Aurora #21 > Se siitä tavallisesta aamusta

Tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2016.

En käsittänyt miten yhtään kukaan pystyi nukkumaan, kun hyperaktiivinen Shuppet käkätti Miwan sylissä.
”Ihihihihiii! Negatiivisia tunteita! Iii-iii-iha-na-naa!”
Miwa nukkui autuaan tietämättömänä tästä kaikesta. Tai no, en tiedä siitä autuaasta, sillä tyttö vaikutti mumisevan ja voivottelevan tuskissaan – vaikka nukkuikin.
”Hui!” Pikkuinen Eevee vinkaisi. ”Pelottaa!”
Pikkuinen Eevee, jolla oli hopeinen kimaltava turkki, katsoi hihittävään Shuppettiin hieman pelästyneen näköisenä
”Miksi se noin hihittää?” Eevee kyseli, ei kaiketi keneltäkään. ”Onko se sairas, onko?”
”Shuppetit tykkäävät katkerista ja negatiivisista tunteista”, mumisi se, jota minä en tuntenut. Se oli solakka, sinisilmäinen Liepard. Se oli tullut tänne ihan muina miehinä ja käynyt nukkumaan juuri sinne, missä se oli kaikkein eniten tiellä – eli keskelle lattiaa. Ilse nukkui kiinni sen selässä, noita kahta olisi melkein voinut luulla emoksi ja pennuksi, tai sitten sisaruksiksi, hmm…

Odile ei nukkunut. Se oli jotenkin saanut kiivettyä ikkunalle ja katseli murheellisena ulos. Mikähän sitä vaivasi? Voisin yrittää jutella sen kanssa, mutta kun se alkoi aina parkua, kun olin lähellä. Ymmärsihän sen, Odile oli ruoho-tyyppiä ja minä tuli tyyppiä. Pikku Yoru nukkui hattutelineellä vieressäni, kuinkas muutenkaan. Lolita tosin näytti nauttivan pimeydestä, sillä Miwa oli vetänyt ikkunaverhot niin tiiviisti kiinni, ettei aamuaurinko päässyt paistamaan huoneeseen. Mutta minä tiesin, että oli aamu.
”Ole nyt jo hiljaa!” Bellatrix rääkäisi kummitukselle. ”Olet käkättänyt koko aamun, muut täällä yrittävät nukkua!”
”Ehehehee, enpäs ole!” Lolita naureskeli, ihan puhtaasti vain siksi että se halusi ärsyttää Zoruaa. Mietin pitäisikö mennä väliin ja sanoa jotakin, mutta päätinkin odottaa Miwan heräämistä.

”Masuun sattuu”, pikku Eevee vikisi. ”Aijaijai!”
Hopeaturkkinen Eevee jatkoi vikinäänsä tovin, Odile käänsi katseensa pikku Eeveeseen, joka voivotteli kipujaan. Liekö tuo syönyt jotain sopimatonta. Pian Miwa kuitenkin raotti silmiään ja loi huomattavan ärsyyntyneen katseen yläpuolellaan leijuvaan Lolitaan.
”Mitä ihmettä sinä siinä hirnut, Lolita?” Miwalla oli päällään sininen mekko, jonka huomatessaan tyttö katsahti itseään inhoavasti. Olihan tuo mennyt kenkineen päivineen sänkyyn nukkumaan. Tyttö katsoi itseään hetken epäuskoisena, sitten hänen huomionsa kääntyi parkuvaan Eeveehen.
”Mikä hätänä Candy?” Miwa kysyi siltä.
”Maha on pipi! Pyörryttää! Itkettää! Oksettaa!” Eevee luetteli. Miwa otti pienen karvapallon syliinsä ja alkoi silitellä sitä rauhoittavasti, mikä tuntui vain pahentavan asiaa. Jopa Yoru heräsi pikkuisen itkuun säpsähtäen.
”Mitä kuka häh?” Se raakkui.
”Eevee se tuolla vain itkeä tihrustaa”, selitin korpille kärsivällisesti. ”Ei hätää.”
”Mikä kimalle Candyllä on?” Yoru kysyi.
”Mahaansa tuo valittelee”, vastasin. Miwa nousi ylös sängystä ja melkein kompastui keskellä lattiaa löhöävään Liepardiin.
”Perhana, mistä tuokin tänne ilmestyi?” Tyttö murahteli mennessään kirjoituspöydän luo. Sinne hän oli jättänyt laukkunsa.
”Huomenta vaan”, Liepard sanoi, varsin tyytyväisenä siitä, mitä oli tehnyt. Se piti toista silmäänsä laiskasti auki, kun toinen oli vielä kiinni. Odile katsahti uteliaasti räjähtäneen näköistä kouluttajaansa, kun tuo laski Candyn pöydälle, sillä välin kun keskittyi kaivamaan laukustaan jotain. Se jotakin osoittautui pulloksi potion-nimistä ainetta, jolla hoidettiin pokémoneja.

Miwa kaatoi violettia ainetta pullon korkkiin ja ojensi sitä Candylle. Eevee nuuhki ainetta hetken ja lipitti sitä sitten muutaman kulauksen verran korkista käsin, mutta sitten se nyrpisti nenäänsä.
Sitten Miwa suihkutti Eeveetä suihkeella ja kyseli sen oloa.
”Hyi, olen ihan märkä!” Eevee valitti, ravistaessaan turkkiaan, parahiksi Miwan kasvoille.
”No suihkuun tässä oltiinkin menossa”, tyttö huokaisi. ”Ole kiltisti, Candy.” Miwa pörrötti Eeveen jo ennestään pörheää turkkia, ennen kuin meni kohti suihkuhuonetta. Ja mitä vielä, mennessään Miwa otti ja kompastui keskellä lattiaa köllivään Liepardiin.
”Miksi hitossa makoilet siellä missä olet eniten tiellä?” Miwa murahti.
”Moi vaan sullekin”, leopardi kihersi. Miwa katsoi Liepardia hetken, näytti siltä kuin hän olisi halunnut sanoa sille jotain, muttei sitten sanonut mitään. Miwa meni suihkuhuoneeseen. Hetken päästä kuulin, miten vesi valui lattialle. Sain kylmiä väreitä veden äänistä, luultavasti siksi, että olin tuli-tyypin pokémon. Me tuli-tyypilliset emme liiemmin pitäneet vedestä.

Miwa kuului hyräilevän jotakin suihkussa. Jotakin surullista. Olikohan tyttö murheissaan jostakin?
”Vaivaako tyttöä jokin?” Pohdin ääneen.
”Oi, kyllä”, Liepard vastasi kuulostaen vähän turhankin tyytyväiseltä. ”Nuori mies nimeltä Hiroki.”
”Sillä oli ilkeä iso kissa”, Ilse miukui. ”Raapi minua, mutta Winona pelasti ja siitä kasvoi iso!”

Winona oli kaiketi tuon Liepardin nimi.

Pian kuulin, miten joku koputti ovea.
”Olisikohan se kyseinen herrasmies”, leopardi pohti haukotellessaan. Ilse katsoi sitä ihaillen. Sitten Liepard nousi pitkien tassujensa varaan ja venytteli, ensin etutassut ja sitten takatassut. Sitten se asteli ovelle ja virnisti.
”Kohtahan se nähdään.”
”Et voi avata ovea”, Odile sanoi hiljaisella äänellä. ”Et tiedä kuka sieltä tulee!”
”Sehän tässä jännää onkin”, leopardi virnuili.
”Eihän se saa ovea auki, eihän, isoveli Splinter?” Yoru raakkui hieman pelästyneenä.
”Ei tietenkään”, minä vakuuttelin korpin pojalle.
”Minäpä teille temput näytän!” Liepard naurahti. Se hyppäsi kepeillä jaloillaan oven kahvaa vasten ja onnistui jotenkin vääntämään sen auki. Se katsoi minua, omahyväinen pilke silmäkulmassaan.
”Hah”, se naukaisi ja katsahti ulos ovesta, nähdäkseen kuka tulija oikein oli. ”Kappas, Nakamuran poika!”

Nakamuran poika?

”Winonako sinä olet?” Pojan ääni kysyi.
”Tietenkin se olen minä, hölmö!” Liepard letkautti.
”Nukkuuko Miwa vielä?” Pojan ääni tiedusteli.
”Ei”, leopardi vastasi ja palasi huoneeseen. ”Sen kun tulet sisään!”
Poika jolla oli lyhyet keskiverto vaaleaa tummemmat hiukset, kurkisti huoneeseen. Pojalla oli sylissään Cubone.

En tiedä kuka tuo on, mutta sen ei pitäisi olla täällä.

Lähdin syöksyyn kohti tuntematonta herrashenkilöä, en tiennyt mitä hän täältä haki, mutta sen tiesin, ettei hänellä ollut asiaa kouluttajani kämppään niin kauan, kun minussa henki pihisi!
”Ulos täältä senkin korsto!” Huusin syöksyessäni pojan klopin kimppuun.
”H-Hei, rauhoitu!” Vaaleahiuksinen poika huusi.
”Miksi olet noin äreä?” Tyttöpuolinen Cubone kysyi. ”Nousitko väärällä jalalla ylös? Missä kouluttajasi on? Meillä on asiaa!”
Ei minulla ollut aikaa vastailla tyhmiin kysymyksiin. Minun piti suojella pikkuisia!

Sitten tippuvan veden ääni lakkasi. Kuulin paljaiden ihmisjalkojen tepsutusta suihkuhuoneesta. Miwa hyräili yhä, mutta hänen astuessaan ulos suihkuhuoneesta pelkkä mintun värinen pyyhe ympärillään, hyräily lakkasi.
”Mitä vittua sinä täällä teet?” Miwa melkein huusi.
”Ulos, ulos, ulos!” Minä huusin ja yritin kaikin voimin saada tämän harvinaisen ruman ihmisotuksen ulos huoneesta. Kyllä minäkin nämä jutut osasin, ei ainoastaan Rigel. Minä olin yhtä vahva kuin se Nidorino!

”S-S-Sinulleh on t-t-t-thöitä!” Poika sanoi, tai pikemminkin huusi yrittäessään saada minut kimpustaan, mutta eipä onnistunut!
”Käske tätä Fletchinderiä lopettamaan!” Poika huudahti.
”Splinter, tule tänne”, Miwa sanoi, muttei lainkaan vihaisena – pikemminkin huvittuneena. Mutta tein, kuten Miwa käski, hyökkäisin heti, jos tuo yrittäisi jotain. Pitäisin silmäni tarkasti tuossa korstossa.

Korsto sulki oven varovasti ja katsoi vaivaantuneena Miwaan – joka oli edelleen pyyhkeisillään.
”Hyvin tehty, Splinter”, Miwa kehui minua ja silitti kaulaani. ”Hyvin tehty.”
”Tekisin sen uudelleen!” Minä vahvistin ja nokkaisin Miwaa hellästi poskelle. En oikein tiedä miksi, mutta olin aina tykännyt hänestä. Hän oli jotenkin niin hauskan näköinen, jopa aloittelevaksi kouluttajaksi – ja Rigel puolestaan näytti niin nyreältä, että kaipasi hieman piristystä. Kaipa minä olin vain utelias ja päädyin siksi tähän sakkiin.

”Ensiksi, tahtoisin kiittää sinua”, poika sanoi tuijottaen käsiinsä. ”Kun pelastit Koemin.”
”Miwa oli tosi fiksu!” Cubone, kaiketi nimeltään Koemi vahvisti. ”Ja rohkeakin!”
En tiennyt mitä Miwa oli tehnyt, ja se häiritsi minua. Sen oli täytynyt tapahtua silloin kun olin joutunut sairaalaan siipeni vuoksi.
”Tässä”, poika kaivoi taskustaan tölkillisen jotain violettia töhnää, ja heitti sen Miwalle.
”Mitä se on?” Tyttö kysyi. ”Myrkkyäkö?”
”Sehän on shinysuihke!” Odile, joka oli huomaamattani tullut lähemmäksi, huudahti.
”Yyyyh, tuo väri on outo!” Candy niiskutti. Se asteli arasti tassuillaan kohti Miwaa.
”Tätä sanotaan shinysuihkeeksi, sillä värjätään pokémoneja”, poika selitti. ”Etenkin koordinaattorit suosivat näitä.”
”Noinko shinyja tehdään?” Miwa kysyi.
”No joo, mutta ne ovat silti keinotekoisia shinyja, väri ei näet periydy jälkeläisiin, vaikka pokémon olisikin värjätty”, poika selitti. ”Saatat tarvita sitä yhdessä jutussa.”
”Missä jutussa?” Miwa kysyi.
”Selitän pian”, poika lupasi. ”Mutta sitä ennen sinun on pukeuduttava.”
”No sitä sinä et jää todistamaan!” Miwa sanoi.
”Luonnollisesti, odottelen ulkona”, poika sanoi. ”Tule ulos, kun olet valmis.” Sen sanottuaan poika häipyi.

Miwa huokaisi. Hän katsahti minua ja totesi:
”Ei kai voi muutakaan.”
Ja niin Miwa pukeutui beigeen housuhameeseen ja turkoosiin kukalliseen toppiin. Tämän täytyi olla hänen kesäasunsa. Ilse ja Liepard olivat näemmä menneet takaisin nukkumaan, myös Lolita veteli sikeitä Miwan sängyllä. Trix puolestaan odotti jo innoissaan, että pääsisi lähtemään. Mukaan tulivat tietenkin myös nyyhkivä Candy ja Odile, jotka matkasivat Miwan sylissä ja sitten Yoru, joka matkusti tapansa mukaan Miwan hartialla.
”Tule sinäkin, Splinter”, Miwa sanoi. ”Ulkoilma tekee sinulle hyvää!”
Niin, viime kerrasta oli aikaa. Olisi ihanaa päästä pitkästä aikaa lentämään. Vaikka pitäisin silmällä Miwaakin, jos se häiskä olisi siellä.
”Minäkin tulen!” Huikkasi muuan Leafeon, jonka tiesin tottelevan nimeä Demetria.  Se käyttäytyi mielestäni vähän oudosti. Se esimerkiksi väitti tunteneensa Miwan kun tämä oli vielä pieni, koska oli tämän – siis Miwan äidin pokémon.
”No mikäs Miwan äiti sitten oli naisiaan?” Trix kyseli vähän sarkastisesti – niin kuin Zoruan tapana oli.
”Mikazuki oli oikein taitava koordinaattori”, Leafeon sanoi ylpeänä. ”Voitimme monet kisat yhdessä ja pääsimme aina suurjuhlaan asti!”

Minua eivät sen jutut juuri kiinnostaneet. Pyrähdin lentoon heti ulos päästyämme, ja Yoru seurasi, kuinkas muutenkaan.
”Isoveli Splinter, odota!” Korppi raakkui. Ja minä odotin, eihän se toki pienen Murkrow’n vika ollut, että sen siivet olivat jääneet lyhyiksi.
”Uskotko sinä, että tuo Leafeon on oikeasti kuulunut Miwan äidille?” Minä kysyin pikkuiselta, samalla aikaa kuin tarkastelin Miwaa yläilmoista. Hän kulki kohti rantaa, vanavedessään tuo hämäräperäinen vaaleahiuksinen poika.
”Uskon!” Yoru raakkui. ”Yoru on tavannutkin mamman mamman!”
”Missä muka?” Minä kysyin, sillä en ollut koskaan kuullut Miwan mainitsevan äitiään saatikka sitten perhettään. Mahtoiko tytöllä sellaista ollakaan?
Sitten Yoru kertoi, se kertoi, miten Miwa oli mennyt viettämään yön saapastehtaaseen, jossa kummitteli, ja sai siitä palkinnoksi kasan kahisevaa. Tehtaalla tosiaan oli kummitellut. Yksi kummituksista ei ollut kummitus vaan jonkun Mikazuki-nimisen naisen tajunta. Mikazuki-niminen nainen oli kuulemma näyttänyt ihan Miwalta. Demetria oli myös kuulunut tälle Mikazuki-naiselle ja luvannut viedä Miwan Mikazukin omaisten luo, jahka saavuttaisiin Marble Cityyn. Miwa oli kuulemma luvannut tehdä sen ja Demetria lähtisi oppaaksi.

”Mennään minun luokseni juttelemaan”, vaaleahiuksinen poika sanoi. Hänellä oli auto, vanha jeeppi jonka oven hän avasi Miwalle. Miwa kuitenkin katsoi poikaa pitkään.
”Junailetko jotain pääni menoksi?” Miwa kysyi varsin epäilevästi.
”Emme voi jutella siitä asiasta täällä”, poika sanoi painokkaasti. ”Mennään minun luokseni.”
”Yritäkin jotain hassua niin käsken Splinterin nokkaista sinua niskaan!” Miwa sanoi uhkaavasti, ennen kuin istui autoon pelkääjän paikalle. Minä tietenkin suhahdin heti Miwan perään ja asetuin mukavasti juuri kuskin paikan taakse.
”Odotaaaa!” Yoru raakkui, se lensi hitaammin kuin minä, mutta onnekseen se ei jäänyt matkasta. Se istuutui mielipaikalleen, Miwan hartialle nimittäin.

”Lentäminen näyttää hauskalta”, tyttömäinen ääni vierestäni totesi. Katsahdin nopeasti viereeni penkille. Penkillä makasi pieni ja solakka Vulpix. Mutta en ollut eläessäni nähnyt tuollaista Vulpixia. Se oli aivan lumen valkoinen ja sen tassut sinertävät kuin jää, ja silmät olivat aivan jäänsiniset. Katsoin ilmestystä kummissani, en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Sitten Vulpix hyppäsi alas penkiltä ja ryömi jotakin hassua kautta auton etuosaan.
”Heippa, Eiji!” Se tervehti autoon kuskin paikalle istunutta vaaleahiuksista poikaa.
”Miten menee Fubuki?” Poika naurahti ja silitteli Vulpixin hattaramaista turkista. ”Eihän autossa ole sinulle liian kuuma?”
”Ei!” Valkoinen Vulpix hihkaisi, sitten sen huomio kääntyi Miwaan ja tytön sylissä oleileviin Odileen ja Candyyn. Trix puolestaan mönki seurakseni takapenkille.
”Phaah, että tuolla edessä on täyttä!” Zorua huokaisi.
”Kimallatpa sinä nätisti!” Fubuki, Vulpix kuului toteavan Candylle.
”En tahdo kimaltaa”, Candy nyyhki.
”Ei siinä mitään pahaa ole!” Fubuki kiisti. ”Lupaatko piristyä, jos kerron sinulle tarinan?”
”Minkä tarinan?” Candy kysyi.
”Minun tarinani!” Vulpix vastasi iloisesti.

No voi jestas, tästä tulee pitkä matka…

”Minä en ole oikeasti Soidasta kotoisin!” Fubuki julisti. ”Tulin tänne kouluttajani mukana eräiltä saarilta. Hän halusi osallistua koordinaattorikisoihin täällä!”
Auto oli lähtenyt käyntiin ja nyt huristeltiin pitkin tietä. Ikkunasta näkyi ranta, rannalla oli paljon ihmisiä ja pokémoneja ottamassa rennosti.
”Tuonne minäkin tahdon”, Trix mutisi.
”Minun kouluttajallani oli eräs pakkomielle”, Vulpix jatkoi tarinaansa. ”Aina oli pakko voittaa, ei saanut tehdä virheitä.”
”Mitä sitten, jos teki?” Yoru raakkui hieman pelokkaana.
”Jäi ilman sapuskaa”, Vulpix selitti. ”Minulle kävi niin usein, koska virheiden teko pelotti, niin että tein lisää virheitä koko ajan. Lopulta minusta tuli iiihan laiha, enkä jaksanut tehdä enää mitään.” Sitten Vulpix katsoi Eijiksi kutsumaansa häiskää kiitollisena.
”Eiji pelasti, vei pois ja piti sen jälkeen huolta”, Vulpix sanoi. ”Teidänkin kouluttaja pelastaa jonkun pian.”
”Toistapa tuo”, minä sanoin.
”Miwa on jo pelastanut”, piipitti Odile. ”Otti minut Tangerinesta kun Sakiko hylkäsi, löysi ja otti Rhydonkin Shamrockista omakseen.”
”Näin ne testaavat tulokkaita”, Vulpix sanoi. ”Pitää viedä joltakin kaltoin kohdeltu pokémon.”
”Invisible ei ole paha”, lisäsi Koemi etupenkiltä.

Mikä ihmeen Invisible?

Sitten pysähdyimme paikkaan, josta näki suoraan rannalle.
”Tuolla oikealla on ruskettunut tyttö, joka harjoittelee Buizelin kanssa”, Eiji sanoi.
”Se baletti Buizel”, Miwa mutisi. ”Olen nähnyt sen aiemmin.”
”Se on sinun kohteesi”, Eiji sanoi tyynesti.
”Että mikä?” Miwa kysyi.
”Sinä varastat tuon Buizelin koordinaattorikisojen aikana tänä iltapäivänä”, Eiji täsmensi. ”Niin on pomo määrännyt.”
”Mitä hän tuolla Buizelilla tekee?” Miwa kysyi.
”Se ei kuulu meille”, Eiji sanoi. ”Me teemme vain sen mitä käsketään. Sinun tulee saada napattua tuo Buizel jäämättä itse kiinni.”
”Ja sitten?” Miwa kysyi.
”Et voi pyydystää sitä palloon”, Eiji neuvoi. ”Jos onnistut tehtävässä pomo ottaa kyllä yhteyttä.”
”Okei”, Miwa sanoi, hän näytti vähän siltä, ettei hän osannut sanoa mitään muutakaan.
”Nyt menemme minun luokseni ja laitamme sinut valmiiksi”, Eiji ilmoitti. ”Ethän sinä voi mennä paikalle sulautumatta joukkoon.”

Miwa oli liemessä. Tosi pahassa liemessä.

Ajoimme pitkään. Ajoimme niinkin pitkään, ettei rantoja enää oltu nähtävissä, metsikköä vain.
”Isoveli Splinter?” Yoru kysyi arasti.
”No mitä?” Kysyin takaisin.
”Osaankohan Yorukin joskus lentää yhtä nopeasti kuin isoveli Splinter?” Korppi kysyi, tapittaen minua punaisilla silmillään.
”Osaa varmasti, kunhan siivet kasvavat”, sanoin rohkaisevasti.
”Tuleeko Yorusta yhtä vahva?” Korppi kysyi.
”Kunhan harjoittelee”, minä totesin. ”Kyllä se siitä, kunhan kasvat!”
”Kasvaisipa Yoru jo pian!” Korppi hihkaisi.

Se talo oli iso ja valkoinen. Siinä oli punainen katto. Piha oli jokseenkin sotkuinen, näytti hiukan siltä, ettei kukaan juuri asunut täällä.
”Äiti-vainaani talo”, sanoi Eiji. ”Asun täällä aina silloin kuin käyn Peacockissa.”
”Eli et kovin usein”, Miwa totesi.
”Menen sinne, minne pomo määrää”, poika sanoi epämääräisesti.
”Olet siis juoksupoika”, Miwa härnäsi.
”Sellainen sinustakin tulee”, vieras ääni totesi. Ylhäällä parvekkeella seisoi tyttö, jolla oli tummanpunaiset lyhyet hiukset. Hän katsoi meihin jotenkin alentavasti tumman harmailla silmillään. ”Kylläpä se kestikin.”
Candy nyyhkäisi ja painautui kiireesti vasten Miwan syliä, mokoma oli kaiketi peloissaan.
”Valitan myöhästyneisyyttä, Shiina”, Eiji pahoitteli.
”Akagi sinulle”, tyttö vastasi painokkaasti. ”Ja samoin sinulle, keltanokka.”

Keltanokka varmaan tarkoitti Miwaa.

”Minä en tykkää Shiinasta”, Vulpix totesi. ”Hän on turhan vaativa.”
”Hän näyttää pelottavalta!” Candy vinkui.

Vaativa hän tosiaan oli. Heti sisälle päästyämme hän arvioi Miwan päästä varpaisiin ja tiivisti mielipiteensä yhdellä kommentilla.
”Mistä pomo oikein onkii näitä?”
Sitten hän katsoi meitä – kriittisesti kuinkas muutenkaan. Yoru värisi ja Candy alkoi taas vaihteeksi itkeä. Odile tuijotti kerrankin takaisin.
”Oletko joku koordinaattori?” Tyttö kysyi. Kuulosti siltä kuin hän puhuisi nenäänsä.
”En, miten niin?” Miwa kysyi terävästi.
”Sinulla on kolme shinya”, tyttö huomautti. ”Ja nähtävästi kolme tavallista siinä rinnalla.”
”Saanko minä purra häntä?” Trix kysyi ilkikurisesti. ”Saanhan?”
”Ehkä se johtuu pimeystyypeistä”, tyttö huokaisi. ”Rikolliset yleistetään niiden takia…vaikka eihän tuollaista pikku tyttöä nyt rikolliseksi voisi luulla…”
”Anteeksi?” Miwa kysyi hieman ärtyneesti.
”Kuinka vanha olet?” Punatukka kysyi. ”Kuudentoistako?”
”Olen kaksikymmentäyksi”, Miwa sanoi.
”No omapa on vikasi, kun käytät tuollaista koulutyttöjen kampausta”, punatukka viittasi Miwan saparoihin. ”Näytät aivan pikkulapselta.”
”Se siitä, minä puren!” Trix virnisti ja lähti juoksuun. Sen oli kaiketi aikomus puraista punapäätä nilkkaan, mutta ei ehtinyt. Punapää nimittäin näki tämän yrityksen ja väisti juoksevan Zoruan, joka puolestaan juoksikin päin seinää.
”Auuuuh…” Trix valitti.
”Sattuikohan sitä?” Odile pohti. Miwa käveli Trixin luo, ja päästi Candyn sylistään hetkeksi. Candy tassutteli varovasti valkean Vulpixin luo ja istui tämän viereen lattialle.
”Huonosti koulutettujakin vielä”, punapää tuhahti.
Miwa poimi Trixin lattialta ja silitteli sen tummaa turkkia hetken. Kuulin hänen mutisevan itsekseen:
”Olisin minäkin puremaan ryhtynyt, jos olisin pokémon…” Trix virnisti Miwan kommentille.

”Ryhdytäänpä töihin sitten!” Punapää julisti kovaan ääneen ja heitti Miwan eteen kasan vaatteita. ”Vaihda nuo rytkyt noihin.”
Miwa katsoi vaatteita ällistyneenä. Siinä oli valkoinen kauluspaita, musta tiukan näköinen hame sekä mustat sukkahousut.
”Kai tämä on vitsi?”
”Kai ymmärrät, että sinun on sulauduttava muuhun henkilökuntaan?” Punapää sanoi koppavasti. ”Tuollaista asua henkilökunta käyttää.”
”Voi elämän kevät”, Miwa huokaisi. Hän ei näyttänyt pitävän ajatuksesta itsestään pitämässä tiukkaa hametta ja kauluspaitaa, mutta uskokaapa pois – se ei ollut sen loppu. Me emme nähneet mitä hänelle oikeastaan tapahtui. Punatukkainen tyttö vain vei hänet johonkin huoneeseen, missä Miwan oli määrä vaihtaa vaatteet, me emme seuranneet. Vain Odile ja Trix menivät mukaan. Tuon tuostakin huoneesta kuului tuskallisia älähdyksiä ja kiroilua.
”Ai saamari, yritätkö sinä repiä hiukseni irti?” Miwa kuului tivaavan. Ja sitten kun se loppui, kuulimme Miwan hätäiset huudot:
”Ei! Ei! Noita et tunge silmiini, et ikinä! Vie ne pois!”
”Pysy paikallasi, nämä voivat tehdä kipeää, jos liikut koko ajan, etkä anna minun asettaa niitä silmiisi.” Punapää kuului hykertävän.
”Kidutetaanko mammaa?” Yoru kysyi itku kurkussaan. Mutta ei Miwaa kidutettu, luulisin. Kun hän tuli ulos, hän oli aivan eri näköinen. Meidän Miwallamme oli tummanruskeat pitkät purppuralla raidoitetut hiukset ja siniset silmät. Miwa pukeutui rennosti T-paitoihin ja pitkähihaisiin ja shortseihin, joiden alla piti legginseiksi kutsuttuja vaatteita. Miwalla oli aina jalassaan kuluneet punaiset saapikkaat. Tytöllä, joka oli tullut ulos siitä huoneesta, johon Miwa oli mennyt, oli kiharat kullan keltaiset lyhyet hiukset ja kellan vihreät silmät. Hänellä oli yllään huolellisesti asetettu valkea kauluspaita ja musta hame, mustat sukkahousut ja kulumattomat lenkkarit jalassa.
Katsoimme tulijaa hieman epäröiden.
”Arvasinhan minä!” Tulija huokaisi Miwan äänellä. ”Edes omat pokémonit eivät tunnista, kuten ei tunnistaisi isoäitinikään!”
”Nytpä sovellut joukkoon”, punapää sanoi varsin tyytyväisenä. ”Emme voi antaa sinun jäädä kiinni heti alussa ja siten paljastaa koko organisaatiota, emmehän?”

Sitten ne menivät jonnekin. Me jäimme tänne odottamaan. Vain Trix ja Yoru otettiin mukaan. Siinä kesti kauan, kauan. Enkä ymmärtänyt mihin ne menivät, mutta menivät. Ja kun ne tulivat mukaan, oli punapää häipynyt, mutta hänen tilallaan olivat Sora, Ilse, Rhydo ja Rigel.

”Yorua pelottaa”, Yoru mutisi. ”Loppu on kiinni Yorusta. Mitä jos Yoru mokaa?”
”Äh hyvin se menee!” Trix kannusti korppia. ”Kai haluat suojella mammaasi?”
”Totta kai Yoru haluaa!” Yoru huudahti.
”Usko sitten itseesi, korppi-kaveri!” Trix sanoi kovaan ääneen. ”Eihän sun muuta tarvitse kuin tehdä haze…”
”Mutta jos Yoru ei osaa…” Yoru pisti vastaan.
”Kyllä Yoru osaa!” Ilse maukui.
”M-Mitä täällä tapahtuu?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt mistään mitään.
”Meillä on näköjään eka keikka”, Rigel tuumasi. ”Ja meidän Miwa on niin kusessa, ellei me auteta.”

Joskus luulin Miwan todella ymmärtävän meitä, sillä se mitä hän seuraavaksi sanoi, mukaili täysin Rigelin kommenttia:
”Kaverit, tulen olemaan tosi kusessa ilman teitä”, hän sanoi. ”Meidän on nyt tehtävä jotakin, muuten iso paha pomo vaatii siitä pääni pantiksi. Ja tässä jossakin tarvitsen teidän apua.” Sitten Miwa kertoi meille.

Miwalla oli tehtävä, rikollistehtävä. Hänen olisi pakko pölliä eräs pokémon, pokémon joka kuului eräälle koordinaattorille, jonka nimi oli Amber. Pokémon oli Buizel, naaras jonka nimi oli syystä tai toisesta Clementine. Pomo halusi sen, eikä Miwa tiennyt miksi. Miwan oli nyt toimittava. Hänen olisi varastettava pokémon kisojen aikana, kun Amber olisi lavalla muiden kanssa.
”En usko Buizelin tulevan vieraan ihmisen kanssa sovinnolla”, Miwa sanoi. ”Siksipä Trix ja Ilse saavat vähän huijata sitä.”
”Huijata?” Ilse miukui ja veti kissan kasvonsa jännään virneeseen. ”En tiedä miksi, mutta kuulostaa jännältä!”
”Teidän on saatava se mukaanne. Mutta ette saa hyökätä sen kimppuun”, Miwa painotti. ”Tuokaa se varastohuoneeseen. Trix tuntee tien.”
”Jo vain!” Zorua kihersi.
”Käytävillä, joista kuljette, on kummallakin kaksi kameraa. Varmistan että niihin tulee vikaa, kun kuljette niiden ohi”, Miwa sanoi. ”Odile ja Sora odottavat teitä varastohuoneessa.”
”En tykkää tästä!” Odile vinkaisi.
”Odile käyttää Sleep Powderia Buizeliin”, Miwa sanoi. ”Jos jokin menee vikaan Sora auttaa.”
”Toki”, Sora sanoi, se katsahti Odilea ja punastui.
”Myös minä, Rhydo ja Rigel olemme huoneessa. Mutta niin ettei meitä nähdä”, Miwa sanoi. ”Teidän ei tarvitse huolehtia mistään, kunhan teette osanne.”

”Kun työ on tehty, Yoru auttaa minua pääsemään vartijan ohi huomaamatta”, Miwa sanoi ja kuulosti varsin itsevarmalta.
”Jos Yoru mokaa…” Korppi raakkui.
”Se menee hyvin, Yoru!” Miwa sanoi, kuin aavistaen korpin aatteet. ”Teet vain parhaasi, saat nähdä, että kaikki käy hyvin.”

Yoru oli pieni. Mutta Candy oli vielä pienempi. En luota tuohon Eiji-tyyppiin, eikä luottanut Miwakaan. Siksi minä sain jäädä tänne ja huolehtia Candystä. Ehkä se olisi hyvä, Rigel ja minä tappelimme aina. Se oli Rigelin vika, koska Rigel väheksyi.

Nuo kaksi, kouluttaja ja hänen ensimmäinen pokémoninsa katsoivat toisiaan merkitsevästi. Luottavasti. Miwaa mahtoi pelottaa, mutta Rigel – Rigel ei pelännyt koskaan.

