Tuulen Vihellys #2 > Piditte siitä tai ette

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2015.

Harri

Minua oksetti, tuntui siltä kuin koko maailma olisi heittänyt kärrynpyörää takaperin viisitoista kertaa putkeen. Ofelia voihkaisi pahoinvoivasti.
Miksi te nukutte? Nouskaa ylös! Kimitti kimeä ääni korvani juuressa. Herätkää! Meillä on paljon tekemistä!
”Hui saa..!” Kiljaisin nähtyäni oudon näköisen pokémonin naama kiinni omassani.
Tuo ei ole kovin nätisti sanottu, Harley. Kimeä ääni sanoi närkästyneesti. Minä tässä vain, Celebi. Muistatko?
”Ei, enpä taida muistaa.” Minä sanoin varovasti.
No sinä olitkin silloin tosi pieni, mutta äitisi takuulla muistaa! Sipulipäinen pokémon hihkaisi.
”Äitini?” Minä toistin. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Äitihän on kuollut!”
”Sinun tulisi huolehtia enemmän kumppanista, jonka professori Mimosa sinulle uskoi.” Tällä kertaa se jopa suvaitsi avata suunsa, ja puhua niin että muutkin kuulivat. Oli aika karmivaa että kuulin sen äänen pääni sisässä, ikään kuin olisin tulossa hulluksi.
”Ei sitä multa kysytty, haluanko sen vai en.” Minä mutisin. Ofelia oli asiasta samaa mieltä, kerrankin. Se nokkaisi minua kipeästi sormeen. Tuskinpa sekään halusi itselleen kouluttajaa.
”Asiaa ei voi auttaa.” Celebi totesi. ”Sinulle Harley uskottiin niskoitteleva Pidove, äläkä sinä mulkoile minua noin Ofelia. Tietänet että se on totta.” Ofelia mulkaisi pientä pokémonia murhaavasti, ja yritti päästä hintelien jalkojensa varaan, varmaan noustakseen lyhyiden siipiensä turvin ilmaan.Se varmaan halusi nokkaista vierasta pokémonia.
”Sinä Harley olet vastuussa siitä, että tuo pokémon kasvaa, vahvistuu ja ennen kaikkea oppii tavoille.” Celebi saarnasi. ”Ja Ofelia, sinä olet myös vastuussa Harleysta. Hän ei pysty taistelemaan vastaan jos iso pokémon aikoo syödä hänet.”
”Hei, odotas ny..” Mutta protestointini meni kuuroille korville.
”Harley on sinun kouluttajasi, hän antaa sinulle hoivaa ja rakkautta, mitä vastaan sinä osoitat hänelle ystävyyttä ja uskollisuutta, suojelet häntä, jos on tarvis.”
Ofelia mulkoili minua, ikään kuin viestien, että: En mä sua mihinkään tarvitse, voit tunkea sen rakkautesi vaikka hornan tuuttiin! Eikä minua liiammin kiinnostanut hoivata moista äkäpussia, joka vihasi minua jo valmiiksi – vaikka saatoinkin olla itse syypää siihen.
”Toisin sanoen, te olette molemmat vastuussa toinen toisistanne, piditte siitä tai ette.” Celebi päätti saarnansa. ”Nyt kun se tuli selväksi, teidän täytyy tulla mukaani.”
”Miksi?” Minä kysyin. ”Missä me edes olemme?” Nyt kun panin asian merkille, kaikki se valkoisuus, joka meidät oli hetki sitten ympäröinyt, oli poissa. Ympärillämme oli vain pimeyttä.
”Pian te sen näette.” Celebi sanoi. ”Tulkaa perässäni, tahdon näyttää teille jotain, ehkäpä se saa teidät ajattele tulevaa yhteisoloanne tärkeämmässä näkykulmassa.”
”Etkö voi vain lähettää meitä kotiin?” Minä kysyin.
”Sitä minä en voi tehdä, Harley.” Pokémon vastasi. ”Tämä on jotain, mikä teidän on nähtävä.”

Kävelin edessäni siipiään räpyttävän Celebin perässä, Ofelia ei joko jaksanut tai viitsinyt lentää, joten se vain istui hartiallani ja antoi minun hoitaa liikkumisen. Kasvoillani käväisi tuulen vire, olimme selvästi ulkona, mutta muuta en pimeältä nähnyt, en edes silloin kuin silmäni olivat tottuneet pimeyteen. En nähnyt puiden siluetteja, ei ollut taloja, maamerkkejä tai mitään, oli vain pimeyttä. Minusta alkoi tuntua ikävästi siltä, että kävelimme tyhjyydessä, jopa Ofeliaa pimeys näytti pelottavan, tunsin pulun tärisevän poskeani vasten.
”Ei hätää, Ofelia.” Sanoin sille. ”Kyllä tästä selvitään.” Vai selvitäänkö? Missä me edes olimme? Oliko minkäänlaisia takeita, siitä että Celebi veisi meidät kotiin, näytettyään sen, minkä halusi näyttää? Olin tullut lukeneeksi vaikka ja mitä Celebin aikamatkoista, ne perustuivat huhu-puheisiin, mutta jos Celebin ryöväämät ihmiset tosiaan eksyivät johonkin aikapoimuun, miten ne muka tulisivat takaisin omaan aikaansa kertoakseen siitä?
Näin jonkin vilahtavan pimeydessä, jonkin pienen olennon, jonka silmät loistivat pimeydessä sinisinä. Tuskin olin silmäänikään räpäyttänyt, kun se jokin oli jo kimpussamme, tai Ofelian kimpussa. Se oli rynnistänyt sellaisella nopeudella Ofelian kimppuun, että työntäessään Pidoven hartialtani se onnistui samalla kaatamaan minut nurin. Ofelia pyrähti lentoon, näin sen hahmon kohtaavan sen, jonka silmät hehkuivat sinisinä. Ofelia kävi päistikkaa olennon kimppuun epäröimättä hetkeäkään, mutta sen vastustajapa oli vikkelä, eikä jäänyt kehopuskua muistuttavan iskun alle. Sinisilmäinen sen sijaan käytti tilaisuutta hyväkseen, kun Ofelia, hyökkäyksensä epäonnistuttua, oli selin siihen.
”Ofelia, käänny nopeasti!” Mutta huutoni kaikui kuuroille korville. Se sai jonkinlaisen iskun selkäänsä ja rääkäisi tuskallisen kuuloisesti. Ofelia ei kyennyt pääsemään tasapainoon lyhyiden siipiensä kanssa, vaan putosi päistikkaa kohti maata. Huusin sen nimeä, vaikken uskonutkaan sen sitä juuri auttavan, ponkaisin ylös maasta ja kiirehdin kohti putoavaa pyöreää hahmoa.  Sain viime tingassa otettua sen vastaan. Olen varma, että Ofelia taittaisi niskansa, jos se putoaisi noin korkealta.
Lintu murahteli minulle, tai sitten sille sinisilmälle, en ollut aivan varma.
”Sattuiko?” Se oli varsin tyhmä kysymys, mutta en keksinyt muutakaan.  Pulu visersi minulle äreän vastauksen.
”Ehkä sun kannattaisi käyttää jotain osaamaasi hyökkäystä, tuota vastaan, etäämmältä.” Yritin neuvoa sitä.
”Osaatkohan sinä jo gustin? Growlin varmaan osaat..”
”Pidove!” Ofelia visersi innokkaasti, kaiketi se halusi minun tietävän, että taisi jo nämä mainitut iskut.
”Hyvä. Voisit tähdätä tuota kaveria gustilla, mutta juuri ennen kun lasket ilmavirran irti, käytä gustiin growlia.” Yritin selittää mahdollisimman selvästi. ”Siis jos saat jotenkin ujutettua growlin gustin sisään, osuessaan se tekee sekä vahinkoa, että laskee tuon kaverin puolustusta. Ymmärsitkö?”
Lintu nyökkäsi tomerana. ”Hyvä on. Älä lannistu, jos et onnistu heti ensimmäisellä kerralla, pääasia on, ettet mene liian lähelle tai käännä sille selkääsi.”
”Pidove!” Pulu huusi taisteluhuutonsa. Se kohosi takaisin siipiensä varaan, ja lähestyi päättäväisenä kohdetta.

Kunhan se ei menisi liian lähelle, kunhan se vain pysyisi suunnitelmassa. Ofelia pysyi paikoillaan, se odotti että sinisilmäinen otus tulisi sitä kohti, ja pian sen odotus palkittiin. Otus lähti kiitämään kohti harmaata pulua, Ofelia alkoi kaikessa hiljaisuudessa rakentamaan ilma virtaa siipiensä väliin, se odotti että kohde olisi isku etäisyydellä, pian se syöksyikin pulua kohti, mutta tällä kertaa Ofelia oli valmiina.
”Pidove!” Se rääkäisi, jatkaen sitten siipiensä räpyttelyä. Kova tuulenpuuska paiskautui kohti sinisilmäistä olentoa, minkä seurauksena se lensi kauemmas meistä.
”Hyvä, Ofelia!” Minä kehuin pulua. ”Tule alas!” Ehkä Ofelia oli alkanut totella minua. Mutta näinhän se ei ollut, pulu nimittäin lähti raivokkaasti seuraamaan vastustajaansa.
”Ofelia, seis! Pysähdy!” Huusin linnun perään, mutta eihän se kuunnellut.
”Minä haen hänet.” Celebi sanoi, tarjoten ensimmäistä kertaa apuaan. Se kiisi halki mustan taivaan ja hetken jo luulin sen jättäneen minut oman onneni nojaan, mutta sipulipää palasi pian kantaen käden tyngissään rimpuilevaa pientä lintua.
”Sinun on opittava kuuntelemaan mitä Harley sinulle sanoo.” Celebi saarnasi Ofelialle. ”Muuten tästä ei tule mitään!”
Otin rimpuilevan pulun Celebin tassuista ja painoin pienen pokémonin rintaani vasten, pidin sitä siinä sen verran tiukasti, ettei se päässyt karkaamaan. Näin taivaanrannassa, tai jossakin, missä sen olisi kuulunut olla tusinan lisää pimeydessä sinisinä kiiluvia silmäpareja.
”Meidän täytyy häipyä, ennen kuin saamme koko lauman kimppuumme.” Celebi totesi hiukan liian tyynesti. Mutta kuten äskenkin, minun täytyi juosta pienen aikamatkailijan kintereillä, saatoin vain kysyä itseltäni, mitä tästä tulisi?

center>

Ofelia

Miksi tämä tyhmä ihminen ei antanut minun vain olla? Tahdoin tapella, en juosta karkuun kuten pelkuri! Hän piteli minua sylissään niin lujasti, etten oikein päässyt liikkumaan, olisin aina voinut nokkia hänen käsiään, kunnes hän päästäisi irti, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei niin kävisi. Hän juoksi, ja tuo outo Celebiksi kutsuttu pokémon liisi edellämme. Ei tässä pimeydessä nähnyt, mihin olimme menossa.
”Katsos, lisää höttiäisiä!” Joku huusi edestäpäin, en nähnyt mikä ihme se oli, mutta koska se puhui minun kieltäni, sen täytyi olla pokémon. Toisaalta miksei ihminenkin voisi puhua meidän kieltämme, puhuihan tuo Celebikin ihmisten kieltä. Saimme valoa pimeyteen, oranssia hehkua, joka tuli äskeisestä puhujasta, tai oikeastaan hänen suustaan. Hän käytti jonkin sortin hyökkäystä ja laukaisi sen suoraan punatukkaisen ihmisen pään yli. Kuulin kirkunaa takanamme, ehkä ne olivat olleet sen sinisilmäisen tovereita.
”Katsopas mokomaa, sehän on ihminen.” Totesi nelijalkainen pokémon. ”Teitä ei olekaan näkynyt.”
”Sehän on Deino.” Punatukkainen ihminen totesi, hän oli kaiketi erottanut pokémonin hahmon kun tämä nelijalkainen hyökkäsi.
”Tule mukaan ihminen, ei täällä ole turvallista.” Deino sanoi, ja nappasi punatukkaisen mekon helmasta.
”Pitäisikö meidän seurata?” Punatukkainen kysyi. Mutta kysymykseksi se jäi, sillä punatukkainen talsi jo itseään vahvemman pokémonin vetäessä häntä.
”Celebi, mitä täällä on tekeillä?” Tyttö tivasi kuiskaten.
”Kyllä se sinulle selviää.” Celebi sanoi, puhuen tuo ihmisen kieltä. Miksi hän puhui ihmisen kieltä, vaikka oli pokémon? Ehkä minun olisi pitänyt olla kiitollinen, että tuo punatukkainen piti minua sylissään. Viima oli hirveä, mutta tytön syli oli sentään lämmin. Deino johdatti meidät luolan suulle, tällä kertaa jopa näin sen, sillä sisältä kajasti valoa.
”Ranger, joko siä tulehet takasin?” Vanhan ihmisnaisen karhea ääni kuului luolan sisältä.
”Täällä ollaan!” Deino, jonka näin tällä kertaa selvästi, huudahti. ”Löysin vieraita!” Vanha valkohiuksinen kumara nainen tuli meitä luolan suulle vastaan.
”Kappas, toikko sinä Ranger meille vieraita?” Nainen kysyi Deinolta. ”Eipä täällä olekaan vähään aikaan immöisiä näkynyt.”
Nainen katsoi punatukkaista kiireestä kantapäähän, sitten hän katsahti minuun ja lopuksi siihen outoon Celebiin.
”Ai jaha.” Nainen totesi. ”Elä nyt siinä oven suussa patsastele tytär hyvä, tulle sisälle.”
”Joo, tuota, kiitos.. kai.” Punatukkainen vastasi epävarmasti. Hän astui sisemmäs, ja käveli sitten vanhan kumaraselkäisen perässä sisemmälle luolaan. Luolan keskelle oli sytytetty nuotio, sen ympärille oli kokoontunut lauma eri-ikäisiä ihmisiä sekä muutama pokémon. Mutta nämä ihmiset eivät olleet niin kuin se puoskari, joka sysäsi minut punapäälle, tai kuten tuo punatukkainen. Nämä ihmiset näyttivät epäsiisteiltä, ne haisivat pahalle ja niiden tukat olivat sotkuisia, ja vaatteet repaleisia. Muutamalla oli pokémon vierellään. Se Deino joka oli meidät bongannut, oli nyt erään vaaleatukkaisen tyttölapsen halattavana. Tyttölapsen vieressä istui vähän vanhemman näköinen punapäinen poika, joka rapsutteli sylissään olevan Trapinchin päätä, Trapinch itse makasi puoliksi luolan lattialla. Niiden seurassa on toinenkin punapää, jonka vieressä istui eloisan näköinen Squirtle. Huomasin että kaikki kääntyivät tuijottamaan meitä.
”Ranger näköjään löysi pari eksynyttä sielua.” Vanha kumara nainen totesi. ”Tulkaa nytte istumaan, teillä on varamana kylymä.”
”Kiitos.” Punatukkainen sanoi. Hän käveli nuotiolle, sinne missä muutkin istuivat, punatukka istui lähinnä niitä kolmea lasta. Tyttölapset katsoivat punapäätä kiinnostuneena. Kaipa se johtui tuosta mekosta, olihan se paljon nätimpi kuin nuo repaleiset vaatteet. Kaikki muut luolassa olijat tuijottavat Celebiä.
Vanha nainen toi punatukalle kuivuneen leivänkannikan ja pienen kulhollisen sameaa vettä.
”Näytät nälkäiseltä, tytär. Syö että jaksanet.”
Punapään katse vaelsi noissa ihmisissä, jokaisella oli saman verran ruokaa edessään.
”Syö sä, Ofelia.” Punatukkainen sanoi, päästäen minut viimeinkin otteestaan. ”Sä tarvitset tätä mua enemmän.”

Miksi hän teki noin? Luuliko hän etten kuullut hänen vatsansa kurinaa? Hänen punaiset silmänsä katsoivat minuun, odottaen minun iskevän nokkani tuohon leivän kannikkaan. Päätin kerrankin olla hänelle mieliksi ja syödä edes vähän, pääsisin vain helpommalla.
”Onko tuo oikea Celebi?” Vaaleatukkainen tyttölapsi kuului kysyvän. ”Saanko paijata sitä?”
”Paijaa pois, mutta älä revi sen siipiä.” Punatukkainen sanoi.
”Tuo mekko on tosi nätti, mistä tuollaisia saa?” Punatukkainen tyttölapsi kysyi.
”Tein sen itse.” Vanhempi punatukkainen, punasilmäinen sanoi.
”Vau! Miten siä sen teit?” Punatukkainen lapsi kysyi.
”Opettelin.” Punasilmäinen punapää vastasi.
”Mutta mistä saat kangasta?” Lapsonen kysyi taas.
”Kaupasta, joskus jostain vanhoista verhoista, mitä meillä on kotona.” Punatukkainen punasilmäinen sanoi.
”Onko jossain vielä kauppoja?” Tyttö kysyi.
”Eikö täällä sitten ole?” Kysyi punasilmäinen tyttö. ”Missä me edes olemme?”
”Etkö sitä tiedä?” Punatukkainen poika kysyi.
”Olen tuota.. ollut kauan poissa.” Punatukkainen punasilmäinen tyttö vastasi vältellen. ”Kaikki näyttää muuttuneen.”
”Tätä paikkaa kutsuttiin joskus nimellä Charca Town.” Synkkä ääni, joka kuului jollekin pojalle, joka istui kaukana nuotiosta, luolan synkimmässä nurkassa. Huomasin hänen tuijottavan meitä kun tulimme, mutta niin tekivät kaikki muutkin.
”Charca Towniksi?” Punatukkainen tyttö, jonka piti olla kouluttajani, sikäli kun Mimosa-naiselta kysyttiin, toisti hämmentyneenä. Ei tämä Charca Town voinut olla, ei mitenkään. Charca Town oli ihmisten asuttamaksi kyläksi ihan kiva, oli puita, oli järvi, oli viihtyisää, mutta tämä paikka oli silkkaa erämaata.
”Ei voi olla.” Punatukkainen kouluttaja sanoi niin hiljaa, ettei sitä kuullut kukaan.
”Tuota, miksi te vain istutte sisällä?” Hän kysyi varovasti.
”Eihän tuolla voi olla, pokémonit hyökkäävät kimppuun jos ulos menee päivisin.” Vaaleatukkainen tyttölapsi sanoi.
”Siis onko nyt päivä?” Punatukkainen kouluttaja sanoi ihmetellen. ”Ulkona on ihan pimeää.”
”Ainahan niin on ollut.” Punatukkainen tyttölapsi totesi. Sitten se nurkassa istunut kaveri viimein nousi ylös ja tuli pois varjoista. Hän oli sellainen pitkä kaveri, jolla oli pitkät tummansiniset hiukset.
”Sinä et taida olla täältäpäin.” Poika totesi hyökkäävään sävyyn. Hän ei aikaillut vaan tarrasi punatukan käsivarteen ja veti tytön ylös.
”Voihan..” Celebi totesi. ”Tule Ofelia, mennään.” En ollut tottunut tuohon nimeen, mutta koska tuijoteltavana oleminen ei kiinnostanut, päätin seurata.

”Hei, pidä ne näppisi itselläsi, senkin gorilla!” Punatukkainen huusi.
”Sinä et ole täältäpäin.” Miekkonen toisti. ”Oletko joku niistä friikeistä?”
”Anteeksi?” Suivaantunut punatukkainen kysyi.
”Kysyin sinulta juuri kysymyksen!” Miekkonen huusi. ”Ja ehdotan että vastaat siihen, tai muuten..” Mies vislasi ja pian kallion seinämän eteen laskeutui suurikokoinen lintu. Lintu oli kaiketi sellainen pokémon, jota minä en ollut koskaan nähnyt, eikä se näyttänyt turhan iloiselta. Se lehahti aivan punatukkaisen eteen ja naksautteli nokkaansa uhkaavasti.
”Keith Avalon nyt tuo saapi riittää!” Kumaraselkäinen mummo huusi luolan suulta. ”Käskepä Apollo poies tyttären kimpusta tai muuten meirän Keira saapi opettaa sille uusia tapoja.” Mummon takana näkyi seisovan isokokoinen Musharna, joka näytti enemmänkin nukkuvan kuin katsovan tapahtumia.
”Tämä neitokainenhan on ehta aikamatkaaja, kyllä siunkin pitäisi se käsittää.” Mummo jatkoi. ”Sillä on Celebi matkassa ja kaikki.”
”Mut..” Miekkonen vastusti.
”Nyt heti.” Mummo sanoi, tällä kertaa hyvin tiukalla äänen sävyllä. Silloin jätti Musharna avasi silmänsä ja tuijotti isoa lintua, lintu värähti.
”Anna olla, Apollo.” Keith Avaloniksi kutsuttu miekkonen sanoi. Lintu vetäytyi kauemmaksi punatukkaisesta, tehden tilaa mummolle.
”No kerrohan tyttöseni, mistä päin sie olet?” Mummo kysyi.
”Tuota.” Punatukkainen sanoi vaivaantuneesti. ”Olen kotoisin Charca Townista..”
”Täältäkö?” Keith Avalon älähti.
”Miltä vuodelta sie olet?” Mummo kysyi.
”Öö, nyt taitaa olla 2015.” Punatukkainen takelteli.
”Ooh, sitä sitte ollaan tuhannen vuoden päästä.” Mummo sanoi.
”Tuhannen? Mikä..?” Punatukkainen aloitti.
”Nyt on vuosi 3015. Tältä se tulevaisuus näyttää.” Keith Avalon sanoi katkerasti. ”Mitäs pidät?”
”Onko tämä oikeasti Charca Town?” Punatukkainen kysyi, tässä vaiheessa lennähdin hänen hartialleen, sillä en luottanut tuohon isoon lintuun, se näytti siltä kuin voisi syödä minut välipalaksi.
”Tältäkö mun kotikylä näyttää tuhannen vuoden päästä?” Tyttö kysyi. ”Celebi, tämän täytyy olla vitsi. Vie mut takaisin omaan aikaani, nyt heti.”
”Sitä minä en voi tehdä.” Celebi sanoi päätään pudistellen. ”Toin sinut tänne jotta..”
”Voiko tuo muuttaa tämän?” Keith Avalon töksäytti. ”Siksikö se on täällä?”
”Keith, eipäs nyt olla tahdittomia.” Mummo torui.
”Muuttaa minkä?” Punatukkainen kysyi turhautuneena. ”Voisiko joku kertoa mitä hemmettiä kotikylälleni on tapahtunut?” 
”Pitkä tarina.” Keith Avalon sanoi hammasta purren. ”Tällaista on ollut jo monen monta vuosisataa. Pokémonit saartoivat kerran ihmiset luoliin, kaipa ne kapinoivat.”
”Sanotaan että eräs pahantahtoinen järjestö tuumas käyttää tarupokémoneja pahoihin tekoihin ja orjuutti ne.” Mummo selitti. ”Tarupokémonien kanssa ei kannata pelleillä, ei edes noin lilliputtien.”
”Se on totta, me tarupokémonit emme pidä siitä, että meidät orjuutetaan, pakotetaan auttamaan ihmistä.” Celebi selitti. ”Jos päätämme auttaa ihmistä, teemme sen omasta tahdostamme.”
”Joten tarupokémonit päättivät kostaa ihmisille.” Mummo sanoi.
”Kaikilleko?” Punatukkainen kysyi.
”Kaikille.” Keith vastasi katkerasti. ”Koska kukaan ei tehnyt elettäkään taistellakseen sitä järjestöä vastaan, joten ne päättivät kostaa koko lajille.”

