Vihellyksen vanhat tarinat 19 > Syyskarnevaalit Murasa Cityssä

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Olin väsynyt, vaikka olinkin nukkunut paljon viimeaikoina. Viime yö oli ollut pitkä sillä olimme seuranneet Kittyn kanssa Clefairyjen tanssia, ne olivatkin jättäneet jälkeensä kauniin Moon Stonen, joka oli juuri nyt reppuni sivutaskussa. Minä haukottelin.
”Puhtia, Harl.” Tim sanoi. ”Kohta ollaan perillä.”
”Pääset pian haastamaan salin.” Trev jatkoi.
”En mä mitään tänään haasta.” Minä mutisin. ”Olen liian väsynyt.”
”Oshawott?” Ozzy ihmetteli, miten väsynyt saatoinkaan olla, no sehän kuorsasi täysillä koko illan, oli syytäkin olla pirteä.
”Millainen paikka se Murasa City on?” Minä kysyin.
”Synkkä.” Tim vastasi. ”En tykkää siitä kamalasti. Lähdetään sitten nopeasti.”
”Eikä lähdetä.” Minä mutisin. Kävelin Ozzy sylissäni pitkin hiekkatietä, oli kirpeän tuulinen aamupäivä, aurinko paistoi, muttei kuitenkaan paahtavasti vaan aivan sopivasti. Jokin minussa toivoi, ettei matka loppuisi tähän, tykkäsin kirpeistä syyspäivistä ja nautin ulkona kävelystä. Mutta suunnitelma oli tämä: Murasa Cityyn, pokémon centeriin ja salille. En nyt kyllä yhtään jaksaisi mitään saliottelua.
”Minkälainen Sali on?” Minä kysyin.
”Pimeystyyppiä.” Trev vastasi. ”Murasa Cityn pitäisi näkyä tuolta kukkulalta.” Mikäs kiire tässä nyt muka on? Hitto, Tim oli aina ollut perheemme virallinen hätähousu, hänellä oli nyttenkin kiire Murasa Cityyn vain siitä syystä, että pääsisimme sieltä pois. Hän juoksi tietä pitkin kukkulalle, jossa kasvoi kuivaa – joskin kuollutta ruohoa.
”Sinä et taida olla innoissasi Sali-ottelusta?” Trev naurahti.
”No en.” Minä mumisin. ”Nyt ei vain jaksa.”
”Ymmärrän.” Poika naurahti. ”Haluat pitää vähän taukoa.”
”Päiväkin olisi kiva vain olla, ja tehdä jotain kivaa.” Minä huokaisin.
”Ymmärrän hyvin.” Trev sanoi ja katsoi minua hymyillen. ”Kyllä minäkin haluan aina silloin tällöin tehdä muutakin kuin vain kokata.”
”Senkö takia lähdit matkalle?” Minä kysyin.
”Joo.” Poika vastasi. ”Alkoi vähän kyrsiä nuo rutiinit.”
”Minä olisin kyllästynyt elämääni ennen pitkää, ellei Ozzy olisi päättänyt eräänä päivänä hypätä haravoimaani lehtikasaan – vaikka se ottikin silloin päähän.” Minä naurahdin.
”Niinkö sinä Ozzyn tapasit?” Trev naurahti.
”Joo, se oli karannut labrasta.” Minä muistelin.
”Hei tyypit, tulkaa tänne ja vähän äkkiä!” Tim hoputti. 
”Kaikki eivät jaksa juosta, Tim!” Minä ärähdin ja haukottelin uudelleen. 
”Tule, Harley.” Trev sanoi. Haukottelin kolmannen kerran, ja katsoin kuinka tummahiuksinen poika hölkkäsi rinnettä ylös veljeni perässä. 
”Oshawott!” Ozzy patisti. 
”Helppohan sinun on sanoa, Ozzy.” Minä mutisin. ”Sillä toisin kuin minä, sinä nukuit yösi hyvin.” 
”Vauhtia, sisko!” Tim huusi. 
”Nokka kiinni!” Minä ärähdin ja aloin hölkätä mäkeä ylös, Ozzy myös. Se näytti juostessaan hassulta, oli kai esittävinään pikahölkkääjää. Mäen huipulta avautui näkymä kaupunkiin, joka oli kaikkea muuta kuin synkkä. Kirkkaat neon-valot paloivat karusellin kyljissä ja kylteissä. Törmäilyauto-radalta kuului kamala kolina, kaikkialla kaikui lasten kiljunta. Kyltissä luki: Kiertävä tivoli Larvesta. 
”Kiertävä tivoli?” Minä kysyin. 
”Vau!” Tim henkäisi. ”En ole nähnyt Murasa Cityä näin täynnä elämää!” 
”Ja valoa!” Trev lisäsi. 
”Tämäkö on Murasa City?” Minä kysyin. ”Tämänhän piti olla synkkä kaupunki.” 
”No normaalisti se onkin.” Tim sanoi. ”Niin synkkä että pahaa tekee.” 
”Minusta synkkyys ei tee pahaa.” Minä mutisin. ”Mutta mistä vetoa, että saan vielä päänsäryn noista neon-valoista.” 
”Osha! Oshawott!” Ozzy sanoi, se heilutti innostuneena käden tynkiään ja katsoi minua tummansiniset silmät hehkuen innostuksesta. 
”Tahdotko oikeasti mennä tuonne, Ozzy?” Minä huokaisin. 
”Osha!” 
”Etkö sinä juuri halunnut vähän vaihtelua?” Trev virnisti. 
”No halusin mutta..” Minä aloitin, mutta Tim keskeytti minut – kuten tavallista. 
”Mennään sitten!” Hän hihkui kuin pikkupoika – kumpi meistä olikaan vanhempi? 
”Minä käyn ensin pokémon centerissä.” Minä ilmoitin. ”Ozzyn ja muiden pitää kerätä energiaa, että ne jaksavat.” 

Kävelimme mäen Murasa Cityyn alas yhdessä, mutta minä erosin Trevistä ja Timistä, he lähtivät ihmishälinään, ja minä taas menin Ozzyn kanssa, sinne missä oli vähiten ihmisiä. Pokémon center oli tyhjä. Niin tyhjänä en sitä ollut ennen nähnyt. 
”Hyvää aamupäivää.” Sanoi tiskin takana valkoiseen asuun sonnustautunut hoitaja Joy, jolla oli kuten muillakin Joylla vaaleanpunaiset hiukset, jotka oli sidottu pään taakse, saparoin.  
”Hei.” Minä tervehdin kävellessäni tiskille. 
”Osha.” Ozzykin heilautti tervehdykseksi käden tynkäänsä. 
”Onpa suloinen Oshawott.” Hoitaja hymyili. Nostin Ozzyn syliini, sillä se oli kerrankin kävellyt omin voimin – pistin merkille, että Oshawott oli kanniskeluni takia saanut muutamia lisä kiloja. 
Asetin Ozzyn tiskille ja kaivoin kahdeksan muuta poképalloa esiin. 
”Saisivatkohan nämä vähän levätä?” Minä kysyin. 
”Toki.” Hoitaja Joy hymyili herttaisesti. ”Tämä saattaa kestää hetken. Istu sinä odottamaan.” 
”Hyvä idea.” Minä vastasin. ”Ole kiltisti, Ozzy.” 
Hoitaja Joy vei Ozzyn ja muut pokémonini takahuoneeseen, katsoakseen niiden vointia paremmin. Minä puolestani istuin typötyhjälle punaiselle sohvalle – jossa odottavien oli tarkoitus istua. Olin väsynyt, rehellisesti sanottuna, en ollut saanut eilistä kummallista aika hyppyä mielestäni koko yönä. Olisi kai pitänyt olla kiitollinen siitä että sain tavata äidin, mutta se mitä olin oppinut isästä – en tosin ollut varma, oliko se hyyppä itse johtaja, mutta se oli minun ällöttävä isäni ja se mitä äiti sanoi.. 
Hmm, pitäisikö tässä mennä metsästämään Viherpiiperöä ja vähän jututtaa häntä? Terve viherpiiperö, kuinka pyyhki? Pomotteleeko minun isä-ukkoni kenties sinua saastaisessa järjestössäsi? Joo, ei ihan näin. Ja tuskinpa herra Viherpiiperö edes tietää kelle työskentelee, että tuskinpa sen tyypin kovistelusta olisi mitään apua. 
Huomaamattani ehdin nukahtaa, ennen kuin hoitaja Joy tuli sanomaan, että pokémonini voivat mainiosti. 
Kävelin hiukan pirteämpänä kävelin tiskille noutaakseni poképalloni. Yksi niistä puuttui.  
”Missä Jill on?” Minä kysyin. 
”Tarkoitat varmaan sitä kovaäänistä Skarmorya.” Hoitaja arvasi. ”Se on hiukan väsynyt, joten ajattelin antaa sen levätä.” 
”No eilinen oli sille rankka.” Minä tunnustin. ”Lentelimme vähän liikaa. Levätköön nyt, on se sen ansainnutkin.” 
”Mistä päin olette tulleet?” Hoitaja Joy kysyi. 
”Lähdimme Ozzyn kanssa Charca Townista viime syksynä.” Minä naurahdin. ”Viimeksi taisimme eksyä pokémon centeriin Tallgrass Cityssä.” 
”Oletko Lerouxin sisaruksia?” Hoitaja Joy kysyi. 
”Olen.” Minä vastasin. ”Miksi kysyt?” 
”Täällä on jotain sinulle.” Hoitaja sanoi ja kumartui ottamaan jotain tiskin takana olevasta laatikosta. Hän iski tiskille poképallon jossa oli vaaleanpunainen päällys, ja sen pintaan oli painettu sydän. 
”Loveball?” Minä sanoin. 
”Eräs nuorukainen jätti sen tänne.” Hoitaja Joy selitti. ”Hän käski antaa sen punatukkaiselle tytölle joka kantaa Oshawottia.” 
”Minkä näköinen tyyppi?” Minä kysyin. 
”Hänellä oli muistaakseni lippis ja vihreät hiukset.” 
Viherpiiperö. 
”Minä tunnen tyypin. Mikä hänen tekosyynsä oli?” Minä kysyin hieman varautuneesti. ”Mikä hänen tekosyynsä oli?” 
”Sanoi ettei ehtinyt pitää huolta pikkuisesta.” Hoitaja Joy huokaisi. ”Nämä vaativat paljon rakkautta, joten hän halusi jättää pikkuisen tänne odottamaan.” 
”Vai niin.” Minä huokaisin silmiäni pyöritellen. ”No ei sitä tännekään voi jättää.” Otin Loveballin käteeni, ja aloin pohtia millaisen pokémonin se mäntti oli tällä kertaa varastanut. Pidemmittä puheitta heitin pallon vasten pokémon centerin lattiaa, valkoisen valosuihkun saattelemana lattialle ilmestyi pieni keltainen sähikäinen, jonka vaaleanpunaiset poskipussit kipinöivät pikkuruisia salamoita. Sen turkki oli kullankeltainen.
”Pichu?” Pieni pokémon äännähti ja katsoi minua tumman suklaan värisillä silmillään. ”Pichuu!” Siinä samassa pikkuinen Pichu oli ja antamassa halia jaloilleni – ja täräyttipä mukavasti minua sähköiskullakin. Onneksi Pichut olivat niin pieniä, ettei niiden sähkötällien pitäisi olla voimakkaita, niin pitäisi. Melkein kaaduin tärskyn voimasta ja haistoin palaneen käryn, hiukseni varmaan kärähtivät.
”Osha! Oshawott!” Ozzy loikkasi tiskiltä, jossa se oli tähän asti siivosti istunut, se kai yritti sättiä Pichua, mutta siitäkään ei tullut mitään. Pichu nimittäin innostui nähdessään Ozzyn, se jätti oitis minut rauhaan ja meni tervehtimään Oshawottia samalla tavalla. Saatuaan tärskyn, Ozzy kupsahti, sillä vesi-tyyppinä se kesti huonosti sähköiskuja.
”Ozzy!” Minä huudahdin.
”Ei hätää.” Hoitaja Joy toppuutteli. ”Se vain pyörtyi, vähän vettä, niin se on taas kunnossa.”
”Saanko nähdä Jillin?” Minä kysyin. Nappasin Ozzyn syliini lattialta. Pikku Pichu – Shiny, väritykseltään, päätti hypätä vasemmalle olkapäälleni.
”Toki.” Hoitaja Joy vastasi. ”Tule mukaan.”
Niin minä, tajuton Ozzy ja Shiny Pichu seurasimme hoitaja Joyta takahuoneeseen. Mukavan näköisellä sairaalapedillä makasi Skarmoryni Jill, joka oli painanut päänsä lepäämään siipeään vasten. Jillin vierellä lepäsivät muutkin poképalloni.
”Hei, Jill.” Minä tervehdin. ”Kuinka jakselet?” Mutta Skarmory oli aivan hiljaa, se tuijotti minua kuin viestittäen omaa väsymystään.
”Jää lepäämään.” Minä kehotin. ”Me menemme karnevaaleille vähän kiertämään, tuon sinulle tuliaisia.”
”Skaar.” Mutisi Skarmory, että mitä turhia.
Silloin Shiny Pichu otti ja loikkasi Jillin vuoteelle, Jill nosti ärsyyntyneenä päänsä ja katsoi tulokasta, joka kapsahti heti Skarmoryn kaulaan – antaen sille sähköisen tällin, mikä ei vaikuttanut Jilliin oikeastaan mitenkään. Se katsoi ärtyneesti Pichua, mutta laski päänsä sitten takaisin siivelleen ja ummisti silmänsä.

Päätin että nyt oli aika mennä, ja jättää Jill lepäämään. Siirryin takaisin aulaan, jossa oli hyvä esitellä pikku Pichu muille. Se tulisi mukaamme, sillä enhän voinut vain kylmästi hylätä sitä tänne. Ozzy oli alkanut jo heräillä.
”No niin, pikkuinen.” Minä sanoin ja katsoin Pichua lempeästi. ”Ennen kuin saat tavata muut, on meidän keksittävä sinulle nimi.”
”Chuu..” Pichu mutisi kummastuneena.
Mietin hetken, mikä nimi tuolle pikkuiselle sopisi. Sitten se tuli.
”Sinun nimesi olkoon Hazel.” Minä julistin. Pichu näytti siltä kuin se näkisi auringon aivan ensimmäisen kerran. Sitten se alkoi hyppiä, niin että putosi hartialtani, mutta se ei pikkuista paljoa näyttänyt sattuvan, sillä se kömpi oitis ylös.
Laskin muut pokémonit ulos palloistaan, Hazel riensi oitis tervehtimään niitäkin. Sähkötälli ei tietenkään tehonnut Indigoon, Rosie säikähti tervehdystä ja piiloutui jalkojeni taakse. Prim katsoi Pichua hölmistyneenä ja tällin saatuaan Kitty muuttui hiukan varovaiseksi. Jouduin menemään Hamletin väliin, sillä se ei pitänyt sähkötällin saamisesta yhtään, ja yritti raapaista Hazeliä. April sen sijaan ravisti paksua turkkiaan, niin että Hazelin aiheuttaman sähkötällin kipinävät lentelivät ja räsähtelivät, sitten se astui askeleen lähemmäs ja pökkäisi Pichun poskea hyväntahtoisesti. Aries oli kiivennyt ”turvaan” kenkäni päälle. Sieltä minä nostin myrkyn vihreän Spinarakin oikealle hartialleni.
”Nyt lähdetään tivoliin kiertämään!” Minä sanoin koko konkkaronkalle. Ozzy loikkasi vapaalle hartialleni, minä puolestani nostin Hazelin ja Aprilin syliini. Hyvästelin hoitaja Joyn ja lupasin tulla illalla takaisin hakemaan Jillin.

Trev ja Tim odottivat minua ulkona. ”Minne sinä sen tuholaisen jätit?” Tim kysyi, hän kai kuvitteli olevansa hauska.
”Kukas se siinä?” Trev kysyi, hän kumartui Pichua kohti ja hymyili ystävällisesti. Hazel halusi moikata kaikkia, joten se ponkaisi sylistäni Trevin olkapäälle, halien poikaa ja täräyttäen sähkötällin. Saman se teki armaalle veljelleni. Molemmat lensivät maahan suoraa päätä istumaan. ”Tässä on Hazel.” Minä sanoin. ”Joku oli jättänyt sen tuonne, ja käskenyt hoitaja Joyn antaa sen minulle.”
”Ahaa!” Tim virnuili. ”Meidän Harleylla on ihailija!”
 ”Älä ole typerä!” Minä murahdin. Ei noille voinut viherpiiperöstä kertoa. Tim ei ollut tosin yhtä ylisuojeleva (jos ollenkaan) kuin Qwill, mutta jos hän kuulisi luola-episodin, sitä veistelyä saisin kuulla siihen asti kunnes asuisin mullan alla.
”Taas söpö lisä tiimiisi.” Trev virnisti. ”Jep!” Tim huikkasi. ”Oshawott, Skitty, Buneary, pinkki Buneary, oudon värinen Eevee, Meowth ja Pichu.”
”Sinä unohdit Ariesin.” Minä muistutin hyytävästi. ”Onko se sinusta söpö?” Kysyi Tim kömpiessään ylös.
”On se.” Minä hymyilin.
 ”Spinaa!” Aries vinkaisi, sen myrkyn vihreät kasvot olivat punehtuneet hiukan.  Hazel loikkasi uudelleen syliini ja me lähdimme tivoliin.
”Minne mennään ensiksi?” Minä kysyin.
”Katsokaa, kalastuskoju!” Trev bongasi pienen tyhjän kojun. ”Käydäänkö?” ”Mennään vain.” Minä huokaisin.

”Anteeksi kuinka?” Trev kysyi. ”Pitäisikö meidän siis pulittaa viisisataa?” ”Löytyy!” Tim hihkui. ”Tuhlaapa sitten puolisataa, kroisos.” Minä mutisin. ”Minulla ei ole sellaisia rahoja..” ”Minulla on!” Punapää hihkui. ”Onki vapa tänne, setä!” ”Oikein viisas päätös, nuori mies.” Sanoi hämärä kojun pitäjä. Hän oli keski-ikäinen pottatukkainen patu, epäilyttäväksi hänet teki se pilke hänen silmäkulmassaan. ”Tästä lammesta löytyy nimittäin oikea kultakaivos!” ”Mikä se semmoinen on?” Trev kysyi. Mutta siihen me emme vastausta saaneet, sillä rakas veljeni kiljaisi: ”Nyt nappasi!” Hän veti ongenkoulun ylös lätäköstä – jota olisi kai pitänyt kutsua lammeksi. Siitä riippui punertavan oranssi kala. ”Ihana!” Minä henkäisin. ”Magikarp on karppien kuningas.” Kojun pitäjä julisti. ”Tuoko?” Tim kysyi. ”Saat pitää sen, nuori mies.” Kojun pitäjä sanoi. Tim ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä, hän katsoi kalaa epäröiden. ”Jos se ei sinulle kelpaa, minä voin ottaa sen.” Minä sanoin terävästi. ”Ei, ei. Kyllä minä sen otan.” Tim korjasi. ”Taasko sinä olet täällä?” Kylmän kalsea ääni selkiemme takana kysyi. Siinä seisoi tummanpuhuva hahmo. Aikuinen tai jotain sinne päin. Hän oli pitkä ja tummahiuksinen, hänellä oli mukanaan Liepard. ”Etkö mekastanut viimeksi kylliksi viime kerralla?” ”En ole tulossa salillesi, Murasaki.” Tim virnisti. ”Hän on.” Tietenkin hänen piti sotkea minut tähän. Tyyppi katsoi minua pitkään nenän varttansa pitkin, sanomatta mitään – sen hämärämmäksi ei enää voi tulla. Hiljaisuus ärsytti minua. ”Okei, kuka isä aurinkoinen on?” Minä kysyin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö.” Trev sanoi. ”Ai.” No mikään tai kukaan ei voinut olla Kinokoa ärsyttävämpi. Tämä tuppisuu vain tuijotti – mutta jonkin verran ärsyttävää sekin oli. ”Unohditko rillisi kotiin vai hittoa tuijotat siinä?” Salijohtaja kääntyi ja käveli pois. ”Hän ei ole kovin puhelias.” Tim sanoi. ”Huomaan.” Minä mutisin. ”Saliottelu taisi olla sinulle ja nokkelille kommenteillesi paha paikka?” ”Paraskin puhumaan.” Tim letkautti. ”Murasaki tekee sinusta soosia, Harl.” ”Eikö sen pitäisi olla muusia?” Minä kysyin. ”Älykääpiö.” ”Oshawott!” Ozzy huudahti. ”Mikä nyt on Ozzy?” Minä kysyin. ”Osha!” Oshawott sohi käden tyngällään kohti karusellia, jossa istuimina toimivat muoviset Ponyta ja Blitzle patsaat. ”Ozzy taitaa haluta karuselliin.” Trev naurahti. ”Haluatko sinne, Ozzy?” Minä kysyin. ”Wott!” Ozzy sanoi päätään nyökyttäen innokkaasti.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Mutta minua ette tuonne saa!”
”Niinhän sinä luulet.” Tim rallatti laittaessaan voittamaansa Magikarpia poképalloonsa.


Joo, niinhän minä luulin. Mutta hetkeä myöhemmin löysin itseni istumasta muovisen Blitzlen selästä, Aries hartiallani.
”Mutta teen tämän vain Ariesin takia.” Vakuutin itselleni. Ilman minua Ariesta ei olisi huolittu kyytiin, koska se oli liian pieni. Typerä lapsellinen veljeni hihkui innosta päästessään karusellin kyytiin, Trev onneksi istui hiljaa. Mitä siitäkin tulisi, jos minun pitäisi hävetä noita molempia? Ozzy näytti nauttivan, sen takana istuva Indy ei nyt niinkään välittänyt, Prim ja Rosie istuivat tietenkin samalla ratsulla, ja katsoivat miltä tivoli näytti karusellista käsin. Kitty ja Hamlet istuivat tietenkin vierekkäin ja naukuivat matkan ajan keskenään, April ja Hazel taas hihkuivat innoissaan. Ozzy suorastaan ihastui karuselliin, se halusi ajaa sillä neljästi – kun taas meille muille riitti kerta. No arvattavissa on, miltä Ozzyn kasvojen väri näytti sen jälkeen, vaalean myrkyn vihreältä.
”Oshaaa..” Ozzy äännähti pahoinvoivasti.
 ”Voi, Ozzy.” Minä huokaisin.
”Voiko Ozzy huonosti?” Trev kysyi.
”Viiden karusellikierroksen jälkeen ei mikään ihme.” Tim totesi.
”Pitäisikö se viedä lepäämään?” Kysyin huolestuneesti.
”Ulkoilman pitäisi kyllä parantaa pahan olon.” Sanoi Tim ja virnisti. ”Kuten krapulankin.”
”Haista paska.” Minä tokaisin ja nostin Ozzyn varovasti vapaalle hartialleni.
”Mistä tuossa oli kyse?” Trev kysyi kun minä harpoin mahdollisimman kauas Timistä ja hänen tyhmistä vitseistään.
”Tuo ääliö juotti muiden kanssa Ozzyn känniin viime uutena vuotena.” Minä vastasin niin kovalla äänellä, että ympärillämme olevat ihmiset kääntyivät katsomaan.
”Öh, ei se ihan noin mennyt..” Tim selitti nolona. Minä painelin mahdollisimman kauas hänestä. Miten toivoinkaan että Qwill tai ihan sama kuka veljistäni olisi täällä hänen tilallaan. Jos hänen pokémoninsa olisi lähtenyt kännipäissään kylmänä talvipäivänä hortoilemaan ties minne, ei hänkään olisi ottanut sitä kevyesti.
Ozzy yökkäsi taas, mutta koska se ei ollut syönyt mitään, se ei oksentanut.
”Ei enää karusellia vai mitä, Ozzy?” Minä naurahdin.
”Wott.” Ozzy vastasi.
Kiertelin laumani kanssa ympäriinsä, ja lopulta osuimme punaisen kojun luo, mikä oli täynnä ihmisiä, kojun katosta riippui kyltti – ”Onnen arpajaiset.”
”Yritetäänkö?” Minä kysyin.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja yritti nyökyttää päätään hiukan. Arpalipuke maksoi pari lanttia, arvan numero oli 23. Olen aina pitänyt itseäni epäonnisena – en hirveän epäonnisena – mutta siis sellaisena, joka ei ikinä voita mitään arpajaisista. Mutta tänään taisi olla hyvä tuuri, sillä käteeni jäi punainen XTranceiver – sellainen rannekellon tapainen, mutta kellon sijasta sillä pystyi soittamaan videopuheluita.
”Kappas.” Tim sanoi olkani yli. ”Haluatko numeroni?”
”En.” Minä mutisin.
”Ozzy näyttää voivan yhä huonosti.” Tim sanoi. Ilmeisesti hän yritti sopia asian kanssani.
”Yhtä huonovointiselta kuin viisi minuuttia sitten.” Minä vastasin.
”Vien pokémonini lähteille, vesi voisi tehdä hyvää Ozzylle.” Tim jatkoi. ”Voisin ottaa sen mukaani.”
”Mille lähteille?” Minä kysyin.
”Eräänlainen pieni vesirata pokémoneille.” Tim selitti. ”Ozzy voisi tykätä.”
”No hyvä on.” Minä huokaisin. ”Mutta tuo se ehjänä takaisin.”
”Tuon, tuon.” Tim virnisti ja nappasi Ozzyn mukaansa.
”Miten on, ovatko jotkut nälkäisiä?” Trev kysyi. Kaikki nyökkäsivät paitsi Aries, Hazel ja April.
”Saanko ottaa tämän lauman mukaani?” Trev kysyi. ”Menen välipala kojulle auttamaan paria kollegaa. Kojulla tarvittaisiin koe maistajia.”
”Miksette te sanoneet että olette nälissänne?” Minä huokaisin ja katsoin Kittyä ja muita. ”Menkää Trevin mukaan kaikin mokomin.”

Niin minä jäin neljistään Ariesin Hazelin ja Aprilin kanssa. Se oli oikeastaan ihan hyvä, sillä nyt voisin tutustua niihin paremmin.
”Mitä te haluatte tehdä?” Minä kysyin. ”Lisää karusellia?”
”Spinarak!” Aries vingahti. Tulkitsin sen kieltävänä vastauksena.
”Pichuu!” Hazel katsoi kiinnostuneena tivolin keskelle pystytettyä valtaisaa maailman pyörää.
”Mennään sinne myöhemmin.” Minä lupasin – tietenkään paljastamatta sitä tosi asiaa että inhosin maailmanpyöriä. Mutta syy siihen säilyköön visusti salaisuutena. April katsoi kiinnostuneena erilaisia kojuja joissa yritettiin heittää tietty määrä palloja maaliin ja voittaa palkintoja.
”No voinhan minä yrittää, mutta ei siitä mitään tule.” Minä lupasin. Arielille näytti olevan se ja sama mitä teimme, sillä se ei inahtanutkaan. Voi tosin olla ettei Aries ollut mikään maailman tuttavallisin Spinarak. Mutta minä pidin siitä silti.
Olin surkea heitä tai ota kiinni-peleissä. Oikeasti, oli ihme että onnistuin tähtäämään poképallon oikein. Hazel ja April katselivat maasta käsin, kun niiden kouluttaja tyri. Minun piti heittää pallo päin Mr. Miten naamavärkkiä. Niin piti.
”Tästä se lähtee! Ja ohi!”
 ”Nyt menee! Voi.. pers.. Öh, pehva.” En halunnut opettaa pokémoneilleni huonoa kielenkäyttöä, vaikka en niiden puhetta ymmärtänytkään, ne varmasti ymmärsivät minun.
 ”Ai, saakeli!”
”Voihan..” Ja kyllä kirosanat revin vanhemmilta veljiltäni – vain Qwill ja Tim olivat kunnollisia, siinä mielessä, ettei heidän suustaan lennellyt ärräpäitä kuin kärpäsiä.
”Oi, jes!” Minä hurrasin, kun sain yhden palloista osumaan maaliin.
”Spinaa!” Aries hurrasi ja yritti taputtaa kahta etujalkaansa yhteen. Hazelkin hurrasi kovaan ääneen. Ainakin niillä oli hauskaa. Jos niillä oli hauskaa, oli minullakin. Mutta palkintoa en saanut, ikään kuin olisin mitään pehmolelua tarvinnutkaan.
Ja sitten nostin Hazelin takaisin syliini, mutta huomasin että April oli tiessään.
 ”April?” Minä kysyin, mutten tietenkään saanut vastausta.
”Minne April on mennyt?” Minä kysyin Hazelilta. Pikkuinen Pichu vain kohautti hartioitaan avuttomana. Hazel alkoi huudella sinne tänne, kai sekin halusi kantaa kortensa kekoon. Olikohan April harhaillut jonnekin? Jos se oli tehnyt niin, Eeveehän saattaisi olla missä hyvänsä! Eksynyt se ainakin oli tässä hälinässä. Mistä lähteä etsimään kadonnutta erikoisen väristä Eeveetä kun ihmisiä oli näin paljon. Enhän voinut vain nykiä ihmisiä hihoista kuin pikku lapsi ja kysyä: ”Hei, oletko nähnyt Eeveetäni?” Ei, niin ei tehdä.
”Spinarak!” Ja Aries näykkäisi minua poskesta.
”Kiitos, Aries.” Minä sanoin. ”Tarvitsin tuota.”
Muistilista itselle: Aina kun pakokauhu iskee, pyydä Ariesta näykkäämään.
 ”No niin, mistä me aloitamme?” Minä huokaisin. ”April voi olla missä vain.”
 ”Pichu chuu!” Hazel osoitti pienellä raajallaan kohti tivolin keskustassa möllöttävää maailmanpyörää.
”Ei nyt, Hazel.” Minä huokaisin. ”Meidän pitää löytää April ennen kuin..”
 ”Pichu!” Hazel nyökytti kiivaasti päätään.
”Meinaatko että se olisi mennyt maailmanpyörän luo?”
”Spinarak!” Aries vinkaisi, yhtäkkiä se vaihtoi asentonsa, se yritti nousta kokonaan takajaloilleen, se vingahteli ja yritti kai osoittaa miten korkealla maailmanpyörä oli.
”Aries, luuletko että voisimme nähdä Aprilin ylhäältä käsin?” Minä kysyin.
”Spina!” Spinarak hihkaisi.
”Olettepa te fiksuja.” Minä kehuin, taputin Spinarakin kuorta ja silitin Pichun tummankeltaista turkkia.
”Mitä tekisinkään ilman teitä?” Enempää ei puhuttu, lähdin juoksemaan ihmisjoukon läpi kohti maailmanpyörää. Siellä oli ihmisryysis. Jonotimme ikuisuuden päästäksemme sisään johonkin vaunuun – tai siltä se tuntui. Maailmanpyörän vaunut – tai mitkä olivatkaan, olivat vaikuttavia, ne olivat suhteellisen suuria, ja istuimia ei ollut rinnakkain kaksi, niitä oli kaksi vastakkain, ja ne eivät olleet mitään pieniä epämukavia istuimia vaan ikään kuin pieniä sohvia.

Tiedättekö, miksi kaikki mäntit tai sanotaan ihmiset joita et todellakaan halua nähdä ilmaantuvat aina kun sitä vähiten odotat? Jep.
”Mahtuuko tänne istumaan?” Poika jolla oli vaaleanvihreät pörröiset hiukset ja päässä musta lippis.
”Eevee!”
”April!” Minä huudahdin. Pieni Eevee karkasi vihreän hyypiön sylistä ja loikki suoraan syliini. Se pökkäisi leukaani ja alkoi sitten parkua.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Kaikki on nyt hyvin April. Mutta anna olla viimeinen kerta kun harhailet jonnekin omin päin.”
”Vee!” April vinkaisi.
”Pichuu!” Hazel hihkaisi. Se puolestaan loikkasi sylistäni ja suoraan viherpiiperön luo.
”Hazel, ei!”
Hazel kuitenkin hyppäsi pojan hartialle ja – kyllä, täräytti tätä sähköiskulla.
”Hyvä, Hazel.” Minä hymähdin. ”Saat tehdä sen uudelleen, jos tahdot.” Mutta Hazeliä ei enää huvittanut, joten se – onnekseni hyppäsi alas pojan hartialta ja palasi luokseni.
Poika istui minua vastapäätä. ”Tukkasi on kasvanut.”
Vilkaisin tyyppiä ärtyneesti.
”Tuo Eevee on siis sinun.” Poika jatkoi. ”Aprilkö sen nimi on?”
”Sehän ei kuulu sinulle.” Minä mutisin.
”Se taitaa olla haaveilija-tyyppiä.” Viherpiiperö totesi. ”Löysin sen, joku kojun myyjä yritti napata sen – väitti jopa omakseen kun kysyin siitä.”
”Mikä koju?” Minä kysyin. ”Magikarp?”
”Juuri se.” Poika vastasi.
”Mitä sinä teet täällä?” Minä töksäytin.
”Läpikulku matkalla.” Viherpiiperö vastasi. ”En ole tekemässä pahoja, jos sinä niin luulet, Harley.”
”Entäs tämä Pichu?” Minä kysyin terävästi.
”Otin sen omine lupineni yhdeltä.. öm.. kollegalta, joka kohtelee pokémonejaan hiukan kaltoin, se oli silloin vasta muna tosin.” Viherpiiperö selitti. ”Mutta huomasin pian että se kaipaa paljon huomiota osakseen, joten jätin sen sinulle.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Koska sinulla on aikaa rakastaa sitä oikealla tavalla.” Poika sanoi.
”Eikö sinulla sitten ole?” Kysyin pistävästi.
”Terra Enterprisen tehtävälistan kanssako?” Viherpiiperö naurahti.
”Sen siitä saa kun työskentelee pahisjärjestölle.” Minä mutisin. Maailmanpyörä lähti liikkeelle, puristin molempia, Hazeliä ja Apriliä syliäni vasten. Olin iloinen että April oli löytynyt, ja että se oli kunnossa, mutta en ollut iloinen siitä, että tuon mäntin piti tulla sekoittamaan soppaa. Katsoin ikkunalasi läpi hiljaa liikkuvaa tivolia, en sanonut mitään, eikä hänkään sanonut mitään. Maailmanpyörä liikkui hitaasti kohti huippua, ja hitaammalta se tuntui, juuri silloin kuin haluaisit pois kiusallisesta tilanteesta. Olisipa Ozzy täällä. Sitten huippu tuli ja tunsin kevyen tömähdyksen. Siihen me jäimme, kuten kaikissa typerissä romanttisissa komedioissa jossa leffan pääpari menee treffeille johonkin tivoliin ja istuu maailmanpyörään, joka sitten jää jumiin kesken matkan. Juuri tästä syystä inhoan maailmanpyöriä.
”Näyttää siltä, että viivymme täällä hetken.” Viherpiiperö totesi.
”Oi kun kiva.” Minä mutisin. April ja Hazel kyllästyivät olemaan sylissäni ja siirtyivät lattialle istumaan. Minua hermostutti, en pelännyt korkeita paikkoja – yleensä, mutta nyt minua hirvitti, olin kerran nähnyt sellaisen elokuvan, missä epäkunnon takia paikoilleen juuttuneesta maailmanpyörästä tippuivat kaikki – mitä nämä hytit nyt sitten ovatkaan. Heitin repun selästäni ja otin sieltä jotain, mitä tahansa joka saisi minut unohtamaan sen että olin jumissa mäntin kanssa. Ensimmäinen asia, mitä käteeni sattui, oli tulenvärinen muna. Nostin sen syliini ja kiedoin varovasti käteni sen ympärille, ja painoin rintaani vasten. Utelias Hazel tuli tietenkin katsomaan munaa, eihän se ollut vielä nähnytkään sitä.
”Tämä on pokémonin muna.” Minä selitin. ”Mutta et saa sähköittää sitä, sillä se saattaa vahingoittaa pientä pokémon-vauvaa, joka on munukan sisällä.”
”Chuu.” Hazel vastasi ja taputti varovasti munan kuorta.
”Mitä sinä siinä virnuilet?” Minä kysyin huomatessani Viherpiiperön tuijotuksen.
”En mitään.” Poika naurahti.

Sitä kesti kauan, ja olisi ajan haaskausta kertoa siitä. Kun maailmanpyörä lähti viimein liikkeelle, lähdin sellaisella kiireellä että saatoin hyvin unohtaa jotain. Juoksin nopeasti pokémonieni kanssa ulos maailmanpyörästä edes miettimättä jäikö jotain jälkeen, pääasia oli että Aries, April ja Hazel ovat mukanani. Yritin unohtaa kohtaamisen ja tein mitä oli tarkoituskin, tuhlasin rahaa tivolissa, ostin kilpailuihin jotain kivaa – tuomareiden mielestä, en enää menisi kilpailuihin arkivaatteissa, lisäksi ostin Jillille tuliaisiksi kulhollisen tivolipopcorneja, en tiennyt tykkäsikö se niistä, mutta ainakin se tykkäsi nokkimisesta.
Lopun ajan voisin hyvin viettää kojujen parissa. Yhdellä kojulla piti heittää taas vaihteeksi – palloja päin Mr. Mimen naamavärkkejä. Palkinnoksi sai yhden aika metkan näköisen pokémon-pehmolelun, niitä oli kolme vaihtoehtoa enkä ollut ennen nähnyt vastaavia, yksi oli no tuota vihreän Ozzyn näköinen, toinen sininen sammakko ja kolmas aika söpön näköinen pieni, isokorvainen kettu. En ollut ennen nähnyt moisia pokémoneja. No turha kai se on kertoa, että en osunut yhteenkään maaliin.
”Siinähän sinä olet.” Kuulin Viherpiiperön äänen selkäni takaa.
”Seurailetko minua?” Minä tiukkasin.
”Unohdit reppusi.” Niin tosiaan, minulla oli pokémonit ja munukka mutta reppu oli jäänyt matkan varrelle.
Viherpiiperö ojensi minulle reppuni, jonka minä otin nopeasti häneltä.
”Saanko minä yrittää?” Viherpiiperö kysyi kojun pitäjältä. Häntä ei tietenkään estetty yrittämästä, enkä edes tiedä miksi jäin seuraamaan hänen pelle temppujaan – joiksi kutsuin pallon heittämistä maaliin. Hän oli kyllä tosi hyvä (ja tarkka) heittäjä, luulen että niillä oli Terra Enterprisessa kurssi, miten heittää poképallo tarkasti saaliin kiinni saamiseksi tai jotain.
Minusta tämä oli ajan hukkaa, mutta ainakin Hazel näytti nauttivan, katsoessaan pallojen lentävän maaliin. Antoi nyt pikkuisen nauttia.
”Tässä.” Viherpiiperö ojensi minulle yhden oudoista pehmoleluista – sen mikä muistutti kettua.
”Mikset pidä sitä itse?” Minä kysyin, vaikka osasin jo arvata vastauksen.
”Ei minulla ole tilaa tai käyttöä sille.” Poika hymyili. ”Sitä paitsi, Pichut ja muut vauvapokémonit tulevat iloisemmiksi saadessaan leikkiä silloin tällöin.”
Otin pehmolelun vastaan – vaikka en millään olisi tahtonut ottaa lahjoja vastaan joltain johon en luottanut tippaakaan.
”Minä menen nyt.” Poika sanoi. Enempää ei sanottu, hän lähti ja siinä se, ei mitään muuta. No paitsi se että Tim pomppasi puskasta selkäni takaa kun sitä vähiten odotin, Hazel säikähti niin, että antoi veljelleni sähkötällin.
”No kuka tuo Romeo oli?” Tim kysyi matkallamme pokémon Centeriin, Jillin luo – Trev oli jo mennyt lopun poppooni kanssa sinne.
”Mikä Romeo?” Minä kysyin.
”No tuo herrasmies, jolta sait tuon pehmolelun.” Tim naurahti pehmeästi, ei vaan erittäin vihjailevasti.
”En minä tiedä.” Minä sanoin nopeasti. ”Sillä ei ole nimeä. Mutta Romeo se ei ole, eikä liiemmin herrasmies.”
”Sinä tykkäät hänestä ~” Tim rallatti.
”No en hemmetissä tykkää!” Minä ärähdin.
”Haluatko muuten tyyppien numeroita tuohon hienoon X-Tranceiveriin?” Tim kysyi.
”Keiden tyyppien?” Minä kysyin.
”No vaikka Murasakin.” Tim heitti.
”Miksi sinulla on Murasakin numero?” Minä kysyin.

”Muuten vain.” Tim vastasi. ”Soitetaanko pilapuhelu?”
”Soita keskenäsi!” Minä huudahdin ja Tim nauroi. Ei tämän tarinan kertomisessa mitään järkeä ollut, mutta nyt se on kerrottu. Aries nukahti hartialleni, munukka ja uusi pehmolelu ovat turvassa repussani, myös April ja Hazel nukkuvat – sylissäni tosin, ei repussa. Että tällainen päivä. Vaihtelua tuli kokeiltua, ja pian olen valmis jatkamaan matkaani eteenpäin, minne se sitten viekään.

Kommentit

Cinna


Baww, ihastuin välittömästi tähän uusimpaan tulokkaaseen /Hazeliin/, ihan ällösöpö!