”Näytös alkaa”, Miwa totesi

Kommentit:

Chidori


21 >
Tämä oli tämmöinen ”pitkästä aikaa”-luku. Pitkästä aikaa Splinter pääsi olemaan ihan kunnolla mukana tarinassa, paraneminen tosiaan otti aikansa. Toisaalta hyvä niin, ettei kaikkia vammoja voi ihmeparantaa nopealla vierailulla pokémonkeskuksessa. Mutta mutta, ehdinkin jo kaipailemaan tuota tirppaa! Yorun ja Splinterin isoveli-pikkuveli-suhde on jotain niin suloista, sydänhän tässä pakahtuu. Kuinka Splinter aina kärsivällisesti odotti hitaampaa Yorua, voih. ;__;

Myös Invisiblen toiminta on viime aikoina jäänyt vähän sivuun tai ollut ainakin vaivihkaista. Välillä meinaa ihan unohtaa Miwan olevan itse asiassa rikollinen, mikä tosin taitaa johtua ennemmin siitä, että tuo päätyy aina auttamaan kaikkia. :’D Tosi kivaa siis saada tietää pitkästä aikaa lisää Invisiblesta, mielenkiintoista sakkia tuntuu ainakin olevan sen palveluksessa. Shiinan tapaaminen ja pukeutumiskohtaus oli hauska, tykkäsin myös Alolan Vulpixin esiintymisestä. :’3 Kohta homma vissiin starttaa ihan kunnolla, kun Miwa pääsee suorittamaan ensimmäistä virallista keikkaansa. Tarkkaan on ainakin jo työnjako suunniteltu, vaan mahtaako homma käytännössä toimia aiotulla tavalla, kun kyseessä on Miwan värikäs tiimi? En malta odottaa!

Splinter +2lvl +1op, Bellatrix +1lvl +4op, Yoru +1lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Candy +3op. Rahaa 80pd:tä. Candy oppii mansikkamacaronin vaikutuksesta iskun Flower Shield. Lolita on saavuttanut Miwan tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa siirtää jollekin toiselle pokémonille.

Aurora #20 > Kohtaamisia

Tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2016.

Olimme pokémon centerissä. Minun oli tuotava Rigel ja Sora tänne, kun ne alkoivat näyttää siltä, että tarvitsisivat lepoa. Rigel murisi, koska ei tykännyt ideasta, mutta se sai nyt vain kestää. Sora ei niinkään kiukutellut, mutta se tuntui olevan kovinkin huolissaan karkuristamme Odilesta. En itsekään ymmärrä sitä, yhtäkkiä se vain sai sätkyn, kun me olimme rannalla ottelua katsomassa ja karkasi. Onneksi Odile ei pötkinyt pitkälle, ja me löysimme ruohon nyyhkyttämästä erään aurinkotuolin alta. Sora oli siitä kovin huolissaan, ja pyöri koko sen ajan Odilen ympärillä, ennen kuin tulimme pokémon centerille. Nyt sininen perhonen katsoi Odilea alakuloisesti, sillä se tiesi, että sen oli jäätävä tänne paranemaan.

”Veeh!” Candy heilutti Rigelille toista etutassuaan hyvästiksi, Rigel tosin vain pyöritti tuolle silmiään.
”Sinä taidatkin tykätä Rigelistä”, totean ja silitän hopeaturkkisen Eeveen päätä.
”Eev, veeh!” Se äänteli riemuissaan.
”Purr!” Muuan Purrloin purisi, se oli loikannut Rhydon selästä tuolin selkänojalle, ja iski nyt Candylle silmää, Candy katsoi purppuraista kissaa hämmentyneenä.
Rhydo itse oli lähtenyt seuraamaan Rigelin ja Soran vienyttä hoitajaa, se kaiketi tahtoi pitää toipilaille seuraa. Tiesin hyvin, ettei tuo Purrloin ollut Ilse, sillä minun Ilselläni oli vihreät silmät, tuolla oli siniset. Se oli seuraillut meitä jonkin aikaa, ainakin siitä lähtien kun olimme tulleet tähän kaupunkiin. Mahtoiko sillä olla kotia lainkaan? Ehkä se seurasi meitä siksi, ettei poloisella ollut kotia…

”Miten niin minua ei kutsuta?!” Kuulin jonkun raivoavan. ”Olen ollut siellä joka vuosi!”
”Valitan kultaseni, mutta kun ottaa huomioon nykyisen, öh… suuntautumisesi, isäntäväki päätti olla kutsumatta sinua…” Toinen, vähintään hermostuneelta kuulostava sanoi.
”Tarkoitat kai, että koska he kuuntelevat, mitä perheeni sanoo!” Toinen puhuja puuskahti. ”Hyvä on, ei se mitään, ymmärrän vähemmästäkin!”
Ja kuin myrskyn merkki, Azura asteli pokémon centerin aulaan. Hän vaikutti sen verran huonotuuliselta, että hoitajakin vilkaisi häntä vastahakoisesti. Kaipa äreän asiakkaan palveleminen oli vastenmielistä tai jotain.
”Tulin hakemaan pokémonini”, Azura sanoi, oikeastaan aika miellyttävällä äänellä. Hän näkyikin saavan itselleen kourallisen poképalloja, jotka asetteli vyölleen. Sitten sinihiuksinen tyttö kääntyi ympäri, ja ilmeisesti näki minut, sillä alkoi harppoa meitä kohti.
”Veeh?” Candyn pinkit silmät tuijottivat tulijaa varsin uteliaasti.
”Miten ihana söpö Eevee!” Azura huudahti pikku Candyn nähdessään. ”Shinyko olet? Voi minäkin tahtoisin Eeveen! Kehittäisin siitä Glaceonin tai Flareonin tai Espeonin!”
”Vai on Candyllä noinkin monta vaihtoehtoa”, minä pohdin.
”Onko sen nimi Candy? Suloinen nimi suloiselle pikkuiselle!” Azura sanoi kimakalla äänellä.
”Veeh!” Candy huudahti, eikä kuulostanut kovinkaan ilahtuneelta, se kääntyi vinkuen ja piilotti itsensä – tai kasvonsa paitaani.
”Säikäytinkö pikku Candyn?” Azura kysyi ja istui sitten penkille viereeni.
”Rankka päivä?” Minä kysyin.
”Äläpä muuta sano”, tyttö huokaisi. ”Tiesitkö, että huomisiltana ne avaavat Peacockin kesän, juhlimalla rannassa.”
”No en tiennyt”, minä vastasin.
”Niin sinähän et ole paikallisia”, Azura totesi. ”Sinne pääsee vain kutsulla, ja minut on kutsuttu joka vuosi.”
”Ai”, minä sanoin, yrittäessäni piristää Candyä, joka piilotteli pikkuruisia kasvojaan paidassani. Silittelin sen päätä, mutta eipä tuo tuntunut kovin auttavan.
”Minä en saanut kutsua tänä vuonna!” Azura tuhahti turhautuneena. ”Koska vanhempani pelottelivat muita.”
”Millä niin?” Minä kysyin, sen pahemmin ajattelematta.
”Katsos kun, minä tavallaan tulin ulos kaapista, ennen kuin lähdin täältä”, Azura selitti. ”Sen takia oikeastaan lähdin, kun perhe ei oikein ilahtunut.”
”Vai niin”, minä sanoin. Ei tässä voi oikein muutakaan sanoa.
”Kuulitko varmasti mitä sanoin, Miwa?” Azura kysyi.
”Luulevatko sinun vanhempasi, että se on tarttuvaa vai?” Minä kysyin.
”Aika moni täällä tuntuu olevan sitä mieltä”, Azura sanoi murheellisesti. Minun kävi häntä sääliksi. Minua omat porukat eivät sentään olleet ajaneet tälle matkalle, eivät ainakaan tuolla tavalla.
”Siksi minä lähdin Aurora Towniin, valitsin sieltä Calypson. Se oli paikan outolintu, niin että ajattelin meidän sopivan hyvin yhteen. Eikä se tuomitse minua siksi, kun en pidä pojista.”
”Pojista pitäminen on aliarvostettua”, minä pistin väliin. ”Niiden takia saa vain kärsiä.”
”Vaikka jäi minulle kavereitakin tänne.” Azura sanoi, yrittäen piristää itseään. ”Kai ja Toshiro.”
”Se on hyvä”, minä sanoin. ”Minua tuskin kaipaa kukaan.”
Silloin Candy nosti kasvonsa paidastani ja tapitti minua suurilla silmillään. Silittelin sitä lohduttavasti.
”Mutta minulla on Rigel.”
”Eev!” Eevee huokaisi helpottuneena.

Samassa kissa, Purrloin joka oli nukkunut penkkisohvan nojalla, laskeutui ja asettui mukavasti Azuran syliin. Se alkoi oitis kehrätä, ja Azura puolestaan silitteli pientä kissaa.
”Minä en tekisi tuota, se on häijy pirulainen”, minä varoitin.
”Ilsekö?” Azura kysyi. ”Tuskin sentään.”
”Ei se ole Ilse, vaan se Purrloin, jonka Kai onki merestä”, minä sanoin. ”Se on seuraillut meitä.”
”Ehkä se tykkää sinusta!” Azura ehdotti. Sitä minä en uskonut, sillä tuo karvapallohan oli raapinut ja pureskellut minua minkä ehti, kun se hullu ukko oli pistänyt minut siihen taloon. Se ei kuitenkaan näyttänyt pistävän pahakseen Azuran silittelyä. Ehkä se piti Azurasta.
”Miksi sinä haluat mennä niihin juhliin?” Minä tiedustelin.
”Näyttääkseni kaikille, etten välitä!” Tyttö julisti.
”Se on pätevä syy”, minä totesin. ”Mikset vain mene kutsutta?”
”Että kuokkisin?” Azura sanoi pöyristyneenä.
”Niin. Mikään ei sen paremmin sano, ettet välitä paskaakaan muiden mielipiteistä, saati siitä, ettei sinua ole kutsuttu!”
”Tuossa on perää”, tyttö totesi. ”Mutta mahtaako pokkani pitää?”
”Sen näkee sitten”, minä sanoin.
”Oletko itse tehnyt jotain tällaista?” Azura kysyi.
”Joskus teininä viimeksi”, sanoin silmiäni pyöritellen. ”Vaikka ne bileet olivatkin ihan surkeat.”
”Tule mukaan”, Azura ehdotti. ”Mennään yhdessä, ei tietenkään pariskuntana, sillä minä tiedän, että sinusta Kai on söpö.”
”Anteeksi kuinka?” Minä älähdin.
”Minä tiedän tällaiset asiat, vaikket sinä tietäisikään”, tyttö totesi ylpeänä. ”No mitä sanot?”
”En ole enää mikään juhla-ihminen”, minä huokaisin. ”Joskus olin, mutten enää.”

En enää sen jälkeen, kun Hiroki jätti minut. Sen jälkeen minua ei huvittanut juhlia, tai tehdä yhtään mitään.

”Tulisit edes ostamaan mekkoa kanssani!” Azura maanitteli. ”Yksin shoppailu ei ole kivaa!”
”Voin tullakin”, lupasin. ”Mutta ensin pitää hakea Ilse mukaan, se tekee yksin vain pahojaan.”
”Onko Ilse yksin?” Azura kysyi.
”Ei oikeastaan, mutta kun Lolita nukkuu päivisin, ja Splinterkin jaksaa murjottaa siipensä takia”, minä selitin. ”Sillä olisi vain tylsää.”
Mikä piti paikkaansa, sillä heti kun pääsimme huoneeseeni asti, huoneeseen, jossa minun oli määrä asua koko Peacockin vierailuni ajan, näimme, miten pitkästynyt Purrloin kiipesi pitkin ikkunaverhoja.
”Leaf fe fe!” Lehtikissa, joka syystä tai toisesta oli kuin kotonaan huoneessani, yritti näemmä toppuutella kissanpentua.
”Oi, onko sinulla jo Leafeonkin?” Azura intoili.
”Ei se minun ole”, sanoin todenmukaisesti. ”Sekin on seurannut minua, sen kummitustehtaan jälkeen.”
”Olitko yötä siellä kumisaapastehtaalla?” Azura ihmetteli.
”Joo, kun jotkut hölmöt teinit tarjosivat siitä rahaa”, minä mutisin. ”Ilse, et viitsisi tulla alas, nyt en yhtään arvosta tuota.”
Ja Ilsehän tuli, se laski itsensä nopeasti verhoista kiinni pidellen tarpeeksi lähelle lattiaa, jonka jälkeen se loikkasi kevyesti lattialle ja juoksi luoksemme. Myös lehtikissa, Leafeon saapui meitä tervehtimään.
”Eeveeh!” Candy tervehti sitä ja Ilseä reippaasti. Odile puolestaan haukotteli ja loikkasi pois sylistäni. Se meni muiden nukkuvien pokémonien sekaan, Trixin viereen sille asetettuun koriin.
”Kai me sitten lähdemme tällä porukalla”, minä totesin. Tarkistin vielä, että rahat tulivat mukaan, ja tulivathan ne.

Menimme taas siihen ostoskeskukseen, jossa olimme käyneet silloin kun Sora oli kehittynyt Spewpasta Vivilloniksi. Tällä kertaa Azura tosin johdatti minut ihmisille tarkoitettuihin kauppoihin. Valentinen vaatekauppa, olisi varmaan ollut juuri sellainen kauppa jossa Himeko teki kaikki ostoksensa. Tämä kauppa suorastaan kuhisi juuri sellaisia pinnallisia ihmisiä, kuin rakas siskoni. Huomasin sen siitä, miten paheksuvasti ne katsoivat meitä, jotka olivat tuoneet pokémoneja tähän liikkeeseen. Leafeon kulki somasti ja tottelevaisesti perässämme, tuo sinisilmäinen Purrloin selässään. Ilse ja Candy puolestaan istuivat nätisti sylissäni, molemmat katsoivat uutta ympäristöä uteliaina.

Azura etsi innoissaan mekkoa, johon pukeutua huomisiltana, minä puolestani en ollut ikinä välittänyt vaatteista. En edes omistanut mekkoja, muutamaa vanhaa lukuun ottamatta, mitä minä niillä? Mutta Azura sieppasi mekon toisensa perään ja lähti niitä sovittamaan. Minä seisoskelin sovituskopin ulkopuolella ja silittelin vuoroin Ilseä ja vuoroin Candyä, mutta sinisilmäiseen Purrloiniin en koskenut – se kun tykkäsi kovasti minun raapimisestani ja ilmeisesti myös tuijottelusta. Koska sen siniset silmät seurasivat minua, tai sitten kahden muun karvapallon tekemisiä tiiviisti.
”Kuule Miwa, saanko kysyä sinulta jotain?” Azuran ääni kuului sovituskopista.
”Toki”, minä vastasin.
”Eikö sinua yhtään ällötä, kun minä olen tällainen?” Azura kysyi hitaasti ja hiljaa.
”Meillä on isoäiti opettanut, että muut saavat olla oma itsensä, eikä sitä saisi koskaan tuomita”, minä huokaisin. ”Vaikkakin, kaikki sukulaiseni eivät noudata tuota opetusta. Mutta ei sinussa ole minun mielestäni mitään kummaa.”
”Sitä vain, kun kaikki jotka tuntuvat hyväksyvän minut, ovat miehiä”, Azura sanoi hiljaa.
”No siinä tapauksessa ovat fiksuja miehiä”, minä huomautin. ”Sinuna en huolehtisi niin paljon muiden mielipiteistä.”

Vaikka olihan se vaikeaa. Sitten Azura tuli ulos sovituskopista, hänellä oli yllään tummansininen mekko, sellainen missä oli pieniä valkoisia pilkkuja tai palloja, miksi sitä nyt sanottiinkaan. Mekko ylsi hieman hänen polviensa alapuolelle, ja sen vyötäröä koristi punainen vyö.
”Minä taidan ottaa tämän”, Azura sanoi hymyissä suin.
”Se pukee sinua”, sanoin – sillä se oli totta. Tummansininen väri korosti kauniisti Azuran ruskettunutta ihoa ja vaaleansinistä kuontaloa.
”Etsi sinäkin jotain!” Tyttö kannusti.
”Kiitos, mutta en nyt taida…” Minä sanoin välttelevästi. ”Mekot eivät ole minua varten.”
”Edes yksi mekko”, Azura maanitteli. Hän osasi tehdä juuri sellaisen pyytävän ja anovan katseen, ihan niin kuin koiranpentu konsanaan, niin että ihmisen on lähes mahdotonta kieltäytyä. Niinpä, minä joka inhosin vaatteiden ostamista, päädyin sovittamaan ihan kivaa vaaleansinistä mekkoa, jossa oli spagettiolkaimet ja mekon helma ylsi polviin asti. Se oli oikeastaan hyvin yksinkertainen mekko, sellainen jota meidän prinsessamme Himeko ei olisi kelpuuttanut.

”Purr!”
”Veeh?” Ilse ja Candy siellä jutustelivat, sillä olin jättänyt ne ulkopuolelle Azuran ja Leafeonin kanssa.
”No, miltä se näyttää?” Azura kysyi innokkaasti.
”Siniseltä mekolta”, minä vastasin totuuden mukaisesti.
”Tule näyttämään se!” Tyttö hoputti. En nähnyt muutakaan ulospääsyä, joten avasin sovituskoppini oven ja näytin heille naamani. Ilse naukui heti hyväksyvästi, ja oli jo tulossa kiireen vilkkaa minua kohti, varmaankin kiivetäkseen syliini mekon helmaa pitkin. Onneksi Leafeon oli kuitenkin nopea ja nappasi katin niskavilloista kiinni, ennen kuin se ehätti toteuttaa aikeensa.  
”Onpa se kiva!” Azura hehkuttaa. ”Aiotko ostaa sen?”
”Enpä taida”, minä vastasin. ”Mitä minä nyt mekolla?” Niinpä kävin vaihtamassa vaatteeni, juurikin niihin tamineisiin, joissa olin tähän kauppaan astunut. Tultuani ulos ahtaasta kopista, Azura sanoi voivansa viedä mekon, jota olin sovittanut takaisin paikalleen, sillä hän veisi samalla muutaman muun sovittamansa. Sovimme, että minä voisin mennä pokémonien kanssa odottelemaan kaupan ulkopuolelle, sillä hänen täytyi vielä maksaa ostoksensa. Niinpä minä nostin Candyn jälleen syliini, Ilsen samaten ja painelin kaupan edustalle. Oli suorastaan helpotus päästä tuolta. Huokaisin helpotuksesta ja istuin penkille, liikkeen seinustalla, Leafeon otti ja hyppäsi penkille myös, kevyesti kuin mikä. Sinisilmäinen Purrloin katsoi sitä ärsyyntyneenä, sillä se oli pudota Leafeonin selästä, kun lehtikissa hyppäsi. Siinä me sitten istuimme hetken. Siellä taisi olla jonoa.

”Anteeksi että kesti!” Azura pahoitteli tultuaan ulos liikkeestä. ”Haluatko käydä jossain?”
”Siinä pokémon liikkeessä”, minä sanoin. ”Voisin ostaa Candylle jotain.”
”Se kuulostaa kivalta!” Azura totesi, hän hymyili aurinkoisesti mutta pian tytön hymy jähmettyi paikoilleen. En ymmärtänyt ensin miksi, kunnes nousin seisomaan ja näin, miten eräs pariskunta tuijotti meitä. Eikä minun täytynyt olla nero, osatakseni yhdistää asioita, sillä tuo pariskunta näytti vähän turhankin tutulta. Naisella oli vaalea iho ja kylmät sinivihreät silmät, miehellä oli tumma, ruskettunut iho ja vaaleansiniset hiukset, kammattuna oikein jakaukselle. Pian kumpikin nosti nokkansa ja lähti kävelemään kauemmas meistä. Azura näytti masentuneelta. Sinisilmäinen Purrloin katsoi minua ovela ilme pienillä kissan kasvoillaan, sitten se iski minulle silmää ja loikkasi alas Leafeonin selästä. Purrloin viiletti nopeasti kohti hienohelmaista pariskuntaa ja onnistui jotenkin kamppaamaan nämä. Sitten se palasi salaman nopeasti luoksemme ja loikkasi ketterästi Leafeonin selkään.
”Veeh”, Candy katsoi tapahtunutta suu auki ja Ilse nauroi. Myös Azura nauroi, muttei kuulostanut järin iloiselta, vaikka minusta tuntui, että sinisilmäinen Purrloin oli halunnut piristää Azuraa.
”Että minä inhoan heitä”, Azura sanoi minulle hymyillen teennäisesti.

Kävin ostamassa Candylle punaisen rusetin kaulaan ja sinisen kukan korvan taakse.
”Kylläpä siinä on soma pieni Eevee”, myyjä ihasteli. ”Se tulee näyttämään näiden kanssa pikku prinsessalta!”
”Eev?” Candy katsoi minua kysyvästi, kun sidoin punaista rusettia sen kaulaan ja laitoin sinisen kukan sen korvan taakse. Sinisilmäinen Purrloin puolestaan sai mustan noidanhatun, samanlaisen kuin Lolitallakin oli.
”Tämä siitä hyvästä, että yritit piristää Azura-parkaa”, sanoin sille. ”Ehket sinä olekaan niin ilkeä, kun annat ymmärtää.”

Shoppailukierroksen jälkeen erosimme Azurasta, joka halusi olla nyt yksin, tyttö-rukka oli varmasti masentunut vanhempiensa kohtaamisesta, enkä minä oikein osannut sanoa siihen mitään. Perhedraama ei ollut erikoisuuksiani, senhän takia tulin itsekin lähteneeksi kotoa. Päätin mennä takaisin pokémon centerille ja painua huoneeseeni. Huoneessa näin Splinterin jalkeilla pitkästä aikaa. Lintu seisoi lattialla siipiään venytellen. Yoru raakkui ja hyöri innoissaan sen ympärillä. Trix leikki Lolitan kanssa ja Odile murjotti sängyllä. Enpä ollut ikinä nähnytkään ruohoa tuossa puuhassa.

Yö meni mukavasti nukkuen, ja aamu tuli. Heräsin, kun joku koputti napakasti huoneeni oveen. Ei minua huvittanut mennä avaamaan, väsytti liikaa. Mutta en voinut jäädä nukkumaankaan, kun joku jatkoi oveeni koputtamista.
”No joo, joo…” Minä mutisin kulkiessani ovea kohti.
”Iltapäivää!” Azura toivotti, pirteästi kuinkas muutenkaan.
”Iltapäivää?” Minä toistin. ”Nyt on aamu…”
”Sinä nukuit sen ohi”, Azura sanoi aurinkoisesti. ”Tänään on juhlat ja me olemme molemmat menossa!”
”Hetkinen, en minä…” Mutta Azura ei kuunnellut, hän tunki törkeästi sisään huoneeseeni ja tietenkin Ilse, yliaktiivinen Purrloin tuli heti tervehtimään häntä.
”Hei pikkuinen!” Azura kujersi ja silitti katin päätä. ”Tänään lähdetäänkin juhliin, Miwa lähtee myös!”
”Ei muuten lähde”, minä pistin väliin, sillä minulla ei ollut aikomustakaan osallistua yhtään mihinkään, mihin liittyi tälläytymistä.
”Kyllä lähdet, kun tuunasin sinulle mekonkin!” Azura luikautti.
”Teit mitä?” Minä tivasin, mutta hän vain tuuppi minua kylpyhuonetta kohti. Lopulta en voinut muuta kuin ottaa ja mennä suihkuun.

En tahtonut minnekään juhliin, mutta nähtävästi tuo sinnikäs Peacockin koordinaattori oli päättänyt toisin, hän oli nimittäin passittanut minut kaupan edustalle, koska oli ostanut sen sovittavani mekon, tuunatakseen sen. Mekko oli vähintäänkin upea, Azura oli poistanutspagetti olkaimet kokonaan ja ommellut jostakin sinisestä mutta läpinäkyvästä kankaasta löyhät hihat ja käyttänyt samaista kangasta myös laahuksen tekemiseen, joka tosin ylsi vain sääriin asti, eikä laahannut maata. Tässä oli täytynyt olla iso työ. Rusettikin pitkine nauhoineen oli taakse ommeltu.
”Vau”, en osannut sanoa mitään muuta. ”Teitkö tämän itse?”
”Joo, tykkään ommella”, tyttö nyökytti päätään lämpimästi hymyillen.
”Voisit tehdä tätä työksesi”, minä huomautin.
”Minä teenkin, tavallaan”, Azura kertoi. ”Teen itse tuunaamalla kaikki asuni contesteihin.”
”Näissä on iso työ”, minä totesin. ”Kaipa minun on sitten pakko lähteä…”
”Jes!” Azura huudahti voitonriemuisena.

En ole ikinä ollut mikään pynttäytymisen suurin fani, mutta loppujen lopuksi minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kuivata hiukseni ja heittää mekko ylleni, ja Azura hoiti loput. Hän hyräili työtä tehdessään, eikä vaikuttanut läheskään yhtä masentuneelta kuin eilen, shoppailukierroksen jälkeen. En halunnut kysyä siitä häneltä, eihän asia minulle kuulunut. Kysyminen olisi sitä paitsi ollut töykeää.
Azura vietti hyvän tovin hiusteni parissa, hänellä oli mukanaan hiusraudaksi kutsuttu hiusten kiharrin, jolla hän kiharteli hiuksiani.
”Hyvä tulee, hyvä”, Azura hymisi itsekseen. Sitten hän otti pöydältä tuomansa ponnarin, sinisen jossa oli suuri kukka koristeena, ja sitoi hiukseni sillä poninhännälle, lopuksi hän kiinnitti kampauksen pienillä hiuspinneillä, niin että se laskeutui hartialleni.
”Kas noin”, Azura sanoi tyytyväisenä. ”Vielä vähän meikkiä ja se on siinä!”
”Meikkiä?” Minä toistin. ”Ei tosiaankaan, näytän pelleltä meikissä!”
”Etkä näytä”, Azura toppuutteli. ”Koska me emme tunge sinulle meikkiä pärstään mitenkään mauttomasti.”
Mauttomasti niin kuin Himeko. Tällaisina hetkinä en voi olla ajattelematta tuota niin pinnallista siskoani.  Azura kaiketi tiesi mitä teki, ainakin hän teki sen paremmin kuin minä, kun meikkaili silmäluomiani – korosti silmieni väriä, hän sanoi.
”Useimmat tekevät sen virheen, että meikkaavat liikaa”, Azura kertoi. ”Näen sitä contesteissa kaiken aikaa, se on oikeastaan aika hassua.”
”Äläpä muuta sano”, naurahdin. ”Minulla on isosisko, joka on myös koordinaattori, vaikkei käykään contesteissa kovin paljon, hän tekee juuri tuon virheen ja tuunaa pokémoneistaan pellen näköisiä.”
”Hän ei sitten tainnut menestyä kovin hyvin”, Azura arvasi.
”No ei”, minä naurahdin.
”Katsos kun pokémonien tulee näyttää luonnollisilta, jos yrittää liikaa, ei siitä hyvää seuraa”, tyttö selitti. ”Kas noin. Pistä vielä vähän tuota huulikiiltoa ennen kuin lähdemme, niin hyvä on.”
Azuran oli nyt aika laittaa itsensä valmiiksi, joten hän ojensi minulle paperikassin.
”Älä sitten unohda kenkiä, vaikka kyseessä onkin rantajuhlat!” Tyttö naurahti ennen lähtöään.

Minä istuin sängylleni ja huokaisin. Kaikkeen sitä joutuukin.
”Veeh?” Candy vinkaisi, se tassuttelee varovasti viereeni tyynyltä, jossa oli nukkunut. Candy oli tosi nätti ja söpö pikkuinen karvapallo. Sillä oli hopeinen säihkyvä turkki ja suuret pinkit silmät, säihkyvät nekin. Nostin pikkuisen syliini ja silitin sen pörheää turkkia.
”Tahdotkos sinäkin juhliin Candyseni?” Kysyin Eeveeltä. Se vastasi katseeseeni hieman ujosti, muttei vastannut. Ulkoilma tekisi sille hyvää, niinpä päätin ottaa pennun mukaani. Sidon sen kaulaan eilen ostamani punaisen rusetin ja asetan sinisen kukan sen korvan taakse.
Sitten Ilse loikki sängylle ja alkoi miukua. Sekin kaiketi tahtoi mukaan, koska ei ole päässyt ulos koko päivänä, koska minä nukuin.
”Hyvä on, Ilse. Hyvä on”, sanoin sille ja silitin katin päätä. Myös sinisilmäinen Purrloin katsoi meitä kiinnostuneena, kun Ilse huomasi lajitoverinsa tuijotuksen, se hyppäsi alas sängyltä ja kipitti korille, jossa oli viihtynyt. Sieltä katti kaivoi pinkin pikkuisen rusetin, jonka ostin sille sen ison kanssa, jonka katti sitten valitsi paremmaksi. Ilse kantoi pienen rusetin sinisilmäisen Purrloinin luo ja laski sen, toisen kissan jalkojen juureen. Sinisilmäinen Purrloin katsoi rusettia hieman kysyvästi, Ilse tönäisi sitä kuonollaan lähemmäs, vieras Purrloin ei näyttänyt ymmärtävän Ilsen elettä, mutta minä ymmärsin. Ilse halusi lahjoittaa käyttämättömän rusetin lajitoverilleen. Sinisilmäinen Purrloin tuijotti lahjaa hetken, kunnes Ilse alkoi työntää lajitoveriaan minua kohti. Ilse ilmeisesti halusi, että laitan rusetin sinisilmäisen Purrloinin kaulaan. Olin melkein varma, että tuo villikissa iskisi hampaansa käteeni, mutta sitä se ei tehnyt. Kerrankin se istui nätisti ja antoi minun kiinnittää rusetin kaulaansa.

Sitten joku koputti oveeni malttamattomana, sen täytyi olla Azura. Riensin jo avaamaan ovea, kunnes Leafeon äännähti koristaan:
”Leafe!” Se katsoi tiukasti paperikassiin kuin sanoen että, hei kengät! Kaivoin pussista hopean väriset ballerinakengät, joissa oli kullanvärisiä kirjailuja. Kengät tuntuivat olevan himpun verran liian isot minulle, mutta tuskinpa se menoa haittaa. Pistin vielä huulikiillot, kuten Azura oli neuvonut ja menin sitten avaamaan oven, Candy sylissäni.
Azuralla oli sylissään pikkuinen kissa, violetti sekin. Hän oli laittautunut valitsemaansa mekkoon ja kihartanut himpun verran auki jätettyjä hiuksiaan.
”Otatko Candyn mukaan?” Tyttö tiedusteli.
”Sekä nuo Purrloinit”, minä lisäsin. ”Onhan se okei?”
”Monella on pokémon tai pari mukanaan”, Azura vakuutti. ”Minäkin otan Violetin mukaani.”

Kävi ilmi, että juhlat pidettiin uimarannalla, sillä samaisella rannalla jolla olimme aiemmin käyneet. Juhliin livahtaminen ei ollut edes vaikeaa, sillä kukaan ei vahtinut vieraiden tuloa. En oikein ymmärrä miksi Azura oli niin paineissaan, kun ei saanut kutsua, tännehän luikahti kuka vain huomaamatta. Rannalle on asetettu oikea tanssilava ja monta pöytää täynnä virvokkeita. Ihmettelin tanssilavaa hetken, sillä näin joidenkin tanssivan rantahiekalla. Azura katseli säikkynä ympärilleen, ikään kuin olisi pelännyt, jonkun yllättävän itsensä rysän päältä.
”Rauhoitu”, minä kehotin. ”Näytät aivan syylliseltä, kun teet noin.”
”En voi sille mitään!” Azura huomautti.
”Tule, ota rauhallisesti”, sanoin rauhallisesti ja astelin virvokepöydän luo. Otin pahvilautasen pinosta ja aloin lappaa lautaselle papusalaattia. Minulla oli nälkä, enhän ollut syönyt tänään vielä mitään. Niinpä en aikaillut haarukoidessani ruokaa suuhuni. Se oli virhe.
”Minä en tekisi tuota…” Azura huomautti. Mutta se oli liian myöhäistä. Suuni oli tulessa kurkkua myöten. Nuo eivät olleet mitään papuja.
”Ujiko-rouvan chili ja jalopeño-salaatti”, Azura selitti.
”No ei ihmekään, että kulho on lähes täysi”, minä huohotin yskimisen välillä.
Azura kaatoi minulle kuplivaa virvoitusjuomaa tuoppiin. Hän hymyili minulle ymmärtävästi, ehkä hänkin oli joskus mennyt maistamaan kyseistä salaattia. Join tuopin tyhjäksi, ja täytyy myöntää, että se auttoi. Päätin jättää syömisen vähäisemmälle, ja kokosin toiselle pahvilautaselle herkkukasan jonka asetin pokémonien eteen. Ilse ja Candy haistelivat herkkuja uteliaina. Pian myös sinisilmäinen Purrloin liittyi niiden seuraan. Azura syötti omaa kissaansa kädestä. Candy tuntui tykkäävän makeista kakuista hirveästi, se oli hassua. Se miten pikkuinen Eevee haukkaili kaikkia kakkuja, ennen kuin suostui syömään yhtäkään loppuun. Sen jälkeen Candy lipoi tyytyväisenä huuliaan. Minä ja Azura naureskelimme pienelle hupsulle Eeveelle.

Mutta hauska hetkemme ei kestänyt kauaa. Sekä Azura että minä aistimme sen, joku seurasi meitä katseellaan. Käännyimme molemmat ympäri ja näimme ne kaksi ihmistä, miehen ja naisen katsomassa meitä nyrpeästi. Mies sanoi jotain naiselle ja he katsoivat meitä paheksuen. Ennen kuin tein mitään muuta, nappasin Candyn hiekalta syliini, toisella kädellä tartuin Azuraa ranteesta ja vedin tytön mukaani, sillä jos vaistoni osui oikeaan, aikoivat nuo vasikoida jollekin. Että kaksi tyttöä kissojen ja Eeveen kanssa olivat juhlissa kuokkimassa.
”Ilse, seuraa!” Huusin kissalleni. Silmäkulmastani näin Ilsen pinkovan nopeasti perässämme, myös sinisilmäinen lajitoveri seurasi meitä, kiinnostuneen näköisenä. Oli mentävä johonkin, jossa oli paljon ihmisiä joiden sekaan piiloutua. Niin meitä ei mikään kuokkija-kyttä löytäisi. Ensimmäinen sellainen paikka näytti olevan vanhusten täyttämä tanssilava, sinne siis!
Raahasin Azuran lavalle ja sanoin kateille, että kiertäisivät lavan ympäri ja odottaisivat meitä kaiteella, kun tulisimme lavan poikki, niitä hakemaan.

