsoin tyhmää tyttöä silmiin. Tässä ei saanut antaa tilaa virhepäätelmille.
”En ole kaverisi”, sanoin ihmiselle. ”Mutta sä teet ihan hyvää pöperöä.”
Vaikka tuskinpa hän mua ymmärsi, kyseessähän on vain ihminen, ihmiset ymmärsivät meitä harvoin. Ja se heissä olikin vikana.

Sitten ilta saapui oikein kunnolla, niin että tuli ihan pimeää. Mä en ollut koskaan nähnyt ihan pimeää taivasta, sillä me emme saaneet olla ulkona pimeän tultua, sillä tarhassa nököttävät Nidoranit saattoivat houkutella villejä, nälkiintyneitä pokémoneja. Me olimme niille helppoa riistaa, niin kasvattaja sanoi. Typerän tytön huoneesta pääsi talon parvekkeelle. Oli lämmin ilta ja typerä tyttö oli avannut parvekkeen oven ja mennyt sinne seisoskelemaan. Hän ei edes huomannut tuloani, hän vain tuijotti jonnekin, nojaten kaiteeseen. Oli tämäkin!

”Hei!” Mä murahdin ja näykkäisin ihmistä nilkasta. Typerä tyttö säpsähti ja kääntyi katsomaan minua.
”Oletkos ollut pahanteossa?” Tyttö kysyi. Aistin ihmisolennossa apeutta, mutta eihän se minulle kuulunut. Olkoon apea, jos tahtoo.
”Miksi kaikki aina luulee, että olen tekemässä pahoja?” Mä murisin, mutta tyttö vain naurahti ja nosti minut ilman lupaa syliinsä.
”Hei! Älä ala tuttavalliseksi! Laske irti!” Murisin ja potkin, mutta tyttöpä ei päästänytkään irti, vaan nosti mut tukevin ottein syliinsä.
”Katsohan”, hän sanoi lempeästi. Ja mähän katsoin. Pimeydessä kohosi tasaisesti siluetteja ympäröivistä taloista ja puista. Talojen ikkunoista loisti himmeitä valoja, jotka näyttivät kauempaa katsottuina keltaisilta väriläskiltä. Enkä mä ollut ikinä nähnyt vastaavaa.
”Ooh”, henkäisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä näin taivaalla, kun erehdyksessä satuin katsomaan ylös.
”Oi, vau!” Tummansininen taivas oli täynnä pieniä tulikärpäsiä, jotka vilkuttivat maata kohti. Niitä oli paljon, paljon enemmän kuin osasin edes laskea! Ja ne olivat kovin pieniä, mutta kauniita.
”Mitähän nuo ovat?” Mietin ja katsoin näkyä lumoutuneena. En olisi osannut kuvitellakaan tällaista! Oliko taivas tosiaan noin… noin… taianomainen näin iltaisin?
”Tykkäätkö sinä tähdistä?” Tyttö naurahti.
”Tähtiäkö ne on?” Minä kysyin tytöltä.
”Minun isäni opetti minulle kaikkien tähtikuvioiden ja tähtien nimiä, kun olin pieni”, tyttö kertoi. Hän alkoi osoitella eri tähtiä ja kertoi mitkä tähdet muodostivat mitäkin kuvioita.
”Tuo tuolla on nimeltään Orion”, tyttö kertoi osoittaessaan taivaalle. ”Tuolla ovat sen tähdet Bellatrix, Saiph, Mintaka, Rigel ja…”
”Rran!” Minä äännähdin. ”Kerro lisää niistä tähdistä!”
”Rigel on taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti”, tyttö jatkoi kertomustaan. Rigel kuulosti kivalta tähdeltä. Mä olin kuullut, että seitsemän tuottaa onnea. Saisinko mäkin siltä hiukan onnea?
”Se kuulostaa hyvältä!” Minä murahdin.
”Haluatko olla Rigel?” Tyttö kysyi hieman hämmentyneenä, sillä eihän tuo ymmärtänyt puhettani.
”Sitähän mä tässä yritän kertoa!” Murahdin hidasälyiselle tytölle, päätäni nyökytellen.
”Siinä tapauksessa, hauska tutustua, Rigel”, tyttö sanoi ja hymyili. Tämä oli toinen jännä asia, tyttö ei nimittäin ollut pahemmin hymyillyt. Nyt hän hymyili niin että silmätkin hymyilivät. Se oli hämmentävää, niin hämmentävää etten mä osannut sanoa mitään hetkeen.

”No hauska tavata sutkin, hidasälyinen ihminen”, sain lopulta muristua. Mutta sitä ei kauaa kestänyt.

”Katsopa tuota, Rigel!” Tyttö huudahti äkkiä ja osoitti taivaalle. ”Tähdetkin lentävät!”
Hetkinen osasivatko tähdetkin lentää?