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta tyypiltä, ainakin omaan silmääni. Jännää seurata, aikooko tuon ja Harleyn välille kehittyä kunnolla jossain vaiheessa jotakin, vaiko ei. Mukavasti tuli tässä tarinassa esiin noita muitakin pokemonejasi, jotka eivät toistaiseksi ole paljoa esiintyneet. Ja tivoli Murasa Cityssa on muutenkin piristävä idea, kun tavallisesti se niin ylisynkkä paikka tuppautuu olemaan. Hieman iski silmään tuo rivivälien puuttuminen tuossa kohtaa, missä Murasaki esiintyi, mutta eipä minulla oikeastaan muuta moittimista tästä ole.

Aries, Hazel ja April saavat tästä 15 exp ja sinulle §50. Saat myös palkinnot karnevaalitarinasta ellet pyytänyt niitä jo etukäteen (en muista ollenkaan, ketkä niitä ehtivät jo pyytää ja ketkä eivät…). Mutta jos sinä et ollut yksi heistä, ketkä niitä pyytivät, niin palkkiot olivat kaksi vapaavalintaista karkkia ja joku Premium-tavara.

Vihellyksen vanhat tarinat 18 > Paluu menneeseen

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elokuussa 2013.

Minä vihaan pieniä lapsia. En tule toimeen niiden kanssa, jos minua pyydettäisiin lapsen vahdiksi, siitä ei tulisi yhtään mitään, sillä muksu oppisi minulta vain huonoja tapoja. Äitien, isien ja isoveljien pitäisi tietää paremmin. Okei, saatattekin miettiä, mitä hemmettiä se nyt selittää? No kaikki alkoi siitä kun jahtasin Hamlettia – se Meowth, jonka nappasin hetki sitten. Se oli taas kynsäissyt minua poskelle, kun olin yrittänyt tutustua siihen, mutta Meowth oli päättänyt, ettei se tykännyt minusta – se tykkäsi vain Kittystä.
”Saakeli, pysähdy!” Minä karjuin Meowthille naama punaisena – melkein yhtä punaisena kuin hiuksenikin olivat.
Näky taisi sinänsä olla aika koomisen näköinen, sillä ensinäkin kouluttaja (minä) karjui uudelle – ei niinkään söpölle pokémonille. Sitten tuli April, joka oli myös tulokas, se jahtasi Meowthia saadakseen sen kiinni, mutta Meowth oli nopea. Ozzy karjui kimeällä äänellä sille ja sitten Kitty juoksi Meowthin eteen ja se pysähtyi kuin seinään. Hamlet tykkäsi Kittystä. Sitä se yksin kuunteli, muulla tai muilla ei sille ollut väliä.
”Rakkaus on tyhmää.” Minä jupisin Ozzylle.
”Oshawott.” Ozzy pisti väliin ja hyppäsi maasta syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja levitti käden tynkänsä.
”Joo, joo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Tiedän, että tykkäät minusta. Mutta tämä menee jo vähän yli sillä..”
Sitten maa alkoi täristä. Outoa, maan järistys. Se ei olisi ollut outoa, jos se olisi vaikuttanut koko paikkaan, mutta maa järisi vain siltä kohdin missä minä satuin seisomaan. Outoa?
”Ozzy?” Minä kysyin.
”O-O-Osha-wo-wo-ooot!” Oshawott valitteli, sen kasvot vihersivät. Oliko Ozzy merisairas? Puristin silmäni kiinni, ja toivoin, että tärinä loppuisi, aloin jo itsekin tuntea oloni epämukavaksi, onneksi en ollut syönyt vielä mitään.

Ja kun avasin silmäni, olin.. jossain. Ozzy oli edelleen sylissäni. Kitty ja April hoipertelivat luoksemme, ja Hamlet myös – tosin se taisi vain seurata Kittyä.
”Oletteko kunnossa?” Minä kysyin.
”Nyaa!”
”Miau?”
”Veeääk!” – Otaksun tuon kieltäväksi vastaukseksi.
”OshAA-aag.” Ozzy nyt ei ainakaan voinut hyvin. Oli minunkin oloni kamala, sen takia varmaan ensin oletinkin että näin näkyjä. Olin jossain oudossa paikassa, se oli jokin pieni kylä, idyllinen maalaiskylä, josta pääsi pois vain yhtä kautta, metsäpolkua, jonka edessä minä seisoin. Tämä paikka näytti jotenkin tutulta, mutta en tajunnut miksi se näytti niin tutulta. Astuin lähemmäs kylän porttia, Pokémonit seurasivat, ja Kitty piti huolen että Hamletkin teki niin. En osannut sanoa mitään. Yritin etsiä jotain, kylttiä tai karttaa tai jotain, mistä saisin tietoa, minne tässä oikein ollaan eksytty.
”Äiti, katso pokémoneja!” Pieni lapsi huudahti, se osoitti Ozzya. Tytön äiti hymyili.
”Pidätkö niistä?”  Äiti kysyi tyttäreltään.
”Pidän!” Tyttö huudahti. ”Mikä tuo sininen on?”
”Se on Oshawott.” Minä mainitsin. ”Ja sen nimi on Ozzy.”
”Miksi sen naama on vihreä?” Tyttö kysyi.
”Se on merisairas.” Minä vastasin. ”Voi se tosin olla matka pahoinvointiakin.”
  ”Mistäs nyt moinen?” Lapsen äiti kysyi.
”Pitkä matka.” Minä vastasin lyhyesti. ”Tuota hukkasin karttani, enkä oikein tiedä..”
”Tämä on Charca Town.” Nainen sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Jotain sellaista.” Minä mutisin. Charca Town? Tämäkö? Eijei, minä tunsin oman kotikaupunkini, eikä se kuhissut pieniä lapsia. Kadut olivat täynnä pieniä lapsia, joilla oli jokaisella uusi punainen pokédex.
”Uusia kouluttajiako?” Minä mutisin.
”Kausi alkoi tänään.” Nainen sanoi hymyillen. ”Jos sinulla ei ole kiire, voisit käydä kaupunkimme professorin luona, hän ottaa mielellään vastaan matkaavaisia kouluttajia.”
”Professori?” Minä toistin.
”Professori Mimosa on tosi kiva!” Pikkulapsi sanoi. ”Äiti sanoo että hän on hippi.”
”Hippi?” Okei, tämä on liian paksua. Minä tiedän, miltä professori Mimosa näyttää! Hän on ruskea verikkö, joka pitää kaikenlaisista ja osaa käsitellä niitä, hän ei mikään hippiveera ole.
”Hän sai viran muutama vuosi sitten.” Nainen kertoi. ”Erityisesti häntä kiinnostavat erikoisen väriset pokémonit.”
”Miksi tuo Eevee on hassun värinen?” Lapsi kysyi.
”Eikä ole.” Minä kiistin. ”Se on juuri oikean värinen. Tule tänne April.” Silloin pieni Eevee, joka oli hiukan poikkeavan värinen – vaikka ei se minua haitannut, loikkasi syliini, Ozzyn viereen. Ozzy katsoi Apriliä paheksuen, ikään kuin Eevee olisi vienyt sen paikan, mutta April ei välittänyt siitä, se halusi osoittaa Ozzylle että piti herra Oshawottista, joten se puski päätään hellästi vasten Ozzyn poskea. Täytyy kyllä sanoa, että April – vaikka pieni olikin, osasi käsitellä miehiä, sillä Ozzy heltyi sille heti.
”Tiedätkö sinä mitään pokémoneista?” Lapsi kysyi varsin teennäiseen sävyyn.
”Enemmän kuin sinä, kakara.” Ajattelin mielessäni. ”Hamlet ja Kitty, mennään.”
”Tiedätkö missä laboratorio on?” Nainen kysyi, hän vaikutti niin avuliaalta, mutta avuliaisuus ei ollut tarpeen, sillä jos tämä oli se sama Charca Town, jonka minä tunsin ja missä kasvoin, ei laboratorion löytäminen olisi temppu eikä mikään. Tämä kylä ei kuitenkaan ollut isompi kuin oma Charca Townini, ja uskalsinpas pistää pääni vadille, siitä että professori Mimosan laboratorio oli edelleen suurin rakennus tässä ”kaupungissa” – kuten rouva tuolla oli sanonut. Ja olin muuten oikeassa, mutta jokin ei ollut kohdallaan, sillä rakennus – oli edelleen tiilirakennus, mutta se oli maalattu myrkyn vihreällä – lisäksi labran edessä oli suuri puinen kyltti, jossa luki kirkkaan punaisella: ”PROFESSORI MIMOSAN POKÉMON LABORATORIO, UUDET KOULUTTAJAT, TERVETULOA!” – Kamalan mautonta.
”Siis mikä paikka tämä on?” Minä huokaisin. ”Katsokaa tätä!”
”Oshawott!” Ozzy yhtyi kommenttiini.
”Nyaa!” Kitty henkäisi.
”Miau?” En odottanutkaan Hamletin tietävän miltä se oikea labra näytti.
”Vee?” April katsoi minua kysyvästi.
”Ei, pikkuinen.” Minä mumisin. ”Se labra, mistä minä Ozzyn sain, oli aivan erilainen.”
Seisahduin kyltin viereen katsomaan tuota kamalan väristä rakennusta. Tahdoinko edes mennä sisälle? Mitä mahdoinkaan löytää sieltä? Rakennuksesta näytti tulevan ulos ylpeän näköisiä kouluttajia toinen toisensa perään, yhdellä oli mukanaan Squirtle, toisella Deino, kolmannella Tepig, neljännellä Chikorita ja sitten oli se hyvin itsevarman näköinen pojankoltiainen jolla oli kovanaaman näköinen Treecko. Hän oli minua nuorempi – ainakin kymmenen vuotta nuorempi, ja silti hän katsoi minua nenän varttansa pitkin, luuli kai, etten osannut kouluttaa pokémonejani.
”Oi, katsokaa!” Huudahti tyttö, joka kantoi sylissään Tepigiä. ”Oshawott!”
”Ja Meowth ja Skitty!” Huudahti poika, jonka vierellä seisoi Squirtle.
”Mikä tuo väritäplä sitten on?” Kysyi Treeckon kanssa oleva poika teennäisellä äänellä.
”Erityinen Eevee.” Minä murahdin, sillä huomasin miten Aprilin korvat lurpahtivat alas masennuksesta, kun sen väri mainittiin.
”Tarkoitat oikku.” Poika sanoi haastavasti.
”En vaan erityinen.” Minä kiistin.
”Onko siitä mihinkään?” Poika kysyi.
”Saattaa ollakin, mutta sehän ei periaatteessa kuulu sinulle tippaakaan.” Minä vastasin, ja kyllä, kuulostin omahyväiseltä, mutta mikään vasta-alkaja nulikka ei puhu pahaa Eeveestäni!
”Vieläkö te olette täällä?” Minulle tuttu ääni kysyi. Laboratorion ovesta oli juuri astunut ulos nuorehko naishenkilö, jolla oli lyhyet tummanruskeat hiukset, joissa oli räikeän pinkkejä raitoja. Oliko tuo.. ei voinut olla.. professori Mimosa?!
Ozzy pärskähti, minä luulin että se yritti hikassaan nauraa. Kitty naukui ja Hamlet astui askeleen taaksepäin, April pökkäisi rintaani päällään.
”Luulisi että teillä olisi kiire matkoillenne.” Professori naurahti.
”Mutta tuolla tytöllä on oudon värinen Eevee!”  Tepigiä pitelevä tyttö huudahti.
Professori Mimosa astui lähemmäs – varmaan nähdäkseen Eeveen paremmin.
”En ole nähnyt sinua ennen.” Hän sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Olen.” Minä vastasin.
”Eeveesi on erikoisen näköinen.” Sanoi hippi-Mimosa – kyllä, tuo oli juuri oikea sana kuvaamaan häntä.
”Se on erikoinen.” Minä sanoin ylpeänä.
”Saisinkohan minä katsoa sitä tarkemmin?” Professori kysyi. April painautui syliini jännittyneenä.
”April on vähän ujo, mutta minulta löytyy pari muutakin jännän väristä pokémonia.” Ja sitten vedin vyöltäni kaksi poképalloa ja tiputin ne maahan. Valkoisen väläyksen saattelemana maassa jalkojeni juuressa seisoivat sininen Swinub ja vaaleanpunainen Buneary.
”Ihmeellistä!” Professori henkäisi.
”Niiden nimet ovat Indigo ja Rosie.” Minä selitin.
”Ovatko ne aina olleet tuollaisia?” Professori kysyi.
”Indyn minä sain munana, joten kyllä, mutta Rosien löysin tällaisena, mutta kaipa sekin on kuoriutunut munasta.” Minä arvelin.
”Mikä on nimesi, nuori kouluttaja?” Professori kysyi.
”Hara.. Harlene.” Mitä? Jos professori Mimosakin oli tässä kylässä, olisi todella suuri toden näköisyys, että täällä jossain oli toinen punapää nimeltä Harley, ja olisi kiusallista tavata toinen minä. Juku, ja minä kun luulin että minua olisi vain yksi..
”Tulisitko hetkeksi sisälle, Harlene?” Professori kysyi. ”Vai onko sinulla kiire?”
”Eipä taida olla.” Minä sanoin. Seurasin professoria sisään hänen laboratorioon ja tämä on sanottava, ettei se ollut mitään verrattuna labraan, jonka minä tunsin. Täällä oli toki siistiä, kuten kuuluikin, mutta seinät eivät olleet valkoiset vaan – kyllä, vihreät. Ihan kuin joku olisi oksentanut niille. Lisäksi kaikilla pöydillä oli kasoittain pahvilaatikoita.
”En ole saanut vielä kaikkea valmiiksi.” Professori Mimosa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Tulehan.”
Minä seurasin professori Mimosaa johonkin keittiön tapaiseen, jossa oli valkoinen pöytä, tiskikone, jääkaappi ja pari muuta kaappia. Seinällä oli kalenteri, tämän kuun kohdalla oli – ironista kyllä lehtikasassa leikkivä Oshawott. Vuodeksi oli merkitty 1997. 1997?! Silloinhan minä olin.. viisivuotias! Tai minun pitäisi olla, mutta näytin samalta kuin ennenkin, enkä ollut kutistunut senttiäkään.
”Istu toki alas.” Sanoi professori Mimosa. ”Juothan sinä teetä?”
”Mieluummin sitä kuin kahvia.” Minä hymähdin.
”Eräs ystäväni sanoo juuri noin.” Professori naurahti. ”Hänkin on punapää.”
”Vai niin.” Minä mumisin. Olin melko varma, että professori puhui äidistäni, Anya Lerouxista joka oli kuollut kun olin kymmenen vanha, siksi kouluttaja-matkani olikin viivästynyt kymmenellä vuodella. Hei hetkinen! Jos nyt tosiaan oli vuosi 1997, se tarkoittaisi että äiti olisi vielä elossa ja..
Professori Mimosa kaatoi minulle kuppiini teetä ja alkoi sitten tutkailla Indigoa, koska sekä Rosie että April olivat piiloutuneet jalkojeni taakse. Hörppäsin teetä, Ozzy tutkaili kiinnostuneena pöydällä olevaa keksitarjotinta.
”Oshaik!”
”Onko Oshawottillasi hikka?” Professori kysyi huvittuneena.
”Joo.” Minä vastasin. ”Voisikohan se saada vähän vettä?”
”Toki.” Professori sanoi. Hän kaatoi pieneen muoviseen kaapista ottamaansa mukiin vettä pöydällä olevasta kannusta. ”Ole hyvä.. onko Oshawottilasi nimeä?”
”Ozzy.” Minä vastasin.
”Ole hyvä, Ozzy.” Professori Mimosa sanoi.  Ozzy otti mukin varovasti tynkäkäsiinsä ja hörppäsi vettä.
”Milloin aloititkaan matkasi, Harlene?” Professori kysyi, kyllästyttyään tutkailemaan Swinubia istuuduttuaan minua vastapäiselle tuolille.
”Vuosi sitten, kaksikymmenvuotiaana.” Minä vastasin.
”Useimmat lähtevät matkalle kymmenenvuotiaina.” Professori Mimosa totesi.
”No olisin kyllä lähtenyt, mutta äitini kuoli samana vuonna.” Minä mutisin. ”Ja sitten myöhemmin veljistäni tuli ylisuojelevia hölmöjä.”
”Onko sinulla iso perhe?” Professori kysyi.
”Neljä veljeä ja niiden pokémonit.” Minä sanoin.
”Entä vanhempasi?”
”Kun äiti kuoli, isä vain lähti ja jätti meidät – hyvä niin.” Minä mutisin. ”Hän ei ollut mikään isällinen tyyppi.”
”Ozzyko oli aloituspokémonisi?” Mimosa kysyi. ”Se näyttää kiintyneen sinuun.”
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ja minä siihen.” Sitten kuulin ovikellon äänen.
”Suothan anteeksi.” Professori Mimosa ja nousi pöydätä, mennäkseen avaamaan ovea. Hörpin teetäni, ja Ozzy hörppi vettänsä.
Sitten kuulin sisään tulleen naisen äänen, ja jähmetyin. Minä tunsin sen äänen, vaikka siitä oli jo kymmenen vuotta.

”Katsotaan, josko minulta löytyisi joku suhteellisen kesy pokémon.” Mimosa sanoi naiselle, joka käveli hänen takanaan.
”Minä tiedän, ettei Harley oikeasti pokémoneja vihaa.” Nainen sanoi. ”Hänen täytyy vain oppia olemaan pelkäämättä niitä.”
”No katsotaan.” Mimosa lupasi. ”Otatko teetä, Anya?”
”Onko sinulla vieras, Mimi?” Kysyi tuttuääninen nainen.
”Eräs maailman matkaaja, hänellä on kolme erikoisen väristä pokémonia matkassaan.” Professori Mimosa kertoi.
”No niistähän sinä pidät.” Se toinen naurahti. Sitten nuo kaksi naista tulivat keittiöön. Vaikka luulinkin tietäväni kuka keittiöön astui, en silti uskaltanut kääntyä katsomaan. Silloin April päätti loikata syliini, mikä rauhoitti minua onneksi hiukan. April pökkäisi minua ja minä puolestani silitin sen pehmoista turkkia.
”Anya, Harlene.” Professori esitteli meidät toisillemme. Käänsin pääni hitaasti ympäri ja kyllä, nainen oli äitini. Hänellä oli pitkät punaiset kiharat, kalpea iho ja rubiinin väriset silmät – kuten silloinkin. Äiti katsoi minua hetken.
”Näytät tutulta.” Hän lopulta sanoi. ”Olemmeko tavanneet joskus?”
”En usko.” Minä vastasin. Enhän voinut sanoa, hei, olen tyttäresi noin kuudentoista vuoden päästä että hei vain, äiti.
”Oletko varma? Mistä olet kotoisin?” Anya Leroux kysyi.
”Meren takaa.” Minä vastasin. Sitten Anya Lerouxin huomio kiinnittyi ystävällisesti naukuvaan Kittyyn.
”Miten suloinen Skitty.” Hän henkäisi ja silitti Kittyn vaaleanpunaista turkkia. ”Ja Meowth!”
”Minä en koskisi siihen.” Varoitin. ”Se ei ole vielä tottunut ihmisiin.”
”Pyydystitkö sen vasta?” Äiti kysyi. ”Mikä sen nimi on?”
”Joo.” Minä mumisin. ”Sen nimi on Hamlet ja tuo on Kitty.”
”Suloisia nimiä.” Äiti sanoi. Sitten hän huomasi jalkojeni takaa kurkkivan Rosien.
”Hän on Rosie ja hän on hieman ujo.” Minä sanoin.
”Voi kun olet suloinen.” Äiti sanoi. ”Onko se kiltti?”
”Taitaa olla kaikista pokémoneistani lempein.” Minä sanoin ja katsahdin pinkkiä jänistä.
”Ozzy!” Minä huokaisin, kun huomasin Oshawottin syöneen koko keksitarjottimen – tai ei tarjotinta, keksit vain.
”Äh, ei se mitään.” Professori Mimosa naurahti. ”Hyvä kun jollekin maistuu.”
”Eivät nuo kokkauksesi joka päivä mene kaupaksi.” Anya Leroux heitti.
”Älä piruile siinä, Anya.” Professori Mimosa vastasi silmiään pyöritellen – jota en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan ennen.
”Saisinko lainata Bunearyasi?” Anya Leroux kysyi. ”Tyttäreni näet inhoaa pokémoneja. Luulen että hän pelkää niitä, ja tarvitsisin jonkun pokémonin, opettamaan ettei niissä ole mitään pelättävää.”
”Pelkääkö hän pokémoneja?” Minä kysyin epäuskoisena. ”Miksi?”
”Villipokémon kävi kimppuun.” Anya Leroux sanoi synkkänä. ”Siinä oli käydä pahasti.”
”Minulla on monia kilttejä pokémoneja.” Minä sanoin. ”Olen varma että nekin haluaisivat olla avuksi.”
”Haluatko tulla mukaan?” Äiti kysyi.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä.” Minä myönsin.

Jätin siis taakseni professori Mimosan oudon labran, kannoin Ozzya ja Apriliä sylissäni, Rosie hartiallani keikkuen. Kitty käveli Hamletin ja Indyn kanssa vierelläni. Seurasin äitiäni, joka ei tietenkään tiennyt että olin hänen tyttärensä. Tiesin toki minne hän minua vei minua, hän vei minua kotiin. Vaikka asuinkin joskin erilaisessa Charca Townissa, tunsin hyvin tien sinne. Talo oli punainen ja siinä oli valkoiset ikkunat. Piha oli paljon siistimmässä kunnossa kuin aikoihin. Pihalla kasvoi kukkia, vaikka oli syksy.
”Syyspuutarhani.” Äiti naurahti.
Syyspuutarhassa seisoi pienikokoinen ja hoikka tyttö, jolla oli kalpea iho ja tummanpunaiset hiukset. Hänellä oli yllään sininen pitkähihainen mekko.
”Ja tuo on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. Katsoin tyttöä, olinko tosiaan näyttänyt tuolta pienempänä? Tytöllä oli pitkät hiukset, laitettuna saparoille molemmin puolin päätä. Voi, luoja.
”Odota tässä.” Äiti sanoi. ”Tästä voi tulla vaikeaa. Voisitko vapauttaa pokémoneitasi palloistaan?”
”Toki.” Minä vastasin. Vapautin oitis Ariesin ja Primin palloistaan. Jill – no se ei ollut mikään erityisen kiltti, ja luultavasti vain pelottaisi lasta enemmän.
Lapsi alkoi kiljua kuin syötävä kun hänen äitinsä yritti taluttaa hänet minun ja pokémonien luokse. Hän veti oikeat itkupotku raivarit – ja tuossa olikin syy, miksi vihasin pieniä tenavia, enkä ikinä niitä hankkisi.
”Harley, tule nyt.” Äiti sanoi kärsivällisesti. Minä en ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin kärsivällinen.
”Ei, ei, en minä halua!” Lapsi kiljui. ”Minä en tykkää pokémoneista!” Silloin äiti koppasi tyttären kainaloonsa, ja vaikka tämä sätki ja potki kuinka, hän kantoi tytön luokseni.
”Tässä on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. ”Hän on hieman..”
”Äiti, en minä tahdo!” Tyttö kiljui.
”No et sinä voi pokémoneja lopun ikäsi inhota, kersa.” Minä murahdin.
”Voinpas!” Tyttö kiljaisi.
”no, etpäs.” Minä vastasin.
”Osha!” Ozzy hihkaisi ja tyttö värähti.
”Ozzy on ihan pehmo.” Minä sanoin. ”Turhaan pelkäät sitä.”
”En minä pelkää!” Tyttö väitti. ”Minä inhoan pokémoneja!”
”Pelko ja inho kulkevat käsi kädessä, tiesitkö sen?” Minä kysyin. Tyttö ei osannut vastata.
”Pokémonit käyvät päälle.” Tyttö sanoi hammastaan purren. Prim oli kuitenkin hyvin päättäväinen pieni otus, se oli päättänyt tehdä pieneen tyttöön hyvän vaikutuksen, ja poimi puutarhasta muutaman villikukan, ja ojensi ne sitten tytölle.
”Kutsutko tuota päälle käymiseksi?” Minä naurahdin.
”Se hyökkää, kun katson muualle.” Tyttö jupisi.
”Buneary!” Prim pudisti päätään.
”Voin vakuuttaa että se korkeintaan pomppii.” Minä sanoin. ”Prim on nimittäin ollut minulla munasta asti, tunnen sen hyvin.”
”Kuoriutuvatko pokémonit munista?” Tyttö kysyi.
”Joo. Minulla on itse asiassa mukana pari, haluatko nähdä ne?” Minä kysyin, enkä jäänyt odottelemaan vastausta, laskin Ozzyn ja Aprilin maahan, myös Rosie loikkasi alas harteiltani kun heitin repun selästäni. Otin repusta esiin munasäiliön, jossa säilytin kahta munukkaa.
”Katso.” Näytin tytölle munasäiliön kahta munaa, sinimustaa ja liekin oranssia.
”Hyökkäävätkö nuo ihmisten kimppuun?” Tyttö kysyi.
”Korkeintaan minun kimppuuni. Sehän on kouluttajan vastuulla.” Minä selitin. ”Villit pokémonit ovat yleensä varovaisia – ei, se ei koskenut sinua Kitty, siksi ne saattavat hyökätä, jos kokevat olonsa uhatuiksi.”
”Entä jos joku noista käy ihmisen kimppuun?” Tyttö kysyi.
”No sitten olen huono kouluttaja, minulla on kaksi pokémonia, jotka eivät ihan tottele. Tuo Meowth on toinen, ja toinen on Jill, Skarmoryni.” Minä kerroin. ”Mutta niissä tapauksissakaan, ei pidä antaa periksi.”
”Ovatko nuo muut kilttejä?” Tyttö kysyi.
”Ovat.” Minä hymyilin. ”Etenkin Prim ja April.”
Silloin pikku minä otti kukat Primiltä ja taputti varovasti sen päätä. Kersa antoi kukat äidilleen joka hymyili. April pökkäisi tytön jalkaa päällään, mikä tarkoitti että Eevee halusi silitystä osakseen. Tyttö silitti varovasti Eeveen päätä ja April näytti oikein tyytyväiseltä.
”Jos sinulla on hyvin koulutettu pokémon mukanasi, se kyllä suojelee sinua pahan paikan tullen.” Minä kerroin. ”Kuten Ozzy teki matkani alussa, eräs Ledyba kävi päälle, ei varmaan tykännyt hiusväristäni, niin Ozzy ajoi sen pois.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Pidätkö sinä nyt enemmän pokémoneista?” Tytön äiti kysyi. Tyttö ei sanonut siihen mitään.
”Hyvä on, sitten me lähdemme lennolle.” Minä paukautin. Heitin ilmaan viimeisen poképallon ja ulos liihotteli Skarmory.
”Skaaar!” Jill raakkui.
”Jill.” Minä sanoin ja lintu laskeutui, se katsoi minua haastavasti. ”Tarvitsen kyydin ja kyllä, sinä autat!” Skarmory näytti tylsistyneeltä, mutta se ei sentään temppuillut. Nousin varovasti sen selkään, mitä en ollut ennen tehnyt.
”Etkä sitten temppuile.”
”Skaar..” Jill jupisi.
”Nosta hänet taakseni.” Minä sanoin. ”Tämä jos mikä auttaa.”
Äiti nosti tyttärensä taakseni, tyttöä pelotti, hän hengitti raskaasti ja värisi.
”Ota kiinni, ettet putoa.” Minä varoitin. Sitten Jill nousi siivilleen. Tyttö säpsähti ja kahmaisi minusta kiinni, ettei rysähtäisi alas.

Tyttö kiljui alkumatkan ajan, kun lensimme route ykkösen yllä. Se oli erilainen kuin minun ajallani, siistimpi ja sen kupeessa oli järvi. Jill kaarsi aivan veden pinnan ylle ja liihotteli siinä ylpeän näköisenä.
”Lopeta jo se kiljuminen, ja katso ympärillesi!” Minä komensin, ja se muuten tepsi. Tyttö sulki suunsa ja katsoi alas järveen, omaa kuvajaistaan järven pinnasta. Hänen silmänsä suurenivat, joko siitä ihmetyksestä että hän todella ratsasti Skarmoryni selässä tai sitten – no mistä minä tietäisin? En ole mikään ihmistuntija.
”Hei, tuolla ovat minun isoveljeni!” Tyttö hihkaisi. Jep, kalastamassa Magikarpeja tai mitähän lie. Jill teki oman päänsä mukaan, se kaarsi läheltä veden pintaa, aiheuttaen aallokon, minusta tuntui että se aikoi törmätä kivikon päällä istuviin pikkuisiin isoihin veljiini, mutta viime hetkellä Jill kuitenkin kaarsi ylös ja vedet pärskähtivät veljieni – tai oikeastaan hänen veljiensä päälle. Tyttö nauroi, minä hymyilin.
”Hah, siitäs saitte!”
”Ymmärrätkö nyt, kersa?” Minä kysyin, kun Jill kääntyi, lentääkseen takaisin Charca Towniin. ”Tällainen on maailma, jossa on pokémoneja.”
”Se on upea!” Tyttö henkäisi.
”Kai sinä ymmärrät, etteivät pokémonit ole oikeasti pahantahtoisia?” Minä kysyin.
”Joo.” Tyttö sanoi pienellä äänellä. ”Antaisikohan äiti minulle oman pokémonin?”
”Uskon niin.” Minä hymähdin.
Kun vaan kaikki olisi ollut niin helppoa. Tiedättekö mitä en odottanut? Sitä että Terra Enterprise olisi olemassa, enkä odottanut niiden käyvän pokémonieni kimppuun. Luulin, että äidillä olisi edes jokunen pokémon, muttei ollut. Kun saavuimme takaisin kotipihalleni – tai no hänen pihalleen, tyttö hyppäsi innoissaan Jillin selästä huutaen äitiään, joka tuli tytärtään vastaan ovelle, mutta hän näytti huolestuneelta. Silloin pistin merkille, että piha oli sotkuisempi kuin aiemmin, esineitä ja multaa oli heitelty sinne tänne. Ozzy kurkkasi oven suusta ja näytti syylliseltä, samoin Kitty ja Prim.
”Onko jotain tapahtunut?” Minä kysyin laskeutuessani Jillin selästä. Äiti näytti hyvin huolestuneelta.
Pokémonini kömpivät yksitellen talosta minua vastaan. Ozzy, Kitty, Prim, April, Aries, Indy, Hamlet.. mutta Rosie puuttui.
”Missä Rosie on?” Minä kysyin niiltä. Ne pudistivat päitään.
”Rouva Leroux, missä Bunearyni on?” Minä kysyin terävällä äänellä.
”Ne tulivat yllättäen, luulivat näet että pidin vielä pokémonejani.” Hän sanoi. ”Pettyivät kun totuus selvisi niille ja..”
”Ketkä ne?” Minä tivasin.
”Ne ovat jokin rikollisjärjestö nimeltä Terra Enterprise.”
”Ovatko ne täälläkin?” Minä älähdin. ”Tämä oli vika tikki!”
”Tunnetko sinä ne?” Äiti kysyi.
”Tiedän keitä heidän pitäisi olla.” Minä mutisin. ”Mutta ne tuskin tuntevat minua.”
”Kitty, Ozzy, Prim, Hamlet.” Minä sanoin. ”Palatkaa poképalloihinne, me lähdemme niiden perään. April, Indy ja Aries, jääkää te tänne, mikäli ne mäntit palaavat.”
”Aiotko seurata niitä?” Äiti kysyi.
”Kyllä.” Minä sanoin. ”Minä nimittäin olen tehnyt lupauksen, etten jätä yhtäkään pokémoniani.”
”Minäkin tulen!” Huudahti pikku Harley, eikä hän jäänyt kuuntelemaan äitinsä ohjeita, hän kiipesi kömpelösti takaisin Jillin selkään. Ozzy pomppasi Jillin pään päälle, ja minä kiipesin Skarmoryn selkään tytön eteen.
”Pidä sitten kiinni!” Minä komensin.
”Pidän!” Tyttö huudahti päättäväisenä. Täytyy nostaa tytölle hattua, oli jo noin päättäväinen viiden iässä.

Alkoi tulla ilta, ja oli viileää. Tiesin niiden mänttien suuntaavan Route ykköselle, koska miten muuten täältä poiskaan pääsisi. Ne luottivat pimeyteen ja siihen ettei niitä seurattu.
”Jill, miten jaksat?” Minä kysyin.
”Skaar!” Skarmory kiljahti ääni täynnä puhtia.
”Hyvä.” Minä mutisin.
”Jill on vahva.” Tyttö kehui, mistä Jill saikin uutta puhtia. Jonkin ajan kuluttua kuulin alapuoleltamme itkua, herkkää hiljaista itkua, joka ei kuulunut ihmiselle. Sen äänen minä kyllä tunnistin, se oli minun Rosieni.
”Jill, kaarra alemmas ja tee swift.” Minä neuvoin. Skarmory ei vastannut mitään, sillä oletin sen tietävän että, yksi äännähdys, ja nuo roistot huomaisivat meidät. Jill kaarsi hiljaa alemmas, juuri kahden keskustelevan miehen ylle. Toinen miehistä, solakka tummahiuksinen piteli Rosieta.
”Skaaaar!” Jill karjaisi ja ampui suustaan teräväkärkisiä tähtiä, jotka osuivat suoraan, räjähtäen miesten väliin.
”Mitä hel..”
”Buneary!” Rosie huudahti, sillä se näki, miten punapää hyppäsi Skarmoryn selästä ja laskeutui nätisti miesten väliin.
”Sanon vain tämän kerran, tahdon Bunearyni takaisin.” Minä sanoin hitaasti.
”Tai?” Toinen hiippari, se joka ei pidellyt Rosieta kysyi uhkaavaan sävyyn.
”Oshaaaaaaa!” Ozzy veti vanhan tutun Tarzan-huudon ja seurasi esimerkkiäni, mutta sepä tipahtikin rumiluksen päälle ja alkoi takoa kuorellaan tyypin kaljua päälakea.
”Saa päälleen raivotautisen Oshawottin.” Minä virnistin. ”Rosie!”
”Onko tämä muka sinun?” Jokin tuon tyypin uhkaavassa äänen sävyssä sai minut raivooni ja nosti niskakarvani pystyyn. Siinä oli jotain turhankin tuttua.
”Vanhat metkut mielessä vai mitä Terra Enterprise?” Minä naurahdin kuivasti.
”Miten..” Mies kysyi.
En vastannut, vaan heitin Kittyn ja Hamletin poképallot maahan.
”Tehkää molemmat scratch!” En muistanut osasiko Kittykin sen, mutta sen täytyi vain seurata villin Hamletin esimerkkiä ja kynsiä pahaenteisen tyypin käsiä, niin että Rosie pääsisi vapaaksi. Rosie kuitenkin huusi ja käski niitä peräytymään, se oli saanut eturaajansa sen verran vapaaksi että saattoi hyökätä.
”Buneary bun!” Se huusi Kittylle ja Hamletille, minkä seurauksena ne perääntyivät. Rosie löi hämärää tyyppiä sähköistyneellä eturaajallaan. Osasiko se ThunderPunchin?
Rosie loikkasi äkkiä pois miehen ulottuvilta, suoraan syliini, ehdin juuri ja juuri kutsua Kittyn takaisin kun.
Luulisi että ThunderPunch tainnuttaisi ihmisen kuin ihmisen, mutta ei. Miekkonen nousi ylös maasta, minne oli ryminällä kaatunut ja tarrasi minua salaman nopeasti hiuksistani, vasta silloin näin hänen kasvonsa kunnolla. Jähmetyin kauhusta, sillä minä tiesin kuka tuo oli. Vaikken ollutkaan nähnyt häntä yhteentoista vuoteen. Tummat hiukset, musta parran sänki sekä pimeässä kiiluvat meripihkan väriset silmät. Kyllä, tuo mies oli..
”Kuka olet?” Hän tivasi. ”Miten tiedät meistä?” Ei hän muuta ehtinyt tehdä, sillä Hamlet, joka oli vielä vapaana loikkasi ja iski hampaansa miehen käteen. Mies karjaisi ja ravisti urhean Meowthini irti.
”Kiitos Hamlet!” Minä huikkasin.
Otin Hamletin ilmasta kiinni, Jill karjui Skarmory-huutoaan ja kaarsi minua kohti.
”Minäkö?” Minä naurahdin ukon kysymykselle. ”Nimi on Harley Leroux.”
”Sanoiko toi pentu, Leroux?” Ozzyn uhri oli saanut kaljuunsa verestäviä haavaumia, kuoren iskuista. ”Sukulaisiako, pomo?”
Silloin Ozzy ampui vastustajaansa WaterGunilla, ennen kuin hyppäsi Jillin pään päälle turvaan. Skarmory nappasi myös minut ja Hamletin mukaansa.
”Nähdään yhdentoista vuoden päästä!” Minä huikkasin.

Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme. Rouva Anya Lerouxin keittiössä paloi vielä valo, hän kuuli miten Jill laskeutui ja juoksi meitä vastaan. Hänen pikku Harleynsa oli nukahtanut Jillin selkään.
”Sait Rosien takaisin.” Hän huokaisi. ”Miten kävi? Oliko siellä.. eihän Harley nähnyt niiden..”
”Pomoako?” Minä kysyin, sydän raskaana, mieleni teki vastata, kyllä Harley näki, mutta ei tuo pieni Harley. Vastasin kuitenkin; ”Ei nähnyt.”
Ja heti perään. ”Miksi?”
”Koska se mies on, tämän tytön isä.” Kuiskasi rouva Leroux. ”Jos hän saisi tietää, mitä hänen isänsä puuhaa..”
”Ymmärrän hyvin, mutta ette saa katsoa asiaa sivusta.” Minä sanoin. ”Tehkää jotain, ottakaa kersanne ja lähtekää täältä.” Sillä jos et lähde äiti, sinä kuolet. Jos pysyt täällä sinun lapsesi menettävät sinut ja miehesi kädet tahrautuvat vereesi.
”Kunpa vain voisin.” Nainen huokaisi. ”Mutta vaikka lähtisimmekin, hän seuraisi. Hän ei ymmärrä mitä tekee.”
”Vai niin.” Minä sanoin. ”Teillähän on outo pokémon muna tallessa?”
”On kyllä.” Nainen vastasi ymmällään. ”Miksi kysyt ja miten..?”
”Ottakaa se esiin ja antakaa tyttärenne katsoa kun se kuoriutuu.” Minä neuvoin. ”Sen pitäisi ratkaista pokémon ongelmanne.”
Silloin Aries kipitti ovesta, joka oli jäänyt raolleen. Sen perässä taapersi väsyneen näköinen Indy ja haukotteleva April.
Minusta alkoi tuntua, että minua vedettiin pois täältä, jonkin kummallisen tahdon voimasta.
”Mennään kotiin.” Minä sanoin. Otin kuistilta reppuni, jossa munasäiliö oli varmassa tallessa ja heitin repun selkääni.
”Lähdetkö sinä?” Äiti kysyi. ”Harlene, kuka ihme sinä olet?”
”Nimeni on Harley.” Minä sanoin hiljaa. ”Sukunimeni jääköön salaisuudeksi.” Sitten käännyin selin häneen ja kävelin pois Lerouxien tontilta, pokémonit seurasivat – ne olivat kaikki sulassa sovussa keskenään, jopa Jill. Tien poskessa seisoi orvon näköinen poika, jolla oli pörröiset vihreät hiukset, hän katsoi minua hetken, vain nähdäkseen punatukkaisen tytön kyyneleiset kasvot, kun tämä ajatteli. ”Olet minulle rakas – äiti.” Sitten tyttö pokémoneineen vedettiin pois tästä ajasta.

Epilogi

Harley!
Äiti. Minä ajattelin. Se oli varmasti ollut äiti.
Harley!
Ja isä oli ollut Terra Enterprisessa.
Herää nyt, perhana!
Raotin silmiäni.
”No vihdoinkin!” Tim huudahti. ”Olet nukkunut koko sen ajan kun olemme pysytelleet täällä!”
”Onko nilkkasi kunnossa?” Trev kysyi.
”Missä olemme?” Kysyin unen pöpperössä.
”No Shining Meadowilla.” Tim huokaisi. ”Minähän sanoin, ettei se muista mitään!”
”Clefairyt tulevat ihan kohta!” Trev sanoi. ”Mennään sivummalle, etteivät ne huomaa.”
Ja Clefairyt tulivat. Ne tanssivat öisellä aukealla. Kitty katsoi lumoutuneena niiden tanssia. Mutta minä olin surullinen. Ajattelin äitiäni, ja hänen lempeitä kasvojaan ja isää, jota vihasin enemmän ja enemmän joka hetki. Olin melko varma että hän oli syypää äidin kohtaloon. Jos hän todella työskenteli Terra Enterprisessa, törmäisin häneen ennen pitkää, ja jos se viherpiiperö oli hoitanut hommansa oikein, hän tietäisi minusta jo. Joku painoi päänsä lohduttavasti syliini, luulin sitä ensin Kittyksi, mutta se ei ollut liikkunut paikaltaan. Hamletin pää oli polvellani ja se tuijotti minua sympaattisesti sinisillä Meowthin silmillään. Rapsutin sen karkeahkoa valkoista turkkia.
”Kiitos Hamlet – tämän päiväsestä. Sinähän muistat sen?”
”Miau.” Meowth vastasi. Tulkitsin tuon myönteiseksi vastaukseksi.
”On sinullakin näemmä lempeä puolesi.” Minä naurahdin. Hetken kuluttua, saimme kaikki hyvät naurut kun Ozzy innostui Clefairyjen ympyrä-tanssista niin, että tahtoi mukaan huviin. Se yritti vetää mitä lie, makarenan ja tangon yhdistelmää, mutta Clefairyt säikähtivät sitä ja katosivat. Ne jättivät jälkeensä vain hopeisen kiven, jonka Ozzy sitten kiikutti minulle.