En minä osannut tanssia. Eikä Azurakaan sen paremmin. Nakkasin hämmentyneen Candyn olalleni.
”Pidä kiinni, Candy”, kehotin sitä.
”Eevee?” Pikkuinen äännähti kimeästi. Sitten mentiin. Tartuimme toisiamme käsistä ja puskimme vanhuspilven läpi, valssaten miten nyt taisimme, runnoen vanhusten varpaita allemme. Azura nauroi, se oli hauskaa. Ilse ja muut kissat katsoivat meitä huvittuneina. Sitten se oli ohi ja me juoksimme rannalle tanssilavan toisella puolella, nauraen.

Olimme hengästyneitä kumpainenkin. Onneksi täällä ei ollut ketään meidän lisäksemme. Azura otti kissansa syliinsä ja rutisti sitä.
”Veeh”, Candy inahti. Nappasin kauniin Eeveen takaisin syliini ja silittelin sen turkkia.
”Ei hätää, Candynen”, lohduttelin sitä. ”Ei mitään…”
”Kai, tule meidän kanssa uimaan!” Joku kiekaisi kovalla äänellä. Vähän matkan päästä meistä, kallion liepeillä seisoi tyttöporukka, hyvin vähäpukeinen tyttöporukka. Ne olivat pukeutuneet toista avonaisempiin ja paljastavampiin bikineihin. Ja ne olivat saartaneet jonkun nurkkaan.
”E-En minä nyt taida”, poika sanoi tärisevällä äänellä. ”On nuo juhlatkin ja…”
”Ääh, ne on ihan tylsät!” Yksi tyttö sanoi kättänsä heilauttaen.
”Tule pitämään hauskaa meidän kanssa!” Toinen tyttö lirkutti silmäänsä iskien. Hyi.
”Me pidetään susta oikein hyvää huolta!” Toinen kehräsi.
”Voi Kai-parkaa”, Azura huokaisi. ”Mahtaa olla rankkaa olla noin suosittu nuorten tyttöjen keskuudessa…”
”No miksei hän vaan totea, että kiitos mutta ei kiitos?” Minä kysyin varsin närkästyneenä. Kyllä miehen nyt sen verran pitää osata sanoa!
”Kai on aika ujo, eikä tahdo loukata ketään”, Azura sanoi hiljaa.
”Nyhverö siis?” Minä kysäisin.
”Kai sitä niinkin voi sanoa”, Azura puuskahti. ”Mutta Kai on hyvä ystävä, ja varmaan lempein tuntemani ihminen.”
Lempeä vai? Hiroki ei ollut lempeää tyyppiä, hän oli kova kuin kivi, ei mikään nyhverö vaan suorasanainen ja karismaattinen kaveri, sellainen joka tiesi mitä halusi ja osasi puhua hyvin.

Taikka toisaalta, hän osasi puhua niinkin hyvin, etten edes huomannut mitään. Kunnes minut jätettiin.

Sillä välin, kun muistelin entistäni, oli Azura käynyt pelastamassa avuttoman Kain tyttöjen kynsistä. Kai tervehti minua ystävällisesti, minkä takia tunsin muutaman ilkeän silmäparin seuraavan itseäni.
”Pikku Candykin on täällä”, Kai hymyili ja silitteli Candyn pientä päätä.
”Veeh!” Candy tervehti poikaa iloisesti. Sitten hän tervehti myös Ilseä joka miukui ruskeaverikölle söpösti, mutta sinisilmäinen kissa iski heti hampaansa Kain kouraan.
”No sinä et ole muuttunut pätkääkään!” Poika sanoi, irvistäen. ”Mietin, minne olit saattanut itsesi.”
”Se viihtyy Miwan luona”, Azura selitti.
”Se tykkää pureskella minua”, sanoin hiljaa. Sillä yhtäkkiä tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi näiden kahden vanhan ystävän seurassa. Olisipa Rigel täällä! Mutta Rigel oli pokémon centerissä. Siinä minä vain seosoin, kuunnellen Azuran ja Kain jutustelua. Toisinaan paijailin Candyä. Toisinaan Ilse tuli ja pökki jalkojani. Toisinaan sinisilmäinen Purrloin silmäili minua omahyväisesti.
”Käyn hakemassa meille jotain juotavaa”, Azura ilmoitti äkkiä ja paineli tiehensä. Katsoimme Kain kanssa hetken tytön menoa, sitten hetken toisiamme. Mutta minä käänsin katseeni pois, tämä oli tavallaan noloa.

”Heeeeei, Kaaaai!” Sieltä tuli vielä yksi tämän pojan fani. Tyttö oli selvästi muita vanhempi kuin ne edelliset tytöt, eikä sonnustautunut avonaiseen lähes olemattomaan uimapukuun, vaan avonaiseen ja lähes olemattomaan punaiseen mekkoon. Tyttö oli juurikin sellainen ääliö, joka luuli, että pään työntäminen meikkiämpäriin oli jotenkin fiksua.
”Ei taas häntä!” Poika kiljaisi aika tyttömäisesti, hän nappasi minua ranteesta ja raahasi minua kohti vanhusten hitonmoista tanssilavaa.
”H-Hei!” Huudahdin, sillä minua ei todellakaan huvittanut olla tämän nyhverön tanssikaveri.
”Veeh?” Candy äännähti yllättyneenä.
”Purrloin, loin!” Ilse miukui ja juoksi – kuinkas muutenkaan, jaloissani perässään tuo sinisilmäinen lajitoveri. Tästä tulee kivaa! Kai oli oikea pelkuri, miksei hän vain sanonut muijalle, ettei tahtonut tanssia tämän kanssa, niin hän olisi säästänyt minunkin aikaani. Mutta ei!
Kain kädet olivat hikiset ja ne tärisivät, mutta ainakin tuo osasi tanssia jotenkuten, vaikka minusta tuntuikin siltä, että hän astui pari kertaa varpailleni. Minusta tuntui nololta, en ollut mikään tanssija, en ainakaan paritanssija. Viimeksi – silloin joskus muinoin, olin kyllä tanssinut joissain juhlissa Hirokin kanssa, mutta siitä oli jo aikaa. Paljon aikaa. Enkä minä katsonut Kaita tanssiessamme, tai siis talloessamme toistemme varpaita. Minä en tarvinnut ketään, en siinä mielessä. Minulla oli Rigel, Trix, Splinter ja muut. En minä kaivannut elämääni draamaa.

Mutta draama oli asiasta eri mieltä.

Tanssi loppui, kun sinisilmäinen Purrloin alkoi hyöriä Kain jaloissa, kikatellen – varmaankin vahingonilosta.
”Siinä on vasta pirullinen katti”, poika huokaisi, kompasteltuaan kissaan muutaman kerran.
”Se ei ainakaan ole fanisi”, minä totesi. ”Vaikka se onkin tyttö.”
”Helpottavaa kuulla”, Kai naurahti. ”Se on oikeastaan aika rasittavaa.”
”Voi pikkuista”, totesin silmiäni pyöritellen. ”Asiaa ehkä auttaisi, jos sanoisit että kiitos ei. Vaikka tiedä nyt auttaako se tuollaisten kanssa.”
”Yleensä Tama tekee sen puolestani”, Kai naurahti. ”Se ei pidä kilpailijoista, minun Wingullini.”
”Vai niin”, minä vastasin.
”Se on vielä tosi nuori, eikä aina ymmärrä, ettei se saa nokkia ihmisiä”, Kai sanoi huvittuneena. Hän yritti rapsuttaa sinisilmäistä Purrloinia, mutta ei siitä tietenkään tullut mitään.
”Mahtaako tämä olla villi yksilö?” Hän pohti.
”Ehkä se ei vain tykkää ihmisistä”, minä huomautin. ”Ei se ainakaan minusta tykkää.”
Candy katsahti pelokkaasti sinisilmäistä kissaa, joka iski pikkuiselle Eeveelle silmää. Sitten katti pyrähti juoksuleikkiin, ja Ilse lähti tietenkin lajitoverinsa perään. Candy katsoi kissojen menoa vähän masentuneena, sillä se tiesi juoksemisen tekevän kipeää sen tassun pohjille, eikä se millään saisi kahta nopeaa Purrloinia kiinni.
”Ei se mitään Candy”, lohdutin pientä. ”Kyllä sinä kohta kävelet itse.”
”Eev”, Eevee niiskautti.
”Eikö Candy osaa vielä kävellä?” Kai kyseli, kun lähdimme seuraamaan villikissojen jättämää tassuvanaa.
”Ei, hoitaja sanoi, että sen tassut ovat herkät, mutta paranevat kyllä salvalla”, minä kerroin.
”Siksikö sinä siis kantelet sitä?” Kai kysyi.
”Tietenkin”, minä murahdin. ”Täytyyhän Candyn ulos päästä!”
”Ai, minä luulin, että halusit näyttää sitä muille –  onhan se aika korea ilmestys”, poika selitti nopeasti.
”Ulkonäkö on minulle yhden tekevää, ettäs tiedät”, minä murahdin. ”Ilse, et viitsisi tulla tänne?” Mutta kissaa ei kuulunut. Eipä tietenkään…

Sitten kuulimme ääniä, joku sähisi. Ihan kuin vihainen kissa, minä ajattelin. Aurora Townin naapurissamme asui kaksi Glameow’ta, uroksia molemmat, eivätkä ne sietäneet toisiaan. Ne tappelivat usein ulkona, ja nuo kuulemani äänet kuulostivat kissatappelun ääniltä.
”Ilse!” Minä huusin ja olinkin jo kuulevani sen avutonta miu’untaa. Ilse juoksi rantahietikolla meitä vastaan. Se oli aivan hiekkainen. Sen perässä pinkoi toinen Purrloin seuraten sitä, mutta pysähdellen vähän väliä ja kääntyen sähisemään jollekin, niiden tulosuunnasta. Ikään kuin toinen Purrloin olisi yrittänyt häätää jonkun siltä suunnalta.  
Ilse oli nopea, ja se oli pian saavuttanut minut. Kissa loikkasi hädissään maasta suoraan syliini. Se ei ihan onnistunut hypyssään, joten se tarrasi kynsillään kiinni käsivarrestani.
”Auh!”
Mutta Ilse oli peloissaan, näin sen heti niistä yleensä niin veikeistä vihreistä silmistä. Kai katsoi etäälle hyvinkin miettiväisenä.
”Mikä ihme sen on saanut säikkymään?” Poika pohti. Mutta pian se selvisi, sillä sinisilmäinen Purrloin saapui pian niskavillat pystyssä, sähisten eikä se lakannut tuijottamasta taakseen. Pimeydessä välähti jokin, sen verran minäkin näin. Jotakin punaista.
Jokin käveli luoksemme, rauhallisin askelin seuranaan nelijalkainen otus.

”Mietinkin oletko se sinä, ei ihmekään, että näytit tutulta”, tulija sanoi.

Minä tunsin tuon äänen. Äänen joka huokui itsevarmuutta ja karismaa, poikamainen ehkä hitusen omahyväinen ääni.
”Mitä sä tuollaisen nyhverön seurassa liikut, Miwa?” Poika kysyi hymyillen. Hän ei ollut muuttunut lainkaan, vain hänen jään harmaat hiuksensa olivat kasvaneet. Hänen itsevarmat meripihkan väriset silmänsä olivat ennallaan, yhä niin määrätietoiset ja ilkikuriset samaan aikaan.
”Etkö muka tunne minua?” Poika naurahti. ”Vaikka onhan viime näkemästä vierähtänyt aikaa.”
Hänen tyylinsä ei ollut muuttunut yhtään, yhä niin pramea – ihan niin kuin silloin, sinä iltana.

Hiroki.

”Säkin näyt ottaneen kissan startteriksesi”, poika hymähti. ”Hyvä valinta, Miwanen.”
Nyt minua oksetti. Kaiken sen jälkeen, hänellä oli otsaa kutsua minua tuolla nimellä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Purr”, Ilse purisi heikosti. Katsoin Ilseä, se ei vain ollut likainen, sitä oli raapaistu.
”Persian!” Lumivalkoinen kissa hänen vierellään äännähti itsevarmasti.
”Kai sä Yukin edes muistat? Mehän löydettiin se yhdessä siltä kujalta”, Hiroki puheli vanhoista hyvistä ajoista. ”Yuki on Albino Persian, tai sehän oli Meowth silloin kun me löysimme sen.”

Yuki.

Kyllä minä muistin Yukin, suloisen pikku Meowthin, joka oli kohmettunut ulkosalla, löysimme sen yhdellä iltakävelyistämme. Hiroki otti sen, mutta me hoidimme sitä yhdessä. Annoimme sille nimeksi lunta tarkoittavan nimen, koska se oli aivan lumivalkoinen. Yuki oli herttainen ja utelias Meowth. Se oli aina menossa jonnekin, vähän niin kuin Ilse. Mutta Yuki oli käynyt Ilsen kimppuun. Yuki oli tehnyt, niin kuin sille oltiin tehty. Se oli toistanut sen, mitä naapuruston Glameow’t tekivät sille.

Yuki, mitä sinulle on tehty? Mahdatko enää edes muistaa minua?

Kyllä Yuki muisti. Se astui askeleen minua kohti. Silloin sinisilmäinen Purrloin alkoi murista. Se oli paljon pienempi kuin isoksi kasvanut Yuki, mutta silti se murisi ja sähisi sille. Sitten se hehkui, kalpeaa violettia valoa. Valo peitti pienen kissan, kunnes yhtäkkiä edessämme seisoi suuri kissa, violetti leopardi pitkine häntineen ja hoikkine koipineen.

Minä olin nähnyt tuollaisen kerran aikaisemminkin. Tangerine Cityssä, sillä miehellä oli ollut tuollainen. Tuollainen penkoi reppuani silloin. Sieltä Ilsen muna siis tuli reppuuni. Mutta minä en osannut sanoa mitään, minusta tuntui pahalta.

Miksi hitossa hänen täytyi tunkea tänne?

Minä juoksin pois, niin nopeasti kuin pääsin, puristin Ilseä ja Candyä rintaani vasten ja kuulin kopsauksen. Juokseminen oli jotenkin huteraa, mutten edes miettinyt miksi. Minun oli pakko päästä pois. Pois jonnekin, missä saisin olla yksin.

Toinen puoli rannasta oli täysin pimeänä. Se kävisi hyvin. Istuin rantakivikolle. Minun teki mieli itkeä, mutten tiennyt miksi. Siitähän oli liian monta kuukautta. Ei sen pitäisi häiritä enää. Mutta silti se häiritsi. Ilse kehräsi ja Candy katsoi minuun avuttomasti. Ei se ymmärtänyt, mikä minua vaivasi. Se oli vielä niin pieni. Silittelin sen päätä hajamielisesti ja sitten huomasin…

Että minulta puuttui kenkä.

”Jestas”, huokaisin. ”Ei kai taas?”

Istuin siinä yksikseni jonkun aikaa. Kengän olin riisunut, uitin paljaita jalkojani viileässä merivedessä ja se tuntui hyvältä. Katselin taivasta, siellä oli tähtiä – kuinkas muutenkaan.
”Me katsoimme Rigelin kanssa tähtiä kotona”, minä sanoin. ”Se oli se ilta, ennen kuin lähdimme tälle matkalle. Annoin Rigelille nimen tähden mukaan. Se tuntui sopivalta.”
Niin, se oli, Rigel oli se, joka pani kaiken alulle, sen takia kihlasormus tippui viemäriin.
”Ja paskat”, oli se kärttyinen Nidoran varmaan ajatellut. Se oli ajatellut niin kuin minun pitäisi nyt ajatella.

”Lieparrrd!”

Säpsähdin, sillä oletin olleeni yksin täällä, mutta rantaviivaa pitkin laukkasi iso kissa, perässään joku. Hiroki ja Yuki? Ei, tulija oli paljon hintelämpi kuin Hiroki. Ei sen väliä, ei minua tässä pimeydessä huomattaisi.
”Täällähän sinä olet!” Kai huudahti.
Hups. Olin ihan unohtanut, että Kai oli paikalla, kun tapasin Hirokin.
”Onko joku hukassa?” Kai kysyi. Minä en kääntynyt. Ehkä hän menisi pois, jos en reagoisi. Halusin olla rauhassa.
Kai ei kuitenkaan luovuttanut, vaan istui kivikolle viereeni. Kain heilutteli puuttuvaa kenkääni sormensa päässä ja hymyili levollisesti. Ilse loikkasi sylistäni maahan tervehtiäkseen uuden muodon saavuttanutta lajitoveriaan, tai no entistä lajitoveriaan. Ilse nuuhki uutta ilmestystä uteliaana. Isompi kissa pökkäisi pientä kissaa lempeästi päällään ja kehräsi kuuluvasti.
”Hiroki on mäntti”, Kai totesi. ”Ottelin häntä vastaan rannalla, tyypillä tuntuu olevan jonkin suuruuskompleksi.”
”Joo”, vastasin epämääräisesti.
”Tahdotko jutella siitä?” Kai kysyi, kaiketi ihan hyvää tarkoittaen.
”En”, vastasin hiljaa.

”Miksiköhän sinulla on tapana menettää kenkäsi?” Kai kysyi, naurahtaen – ikään kuin se olisi ollut jotenkin koomista.
”En tiedä”, vastasin.
”Miksiköhän lentävät kengät aina osuvat otsaani?” Kai mietti. Nostin katseeni ja sain huomata, että Kain otsaan oli tullut jonkinlainen punainen jälki. Kengän korko oli varmaan osunut siihen tai jotain.
”Ehkä sinä olet altis lentäville kengille”, minä heitin.
”Niin varmaan.” Kai nauroi.

Kommentit:

Chidori


20 >
Liekö panostit tähän tarinaan tavallista enemmän tai sitten olet petrannut huimasti kirjoittajana lyhyen ajan sisään — parin edellisen luvun aikana tyylisi on ollut selvästi muuttumaan päin! Voisi jopa sanoa, että tämä on saagan paras tarina tähän mennessä. Miwan ajatuksia selostettiin aiempaa enemmän ja häneen tuli heti lisää ulottuvuutta. Miwa on tähän mennessä yrittänyt kovasti piilotella herkkää ja epävarmempaa puoltaan itsepäisyyden ja nasevien kommenttien taakse. Oli myös mukavaa, että Azura pääsi tärkeään rooliin tarinassa ja sai siten enemmän syvyyttä hänkin. Tähän asti tarinassasi esiintyneitä sivuhahmoja on nimittäin käsitelty aika pintapuolisesti. Tapahtumia ja tekstiä itsessään on muuten helpompi seurata, kun hahmoja ei ole niin paljoa käsiteltävänä, kuten tässä tarinassa. En tiedä, huomasitko asiaa itse kirjoittaessasi, mutta kannattaa ehdottomasti tehdä niin jatkossa! Toki on välillä mukavaa lukea myös koko köörin kohelluksesta. :’–)

Tuhkimo-satua oli muunneltu tarinaan aika paljon, mutta tärkeimmät piirteet siitä kuitenkin löytyvät. Hyvän haltijattaren ja Tuhkimon roolit sekoittuvat hieman hämmentävästi Miwan ja Azuran kesken: Azura oli se, jota suku halveksui ja joka jätettiin tarkoituksella pois juhlista (vrt. Tuhkimon äitipuoli ja sisarpuolet), mutta lopulta hän loihti kuitenkin Miwasta prinsessan, eli toimi tarinasi haltijattarena. Sisarkateus korvattiin tässä homofobialla, mikä oli mielenkiintoinen valinta — käsittelit aihetta sujuvasti tapahtumien ohessa. Sisarkateus tosin näkyi versiossasi myös juhlien kateellisissa Kai-fanitytöissä. Ikoninen lasikenkäkohtaus oli kivasti kytköksissä edelliseen lukuun. Kengät eivät näköjään tohdi pysyä Miwan jalassa, haha.

Näissä puitteissa tapahtumatarinasi on siis hyväksytty! :>

Candy +2lvl +3op, Ilse +1lvl +3op, Winona +2lvl +3op, Bellatrix +4op, Lolita +2lvl. Rahaa 130pd:tä.

Aurora #19 > Miksi?

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Kesäkuussa 2016.

Minun nimeni on Candy, niin isoveli Rigel sanoi. Minun nimeni on Candy, koska saparopäinen tyttö sanoi niin. Minun nimeni tarkoittaa karkkia, äksy pelottava kissa sanoi. Kissa ei kuulemma ole yksi meistä, niin isoveli Rigel sanoi.
”Miwa on kai tonkinut sen jostain, enkä mä sun isoveljes ole.”
”No mikäs sitten?” Kysyin siltä, sillä Rigel oli meidän pomo, sillä se on saparopäisen tytön ensimmäinen pokémon.
”Mistä mä sun järjen juoksustasi tietäisin?” Rigel tiuskahti. Saparopäinen tyttö katsahti Rigeliä toruvasti.
”Et kai sinä kiusaa pikkuista, ethän?”
”Pöh”, Rigel tuhahti. Minä istuin saparopäisen tytön sylissä, kun en voi kävellä. Minun tassuihini sattui, jos yritin kävellä. Pinkkihiuksinen täti sanoi, että minulla on herkät tassunpohjat, koska kuoriuduin vasta.
”Auuuh!” Kiljaisin, kun jokin veti minua hännästä.
”Yoru!” Saparopäinen tyttö huusi, eikä kuulostanut kovin iloiselta. ”Et saa vetää Candyä hännästä!”
”Yoru halusi vain nähdä, lähteekö se irti”, korppi vastasi viattomasti. ”Yoru tykkää kimalluksesta.”
Yoru oli hassun värinen korppi ja se istui saparopäisen tytön hartialla. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sai turkkini kimaltamaan. Minulla oli hassu turkki, kenenkään muun turkki ei tehnyt samaa. Kummallista!

Saparopäisen tytön nimi oli Miwa. Olipa hassu nimi! Isoveli Rigel tykkäsi Miwasta. Isoveli Rhydo sen sijaan ei mennyt Miwan lähelle.
”Pelkääkö se Miwaa?” Minä kysyin Odilelta.
”Ei varmaan”, kasvi vastasi. ”Rhydolla on vain huonoja kokemuksia ihmisistä, siksi se on arka.”
”Millaisia kokemuksia?” Minä kysyin.
”Ei sellaisista sovi kysyä”, Sora sanoi, räpytellen koreita siipiään. ”Se on jokaisen oma asia.
”Sen entinen omistaja pahoinpiteli sitä, siksi se pelkää”, Ilseä muistuttava kissa sanoi silmää iskien.
”Mistä sä sen voisit tietää?” Rigel kysyi epäilevästi.
”Päästinhän minä sen siitä pallosta ulos”, kissa virnisti. ”Siellä metsässä!”
Rhydo ei sanonut mitään, se vain katsoi maahan. Miwa yritti taputtaa sen selkää, mutta pokémon värähti.
Minä istuin Miwan sylissä, ja katsoin kivisarvikuonoa, joksi Miwa sitä nimittää.
”Mikä tuo on?” Kysyin, katsoessani Rhydon jaloissa makaavaan pehmeän näköis´tä esinettä.
”P-Pehmolelu”, se vastasi, ääni väristen. ”S-Sain sen häneltä. Se esittää minun tulevaa muotoa.”
”Onko sinulla tuleva muoto?” Minä kysyin. ”Onko minulla sellainen?” Silloin lehtikissa, joka makasi Miwan jaloissa, naurahti.
”Sinulla on monta eri vaihtoehtoa. Minäkin olin Eevee, kun olin pieni.”
”Oliko sinulla tällainen kimaltava turkki?” Minä kysyin.
”Ei, tavallinen ruskea vain”, lehtikissa hymähti. ”Mutta sinä saatatkin olla shiny.”
”Mikä on shiny?” Minä kysyin.
”Erikoisen värinen pokémon”, Rhydo sanoi. ”M-Minun entinen kouluttajani keräsi niitä.”
”Ne ovat sellaisia kuin Yoru”, lehtikissa selitti. ”Tavalliset Murkrow’t ovat tummia.”
”Minäkin olen Shiny”, Odile selitti. ”Tint shiny oikeastaan. Minä pidin itseäni hienona joskus.”
”Minusta sinä olet hieno”, Sora sanoi viattomasti. ”Minua ei yhtään haittaa, että olet turkoosi, se pukee sinua!”
Odile punastui hieman, miksiköhän?

”Typerää”, Rigel murisi ja katsoi Miwaa. Miwa istui aurinkotuolissa ja haukotteli. Rigel istuutui hiekalle tuolin viereen ja alkaa tuijottaa rantaviivaa.
”Ne ottelevat tuolla”, se totesi. Minä kurkistin Miwan suuhun, kun hän haukotteli uudestaan.
”Mitä oikein teet, hönö?” Miwa naurahti ja silitti päätäni.
”Mitä otteleminen on?” Minä kysyin.
”Mennään katsomaan!” Rigel sanoi.
”Joo menkää”, sanoi Ilsen näköinen kissa, se haukottelei ja käpertyi Rhydon selkään.
”Teidät pitäisi kyllä viedä pokémon centeriin”, Miwa totesi, katsoen erityisesti Rigeliä.
”Mä olen ihan kunnossa!” Pokémon vakuutti. ”Älä jaksa hössöttää, nainen!”
Isoveli Rigel on hassu.

Lopulta Miwa nousi ja me lähdimme kävelemään rantaviivaa pitkin, Rigel etunenässä ja Rhydo perää pitäen. Myös Odilen Miwa otti syliinsä ja Sora lentelee Miwan ympärillä. Se tykkäsi Odilesta! Minua kiinnosti tietää, mikä on ottelu ja mitä siinä tehdään. Mutta Rigel ei kertonut.
”Minä en tykkää otteluista”, Odile totesi. ”Ne ovat väkivaltaisia, ja vain vahvat pärjäävät.”
”Etkö sinä sitten ole?” Minä kysyin ihmeissäni.
”En ole, en”, Petilil totesi surkeana. ”Minä kyllä kuuluin ennen Miwaa koordinaattorille.”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Koordinaattorit panostavat kauneuteen, enemmän kuin voimaan”, lehtikissa selitti. ”Miwan äiti, Mikazuki oli sellainen nuoruudessaan. Hän oli tosi hyvä ja voitti paljon palkintoja!”
”Miwa on kouluttaja”, Rigel totesi.
”Eikä varmaan kovin taitava sellainen”, Ilsen näköinen kissa totesi unisesti Rhydon selästä. ”Teillähän on vasta yksi salimerkki.”
”Tuo ei ole kilttiä!” Yoru raakkui. ”Mamma yrittää kovasti, yrittää!”
Kissa vain nauroi Yorun raakkumiselle. Se ei ottanut Yorua tosissaan.
”Niin varmaan”, se nauraa kihersi.

Minä katsoin Miwaa, hän oli yksi noista ihmisotuksista, ei pokémon niin kuin me muut. En oikein tiedä, miten hän erosi meistä. Miwalla oli yllään erilainen asu, kuin silloin aamulla, siellä pimeässä rakennuksessa. Hän löysi asun huoneesta, jossa me asumme – niin Rigel sanoi. Miwalla oli nyt jännät lyhyemmät housut ja turkoosi toppi. Miwa käveli kohti ihmisjoukkoa, mitähän siellä tapahtui?

Pian me olimmekin jo näköalapaikalla. Rantahiekalla tappeli kaksi pokémonia, suuri sininen pokémon, jolla oli pitkät korvat ja hassu häntä. Toinen pokémon oli keltamusta ja ruma. Se piti pelottavaa ääntä.
”Hui!” Minä huudahdin.
”Ei se sua syö”, Rigel murahti. ”Mutta tuon vesikanin se saattaa syödäkin.”

”Ion, tee Crunch!” Ruman pokémonin kouluttaja käski sitä ja ruma pokémon totteli. Se yritti haukata sinisestä pokémonista palan, mutta sininen pokémon väisti.
”Azuma, jatka Bubblebeamilla!” Sinisen pokémonin kouluttaja sanoi. Sininen pokémon sylki suustaan kuplasarjan, joka osui rumaan pokémoniin.
”Ion, tee shock wave!” Rumiluksen kouluttaja käski, ja rumilus tekikin sen, sellaisen jännän rätisevän jutun, jonka se sylki päin sinistä pokémonia.
”Miksi se noin tekee?” Vinkaisin.
”Se kuuluu otteluun, hölmö”, Rigel murahti.
”Miksi? Miksi ne eivät tee jotain muuta? Miksi ne satuttavat toisiaan?” Minä kyselin. En ymmärrä!
”Sillä tavalla nähdään, kumpi on vahvempi”, Odile selitti hiljaa. ”Vahvempi voittaa merkin.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”No juuri siksi!” Rigel huokaisi. Minä en ymmärrä, miksei kukaan selitä? Tämä on tyhmää! Miksi ne satuttavat toisiaan? Siniseen pokémoniin sattui, se huusi kivusta ja pyörtyi. Miksi te annatte tämän tapahtua? Miksi? Ruman pokémonin kouluttaja sai palkinnoksi jotakin, mitä minä en edes nähnyt kunnolla. Ei se varmasti ole kaiken tämän arvoista, ei ole!

”Odile, miksi ne tekevät noin?” Minä kysyin vieressäni istuvalta kasvilta. Mutta Odile ei katsonut minuun, se katsoi eteensä, en oikein osannut sanoa mitään sen ilmeestä, kun sillä ei olut suuta, mutta se näytti värisevän. Miksi se niin tekee?
”Odile, mikä on?” Sora kysyi kasvilta.
”E-Ei voi olla totta”, kasvi sanoi surkeana. ”H-Hän ei voi olla täällä!” Sitten Odile loikkasi pois Miwan sylistä, Miwa katsoi kasvin temppua hieman oudoksuen.
”Odile!” Hän huusi, kun turkoosi kasvi katosi väkijoukon jakoihin. Siitä seurasi ryysis, kaikki kai tahtovat onnitella ruman pokémonin kouluttajaa jostakin. Minä putosin Miwan sylistä ja muksahdin rantahiekalle.
”Auh!”
Minä en nähnyt Miwaa missään. Enkä Rhydoa, tai isoveli Rigeliä. Jätettiinkö minut ihan yksin?
”Apua!” Mutta kukaan ihmisistä ei kuullut tai huomannut minua. En voinut kävellä, ilman että tassuihin sattuu. Kulkeuduin ihmisten jalkojen mukana aivan sen solisevan jutun luo. Olin ihan likainen eikä turkki enää kimaltanut. Ehkä se on hyvä, hiekka oli värjännyt minut ihan ruskeaksi. Olenkohan nyt ihan sellaisen Eeveen näköinen, kuin se lehtikissa oli ollut? Missähän se on? En muistanut nähneeni sitä ottelua katsomassa…
Vesi oli kiinnostavaa, se pitikivaa ääntä ja näytti hassulta! Niinpä hivuttauduin, itseäni raahaamalla lähemmäksi rantaviivaa. Näin vedestä oman kuvani, hiekan peittämän turkkini ja hassut silmäni. Näytinkö oikeasti tuolta? Entä jos se onlikin joku toinen Eevee, joka asui vedessä?
”Heippa!” Tervehdin sitä. ”Tule sanomaan hei!” Mutta se ei tullut, se vain katsoi minua.
”Haluatko että minä tulen sinne?” Kysyin siltä. ”Hyvä on!” Hivutin tassuani varovasti veteen ja värähdin. Vesi oli kylmää! Yritin olla välittämättä siitä ja upotin kuononikin veteen, ja sitten kasvot.

Sitten aalto tuli. Aalto oli ilkeä, se kasteli minut kokonaan ja vei mennessään.
”Waah!” Huusin, sen syleillessä minua. En saa henkeä, minua pelottaa! Auttakaa joku!

Joku auttoi, tai niin minä ainakin luulen. Heräsin veneestä, joku oli laittanut pyyhkeen ympärilleni. Sillä jollakin oli ruskeat hiukset ja pieni punertava jälki otsassa. Se oli luullakseni poika, ja pojalla oli onki kädessään.
”Kyllä se jossain täällä on..” Poika mutisi.
”Mikä on?” Minä kysyin hiljaa.
”Kai kalastaa”, iso tummansininen pokémon sanoi. Sillä oli hassu kuvio mahassaan. ”Etsii vaaleanpunaista Magikarpia.”
”Vaaleanpunaista?” Minä toistin. ”Minkä värinen se oikeasti on?”
”Oranssi”, pokémon vastasi. ”Sinäkään et taida olla ihan normaali Eevee, oletko näyttely-rotua tai jotain?”
”En minä tiedä”, sanoin hiljaa. ”Millaisia näyttely-rodut ovat?”
”Oletko eksynyt kouluttajastasi?” Sininen pokémon kysyi.
”Olimme rannalla katsomassa ottelua, Odile karkasi ja tuli ryysis ja minä putosin!” Selitin nopeasti. ”Sitten näin toisen Eeveen vedessä ja halusin leikkiä sen kanssa, mutta aalto tuli!”
”Kas, kuka se onkaan herännyt?” Ruskeahiuksinen poika kysyi ja kohotti kättä silittääkseen päätäni. ”Miten sitä nyt tuolla tavalla veden varaan jouduttiin?”
”Veeh”, minä huokaisin. Poika silitteli päätäni ja huokaisi hänkin.
”Eipä sitä taida löytyä tänäänkään. Tiedän että se on täällä.”

”Kai kouluttaa meitä vesipokémoneja”, sininen pokémon selitti. ”Hän haluaa löytää sen vaaleanpunaisen Magikarpin ja selvittää miksi se on sen värinen kuin on.”
”Ai”, minä totesin.
”Kai sai tänään sandaalin otsaansa ottelun jälkeen”, sininen pokémon jatkoi. ”Hän luuli, että se olisi hyvä merkki.”
Katsahdin viereeni, siinä tosiaan oli sinivihreä sandaali, jossa oli korko.
”Pitää kai odottaa kalastuskilpailuun ja toivoa parasta”, poika totesi. Hän pakkasi ongen ja asetti sen veneen pohjalle. Moottori käynnistyi jyrähtäen ja sitten mentiin. Maisemat vilisivät ohitseni ja suolainen ilma sai silmäni kirvelemään. Tahdoin pois!