”Apollo, ota minut selkääsi.” Keith määräsi äkkiä. Isokokoinen lintu kumartui sillä tavalla, että miekkonen pääsi helposti kiipeämään hänen selkäänsä.
”Harley, me menemme mukaan.” Celebi päätti. ”Sinun täytyy nähdä tämä.”
”Nähdä mikä?” Tyttö parahti. ”Eikö se riitä, että olet tuonut mut tänne ja näyttänyt miten kamalalta kaikki näyttää tuhannen vuoden päästä?”
”Sinun täytyy nähdä kaupunki, mistä tämä kaikki sai alkunsa.” Celebi totesi.
”Tai mitä siitä on jäljellä.” Keith-miekkonen totesi. Punatukkainen huokaisi.
”Onko varmaa, ettei tuo iso kaveri syö meitä?” Huomasin kysyväni. Sekä suurikokoinen lintu ja Musharna naurahtivat.
”Ei hän sinua syö, Ofelia. Hän vain vie meidät paikkaan, mikä teidän on nähtävä.” Celebi nauroi hänkin.
”Miten niin meidän, punatukkaisenhan se on nähtävä..” Minä vastustin.
”Sinä olet hänen pokémoninsa, toisin sanoen hänen kumppaninsa.” Celebi sanoi kärsivällisesti. ”Minähän selitin.”
”Mitä jos minä en halua olla hänen kumppaninsa?” Jupisin lehahtaessani suuren linnun selkään. Punatukkainenkin kiipesi hänen selkäänsä, ja istui sen murjottavan pojan takana.
”Mennään, Apollo.” Poika komensi lintua. Tunsin oloni turvallisimmaksi, kököttäessäni tytön hartialla, Celebi taas istui tyynesti punatukkaisen sylissä.

Nousimme nopeasti ilmaan, ja minua alkoi huimata.
”Sinun on sitten parempi puhua totta siitä aikamatkaamisesta.” Keith puhisi.
”Niin Celebi puhuikin.” Punatukkainen vastasi. Edessä istuva sinitukkainen poika katsoi tyttöä epäilevästi.
”Kuule, jos se sinua kiinnostaa nimeni on Harley Alexa Leroux, olen 19 vuotias, synnyin Eternal Cityssä, menetin äitini yhdeksän vanhana, tulipalossa, jonka jälkeen muutimme Charca Towniin neljän veljeni kanssa.” Punatukkainen luetteli.
”Vai niin.” Oli miekkosen vastaus. En osannut päättää oliko tuo ihminen nyt mies vai poika, hän näytti ulkoa päin mieheltä, mutta oli hänellä joitain poikamaisiakin piirteitä – sikäli kun ymmärsin ihmisten käsitteitä.
Lensimme nopeasti. Se sai minut pohtimaan, kasvaisinkohan minä joskus isommaksi? Pystyisinköhän minäkin lentämään näin lujaa?
”Voi hyvä luoja.” Punatukkainen huokaisi. Hän oli koko ajan tuijottanut näkymiä alapuolellamme silmät suurina. Alapuolella näkyi samaa kuin yläpuolella, pelkkää mustaa. Pelkkiä kivettyneitä metsiä, aukeita ja teitä. Järvissä ei virrannut muu kuin mustunut vesi.
”Jos todella olet sieltä tulevaisuudesta, tee meille kaikille palvelus ja estä tämä.” Poikamiekkonen murahti.
”En tiedä pystynkö.” Punatukkainen sanoi epävarmalla äänellä. ”En tiedä voiko yksi ihminen estää tällaisen käymästä toteen.”
”No mutta tietenkin voi.” Celebi pisti väliin. ”Yhden ihmisen valinnat voivat muuttaa kohtalon kulun, sanotaan vaikka että sellainen ihminen, joka pystyisi estämään sitä järjestöä tekemästä hankettaan, päättäisikin vain laiskotella kotona ja antaa elämän valua käsistään, vain siksi että hän nyt sattuu pelkäämään tulipokémoneja.”
Punatukkainen katsoi varovasti sylissään istuvaa pokémonia.
 ”Ja käyttäisi tekosyytä, etteikö olisi hyvä kouluttaja. Oikeasti häntä vain pelottaa.”
”Mikä jänishousu.” Poikamiekkonen murahti. Punatukkainen käänsi katseensa taivaanrantaan, tai sinne missä se olisi sijainnut. Puhuiko Celebi ehkä hänestä? Pelkäsikö punatukkainen tuli-tyypin pokémoneja?
”Mutta oikeasti hän olisi pystynyt pääsemään jyvälle kaikesta, jos olisi ryhtynyt kouluttajaksi.” Celebi sanoi iloisesti. ”Hän olisi ehkä saanut muutkin ihmiset auttamaan. Hän olisi ehkä tehnyt järjestön aikeet tyhjiksi.”
Se oli pitkä ja hiljainen lento. Tuntui kuin olisi kulunut tunteja, kukaan ei sanonut mitään, ei tuo poikamiekkonen, ei Celebi eikä edes punatukkainen tyttö. Hän vain tuijotti taivaanrantaan poissa olevan näköisenä. Mikähän häntä vaivasi?
”Perillä ollaan.” Poikamiekkonen murahti lopulta. ”Jos todella olet syntynyt täällä, pitäisi paikan olla sinulle tuttu.” Hän laskeutui kuin vanhakin tekijä linnun selästä, kun taas punatukkainen laskeutui hänen selästään suoraan takapuolensa varaan. Hän nousi mitään sanomatta ja tuijotti näkyä.

Harri

Mustaa, mustaa kaikkialla. Mustaa ja kuihtunutta. Vanhoja kivenmurikoita makoili maassa, koko ympäristö jossa Kuuran vanhin kaupunki oli kerran seissyt ylpeänä, mystisenä oli nyt paljas ja autio. Sitä kehystävät puut olivat poissa, maassa näkyi vain hiukan merkkejä siitä, että siellä olisi joskus ollut puita, jotka näkyivät nyt vain hiiltyneitä puun kantoja. Vanhoista raunioista ei ollut jälkeäkään, kaikki oli poissa. Ihan kaikki. Oliko tämä todella se kaupunki jossa olin syntynyt, se kaupunki jossa olin viettänyt ensimmäisen puoliskon lapsuudestani? Se kaupunki jonka sanottiin olevan ikuinen?
”Se järjestö aloitti täältä.” Se kärttyinen sinitukkainen poika totesi. ”Kukaan kaupungin asukkaista ei huomannut, tai halunnut huomata.”
”Niin, kaupungin vanhemmisto oli vähän sellaista, sikäli kun muistan.” Minä mutisin. ”Eivät halunneet apua yhtään missään. Halusivat aina hoitaa ongelmat yksin.”
”Sinuun sattuu, vai mitä?” Celebi piipitti korvani vieressä.
”No totta helvetissä sattuu!” Tiuskaisin sille. ”Tämä oli kaupunki, jossa mä ja veljet vietettiin monta hyvää vuotta. En yhtään epäile vaikka ne olisivat olleet mun elämäni onnellisempia hetkiä!”
”Ja nyt kaikki on mennyt säpäleiksi.” Ajattelin. Ihan kaikki.
”Älä vielä menetä toivoasi, Harley.” Celebi yritti lohduttaa. ”Kaiken voi vielä perua.”
”Miten muka?” Minä ärähdin sipulipäälle, ennen kuin ajattelin itse. ”Yritätkö sanoa että minun pitäisi lähteä metsästämään tätä järjestöä?”
”Ei sille ole tarvetta.” Celebi vakuutti. ”Tulet kyllä törmäämään heihin, jos siis päätät lähteä matkallesi.”
”Ja jos jään kotiin, tallainenko on tulevaisuus?” Kysyin sipulipäältä.
”Voi hyvinkin olla.” Celebi sanoi siipiään räpytellen, jolloin kaikki muuttui valkeaksi. En enää nähnyt sitä kiukuttelevaa sinitukkaista poikaa, en entistä tuhoutunutta synnyin kaupunkiani, en pimeyttä. Vain valkeutta. Jäljellä olivat vain minä, Celebi ja Ofelia.
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ehkäpä se muuttuu.” Celebi totesi. ”Tulevaisuus voi olla kiinni yhden päätöksestä, tai useamman, se vähän riippuu.” Se vähän riippuu. Vai niin, tämä sipulipää tuskin antaisi minulle selvää vastausta, kysyisinpä sitä miten monta kertaa hyvänsä.

Huokaisin raskaasti. Oli sanomattakin selvää, että Celebi syytti minua tästä näkemästäni tulevaisuudesta. Oli minun vikani että Charca Town ja mahdollisesti koko Kuura oli peittynyt pimeyteen. Ja vain siksi että jokin järjestö käytti tarupokémoneja hyväkseen ja suututti ne. Enhän minä ollut tekemässä sitä, enhän?
”Et sinä tätä aiheuttanut Harley.” Pieni otus vakuutti. ”Mutta sinä pystyisit pistämään kapuloita niiden rattaisiin.”
”Miten minä muka siinä onnistuisin?” Kysyin pokémonilta varsin apaattisesti.
”Koska.” Oli varmaan lyhin ja epämääräisin vastaus minkä se oli antanut minulle. ”Sitä paitsi, sinulla on Ofelia auttamassa.”
Pulu päästi nokastaan varsin äkäisen sirkutuksen. Se ei pitänyt minusta, enkä minä liiammin siitä. Ei Ofeliassa mitään vikaa ollut, jos ei lasketa sitä, että se tykkäsi nokkia eikä totellut. Mutta..
”Jaa, en minä vaan halua nähdä tuollaista tulevaisuutta.” Celebi kuittasi.
”Eihän sitä kukaan halua.” Minä mutisin. Ihmiset asuivat luolissa, he eivät pystyneet liikkumaan päivisin, koska jotkin hullut pokémonit jahtasivat kaikkea liikkuvaa, he söivät kuivaa leipää ja joivat vettä, jonka puhtaus oli kyseenalainen. Ei, sitä ei tahtoisi kellekään. Mutta mitä minä voisin tehdä?
”Tee jotain muuta elämälläsi.” Oli Celebin vastaus. ”Luuletteko te todella, että tulin kaiken matkan turhan takia? En todellakaan. Minä tulin, jotta saisin teihin liikettä.” Sekä minä että Ofelia tuijotimme pientä pokémonia. Se huokaisi turhautuneena.
”Hyvät hyssykät, piditte siitä tai ette, teidän on tehtävä jotain. Piditte siitä tai ette, teidän on nyt tultava toimeen. Tälle asialle on tehtävä jotain, ja se on aloitettava mitä pikimmiten. Ei Harley, ei ylihuomenna, ei ensi viikolla. Sinä aloitat sen huomenna ja sinä Ofelia, pidit siitä tai et – autat kouluttajaasi siitä.”
Ofelia kuului kihisevän kiukusta, sillä joku kehtasi komennella sitä.
”Äläs nyt, Ofelia.” Minä naurahdin kuivasti. ”Pääset nokkimaan pahisten persuksia ja näyttämään mihin sinusta on.”
Hetken harmaa pulu näytti mietteliäältä. Sitten se taivutti hitaasti päätään. Oletin sen olleen jonkinlainen nyökkäys. Ehkäpä pahisten löylyttäminen kuulosti sen mielestä hyvältä tulevaisuuden hankkeelta.
”Hyvä.” Celebi totesi. ”Muistakaa kuunnella toisianne, niin ette eksy oikealta tieltä.”

Ja siinä me seisoimme, Charca Townin haisevimmalla kujalla.
”Olemme kotona.” Minä huokaisin. ”Olemmeko me oikeassa ajassa? Ethän vain vienyt meitä takaisin siihen paikkaan?” Oli nimittäin pimeää, tuulista ja pimeää.
”En toki. Olimme matkalla kauemmin kuin luulette.” Celebi hymyili. ”Minä jätän teidät tähän, ja jatkan matkaani.”
”No mekin kaiketi lähdemme kotiin.” Sanoin roskapöntön päällä istuvalle Pidovelle. ”Tuletkos, Ofelia?”
Ofelia visersi hyväksyvästi ja lehahti lyhyen matkan istuutuen sitten hartialleni. Kun käänsin selkäni kuulin vielä Celebin pienen äänen.
”Odottakaas, minulla on teille vielä jotain!”
”Ei nyt taas!” Minä parahdin. ”Kyllä Celebi, me lähdemme huomenna! Emme ole syy päitä maailman pimenemiseen. Yritämme tulla toimee.. au!” Ofelia oli nokkaissut minua poskesta.
”En minä sitä, mutta tässä on teille pieni lahja.” Sipulipää sanoi ja liihotteli siipineen päivineen luoksemme. Pian ilmaan sen edessä, toisin sanoen meidän välissämme, ilmestyi jonkinlainen muna. Se oli soikea ja mustan värinen haalean keltaisilla täplillä ja jonkinlaisella hännällä.
”Tästä saatte ensiaskeleen.” Celebi sanoi. ”Saatte huolehtia tästä uudesta ystävästänne yhdessä.”
”Annatko sen meille?” Minä kysyin. ”Mikä siitä kuoriutuu?”
”Näet sen varsin pian.” Pokémon lupasi. ”Sen pitäisi olla kuoriutunut kun tapaamme seuraavan kerran.” Otin munan varovasti syliini, peläten että se hajoaisi kosketuksesta. Sen kuori oli sileä ja tuntui lämpimältä.
”Tuletko takaisin?” Minä kysyin.
”Kyllä, kun siltä tuntuu.” Celebi lirkutti tyytyväisenä. ”Kun taas tarvitsen teitä!” Sen sanottuaan pieni pokémon katosi kuin savuna ilmaan. Ikään kuin se ei ikinä olisi ollutkaan kujalla meidän kanssamme. Ainoa todiste Celebin käynnistä oli tämä sylissäni oleva muna.
”Pidove!” Ofelia katsoi uteliaana mustaa pokémonin munaa ja yritti sitten nokkia sen kuorta. Kaipa Ofelia halusi testata miten kova kuori oli.
”Ei, Ofelia.” Sanoin tiukasti. ”Sen sisällä on vauva. Sellainen pieni pokémon.”
”Pidove!” Ofelia sirkutti, sitten se nokkaisi minua taas poskesta.
”Pidetään pikkuisesta yhdessä hyvää huolta, vai mitä?”

Celebi oli oikeassa, kuten oli Mimosakin. Jotain tällä elämällä olisi tehtävä, jotain joka merkitsi jotakin.
”Äiti oli koordinaattori.” Minä kerroin pululle. ”Isä oli kouluttaja.”
”Pidove!” Nyt Ofelia kuulosti innostuneelta.
”Pienenä minä aina halusin matkata ympäri Kuuraa, äidin ja isän jalanjäljissä.” Minä muistelin. ”Halusin olla taitava kouluttaja kuten isä, ja huippukoordinaattori kuten äiti.” Mutta asioita tapahtui, kotitalomme tosiaan paloi ja äiti kuoli. Isä jätti meidät tähän kyläpahaseen eikä sitten tullut takaisin.
”Hei, auts!” Minua oli taas nokittu. ”Tiedän, että haluat näyttää kykysi, Ofelia. Tehdään se sitten yhdessä.” – vaikka en olekaan varma onko minusta tähän, ajattelin. En ollut äiti, enkä todellakaan ollut kuten isä. Mutta Lerouxin perhe oli hajalla, kaikki olivat missä sattui huvittamaan. Mikä syy minulla siis oli jäädä tänne? Olin 19 vuotias, täysin kykenevä huolehtimaan itsestäni.
”Auts!” Taas uusi nokkaisu. ”Mennään kotiin. Emme me siellä ole kauaa, kunhan nukumme ja lähdetään sitten heti aamusta.”
”Pidove!” Pulu huudahti innoissaan. Ehkä meistä sittenkin tulisi ystävät. Ehkä. 
Kävelin kotiin, en voinut muutakaan. Hyräilin erästä laulua siinä mennessäni, sillä en tykännyt tästä pimeydestä, se hermostutti minua. En tiennyt mitä kello oli. Mutta oli varmasti jo yö, oli hyvä, ettei minulla ollut porukoita kiljumassa myöhäisestä kotiintuloajasta.


”Tässä mä asun.” Sanoin pululle ja munalle. ”Sisällä on vähän sotkuista, mutta ei teidän täydy sitä katsoa.” Mutta sitten, kun astuin lähemmäs taloa, olin juuri kuistin kohdalla, huomasin alakerran ikkunasta kajastavan valoa. Olin varma, etten ollut jättänyt valoja mihinkään ulos mennessäni. Joku oli meillä. Olin melko varma, ettei kyseessä ollut murtovaras, sillä tämä oli edelleen Charca Town, se tuttu ja kaikin puolin turvallinen kotikylä. Ei sekaisin olevia sinisilmäisiä pokémoneja, joiden silmät hehkuivat pimeässä. Hiivin niin hiljaa kuin vain oli mahdollista kuistille ja siitä etuovelle. Mutta kun olin kohottanut käteni oven kahvalle avatakseni sen, ovi vedettiin auki nenäni edessä.
”Vai siinä sitä viimein tullaan!” Kärttyinen tummahiuksinen poika karjaisi, niin että sai palkakseen ilmaiset nokkimiset, sillä mokoma huuto oli joko säikäyttänyt tai närkästynyt Ofelian, kun päin sen nokkaa noin huudettiin. Ofelia lehahti lentoon ja nokki veljeni päätä tarmokkaasti.
”Öh, moi Qwill.” Sanoin hieman kiusaantuneesti, enhän ollut olettanut hänen olevan kotona. ”Tässä on Ofelia, Mimosa antoi sen mulle.”
Hetken kuluttua pulu katsoi Qwillin saaneen tarpeeksi rökitystä ja liihotti takaisin hartialleni. Qwill haroi mustia hiuksiaan kuin kokeillakseen, oliko hänen päänahkansa saanut pahojakin kolhuja.
”Soitin tänne viisi kertaa!” Poika puhisi. ”Viisi!”
”Sehän on kivaa.” Minä mumisin. ”Päästätkö mut sisälle? Munukka jäätyy.” Niin Qwill väistyi oven suusta päästäen meidät sisään.
”Mistä sä tuon revit?” Veli tahtoi tietää.
”Sain sen joltain ohikulkijalta.” Valehtelin riisuessani saappaitani. Enhän voinut sanoa, että sain sen Celebiltä, sitä nyt ei uskoisi Erkkikään, ei edes kovin herkkäuskoinen Erkki.
”Missä sä olet ollut näin myöhään?” Qwill tivasi, hän seurasi minua päättäväisesti mennessäni jääkaapille. Tiskit oli näköjään tiskattu poissa ollessani. Keittiön pöydällä koreili tarjotin täynnä lämpimiä voileipiä, juuri uunista otettuja. Muistin juuri, etten ollut syönyt koko päivänä. Istuuduin pöytään, Ofelia oli liihottanut sinne minua ennen ja katseli kiinnostuneena voileipä pinoa.
”Et vastannut kysymykseeni.” Qwill kärtti, kun istuin alas ja kasasin eteeni leipäpinon. Ofelia visersi kimakasti, varmaankin osoittaakseen että sekin tahtoi osuutensa.
Repäisin puolet leivästä ja asetin sen linnun eteen, Ofelia katsoi minua pistävästi.
”Saat lisää jos maistuu.” Vakuutin sille. Niinpä pulu alkoi tyytyväisenä repiä itselleen sopiva paloja juustoisesta leivästä.
”Olet siivonnut täällä.” Totesin tyynesti, etsiessäni jotain, mihin kääriä munan, jotta se pysyisi lämpimänä. Satuin silloin vilkaisemaan tiskipöytää, jonka tiskit olivat tipotiessään. Pian löysinkin yhdeltä keittiön tuolilta keltaisen hiukan näivettyneen huovan, johon käärin Celebiltä saadun munan.
”Kas niin.” Huomasin leperteleväni munukalle. ”Nyt on kaikki hyvin.”
”HARRI!” Qwill karjaisi. ”Missä sä olet ollut?”
”Vähän siellä sun täällä.” Vastasin nopeasti. ”Ei tuota tarvitse säikkyä, Qwill-setä se vain elämöi.”
Veljeni huokaisi raskaasti. ”Mä luovutan..”

Iltapalan jälkeen sain esitellä Ofelialle ja munukalle pommin räjäyttämän huoneeni. Ei siellä oikeasti mikään pommi räjähtänyt, olin vain epäsiisti olento.
”Onhan räällä vähän sotkuista.” Minä myönsin. ”Mutta ei meidän täällä tarvitse asua. Kunhan nukumme yön yli.”
”Pidove!” Lintu vastasi, kuin sanoen, että huomenna matka alkaa. Niin, huomenna. Mutta sitä ennen on nukuttava yön yli. Puin siis pyjaman ylleni, otin munukan kainalooni ja heittäydyin sängylle. Ofelia katsoi touhuani kirjahyllyltä käsin.
”Tule säkin tänne, Ofelia!” Huikkasin sille ja osoitin pehmeää tyynyä, yhtä niistä lukuisista, jotka olin varastoinut huoneeseeni, jos joskus tarvitsisin niitä. Ofelia punnitsi sanojani hetken, sitten se näemmä päätti että mukava tyyny olisi parempi nukkumapaikka kuin kirjahylly. Se lepatti sängylleni ja pudottautui vapaalle tyynylle. Minä puolestani käperryin tuttuun nukkumisasentooni, ja painoin munan syliäni vasten. Peittoon hautautuneena me kaikki – minä, Ofelia ja pikku kaveri pysyisimme lämpiminä. Huomenna sitten.

Saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Kommentit

Cinna


Loistava tapa aloittaa matka (vaikkei nyt teoriassa ole vieläkään virallisesti alkanut), tämä oli kovin inspiroiva tarina. En tiedä pystyisinkö itse Harleyn kengissä löytämään tarpeeksi motivaatiota taistella jonkin sellaisen eteen, joka tulee maailmassa koittamaan vasta satoja ja satoja vuosia sen jälkeen, kun en täällä enää ole. Tulevaisuuden synkkyydestä tuli hieman Chrono Trigger -viboja. Vähän jäin miettimään, että kylläpä tämä järjestö on aloittanut toimintansa todella pitkä aika takaperin, kun tuhannen vuoden ero kuitenkin.