Kommentit:

Cinna


>> 18

Haha, kersa. :3
Enpä olisi ajatellut Mimosaa hippinä näkeväni, vihreä labra kuulostaa aika… Mielenkiintoiselta. Aika hyvin olit saanut samaan tarinaan mukaan näin paljon pokemonejasi, että esiintyivät vielä tasapuolisestikin. Jahkako Harley onnistui muuttamaan tulevaisuutta, vai onkohan Anya vieläkin haudan pohjalla?

Ozzy, Kitty, Prim, Jill, Indigo, Rosie, April ja Hamlet (..huhhuh) 15 exp ja sinulle §50 + palkkiot aikamatkaamisesta ja Moon Stone Clefairyilta.

Ps. Tarina #16 näkyy alavalikossa.

Vihellyksen vanhat tarinat 17 > Kittyn ihailija

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Heinä-Elokuussa 2013.

”Aries?” Tim toisti. ”Mikä se on?”
”Sen nimi.” Minä haukottelin. Pieni pusikosta astunut erikoisen värinen Eevee käveli hitaasti korvat luimussa meitä kohti. Sen turkki oli pään kohdalta vaaleanpunainen ja sen korvissa oli siniset pyöreät läiskät, turkis kaulalla oli melkein karmiinin punainen samaten merkit ja häntä sekä takajalat olivat vaaleanruskeat.
”Juku, mitä tuolle Eeveelle on tapahtunut?” Tim, epäviisaasti möläytti. ”Putosiko se maalipurkkiin vai vaahtokarkki-masinaan niin kuin tuo Buneary?”
Eevee astui askeleen taemmas. Rosie puolestaan vinkaisi.
”Kitty.” Minä huokaisin ja katsahdin aurinkotuolini vieressä häntäänsä tyytyväisesti heiluttulevaa pinkkiturkkista kissapokémonia.
”Nyaa?”
”Olisitko ystävällinen ja sanoisit tuolle.” Viittasin punahiuksista veljeäni. ”Että hän on mäntti.”
”Nyaa!” Se hyppäsi ketterästi ilmaan, ja läimäytti veljeäni hännällään suoraan kasvoihin.
”Kiitos, Kitty.” Minä hymyilin. ”Tule tänne pikkuinen, älä pelkää – tuo tyyppi on harmiton, mutta kärsii yleisestä törppöilystä.”
”Ai saa..”  Tim mutisi ja hieroi poskeaan. ”Mistä hyvästä tuo oli?!”
”No siitä että loukkasit Bunearyani ja tuota pikku Eeveetä.” Minä vastasin. ”Tule tänne pikkuinen.”
Eevee asteli arasti luokseni, se katsahti hieman pelokkaasti Primiä ja Kittyä, mutta uskalsi kuitenkin tulla luokseni. Pikkuinen hyppäsi syliini, muitta mutkitta.
”Vee!” Se äänteli iloisesti.
”Miten löysit minut?” Minä kysyin. ”Sinähän.. minä näin unta ja..”
”Eevee!” Pikkuinen hihkaisi ja nyökytteli päätään.
”Se ei sitten ollutkaan unta.” Minä mutisin.
”Vee!” Eevee hihkaisi.
”Ja nyt sinä olet täällä.” Minä huomautin. ”Miksi?”
Pikkuinen Eevee hyppäsi syliini ja painoi päänsä minua vasten. ”Eevee ~”
”Aivan.” Minä huokaisin. ”Oletpas taas fiksu Harley.”
”Nyaa?” Kitty nousi varovasti takatassuiensa varaan ja asetti etutassunsa polveani vasten, jotta ylettyi nuuhkimaan Eeveetä.
”Vee?” Pieni Eevee ihmetteli Skittyä.
”Tämä on Kitty.” Minä esittelin ja silitin Skittyn vaaleanpunaista turkkia.
Kitty pökki Eeveetä hyväntahtoisesti.
”Ja se toivottaa sinut näemmä tervetulleeksi.” Minä naurahdin.
”Eevee!” Eevee hihkaisi iloisena.
”Mutta nyt meidän pitää keksiä sinulle nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Jokaisella pitää olla nimi.” Jos en ole tätä ennen sanonut, minusta on typerää kutsua vaikkapa Oshawottia Oshawottiksi, sehän on lajin nimi, eikä oikea. ”April.”
”Eevee!” Eevee hihkaisi, se kuulosti innostuneelta.
”Pidätkö siitä?” Minä kysyin.
”Vee!”
”Hienoa. April siis.” Minä hymyilin. ”Nyt meillä on kaksi tulokasta, Rosie ja April.”
”Skaaar!” Jostain kauempaa kuului. Tiesin huutajan olevan Skarmory, eikä kuka tahansa Skarmory, vaan Jill. Kummallista kyllä, pieni myrkyn vihreä Spinarak – Aries oli kadonnut. Heti kun sain Jillin näkyviini – se juoksi edestakaisin pitkän ruohikon seassa ja nokki maata, jokin hyvin pieni yritti väistellä sapelin terävää teräsnokkaa.
”Jill!” Minä huusin. Skarmory kohotti päänsä ylemmäs vain katsoakseen minua ylimielisesti, haastavasti. Se ilmeisesti ajatteli että tule väliin jos uskallat. No minä menen, minä menen! Nousin tuohtuneena ylös aurinkotuolistani vain astuakseni kipeällä nilkallani eteenpäin ja..
”Auts!”
”Vee?” Pikku April oli yhä sylissäni ja se tuijotti minua tummilla silmillään kysyvästi.
”Nilkka on vähän kipeä, ei sen kummempaa.” Minä selitin. ”April liikenisikö sinulta apua?”
”Eevee?”
”Taklaisitko tuon Skarmoryn ja tekisit sitten Sand Attackin sen kasvoille. Muuten sitä ei kiinni saada.”
”Vee!” April hihkaisi. Se hyppäsi käsivarsiltani ketterästi maahan suoraan jaloilleen ruohikkoon, sitten sen ei täytynyt muuta tehdä kuin odottaa että Jill viilettäisi ohi.
”Skaaar-” Jillin huuto katkesi tömähdykseen.
”Eevee!”
”Hyvin tehty, April!” Minä huusin ja aloin nilkuttaa kohti heinikkoa.
”Skaar..” Jill murisi.
”Spinaa!” Pieni Spinarak vinkaisi jostain.
”Ei hätää, Aries.” Minä sanoin lempeästi ottaen esiin Jillin poképallon jonne kutsuis Skarmoryn takaisin. Pieni myrkunvihreä Spinarak kipitti pois ruohikon seasta ja jatkoi matkaansa suoraan säärtäni ylös, kunnes se pysähtyi polvitaipeeni kohdalle, ja jäi kököttämään siihen.
”Kiitos, April.” Minä sanoin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Toimit hienosti.”
”Vee..” Pikkuinen Eevee sanoi hiljaa. Voin vaikka vannoa, että sen poskipäät punehtuivat hennosti.
”No niin kerätään muut.” Minä julistin. ”On aika lähteä.”

Skippaan nyt heti alkuunsa yhden osion tätä tarinaa, koska se ei ole mitenkään olennaista. Kiitin rouva Claraa yösijasta, sain metsästää Ozzyn kukkien seasta, siellä se murjotti. Ja nyt minä tuoksuin itsekin villikukille, toivottavasti se ei houkuttaisi Beedrillejä, niitä en niskoilleni terävine pistimineen tahtonut. Tietenkin Tim oli sitä mieltä, että olisimme vain voineet jäädä vielä päiväksi, koska Harleyn nilkka oli vielä kipeä ja niin poispäin, mutta vielä yksikin yö tuolla, niin vieraan varaisuus tulisi korvistani ulos. En tykännyt toisten nurkissa nyhjäämisestä kovin pitkään, sitä paitsi matka odotti.
Ja jos nilkkaani alkoi särkeä niin paljon, etten pystyisi kävelemään, nuo kaksi herrasmiestä saisivat kantaa minut!
”Mikä on kartalla seuraavaksi?” Tim kysyi Treviltä, joka oli värjännyt hiuksensa. Kyllä, huomasin senkin yksityiskohdan vasta nyt. Oikeastaan oli hyvä, ettei hänellä ollut vihreää kuontaloa, sillä kaikki vihreähiuksiset toivat nykyään mieleeni sen ärsyttävän viherpiiperön, jolla ei edes ollut nimeä. Trevin hiukset olivat nyt mustat, ja väri todella sopi hänen vihreisiin silmiinsä.
 ”Shining Meadow.” Trev sanoi hymyillen, juku, että joku oli hyvällä tuulella. ”Ei ole kaukana.”
”Jäädään sitten sinne yöksi.” Tim päätti.
”Mutta minä tahdon jatkaa matkaa kohti seuraavaa salia.” Minä kärtin.
”Tästä paikasta tykkäät varmasti, Harley.” Trev ilmoitti.
”Niin.” Tim sanoi. ”Tiesitkö että Shining Meadowilla saattaa illan tullen nähdä Clefairyjen tanssivan?”
”Oikeasti?” Minä kysyin. ”En ole nähnyt niitä ennen. Edes äiti ei saanut pyydystettyä yhtä vaikka kuinka yritti.”
”No näitä ei saa ottaa kiinni.” Tim sanoi. ”Mutta Shining Meadowilla liikkuu paljon psyykkisen tyypin pokémoneja.”
”Minusta Clefairy ei edes sopisi tiimiini.” Minä huokaisin. ”Ne ovat liian söpöjä.”
”Niin sinullahan on jo Ozzy.” Tim kiusasi. ”Ja Kitty, Indigo, Prim ja se Eevee, mikä sen nimi nyt taas oli.”
”April.” Minä muistutin.
”Niin.” Tim jatkoi ärsyttävästi hymyillen. ”Sanot ettet pidä tyttömäisyyksistä, mutta pokémon-valikoimasi sanoo jotain aivan muuta, sisko.”
”Ai koska ne ovat ’söpöjä’?”  Minä kysyin ivallisesti. ”Ehkä niiden eri luonteet ovat syynä, ei ulkonäkö.”
”Sanot vaan..” Tim mutisi.
”Että mitä?” Minä kysyin uhkaavalla äänen sävyllä.
”Ei yhtään mitään.” Veljeni tokaisi.
”Hyvä.” Minä mumisin.
Selkäni takaa pusikosta kuului rapinaa, mutta en vaivautunut katsomaan mitä siellä oli. Se selviäisi minulle vähän myöhemmin. Sitten Kitty sai kuningasidean: Se pomppasi ilman mitään varoitusta ulos pallostaan.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin.”
”Nyaa!” Kissapokémon naukui, ja antoi kevyen kesätuulen puhaltaa vasten kasvojaan. Huokaisin, tuolle pokémonille ei voinut koskaan olla vihainen, se oli liian.. liian.. Kitty.
”No hyvä on.” Minä myönnyin. ”Saat kävellä, kunhan et harhaile minnekään. Siihen ehtoon kissapokémon suostui ilomielin. Oli kaunis, aurinkoinen sää josta Kitty nautti täysin siemauksin. Se rakasti pieniä tuulenpuuskia, heti kun sellainen puhalsi vasten sen kasvoja, Kitty alkoi kehrätä. Kumma kissa, eivätkös kissat yleensä inhonneet tuulisia päiviä?

Shining Meadow ei ollut kovin kaukana, se oli melkein päiväkeskuksen takana vähän kauempana vain – voi kun oiva selitys taas kerran, Harley, mutta ymmärsitte kai? Eikä Shining Meadow ollut mikään niitty, niin kuin nimestä voisi hyvinkin päätellä, se oli vaahteroiden ja petäjien ympäröimä pieni alue, jolla tuoksui miellyttävältä – paitsi Kittyn mielestä, joka aivasteli jatkuvasti. Asetuin mukavasti petäjän varjoon ja avasin reppuni, katsoakseni, mitä kaikkea roinaa olin sinne ehtinyt kerätä tämän lyhyehkön matkani aikana. Mutta yllätyksekseni, heti repun avattuani sieltä pomppasi syliini vaaleanpunainen Buneary.
”Mitä ihm..” Minä en osannut sanoa muuta.
”Bun!” Rosie vinkaisi.
”Oletko ollut siellä kokoajan?” Minä kysyin.
”Buneary.” Pikkuinen vikisi, painaen katseensa jalkoihinsa.
”Jos halusit mukaan, olisit vain pyytänyt.” Minä huokaisin. ”Olisit kyllä päässyt mukaan.”
”Buneary.” Rosie vikisi.
”No olet mukana nyt.” Minä huokaisin. ”Tavalla tai toisella.”

”Ja taas yksi söpö pokémon, Harl.” Veljeni huudahti, niin että Rosie-parka säikähti ja hyppäsi syliini, kätkien kasvonsa paitaani.
”Älä välitä tuosta.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. ”Sillä on ollut ruuvit löysällä jo siitä asti kun tuo ääliö syntyi.”
Muitta mutkitta, jatkoin reppuni penkomista. Repustani löytyi vaikka mitä purnukoita ja ties mitä, mutta sieltä löytyi myös oudon näköinen punainen huilu.
”No, mikä se tämä sitten on?” Minä kysyin.
”No se on pokéhuilu.” Kuulin Trevin uusine hiuksineen sanovan. ”Puhallat siihen, niin joku pokémon, joka ei muuten näyttäytyisi, näyttäytyy.”
”Ai jaa.” Minä mutisin ja puhalsin pilliin.. ei kun huiluun. En ole koskaan ollut mikään mestari musikaalisissa jutuissa, enkä ollut nytkään. Huilusta kantautui korvia vihlova kimeä sävel, mikä sai Rosien peittämään eturaajoillaan korvansa.

”Anteeksi Rosie.” Minä naurahdin. ”En ole kovin musikaalinen.”
Kitty, joka oli tavallaan hyvin utelias pokémon kun sille päälle sattui, Se oli heti tutkimassa läheistä pusikkoa, tai pikemminkin se tunki nenänsä sinne. Kaikkihan tiesivät että jos nenänsä tunki johonkin, siitä harvemmin seurasi mitään hyvää.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi säikähtäneenä ja pakeni kauemmas pensaikon luota. Hienoa, toivottavasti Weedle ei pistänyt sitä.
Mutta ei se Weedle ollut, eihän täälläpäin ollut kai edes niitä. Se oli nelijalkainen valkeahko tai pikemminkin kerman värinen kissapokémon, jonka merkit takatassuissa ja hiukan kippurassa oranssin ruskeat merkit.
”Se on Meowth!” Minä huudahdin.
Meowth näytti uteliaalta, sen siniset silmät säihkyivät kun se katsoi Kittyä. Ehkä sillä ei ollut kissapokémonia kaverinaan täällä.
Kitty näytti kuitenkin hermostuneelta. Se peruutti askelen taaemmas. Meowth taas astui askeleen edemmäs ja haisteli Skittyä. Sen posket alkoivat punoittaa niin voimakkaasti, että sen erotti jopa vähän matkan päästä. Kitty ei kai pitänyt siitä, sillä se juoksi heti tilaisuuden tullen luokseni, ja käpertyi taakseni piiloon.
”Kittyllä taitaa olla ihailija.” Tim naurahti.
”Kitty ei taida olla siitä yhtä iloinen.” Minä huokaisin. Meowth ei tainnut pelätä ihmisiä, sillä tuolta se kipitti muina pokémoneina luoksemme – ikään kuin olisimme sen lajitovereita, tai siltä se silloin näytti.
”No, hei.” Minä sanoin Meowthille ja ojensin kättäni sitä kohti, jos se vaikka haluaisi haistella sitä. En edes tiennyt miksi tein niin, niin vain aina tehtiin kun oli kyse eläimiä muistuttavista pokémoneista.
”Miau!” Meowth huudahti ja raapaisi terävillä kynsillään kättäni.
”Auts!” Minä huusin, en mitenkään kovaa, mutta kuuluvasti silti. Käteeni oli ilmestynyt kolme ohutta naarmua, joista vuosi verta. ”Hei, mistä hyvästä tuo oli senkin.. senkin.. Tim!?”
Joo, enkö parempaa haukkuma sanaa keksinyt? Nähtävästi en.
”Tim?” Veljeni kysyi.
”Joo, Tim.” Minä vastasin. Seuraavaa en odottanut, Kitty juoksi päin Meowthia, ja käytti siihen Tacklea. Meowth tönäistiin hetkessä kauemmas, Kitty naukui vihaisena ja löyristi selkäänsä. Se oli selvästi vihainen, oliko se vihainen, koska Meowth raapaisi minua? Juku, en osannut arvatakaan että Kitty pitäisi minusta niin paljon..
Kun katsoin Meowthia ja pohdin sen luonnetta, se piti selvästi Kittystä, mutta ei pitänyt ihmisistä. Tuollaisen kouluttaminen voisi olla kivaa.
”Kitty napataan se!”
”Nya?” Kitty naukui hämmentyneenä.
”Tuollaiselle pokémonille täytyy opettaa vähän tapoja, eikö niin?” Minä virnistin. ”Jos aloitetaan DoubleSlapillä.”
Kittyn mielestä se oli loistava idea, ainakin se näytti innostuneelta. Meowth puolestaan katsoi meitä hölmistyneenä. Oliko se joku sovinisti? Se ei tosiaan näyttänyt ymmärtävän että Kitty oli antanut sille litsarin, se katsoi Skittyä suu ammollaan.
”Puolustaudu hitto vie!” Tim kuului huutavan. Meowth oli joko herrasmies tai korviaan myöten ihastunut, sillä, se pyrki enemminkin väistelemään Kittyn iskuja – sikäli kuin pystyi, sillä minun Skittyni oli nopea kuin myrskytuuli. Mutta oikeasti! Miksei tuo Meowth hyökännyt?
”Kitty, tee Tackle!” Minä määräsin. Kitty ponkaisi maasta nopeaan juoksuun, se näkyi vsin vilaukselta, sitten se törmäsi Meowthiin. Meowth näytti typerältä, sillä oli naamallaan hölmön näköinen virne, semmoinen kuin rakastuneilla – tai niin minä olin sen nähnyt. Siksikö se ei pistänyt vastaan kun Kitty kävi sen kimppuun?  Yksi lause: Rakastuneet ovat yksiä typeryksiä.
”Pamauta sitä Tail Whipillä!” Minä komensin.
”Nyaa!” Kitty naukaisi, se loikkasi kevyesti ilmaan, saadakseen hyvän vauhdin – tai sanotaanko iskuvoiman. Ihmettelin suuresti, että kun Kitty oli pamauttanut Meowthia hännällään päähän ja kovaa mutta silti pokémon nousi jaloilleen päätään ravistellen.
”Sitkeää tyyppiä siis.” Naurahdin kuivasti. ”Hyvä on sitten. Kitty tee Sing.”
Kitty naukaisi ja alkoi laulaa naukumislaulua. Sillä oli pehmeä ja lempeä ääni, jolla oli unettava vaikutus. Minua alkoi haukotuttaa, mutta mikä parasta, Meowth nukahti. Se ei nukkuisi kauan, mutta nyt olisi tilaisuus napata se, niinpä heitin Nest ballin kohti Meowthia.

Vihellyksen vanhat tarinat 16 > Untako vain?

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2013.

Prologi

”Miten tästä nyt selvitään?” Tivasi sähkönsininen Jolteon murisi pimeän huoneen nurkassa, sen muut toverit eivät varmaankaan olisi nähneet sitä, ellei sen ympärillä olisi räsähdellyt pieniä kipunoita, mistä muut päättelivät sen olevan hermostunut.
”Meillehän sanottiin, että kaikki järjestyy.” Rauhoitteli jäänsininen Leafeon, joka istui melkein sen valkoisen oven edessä, joka oli jo aika päiviä sitten lukittu, etteivät nämä erikoiset Eevee-evoluutiot vain karkaisi omille teilleen.
”Uskotko sinä todellakin että nuo roistot päästävät meidät täältä kiltisti?” Jolteon ärähti.
”No en!” Leafeon kiisti. ”Mutta Arceus, jumala lupasi auttaa meitä.”
”Ettei hän vain olisi liian kiireinen sellaiseen.” Mutisi tulen punainen Vaporeon Jolteonin edestä.
”Minä en usko että on!” Huudahti ainoan valon säkeen edessä istuva pikkuinen Eevee.  Eeveen ääni oli hiljainen ja herkkä, mutta silti se säteili lujaa uskoa legendaariseen pokémoniin, joka oli luvannut auttaa heitä.
”Sinua ei näytä haittaavan tuo uusi väritys?” Eeveen takana murjottava Umbreon. ”Minä taas joudun piileskelemään koko lopun elämäni, koska olen saakeli vie PINKKI!”
”Minusta se on kaunis väri.” Piipitti pieni Eevee äänellä, joka tuskin kuului.
”Minustapa ei!” Ärähti Umbreon ja alkoi murista. Pikkuinen Eevee puolestaan vikisi.
 ”Nyt riittää!” Huusi Umbreonin käytökseen tuohtunut jäänsininen Leafeon, se juoksi siinä silmänräpäyksessä Umbreonin ja pikkuisen Eeveen väliin.
”Kyllä minä tiedän että sinä olet omahyväinen ja turhamainen Umbreon.” Se sanoi rauhallisella äänellä. ”Mutta jätä tämä pikkuinen rauhaan.”
”Isoveli..” Pikkuinen Sylveonin värinen Eevee niiskautti. ”Auttaahan hän meitä? Hänhän lupasi.”
”Kyllä hän auttaa.” Jäänsininen Leafeon sanoi. ”Jos ei auta, niin minä syön hattuni.”
”Eihän sinulla ole hattua.” Mutisi musta Espeon, joka esitti nukkuvansa muutaman metrin päässä heistä.
”Lupaus on lupaus.” Kumea ääni kaikui pimeässä huoneessa, ja kaikki Eevee-evoluutiot tiesivät, ettei puhuja ollut yksikään heistä.
”Ei kai sentään..” Vaaleanpunainen Umbreon mutisi.
”Onko se..” Sähkönsininen Jolteon äännähti.
”Se on.” Ajatteli pieni Eevee. ”Sen on oltava Arceus.”
”Huomaan että uskonne minuun on herpaantunut.” Sanoi kumea ääni. Pikkuinen Eevee huomasi muiden huoneessa olevien värähtävän. Kukaan ei sanonut mitään.
Pienen mietinnän jälkeen pikku-Eevee päätti puhutella jumalpokémonia. ”Arceus-herra, autatko sinä meitä?”
”Autan, nuori Eevee.” Kumea ääni kaikui huoneessa. ”Ja siihen tarvitsen sinun apuasi.”
”M-Minunko?” Eevee toisti. ”Mutta minä olen vielä pieni.”
”Sinun uskosi minuun ei herpaantunut, kiitos nuoren ikäsi.” Kumea ääni vastasi. ”Muiden lajitoveriesi kohtalo on nyt käsissäsi.”
”M-Mitä minun pitää tehdä?” Kysyi Eevee ääni väristen. Siinä silmän räpäyksessä pimeään huoneeseen ilmestyi jotakin outoa. Ilmassa, ei kovin korkealla maasta, jokin leijuva hopeanhohtoinen portaali.
”Hyppää portaaliin, ja etsi punahiuksista kouluttajaa jolla on mukanaan Oshawott.” Sanoi kumea ääni.
”Ihminenkö?” Eevee vinkaisi.
”Kyllä, ihminen.” Kumea ääni vastasi. ”Suon hänelle tehtävän ajaksi yhteyden pokémonien kieleen, jotta voitte ymmärtää toisianne ilman vaikeuksia.”
”H-Hyvä on..” Pikkuinen Eevee sanoi värisevällä äänellä. ”M-Minä menen..”
”Onnea matkaan.” Jäänsininen Leafeon huikkasi.
”Sitä sopiikin toivoa.”  Pikkuinen Eevee ajatteli puristaessaan silmänsä kiinni. Niin se hyppäsi portaaliin, peloissaan, sillä eihän tuo pieni Sylveonin värinen Eevee voinut tietää mikä sitä odotti.


”Minne helkuttiin olen eksynyt?” Totesin ja katsoin ympärilleni. Pöheikköä silmän kantamattomiin. Ja missä oli Ozzy? Hetki sittenhän se oli pyörinyt jaloissani oikein urakalla, niinkin urakalla että oli onnistunut kampittamaan minut, ja nyt se oli kadonnut jonnekin.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Ozzy-pöhkö, missä olet?”
Se typerys, oli tietenkin mennyt pusikkoon nähtyään siellä jotain kivaa. Se oli joskus turhan utelias, niin kuin viime uutena vuotena, jolloin herra päätti maistella vähän alkoholia, eikä sen löyhkä lähtenyt Ozzysta ainakaan viikkoon. Jos Belle olisi täällä, se kyllä löytäisi Ozzyn, olihan minulla tietenkin Jill, mutta se ennemminkin teki asioita, joista hyötyi itse, sen koulutus taisi olla vielä kesken.  Sitten, aivan arvaamatta olin astua kolmen poképallon päälle, siinä ne makasivat, keskellä tietä, odottamassa että joku ventovieras, pahaa aavistamaton kouluttaja kompastuisi niihin.
”Kuka idiootti jättäisi poképallonsa keskelle korpea?” Minä ihmettelin. Kumarruin ja katsoin poképalloja tarkemmin. Yksi poképalloista oli tavallinen punaharmaa pallo, toinen oli viherharmaa pallo, jossa oli kellertävä ympyrä kuvio, sitä sanottiin Nestballiksi – pesäpalloksi, se oli tarkoitettu normaali-tyypin pokémoneille. Kolmas oli myös viherharmaa pallo mutta siinä oli tumman ja vaaleamman – melkein kellertävän vihreitä läiskiä, se oli safari-pallo, niitä käytettiin pokémonien pyytämiseen Safari Zone-nimisellä alueella.
”Hmm?” Minä pohdin. ”Ovatkohan ne jonkun? Ovatko ne tyhjiä?”
Nostin Nest ballin käteeni ja tarkastelin sitä. Se ei ollut kulunut pallo. Se ei ollut puhtaudesta päätellen maannut täällä kovinkaan pitkään.
”Ei ehkä pitäisi mutta..” Minä mutisin, mutta heitin poképallon maahan, valkean valokeilan saattelemana polulle istuutui kaunis Furret, jolla oli kiiltävä silkkinen turkki ja kaulansa ympärillä vihreä silkkirusetti. Ei voinut olla..
”Lily?”
”Hei!” Pokémon puhui. Se puhui. Kuinka se pystyi puhumaan.
”Siitä onkin aikaa! Minulla on ollut ikävä sinua!” Pokémon pälpätti, sitten se hyppäsi olkapäälleni ja kiertyi muhviksi kaulani ympärille. Se tosiaan oli Lily.
”M-Miten sinä puhut?” Minä kysyin.
”Puhuthan sinäkin, Harley. Minä en näe siinä mitään kummaa.” Sanoi Furret hiljaa.
”Mutta miten minä ymmärrän mitä sinä sanot?” Muotoilin kysymyksen hiukan uudestaan.
”En minä vain tiedä.” Sanoi Furret.
”Sanohan ovatko nuo poképallot minun?” Minä kysyin.
”Kenen muun ne voisivat olla?” Lily kysyi, se oli kompakysymys.
”No se selviää nyt.” Minä mutisin ja otin käteeni tavallisen poképallon. maasta, sanaakaan sanomatta heitin sen maahan, ja valkoisen valon saattelemana Beautifly liihotteli ulos pallosta.
”Belle!” Minä hihkaisin.
”Pitkästä aikaa.” Mutisi Beautifly, herkällä äänellä.
”Tänään minä sitten ymmärrän sinuakin.” Minä mutisin vastaukseksi.
”Siltä näyttää.” Beautifly vastasi.
”Entäs tämä viimeinen?” Minä katsahdin safaripalloa ja nostin sen käteeni. ”Onko Ceres täällä?”
”Saat selville, kun kutsut pokémonin ulos.” Lily kehräsi.
Niinpä minä heitin viimeisenkin poképallon maahan ja sen sisältö todella yllätti minut. Valon saattelemana pallosta astui ulos pieni kuusijalkainen ja myrkyn vihreä Spinarak, sellaista olin aina toivonut itselleni, mutten ollut vielä tullut pyydystäneeksi sellaista.
”No mutta..”
”Moi.” Spinarak sanoi.
”Oletko sinä nyt varmasti minun pokémonejani?” Minä kysyin.
”Olen.” Spinarak sanoi päättäväisesti. ”Sinä nimesit minut Ariesiksi. Olin lahja.”
”Lahja keneltä?” Minä kysyin.
”Veljiltäsi.” Aries selitti innokkaasti. ”Eivätkö ne tollot ole vielä antaneet pakettia sinulle?”
”No nähtävästi eivät.” Minä naurahdin. ”Mutta mitä te kaikki täällä teette?”
”Autamme sinua tietenkin.” Belle sanoi.
”Autatte missä?” Minä kysyin.
”No se ei tullut selväksi.” Sanoi pieni Spinarak.
”Missä se mekastava Oshawott muuten on?” Lily kysyi uneliaalla äänellä.
”Jaa-a.” Minä huokaisin. Samassa pusikosta selkäni takaa kuului rapinaa. Sieltä juoksi, jokin pieni erikoisen värinen karvapallo.
”Uaaaah!” Se huusi – näköjään ymmärsin tänään tuota karvapalloakin. Karvapallo juoksi suoraan päin jalkojani. Ja olisi pitänyt arvata – pusikosta sen perässä juoksi, tai pikemminkin hoiperteli Oshawott.
”Siinä paha missä mainitaan.” Sanoi Belle. Katsoin pientä karvapalloa, se oli Eevee, mutta erikoisen värinen sellainen! Sillä oli vaaleanpunainen pää, korvissa siniset läikät, muuten se oli vaaleanpunertavan ruskea ja sen merkit olivat tummemman vaaleanpunaisia – eivät pinkkejä vaan vähän enemmän punertavia.
”Hei, pikkuinen.” Minä sanoin sille. ”Ja joko taas Ozzy?”
”En minä häntä kiusannut!” Ozzy vinkaisi.
”Vai et kiusannut.” Minä toistin. ”Leikittekö te sitten hippaa, mitä?”
”No en.. häh?” Ozzy katsoi minua suu auki.
”Jep. Se nyt jostain syystä ymmärtää meitä.” Belle sanoi.
”A-Anteeksi mutta..” Pieni herkkä ääni, jalkojeni juurelta vikisi. Pieni erikoisen värinen Eevee puhui.
”Oletkos kunnossa?” Minä kysyin pikkuiselta. ”Ei kai tuo törppö kiusannut sinua liiaksi?”
”Ei kun minä..” Pikkuinen aloitti, muttei pystynyt lopettamaan lausettaan. Se alkoi itkeä, erittäin vuolaasti.
”Mikä sinulla on hätänä?” Minä kysyin ja polvistuin pikkuisen eteen. ”Säikyttikö Ozzy sinut noin pahasti?”
”Ei kun muut sisarukseni..” Nyyhkäisy. ”En tiedä, mitä pitäisi tehdä he ovat..”
”Onko teitä muitakin?” Minä kysyin. Nostin pienen Eeveen syliini ja silitin sen päätä. ”Rauhoitu pikkuinen, kaikki järjestyy.”
”M-Mutta kun muut ovat..” Pikkuinen vikisi.
”Mitä heille on tapahtunut?” Ozzy kysyi.
”N-Ne sieppasivat meidät kotimetsästä, ja kun heräsin olin oudon värisenä.” Pikkuinen itki.
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Pahat sedät.” Eevee sanoi kyyneleet silmissä. ”En tiedä, keitä ne olivat, mutta minun täytyy hakea apua.”
Hetkinen. Mietitäänpä. Pahat sedät, miten mieleeni tulee se hemmetin Terra Enterprise. Oli miten oli, kyllä näitä on autettava.
”Minä saatan ehkä tietää, keitä ne pahikset ovat.” Minä sanoin. ”Tiedätkö missä kavereitasi pidetään?”
”Voin viedä teidät sinne.” Sanoi pieni Eevee.
”Hyvä on.” Minä nyökkäsin. ”En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta yritän auttaa parhaani mukaan.” Kutsuin pokémonit – Ozzya lukuun ottamatta palloihinsa ja päästin Eeveen sylistäni.
”Näytä tietä.”
Niin Eevee lähti juoksemaan, minun oli seurattava sitä. Okei, tämä juttu oli outo. Muistan nukahtaneeni siellä pokémonien kasvatuskeskuksesta, ja heräsin keskellä pusikkoa. Oliko tämä unta? No oli miten oli, en pääsisi mihinkään seisoskelemalla täällä. Tuo Eevee tarvitsisi apua, oli parempi tehdä jotain mistä olisi hyötyä.
Eevee pysähtyi jonkin kumman valkoisen sähköisen näköisen jutun edessä.
”Tänne.” Sanoi Eevee.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”Kumman näköinen.” Ozzy totesi.
”Portaali.” Eevee sanoi. ”Tulin sitä kautta.”
”No jos sanot niin.” Minä mutisin.
”Seuratkaa.” Eevee sanoi ja hyppäsi sinne.
”Untahan tämä on.” Minä mutisin ja seurasin Eeveetä. Pysähdyin hetkeksi portaalin eteen, se näytti sähköiseltä.
”Harley, pelottaako sinua?” Ozzy kysyi, se katseli minua huolestuneena.
”Kyllä vähän.” Minä myönsin.
”Älä huoli, sinulla on minut, tapahtui mitä hyvänsä!” Ozzy sanoi.
”Kiitti Ozzy.” Minä sanoin ja taputin Oshawottin päätä. Astuin portaaliin..

..Ja huomasin seisovani pimeässä.
”Tuoko se on?”
”Ei näytä hääppöiseltä.”
”Kiitos vain.” Minä mutisin. ”Haluatteko näyttää naamanne tai jotain?”
Oli säkki pimeää ja viileää, ympärilläni seisoi hahmoja, joita en sen kummemmin erottanut.
”Älä välitä.” Sanoi pienen Eeveen jalkojeni vierestä. Se pökki ystävällisesti toista jalkaani. ”Minä kuitenkin toin hänet, kuten Arceus-herra käski.”
”Arceus?” Minä toistin. ”Se jumalpokémon.”
”Sama tyyppi.” Sanoi hiukan karheahko ääni, jostain selkäni takaa.
”No niin, kertoisiko joku mitä täällä tapahtuu?” Minä kysyin turhautuneena.   
”Hyvä on.” Sanoi vieras ääni. Jostain, kuin tyhjästä, ilmaan loikkasi pieni liekki, se sytytti lampun, en edes tiedä miten, mutta se sytytti kynttilän seinällä. Kynttilän alla istui sähkönsininen Jolteon, jonka merkit olivat valkoisia, sen vieressä istui tulen punainen Vaporeon. Pienen Eeveen vierelle oli ilmestynyt jään sininen Leafeon, se nuolaisi pikkuisen poskea hyväntahtoisesti. Minua seuraavaksi lähinnä istui musta – Umbreonin värinen Espeon. ”Aloittaako joku?”
Huoneen pimeimmässä nurkassa murisi Espeonin värinen Umbreon, se ei selvästi halunnut näyttäytyä ja se taas, sai minut uteliaaksi. Mikä voisi olla niin kamalaa, ettei se haluaisi näyttäytyä? Niinpä kävelin kivisen lattian poikki, Ozzy sylissäni. Pokémon peruutti vielä enemmän pimentoon, etten vain näkisi sitä.
”Hei, siellä.” Minä sanoin ystävällisesti ja polvistuin pokémonin eteen. ”Miksi sinä siellä piileskelet?”
”Koska en pidä väristäni.” Pokémon murahti.
”Miksi ihmeessä?” Minä kysyin. ”Olet varmasti kauniin värinen.”
”No en varmasti ole!” Pokémon murahti.
”Oletko sinäkin värimuunneltu?” Minä kysyin.
”Tyttö taisi arvata omin avuin.” Joku Eevee-evoluutiosta naurahti selkäni takaa.
”että värimuunneltu!”  Pokémon tuhahti loukkaantuneena. ”Olin aivan normaalin värinen kunnes heräsin tässä murjussa!”
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ei mitään. Minä vain heräsin täällä ja olin yhtäkkiä pinkki!” Sen sanottuaan kiukkuinen pokémon astui varjosta valoon, se oli Umbreon, vaaleanpunainen, Espeonin värinen Umbreon.
”Mutta et sinä ole minusta ruman värinen.” Minä sanoin. ”Minusta te kaikki olette kauniin värisiä. Minä pidän värimuunnelluista pokémoneista, koska ne ovat erityisiä.”
”Eivätkö muut sitten ole?” Joku kysyi selkäni takaa, musta Espeon oli lähestynyt minua.
”Tietenkin ovat.” Minä hymyilin. ”Mutta erilaisuus on valttia, eikö vain?”
Siinä silmän räpäyksessä, Indigo, sininen Swinub astui omine lupineen poképallostaan.
”Heeeei!” Se huikkasi.
”S-Sininen Swinub?!” Umbreon henkäisi.
”Ja olen ylpeä siitä, koska kouluttajani on ylpeä siitä!” Indigo hihkaisi. ”Jos olen hänen mielestään kaunis, se riittää!”
”Indy..” Minä kuiskasin. En tajunnut sen pitävän mielipidettäni noin tärkeänä.
Huomasin muiden Eevee-evoluutioiden kerääntyneen ympärillemme. Jotkut niistä supisivat kummastuneina.

”A-Anteeksi..” Pieni Eevee vingahti. ”Mutta meidän pitäisi kertoa..”
”Mikä hätänä?” Minä kysyin pikkuiselta.
”Kun.. Arceus-herra.. hän sanoi että saisimme apua sinulta neiti ja minä..”
”Älä neidittele turhaan.” Minä naurahdin. ”Onko ongelmana kenties Terra Enterprise?”
”Mistä sinä sen tiedät?” Eevee kysyi.
”Olen nahistellut niiden kanssa ennenkin.” Minä naurahdin kuivasti. ”Mitä minun siis pitää tehdä hyväksenne?”
”Auttaa meidät pois täältä.” Eevee sanoi.
”Tahdon tietää miksi olemme tämän värisiä.” Sanoi sähkönsininen Jolteon.
”Tahdon oman värini takaisin!” Umbreon sanoi.
”Jos joudun selvittämään mikä teki teistä – no poikkeavan värisiä, joudun käymään tuolla.” Viittasin oveen. ”Ja ne kyllä huomaavat etten kuulu heikäläisiin.”
”Käytä noita vaatteita tuolla nurkassa.” Sanoi jäänsininen Leafeon. Nurkassa tosiaan oli musta vaatemytty.
”Liikkuuko joku täällä alasti?” Minä kysyin.
”Tämä oli kai joskus pukuhuone.” Sanoi musta Espeon.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Voisivatko kaikki tässä huoneessa olevat pojat – koskee myös sinua Ozzy, katsoa muualle kun vaihdan vaatteita?”
Niinpä minä vedin tummat farkut ja tumman puseron päälleni, paidan rinnuksissa oli kirjaimet TE – Terra Enterprise.
”Valmista.” Minä sanoin ja otinpa vielä maasta mustan lakin päähäni, ja piilotin punaiset hiukset sen alle.
”Harley näyttää pojalta..” Indigo totesi.
”Miten pääsemme tästä huoneesta?” Ozzy kysyi.
”Tulkaa ulos, Aries, Lily.” Nappasin mukaan niiden poképallot ja laskin pokémonit ulos palloistaan. Panin merkille että mukanani oli vain niiden lisäksi Ozzyn ja Indigon poképallot.
”Aries on paikalla!” Spinarak huudahti tullessaan ulos pallostaan.
”Harley, sinä näytät kamalalta.” Lily puolestaan sanoi.
”Kiitos.” Minä mutisin.
”Näytät aivan pojalta.” Furret jatkoi.
”Se on tarkoituskin.” Minä sanoin. ”Lily, hyppää olkapäälleni. Saat esittää kaulahuiviani.”
”Tietenkin!” Furret huikkasi ja loikkasi kevyesti hartialleni kietoutuen sen jälkeen kaulani ympärille.
”Ja Aries.” Minä sanoin. ”Voitko kiivetä johonkin..”
”Käykö oikea jalka?” Spinarak kysyi malttamattomasti. ”Se on lempiroikkumispaikkani – kuten tiedät, tai no et tiedä, koska me emme ole vielä tavanneet.”
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Kiipeä jalalleni.” Spinarak kipitti pienillä jaloillaan pitkin säärtäni ja asettui mukavasti polvitaipeelleni.
”Entäs minä?” Ozzy kysyi.
”En voi ottaa sinua mukaani tällä kertaa Ozzy.” Minä huokaisin. ”Jos se viherpiiperö on täällä, hän tunnistaa minut heti. Jää tänne muiden seuraksi. Indigo tulee mukaani.”
”Höh.” Ozzy sanoi ja sen hartiat lysähtivät ja se suuntasi katseensa jalkoihinsa.
”Jipii!” Indigo puolestaan hihkui.
”Älä murehdi Ozzy.” Minä lohdutin. ”Tarvitsen sinua kyllä vielä, mutta nyt on ensin on selvitettävä, mitä näille pokémoneille tapahtui.”
”Ymmärrän.” Ozzy mutisi. Se näytti kovin surkealta katsoessaan, kun kutsuin Indigon takaisin palloonsa ja asetin sen pallon muiden valitsemieni pokémonien joukkoon.
Kokeilin ovea. Se oli ehkä lukossa, mutta lukko ei tainnut olla kovin tiukka, sillä yksi kunnon riuhtaisu ja ovi avautui kuin itsestään.
”Tulen pian takaisin.” Minä kuiskasin kaikille niille pokémoneille, jotka jäivät katsomaan lähtöäni.