Olin helpottunut, kun päästimme rannalle. Aurinko oli värjännyt hiekan oranssiksi. Minulla oli hiukan huono olo.
”Olet kai merisairas”, sininen pokémon totesi. ”Se menee pian ohi.”
Niin minäkin toivoin.

”Candy, Candy!” Joku huusi. Höristin korviani, mistä se tuli? Pian näin hahmon juoksevan hietikkoa pitkin mukanaan kaksi isoa pokémonia.
”Minne ihmeeseen se vaahtokarkki joutui?” Toinen pokémoneista kysyi toiselta.
”Ehkä se karkasi”, toinen sanoi.
Niiden kouluttaja kutsui minua uudelleen. Kouluttajalla oli saparot. Minua sylissään kantava Kai pysähtyi nähdessään tulijat.
”Siellä se on!” Sora kuului huutavan. ”Katso Odile, Candy on ihan kunnossa!”
Odilen silmät olivat tavallisempaa punaisemmat. Olikohan se vuotanut?
”Isoveli Rigel!” Minä huusin, isoveli Rigelillä oli niin isot korvat, että se varmasti kuulisi huutoni, vaikka ääneni ei ollutkaan kova. Sieltä se tuli Miwan ja Rhydon kanssa. Sora lensi mukana ja Odile istui Miwan sylissä kuten aiemmin.

Kai katsoi Miwaa hiljaa. Hän tutki tyttöä kiireestä kantapäihin. Hänen katseensa pysähtyi tytön jalkoihin, ja minä ymmärsin miksi. Miwalta puuttui kenkä, toisessa jalassa tytöllä oli sinivihreä sandaali.
”Onkos neidiltä hukkunut jotain?” Kai kysyi ystävällisesti.
”Älä yritä senkin pelle!” Rigel ärjäisi. Miksi se nyt yhtäkkiä suuttui?
”Setä löysi Miwan kengän!” Minä vinguin. ”Miwan kenkä!”
Sininen pokémon näytti ymmärtävän, sillä se toi Miwan hukkuneen kengän veneestä. Miwan ilme muuttui aika hassuksi, kun hän viimein vilkaisi jalkojaan ja sitten löytynyttä sandaalia.
”Siltä näyttää”, hän sanoi. ”Ja minä kun vain luulin, että vain Candy oli vielä kadoksissa.”
”Onko sinun nimesi Candy, uitettu Eevee?” Kai kysyi minulta.
”On!” Minä vastasin.

”Miten ihmeessä sinä veteen päädyit?” Rigel murahti, kun minut oli laskettu sen viereen hiekalle.
”Halusin leikkiä vedessä olevan Eeveen kanssa!” Minä kerroin. ”Aalto tuli koska ei tykännyt minusta!”
”Vai niin”, Nidorino totesi silmiään pyöritellen. ”Kuule neropatti, se oli varmaan sun oma peilikuvasi, eikä toinen Eevee.”

Rigel nappasi minua niskasta kiinni ja lähti kävelemään Miwan ja Kain perässä. Kai oli menossa pokémon centeriin katsomaan Azuma-nimistä pokémonia, niin hän Miwalle sanoi. Yritin katsoa Rigeliä, mutten nähnyt sen kasvoja. Miksiköhän se minua kantoi? Miksi kuulin sen jupisevan jotain Miwasta? Miksi se niin teki?

Miksi?

Kommentit:

Chidori


19 >
Miksi tämä luku oli niin ihana? Miksi?! Okei, tiedän kyllä vastauksen: pokémonvauvoista kirjoittaminen on niin sinun alaasi. Osaat tuoda niiden suloisuuden ja naiiviuden esiin taitavasti, eikä asioiden ihmetettelylle tunnu tulevan loppua. Toisaalta pikkuiset nostavat vahingossa esille asioita, joita ei välttämättä ole sen kummemmin ennen pohtinutkaan, kuten esimerkiksi pokémonotteluiden eettisyys. Välillä tosin ihmetytti, miten Candy tiesi joitakin asioita/termejä (esim. aalto), mutta joitakin ei.

Karai (melkein) mainittu! 😀 En malta odottaa, että murhaajakarppi pääsee Miwan tiimiin, haha. Repesin muuten tuolle Poliwrathin sandaalijutulle, ihan paras. :—D Muutenkin tosi mainio tuo venekohtaus! Kivaa myös, että salipäällikkö Kain toinen ammatti huomioitiin tällä tavalla tarinassa. Odilea kävi vähän sääliksi; veikkaan, että tuo saattoi nähdä entisen omistajansa. :<

Candy +3lvl +1op, Rigel +1lvl +1op, Rhydo +2op, Yoru +1op, Lolita +2lvl, Bellatrix +2op. Rahaa 65pd:tä.

Aurora #18 > Aavenaisen kutsu

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Miwa nukkui sairaalasängyssä, Rhydo-setä sanoi, että tämä oli sairaala, semmoinen paikka kuin pokémon center, mutta täällä hoidettiin ihmisiä. Eikä tänne saanut tuoda pokémoneja, mutta vaaleahiuksinen poika ei kiellosta piitannut, hän toi meidät tänne siitä huolimatta, kun oli ensin käyttänyt meidät pokémon centerissä, ja meitä oli tullut monta. Rigel-setä käyskenteli Miwan sängyn luona, välillä se kurkottautui katsomaan, josko ihminen olisi herännyt. Mutta Miwa vain nukkui. Sairaanhoitaja-täti tykkäsi kovasti Ilsestä, ja kävi aina välillä paijaamassa ystävääni. Täti selitti, että Miwa oli kipeä, koska hänen elimistöönsä oli päässyt Nidorinon myrkkyä, mistä Rigel tuli vihaiseksi.
”Kyllä täällä kaikki tietää, ettet sinä myrkkyäsi jaellut, Rinkeli”, Trix-täti yritti toppuutella, mutta sai sedän vain vihaisemmaksi, niin että se alkoi murista.
”Minä kun yritin sanoa Miwalle, että hänen ei pitäisi työntää kättään siihen veteen!” Odile-täti vinkaisi.
”Asiaa ei voi auttaa”, Sora-setä haukotteli. ”Eivät ihmiset ymmärrä meitä.”
”Mikseivät?” Ilse kysyi silmiään räpytellen.
”Koska ne ovat tyhmiä”, Toinen Purrloin murahti pestessään turkkiaan.
”Miksi edes olet täällä?” Trix-täti kysyi. ”Kukaan ei pakottanut sinua jäämään.”
”Jäinpä ihan vain teidän kiusaksenne!” Purrloin luikautti.

Miwan sängyllä käyskenteli porukkaa. Jalkopäässä lepäsi siipensä niksauttanut Splinter-setä, seuranaan Yoru, joka oli niin säikky, että oli alkanut parkua kun säikäytin sen. Enkä minä sen takia saanut ilmestyä sängylle, kun Splinter-setä oli suuttunut, vaikka eihän sillä väliä ollut, Miwahan täällä määräsi, ei Splinter. Ilse oli juuri kiivennyt sängylle ja asettunut Miwan kyljen viereen kehräämään.
”Hei, mitä teet?” Kysyin kissalta.
”Kehrään!” Ilse vastasi iloisena.
”Miten osaat tehdä tuota ääntä?” Kysyin uudestaan.
”Kaikki kissat osaavat kehrätä”, Purrloin nurkasta tuhahti.
”En kysynyt sinulta”, Mutisin hiljaa. Milloinkohan Miwa tuosta heräisi? Täällä oli tylsää. Meitä oli kielletty pitämästä meteliä, kun olimme sairaalassa. Huokaisin, paranisipa Miwa jo!
”Hei Lita, arvaa mitä!” Ilse naukui innokkaasti. ”Äidillä on aarre piilossa peiton alla!”
”Aarre?” Kysyin hieman innostuen. ”Mikä se on?”
”Aarre on semmoinen kallisarvoinen asia”, Odile-täti vinkaisi.
”Niin, mutta millainen aarre siellä on?” Kysyin. Sitten Ilse sukelsi peiton alle aarretta katsomaan.
”En oikein tiedä”, Purrloin maukaisi. ”Mutta se on aika iso ja pyöreä ja se kimaltelee kauniisti!”
Heh, Ilse tykkäsi kaikesta mikä kimalsi, tyttö antoi sen sairaanhoitajankin silittää itseään, koska hänellä oli kaulassaan kimalteleva riipus, josta Ilse tykkäsi. Yoru nousi huterille korpin jaloilleen ja kipitti myös katsomaan, mikä kiilsi. Yorukin sukelsi peiton alle, Ilsen seuraksi.
”Mutta sehän on muna!” Lintu raakkui. ”Tuollaisesta Yorukin tuli, ja Ilse ja ilkiö-Shuppet.”
”En minä ole ilkiö..” Mutisin. Mistä olisin voinut tietää että tuo säikkyy niin helposti? Ei se minusta ilkiötä tehnyt. Tyhmä Yoru! Minä en tykkää sinusta, itse olet ilkiö!
”Älä välitä”, Odile-täti piipitti äidillisesti. ”Yoru on vain herkkä.”
”Ihan sama”, Ajattelin, en tule ikinä tykkäämään tuollaisesta nyhveröstä. Millainen uros alkaa parkua kun vähän säikkyy? Ihan tyhmää!

”Kuoriutuuko tästä uusi vauva?” Ilse miukui.
”Kuoriutuu”, Yoru kuului sanovan, pyh – tyhmä Yoru.
”Kuinka pian?” Ilse uteli.
”Ei Yoru tiedä”, Korppi vastasi. No et sinä paljon muutakaan tiedä, pönttöpää. Huokaisin uudestaan.
”Odile-täti, paraneehan Miwa pian?” Kysyin pieneltä sipulinpäältä.
”En osaa sanoa”, Odile sanoi. ”Mutta kyllä ihmiset tietävät mitä tekevät.” No toivottavasti tietävät. On tylsää kun Miwa vain nukkuu, saisi herätä jo!
”Mikäs farssi täällä on menossa?” Käheä ääni, jonka tajusin kuuluvan Miwalle, kysyi. Tyttö oli raottanut silmiään ja hymyili hiukan. Hän nosti hiukan peittoa ja katsoi sen alle. Yoru raakkui iloisesti ja tuli peiton alta halaamaan Miwaa.
”Mammaaaa!” Tuo parkui. Miwa köhisi.
”Yoru, tuo sattuu”, Sitten tyttö otti soikean jutun esiin peittonsa alta. Se oli kaunis ja kimaltava, hopeisen värinen muna, jossa oli vaaleanpunaisia pilkkuja. Rigel käyskenteli tietenkin sängyn vieressä ja kurkki räjähtäneen näköistä Miwaa.
”Terve, piikkipersus”, Miwa moikkasi ensimmäistä pokémoniaan. ”Kuinkas jaksat?”
”Paremmin kuin sä!” Rigel sanoi. Sitten Miwa paijasi Splinterin selkää ja sen jälkeen Ilsen selkää. Ilse kehräsi.  Niin, Miwa kuulosti vielä kipeältä. Ja Miwa olikin kipeä, sillä Miwa ei päässyt sängystä ylös, aina kun hän yritti, häntä alkoi huipata.
”Et sä vielä saa nousta”, Rigel murahti. ”Menes takaisin sänkyyn siitä!” Miwa ei varmaan ymmärtänyt, mutta totteli silti. Ilse piti hänelle seuraa, istui Miwan vatsan päällä ja kehräsi.
”Ehkä äidille tulee parempi olo”, Ilse sanoi. En tiedä auttoiko se. Miwa makasi pitkään sängyssä, joskus hoitaja kävi katsomassa häntä ja antoi pahan hajuista litkua, joka Miwan piti juoda. Sen jälkeen Miwa nukkui.

Näin kului kolme päivää. Kolmantena päivänä Miwa sai tarpeekseen. Oli aikainen aamu, enkä minä tykännyt siitä, olin piilossa sängyn alla, kun siellä oli pimeää. Näin miten Miwa laski paljaat jalkansa lattialle ja tepsutti huoneessa olevalle kaapille. Sieltä Miwa löysi vaatteensa. Miwa pukeutui, hiuksia hän ei laittanut kiinni. Sairaalapyjama lensi nukkuvan Yorun päälle. Pelkuri säikähti niin, että kiljaisi.
”Apuaa!”
”Naama kiinni, Miwa se vain on”, Minä murahdin. Sitten heräsivät muutkin, Rigel, Rhydo-setä ja Odile. Splinter, vieras Purrloin ja Ilse, Sora ja Trix-täti.
”Huomenta, kaikki”, Miwa hymyili. ”Mitäs sanoisitte, jos jätettäisiin tämä ankea sairaala, ja mentäisiin vaikka rannalle?”
”Joo!” Trix-täti hihkaisi.
”Oletko sä nyt varmasti terve?” Rigel kyseli. Miwa laittoi kimmeltävän munan reppuunsa, villalegginsit hän kiersi munan ympärille, että vauvalla olisi lämmin. Sitten Miwa pisti meidät poképalloihin. Ja sen jälkeen oltiinkin jo pokémon centerissä. Miwa antoi meidät hoitajalle, sillä nyt kun hän oli terve, meidänkin pitäisi olla. Eihän Miwa tiennyt, että mekin olimme. Hoitaja sanoi, että Rhydo-sedän, Soran ja Splinterin pitäisi ainakin jäädä lepäämään, nuo olivat tuskin nukkuneet yhtään, tai Sora oli, mutta näytti muuten rähjäiseltä. Miwa jätti myös Trix-tädin ja Rigelin pitämään huolta muista. Jäljellä oli vain minä, Odile ja Ilse ja itkupilli Yoru.

”Siis se oli niiiin hirveetä!” Kuulin jonkun tytön huutavan odotustilasta. ”Se paikka on oikeesti kirottu!” Miwa hymyili huvittuneesti. ”Vai että kirottu.”
”Kukaan ei pysty olemaan siellä yön yli, se on varmaa!” Toinen ääni vaahtosi. Miwa hymyili ja katsoi kahta nuorta tyttöä. Minä oleilin Miwan pään päällä, kuten minulla oli tapana.
”Tästä tulee kivaa”, Miwa virnisti Yorulle. Sitten hän käveli tyttöjen luo.
”Mikä nyt on niin hirveää?”
”Vanha kumisaapastehdas”, Tytöistä vanhempi, vihreätukkainen sanoi. ”Se on kuulemma riivattu!”
”Ai jaa”, Miwa ei ollut vakuuttunut. ”Mikäs sitä vaivaa?”
”Siellä näkee hirveitä asioita kun sinne menee!” Yksi tytöistä vaahtosi. ”Hirtettyjä ukkoja ja verisiä ruumiita!” Odile vinkaisi, jos se olisi voinut näyttää yhtään kalpeammalta, se varmaan näyttäisi.
”Kuulostaa pelottavalta!” Turkoosi Petilil kiljaisi.
”Ei vaan hauskalta!” Minä puolestani virnistin. ”Miwa, Miwa! Mennään käymään siellä! Mennäänhän?”
”Ei Loli voi oikeasti sinne haluta..” Yoru raakkui.
”Haluanpas!” Minä vakuutin. ”Minä en ole mikään mamman poika!”
”Ei Yoru ole mamman poika!” Yoru rääkäisi.
”Oletpas!” Minä huusin sille äkeissäni. ”Aina sinä turvaudut Miwaan tai Splinteriin etkä tee mitään itse!”
”Lopettakaa riitely!” Odile komensi. Hyvä on, miten vaan. Näytin kieltä korpille, joka varmaan pidätteli jo itkua.
”Mitä maksatte jos menen sinne?” Miwa kysyi virnistäen.
”Mutta kaikki kumma tapahtuu yöllä!” Toinen tytöistä huomautti.
”No siinä tapauksessa, minä ja nämä tyypit pidämme siellä pyjamabileet”, Miwa naurahti.
”Jee!” Päästin suustani.
”Mitkä ne pyjamabileet ovat?” Ilse miukui.
”En tiedä, mutta hauskaa ainakin tulee!” Minä riemuitsin. Kuuntelimme, miten tytöt sopivat maksavansa Miwalle vähän päälle satasen, jos tytön onnistui viettää yö hylätyllä kumisaapastehtaalla. Miwan piti ottaa kuvia kaikista häiritsevistä jutuista ja näyttää ne aamun tullen tytöille. Miwalla oli littana puhelin, jossa oli kai kamera.
”Enpä ole pitänyt tätä päällä moneen kuukauteen”, Tyttö naurahti. ”Saa nähdä miten kauniita viestejä porukka on lähetellyt.”

Kumisaapastehdas oli syrjässä. Se oli kaukana rannasta ja ostoskeskuksesta, uskaltaisinpa väittää, että se oli tungettu tämän rantakaupungin synkimpään nurkkaan. Tunsin heti vetoa siihen ränsistyneeseen tiilirakennukseen, en tiedä miksi, mutta ikään kuin jokin olisi kutsunut minua. Joku halusi että tulen sisälle, ja menen tapaamaan sitä.
Minä tulen! Ihan varmasti tulen!
”Täällä on pelottavaa..” Yoru raakkui. Se varmaan laskisi alleen jo ennen keskiyötä.
”Tavataan täällä sitten huomenna kahdentoista jälkeen”, Tytöt sopivat Miwan kanssa. ”Toivottavasti olet vielä järjissäsi!”

Me ja Miwa menimme vanhan rakennuksen sisään. Ilma sisällä oli tunkkaista ja haisi pahalta. Lattia oli peittynyt pölypilveen, mikä sai Ilsen aivastelemaan. Tämän täytyi olla jonkin sortin aula, sillä täällä oli vanha ruosteinen naulakko ja kenkäteline. Ja rikkoutunut peili. Ilse naureskeli kovasti kuvajaiselleen, joka näytti kissan heijastuksen hassusti, kun peili oli rikki
”Katso, Lita!” Kissa nauroi. ”Eikö olekin hassu?”
”On!” Naureskelin itsekin sille. Näytin tosi pelottavalta! Odile ei tykännyt heijastuksestaan, ja Yoru tietenkin mamoili ja pysytteli Miwan hartialla. Miwa naureskeli meidän leikeillemme. Sitten hän otti repusta sen kimaltelevan munan, jota niin Yoru kuin Ilsekin kävivät ihailemassa sitä. Miwa ei oikein jaksanut seistä vaan istui kylmälle lattialle ja nojasi seinään. ”Tulehan sieltä pian, kokkeli.”
”Miwa on vielä kipeä”, Odile sanoi ja siirtyi tytön luo. ”Ei meidän olisi vielä pitänyt lähteä.”
”Ei minulla hätää ole, Odile”, Miwa sanoi. ”On vain vähän huono olo.”
”Enkö minä sanonutkin”, Odile puuskahti. ”Olet vielä kipeä, sinun olisi pitänyt pysyä sairaalassa!”
”Mamma, parka”, Yoru raakkui. ”Yoru pitää mammasta huolta.” Siinäs pidät, kun et osaa pitää huolta edes itsestäsi. Me leikimme hippaa Ilsen kanssa, Ilse oli tosi nopea, mutta minä osasinkin haihtua ilmaan ja ilmestyä kivasti Ilsen taakse. Mutta Ilse ei ollut säikky niin kuin Yoru, Ilse vain nauroi.
”Olet tosi hyvä, pikkusisko!” Niin, Ilse kutsui minua välillä pikkusiskoksi, hän oli oppinut sen sanan siltä ilkeämmältä Purrloinilta. Ilse luuli että se tarkoitti pienempää kuin itse on, minä olin kuoriutunut Ilsen jälkeen, joten olin hänen pikkusiskonsa.

Sitten ilta hämärtyi, en tosin huomasivatko muut sitä, tässä pimeässä huoneessa, mutta minä jotenkin aina tiesin, milloin oli ilta – jopa ilman ikkunoita. Miwa oli nukahtanut, hän piteli unissaankin munaa sylissään. Odile vahti Miwaa koko ajan ja kuului mutisevan jotain.
”Mitä minä teen, jos Miwa pyörtyy? En minä pysty häntä kantamaan..” Mutta Miwa ei pyörtynyt, hän heräsi silloin kuin tuli pimeää.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui ja painoi poskensa vasten Miwan poskea. ”Voitko jo paremmin?”
”Onpas täällä pimeää”, Miwa haukotteli. ”Mitähän kello on?” Miwa katsoi valkoista kännykkäänsä. ”Ehkä kohta alkaa tapahtua jotain!”
Sitä minäkin toivoin. Ehkä se, joka kutsui minua, tulisi pian esiin!

Kuului ontto kopsahdus, ihan sen oviaukon vierestä, minkä lähellä minä ja Ilse olimme vielä hetki sitten telmineet. Nyt oviaukolle oli ilmestynyt jotain, tai pikemminkin joku. Se oli selvästi ihminen, jolla oli niin valkea iho, että se suorastaan hehkui pimeässä. Ihminen roikkui oviaukosta, hänellä oli köysi kaulassaan ja niska jotenkin oudosti.
”H-Hirttäytynyt mies!” Odile parahti. Miwa haukotteli uudemman kerran ja hieroi silmiään. Hän katsoi näkyä pitkään, tietämättä pitäisikö tässä kiljua vai mitä. Sitten hän otti puhelimensa lattialta ja tähtäsi sen kohti köydestä roikkuvaa miestä. Minun tuli kiire kuvaan, riensin miehen vierelle, aistin ettei se mikään ihmisolento ollut.
”Heippa! Kutsuitko sinä minua tuolta pihalta?” Kysyin reippaasti. Silloin miehen pää nousi minua katsomaan, sen silmät avautuivat ja hehkuivat punaisina. Miwa hätkähti ja Yoru alkoi kiljua.
”Mamma, mamma! Älä anna sen syödä Yorua!” Miwa katsoi näkyä hetken peloissaan, mutta muisti sitten mitä hänen piti tehdä. Hän nappasi kuvan ruumiista. Ruumis haihtui ilmaan.
”Kyllä se kameraan tallentui”, Miwa sanoi katsoessaan kännykkäänsä. Minne se kaveri oli mennyt? Minne? Katsoin ympärilleni hämmentyneenä.
”Lita, tule pois!” Ilse miukui. Sitten tuli tuuli, kylmä, navakka tuuli joka puhalsi minut leikiten kauemmas, sinne missä Miwa ja muut seisoivat. Miwa oli kumartunut niin, ettei tuuli veisi arvokasta munaa.
”Auh!” Kuulin Miwan parkaisevan. Kun avasin silmäni, makasin lattialla, mutta Ilse ei, Ilse teki jotain outoa hyökkäystä, se yritti heittää lattian tomuja tuulen kimppuun. Miksi ihmeessä Ilse niin teki?  Sitten minäkin tajusin sen, tuuli ei ollut oikeasti tuuli, vaan jotain muuta. Tomu tarttui tuuleen ja maalasi siihen jonkin ääriviivat. En tiedä mikä se oli, mutta sen täytyi olla pokémon, ja iso sellainen. Sitten tuuli lakkasi, se oli kai ymmärtänyt, että Ilse oli äkännyt sen todellisen muodon.
”Mikä tuo on?” Yoru raakkui, se tuijotti lattiaa, Miwan jalan viereen oli ilmestynyt valkea paperi. Miwakin huomasi paperin, ja poimi sen ylös.
”Perhana, eihän tässä pimeydessä näe mitään!” Tyttö kirosi. Hän otti kännykän avukseen, sen näytöstä sentään tihkui hieman valoa.
”Ha..sa..ki..” Miwa tavasi. ”Mi..ka..zu..ki?” Miwa katsoi paperia ymmällään ja taittoi sen sitten kahtia, tyttö pisti sen taskuunsa ja huokaisi:
”Jatketaanpa matkaa.”
”M-Minusta meidän ei pitäisi..” Odile vastusteli. Mutta kyllä meidän pitäisi. Jokin oli kutsunut minua, ja minä tahdoin tietää kuka se oli.

Seuraavassa huoneessa oli kasa laatikoita ja vanha kulkuhihna. Tämän täytyi olla se tehdas.
”Ei mitään erikoista”, Miwa sanoi astellessaan natisevalla lattialta. Täällä haisi pahalta!
Katsoin kun Miwa käveli kulkuhihnan luo ja alkoi tarkastella sitä. Silloin se tuli taas. Tai ei se ollut se, ei se ollut pokémon vaan tyttö, valkoiseen pukeutunut tyttö, joka oli kauttaaltaan valkoinen. Se seisoi Miwan takana, muttei tehnyt mitään, eikä Miwa huomannut sitä.
”K-K-Kummitus!” Odile parahti.
”Ä-Äidin takana!” Ilse miukui. ”M-Mitä se aikoo?”
”Siistiä!” Minä henkäisin. ”Oikea ihmisaave!” Mutta minä olinkin ainoa, joka oli innoissaan. Miwa ei tosin huomannut mitään, sillä oli siirtynyt tutkimaan laatikoita. Ihmisaave silitti Miwan päälakea. Miwa ei huomannut mitään.
”E-E-Et ko-ko-koske mammaan!” Yoru rääkäisi ja sylki samassa purppuran väristä savua kummituksen päälle, en tiedä miten se luuli savun auttavan, mutta ainakin se sai näin Miwan huomion.
”Mitä oikein rääyt? Ai!” Tyttö tuntui syttyvän ja otti nopeasti kuvan savupommista. Savuun oli näet piirtynyt kummitustytön hahmo.
”Olisitte heti sanoneet!” Miwa totesi.
”Se oli pelottavaa!” Ilse miukui.
”Ei kun siistiä!” Minä hehkutin. Ajatella, ihmisaave!
”Mehän yritimme..” Odile piipitti.
”Yoru suojeli mammaa!” Yoru raakkui. ”Yoru ei anna minkään satuttaa mammaa! Pysy poissa aave!”
No just. En usko, että Yoru onnistuisi suojelemaan Miwaa, sehän miltei laski alleen, mokoma pelkuri!
”Iäääh!” Se huusi. Käännyimme kaikki katsomaan mikä nyt oli vikana. Aavetyttö oli ilmestynyt taas huoneeseen ja tällä kertaa näimme sen kunnolla. Sillä oli noin puoleen selkään asti ulottuvat hiukset ja Miwan kasvot. Kyllä ne olivat Miwan kasvot, ihan varmasti olivat!
”Ei tuo ole mikään tyttö”, Odile kuiskasi. ”Se on aikuinen.”
”Minua pelottaa!” Ilse miukui. ”Mitä jos se syö meidät!”
”Se on aave, Ilse”, Minä huokaisin. ”Eivät aaveet mitään syö.”
”Syöthän sinäkin”, Ilse huomautti.
”Minä olenkin pokémon!”

Miwan suu oli loksahtanut hämmästyksestä ammolleen, hän näki varmasti sen mitä mekin näimme. Naisen, joka näytti aivan meidän kouluttajaltamme. Miwa katsoi aavetta hetken, ja aave katsoi takaisin. Sitten Miwa lähestyi aavetta, hitaasti ja varovasti. Odile seurasi Miwan jäljessä epäröiden.
”Äiti, ole varovainen”, Ilse miukui.
”Yoru suojelee mammaa!” Yoru uhitteli. Kylläpä sitä nyt oltiin..
Yoru nousi siiven tynkiensä varaan ja katsoi aavetta vihaisesti, mutta ennen kuin sillä oli tilaisuus hyökätä, se sama puhuri yllätti meidät, ja se oli kovempi kuin ennen. Yoru meni menojaan, ja Miwakin kaatui, eikä kuulunut kuin räsäys, sillä lattia oli mennyt rikki Miwan kaatuessa.
”No voi hattivatti!” Miwa kuului huutavan. Hän sai onnekseen kiinni, jostain.
”Autetaan äitiä!” Ilse miukui ja juoksi ammottavan reiän luo.
”Jaa, mutta miten?” Minä kysyin, eihän meistä ollut Miwaa nostamaan, olimme liian pieniä. Isoin meistä oli Odile, jolla ei edes ollut raajoja. Keräännyimme kaikki reiän ympärille, pohtimaan miten saisimme kouluttajamme nostetuksi ylös. Miwa piti kiinni vain yhdellä kädellä, sillä toisessa kainalossa hän piti arvokasta munaa.
”Eääh!” Yoru rääkyi. Se oli tullut perässä, mutta ei suinkaan omin jaloin. Aavenainen ja jokin muu, kaiketi se iso pokémon, jonka siluetin näimme aiemmin, olivat liittyneet seuraamme. Aavenainen piti Yorua sylissä, Yoru rimpuili, muttei päässyt mihinkään. Iso pokémon teki uudelleen pahan puhurin ja me kaikki putosimme.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Odile kuului kysyvän.
”Äiti kuoli!” Ilse parkaisi.
”Ei kuollut, sehän hengittää!” Minä totesin. Miwa oli pudonnut suoraan selälleen. Minuun ei ollut sattunut, koska minä osasin leijua, en pudonnut kuin kivi, kuten Ilse ja Odile olivat tehneet. Munankin olin pelastanut, se olisi kai särkynyt, ellen olisi leijunut sen alle, ja estänyt sitä putoamasta. Se oli aika raskas. Mikäköhän siitä kuoriutuisi? Päätin leijua takaisin ylös katsomaan, näkyisikö Yorua jossain.
”Älä mene, se voi olla vaarallista!” Ilse varoitti.
”Juuri siksihän täällä ollaan!” Virnistin sille. ”Älä huoli, en ole poissa kauaa.” Enkä ollutkaan. Matka ei ollut pitkä, enkä nähnyt aavenaista enkä isoa, hirviömäistä pokémoniakaan. Mutta Miwan kännykkä löytyi lattialta, kamerakin oli jäänyt päälle, sikäli kun näin. Se näytti kuvaa lattiasta, nappasin kännykän suuhuni ja kuljetin sen takaisin.
”Ei näkynyt mitään”, Laskin kännykän Miwan viereen.
”Aaaah!” Ilse kiljaisi. Aavenainen kavereineen oli palannut.
”Minne te veitte Yorun?” Odile huusi ääni täristen. ”Antakaa Yoru takaisin ja heti!” Sen jälkeen Petilil hyökkäsi, ja käytti jotain jännää lehti-iskua aaveeseen. Mutta isku meni ohi.
”Ilse, auta!” Käskin Purrloinia. ”Minä vien tämän hilavitkuttimen tarpeeksi korkealle, sinun pitää hypätä ja painaa tassulla ruutua, että saamme kuvan noista!”
”Minä yritän!” Ilse lupasi. Panimme tuumasta toimeen, Odile saisi pitää aaveen kiireisenä. Sen koko sipulin keho vapisi kauttaaltaan, mutta se jatkoi hyökkäilyä, vaikka varmasti tiesi, ettei tehnyt noihin mitään vahinkoa. Ilse loikkasi ensimmäisen kerran, eikä osunut.
”Etkö voisi tulla alemmas?” Kissa kysyi.
”En voi!” Sanoin. ”Yritä vielä!” Ja Ilse yritti, se joutui loikkaamaan kolmasti, kunnes ylsi ja kuulimme naksahduksen, mikä tarkoitti että kuva oli otettu.

”Lopettakaa!” Yoru raakkui. Se oli ilmestynyt aavenaisen syliin. Aavenainen päästi korpin lentämään ja purppuran pinkki korppi laskeutui meidän eteemme.
”Neiti Mikazuki ei tee pahaa!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki on mamman mamma!”
”Anteeksi?” Kysyin ymmälläni. Mitä Yoru oikein sekoili?
”Neiti Mikazuki ei ole aave!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki haluaa kertoa mammalle jotain, mitä mamma ei tiedä!”
”Yoru, mistä sinä sen voit tietää?” Odile kysyi.
”No kun Darkrai-setä kertoi sen Yorulle!” Yoru puhisi. Sen jälkeen, valkoinen kummitusnainen käveli, käveli ei lipunut luoksemme, ja polvistui Miwan eteen. Se yritti koskettaa Miwan kasvoja, mutta ei pystynyt, koska meni kaikesta läpi.  Miten se oli äsken pitänyt Yorua otteessaan, jos ei kerran voinut koskettaa Miwaa?

Kului tunteja. Miwa nukkui, tiesin että hän nukkui, koska hengitti. Aavenainen yritti kokoajan koskettaa Miwan kasvoja, mutta kun hän meni kaikesta läpi, ei siitä tullut mitään. Ilse sähisi naiselle varoittavasti.
”Ei neiti Mikazuki tarkoita pahaa”, Yoru raakkui.
”Minä en silti tykkää siitä”, Ilse sähähti. ”Miksei äiti jo herää? Herää, äiti!” Ilse loikkasi Miwan päälle ja alkoi kävellä tämän päällä. Pian Miwa heräsikin ja kiljaisi, sillä näki aavenaisen aivan yläpuolellaan.
”Mitä helvettiä? Missä Yoru on? Anna se takaisin!” Miwa raivosi.
”Mamma, Yoru on tässä!” Yoru raakkui. Aavenainen katosi.
”Mitä ihm..” Miwan suusta pääsi. ”No onneksi Yoru on kunnossa”, Miwa nosti Yorun syliinsä ja halasi sitä.

Takaamme kuului korinaa. Me kaikki käännyimme katsomaan, mikä ääntä teki. Ei se ollut aavenainen, eikä pelottava pokémon, vaan mies, joka oli tervehtinyt meitä ensimmäisenä. Veren peittämä mies, jolla oli köysi kaulassaan. Miwa katsoi näkyä hieman yllättyneenä.
”Aaaah, mikä tuo on?” Ilse huusi.
”M-Miwa mennään pois!” Odilekin kiljui.
”Se on se paha setä!” Yoru raakkui.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Ilkeä setä joka piti tätä tehdasta, mutta se ei ollut oikeasti saapastehdas!” Yoru raakkui. ”Setä oli ahne ja teki tutkimusta Darkrai-sedästä, joka oli mamman mamman pokémon!”
”M-M-Mene pooooois!” Ilse huusi itkuisesti. Miwa ei itkenyt, eikä huutanut, hän vain katsoi olentoa unen pöpperössä ja nappasi kännykän lattialta. Naps vain, ja Miwa oli napannut siitä kuvan. Tästä ei Yorun paha setä pitänyt, me emme edes nähneet miten se liikkui, yhtäkkiä se vain oli siinä Miwan vieressä. Se tarttui Miwaa tämän kaulasta ja korisi:
”Teillä-lä-lä ei ole-le-le lupaa olla täällä-lä-lä!” Se kiristi otettaan Miwan kaulasta, niin ettei tyttö saanut kunnolla henkeä.
”Jätä mamma rauhaan!” Yoru raakkui, niin kovaa en ollut kuullut sen ikinä raakkuvan. ”Yoru näyttää pursuitin!” Ja sen Yoru myös teki, se liisi korkealle ja sitten syöksyi, nokkaisten pahaa setää päähän ja sitten vatsaan.
”Minäkin!” Minä huusin. ”Tule Ilse!” Hyökkäsin ukkoa kohti Knock offilla ja Ilse puolestaan raapi sen kättä, sitä kättä, joka piteli Miwan kurkkua. Tämä oli hassua, kaikki Odilen liikkeet olivat menneet aavenaisesta läpi, mutta miten me pystyimme hyökkäämään tätä miestä vastaan? Eikö hän ollut aave? Oliko hän jokin muu?