Oli hyvä idea kirjoittaa tätä myös Ofelian näkökulmasta, valitettavasti pariin otteeseen minulla meni vähän sekaisin kertojan suhteen, että oliko kyseessä tosiaan vieläkin Ofelia vai siirryitkö jo takaisin Harliin. Pilkutus oli huomattavasti parempaa kuin viime tarinassa. :> (Jotenkin tuntuu, että tämän kommentin piti olla paljon pidempi.. tätä siitä saa kun lukee tarinan useampi päivä takaperin ja päättää viimeistellä tarinakommentin siitä vasta myöhemmin, grhmm).

Ofelialle 15 exp, sinulle §35 ja palkinnot aikamatkailusta (Celepiste, Nomel Berry, Micle Berry, Fairy Ball, Spring Powder ja Maranga Berry).

//Viitaten edeltävän tarinan tarinakommenttiin, kyseessä pulupeli.

Tuulen Vihellys #1 > Kuin toisilleen luodut

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elo-Syyskuussa 2015.

Oli kirpeä syysaamu.. ei, oikeastaan nyt on keskipäivä. Heräsin ihan äsken, sillä en omistanut herätyskelloa, tai no omistin, mutta Brettin Machop hajotti sen tuusan nuuskaksi, kun kuuli sen soivan. Sirpaleet olivat edelleen huoneessani, siinä pimeimmässä nurkassa. Olin kaiketi taas nukahtanut television ääreen, ainakin siltä näytti, sillä eilisiltaiset popcornit makasivat lattialle itsensä kipanneen kulhon ympärillä. Huokaisin, kun vanha kunnon Qwill tulee kotiin, Harri saa huudot. Voisin soittaa siivouspalvelun, jostain lähikylästä, mutta kun minulla ei ole pennin hyrrääkään, lasku menisi sekin Qwillin niskoille, ja siitäkös veli ilahtuisi, jopa enemmän kuin siitä, mitä olin tehnyt talolle niiden kolmen päivän aikana, jolloin hän oli vieraillut Leaf Townissa. Kun Qwill näkisi, miten olin tuhonnut koko talon, pääasiassa juuri oman huoneeni ja alakerran, hän räjähtäisi ja alkaisi rähjätä minulle. Juuri kaikista neljästä veljestäni, juuri sen tiukkapipoisin päätti jäädä lapsen vahdikseni.
Täällä pitäisi siivota. Mutta kun minua ei huvita. Voisin käydä suihkussa, ja sitten lähteä kävelylle. Voisihan sitä tietenkin mennä ulos hikisissä vaatteissa ja hiukset sekaisin, mutta sitten saisin saarnan, en äidiltäni, en isältäni, vaan Mimosalta. En tiedä oliko Kuuran pokémon professorilla tylsää tai jotain, kun hän niin tykkäsi käyttää selkänsä silmiä minun tarkkailuuni. Ehkä se johtui siitä, ettei meillä ollut isää, ehkä se johtui siitä, että äiti oli kuollut. Ehkä se johtui siitä, että vietin suurimman osan ajastani yksin, kun muut veljet juoksivat missä nyt sattui huvittamaan.

Voisin viedä roskat. Omatuntoni kimeä ääni huomautti, se olisi vähintä mitä kaltaiseni sottapytty voisi tehdä. Suihkun jälkeen, veisin roskat. Pitkän suihkun jälkeen, totesin itselleni, ei tässä mitään kiirettä ollut. Pistin musiikkia soimaan ja sitten peseydyin, heitin vanhat vaatteet pesuun, joku, joka ei nyt ole täällä, saisi pestä ne. Kulutan vettä ihan liikaa, Qwill aina sanoi, lorvailen suihkussa tuntikausia, ja lasku on hirvittävä. Tekisit edes jotain sen eteen, sen sijaan Harri vaan istuu kotona ja pänttää kirjoja. Niin siitä sanotaan, mutta se ei ole totta, käyn aina joskus Mimosan labrassa hoitamassa vedeneläviä. Aina joskus. En kaivannut sitä, minkä lapset jo yleensä 10 vuotiaina saivat, matkustella ympäri tätä kaunista mutta eräällä asteella hyistä Kuuran saarta. Minä viihdyin tässä Charca Townin kyläpahasessa, todellakin viihdyin. Mutta se on vale, en minä täällä viihtynyt sen enempää kuin kukaan muukaan ikäiseni, tai minua yhdeksän vuotta nuorempi kaveri. Tämä kylä kävi vuosi vuodelta pienemmäksi, ellei täältä lähtisi välillä pois, sanoi Troy, yksi veljistäni, se joka matkusti kokoajan. Häntä näki tuskin jouluisinkaan kotona. Kaikki muutkin olivat vähän sellaisia, Brett ja Tim matkasivat yhdessä milloin missäkin, postikortteja sateli aina silloin tällöin, joskus puhelin jopa soi. Sitten oli Qwill, lapsenvahti. Hän vahti minua, ikään kuin Harri ei muka pärjäisi omillaan. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä ei. Olihan tämä talo muuttunut sikolätiksi hänen poissa ollessaan. Ehkä minun pitäisi tehdä elämälläni jotain muuta kuin katsoa ennalta arvattavia kauhu-leffoja telkkarista yö-myöhään.

Väänsin suihkuhanan kiinni. Kuivasin itseni ja hiukseni, vaihdoin ylle sen mukavimman asun, josta ei kyllä arvaisi että olin tehnyt sen keskellä yötä. En ollut täysin poropeukalo, vaikka laiska olinkin, osasin nimittäin tehdä vaatteita, mutta en sellaisia mitä yksikään veljistäni viitsisi yllensä pukea, kyseessä oli nimittäin mekko, gootti lolita. Olin opetellut ompelemaan joskus teininä, Brett sanoi, että minulle oli jäänyt – ainakin vaatteista päätellen jokin teini angsti päälle. Minä vain pidin näistä vaatteista, oliko siinä jokin vika?
Harjasin hiukset ja kuivasin ne. Tähän aikaan kuusta, kylässä puhalsi hyinen viima, joka viesti talven tulosta, siksi märin hiuksin ei kannattanut liikkua ulkosalla, oli sitten miten lämmin tahansa. Puhelin soi. Tämä oli harvinaista, Qwill soittaisi yleensä vasta illalla, varmistaakseen että olin vielä yhtenä kappaleena. Riensin vastaamaan puhelimeen, kuljin olohuoneen poikki, astuen lukuisien popcornien päälle ja kompastuen vielä mattoonkin. Täällä todella pitäisi siivota. Omatuntoni oli oikeassa, niin pitäisi. Nostin vanhan luurin telineestä.
”Lerouxilla.”
”Harriko se siellä puhelimeen vastailee?” Timin pirteä, ja hänen omasta mielestään varsin hurmaava ääni luikautti.
”Missä se Qwillin surkimus luuraa?”
”Se on Leaf Townissa.” Vastasin, vain saadakseni osakseni, jonkinlaisen hyvin vihjailevan äännähdyksen.
”Että sillä viisiin.”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Minä kysyin hiukan ärsyyntyneesti, kuten tapanani oli.
”Oi, ei mitään, systeri. Ei mitään.” Tim hykerteli, selvästi huvittuneena jostain, mitä minulle ei viitsitty kertoa.
”Onko Brett siinä? Anna luuri sille, mä en juuri nyt jaksa sun yksipuolista hykertelyäsi, Tim.” Sanoin silmiäni pyöritellen.
”Käykö pikku Tim sun hermoillesi, Harri?” Brett naureskeli, otettuaan luurin pikkuveljeltään.
”Miten sä itse kestät sitä?” Minä kysyin.
”Ihan hyvin. Mä tiedän miten se hiljennetään, kun velipoika käy liian äänekkääksi.” Brett sanoi. ”Jättikö Qwill sut tosiaan ihan yksin?”
”Brett, ihan oikeasti. Kyllä mä pärjään.” Huokaisin.
”No en mä susta huolehdikaan, sisko.” Brett naurahti. ”Mutta mua kiinnostaisi tietää, millainen sotku siellä odottaa.”
”Öö..” Muuta sanaa tässä tuskin tarvittiin.
”Vai niin.” Brett ymmärsi yskän.
”Missä päin te nyt olette?” Minä kysyin, viedäkseni keskustelun pois sotkuisesta huushollista.
”Aurora Peekillä. Sun olisi pitänyt nähdä miten Seelit teki Aurora Beameja revontuliin.” Brett kertoi. ”Se oli tosi upean näköistä! Sähän tykkäät vesipokémoneista?”
”Olen aina tykännyt.” Muistutin häntä.
”Kuule, ajateltiin ensi kesänä Kaislan valloitusta.” Brett puhua paapatti. ”Tulisit säkin, pääsisit pois täältä pohjolasta.”
”Brett, mulla ei ole omaa pokémonia, ei edes yhtä.” Muistutin veljeäni.
”Voisithan sä hankkia, Mimosa asuu käytännössä ihan naapurissa.” Brett vihjaili. ”Että sen kun lampsit sisään ja valitset.”
”Mä lyön kaljan vetoa että se valitsee vesi-tyypin!” Kailotti Tim siellä taustalla.
”Mäpä lyön sitten kaljan vetoa, että ei valitse.” Brett sanoi takaisin. ”Joten tee mulle palvelus, ota mikä tahansa muu kuin vesi-tyyppi, jooko?”
”Kuule sano sille Timille, että varoo sitä kaljan kittausta.” Totesin tympeään sävyyn. ”Tai seuraavan kerran kun mä vaan näenkin teidät kaksi, juotan sen niin kovaan humalaan, että se juoksee taatusti kylän läpi, mun lolita-mekko päällä.”
Brett nauroi.
”Mä välitän viestin. Yritä nyt vaan saada se pokémon, okei?”
”Joo, niin.” Totesin hieman vaivaantuneena. Brett kehotti vielä vähän siivoamaan taloa, ennen kuin Qwill tulisi kotiin ja raivoaisi sotkun takia niin, että verisuonet katkeaisivat sen päästä.

Joo, siivoaminen. Pokémon. Kumpikaan ei huvittanut minua kauheasti. Pidin kyllä pokémoneista, mutta en ollut varma osaisinko kouluttaa yhtä, tai laumaa sellaisia. Olinhan viettänyt suurimman osan ajastani opiskellen ja lueskellen kaikkea aiheeseen liittyvää, ja Mimosaakin olin häirinnyt tyhmillä kysymyksillä kerran jos toisenkin. Sitten se siivous..
Huokaisin uudemman kerran, ja tartuin siihen roskapussiin, joka retkotti keittiön nurkassa. Oli kai aika tehdä jotain talouden hyväksi. Ulkona oli pilvistä, kuten sanottua, oli kirpeä syyspäivä.  Muuan Starly parvi lensi talon ylitse, katselin niiden lentoa hetken. Ne olivat kaiketi lähdössä etelämmäksi, ehkä juuri sinne Kaislan saarelle, mistä Brett oli puhunut, pois tulevan talven tieltä. Kävelin roskisten luo, jotka sijaitsivat koko kylän vältellymmällä nurkalla, vain siksi, että roska-auto poikkesi niin harvoin kylään suuremmasta kaupungista, joten roskikset alkoivat ennen pitkään haista. Ei siis mikään ihme, ettei juuri kukaan poikennut tänne. Nostin nopeasti roskiksen kannen pudottaakseni roskapussin roskatynnyriin, mutta jokin lehahti sieltä ulos, jokin harmaa, jolla oli kimeä ääni ja nokka. En nähnyt sitä kunnolla, mutta tiesin että sillä oli nokka, sillä tunsin sen viiltävän poskeani. Roskapussi putosi kädestäni, katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Mikä se oikein oli? No sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sillä se jokin liisi tuota pikaa takaisin, nokkaisten minua päälaelle.
”Pidove!”
”Auts!”
Lintu ei millään halunnut vielä lopettaa leikkimistä, se jatkoi nokkimista kovemmalla kädellä, välillä päästäen suivaantuneita äännähdyksiä.
”Hei lopeta jo, senkin pulupaisti!” Minä kiljuin sille, mutta ilmeisesti se vain suuttui entisestään mokomasta haukkuma nimestä. Roskapussi jäi maahan makaamaan, sillä hetkellä se tuntui olevan ongelmistani pienin, ja tuo nokka-piru niistä pahin.
”Auts, lopeta tuo tai tuikkaan sut vartaaseen!” Huusin otukselle, yrittäessäni parhaani mukaan päästä pois roskisnurkasta.
”Ai jumalauta!” Vaikka yritinkin väistää syöksyvää siivekästä otusta, jotenkin se aina osui kohteeseensa.
”Saamarin postipulu!” Kun en muutakaan keksinyt.

”Sinäkö siellä kiroat Harley?” Naisen ääni hiukkasi kulman takaa.
”Kyllä säkin kiroaisit, jos roskisdyykkari hyökkäisi kimppuusi!” Huusin naiselle, joka oli tiedustellut, minäkö se kirosin. Pääsin lopulta ulos roskispaikasta, lintu edelleen päätäni nokkien.
”Kas vain.” Charca Townin oma pokémon professori Mimosa Black totesi. ”Mietinkin minne tuo Pidove oli hävinnyt.”
”Voit ottaa sen nyt takaisin.” Minä ärähdin.
”Mitä suotta, sehän näyttää pitävän sinusta, Harley.” Mimosa nauroi kovasti tälle letkautukselleen. Aika outo nainenhan se oikeastaan oli, jos sen mielestä se, että pokémon, joka pyrki nokkimaan päänahkani verille, tykkäsi minusta, niin miten se sitten osoittaisi vihaansa?
”Tuo Pidove haastaa riitaa muiden lento-tyyppien kanssa.” Mimosa selitti.
”No enpä yhtään ihmettele, että miksi.” Minä mutisin. ”Auts!”
”Tule käymään sisällä.” Mimosa sanoi, ehkä se oli ehdotus, mutta se kyllä tuntui enemmän käskyltä. Päänuppini oli ihan verillä kaiken sen nokkimisen jälkeen, mutta tuskinpa sitä verta edes huomaisi punaisten hiusten seasta. Lintu jatkoi nokkimistani aina siihen asti, kunnes saavuimme laboratorion eteen. Charca Town ei itsessään ollut mikään iso paikka, kylän keskellä oli vaaleankeltainen, punakattoinen suuri rakennus, toisin sanoin Kuuran pokémon laboratorio, Charca Townin ainoa nähtävyys. Rakennuksen takana avautui suuri järvi, jossa useat laboratorion vesipokémonit uivat. Tulin tänne välillä leikkimään äidin Oshawottin ja Golduckin kanssa, kun olin pieni.
”Muistatko äitiäsi?” Mimosa kysyi.
”Joo. Tulin tänne leikkimään äidin pokémonien kanssa.” Minä muistelin. ”Ozzy oli tosi hyvä uimari ja teki aina upeita temppuja vedessä. Ja Saphire vahti etten hukkunut.”
”Muistatko Jillin?” Mimosa sanoi kaihoisasti.
”Tietenkin. Se tykkäsi hajottaa kaikkea, ja äiti huusi sille aina naama punaisena.” Minä muistelin hymyssä suin. ”Minä ja veljet vain naurettiin.”
”Indigo ärsytti isäänne aina syömällä hänen eväänsä.” Nyt Mimosa viittasi äidin siniseen Mamoswineen, siihen jonka selässä minä ja veljet keikuttiin aina tilaisuuden tullen.
”Niin, isä..” Minä mutisin, siitä ukosta ei ollut kuultu noin yhdeksään vuoteen, eikä sitä edes kaivattu.
”Sinä leikit aina äitisi Bunearyjen kanssa tuolla takana, muistatko?”
”Että muistanko?” Minä naurahdin. ”Me leikimme aina hippaa tai piilosta.” Tällä välin oli tuo häijynokkainen otus lakannut nokkimasta minua, se oli kaiketi väsähtänyt ja istuutui sen takia oikeanpuoleiselle hartialleni. Ei se ollut muuta kuin tavallinen harmaa Pidove, sellainen pieni ja pyöreä pulu, jonka nokassa oli sydänkuviointi.
”Ne sanovat että Starlyjen ja Tailowien nokat ovat lentotyyppien aloitusmuodoista terävimmät.” Minä puuskahdin. ”Mutta ne eivät tainneet saada yhtä Pidovea kimppuunsa.”
Mimosa naurahti tähän. ”Asiaa saattaa auttaa se, että itse solvasit sitä. Kyllä minä kuulin.
”No semmoinenhan minä olen.” Minä myönsin.
”Tuittupäitä olette kumpainenkin.” Mimosa totesi. ”Siksi te olette kuin luodut toisillenne.”
Katsahdin hartiallani istuvaa harmaata pulua, ja se katsoi noilla meripihkan värisillä silmillään takaisin minuun.
”Hei, hetkinen nyt!” Minä huudahdin, samalla kun tipu alkoi huutaa täyttä kurkkua, vastalausetta varmaan sekin.
”Eipäs nyt ruveta vihjailemaan mitään, minä en..!”
”Totuus on se, että sinunkin Harley on alettava tekemään jotain elämälläsi.” Mimosa filosofoi. ”Et sinä koko ikääsi voi olla täällä, tässä kylässä.”
”Mutta mä..”
”Etkä sinä haluakaan olla, et oikeasti. Mitä oikein pelkäät? Ettet osaa? Ettet ole tarpeeksi hyvä? Et tiedä, jos et kokeile.”
Se veti hiljaiseksi, vaikka yleensä olinkin se, joka sanoi viimeisen sanan, nyt tuntui siltä, etten voisi – saati sitten keksisi mitään sanottavaa.
”Lähde nyt kotiin, ota Pidove mukaasi ja anna sille nimi.” Mimosa puhua pälpätti. ”Aamulla tulet tänne mahdollisimman aikaisin. Ja ei, sinä et nuku puolta päivää, Harley. Sinä lähdet huomenna ja teet jotain elämälläsi.”
”Potkitko sä mua perseelle vai?” Kysyin hiukan kyynisesti.
”Tyttö-hyvä, jonkun se on tehtävä, ja siihen Qwill on ihan liian kiltti.” Mimosa hymyili minulle, kaipa tuota voisi kutsua äidilliseksi hymyksi tuon vihreäsilmäisen naisen kasvoilla.
”Tämä on sinun parhaaksesi, tyttö. Kiität minua vielä.” No ainakin hän kuulosti ihan jonkun sääntöjä rikkovan teinin äidiltä.

”Sut sitten pantiin kontolleni.” Mumisin lähdettyäni talsimaan kotia kohti. ”Mä lupaan olla solvailematta sua, jos sä lupaat, ettet roskisdyykkaroi ja noki mua, kun vien roskia.”
”Pidove.” Lintu visersi mahdollisimman välinpitämättömän kuuluisesti, ikään kuin sille olisi ollut yksi ja sama, mitä sanoin sille.
”No josko aloitetaan nimellä.” Minä ehdotin. ”Eihän sua voi kutsua Pidoveksi, sehän on sun lajisi nimi, mutta sä olet yksilö, et koko laji.” Hienoa selittelyä Harri, tajusikohan kukaan tuosta mitään? Tajusiko tuo pulu siitä mitään?
”Voitaisiinhan me kutsua sua Roskisdyykkariksi.” Ehdotin ja naureskelin sille, nimihän sopisi tälle tytölle kuin valettu. Naaras Pidove sehän oli. Se nokkaisi minua äkäisesti poskesta. Ainakin se oli sisukas sissi, jos ei muuta.
”Mitäs tuumisit nimestä Ofelia?” Kysyin pululta. ”Luin yhden aika kusisen näytelmän, missä oli sen niminen aika mitään sanomaton tyttö. Mutta mun mielestä se nimi kaipaa jonkun, jolla on asennetta, ja sitä sulta ei ainakaan näytä puuttuvan.”
Tämän kuultuaan pulu visersi hyväksyvästi, se kaiketi tiesi omaavansa asennetta, ehkä jopa enemmän kuin oli tarpeen.
”Ofelia siis.” Minä hymähdin. ”Nyt kai pitäisi sanoa, hauska tavata.” Olimme juuri saapuneet syyslehtien peittämälle pihamaalle, jolla talomme sijaitsi. Pidove, ei kun Ofelia katsoi ympärilleen kiinnostuneena. Sen katse tuntui keskittyvän johonkin, puutarhassa. Ehkä Ofelia tuijotti omenapuita, niissä kun oli jonkin verran satoa, mutta pian kävi selväksi, ettei pulu mitään omenoita tähystellyt. Minulta kesti hetki kun itse erotin, sen pienen ja liikkuvan otuksen, joka liiteli omenapuiden oksistojen seassa. Sen täytyi olla jokin pokémon.
Ai niinkö tuumit valopää? Vieras kimeä ääni vastasi. Sitten se, mikä se nyt sitten olikaan, liisi kovaa vauhtia oksiston seasta eteemme.
Tykkään noista puista! Sama kimeä ääni totesi. Tuijotin silmät suurina pientä keiju-siipistä pokémonia. Se oli vaaleanvihreä, sen pää oli sipulin muotoinen ja sen silmät olivat suuret ja käsittämättömän siniset. Olin nähnyt kuvia, tosin kovin epätarkkoja kuvia tuosta pokémonista. Sitä sanottiin Celebiksi, ja sen sanottiin olevan tarupokémon, silkkaa tarua siis. Katsahdin Ofeliaa.
”Onko tuo se, miksi sitä luulen?” Mutta Ofelia ei vastannut, se katsahti minuun äkisti, mutta selvästi vieras kiinnosti sitä minua enemmän. Jos Mimosa nyt näkisi tämän. Ajatella, tarupokémon, täällä Charca Townissa!
Te näytättekin jo löytäneet toisenne. Ääni sanoi taas. Se on hyvä, helpottaa työtäni huomattavasti!
”Mitä työtä?” Sain viimeinkin suuni auki. Mutta mitään vastausta ei sitten kuulunutkaan, vain sellainen tunne vatsassa, kuin ajaisi vähän turhan lujaa pyörällä jyrkän alamäen alas. Tuntui siltä kuin liikkuisimme eteenpäin tosi nopeasti, silti en nähnyt mitään, en ohi kiitäviä maisemia, taivasta tai maata, vain kuultavaa valkoista. Ofelia äänteli hätäisesti, se kai tajusi saman kuin minäkin, nyt se oli menoa, tykkäsimme siitä tai emme.

Kommentit:

Miwa (2019)

Tätä tarinaa oli hauska kirjoittaa. Jotenkin tuntuu siltä että Harleyssä itsessään on nyt vähän enemmän luonnetta kuin vanhemmissa tarinoissa. Hän on saamaton laiskuri, joka ei viitsi tehdä mitään elämällään. Kyllähän se toimii. Ofelia puolestaan on sisukas pulu, jolla on isot luulot itsestään. Heistä olisi tullut kelpo parivaljakko, jos tämä tarina olisi jatkunut 2.lukua pidemmälle.