Olipa ankean näköinen paikka. Kaikki oli tumman harmaata ja synkkää. Työnsin oven varovasti kiinni ja lähdin sitten kävelemään pitkin synkkää käytävää, jolle oli pystytetty hirviömäisiä legendaaristen pokémonien patsaita, joilla oli pelottavan näköiset silmät ja terävät hampaat. Lattiaa peitti tummanpunainen matto.
”Kuin olisimme jossain kummitushökkelissä.” Minä mutisin.
”Älä muuta sano.” Lily kuiskasi. ”Täällä on ikävä ilmapiiri.”
”Hei sinä!” Huuto kuului jostain edestäni, tuon pitkän käytävän päädystä, jonne en ollut vielä ehtinyt kävellä. Siellä seisoi hoikka, parrakas mies, jolla oli samanlainen puvustus kuin minulla valepukunani, mutta hänen rinnuksillaan oli naputettuna kaiken maailman mitaleja. Hänen täytyi olla korkea arvoinen jäsen. Jähmetyin paikoilleni, voi kiva jäädä kiinni näin heti aluksi..
”Sinä!” Mies huudahti ja osoitti minua koukku-sormellaan.
”N-Niin?” Minä kysyin ääni väristen. Mies käveli luokseni ja katsoi minua sitten nenän varttansa pitkin.
”Tämä alue on kielletty tavallisilta agenteilta, nuori mies.”
Nuori mies? Hah, valepukuni meni täydestä!
”T-Taisin eksyä.. olen uusi.” Minä takeltelin.
”Vai niin.” Myhähti mies. ”No seuraa minua, kaikkien on määrä kokoontua.”
Seurasin miestä mitään sanomatta. Oli parempi pysyä vaiti, sillä en halunnut pilata tätä. Se oli jonkin sortin suuri auditorio, synkkä paikka, jonne en halua eksyä enää ikinä. Jäin seisomaan yhteen riviin, kun mies kipitti tai no käveli, auditorion eteen.
”Hmm.. pakko pysyä tässä hetki, muuten herätän huomiota, ei kiitos.” Minä ajattelin.
Tiedättekö että kun sitten seisoi siinä, tuijottaen eteeni kuin zombi joku mäntti tuli seisomaan viereeni. Vihreähiuksinen mäntti. Tämä ei voi olla totta.
”Luulin että agenttien ohjesäännöt kieltävät Furretin väriset kaulaliinat.” Viherpiiperö sanoi.
”Senkin..” Lily mutisi, mutta Viherpiiperö ei tietenkään voinut ymmärtää sitä.
”Mutta hetkinen tuohan on oikea Furret!” Viherpiipertäjä totesi.
”Hyvin huomattu mäntti.” Lily murisi.
”Kurkku on vähän kipeä.” Minä sanoin, muka käheällä äänellä. ”Furretini lämmittää.”
”Ja Spinarak säärellä..”
”Noin se ei karkaa pallostaan.” Minä mukamas köhin. ”Se pitää säärelläni nukkumisesta.”
Viherpiipertäjä katsoi minua tarkemmin. Ei hyvä.
”Olenko tavannut sinut jossain?” Hän kysyi.
”Tuskinpa vain.” Vastasin välinpitämättömänä.
”Niinkö? Mikä nimesi on, tulokas?” Viherpiiperö hymyili leveästi.
”Ei kuulu sinulle.” Minä mutisin.
”Tiedätkö mitä?” Poika sanoi.
”En, eikä kiinnosta.” Minä mumisin.
”Minusta me olemme tavanneet.”
”Vai niin.” Minä mumisin, ja katsoin parhaaksi siirtyä muualle, hyvin huomaamattomasti. Tiesin hänen katseensa seuraavan minua, enkä siksi voinut vain poistua raollaan olevasta ovesta. Niinpä vain seisoin sen viereen ja olin kuuntelevinani jotain hyvin hälytyttävää.
Ne puhuivat kouluttajista, ihmisistä joista voisi olla vaaraa heidän toiminnalleen. Oli ikävä huomata että eräässä diasta löytyi tuttu naama ja sillä oli punaiset hiukset, ja sylissä Oshawott. Ensimmäinen koordinaattori kisastani. Ne siis olivat todella sitä mieltä että saatoin olla vaaraksi niiden toiminnalle. Mutta mistä tämä päätelmä? En ymmärtänyt. Ja tuntomerkeissä muuten luku näin: Punaiset hiukset, rubiinin väriset silmät, yllä gootti-lolita asu ja mukana ylisuojeleva Oshawott, joka tottelee nimeä Ozzy.

Nyt oli aika häippäistä. Hiivin ulos ovesta synkälle käytävälle.
”No niin minne nyt?” Minä pohdin.
”Kulje eteenpäin, kunnes tulet käytävän päädyssä olevalle ovelle, sieltä pääset arkistoon.” Kumea ääni pääni sisällä sanoi.  
”Kuka puhuu?” Minä ajattelin.
”Se ei ole tärkeää.” Ääni sanoi. ”Toimi.”
”Joo, joo.” Minä mumisin. Eteenpäin sitten vain. Kävelin tummanpunaista mattoa pitkin, se oli ainoa, mitä tässä pimeydessä kykenin näkemään, kaikki muu oli mustaa, jopa lyhdyt tai mitkä lie valot olivat sammuneet.
”Minulla on tästä kaikesta paha tunne..” Minä sanoin.
”Olet niiden tappolistalla pomo.” Aries sanoi. ”Mitä se sitten tarkoittaakin.”
”Tuo ei paranna oloani Aries.” Minä huokaisin.
”Älä huoli, Harley.” Lily sanoi lempeällä äänellä. ”Minä suojelen sinua.”
”Kiitos, Lily.” Minä sanoin. ”Mutta minä todella toivon, ettei meidän tarvitse taistella tämän retken päättyessä.”
”En minäkään.” Aries sanoi. ”En osaa taistella kovin hyvin.”
”Älä huoli.” Minä naurahdin. ”Kun tapaamme ihan virallisesti treenaan sinut kuosiin.”
”Kiitos pomo.” Aries sanoi.
”Älä kutsu pomoksi.” Minä sanoin vaivautuneena. ”Se on noloa.”
”Mutta niinhän minä sinua aina kutsun, pomo.” Pieni Spinarak puolustautui.
”Olkoon sitten.” Minä vastasin. Olimme juuri saapuneet ovelle. En uskonut sen olevan auki. Eikä se ollutkaan.
”Hmm..” Jos Ozzy olisi täällä, saisimme oven helposti murrettua, mutta nyt.. Lily ei osannut mitään niin voimakasta ja Aries oli niin pieni, ettei se pystynyt auttamaan, ehkä Belle sitten.
”Belle, tule ulos!” Kutsuin Beautiflyn ulos pallostaan, se katsoi minua pitkään.
”Miten voin auttaa?”
”Belle, luuletko että Ice Ballisi olisi tarpeeksi voimakas murtamaan oven?” Minä kysyin.
”Voin yrittää.” Beautifly sanoi. ”Mutta en voi tietää varmasti.”
”Tee vain parhaasi, Belle.” Minä sanoin.
”Hyvä on.” Belle sanoi. Se liihotteli ilmaan ja alkoi sitten tuijotella keskittyneesti ovea. Samalla se loi jäistä palloa, ensin se oli ensin hyvin pieni, mutta kasvoi mitä enemmän Belle keskittyi.
Pallosta kasvoi jättimäinen. Niin suurta jääpalloa en ollut ikinä nähnyt Bellen tekevän.  Mistähän se johtui? Ehkä tästä. Olihan tämä uni, minun uneni.
”Täältä lähtee!” Belle hihkaisi. Sitten se laukaisi jääpallonsa, ja ovi räjähti kuin räjähtikin auki, toivottavasti täällä oli äänieristys..
”Hienoa, Belle!” Minä hihkaisin. ”Kiitos!” Sen jälkeen kutsuin perhospokémonin takaisin palloonsa ja pallon sujautin vyölleni.

Huone oli pimeä, mutta siellä oli musta kaappi, nojaamassa vasten vastakkaisen seinän ikkunaa.
”Hyvä on.” Minä mutisin astuessani huoneeseen.
”Pomo, pelottaako sinua?” Aries kysyi.
”Kyllä vähän.” Minä myönsin.
”Ei tarvitse pelätä.” Lily sanoi.
”Tämä on liian helppoa..” Minä ajattelin kävellessäni kaapin luo, yritin vetää oven auki, mutta se oli lukossa, kuinkas muutenkaan.
”Aries, auta.” Minä pyysin.
”M-Mitä minun pitää tehdä?” Spinarak kysyi pelokkaasti.
”Ammu yksi Poison Sting lattialle.” Minä neuvoin. ”Tiirikoin lukon.”
”Osaatko todella tehdä niin, Harley?” Lily kysyi.
”On pakko yrittää.” Minä mutisin. ”Aikaa ei välttämättä ole paljon.”
”Täältä tulee!” Aries huudahti ja sylki suustaan pienen myrkky piikin, joka tipahti lattialle jalkani lähelle kalahtaen. Kunhan en vain pistäisi itseäni sillä, kaikki sujuisi hyvin. Poimin piikin varovasti lattialta ja etsin – kuin sokeana kaapin lukon ja vein piikin avaimen reikään. Pyörittelin piikkiä hetken lukossa kunnes kuulin kalahduksen.
”Bingo.” Ja avasin oven. Siellä ei ollut mitään muuta kiinnostavaa kuin se vetolaatikko jonka vedin auki. Se oli arkisto, aakkostettu ja kaikkea.
”Yritetään E:stä.” Minä mutisin. ”Hmm.. tässä se on.”
”Eevee-projekti, väliotsikko laboratoriossa värimuunnellut – manipuloidut Eeveet pidettävä karanteenissa toistaiseksi, sillä niiden kyvyistä ei ole vielä tietoa.”
”Hirvittävää.” Lily sanoi. ”Miten joku voi olla niin julma, että käyttää pokémonia koe-kaniinina?”
”Sen minäkin tahdon tietää.” Minä murahdin. ”Jos ne luulevat että minusta on häiriötä heidän toiminnalleen, niin siinä he kyllä ovat oikeas..” Joku väänsi vapaan käteni selkäni taakse.
”Arvasin että se olit sinä, neiti Leroux.” Pehmeä ääni sanoi selkäni takaa.
”Hei Viherpiiperö.” Minä murahdin. ”Lily!”
”Selkis!” Lily huudahti ja pomppasi ketterästi hartialtani päin Viherpiipertäjän ruman komeita kasvoja ja raapi pojan poskea.
”Aries tee Sring Shot sen jalkoihin!” Minä määräsin.
Pieni Spinarak kipitti nopeasti pikku koivillaan alas säärtäni. Sitten se sylki suustaan tahmean näköistä seittiä suustaan suoraan viherpiiperön jalkojen ympärille, se oli todella nopea Spinarak, ja liikkui niin nopeasti, että sitä tuskin huomasi, yhtenä hetkenä se näkyi tyypin jalkojen juurella ja toisena taas tyypin selän takana. Eikä aikaakaan kun Viherpiipertäjä jo makasi pitkin pituuttaan lattialla. Nyt oli toimittava. Täältä oli jotenkin päästävä pois, eikä tuosta ovesta kannattanut edes kannattanut yrittää. Katsoin ympärilleni, yrittäessäni löytää pakotien. Katseeni osui ilmastointi kanavaan.  Sen alapuolella oli jonkinlainen puinen taso, ehkä pääsisin jotenkin hyppäämään ja yltäisin tuuletuskanavaan, jos saisin sen auki.
”Indy, täällä tarvitaan sinua!” Minä huusin ja heitin sinisen Swinubini poképallon kiviselle lattialle.
”Täällä ollaan!” Swinub huikkasi.
 ”Indy, luuletko että jos heittäisin sinut ilmaan, saisit tuon häkkyrän irrotettua Tacklella?” Minä kysyin.
”Kannattaahan sitä yrittää.” Sanoi Indigo. ”Ja minulla on kova pää.”
”Jos niin sanot.” Minä mutisin ja nostin pikkuisen syliini. ”Oletko valmis?”
”Antaa mennä vain!” Indigo hihkaisi. Niinpä minä heitin Swinubin kohti häkkyrää, se pyörähti ilmasta ja rymähti päin tuuletuskanavan ja rysähti suoraan sen sulkeman verkon läpi.
”Hyvä!” Minä huikkasin. ”Lily, sinä ensin!”
”Selvä se.” Lily sanoi. Se tietenkin hyppäsi kevyesti ylös, olihan se solakka, kaunis Furret.
”Harley minä en taida pystyä hyppäämään noin korkealle.” Aries surkutteli.
”Ei hätää.” Minä hymyilin. ”Hyppää vain hartialleni ja pidä lujasti kiinni.”
”H-Hyvä on.” Sanoi pieni Spinarak pelokkaasti. Se ei hypännyt, vaan kipitti pienillä mutta vahvoilla jaloillaan lempipaikkaansa, sääreni taipeeseen.
”O-Olen valmis.” Se vinkaisi.
Minä puolestani vilkaisin selkäni taakse, Viherpiiperö olisi voinut tehdä jotain, muttei tehnyt. Hän vain tuijotti minua kuin mikäkin typerys. Se antoi minulle hyvää aikaa ponkaista tason päälle ja kavuta ilmastointi kanavaan.

En tajua miten ylipäätään mahduin sinne, enkä välittänyt – untahan tämä vain oli! Oli pimeää ja tunkkaista, liian kuumaa. Indigo kulki edellä, Lily sen perässä ja minä jäljessä.
”Yritetään liikkua mahdollisimman hiljaa.” Minä kuiskasin. ”Niin ne eivät ehkä huomaa meitä.”
Ilmastointi kanava oli kuin sokkelo, mutta Indigo näytti tietävän mitä oli tekemässä. No olihan se Swinub, niin sininen kuin olikin ja Swinubeilla oli tunnetusti hyvä hajuaisti.
Sitten se pysähtyi, niin että Lily törmäsi Indigoon ja minä Lilyyn.
”Mitä nyt, Indy?” Minä kysyin.
”Minä haistan.” Indigo sanoi.
”Mitä sinä haistat, Indy?” Minä kysyin.
”Puhtaan ilman, ulko-ilman.” Swinub sanoi.
”Oikeasti? Missä? Voisiko se olla reitti ulos?” Minä kysyin.
”Parempi tarkistaa.” Lily tuumi. ”Sillä jos haemme Eeveet tänne, olemme jumissa, ellemme tiedä mistä pääsemme ulos.”
”Tosi on.” Aries sanoi hiljaa.
”Seurataan siis nenääsi, Indy.” Minä naurahdin hiljaa. Indigo värähti hermostuneena ja alkoi talsia eteenpäin hiljaisin askelein. Jos Theseuksella olisi ollut Indigon kaltainen Swinub mukanaan labyrintissä, ei hän mitään lankakerää olisi tarvinnut. Vaikka se vei aikaa, Indigo vei meidät pitkän käytävän päähän, silloin jopa minä tunsin tuulen vireen käyvän kasvoillani.
”Se on tuolla päässä.” Indigo sanoi. ”Ehkä sieltä pääsee ulos.”
”Kannattaa kokeilla.” Minä sanoin. Konttasin pokémonien perässä luukulle, tuuli vain yltyi.
”Tämä pitäisi saada auki.” Indigo sanoi.
”Jos työnnetään yhdessä?” Aries ehdotti, se kipitti reittäni pitkin ylös selkääni ja loikkasi sitten hartialtani tuuletuskanavan metalliselle pinnalle. Se kipitti Indigon avuksi, ja ne alkoivat yhdessä työntää luukun auki, mutta siitä ei näyttänyt tulevan mitään. Eivät kaksi pientä pokémonia yksin pystyneet siirtämään mitään noin painavaa, siihen tarvittaisiin isompi pokémon. Minä katsoin Lilyyn.
”Älä luulekaan!” Se ärähti. ”Minähän en poikia auta.”
”Lily-kiltti.” Minä anelin. ”Minä pyydän, meillä ei ole aikaa tähän.”
Lily huokaisi syvään. ”No hyvä on.” Mutta se katsahti minua katseella, joka viestitti: ”Mutta olet kyllä rutosti velkaa tästä, tiedä se!”
Yhdessä ne saivat luukun sen verran auki, että siitä mahtui pokémon – juuri ja juuri.
”No niin, Lily, Aries – menkää alas, piiloutukaa siihen asti kunnes palaan.” Minä sanoin. ”Lähden Indigon kanssa hakemaan Ozzyn ja Eeveet.”
”Miksi otat Indigon?” Lily kysyi pistävällä äänen sävyllä.
”Indyn nenä löytää ne nopeasti, eikä kuhnailuun ole nyt sijaa.” Minä selitin. Lily huokaisi uudelleen, ja hyppäsi sitten aukosta alas, kuulin lehtien kahinaa. Aries taas laski itsensä alas rihman avulla.

”No niin Indy.” Minä sanoin. ”Mitä luulet, pystytkö löytämään Ozzyn?”
”Pilailetko sinä, Harley?” Swinub naurahti. ”Syntymäpäivästäni lähtien Ozzy on haissut aivan kamalalta – vaikket sinä varmaan sitä haista, mutta sen katkun minä kyllä erotan!”
”Hyvä.” Minä mumisin. ”Ovatko he kaukana.”
”Eivät.” Swinub vastasi. ”He ovat aivan nurkan takana.”
”Hyvä.” Minä mutisin. ”Kunhan vain meitä ei huomattaisi.” Hei, Harley. Oikeasti, se Viherpiiperö näki sinut, totta kai ne tietävät että olet täällä. Kiirehdi nyt, kiltti. Ne Eeveet pitää ainakin pelastaa. Konttasin Indigon perässä parin putken ja kulman ajan, kun aloin kuulla puheen sorinaa, riitelyä oikeastaan.
”Älä parjaa kouluttajaani pinkkimys!”
”Anna yksikin hyvä syy, pätkä!”
”Miksi teidän pitää tapella? Kyllä hän varmasti palaa, vastausten kera ja sitten..”
”Naama kiinni pentu!”
”No niillä onkin kunnon riita menossa.” Minä tuumin. Olimme Indigon kanssa aivan ilmastointi luukun takana.  
”Mitä pitäisi tehdä?” Indigo kysyi arasti.
”Väistä.” Minä käskin, ja Indigo väistyi tieltäni, sillä potkaisin luukun pois tieltä.
”Iltaa tai päivää kansalaiset.” Minä sanoin ja hyppäsin pois kanavasta. ”Pysy siellä, Indy.” Minä lisäsin, kun Swinub aikoi seurata minua.
”Minä sanoin niille että tulisit takaisin!” Ozzy sanoi ja alkoi pomppia tasajalkaa.
”En minä nyt teitä jättäisi.” Minä hymyilin. ”Mutta nyt on kiire, ne tietävät että olen täällä.” Mitään muuta sanomatta, laskin Bellen ulos poképallostaan.
”Belle, auta nämä tuuletuskanavaan, sen jälkeen Indy vie teidät ulos.” Minä neuvoin.
”Hyvä on.” Beautifly sanoi ja asettui maahan. ”Kuka on ensimmäinen?”
Kaikki huoneessa olevat Eevee-evoluutiot epäröivät.
”Tule sinä ensin.” Minä sanoin viitaten vaaleanpunaiseen Umbreoniin.
”Kai minun sitten täytyy.” Mutisi vaaleanpunainen Umbreon. Se kapusi Beautiflyn selkään, ja Belle näytti ihan melkein luhistuvan sen painosta.
”Kestä, Belle.” Minä kuiskasin.
”Ei hätää.” Belle mutisi ja lensi hitaasti ylös, tuuletuskanavan aukolle. Umbreon astui tuuletus kanavaan, ja palattuaan se oli aivan hikinen.
”Minä pärjään.” Se sanoi, ennen kuin ehdin edes kysyä.
Seuraavaksi Bellen selkään kapusi musta Espeon.
”Olen pahoillani, jos painan liikaa.” Se supisi.
”Ei se mitään.” Belle ähkäisi. Se liihotti taas tuuletuskanavan aukolle, helpottaaksensa Bellen tuskaa – jos niin voi sanoa, se loikkasi puoli matkasta kanavaan.
”Kuka seuraavaksi?”
”Minä tulen.” Sanoi sähkönsininen Jolteon. Se loikkasi Bellen selkään ja Belle lähti, uupumuksesta huolimatta lentoon.
”Joku tulee tännepäin.” Sanoi jäänsininen Leafeon, korviaan höristäen.
”Ei hyvä.” Minä mutisin. ”Belle?”
”Tässä olen!” Se huikkasi. ”Seuraava!”
”Mene, isoveli!” Pieni Eevee huikkasi.
”Tule perässä.” Jäänsininen Leafeon sanoi ja hyppäsi Bellen selkään.
”Minä tulen!” Huikkasi pieni Eevee.

”Sinä päästit sen karkuun!” Korkea tytön ääni kailotti. ”Mikä ihme sinä olet? Tohelo!”
”No anteeksi, Amelia.” Viherpiiperön ääni kuului, muttei läheskään pahoittelevalta.
”Vauhtia!” Minä huudahdin. ”Ne ovat melkein täällä!”
”Hyppää selkään pikkuinen!” Belle komensi.
”Mutta Vaporeon-veli..” Pikkuinen vastusti.
”Älä minusta piittaa!” Tulen punainen Vaporeon, jota en ollut ennen huomannut huusi. ”Minä pärjään.”
”Kestä, Belle!” Minä ajattelin, mutta käänsin sille selkäni, hymyilin aukenevalle ovelle itsevarmasti. Ozzy asettui eteeni, suojelevasti. Vaporeon seisoi myös vieressäni.
”Se on se Lerouxin tyttö!” Huudahti kimakka ääni, joka kuului tytölle, jolla oli pinkit hiukset ja punaruskeat häijysti kimaltavat silmät, hän oli.. no muodokas ja näytti tietävän sen, kun katsoi lyhyttä hametta ja napapaitaa V-kaula-aukolla höystettynä.
”Minä itse.” Minä hymähdin. ”Hei, Viherpiiperö.”
”Harley.” Poika sanoi, hieman pettyneellä äänen sävyllä.
”Yritäkin koskea Harleyhini!” Ozzy sähähti.
”Hah!” Tyttö naurahti ja kaivoi vyöltään esiin kaksi poképalloa. ”Kun vien sinut pomolle, täältä tullaan ylennys!”
”En usko.” Minä sanoin. ”Tapaan pomonne vain kuolleen ruumiini yli!”
”Sehän nähdään.” Tyttö, Amelia hymyili häijysti ja heitti poképallonsa maahan. ”Ruby, Mariah, näytetään sille!”
Poképalloista astui esiin ensin happaman näköinen Snubull ja sen vierelle pieni Clefairy.
”Älä luulekaan roisto!” Vaporeon huusi raivoisasti ja hyppäsi Viherpiiperön päälle, eikä mikään ihme, hänkin oli aikeissa heittää areenalle poképallonsa.
”Tästä taitaakin tulla helppo ottelu.” Amelia rallatti.
”Joo, kaksi yhtä vastaan.” Sanoin hammasta purren. ”Roisto mikä roisto.”
”Kaksi yhtä vastaan?” Pirteä ääni sanoi selkäni takaa. ”Olen eri mieltä!”
Belle, Beautiflyni liihotti hartiani, vasemman hartiani korkeudella.
”Belle, ei!” Minä kielsin. ”Et sinä jaksa..!”
”Jaksanpa!” Belle huudahti. ”Vielä minä näytän..”
Mutta ei se näyttänyt. Koska jokin vetäisi meidät pois. Tunsin nykäyksen vatsapohjassani, mutta silmieni edessä, ei enää ällöttävää tyttöä, vaan pelkkää valkoista. Ozzyn ja Bellen. Ja Ariesin. Indigon. Minua vastapäätä istuivat Eevee, Umbreon, Leafeon, Vaporeon, Jolteon ja Espeon. Niiden takana oli joku muukin, joku valtava.
”Kiitos teille.” Sanoi Vaporeon.
”Kiitos avusta!” Eevee jatkoi. ”Tiesin että auttaisit meidät pois!”
”E-Entä värinne?” Minä kysyin.
”Väri on ok.” Sanoi Leafeon. ”Vapautemme on ainoa asia mikä merkitsee.”
”Hyvä että tajusitte sen.” Ozzy sanoi hieman happamalla äänellä.
”Tehtävänne on suoritettu.” Sanoi kumea ääni Eevee-evoluutioiden takaa. ”Voitte herätä nyt.”
”Herätä?” Minä toistin. ”Tämä siis oli kuin olikin unta?”
”Se ei silti tarkoita, ettei tämä olisi totta hyvä Harley Kazerina Leroux.” Kumea ääni vastasi, kuulostaen vähän huvittuneelta.
”Meidän pitää nyt mennä, neiti.” Sanoi pikkuinen Eevee. ”Mutta olen varma, että joku meistä etsiytyy luoksesi.”
”Mekin tapaamme varmasti pian, pomo!” Aries lupasi.
”En malta odottaa sitä.” Minä sanoin hymyillen. ”Hei sitten Eeveet, hei, Aries.”

Epilogi

Avasin silmäni, Prim ja Kitty tapittivat minua. Rosie tuhisi hiljaa vierelläni.
”Kitty? Prim?” Minä sanoin unen pöpperössä. ”Oliko se vain unta?”
”Nyaa?” Kitty naukui.
”Buneary?” Prim katsoi minua kysyvästi.
”Nähtävästi.” Minä huokaisin ja haukottelin siihen päälle. Kitty ja Prim käänsivät katseensa minusta ja katselivat kiinnostuneina pullottavaa reppuani.
”Ai te tahdotte nähdä uudet munukat.” Minä tajusin ja nousin istumaan. Vedin repun eteeni, ja kaivoin ensin mustan munan, jossa oli neon sinisiä läiskiä esiin. Näytin sen kahdelle uteliaalle pokémonille.
”Tästä kuoriutuu Shiny Zorua.” Minä selitin. Kitty nuuski munaa uteliaana samalla kun Prim tökki sitä varovasti. Hetken kuluttua laitoin munan pois ja kaivoin esiin tulen värisen munan.
”Tästä syntyy tuli-tyypin startteri.” Minä sanoin.
”Nyaa!” Kitty naukui innostuneena.
”Bun, bun!” Buneary-Primkin hihkui.
”Anteeksi, onko sisartani näkynyt?” Tuttu ääni jostain kauempaa kysyi. ”Hän on hoikka ja hänellä on punaiset hiukan lainehtivat hiukset. Hänen mukanaan pitäisi olla..”
”Oshawott.” Keskuksen pitäjä Clara naurahti. ”Hän lepää tuolla.”
”Luojan kiitos. Harley!” Punahiuksinen atleettinen poika, Tim – veljeni, jolla oli muutama pisama kasvoillaan, juoksi portilta luokseni, kintereillään Trev.
”Tim, Trev.” Minä sanoin.
”Et arvaa miten huolissani olen ollut!” Tim, veljeni vauhkosi. ”Luola romahti!”
”Mitä tapahtui?” Trev kysyi.
”Ottelin luolassa.” Vastasin lyhyesti.
”Ja romahdutit luolan?” Tim huokaisi. ”No niinpä tietenkin. Hänellä oli kädessään safari-pallo.
”Mikä tuo on, Tim?” Minä kysyin.
”Synttärilahja sinulle, meiltä kaikilta.” Tim sanoi ja heitti pallon minulle. ”Sinähän olet halunnut tällaista jo pitkään.”
Voisiko olla että pallossa on..
Heitin pallon maahan ja kevyen vaalean valosuihkun saattelemana pieni myrkyn vihreä ötökkä.
”No hei, Aries.” Minä sanoin ja hymyilin lämpimästi. Ojensin kättäni Spinarakia kohti. Sitten pusikossa, vieressäni risahti. Unestani tuttu hahmo, tassutteli pois sieltä.
”Mutta sinähän olet..”

Kommentit

Cinna


Vaahtokarkki-Eevee. ❤
Harley voi kerätä itselleen valtavan vaaleanpunaisten pokemonien armeijan… Mutta nyt hänen joukkoonsa liittyy muuan Meowth (paholainen, minun piti tiukentaa linjaa näiden kanssa… mutta kun Kitty ja Tim D| ja Nest Ballkin vielä. Niin kai sitä voi tehdä poikkeuksen sääntöön, right? _Right?_ Jokatapauksessa, ilmoittele sen tietoja Vihellyksen puolelle kouluttajakirjaan.

Sinulle tästä tarinasta §20, Kitty saa 15 exp ja sanotaanko vielä, että Aprilille 10 exp.

Vihellyksen vanhat tarinat 15 > Kuin pieni ruusun nuppu

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu toukokuussa 2013.

En välittäisi muistella niitä sen luolan jälkeisiä tapahtumia. Ja sitä kun hän.. liian traumaattista edes sanoa sitä. Hän suuteli minua otsalle, no nyt se on sitten sanottu. Se juippi kai lähti heti sen jälkeen. Hyvä niin, sillä se mitä hän teki minulle, auttoi minua, olisi vain johtanut kiusalliseen tilanteeseen. Heräsin ensimmäisen kerran keskellä yötä. Näin painajaista, asioista jotka olin unohtanut, ja hyvästä syystä. Koska he tappelivat äidin viimeisinä päivinä todella paljon. En minä äitiä pelännyt vaan isää. Sillä kun isä suuttui, hän oli kuin eri ihminen, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla, hän vaikutti murhanhimoiselta tai siltä että voisi suutuspäissään satuttaa äitiä. Eivätkä ne edes tienneet että juuri sen riidan minä kuulin, pelästyin, kakara kun olin, ja piilouduin rappusten alle. En tietenkään ollut yksin, Lucia ja Arthur olivat kanssani. Ne molemmat olivat äidin vanhoja pokémoneja, tai Arthur oli. Lucia oli kuoriutunut muutama vuosi sitten, ennen tuota riitaa. Arthur oli Shiny Ambipom, Lucia oli erikoisen värinen Buneary. Sillä oli valkoinen pehmoinen turkki ja sen merkit olivat vaaleanpunaisia, hempeän vaaleanpunaisia ja sen silmät olivat punaiset. Ei se uni niin karmea olisi ollut, jos isä olisi lakannut huutamasta ja minä muistamasta millainen hän oli. Sen takia minä heräsin. Isän muistaminen, tai no äänen muistaminen teki minulle niin pahaa että purskahdin lopulta itkuun, unen pelkotila oli jäänyt päälle. En itkenyt äänekkäästi, hiljaa vain. Sehän nyt siitä puuttuisi että koko talo heräisi itkuuni kaikkine pokémoneineen!
Oven takana olivat vielä valot päällä, en tiedä miksi ne oli jätetty päälle, mutta mitäpä se minua liikutti keskellä yötä. Jalka ei ollut enää pahemmin kipeä, mutta oloni oli liian kuuma. Ehkä olin tosiaan onnistunut vilustuttamaan itseni.
Ovi narahti auki. Oven suussa seisoi suuri pokémon. Se näytti Lopunnyltä, mutta ei ollut kuten lajitoverinsa. Sillä oli valkoinen turkki ja sen merkit olivat hempeän vaaleanpunaiset. Sen silmät olivat punaiset.
”Lu-Lucia?” Minä sain köhäistyä, ääneni oli painuksissa. ”Mitä ihmettä..? Ethän se mitenkään voi olla sinä..”
Mutta kaniinipokémon nyökkäsi. ”Lopunny.”
Katsoin Lopunnya. Viimeksi kun olin nähnyt Lucian, siitä täytyi olla ainakin kahdeksan vuotta ja se oli ollut Buneary. Oliko Lucia voinut kehittyä itsekseen Lopunnyksi? Katsoin Lopunnya ja sen ystävällisinä säihkyviä silmiä, tunnistaisin missä vain Lucian silmät, ja nuo olivat ne. Tuo oli minun lapsuuden ystäväni, Lucia, kaipa sekin oli kasvanut isoksi niiltä ajoilta. Lopunny sipsutti hiljaa lattian poikki, sänkyni vierelle. Sänkyni vierellä oli tuoli, siihen se istui ja katsoi minua lempeästi. Kohotin käteni Lopunnyn tassuja kohti, kaunis Lopunny tarttui hellästi käteeni.
”Loop, Lopunny.” Se sanoi hiljaa, lempeästi. Kuin se olisi sanonut niin minullakin sinua.

”Käkäkäkkää!” Kuului kimeä käkätys heti seuraavana aamuna. Heräsin siihen, enkä yleensäkään pitänyt aikaisista herätyksistä, tai siitä että heräsin jonkun hekotukseen.
”Mitä hel-” Minä mutisin.
”Swi!” Jokin, joka oli päättänyt nukahtaa viereeni. Vedin peiton sivuun ja sain huomata että vierestäni löytyi pieni sininen pallo, joka muistutti jossain määrin Swinubia.
”Indy, mitä sinä täällä teet?” Minä haukottelin.
”Swinub!” Se vinkaisi.
”Etkö saanut unta?” Minä kysyin. ”Älä nyt vain sano että olit huolissasi minusta!”
”Swi!” Pikku Swinub nyökkäsi ja painautui rintaani vasten.
”Se oli kilttiä.” Minä sanoin ja silitin hellästi sinisen Swinubini selkää.
”Kjäjäjäjä!”
”Mikä hitto tuo on?” Minä kysyin. ”Kuulostaa joltain noita-akalta. Onko jollain jäänyt pääsiäisvaihde päälle?”
”Swinub.” Swinub mutisi.
”Tulehan sitten.” Minä sanoin ja nostin Swinubin syliini. Heitin peiton kokonaan sivuun ja nousin ylös vuoteesta. Minua huimasi hiukan, ja jalkaani – tarkemmin sanoen nilkkaani särki.
”Swi?”
”Kyllä se siitä Indy.” Minä huokaisin. Huone ei ollut kovin suuri, eikä ovellekaan ollut siis järin kaukana. Työnsin puisen oven auki, ja mitä silmäni näkivätkään?
Kaikki pokémonini, seisoivat kummallisen puisen kellokaapin edessä. Kelloa piti puuhun veistetty häiritsevän kaksimielisesti virnuileva vanha ukko, jonka kädestä roikkui pitkä naru. En ensiksi tajunnut mitä kumman virkaa narulla oli, kunnes Ozzy sitten hyppäsi ilmaan ja vetäisi narua.
”Kjäkjäkjäkjäk!” Kelloon veistetty puinen härskin näköinen mies liikutti hitaasti puista suutaan, niin että sille väistetyt torahampaat näkyivät.
”Ozzy!” Minä huudahdin. ”Lopeta tuo ja heti! Joku täällä olisi halunnut vielä nukkua..”
”Osha!” Pokémon huudahti iloissaan nähdessään minut. Se ryntäsi oitis kellon luota vain antaakseen minulle (tai oikeastaan jaloilleni, sillä muuhun se ei ylettynyt) halin.
”Oshawott!”
”Miksi te kaikki mekastatte täällä näin aikaisin?” Minä kysyin ja katsoin heitä kaikkia, ensin tietenkin Ozzya, sitten kello-kaappia nuuhkivaa Kittyä ja sitten kärttyisän näköistä Jilliä.
”Buun!” Jokin vikisi kellokaapissa. Se oli ihan varmasti Buneary.
”Suljitteko te Primin tuonne?” Minä kysyin. Mutta sitten ruskea kanin käpälä nyki minua housun puntista.
”Prim?” Minä lausuin.
”Buneary!” Prim hihkaisi.
”Jos sinä olet tässä, kuka on tuolla?” Minä kysyin ja astuin lähemmäs.
”Bun.” Joku, joka kuulosti ihan selvästi Bunearylta, siellä kuitenkin oli. Hipsin lähemmäksi, kunnes olin ihan kellon kaapin edessä. Polvistuin ja istuin maahan, mistä kipeä nilkkani ei niinkään pitänyt.
”Auts.” Minä sanoin ja avasin hitaasti kellokaapin mahonkisen oven. Kaapissa kyhjötti Buneary. Muttei sellainen ruskea kuten Prim oli. Sillä oli vaaleanpunainen, hyvin haalean vaaleanpunainen turkki ja sen merkit, pumpulit alavartalossa ja korvissa olivat valkoiset, sen silmät olivat rubiinin punaiset. Aivan niin kuin Lucia, äidin Buneary.
”Hei, siellä.” Minä sanoin lempeästi. ”Mitä sinä teet kaapissa? Etkö tulisi ulos?”
”Bun!” Vaaleanpunainen Buneary sanoi hiljaa, se yritti kääntyä ympäri, jotten näkisi sen kasvoja, mutta koska tilaa ei riittänyt edes kääntymiselle, Buneary tyytyi vain kätkemään kasvonsa käpäliinsä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin. ”Häpeätkö väritystäsi? Katsopa tätä Swinubia.”
Taputin sinisen Swinubin selkää.
”Swinub, swi!” Se äännähti iloisena.
”Oletkos ennen nähnyt sinistä Swinubia?” Minä naurahdin. ”Minäkään en ollut nähnyt. Eikö Indigo olekin kaunis?”
”Bun?” Pieni vaaleanpunainen Buneary nosti kasvonsa käpäliensä takaa ja katsahti ujosti Indigoa.
”Swi!”  Indigo hymyili, ainakin silmillään, sillä sen suu ei pahemmin näkynyt.
”Minusta eri värisyydessä ole mitään vikaa.” Minä sanoin.
”Buneary.” Pieni Buneary vinkaisi ja siirtyi hiukan enemmän ovea kohti, mutta se perääntyi heti nähdessään Jillin ja Ozzyn.
”Okei.” Minä huokaisin. ”Menkäähän tuota etsimään paikan vastaava.”
”Osha?” Ozzy katsoi minua kysyvästi.
”Menkää nyt vain.” Minä kehotin. ”Ja auta armias jos te jahtasitte tämän Buneary-paran tänne!”
Ozzy katsahti minua ensin pelokkaasti ja lähti sitten johtamaan joukkoa poispäin. Jill nokkaisi Ozzyä niskaan – varmaan vain huvikseen, Kitty kipitti niiden perässä. Mutta Prim ei kipittänyt minnekään. Se marssi ja pysähtyi vierelleni. Se kurkisti kellon kaapin sisälle ja heilautti käpäläänsä.
”Buneary, bun!”
Laskin Indigon sylistäni lattialle, vierelleni.
”Sen nimensä on Prim.” Minä hymyilin. ”Tulisitko ulos kaapista?”
”Buneary!” Pieni Buneary vinkaisi ja astui taemmas – sikäli kun pystyi.
”Buneary!” Prim huikkasi.
”Tule vain.” Minä hymyilin. ”Lupaan että Ozzy saa kuulla kunniansa.”
”Swinub!” Indigokin äännähti. Lyönpä vetoa että se halusi tutustua toiseen eri väritykselliseen pokémoniin.
Buneary astui edemmäs, se katsoi meitä varovasti.
”Tule vain.”
Pieni Buneary ojensi käpälänsä minua kohti, ja käveli hitaasti kohti minua. Sitten sen pehmoinen käpälä kosketti kättäni ja pokémon hyppäsi salaman nopeasti syliini. Se painoi kasvonsa rintaani vasten, minusta tuntui että se oli purskahtanut itkuun, sillä tuo Buneary vikisi ja niiskutti surkeana, en ollut ikinä kuullutkaan.
”Ei hätää.” Minä mumisin. ”Kaikki on okei.”
”Buuuun..” Se vikisi surkeana.
”Mikä sinua harmittaa, pikkuinen?” Minä kysyin. ”Oliko Ozzy ilkeä sinulle? Vai johtuuko se väristä? Eihän sinun värisi ole outo.”
Buneary nosti kasvonsa ylös, sen punertavissa silmissä kimalteli kyyneliä.
”Minä nimittäin olen ennenkin nähnyt – ja itse asiassa tuntenut samanvärisen pikku Bunearyn kuten sinä.” Minä sanoin hiljaa. ”Sen nimi oli Lucia, se kuului äidilleni.”
”Bun?” Buneary sanoi herkällä äänellä.
”Se oli minun paras ystäväni kun olin pieni.” Minä muistelin. ”Tai no se oli ainoa ystäväni..”