Sitten puhuri tuli taas. Ja mustuus. Hassu pokémon, josta me olimme aiemmin nähneet vain ääriviivat, oli nyt näkyvä, se oli melkein kokonaan musta ja sillä oli hassu valkoinen hattu. Se leijui ilmassa niin kuin minäkin.
”Päästä pikkuinen irti.” Se sanoi kurkkuäänellä, sellaisella oikein käheällä. ”Heti!” Zombimies katsoi pokémonia pelokkaana. Se oli niin peloissaan, että päästi Miwan heti irti, niin että Miwa tipahti lattialle. Hän perääntyi äkkiä ottaakseen kuvan, mutta ehti kuvaamaan sen kun tuo outo pokémon tarrasi zombiukkoa kurkusta ja muutti tämän tomuksi.

”Olet kasvanut kovasti sitten viime näkemän, pikkuinen”, Outo pokémon sanoi Miwalle.
”Älä turhaan, ei Miwa ymmärrä”, Minä sanoin. Mutta sitten huomasin miten Miwan ilme muuttui hölmistyneeksi.
”Kyllä Miwa ymmärtää, on ymmärtänyt ennenkin”, Kurkkuääninen pokémon sanoi.
”Hetkinen”, Miwa sanoi. ”Puhutko sinä?”
”Siitä on kauan, kun viimeksi nähtiin”, Pokémon jatkoi. ”Sinusta onkin kasvanut oikea pokémon kouluttaja, niin kuin isästäsi.”
”Olenko tullut hulluksi?” Miwa kysyi. ”Kuulen pokémonin puhetta ja ymmärrän sitä!”
”Ei, et ole tullut hulluksi, pikkuinen”, Pokémon sanoi. ”Minä osaan keskustella ihmisten kanssa, niin että nämä ymmärtävät, jos tahdon.”
”Miksi?” Miwa kysyi.
”Asia vain on niin”, Pokémon sanoi. ”Mutta kuten jo selitin tälle Murkrow-poikaselle, kouluttajani haluaa sinun tietävän jotain, pikkuinen. Ja sinun on vietävä tieto eteenpäin.”
”Mikä tieto?” Miwa kysyi ymmällään.
”Tule niin näet”, Pokémon sanoi. Miwa keräsi kamppeensa, lähinnä arvokkaan munan ja me lähdimme seuraamaan mystistä pokémonia.

Tajusin, että meidän täytyi olla tehtaan alla. Ehkä tämä oli kellari, sellainen missä säilytettiin kaikkea romua, niin Rhydo-setä oli ainakin sanonut. Rhydo-setä tiesi kaikkea. Mutta jos tämä oli kellari, niin aika hyvin sisustettu sellainen.
”Seinät on kaakeloitu”, Odile totesi. ”Miksiköhän? Jos tämä kerran on kumisaapastehdas..”
”Ei, se missä te ensin olitte, oli kumisaapastehdas”, Kurkkuääninen pokémon sanoi. ”Tämä oli sivubisnes.”
”Mitä täällä tehtiin?” Ilse kysyi.
”Ne tutkivat pimeystyypin pokémoneja, sellaisia kuin sinä ja tuo Murkrow”, Kurkkuääni kertoi. ”Minun kouluttajani oli yksi tutkijoista.”
”Oliko se tämä Mikazuki?” Miwa kysyi. En ymmärtänyt, miten Miwa ymmärsi tuon puhetta, muttei meidän.
”Mikazukilla oli kyky saada meidät pimeystyypin pokémonit pitämään itsestään”, Kurkkuääni kertoi. ”Siksi häntä tarvittiin. Niin ne sanoivat.”
”Mitä hän sitten teki?” Miwa kysyi. ”Kun sai pimeystyypit tykkäämään itsestään.”
”Ei mitään kummallista”, Kurkkuääni sanoi. ”Hän vain osasi sen, mutta se oli peitesyy sille, miksi ne halusivat hänet tänne.”
”Mikä oikea syy oli?” Odile kysyi.
”Ne tahtoivat minut tänne, koska olin mitä ne kutsuivat tarupokémoniksi”, Kurkkuääni sanoi. ”Ne tiesivät että elelin Mikazukin luona Icterinessä. Ne halusivat minut tänne.”
”Mitä varten?” Ilse kysyi.
”Ne tekivät pahoja”, Yoru sanoi. ”Ne valehtelivat neiti Mikazukille, eikö vain?”
”Valehtelivat”, Kurkkuääni sanoi. ”Mikazuki ei antanut niille lupaa tehdä kokeita minulle.”
”Siitä ne eivät taineet tykätä”, Miwa sanoi.

Olimme kävelleet tomuisen käytävän päähän, ovettomaan huoneeseen. Siellä oli pimeää, mutta jokin vihreä antoi huoneeseen hehkua. Ulkopuolella meitä odotti kummitusnainen.
”Sinäkö se olit, joka kutsui minua?” Minä kysyin. Aavenainen nyökkäsi ja hymyili. Sitten hän katsoi Miwaa. Miwa katsoi naista ymmällään. Nainen viittasi meitä tulemaan huoneeseen kanssaan, Miwa epäröi hetken.
”Mene sisälle Miwa!” Minä hoputin tyttöä, mutta hän ei mennyt. ”Mene nyt!” Minä päätin alkaa työntää tyttöä, jotta tämä liikkuisi. Ilse alkoi auttaa heti ja Odilekin – tavallaan.
”Mene nyt Miwa!” Se patisti.
”Ei mamman mamma tee mammalle pahaa!” Yorukin sanoi.
”Mene vain”, Kurkkuääni sanoi.
”Onko varma ettei hän telo kurkkuani?” Miwa kysyi.
”Ei hän aikonut tehdä sinulle mitään, pikkuinen. Meidän oli saatava sinut tänne”, Kurkkuääni selitti.
”Miksi?” Miwa tivasi.
”Sen sinä tiedät, kun menet huoneeseen”, Kurkkuääni sanoi täysin rauhallisena.
”Olkaa tarkkoina”, Miwa sanoi meille muille ja astui huoneeseen. Me muut menimme perässä. Huoneessa ei ollut paljon mitään, lattialla lojui papereita ja seinustalla oli vähän sitä pokémon centerin pömpeliä muistuttava laite. Ja sitten oli säiliö, säiliö jossa oli hohtavaa vihreää ainetta. Aineessa kellui nainen, joka näytti aivan Miwalta, aivan siltä aavenaisella.
”Oletko sinä.. kuollut?” Miwa kysyi säiliön vieressä seisovalta aaveelta. Aavenainen pudisti päätään.
”Tämä on eräänlainen kehosta irtautumiskokemus”, Kurkkuääni sanoi. ”En osaa sanoa miten, mutta Mikazukin tajunta on tässä huoneessa kanssamme, kun taas hänen kehonsa on tuon säiliön sisällä.”
”Mutta..” Miwa sanoi epäröiden. ”Eikö hänen pitäisi olla..”
”Hän on elossa, vain kooman kaltaisessa tilassa, ystävämme Demetria on valvonut häntä, kun minä olen yrittänyt pitää sen miehen poissa”, Kurkkuääni kertoi.
”Demetria?” Miwa toisti. ”Kuka se on?” Ilmeisesti Demetria-niminen otus oli kuullut keskustelumme ja tullut esiin säiliön takaa. Demetria oli kasvikissa.
”No mutta, sehän on pikku Miwa!” Se huudahti, mutta Miwa ei ymmärtänyt sen puhetta. Lehtikissa tuli Miwan luo ja puski itseään tämän jalkoja vasten.
”Kun viimeksi nähtiin, olit vain polvenkorkuinen!”
”Kuka se mies oli?” Miwa kysyi. ”Mikä hän oli?”
”Vain mies, joka on parasta aikaa koomassa Peacockin sairaalassa.” Kurkkuääni kertoi. ”Minä pistin hänet itse siihen tilaan, mutta jotenkin hänen tietoisuutensa jäi tänne, vahtimaan, ettei kukaan löytäisi hänen syntiensä pesää.”
”Perhana, Notos!” Demetria sätti kurkkuääntä. ”Olisit sanonut, että Miwa se täällä seikkailee! Olisin tuonut hänet tänne!”
”Ja te tarvitsitte minun näkevän tämän?” Miwa kysyi. ”Miksi?”
”Jätin sinulle sen paperin pikkuinen, sieltä löydät Mikazukin tiedot, osoitteen ja lähimmät omaiset”, Notos-kurkkuääni kertoi. ”Ota tästä paikasta valokuva, todiste että Mikazuki on täällä, näytä se omaisille, jotta he tietävät tulla etsimään häntä täältä.”
”Mutta mehän tiedetään, että Mikazukin puoliso asuu nykyään Marblessa!” Demetria sanoi. ”Miwa menee sinne jossain vaiheessa, minä voin lähteä mukaan ja tuoda ukon tänne!” Notos naurahti.
”Nähtävästi Demetria tahtoo mukaasi, Miwa. Se auttaa sinua löytämään Mikazukin omaiset.”

”Eli siis?” Miwa kysyi. ”Kun Icterineä ei enää ole..”
”Kyllä he löytyvät”, Notos sanoi. ”Mikazukilla ei periaatteessa ole mitään hätää täällä, varsinkaan niiden kummitushuhujen takia.”
”Täällähän kummittelee”, Miwa totesi.
”Ja aion jatkaa sitä kuviota, jos se mies joka pisti tämän alulle, sattuu heräämään..” Notos vihjasi. ”Voisit ehkä pitää Peacockin sairaalaa silmällä. Mutta vain sen aikaa kun olet täällä.”
”Olen täällä jonkun aikaa”, Miwa sanoi. ”Muut tiimiläiset kaipaavat lepoa, eivätkä ole vielä kyllin vahvoja salia haastamaan.”
”Kun lähdette, Demetria ohjaa teidät perille”, Notos sanoi. Katsahdin aavenaista joka hymyili minulle. Miwa nappasi kuvan säiliöstä ja katsoi siellä uinuvaa naista epäröiden.
”Demetria tietää minne mennä”, Notos sanoi. ”Se myös ohjaa teidät pois täältä turvallisesti.”
”Kyllä kai täti selviää?” Yoru kysyi.
”Selviää, Mikazuki on vahva”, Notos vakuutti. ”Pitäkää te puolestanne pikkuisesta.”

Demetria oli lehtikissa, isompi kuin Ilse. Ilse katsoi sitä ihaillen.
”Oletkos sinä Danan pentu?” Demetria kysyi. ”Kovin olet äitisi näköinen.”
”En minä mielestäni näytä äidiltä”, Ilse miukui.
”Ilse pitää mammaa mammanaan”, Yoru selitti, kun sai suun vuoron. ”Ilsen muna löytyi mamman repusta.”
”Oliko Dana sellainen iso pantteri?” Odile kysyi niin hiljaa, ettei Ilse kuullut – vaikka olikin kissa.
”Oli, oli,” Demetria sanoi. ”Tapasitte siis sen. Miten Miwan isä mahtaa voida?”
”Miwan isä?” Odile toisti. ”Minä en ole ikinä nähnyt Miwan isää.”
”Olet varmasti nähnyt, jos kerran olet nähnyt Danan”, Demetria sanoi. ”Hän on semmoinen iso tummahiuksinen mies”, En minä vaan muista isoa pantteria tavanneeni, mutta minäpä kuoriuduinkin Ilsen jälkeen. Miwa haukotteli. Kello taisi olla ties mitä. Demetria halusi kulkea Miwan vieressä. Se katsoi Miwaa koko ajan ja hoki: ”Kylläpä pikku Miwasta on tullut iso!” tai ”Kylläpä pikku Miwa onkin äitinsä näköinen! Vain silmät ovat isän!”
Sitten se kyseli meiltä, kuka meistä oli Miwan ensimmäinen pokémon.
”Rigel-setä ei ole täällä”, Ilse vastasi. ”Rigel-setä jäi pokémon centeriin.”
”Sitten minä tapaan sen aamulla!” Demetria päätti.
”Tuletko meidän mukaan?” Kysyin siltä.
”Tulen, tulen!” Demetria vakuutti iloisena. ”Minä en yhtään tiedä, miten paljon pikku Miwa tulee muistamaan tästä yöstä, Notos ei tykkää kun ihmiset näkevät sen.”
”Miksei?” Ilse kysyi.
”No koska se on tarupokémon, jos muut saisivat tietää, että se oleilee täällä, täällähän ramppaisi yhtenään tutkijoita ja kouluttajia,” Demetria selitti. ”Toisinaan se pyyhkii ihmisten muistin.”

Minä en paljosta hätkähdä, mutta se että joku veisi muistin, tuntui pahalta. Kävellessämme takaisin Demetria vakuutti, ettei Notos meidän muisteihimme koske, mutta Miwa, ihmisenä on asia erikseen, kun tuon muistissa oli kuulemma reikiä kuin emmental juustossa jo ennestään. En tiennyt mitä se tarkoitti. Demetria vei meidät siihen huoneeseen, jossa olimme nähneet sen hirttäytyneen miehen ensimmäisen kerran.
”Eihän se tule enää?” Ilse kysyi.
”Ei”, Demetria vakuutti. ”Käykää rauhassa nukkumaan”, Miwa nukahti ensin, hän meni siihen samaan paikkaan kuin päivälläkin ja sammui siihen. Demetria katsoi tyttöä hyvillään.
”Niin nopeasti ne kasvavat”, Sitten lehtikissa otti ja käpertyi Miwan viereen, Ilse katsoi isompaa kissaa hieman arasti.
”Tule sinäkin tänne, pikku Purrloin ja sinä samaten myös Shuppet”, Kissa sanoi.
”Minun nimeni on Ilse..”, Ilse sanoi hiljaa.
”Ja minun Lolita!” Sanoin tomerasti.
”Yoru on Yoru”, Yoru haukotteli, se oli käpertynyt Miwan hartialle nukkumaan.
”Minusta Odile on paljon nätimpi nimi kuin Mary..” Lolita mutisi puoliunessa. Minä käperryin Miwan pään päälle, kuten tavallista ja Ilse meni, kuinkas muutenkaan uuden kissakaverin viereen nukkumaan.

Muutama tunti siinä kai meni, sitten kuulin rasahduksen. Pikkuisen äänen, joka kuului Miwan sylistä.
”Ilse, hei Ilse!” Kutsuin ystävääni. ”Minä luulen, että se kuoriutuu! Herää!” Ilse haukotteli ja katsoi minua tuimasti vihreillä silmillään, kunnes kuului toinen rasahdus. Se sai kissan valppaaksi. Ilse nousi nopeasti ja kipitti sitten Miwan syliin. Kuului kolmas rasahdus.
”Hei, tule ulos!” Ilse kannusti tulokasta. ”Tule ulos, niin voidaan leikkiä yhdessä!”

Kommentit:

Chidori


18>
Huh, tässä luvussa tuli sellainen määrä uutta (ja osin myös vanhaa) tietoa että sai hetken aikaa ynnäillä juttuja yhteen menneiden tapahtumien kanssa. Hienosti olet kyllä käyttänyt tapahtuman mysteerejä hyväksesi isompien juonikuvioiden setvimisessä. Miwan vanhemmat eivät edustakaan ihan tavallisia tallaajia, haha. :’D
Mysteerin kriteerit täyttyivät erinomaisesti. Tunnelmaltaan tarina ei ollut erityisen pelottava, mikä on tietysti ymmärrettävää – kirjoitettiinhan tämä kummituspokémonin näkökulmasta. Miwallakaan ei nähtävästi ollut ymmärrystä karmivuuksien päälle, ei tullut yllätyksenä. :’D Pelottavat tapahtumat kävivät kaikesta huolimatta hyvin ilmi. Hyvää työtä siis!

Trix +3op, Yoru +2lvl +3op, Odile +1lvl, Ilse +2lvl +2op, Lolita +4lvl +2op. Rahaa 115pd:tä, mikä sisältää tarina- ja mysteeripalkkion. Muna tosiaan kuoriutui, ilmoittelehan luonnetta sitten kouluttajakirjassa. :>

Aurora #17 > Sairasta menoa

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Kiipesin ikkunasta sisään, Purrloinin kynnet olivat aika vahvat, sillä se sai jotenkin keploteltua yläkerran ikkunan auki, kapusin kissa mukanani sisään. Olihan se tyhmä idea, mutta saattoihan Koemi olla täällä. Koko yläkerta oli pimeänä, joten liikkuminen oli vaikeaa, mutta kaikeksi onneksi ovelalla Purrloinilla oli hyvä pimeän näkö, joten seurasin sitä. Lopulta päädyin ovelle, jonka oletin johtavan vintille. Ovi ei ollut lukossa, tai jos olikin, niin harvinaisen ruosteisessa lukossa, sillä se aukesi vetämällä.
”Koemi?” Kutsuin kuiskaten. ”Toivon todella ettet ole piilossa.”
”Cuboo?” Heikko ääni vastasi.
”Missä olet? Tule, vien sinut stalkkeri-sedälle.” Maanittelin sitä. Vaikka, tällaisen maanittelun jälkeen kukaan ei tulisi esiin.
”Purr!” Vieras, ärhäkkä Purrloin purisi. En tiedä, mitä se oikein yritti, mutta pian pieni ruskea luuta heiluttava pokémon tuli esiin jonkin alta, mikä näytti tässä pimeydessä pöydältä.
”Cubooh..” Se sanoi hiljaa, ääni väristen.
”Ei mitään hätää.” Lepertelin pokémonille. ”Miwa-täti vie sinut takaisin stalkkeri-pojan luo.”
”Cubooh!” Pokémon hihkaisi ja veti minua puntista. Toivottavasti ne hörhöt alakerrassa eivät vain kuulleet. Nostin pikkuisen syliini.
”Et sitten huido minua tuolla.” Sanoin pienelle pokémonille, viitaten tietenkin sen luu-nuijaan.
”Cubooh!”
”Hei mirri, missä olet?” Kysyin, sillä en nähnyt sinisilmäistä Purrloinia missään. Kohta kuitenkin tunsin pökkäisyn nilkkani tiennoilla ja näin sinisten kissan silmien välähtävän.
”Purr.” Kissa purisi.
”Hyvä, nyt mennään.” Sanoin katille. ”En halua viettää yhtään enempää aikaa tässä läävässä.” Minua hermostutti, en ollut ennen hiipinyt kenenkään taloon luvatta, en etenkään sellaisten, jotka olivat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä. Täältä oli päästävä pois ja vähän äkkiä!

Kun palasimme huoneeseen, mistä sinisilmäinen Purrloin oli avannut ikkunan kynsillään, huomasin jo sinipunaisten valojen vilkkuvan pihassa. Hyvä, stalkkeri oli näköjään ottanut neuvosta vaarin ja soittanut kytille. Katsoin tapahtumia hetken ikkunasta käsin, se Yusuke vietiin ulos ensimmäisenä, mutta sitä kaljua ukkoa ei näkynyt missään. Sitten valot syttyivät huoneeseen. Ne saivat silmät kirvelemään niin, että oli pakko vetää käsivarsi silmien suojaksi.
”No mutta, meilläpä on täällä hurmaava vieras tänä iltana.” Rosoinen ääni sanoi. Siirsin käsivarteni hitaasti pois kasvoiltani. Sen tyhjän huoneen ovella seisoi kalju mies, jolla oli yllään kuluneet tummansiniset haalarit ja raitapaita.
”Sinäkö soitit poliisit, tyttö?” Mies kysyi. Jostain syystä en uskaltanut katsoa poispäin miehestä. Se johtui hänen silmistään, niissä oli jotain pelottavaa, jotain mielipuolista, vaikka hän nyt ei vielä erityisen uhkaavasti käyttäytynytkään, minusta tuntui, ettei ukkoa ollut syytä ärsyttää.
”Ei, en se ollut minä.” Vastasin lyhyesti. ”Tulin vain hakemaan stalkkerin pokémonia.”
”Tulit hakemaan jonkun toisen pokémonia?” Mies toisti.
”Kaikuuko täällä?” Kysyin.
”Oletan että tuo Purrloin on sinun aloituspokémonisi.” Mies jatkoi jutusteluaan.
”Väärin taas.” Vastasin. ”Tuo Purrloin vaan tarttui matkaan, en minä sitä omista.”
”Mutta omistat Nidorinon, etkö omistakin?” Ukko virnisti. ”Minä nimittäin näin kun tulit sekalaisen seurueesi kanssa eilen iltana Shamrockista.”
”Entä sitten?” Kysyin. ”Rigel ei ole täällä.”
”Rigelkö sen nimi on?” Ukko naurahti. ”Taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti.”
”Miksi juuri aloituspokémonit?” Minä kysyin.
”Voi pikku tyttöä, olet ihan selvästi vielä kokematon tällä alalla.” Ukko naurahti. ”Koulutetuista aloituspokémoneista saa isot rahat Icterine Cityssä.”
”Eikös se ole se kaupunki, minkä ydinvoimala poksahti monta vuotta sitten?” Olin minäkin siitä kuullut, vaikka olinkin tapahtumien aikaan vasta pikku lapsi.
”Terävä tyttö, kuten isänsäkin.” Ukko hymähti.
”Anteeksi, mitä?” Kysyin, sillä minua ei vielä koskaan verrattu isääni Masatoon, joka kuoli liikenneonnettomuudessa äidin kanssa kun olin vielä pieni, ehkä yhdeksän tai kahdeksan vuotias, sitten me muutimme Aurora Towniin isovanhempien luo.
”Älä tyttö yritä, Yusuke tuolla kuvaili teidät serkukset hyvin.” Ukko naurahti pehmeästi. ”Tiesin heti että vanha pomoni on lähettänyt kalleimpansa ja luotetuimman juoksupoikansa vakoilupuuhiin.”
”En ymmärrä lainkaan mistä puhut.” Sanoin hitaasti, sillä en ymmärtänyt tuon ukon horinoista mitään. Ensin kehuu minua isäni tytöksi, ja sitten ruvetaan syyttämään vakoilusta. Miehen katse pelotti minua, vaikka hän puhuikin mukavia, katse antoi ymmärtää jotain aivan muuta. Täältä oli päästävä äkkiä pois. Minulla oli sellainen tunne, että tuo ukko saattoi tehdä mitä hyvänsä, kun vaan sai tilaisuuden. Yritin peruuttaa varovasti ikkunan luo, mutta ukko huomasi heti yritykseni.
”Älä luullekaan että pääset pakoon, pikku neiti Hasaki.” Ukko naurahti. En odottanut niin vanhan äijän liikkuvan niin ripeästi, mutta pian ukko olikin vetänyt käteni selkäni taakse, piskuinen Cubone putosi rytäkässä maahan ja alkoi parkua. Tiedän olevani pulassa. Katson lattialla seisovaa Purrloinia, se vain nuoli tassuaan, eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minua.
Toisaalta miksi se minua auttaisi? Eihän se edes ollut pokémonini. Tunsin ukon hengityksen niskassani, sain siitä kylmiä väreitä eikä hajukaan ollut mieleinen. En tiennytkään, että jossain myytiin oksennuksen hajuista suuvettä..
”Nyt kun oikein ajattelee, sinustahan saisi hyvät tienestit.” Ukko totesi. ”Paremmat kuin niistä pokémoneista.”
”Älä luulekaan!” Kiljaisin ukolle ja tein ainoan asian, mikä mieleeni tuli, astuin ukon varpaille niin kovaa kuin suinkin pystyin. Ukon ote hellitti sen verran, että pääsin vapaasti hänen otteestaan. Ryntäsin nappaamaan itkevän Koemin takaisin syliini, eihän sitä tänne voinut jättää, kun olin varta vasten tullut tänne löytääkseni sen.
”Typerä tyttö!” Ukko huusi ja tarrasi minua saparosta. Saakeli, että pitikin ruveta käyttämään mokomaa kampausta..
”Päästä irti!” Kiljaisin. Mutta ei ukko minun kiljumisiani kuunnellut vaan heitti minut, Cubone sylissäni päin seinää. Löin pääni vasten betonista pintaa ja tunsin miten otsastani norui jotakin lämmintä ja tahmeaa.
Ukko saapasteli luokseni hymyillen minulle kuin mielipuoli.

”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”

Heräsin. Oli kylmä, oli pimeää ja päätäni jomotti. Minua oksetti.
”Missä hitossa..?” Kysyin itseltäni.
”Cubooh!” Jokin tökkäisi minua kylmällä esineellä.
”Koemi?” Kysyin.
”Cubooh!” Koemi huudahti ja mitä ilmeisimmin kiipesi syliini, se painoi päänsä rintaani vasten, ikään kuin olisi kaivannut lohdutusta.
”Onko se mirri täällä?” Kysyin. Siinä samassa tunsin raapaisun poskeni tiennoilla.
”Purr!” Se maukaisi ärsyyntyneenä.
”Missä olemme?” Kysyin. Katsoin ympärilleni, oli pelkkää pimeyttä. Olin selvästi tyhjässä huoneessa, huoneen seinät kuulsivat pimeydessä tummansinisinä. Oli täysin hiljaista. Ilma täällä oli vilpoista ja haisi jotenkin ummehtuneelta. Nousin istumaan ja hieroin päätäni, mitä oli oikein sattunut? Miksi olin sammunut tällaisessa paikassa? Oliko minut ryöstetty? Oli pakko kokeilla oliko vyössä, jonka taskuissa kannan kaiken omistamani, kaikki tallella. Taskut olivat tyhjät, jäljellä olevat poképallot olivat tiessään, ja ne Makotolta pöllimäni rohdot. Vyöllä sentään oli jäljellä neljä poképalloa. Hyvällä tuurilla nekin olisivat tyhjiä. Kokeillakseni tätä, heitin randomisti yhden poképallon lattialle, pallo kalahti vasten lattian kovaa pintaa ja sieltä kompuroi ulos Rhydo.
”No sinä sentään olet tallessa, kaveri.” Huokaisin helpottuneena.
”Rhy?” Kivikasa äännähti.
”Katsotaan keitä muita on paikalla.” Sanoin heikosti hymyillen, vaikka tuskinpa Rhydo edes huomasi. Seuraava poképallo kalahti lattiaan ja sieltä pomppasi Odile.
”Liiil!” Odile parkaisi ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
”Sitä minäkin tässä mietin, ruoho.” Naurahdin kömpelösti. Heitin vielä kolmannen poképallon maahan ja sieltä liihotteli kukapa muu kuin tässä taannoin seonnut Lolita.
”Shuppet?” Lolita pyörähti ympäri ja katsoi minua, sen silmät kiiluivat, tai oikeastaan ne suorastaan loistivat pimeässä. Se kuitenkin tuli ja hieroi poskeaan omaani vasten, eikä osoittanut yhtään sekoamisen merkkejä.
”Toivottavasti olet kunnossa, sillä me olemme nyt kusessa.” Totesin pikku kummitukselle. ”Minä en nimittäin tiedä missä olemme, enkä että miksi olemme.”
”Liil.” Odile vinkaisi huolestuneen kuuloisesti. Sitten tunsin jonkun terävän uppoavan kämmeneeni.
”Auts!”
”Purr!” Se oli sen Kain löytämä ilkeä Purrloin, joka oli tarttunut mukaani. Se työnsi käteni viereen jotakin, minkä erotin tässä pimeydessä olevan neliskanttisen muotoinen. Otin esineen käteeni ja katsoin sitä tarkemmin, se näytti olevan jonkinmoinen kasettinauhuri. Kun en pimeässä nähnyt paljon nenääni pidemmälle, tulin painaneeksi nauhurin käyntiin.
”Hyvää iltaa – tai pikemminkin yötä, pikku neiti, Hasaki.” Möreä, selvästi muunneltu ääni sanoi nauhalta. ”Kuten olet jo varmaan huomannut, et ole uinumassa kotoisessa pokémon centerin vuoteessa, tämä paikka on henkilökohtainen piilopaikkani, jossa odotan lunnaita sinusta tyttöseni. Luulisi herra Hasakin maksavan sievoisen summan saadakseen tyttönsä takaisin.” Sen jälkeen ukko nauroi kömpelösti.
”Siltä varalta, että saisit päähäsi yrittää karata, tämä talo on ansoitettu niin, ettet pääse pakoon, ellet sitten halua loukkaantua pahasti. Sinuna odottelisin vain kiltisti vanhan isukin saapumista.”

”Voi helvetti!” Kiljaisin. ”Tuo on se kalju äijä siitä talosta! Pakko olla!”
”Purr.” Sinisilmäinen Purrloin pyöritteli silmiään ja Koemi alkoi tihrustaa itkua, sillä se taisi tajuta, ettei täältä ollut lähteminen.
”Älä itke, Koemi.” Lohduttelin sitä niin hyvin kuin osasin. ”Kyllä täältä pois päästään.” Jaa, mutta miten, kysyi sisäinen ääneni, se joka aina epäröi kaikkea ja väitti vastaan. No kokeilemallahan se selviää, ajattelin. Ei kai tänne nyt voisi jäädä kykkimään.
Nousin ylös kylmältä lattialta ja nostin sitten Odilen syliini, Koemin kaveriksi. Lolita tietenkin leijui jo pääni korkeudella, kuinkas muutenkaan. Sinisilmäinen Purrloin oli loukannut Rhydon selkään, eikä kivisarvikuono näyttänyt välittävän siitä, että joutui moista kyydittämään. Rhydo on ottanut tavakseen vilkuilla minua ujosti, mutta aina kun yritin ottaa otukseen katsekontaktin, se alkoi katsoa lyhyiden kivijalkojensa kärkiä. Joku oli varmasti kohdellut sitä huonosti joskus. Se ei ollut niin kuin Odile, joka oli hyvin tottunut ihmisiin, eikä ollut alusta asti millänsäkään kun kantelin sitä sylissäni. Yoru taas oli arka ja tahtoi aina olla jossain lähelläni, mikä varmaan johtuu siitä, ettei Haruka ollut kohdellut korppia kamalan ystävällisesti. Mutta Rhydo oli ujo, eikä samalla tavalla kuin Odile. Minusta tuntui, että Rhydo pelkäsi minua, sillä aina kun yritin hieman taputtaa sitä päälaelta, se värähti ja puristi silmänsä kiinni, ikään kuin olisi odottanut minun lyövän itseään. Joku oli kohdellut sitä huonosti, todella huonosti, tällaisissa tilanteissa antaisin mitä tahansa, että ymmärtäisin pokémonien kieltä, haluaisin ymmärtää mitä kivikasalle oli tapahtunut.
”Tulehan, Rhydo.” Kehotan Rhyhornia. Se astelee epävarmasti takanani kun yritän horjahdella siihen suuntaan, missä huoneen ovi oli. Erotin oven helposti, sillä se oli maalattu valkoisella maalilla, joka erottui hyvin pimeässä.

Päätäni koski edelleen ja minua huimasi, veikkaan että se ukko oli lyönyt minua päähän jollakin, että varmasti pysyisin tajuttomana. Kun viimein pääsin oven luo, sain huomata, ettei se auennutkaan.
”Voi, paska.” Jupisin. ”Lukossa.” Huokaisin raskaasti, kyllä ne kaikki vangitut rikosetsivät telkkarissa aina jotenkin keplottelivat itsensä vapaaksi tällaisista huoneista, mutta niillä olikin aina mukana viilat sun muut hiuspinnit. Minulla ei ollut mukanani muuta kuin kasa poképalloja, enkä pinnejäkään käyttänyt, epä tyttömäinen kun siltä osin olin. Ehkä siksi minut jätettiin.. totesi sisäinen masentunut ääneni.
Tarkastelin ovea, maalipinta nyt ainakin oli hilseillyt ihan kivasti. Painauduin ovea vasten ja sain huomata, ettei ovi ollut erityisen tiukasti saranoitettu. Ehkäpä ikä alkoi painaa.
Nyökkäsin tomerana, kyllähän sitä kannatti edes kokeilla.
”Pysy vähän kauempana Rhydo.” Hymyilin sarvikuonolle asettaessani Cubonen ja Odilen sen selkään hetkeksi. ”Yritän yhtä juttua.”
Silmäkulmastani näin miten Rhydo katsoi minua kuin tärähtänyttä. Otin ja juoksin ja lopulta törmäsin oveen koko painollani. Kuten arvelinkin, ovi oli niin löysästi kiinni, että sain sen murrettua. Mutta onni oli kuitenkin lyhyt aikainen.
”Waah!” Kiljaisen sillä saan huomata, ettei seuraavassa huoneessa ollut lattiaa juuri ollenkaan. Horjahdin ja olin pudota suoraan ammottavaan pimeään reikään, ja olisin varmaan pudonnutkin, ellen olisi napannut kiinni siitä vähästä, mitä puisesta lattiasta oli jäljellä.
”Petiliiil!” Odile huusi kauhistuneena.
”Ei hätää, Odile.” Vakuutin kavutessani ylös. ”Pihkura, tämä talo on tosiaan ansoitettu.”
”Shuppeet!” Lolita tapitti minua säikähtäneenä sinikeltaisilla silmillään, ja hieroi sitten helpottuneena kylmää poskeaan omaani vasten. Sydämeni hakkasi tiuhaan tahtiin ja jalkani tärisivät, enpä olisi uskonut ihan tällaista ansaa. En edes halua tietää, mitä tuolla alhaalla on. Istuin siinä kynnyksellä, ja katselin alas, ja sitten ylös ja sitten eteenpäin. Kyllä täältä jotenkin oli pois päästävä!
Sitten katsahdin pokémoneihin, ehkäpä niistä olisi apua. Mutta miten? Odile tuskin osasi taikoa mistään köyttä, ja Lolitakin osasi vain tönäisy liikkeen. Tuosta katista en tiennyt, mutta ei sekään kamalan vahvalta näyttänyt. Rhydo taas.. mitä liikkeitä se edes osasi?
Ei voinut mitään, nousin ylös, oli kai pakko käydä katsomassa löytyisikö siitä ensimmäisestä huoneesta toista ovea tai vaikka köyttä.
En nähnyt mitään, oli liian pimeää.
”Hitsi, olisinpa hommannut itselleni sähköpokémonin, niin saisimme vähän valoa tänne.” Sanoin puoliääneen. Rhydo, selässään muut pokémonit katsoi alakuloisena maahan, kohti puista lattiaa. Sinisilmäinen Purrloin sen sijaan hyppäsi kepeästi jaloilleen ja käveli luokseni, se teki jonkun jännän tassun iskun ja yhtäkkiä oli sen ympärille syntynyt sähköinen kenttä.
Mistähän se sen keksi? No väliäkö tuolla, pääasia, että valo-ongelma tuli ratkaistua!
”Kiitos, kaveri!” Sanoin sille. ”Nyt jos löytäisimme jostain köyttä tai jotain..” Katselin ympärilleni ensimmäisessä huoneessa, ei siellä mitään erikoista ollut, huone oli tyhjä, lukuun ottamatta sitä seinälle köyden pätkää. Otin köyden pätkän seinältä, johon se oli jätetty roikkumaan koukun varaan. Köysi näytti kuluneelta ja vanhalta, mutta kaipa siitä johonkin olisi.