Cinna


Pidin miten otit vanhan tarinan porukkaa mukaan jossain muodossa, etkä täysin kokonaan vain käyttäytynyt ettei niitä koskaan ollutkaan. Ihan mielenkiintoinen veto päättää jatkaa tarinaa suoraan aikamatkalla ottaen sen aiheen huomioon, odotan kyllä kiinnostuksella että millaisen aloituksen saat siitä aikaan. Ofelia vaikuttaa aika tapaukselta, tulee kyllä tavallaan eräs nimeltä mainitsematon pulu eräästä nimeltä mainitsemattomasta pelistä… Tajusinpas muuten myös vasta nyt, että Ofelia on suomenkielinen vastike Ophelialle. Tykkään. 😀

Alkupuolella oli muutama turhan pitkä kappale, sekä ympäri tarinan oli paljon ylipilkutusta. Myös muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta eniten silmäni kiinnittyivät tuohon pilkkujen määrään – ehkä kiinnitä siihen huomiota jatkossa? Loppupeleissähän tässä ei huikean paljon tapahtunut, mutta toimi ihan hyvänä pohjustuskappaleena tarinan (uudelleen)aloitukselle. Jatkoa vaan tulemaan.

Ofelialle 10 exp, sinulle §20.

Vihellyksen vanhat tarinat: Joulukalenteri 2014 > Shiny Skiddo

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2014.

En pidä riitelystä. Tai ehkä pidän, toisinaan pidän.
”Kuulepas tiitiäinen, annas kun Harri-täti selvittää sinulle elämän tosiasioita, ennen kuin tulet sieltä.” Huokaisin hypistellessäni mustaa pokémonin munaa. Istuin keskellä golden forestia. Istumapaikakseni olin valinnut vanhan puun kannon. Inhosin veljeäni, olin kai inhonnut häntä jo tovin, sillä joskus tulin niin turhautuneeksi. Olin 22-vuotias, toisin sanoen aikuinen siis, no ainakin jossain määrin. Oliko väärin pyydetty, että saisin pikku hiljaa alkaa omaa elämääni? Troy tajusi sen, mutta nuo muut eivät. Mitäkö tässä on tapahtunut? Lyhyesti: Harri on loman tarpeessa. Tiedättekö tunteen, kun vanhat naamat alkavat kyllästyttää, mitä tahansa ne tekevät tai sanovat saa sinut hermoromahduksen partaalle, juuri näin.
”Torchic?” Renmei piipitti jalkani vieressä ja katsoi minuun nappisilmillään hieman huolestuneesti, eihän se ollut vielä koskaan nähnyt minua hermoromahduksen partaalla, itse asiassa kukaan ei ollut nähnyt, ei edes Kitty.
”Älä huoli, Mei.” Kitty sanoi samalla kun se puski päätään vasenta jalkaani vasten. ”Ei äidillä ole hätää, hän on vähän kyllästynyt poikiin.”
”Äiti?” Minä kysyin ällistyneellä äänellä.
”Pikku Mei sanoo sinua äidiksi.” Kitty tulkkasi.
”Mitä?” Minä älähdin. ”Ei. Ei, Ei tosiaankaan. Harri ei ole Renmein äiti.”
”Torchiic.” Olenko maininnut etten halua ikinä, en ikinä saada lapsia, sillä äiti on eräs asia mitä minusta ei ikinä saada. Pieni tipu hieroi päätään vapaata jalkaani vasten.
”Mei sanoo, ettei asiasta keskustella.” Kitty naurahti. ”Sinä olit ensimmäinen jonka se kuoriutuessaan näki, joten se tekee sinusta sen äidin.”
”Rosie, missä olet?” Minä kysyin ääntäni korottaen, se oli tässä hetki sitten, mutta en nähnyt sitä enää missään.
”Buneary?” Korkea äännähdys vastasi. Sitten vaaleanpunainen jänö loikki pusikosta hymyillen ujosti, sen syli oli täynnä eri värisiä marjoja, se laski ne Renmein eteen ja katsoi tipua odottavasti.
”Kävitkö poimimassa marjoja Renmeille?” Minä kysyin. ”Oletpa sinä kiltti.”
”Buneary.” Rosie vinkaisi ja peitti osan punehtuneista kasvoistaan eturaajoillaan. Tässä vaiheessa on hyvä ilmoittaa että meidän pikku tuhopolttajamme nukkui poképallossaan, samoin isoksi kasvanut Indigo, Prim oli vaipunut talvihorrokseen. Hamlet oli tietenkin lähettyvillä, ainahan se oli, kun Kittykin oli. Jill horrosti myös, vain siksi, etten jaksanut sen kiljumista. Aries uskalsi olla ulkona vain kun Jilliä ei ollut mailla eikä halmeilla.

”Minne Aries on joutunut?” Minä kysyin ihmeissäni, kaikki muut olivat täällä.
”Se voi olla missä vain.” Kitty totesi. ”Kun se on niin vihreäkin.”
”Totta.” Minä hymähdin. ”Joku voi vaikka astua sen päälle..”
”Spinaa!” Kuului hyvin korkea hädän huudahdus.
”Hmm..?”
”Mikä se on?” Kitty kysyi. En ehtinyt vastata siihen mitään, eikä minun edes tarvinnut sillä viereisestä pusikosta puski esiin erittäin äreän näköinen pieni kilipukki, jolla oli limetin värisistä lehdistä muotoutunut kaulus, sekä pikkuiset sarventyngät sen päässä.
”Skiddoo!” Pokémon huusi, ja kuulosti raivostuneelta. Sen kauluksesta – lehdistä siis piti kiinni myrkyn vihreä Spinarak, Aries, ja kaikin voimin vieläpä.
”Skiddoo!” Pokémon kiljaisi huomatessaan meidät, jotka jökötimme pusikkojen keskellä. Se rynnisti meitä kohti sarvet tietenkin ensimmäisinä.
”Jumalauta!” Minä huudahdin, nappasin munukan kainalooni ja Renmein toiseen, eikä tässä muuta voinut kuin väistää, tosin sekään ei onnistunut niin kuin mikään muukaan tänään, jos teini on sitä mieltä, että kompuroiminen ja nokalleen lentäminen on noloa, niin kuvitelkaa, miltä aikuisesta mahtoi tuntua, siis muutenkin kuin että selkää jomotti. Pikkuinen sarvikas piru huomasi tilaisuutensa tulleen, ja se suuntasikin seuraavan hyökkäyksensä minuun päin.
”Et saa!” Kitty huusi ja loikkasi jostain, varmaan sen kannon päältä, millä olin vain hetki sitten istunut. Kitty ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin vihaiselta – oikeastaan se ei ollut ikinä näyttänyt vihaiselta, nyt kun tarkemmin ajattelin.
”On tuhmaa hyökätä toisten kimppuun, varsinkaan kun nämä eivät ole tehneet mitään väärää!” Kissa saarnasi kili-pokémonille. ”Häpeäisit!”
Mutta se ei hävennyt, Kittyn marmatus sai sen vain yhä pahemmalle tuulelle, sen nyt ymmärsi tyhmäkin. Kili päästi suustaan paha enteisiä korahduksia, sitten sen lehtikaulapannasta ilmaantui – kuin tyhjästä kaksi pitkää rihmaa, joilla kili yritti läiskiä Kittyä, mutta sitten joku puri kiliä takajalasta. Tuo joku oli joukkomme Romeo – tarkoitan Hamlet. Se köyristi selkäänsä ja pörhisti turkkiaan ja sähisi kilille uhkaavasti. Kili kääntyi kohti Meowthia, se olisi varmasti lähtenyt jahtaamaan Hamletia Kittyn sijasta, ellei jotain aivan onnetonta olisi sattunut – ja onnetontahan tänä päivänä tuppasikin sattumaan tavallista enemmän.  Juuri kun olin päässyt takaisin jaloilleni, X-Transceiverini pärähti soimaan, mikä ärsytti kiliä entistä enemmän, se kääntyi taas ympäri, mutta onnekseni Kitty ei alkanut taas saarnata vaan läimäytti otusta – itsepuolustukseksi tietenkin, hännällään sen tynkäiseen koipeen, mikä sai kilin suuttumaan entisestään.
”Haloo?” Vastasin videopuhelimeen, sen näytölle ilmestyi kuva Mimosasta.
”Harley? Veljesi soitti minulle ja sanoi, että olit lähtenyt tiehesi..” Mimosa sanoi ja kuulosti hiukan huolestuneelta.
”Skiddoo!” Elukka huusi ja rynnisti minua kohti sarvineen kaikkineen. Yritin juosta sitä karkuun, mutta se oli vähän vaikeaa kun yritti puhua puhelimessa samanaikaisesti.
”Mitä siellä tapahtuu?” Mimosa tiedusteli.
”En oikein voi puhua nyt!” Minä huusin, ja sitten jokin pukkaisi minut nurin. ”Ei noin saa tehdä, tuhma pässi!”
”Buneary!” Kilin selkään hyppäsi, jostain kolosta – en tiedä missä Rosie oli piileksinyt koko tämän ajan, mutta yhtäkkiä se oli päässyt tuon hullun kilin selkään ja sitten se löi kili-parkaa Thunderpunchilla selkään. Se varmaan tuntui luissa ja ytimissä, mutta kuitenkin se ravisti jänön selästään ja kaapi maata sorkillaan, kaipa se valmistautui puskemaan minua uudelleen. Silloin ilmestyi Aries salakavalasti hartialleni.
”Torchiic!” Renmei vinkaisi, se tärisi kauhusta, ja ymmärtäähän sen, eihän se ollut ennen joutunut kenenkään hyökkäyksen kohteeksi.
”Kiva nähdä Aries.” Minä huokaisin. ”Missä sinä olet ollut?”
Mutta Spinarak ei sanonut mitään, se sylki suustaan pari rihmaa, jotka tarrautuivat kilin etujalkoihin, tietenkin se huomasi hyökkäys yrityksen, ja tietenkin yritti saada rihman irrotettua jaloistaan, kuinkas muutenkaan kuin potkimalla, mikä taas aiheutti sen, että Aries meni mukana, se ei edes yrittänyt tehdä mitään pysyäkseen maan kamaralla, se meni rihmansa mukana, mutta sillä näkyi olevan suunnitelma. Ilmassa, sitten kun Spinarak oli lähes kilin jaloissa, se kiepautti itsensä – tarkemmin sanottuna rihmansa kilin jalkojen ympäri, sitten se kiristi niitä, poraten pienet hyönteisen jalkansa maahan, mutta siitä ei tullut mitään, tai ei ainakaan olisi tullut, ellei Rosie olisi tullut auttamaan. Se otti kiinni Spinarakin molemmilta ja veti sitä kauemmaksi kilistä. Pian kili kompuroikin Ariesin tekemien rihmojen takia, tuolloin parivaljakko nimeltä Kitty ja Hamlet päätti iskeä.
”Täältä pesee!” Kitty huusi voitonriemuisena, kun se läpsi sekä tassuntyngillään että hännällään kiliä kasvoihin, Hamlet taas keskittyi raapimaan parkaa Fury Swipesilla. Kili-parka.

”Harley, heitä sitä pallolla!” Kitty huikkasi.
”Että mitä?” Minä älähdin. ”En minä sitä halua.”
Mutta asiasta ei näemmä keskusteltu, sillä Renmei pienokainen tonki jos innoissaan taskuani – jonne se jotenkin oli onnistunut itsensä ahtamaan. Taskustani se potki ulos tipunkoivillaan valkoisen premier-pallon. Sitten Renmei mönki taskustani ulos ja alkoi potkia premier palloa, sen potkut olivat yllättävän vahvoja, se potkaisi Premier pallon ilmaan, pallo osui Torchikiani päähän, ja se pukkaisi premier-pallon kohti maassa makaavaa kiliä. Pallo avautui ilmassa, sen avautuessa valkean Premier-pallon sisältä purkautui punainen lasersäde joka imaisi pokémonin sisäänsä, kili imeytyi palloon, pallo tipahti ilmasta maahan ja jäi maahan pyörimään.

”Mistä te saitte päähänne että minä muka halusin tuon?” Minä tivasin.
”Koska sinä olet semmoinen pässi.” Kitty totesi.
”Mistä se muuten niin pillastui?” Minä kysyin, ja katsoin muita juonessa mukana olleita pokémonejani.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja piiloutui Rosien taakse.
”Mitä sinä teit, Aries?” Minä huokaisin.
”Aries taisi maistaa Skiddon lehtikaulusta.” Kitty veikkasi.
”No voi yhden kerran.” Minä huokaisin.

Kommentit:

Cinna


[Bonus]

Kävin alunperin lukemaan tuota viimeisintä vakinaista tarinaasi uusiksi ja sitten jossain puolessa välissä totesin, että miten perhanassa tämä vaikuttaa näin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus aiemminkin. Sitten iski vasta hetkinen-elämys, kun olin jo kirjoittanut jonkin pätkän tarinakommenttiakin. HMM.

Kylläpäs Skiddoparkaa röykkyytetään ihan kunnolla tässä, pokemoneja vilisee melkein niin paljon, että hyvä kun perässä pysyy. :’D Pokemonien tekemä nappausyritys on aikamoinen – ja onnistuukin tällä kertaa. Skiddo jää kiinni, ilmoittele tietoja! Nähtäväksi jää, sopeutuukohan mokoma kilipukki tähän värikkääseen joukkoon.

Örm, Aries, Hamlet ja Renmei 10 exp, Kitty 15 exp, sinulle §15 ja Itemfinderista Love Ball!

Vihellyksen vanhat tarinat 26 > Indigo näyttää kyntensä

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2014.

Joka kevät, sen iän ikuisen ja pitkän talven jälkeen nautin sydämeni kyllyydestä kun kevät aurinko alkoi lämmittää kasvojani, kun kuulin luonnon heräävän jälleen pitkän ikuiselta tuntuvan talvihorroksen jälkeen. Seisoin Golden Forrestin siimeksessä ja kuuntelin, miten ruohopokémonit liikkuivat siellä täällä, siellä missä ne liikkuivat, kuului ruohon rapinaa.
”Harri, mikä maksaa?” Tim kysyi. ”Tahdotko sinä ehtiä niihin kisoihin?”
”Ei tässä mikään kiire ole.” Minä sanoin. ”Enkä minä viitsi riistää pieneltä Renmeiltä sen ensimmäistä kevättä.”
”Mikä on Renmei?” Tim kysyi typertyneenä.
”Etkö sinä kuunnellut mitään, Tim?” Trev naurahti.
”Sitä se kevät on.” Minä huokaisin. ”Poikien hormonit hyrräävät niin kovaa, etteivät ne kuule mitään muuta.”
”Torchic?” Pieni tipu sanoi ja katsoi minua uteliaasti.
”Älä vaivaa sillä pientä päätäsi, Renmei.” Minä sanoin tipulle lempeästi. ”Rafa! Älä aiheuta täällä metsäpaloa, kiitos!” Olin tietenkin päästänyt Fennekinin jaloittelemaan, mistä se pieni ryökäle oli mielissään, niin mielissään että se sylki ruohikkoon kipinöitä.
”Fennekin.” Fennekin huokaisi pitkästyneesti, tiedättehän sillä tavalla kuin pikkupoika, jonka vanhemmat käskevät lopettaa keppostelun, ja lapsi on sitä mieltä, että häneltä kielletään kaikki hauska. Mutta minä en halunnut olla vastuussa metsäpaloista täällä.

Pieni Renmei katseli tulikettua ihaillen, tummansiniset nappisilmät hehkuen.
 ”Älä viitsi, Renmei.” Minä sanoin. ”Sinusta ei tule tuhopolttajaa.”
”Mutta Rafasta tulee, vai?” Tim nauroi kuin porsas omalle vitsilleen, ja kiljaisi kimeästi kuin tyttö, sillä Fennekin oli iskenyt hampaansa hänen sääreensä.
 ”Rafa, miksi sinä puret pöljä-Timiä?” Kitty kysyi, kyllä – se puhui yhä.
 ”Fenne!” Fennekin murisi irrottaessaan hampaansa veljestäni.
”No on se minustakin typerähkö, mutten silti teroita kynsiäni siihen.” Kitty totesi.
”Kuka täällä on tyhmä?” Tim kysyi ärsyyntyneenä.
”Sinä.” Minä puolestani sanoin. ”Pokémonin suusta se totuus kuuluu.”
 ”Vai niin.” Poika murahti.
 ”Lopettakaa riitely.” Trev sanoi. ”Mennään vähän syvemmälle metsään ja pystytetään piknik.”
”Älä vain sano, että ostit puodit tyhjäksi ennen lähtöämme.” Minä huokaisin.
”Oli pakko, veljesi syö hirveitä määriä, lisäksi sinun Swinubisi..” Trev selitti.
”Sehän onkin possu.” Minä sanoin takaisin. Ilmeisesti Rafa oli kyllästynyt kävelemään, se loikkasi selkäni takaa suoraan hartialleni – ja siinä se sitten riippuikin, ja tuijotteli pientä Torchic-vauvaani. Torchic ilostui kovasti ja alkoi heti jutella Fennekinin kanssa.
”Ehket sinä sittenkään ole niin ilkeä, kuin miltä näytät.” Kitty totesi, siihen Rafa vastasi irvistyksellä.
”Älä opeta pikkuiselle huonoja tapoja.” Minä huomautin. Pieni Torchic hieroi päätään rintaani vasten.

Löysimme lopulta varsin mukavan ja aurinkoisen paikan, jota minä itse nimitin läntiksi, johon Trev levitti suuren kelta-oranssi-vihreän viltin, juuri sellaisen mitä olimme joskus käyttäneet käydessämme jossain piknikillä äidin kanssa, äiti, minä, äidin pokémonit ja veljet, isää ei ikinä retkillä näkynyt. Äiti keksi mitä kekseliäimpiä paikkoja retkille, hän ei kuitenkaan vienyt meitä koskaan turhan kauaksi Charca Townista. Kun olin pieni, taisin olla oikea kauhukakara, muistan, kerran kiivenneeni äidin Ambipomin – Shinyn sellaisen, kanssa yhteen korkeaan puuhun, ja siellä me sitten olimme, äiti panikoi kun luuli ettemme muka päässeet alas, totuus oli, että minusta puussa oli kivaa, kun näki pidemmälle, ja sai tuntea lempeän tuulen ihoaan vasten. Päästimme kaikki pokémonimme ulos palloistaan, sillä miksikäs ei? Raikas kevätilma tekisi kaikille hyvää. Onnekseni sain huomata, että Rosie tuntui tulevan hyvin toimeen pienen Renmein kanssa. Hamlet oli kuten tavallista Kittyn vanavedessä, mikä ei näyttänyt haittaavan Kittyä lainkaan. Jill nousi siivilleen, Prim oli sen selässä.
”Ette sitten mene kauas.” Minä sanoin niille. Löhösin viltillä, tiesin Timin katsovan minua, ärtyneesti. Kuulkaas, hän se yleensä laiskotteli, eikö minulla ollut oikeutta rentoutua keväässä?
Indigo röhnötti vieressäni, selällään, ja näytti nauttivan kovasti auringosta. Aries teki majansa hartialleni ja alkoi pian tuhista. Rafa ei ilmeisesti keksinyt muutakaan, niin sekin käpertyi kerälle viltille, kai nauttiakseen auringosta. Minäkin suljin silmäni, mutta veljeni ei tykännyt ajatuksesta.
”Tekisit jotain hyödyllistä!” Hän yritti päteä.
”Niin teenkin.” Minä mutisin. ”Minä lepään keväässä.”

Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin siihen, kun kuulin kimeää itkua. Nousin ja huomasin että Renmei oli mustelmilla ja sen päähän oli ilmestynyt kuhmu. Rosie taputteli sitä selkään ja yritti lohduttaa sitä. Rafa puri minua jalkaan, se kai luuli minun nukkuvan.
”Auts!” Minä änähdin. ”Hei, olen hereillä, kiitos!”
Kävelin Torchicini luo, se parkui kovaan ääneen.
”Renmei-pieni, mikä hätänä?” Minä kumarruin sen puoleen ja nostin pienen syliini. Sen oli täytynyt kaatua.
”Ei se mitään.” Minä lohdutin. ”Katsotaanpa sitten.”
Katsoin Torchicia, se oli likainen ja mustelmilla. ”Kaaduitko sinä?”
”Chiick!” Torchic huudahti.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin pikkuista. ”Pöllitään Timin ensiapulaukku.”
Timillä oli aina mukanaan ensiapulaukku, missä oli kamaa molemmille, sekä ihmisille, että pokémoneille – ihan vain sen takia, jos jotain sattuisi.
Tim ei edes huomannut kun pöllin punaisen laukun hänen repustaan ainoastaan Chespin tosin katsoi minua uteliaasti. Painelin varovasti desinfiointiaineella kastettua pumpulia mustelmiin, Torchic päästeli suustaan kimeitä ääniä, yritin lohduttaa sitä sanomalla, että kohta olisi valmista.
”Nukuitko hyvin?” Kitty kysyi.
”Joo, ihan hyvin.” Minä vastasin. ”Näin kummallista unta.”
”Millaista?” Kitty kysyi, se istui Hamletin kanssa viltille kuuntelemaan.
”Näin unta että joku parrakas äijä oli heittänyt Mimosan vankilaan.” Minä sanoin.
”Oikeasti?” Kitty kysyi.
”Joo.” Minä huokaisin.
”Mutta Mimosahan on tosi kiltti!” Kitty puhua pulputti. ”Kuka hänet haluaisi heittää vankilaan?”
”No se ei selvinnyt.” Minä myönsin. ”Mutta joku täysin kaheli sen täytyi olla.”
”Swiii!” Swinub huusi, se oli herännyt nokosiltaan, ja se huomasi, ettei päässyt ylös, Swinubeilla oli hyvin lyhyet jalat, ja koska tämä yksilö oli nukahtanut selälleen, se ei päässyt ylös, se vain heilutteli hermostuneena lyhyitä sinisiä jalkojaan.
”Odotas, Indy.” Minä naurahdin ja asetin pikku Renmein viltille, sitten kumarruin Indigon puoleen ja nostin sen, se painoi ihan saamaristi.
”Olet saamarin painava.” Minä totesin. ”Olisiko dieetti mitään?”
”Swinub!” Indigo nauroi.