Nousin ylös lattialta. Indigo ja Prim seurasivat minua katseillaan.
”Tulkaa.” Minä sanoin. ”Etsitään omistaja.” Ja se olikin helppo homma, hän seisoi seinän takana, jossain keittiön tapaisessa huoneessa, jossa oli hella, puupöytä ja sen sellaista. Pöydälle oli katettu erinäisiä astioita, niin kuin hän olisi odottanut jonkun tulevan aamiaiselle. Pöydän ympärillä oli tuoleja, Ozzy piileksi yhden alla.
”Huomenta.” Minä sanoin melko hiljaa. ”Ja Ozzyn on turha piileskellä siellä tuolin alla.”
”Hyvää huomenta, kultaseni.” Paikan pitäjä hyrähti. ”Nukuitko hyvin? Miltä nilkkasi tuntuu?”
”Nukuin ihan hyvin.” Minä mumisin. ”Nilkka on hiukan kipeä, mutta voin kyllä jo jatkaa matkaani.”
”Sinuna minä en kiiruhtaisi, tyttöseni.” Omistaja sanoi paistaessaan munakasta. ”Sinulla oli kuumetta viime yönä.”
”Kuumetta?” Minä toistin. ”Se selittääkin..”
Muistin nähneeni Lucian. Luciasta oli kehittynyt Lopunny. Se oli huoneessa. Tietenkin se oli unta.
”Syöhän nyt kultaseni.” Omistaja kehotti. ”Ja mitä tulee poikaystävääsi..”
”Anteeksi?” Minä kysyin istuessani narisevaan puiseen tuoliin, juuri siihen minkä alla Ozzy piileskeli.
”Se poika, joka toi sinut tänne.” Hän naurahti.
”Ei hän ole poikaystäväni.” Minä murahdin. ”Hän on pokémon varas. En seurustele sellaisten ihmisten kanssa.”
”Vai niin.” Omistaja naurahti. ”Muistan kun kävitte täällä ensikerran. Olitte pieniä, ja sinulla oli pidemmät hiukset.”
”En ole käynyt täällä koskaan ennen.” Minä vastustin. ”Enkä minä tunne sitä viherpiipertäjää.”
”Hän jätti sinulle viestin.” Nainen hymyili, luuli kai että kielsin kaiken, koska asia oli minusta kiusallinen – mikä piti enemmän tai vähemmän paikkansa.
”Viestin?” Minä toistin.
”Lautasesi vieressä, kultaseni.” Nainen hyrähti.
Tosiaan. Lautaseni vieressä oli kahtia taitettu paperi. Minä huokaisin raskaasti ja taitoin sen auki.
Murasa Cityn pokémon center.
”Mitä hittoa?” Minä ihmettelin. Olihan Murasa City seuraava kaupunki listassa, mutta en silti halunnut tavata sitä..sitä..sitä.
Laskin pienen Bunearyn lattialle, siksi aikaa kuin söin. Se kuitenkin katsahti minua minuutin välein hermostuneesti.
”Mistä tämä Buneary on tullut?” Minä kysyin.
”Ai tuo?” Omistaja katsahti vaaleanpunaista jänistä. ”Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. En tiedä yhtään mistä se tuli, mutta se ei viihdy muiden pokémonien seurassa. Se piiloutuu niiltä, aina kun joku niistä tahtoisi leikkiä sen kanssa.”
”Vai sitä se olikin.” Minä huokaisin. ”Luulin että Ozzy kiusasi sitä, mutta se kaipasi vain leikkitoverin.”
”Osha!” Ozzy vastasi tuolinsa alta.
”Mutta et olisi silti saanut jäädä maleksimaan kaapin eteen.” Minä sanoin varsin pistävään sävyyn.
”Wott!” Ozzy vinkaisi.
”Oletkos ennen nähnyt noin erikoisen väristä Bunearya?” Omistaja kysyi minulta ystävällisesti hymyillen.
”Olen minä.” Minä vastasin. ”Äidilläni oli sellainen, sen nimi oli Lucia. Se on varmaan jo kehittynyt ja kasvanut isoksi..”
”Sehän on mukavaa kultaseni.”  Omistaja mutisi. ”Miten jalkasi voi?”
”Paremmin – luulisin.” Minä vastasin. ”Lähden viimeistään illalla.”
”Mikä onkaan seuraava etappisi?” Hän kysyi.
”Kartan mukaan Shining Meadow.” Minä vastasin. ”Sitten Murasa City, jossa on toinen Sali.”
”Olet siis kouluttaja?” Paikan omistaja arvasi.
”Ja koordinaattori.” Minä lisäsin. ”Pidän yhtä paljon molemmista.”
”Sehän on mukavaa, kultaseni.” Inhosin sitä, että minua sanottiin kultaseksi, mutta en sanonut mitään. ”Älä kuitenkaan ole vihainen Oshawottillesi, ei se pahaa tarkoittanut.”
”Tiedän.” Minä mumisin. ”Mutta sen tulee kyllä pyytää anteeksi Buneary-paralta.”
Vaaleanpunainen Buneary katseli minua arasti.
”Nyaa!” Kitty naukui sille, häntäänsä ilmassa heilutellen.
”B-Bun!” Buneary vinkaisi pelästyneenä. Olipa siinä arka Buneary..
”Nyaa, nya!” Kitty selitti sille.
”Buneary bun!” Primkin liittyi keskusteluun.
”Swinub!” Jopa Indigo tuli uuden tuttavuuden juttusille, sitä varsinkin näki harvoin.
”Skaaar!” Jill huusi huoneen toiselta puolelta. Mistähän ne mahtoivat puhua keskenään? Pikkuinen vaaleanpunainen Buneary katsoi minua uudemman kerran. Hymyilin sille.
Puhuivatko ne kenties minusta?

”Kiitos aamiaisesta.” Minä sanoin kun olin tunkenut viimeisenkin palan paahtoleivästä suuhuni. ”Mitään näin hyvää en olekaan aikoihin syönyt.”
”Mukava kuulla.” Omistaja hymyili. Hänen paitansa rintamuksessa oli kyltti jossa luki: Clara Hilton. Starttereiden kasvattaja.
”Kuka teillä yleensä kokkaa?” Hän jatkoi.
”Minä.” Minä vastasin. ”Isoveljet ovat vähän turhan laiskoja, ja heidän kokkauksensa eivät yleensä maistu kovin hyviltä.”
”Ymmärrän.” Clara naurahti. ”Tulisitko vähän mukaani?”
”Minne?” Minä kysyin hämilläni ja vilkaisin pokémonejani.
”Sitten näet. Haluaisin pyytää palvelusta.” Nainen hymyili. ”Pokémonisi voivat mennä ulos leikkimään siksi aikaa, päivästä on tulossa kaunis.”
”No hyvä on.” Minä sanoin varuillani, yleensä minulta ei pyydetty palveluksia, koska.. no luulen että se johtui siitä että olin karmean näköinen – ja ylpeä siitä!
Clara avasi keittiön perällä olevan lasioven, mitä kautta ensin Jill poistui (rääkyen kuten tavallista), sitten Ozzy, esittäen huomaamatonta) Kitty perässään, Prim heilutti käpäläänsä hyvästiksi vaaleanpunaiselle lajitoverilleen, ja ennen ulos poistumistaan Indigo huikkasi sille: ”Swinub!”
Pikkuinen näytti jotenkin otetulta ja kummastuneelta samaan aikaan.
Minä puolestani seurasin Clara Hiltonia pois keittiöstä. Keittiön oven vierestä alkoi käytävä, joka vei joko takaisin ovelle tai sitten toiseen suuntaan. Me tietenkin menimme siihen toiseen suuntaan, huomasin Bunearyn seuranneen meitä vähän matkaa. Se jäi tuijottamaan meitä keskelle käytävää punaisia silmiään räpytellen.
Lattia oli parkettia ja seinät hempeän turkoosit, niille oli maalattu erilaisten pokémonien silhuetteja. Käytävän päässä näkyi vaaleansiniseksi maalattu ovi, jossa oli kyltti. Kyltissä luki..
”Hautomo?” Minä luin ääneen. ”Mikä hautomo?”
”Kohta näet.” Clara lupasi ja kurkottautui oveen. Se avautui narahtaen. Kirkas valo sokaisi minut, huone muistutti sairaalahuonetta, sillä se oli hyvin valaistu ja kauttaaltaan valkoinen. Siellä oli tutkimuspöytä, tietokone ja kaksi hyllyllistä munia. Munia oli kolmea eri tyyppiä, oli vaaleansinisiä, kirkkaan vihreitä ja tulen oransseja.
”Näitä me täällä kasvatamme.” Clara sanoi astuessaan kynnyksen yli valkeaan huoneeseen – ja minä tietenkin seurasin. ”Aina kun kouluttaja eksyy tänne, annamme yhden näistä munista pois.”
”Ja se sinun palveluksesi oli..” Sen minä osasin jo arvata.
”Ottaisitko yhden munan ja kasvattaisit siitä kuoriutuvan pokémonin huolella?”
Minä nyökkäsin, tunsin pienen hymyn nousevan huulilleni. ”Minkälaisia pokémoneja noista kuoriutuu?”
”Starttereita.” Clara selvensi. ”Siniset ovat vesityyppiä, vihreät ruohotyyppiä ja oranssit tulityyppiä.”
Minua houkutti suuresti ottaa mukaani vaaleansininen munukka, mutta minullahan oli jo kolme vesityyppiä, Ozzy, Saphire ja Nemo. Siinä oli tarpeeksi. Ruohotyyppikin minulla oli, vaan ei ainuttakaan tuli tyyppiä.
Kävelin hyllyn luo ja otin sieltä itselleni oranssin munukan. Munukka oli tosi lämmin, mutta se saattoi johtua myös tästä huoneesta, sillä täällä oli hirvittävän kuuma.
”Minä taidan ottaa tulityypin.” Minä sanoin.
”Hyvä.” Clara nyökkäsi. ”Se ystäväsi puolestaan otti vesityypin.”
”Ystäväni?” Minä toistin.
”Se nuorimies joka toi sinut tänne.” Clara lisäsi.
”Se viherpiipertäjäkö?” Minä kysyin, äänessäni selvää ärtyisyyttä. ”Miksi annoit hänelle munan? Hänhän kuuluu Terra Enterpriseen!”
”Ehkä niin, mutta hän on joka tapauksessa hyvä ihminen.” Clara totesi.
”Mistä sen tietää?” Minä kysyin.
”Vaikkapa siitä miten hän kantoi sinut tänne kun olit loukannut itsesi.” Clara selitti ja katsoi minua tiiviisti silmiin harmailla silmillään. ”Jos hän olisi ollut täysin paha, hän olisi jättänyt sinut sinne oman onnesi nojaan.”
Yritin keksiä jotain nasevaa sanottavaa, mutta en keksinyt. ”Ihan sama.” Miksi kaikki olivat niin pirun hyväuskoisia?
”Buneary!” Pieni kirkas ääni selkäni vinkaisi selkäni takaa. Käännyin ympäri ja huomasin pienen vaaleanpunaisen Bunearyn kököttävän lattialla istumassa.
”Se taisi seurata meitä.” Clara totesi. ”Kumma juttu, yleensä tuo Buneary on vain omissa oloissaan.”
”Ehkä se oli vain utelias.” Minä ehdotin ja kävelin pikkuisen luokse, munukka sylissäni. Kumarruin pienen pupu-pokémonin puoleen. ”Hei pikkuinen. Mitä sinä täällä teet?”
Buneary tapitti minua ujosti. ”Buneary.” Sitten se kumartui hiukan etukenoon ja haisteli sylissäni olevaa oranssia munukkaa. ”Bun?”
”Se on pokémon muna.” Minä selitin. ”Haluatko koskea?”
Pieni Buneary ojensi varovasti vaaleanpunaisen käpälän ja tökkäsi varovasti munan kuorta.
”Buneary!”
”Sinäkin olet joskus ollut tällainen!” Minä naurahdin.
”Buneary?” Pikkuinen katsoi minua pohtien.
”Prim, minun Bunearyni kuoriutui munasta – se on ensimmäinen pokémon joka minulla on ollut munasta asti.”
”Bun.” Pikkuinen hymyili ujosti.
”Hyppää hartialleni.” Minä sanoin sille, pikku Buneary tapitti minua ihmeissään höristäen samalla pupun korviaan. Varmaan se pohti olinko todella sanonut noin.
”Teillä Bunearyilla on voimakkaat jalat, sinä kyllä pystyt hyppäämään. Vai tahdotko kiivetä?”
Olin havaitsevani pienen Bunearyn punaisissa silmissä pienen liikutuksen häivän, mutta se oli hetkessä tipotiessään. Kun pikkuinen loikkasi oikealle hartialleni.
”Mennään ulos muiden luo.” Minä sanoin ja nousin jaloilleni. Toinen jalkani oli yhä kipeä, mutta pystyin astumaan sillä ilman mitään ongelmia.
”Sinusta tulee vielä hyvä äiti, Harley.” Clara naurahti.
”Äiti? Minustako?” Minä älähdin melkein loukkaantuneena. ”Ei ikinä! Minä en halua että joku tai minä olisin riippuvainen jostakusta toisesta! Ajatuskin ällöttää.” Lopuksi minä irvistin.
”Hyvän äidin elkeet paljastuvat siinä miten hän hoitaa pokémonejaan.” Clara täsmensi lämpimästi hymyillen.
”No siinä tapauksessa minusta tulee hyvä äiti pokémoneille.” Minä mutisin. ”Ihmisille ei koskaan. Enhän minä edes siedä paljoa itseäni nuorempia.. kuinka sitten ihan pientä kersaa?”
Jep. Muistin liiankin hyvin, miten salipäällikkö Kinoko oli käynyt hermoilleni. Minua ärsytti se että nuoremmat olivat niin ollakseen, ja että sitä nuoremmat kiljuivat kuin syötävät ei väliä mitä niille sanoi. Joo, taisin olla hiukan ihmisten vihaaja. Ehkäpä se on syy miksi leikin lapsena pelkkien pokémonien kanssa – missä ei minusta ollut mitään pahaa.

Olin huomaamattani kävellyt takaisin keittiöön. Sen ikkunasta näin, miten Jill oli vetäytynyt puun varjoon nokosille, Ozzy touhusi jotain kukkakeossa Indigon kanssa, Prim sitoi sivussa kukkaseppelettä Kittylle ja minun reppuni oli tuotu yhden aurinkotuolin viereen. Reppu näytti ihmeen pullealta. Olin varmaan ryntännyt jonkun vaatteen ryttyyn, ja se pullisti reppuani tai jotain.
”Tuo on kai minulle varattu paikka?” Minä naurahdin ja astuin avonaisesta lasiovesta pihamaalle.
”Onpas täällä lämmin.” Minä pohdin. ”Kylläpä Kuurassa kevät tulee nopeasti, eilenhän oli talvi!”
”Buneary..” Pikkuinenkin lisäsi. Kävelin pihamaata ympäröivää kivitystä pitkin aurinkotuolin luo ja kävin sille istumakaamaan. Buneary kävi kerälle ja painautui vasten kylkeäni – kivuttuaan pois hartialtani.
”Swi! Swi! Swi!” Indigo huuteli kiiruhtaessaan miltei olemattomilla jaloillaan luokseni. Sitten se alkoi pomppia kuin hullu.
”Mikä hätänä, Indy?” Minä kysyin.
”Swinub!” Indigo parkaisi ja tuijotti ensin minua, ja sitten pulukka-reppuani.
”Ei hätää, Indy.” Minä rauhoittelin Swinubia. ”Joku vaatemytty siellä vain on. Ei mitään pommia.”
”Swinub! Swi!” Mutta Indigo olikin itsepäinen, se ei millään halunnut uskoa vaatemytyn aiheuttavan reppuni pulleuden.
”Hyvä on.” Minä huokaisin ja nousin istumaan vastahakoisesti. Kurottauduin reppuuni ja kaivoin sieltä, sen mikä pullisti reppu-parkaani.
”Katso ny..” Ja ennen kuin tajusinkaan, kädessäni pitelemä esine ei ollut mikään vaate. Se oli soikea ja lämmin musta pokémonin muna, jossa oli neon sinisiä pilkkuja ja sen pääosasta sojotti karvainen musta-sininen töyhtö. ”Mitä kehveliä? Tämä ei kyllä ole minun.” Eikä se ollutkaan, se kävi minulle selväksi heti kun älysin, että munan ympäri oli kierretty paketti naru, jossa roikkui kortti.
”Tästä munasta kuoriutuu Shiny Zorua. Minulla ei ole käyttöä sille, pidä sinä siitä hyvää huolta. NMT.”
”NMT?” Minä toistin. ”Se viherpiiperökö?”
”Swi!” Indigo nyökkäsi innokkaasti.
”Vai tämän sinä halusit minulle näyttää.” Minä pohdin. ”No siinä minä kahdesta kuin yhdestäkin munasta huolehdin.” Laitoin molemmat munat, sekä oranssin että musta-sinisen munan varovasti reppuuni vieretysten – ja reppuni näytti muuten entistä lihavammalta.
”Muuten Buneary.”
”Bun?” Pikkuinen nosti päänsä ja katsoi minua hämmästyneesti.
”Onko sinulla nimeä?” Minä kysyin. Pikkuinen Buneary sulki silmänsä ja pudisti päätään, minun kävi niin sääliksi sitä, että nostin pikkuisen syliini ja painoin sen rintaani vasten.
”Eihän se käy päinsä! Jokaisella on oltava nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Mietitäänpä..”
Katsoin Bunearya pitkään. Sillä oli kaunis hempeän vaaleanpunainen turkki, yhtä hempeä kuin pian kukkivalla ruusun nupulla..
”Siinä se on!” Minä innostuin. ”Sinun nimesi on Rosie. Olet kuin ilmetty pieni ruusun nuppu.”
”Buneary!” Rosie hihkaisi, se kuulosti onnelliselta. Se kääntyi ympäri ja levitti pienet Bunearyn käsivartensa syliini, kuin olisi yrittänyt halata minua.
”Taidat pitää siitä.” Minä naurahdin.
”Buneary!” Rosie katsoi minua punaiset silmät hehkuen, sitten se hymyili minulle Bunearyjen tapaan.
”Swinub, Swi!” Indigokin hihkui, kaipa se yritti sanoa: ”Hauska tavata, Rosie!”  

Kommentit

Cinna:


Aww, Rosie on (jos se nyt on vielä mahdollista) vielä suloisempi kuin Ozzy. Sinulla on kyllä niin loistava tapa kuvailla näitä pikkuisia pokemoneja niin, että niistä tulee syötävän söpöjä. Harleyn rakkausdraama alkaa vaikuttaa myös vielä mielenkiintoisemmalta, kehittyneeköhän se vielä tuosta johonkin… Clara vaikuttaa aika omaperäiseltä ja pirtsakalta persoonalta myöskin.. Ehkä sellaiselta ”perinteiseltä” majatalon ylläpitäjältä, mihin törmää tarinoissa. Tai ainakin minun pääni sisäisesti.

Ozzy, Kitty, Prim, Indigo, Jill ja Rosie saakoot 15 exp ja sinulle §30.

Vihellyksen vanhat tarinat > 14: Prim ja pääsiäisen Lopunny

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Huhtikuussa 2013.

Olimme taas kerran tulleet Lerouxien kotikaupunkiin Charca Towniin. Viimeeksi me vietimme täällä uutta vuotta ja minä onnistuin vahingossa kamppaamaan Harleyn Brett-veljen. Mutta en tehnyt sitä tahallani! Harley kuitenkin puolusti minua. On hyvä juttu että kouluttaja on hiukan pelottavan näköinen.
Kevät oli saapunut. Se oli minun eka kevääni. Kuoriuduin nähkääs munasta joulukuussa, ennen joulua, enkä ollut ennen nähnyt paljasta maata, ruohikkoa tai kevättä. Belle kuitenkin on kertonut että keväällä on kaunista, ja hän oli oikeassa!
Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta. Näin ensikertaa sinisen taivaan. Lunta oli vielä pieninä nietoksina tien kulmilla, mutta maassa näkyi jo ruohoa, tai ainakin oletin sen olevan sitä. Se oli vihreää ja pehmeän näköistä.
”Hei, Harley!” Sanoin omalla kielelläni, sitä eivät ihmiset ymmärtäneet – ainakaan kovin hyvin, mutta Harley ymmärsi mukiin menevästi. Hyppäsin ilmaan ja jäin lopulta roikkumaan Harleyn käteen.
”Hei, katso, katso!”
”Mitä ihmettä sinä teet Prim?” Punahiuksinen tyttö naurahti ja nosti minut hartialleen.
Tökin tytön poskea ruskealla käpälälläni ja hoin: ”Katso tuota!”
”Ai tuo.” Tyttö naurahti. ”Se on ruohoa. Se näyttää paremmalta kesäisin.”
”Entäs tuo?” Kysyin häneltä osoittaen likaisen näköistä vesilammikkoa portin edessä. Oliko se jokin pieni juomapaikka?
”Se on kuralammikko.” Harley huokaisi. ”Älä vain hyppää sii-”
”Iääääk!” Kuulin pehmeän äänen huutavan. Jokin vaaleanpunainen lensi kaaressa Lerouxien talon portista suoraan kuralammikkoon. Kura roiskui ympäriinsä. Lammikossa makasi hyvin likainen Skitty.
”Kitty!” Kouluttajani huudahti.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin.
”Nyyh.” Skitty nyyhkäisi. Kitty oli vaaleanpunainen ja kissan näköinen, mutta nyt hän oli ruskean möhnän peitossa.
”Voi, Kitty.” Harley henkäisi. Hän laski irti muovikassista, jota piti toisessa kädessään. Harley nosti Kittyn syliinsä varovasti. Kittyn turkista putoili ruskeita vesipisaroita.
”Minä ihan arvaan ketkä tämän ovat tehneet!” Harley huudahti ärtyneenä. ”Odottakoon vain kun saan heidät käsiini!”
”Älä huole Kitty.” Minä lohdutin. ”Harley kuivaa sinut ja hoitaa ennallesi.”
”En minä itsestäni olekaan huolissani.” Kitty naukaisi. ”Vaan siitä, mitä Harley-tan tekee niille.”
”Niille?” Minä kysyin, toista korvaani höristäen.
”Kohta näet.” Kitty lupasi.
”POJAT!”  Harley karjaisi korvia huumaavasti. Hän oli pelottava vihaisena. Harley marssi suoraan narisevasta portista sisään, hän jätti ostoskassinkin makaamaan tielle.
En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä sotkuista. Koko piha oli aivan mutainen, ja mikä pahinta kaikki pihalla olijat näyttivät pitävän siitä, koska olivat yltä päältä siitä mitä Harley oli nimittänyt kuraksi. Se ei näyttänyt kovinkaan kauniilta. Harleyn veljet, kaikki neljä sekä heidän pokémoninsa olivat ihan kuran peitossa.
”Hyi.” Minä mutisin.
”Älä muuta virka.” Kitty naukui.
”Älkää ottako heistä mallia.” Harley mutisi. ”Pojat ovat ällöttäviä.”
Olimme leikkineet talvella lumisotaa, sellaista leikkiä, jossa heitettiin muita lumipalloilla. Mutta täällä oli menossa joku muu leikki, sillä ne viskelivät toisiaan löysillä mutapalloilla.
Harley huokaisi ärtyneenä.
”Missä minun kaksi muskettisoturiani ovat?”
Ozzy hyppäsi alas ikkunasta. Hän oli keikkunut ikkunalaudalla jo silloin kuin lähdimme ostamaan kaupasta pääsiäisherkkuja. Nyt Ozzy pomppasi alas ikkunasta – ja käytti Brettin selkää laskeutumisalustana. Siitä hän pomppasi maahan ja juoksi. Suoraan Harleyn ja meidän eteen.
Talon ovi oli auki. Saphire – hän joka oli Psyduck, kompasteli ovesta ulos.
”Ozzy ja Saph, tehkää noihin idiootteihin kunnon Water Gun.” Harley käski. Ozzy ja Saphire ampuivat mutaista ihmispokémon massaa vesiryöpyillä.
”Mitä hel..”
”Arvaa.” Harley sanoi Brett-veljelleen pistävästi.
”Hitto, Harley.” Tim huokaisi. ”Pitääkö sun aina keskeyttää kaikki hauska?”
”Se on pikkusiskona minun yksinoikeuteni.” Harley luikautti. ”Sitä paitsi, te kiusasitte minun Skittyäni.”
”No, sori.” Brett murisi. ”Ansaitsisit kyllä itse mutapesun..”
”Haista paska.” Harley vastasi. ”Tulkaahan, viedään Kitty sisään.”

Kitty sätki ja potki kun Harley yritti kylvettää häntä. Kissapokémonina Kitty tietenkin inhosi vettä.
”Kitty, haluatko muka jäädä likaiseksi?” Harley kysyi.
”Koeta kestää Kitty.” Minä puolestani rohkaisin. ”Se on pian ohi.”
”En tahdo kylpyyn!” Hän intti.
”Kitty, rauhoitu.” Harley yritti puhua hänelle lempeästi. ”Et sinä huku, lisäksi tulet kipeäksi, jos nuolet tuon mudan itse pois.”
”Et saa tulla kipeäksi pääsiäisenä!” Minä intin. Seisoin kylpyammeen reunalla, kun Harley yritti pidellä Kittyä paikoillaan sieni toisessa kädessä. Kitty räpiköi kylpyvedessä.
”Tahdon pois!” Hän maukui.
”Pääset pois, kun olet puhdas.” Minä lohdutin. ”Sitten voimme leikkiä yhdessä ja..Uiiiih!”
”Prim, minähän sanoin että siinä käy noin.” Harley naurahti ja katsoi lempeästi minua, joka olin tipahtanut Kittyn viereen kylpyammeeseen. Ei minulla ollut mitään vettä vastaan, en ymmärtänyt miksi Kitty inhosi sitä niin paljon vettä, lämmin vesihän tuntui mukavalta turkkia vasten!
”No niin, Prim.” Harley sanoi lempeästi ja ojensi minulle pienen vaaleanpunaisen pesusienen. ”Autahan.”
”Joo!” Minä hihkaisin. Kastoin pesusienen veteen, nostin sen ja asetin Kittyn pään päälle. Aloin hieroa Skittyn mutaista päätä sienellä, Harley taas putsasi kissapokémonin kylkiä. Kumma kyllä Kitty ei enää mekastanut tai pärskinyt vettä ympäriinsä.
”Onko nyt parempi olo, kun olen tässä vieressä?” Minä kysyin uteliaasti.
”Joo.” Kitty myönsi. ”Mutta en silti tykkää vedestä!”
”Hoo, tämähän on tutun näköinen näky.”
”Häivy, Qwill.” Harley sanoi kylpyhuoneen oven suussa seisovalle veljelleen.
”Ei kun oikeasti.” Qwill sanoi. ”Muistatko kun leikittiin mutasotaa lapsina?”
”Kuinka voisinkaan unohtaa..” Harley huokaisi silmiään pyöritellen.
”Äiti pakotti sinut kylpyyn.” Qwill-setä nauroi. ”Ja sinä et suostunut millään pestäväksi. Sitten Lucia tipahti ammeeseen ihan kuin Primrose.”
”Missähän se nyt on?” Harley pohti. ”Jokohan se on kehittynyt?”
”Ken tietää.” Qwill sanoi kohauttaen hartioitaan. ”Troy muuten toi ostoksesi sisään.”
”Pysykää kaukana niistä. Muuten huomiseksi ei jää mitään.” Harley murahti. ”Vaikka…”
”Senkin pentele!” Kuulin Jillin karhean äänen huutavan. Hän oli kai taas leikkimässä lempileikkiään – joksi me sitä nimitimme.
”Minä nokin sinut reikiä täyteen ja siitä voit olla varma!”
Hän oli Skarmory, joka oli kuoriutunut uutena vuotena, emmekä me – siis kukaan meistä tullut toimeen hänen kanssaan.
”Uaaaaah!” Harleyn Brett-veli kirkui kuin tyttö. ”Harley! Käske toi hullu Skarmory pois perseeni kimpusta.”
Harley naurahti ja kuiskasi meille: ”Enkä. Pysyypähän pois suklaamunien kimpusta.”
Kittyn turkin alkuperäinen vaaleanpunainen sävy oli lähes palautunut, ja hyvä niin. Kylpyvesi sen sijaan oli muuttunut rusehtavaksi.
”Kas niin.” Harley sanoi lopulta. ”Olet puhdas taas, Kitty.”
”Vihdoinkin!” Kitty henkäisi. ”Tahdon pois täältä!”
”Hetki vielä, Kitty.” Harley rauhoitteli. Ammeen vieressä, lattialla oli viininpunainen pyyhe, jonka hän otti syliinsä ennen kuin nosti Kittyn ammeesta.
”Kas noin.” Hän nosti Kittyn altaasta ja kietoi Skittyn pyyhkeeseen. Harley näytti aika ilkeältä, ensi näkemältä, mutta ei hän ilkeä ollut. Kun hän kuivasi Kittyä, hän näytti todella kauniilta, hänen rubiinin värisissä silmissään oli lempeä hehku ja hän hymyili pienesti, kuin enkeli..
”Prim, tuletkos?”
Kitty seisoi täysin kuivana ja turkki pörheänä lattialla, Harleyn vieressä. Minä hyppäsin ammeesta suoraan Harleyn syliin.

Sinä iltana istuimme kaikki, Harley, Ozzy, Kitty, Saphire, Ceres, Jill, Indigo ja minä olohuoneessa takan edessä. Harley harjasi Kittyn turkkia. Me muut selasimme vanhaa valokuva-albumia. Erityisesti huomioni kiinnitti eräs kuva. Kuvassa oli pieni tyttö, jolla oli punaiset pitkät hiukset ja suuret silmät. Tyttö leikki Bunearyn, siis minunlaiseni kanssa. Mutta tämä Buneary oli erilainen, ei kuin minä. Minulla oli ruskea turkki, vaaleankeltaiset takatassut ja korvan tupsut. Tällä Bunearylla oli hitusen vaaleampi ja punertavampi turkki, lisäksi hänen tupsunsa ja tassunsa olivat vaaleanpunaiset.
”Indigo, katso tätä!” Minä hihkaisin siniselle Swinub-ystävälleni, joka istui vieressäni.
”Mitä niin?” Indigo kysyi hämmästyneenä. ”Onko tuo kouluttaja nuorena?”
”Missä?!” Hihkaisi Ozzy, joka oli Harleyn startteri. Hän piti Harleysta ehkä hiukan liikaakin. Ozzy kurottautui katsomaan valokuvaa.
”Pitkät hiukset sopivat hänelle!”
”En minä hiuksia tarkoittanut.” Huokaisin. ”Katsokaa tuota Bunearya.”
”Se on erivärinen kuin sinä, Prim.” Indigo hoksasi. ”Miksiköhän?”
”Sen kun tietäisi.” Minä huokaisin.
”Ai tuo.” Harley naurahti, hän oli huomannut, miten me tutkimme vanhaa valokuvaa. ”Lucia oli äidin viimeinen pokémon. Shiny Buneary. Leikin sen kanssa paljon pienenä.”
Vai että Shiny. En ollut koskaan kuullutkaan tuota sanaa, mutta kaipa se merkitsi jotain erikoista.
”Huomenna saadaan syödä paljon herkkuja!” Indigo totesi.
”Sinä syöt aina paljon, Indy.” Kitty naurahti Harleyn sylistä.
”Mutta huomenna onkin pääsiäinen.” Indigo puolusteli. ”En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta saadaan ainakin syödä paljon herkkuja!”
”Varo vain, ettet liho.” Sarkastinen Jill murahti nurkasta, kauempana meistä.
”Jill, miksi olet siellä?” Tulisit tänne meidän kanssa.”
”Ei huvita.” Skarmory vastasi.

Me nuorimmat pokémonit, minä, Indigo ja Jill menimme aikaisin nukkumaan. Ennen tutimaan lähtöä kävin vielä keittiössä. Viihdyin siellä, koska siellä tuoksui samalta kuin Harley. Pääsiäismunat – kaikki neljäkymmentä, oli asetettu keittiön pöydälle suureen kulhoon. Kukaan ei ollut koskenut niihin. Veikkasin, että Harleyn isoveljet eivät uskaltaneet Jillin takia varastaa yhtään suklaamunaa.
Minä nukuin Harleyn sängyssä, vaikka Ozzy ei tykännyt siitä, koska se oli muka hänen paikkansa. Joskus Ozzy osasi olla tosi mustasukkainen Harleyn huomiosta.
Harleyn sänky oli mukavan pehmeä, eikä hän kuorsannut yhtään. Luulin nukkuvani koko yön kuin tukki, ja herääväni suklaan tuoksuiseen, aurinkoiseen pääsiäisaamuun. Mutta minä heräsin.
Jänispokémonina korvani olivat herkät äänille. Kuulin oudon onton tömähdyksen alakerrasta.
”Mitä ihmettä tuo oli?” Pohdin unisesti. ”Se kuului alakerrasta.”
Painoin pääni uudelleen Harleyn tyynylle, suljin silmäni ja koetin saada unenpäästä kiinni, mutta se ei onnistunut.
”No, voin kai käydä katsomassa..” Minä pohdin ja nousin raukeasti ja katsoin alas. Oli pimeää, enkä nähnyt hyvin pimeässä, alapuolellani pitäisi olla jokin kori. Niin minä sitten hyppäsin alas vain pudotakseni Kittyn ja Indigon niskaan.
”Auts!” Indigo parahti.
”Prim, mene ihmeessä jo nukkumaan!” Kitty kehotti.
”Anteeksi.” Minä vinkaisin. ”Mutta kun kuulin alakerrasta ääniä ja..”
”Mitä ääniä?” Kitty naukui väsyneesti.
”En osaa selittää sitä.” Minä sanoin hiljaa. ”Mutta tahdon saada selville mitä ne olivat. Vaikka siellä nyt vain joku Harleyn veljistä mutta..”
”Minä tulen mukaan.” Indigo haukotteli. ”Tarvitsen iltapalaa.”
”Tarkoitat kai yöpalaa?” Kitty naukui raukeasti. ”Kai minäkin tulen..”
Suoraan sanoen, näköni pimeässä oli surkea, eikä Indigo nähnyt eteensä. Kittyllä täytyi olla kestämistä, sillä vanhimpana se kulki meidän muiden edellä. Ja minä kompuroin kokoajan koska en nähnyt nenääni pidemmälle, ja törmäsin Kittyyn, jonka juuri ja juuri näin edessäni. Aina kun törmäsin Kittyyn, Indigo puolestaan törmäsi minuun, koska näki pimeässä minuakin huonommin.
”Missä ovi on?” Minä kuiskasin.
”Suoraan edessä.” Kitty kuiskasi takaisin. ”Tunnen tuulen vireen.”
”Onko jossain ikkuna auki?” Indigo pihahti.
”Varmaan.” Kitty naukui hiljaa. Astuimme huoneen ulkopuolelle. Oli kylmä. Jossain oli tosiaan ikkuna auki.

”Missä portaat ovat?”
”Ihan tuossa lähellä?”
”Kitty, missä sinä olet?”
”Olen ihan edessäsi.”
”Ai joo, näen sinut.”
”Prim, missä olet?”
”Täällä!”
”Ai niinpä oletkin. Odota!”
”Indy, älä juokse!” Kitty komensi. ”Sillä muuten me..”
Liian myöhäistä. Indigo rynnisti pimeältä käytävällä meidän luoksemme, meidän jotka katsoimme alas pimeisiin portaisiin aivan reunalla. Kävi kuten varmaan ajatteletkin, putosimme portaat alas sellaisella räminällä, että näin jälkeenpäin ihmetyttää, miksei kukaan herännyt siihen.
”Auts.” Kitty naukui.
”Tuota en tahdo tehdä uudelleen.” Minä mutisin.
”Olen pahoill..” Indigo aloitti mutta jätti lauseensa kesken. Kuulin hänen vetävän ilmaa keuhkoihinsa. ”Yök. Mikä täällä haisee?”
”Haisee?” Minä toistin. ”En minä mitään haista.” En haistanut mitään, tavallisuudesta poikkeavaa.
”En minäkään.” Kitty myönsi. ”Mutta te Swinubit omistatte hyvän hajuaistin.”
”Mitä sinä haistat, Indy?” Minä kysyin.
”Liejua, mutaa ja roskia.” Swinub vastasi.
”Mistä?” Kitty kysyi.
”Keittiöstä.” Indigo kuiskasi. ”Ikkuna taitaa tosiaan olla auki.”
”Se selittää kylmyyden.” Minä tuumin.
”Mennään sitten.” Kitty naukui. ”Tahdon päästä pian takaisin nukkumaan.”
Indigo kulki edellä, hänen nenäänsähän tässä seurattiin. Kitty kulki hänen takanaan ja minä hänen perässään. Tuuli vihelsi korvissani. Kuljimme hiljaa kohti keittiötä, näin edelleen huonosti pimeässä mutta tiesin minne mennä. Indigokin tiesi, sillä hän seurasi nenäänsä. Keittiössä oli kylmä. Ikkuna oli auki.
”Kukakohan tuon on jättänyt auki?” Minä pohdin. Katsoin ympärilleni keittiössä. Kaikki näytti olevan paikallaan. Paitsi se tuoli. Yksi neljästä puutuolista, jotka olivat pöydän ympärillä. Yksi tuoli makasi nurin – selällään, niin kai voisi sanoa lattialla.
”Tuoli on kaatunut.” Minä kuiskasin. ”Miksiköhän?”
”Siksi että se joka tuli ikkunasta kaatoi sen.” Sanoi sarkastinen, rosoinen ääni. Me kaikki kolme säpsähdimme. Jill, Skarmory seisoi takanamme.
”Jill!” Kitty huudahti ärtyneenä. ”Miksi sinä noin teit? Säikytit meidät!”
”Huvin vuoksi.” Skarmory sanoi ivallisesti. ”Aloinkin jo miettiä, huomaisiko kukaan mitä täällä tapahtuu. Hyvä homma pehmo-pupu.”
”En ole pehmo pupu!” Minä kiivastuin. ”Mitä sinä edes teet täällä, Jill?”
”Nukuin täällä kunnes se limapallo tuli.” Jill jatkoi sarkastisella äänen sävyllä.
”Mikä limapallo?” Kitty ihmetteli.
”Se joka tuli ikkunasta.” Jill huokaisi turhautuneena.
”Se haisi kamalalta.” Indigo totesi.
”Ja vei jotain.” Jill ilmoitti. ”Vai mitä pupu pehmo?”
”Mitä sitten?” Minä kysyin ja katsahdin pöydälle. Kulho jossa pääsiäismunat olivat olleet, oli poissa.
”Pääsiäismunat!”
”Oikein.” Jill murahti. ”Voisinpa tästä lähteä..”
”Minne?” Kitty kysyi.
”Limanuljaskan perään tietenkin!” Jill ärähti. ”Te sitten olette hitaita!”
”Minä tulen mukaasi!” Minä huudahdin. ”Ei siksi että tykkäisin sinusta, vaan koska tahdon!”
”Minäkin tulen.” Indigo ilmoitti. ”Tarvitset minun hajuaistiani, jotta löytäisit sen tyypin jota etsit.”
”Minäkin tulen.” Kitty sanoi. ”Jos te menette, ei minulla ole vaihtoehtoa.”
”Pitääkö minun tosiaan ottaa teidät mukaan?” Jill valitti. ”No hypätkää sitten selkääni.”

Epäilin jaksaisiko Jill kantaa meidät kaikki, mutta olin väärässä. Hän oli vahvempi kuin miltä näytti.
”Se joka valittaa kuoppaisesta kyydistä, lentää heti kyydistä.” Jill ilmoitti. ”Tämä selvä?”
”Joo.” Me kaikki kolme sanoimme yhteen ääneen.
Jill osasi lentää, Ozzy sanoi kerran että ehkä hän oli siksi niin kiukkuinen, ettei osannut lentää – mutta se ei tainnut olla syy.
”No sinipallo, missä se on?” Jill kysyi Indigolta.
”Suuntaa Route ykköselle.” Indigo sanoi. ”Hyi. Hirveä löyhkä!”
”Okei!” Jill hihkaisi. ”Pitäkää kiinni!”
”Mistä?” Minä kysyin.
”Mistä minä tiedän!” Jill vastasi. Hän kiihdytti vauhtia, eikä vain kiihdyttänyt, sitä nopeutta ei voi kuvailla sanoin, tai ehkäpä sanalla valon nopeus. En tosin tiedä, miten nopeasti valon nopeus liikkui, mutta aloin jo voida pahoin.
”Tuolla se läskikasa on!” Jill huudahti voitonriemuisasti. Hän laskeutui hieman, niin että mekin näimme liejusta koostuvan pokémonin. Se tosiaan haisi hirveältä ja sillä oli mukanaan pääsiäsmuna kulho!
”Pure Swiftiäni pösilö!” Jill huudahti ja ampui sädehtivän tähtisateen kohti haisevaa pokémonia. Pokémon kaatui maahan, ja menetti otteensa pääsiäismuna kulhosta. Se makasi maassa tuntemattoman pokémonin edessä.
”Anna pääsiäismunamme takaisin!” Minä sanoin tomerana.
”Ne eivät ole sinun!” Indigo lisäsi.
”Oo.” Pahan hajuinen pokémon sanoi huvittuneella äänellä kun oli ensin päässyt ylös naamaltaan. ”Rupeavatko pikku tiitiäiset uhittelemaan?”
Loikkasin alas Jillin selästä, painoin jalkani viileää nurmea vasten ja katsoin varasta uhmakkaasti.
”Me emme ole mitään tiitiäisiä!” Huusi Kitty hypätessään alas Jillin selästä.
”Ja vaikka olisimme..auts!” Indigo taas ei onnistunut laskeutumaan kovin, hän nimittäin kaatui laskeuduttuaan suoraan kyljelleen.
”Mitä olitkaan sanomassa, raitapaita?” Pokémon kysyi ja katsoi meitä ylimielisesti. ”Muutenkaan teistä ei olisi minulle vastusta.
”Hei!” Jill huudahti närkästyneenä. ”Jos tapella tahdot, vastustajasi seisoo täällä!”
”Tuskin.” Pokémon sanoi silmiään pyöräyttäen.
”Anna pääsiäismunat takaisin!” Minä toistin.
”Sattuiko sinuun, Indy?” Kitty naukui.
”Eipä juuri.” Swinub nousi ylös ja ravisti sinistä turkkiaan.
”Mitenkäs muuten tuo outo väri?” Pokémon piruili.
”Harley sanoi että olen sininen koska olen erikoinen!” Indigo puolustautui. ”Hän sanoi että turkkini on kaunis!”
”Vale.” Limapallo pokémon paukautti.
”Eikä ole!” Kitty kiisti. ”Harley ei valehtele meille!”
”Kouluttaja siis pitää oikun värisistä pokémoneista.” Limanuljaska naurahti katsahtaen Indigoa, joka vinkaisi kimeästi.
”Söheltävistä pehmoleluista.” Hän katsahti minua merkittävästi. ”Ja kyllä, minä näin sen uuden vuoden tapauksen.”
”Tai ylipirteistä kissoista.” Hän katsahti Kittyä. ”Puhumattakaan koviksista.” Se katse oli suunnattu Jillille.
”Ei se minua kiinnosta.” Jill tuhahti.