Sähkökentän itsensä ympärille luonut kissa toi sen verran valoa, että näin ylös asti. Katosta roikkui vaijeri.
”Hmm..” Se oli niin korkealla, etten minä ainakaan ylettäisi siihen, en edes vaikka hyppäisin. Katsahdin pääni vierellä leijuvaa Lolitaa.
”Kuules Lolita, jaksaisitko viedä tämän toisen pään tuonne ylös?” Kysyin pikku aaveelta sitoessani köyden toiseen päähän solmun. Lolita nuuhkaisi köyttä ja otti sitten solmuosan suuhunsa. Se lähti innokkaana viemään köyden päätä ylös.  
”Shuppeet!” Se hetken päästä huusi, laitettuaan köyden pään kiinni vaijeriin. Vedin köydestä varovasti, kiristääkseni silmukan vaijerin ympärillä. Pelkäsin, että vaijeri menisi rikki, sehän olisi juuri minun tuuriani.
”Shuppet?” Lolita kysyi suoraan korvaani. Säpsähdin tuota ja melkein kaaduin siihen kuoppaan.
”Saakeli, Lolita! Et viitsisi!” Huusin tuolle. Lolita räpäytti silmiään ja katsoi minua viattomasti. Eihän tuo sitä tahallaan tehnyt, vai tekikö? Eihän sitä tiedä.
”Nyt saatte palata hetkeksi poképalloihinne.” Sanoin porukalle. Otin Odilen ja Rhydon palloihinsa, mutta Lolita liiteli jo omine lupineen kuilun toiselle puolelle. Huokaisin katsellessani pikku aaveen menoa, se oli kuin omassa elementissään täällä pimeydessä. Poimin värisevän Koemin syliini, sillä ei sille ollut muutakaan tapaa matkustaa, eikä muuten ollut ollut tuolle katillekaan.
”Tule, kisu.” Sanoin sille. ”Hyppää olalleni!”
”Purr.” Otus sulki itsepintaisesti silmänsä ja lakkautti sitä ympäröivän sähkövirran.
”Et sinä tännekään voi jäädä.” Totesin. ”Tule nyt.”
”Purr!” Kissa käänsi kasvonsa poispäin minusta, ikään kuin se mököttäisi. Huokaisin syvään ja pyöritin silmiäni. Nostin kissan sen niskavilloista ja asetin hartialleni. Kissa puraisi minua kädestä, kun nostin sitä.
”Auts!”
”Purr!” Se purisi äreästi. Päästyään hartialleni kissa upotti kyntensä siihen niin hyvin kuin osasi. Onneksi minulla oli kuitenkin kaksi paitaa päällekkäin, ettei tuo paljoa kirvellyt.
”Pitäkää nyt hyvin kiinni.” Sanoin kavereille. Tuntui typerältä sanoa niin Koemille, joka pysyi sylissäni siitä syystä, että itse pidin kiinni siitä.
Kestäisiköhän köysi? Kestäisikö vaijeri? Jos se ei kestäisi, putoaisimme päistikkaa tuohon mustaan aukkoon. Olikohan tämä nyt viisasta? Pitäisikö odottaa? Tosin mitä täällä odottaisi, ei kukaan tulisi. Itsepähän olin lähtenyt kertomatta kellekään, ei kukaan edes tiedä missä nyt olen.
Täytyihän täältäkin jotenkin ulos päästä, mutta jos tuo köysi katkeaisi, loppu voisi ihan hyvin koittaa, enhän tiennyt, mitä tuolla alhaalla oli, ja miten pitkä pudotus olisi.
Täältä kun putoaisi, saattaisi katkaista niskansa. Puristin kulunutta köyttä käsissäni, miettien miten paljon se sattuisi.
”Shuppeet!” Lolita hieroi poskeaan omaani vasten, en tiedä miksi, mutta moinen ele onnistui jotenkin rauhoittamaan minut.
”Kiitos, Lolita.” Kuiskasin pikku mörölle. ”Nyt mennään.” Ja sitten mentiin. Otin vauhtia ja heilautin itseni toiselle puolelle. Ja sitten se löysi katkesi.

Onneksi köysi kuitenkin katkesi juuri siinä vaiheessa, kun olin jotenkin onnistunut heilauttamaan itseni mustan aukon toiselle puolelle.
”Cubooh!” Koemi veti henkeä.
”Purr!” Kissa hartiallani purisi äkäisesti. Itse makasin maassa mahallani. Ei mikään ihme että Koemi ähki, koska sehän oli jäänyt alleni. Ja pian tunsin kissan kynsien raapivan otsaani.
”Au! Mikä hitto sinun ongelmasi on?” Kysyin kissalta, mutta se vain kääntyi ja huiskautti pitkää häntäänsä naamaani vasten. Nousin ylös ja poimin Koemin jälleen syliini.
”Kaikki ok?”
”Cubooh!” Se tapansa mukaan vastasi.
”Hyvä sitten.” Huokaisin ja taas kerran laskin Odilen ja Rhydon ulos poképalloista.
”Kaikki hyvin.” Vakuutin niille. Niin, nyt voisi hyvinkin olla kaikki hyvin, mutta hetken päästä helvetti voisi päästä valloilleen..
”Shuppet, Shuppet!” Lolita sanoi korvani juuressa, sitten se otti ja maistoi hiuksiani. Kummitus nyki toista saparoani minkä jaksoi, enkä oikein ymmärtänyt että miksi, eivät minun hiukseni mitenkään erityisen hyviltä voineet maistua, varsinkaan kun niitä ei oltu pesty sitten Tangerine Cityn.  Lolita kuitenkin nyki hiuksiani, eikä vaikuttanut pureksivan niitä. Mahtoiko tuolla edes olla hampaita?
”Mitä oikein teet?” Naurahdin pikku aaveelle ja käänsin päätäni kohti sitä. Sitten huomasin saman minkä Lolitakin oli varmasti huomannut. Uuden huoneen perältä ei juuri muuta erottanut kuin sen seinustalla olevan valkean X-kirjaimen.
”Mitä luulet, olisiko tuolla vihjettä tai jotain?” Kysyin Lolitalta, olen varma, että jos sillä olisi ollut hartiat se olisi varmasti kohauttanut niitä. Kävelin huoneen perälle varovasti, etten vain törmäisi tai kompastuisi mihinkään tässä pimeydessä. Mutta kävi ilmi, että kuten se edellinenkin huone, oli tämäkin tyhjä. Kosketin varovasti X-merkkiä, osa siitä tarttui käteeni, joten sen täytyi olla jotakin taululiidun tapaista. Aloin pimeässä hapuilla ovea siihen, mikä näytti ja tuntui puiselta pikku kaapilta, mutta minkään näköistä kahvaa, jolla sen saattoi avata, ei löytynyt.
”Kuule, Lolita.” Kyselin aavetta. ”Et viitsisi kokeilla sitä liikettä, mitä käytit siihen ällötykseen siellä metsässä, tähän laatikkoon?”
”Shuppeet!” Aave huikkasi iloisena ja yritti heti iskua laatikkomaiseen kaappiin. Mutta isku ei auttanut, enemmänkin sen näytti satuttavan pikku aavetta. Pikkuinen näytti tärisevän pimeydessä.
”Lolita, sattuiko sinuun?” Kyselin siltä.
”Shuppeh..” Pikkuinen vikisi.
”Ei se mitään, keksitään jotain muuta.” Lohdutin sitä. Odile seisoi Rhydon kanssa hieman kauempana, katselin kaksikkoa – olisikohan niistä apua tähän pulmaan?
”Odile ja Rhydo tulisitteko vähän tänne?” Kysyin niiltä. Odile tepasteli Rhydon rinnalla, vähän sitä vilkuillen, Rhydo käveli pää painuksissa ja niin hitaasti kuin suinkin.
”Liil!” Odile varmaan yritti patistaa sitä, mutta ei siitä mitään näyttänyt tulevan. En usko Odilen osaavaan mitään iskua, mikä pystyisi tuohon.
”Rhydo, osaisitkohan sinä jonkin iskun, jolla saisimme tuon vähän rikki?” Kysyin kivisarvikuonolta. Se vilkaisi minua pelästyneesti.
”Yrittäisit edes, en minä suutu vaikket onnistuisi.” Selitin sille.
”Liil!” Odile vinkaisi sille, Rhydo katsahti sitä ja nyökkäsi sitten hitaasti. Se löntysti neliskanttisen kaapin eteen ja juoksi sitten kömpelösti kohti kaappia, sen sarvi alkoi hehkua valkoisena, hetken näytti siltä kuin Rhydo olisi kompastunut mutta sitten kuului kolaus, sillä pokémonin sarvi oli osunut kohteeseensa ja äänestä päätellen, myös läpäissyt sen. Laskin Koemin sylistäni maahan ja käskin sitä pysymään Odilen ja Odilen vieressä käyskentelevän katin vieressä.
”Hyvin tehty, Rhydo.” Hymyilin Rhyhornille, joka kuikuili minua varovasti maasta. ”Taidatkin olla aika vahva!”
”Rhy, rhy..” Se sanoi hiljaa, mutta kun yritin taputtaa sen päälakea, sarvikuono perääntyi pari askelta.
”Ei se mitään.” Sanoin sille. Katsoin Rhydon aiheuttamaa vahinkoa, ja olihan se saanut kunnon reiän aikaiseksi.
”Hyvä, hyvä.” Hymyilin itsekseni. Tungin käteni varovasti reiästä kaappiin, koska eihän sitä tiedä, mitä sinne oli tungettu. Mutta ei sieltä mitään löytynyt, muuta kuin toinen nauhuri.

”Taas yksi nauhuri.” Totesin. Painoin nauhurin varovasti päälle, ja kuinka ollakaan sama muunneltu möreä ääni tervehti minua.
”En luulutkaan että suostuisit odottamaan kiltisti.” Ääni naurahti. ”No yritä pois, saa nähdä pääsetkö yläkertaan asti jos pääset..”
Pyörittelin silmiäni, jaaha.
”Mutta muista, että talo on ansoitettu, itse asiassa..” Mies nauroi taas. ”Aktivoit juuri ansan tässä huoneessa, kuuntelemalla tämän nauhan.”
”Mitä helv..” Maa järähti altamme, minun ja Rhydon ja me putosimme. Vai putosimmeko sittenkään? Oli miten oli, pudotus ei ollut kovin pitkä, itse asiassa se oli kuin alamme olisi avautunut kuoppa, kuoppa joka oli täynnä roskaa.
”Ai ja muuten, avain seuraavaan huoneeseen löytyy siitä neula kuopasta.” Ukko naureskeli nauhalla, ennen kuin se päättyi.
”Sadistinen kusipää!” Huusin, vaikka eipä ukko voinut kuulla huutoani. Tajusin pian että kuoppa oli täynnä inhottavia teräviä esineitä, jotka upposivat ihoon joka kerta kun liikahdin edes vähän. Rhydo puolestaan oli päätynyt selälleen ja potki ilmaa paniikissa. Minun oli pakko päästä kivisarvikuonon luo ja rauhoiteltava sitä. Rhydo oli suhteellisen leveä, eikä kuoppaakaan onneksi ollut koolla pilattu, eikä minun siis tarvinnut liikkua paljon päästäkseni Rhydon luo, vaikka sekin repi villalegginsejäni kyllin.
”Auh! Rhydo, rauhoitu!” Huusin tuolle. Rhydo piti niin kovaa meteliä, että hyvä kun sain oman ääneni kuulumaan.
”Rhy! Rhy! Rhy!” Raukka oli säikähtänyt todenteolla. En kuitenkaan uskonut terävien neulojen läpäisevän sen kivistä ihoa, eikä Rhydo pysynyt kauaa selällään, selässä olevan kapean kivilohkareen takia. Rhydo rysähti pian koko painollaan kyljelleen, mutta jatkoi silti potkimista. Koska olin tullut ihan sen viereen, auttaakseni selälleen joutunutta kivisarvikuonoa, oli päästävä kauemmas ja nopeasti, mikä ei kyllä ollut varsin helppoa, saati sitten nopeaa sillä neulat lävistivät polvieni ihoa kun yritin kontata kauemmas, käteni tuntuivat myös olevan täynnä reikiä. Sitä paitsi Rhydo potki maassa olevaa moskaa samalla, kun yritin päästä vähän kauemmas siitä.
”Rhydo, lopeta tuo!” Huusin, mutta eihän se minua kuunnellut. En oikein tiennyt mitä voisin tehdä saadakseni sen rauhoittumaan, yksikin potku voisi murtaa minulta luita.
”Rhydo, rauhoitu! Tuo nyt ei auta yhtään!” Mutta kuunteliko se? Eipä juuri.
”Shuppeeeeet!” Lolita tuli avukseni korvia huumaavalla kiljaisulla. Se otti ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi Rhydon korvan juuressa, mikä lopetti moisen potkimissirkuksen siihen paikkaan.
”Kiitos avusta, Lolita.” Huokaisin, kun aave tuli ja ilmestyi viereeni. ”Ei hätää, Rhydo.” Yritin vielä rauhoitella sarvikuonoa.
”Älä nyt potki kun tulen sinne.” Sanoin vielä, ennen kuin lähdin konttaamaan sitä kohti. ”No niin, miten saamme sinut jaloillesi? Epäilen, etten jaksa työntää sinua.” Mitä tässä tilanteessa nyt voisi tehdä? Miten tuollaisen möhkäleen saisi ylös.
”Purr!” Jokin loikkasi tomerasti selälleni ja kipitti muutaman askeleen kunnes loikkasi pääni päälle. Kissa kurotti pitkän häntänsä kohti kivisarvikuonoa, ja alkoi kutittaa tämän harmaata ihoa. Rhydo värisi hetken, mutta piti tarkasti huolen, ettei nauraisi, niinpä kivikasa nousi jaloilleen, eikä edes tarvinnut sen suurempaa apua siinä.
”Se avain on haudattuna tänne jonnekin.” Mutisin. ”Mitenkäs me nyt sen löydämme?”
”Rhy!” Rhydo äännähti ja alkoi taas potkia tavaraa sivuun, mutta tällä kertaa se oli aloittanut kaivamisen, varmaankin ollakseen edes jotenkin hyödyksi.
Minä en voinut nousta ylös, sillä tuo Purrloin oli istunut pääni päälle koko painollaan, eikä se rontti tehnyt elettäkään lähteäkseen. Kuoppaan pistetyt neulat olivat kidutusta käsilleni ja polvilleni. Lopulta se Purrloinin rontti näki ilmassa jotain, minkä se nappasi suuhunsa ja loikkasi sitten pois kuopasta. Näin miten se laski pimeässä kimaltavan avaimen lattialle.
”Hyvä juttu!” Ähkäisin. ”Hyvää työtä Rhydo ja Rontti.” Tuolloin Purrloin katsoi minua ärtyneesti, ettäs kehtasinkin kutsua sitä moisella nimellä.
Kuoppa ei ollut erityisen syvä, sieltä kapusi helposti pois, huomasin, että paikalla, josta olin kuunnellut nauhurin, oli pelkkä luukku tähän ansaan, emme me minnekään pudonneet, tämä ei ollut mikään kellari, vain kuoppa maassa.
”Shuppeet?” Lolita sanoi ja katseli minua, tarkemmin sanoen polviani ja käsiäni huolestuneesti. Legginsit olivat menneet rikki piikkikuopassa ja käteni olivat täynnä neulojen pistojälkiä ja niistä vuoti verta.
”Älä sinä tästä huoli, jään eloon.” Naurahdin. ”Pääsetkös sieltä, Rhydo?” Näin kuinka Rhydo yritti kiivetä kuopasta, mutta siinä meni tovi, ja kun se lopulta pääsi, sarvikuono kompuroi uudemman kerran ja kaatui niin, että maa tärähti sen alta. Lolita ja Purrloin alkoivat nauraa.
”Ette viitsisi.” Mulkaisin kaksikkoa vihaisesti poistaessani polviini jääneitä neuloja. Kävelin Rhydon luo ja taputin sen päätä.
”Eihän sinuun sattunut?” Tästäkös vasta melu syntyi, Rhydo purskahti kovaan itkuun, niin kovaan, että Purrloinin korvilla oli kestämistä.
”Ei tässä hätää ole.” Lohdutin Rhyhornia. Ehkä se itki sen takia, että oli häpeissään kun noin meni kompuroimaan – ja Lolita sekä Rontti-Purrloin olivat alkaneet nauraa sille. Mutta onneksi meillä oli Odile, joka tuli kutittelemaan päänsä lehdillä Rhydoa, jotta se vähän piristyisi. Myös Koemi kantoi kortensa kekoon taputtelemalla Rhydoa selkään omistamallaan luulla.

Nappasin avaimen lattialta.
”Meidän on syytä jatkaa matkaa.” Sanoin porukalle, poimin Koemin jälleen syliini ja asetin Odilen istumaan Rhydon selkään. Lolita puolestaan asettui mukavasti löhöämään päälaelleni ja mitä tuohon kattiin tuli, se loikki jo kepeästi pimeässä kohti oven muotoista mustaa aukkoa, ja jäi sitten tuijottamaan meitä, jotka tulimme sen jäljessä, pimeässä kiiluvilla sinisillä silmillään. Ovi oli sekin lukittu, kuinkas muutenkaan, mutta meilläpä olikin avain, käänsin avainta lukossa ja ovi aukesi narahtaen, muttei siitä ollut meille lainkaan iloa ollut, ovi aukkoa nimittäin peitti jonkin sortin viherkasvi, joka oli ainakin osaksi puu.
”Odile, sinähän osaat jonkun ruoho tyypin iskun, joka imee energiaa etkö osaakin?” Kysyin pieneltä ruoholta. ”Voisit imaista tältä kaverilta elinvoimat, jotta pääsemme jatkamaan.”
Odile hypähti puiselle, narisevalle lattialle ja katsoi minua arasti.
”Yritä nyt vain.” Patistin sitä. Niin Odile otti pari epävarmaa askelta kohti viherkasvia ja tuijotti sitä hyvin keskittyneesti, pian sen lehdet alkoivat loistaa haalean vihreätä valoa, kasvia katsoessani huomasin miten sen lehdet alkoivat lakastua, muuttuen ensin keltaisiksi ja sitten lopulta ruskeiksi, lopulta kuivat lehdet murenivat liaksi maan kamaralle. Enää oli rupsahtanut, Odilen hyökkäyksestä mustunut puunrunko.
”Rhydo, haluaisitko hajottaa tuon?” Kysyin osoittaessani puuta.
Rhydo katsahti minua hieman epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. Se löntysti Odilen paikalle, ja odotin sen käyttävän samaa sarvi-iskua kuin aiemmin, mutta tämä oli jonkinmoinen hyppytaktiikka, johon Rhydo käytti jalkojaan, se hyppäsi ilmaan ja potkaisi sitten puuta kaikin voimin. Puu halkesi siitä kohtaa, mihin Rhydo oli sitä potkaissut.
”Vau, mahtavaa!” Kehuin Rhydoa.
”Shuppeet!” Lolita huokaisi, hämmästyksestä varmaankin. Ovi oli tietenkin vähän vaikeakulkuinen nyt kun siinä kökötti kaatunut ja katkennut puu. Purrloin käveli tietenkin kepeästi puunrunkoa pitkin, Rhydo seurasi sitä, mutta vähemmän kepeästi, sillä puu rikkoutui sen painon alta ja lopulta Rhydo kompuroi ja sai niinkin kepeän kissan, lentämään nokalleen. Purrloin ei ollut tästä lainkaan mielissään se sähähti ja mulkaisi Rhydoa häijysti.
”No nytpä ei taidakaan enää naurattaa.” Virnistin kissalle, Odile ja Koemi nyökyttelivät päätään.

Olimme päätyneet mahonkiseen huoneeseen, joka oli muuten tyhjä, mutta siellä oli vedellä täytetty kylpyamme ja jotakin joka kiilsi.
”Kylpeekö se hullu täällä?” Kysyin. Kuten muissakin huoneissa, oli täälläkin ovi toiseen huoneeseen. Lompsin suoraan ovelle, kokeillakseni oliko ovi lukossa. Tietenkin se oli, eikä meillä ollut muuta kuin se vanha avain. Kokeilin avainta tähän oveen, mutta eihän se sopinut.
”Olisikohan täälläkin jossain nauhuri?” Kysyin ja katsoin ympärilleni, mutten nähnyt mitään tässä pimeydessä. ”Näettekö täällä mitään nauhurilta näyttävää?”
Purrloin ei edes viitsinyt, se vain istui maahan pesemään itseään. Pyörittelin silmiäni ja otin Ilsen poképallon esiin ja heitin sen vasten lattiaa.
”Purr!” Ilse purisi, kaiketi hyvillään siitä, että sekin oli päässyt ulos pallostaan. Se katsoi uteliaasti lajitoveriaan ja lähestyi tätä varovasti. Sinisilmäinen Purrloin iski Ilselle silmää ja antoi pienemmän kissan tulla nuuskimaan itseään.
”Ilse!” Kutsuin omaa tuttua pokémoniani. Tämän kuultuaan Ilse katsahti minuun kysyvästi. ”Sinulla kun on hyvä näkö, löydätkö täältä videonauhuria?” Ilse katsoi minua kysyvästi, mutta alkoi sitten koluta lattiaa. Pian sen silmiin iskikin jokin, jokin joka kiilsi. Olin itsekin huomannut sen, mutta Ilseä mokoma näytti kiinnostavan enemmän. Se kiersi kylpyammeen taakse ja vieritti sieltä mukanaan jotain, mikä ei todellakaan ollut nauhuri. Se oli kaiketi pokémon muna, jonka kuori kimalsi pimeässä. Laskin sekä Odilen että Koemin lattialle ja otin munan syliini katsoakseni sitä paremmin. Kyllä, se tosiaan kiilsi, mutta näytti muuten ihan tavalliselta pokémonin munalta, mutta sen pinta oli jotenkin kylmä. Olikohan se päässyt jäätymään täällä? Ilse katsoi minuun tyytyväisenä.
”Hieno on, mutta löysitkö sieltä nauhuria?” Kysyin rapsuttaessani kissan päätä. Ilse mietti hetken, sitten sen ilme kirkastui ja taas se oli kadonnut kylpyammeen taakse, pian Ilse tulikin takaisin, suussaan nauhuri.
”Hyvää työtä, Ilse!” Kehuin kattia ja silitin sen päätä. Ilse jätti nauhurin jalkojeni juureen ja kehräsi tyytyväisenä. Nostin nauhurin ylös vapaalla kädelläni ja painoin sen käyntiin.
”Nyt olet pitkällä, neiti Hasaki.” Möreä muunneltu ääni onnitteli. ”Päästäksesi eteenpäin, on sinun kalastettava avain seuraavaan oveen tuosta kylpyammeesta. Vakuutan veden olevan täysin vaaratonta.”
Epäilin sitä suuresti, sillä ukko töräytti aikamoiset naurut siihen loppuun.
”Liil!” Odile vinkaisi varovasti.
”Ei tässä kai muutakaan voi.” Huokaisin. Tahdoin täältä ulos, enkä suostunut olemaan mikään kauppatavara!
Menin kylpyammeen viereen ja tuijotin mustaan veteen, ei se ainakaan näyttänyt mitenkään uhkaavalta, ja tuskinpa tuolla mitään piraija-pokémonejakaan piileksi, eihän noin pieneen ammeeseen mahtuisi kuin yksi melkein uimaan kehää.
Polvistuin ammeen eteen ja pistin vapaan käteni sinne.
”Auh.. onko se ukko pistänyt tänne suolaa?” Murahdin, sillä vesi sai piikkikuopasta tulleet naarmut kirvelemään. Haravoin ammeen pohjaa hetken ennen kuin metallinen pikkuinen avain tarttui käteeni. Puristin käteni nyrkkiin ja nostin sen ylös. Ilse alkoi maukua hätäisesti.
”Ei tässä hätää, Ilse.” Toppuuttelin kissaa, sitten katsahdin munaa, joka oli edelleen mukanani. ”Kuules tiitiäinen, se on nyt niin että tulet nyt Miwa-tädin matkaan.” Siltikään Ilse ei lopettanut maukumista, niinpä Lolita ilmestyi randomisti toverinsa viereen ja katsahti tätä leikkisästi. Minä puolestani nousin ylös ja katsahdin ovea.
”No mennään sitten.” Ei tässä muutakaan voinut tehdä, olihan täältä nyt jotenkin pois päästävä. Avasin oven siinä toivossa, että pääsisimme vihdoin pois tästä hullusta talosta, mutta eipä se tietenkään ulos johtanut vaan pimeään portaikkoon. Huokaisin raskaasti, niinpä tietenkin.

Eipä tässä muutakaan voinut, niinpä aloimme yksissä tuumin kävellä portaita ylös. Rhydo käveli hitaasti, kuulin niin Ilsen kuin Odilenkin juttelevan sille, toinen Purrloin käveli edellämme, kun olimme päässeet ensimmäiselle porrastasanteelle, kissan tassut pysähtyivät ja sen suusta karkasi pieni sähähdys.
”Mikä on?” Kysyin siltä, mutta ei minun olisi tarvinnut. Raivoisa huuto peitti ääneni ja kaaduin, jokin hyökkäsi minua kohti.
”Auh..”
Ette varmaan arvaa, kuka kaatuessaan rönähti suoraan Rhydon kylkeen, vai mitä? Jokainen teistä voi varmaan kuvitella millaista on kaatua ja iskeä selkänsä voimalla kiveen. Niin. Kiirehdin heti katsomaan kainalossani kantamaani munaa. Onneksi se ei ollut särkynyt.
”Rhy!” Rhydo vinkaisi pelästyneenä.
”Ai saamari!” Huusin. ”Mikä ihme se oli?” Siristin silmiäni, ja näin hahmon lähestyvän meitä, hahmon jolla oli pitkät korvat. Sitten se tepasteli kylmän rauhallisesti rappusia alas ja jäi seisomaan viimeiselle askelmalle.
”Rigel..?” Kysyin, vaikka olikin selvää, ettei Rigel voinut olla täällä. Sitä paitsi tuo yksilö ei ollut mikään tavallinen Nidorino, sen värikin oli sininen, siinä missä omani oli violetti.
”Nidoo!” Se huusi käheällä äänellä ja polki jalkaansa.
”Joku on noussut väärällä jaalalla.” Mutisin, tosin oli omakin Nidorinoni yleensä äreissään jostain. Tämä Nidorino ei kuitenkaan viitsinyt kuunnella lohkautukiani vaan kävi heti kimppuuni. Se loikkasi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään, kun jo makasin maassa selälläni, Nidorinon sarvi miltei kurkkuani hipoen.
”Shuppeet!” Lolita huusi äkäisesti ja käytti jälleen kerran Knock Offia Nidorinoon. Huomasin, että aave oli pudottanut rytäkässä hattunsa jonnekin, ja kaiketi oli siksi kiukkuinen siniselle Nidorinolle. Mutta pienen Lolitan isku ei tehnyt juuri mitään, niinpä Nidorino käänsi päätänsä ja antoi aaveelle pilkallisen katseen ja yritti lopuksi potkaista tätä, mutta potku menikin Lolitan lävitse, minkä jälkeen oli Loltan vuoro näyttää kieltään siniselle Nidorinolle.

Olisipa Rigel täällä! Pelotti niin peevelisti, tiesin varsin hyvin että mukanani oli vain niitä pieniä pokémoneja, jotka tuskin mahtaisivat mitään Nidorinon kaltaiselle järkäleelle. Olihan tietenkin Rhydo, mutta miksi se minua auttaisi?
Sitten Lolita päästi korvia huumaavan ja vihlovan huudon Nidorinon oikeaan korvaan. Pokémon huusi, en tiedä johtuiko se kivusta vai vihasta, mutta se loikkasi naamani ylitse ja iski liitelevää Shuppetia sarvellaan, niin että Lolitan puolelta kuului pahalta kuulostava rusahdus. Oliko raukalta murtunut luita? Oliko sillä edes niitä? Nidorino näytti nauttivan hetkestä, se asteli pikkuisen aaveen luo ja tökkäisi sitä sarvellaan, sitten se mokoma hörähti.
”Purrloin!” Ilse huusi raivoisasti ja kävi kynsin kiinni Nidorinoon, ja iski tätä kaikella voimallaan sarven alle, jättäen siihen kolme verta valuvaa naarmua. Nidorino karjaisi kivusta ja puski sitten Ilsen päin seinää. Ilse älähti tuskallisesti osuessaan seinään, eikä ihme – eihän pikku kissa ollut ennen ottelua nähnytkään. Koemi oli kipittänyt Rhydon selästä luokseni, ja tökki minua kantamallaan luulla, nähdäkseen olinko menettänyt tajuntani kaatuessani.
”Kyllä tässä hengissä ollaan.” Murahdin noustessani istumaan. Vai oltiinko sittenkään? Minua oksetti, sillä tavalla kuin olisit ahminut likaa ruokaa ja alkanut voida pahoin.
”Ilse? Lolita?” Kutsuin pikkuisia, kuullakseni niistä edes pienen äännähdyksen, Lolitasta ei kuulunut mitään, mutta Ilse miukui surkeasti.
”Nidoo!” Sininen Nidorino ärähti, enkä yhtään pohtinut että miksi, olihan isompi Purrloin iskenyt kyntensä Nidorinon takajalkaan, mutta heti kun Nidorino oli kääntymässä ympäri, ravistaakseen mokoman irti, oli Purrloin jo päästänyt irti ja livahtanut Ilsen luo. Se yritti saada Ilsen ylös ja pois sarven ulottuvilta. Mutta Nidorino oli nopeampi ja ehti kääntyä ennen kuin Ilse oli saatu jaloilleen, ja nyt iski isompaa Purrloinia sarvellaan kylkeen. Purrloin sähähti ja teki taas sen oudon liikkeen. Tällä kertaa ei liikkeestä syntynyt valaisevaa sähkövirtaa vaan kummallinen, voimakas ääni. Eikä Nidorino hyökännyt enää toistamiseen, se katseli kahta kissanpentua, otus yritti kaiketi hyökätä tämän jälkeen, mutta sen sarvi porautuikin seinään niiden vieressä.
”Petilil!” Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin kuullut Ilsen huutavan ääni vihaisena. Rhydo asteli Nidorinoa kohti ruoho selässään, sillä välin kun itse nousin seisomaan päätäni pidellen. Katselin Odilea hetken, se näytti loistavan haalean turkoosia väriä, ja sitten se kutistui. Läimäytin itseäni, taisin nähdä harhoja, sillä hetken päästä Odile oli normaalin kokoinen. Kävelin vaappuvin askelin Rhydon ja Odilen luo, Koemi seurasi perässä ja varmaan pohti, että mikä tuota ihmistä nyt vaivasi. Odile pukkasi jostain ruohopäänsä sopukoista esille pienen hehkuvan siemenen joka tipahti Nidorinon jalkoihin. Nidorino katsoi sitä hetken ja alkoi sitten koikkelehtia lattialla miten sattui, ikään kuin se olisi nauttinut sopimattomia aineita. Katsoin miten Rhydo loi jostain hiekka myrskyn Nidorinon ympärille, niin ettei se juuri kyennyt liikkumaan. Tämän jälkeen Odile hyppäsi kömpelösti alas Rhydon selästä ja lähestyi varovasti murisevaa sinistä Nidorinoa. Sitten Petilil heitti jotakin sen naamalle ja mokoma alkoi kuorsata.
”Hyvää työtä.” Sanoin molemmille käheällä äänellä. Päätä särki, ja oksetti.
”Liil!” Odile tuli jalkoihini ja katsoi minua huolestuneesti.
”Ei tässä mitään.” Sanoin sille. ”Missä Lolita on?”
”Shuppet?” Shuppetin ääni kuului korvani juuresta hentona kuiskauksena. Se kantoi suussaan noidanhattuaan. Asetin hatun Lolitan päähän ja hymyilin sille.
”No niin, palaahan palloosi.” Sanoin sille ja otin esiin Lolitan pallon. Kutsuin Lolitan takaisin, sillä pelkäsin, että se olisi saanut osansa Nidorinon myrkystä.
”Purr!” Isokokoisempi Purrloin purisi seinustan vieressä, etten vain unohtaisi Ilseä. Kävelin vaappuvin askelin kissojen luokse ja kumarruin Ilsen puoleen. Silittelin Purrloinin pehmoista turkkia hellästi.
”Ei mitään hätää Ilse, ei mitään hätää.” Kutsuin Ilsenkin takaisin poképalloonsa, pitkälti samasta syystä kuin Lolitankin.
”Tulehan kaveri, ehkä Rhydo antaa sinulle kyydin.” Sanoin toiselle Purrloinille, jota en tietenkään voinut ottaa palloon, kun ei tuo pokémon edes ollut minun. Kissa purisi vastaukseksi ja käveli vaivalloisesti kivisarvikuonon luo. Rhydo kumartui niin, että molemmat – sekä Odile että Purrloin pääsivät helposti kiipeämään sen selkään.