Kyllä ne osasivat, taivaan poikki kiisi hopeinen välähdys ja se näytti suuntaavan maahan.
”Äkkiä Rigel, nyt pitää toivoa”, tyttö sanoi. ”Niin saa tehdä, jos näkee tähdenlennon!”

Vai niin. Kummallista puhetta, mutta olkoon.

Hei tähdenlento. Mä en halua enää mennä takaisin kasvattajan luo, siellä on tylsää! Sutkin näin sen takia, kun lähdin nostelemaan. Voinko pysyä tällä tiellä? Niin ettei mun enää ikinä tarvitse palata kasvattajan luo, odottamaan jotakuta, joka mut huolisi. Kukaan ei huoli kuitenkaan. Miksi siis palata? Joten anna mun vain…

…jäädä.

Tätien kommentit

Nami:


Huhhuh! Meitsi vetäisi tämän wordcounteriin ja sai 5608 sanaa. Pitkä aloitustarina siis, mutta toimi ihan hyvin kokonaisuutena. Ensin Miwan ja sitten Rigelin taustat, toimii, toimii. Toki minua jäi kiinnostamaan, miksi Miwa on hakeutunut Pokémon Centerin hoitajan linjalle? Ei hän hoivaluonteelta sinänsä vaikuta, kun siskonsakin pokémonia törkki harjalla… 😀

Rigelin on niin jästipää, argh! >w< Aika söpöä. Kaipa mokoma ajan saatossa sitten kasvaa luonteeltaan ja persoonana. Arvostan kyllä joka kerta sitä, kun aloituspokémon ei heti ole kuin paita ja peppu kouluttajansa kanssa, sellaisia ”Jee olemme alusta asti erottamattomat!” -marysuen + suepokémonin comboja näkyy hoitoloissa hyvin usein… tällainen totuttelu on tärkeää ja tuo hahmoihin myös syvyyttä.

Tykkään siitä, miten huomioit Rigelin charan mukaisen mieltymyksen tuliseen ruokaan. Ja (villi veikkaus) oliko piirretty… Prätkähiiret? Tuli ekana mieleen. 😛 Toinen pieni asia, mistä pidin, oli Lazuliten kaupunkikuvauksen monipuolinen mutta tarkka hyödyntäminen.

Korjauksena voisin sanoa, että olet kirjoittanut aina Diamantia eikä Diamandia, se tulee d:llä. Mutta eipä moinen niin nöpönuukaa ole. :3 Luvun loppu oli pienestä kliseisyydestä huolimatta tosi kiva ja koskettava, olet kehittynyt kuvailussa hurjasti, kun vertaa vaikkapa Aurora-tarinoiden ensilukuihin. Miwa ja Rigel ovat molemmat omassa lajissaan jääräpäisiä ja vetäytyviä (Miwa ihmisille ja Rigel pokémoneille siis), joten he varmaan tuntevat pientä samankaltaisuutta?

Koska tarina oli huisin pitkä, heittäisin jopa 95 lanttia. Rigel ei ollut paljon toimijan roolissa, mutta loppupuoli oli kuitenkin osoitettu kokonaan otukselle, niin hän saakoon +2lv. Miwa oli kiltti ja hoivasi Nidorania, joten antaisin jopa +4op. Olihan tarinassa noin 3k sanaa pelkkää hoivaa ja huolenpitoa! Tästä on hyvä jatkaa matkaa

Chao:


Luku1
Tällä luvulla tosiaan on mittaa, joten jouduin käyttämään hieman enemmän aikaa sen lukemiseen. 😀 Pituus ei sinänsä kuitenkaan haittaa, kun tarina on hyvä! Mutta siis, itse tarinaan…

Olet selvästi rakentanut Miwan tarinalle vankan pohjan – hahmojen taustat, persoonat sekä lukuisat sivuhahmot monine piirteineen elävöittävät mukavasti ja tuovat tekstiin realistisen vaikutelman. Miwan perheen tilanne jäi toki mietityttämään, toivottavasti Saekin porukkaan palataan vielä jatkossa. :3 (pppst, mua kutkuttaisi nähdä Himekon persoonasta muitakin puolia kuin prinsessapuoli).

Minustakin on hieno asia, etteivät Miwa ja Rigel ole heti kättelyssä parhaat kaverukset. Voin kuitenkin kuvitella heidän kasvavan läheisiksi yllättävänkin nopeasti parivaljakon uppiniskaisuudesta huolimatta, sillä Rigel vaikuttaa ainakin näin pikkuisena kaipaavan paljon huomiota.

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että en ihan kaikkia Auroran Miwa-tarinoita ehtinyt lukemaan ennen kuin paikka lopetti. 😦 Kuitenkin huomaan tekstistä sinun selvästi kehittyneen kirjoittamisessa etenkin alkupään tarinoihin verrattuna ja jään odottamaan innolla jatkoa.