”Nyt saa riittää, Grimer!” Ääni oli pehmeä ja se täytti ilman. Jokin lensi pitkän loikan avulla ilman halki, melkein kuun korkeudelta. Se jokin laskeutui meidän eteemme. Hän oli kaunis. Hän oli jonkinlainen suuri kaniinipokémon. Hänen turkkinsa kimalsi kuunvalossa, ja hän oli poikkeuksellisen värinen, punertavan ruskea. Osat hänen pitkistä korvistaan olivat vaaleanpunaisia, niin kuin sillä valokuvan Bunearylla.
”Lopunny.” Grimer sanoi kitkerällä äänellä. ”Taas täällä.”
”Grimer-hyvä, aina kun sinä yrität pilata jonkun täkäläisen perheen pääsiäisen, minä olen paikalla estämässä sen.” Lopunny sanoi täysin rauhallisella äänellä. ”Lisäksi, minua ottaa kamalasti päähän se miten parjaat näitä pokémoneja, koska heillä on kouluttaja. Iskikö kateus.”
”Ei tietenkään!” Grimer ärähti.
”No mitä aiot, Grimer?” Lopunny kysyi ja astui haastavasti askeleen eteenpäin siroilla jaloillaan.
Grimer näytti punnitsevan Lopunnyn sanoja, lopulta hän kuitenkin karjaisi turhautuneena. ”Joskus minä vielä päihitän sinut, pahuksen Lopunny!”
”Sitä odotellessa.”  Lopunny sanoi kuivasti. ”Tavataan taas ensipääsiäisenä.”

Grimer katosi niin äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Mutta se ei meitä haitannut. Oli vain onni että pääsimme hänestä eroon.
”Kuka tuo on?” Kitty kysyi.
”Mikä tuo on?” Indigo jatkoi.
”En minä vaan tiedä.” Minä kuiskasin vastaukseksi. ”Mutta onneksi hän tuli auttamaan.”
”Pöh.” Jill murahti.
Silloin Lopunny kääntyi. Hän tosiaan oli kaunis kuin kukka. Hänellä oli kapeat kauniit kasvot ja suuret rubiinin väriset silmät, saman sävyiset kuin Harleyllakin oli.
”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi lempeällä äänellä.
Kukaan ei vastannut.
”O-Olemme me.” Minä piipitin lopulta hermostuneena. ”Kiitos avustanne!”
Lopunny hymyili vastaukseksi.
”Kumma juttu.” Kitty tuumi. ”Täälläpäin ei liiku Grimereita.”
”Tuo tapaus tulee joka pääsiäinen.” Lopunny selitti. ”Hän pitää Charca Townin suklaamunista vähän liikaa.”
”Tuleeko neitikin tänne joka pääsiäinen?” Indigo kysyi.
”Pääsiäisenä, jouluna, juhannuksena.” Jänö luetteli. ”Pidän tästä kaupungista.”
”Oletko syntynyt täällä?” Kitty kysyi.
Lopunny nyökkäsi.
”Jill, mitä oikein teet?” Minä ihmettelin. Tämä oli tasan ensimmäinen kerta, kun näin Jillin tekemässä mitään muuta kuin mököttämässä, mutta nyt hän todellakin teki jotain ihan muuta kuin mökötti. Jill nimittäin keräsi maasta pudonneita pääsiäismunia, ja asetteli niitä takaisin kulhoon.
”Käytä silmiäsi, senkin idiootti.” Jill murahti. ”Minähän en aio roikkua täällä koko yötä.”
”Niin.” Kitty nyökytteli päätään. ”Meidän pitää palata. Ajatella jos meidän poissaolomme huomataan!”
”No auttakaa sitten!” Jill ärähti.
”Joo!” Minä hihkaisin. ”Indy, Kitty, tulkaa!”

Minua alkoi jo väsyttää. Autoimme kaikki pääsiäismunien keräämisessä, eikä niiden kokoon saamisessa mennyt aikaakaan. Se oli hyvä, sillä minua hieman pelotti ajatus siitä että Harley heräisi ja huomaisi poissa olomme.
”No niin.” Kitty naukaisi. ”Jill maahan.”
”Anteeksi mitä?” Jill älähti kun olimme keränneet kaikki suklaamunat.
”Sinun pitää mennä ihan maahan että saamme nostettua kulhon selkääsi.” Kitty vastasi. ”Jaksatkohan sinä kantaa sen!”
”Totta kai!” Jill murahti. ”Kannan vielä teidätkin, sillä teitä ei parane jättää tänne yksin, eksytte vielä!”
”Mutta jaksatko varmasti kantaa meidät kaikki?” Kysyin epäilevästi.
”Se on hyvää treeniä.” Skarmory totesi.
Täytyy kyllä sanoa, etten ollut nähnyt Jilliä niin alamaissa – kuvainnolisesti siis. Hän joutui makaamaan maassa, jotta pystyimme hilaamaan ja nostamaan pääsiäismuna kulhon hänen selkäänsä. Se oli rankkaa, sillä minä tein melkein kaiken nosto työn, koska olin ainoa, jolla oli raajat. Juuri silloin olin niin väsynyt, etten jaksa edes muistaa millä ilveellä sain nostettua munakulhon Jillin selkään. Minun täytyy vieläpä nostaa Jillille hattua siitä, että hän jaksoi nousta siivilleen niin suklaamunakulho kuin mekin keikkumassa selässään. Kun istuin siinä, tukemassa kulhoa, siltä varalta, ettei se vaan putoaisi, katsahdin ilmasta käsin vielä kerran paikkaan jossa olimme kohdanneet Grimerin ja Lopunnyn, halusin nähdä sen lumoavan kauniin jänispokémonin vielä kerran. Mutta ei siellä ketään ollut. Huokaisin hiljaa.
”Kaipa hän oli jokin harvinaisuus, sellainen jonka näkee vain pääsiäisen aikaan.”

Kommentit:

Cinna


Tätä siitä saa, kun ei vastaa tarinaan ajoissa, viime yönä näin jotakin tämän tarinan nimeen viittaavaa unta. :’D En kyllä oikein muista siitä paljoa mitään.

Asiasta puskaan, ihana tarina! Todella söpö/suloinen ja kuten olen useampaan otteeseen ympäriinsä sanonut, tykkään todella paljon näistä ”pokemonin näkökulmasta”-tarinoista. Niissä kun pääsee niin syvemmin perehtymään ryhmän jäsenten luonteisiin ja pokemoneihin muutenkin. Loppu varsinkin oli mieleen, vaikka oli kyllä koko tarina kokonaisuudessakin, sait päätettyä tuon tarinan juonen hyvin. Eipä tässä kai muuta, yksi lemppari-pääsiäistarinoista tältä vuodelta, mitä porukka on kirjoitellut. x]

Kittylle, Primille, Indigolle ja Jillille 25 exp ja sinulle §35.
+ Pääsiäistavarat

Vanhat Vihellyksen tarinat 13 > Romanttista hömppää

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Maaliskuussa 2013.

”Skaaaaar!” Kiljaisi sylissäni oleva vasta kuoriutunut Skarmory.
”Fee..” Mutisi pieni Feebas sen vierellä.
”Swiiiii!” Sininen Swinub äännähti.
Skarmory avasi siipensä, niin että otteeni kirposi kaikista kolmesta kuoriutuneesta. Ne rysähtivät lattialle, pieni Feebas putosi sinisen Swinubin selkään.
Skarmory sen sijaan liihotteli ympäriinsä tuijotellen muita pokémoneja ylen katsovasti.
Silloin juuri Brett, tuo ainainen iltojen piristys saapasteli ovesta sisään, ja minun on myönnettävä että se oli hauska näky
. Sillä heti kun pieni Skarmory näki Brettin, se päätti syöksyä veljeni kimppuun.
”Skaaaar!” Pokémon karjaisi ja syöksyi ilmasta kohti veljeäni.
”Ääääk!” Brett karjaisi ja maastoutui.
Minä nauroin ja poimin maasta pudonneet pokémonit.
”Tuo on Brett.” Minä mumisin. ”Hän on suurimman osan ajastaan idiootti, älkää välittäkö hänestä.”
”Oshaiiik!” Ozzy hikkasi keittiön pöydältä.
”Swi?” Pieni Swinub katsoi Ozzya ihmeissään.
”Sitä se juopottelu teettää.” Minä mutisin. ”Älkääkä vain kokeilko, aiheutatte kouluttajallenne harmaita hiuksia.”
”Fee?”
”Pitkä juttu pikku.. Nemo. Joo Nemo on hyvä nimi sinulle.” Minä sanoin ja taputin Feebas-vaavini kovaa kuorta.
”Fee!” Nemo-Feebas vastasi.
”Swinub!” Pieni sininen Swinub röhkäisi – possu kun oli.
”Ja sinä saat nimeksesi Indigo.” Minä päätin. ”Sinä olet aivan Indigon näköinen.”
”Swi!” Pieni Swinub ilostui.
”Skaaaaaaar!”  Skarmory äännähti jahdatessaan veljeäni ympäriinsä.
”Hui saa..!” Velikulta karjaisi ja sen jälkeen kuulin ulko-oven pamahtavan auki ja sitten kiinni. Minä nauroin.
”No niin Skarmory tule tänne, niin ristitään sinutkin.” Minä kehotin. Ja Skarmory toki tuli, mutta tullessaan hirveällä tuntinopeudella se nokkaisi terävällä nokallaan minua suoraan oikeanpuoleiseen poskeen.
”Au!” Minä voihkaisin. ”Mikäs virka tuolla nyt oli?”
”Skaaaaar!” Skarmory julisti ja laskeutui eteeni. Se katsoi minua määrätietoisesti, ja vaikka sitä ei erottanutkaan, olin varma että Skarmory hymyili. Siitä tuli melkein mieleen..
Laskin muut pokemonit sylistäni.
”Hmm.. olet kova tyttö vai?” Minä naurahdin ja kosketin Skarmoryn metallin harmaita kasvoja.
”Skar!” Skarmory nokkasi poskeani.
”Auts!” Minä kiljahdin. ”Uskotaan sitten. Sinä olet ilmiselvä Jill.”
Olin aina tahtonut saada koulutettavaksi sellaisen pokémonin kuin äidin Starly. Sellaisen joka oli yhtä raisu, päätin että jos joskus kohtaisin yhtä raisun pokémonin, se saisi nimekseen Jill.

”Hei!” Vaimea ääni kutsui. ”Oletko kunnossa?”
Huuliltani pääsi pieni voihkaisu, päähäni koski, kuin Saph olisi käyttänyt päätäni trampoliinina.
”Sattuiko pahasti?” Ääni kuului uudelleen, se oli samettinen pojan ääni. Ihan liian läheltä kasvojani.
”Chikoriiii!” Kuulin Chikoritan parkuvan.
”Älä itke, Chikorita.” Kuulin pojan lohduttavan. ”Auts!”
”Oshawott!” Oshawott huusi kipakasti, ja silloin taivas avautui ylleni – tai siltä se ainakin tuntui. Kasvoni nimittäin kastuivat.
”Äh.” Minä mutisin ja raotin silmiäni. ”Ozzy, mitä ihmettä oikein pelleilet? Mitä hel-?”
Tiedättekö mitä näin? Näin pojan, jolla oli niityn vihreät pörröiset hiukset, sekä lämpimät siniharmaat silmät, saman pojan, jota vastaan muistelisin otelleeni. Eikä se ollut pahin asia, pahin asia oli se, että vastustajani makasi ihan päälläni.
”Mitä hittoa kuvittelet tekeväsi?”
”Oletko kunnossa?” Poika kysyi.
”En koska makaat häiritsevästi päälläni!”
”Chikoriiiiiriiii!” Ceres vollotti vieressäni.
”Oshaaaaa!” Ozzy takoi kädentyngillään päälläni makaavan pojan oikeaa hartiaa.
”Sattuuko johonkin?” Poika kysyi.
”No sattuu helvetisti!” Minä murisin. ”Ja sekin vain siksi että makaat päälläni.”
Poika vierähti pois päältäni. Haukkasin nopeasti happea ja nousin istumaan. Ozzy lätki vieläkin muukalaista, tällä kertaa se käytti apunaan kantamaansa simpukan kuorta.
”Riittää jo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Voi, Ceres. Älä nyt itke.”
Mutta Cereshän itki kuin seula. Ozzy kyllä lopetti vieraan mukiloinnin tajuttuaan että olin jälleen tajuissani, mutta pieni Chikoritani vain vollotti.

Liikahdin, tai oikeastaan yritin nousta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Vasemmassa jalassani oli karmean näköinen, verinen pitkä nirhauma, säären kohdalla. Sukkahousuni oli kulunut rikki koko alueelta.
”Aih. Ceres voisitko tulla tänne?” Minä kysyin. ”En taida voida oikein liikkua.”
”Chiko..” Ceres niiskutti, ja kipitti katse maahan painettuna luokseni. Nostin pikkuisen varovasti syliini ja katsoin suoraan sen punaisiin silmiin.
”Voi, Ceres.” Minä huokaisin. ”Annathan anteeksi? Ei minun olisi pitänyt käyttää sinua ottelussa, varsinkaan siinä mielentilassa.. onneksi sinun ei käynyt pahemmin.”
Olihan Ceresillä toki kasvoissa pari mustelman alkua, mutta muuten se oli täysin terve. Ceres vilkuili kyyneleet silmissä veristä jalkaani.
”Älä sinä siitä huolehdi.” Minä vakuutin. ”Kyllä minun koipeni kuntoon tulee.”
”Osha!” Ozzy murahti tuntemattomalle pojalle ja käveli suoraan eteeni käden tyngät eteeni levitettynä.
”Ozzy, auttaisitko?” Minä kysyin. Pieni Oshawott kääntyi heti minun puoleeni tummansiniset silmät kimallellen.
”Käyttäisitkö Water Gunia haavaan?” Minä kysyin. ”Se täytyy puhdistaa, ellen välttämättä halua hyppiä yhdellä jalalla.”
”Oshaawott.” Ozzy äännähti ja sylki suustaan vesiryöpyn jalalleni. Kylmä vesi kirveli vasten tuoretta haavaa, mutta se olisi pieni hinta, verrattaen siihen että haava tulehtuisi.
”Kiitos, kamu.” Minä hymyilin ja taputin Ozzya päälaelle. ”Yritetään päästä täältä ulos.”
”Osha!”
”Chiko!”
Yritin nousta ylös, mutta se oli hankalampaa kuin olin kuvitellut. Tai no ei nouseminen tuottanut minulle ongelmia, mutta pystyssä pysyminen tuotti.  Horjahdin oitis, ja olisin varmasti iskeytynyt taas maahan mutta, joku nappasi minut syliinsä, enkä ollut lainkaan iloinen siitä.
”Näpit irti minusta, viherpiipertäjä!”
”Et pysty kävelemään tuolla jalalla.” Vihreähiuksinen poika väitti. ”Etkä varmasti osaa ulos tästä luolasta ilman apua.”
”Minä sinulta apua kysy..” Minä murisin.
”Kuule, Harley – saanhan kutsua sinua etunimel-”
”Oshaaaa!” Ozzy kävi oitis vieraan kimppuun, ja yritti läpsiä poikaa uudemman kerran kuorensa kanssa.
”Ozzy, anna olla.” Minä huokaisin. ”Jos tahdon potkaista tuota, teen sen itse.”
”Oshawott.” Pieni Oshawott nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti.
”Oshawottisi on aika suojeleva.” Poika totesi. ”Siitä myös näkee, että se on hyvin kiintynyt sinuun. Tuo Chikorita taas..”
”Tuli mukaan vasta äskettäin.” Minä pistin väliin. ”Ja lakkaa arvioimasta pokémonejani, kiitos.”
”Et vastannut kysymykseeni.” Poika naurahti. ”Saanko kutsua sinua etunimellä, neiti Leroux?”
”Ihan sama.” Minä töksäytin ja liikahdin hermostuneesti. ”Mikäs sinun nimesi sitten on?”
Poika nosti päänsä ja tuijotti pitkään kivivyöryn tukkimaan tunneliin ennen kuin suvaitsi vastata.
”Jaa-a. En tiedä.” Poika huokaisi.
”Miten niin et tiedä?” Minä tivasin.
”No kun ei minua ole ikinä kutsuttu millään nimellä.” Poika sanoi hiljaa. ”Paitsi sinä äsken. Ehkä minun nimeni olisi Viherpiipertäjä..”
”Se oli haukkumanimi senkin pönttö pää!”
”Tai ehkä pönttö pää..”
”Sekin oli nimittelyä! Eikö sinulla ole aivoja?”
”Asiasta toiseen.” Poika sanoi. ”Meidän pitää päästä täältä pois, halusit minun auttavan, tai et. Totuus on, ettet pysty kävelemään tuolla jalalla, eikä minuakaan huvita jäädä tänne.”
”Mistä tiedän, ettet vain yritä varastaa pokémonejani?” Minä kysyin pisteliäästi.
”Minulla ei olisi sydäntä varastaa pokémoneja, jotka ovat jo kiintyneet kouluttajaansa.” Poika vakuutti, mutta ei se minulle riittänyt.
”Sano mitä sanot.” Minä murahdin. ”En aio antaa sinun yrittää mitään hämärää.”

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi minulla oli Ozzy, se kyllä piti huolen selustastani, ihan siltä varalta, että tämä olisikin juoni. Se nimittäin kulki kokoajan takanani, ja piti visusti silmällä vieressä kulkijaa. Ceres puolestaan kulki vierelläni, lehti nuupahtaneena. Ceresin vierellä kulki pieni Whismur, joka näytti aivan siltä kuin olisi juuri pillahtamassa itkuun.
Ja minun vieressäni – oikeastaan kiinni minussa kulki vihreätukkainen piipertäjä. Hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärilleni, ja mikä nolompaa, minun täytyi pitää hänestä tuen vuoksi kiinni! Onneksi kukaan tuttu ei ollut näkemässä.
Oli niin hiljaista, että jo melkein ehdin nauttia siitä. Mistään puolelta luolaa, ei kuulunut pihahdustakaan, tosin olimme siirtyneet synkkään tunneliin, jonka kuulemma piti viedä meidät suoraan route kolmoselle. Minusta tuntui että tämä oli jokin Terra Enterprisen salakäytävä.
”Anteeksi.” Pojan ääni rikkoi täydellisen hiljaisuuteni. ”Ei olisi pitänyt käyttää Uproaria tällaisessa paikassa.”
Katsahdin poikaa nopeasti. Hänen kasvonsa olivat vakavat, enkä uskonut hänen yrittävän mitään.
”No eipä minunkaan ideani otella luolassa, ollut mikään kuningasajatus.” Minä huokaisin. ”Jos jostain, niin siitä näkee, että vasta sain pokémonini.”
”Siksikö kun et pidä ihmisistä?” Poika kysyi. ”Siksikö hankit pokémonin vasta nyt?”
”No en.” Minä mutisin. ”Se johtui äidistäni. Hän kuoli kun olin yhdeksänvuotias ja sen jälkeen Charca Townissa alkoi liikkua huhuja, joita en välittäisi toistella. Mutta se sai minut inhoamaan kanssa olentoja, veljiäni lukuun ottamatta.”
”Ihmiset ovat ilkeitä, ja muiden tunteista piittaamattomia.” Poika totesi. ”Kuten se pinkissä kylpenyt tyttö luolan ulkopuolella.”
”Ai, huomasit sen.” Minä huokaisin.
”Sellaista väriläiskää ei voi olla huomaamatta.” Poika hymyili. ”Minkähän kokoiset aivot sillä tytöllä oli?”
”Herneen kokoiset.” Minä mutisin. ”Kuka ajattelisi itseään kun luolassa asuu myös pokémoneja.”
Silloin me katsahdimme toisiamme. Tunsin punan leviävän kasvoilleni.
”Whismuur!”
”Chikorii!” äännähtivät vierellämme kävelevät pokémonit uneksivasti.
”Älkäähän luulko liikoja!” Minä melkein kiljaisin. ”Minusta ei rikollisen heilaa noin vain tule!”
”Chiko, chiko.” Ceres naurahti ja iski minulle silmään.
”Hei!” Minä huudahdin. ”En siedä vihjailua!”
”Whismuur!” Pieni Whismur hehkutti ja tökki iloisesti hymyillen kouluttajansa jalkaa.
”Älähän nyt innostu, Whismur.” Poika toppuutteli. ”Se on niin tavattoman romanttinen pikku kaveri.”
”Eikö sinun pokémoneille ole lempinimiä?” Minä töksäytin.
Poika katsoi minua silmät pyöreinä. ”Ei. Pitäisikö?”
”No pitäisi!” Minä huokaisin. ”Jos kutsut pokémonejasi vain niiden lajin nimityksellä, eivät ne eroa muista. Mistä siis tiedät että pokémonisi ovat omiasi?”
”Tuossa on järkeä.” Poika sanoi hiljaa. ”Onko kaikilla pokémoneillasi sitten nimet?”
”Tietenkin on.” Minä hymähdin. ”Oshawottini nimi on Ozzy ja tuota Chikoritaa kutsun Ceresiksi.”
Poika katsoi hetken miettivästi Whismuria eikä sanonut mitään.

Hetken kuluttua huomasin jotain merkittävää, nimittäin ulos käynnin. Tänä vuonna oli varmaan satanut paljon, sillä luolan suulle oli koostunut melkein pienen järven kokoinen lammikko. Lammikossa ui pari Ducklettia.
”Noista tulee mieleen ensikohtaamiseni Saphiren kanssa.” Minä mutisin.
”Saphiren?” Poika toisti.
”Psyduckini.” Minä naurahdin. ”Tapasin sen täällä jokin aika sitten, Duckletit kiusasivat sitä ja..”
Joskus minun pitäisi oppia pitämään turpani kiinni. Sillä heti ääneni kuultuaan lammikossa uivat Duckletit kääntyivät ja mulkoilivat minua pahaenteisesti.
”Älä vain sano..” Minä mutisin.
”Niillä taitaa olla hyvä muisti.” Poika totesi. ”Löylytitkö nuo viimeeksi?”
Minä nyökkäsin. ”Mutta nyt ne ovat kutsuneet serkutkin mukaan.”
Duckletit kerääntyivät hetkessä luolan suulle. Niitä oli viisi.
”Ne eivät taida päästää meitä suosiolla.” Minä mutisin.
”Paha juttu.” Poika sanoi. ”Minulla on mukana vain kaksi pokémonia.”
”Minulta löytyy kyllä pokémoneja.” Minä mutisin. ”Mutta en tahtoisi otella.”
”Luulen ettei meillä ole vaihtoehtoja.” Viherpiipertäjä totesi. ”Sinähän osaat otella?”
”Osaan.” Minä virnistin. ”Osaatko sinä?”
”No, se nähdään pian.” Poika virnisti. ”Whismur, mene!”
”Matkaan, Kitty, Saph Ceres!” Minä huusin ja viskasin kavereiden poképallot ilmaan.
Ceres hyppäsi ketterästi Psyduckin ja Skittyn viereen, valmiina kohtaamaan Ducklett lauman. Ceresin toisella puolella seisoi pieni Whismur.
”Mene, Totodile!” Viherpiipertäjä huusi ja heitti poképallon Saphin viereen. Pallosta hyppäsi ulos ihastuttava pieni Totodile.
”Totodile!”
”Sinulla on Totodile!” Minä hihkaisin.
”Pidän vesipokémoneista.” Poika hymähti. ”Kuten nähtävästi sinäkin.”
”No niin, Saph. Näytä mitä olet oppinut!” Minä julistin. ”Näytä niille Scald!”
”Psy!” Psyduck murahti ja ampui suustaan ryöpyn höyryävän kuumaa vettä. Vesiryöppy osui suurimpaan Ducklettiin, se vaikutti olevan porukan pomo, sillä se oli tuijotellut meitä määrätietoisesti, siivet lanteilleen taiteltuna koviksen tyyliin. Muut Duckletit säikähtivät, kun niiden johtaja sai kuuman suihkun ja ne ottivat askeleen taaksepäin.
”Kitty, tee attrackt!” Minä määräsin. Luulen, että ainakin yksi noista – elleivät ne kaikki olleet poikia.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi hurmaavasti ja iski porukalle silmää. Joo en tiedä miten Kitty, joka piti aina silmiään ummessa, pystyi iskemään silmäänsä, mutta niin se vain teki!
Ducklettien suut loksahtivat auki ihmetyksestä. Noin se attract toimi.
”Pärjäätkö?” Minä huikkasin.
”Enköhän.” Poika hymyili. ”Totodile, tee bite. Whismur tee pound!”
Se että Totodilen leukojen sanottiin olevan voimakkaat, ei ollut vitsi, sillä kuului vain rusahdus – ja sen uhri, Ducklett rääkäisi kivusta. Ja Whismur, vaikka pieni olikin, oli siinäkin ytyä. Pieni pokémon nimittäin onnistui melkein kaatamaan vastustajan lyödessään sitä pienellä nyrkillään.
”Okei. Ceres tee RazorLeaf, Kitty, tee Tail Whip ja Saph jatka Scratcillä!” Minä neuvoin.
Ducklett lauma, johtaja pois lukien, oli aivan muissa maailmoissa johtuen siitä että ne kaikki olivat ihastuneet Attractin johdosta Kittyyn.
Kitty läimäytti vastustajaansa hännällään, niin tarmokkaasti päähän, että sitä alkoi huipata.
”Tee nyt Growl!”
”Nyaaaah!” Kitty naukaisi kovalla äänellä ja pamautti uutukaisen kerran kuolaavaa Ducklettia päin näköä, niin että lopulta vaaleansininen ankan näköinen pokémon lyyhistyi ja pyörtyi.
”Hyvin toimittu Kitty!” Minä kehuin sitä. Huomasin heti, että Ceresiä vastaan tappeleva Ducklett oli juuri rynnistämässä Chikoritaa kohti, varmaankin hyökkäysaikeissa. ”Ceres, hyppää, ja tee sitten ilmasta Tackle!”
”Chiko!” Ceres hihkaisi ja hyppäsi ilmaan, se vältti juuri ja juuri Ducklettin Wing Attackin. Ceres hyppäsi kevyesti ilmaan, ja rymähti kaikilla voimillaan alas, puskien koko kehollaan Ducklettia. Ducklett puolestaan ampui Water Gunilla, mikä ei juuri näyttänyt vahingoittavan Ceresiä. Päinvastoin, Ceres näytti virkistyvän vesisuihkusta entisestään.
”Tee RazorLeaf vielä kerran!”
”Chikorii!” Chikorita laukaisi päästään kasvavasta lehdestä monia teräviä kirkkaan vihreitä terälehtiä, jotka tekivät osuessaan pahaa vahinkoa. Ducklett-parka upposi veteen, ja tullessaan pintaan, se katsoi parhaaksi uida lipettiin.
”Hienoa, työtä, Ceres.” Minä kehuin. ”Pidä varasi, Saph!”

”Psy!” Saph huudahti. Se lensi päin minua kaaressa. En nojannut enää siihen viherpiipertäjään, oli vaikea seisoa omin jaloin, varsinkin kuin toisessa jalassani oli jotain vikaa ja siihen sattui ihan helvetisti. Eikä se että Saph törmäsi suoraan minuun, yhtään helpottanut oloani, mutta en usko Psyduckinikaan nauttineen lennosta.
”Saph, sattuiko?” Minä ähkäisin.
”Psy-y-y.” Pokémon äännähti. ”Duck?”
”Ei tässä hätää.” Minä ähkäisin. ”Yritä uudelleen. Tiedän että pystyt!”
”Psyduck.” Psyduck mutisi ja nousi takaisin jaloilleen.
”Tee Water Gun suoraan sen silmille!” Minä neuvoin. Saphire toki yritti tehdä Water Gunin, mutta samassa Ducklett käytti Defogia, ja nostatti sumun niiden välille. Saphire ei varmaan nähnyt eteensä, joten se tähtäsi Water Guninsa vika paikkaan. Ducklett käytti tilaisuutta hyväkseen, ja iski Psyduckia Wing Attackillä, suoraan kasvoihin, niin että Saphire kaatui nurin niskoin maahan.
Ducklett lähti paikaltaan käydäkseen hyökkäykseen, Kitty ja Ceres astuivat sivummalta askeleen eteenpäin, valmiina auttamaan.
”Pysykää siellä!” Minä käskin. ”Tämä on jotain, mistä Saphin täytyy selvitä yksin.”
Niin. Jos se ei selviäisi tästä, se ei ehkä koskaan vahvistuisi.
”Saph, nouse ylös!” Minä huusin. ”Voit vielä voittaa. Älä nyt helvetissä luovuta!”
Psyduck avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Tiesin ettei se ehtisi nousta uudelleen jaloilleen, ennen Ducklettin seuraavaa hyökkäystä.
”Estä sen tulo Scaldilla!” Minä huusin.
”Payduckduckduck!” Saphiren suusta pulppusi höyryävän kuumaa, vettä suoraan lähemmäs rynnistävän Ducklettin päälle, vesiryöppy työnsi sen kauemmas, ja antoi näin Saphirelle aikaa nousta takaisin jaloilleen.
”Hyvä, Saph!” Minä kehuin. ”Tee nyt vastaisku Skratchillä ja yhdistä se Tail Whipiin!”
”Duck!” Saphire äännähti ja lähti kömpelösti juoksemaan kohti vastustajaansa. Saphire löi Ducklettia kipeän näköisesti viime metreillä otsaan Scrathillä, kääntyi nopeasti ja viimeisteli hyökkäyksen Tail Whipillä, jonka iski suoraan kilpailijansa päähän.
Ducklett alkoi vaappua huimasti. Oli aika lopettaa tämä.
”Viimeistele Water Gunilla!” Ja sen Saphire myös teki, se sylki suustaan vesiryöpyn kohti voipunutta Ducklettia. Se oli sitten siinä.
”Hyvin tehty, Saph!” Minä kiljaisin. ”Tiesin että pystyt siihen, olen niin ylpeä sinusta!”
Saphire lennähti lammikkoon persuksilleen ja katsoi pää kallellaan pyörtynyttä ankkapokémonia, se ei vielä tainnut ymmärtää mitä tuli tehtyä.
”Nya!” Kitty naukui.
”Chikorii!”
”Oshawott!”
Saphire nousi ylös vedestä, ja katsoi kaikkia pää kallellaan, sitten se punastui.
”Turhaan siinä punastelet.” Minä huokaisin. ”Teit sen ihan itse. Voitit Ducklettin.”
”Psyduck.” Saphire kahlasi lätäkön poikki, se kömpi minun ja muiden pokémonien luo. Kaappasin päänsärkyisen ankan syleilyyni, kuten muutkin ottelijat.
”Olen tosi ylpeä teistä kaikista!”
”Psy?” Saphire ihmetteli silmät suurina.
”Kyllä myös ei vaan erityisesti sinusta, Saph!”
”Chiko..” Kuulin Ceresin äännähtävän, mutta en enää nähnyt sitä. Eikä mikään ihme, sillä kirkas valo sokaisi meidät kaikki.
”Mitä ihm..”
”Bay!”
”Anteeksi, mitä?”
”Bay!”
”Ceres, sinäkö se olet?”
”Bayleef!”
”Herranjumala.. kehityitkö sinä?” Minä älähdin ja katsoin ainakin kaksinkertaisen suureksi kasvanutta vaaleankeltaista, pitkäkaulaista pokémonia, jonka kaulaa ympäröi vehreä lehdistä tehty kaulapanta ja päässä kasvanut lehti oli muuttanut otsaan sekä kasvanut entisestään.
”Bay!” Ceres hihkaisi ja hymyili minulle hellyyttävästi, sitten se painoi otsansa hellästi poskeani vasten, puskien samalla kasvojani.
”Onnittelut taitavat olla kohdallaan, Ceres.”
”Nyaah!” Kitty katsoi Bayleefia ihailevasti. Saphire lensi hämmästyksestä nurin ja Ozzy nyökytteli päätään.
”Sinä todella osaat, otella.” Poika sanoi ja keräsi maasta poképallonsa.
”Oliko siitä nyt epäilystäkään?” Kysyin haastavasti.
”Eipä kai.” Poika hymähti. ”Jatkettaisiinko matkaa.”
Minä nyökkäsin. ”Kauanko seuraavaan kaupunkiin on?”
”Kauan.” Poika vastasi. ”Mutta seuraavan routen varrella on pokémonien päiväkeskus, voit varmasti levätä siellä.”
”Ja sinäkö lähdet oitis rikollisoimaan?” Minä mutisin.
”Niin minä ajattelin.” Poika sanoi hiljaa. ”Kuule, on parempi ettei meitä nähdä yhdessä.”
”No tuosta olen samaa mieltä!” Minä mutisin.
”Tulehan sitten.” Poika auttoi minut jälleen jaloilleni, ja noloa kyllä, minun oli taas tukeuduttava häneen. Kutsuin kaikki Ozzya lukuun ottamatta takaisin palloihinsa, ja pallot laitoin turvaan reppuuni.

Kun jalka on näinkin kipeä kuin minun silloin, jokainen askel tuntuu pitkältä. Eikä edes pieni keskustelu saa kipua loppumaan.
”Kuule minä vähän mietin.” Poika aloitti.
”Niin, mitä?” Minä murahdin.
”Sanoit äitisi kuolleen, miten hän..”
”Ei minulle koskaan kerrottu.” Minä huokaisin. ”Veljet eivät puhu siitä. Useimmat eivät edes käy kotona, muuta kuin jouluna.”
”Asutko sinä siis yksin?” Poika kysyi.
”En toki.” Minä mutisin. ”Onhan minulla ylihuolehtiva Qwill.”
”Se tummahiuksinen poika sieltä faniclubilta?”
Minä nyökkäsin.
”Entäs teidän isänne?” Poika uteli.
Pääni löi tyhjää. ”Jaa-a. En osaa sanoa. Kumma kyllä, en muista hänestä juuri mitään.”
”Niinkö?” Poika kysyi.
”Mitä minun perhe-asiani sinua kiinnostavat?”
”Oshawott!” Ozzy murisi.
”Kunhan kysyin.” Poika mutisi. ”Koska minulla ei ole perhettä.”
Katsoin poikaa silmät suurina. ”Ai jaa..”
”Mutta ei se mitään.” Poika hymyili. ”On minulla sentään pokémonit.”
”Jos olo on yksinäinen, mikset hanki liutaa ystäviä?” Minä paukautin. ”Sinun naamallasi se saattaisi onnistua..”
”Mikset itse hanki poikaystävää, Harley?” Poika pisti takaisin.
”Minulla on liian ruma naama, siksi.” Minä vastasin. ”Enkä minä halua tuhlata aikaani ylimääräiseen draamaan.”
”Tytöt eivät ymmärrä minua.” Poika naurahti. ”Enkä tule toimeen ihmistenkään kanssa.”
”Yllättävää..” Minä mutisin. ”Missä se keskus on?”
Koska keskustelumme alkoi valua siihen suuntaan, mistä en todellakaan pitänyt, oli ainoa pelastukseni löytää se himputin keskus, jotta pääsisin eroon tuosta mäntistä.
”Se on tuolla tien keskellä.” Poika huomautti.
”No vauhtia sit-teeen!” Kiljaisin loput lauseesta, vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tyhmä. Astuin askeleen kipeällä jalallani askeleen, joka oli vähän liian iso. Horjahdin, enkä iskeytynyt maahan, se hyyppä oli ottanut minut vastaan.
”Oletko aina noin tempparamenttinen vai olenko poikkeus?” Hän hymyili ja nosti minut syliinsä, kyllä, syliinsä.
”Mitä helvettiä oikein teet?” Minä kiljaisin.
”Alat olla niin poikki, ettet jaksa kävellä.” Poika huomautti. ”Kantaminen sujuu nopeammin.”
Silloin Ozzy ystävällisesti hyppäsi pojan hartialle ja alkoi läpsiä tämän poskea kiivaasti.
”Sitä paitsi, kohta tupruttaa lunta.” Poika pohti, jättäen Ozzyn huomiotta. ”Se vain vaikeuttaa liikkumistasi.”
”Onneksi kukaan tuttu ei ole näkemässä.” Minä murahdin.
”Olisiko se noloakin sinulle?” Poika nauroi.
”Brett ja Troy potkisivat sinua persuksille!” Minä ilmoitin. ”Ellei Ozzy ehtisi ensin – mitä kyllä veikkaan.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä ja jatkoi päättäväisesti harjoitusmaalitaulunsa mätkimistä.
”Onpa se suojeleva.” Poika totesi. ”Sen täytyy olla hyvin kiintynyt sinuun.”
”Et tiedä puoliakaan.” Minä pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
Hän käveli nopeaa tahtia, halusi kai päästä eroon minusta yhtä nopeasti kuin minä hänestä. Oli kieltämättä kylmä, se johtui Kuuran kylmästä talvesta ja siitä viimasta, mikä puhalsi lakkaamatta. Olinpa taas kerran fiksu, kun lähdin hameessa matkoille..

Route kolmen varrella oli todellakin pokémoneille tarkoitettu päiväkeskus.  Se oli suuri, tiilirakennus, jossa oli suuri puutarha, jossa leikkivät pokémonit. Pihalla seisoi vanha muori, jolla oli kunnon talvivaatetus päällään, aina toppatakista paksuun villamyssyyn. Hän huomasi meidät oitis, ja hänen huulilleen kohosi ystävällinen hymy. Sanokaa minun sanoneeni me erotiumme tavallisista ohi kulkijoista kuin kourallinen kipeitä peukaloita, vain siksi että herra viherpiiperön oli pakko kanniskella minua, kuin jossain Lumikissa prinssi uljas kanniskeli sitä prinsessaansa.
”Hyvää iltaa.” Vanha nainen toivotti meille ystävällinen pilke vanhoissa vaaleanvihreissä silmissään.
”Iltaa.” Poika vastasi ystävällisesti. ”Mietin voisimmeko me..”
Vanha nainen nyökkäsi, kuin olisi jo tiennyt, mitä poika aikoi kysyä.
”Tietysti, kultaseni. Odotapa hetki, tulen avaamaan teille oven.”
Ne olivat elämäni toistaiseksi pisimmät pari minuuttia. Nyt tiedän, että kylmyys ja jalkani vihlova kipu olivat sekoittaneet pääni. Tuijotin tuota vihreä hiuksista muukalaista. Hän alkoi jo näyttää väsyneissä silmissäni komealta. Hänen täytyi olla aika vahva, koska hän jaksoi kannatella minua, olinhan sentään aika painava – en lihava mutta silti..
Poika kääntyi katsomaan minua, ja juuri sillä hetkellä maailman luonnollisimmalta asialta. Hänen siniharmaat silmänsä tarkastelivat minua, eivät arvioiden vaan jotenkin muuten, enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Kumma kyllä, sillä hetkellä myös Ozzyn nyrkin takomiset, eivät kuuluneet yhtä selvästi kuin hetki sitten.
Päiväkeskuksen mahongin värinen ovi aukeni, rouvashenkilöllä ei ollut enää talvivaatetusta yllään, vaan sinivalkoinen työasu, takkeineen päivineen.
”Tulkaahan sisään.” Hän sanoi ja astui pois oven suusta.
Oli ihanaa päästä sisälle lämpimään kylmästä viimasta, mutta edes se ei saanut Ozzya lopettamaan vihansa näyttämistä.
”Teille taisi tulla äkkilähtö.” Nainen päätteli.
”Että mitä?” Minä kysyin.
”Voi kultaseni, suotta sitä salailet.” Hän hykersi. ”Kerrankos sitä vain nuoria ollaan. On todella ihanaa nähdä vasta rakastunut pari..”
”Hei, hetkonen-” Minä yritin, mutta en saanut suun vuoroa.
”Mistäs asti sitä on karattu? Kultaseni, tuollaisessa säässä ei parane lähteä, nythän on talvi voit vaikka vilus..”
Minä aivastin, ja värähdin kylmästä.
”Voi, voi.” Nainen päivitteli. ”Poikaseni, viehän tyttösi tuohon käytävän päässä olevaan huoneeseen.”
”Hienoa.” Minä mutisin. ”Nyt hän luulee että olemme jotain rakastavaisia.”
Pojan kloppi hymyili. ”Ei se minusta niin paha asia ole..”
”Mitäs tuo tarkoitti?” Minä tivasin.
Poika nauroi, ja lähti viemään minua naisen neuvomaan suuntaan. Päiväkeskus oli sisältä oikein viihtyisän oloinen. Joka puolella oli erilaisia ovia, ikkunoitakin oli paljon, joka puolelta näki ulos, moinen avaruus miellytti minua.
Pitkän käytävän päässä oli tyhjä huone, jonka ovi oli jätetty sepposen selälleen.
”Tämä se varmaan on.” Poika totesi ja astui sisään.
Huone oli kuin sairaalahuone, mutta kotoisampi. Seinät oli tapetoitu persikan värisellä tapetilla, ikkunan verhot olivat vaalean oranssit ja sängyn – sanoisinko sittenkin parisängyn lakanat olivat vaalean, pastellin keltaiset. Siihen hän minut asetti. Tuntui kieltämättä mukavalta päästä makuulle, olin väsynyt. Ozzy pomppasi nuorukaisen hartialta oitis viereeni ja toljotti minua huolestuneena.
”Ei tässä hätää, Ozzy.” Minä sanoin hiljaa ja taputin Oshawottin päälakea.
”Osha..”
”Voit kohta jo paremmin.” Poika vakuutti, ja peitteli minut tuolilta, sängyn vierestä löytämällään hunajan värisellä huovalla.
”Mitä sinä välität?” Minä murahdin. ”Mehän olemme vihollisia.”
”Olemmeko?” Poika katsoi minua ihmeissään. ”Mutta ei meidän tarvitsisi olla.”
”Mitäs tuo sitten tarkoittaa?” Minä utelin.
”Oshawott!” Ozzy huudahti ärtyneesti.
 