”Skaar!” Kuulin huudon taivaalta. Pian Skarmory, selässään Buneary kaarsi ylleni – ja kyllä, se rysähti koko painollaan minun niskaani.
”Argh.” Huuliltani karkasi, kun Buneary hyppäsi suoraan naamani päälle.
”Bun! Bun! Buneary!” Se huusi ja loikki naamallani hädissään.
”Prim, pois naamani päältä.” Minä sanoin. ”Särjet nenäni.”
Prim loikkasi maahan ja pomppi yhä, huusi hädissään, kuin jokin olisi pielessä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
”Skaaaaar!” Skarmory karjaisi, vihdoinkin astuessaan pois päältäni. Pieni Renmei säikähti huutoa niin, että se piiloutui Fennekinin taakse. Rafa oli itsekin herännyt ja katsoi ärsyyntyneesti Skarmorya.
Prim alkoi repiä hihaani, katsoen ensin minua ja sitten Jilliä.
”Mikä nyt on?” Minä kysyin.
Ja sitten Jill kiljua vähän lisää.
”No mitä te olette nyt tehneet?” Minä kysyin. ”Auts!” Jill nokkaisi nilkkaani kipeästi.
Se katsoi minua kärsimättömästi. Prim näytti esimerkkiä, ja loikkasi Jillin selkään.
”Hyvä on.” Minä huokaisin. Otin poképallot esiin ja kutsuin kaikki takaisin, paitsi Renmein ja Rafan. Rafa nimittäin kiipesi Primin taakse ja katsoi minua. Minä huokaisin ja kiipesin itsekin Jillin selkään, ja Renmei istui sylissäni.
”Pidä sitten kiinni.” Minä neuvoin.
”Hei, Harri!” Tim huusi. ”Minne olet menossa?”
”Lentämään, nähtävästi!” Minä huikkasin kun Jill nousi. Siitä oli tullut vahva, kun se kerran jaksoi kantaa niin minua, kuin kolmea muutakin pokémonia.

Luulin ensin, että Jill tahtoi vain elvistellä lentäjän taidoillaan, sillä se vain kierteli ja kaarteli taivaalla, eikä näemmä osannut päättää minne meni. Sitten jostain, vähän kauempaa kuului jotain kummaa, se oli kuin kimeä ulvahdus, ja sen kuultuaan Jill vaihtoi suuntaan, sinne mistä ääni oli kuulunut. Se lensi niin kovaa, että Renmei melkein tipahti sen selästä, mutta sain pikkuisen kiinni, ennen kuin se ehti pudota, kiersin käteni sen ympärille entistä tiukemmin ja vedin sen lähelleni, ettei se vain putoaisi uudelleen. Jill oli ilmeisesti aikeissa laskeutua eräälle, aurinkoiselle aukealle, jossa oli luola. Mutta se ei ollut rauhallista, kuten olin aiemmin luullut, kaikkea muuta!
Luolan suun ympärillä oli kolme ihmistä, ne eivät tietenkään katsoneet ylös, sillä jos he olisivat, he olisivat huomanneet minut. Jostain syystä, en edes tahtonut heidän huomaan meitä. Kunpa Jill pysyisi nyt hiljaa..
Kolmella ihmisellä oli yllään tummanharmaat farkut, paitsi keskimmäisellä, jolla oli lyhyt tumman harmaa hame, mustat takit ja saappaat. Yksi miehistä näytti olevan vanhempi, viisissäkymmenissä ehkä, toinen oli tummahiuksinen – ehkä melkein kolmissa kymmenissä ja kolmas oli tyttö, jolla oli musta lippis päässään.
Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin. Ihmiset yrittivät lähestyä luolan suuta, sillä kolmikymppisellä oli terävä ja verinen veitsi.
”Anna olla, Adam.” Vanhempi mies sanoi. ”Annetaan pokémonien hoitaa tämä, meidän ei tarvitse liata käsiämme.”
”Totta.” Toinen mies naurahti. Hän veti esiin poképallon ja laski pokémonin, Lucarion.
”Sky Uppercut.” Ja sen pokémon teki, se sukelsi luolaan, se löi jotakin, joka huusi vihasta tai kivusta, tai kummastakin ja sitten Lucario lensi kaaressa ulos. Sen perässä luikersi suuri, jättikokoinen ja musta Serperior. Se sähisi vieraille ärhäkästi. Se oli ihan selvästi loukkaantunut, sen iholla oli inhottavan näköisiä verisiä haavoja ja mustelmia. Jotkut haavat näyttivät veitsellä leikatuilta.
”Metal Claw.”
Mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, nappasin Primiä niskavilloista ja kuiskasin sille: ”Heitä sitä FirePunchilla.”
Heitin Primin ilmaan, se lensi kaaressa kohti vihamielistä rumilusta ja täräytti sitä liekehtivällä nyrkillä päin näköä.
”Buneary!” Se huusi topakalla äänellä, juku Primistä oli tulossa oikea bad ass.
”Mistä tuo pupu tuohon ilmestyi?” Lucarion omistaja ihmetteli. Niitä oli kolme, vaikka tuo haavoittunut oudon värinen Serperior auttaisikin Primiä – mitä epäilin, tuskin ne noille pärjäisivät. Vedin esiin kaksi poképalloa, yhden tavallisen ja yhden nest-pallon.
”Täältä pesee!” Kitty huusi, se läimäytti vanhempaa ukkoa hännällään ketoon, mutta Hamlet ei ollut puoliksikaan yhtä kiltti, se raapi kaikella mahdillaan ukon naamaa.
Ukko karjaisi kirosanan ja nappasi Skittyä hännästä ja heitti kissan maahan, mutta se vain sai Hamletin kynsimään paremmalla tarmolla.
”Inhoan Meowtheja!” Mies karjaisi.
”Näytä sille H!” Kitty huusi.
”S-Se puhuu?” Kolmekymppinen mies sanoi.
”En pidä erityisesti hölöttävistä Skittyistäkään.” Vanhempi mies ärisi.
”Hei se on paha joulupukki.” Kitty letkautti.
”Fennee!” Rafa ulvaisi hypätessään itsekin sekaan.
”Rafa, ei!” Minä huudahdin, ja kiitos tämän ne roistot katsoivat ylös ja näkivät Skarmoryn ja sen selässä keikkuvan hullun punapään joka hali Torchicia. Rafa ei piitannut nähtävästi mistään, ei edes siitä, että se saattaisi murtaa jalkansa pudotessaan.  Se näytti inhoavan vastakkaista sukupuolta, sillä se päätti käydä sen kolmannen pyörän – toisin sanoen tytön kimppuun, sylkien pieniä kekäleitä sitä kohti. Tyttö tietenkin kiljui hirveän kimeällä äänellä, eipä häntä siitä voi syyttääkään, ei kukaan riemuitsisi saadessaan tuli sateen niskaansa. Tyttö heilui niin rajusti että hän sai napattua kiinni Rafan korvasta.
”Minä sitten vihaan rottia!” Tyttö kiljui ja ravisti Fennekiniä, joka puolestaan murisi. Vai että rottia! Herran jesta tuo nainen tarvitsee kipeästi silmälaseja..
”Jyrää ne, Jill!” Minä huusin, sillä turhahan tässä ole teeskennellä näkymätöntä. Mutta Jill, se ei edelleenkään kuunnellut määräyksiä, vaan teki mitä mieli. Ja mitä sen teki mieli, oli tietenkin, jotain mistä minä en tykännyt – se heitti minut selästään, ja pian – kuten voitte varmaan arvatakin, lensin jonnekin pusikkoon ja löin pääni. Ei tässä voi muuta sanoa kuin, saamarin Jill!

”Torchiic!” Etäinen kimeä huuto kaikui korvissani. ”Tooorchiic!”
”Mitä se luulee saavuttavansa tuolla?” Syvä-ääninen mies kysyi.
”Kaipa se käyttää growlia, ei tuo muutakaan voi osata.” Vanhempi ääni arvasi.
”Mitä me teemme tuolle?” Oletan ”tuon” tarkoittavan minua, normaalisti olisin noussut ja haistattanut tyypille pitkät, mutta päätäni jomotti siinä missä muutakin olemustani – kiitos pirusti, Jill.
”Otetaanko se mukaan?” Tyyppi – jonka oletin sen olevan se kolmikymppinen. ”Pomo palkitsee meidät tästä.”
Sitten, uff-ääni.
”Kukaan ei kajoa kouluttajaani!” Kitty huusi kimeällä kissan äänellään. ”Jos Ozzy olisi paikalla, hän olisi jo tehnyt teistä hakkelusta!”
”Taas tuo lörppä-Skitty, eikö sinun pitänyt hoitaa se?” Kolmikymppinen kysyi.
Rousk!
”Typerä, Meowth!” Mies karjui. ”Pidä ne reikäiset hampaasi irti asioista jotka eivät sinulle kuulu!”
”Caleb, mä en usko tätä, päihittääkö tuollainen pieni kissa sinut?” Kolmikymppinen miekkonen kysyi ihmeissään.
”Se onkin erityisen ilkeä Meowth.” Minä sanoin noustessani kipeän selkäni ja jomottavan pääni kanssa. ”Saakelin Jill, nyt ei hyvä heilu!”
”Juuri noin käy, kun ei kouluta pokémonejaan.” Tyttö sanoi, ja mulkaisi minua häijysti.
”Kuka sanoo, etteikö Skarmoryani ole koulutettu?” Minä virnistin, sillä sieltä Jill syöksyi Drill peckeineen kaikkineen ja nokkaisi ämmää kunnolla takaraivoon, se oli varmasti erittäin mukava kokemus, ottaen huomioon sen että Rafan leuat olivat kiinni tytön vasemmassa nilkassa. Sitten Prim lensi kaaressa ilman halki. Ilmeisesti iso taistelu-tyypin pokémon oli pienelle jänikselle liikaa, mutta nähtävästi joku – jota en tietääkseni ottanut mukaani vaan jätin sen retkeilemään sydämensä kyllyydestä veljeni ja Trevin seuraan, loikkasi rumiluksen kimppuun hurjan sota-huudon kera:
”Swinuuuuub!”
”Miten sinä tänne pääsit, Indy?” Mutta tietenkään se ei vastannut kysymykseeni. Se kävi hurjana vastustajan kimppuun, vaikka sen mahdollisuudet voittaa olivatkin lähes mitättömät. Tämä oli kummallista, en muistanut Indyn juuri koskaan näyttäneen tällaista sisua. Tuohon Lucarioon verrattuna se oli pelkkä pieni karvainen pallo, eikä tästä voisi syntyä mitään hyvää.

”Kuules tyttö, kerää roinasi ja mene matkoihisi.” Se Adam-niminen häiskä sanoi. ”Ellet halua että possullesi sattuu ikävä onnettomuus.”
Pieni Renmei, niin ujo kuin se saattoi ollakin, ei sulattanut tätä, se hyppelehti äkäisesti maassa ja kynsi miehen kenkiä.
”Mukaan lukien tämä rääpäle.” Miekkonen lisäsi. Puristin käteni nyrkkiin, sillä minullakin alkoi keittää yli.
”Terra Enterprisea vai?” Minä kysyin. ”Ala itse laputtaa täältä, Aatami.”
”Et taida tajuta omaa tilannettasi, ipana.” Hän sanoi minulle, ja katsoi minua halveksivasti nenäänsä pitkin, ennen kuin potkaisi pienen Renmein kumoon.
”Sinä et tiedä omaa tilannettasi.” Minä sähähdin, olin valmiina käymään ukon kimppuun, sillä kukaan, ei kukaan kävisi käsiksi pokémoneihini ilman seuraamuksia. Mutta Jill ehti ensin, se otti ja tulitti ukkoa swiftillä. Ehkäpä kukaan ei uhittelisi täällä niin kauan kuin se suinkin suvaitsi olla paikalla riehumassa.
”Swii!” Indigo vinkaisi, sillä se oli saanut vastaansa kovan iskun, mikä lennätti possu-paran ilman halki, olin onnekas saadessani sen ilmasta kiinni, muuten siihen olisi sattunut ja pahasti. Prim oli taas jaloillaan, ja hyvin kiukkuinen sen saamasta kohtelusta, joten se loikki Lucarion ympärillä yrittäen saada siihen osumaa tulinyrkillään, muttei onnistunut.
”Hei, Indy, luuletko että saisit yhden Mud-slapin heitettyä tuon naamaan?” Minä kysyin.
”Swi!” Swinub vastasi, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä se loikkasi tomerasti sylistäni ja viiletti takaisin taistelun pariin. Aluksi se ei tehnyt mitään, tarkkaili vain – en tiedä miten se onnistui suljetuin silmin, mutta niin se teki. Kun Lucario väisti Primin seuraavaa iskua kumartumalla, asettaen päänsä lähelle maata, mistä Indigo sai tilaisuutensa, silloin se otti ja potki kuraa pokémonin kasvoille minkä jaksoi. Tällä välin minä poimin Torchicini maasta, antoi Jillin vielä hieman höykyttää tuota mänttiä, oli se sen ansainnutkin. Näytti siltä että Hamlet ja Kitty kyllä pitivät huolen itsestään, Hamlet ei päästänyt purevaa otetta irti miehen kädestä ja Kitty läpsi tyyppiä hännällään kasvoihin, huutaen: ”Etkö yhtään häpeä?” Tuo olisi varmasti jaksanut naurattaa, jos tilanne olisi ollut yhtään toinen. Sitten Prim sai iskunsa perille, jopa muita niin kauheasti kaihtava Rafa päätti kantaa kortensa kekoon, sylkäisten emberin päin Lucarion kasvoja, sen jälkeen Indigo rojahti koko ainakin parinkymmenen kilon painollaan otuksen päälle, sekä Prim että Rafa tekivät samoin, ja yrittivät pitää lurjusta maassa. En tiedä laskettiinko tuo voitoksi vai ei, mutta painelin hieman epävarmoin askelin tuon kolmikon luo, minua huimasi, eikä mikään ihmekään kun muuan Skarmory päätti heittää kouluttajansa pöpelikköön, vai mitä?
”Tule, H! Mennään!” Kitty sanoi kimeällä äänellä ja mottaisi hännällään vielä viimeisen kerran ukkoa kasvoihin ja lähti sitten lyhyillä Skittyn koivillaan juoksemaan meitä kohti, Hamlet ei kai muuten olisi päästänyt irti, mutta koska Kitty käski sen tehdä niin, niin herra totteli.

Seisoimme kaikki luolan suulla, niin etteivät nuo roistot pääsisi sinne. Paitsi Jill se liiteli taivaalla niin ilkeän nälöisenä, että saatoin tulkita sen haluksi syöksyä ja antaa kunnon selkäsauna noille roistoille – jonka olisin muuten hyväksynyt kaikin mokomin.
Myös Lucario taisi tajuta oman tilanteensa, eikä tehnyt vastarintaa.
”Älkää edes ajatelko sitä.” Minä murahdin. ”Tästä ette läpi pääse.” Mutta jokin noiden ihmisten kasvoilla sanoi, että ne yrittäisivät kuitenkin. Sitten kuulin todella typerän äänen, se oli typerin kuulemani soittoääni ikinä. Vanhin rikollisista vastasi  Xtranceiveriinsa. Hän puhui siihen muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
”Tämä oli tässä, pomo tahtoo meidät takaisin päämajaan.” Ja ilman mitään ”Me palaamme vielä” tai ”tämä muistetaan”-virsiä ne vain lähtivät.

Kun viimeinenkin Terra Enterprisen törkimys oli kaikonnut näköpiiristäni, päätin kurkistaa luolaan, mutta käännyin heti takaisin, sillä siellä oli ensinäkin hyvin pimeää, ja toisenakin, kirkkaanpunainen silmäpari tuijotti minua niin järkähtämättömästi, että se sai minut kavahtamaan. Mutta Prim ei pelännyt tippaakaan, se meni ensimmäisenä luolaan, mutta kääntyi pian ympäri katsomaan minua, kaipa se ihmetteli, miksen tullut sen kanssa luolaan. Rafa murahti, yhtäkkiä sen kokon ympäröi eräänlainen liekin värinen aura, sitten se asteli muina miehinä luolaan, niinpä minäkin päätin uskaltaa pedon kitaan. Kitty käveli heti jäljessäni – tietenkin Hamlet vanavedessään. Rafan ansiosta näin ainakin eteeni, ja sen mitä näin, ei ollut kaikille suotavaa. Luolassa oli pesä, tai ainakin oli ollut pesä, puolet katosta näytti romahtaneen sen päälle, ja osittain myös hyvin, hyvin suuren erikoisen värisen Serperiorin päälle, se näytti hyvin väsyneeltä, ja hengitti raskaasti, haavat jotka olin aiemmin nähnyt vilaukselta, olivatkin paljon pahempia, suurempia ja syvempiä, lisäksi se näytti menettäneen paljon verta, luolan lattialla nimittäin oli suuria veritahroja.
”Seer.” Serperior sanoi käheällä äänellä.
”Kyllä minä puhun ihmisten kieltä, söin jotain sopimatonta ja..” Kitty lörpötti.
”Serperior?” Serperior näytti puhuvan Kittylle.
”Joo, minä olin itse asiassa ensimmäinen pokémon jonka Harley pyydysti!” Kitty jatkoi.
”Seer?” Serperior jatkoi.
”Harley on meille tosi kiltti, jopa Rafalle, joka on mäntti.” Kitty sanoi.
”Fennee!” Rafa protestoi.
”Serperior?” Serperior sanoi voipuneella äänellä.
”Millaisesta palveluksesta on kyse?” Kitty kysyi.
”Serperior.” Sanoi Serperior.
”Kyllä se varmasti käy, älä ole yhtään huolissasi, kyllä Harley pitää vauvastasi huolen.” Kitty sanoi.
”Pitää huolen mistä?” Minä kysyin.
”Serperiorin vauvasta.” Kitty sanoi. ”Se on kuulemma ihan jalkojesi juuressa.” Ja tosiaan Prim seisoi siinä ja piteli – miten nyt parhaaksi näki, mustaa keltapilkullista munaa.
”Mutta eikö..” Minä olin vähällä kysyä jotain todella typerää, kunnes itsekin tajusin tilanteen vakavuuden. Kumarruin kohti Serperioria ja katsoin sitä murheellisena. ”Kyllä meille vielä yksi pikkuinen mahtuu, pidän siitä oikein hyvää huolta.”
”Serperior.” Serperior henkäisi, sitten sen silmät sulkeutuivat, tuli hiiren hiljaista. Tiesimme kyllä kaikki mitä tämä tarkoitti. Otin Serperior-äidin munan Primiltä, tunsin miten kyyneleet olivat pyrkimmäisillään ulos silmistäni, tämä pokémon oli ollut äiti, ja Terra Enterprisen takia sen vauva jäi äidittömäksi. Kuten minäkin, vaikka en minä siitä paljoa muistanut, juuri nyt muistin vain sen päättymättömältä tuntuneen surun.
”Mennään.” Minä sanoin. ”Tim ja Trev ovat varmaan jo huolissaan.”
”Torchic.” Renmei sanoi sylistäni, painaen oranssin poskensa munan tummaa kuorta vasten, ikään kuin se olisi halunnut lohduttaa kuoriutumatonta vauvaa.

 ”Jill, jos nyt viitsit, veisitkö Kittyn, Hamletin, Rafan ja Primin takaisin?” Minä kysyin Skarmorylta. ”Me muut kävelemme.”
Ilmeisesti tilanne oli vaikuttanut Skarmoryynkin, sillä se ei väittänyt vastaan kuten tavallista, vaan antoi muiden kiivetä sen selkään ja sitten se lehahti lentoon.
Minä huokaisin, voi pientä raukkaa. Miten minä ikinä kertoisin sille, mitä sen äidille oli käynyt?
”Swi.” Indigo sanoi ja pökkäisi päällään jalkaani lohduttavasti, ikään kuin se olisi tiennyt mitä ajattelin. Sitten muistin että ei herran jesta, olihan minulla ollut noiden juuri lähteneiden kavereiden poképallotkin matkassa.
”Järki ei tosiaan taida kulkea.” Minä huokaisin.
Meillä kesti aikamme ennen kuin pääsimme takaisin, sillä Indigon jalat olivat hyvin lyhyet, eikä se ollut tottunut kävelemään pitempiä matkoja.
”Harri, missä sinä olet ollut?” Tim huusi minulle heti ensimmäisenä. ”Meillä on nälkä ja sinä olet antanut odottaa itseäsi.”
”Anteeksi.” Minä mutisin.
”Oletko sinä itkenyt?” Trev kysyi hämillään.
”Ei, en ole.” Minä valehtelin.
”Käydään sitten pöytään.” Tim sanoi – vaikkei meillä mitään pöytää ollut.
”Swinub!” Indigo hihkaisi, vaikka se olikin matkasta väsynyt, se ryntäsi heti innoissaan eväitä kohti, kunnes Timin jalka pysäytti nälkäisen possun.
”Ei, et sinä, muuten me muut jäämme ilman.” Tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kenenkään ei tulisi pysäyttää nälkäistä possua, joka sekin saattoi olla täynnä yllätyksiä.
”Swinub” Se huudahti ja alkoi äkkiä hohtaa kirkasta valoa, ja me kaikki tiesimme mitä se merkitsi. Tim hyppäsi äkkiä taemmas ja huusi: ”Se on jättisika! Trev piilota sapuskat!”
Minä nauroin kävellessäni huimasti kasvaneen sinisen ja karvaisen possuni luo. ”Onneksi olkoon nyt, Indy. Tätähän sinä olet odottanut jo tovin vai mitä?”
”Piloswine!” Juuri kehittynyt Piloswine huudahti tyytyväisenä.

Kommentit:

Cinna


Ensinnä ihan kamalat pahoitteluni siitä, miten hävyttömän pitkään vastaamisessa kesti. :’I

Naureskelin Swinubin painolle kun vilkaisin sen, röhkäleeksi mokoma ei paina edes puoliksi niin paljon kuin Hoothoot, hmm. 😀 Ei sen puoleen, että pokemonien painoissa olisi koskaan ollut pienintäkään hitusta järkeä. Jill on toinen jännä tapaus, tuosta on kyllä kasvamasas voimakas ja tärkeä osa tiimiä mitä näen. Nuoret ja kokemattomammatkin ovat aika tulisina.

Mustasta keltapilkkumunasta tulee mieleen vaan Rayquaza, pffft.
(Luin muuten Serperiorin koko tarinan aikana Seviperinä, ja pohdin sitten ihan loppuun saakka, että mistä sinä sen munan edes hommasit. Ja sitten viimein tajusin virheeni, hmmmmm.)
Indigon kehitys tuntui vähän ex temporelta, mutta tulipa tuokin ainakin hoidettua ’alta pois’ jos ei muuta.

Tässä tarinassa oli pari vähän hassua kohtaa, oikoluitko tätä? Muutamassa kohdassa on ylipilkutusta ja löysin mm. tämän kohdan:
”Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin.”
Muutenkaan tarina ei tuntunut ehkä yhtä… hmm, sulavalta kuin tavallisesti? Pitkä tauko tarinoiden välillä kyllä selittää tämän.