Palkkioksi ehdottaisin 100 lanttia, Rigelille 2lvl ja 4op. Tunnistin myös prätkähiiret. B-)

Niva:


Luku oli tosiaan aika massiivinen, mutta sen lukaisi kivuttomasti yhdeltä istumalta. 8) Hyvin soljuvaa tekstiä, jossa kuvailu ja kerronta ovat kivassa tasapainossa! Kielioppijutut ovat vähän turhakkeita, mutta jos niitä nyt perkaa, niin ajatuspilkutusta bongasin muutamasta kohdasta.

Minä en ole tutustunut sinun Aurora-tarinoihin muutamaa vilkaisua enempää, joten hahmot ja pokémonit ovat aivan uusia tuttavuuksia. Komppaan Chaoa siinä, että hahmoja taustoineen on selvästi mietitty enemmänkin! Erityiset propsit eläväisistä sivuhahmoista, joita oli lukuisia! (Brionne taputtelemassa growlitheä lohduttavasti selkään herätti minussa suurta sympatiaa <3)
Miwan historia ja motiivit jäivät kiinnostamaan – mikä esimerkiksi ajoi hänet aikanaan harrastelemaan lain pimeää puolta?

Rigelin uhmakkaat “yksinpuhelut” olivat mainioita. On se melkoinen sisupussi! Seuraan mielenkiinnolla, kuinka lähdet Miwan ja Rigelin suhdetta työstämään. Kaksikon tutustuminen sujui ainakin uskottavasti. :3 (Oon muuten niin tottunut Rigeliin nidorinona, että hetken ehdin miettiä, kuinka se on niin pieni, ja kuinka Miwa jaksaa kanniskella sitä saati kestää puremista niin viilipyttynä. :’D)

Meikäläinenkin luottaa Prätkähiiriin – vanha kunnon Rasvanahkahan se siellä B)

Palkkioksi antaisin täydet 100 lanttia sekä 2 leveliä ja 4op:ta Rigelille.

Shinku


Luku 1

Tämä oli kyllä todella perusteellinen ja loistavasti pohjustava aloitus. Miwan taustat kävivät hyvin selväksi jättäen kuitenkin tarpeeksi asioita vielä hämärän peittoon. Minua tosin vähän ihmetyttää Miwan päätös ryhtyä pokécenterhoitajan alalle. Liekö hän vain ajautunut sinne sattumalta ja paremman tekemisen puutteessa? Vuorovaikutus pokémonien kanssa on selvästi vähän rönsyilevää kun Miwan kärsivällisyyttä koetellaan, tosin ei se nyt ihmekään ole, kun on noin huonoa tuuria kaikkien äkäpussien kanssa. Varsinkin kohtaaminen keittöässä Hiron kanssa oli hauska, ihme Linoone kun ihan huviktseen provosoi. Liekö Himeko opettanut sen tälle tavalle tahallaan… 😀

Rigelin isotteleva ja jääräpäinen asenne tuli luvussa hyvin ilmi ja komppaan aiempia kommentoijia siitä, että on mukavan erilaista luettavaa kun kouluttaja ja startteri eivät heti alusta alkaen ole ihan bff. Hitaasti lämpenevä ystävyys toimii, kun sekä Miwa että Rigel ovat yksinäisiä susia luonteiltaan ja tavallaan hylkiöitä. Miwan menneisyys jäi kiinnostamaan minua, taskuvarkaudet kun Rien puheista päätellen ovat tytölle yleisiä, mikä on aika jännä yksityiskohta. Ehkäpä sille löytyy jokin syvempi merkitys vielä?

Rigelille antaisin 2lvl ja 4op, rahaa näin pitkästä luvusta 100 lanttia

Benél


Luku 1.

Huhhuh, kylläpäs oli luvulla mittaa. Ja kehityksellä verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Auroraan kirjoitettuun tarinaan! :> Miwan ja Rigelin (kai muuten joku kutsuu Rigeliä vielä joskus Rinkeliksi, emme voi jättää niin kaunista lempinimeä täysin käyttämättä) kerronta on eloisaa ja hauskaa, joka pistää virnistelemään ruudun tällä puolen 😀

Itselläkin heräsi mielenkiinto siihen, kuinka Miwa alunperin hoitoalalle päätyi, puhumattakaan taskuvarkauksien toteuttamisesta. No, ainakin varkauksista saa enemmän tai vähemmän pätäkkää! Myös muut hahmot ovat eloisia, rakastan Reitä, oikein vetäistä vähän kädellä päin irstaita ukkoja päin näköä. Manon ja Benno ovat myös tosi ihania aa :’D aah, niin paljon kauneutta kaikkialla.

Prätkähiiriltä haiskahti minunkin mielestä tuolla, ai että, pitäisikö melkein joskus nostalgisoida ja katsoa vähän. Jae ipä tässä kyllä paljoa huvita olla ansioiden kanssa muuta mieltä, kun aikaisemminkin mainitut 100 lanttia ja Rigelille +2lvl ja +4op ovat erittäin passelit!