”Täällähän te olettekin.” Vanha muori sanoi ystävällisesti. ”Nuorta lempeä on ilo katsella.”
”Kuulkaas nyt kun me emme ole..” Aloitin mutta lopetin siinä vaiheessa kun Ozzyn tavallisesti valkeat kasvot alkoivat muuttua väriltään myrkyn vihreiksi, ikään kuin se olisi voinut pahoin.
”Kun minulla on jo söpö poikaystävä.” Minä sanoin ja taputin uudestaan Ozzyn päätä, Oshawott hymyili lempeästi.
”Onpa siinä suloinen, Oshawott!” Vanhus päivitteli. ”Saisinkohan minä ottaa sen ruokittavaksi?”
”Jos siitä ei ole vaivaa.” Minä vastasin. ”Voisivatkohan muutkin pokémonini..”
”Totta kai kultaseni.” Vanhus hymyili. Vedin reppuni selkäni alta ja avasin ne. ”Prim ja Kitty saattavat olla vähän villejä, eikä Lily tykkää pojista, Saphire on vähän heikko ottelun jälkeen ja..”
”Huolehdin niistä.” Vanha rouva vakuutti. ”Nuorimies, otanko sinunkin pokémonisi?”
”Ottakaa vain.” Sanoi poika, ja ojensi vyöllään olleet poképallot vanhalle rouvalle.
”Hoidan kyllä jalkasi kuntoon, tyttöseni.” Vanha rouvashenkilö vakuutti. ”Mutta nyt sinun täytyy levätä.”
Minä nyökkäsin, katsahdin viimeisen kerran Ozzya, joka rimpuili vanhan rouvan sylissä, ja katsoi minua hätäisesti.
”Ei hätää, Ozzy.” Minä vakuutin.
Vanha rouva meni sitten pois, sulkien oven perässään. Poika istuutui viereeni, ja teki jotain hämmentävää – hän heittäytyi vierelleni pitkäkseen ja haukotteli.
Katsoin poikaa tarkkaan, jokin hänessä tuntui oudolta, enkä tarkoita vain pahalla tavalla.
”Kuka..” Minä kuiskasin. ”Kuka hitto sinä oikein olet?”
Poika hymyili, mutta huomasin hänen äänessään hivenen pettymystä. ”Minähän kerroin, olen nimetön poika.”
”Mitä sinä minusta haluat?” Kysyin hiljaa.
”Juuri nyt, haluan että nukut ja keräät voimia.” Poika vastasi lempeästi hymyillen.
”En voi nukkua täällä.” Minä kielsin. ”Sinusta ei koskaan tiedä.”
”Kyllä voit, Harley.” Poika kiisti. Hän koski kädellään ohimoani, työntäen osan otsahiuksistani Ja tuota.. kumartui ja painoi suukon otsalleni.
Silmäni painuivat kiinni heti sen jälkeen, eikä siitä edes keskusteltu.

Kommentit:

Cinna


Hmm, silmäänsä vinkkaava Skitty. Menin sitten tuosta inspiroituneena googlailemaan, millaisena ihmiset pitäisivät Skittyn mahdollisia silmiä. Löysin tuloksena vain yhden faniteoksen; Eikä sekään ollut ”perinteinen” Skitty, vaan fanitehty eri muoto. Ehkä kaikkien pokemonien silmiä ei ole tarkoitettu koskaan avattaviksi.

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeastaan ihan symppikseltä kaverilta, ehkä Harleyn rakkausura tästä alkaa kehittyä johonkin suuntaan. Olisi mukavaa, jos hän jostakin nimen vetäisisi itselleen, mutta ehkä sitten jossakin vaiheessa. Miten muuten tuon alun kanssa, siis tuo kursivoitu pätkä, kun sehän kuvasi tuota, mitä tapahtui jo pari tarinaa takaperin, tai pikemminkin sen jatkoa. Selkeytti sitä ainakin, mutta mietin, että miksi olit sen tuolla tavalla hassusti laittanut tämän alkuun?

* Sinulle tästä §50
* Kitty/Ceres/Saphire 30 exp
* Ystävänpäivätavarat + Saavutus

Vanhat Vihellyksen tarinat 12 > Ällöttävän pinkkiä menoa

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2013.

Huokaisin syvään. Ozzy keikkui hartiallani, kilpaa reppuni kanssa.
”Ole onnellinen siitä, ettei sinulla ole sisaruksia.” Minä mutisin ja katsoin ärtyneenä punahiuksista typerystä, joka roikkui sitkeästi perässäni.
”Osha?” Ozzy ei tietenkään ymmärtänyt, miksi sen kouluttaja oli tympääntynyt. Se tuijotti minua sinisillä nappisilmillään kysyvästi.
”Niin, ethän sinä voi ymmärtää, Oz.” Minä huokaisin. ”Mutta kun joutuu tuijottamaan tuota virnettä, melkein kaksikymmentä vuotta..”
”Kiitos.” Tim letkautti. ”Minäkin rakastan sinua, sisko pieni.”
”Kukaan ei pyytänyt sinua mukaan, Tim.” Minä murahdin.
”Mutta minä tulen silti, vain siksi etten halua jättää suloista sisartani oman onnensa ojaan.” Tim leperteli typerä ilme kasvoillaan. Hän näytti hölmöltä, punaisen kiharan hiuspehkonsa kanssa virne naamallaan.
”Oshawott.” Ozzy totesi.
”Eli minne mennään?” Poika rallatti.
”Tallgrass Cityyn.” Minä murisin. ”Rivier Caven läpi. Ja sinä et tule mukaan.”
”Miksen?”
”KOSKA minä olen jo iso tyttö, ja osaan pitää huolen itsestäni.”
Vai osaanko? Tämän seikkailun päätyttyä, sitä on toki hyvä kysyä. Vaikka mistä minä olisin tiennyt, että se luolan käytävä sortuu? Voisin jopa sanoa että se oli Terra Enterprisen munukka varkaan syytä, mutta osittain se oli myös omaa syytäni. Ette varmaan ymmärrä, mitä selitän? No tämä seikkailu selittäköön.

Kaikki alkoi sinä aamuna, kun heräsin yläkerran kylpyhuoneesta, kyllä kylpyhuoneesta. Nukuin makuupussissa, kylpyammeen vieressä. Miksikö? No siksi, että Nemo nukkui siellä. Pieni Feebas olisi kuivunut, jos se olisi nukkunut tyynnytetyssä korissa, siksi se nukkui vedellä täytetyssä ammeessa. Ei se yksin nukkunut, Sapphire halusi välttämättä pitää pikkuiselle seuraa. Heräsin sinä aamuna, kun sain splashin kasvoilleni.
”Feebas Fee!”
”Huomenta, Nemo.” Minä mutisin. ”Viisi minuuttia vielä..”
”Psy!”
Sitten Saphire roiskutti vettä naamalleni.
”Okei, okei!” Minä murahdin. ”Noustaan sitten ylös!”
Oli muuten hyvä että päätin juuri silloin nousta ylös, sillä isoveljeni Brett päätti könystellä vessaan juuri sillä hetkellä.
Hänen kasvonsa venähtivät, kun hän näki minut leiriytyneenä kylpyammeen eteen.
”Mitä hel..”
”Huomenta, Brett.” Minä mutisin.
”Mitä sä täällä teet?” Poika kysyi äimistyneenä. ”Ai, mä tajuan! Sä pakenit tänne sitä metalli-hirviötä!”
”Brett Elijah Leroux.” Lausuin hiljaa ja nousin ylös, jokseenkin kankena. Marssin veljeni eteen, ja tiesin näyttäväni kamalalta, sillä näytin sellaiselta joka armas aamu. Mutta tänä aamuna taisin näyttää erityisen pelottavalta, koska Brett näytti sen verran pelästyneeltä ja astui vielä askeleen taaksepäin.
”Öö.. mä..”
”MINUN Skarmoryni ei ole mikään hirviö ettäs tiedät!” Minä karjaisin. ”Jill on loistopokémon ettäs tiedät! Sitä paitsi, kuka tahansa tuon hajuinen, ansaitsee saada Skarmoryn kimppuunsa.”
”Mitäs toi tarkoitti?” Brett kysyi haastavasti ja laski toisen kätensä lanteilleen.
”Juuri mitä sanoin, rakas veljeni.” Minä sanoin jokseenkin sarkastisesti ja työnsin häntä ovesta ulos.
”Hei! Mun pitää..”
”Et pokémonieni nähden!” Minä julistin. ”Mene alakertaan!”
”Mut sittenhän mun pitää ohittaa sun huoneesi ja..” Brett takelteli.
”Jill nukkuu.” Minä murahdin, ja työnsin hänet pois huoneesta. ”Oletettavasti.” Sitten löin oven kiinni.
”Mitä tarkoitat ’oletettavasti’?!” Brett karjui ja paukutti puista kylpyhuoneen ovea.
”Tuota kun jatkat, herätät kuolleetkin.” Minä naurahdin.
”Voi, paska!” Brett kirosi ja vaimeasta pamauksesta päätellen hän potkaisi ovea. ”Auts!”
”Noin siinä käy.” Minä sanoin hyvilläni.
”Fee! Fee!” Nemo loiski iloisesti ammeessa.
”Kohta kuulette..” Minä naurahdin. Ja olin oikeassa.
”SKAAAAAAAAAAR!”
”UAAAAAAAAAGH Auts! Irti! Tuhma Skarmory! Hei, lopeta! Varo, kohta mä..UAAAAH”
Tömähdys ja epämääräistä kolinaa.
”Arvasin.”

”No niin kaverit.” Minä käännyin pokémonieni puoleen. ”Lähdetään täältä, sillä välin kun nuo toopet joko koisivat tai syövät aamupalaa.”
”Duck?”  Sapphire katsoi minua kysyvästi.
”Syödään LeafTownissa. Sinne ei ole pitkä matka.” Minä hymyilin.  ”Sieltä pääsee nopeasti TallGrass Cityyn, ja haluan päästä jatkamaan matkaani.”
”Fee!” Pikku Nemo loiski iloisena ammeessa. Taputin pikkuista pään laelle.
”Niin sitä pitää, Nemo. Taidatkin olla valmis seikkailuun. Ja Saph, pitää sinusta varmasti huolta.”
”Psy!” Saph hihkaisi, ja lensi ammeessa takamukselleen, mistä seurasi loiskaus – myös minun naamani kastui siinä rytäkässä. Saphire katsoi minua anteeksi pyytävästi.
”Ei haittaa, Saph.” Minä naurahdin ja taputin vuorostani kömpelön Psyduckini päätä. ”Minun pitikin pestä kasvoni.”
Sen jälkeen harjasin tummanpunaiset hiukseni, sain kirota sitä, että hiukseni olivat osittain kiharat, sillä takut koituisivat joskus vielä kaljuuntumisekseni.
”No niin, kaverit.” Minä mutisin. ”Palloihinne siitä, lähdetään ihan kohta.”
Niin minä sitten kutsuin ne takaisin palloihinsa, jotka olin illalla – tai totuuden mukaan keskiyöllä jättänyt kylpyammeen reunalle.
”Takaisin, Nemo. Takaisin, Saph.”
Oli hyvä, että tajusin tulla ulos kylpyhuoneesta, sillä huoneessani oli käynnissä sota. Ozzy tappeli Jillin, Skarmoryn kanssa. Ozzy paralla oli naarmuja kasvoissaan.
”Jill!” Minä huusin. ”Toivottavasti sinulla ei ole kynsiäsi tässä!”
”Skaar.” Skarmory äännähti ja naksautti niskojaan omahyväisesti.
”Pyydä anteeksi.” Minä vaadin. ”Ja sitä paitsi.”
Katsoin huonettani, joka näytti lähinnä siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pätkä dynamiittia. Sänkyni esimerkiksi näytti siltä, kuin siinä olisi nukkunut lauma leijonan pentuja, pienen vastakuoriutuneen Skarmoryn sijaan. Lakanat oli revitty riekaleiksi, peitossa oli reikiä ja tyynyt oli revitty kahtia. Tästä tuli ihan mieleen yksi lapsena leikkimäni leikki, jota tapasin leikkiä äidin turhan raisun Pidoven kanssa. Leikin nimi oli ”sänkysota – eli sängyn möyhennys”. Äidillä meni usein hermot minuun ja Pidoveensa. Hän tapasi karjua meille naamapunaisena – kuten minä nyt Jillille.
Minua alkoi naurattaa, ei vain muisto siitä, vaan myös se että kuulostin ihan äidiltäni. Jill katsoi minua kuin kajahtanutta kun aloin nauraa kippurassa kesken saarnan.
”Anteeksi tuosta.” Minä rykäisin. ”Mutta Jill, pyydä anteeksi Ozzylta. Et saa käydä omiesi kimppuun.”
”Skaar.” Skarmory mutisi ja näytti punnitsevan sanojani, varmaankin miettien kannattaisiko minua totella vai ei.
”Jill.” Minä käskin vaativasti. ”Pyydä anteeksi. Nyt.”
Olin varma että kuulin Jillin tuhahtavan, sitten sen teräväkärkiset linnun kasvot punehtuivat hiukan ja se liimasi katseensa lattiaan.
”Skaar.” Se lopulta päästi suustaan, mutta mulkoili minua sitten ärtyneesti.
”Palaa, Jill.” Minä huokaisin ja kutsuin neidin takaisin palloonsa. ”Oletko ok, Ozzy?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
Kitty ryömi pois sänkyni alta ja pökki jalkojani helpottuneena.
”Ei hätiä, Kitty.” Minä hymähdin. ”Vaara on ohi. Palaa sinäkin palloosi.”
 Samaan aikaan Lily, Belle, Prim ja Ceres mönkivät pois vaatekaapistani, kaipa ne olivat evakuoineet itsensä sinne sodan ajaksi.
”Oletteko kunnossa?”
”Beautii!”
”Fuuuur~”
”Bun!”
Kaikilla kolmella näytti olevan kaikki hyvin mutta Ceres oli asia erikseen. Sen terälehti oli nuupahtanut, ja pikkuisen pää myös, se katsoi maahan ja sen ilme oli sellainen, kuin hyvin ahdistuneella ihmisellä joka yritti kaikin voimin pitää ahdistuksen sisällään.
”No niin, kaverit. Palatkaa palloihinne.” Minusta oli parasta kutsua Lily, Kitty ja Belle takaisin palloihinsa, sillä Ceres tuskin välitti itkeä kaikkien nähden.
Huokaisin syvään ja heitin muiden poképallot sivuun.
Kävelin pienen Chikoritan luo, huomasin heti miten se pidätteli kyyneliään.
”Mikä hätänä, Ceres?” Minä kysyin. ”Kaikki ok?”
Silloin Ceres alkoi parkua kovaan ääneen. Se oli hyvin ylpeä pieni pokémon, se ei pitänyt muiden seurasta tai ylipäätään tunteidensa näyttämisestä.
”Voi sinua, Ceres.” Minä kuiskasin ja nostin Chikoritan syliini varovasti. Yleensä se olisi potkinut ja sätkinyt, niin etten olisi millään saanut pideltyä sitä.
”Ei ole mitään hätää.” Minä yritin lohduttaa. ”Vaikka ei siltä näytä Jill on itse hyvin hämillään. Sehän kuoriutui vasta, ei se ole tottunut vielä muiden seuraan. Tiedän koska minä olen itse vähän samanlainen, siksi minä tahdon lähteä täältä pois pikimmiten.”
”Chiko?” Chikorita katsoi minua miettivästi.
”En minä pidä ihmisten seurasta.” Minä mutisin. ”Mutta sitä et kyllä kerro kellekään.”
”Chikorii.” Ceres pudisti päätään.
”Ja jos haluat, voin kantaa sinua sylissäni kunnes päästään Rivier Caven läpi.” Minä ehdotin. ”Pitäisitkö siitä?”
Ceresin kyyneleisille vaaleanvihertäville kasvoille kohosi hymy ja se nyökytti päätään.
”Ensin meidän pitää löytää Indy.” Minä totesin. ”Muistathan sen höpsön sinisen Swinubin?”
Toki Ceres sen muisti, se nyökkäsi heti. Mutta silloin Ozzy astui kuvaan, sänkyni jalkaan nojasi vanha kunnon kapsäkkini, herra tönäisi sen nurin. Sisältä kuului säikähtänyt huuto:
”Swiiiiinub!”
”Siellähän sinä olet, Indigo!” Minä huokaisin. ”Voit tulla ulos nyt, vaara on ohi.”
Repustani kömpi pieni pyöreä sikapokémon, jonka turkki oli sininen. Turkki oli aivan keksin muruissa – ilmeisesti Indy oli joko istunut keksipaketin päällä – ei, kyllä se oli syönyt kokonaisen paketin kaurakeksejä, sillä sen suuta kehysti hirvittävä muruvana.
”No ainakin joku meistä on syönyt aamiaisensa.” Minä naurahdin. ”Oletko lähtö valmis, Indy?”
”Swi!” Pikku Swinub hihkaisi.
”Hyvä, koska lähdemme heti kun olen saanut vaatteet kiskottua ylleni.” Minä julistin ja poimin jalkojeni juuresta tyhjän poképallon. ”Palaa.”
Punainen lasersäde imaisi Indigon mukanaan pallon sisään. Asetin Ceresin sänkyni päälle muodostuneen höyhen kasan päälle – höyhenet olivat kai tulleet Jillin repimistä tyynyistä, minun oli aika vetää vanhat vaatteeni, mustat sukkahousut sekä musta-valkoinen mekko päälleni.

Lähtemiseen tuntui tuhrautuvan yllättävän paljon aikaa, siksi säästän teidät yksityiskohdilta, sillä teitä tuskin kiinnostaa tietää miten Brett kirosi Jilliä ja urputti minulle mennessäni alakertaan. Tai siitä miten eräs tietty Axew oli piilottanut toisen saappaani, enkä meinannut löytää sitä mistään.
Kun lopulta pääsin ulos talosta, sain huomata että saisin uuden stalkkerin Qwillin tilalle.
”Hei, Harley!” Kuulin nuorimman isoveljeni huikkaavan, jostain selkäni takaa. ”Odota, minä tulen mukaan!”
”No, etkä tule!” Minä huusin. ”Ozzy, lakkaa keikkumasta reppuni päällä!”
”Osha!” Ozzy äänteli iloisena.
Paukautin oven kiinni nopeasti ja puristin käteni Chikoritan ympärille.
”Yrittäköön lähteä seuraamaan meitä.” Minä kuiskasin Ceresille.
No lopun voinette arvata. Juuri kun olin päässyt takaisin Route ykköselle takiainen alkaa jahtaamaan minua..
”Harleyliini, odotaaa~!”
”Enkä odota! Ozzy pidä kiinni, koska nyt mentiin!” Täytyy sanoa että se oli nopein koskaan juoksemani lenkki, tosin Route ykkönen ei ollut järin pitkä. Mutta lopulta minäkin väsähdin, ja minun oli aivan pakko hyväksyä Timin seura.

Päästessämme takaisin TallGrass Cityyn olin enemmän kuin mielissäni, siitä että sain taas tavata Trevin ja hänen kömpelön vihreän persoonansa.
Voin vaikka vannoa, että vihreähiuksinen poika oli lihonut viisi kiloa sitten jouluna. Tai ehkä se johtuu pokékokkeudesta.
”Olet lihonut, Trev.” Minä huomautin heti ensimmäisenä.
”Mukava nähdä sinuakin, Harley.” Poika naurahti. ”Minne sinä Qwillin jätit?”
”Kotiin.” Minä mutisin. ”Mutta minulla on uusi stalkkeri.” Tökkäsin Timin hartiaa.
”Moi.” Tim heilautti kättään. ”Timothy, kavereille Tim, olen tuon Harleyn isoveli.”
”Jälkeen jäänyt isoveli.” Minä mutisin.
”Oikeasti sä rakastat mua.” Tim naurahti.
”Niin paljon että yrjöttää.” Minä mutisin.
”Eli sä olet se pokékokki, jonka Harley pelasti?” Tim small talkasi. ”Qwill kertoi siitä, sanoi että käppänä tuossa..”
Huokaisin syvään. ”Olen Rivier Cavessa, jos kaipaatte. Mentiin, Ceres, Ozzy.”
”Chiko!”
”Oshawott!”
TallGrass City ei ollut pikku lomani aikana muuttunut yhtään. Kilpailuteltta oli yhä pystyssä, samaten myös Sali. Ainoa mikä oli muuttunut, oli ihmisten määrä kaupungissa. Kaikkialla parveili ihmisiä, mutta kukaan ei ollut yksin – tai ilman ihmisystäviä, kuten minä, kaikilla oli mukanaan poika tai tyttöystävä, minulla oli vain Ceres ja Ozzy. Tällaisina hetkinä todella toivoin olevani sosiaalinen – edes vähän enemmän sosiaalinen.
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
”Toivottavasti hikkasi paranee pian, Ozzy.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Chikorii?” Ceres nosti päätään ja katsoi minua.
”Ei tässä mitään, Ceres.” Minä huokaisin. ”Sanoinhan etten pidä ihmisistä, eivätkä he minusta.”
”Oshawott!” Ozzy äännähti vihaisesti ja viittilöi kädentyngillään hermostuneesti.
”Älä viitsi, Ozzy.” Minä naurahdin, vaikkei asia ollut hauska, vaan pikemmin masentava. ”Me molemmat tiedämme että se on totta.”
”Osha!” Ozzy väitti hanakasti vastaan.
”Mennään nyt vain sille hiton luolalle.” Minä mutisin. Matkalla sinne kohtasimme vielä lisää ihmisiä, ja mikä pahinta yli puolet olivat joitain rakastavaisia tai vasta-ihastuneita.
”Tämä pistää ihan yrjöttämään.” Minä mutisin. Ozzykin katsoi vastaan tulevia, ja sen kasvot näyttivät muuttuvan väriltään yhtä vihreiksi kuin Ceresin kasvot.
”Älä huoli, Ozzy.” Minä sanoin. ”Kouluttajanne lupaa pyhästi olla rakastumatta eli muuttumatta hörhöksi.”
”Chikorii!” Ceres äännähti.
”Ei, Ceres. Se on lupaus jota..”
”Tuonne luolaan pitäisi kasata rakastavaisille tarkoitettu toivomuskaivo!” Kuulin jonkun naishörhön, jolla sivumennen katsoen oli ällöttävän pinkit hiukset ja punertavat silmät, erittäin kalpea iho ja yllään no räikeän pinkki napapaita ja siihen sopiva tuskin edes polviin asti yltävä fuschian värinen hame sekä paksupohjaiset kukka-sandaalit. Hän näytti aivan muotitalosta karanneelta aaveelta, joka oli altistunut turhan paljon pinkki säteilylle.
”Eikö se olisikin romanttista?” Tyttö jatkoi kimakalla äänellä.
”Ei.” Minä vastasin melko kovalla äänellä, joka ilmeisesti häiritsi puhujaa, niin että hän kääntyi katsomaan, kuka hänet julkesi keskeyttää.
”Se olisi ällöä.” Soin tytölle kornin hymyn.
Tyttö hymähti. ”Ja kuka antoi sinulle luvan puhua?”
”Minä itse.” Minä mutisin. ”Sitä paitsi pokémonithan kärsisivät rakastavaisten käynneistä, luolassa asuvat pokémonit haluavat rauhaa, eivät kikattelevia lempiväisiä sitä häiritsemään.”
Sen sanottuani astelin edessäni häämöttävään luolaan, Ozzy sen sijaan keskittyi esittelemään kaunista kieltään tytölle.
”Oshaplääh!”
Yritin peittää kikatukseni, sillä sehän oli epä-Harleymaista. ”Kuule, Ozzy. Juuri tuon takia minusta ei järin pidetä.”
Silloin Oshawott hyppäsi oikealle hartialleni ja kietoi käden tynkänsä sen verran kun saattoi, kaulani ympärille.
”Oshaa~”
”Kyllä minä tiedän, että rakastat minua, Ozzy.” Sanoin lempeästi. Silloin myös Chikorita lipaisi kielellään kättäni. ”Kiitos, Ceres. Mitä tekisinkään ilman teitä?”

Luola ei ollut muuttunut yhtään täällä oloni jälkeen. Kaikkialla oli yhä sinistä, kauniin sinistä ja kimmeltävää. Kuulin veden loiskeen, hiljaisia pokémonien ääntelyjä. Oli ihanan rauhallista, toista se oli luolan ulkopuolella.
”Mitähän tuo pariskunta ryysis tarkoitti?” Minä pohdin. ”Onko se joku uusi lookki?”
”Taitaa liittyä ystävänpäivään.” Kuulin selkäni takaa pehmeän pojan äänen sanovan. Ja minä myös tunsin tuon äänen, en ollut varma mistä.
Käännyin, katsoakseni tulijaa suoraan silmiin. Tunnistin hänet heti, vaikka hänellä oli erilaiset vaatteet yllään. Niityn vihreät pörröiset hiukset ja lämpimän siniharmaan väriset silmät, lempeä hymy – mitä helvettiä oikein ajattelen? Tämä ystävänpäivän romanttinen soopa on saanut aivoni sekoamaan.
”Harley Leroux.” Sanoi poika ja suoristi päässään olevaa mustavalkoista lippistä. ”Muistatko minut? Tapasimme taannoin pokémon fan clubilla. Koordinaattori-kisasi jälkeen.”
”Totta kai muistan!” Minä sähähdin. ”Sinä yritit varastaa Primin munan!”
”Niin, sen hyperaktiivisen Bunearyn.” Poika naurahti. ”Miten se voi?”
”Paremmin, kun pysyt kaukana siitä.” Minä murahdin.
”Älä käsitä minua väärin, neiti Leroux.” Poika nosti kätensä tyynnyttelevästi kasvojensa korkeudelle. ”En tarkoittanut pahaa. Enkä tee sitä nytkään.”
”Joo, et.” Minä naurahdin pisteliäästi. ”Terra Enterprisehan on hyvä järjestö! Auttelette joulupukkia antamaan pokémoneja kilteille lapsille.”
”Kuulehan neiti Leroux, minä en tullut tänne Terra Enterprisen agenttina.” Poika kiisti. ”Tulin tänne samoissa aikeissa kuin sinäkin.”
”Niin varmaan.” Minä mutisin. ”Mitä sinä tänne tulit, ei sinunlaisellasi pitäisi olla vaikeaa tyttöjen selättämisessä..”
Poika oli komea. Todella komea, jos totta puhutaan. Hänellä oli yllään tiukat vaaleanharmaat farkut ja valkoinen huppari, valkoinen puki häntä.
”Ehkä minäkään en pidä ihmisten seurasta.” Poika hymähti. ”Pidän enemmän pokémoneista, kuten sinä.”
”Mistä sinä sen muka tiedät?” Minä sähähdin. ”Minähän rakastan ihmisiä!”
”Et sinä niin tuolla ulkona sanonut.” Poika naurahti. ”Sanoit Oshawottillesi vihaavasi ihmisiä.”
”Entäs sitten?” Minä murahdin. ”Entä jos vihaan ihmisiä? Se ei sinulle kuulu.”
En tiedä miksi, mutta tuo jätkä alkoi ottaa minua pahasti pannuun. En tiedä yrittikö hän tahallaan ärsyttää minut äärirajoilleen, voidakseen helpommin viedä minulta pokémonini vai mitä, mutta juuri nyt en kaivannut häntä, tai ketään ihmistä kertomaan mitä tunsin ja mitä en.
Käänsin selkäni hänelle, mikä olisi ollut hemmetinmoisen typerä juttu, ellei Ozzy olisi toiminut selkäni silminä ja mulkoillut vierasta puolestani. Lähdin kävelemään kohti vasemman puoleista tunnelia. Ja ennen kuin poika ehtisi seuraamaan minua sanoin hänelle: ”Jos et kerran ole järjestösi hommissa, voit jättää minut rauhaan.”
Sen sanottuani juoksin syvemmälle tunneliin, ja toivoin ettei vieras muukalainen seuraisi minua. Mutta niin vain kävi.
Hän käveli rauhassa peränääni, kuulin vain meidän askeleemme tunnelissa – mikä olisi kai ollut ihan pirun romanttista JOS tämä olisi ollut typerä romanttinen komedia.
”Loukkasinko sinua jotenkin?” Poika kysyi ja minä pysähdyin.
En keksinyt mitä sanoa, osa minusta halusi käydä syvälliseksi ja pitää luennon siitä, miksi halusin olla yksin ja vihasin ihmisiä, mutta onnekseni viisaampi osa minusta, piti suuni supussa.
Tunsin pojan käden koskettavan toista hartiaani, sitä millä Ozzy ei seissyt. Hänen kätensä oli lämmin.
”Hei-” Poika yritti sanoa mutta minä käännyin nopeasti ympäri.
”Älä helvetti vie koske minuun!” Minä kiljaisin. Silloin katosta tipahti pari kiveä maahan.
”Täällä ei kannattaisi huutaa.” Poika viisasteli.
”Ehkä sinun ei kannattaisi lääppiä vieraita, niin säästymme kivivyörymiltä.” Minä mutisin.
”Anteeksi.” Poika sanoi. ”Kuule, en tarkoittanut..”
”Jätätkö minut rauhaan, jos päihitän sinut pokémon ottelussa?” Minä paukautin.
”Käyhän se mutta..” Poika sanoi.
”Hyvä!” Minä sanoin äreästi. ”Aloitetaan!”

Se oli tyhmää, ja minä tiedän sen. Nyt tiedän myös sen, ettei onnettomuutta olisi sattunut, jos minä en olisi menettänyt malttiani. Mutta viis siitä, parempi vain kertoa asiat, siinä järjestyksessä, jossa ne tapahtuivat.
”Miten on, Ceres?” Minä kysyin. ”Haluatko kokeilla ottelemista?”
Chikorita katsoi minua laskelmoivasti, kuin olisi yrittänyt päätellä, mitä tunsin tätä muukalaista kohtaan, mutta sitten se nyökkäsi.
Laskin Ceresin maahan ja hymyilin. ”Menehän sitten.”
Muukalainen laski pallostaan ulos pienen vaaleanpunainen luppakorvaisen Whismurin.
”Juokse sitä kohti ja tee Razor leaf!” Minä määräsin. Ceres teki kuten käskin, hieman epäröivästi tosin. Se juoksi kohti vaaleanpunaista täplää ja tähtäsi siihen lehdestään irronneet terävät terälehdet.
”Väistä ja tee Pound!” Poika huusi. Whismur väisti, se oli kai niin kevyt, että hyppäsi leikiten Ceresin yläpuolelle ja iski sitä sitten kasvoihin nyrkillään.
Ceres parkaisi mutta laskeutui onnellisesti maahan neljälle jalalleen – melkein.
”Nyt tee pound uudestaan ja sitten Uproar!” Poika käski Whismuriaan.
”PoisonPowder valmiiksi, Ceres!” Ceres alkoi erittää myrkyllisen violetin väristä jauhetta lehdestään,
Whismurin pound oli onnistunut, se löi niin lujaa, että Ceres lensi kaaressa ilman halki. Whismur karjaisi keuhkojensa täydeltä, ääni ikään kuin pahensi Ceresin ilmalentoa. Sain sen kiinni, mutta koska se tuli sellaisella vauhdilla, minäkin kaaduin ja luisun pitkin käytävää, kunnes osuin seinään. Eikä se ollut lainkaan pahinta. Pahinta oli se yläpuoleltani, katosta kantautuva särkyvien kivien ääni ja se että minua huippasi niin pahasti, etten tiennyt mitä oli tapahtumassa. Taju meni, niin siinä kävi.

Kommentit:

Cinna


Tajuton Harley sortuneessa luolassa epämääräisen miekkosen kanssa yhdistettynä ystävänpäivätarina-aiheeseen ja tuohon pariskuntahommaan; voin kyllä hyvin nähdä mielessäni, mihin suuntaan tämä tästä voisi kehittyä. 😉 Jill on aika tulinen tapaus, ja Ozzyn söpstelystä en varmaan koskaan tule saamaan tarpeekseni… Olet sen kuvannut jotenkin niin hyvin. Lisää vaan tulemaan. :>

Jäipäs tynkäkommentiksi.
Muistuttelisin muuten myös vielä tuosta keskeneräisestä safarikierroksestasi tässä näin~

* Ozzy/Ceres/Jill 20 exp
* Sinulle §35

Vihellyksen vanhat tarinat 11 > Pojat ovat poikia

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2013.

”Prim, älä juokse!” Minä kiljaisin. ”Voit loukata itsesi!”
”Buneary!” Pikku pupu hihkui innoissaan juostessaan taivaan luomalla valkoisella lumipeitteellä, joka oli haudannut maan alleen. Prim oli innoissaan lumesta, eihän se ollut sitä ennen nähnyt, mutta lumen seassa saattoi olla myös jäätä ja se..
”Buuuun!” Pikkuinen parahti ja luisui lumessa eteenpäin pari metriä eteenpäin, ja luiskahti sitten takamukselleen.
Minä naurahdin. ”Minähän sanoin.”
”Oshaaaaaaaaaa!” Ozzy kiljaisi takanani ja luisui räpylöineen alas puisia (ja tähän vuoden aikaan jäisiä) portaita alas, ja törmäsi sitten jalkoihini.
”Sinäkin Ozzy..” Minä huokaisin. Sitten tulin katsomaan terassin kaiteelle, en tiedä miten Saphire – Psyduckini oli onnistunut kiipeämään lumen peittämälle kaiteelle, mutta sen verran tiesin, ettei Saphiresta ikinä tulisi nuoralla kävelijää, koska sen tasapaino…
”Duuuuck!” Psyduck parkaisi ja tipahti kaiteelta suoraan lumipenkkaan.
Huokaisin syvään ja kiiruhdin kurkkaamaan kulman taakse, oliko Saphire kunnossa.
Ja siellä se kökötti lumipenkassa, pää juuttuneena lumen alle kinokseen.
”Saph, sattuiko?” Minä kysyin.
”Duck.” Vastaus kuului lumikinoksen alta.  
”Odotahan, autan sinut ylös.” Minä naurahdin ja astuin lumiseen penkkaan. Vedin Psyduckin ylös hangesta, se katsoi minua pää kallellaan.
Tiedättekö, minä ja lumi emme ole koskaan pitäneet toisistamme. Lumen takia oli vaikea liikkua ja liukastakin – ja märkää, joko mainitsin sen?
Nytkään en edes kompastunut, pyllähdin vain hankeen nostaessani Saphirea hangesta.
”Näin siinä käy.” Minä totesin.
”Psy.” Päänsärkyinen ankka totesi.
Talon kulmalla Ceres rakensi lumilyhtyjä yhdessä Jimin, veljeni Qwillin Chimcharin kanssa. Oli vaikea uskoa että vajaa viikko sitten Ceres vielä pelkäsi Jimiä. Nyt ne olivat erottamattomat ystävykset, ja menivät joka paikkaan yhdessä.
”Psyduck.” Saphire äännähti murheellisesti.
”Älä huoli, Saph.” Minä lohdutin. ”Kyllä sinäkin vielä ystävän saat.”

”Miksi mun pitää tehdä lumityöt tänään?” Kuulin valitusta ovelta.
”Älä jaksa, ei siinä kauan mene.” Kuulin Qwillin äänen huomauttavan.
Brett oli patalaiska, mitä tuli lumitöihin. Hän laahusti portaita alas ja karjaisi sitten jotain kummaa, kuului tömähdys ja pahaenteinen murahdus.
”Ai, PERKELE!”
”Buuuuuuun!” Kuulin Primin parkaisevan.
”Furret!” Se oli Lilyn vihainen huudahdus.
”Iääääägh!” Brett karjaisi. ”Missä helvetissä olet Harley?!”
”No en ainakaan siellä.” Minä julistin kovalla äänellä. ”Mitä ihmettä sinä karjut siellä, Brett?”
”Bunearyyyy!” Kuulin Primin huutavan ja sitten se pomppi sitten terassin kautta lumipenkkaan – toisin sanoen suoraan syliini.
”Buneary!” Pikkuinen Buneary parkui nappi silmät kyynelissä.
”Mikä hätänä, Prim?” Minä kysyi.
”Psy-y?” Saphire kysyi.
”Buuuuun!” Prim parkui.
”Mitä sä siinä istut?” Brett sanoi harppoessaan kulman takaa varsin äkäisen näköisenä.
”Autoin Saphin pois nietoksesta, se oli jäänyt kiinni päästään.” Minä selitin. ”Et satu tietämään, miksi Prim parkuu tuolla tavalla?”
”Pitäisit huolta katraastasi.” Brett murahti. ”Kompastuin pupuusi eikä se..”
”Olisit itse katsonut eteesi!” Minä sanoin pistävästi. ”Prim ei vielä ymmärrä, se kuoriutui vasta!”
”Furreeeeeet!” Kuulin Lilyn huudon, sitten se törmäsi suoraan ääliö-veljeni jalkoihin ja näytti vihaiselta.
”Lilykin on samaa mieltä.” Minä huomautin ja nousin penkasta.
”Pidä pokémonisi kurissa.” Brett mutisi.
”Samat sanat sinulle.” Minä suutahdin.
Kyllä Brett oli viimeinen ihminen kertomaan MINULLE, pokémonien kurissa pidosta, kun hänen oma konkkaronkkansa hiihteli ties missä päin Charca Townia täysin vapaasti.
”Älkää te välittäkö tuosta.” Minä sanoin hiljaa Primille, Saphille ja Lilylle.
Furret hyrähti, ikään kuin se olisi ollut samaa mieltä kanssani, sitten se hyppäsi maasta hartialleni ja kietoutui tuttuun tapaansa muhviksi kaulani ympärille.
”Kiitos kauniista eleestäsi, Lily.” Minä naurahdin.
”Furr~” Lily purisi hyväntahtoisesti.

Ruosteinen porttimme kolahti auki. Käännyin heti katsomaan kuka porttia narisutti, sillä joskus pikku pokémon-fanit kävivät tahallaan narisumassa porttiamme, koska se oli heistä hauskaa. Mutta tällä kertaa portilla seisoikin itse professori Mimosa.
”Psy?” Saphire kysyi ja tuijotti minua suurilla silmillään.
”Ai, hän on Professori Mimosa.” Minä selitin. ”Häneltä sain Ozzyn, kolmisen kuukautta sitten.”
”Moi, proffa.” Brett moikkasi professori Mimosaa.
”Mukava nähdä sinuakin vaihteeksi täällä, Brett.” Professori Mimosa vastasi tervehdykseen hymyssä suin. ”Miten Tyro voi?” Tiesin professorin tarkoittavan Brettin startteria, joka oli juuri kehittynyt Shelgoniksi.
”Hyvinhän tuo.” Brett vastasi lyhyesti. ”Juuri nyt se..”
”On lenkillä, jossain täällä kaupungissa.” Minä lisäsin.
”Harley!” Brett ärjäisi.
”Mitä?” Minä kyyin silmiäni räpytellen. ”Sehän on totta.”
”Hei, Harley.” Professori tervehti ystävällisesti hymyillen. ”Miten Ozzy voi?”
Juuri silloin Ozzy liukasteli talon kulmalta portille.
”Oshaaaaa-aaaaa-aaaaaa!”
”Liukkaasti.” Minä vastasin, sitten kuului tömähdys. Ozzy oli lyönyt päänsä vasten porttia. Juokain heti sen luo ja yritin nostaa syliini, mutta Primin ja Saphin takia sylini oli täyteen pakattu.
”Ozzy, sattuiko?”
”Oshaaaaa—woooot.” Pokémon mumisi pökerryksissä.
”Annahan kun katson.” Professori sanoi ja kääntyi pökertyneen Ozzyn puoleen. ”Se taisi vain kolauttaa päänsä.”
Huokaisin helpotuksesta. ”Parasta viedä se sisään.”
”Minä tulen myös.” Professori Mimosa ilmoitti. ”Tahtoisin nähdä pokémonejasi.”
Minä nyökkäsin. ”Jim ja Ceres, tulkaa tekin hetkeksi sisään, ettette ole Brettin urakan tiellä.”
Kuulin Brettin murisevan jotain, mutta se murina peittyi nauruni alle.