Tässä esiintyikin paljon pokemoneja…

Jill, Primrose, Hamlet ja Kitty 15 exp, Renmei ja Indigo 16 exp, Rafa 20 exp.
Sinulle tästä §30 ja tapahtuman ansiosta tienaat myös 8x kultaista lehteä. Itemfinder löytää… Luxury Ballin.

Vihellyksen vanhat tarinat 25 > Märkä ystävänpäivä

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

”Minähän sanoin, ettei sieltä mitään irtoa.” Minä murahdin.
”Älä ole aina noin negatiivinen, Harri.” Isoveli, jota olisi saattanut hetkessä luulla käytöksensä puolesta pikkuveljeksi, puhui mukamas toruvalla äänellä. Kuulin sylistäni kimakkaa murinaa, ja arvasin Rafan olevan asialla. Ozzya oli ikävä, olin aina kantanut sitä sylissäni tällä tavoin, nyt kanniskelin sen sijaan kettua, koska siitä oli tullut tapa. Kitty oli ollut sillalta lähdön jälkeen hankala, se oli kieltäytynyt pysymässä poképallossaan, joten minun ei auttanut muu kuin antaa neidin kävellä vierelläni. Kitty naukui toruvasti Fennekinille, ja toisinaan minusta tuntui että ne riitelivät. Se olisikin ensimmäinen kerta, sillä yleensä Kitty oli lauhkea kuin lammas.
”Mikä teitä kahta vaivaa?” Minä kysyin lopulta.
”Ehkä ne nahistelevat.” Trev ehdotti.
”Voi olla etteivät Kitty ja Rafa tule toimeen.” Tim sanoi. ”Joskus pokémonien kemiat eivät synkkaa heti. Vähän niin kuin sinulla ja Hamletilla.”
Pysähdyin ja nostin Kittyn hartian päälleni, johon se jäi tyytyväisenä makaamaan, en minä tiedä, miten neiti mahtui tekemään olonsa kotoisaksi, mutta sen se kuitenkin teki, tyytyväisesti kehräten, se puski päätään poskeani vasten Rafan muristessa taustalla.
”Onko Kittyllä edes ollut yhtään huonoa päivää?” Trev kysyi.
”Eipä kai.” Minä sanoin ja kohautin toista hartiaani – sitä jonka päällä Skitty ei makoillut. ”Minne me olemmekaan menossa?”
”Yhteen kivaan paikkaan.” Tim lupasi.
”Sun kivat paikat tiedetään.” Minä mutisin. ”Auts!” Kettu oli päättänyt, että nyt olisi Harleyn näykkimistuokio, se järsi kättäni, ei mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta kuitenkin, uskon että jokainen lukija ymmärtää, mistä on kyse.
Kitty alkoi naukua kimeällä äänellä, ilmeisesti toruakseen Fennekiniä, eihän tuo tietenkään mukavaa ollut, mutta eiköhän se kohta kyllästyisi, kun se vain tajuaisi, ettei minua kiinnostanut sen näykkiminen, hyvällä tuurilla Rafa myös kyllästyisi Kittyn nalkutukseen ja lopettaisi.  Pian neidin nalkutus alkoi koskea korvaani, löhösihän se aivan korvani vieressä.
”Anna olla, Kit.” Minä huokaisin. ”Minusta tulee kuuro jos jatkat tuota yhtään pidempään.”
Kitty naukaisi anteeksi pyytävästi, ja alkoi pökkiä poskeani.
”Mukavaa että välität.” Minä mumisin. Sitten Skitty alkoi kehrätä. Voi taivas. Kyllä se oli aina ollut iloinen ja huolehtiva, mutta ei koskaan näin paljon.

”Ihanaa päästä pois tuolta.” Tim huokaisi.
”Murasa City on kieltämättä vähän.. masentava.” Trev sanoi.
”Mikä on seuraavaksi kartalla?” Minä kysyin, vaikkei se oikeastaan minua kiinnostanut.
”Golden Forest, ötökkä-tyyppien keräilijöiden paratiisi.” Tim julisti. ”Mutta koska tänään on aivan erityinen päivä, joten emme mene sinne heti.”
”Mikä päivä?” Minä kysyin.
”Rakastavaisten päivä, perheiden päivä ja suklaan syönti päivä.” Tim luetteli.
”Ai, taas.” Minä huokaisin. Muistin tällaisen päivän vähän turhankin hyvin. Se oli silloin kuin kohtasin sen stalkkerin, tai viherpiiperön, miten häntä nyt haluattekaan kutsua, enkä muistelisi sitä kovin mielelläni, ja jos joku väittää, että vaikutin silloin hiukan pehmenneen tyypille, tahdon vain huomauttaa, että ihmiset, minulla oli silloin mitä luultavimmin satuin kärsimään aivotärähdyksestä, joten se siitä. Toivottavasti se ääliö osaisi pysyä poissa tällä kertaa. Huokaisin, tuskinpa nuo huomaisivat jos vain häipyisin jatkamaan matkaani ilman heitä, ei jostain syystä minua huvittanut lainkaan, ottaa osaa siihen, mitä typerä isoveljeni nyt kaavailikin.
”Äh, älä viitsi, Kitty.” Minä huokaisin. ”Riittää jo.”
”No, Trev, meinaatko viettää ystävänpäivän porukoidesi kanssa?” Tim tahtoi tietää.
 ”En hitossa.” Trev vastasi.
”Mikäs porukoissasi on vikana?”  Minä tahdoin tietää. ”Anna mä arvaan, ylisuojelevia hölmöjä, jotka haluavat tarkkailla jokaista askeltasi ja..”
”Ei.” Trev sanoi. ”Äitini vain tuota.. kun.. ”Trev takelteli.
”Ei se voi noin kamalaa olla.” Minä totesin.
”Kyllä voi.” Trev vakuutti. ”Äitini on oikea päälle päsmäri ja jos joskus törmäämme häneen, Harley, juokse.”
”Miksi?” Minä tahdoin tietää.
”Kaikista tapaamistani tytöistä, hän alkaa pähkäillä minulle öh.. puolisoa.” Trev sanoi nolona. ”Joten hän luulee, että olet poika.”
”Hei, ei minua poikuus haittaa.” Minä totesin. ”Trev, kuinka vanha sinä olitkaan?”
”23.” Poika vastasi.
”Ei sen ikäisenä naimisiin mennä, ellei tyttösi ole paksuna tai jotain.” Minä kommentoin. ”Naimisiin mennään kolmikymppisenä, jos mennään.”
”Äiti meni naimisiin jossain kahdenkymmenenviiden paikkeilla.” Tim huomautti.
”No siinä tapauksessa äiti lienee pudottaneen aivonsa Kankkulan kaivoon.” Minä vastasin. Itse asiassa, uskon sen olleen totta, sillä se mitä tiesin nyt isästä, ei ollut mitään kovin kehuttavaa, enkä minä ymmärtänyt äitiä sen takia. En ole ikinä tajunnut kovin hyvin ihmisten välistä kemiaa, ja lyönpä vetoa, etten tule ikinä ymmärtämään.

”Perillä ollaan.” Tim julisti. Siristin silmiäni, ja katsoin näkyä hetken, otsa rypyssä, ja toivoin, että jokin niin pastellinen, olisi vain erittäin, ei toivottu hallusinaatio.
”Yök.” Minä totesin.
”Älä nyt vielä noin sano.” Tim torui. ”Mennään edes katsomaan. Voisit vaikka tykätäkin, Harri.”
”Enkä.” Minä mutisin. Rafa murisi sylissäni, se oli lopettanut näykkimisen, luultavasti se oli kyllästynyt tai todennut, että maistuin pahalta.
”Niin juuri, Rafa.”  Minä myönsin. Kettu katsoi hämmentyneenä ylös, se mahtoi pohtia, mitä tuo hullu punapää nyt puheli.
”Minustakin tämä paikka on kamalan ällön värinen.” Minä totesin. ”Tosin Kitty varmaan viihtyy.”
Kitty naukaisi kuuluvasti, kehräyksensä lomasta.
”Mikä tapahtuma tämä on olevinaan?” Minä kysyin.
”Täällä pidetään joka vuosi ystävänpäivä-tapahtuma.” Trev selitti. ”Ei täällä mitään ihmeellistä ole, korttien kirjoittelua, suklaan syöntiä, pari kojua ja muutama kilpailu.”
”Ja harjoittelevia koordinaattoreita.” Tim lisäsi. ”Siitähän sinä tykkäät.”
”Saa nähdä.” Minä totesin. ”Tykkään siitä, jos olen sillä tuulella.”
”Niinpä niin.” Tim sanoi. ”Viime kilpailustasi on aikaa, Harri.”
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Minä kysyin.
”Harjoitus ei ole koskaan pahasta.” Tim hymähti.
Tottahan tuo oli. Seuraavat kisat olisivat Waterdrop Fountain Cityssä, joka olisi tämän metsän takana, puhumattakaan seuraavasta saliottelusta.  Eikä siinä voinut muuta kuin huokaista. Ennen kuin pääsisin jatkamaan matkaani metsän läpi, oli minun pakosti osallistuttava tähän typerään tapahtumaan, joka oli sijoitettu juuri metsän eteen, ei tuota kyennyt mitenkään välttämään, joutumatta jonkun kirkkaan pinkkiin halinalle-asuun pukeutuneen tyypin halaukseen. Pelkkä ajatuskin yrjötti. No ainakaan täällä ei ollut niin paljon väkeä kuin Murasa Cityn karnevaaleilla.
”Miksi tämä on järkätty tänne?” Minä tahdoin tietää.
”Harri, kysytkö tuota ihan tosissasi?” Tim kysyi, ivallinen sointu äänessään. ”Murasa City..”
”Niin mitä siitä?” Minä kysyin pitkästyneesti. Vastaisi jo, hyvänen aika sentään! Mikä olen? Maailman älykkäin olio, jonka odotettiin tietävän kaikki kaikesta?
”Murasa City on masentava ja vähemmän ystävällinen kaupunki!” Tim huudahti, niin kovalla äänellä että Kitty säpsähti.
”Älä huuda.” Minä mumisin. ”Kitty ei pidä kovista äänistä.”
”No mennäänkö yhdessä, vai..?” Trev kysyi.
”No ei hitossa mennä.” Minä sanoin.  ”Menen näiden kanssa.”
”Kuten aina.” Tim huokaisi. ”Siskoni ei ole mikään seurallisuuden huippu.”
”Et sinäkään olisi, jos olisit joutunut kasvamaan tuollaisen kanssa.” Minä jupisin Kittylle, niin hiljaa etteivät Tim saatikka Trev kuulleet sitä.

Tiesin heti muuan kojua lähestyessäni, etten kuulunut joukkoon. Tosin, sehän tästä vielä puuttuisi, että minä alkaisin kuljeksia pinkeissä kuteissa. Koju jota lähestyin, oli maalattu karmiinin punaiseksi, ja se oli koristettu kirkkaan punaisin sydämin ja silkkipaperikukin. Miksi edes vaivauduin? Tämä oli ajan hukkaa.
”Njaa! Njaa!” Kitty naukui. Se katseli uteliaana kojussa myynnissä olevia oudon näköisiä marjoja. Sitten se pomppasi hartialtani kojun tiskille, se alkoi haistella marjoja ja lopulta otti niistä yhden suuhunsa.
”Kitty, ei!” Minä huudahdin, mutta kattimus oli ehtinyt jo niellä marjan. Se nyrpisti nenäänsä, ja hetken minusta näytti aivan siltä, kuin sen naama olisi vaihtanut väriä. Harppasin eteenpäin ja nostin Kittyn tiskiltä.
”Sori tuosta, Kitty ei kyllä yleensä maistele mitään harkitsematta ensin.”
”Eikä maistele toiste!” Kissapokémon hartiallani paukautti topakalla äänellä. ”Marja maistui kamalalta!”
”Kitty?” Minä kysyin.
”Hei.” Kissa vastasi pehmeämmällä äänellä. ”Hetkinen ymmärrätkö mitä sanon?”
”No, joo. Sinä puhut minun kieltäni.” Minä sanoin kummastuneena. ”Se marja varmaan..”
”Maistui kamalalta!” Kitty huomautti.
”Juuri tuota se marja tekee.” Kaupustelija nainen, jolla oli yllään valkoinen kauluspaita ja pinkki essu. ”Mutta älä huoli, vaikutukset katoavat omia aikojaan.”
”Pitääkö minun maksaa tästä jotain?” Minä kysyin.
”Antaa olla.” Nainen sanoi, hymyillen ystävällisesti.
”Tuo oli silti rumasti tehty.” Minä toruin Skittyä.
”Mutta kun oli nälkä.” Kitty sanoi. ”En tosin maistele enempää marjoja, makuaisti meni viikoksi!”
”No hyvä että opit siitä jotain.” Minä naurahdin. ”Haluatko hattaran? Haluaako Rafa?” Rafa murahti sylissäni, ja näykkäisi jälleen rannettani.
”Miltä se maistuu?” Kitty kysyi ja heilutteli häntäänsä hyväntuulisesti.
”Kohta saat nähdä.” Minä sanoin ja ostin kojulta kaksi hattaraa, olin melko varma, että ne muistuttivat Kittyn mielestä vaaleanpunaisia pilviä, jotka oli tungettu tikun päähän syömistä varten.  Minä inhosin hattaroita, ne maistuivat kamalilta ja sotkeutuivat kaikkeen, koska olivat tahmeita ja ällöttäviä.
”Sokeria!” Kitty hihkaisi maistettuaan hattaraa.
”Älä vain sano, että tykkäät siitä.” Minä huokaisin mennessäni sivummalle. Lähistölle oli pystytetty ilmeisesti siirrettävä suihkulähde, suihkulähteen patsaana toimivat selätysten olevat kiviset Magikarpit. Istuin lähteen reunalle, hetken mielijohteesta päästin Feebasin uiskeltelemaan – tai pikemminkin kiertämään kehää altaaseen. Feebas loiski iloisena vedessä – vaikka se muuten näyttikin aika apaattiselta.
”Maistuu tämä silti paremmalta kuin se marja.” Kitty sanoi. ”Nemo, olet kasvanut!”
”Fee! Fee!” Feebas vastasi ja loiskutti vettä pyrstöllään.
”Miten menee, Nemo?” Minä kysyin ja kokosin hattarat yhden käden varaan, kurottaakseni altaaseen, Feebas pökkäisi sormiani päällään tervehdykseksi.
”Maistuuko hattara, Rafa?” Minä kysyin. Rafa ei halunnut syödä, ja sen pikku Fennekin se tönäisi kättäni – sitä, joka piteli hattaroita, niin että hattarat liimautuivat lopulta paitaani.
”Selvä.” Minä mumisin. ”No mites, Nemo? Maistuisiko hattara? Se on kyllä vähän kiinni paidassani, mutta tuskinpa se makua haittaa.”
”Fee!” Nemon äännähdys kuulosti hiukan naurulta, naurulta, jota en ollut koskaan kuullut tämän pikku Feebasin suusta.
”Minä voin syödä.” Kitty sanoi.
”Et syö tätä sotkua yksin, saat vatsasi kipeäksi.” Minä ilmoitin. ”Kenellekähän maistuisi?”
”Indy syö mitä vaan.” Kitty ehdotti.
”Totta.” Minä sanoin. ”Auttaisitko?”
”Toki.” Kissa vastasi, se loikkasi kevyesti alas hartialtani suoraan lähteen reunalle, se tökkäisi tassullaan, yhtä vyötärölläni kiinni olleista palloista, niin että se putosi maahan, osuttuaan ensin kaiteen reunaan. Valokeilan saattelemana, paikalle, johon pallo oli pudonnut ilmestyi sinun Swinub.
”Maistuisiko hattara, senkin pikku possu?” Minä kysyin lempeästi.
”Swi!” Possu röhkäisi ja hyppäsi syliini, tällä kertaa niin rajusti että kaaduin taaksepäin, ja lähdin suoraa päätä veteen. Indigoa ei haitannut yhtään se, että se sai syödä märkää tai paitaani liimautunutta hattaraa, se ahmi innokkaasti sokerimoskaa.
”Nemo?” Minä kysyin. ”Älä vain sano, että jäit alle.”
”Fee!” Innokas huudahdus ja sitten loiskahdus oikealta puoleltani, sain vettä naamalleni.

”Kuin kala vedessä!” Joku, jolla oli äärimmäisen tuttu ääni, huudahti.
”Merenneito, Harley Leroux!” Toinen äärimmäisen tuttu ääni lisäsi. Nostin päätäni, ja saanko sanoa, minä inhoan ystävänpäiviä mutta vielä enemmän päiviä, joista tulee perhejuhlia. Lähteellä, sen edessä seisoi kaksi tyyppiä, poikaa, nuorta miestä – jos lukija tahtoo heitä siksi kutsua, toinen oli hyvinkin lihaksikas kaveri, jolla oli jokseenkin omahyväinen hymy ja niskan taakse yltävät tummanpunaiset hiukset – kuten minulla, ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään maastokuvioiset housut ja beigen värinen takki, enkä tiedä miksi, mutta hänellä oli otsallaan suuret aurinkolasit.
Toinen kaveri oli hoikempi ja hiukan pidempi, hänellä oli hiilen mustat lyhyet mutta kiiltävät hiukset ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään tumma nahka-rotsi ja tummansiniset farkut. Mikäli jollakulla lukijoista on dementia, nämä kaksi ovat veljiäni, herrat Brett ja Troy Leroux.
”Minun on parempi nähdä unta, te ette ole täällä.” Minä sanoin. ”Se selittäisi miksi Kitty puhuu.”
”Mutta minähän puhun.” Kitty sanoi viattomalla äänellä, se istui rauhallisesti lähteen reunalle ja katsoi kaikkia odottavasti.
”Herran nuudelit, kattihan puhuu.” Brett totesi. ”Harley, mitä sä olet syöttänyt sille?”
”Taikahattaraa.” Troy vastasi. ”Tai ehkä pikemminkin taikasieniä.”
”Pinkkejä ja turkooseja taikasieniä.” Brett lisäsi, sen jälkeen nuo kaksi neropattia repesivät omalle vitsilleen.
”Ei se ollut sieni vaan marja ja se oli sininen!” Kitty sanoi kiihtyneenä. ”Siinä oli violetti sävy, ei se ollut minkään pastellinvärinen!”
”Fennee..” Fennekin murisi sylissäni, sillä huomaamattaan Indigo oli tönäissyt Fennekinin osittain veteen, ja nyt sen turkki oli märkä, se irvisti häijysti tulijoille.
”Mikäs karvapalloa vaivaa?” Brett kysyi, hän tietenkin tarkoitti sen puoliksi vitsiksi, mutta Rafaelloa eivät tuollaiset vitsit paljoa naurattaneet. Se nousi kömpelösti vedestä, mutta kavutessaan lähteen reunalle, Fennekin liukastui ja molskahti uudelleen lähteeseen.
”Tarvitsetko apua?” Kitty kysyi avuliaasti.
”Fennekin!” Kettupokémon ärähti.
”Tuo oli kyllä rumasti sanottu.” Kitty totesi. Fennekin kiipesi uudelleen reunalle, ja yritti kavuta ylös, mutta sen jalka lipesi, ja se oli taas molskahtaa veteen. Minä kuitenkin autoin sitä, laitoin käteni sen liukkaiden jalkojen alle, ettei se tippunut enää veteen.
Fennekin nousi lähteestä muristen ja mulkaisi vielä minua vihaisesti. Se loikkasi maan kamaralle, ja sitten se juoksi – ja lopulta se yritti purra Brettiä jalkaan, mutta Brett nosti sen ylös, ronskisti niskasta ylös, varmaan vilkaistakseen mikäs otus oli miehiään.
”Rauhassa, tiikeri.” Hän sanoi. ”Mistäs sinä tämän, Harley?”
”Repustani.” Minä sanoin. ”Voisin vannoa, että sain tivolista pehmolelun, ja yhtenä aamuna se pehmolelu yritti tappaa minut.”
”Oikeasti?” Troy kysyi.
”No ei kun leikisti.” Minä sanoin ivallisesti. ”Aiotteko te vain seistä siinä? Hyvää ystävänpäivää muuten.”
”Tosiaan.” Troy sanoi, hän lähestyi minua, hänellä oli valkoinen paketti kainalossaan, hän jätti paketin maahan ja kumartui minun puoleeni, hän nosti sinisen Swinubin – joka oli muuten syönyt kaiken hattaran, sylistäni.
”Oletpas sinä painava.” Troy totesi.
”Swinub! Swi!” Swinub huudahti.
”Lihas painaa enemmän kuin läski.” Skitty sanoi.
”Mitä?” Troy kysyi kääntäen katseensa Kittyyn.
”Indigo sanoi niin.” Kitty kertoi.
”Se taitaa kehittyä melko pian.” Troy ilmoitti ja laski possun maahan, sen suunpielissä oli hattaraa.

Troy ojensi minulle kätensä ja nosti minut ylös vedestä.
”Viime vuonna tähän aikaan vedet olivat jäässä.” Hän ilmoitti. ”Katsohan, olet aivan märkä.”
”Kas kun en itse sitä huomannut.” Minä mutisin.
”Vilustut jos et vaihda vaatteita.” Brett totesi, yhä Rafaa niskavilloista roikuttaen.
”Kaskun minä en kanna vaihtovaatteita mukanani.” Minä murahdin.
”Siksi, tämä.” Troy sanoi ja nosti paketin maasta. ”Glacier Townim yhdessä kaupassa oli tällainen, muistuttaa aika paljon sitä, mikä äidillä oli nuorena, kun hän kierteli Kuuraa.”
Otin paketin vastaan ja avasin sen, paketti itsessään ei ollut kovin kummoinen, pelkkä valkoinen pahvilaatikko, mutta sen sisältö – no, eipä sekään erikoinen ollut, siellä oli päällimmäisenä valkoiset saappaat ja niiden alla viikattu mekko ja hansikkaat.
”Jos tämä on jokin äärimmäisen tyttömäinen juttu, minä murhaan teidät.” Minä varoitin.
”Ei se oikeasti niin tee.” Brett sanoi Rafalle, joka murisi hänelle edelleen. ”Harri on ihan mukava.”
”Anna olla.” Minä sanoin ja mulkaisin häntä vihaisesti. Kutsuin Nemon takaisin palloonsa, samaten Indyn, mutta Kitty käveli, se ei tahtonut olla sylissäni, kun olin märkä.
”Hei, Harri.” Brett sanoi. ”Ethän sä ennen tykännyt tulityypeistä, missäs Ozzy on?”
”Se oli Mimosan idea.” Minä huokaisin. ”Ozzy on nyt Charca Townissa, Tao-Taon kanssa.”
”Kuka se on?” Brett kysyi hölmistyneenä.
”Pancham.” Minä vastasin.
”Omistatko sinä tappelu-pokémonin?” Brett kysyi. ”Hieno homma, Harri!”
”Niin, sinusta.” Minä mutisin.