Ja niin me sitten aloitimme pitkän matkamme ylös natisevia portaita. Tai pitkältä se minusta tuntui. Tuntui kun sisuskaluni pyrkisivät ulos joka askelmalla, puuskutin ja jouduin pysähtymään muutaman askelman välein. Odile katsoi minua huolestuneesti Rhydon selästä.
”Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää.” Vakuutin sille, mutta muutaman askelman päästä jouduin taas pysähtymään.
”Ei tässä mitään, kokkeli.” Selitin kantamalleni munalle. ”Kaikki järjestyy, ota vaan rennosti siellä.”
”Cubooh?” Jäljessäni kävelevä Koemi katsoi minua kuin hullua. Hullulta tämä tuntuikin, jutella nyt munalle..
Siinä meni hetki, ennen kuin olimme päässeet portaiden yläpäähän, onneksi siellä ei sentään ollut lukittua ovea meitä odottamassa – tai ovea ylipäätään. Huone avautui heti huipulla ja se oli himmeästi valaistu. Huoneen perällä istui se ukko tietokoneen ääressä, mutta hän kääntyi oitis kuullessaan tuloni.
”Sinä sitten selvisit.” Ukko naureskeli. ”Miten on, heittääkö päässä?”
”Kuinka niin?” Kysyin. Tuntui siltä kuin olisin voinut oksentaa kaiken pihalle tässä ja nyt.
”Koska, pikku neiti Hasaki.” Ukko nauroi. ”Siinä kylpyammeen vedessä, johon tungit naarmuuntuneen kätesi, oli rakastamasi lajin myrkkyä.”
”Mitäh?” Älähdin. ”Mitä myrkkyä?” Olisi pitänyt arvata.
”Nidorinon, juuri tuon shinyn vartijani myrkkyä.” Ukko kihersi vahingoniloisena. ”Tuntuuko mukavalta? Tätä se myrkky tekee.” Niin nähtävästi. Päässäni heitti jo aika mukavasti. Vai niin, ei minun ollut tarkoituskaan selvitä täältä pihalle, ukko varmisti että pökertyisin vähintään silloin kun olisin päässyt tänne asti.

”Koemi, tee Bonemerang tuohon mieheen!” Joku huusi. Näin miten Koemi heitti kantamansa luun kohti tuota sairasta ukkoa ja sitten, en mitään.

Kommentit:

Chidori


17>
No niin, nyt on kaksi mysteeriä onnistuneesti ratkaistuna takanapäin! Linkitit loukkumysteerin näppärästi edelliseen pulmaan, siirtymä oli siis toteutettu mukavan saumattomasti. Ansat ja pulmat olivat Miwan tähänastisiin seikkailuihin nähtynä välistä aika hurjia, tuosta kasettinauhurista ja neulakuopasta tuli ihan mieleen Saw-leffat. :’D Pokémoneja käytit tässäkin esimerkillisen paljon hyödyksesi ja heti alussa kävi ilmi, miksi Miwa oli kyseiseen paikkaan joutunut. Erityisen mielenkiintoiseksi jälkimmäisen asian teki paljastukset Miwasta – sitä onkin sukua inhoamallensa stalkkerille, haha. :–D Ja mitäs, onko Miwan isä sittenkin elossa? 😮 Muistelisin jossain vaiheessa mainittaneen, että tämän vanhemmat kuolivat autokolarissa.

Winona +5lvl +5op, Rhydo +2lvl +5op, Odile +2lvl, Lolita +3lvl +2op, Ilse +1lvl +5op. Rahaa 225pd:tä, joka sisältää tarinapalkkion lisäksi sekä tämän mysteerin palkkion että puuttuvan osuuden edellisestä. Winona on muuten saavuttanut tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa laittaa taas kiertoon. :>

Aurora #16 > Se olet sinä, ei kukaan muu

Tarina on alun perin kirjoitettu tammihelmikuussa 2016.

”Miksi sä olet ihan kuset housussa?” Kysyin tuolta oudolta Rhyhornilta. ”Etkö sä ole ennen sairaalaa nähnyt?”
”O-Olen kyllä, mutta siitä on jo kauan..” Tuo vastasi, vapisten kiireestä kantapäähän.
”Jos olisin sä, ottaisin ihan rauhallisesti.” Sanoin vieressä nukkuvalle kivikasalle. Yritä tässä nyt nukkua kun tuo pistää koko sängyn tutisemaan.
”On tylsää!” Trix marmatti toisella puolen huonetta. Tuo Zorua puhui ja juoksi ympäriinsä ihan liikaa. Pitäisi nyt suunsa.
”Milloin Miwa tulee takaisin?” Tuo kyseli. ”Tahdon päästä käymään rannalla!”
”Kyllä sinne ehtii.” Sanoi Odile, josta pidin huomattavasti enemmän, vaikka se nyt pelkäsikin omaa varjoaan. Se ei ainakaan ollut ärsyttämässä ja puhumassa kokoajan.
”Yoru, leikitään jotain!” Trix keksi.
”Minun pitää huolehtia isoveli Splinteristä.” Shiny korppi sanoi. ”Veli-parka.”
”Sä olet aivan tylsä!” Trix huokaisi. Sitten Zorua virnuili minulle ovelasti. Voi ei.
”Heippa, Rinkeli!” Tyttö Zorua haukahti ja pomppasi pedilleni. ”On tylsää!”
”No voi voi.” Murahdin. Zorua näykkäisi minua jalasta. Sitten mokoma alkoi tökkiä minua lyhyillä tassuillaan.
”Ala painua, kiusankappale!” Murahdin ketulle ja yritin tökätä sen alas sängyltä sarvellani. Hetkeksi se vintiö lopetti, mutta heti kun tyttö huomasi, että en enää jaksanut välittää siitä, alkoi kettu tökkiä minua uudelleen.
”Lopeta hyvän sään aikana, pentu!”
Sitten kettu höristi korviaan ja käänsi katseensa suljetulle ovelle.
”Hei, Miwa tulee takaisin!” Se hihkaisi. Ja sieltä Miwa tulikin. Riivattu nukke päässään ja violetti kissa sylissään ja sitten, hyvin matalalla lentävä sininen perhonen. Tuo mahtoi olla Sora. Sora oli lähtenyt pitämään pikkuisia silmällä, kun Odile oli kauniisti pyytänyt.  Kun matkamme alkoi, Miwalla oli lyhyet hiukset. Nyt ne olivat kasvaneet pitkiksi, niin pitkiksi että hän oli sitonut ne saparoiksi kutsutuksi kampaukseksi.
”Miwa, Miwa, Miwa!” Ketunpentu hihkui, se pomppasi alas sängyltä ja riensi Miwan luo.

Siitä tuntuu olevan jo kauan. Sinä yönä olin todella raivoissani. Äiti oli aikoinaan hylännyt minut siihen laitokseen, jota nimitettiin Aurora Townin pokémon hoitolaksi. Ei suostunut ottamaan mukaansa, jätti vain sinne mätänemään, koska kouluttajalla ei ollut kiinnostustakaan ottaa pientä Nidorania vaivoikseen. Eikä ollut kenelläkään muullakaan. En halunnut olla ihmisen lemmikki. Tahdoin nähdä, tahdoin tavata kaltaisiani, villejä Nidoraneja. Kuuntelin tarkasti mitä se suurkaupungista nainen puhui, minun lajiani löytyi paikasta Route 102. Tiesin sen verran, että nyt oltiin Aurora Townissa, aivan Route 101:den vieressä. Sinne ei olisi matka eikä mikään, muistan ajatelleeni. En ollut ottanut huomioon lopputalven myrskyä ja kylmyyttä. Ei matkasta mitään tullut, sammuin Route 101:lle. Oli hirvittävän kylmä, heräsin kun joku, jolla oli lämpimät kädet, otti minut syliinsä ja kantoi. Lämpö tuntui kaiken sen kylmyyden jälkeen hyvältä. Kunnes raotin silmiäni ja huomasin, että olin joutunut lyhyt tukkaisen rusettipään syliin. Ihminen aikoi taatusti viedä minut takaisin! Purin, pistelin, potkin – tein kaiken mahdollisen estääkseni sen. Mutta tyttö ei vienyt minua takaisin hoitolaan, vaan meluisaan kotiinsa.

Trix sai Miwalta lahjaksi typerän näköiset aurinkolasit, jotka saivat Zoruan näyttämään typerältä. Myös pikkuiset tuntuivat näkevän sen, ja kikattivat Zorualle. Hyvä, ehkä ne olivatkin vähän fiksumpia kuin olin luullut. Sitten Miwa tarpoi iloisesti hymyillen minun ja Rhyhornin luokse. Rhyhorn alkoi taas täristä. Pelkäsikö tuo tomppeli Miwaa? Eikö se ymmärtänyt, että Miwa oli pelastanut sen? Ihan samalla tavalla hän oli pelastanut myös Yorun ja Odilen.
”Katsohan mitä toin sinulle, Rigel!” Hymyilevä kouluttajani sanoi ja kaivoi muovikassistaan esiin violetin nuolen muotoisen esineen.
”Sen pitäisi lisätä myrkky-tyyppisten liikkeidesi tehoa.” Miwa selitti siniset silmät innosta säihkyen. Nuuhkaisin esinettä, en minä moisella mitään tekisi. Se on vain rihkamaa, joku on varmasti huijannut Miwan ostamaan sen. Kuuntelin kuinka iloinen kouluttajani selitti Rhyhornille, kuinka ei oikein tiennyt mitä hankkisi sille, kun sillä oli jo tuo sininen huivi, joka oli melkein samanlainen kuin tämä minkä Miwa oli minulle ostanut. Miwa näytti Rhyhornille harmaata Rhydonia esittävää pehmolelua. Rhyhorn katsoi lahjaa hämmentyneenä. Miwa yritti vakuutella ostaneensa pehmolelun Rhyhornille, mutta tuo vain katsoi Miwaa kysyvästi. Sitten se tökki varovasti pehmolelua sarvellaan, Miwa taputti sen selkää, mistä Rhyhorn jähmettyi, ikään kuin sitä olisi lyöty. Sitten saparopäinen tyttö meni lohduttamaan Splinteriä, tuota säälittävää lintua.
”Ei Miwalla ole tapana ottaa lahjoja pois.” Sanoin Rhyhornille.
”Ei minulle ole ennen lahjoja annettu.” Rhyhorn sanoi arasti. ”Tämä huivi ja tiuku olivat ensimmäiseltä kouluttajaltani, kunnes minuun kyllästyttiin.”
”Onko niitä ollut moniakin?” Kysyin, katsoessani miten Miwa antoi Splinterille Venusaur-pehmolelun. ”Kouluttajia siis.”
”Jo kaksi.” Rhyhorn sanoi. ”Maki oli aluksi kiva, kunnes sai parempia pokémoneja. Karkasin ja sitten olinkin Kanamella.”
Kaname oli varmaan se lipevä poika, joka yritti iskeä minun Miwaani. Kun tapaisimme uudelleen, näyttäisin sille, mitä tapahtuu kun astuu liian lähelle kouluttajaani!
”Antoivatko ne sinulle nimeä?” Kysyin.
”Olen Rhydo.” Rhyhorn sanoi hiljaa. Vai että Rhydo, ei mikään luova nimi, mutta nimihän sekin oli.
”Mä en sitten ole rinkeli.” Sanoin tuolle. ”Nimi on Rigel. Miwa antoi sen, kun katsottiin tähtiä yhdessä.”
”Millainen hän on? Tuo lintu kertoi että saatte olla ulkona niin paljon kuin haluatte.” Rhydo kyseli.
”Miwa on okei, ihmiseksi.” Sanoin.

Nyt hän on iloinen ja hymyilee, mutta se Miwa, jonka minä silloin tunsin, ei ollut iloinen, ei lainkaan. Hän oli apea ja riiteli paljon siskonsa kanssa. Hänen siskonsa haju oli nenää pistävä. Ja se ällö Linoone! Kunpa tapaisimme uudestaan, saisin maksaa potut pottuina! Ei ihme että Miwa oli surullinen, tuollaisessa kodissa. Mutta se johtui siitä jännästä metalli kapistuksesta, joka hänellä oli sormessaan. En tiedä mikä se oli, mutta siitä oli päästävä eroon. Ei Miwa hullumpi ollut, ajattelin silloin, hän oli ihan kiltti ja häntä oli kiva ärsyttää. Sitten tuli ilta ja näin ne ensikertaa.
Tähdet.

Ja nyt oli Yoru saanut oman esineensä, mustan solmion. Sitten oli Odilen vuoro, joka sai silkkirusetin ja Sora solmiorusetin. Pikku kissanpentu, tuon nimi taisi olla Ilse, sai itselleen suuren rusetin, joka oli kyllä vähän turhan suuri sen kokoon nähden.
”Kyllä Miwa sinustakin huolen pitää. Hän on vähän sellainen.” Sanoin Rhydolle. ”Pikku kaveri tuolla tuli myös hylätyksi, Miwa otti sen huostaansa, siksi se kai kutsuu Miwaa mammaksi.”
”No tuo Murkrow näyttää vähän pieneltä.” Rhydo sanoi.
”Odilekin, tuo jännän värinen Petilil tuli vähän sen jälkeen, löytyi hylättynä pusikosta.” Kerroin.
”Entä muut?” Rhydo kysyi hieman arasti.
”Minä tulin Aurora Townista, hoitolasta.” Murahdin.
”Mutta mistä tulit sinne?” Rhydo kysyi. ”Minäkin asuin siellä, mutta minut napattiin sieltä mitä ihmiset kutsuvat route 107:ksi.”
”Kuoriuduin munasta, jonka äitini kouluttaja jätti hoitolaan.” Kerroin. ”Splinter tuli mukaan Route 101:ltä. Mutta se oli silloin vielä Fletchling ja pirun kovaääninen sellainen.”
”Tuo Zoruakin on saatettu hylätä, sitä en yhtään ihmettelisi, sillä kuka nyt tuollaisen rasavillin nyt tahtoisi?” Mutisin.
”Kuulin tuon Rinkeli!” Trix huusi, mutta kikatteli sille. Tuolla Zorualla oli outo huumorintaju.
”Sora, tuo Vivillon tuli samasta metsästä kuin sä.” Kerroin Rhydolle. ”Se oli silloin toukka.”
”Se on siis täysin kehittynyt.” Rhydo sanoi ihailevasti, mutta olin huomaavani murhetta sen äänessä. Olin kuullut että moni aloitteleva pokémonkouluttaja pyydysti itselleen toukkapokémonin, sillä ne olivat helposti koulutettavia ja kehittyivät nopeasti. Ehkä tämä Maki oli pyydystänyt yhden ja Rhydo oli jäänyt sen varjoon.
”Odile ja Yoru tulivat kumpainenkin Tangerine Citystä.” Selitin, koska miksikäs ei.
”Entäs pikkuiset?” Rhydo kysyi.
”Munista.” Vastasin lyhyesti. ”Tuo Purrloin tuli Tangerine Citystä, yksi ruma Liepard laittoi sen munan Miwan reppuun. Ja tuo Shuppet tuli saman kaupungin pokémon centeristä.”

Sitten se sama sinitukkainen tyttö, joka oli tullut avuksemme metsässä tuli juoksujalkaa huoneeseen.
”Onhan sinulla kaikki pokémonit tallessa?” Miwa katsoo tulijaa hämmentyneesti ja minä puolestani mulkaisen häntä ärsyyntyneesti. Että minä inhoan kovaan ääneen kaakattajia.
”On, on.” Miwa vakuutti. Ja kyllä se totta oli. Me kaikki olimme täällä. Vaikka minun puolestani joku olisi saanut viedä tuon Zoruan, sitä minä en panisi lainkaan pahakseni.
”Joku on vienyt Calypson!” Tyttö kiljui. Olisi nyt vähän hiljempaa. ”Menin katsomaan, miten se jaksoi, mutten löydä sitä, eikä kukaan ole nähnytkään sitä!”
No käytä silmiäsi paremmin!
”No onpas huonoa henkilökuntaa.” Miwa totesi. ”Minne se olisi voinut mennä?”
”Ei minnekään yksin!” Sinitukkainen tyttö parkui. Calypso hermoilee ihmisjoukoissa, se ei tykkää liikkua yksin. Se saa hepulin!”
No voi nyt yhden kerran! Eiköhän sen kokoinen pokémon kuin Sigilyph osaisi huolehtia itsestään!
Kouluttajani katsoi tyttöä hieman epäröivästi. ”Eli siis..?”
”Joku on varastanut sen! Meidän täytyy löytää se!” No jo on tytöllä mielikuvitus. Ja Miwa oli samaa mieltä.
”Oletko nyt ihan varma..” Hän aloitti, mutta tuo kovaääninen tyttö ei antanut hänen puhua loppuun.
”Myös Kain Azumarill on kadonnut! Jälkiä jättämättä! Tule! Meidän on pakko löytää ne! Meidän on pakko!”
Kuka oli Kai?

”Rauhoitu nyt vähän!” Miwa toppuutteli. ”Miten joku voi hävitä jälkiä jättämättä? Oletko nyt varma ettet liioittele?” Sitä minäkin.
”En liioittele!” Sinitukkainen tyttö huusi. ”Kaikki puhuvat että kaupungin aloituspokémonit ovat alkaneet katoilemaan!”
”Se voi olla vain huhu.” Miwa sanoi rauhallisesti.
”Mutta kun niin on käynyt oikeasti!” Tyttö vaahtosi.
”Tälle Kaille?” Miwa toisti.
”Ei Kai tällaisesta vitsaile! Minä olen tuntenut hänet koko ikäni.” Tyttö painotti. Miwa huokaisi, hän näytti siltä, ettei häntä juuri huvittanut ruveta etsimään jonkun puoli tutun pokémonia. 
”No hyvä on.” Miwa huokaisi. ”Autetaan sitten.”

”Ne tarvitsevat tähystäjän.” Splinter kuului sanovan. ”Minun täytyy..”
”Eikä!” Yoru kiekaisi, niin kovaa en ollutkaan ennen kuullut tuon itkupillikorpin huutavan. ”Isoveli Splinterin siipi on vielä pipi!”
Ehkäpä pikkuisestakin löytyi pieni uskaliaisuuden kipinä. Yllätyksekseni myös eräs toinen, joka ei yleensä välittänyt draamasta oli Yorun kanssa samaa mieltä.
”Et voi lähteä tuossa kunnossa, Splinter.” Trix totesi, se loikkasi Yorun vierelle tämän pedille ja katsoi lintua tuimasti.
”Jään tänne vahtimaan, ettet tee mitään typerää!”
”Mutta kuka sitten..” Splinter väänsi vastaan.
”No Sora näyttää kasvattaneen itselleen siipiparin.” Trix tokaisi. Ehkäpä Zorua olikin jotain muutakin kuin pelkkä toisia ärsyttävä penikka. Tai sitten se vain esitti, mistä sitäkään tietää. Sitten Sora liihotteli Splinterin luo aika horjuvasti.
”Teen parhaani.” Sinisiipi lupasi. ”Parane sinä vain kaikessa rauhassa.”
”Yoru huolehtii isoveli Splinteristä.” Murkrow vakuutti. Nousin sängystä, minähän olin ihan terve.
”Aiotko sinä mennä mukaan?” Rhydo kysyi.
”Totta kai aion.” Tokaisin. ”Miwa ei pärjää ilman minua.” Niin, ei pärjää. Jonkun on sitä suojeltava, eikä se joku todellakaan voi olla Sora, saati sitten nuo pikkuiset, olivat liian heikkoja.
”Tule säkin Rhydo.” Kehotin kivikasaa. ”Voit vaikka oppia jotain.”
”Enhän minä..” Rhydo sanoi. ”Olisin vain tiellä.”
”No ei sitten.” Mutisin. Mutta sitten Rhyhorn kuitenkin nousi ja laskeutui varovasti lattialle. Virnuilin itsekseni, niin sitä pitää. Ei Miwa ole lainkaan pelottava!
”Hei pojat.” Miwa tervehti meitä molempia. Hän taputti minua päästä ja Rhydoa selästä. Rhydo ei katsonut Miwaan, se katsoi lattiaan.
”Tulettekos mukaan?”
”Eihän sinua yksin voi päästää.” Virnistin saparopäiselle tytölle.
”Minäkin! Minäkin!” Odile piipitti epätavallisen kovalla äänellä, yleensä se oli hyvin hiljainen. ”Minäkin tahdon mukaan!”
”Epätavallista sulta, Odile.” Totesin.
”Jonkun on pidettävä silmällä pikkuisia.” Turkoosi Petilil vastasi. ”Yoru pärjää kun sillä on Trix seurana.”
”Etkö usko, että Miwa osaa huolehtia niistä?” Kysyin vieressäni seisovalta ruohopäältä huvittuneesti.
”Entä sinä sitten?” Odile naurahti kevyesti. ”Sinähän haluat aina olla siellä missä Miwa on. Olet ollut levoton koko aamun.”
”Niin säkin.” Murahdin ruoholle. Miksi sen täytyi mainita eräs yksityiskohta? En minä tykännyt Miwasta niin paljon, mutta kun hän oli onnettomuusaltis ihminen, sitä paitsi olihan joku kolkannut hänet aiemmin.
”Kyllähän säkin muistat mitä Tangerinessa tapahtui.” Sanoin Petililille.
”Toki, mutta lieneekö se ainoa syy?” Odile kysyi leikillisesti.
”Ei kuulu sinulle!” Tiuskaisin. Ainoa syy, ja pah! Miwa oli vain ihminen, vain ihminen. Ei hän ollut minulle tärkeä, eihän? Lähden mukaan vain siksi että minulla on tylsää. Katsahdin tuota pientä ja söpöä pokémonia, voisin vähän säikyttää sitä. Niinpä nappasin sitä ruohoista kiinni ja nostin mukavasti Rhydon selkään. Sielläpäs pysyt.
”Mitä sinä teet?” Odile kiljaisi hämmentyneenä. Siellä se nyt keikkui Rhyhornin selässä.
”Minäkin! Minäkin!” Pikkuiset, Purrloin ja Shuppet hihkuivat, nähdessään Odilen kivijärkäleen selässä.
”Setä, setä!” Molemmat huusivat. ”Mekin tahdomme ratsastaa!”
”M-Minun nimeni on Rhydo..” Rhydo vastasi.
”Rhydo-setä, saammeko mekin ratsastaa?” Pikkuiset kysyivät kuorossa.
”Kyllä se käy.” Rhydo sanoi hiljaa. ”Pääsettekö itse kiipeämään?”
”Joo!” Pennut hihkuivat. Lolitan ei tietenkään tarvinnut kiivetä, se vain katosi ja ilmestyi sitten Odilen taakse. Ilse puolestaan kiipeili kömpelösti kynsiään käyttäen.
”Eihän tämä satu?” Se kysyi viattomasti.
”Ei, ei.” Rhydo sanoi kärsivällisesti.
”Ei sun kynnet pure kiveen, pentu.” Murahdin.

Miwa huokaisi. Kävelin hänen vierellään, kun taas Rhydo hieman takana, kaipa se aristeli Miwaa. Sora leijaili kömpelösti Miwan pään korkeudella. Sinitukkainen tyttö johdatti meidät aulaan, siellä odotti jokseenkin hintelä mutta ruskettunut ihmisolento.
”Tässä me nyt olemme.” Sinitukkainen sanoi.
”Eihän sinulta puutu pokémoneja?” Ruskettunut poika kysyi Miwalta.
”Ei.” Miwa vastasi. ”Kaikki ovat tallessa.”
”No sitten olet onnekas.” Poika totesi. ”Minulle jäi vain kaksi ja tämä au!” Pojalla oli sylissään tomera pieni Purrloin, jonka sinisissä silmissä oli sellainen pilke josta en pitänyt. Se puri poikaa sormesta ja näytti siltä, ettei se ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Purrloin loikkasi kevyesti Rhydon selkään, Ilsen taakse. Siinä istui kaksi lajitoveria, mutta kyllä Ilsen erotti sen syvän vihreistä silmistä, sillä toinen oli sinisilmäinen ja huomattavasti kookkaampi kuin meidän Ilsemme, jonka turkki oli myös huomattavasti vaaleampi kuin tuon toisen.
”Moikka, pikkusisko!” Toinen Purrloin kehräsi. ”Kuinka hurisee?”
”Hurisee?” Ilse toisti. ”Mitä se tarkoittaa?” Ja niin Odile rupesi selittämään sanan merkitystä tuolle tietämättömälle penskalle.
”Tuo Purrloin on mahdoton!” Poika huokaisi. ”No onhan minulla vielä Tama.”
”Ei kai Flintiäkin viety?” Sinitukkainen kauhistui.
”Ei, mutta jonkunhan se rantavahtina olo on hoidettava.” Poika huokaisi. ”Äiti murhaisi minut, jos kadottaisin Flintinkin.”
”Josko nyt selittäisitte mistä tässä on kyse.” Miwa sanoi kärsimättömästi.
”Niin, tuota.” Poika sanoi hieman kiusallisesti punaisia lenkkareitaan tuijotellen. ”Minun Azumarillini katosi. Sinähän näit sen?”
”No en minä sitä vienyt.” Miwa sanoi terävästi.
”Tarkoitan, että näit sen siellä kahvilassa.” Poika täsmensi. ”Sen jälkeen menimme rannalle, niin kuin joka aamu, jätin Azuman paikalleni, kun itse kävin katsomassa että rannalla oli kaikki hyvin, Azuma oli ehtinyt kadota.”
”Etsitkö sitä?” Miwa kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa.
”Tietenkin etsin.” Poika vastasi. ”Kalusin koko rannan, kävin kotona ja tutkin kaikki sen lempipaikat, mutten löytänyt mitään.”
”No käydään katsomassa sairaalahuone jossa Azuran pokémonia pidettiin.” Miwa totesi.
”Mutta miksi?” Sinitukkainen Azura kysyi. ”Minähän tongin sen jo läpikotaisin!”
”No käydään nyt tarkistamassa.” Miwa sanoi ja alkoi äänestä päätellen jo kyllästyä koko juttuun. Hän katsahti minuun ja pyöräytti sitten silmiään sinitukkaiseen päin.

Huoneessa ei ollut mitään, lukuun ottamatta huolestuneen näköistä Floettea, joka kuikuili meitä sängystään. Sen vieressä raakkui kovaääninen Chatot, joka huuteli meille solvauksia.
”Varas! Syreeni! Kalju! Hökkeli! Riivattu!”
”Tosi omaperäistä.” Sanoin sille.
”Kajsa auttoi tähystyksessä, muttei löytänyt mitään..” Sinitukkainen Azura sanoi itkusilmässä. ”Kävimme pihan läpi ja Kajsa tähysti jopa lähitienoon, vaikka oli väsynytkin ja..”
No voi voi..
”Älkää välittäkö Kajsasta, se on aina tuollainen.” Muuan Castform sanoi.
”Miksi se huutaa noin?” Ilse kyseli.
”Ei ihmekään että ääni kuulostaa käheältä.” Se toinen Purrloin nauroi.
”Josko sillä on jotain sanottavaa.” Rhydo pohti.
”Voihan se olla.” Odile mutisi. ”Tai sitten se vain puhuu mitä sylki suuhun tuo.”
”Katsotaan tämä huone läpi.” Miwa sanoi meille. Katsahdin ihmistyttöä, olettiko hän meidän löytävän täältä jotakin epäilyttävää?
”Mitä se hyödyttää? Ei Calypso ole täällä.” Azura tyttö sanoi mietteeni ääneen.
”Kannattaa silti käydä rikospaikka läpi.” Miwa totesi.
Pyörittelin silmiäni, nytkö Miwa tahtoi leikkiä salapoliisia?
”Tule, Ilse!” Lolita hihkui. ”Etsitään vihjeitä!”
Ilse alkoi kompuroimaan, mutta Rhydo kumartui niin että pentu pääsi alas mukavasti liukuen.
”Kiitos, Rhydo-setä!” Se luikautti, ennen kuin lähti ystävänsä kanssa etsimään turhuuksia lattioilta. Isompi Purrloin katsoi touhua huvittuneena.
”Tuskinpa täältä mitään löytyy.” Se haukotteli ja käpertyi kerälle. ”Miten te jaksatte olla ihmisen pompoteltavana?”
”Koska.” Odile vastasi.
”Et itsekään ole mikään kulkukissa.” Sora pisti heti väliin. ”Turkkis on niin hyvässä kunnossa, että olet taatusti kotikissa.”
”Pöh, enkä ole!” Katti sähähti. Miwa katsahti noita kolmea hetken.
”Tule, Sora!” Odile hihkaisi, tuokin. ”Etsi sinä ylhäältä, kun sinulla on siivet. Minä etsin täältä alhaalta.” Huokaisin jälleen.

Pikkuiset tekivät työtä käskettyä, ne luulivat tämän olevan jokin uusi jännä leikki. Mutta se toinen Purrloin, joka ei ollut Ilse, vain naureskeli.
”Ei hassumpi pikkusisko vai mitä?”
”Jos hän kerran on siskosi, mikset vain sano sitä hänelle?” Rhydo kysyi.
”En usko että hän ymmärtää sanan merkitystä.” Tuntematon Purrloin totesi. Siinä se kyllä oli oikeassa, Ilse oli vielä niin pieni ja viaton, että tuskin se mitään ymmärtäisi. Sehän luulee Miwaa äidikseen..
”Äiti, äiti!” Sieltä se nyt kipitti Lolita vanavedessään. Suussaan Ilse kantoi kuivuneen näköistä kukkaa. ”Katso mitä me löydettiin sängyn alta!”
”Mitä teillä siinä on?” Miwa kysyi ja kumartui pienten puoleen. Ilse laski kuivuneen kukan Miwan jalan juureen. Lolita ja Ilse katsoivat tyttöä ylpeinä.
”Mistä se tämän löysitte?” Miwa kysyi. Ihmisissä oli se vika, etteivät ne juuri ymmärtäneet meidän pokémonien puhetta. Ilse tomerana kissanpentuna spurttasi sängyn luo ja katsoi sen alle.
”Jonkinlainen kukka.” Miwa mutisi. No shit Sherlock..
Katselin itsekin ympärilleni, vaikken uskonutkaan löytäväni mitään merkittävää. Kuuntelin kuitenkin tarkasti, eihän sitä koskaan tiedä, kuka juonii päämme menoksi. Katselin huvittuneena miten Odile tutki lattiaa oikein huolella. Välillä neiti tiirasi Soraa, josta se kaiketi piti paljon. Itse en näitä asioita ymmärtänyt, minusta ne olivat tyhmiä.
”Hmm..”
”Mitäs löysit pätkä?” Kysyin turkoosilta ruoholta.
”Lattia on muuten puhdas, mutta löysin siitä läikän pihkaa.” Odile selitti mietteliäänä. Ruoho oli oikeassa. niin muuten valkoiselta lattialta löytyi tahmea vihreä ja pistävän hajuinen läntti.
”Yleensä puista löytyy paljon pihkaa.” Odile sanoi.
”Perhana, vastahan oltiin metsässä.” Muistutin tyttöä. ”Näiden pokémonien omistajahan oli vastikään metsässä, kuten mekin. Se on ihan hyvin voinut tarttua sieltä mukaan.”
”Ehkä.” Odile sanoi mietteliäänä. Se oli kovin mietteliäs tapaus, aina se jaksoi pohtia Sakikoa, joka oli sen entinen kouluttaja. Se pohti usein ennen nukkumaan menoa, miksi tyttö oli jättänyt sen ja näkisikö se häntä enää.
”Sora, mitä sieltä löytyy?” Odile uteli siniseltä perhoselta.
”Ei paljon mitään.” Sora mumisi. ”Ikkunan karmilla on tosin pihkaa.”
”Täälläkin on pihkaa!” Odile huudahti.
”Sehän on kummallista.” Sora totesi.
”Mitä olette löytäneet, kaverit?” Miwa kysyi. Hän kun oli käynyt näyttämässä löytöään uusille ystävilleen, jotka juttelivat nurkassa, joistain tämän kaupungin oudoista asukkaista.
”Katso, katso!” Odile elehti Miwalle. Miwa kyykistyi katsomaan lattiaa. Hän pyyhkäisi sormella pihkaista lanttia ja nuuhkaisi sitten sormenpäätään.
”Pihkaa.”
”Hei, täällä myös!” Sora huuteli. Miwa oli hyvä kuuntelemaan ja kuulemaan, hän nousi jaloilleen ja käveli Soran luo. Sora osoitti tuntosarvillaan ikkunalaudalla olevaa tahraa.
”Pihkaa täälläkin.” Miwa sanoi pohtivasti. ”Tuliko jo ikkunasta sisään? Vai kiipesikö joku siitä ulos?”