Talon sisällä, keittiössä istui kolme miehen puolikasta. Ja Qwill norkoili lieden äärellä, mikä ei koskaan voinut merkitä hyvää. Sillä yleensä, minä sain riekkua keittiössä kauhan varressa, paitsi aina kun koitti uusi vuosi. Silloin veljeni..
”Ei kai taas.” Minä parahdin.
”Mitä?” troy kysyi muka viattomasti. ”Mehän vain keitetään glögiä.”
”Terästettyä glögiä.” Minä murahdin.
”Pojat ovat aina poikia, Harley.” Professori Mimosa huomautti. ”Vanhenevat he sitten miten psljon tahansa – sama pätee myös pokémoneihin.”
”Pidetään mielessä.” Minä mutisin.  Lily nuuhki ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.
”Furr!”
”Ihan niin, Lily.” Minä mutisin.
”Buuuun.” Prim valitti niin että sen pieni pää alkoi vaappua puolelta toiselle.
”Tuoksuuko hyvältä, Saph?”
”Psy-yy-yy!” Psyduck pudisti terhakasti päätään.
”Minun pokémonini ovat olkkarissa.” Minä selitin. ”Odotan siellä.”
Minä tiesin että professori Mimosalla oli asiaa veli-kullilleni, enkä minä viihtynyt terästetyn glögin tuoksussa, enkä minä välttämättä halunnut sekoittaa päätäni.
”OZZY, EI!” Minä kiljaisin yhtäkkiä. Huimaustilassa oleva Oshawott oli kiivennyt keittiön puupöydälle, ja se hörppi – tai ainakin yritti, terästettyä tummanpunaista glögiä suoraan pöydällä olevasta kattilasta. Olin aivan varma että sen pää oli juuttunut astiaan.
Riensin äkkiä pöydän luo ja kahmaisin Oshawottin pois astian luota. Se tästä vielä puuttui että pokémonini rupeaisi juopottelemaan!
”Kas kas.” Troy totesi. ”Tervetuloa perheeseen, veijari.”
”Troy jos sinä annat pokémonisi juoda itsensä täysiksi käiksi, se ei tarkoita että MINÄ tekisin saman!” Minä tiuskaisin, nostin Ozzyn harteilleni ja mulkoilin veli-kultiani vihaisesti. Sitähän ne sanovat että pojat ovat poikia, ja nämä olivat sieltä pahimmasta päästä.

Mutta arvatkaapa mikä minua odotti olohuoneessa. Kitty oli löytänyt jostain punaisen, hiusteni sävyisen lankakerän, jonka kanssa Skitty-neiti oli ilmeisesti leikkinyt ja pyörinyt ympäri olohuonetta. Se ilostui nähdessään minut, sillä kissa kun oli, Kitty ei välittänyt märästä lumesta tai kylmyydestä. Se tuli pökkimään jalkojani ja naukui.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”No, nuo kolme miehen puolikasta saavat siivota tämän, jos kerran aikoivat illalla – ja tulevana yönä juopotella.”
”Nyaah!” Kitty naukui.
”Mitenkäs munukat?” Minä kysyin. Ne oli asetettu joulukuusen alle, siihen koriin, missä Lily oli tuotu.
Belle istui kirjahyllyn ylähyllyllä ja hyrisi.
”Mistäs nyt tuulee?” Minä kysyin. ”Oletpas hyvällä tuulella, Belle.”
”Beauuuuuu!” Belle äännähti.
”Mikäs nyt on?” Minä kysyin.
Asetin muut sylissäni olleet pokémonit lattialle, Lilykin hyppäsi pois harteiltani. Kitty katsoi kaunista Furretia ihaillen.
”Lily, olet saanut idolin.” Minä naurahdin.
”Furret~” Furret vastasi iloisena. Samaan aikaan tunsin pökkäyksen jalkaani vasten.
”Chikorii!” Ceres hihkui.
”Sinähän olet hyvällä tuulella!” Minä totesin. ”Jimin seura on tehnyt sinulle hyvää!”
Pieni Chikorita punehtui kasvoistaan. ”Chiko..”
Taputin Chikoritan päätä hyvillä mielin, minusta oli helpottunut että Ceresillä oli jo parempi mieli.
Silloin se tapahtui, korissa olevat munukat alkoivat hohtaa himmeää valoa.
”Heeei!” Oli minun vuoroni hihkua. ”Tätä sinä yritit sanoa Belle! Munukat kuoriutuvat pian!”
”Beau!” Belle nyökkäsi kirjahyllyn päältä.
Istahdin korin viereen, ihan vain siksi, että jos, vain jos munukat kuoriutuisivat pian. Lily oli yhä kaulalleni käpertyneenä, sekin katseli niitä mielenkiinnolla. Saphirekin odotti jo kovasti munukoiden kuoriutumista.
Kosketin teräksen harmaata munukkaa, ja sain huomata että se oli hyvin lämmin.
”Kuoriuduhattehan pian? Täällä jo odotellaan.”
”Kas vain, olet haalinut itsellesi pokémon munia.” Kuulin professori Mimosan äänen olohuoneen oviaukosta.
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ne vähän niin kuin etsiytyvät luokseni.”
”Nya?” Kitty naukui ja tökki tassuillaan polveani.
”Älä ole ujo, Kitty.” Minä patistin. ”Hän on vain tämän kaupungin pokémon professori, häneltä sain Ozzyn.”
”Nya?” Nyt Kitty kääntyi puhumaan Lilylle.
”Furret!” Lily rohkaisi.
”Kiitti, Lily.” Minä kiitin ja silitin hellästi Furretin päätä.
”Ryhmässäsi näyttää jo olevan aikalailla porukkaa, Harley.” Professori sanoi. ”Psyduck ei olekaan kovin suosittu valinta.”
”Minä pidän siitä.” Minä sanoin. Saph kompastui juuri silloin maton reunaan ja mätkähti suoraan eteeni. ”Saphire on minusta tosi söpö!”
”Nyaa!”
”Kyllä minä tykkään sinustakin, Kitty.” Minä naurahdin ja pörrötin Skityn päätä, se kehräsi.
”Chikorii!”
”Kyllä myös sinusta, Ceres!”
”Ne näyttävät onnellisilta.” Professori ilmoitti.
”Se on mukava kuulla.” Minä huokaisin. ”Olen yrittänyt parhaani.”
”Kuulin veljiltäsi että olet jo osallistunut kilpailuihin. Voititkin yhden.” Professori Mimosa mainitsi. ”Aiot siis koordinaattoriksi, kuten äitisikin?”
”En tiedä vielä.” Minä tunnustin. ”Tässä vaiheessa kai pitäisi jo tietää, mutta en osaa sanoa, minä kun pidän sekä kilpailuista että saliotteluista.”
”Teet sitä minkä katsot parhaaksi Harley.” Professori rohkaisi. ”Jos pidät sekä otteluista että kilpailuista, osallistu niihin! Olen varma että menestyt.”
”K-Kiitos, professori Mimosa.” Minä änkytin. ”T-Teen parhaani.”
”Niin varmasti teetkin.” Professori hymyili. ”Minun pitää nyt jatkaa matkaa. Pidä hyvä huoli pokémoneistasi ja ilmoittele ihmeessä itsestäsi tietyin väliajoin, haluan tietää miten sinulla sujuu pokémoniesi kanssa!”
”Teen sen!” Minä lupasin.

Professorin lähdettyä huomasin yhden asian. Ozzy oli tipotiessään. Ozzy ei ollut muiden kanssa olohuoneessa.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Missä olet?”
Enkä saanut vastausta.
”Mihin ihmeeseen se on taas luikkinut?”
Kävin keittiössä katsomassa olisiko Ozzy siellä, mutta teidän sopii kysyä mitä löysin Ozzyn sijaan. Muistanette sen astian, jossa oli ollut veljieni sekoittamaa terästettyä glögi-juomaa? No nyt oli käynyt niin että koko se kattila, missä oli valmiiksi terästettyä lämmintä glögiä oli typö tyhjä.
”POJAT!” Minä karjaisin, niin että koko talo raikui. ”TE SENKIN KÄNNIPOSSUT, HETI TÄNNE!”
”Oho.” Kuulin Troyn äänen portaikossa. ”Meidän neidille iski känkkäränkkä.”
”Harley on aika usein pahalla päällä, vai mitä?” Tim kuului kysyvän.
”Yritä nyt olla hyvällä tuulella kun asut tuollaisten heittiöiden kanssa.” Minä mutisin.
Tim oli ensimmäinen joka tuli alakertaan. Hänen punaiset hiuksensa olivat sekaisin, mutta ainakaan hän ei ollut ottanut pisaraakaan, sen minä olisin haistanut.
”Mikäs nyt on, pikkusisko?” Tim kysyi huolettomasti.
Osoitin tyhjää kattilaa ja annoin veljelleni kuoleman katseen.
”No mitä?” Hän ihmetteli ja ilmeisesti ymmärsi vasta tyhjän kattilan nähtyään. ”Mitäs himputtia?”
”Sitä minä sinulta kysynkin!” Minä huudahdin. ”Joko te kännipossut olette juoneet tuon tyhjäksi?!”
”Troy maistoi yhden mukillisen mutta ei me..”
”No miksi se on tyhjä?!”
Tim kohautti hartioitaan. ”Jätkät, oletteko te ryystäneet koko kattilan minulle kertomatta?”
”No ei olla!” Kuulin Troyn huutavan yläkerrasta.
”No se nyt on tyhjä!” Minä ärjäisin.
”Ettet vaan ole itse juonut sitä, Harley?” Troy letkautti.
”Minä en teidän myrkkyihinne koske!” Kiljaisin.
”No jos Ozzy tyhjensi sen?” Qwill kuului nauravan.
”O-Onko Ozzy siellä?” Minä kysyin.
”Ei ole näkynyt.” Troy vastasi.
”Hitto!” Minä murahdin.

Tiesin että nyt oli pakko kaluta piha ja Charca Town  läpikotaisin. Kerrankin olin tyytyväinen, ettemme asuneet suurkaupungissa.
Vedin heti paksun mustan takin niskaani ja valkoiset talvisaappaat jalkoihini.
”Futtet!” Lily äännähti, se oli yhä tekeytynyt muhviksi kaulani ympärille.
”Lily, jää sinä kotiin.” Minä sanoin ja nostin Furretin kaulaltani. ”Sinä saat luvan läksyttää noita hulttioita, pure vaikka! Sen he ovat ansainneet!”
”Furret!” Lily nyökkäsi tomerana.
Jokin nykäisi housujeni punttia.
”Psy?”
Saphire katsoi minua pää kallellaan.
”Saph, pidä sinä huoli muista, kun olen poissa. En viivy kauan, mutta sano muille että etsin Ozzyn ja tuon sen takaisin, älkää olko huolissanne.”
”Psyduck!” Saphire nyökkäsi ja heilutti minulle toista kättään.
”Nähdään pian!”

Astuessani ovesta ulos, ilmasta tipahti jotain villaista ja mustaa kasvoilleni.
”Beau!” Tuntisin Bellen äänen missä vain. Se liihotteli pääni yläpuolella. Ja oli pudottanut mustan villapipon päälleni, ajatteli minun kai jäätyvän ilman sitä.
”Belle, sinähän inhoat pakkasta.” Minä huomautin. ”Miksi..”
”Beauti!” Belle julisti.
”Haluat auttaa?” Beautifly nyökkäsi kiivaasti.
”Beau!”
”Hyvä on.” Minä myönnyin. ”Mutta älä lennä liian korkealla, siipesi jäätyvät.”
Belle nyökkäsi ja lähti liihottelemaan yläiloimoihin.
Minä taasen lähdin koluamaan katuja. Taisin näyttää aika hölmöltä juostessani ympäri kaupunkia, mitään löytämättä. Minne ihmeeseen Ozzy oli voinut mennä? Ja jos se tosiaan olisi siinä tilassa, mistä tiesin että raukka olisi edes tajuissaan.
Pikku hiljaa aloin vaipua epätoivoon. Mitä jos en enää näkisi Ozzyä?
Juuri silloin, Belle liihotteli taivaalta suoraan pääni päälle.
”Belle, löysitkö mitään?”
”Beau!” Beautifly nyökkäsi ja nousi jälleen siivilleen. Se ei noussut päätäni korkeammalle, se johdatti minut Charca Townin perimmäiselle alueelle, ei siellä ollut mitään merkittävää, vain pimeä kuja, jossa oli liuta roskapönttöjä rivissä.
”OOOOOooooooosssssHHHHHaaaAAAA—WOooootwOOOOOt!” Sieltä kuului epämääräistä, korvia vihlovaa hoilotusta. Hoilaaja kuulosti tutulta, kenelläkään muulla ei ollut tuollaista ääntä.. kuin Ozzyllani.
Ja siellähän pieni herra Oshawott seisoi, serenaadia hoilaamassa roskapöntön päällä.
”OZZY!” Minä kiljaisin.
”Oshaik!” Pokémon päästi kimeän hikkauksen tapaisen äänen ja lensi persuksilleen.
”Olipas hauska temppu!” Minä päivittelin. ”Tajuatko yhtään, miten huolissani..”
”Oshaik!” Se hikkasi uudelleen ja hyppäsi kömpelösti roskiksen päältä, niin että lopulta liukastui ja lensi maahan nokalleen.
”Sen siitä saa.” Minä huomautin. ”Oliko pakko mennä juopottelemaan?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi ja nousi ylös, mutta kaatui persuksilleen heti sen jälkeen. Sitten se ojensi käsiään minua kohti, kuin olisi halunnut minun ottavan itsensä syliin.
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin syvään. ”Anna mun kaikki kestää!”
”Beau!”Belle nyrpisti nenäänsä, sekin varmasti haisti terästetyn glögin karsean löyhkän, mikä Ozzysta lähti.
Kävin poimimassa hirveän hajuisen Oshawottin syliini, jonka jälkeen Ozzy painoi tyytyväisenä päänsä rintaani vasten ja huokaisi.
”Oshaah~”
”Älä vielä iloitse.” Minä mutisin. ”Kun päästään kotiin, laitan sinut kylpyyn. Haiset hirveälle.”
Mutta loppujen lopuksi, kotiin saavuttuani, tyydyin pistämään, matkalla nukahtaneen Ozzyn olohuoneen sohvalle nukkumaan, minähän en kännipäistä pokémonia alkaisi kylvettää!
Belle meni heti takan eteen lämmittelemään itseään, Lily, Kitty ja Prim istuivat sen seuraksi. Minä ja Saph taas menimme istumaan kuusen viereen, tai oikeastaan Saph istui joulukuusen alla, munukka kori oli meidän välissämme.
”Tiedättekös, joskus tuo Ozzy on ihan hölmö.” Minä sanoin munukoille. ”Tänään se keksi juoda itsensä huppeliin. Ei ollut kaunis näky.”
Kolme munukkaa alkoivat samanaikaisesti hohtaa hiukan.

Ozzy nukkui tyytyväisenä iltaan saakka. Ainakin siihen asti kunnes ensimmäinen uuden vuoden raketti oli pamahtanut ilmaan. Istuin silloin sohvalla, Kitty oli näet pelästynyt pamausta ja rynnännyt heti syliini turvaan.
Ozzy hypähti ylös säikähtäneenä kuultuaan ensimmäisen pamauksen. Se pakeni oitis syliini ja ahtoi itsensä Kittyn viereen.
”Osha!”
”Nya?” Kitty haisteli hetken Ozzya ja nyrpisti sitten nenäänsä.
”No, Ozzy?” Minä kysyin. ”Oliko se sen arvoista?”
Oshawott pudista päätään ja irvisti.
”Hyvä että opit jotain.” Minä naurahdin. ”Menkäähän nyt katsomaan raketteja keittiön ikkunasta.”
Saphire johti koko konkkaronkan heikko kuntoisen Ozzyn puolesta keittiöön, jossa Ceres jo istui pyödällä ikkunan edessä Jimin kanssa, raketteja ihaillen. Minä taasen jäin hetkeksi vielä olohuoneeseen. Kävin ottamassa munukat korista, nostin ne syliini. Olivat jo kovin lämpimiä.
”Kyllä se Ozzy nyt oppi.” Minä ilmoitin. ”Toivottavasti te ette järjestä minulle samanlaisia yllätyksiä!”
Yhtäkkiä sylissäni olijat kuumenivat entisestään. Tapahtui kirkas valo-effekti, enkä pidellyt enää sylissäni kolmea pokémonin munaa, pitelin sylissäni kolmea pokémonia!
Ne nostivat päänsä ja katsoivat ylös, minuun päin samaan aikaan, silmät uteliaisuutta hehkuen.
”Hei vain, kolmoset. Mukava viimein nähdä teidät.” Minä kuiskasin. ”Ja hyvää uutta vuotta teille.”

Kommentit:

Cinna


Suloinen tarina tämä. 8)
Toivottavasti ei Ozzy ota juopottelua tavaksi, siitä voisi koitua ongelmia. Tuota loppua ehkä haluat muuttaa pikkaisen, kun näet, mikä sieltä yhdestä munasta kuoriutuukaan. :’D Oshawottit ovat kyllä harvinaisen suloisia tapauksia sellaisenaan… Vaikka ehkä henkilökohtaisesti tykkään loppupeleissä vieläkin enemmän Samurottista. Ehkä.

* Sinulle tästä §30
* Sap(p)hire/Ozzy/Prim/Lily 20 exp
* Uudenvuoden bonukset, saavutus/New Year’s Charm/Soothe Bell

Vihellyksen vanhat tarinat 10 > Rysähdyksiä ja vähän muuta TallGrass Cityn salilla

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2013.

Tuijotin Saphiren Dive ballia. Siinä se nyt oli. Uusi pokémon nimittäin.
”Minä luulen että meidän pitää mennä käymään salilla.” Minä tuumin. ”Bun!” Pikku-Prim pomppi iloisesti jaloissani.
”Ei et sinä.” Minä naurahdin. ”Olet liian pieni, kuoriuduit vasta.”
Tähän tomera pikku Buneary vastasi terävällä ja uhmakkaalla katseella.
”Ottelet vaikka seuraavalla salilla, kun olet vähän kasvanut.” Minä ehdotin, mutta Prim laittoi pienet ruskeat kani-pehmon kätösensä puuskaan ja katsahti minua vihaisesti.
”No, jos annan sinun katsoa ottelua?” Minä ehdotin. ”Saat kannustaa muita.”
Pikkuisen Bunearyn kasvot kirkastuivat ja sen nappisilmät alkoivat kimmeltää onnesta. Se loikkasi maasta jalkojeni viereltä suoraan olkapäälleni.
”Buneary!” Se hihkaisi.
”Hyvä on sitten.” Minä naurahdin. ”Palataan kaupunkiin.”
Mutta keitä pokémoneja käyttäisin? Tiesin että ensimmäinen sali oli tyypiltään hyönteissali. Minulla ei ollut tyyppietua, tuli voittaisi ötökkä-tyypin, mutta vain Prim osasi yhden tuli-tyypin hyökkäyksen. Ja koska Prim oli vasta kuoriutunut, en halunnut käyttää sitä. Millainen kouluttaja minä silloin olisin?
Vahvimmat pokémonini olivat Ozzy ja joululahjaksi saamani Furret, Lily. Toisaalta halusin käyttää Bellea tai Ceresiä, mutta niiden tasot huolestuttivat minua.
En halunnut pakottaa niitä ottelemaan, jos voiton mahdollisuus oli niiden kohdalla pieni. Kitty tosin voisi pärjätä hyvin, koska oli nopea, Saphire.. ei sen päänsärky veisi voiton. Huokaisin kävellessäni. Joskus minulle vain kävi niin, etten huomannut minne jalkani minut veivät.  Nytkin kävelin ajatuksissani kaupungin halki, juuri sinne, minne pitikin, salille.
Sali itsessään näytti aivan siltä, miltä voisin kuvitella ötökkä-tyypille pyhitetyn salin näyttävän, se oli suuri rakennus, jonka takapihalla näytti kasvavan kaiken maailman viherkasveja. Niiden seasta kuului suhinaa ja pienten jalkojen vipeltelyä. Siellä vipelsivät pienet ötökkä-pokémonit.
Sellaiset kuin Caterpiet, Weedlet, Spinarakit.. minusta ötökkä-pokémonit olivat söpöjä, etenkin tuo viimeiseksi mainittu. Haluaisin joskus hankkia itselleni Spinarakin.
Salin katosta näytti myös rehottavan ruohoa, ja siellä niitä vipelsi, suloisia pieniä Spinarakeja, ne kuuluivat varmaan salipäällikölle. Harmi, olisin halunnut pyydystää yhden.. no ehkä sitten joskus. Aloin jo kuvitella, miten ihanaa olisi helliä pikkuista Spinarakia, ja leikkiä sen kanssa, Ozzy pitäisi sille varmasti jöötä ja huolehtisi siitä kuten isoveli..

Havahduin unelmistani, kun Prim tökki minua kädellään ohimolleni.
”Bun?”
”Ai, anteeksi.” Minä naurahdin. ”Ajattelin vain että olisi kiva joskus napata Spinarak. Niitä varmaan vilisee tuolla.”
”Buneary!” Prim hihkaisi, sekin näytti olevan innoissaan ajatuksesta.
Salin ovi näytti raskaalta, se sekä seinät olivat seittien peitossa. Vedin oven auki, se ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin raskas. Heti oven avattuani, jalkojeni välistä kipitti ulos pieni myrkyn vihreä Spinarak, se oli kai odottanut että joku avaisi oven, jotta se pääsisi kipittämään ulos, varmaankin takapihalla ollevien ystäviensä luo.
Minä huokaisin. ”Tuollaisen minäkin haluan.”
”Bun.” Prim totesi ja nojautui päätäni vasten.
Astuin sisään saliin, ja sain huomata, että se oli pilkko pimeä. Sulkiessani oven, en todellakaan nähnyt nenääni pidemmälle. Sitten yhtäkkiä valot syttyivät, kirkkaat silmiä häikäisevät valot.
Vedin käden nopeasti kasvojeni eteen, ja Prim, se piiloutui myös kämmeneni taakse.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” Kuulin nokkavan, ehkä hieman korkean tytön äänen jostain yläilmoista.
Katsoin typeränä ympärilleni, sillä en oikein tiennyt mistä päin olin äänen kuullut.
”Ja kysymys oli osoitettu sinulle, neiti punapää.” Kuulin äänen ylhäältä. Keskellä salia oli ottelu-areena. Ottelu areenan vierellä oli jonkin sortin teline, vähän kuin sellainen nosturi-juttu paloautoissa, joilla käytiin hakemassa puuhun kiivenneitä ja sinne jumittuneita pikku Skittyjä.
Telineen päällä seisoi pieni kokoinen tyttö, hän oli oletettavasti ehkä 12-vuotias, tai nuorempi. Hänellä oli lapsen pyöreät kasvot, hänen hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja ne oli kierretty molemmilta puolin päätä, pieniksi sykeröiksi. Tytön silmät olivat tummansiniset silmät, viileät ja määrätietoiset – tai ainakin ne yrittivät olla sitä.
”Oletko kuuro tai jotain?” Tyttö jatkoi.
Soin tytölle terävän katseen. ”Älä nyt vain sano että tuo on salipäällikkö..” Minä ajattelin.
”Eikö se ole itsestään selvää?” Minä kysyin. ”Etsin salipäällikköä.”
”Etkös sinä ole koordinaattori?” Tyttö kysyi pistävällä äänellä. ”Lienet sama punapää, joka päihitti serkkuni.”
Serkun? Oliko Eddy sukua tuolla? Jos niin oli, täytyy sanoa, että pidin Eddystä huomattavasti enemmän.
”Oletettavasti.” Minä mutisin. ”Entä sinä? Salipäällikkö?”
Tyttö nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti. ”Minä olen Kinoko, johdan tätä salia. Ja tiedoksesi, en siedä tyttöjä, jotka vihaavat näitä kauniita..”
”Minä pidän ötökkä-tyypeistä.” Sanoin pistävästi. ”Erityisesti Spinarakeista. Mutta en tullut tänne kertomaan siitä. Haluan saliottelun.”
Tyttö, Kinoko huokaisi. ”Hyvä on, mutta älä sekoa jos häviät.”
”Samat sanat sinulle, K.” Minä mutisin.

Samassa jokin pokémoneistani pomppasi ulos pallostaan. Belle-Cascoon pyllähti maahan ja tuijotti minua, se ei näyttänyt yhtä äreältä kuin yleensä. Sitten sen ruumis alkoi hohtaa. Pian valkoinen valo ympäröi pikkuisen kotilopokémonin, mutta vain hetkeksi. Sitten näin edessäni seisovan kauniin perhosen, kauneimman, mitä olin ikinä nähnyt. Sillä oli suuret kauniit siibet, ja kimmeltävät tummansiniset silmät.
”Belle, sinä salakuuntelit.” Minä totesin. ”Ja sinä.. olet kaunis.”
”Beau.” Beautifly äännähti ja ja nyökäytti päätään.
”Haluatko sinä otella?” Minä kysyin.
”Beautifly.” Belle nyökkäsi.
”Hyvä on.” Minä nyökkäsin. ”Mutta pärjäätkö?”
”Beautifly!” Perhonen äännähti närkästyneenä.
”Hyvä on.” Minä naurahdin. ”Saat otella.” Sitten kuulin rymähdyksen. Pieni salijohtaja oli ilmeisesti yrittänyt tehdä siistin hypyn telineeltä maahan, mutta lensikin persuksilleen lasku vaiheessa.
Tyttö ei kuitenkaan voivotellut turhia, hän nouai ylväästi, tai ainakin pyrki näyttämään ylväältä. Hän rykäisi määrä tietoisesti: ”No, aloitetaanko?”
”Aloitetaan vain.” Minä myönnyin. ”Olethan valmis, Belle?”
Vastaukseksi kaunis juuri kehittynyt Beautifly räpytteli kullan hohtoisia siipiään ja liisi pääni korkeudelle.
”Kannustathan sinä Belleä, Prim?” Minä varmistin.
”Buneary!” Pikku Prim hihkaisi innoissaan.

Se oli ottelun aloituskäsky. En ollut ikinä nähnyt virallista saliottelua, meillä oli tuomarikin ja kaikkea. Minua ei kuitenkaan hermostuttanut läheskään yhtä paljon kuin kilpailussa, siis eihän minua nyt tuijottanut tsiljoona silmäparillista tuntemattomia, täällä ei ollut ketään muita kuin, salipäällikkö Kinoko, tuomari, minä ja pokémonini.
”Aloitetaan sitten!” Salipäällikkö määräsi ja heitti poképallonsa areenalle. Pallosta astui valkoisen väläyksen saattelemana esiin keltainen nelijalkainen ja pörröinen ötökkä-tyypin pokémon. Sillä oli suuret siniset silmät, ja sekin oli käsittämättömän söpö. Mutta nyt oli paras keskittyä otteluun eikä ihailuun.
”Menoksi, Belle!” Minä huikkasin.
Belle liihotteli areenalle uusien siipiensä kera ja katsoi varauksellisesti vastustajaansa.
”Joltik, tee String Shot!” Kinoko käski pokémoniaan. Joltik teki käskettyä, se sylkäisi suustaan tahmean näköistä siimaa, jolla yritti sitoa Bellen paikoilleen.
”Väistä!” Minä huusin. Väistö kävi Belleltä kevyesti, se kaarsi  nopeasti ylemmäs, niin ettei Joltikin tekemä siima ylettynyt siihen.
Koska tiesin, ettei Joltikiin kannattanut käyttää sellaisia iskuja kuten Tackle, koska se oli osittain sähkötyyppiä ja saattaisi halvauttaa Bellen, siksi tein tällaisen ratkaisun.
”Belle, tee Poison Sting sarja!”
Belle nyökkäsi tomerasti ja alkoi sylkeä suustaan teräviä piikkejä, se liikkui sivulta toiselle, en halunnut kaikkien myrkyllisten piikkien osuvan Joltikiin, sillä jos tulisi tukalat paikat, maahan osuneet myrkkypiikit saattaisivat osua Joltikin jalkoihin.
Joltik oli nopea, se onnistui karttamaan useimmat myrkkypiikit, muutama jäi sojottamaan sen selästä, mutta ne eivät tehneet paljoa vahinkoa, sillä Joltikin paksut karvat estivät piikin uppoamisen kovin syvälle. Mutta sehän ei tarkoittanut välttämättä sitä, ettei isku tehonnut, se vaikutti vain hitaammin.

”Joltik, hyppää ja tee Fury Cutter!” Kinoko huusi. Joltik oli yllättävän ketterä, se hyppäsi korkealle, yhtä korkealle kuin Belle oli lentänyt – ainakin melkein. Sitten se huitoi Belleä terävä kyntisillä etujaloillaan, Belle ei mitenkään olisi voinut väistää iskua, ei vaikka olisinkin ennakoinut tuon liikkeen. Joltik teki nopeita ja vahinkoa tekeviä liikkeitä, teräviä viiltoja, jotka saivat Bellen tasapainon herpaantumaan. Se alkoi vaappua, juuri kuten Kinoko oli toivonut.
”Sido se String Shotilla!” Kinoko huusi. ”Sitten Cut!”
Vai että String Shot? Se antoi minulle idean. Mutta se toimisi vain, mikäli Bellen siivet olisivat..
Joltik teki jälleen String Shotin, tällä kertaa sen limaiset siimat takertuivat tiukasti Bellen ympärille, ja vaikka Beautifly kuinka vääntelehti, ei se päässyt irti.Sain ilokseni huomata, että koska Belle kuitenkin räpytteli siipiään, String Shot oli siipien päällä heikompaa kuin muualla sen kehossa. Hyvä. Juuri näin. Mutta nyt, se kaikki olisi kiinni Bellestä.
”Belle, vedä!” Minä huudahdin. ”Vedä se yläilmoihin!”
Belle katsahti minua hetken, tarkastellen mitä päässäni mahtoi liikkua. Se kuitenkin teki miten käskin, vaikkei se helppoa ollut.
Belle oli hauras perhonen, enkä usko että sen voimat olivat kovin suuret. Belle kiskoi otsa hiessä Joltikia ylös päin.
”Mitä sinä..” Kinoko ihmetteli.
Huulilleni levisi viekas hymy. ”Kohta näet.” Minä ajattelin. ”Tsemppia, Belle!”
”Bun! Buneary!” Primkin kannusti.
Lopulta Belle sai heilautettua Joltikin sen String Shotista kiinni pitäen ilmaan.
”Nyt, Ice Ball!” Minä huusin. Belle alkoi muodostaa Ice Ballia, se keskitti kaikki voimansa, jokaisen siipen iskunsa muodostamaan jäisen pallon.
”Ei, Joltik!” Kinoko huusi. ”Irota! Se aikoo..!”
”Beautiiiiiii…!” Belle huusi kun se viimein oli saanut Ice Ballin kasaan, oli jo liian myöhäistä Joltikille. Belle laukaisi pallon.
Juuri siksi olin määrännyt Belleä vetämään Joltikin ylös, ilmaan, halusin sen pääsevän paremmalle isku etäisyydelle, ja jos isku toimisi, se saattaisi myös vapauttaa Bellen rihmoista. Lisäksi yläilmoissa Joltikilla ei ollut pakotietä. Jääpallo osui suoraan siihen, ihan suoraan. Sen jälkeen pokémon rysähti maahan keskelle kenttää, suoraan selälleen. Se kuitenkin liikutteli vielä jalkojaan.
”Joltik, tee String shot kattoon!” Kinoko määräsi. Se olikin nopea, silmän räpäyksessä Joltik jo riippui rihman varassa katto pylväästä.
”Viimeistellään tämä!” Kinoko julisti. ”Tee Fury Cutter!”
”Syöksy ja tee Ice Tackle!” Minä olin keksinyt sen, uuden liikkeen, koska Joltik oli osaksi sähkötyyppiä, se ei voisi lamaannuttaa Belleä niin helposti, jos se ei hyökkäisi ilman suojaa.
”Tee Ice Ball!” Minä neuvoin. Belle teki kuten käskin, ihme kyllä. Se varmaan luuli minua sekopääksi, mutta minulla oli idea.
Heti kun Belle pääsi isku etäisyydelle, en kuitenkaan halunnut sen menevän liian lähelle Fury Cutteria toistamiseen, sillä tämä ei toimisi jos Bellen tasapaino huojuisi.
”Tee Poison Sting sarja ja hajota Ice ball!” Minä huusin.
Belle taisi juuri tajuta, mitä ajoin takaa, se teki nopean liikkeen, sylkien monta Poison Stingiä kohti jäistä palloa, pallo hajosi pieniin osiin, kimallellen myrkkypiikkien tomusta.
”Räpytä siipiä!” Minä kehotin. Belle teki sen, se räpytti uusia siipiään vimmatusti, saadakseen palaset pysymään ilmassa ja liihottamaan kohti hyökkäävää Joltikia. Jäät viilsivät hyökkääjän kehoa, sen tasapaino vaappui. Oli aika.
”Nyt tackle!”
”Väistä!” Salipäällikkö huusi. Mutta Belle oli supervedossa. Se oli päättänyt voittaa, nyt oli sen vuoro näyttää, mitä se osasi.*
Se suhahti nopeasti kohti Joltikia, katkaisten iskun aikana sen rihman, mutta tippuen yhdessä ötökkä-pokémonin kanssa maahan. Kuului ontto tömähdys,  ja siinä ne molemmat makasivat maassa, uupuneina.
”Kumpikaan ei voi jatkaa!” Kuulin tuomarin toteavan. ”Seuraava kierros ratkaisee.”

Riensin kentälle, hakemaan Bellen. Olisi ehkä ollut nopeampaa vain kutsua se takaisin palloonsa, mutta halusin kiittää sitä. Olihan tämä ensimmäinen ottelumme.
Nostin Bellen syliini, se oli kevyt, kuin höyhen.
”Beautii..” Se sanoi heikolla äänellä.
”Hyvin tehty Belle.” Minä sopersin. ”Sinä olit upea! Ansaitset leposi. Palaa.”
Otin Bellen poképallon esiin ja kutsuin sen takaisin palloonsa. Juuri ennen kuin pallosta kimpoava punainen lasersäde imaisi Beautiflyn sisälleen, jokin sen silmissä muuttui, tuike, joka oli aiemmin ollut yksinäinen, nyt se oli muuttunut ystävälliseksi. Vaikkei sitä voinutkaan nähdä, minusta tuntui kuin Belle olisi hymyillyt minulle.

Kinoko kutsui Joltikinsa takaisin hammasta purren.
”Alan ymmärtää, miksi serkkuni hävisi sinulle.” Hän mumisi, varmaankin toivoen, etten kuullut sitä.
Sitten hän heitti areenalle toisen poképallon. ”Mene, Butterfree!”
Areenalle heitetystä pallosta astui, tai pikemminkin liihotteli esiin kaunis erikoisen värinen perhospokémon, Butterfree.
”Mennään, Ozzy!” Minä huikkasin ja heitin Oshawottini pallon areenalle. Ozzy poistui pallostaan  iloisesti, mutta vakavoitui heti nähdessään, että kyseessä oli ottelu.
”Tämä lienee se sama Oshawott jota käytit kilpailussa?” Kinoko arveli.
”Yksi ja sama.” Minä myönsin.
”Mutta meitä te ette voita!” Kinoko julisti.
”Sehän nähdään!” Minä naurahdin. Enempää aikaa puheisiin ei tuhlattu. Oli aika aloittaa tämä.
”Butterfree, tee Confusion!” Kinoko komensi pokémoniaan.
Butterfree katsahti tyttöä välinpitämättömästi, mutta totteli lopulta. Sen koko ruumiin ympäröi vaaleansininen aura. Sitten se löi yhden voimakkaan kerran siivillään, en tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta jokin virtaus – oli se sitten tuulta tai jotain muuta, mutta se jokatapauksessa kaatoi Ozzyn kumoon sellaisella voimalla että Oshawott nöytti jo siltö ettei se saanut kunnolla henkeä. Ozzy toki yritti nousta seisomaan, mutta se ei pysynyt pystyssä, tai pysyi, mutta liikkui samalla tavalla kuin Qwill silloin, kun oli ottanut yhden lasin liikaa sitä vähän kirkkaampaa vettä.
”Nyt, tackle!” Kinoko määräsi. Butterfree kiisi nopeaa vauhtia syöksyyn, kohti Ozzya. Edes minä en nähnyt sen lähestyvän, sitten se vain iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ozzy kaatui iskun voimasta. Se toki nousi ylös, mutta silloin Butterfree iski uudelleen ylhäältä tacklellaan ja Ozzy kaatui uudelleen nokalleen.
”Rauhoitu, Ozzy!” Minä huusin. ”Tee Focus Energy!”
”Oshawott!” Ozzy veti henkeä. Se nousi hitaasti ylös ja tee Focus Energy!”
Ozzy nousi päättäväisesti ja veti henkeä, se tuijotti ilmassa liihottelevaa Butterfreeta vihaisesti. Jos katseet voisivat tappaa..
Butterfree lähti uuteen syöksyyn, mutta tällä kertaa olimme valmiita. Tiesin nyt että Butterfree oli nopea, ja miten nopea se olikaan. Ozzyn silmissä paloi tuli, se ei aikonut luovuttaa!
”Hyppää!” Minä huusin, kun huomasin Butterfreen olevan tarpeeksi lähellä. ”Tee Tail Whip!”
Ozzy pomppasi maasta ylös kohti ilmojen halki syöksyvää butterfreetä. Ozzy kääntyi ilmassa ja läiskäisi sitten hännällään Butterfreetä suoraan sen päähän.
Butterfreen tasapaino järkkyi, mutta se pysyi silti ilmassa. Kuitenkin, tässä oli hyvä tilaisuus.
”Tee Water Gun!” Minä huusin.
”Tee Protect!” Kinoko huusi samaan aikaan.
Ozzyn suusta syöksyi suuri vesiryöppy kohti Butterfreetä, se osui, muttei Butterfreehen, vaan sitä ympäröivään näkymättömään kenttään, joka suojasi perhosta iskulta.
Ozzy laskeutui hypystään maahan ja näytti pettyneeltä.
”Ei se mitään, Ozzy.” Minä lohdutin. ”Hyppää uudelleen ja tee Spin tackle!”
”Osha!” Oshawott nyökkäsi uhmakkaasti ja loikkasi uudelleen ilmaan.
”Väistä ja tee Sleep Powder!” Kinoko huusi. Butterfree kuitenkin katsahti kouluttajaansa haastavasti, ikään kuin olisi kyllästynyt komenteluun. Se ei siis katsonut, mistä päin Ozzy oikein tuli, niinpä ilmassa ympäri pyörivän Oshawottin isku osui. Ozzy palasi tyytyväisen näköisenä maan pinnalle ja hymyili.
”Varo!” Minä kiljaisin, sillä Butterfree liisi, tuli ja puukotti Ozzya selkään. No ei oikeasti, mutta taklasi sitä selkään, niin että Ozzy lensi maata pitkin parisataa metriä vatsaltaan.
”Osha!” Ozzy äännähti ärtyneesti ja nousi tomerasti ylös, mutta Butterfree olikin siirtynyt kaartelemaan Ozzyn ylle, se laski siivistään kullanväristä pölyä suoraan Oshawottin niskaan.
Liikkeen nimi oli Stun Spore, ja se jähmetti Ozzyn paikoilleen.
”Osh..ha..wo..tt.” Ozzy äännähti turhautuneena.
”Ozzy, tee Water Gun ylhäälle suunnattuna.” Minä neuvoin. Ei sen ollut tarkoitus Butterfreehen osua, vaan jotain ihan muuta. Isku osui Butterfreehen vain puoliksi, eikä tehnyt korkeintaan muuta kuin suututti Butterfreen. Mutta ylös suunnattu vesi tipahteli pisaroina ampujansa niskaan, poistaen Stun Sporen vaikutuksen.
”Butterfree.” Kinoko huokaisi. ”Tee Solar Beam!”
”Free.” Butterfree vastasi nokkavasti, mutta alkoi siitä huolimatta luoda säkenöivää kirkkaan oranssinkeltaista Solar Beamiä.
”Vastaa Water Gun Twisterillä!” Minä neuvoin. ”Pyöri ensin maassa ja hyppää sitten!”
Olihan se uhkarohkea veto, mutta ehkä se toimisi ja jos ei, niin sitten olisin pysyvän syyllisyyden alaisena loppu elämäni ajan. Mutta juuri nyt oli pistettävä parastaan tai kohdattava häviö.
Ozzy pyörähti pirulettejä maassa muutaman kerran, samanaikaisesti kun vesiryöppysi sen suusta, tehden  Water Gunista pienen pyörteen näköisen.
Sitten se loikkasi kohti Butterfreetä ja sen laukaisemaa Solar Beamiä..!