”Anteeksi, voiko siskoni vaihtaa vaatteita takahuoneessa?” Troy kysyi äskeiseltä myyjä-naiselta. ”Hänelle sattui pikkuvahinko.”
”Toki.” Nainen vastasi. Hän väistyi kojustaan sen verran, että pääsin sen takahuoneeseen. Ei se ollut mikään huone, se oli vain takatila, jonka eteen oli vedetty pitkät purppuranväriset verhot.
”Anna mun kaikki kestää.” Minä jupisin. ”Toivottavasti kukaan ei tule tänne.”
”Ei huolta.” Brett vakuutti. ”Pidän huolta, että Romeo pysyy täällä.”
”Fennekin..” Fennekin murisi.
”Ei sen nimi ole Romeo vaan Rafa.” Minä korjasin vaihtaessani vaatteita.
”Mikä?” Brett kysyi.
”Lyhenne Rafaellosta.” Minä sanoin.
”Ei ihme, että se on kiukkuinen.” Brett pohti.
En pitänyt mekoista, nuorempana äiti oli aina laittanut minut pukeutumaan mekkoihin, mutta se johtui kai siitä, että hän oli iloinen saadessaan oman pikku prinsessan neljän rasavillin pojan jälkeen. Mutta millainen prinsessa minusta sitten tulikaan. Mekko ei kuitenkaan ollut pahannäköinen. Se oli mustavalkoinen, siinä oli mustat pitkät hihat, valkoisen paita-osan päällä oli musta korsetti, purppuran värinen vyö ja polviin asti yltävä musta hame, purppuran värisellä alushameella, hyvä niin – eipähän tulisi kylmä, inhosin näissä juuri sitä. Saappaat tuntuivat mukavilta jaloissa, ainakaan ne eivät – toivon mukaan vuotaisi, niin kuin edelliset kenkäni.

”Näytätpä sinä nyt hurmaavalta.” Brett kiusasi.
”Sulje suusi.” Minä murahdin, astuessani näkyville verhon takaa, märät vaatteet kainalossani.
”Se sopii hyvin.” Sanoi Kitty. ”Eikö sovikin, Rafa?”
”Fennekin.” Fennekin murahti.
”Älä viitsi.” Kitty huokaisi. ”Se sanoi että hullu nainen näyttää tarpeeksi hullulta ilmankin.”
”Vai niin.” Minä naurahdin. ”Oliko tuo olevinaan pervo-kommentti?”
”Fenne.” Fennekin sanoi ja käänsi katseensa välinpitämättömästi pois.
”Mennään muiden luo.” Troy kehotti.
”Niin, menkää.” Minä sanoin.
”Sinä tulet myös.” Troy sanoi.
”Enkä.” Minä vastasin. ”Ostan Ozzylle ja muille suklaata ja lähetän ne laboratorioon.” Sen minä myös tein, ostin kaksi laatikkoa ystävänpäiväsuklaata, toisen lähettäisin niin pian kuin suinkin pääsisin kaupunkiin, Charca Towniin Ozzylle ja muille. Toista käyttäisin harjoittelutarkoituksiin, pian olisi syytä aloittaa harjoittelu kisoja varten.
”Kuules sisko, sinähän tulet myös.” Troy sanoi päättäväisesti. Minä huokaisin ja pyörittelin silmiäni, pelastin heti ensitöikseni Rafan Brettin näpeistä, vaikka Fennekin murisikin, lyön vetoa, että sylissäni matkustaminen olisi paljon mukavampaa kuin niskasta roikuttaminen. Kitty seurasi myös. Tim ja Trev istuivat sivummalla, yhdellä penkillä välissään kasa kortteja. Ystävänpäiväkortteja, sen tiesin kysymättäkin. Oikeasti. Aikoivatko ne pakottaa minut kirjoittamaan noita? Ei tule kesää, ei tule.

Istuin tylsistyneenä penkille, Kitty istui viereeni, se oli kastanut tassunsa musteeseen ja maalasi nyt omaa tassutervehdystään vaaleanpunaiselle kimaltavalle kortille. Se halusi muidenkin pokémonien laittavan korttiin oman merkkinsä, joten päästin ne ulos palloistaan. Indigo painoi korttiin possun kärsä merkkinsä, Hazel, Hamlet, Prim ja Rosie tassujensa jäljet, Nemo pystön jäljen, en tiedä miten se onnistui siinä, mutta onnistui kuitenkin, Aries töpötti korttiin kaikki jalan jälkensä – eiväthän ne vieneet paljoa tilaa, Jill nokkaisi kortin melkein puhki jättäessään oman puumerkkinsä.
Suklaata ystävänpäivänä koko poppoolle. Ozzy ei sitten ahmi kaikkea. Minä kirjoitin korttiin.
”Etkö sä meinaa kirjoittaa meille mitään kivaa?” Brett kiusasi. Nappasin kasasta oksennuksen vihreän kortin ja kirjoitin sen kääntöpuolelle: Rakkaat veljet, lakatkaa stalkkaamasta siskoanne, osaan pitää huolen itsestäni, kiitos vain. Hyvää ystävänpäivää. Siinä teille, mokomatkin ylisuojelevat pellet!

”Tämä olikin tässä.” Minä totesin. ”Kitty, meillä on tehtävää.”
”Niin ajattelinkin.” Kitty totesi hyväntuulisesti. ”Pääsenkö harjoittelemaan?”
”Pääsette kaikki.” Minä lupasin. ”Paitsi sinä, Rafa. Sinä vain katselet.”
Fennekin murisi yhä sylissäni, ja Jill oli minusta vaikea – se ei ollut mitään, tähän verrattuna.
Lähdin joukkoni kanssa jonnekin syrjemmälle, missä ei olisi ihmisiä näkemässä, näin muutamia koordinaattoreita siellä täällä, mutten halunnut seuraa, jos jotain harjoittelussa kaipasin, se oli oma rauha. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka olisi näytöskierroksen pokémon, viimeksi käytin Kittyä, ottelukierroksella käytin Ozzya. Olin kuullut, että Waterdrop Fountain Cityn kisoissa saisi näytöskierroksella käyttää yhtä pokémonia ja ottelukierroksella kahta. Tätä täytyi miettiä, voisin käyttää ottelukierroksella Jilliä ja Primiä, ne kun tulivat hyvin toimeen, mutta näytöskierros.. se oli jo toinen juttu. Tätä täytyisi miettiä hyvän aikaa. Ehkä Hazel.. se kun tykkäsin muutenkin olla esillä, Rosiea voisin muuten käyttää, mutta epäilin, että se saattaisi jähmettyä esiintyessään, kun oli niin ujo.
”Hazel, tule tänne.” Minä pyysin. Pieni Pichu käveli muiden joukosta luokseni.
”Näyttäisitkö miten teet Thundershockin?” Minä pyysin. ”Ei minua päin.” Lisäsin äkkiä.
”Kuvittele, että tuolla on yleisö, joka katsoo sinua.” Minä selitin. ”He haluavat nähdä kauniit liikkeesi.”
”Pichu!” Pikkuinen hihkaisi ja kääntyi ympäri, kuin kohdatakseen yleisön. Sitten sen vaaleanpunaiset poskipussit alkoivat räsähdellä ja tuottaa pieniä salamoita. Mitenkäs tätä nyt sitten hyödyntäisi?
”Harley katso!” Kitty huudahti äkkiä, olin jättänyt reppuni pokémonien viereen, reppuni hehkui, tai oikeastaan sen sisältö hehkui.
”Ne kuoriutuvat!” Minä hihkaisin. ”Tule, Hazel!” Kiirehdin äkkiä reppuni luo, avasin sen ja otin kaksi hehkuvaa ja lämmintä, ei suorastaan kuumaa pokémonin munaa syliini.
”Tule katsomaan Rafa.” Kitty kehotti. ”Saat nähdä jotain hienoa!”
Kaikki muut tungettelivat niin lähelle kuin pääsivät, mutta Rafa pisti paremmaksi, se kiersi taakseni ja loikkasi, suoraan pääni päälle, sieltä se näkisi parhaiten. Ei tuo Fennekin ainakaan tyhmä ollut, kyllä siitäkin vielä kelpo pokémon saataisiin – olin siitä aivan varma. Sitten ne kuoriutuivat. Pieni sinimusta otus säikähti väen paljoutta ja alkoi parkua, tulipokémon sen sijaan innostui nähdessään pääni päällä keikkuvan Fennekinin.
Minä huokaisin, nyt olisi näytön paikka, saa nähdä pystyisikö Rafa olemaan hyvä isoveli. Pikkuinen karvapallo lopetti itkunsa lyhyeen, kun tajusi ettei kukaan tekisi sille pahaa. Pieni tulipokémon sen sijaan yritti loikata sylistäni heti siltä istumalta, innokas se ainakin oli, niin kuin Ozzy.
Suloisia pieniä vesseleitä ne kuitenkin olivat molemmat, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Kommentit:

Cinna


Kitty on niin söpö. *_* …Voi herran jumala, voinko oikeasti milloinkaan aloittaa tarinakommenttia tähän Vihellyssaagaasi sanomatta, että joku on söpöä? En näköjään.

Hassu tämä puhe naimisiin menemisestä, mutta tokihan häitä järjestetään pokemonmaailmassakin, jotenkin tämä ei vaan koskaan tule sen ihmeemmin ilmi tarinoista.
Täytyy nyt kyllä sanoa, että tykkäsin tästä tarinasta todella paljon niin kokonaisuutena, kuin yksittäisistä kohdistakin. Huumori kukki hyvällä tavalla, ja hyvin olit kuvaillut tuon koko ystävänpäivätapahtumankin. Pituuttakin oli hyvin tällä kertaa, ja tämä tuntui juuri sopivan mittaiselta kokonaisuudelta. Enemmänkin olisi tietysti ollut ihan mukavaa lukea vaikkapa koordinaattoriharjoituksista, mutta ei mitenkään välttämätöntä ollut mitä tulee tähän tarinaan. Kaiken kaikkiaan en tästä oikeastaan tuon enempää valittamista keksi, nautittava tarina. :3

(Ja sanon nyt vielä uudestaan, että Skitty on ihan ääärimmäisen söpö. Varsinkin nyt kun tuo puhua pälättää ymmärrettävästi.)

Kitty, Rafa 20 exp, Nemo, Indigo 15 exp, Annetaan nyt vielä Hazelille 5 exp. Sinulle §35 ja Itemfinder löytää Moon Stonen.

Vihellyksen vanhat tarinat 24 > Fennekinin silmin

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Miksi tuo hullu nainen vetistelee?” Ajattelin ääneen. Seurasin tapahtumia ovelta käsin, koska en tahtonut seurata hänen hölmön näköistä veljeään. Enkä sen puoleen totella, en totellut yhtään ketään, mutta kai se on jo tullut selväksi? Enkä halunnut olla Rafaello, se kuulosti tyhmältä nimeltä, ja niin kuulosti lempinimikin. Ja pah sanon minä! Tuo nainenkin oli täysi kahjo!
”Hei! Mitä sinä siinä teet? Mikset mennyt sillalle Tim-sedän kanssa?” Pieni keltainen hiiri oli pompannut alas hullun naisen sylistä ja viilettänyt ovelle huomattuaan minut.
”Ei kuulu sinulle.” Minä murisin.
Pichu räpäytti silmiään. ”Miksi sinä tuijotat äitiä?”
”Äitiä?” Minä toistin. ”Kai sinä tiedät, että tuo on ihminen, eikä pokémon?” Minä kysyin, mieleni teki nauraa ja varsin pilkallisesti vieläpä. Eikö tuo ipana tiennyt mistään mitään? Ihminen äitinä.. naurettavaa!
”Totta kai tiedän!” Pichu huudahti. ”Mutta hän on silti äitini, koska pitää minusta huolen ja rakastaa minua!”
”Mistä sinä sen voit muka tietää?” Minä kysyin halveksivasti.
”Koska äiti antoi minulle oman nimen ja halasi minua.” Pichu vastasi.
”Hän tekee niin kaikille.” Minä kommentoin. ”Ja minut se hullu nainen paiskasi lattialle.”
”Sinä purit häntä ensin – kahdesti.” Pichu lisäsi. ”Mutta kyllä äiti sinusta silti pitää, hän antoi sinullekin oman nimen.”
”Ja typerän nimen vielä!” Minä puuskahdin. ”Rafaello, mitä sekin tarkoittaa?”
”Minusta Rafa on hyvä nimi.” Pichu hymyili.
”Sehän vasta naurettavan kuuloinen onkin!” Minä murisin. ”Mistä itse joudut kärsimään?”
”En joudu kärsimään mistään.” Pichu sanoi iloisesti. ”Nimeni on Hazel ja nyt me olemme ystäviä!”
”Mistä ihmeestä, sait sellaista päähäsi?” Minä murahdin.
”Koska nyt me tiedämme toistemme nimet ja olemme samassa ryhmässä!” Pichu hihkaisi.
”Miten niin samassa ryhmässä?” Minä kysyin.
”Olemme molemmat äidin pokémoneja.” Pichu selvensi.
”Se ei tarkoita, että pitäisin siitä.” Minä murisin.
”Opit kyllä pitämään!” Pichu hihkui.
”Miksi tuo hullu nainen vetistelee?” Minä kysyin sarkastisella äänellä.
”Hänellä on ikävä Ozzy-veljeä.” Pichu selitti. ”Ozzy oli hänen ensimmäinen pokémoninsa.”
”Ai se kitisevä Oshawott.” Minä arvasin.
”Ozzy on mukava.” Pichu sanoi. ”Häntä on kiva halia.”
”Sanos, tärskäytätkö kaikkia halittaviasi sähkö-iskulla?” Minä murahdin ivallisesti.
”Se on kivaa.” Pichu hymyili.

Hullu nainen otti tulen oranssin munan uudelleen repustaan ja kietoi kätensä sen ympärille, mutisten jotain.
Sitten hän heitti reppunsa selkäänsä ja nousi sängyltä. Hän pyyhki silmiään kämmenselällään ja nosti kasvonsa. No, olivathan ne ehkä sokean mielestä kauniit, mutta minä en ollutkaan sokea, minun silmäni toimivat varsin hyvin.
Hän huokaisi ja käveli lopulta ovea kohti.
”Mitä, vieläkö sinä olet täällä, Hazel?” Tyttö kummasteli.
”Olen!” Pichu hihkaisi, mutta ihminen tuskin ymmärsi häntä.
”Oletko saanut uuden ystävän?” Tyttö lepersi Pichulle, Pichu vastasi innokkaalla nyökkäyksellä. Luuliko se oikeasti että olimme kavereita? Typerä tyttö.
”Tulkaahan sitten.” Tyttö sanoi. Hän yritti kuulostaa iloiselta, mutta ei oikeasti naaman puolesta ollut sitä. ”Hazel katso Rafan perään, ettei se eksy.”
”En minä eksy, typerä nainen.” Minä murahdin.
”Äiti ei ole typerä!” Pichu kivahti.
”No onpas.” Minä vastasin.
”No eipäs!” Pichu kinasi.
”No onpas!” Minä jatkoin, vain siksi koska se tuntui mukavalta.
”Eipäs ole!” Pichu kiljaisi.
”Sinäkin sitten lähdet, Harley?” Pinkkihiuksinen hoitaja, lakista ja valkoisesta vaatetuksesta päätellen, kysyi tiskin takaa.
”Joo, pakko jatkaa vähitellen matkaa.” Tyttö vastasi alakuloisesti.
”Onnea matkallesi.” Hoitaja toivotti.
”Kiitos vain.” Tyttö sanoi. ”Mentiin, Hazel ja Rafa.” Oikeasti, älä kutsu minua Rafaksi. Pichu katsoi minua tiukasti, ikään kuin se olisi osannut lukea ajatukseni, sillä ajattelin livahtavani tieheni. Siinä oli kyllä hölmö kouluttaja, kun ei pitänyt pokémonejaan palloissaan. Olin kuullut että niin oli tapana, jotteivät pokémonit karkaisi. Harmi vain, että tuon Pichun äskeinenkin sähköisku tuntui yhä kylkiluissa. No seurataan sitten, mutta helpolla en tuota päästäisi, se oli varmaa. Tämä kaupunki oli synkkä ja tunkkainen, toivottavasti emme jäisi tänne. Onnekseni, me suuntasimme pois kaupungin keskustasta. Jollekin tyhjälle sillalle, jossa näin vain kaksi ihmistä, sekä lauman tuon hullun punapään pokémoneja. Meistä ei tulisi ystäviä, ei ikinä.
”Harri!” Punahiuksinen poika huusi. ”Tule kalastamaan!”
”Anteeksi, ei nyt huvita.” Tyttö mutisi. Hän käveli punatukkaisen pojan ja mustatukkaisen pojan väliin ja nojautui sillan kaiteelle. Hyppäsin itsekin kaiteelle, nähdäkseni, mitä siellä alapuolella oli. Saastaista mustunutta vettä. Ihmisten tekosia, etten sanoisi.
”Varo ettet putoa!” Skitty naukui selkäni takaa.
”Minä en ole mikään kömpelys!” Minä tuhahdin. Kuitenkin olin horjahtaa veteen, ihan vahingossa.
”Rafa, tule alas.” Pichu pyysi.
”Minun nimeni ei ole Rafa.” Minä murisin.
”No, mikä se sitten on?” Skitty kysyi, hyväntahtoisesti hymyillen. Miten hölmöltä se näyttikään.
”Fennekin.” Minä sanoin. ”Pelkkä Fennekin.”
”Tuota, se olisi lajisi nimi.” Vaaleanpunainen jänis piipitti. ”Mutta ei nimesi.”
”Mitä se sinulle kuuluu, vaahtokarkki?” Minä murisin. Vaahtokarkki värähti ja sen korvat nuupahtivat, se tuijotti jalkoihinsa.
”Älä välitä, Rosie.” Myrkynvihreä mitätön Spinarak piipitti ja taputti yhdellä jalallaan pinkin Bunearyn jalkaa. ”Mennään me piristämään Harleyta. Tuo Fennekin on vain henkäys pahaa ilmaa.”
”Mitä sanoitkaan, mitättömyys?” Minä kysyin. Mutta pieni mitätön Spinarak ei ennättänyt vastata, kun sininen, kyllä – sininen Swinub puuttui puheeseen.
”Anna Rosien ja Ariesin olla.” Se vinkaisi, se oli ärsyyntynyt. Hyvä. ”Älä hauku tovereitani, jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole sitten hiljaa!”
”Entä jos en ole?” Minä uhkasin.
”Unohdetaan hänet.” Skitty sanoi. ”Ehkä hänellä on huono päivä..”
”Mitä nyt pinkkimys, etkö uskalla sanoa mitään loukkaavaa?” Minä uhittelin. Sitten jokin vilahti kohti poskeani, sitten tunsin kivin oikeassa poskessani. Veri norui pitkin poskeani, katsoin hetken hämmentyneenä eteeni. Mikä kumma minuun oli osunut.
”Älä solvaa Kittyä, kuulitko?” Meowth sähisi.
”Kappas, joku sentään uskaltaa tehdä jotain.” Minä sanoin. ”Mutta tuskin sinustakaan on muuhun, katin rääpäle.”
”Älä maalaile piruja seinille ipana.” Meowth sanoi. ”Kyllä minä aina sinut selätän.”
”No yritä sitten!” Minä sanoin uhkaavasti.

”Jill, pitäisikö meidän tehdä jotain?” Kysyi tavallisen värinen Buneary, joka istui sivummalla, nojaten isohkon Skarmoryn siipeen.
”En jaksa.” Sanoi Skarmory väsyneesti ja painoi ruman päänsä siipensä päälle. ”Kyllä se kohta rauhoittuu, kun tajuaa kuka on pomo.”
”Oletko sinä?” Buneary kysyi.
”Minä mitä?” Skarmory kysyi haukotellen.
”Oletko sinä rauhoittunut?” Buneary kysyi. ”Pidätkö sinä Harleystä?”
”Enemmän kuin tuosta uudesta hyypiöstä.” Skarmory vastasi uneliaasti. Meowth sähisi minulle, kumma kyllä hullu nainen ei ollut edes huomannut sitä, ehkä hän antoi pokémoniensa riehua vapaasti.
”Hamlet, anna olla.” Skitty pyysi. ”Ei välitetä tuosta, minä en ainakaan välitä.”
”Ja jos minä yhtään kouluttajaa tunnen, se saa tuon pian ruotuun.” Lisäsi sininen Swinub.
”Tuskinpa vaan.” Minä mutisin.
”Siitä tuleekin mielenkiintoista, vai mitä sanot, Jill?” Tavallinen Buneary totesi.
”Tulee.” Skarmory vastasi lyhyesti. Sen jälkeen kaikki pokémonit hajaantuivat, Meowth pysyi Skittyn kanssa – lyönpä vetoa että se oli retkussa Skittyyn, sininen Swinub katsahti Pichuun, joka ainoana jäi siihen missä oli kokoajan seissyt.
”Tuletkos, Hazel?” Se kysyi.
”Minä jään Rafan seuraksi.” Pichu sanoi.
”Minun nimeni ei ole Rafa.” Minä murahdin.
”Mutta siksi sinut ristittiin, ja siksi minä sinua kutsun, tykkäsit tai et.” Pichu sanoi. ”Tule alas.”
”Miksi tulisin?” Minä kysyin.
”Haluan leikkiä jotain.” Pichu sanoi. Minä katsahdin niitä hölmöjä, jotka olivat paenneet sen hullun naisen helmoihin. Hullu nainen säpsähti, kun pieni säälittävä Spinarak kipitti pitkin hänen hartiaansa.
”Aries, pelästytit minut.” Tyttö naurahti. ”Mikä hätänä? Kiusaako Jill sinua?”
”Ei minua kiusata.” Spinarak vikisi. ”Mutta sinun täytyy piristyä!”
”Et saa olla surullinen, kyllä Ozzy pärjää!” Sanoi vaahtokarkki, se kiersi käpälänsä tytön toisen jalan ympäri, samalla kun sininen Swinub istui mukavasti tytön toisen jalan päällä.
”Älkää nyt kaikki kimppuun käykö.” Tyttö huudahti koomisesti. ”Arvostan kyllä kaunista elettänne.” Sitten hän taputti kevyesti Spinarakin kuorta, sitten hän rapsutti toisella kädellään ensin Swinubin selkää ja sitten vaahtokarkin päätä.
”Kiitos kun huolehditte minusta.” Hän sanoi hiljaa, mutta koska korvani olivat varsin suuret, kuulin sen oikein hyvin. ”Yritän piristyä.”
Oudon näköinen vihreäkypäräinen pokémon hipsi lähemmäs hullua naista ja hänen pokémonejaan.
”Heippa, kukas sinä olet?” Sininen Swinub kysyi.
”Fili.” Pokémon vastasi. ”Kuulun tuolle toiselle punapäiselle haisulille.”
”Miksi sinä sanot häntä haisuliksi?” Kysyi vaahtokarkki.
”Hän ei ole varmaan peseytynyt viikkoon.” Selitti Fili-niminen kypäräpää. ”Hänen reppunsakin haiskahtaa siltä.”
”Mitä sinä repussa teit?” Spinarak tahtoi tietää.
”Heräsin siellä.” Kypäräpää selitti iloisesti. Sitten hän katsoi hullua naista. ”Hei! Sinä olet kiva!”
Voi luoja, voiko typerämpää sanoa? No ehkäpä se oli hullun naisen etu, ettei hän ymmärtänyt meidän kieltämme.
Hullu nainen kyykistyi kohti kypäräpäätä. ”No hei siellä.” Hän sanoi lempeästi. ”Pääsitkö karkuun Timiltä?”
”Pääsin! Hänellä ei nappaa.” Kypäräpää selitti innoissaan käsiään heiluttaen.
”Kylläpä sinä muistutatkin Ozzya.”  Hullu nainen huokaisi. ”Teillä on samanlaiset silmät.”
”Kuka on Ozzy?” Kypäräpää kysyi kummastellen.
”Harleyn ensimmäinen pokémon.” Swinub selitti. ”Oshawott.”
”Missä hän on nyt?” Kypäräpää kysyi.
”Kotona labrassa kai.” Swinub jatkoi. ”Kouluttajalla on häntä ikävä.”
”Katsokaas tätä.” Hullu nainen sanoi. ”Pian tämä pikkuinen kuoriutuu.” Sitten hän näytti luokseen kerääntyneille pokémoneille tulen oranssia pokémonin munaa.
”Onko hänellä ollut tuo kauankin?” Minä kysyin Pichulta.
”On.” Pichu vastasi. ”En malta odottaa, että näen mikä sieltä kuoriutuu!”
”Et taida tietää, mistä puhut.” Minä huokaisin ja loikkasin alas kaiteelta. ”Vauvat jotka kuoriutuvat munista ovat kauhean rumia ja karvattomia.”
”Ei kai se mitään haittaa.” Pichu sanoi. ”Sitä paitsi, olet sinä itsekin ollut joskus vauva.” Miten ärsyttävä tyttö, tuo Pichu olikaan, sehän on todettukin. Miten ihmeessä, minä jaksaisin tällaisessa porukassa? Voisin aina lähteä tieheni, mutta jotenkin minusta tuntui että tuo Pichu tulisi seuraamaan minua kuin hai laivaa.
Hullu nainen tarttui onkeen, ensin pakattuaan pois arvokkaan munansa ja alkoi odottaa saalista.
”En ymmärrä miten tällaisesta paikasta voisi saada yhtään mitään.” Hän huokaisi.
”Älä ajattele negatiivisesti, Harri.” Toinen punapää rallatteli.
”Täältähän voi saada vaikka mitä.” Sanoi tummahiuksinen rumilus. ”Vaikka vanhat kengät tai saastuneen kimpun levää tai.. no saa nähdä.”
Sitä olin sanomassa, saa nähdä mitä tästä tulee, vai tuleeko yhtään mitään.

Kommentit:

Cinna


[Tarina #24]

Baww Hazel, niin suloinen ja… Halittava. 😀 Söpöä. Näin, pakollinen söpöys-maininta hoidettu pois alta. Yksi Pichu tänne, kiitos.
Jaa että nyt Harri on kantautunut nimenä ihan tarinaan asti? :’) Noh mikäs tuossa toisaalta, hullu nainen Harley ”Harri” Leroux. Pokemonien näkökulmasta kirjoitetut tarinat ovat mukavaa luettavaa, koska tuovat hyvin esille pokemonien personat, se oli kyllä huomattavissa tässäkin. Varsinkin Rafan pippurinen luonne tuli hyvin esille ja toi hyvin pohjustusta kyseiselle pokemonille. Vähän harmittavan tyngäksi tämä kyllä toisaalta jäi, kamalsti ei ehtinyt tapahtua. Mutta ehkä Golden Forestista pidemmin, kenties?

Saat §15, Rafalle 15 exp, Hazelille ja Ariesille 10 exp, tehdäänpä vaikka näin. Itemfinder löytää Stardustin.

Vihellyksen vanhat tarinat 23 > Haikeat hyvästit

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2014.

Kaikki alkoi siitä, kun olin mukavasti käpertynyt nukkumaan sänkyyn, siinä huoneessa missä yövyimme. Tim oli valittanut, että hän haluaa päästä mahdollisimman pian pois tästä mahdottoman masentavasta kaupungista. Ei ollut minun vikani, että Celebi oli päättänyt tempaista minut, Jillin ja Rosien ajassa taaksepäin, olin väsynyt minkä minä sille mahdoin? Tämä on typerää, mutta nukuin se outo karnevaali pehmolelu kainalossani. Kun tunsin ensimmäisen liikehdinnän jossain kainaloni seutuvilla, olin varma että se oli Indy, jolla oli nälkä. Niinpä en viitsinyt edes raottaa silmiäni, mokoma saisi odottaa. Ja aikanaan liikehdintä loppuikin, ajattelin sen kyllästyneen ja painuneen muualle. Sitten joku painoi pahan hajuiset tassunsa naamalleni.
”Fennee!”
”Midä heggettiä!” Minun piti sanoa, ”Mitä helvettiä.” Mutta se kuulosti tuolta. Avasin silmäni ja näin että jokin keltaisen oranssi pörröinen nelijalkainen seisoi naamani päällä. Se katsoi minua, ilkeä hehku silmissään, ja jo silloin tiesin, ettei se pitänyt minusta, ja seisoisi siinä tasan niin kauan, kunnes minussa ei enää henki kulkisi.
”Gei! Bois daamabi bääldä!” Minä huusin. Mutta se ei siirtynyt, tuijotti vain.
”Swiiinuuub!” Indy kiljaisi, sitten se loikkasi jostakin päin tunkeilijaa ja kaatoi sen.
”Kiitos, Indy.” Minä huokaisin helpottuneena ja pörrötin Swinubin sinistä turkkia. Sitten katseeni osui tunkeilijaan. ”Hei sinä! Mitä oikein yritit? Murhata minut?”
”Fennekin!” Tunkeileva karvakasa nauroi.
”No nyt selvisi sekin asia.” Minä murahdin. ”Mikä otus sinä olet? Koskaan en ole nähnyt tuollaista.”
”Miau?”
”Hamlet, mitä teet sänkyni alla?” Minä kysyin Meowrhilta. ”Onko Kittykin siellä?”
Tähän Meowth vastasi tuttuun tapaansa sähinällä. Se inhosi minua, mutta toivottavasti ei tappaakseen, toisin kuin tämä yksilö.
”Nyaa?” Kitty naukui, se oli jostain ilmestynyt jalkojeni juureen ja tuijotti tulokasta uteliaana.
”Bun! Bun!” Ruskea Buneary juoksi paikalle, se roikotti jotakin punaista ja soivaa raajassaan. Prim loikki hysteerisesti minua kohti, se käytti uutta murhaaja pokémonia hyppy alustana ponkaistessaan syliini.
”Mikäs sinua risoo, Prim?” Minä ihmettelin. Buneary huitoi raajoillaan, sen kädessä oli Tivolista voittamani XTranceiver, joka soitti korvia vihlovaa sävelmää. ”Ai jaaha.”
Otin videopuhelimen Bunearylta ja painoin vastausnappulaa.
”Haloo?” Kyllä, mikä loistava tapa vastata.
”No vihdoinkin!” Professori Mimosa huikkasi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko aamun neitiseni, mitä olet puuhaillut?”
”Öh, nukkunut.” Minä vastasin. ”Sitten joku hullu pokémon hiipi huoneeseeni, kun nukuin ja yritti murhata minut.”
”Mikä pokémon?” Professori kysyi. ”Tuskin se minkä lähetit tänä aamuna.”
”Ei, Tao-Tao ei vain tykkää ihmisistä, mutta tämä yksilö inhoaa niitä.” Minä selitin. Katsoin pokémonia tarkemmin.
”Nyt tiedän että näköni menee, olisin voinut vannoa että se oli outo pehmolelu, jonka sain tivolista.” Minä mutisin.
”Voitko näyttää sitä?” Professori Mimosa kysyi.
”Juu, toki.” Minä mumisin. ”Tule tänne senkin pikku hirviö!”
Tarrasin karvakasaa niskasta ja nostin sen kuvaruudun eteen. Sitten karvakasa puri minua käteen.
”Auts!”
”Kas, oletkin pyydystänyt Fennekinin.” Professori Mimosa naurahti. ”Ja ilkeähkön sellaisen.”
”Sinä sen sanoit.” Minä huokaisin, ja annoin ketun pudota maahan. ”Hetkinen, Fenne.. minkä?”
”Se on uusi tuli-tyypin startteri.” Mimosa selitti innoissaan. ”Niitä on kolme, tästä kehittyy puoliksi meedio-tyypin pokémon.”
”Tuli-tyyppiä?” Minä toistin. ”Mutta tuo oli vielä eilen pehmolelu!”
”Tai sitten se vain näytti siltä.” Professori Mimosa heitti. ”Tivolistako sinä sen sait?”
”Joo.” Minä sanoin. ”Eräs hämärä heppu antoi sen.”
”Tämäpä sattui.” Mimosa totesi. ”Veljesi Timothy sai käsiinsä Chespinin – se on ruohotyyppiä.”
”Et sinä haluaisi ottaa tätä riesaksesi?” Minä kysyin. ”Minun tiimini on jo täynnä..”
”Harley Leroux, en olisi uskonut kuulevani tätä sinun suustasi nuori neiti.” Professori saarnasi. ”Tiedän että säikyt vieläkin tuli-tyyp..”
”En minä säiky.” Minä korjasin. ”En vain oikein pidä niistä.”
”No tässä on tilaisuus päästä siitä pelosta.” Professori Mimosa sanoi. ”Voisit lähettää Ozzyn ja sen uuden Eeveen tänne.”
”Miten sinä tiedät Aprilistä?” Minä kysyin.
”Timothy kertoi minulle.” Mimosa hymähti. ”No, lähettäisitkö sen?”
”Se on arka, kohtelethan sitä hyvin?” Minä varmistin. ”Ja käske Lilyn leikkiä sen kanssa.”
”Välitän viestin hetimiten.” Mimosa naurahti. ”Tahdotko jonkin pokémonin täältä Aprilin tilalle.”
”Nemon.” Minä vastasin heti. ”Minulla on vähän ikävä sitä.”
”Se sopii mainiosti.” Mimosa vastasi. ”Jään odottamaan lähetystäsi.” Sitten hän sulki yhteyden ja minä huokaisin, tästä ei tulisi helppoa.

Fennekin raapi huoneen ovea.
”Hetkonen, alokas.” Minä sanoin ja nostin ketun sen niskavilloista ylös. ”Me joudumme nyt kestämään toisiamme, joten tehdään tämä kunnolla. Harley – ja sinä saat olla vaikka Rafaello, Rafa. Joo, se on hyvä.”
”Fennee!” Kettu sähähti, se ei tykännyt joko nimestään tai minusta – veikkaan että molemmista.
”Turha yrittää, Rafa.” Minä murahdin takaisin. ”Valitettavasti yritit äsken murhata ihan väärän tytön, joten joudut nyt kestämään seuraukset.”
”Fennekin!” Kettu murisi ja puri minua uudestaan, niin lujaa että minun oli pakko päästää se irti.
Huonoa tuuria sinänsä, sillä juuri silloin ovi aukesi ja vajaa veljeni Tim astui sisään.
”Moi, Harri!” Hän huikkasi. ”Katso mitä repustani löytyi!” Hänellä oli sylissään, jokseenkin Ozzya muistuttava ruskeaturkkinen pokémon, jolla oli päässään jokin vihreä ja kypärän tapainen.
”Saakeli, Indy äkkiä, Mud Slap.” Minä komensin, kun huomasin Rafan yrittävän pakoa.
”Swi!” Swinub huudahti, se pomppasi alas sängyltä, se viiletti lähes olemattomilla jaloillaan kettupokémonin perään ja paukautti sitä päin mutaa, niin että se liukastui ja kaatui. Minä harpoin kiireesti Fennekin luo ja tartuin sitä niskasta.
”Turha luulo, senkin malli vanki.”
”Niin Fili, tuossa on minun ihastuttava pikkusiskoni.” Tim selitti pokémonilleen. ”Ei hän tosin ole niin pelottava, jahka häneen tottuu.”
”Joo, eikä tuo minun veljenikään tyhmyys enää parin kuukauden haittaa.” Minä heitin takaisin. ”Ai!”
Nyt riitti. Paiskasin Fennekinin lattialle ja tuijotin sitä raivoisasti.
”Nyt riittää senkin mutanttikilpikonnahybridi!” En tiedä miksi kutsuin sitä tuoksi, mutta silloin se tuntui sopivalta. Fennekin katsoi minua oranssinpunaiset silmät suurina, se makasi lattialla, eikä edes yrittänyt karkuun. Se varmaan ajatteli että tuolla hullulla naisella ei ole kaikki kotona.
Lopulta se nousi ylös ja kävi istumaan, siinä me sitten tuijotimme toisiamme, punnitsimme katseillamme toinen toisiamme. Tästä ei tulisi helppoa, sen minä tiesin ja tunsin että Rafaellokin tiesi sen.
”Sinulla ei ole oikein vaihtoehtoja, Rafa.” Minä lausuin. ”Me voimme tuijottaa toisiamme tässä vaikka maailman loppuun asti, minulla on kyllä aikaa – tai me voimme mennä huoneeseen ja saat tutustua tiimiläisiisi.”
Fennekin punnitsi tätä hetken. Lopulta se päätti taipua ja palasi huoneeseen.
Sillä välin kaikki pokémonini olivat kokoontuneet huoneeseeni, juoru uudesta tiimiläisestä oli näemmä kiirinyt, siksi ne kaikki olivat kokoontuneet yhteen riviin keskelle lattiaa.
”Kaikki – ignooratkaa Tim.” Minä letkautin.
”Hei!” Tim huudahti.
”Tässä on, Rafa.” Minä esittelin. ”Sen oikea nimi on Rafaello, mutta kutsukaa sitä Rafaksi.”
Rafa murisi uhkaavasti kaikille, Ozzy katsoi sitä otsa rypyssä, yritti kai pelotella. Rosie oli mennyt Ozzyn ja Aprilin taakse piiloon ja vilkuili sieltä hermostuneena. April ei katsonut Rafaa, vaan jalkojensa rajaa, ehkä Lilyn seura tekisi sille hyvää. Kitty Hamlet vanavedessään katsoi pokémonia uteliaana, Hamlet näytti aika suojelevalta – Kitty oli kyllä bongannut itselleen hyvän pojan klopin. Oli hassua nähdä Prim ja Rosie vierekkäin, ne näyttivät aivan kaksosilta, Jill pöyhkeili tapansa mukaan ja Aries oli kaukana siitä, se kyyristeli Hazelin vieressä, Pichu näytti innokkaalta tutustumaan uuteen pokémoniin, eikä minua yllätyttänyt yhtään kun se loikki ensimmäisenä tervehtimään uutta pokémonia. Ja se teki saman kuten minullekin, se halasi vastahakoista Fennekiniä ja täräytti sille sähköisen tervehdyksen, niin että Rafalta lähti hetkeksi taju.
”Tämä sähikäinen on Hazel.” Minä naurahdin. ”Tuo pieni ja pelokas on Aries, sininen on Indigo, mutta sano vain Indy, kissat ovat Hamlet ja Kitty, Eeveen nimi on April ja Bunearyt ovat Primrose ja Rosie, tuo mahtailija on Jill ja irvistelevä on Ozzy.”

Kun esittelyt oli hoidettu, huokaisin syvään. En millään raaskinut luopua Ozzystä. Vaikka kyse olikin vain väliaikaisesta erosta, me olimme olleet yhdessä niin kauan. Miten sille voisi tämän sanoa? Anteeksi Ozzy, mutta ryhmä on täynnä, painu Mimosan kiusaksi? Sittenhän minä olisin aivan kuin se hemmetin Avalonin heppu. Ozzy pahoittaisi mielensä, se oli varmaa. Mutta olin luvannut professorille, ja Harley Leroux oli sanansa mittainen nainen – ei kaksimielisessä mielessä tietenkään, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
”Ozzy, April.” Minä sanoin. ”Tulkaa hetkeksi tähän.” Ozzy käveli rauhallisesti luokseni ja loikkasi heti syliini.
”Miten olisi jos lähettäisin teidät kaksi professori Mimosan luo?” Minä kysyin. April säpsähti ja Ozzy sai suoraan sanottuna viisi vuotiaskohtauksen. Se alkoi huutaa kovaan ääneen ja pudistella päätään.
”Ozzy.” Minä huokaisin. ”Vain vähäksi aikaa, professori tahtoo vain nähdä kuinka paljon olet voimistunut.”
”Osha!” Ozzy veti kädentynkänsä puuskaan ja suunsa mutruun. No nyt se sitten mököttää.
”Ozzy vain vähäksi aikaa, miksi sinä minua oikein luulet?” Rutistin Oshawottia rintaani vasten. ”Sano, olenko minä joku Fritz Avalon, joka luovuttaa heti kun tilanne ei mene niin kuin haluaisi?” Minä kysyin. Ozzy pudisti päätään.
”Minulla ei ole aikomustakaan hylätä teitä, kai te sen tajuatte?” Minä kysyin. Molemmat nyökkäsivät. ”Mutta vaikkei Rafa sitä myönnäkään, se tarvitsee nyt kouluttajaa, ja se on vaikeampi kuin Jill. Te taas pärjäätte hyvin, tahdon että käyttäydytte hyvin kun olette professorin luona.”
Pokémonit nyökkäsivät, Ozzy näytti vakavalta.
”Äläs nyt Ozzy.” Minä sanoin, ja sujautin etusormeni Oshawottin leuan alle ja nostin sitä, niin että katseemme kohtasivat. ”Mikäli et sitä tajunnut senkin mäntti, sinä kaikkine jekkuinesi olet ollut paras kaverini koko sen ajan kun olemme tunteneet. En minä tahdo sanoa hyvästejä, mutta nyt on pakko.” Silmiäni kirveli, kun ajattelinkin niitä hetkiä, joita olimme viettäneet yhdessä. Se kun tapasimme viime syksynä ja Ozzy pilasi piha työni, kun lähdimme yhdessä, kun kohtasimme ja nappasimme Kittyn, ensimmäinen ruusukkeeni ja arvomerkkini, jotka olin voittanut Ozzyn ansiosta.
”Mene nyt, pidä hyvää huolta Aprilistä ja muista.” Minä sanoin ja halasin pientä Oshawottia vielä viimeisen kerran, kunnes kutsuin sen ensimmäistä kertaa ikinä takaisin poképalloonsa. Niin en ollut ikinä pitänyt Ozzya siellä, se oli aina kulkenut rinnallani, alusta asti.
Lopuksi nostin Aprilin, pienen Aprilin syliini.
”Älä pelkää, Lily-niminen Furret pitää sinusta huolta ja professori Mimosa on oikein kiltti.” Minä sepitin, yrittäessäni pitää kyyneleeni kurissa. ”Ja katsothan Ozzyn perään?”
”Vee!” Eevee nyökkäsi innoissaan.
”No, hei sitten.” Minä sanoin ja kutsuin Eeveen takaisin palloonsa.

”Tässä on tasku pc:si.” Tim sanoi, olin unohtanut, että hän oli paikalla. ”Trev osti sen salivoittosi kunniaksi.”
”Kiitos.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Haluatko olla hetken yksin?” Tim kysyi. Kappas, jopa häneltä löytyi aivot, kun tilanne oli oikea.
”Joo.” Minä vastasin.
”Okei.” Poika sanoi. ”Me mennään Granite Bridgelle, Trev haluaa kokeilla kalaonneaan.”
”Onkohan se viisasta?” Minä mumisin.
”Ken tietää?” Tim huokaisi. ”Vienkö pokémonisi sinne?”
”Vie.” Minä mutisin.
”Tulet sitten kun olosi on parempi.” Tim kehotti. Hän lähti mikä oli hyvä, sillä tällaisena en halunnut kenenkään itseäni näkevän.
Avasin tasku pc:n ja naputtelin paria näppäintä, Ozzyn ja Aprilin poképallot katosivat kuin taika-iskusta ja niiden tilalla oli yksi tavallinen poképallo. Se kuului Feebasilleni, Nemolle. Kurottauduin ottamaan reppuni, kaivoin sieltä esiin kuoriutumattomat munukat, ne tuntuivat lämpimiltä.
”Tekin pienet kuoriudutte pian – ainakin toivon niin.” Minä huokaisin ja laitoin ne sitten takaisin laukkuuni.
”Pichu?” En jäänytkään aivan yksin, pieni tummankeltainen Pichu katsoi minua kimaltavilla mustan ruskeilla silmillään.
”Voi, Hazel.” Minä huokaisin lopulta. Pichu hyppäsi syliini ja painoi lämpöisen poskensa omaani vasten. En saanut palkoikseni sähkötälliä, kuten yleensä vaan pienen tavallisen halin. Silloin päästin sen ulos, kaiken pahan ja haikean mitä mieltäni kalvoi. Tietämättä että eräs tietty murhaaja kettu katseli tapahtumia etäältä ja pohti näkemäänsä.

Kommentit:

Cinna


Rafael(lo). :3 Raphael tuli heti mieleen ekana, Turtlesit sanoo moi… Hörähtelin vähän tuolla Timin Chespinille, joka oli vaan maagisesti ilmestynyt reppuun (toisaalta taisi tämä Fennekinkin aika maagisesti ilmestyä). Voi ei, ei enää Ozzya? Onneksi tämä ero ei (luultavasti/toivottavasti) tule kestämään kauhean pitkään. Paitsi jäähän tähän tiimiin vielä muitakin söpöläisiä ja tämä antaa mahdollisuuden kertoa näistä muista jäsenistäsi, mitkä ovat jääneet kovin olemattomalle huomiolle (olin suoraan sanottuna unohtanut kokonaan, että edes omistat Feebasin). Ehkä vähän pidemmin ja kuvailevammin olisit kuitenkin voinut kertoa Fennekinistä, tarina jäi jotenkin aika tyngäksi jossa ei päässyt kauheasti tapahtumaan.

Rafaello saa 10 exp, vaikka vasta tässä tarinassa virallisesti tiimijäseneksi muodostuukin ja sen lisäksi saman verran myös Indigolle. En ihan kaikille esiintyneille sentään kehdannut expaa antamaan, kun tosiaan ne olivat mukana hyvin lyhykäisesti. Sinulle §15 ja Itemfinderista Dawn Stone.