”Hei, Kai – sehän oli nimesi?” Miwa kyseli ruskeatukkaiselta ruskettuneelta pojanklopilta. ”Missä sinä kadotitkaan vesikanisi?”
”Rannalla.” Poika sanoi ääni täristen. ”Miksi?”
”Näytätkö paikan, missä se katosi?” Oma salapoliisimme Miwa uteli.
”No voinhan minä, mutta en tajua mitä se hyödyttäisi.” Kai sanoi vastahakoisesti. Azura-tyttö vetisteli, mutta seurasi meitä.
”Tule, Rhydo.” Pitihän kivikasaa hieman rohkaista.
”Setä, setä! Pääsemmekö kyytiin?” Lolita ja Ilse kyselivät. Rhyhorn hymyili pikkukavereille lempeästi ja kumartui niin, että nämä saattoivat kiivetä Rhyhornin selkään helposti.
”Olemmeko raskaita, setä?” Ilse kyseli.
”Emme ole.” Vieras Purrloin naukui. ”Rhyhornit jaksavat kantaa jopa isoja ihmisiä.”
”Oikeastiko, setä?” Lolita ihmetteli.
”Niin olen ainakin kuullut..” Rhydo sanoi hiljaa. ”En minä ole ketään kyydittänyt.”
”Olemmeko ensimmäiset?” Ilse intoili. ”Sinun pitää pyytää äitiä, hän varmasti ratsastaa!”
”Miwa ratsailla.” Naureskelin. ”Tuo taitaa enemmin lentää ojaan, kuin pysyä ratsailla.”
Kai ja Miwa kävelivät vieretysten, Azura piti perää. Rhydo käveli konkkaronkka selässään vieressäni. En tykännyt tästä. En tykännyt tästä yhtään! Pitkä, ruskettunut poika, jolla oli pörröiset tummanruskeat hiukset, ja sitten oli Miwa, joka oli pienikokoinen, kalpea ja pikkutyttömäinen, kun oli nuo saparotkin. Noita voisi luulla melkein sisaruksiksi.
Ei, ei sisaruksiksi, pariksi pikemminkin..
Ei Miwa tuosta tykkäisi, Miwa ei koskisi enää miehiin, ei. Muistan millainen hän oli silloin kuin tavattiin, kyllä Miwa nyt olisi sen verran järkevä, ettei toistaisi samaa, kyllä oli. Rannalla kuhisi porukkaa. Oli kuuma, eikä Lolita ainakaan arvostanut sitä, kun oli alkanut kiukutellakin.
”Kummitus-tyypit eivät välttämättä pidä auringosta.” Kai totesi.
”Joo, huomasin.” Miwa sanoi lyhyesti. Huomasin, miten moni tyttö katsahti tuon Kain, eikä Miwa saanut osakseen kauniita katseita. Mutta eihän hän edes huomannut niitä, hän katseli miettiväisenä eteensä. Sitten myrsky tuli. Hiekkamyrsky.
Tunsin sen hajun, tuo oli se sama juippi, joka oli kolkannut Miwan Tangerine Cityssä, ja minä olin tökännyt sarveni sen perseeseen. Miwa melkein kaatui, mutta tyttöjen suosikki nappasi häntä kädestä, ja antoi sen verran tukea, ettei saparopää kaatunut. Otti häntä kädestä..
”Mikäs kiire sinulla nyt on?” Ärsyyntynyt Azura kysyi.
”O-Olen pahoillani.” Poika piipitti. ”Ette olisi nähnyt Koemia? Se on Cuboneni ja sillä on vaaleanpunainen rusetti.”
”Onko se kadonnut?” Kai kysyi.
”On! Käänsin vain selkäni hetkeksi ja se oli poissa.” Poika vaahtosi. ”Etsin sitä rannalta, kun Koemi tykkää niin kovasti telmiä.”
”Sama kaava.” Kai huokaisi. ”Minun Azumarill ja Azuran Sigilyph katosivat samalla tavalla.”
”Löytyikö mitään?” Miwa töksäytti. Hän ei kuulostanut kauhean ystävälliseltä, eikä ihmekään.
”Tyttö ei taida pitää tuosta.” Rhydokin totesi.
”Ei. Se on oikea kelmi.” Kerroin Rhyhornille.
”Miten niin?” Purrloin kysyi virnuillen. Pyörittelin silmiäni, en millään jaksanut alkaa kertoa tarinaa.
”Löytyikö mitään?” Miwa murahti.
”Anteeksi mitä?” Poika kysyi kuin puulla päähän lyöty. Silloin Miwa näytti Ilsen ja Lolitan löytämän kukan. ”Sairaalassa huoneesta löytyi myös pihkaa.”
”No nyt kun mainitsit, niin löysin paikalta lehtiä.” Silloin vaaleahiuksinen poika avasi nyrkkinsä, hänen kädessään oli muutama vihreä lehti.
”Hmm..”
Sitten se Kai-hyypiö vei meidät tuolin luo. Tuoli oli valkoinen ja sillä istui Poliwrath. Poliwrath ilahtui kovasti Kain tulosta, ja loikkasi alas korkealta tuolilta. Se iski nyrkkinsä kouluttajansa käteen tervehdykseksi.
”Jätin Azuman istumaan tälle tuolille.” Kai sanoi.
”Katsotaan sitä.” Miwa totesi. Minä en viitsinyt, istahdin Rhydon viereen ja annoin Soran sekä Odilen tutkia.
”Täälläkin on pihkaa.” Odile huikkasi.
”Ehkä se on jokin vihje.” Sora pohti. ”Kysytäänkö tytöltä?”
Mutta se ei ollut tarpeen, Miwa oli jo siinä.
”Täälläkin.” Tyttö totesi.

”Mitä hittoa täällä tapahtuu?” Kai huokaisi. ”Onhan sitä huhuttu, että pokémoneja katoilee, mutta en olisi uskonut..”
”En minäkään.” Azura sanoi, ja asetti kätensä lohduttavasti Kain hartialle. ”Peacock on aina ollut mukava kaupunki, en saata uskoa että joku täällä tekisi tällaista..”
”Ehkä pitäisi kysellä muilta.” Vaaleahiuksinen poika ehdotti. Kaikki katsoivat häneen. ”Enhän minä tunne kaupunkianne mutta silti.”
”Kaikkihan osaavat epäillä jotakin.” Miwa sanoi mulkaisten poikaa epäilevästi.
”Se on totta.” Kai totesi. ”Tunnen useimmat kaupungissa asuvat ihmiset vanhempieni kautta, ja tiedän että heiltäkin on kadonnut pokémoneja.”
”Oletko jutellut heidän kanssaan?” Azura kysyi.
”Olen, olen.” Kai sanoi. ”Tiedän, että tänne on muuttanut poika, joka viettää paljon aikaa omissa oloissaan. Muutama epäilee että hänellä on jotain tekemistä asian kanssa.”
”Vain siksi että hän pitää omasta seurastaan?” Miwa kysyi. ”Ei antisosiaalisuus välttämättä ole rikos..”
”Onko ketään muita?” Azura kyseli.
”Sawamuran Ryo on kuulemma alkanut käyttäytyä oudosti.” Kai sanoi.
”Eihän!” Azura henkäisi. ”Ryo on aina ollut niin mukava poika!”
”No hänen äitinsä on pojasta huolissaan.” Kai sanoi. ”Pelkää Ryon joutuneen väärään seuraan. En usko että Ryolla on varkauksien kanssa, mutta hän saattaa tietää jotakin.”
”Käydään kysymässä!” Azura huikkasi. ”Siitä onkin kauan kun näin Sawamuria viimeksi!”
”Onko muita epäiltyjä?” Miwa kysyi. ”Että kannattaako meidän kaikkien lähteä samaan paikkaan, mikäli blondi nyt tunkee mukaan.”
”Totta kai minä tulen!” Vaaleatukkainen poika ärähti. ”Haluan löytää Koemin!”
”Te voisitte vaikka käydä Yusuke Hamadan luona.” Kai ehdotti. ”Jotkut pitävät hänen käytöstään epäilyttävänä.”
”Miten niin?” Miwa kysyi.
”Hänen Nidoraninsa Daichi kuoli, kaiketi.” Kai selitti. ”Siltikään Yusuke ei käyttäydy miten hänen kuuluisi.”
”Mitä se tarkoittaa?” Miwa kysyi.
”No jos Azuma olisi jäänyt auton alle, kyllä minä ainakin olisin surullinen.” Kai sanoi. ”Mutta Yusuke käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”
”Kummallista.” Blondi totesi.
”Käykää te kyselemässä Yusukelta.” Kai sanoi. ”Me hoidamme muut kaksi.”
”Siis minä ja tuo?” Miwa kysyi osoittaen blondia. ”E-Ei.”
”Meidän on kyllä viisaampaa liikkua pareissa.” Blondi totesi. ”Ethän sinä mitään voi tehdä, jos jotain ikävää sattuu.”
”En minä sinun apuasi tarvitse.” Miwa murahti. Niin, emme me hämärä blondia tarvinneet, kyllä minä suojelisin Miwaa!
”No minä nyt kuitenkin tulen!” Poika intti. ”En edes tajua mitä sinä teet täällä, kun ei kukaan näytä kajonneen sinun pokémoneihisi!”
”Turpa umpeen stalkkeri.” Miwa pisti takaisin. ”Minä en luota kehenkään, joka on joskus kolkannut minut ja yrittänyt pukeuduttaa minut bordelli-asuun!”
”Mistä te nyt oikein puhutte?” Azura kysyi hieman epävarmana.
”Mistä he puhuvat Rigel-setä?” Lolita kysyi.
”Sanotaanko vaikka näin, ettei tuolla ole puhtaat jauhot pussissa.” Vastasin pikku kummitukselle.
”Hah, Eiji on ihan mukava kaveri.” Purrloin naurahti.
”Tunnetko sä tuon häiskän?” Kysyin siltä.
”Ehkä tunnen, ehkä en~” Kissa kehräsi. Jaaha, eli tunnet, mutta tahdot olla ärsyttävä.

Kävi kuitenkin niin, että Miwa sai kuin saikin seurakseen blondin pojan. Päätin kävellä heidän välissään, tuo kaveri ei saisi päästä liian lähelle Miwaa! Tiedä mitä se tekisi. En tiedä, miksi minua kiinnosti Miwan hyvin vointi näin paljon, Miwahan oli vain yksi hassu saparopäinen tyttö muiden joukossa. Miksi Miwa merkitsisi mitään? Se on hassu juttu, emmehän me edes olleet olleet yhdessä kauaa, silti Miwa oli tärkeä.
”Toivottavasti et ole osallisena tässä.” Miwa sähähti.
”Ei minulla ole osaa eikä arpaa tässä.” Poika vakuutti. ”Miksi ne sinut tähän sotkivat? Rigelhän näyttää olevan kunnossa.”
Totta kai olen kunnossa, mäntti.
”Koska minun piti auttaa.” Miwa murahti. ”Azura ei tykännyt kieltävästä vastauksesta.”
  Blondi nauroi. ”Vai niin.”
”Minne meidän pitää edes mennä?” Miwa kysyi.
”Yusuke asuu lähellä sitä ostoskeskuksessa jossa kävimme.” Azura sanoi. ”Menette vain ostoskeskuksen kujan poikki ja soitatte kolmannen talon ovikelloa.”
”Okei.” Miwa vastasi, muttei kuulostanut kovinkaan iloiselta.
”Otetaan mukaan lentokykyiset pokémonit.” Kai ehdotti. ”Jos löydätte jotain.”
”Tai jos jotain sattuu.” Azura lisäsi. ”Miwa voi ottaa Soran.”
”Minulla on Tama.” Kai sanoi. ”Lähetämme sen jos jotain tulee.” Sitten ne kaksi lähtivät. Kävelivät vierekkäin, kuin mikäkin pari. Saisivat kyllä ollakin pari, minun puolestani. Seurasin Miwaa, joka vaihtoi suuntaa rannan poikki. Rhydo katseli tyttöä hieman arasti.
”Ei äitiä tarvitse pelätä!” Ilse naukui.
”Luuletko oikeasti että tuo ihminen on äitisi?” Vieras Purrloin naukui.
”On, on!” Ilse vastasi innokkaasti. ”Kun äiti oli siinä kun minä tulin, äiti on äiti!”
”Ei ihminen voi olla pokémonin äiti.” Purrloin väitti.
”Että sinä olet tyhmä!” Lolita totesi. ”Tietysti voi!” Tämä näytti ärsyttävän Purrloinia, sillä sen suusta karkasi pieni sähähdys, ja pikku katti veti kyntensä esiin. Silloin Odile tipautti itsensä Miwan sylistä suoraan Purrloinin ja Lolitan väliin.
”Älä kiusaa pienempiäsi, rontti!” Se huudahti. ”Niillä on selvästi eri käsitykset kuin sinulla!”
”Ette viitsis.” Sora puuttui puheeseen.

”Mitä me sanotaan sille tyypille?” Miwa kysyi. ”En voi sanoa, pitäväni vieraille juttelusta.”
”Sanotaan vaan että otetaan osaa, kai.” Blondi sanoi epävarmasti.
”Että teetä ja sympatiaa vai?” Miwa virnuili pojalle. Katsoin huvittuneena, miten Sora yritti opetella lentämään, mutta se tuntui pelkäävän pientäkin kesäistä tuulen virettä.
”Ei tosta nyt mitään taida tulla.” Naureskelin.
”Kyllä tulee, kyllä tulee.” Sora puuskutti. ”En vain olettanu että siivet olisi näin isot!”
”Kyllä se pian sujuu.” Odile kannusti. ”Jatka yrittämistä!”
Huokaisin, että tämmöistäkin piti kestää. No kaipa tuo meni, niin kauan kunhan Miwa ei hankkinut itselleen seuraa. Sitä ei kukaan kestäisi.
Kuja oli valoisa, josta Lolita ei erityisemmin tykännyt.
”Au! Silmiin sattuu!” Se kuului valittavan. No mutta pian olimmekin sen talon edessä, jonne meidät oli määrätty ja se talo oli.. keltainen ja pieni. Jotenkin sain siitä sellaisen masentava tunnelma, piha oli likainen ja ruoho puutarhassa oli ylikasvanutta ja rikkaruohot olivat vallanneet kukkapenkin ja rehottivat nyt kellertävinä miten sattui. Sitten se talo, jotenkin sen ilmapiiri oli jähmettynyttä. Kellastuneet valkoiset verhot ikkunoissa, ja se mitä näin alakerran ikkunassa oli.. pikkuinen minä. En usko sen olleen oikea Nidoran, varmasti se oli vain pehmolelu. Mutta se oli asetettu ikkunalaudalle niin että se näkisi ulos.
”Eikö pojalta kuollut Nidoran?” Blondi kyseli. Miwa vain nyökkäsi, sitten hän katsoi minua.
”Älä huoli.” Vakuutin tuolle typerykselle. ”En mä mihinkään kuukahda.”
”Poika parka.” Odile piipitti. Se oli tavattoman empaattinen otus. Miwa kumartui taputtamaan päätäni, tai no oikeastaan korvieni väliä, varmaankin hän yritti rauhoitella itseään. Tämä talo varmaan karmi Miwaa, mistä sitäkään tietää? Sitten hän katsoi hermostuneesti blondia. Ja Lolita päätti kantaa kortensa kekoon. Se nousi Rhydon selästä ja alkoi haistella ilmaa.
”Täällä tuoksuu hyvältä!”
”Ai, niinkö siun mielestäs?” Sora kysyi. ”Miusta täällä haisee kuivalta.” Sora oli muuten oikeassa, tuoksu ei ollut hyvä, se oli ummehtunut. Katselimme huvittuneina miten Lolita alkoi hyöriä talon ympärillä ihan kuin..
”Kissa pistoksissa.” Virnuilin vieraalle Purrloinille.
”Mitä se tarkoittaa, Rigel-setä?” Ilse kysyi syvän vihreitä silmiään viattomasti räpäyttäen.
”Se luullakseni tarkoittaa sitä, että kissa on haistellut kiellettyjä aineita.” Rhydo sanoi hiljaa.
”Mutta mitä ne sellaiset ovat, Rhydo-setä?” Ilse kyseli.
”..Ehkä kerromme siitä kun olet vähän isompi.” Odile sanoi äidillisesti. Toinen Purrloin sähähti kiukkuisesti huomautukselleni.
”Mikä Lolitalle tuli?” Miwa ihmetteli. Lolita kikatteli itsekseen, ja hoki miten hyvältä täällä tuntui. Se oli mennyt ihan sekaisin.
”O-Onko Lolita tullut kipeäksi?” Ilse miukui hieman peloissaan.
”Kyllä se siitä kohta tokenee.” Mutisin itsekseni.
”Rhydo-setä, mikä Lolitaa vaivaa?” Ilse kyseli.
”En ole varma.” Kivikasa sanoi. ”Minulla on olettamus, mistä on kyse, mutta..”
”Ehkä sillä on liikaa kierroksia päällä.” Blondi mumisi ja soitti vanhan näköistä ruosteista ovikelloa. Meni hetki ja sitten toinen, mutta lopulta ovi avautui.

Oven oli avannut poika, poika jolla oli harmaa iho ja luiseva ruumiin rakenne, ja silmien alla mustat pussit. Hänen kullanruskeat hiuksensa olivat sekaisin, ja näytti siltä, kuin niissä olisi pyörinyt tornado.
”Niin?” Poika kysyi.
”Öö.. me tuota..” Blondi aloitti. Mutta pilvessä oleva Lolita päätti pistää ranttaliksi. se liihotteli sisään avonaisesta ovesta kysymättä edes lupaa.
”Tuota, Shuppetini..” Miwa aloitti. Miwa oli melkein yhtä paha kuin Lolita. ”Anteeksi.” Hän vain sanoi ja tunki sisään.
”Joo, niin me serkkuni kanssa kuulimme tapahtuneesta, ja kuten näkyy, on serkkuni Nidoranin kouluttajia ja hän tahtoi..” Tuo blondi oli terävä. Eiväthän hän ja Miwa edes näyttäneet sukulaisilta. Seurasin tietenkin Miwaa, eihän siitä tiennyt, mihin soppaan tyttö itsensä saattaisi, jos en olisi paikalla. Rhydokin tuli.
”Tuletko sä?” Kysyin yllättyneenä.
”Tuo poika on karmiva.” Rhydo sanoi. ”Seuraan mieluummin tyttöä.”
”Lolita on kipeä.” Ilse miukui.
”Hihihihii!” Tuo kuului kikattavan. ”Niin mukavan hajuista~ Lämmintä ja kodikasta!”
”Täällähän haisee home.” Sora huomautti. ”Onkohan pikkuinen vähän kajahtanut?”
”Lolita on kiva!” Kissanpentu alkoi nyyhkyttää. ”Älä sano siitä ilkeyksiä, Sora-setä!” Sitten Odile alkoi lohduttaa kissanpentua, ja yritti selittää sille, ettei Sora mitään pahaa tarkoittanut. Miwa seurasi kummitusta, eteisestä keittiöön. Keittiö oli likainen, ikään kuin siellä ei olisi siivottu viikko kausiin ja se kyllä tuntui myös huoneen hajussa.
”Hyi!” Ilse totesi.
”Tyyppi on oksentanut ihan väärään paikkaan.” Vieras Purrloin totesi.
”Ehkä hän on vielä shokissa.” Odile ehdotti.
”Lolita, tänne sieltä!” Miwa huusi. ”Ei, et leijaile karkuun!” Mutta niinhän tuo teki, heti kun Miwa oli saamaisillaan sen kiinni. Lolita nuuhki kiihkeästi seiniä, ja hyöri kuin pieni pyörremyrsky.
”On niiiiiin hyvä olo!” Se hykerteli. ”Ihihihii!”
”Tuo alkaa jo olla mielipuolista.” Totesin.
”Mikä sinua riivaa?” Miwa kyseli, saatuaan viimein pikku aaveen kiinni. Mutta pian hän huomasi jotain muuta. Siinä, pölyisellä lattialla makasi vaaleanpunainen rusetti.
”Tuohan on..”
”Se voi olla sen kuolleen Nidoranin rusetti.” Yritin toppuutella kouluttajaani. Mutta tuo rusetti näytti kyllä vähän turhan uudelta siinä pölyn peittämällä lattialla, eikä rusetti ollut tippaakaan pölyinen.
”Rigel-setä, me näimme kun tuo vaaleahiuksinen poika osti tuollaisen Cubone-tädille!” Ilse miukui kiihtyneenä. ”Eikö niin, Sora-setä?”
”Kyllä se niin on.” Sora vakuutti. Katsoin miten Miwa kumartui, ja nosti rusetin käteensä. Hän katsoi rusettia hetken, ja pisti sen sitten taskuunsa.
”Lolita, paikka!” Hän huudahti, sillä Lolita haihtui. ”Voi, hemmetti!”
”Sainpas!” Vieras Purrloin oli loikannut Lolitan päälle, sillä Lolita oli mitä ilmeisimmin yrittänyt joko mennä ja säikyttää Ilsen tai vain palata paikalleen. Mutta nyt oli violetti kissanpentu napannut sen.
”Kiitti, kaveri.” Miwa sanoi ja kaivoi nopeasti Lolitan poképallon esiin. ”Lolita, saat luvan palata.” Sen jälkeen pikku kummitus imeytyi pallonsa sisään punaisen lasersäteen saattelemana.

”Olen pahoillani, Lolita meni jotenkin sekaisin.” Miwa pahoitteli Lolitan käytöstä. ”Pitänee viedä se pokémon centeriin.”
”Niin, tuota me kuulimme siitä.. siitä..” Blondi ei oikein löytänyt sanoja.
”Mistä niin?” Poika kyseli, hän vaikutti jotenkin poissaolevalta.
”Ikävä juttu se, mitä sattui Nidoranillesi.” Miwa töksäytti. ”Otamme osaa.”
”Voi, eihän Daichille käynyt kuinkaan!” Poika naureskeli. ”Katsokaa vaikka! Tuolla se on ikkunassa katselemassa meitä! Tule tänne poika!”
Miwa katsahti minua, ja tiesin miksi. Ikkunassa oli pelkkä pehmolelu.
”Ai, mitä? Etkö pääse itse? No minä tulen hakemaan!” Sitten poika meni nopeasti sisään ja poimi uros Nidorania esittävän pehmolelun ikkunalaudalta.
”Tässä se on! Eikö olekin komea?” Poika näytti meille nukkavierua pehmolelua ja tunki sen ihan nokkani eteen. ”Katso, Daichi! Tuollainen sinustakin tulee isona!”
”Tämä on karmivaa.” Mutisin. ”Mikähän miekkosta vaivaa?”
”Olen kuullut että näin saattaa käydä joskus ihmisille, jos ne kokevat jonkin järkytyksen.” Rhydo sanoi.
”On oikein komea Nidoran.” Blondi sanoi ja kumartui taputtamaan pehmolelua. ”Pidä siitä hyvää huolta!”
”Pidän varmasti!” Poika nauroi. ”Mitä? Ai jaa. No nyt pitää mennä, Daichilla on nälkä!” Sitten poika meni taloonsa, sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi minua ja aika häiritsevästi etten sanoisi.
”Mennään.” Miwa sanoi hiljaa.
”Mitä siellä talossa oli?” Sora kysyi. ”Tyttö näyttää jotenkin oudolta.”
”Talo oli kuin kaatopaikka.” Vastasin perhoselle kävellessäni Miwan jäljessä. Ei minun tarvinnut alkaa selittää, sitä mitä talosta oli löytynyt, sillä blondi aloitti kyselyn.
”Sinä kävit siellä sisällä, oliko siellä mitään?”
”Oli kyllä.” Sitten Miwa kaivoi taskustaan vaaleanpunaisen rusetin. ”Tämä lojui olohuoneen lattialta.”
”Mutta sehän on Koemin rusetti!” Poika henkäisi.
”Oletko varma?” Miwa kysyi.
”Olen, olen!” Poika vakuutti. ”Pesuohjeessa on sen nimi!” Sitten hän näytti Miwalle pikkuisen paperilapun, joka oli kiinnitetty rusettiin, ja siihen oli raapustettu punainen K-kirjain.
”Onkohan tuo poika vienyt Koemin?” Blondi mietti.
”No hän ei ainakaan ole kunnolla tässä maailmassa.” Miwa totesi. ”Jos hän ei ole vienyt sitä, ehkä hän tietää jotain tästä kaikesta.”
”Pitäisikö meidän seurata häntä?” Blondi pohti.
”Voisi olla hyvä idea.” Miwa totesi. ”Ehkä tämä juttu sitten selvinnee..”

Miwa kutsui Ilsen, Odilen ja Rhydon takaisin poképalloihinsa, hän sanoi että suuri ryhmä vain herättäisi huomiota.
”Varo nyt.” Hän sanoi vieraalle Purrloinille, joka ei antanut Miwan rapsuttaa itseään, se yritti purra Miwaa kun tämä yritti.
”Älä yritäkään! En ole mikään sylikissa!” Kissa sähisi.
”No älä pistä pahaksesi.” Mutisin. Miwahan yritti olla sille kiltti. Miwa oli oikeastaan tosi kiltti. ”Sitä paitsi, itsepä matkaan tuppauduit.”
”Siihen minulla on omat syyni.” Kissa murahti. Saimme odottaa kauan. Ilta alkoi jo pimetä, kunnes se outo poika viimein lähti talostaan. Kuvittelin hänen ottavan sen pehmolelunsa mukaan, mutta yllätyksekseni hän lähti ilman sitä. En tykännyt kykkiä pusikossa. Täällä oli muutenkin ahdasta, kun tänne oli Miwan lisäksi ahtautunut se blondi. Teki monesti mieli pistää sitä uudemman kerran sarvellani!
”Ihan rauhassa, Rigel.” Miwa oli toppuutellut. Sora nukkui koko sen ajan, en tajua, miten se pystyi siihen.

Jouduimme liikkumaan hitaasti, ettei hyypiö huomaisi meitä. En tykännyt siitä, miten Miwa ja blondi kävelivät vierekkäin, he näyttivät siltä kuin olivat jotkin ylimmät ystävät ja minä sain kävellä Miwan toisella puolella. Sora liihotteli edellämme, se piti silmällä, ettei hörhö päässyt livistämään. Hän ei mennyt rannalle, vaan pikemminkin siihen suuntaan, mistä me olimme tulleet. En ollut sen suuremmin kiinnittänyt huomiota muuhun kuin maisemaan. Mutta nyt, huomasin asioita, kun Shamrockin metsästä tultiin ulos, metsä oli aidattu, eikä metsän laitamilla ollut muita rakennuksia kuin se ränsistynyt talo, johon hörhömme meni. Hän koputti hermostuneesti hökkelin ovea. Täällä tuoksui voimakkaasti havumetsältä ja joltain kukalta.
”Syreeni.” Miwa sanoi hiljaa. Katsoin hökkelin pihaa, ja huomasin saman minkä toisinaan höhlä kouluttajanikin, talon reunuksilla kasvoi kaksi syreeniä.
”Kun talo on näin lähellä metsää, tänne voi hyvinkin eksyä pihkaa, jos talon asukas käy aktiivisesti Shamrockin metsässä..” Miwa mutisi. Minä puolestani keskityin kuuntelemaan. Joku tuli viimein avaamaan oven, ukko jolla ei mikään koristanut päätä.
”Kalju hyypiö.” Miwa mutisi. ”Eikös Azuran lintu sanonut jotain hökkelistä ja kaljusta?” Taisipa tuo sanoakin. Mutta se oli vain hölösuu Chatot, ei se välttämättä oikeassa ollut.
”Jotkut serkut tulivat luokseni utelemaan Daichista!” Hörhö kuului sanovan. ”Ja sillä tytöllä oli Daichi mukanaan, voitko kuvitella? Ja se oli jo kehittynytkin!”
Luuliko tuo hörhö, että minä olin hänen kuollut pokémoninsa? Jo on aikoihin eletty! Se tosin selittäisi, miksi hörhö katseli minua niin häiritsevästi silloin hänen talollaan.
”Onko meillä siis uusi keikka?” Puhuja oli kaiketi tuo kalju mies, hänellä oli rosoinen ääni. ”Sovitaan että Nidorinon saat pitää kiitoksena palveluksistasi.”
”Se tekemänne seerumi saa pokémonin, kuin pokémonin seuraamaan minua kuin omaa kouluttajaansa.” Hörhö lisäsi. ”Enhän minä paljon tee..”
”Mutta muut pokémonit pidän minä.” Miekkonen julisti. ”Erityisesti salipäällikön pokémonista irtoaa paljon käteistä kun sen myy Icterinen pimeillä markkinoilla!” Vai tästä olikin kyse, tuo hörhö liikkui kaupungilla mukanaan jotain kemikaalia, mikä saa pokémonin seuraamaan häntä ja sitten hän tuo saaliin tänne. Mutta miksi tuon blondin pokémonin rusetti oli sitten löytynyt hörhön kotoa? Katsoin Miwaa tiiviisti, tyttö nyökkäsi tomerasti, hän oli ymmärtänyt.
”Mitä tehdään?” Miwa kysyi. ”Katsotaanko ympärillemme?”
”Eikö meidän pitäisi ilmoittaa toisille?” Blondi kysyi.
”Mistä? Siitäkö että parilla hörhöllä on vispilän kauppaa?” Miwa kysyi. ”Se voi olla väärinkäsitystäkin. Emmehän me tiedä, että nämä ovat varkauksien takana.”
Totta, täytyi löytää todiste.
”Sora, tähystäisitkö?” Miwa pyysi Vivillonia. ”Näetkö pihalla jotain, rakennusta esimerkiksi.”
Sora nousi varovasti siivilleen ja katsasteli maisemaa tovin.
”Täällä on ulkorakennus.” Se sanoi.
”Onkohan niillä jotain salattavaa?” Totesin. Sora tuli pian takaisin ja nykäisi Miwaa hihasta. Sitten perhonen johdatti meidät ränsistyneen hökkelin taakse, siellä oli toinen talo, mutta paljon pienempi.
”Katsotaanko sisään?” Miwa kysyi.
”Et sinä olisi sopinutkaan kaidalle tielle, Miwa.” Poika naurahti. Miwa meni kokeilemaan ovea, mutta se ei auennut.
”Lukossa.” Miwa huokaisi.
”Saanko minä?” Purrloin maukui, ja lupaa odottamatta se loikkasi maasta Miwan hartialle ja kapusi sitten alemmas tämän käsivartta pitkin. Kissa veti kynnet esiin ja kyllä, se alkoi tiirikoida metallista lukkoa niillä. En uskonut että se onnistuisi siinä. Mutta hetken kuluttua kuului kalahdus, ja ovi aukesi.
”Käykää peremmälle!” Kissa kehräsi, tyytyväisenä tekoonsa.
”Vau, taidatkin olla pikku roisto.” Miwa henkäisi.
”Sitäkin!” Kissa naukaisi. Blondi astui varastoon ennen meitä muita, vaikka oli pimeää, sen kyllä haistoi ja kuuli. Täällä säilytettiin pokémoneja. Ne valittivat hiljaisella äänellä.
”Tahdon äidin luo!”
”Kouluttajani tulee kyllä hakemaan!”
”Missä me ollaan?”
”Olkaa nyt jumalauta hiljaa.” Murahdin niille astuessani pimeyteen. ”Vai haluatteko paljastaa meidät?”
”Keitä sieltä tulee?” Joku kysyi.
”Oletteko roistoja?”
”Se vähän riippuu mistä asiaa katsoo.” Totesin. Saatoimme me ollakin roistoja, kun tällä tavoin murtauduimme toisen varastoon, mutta me emme vieneet näitä kavereita perheiltään. Miwa katsoi näkyä mykistyneenä.
”Ne.. Ne ovat täällä. Osa ainakin.” Hän sanoi. ”Hei stalkkeri, soita kytät nyt heti.”

”Sora etsi Azura ja Kai. Tuo heidät tänne, nyt heti.” Miwa sanoi Soralle, joka ymmärsi yskän, ja lähti liikkeelle. Katsoin tuon huteraa liitelyä hetken ja huokaisin. Olisi keskiyö ennen kuin se olisi saanut ne kaksi raahattua tänne asti, jos Sora ei pistäisi asioihin vauhtia.
”Minä en löydä Koemia.” Blondi sanoi. ”Koemi, missä olet?!”
”Älä huuda, hullu!” Miwa sähähti. ”Soita ne kytät, minä katson löydänkö sitä.” Miwa katsoi poikaa niin ärtyisästi, ettei siinä auttanut kieltävästikään vastata. Katsoin hetken miten blondi kaivoi kännykän esiin ja paineli lyhyen numeron. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja odotti. Sitten hän puhui ja selitti rauhallisesti tilanteen ja pyysi että tänne lähetettäisiin auto.
Auto tuli nopeasti, samoihin aikoihin kuin ne kaksi ihmistä. Hörhö vietiin talosta ensimmäisenä, mutta kalju tyyppi pakeni. Enkä nähnyt Miwaa missään. Koemi-nimistä Cubonea ei löytynyt talosta, mutta sen jälkiä kyllä löytyi, kuten myös ihmisen hiuksia, tummanruskeita hiuksia. Ja verta. Muttei pokémonin verta. Vaan ihmisen. Mutta Miwaa ei löytynyt lähitiennoilta, tai talosta. Häntä ei löytynyt yhtään mistään.

Miwa, missä sinä olet?

Kommentit:

Chidori


16>
Huh, tämä lienee yksi pisimmistä, ellei jopa pisin tähänastisista Auroraan julkaistuista tarinoista! 😮 Siihen nähden kelpo paketti, sillä tekstin määrän lisääntyessä homma on vaarassa käydä puuduttavaksi tai sitten tapahtumia on ähkyksi saakka. Alku tosin sisälsi ehkä turhan paljon toistoa aiemman luvun tapahtumista, vaikka toisaalta samat jutut oli hauska nähdä kahdesta eri näkökulmasta. Edellisen luvun jäädessä kutkuttavan jännään tilanteeseen olisi samat tapahtumat voinut kuitenkin kerrata tässä ehkä hiukan tiivistetymmin. Myös loppu tuntui vähän hätiköidyltä tarinan pituuteen nähden ja tuli vähän töksähtäen. Toisaalta myös pidin sen hektisyydestä, haha, ristiriitaista. Jännään kohtaan jäi ainakin!

Oli kyllä todella antoisaa päästä näkemään ja kokemaan asiat Rigelin silmin – sen ajatuksia kovan ulkokuoren takaa ei ollakaan jaettu ihan hirveästi. Tykkäsin etenkin noista takauman tapaisista muistelohetkistä tarinan alkupuolella. Onhan sitä jo päästy pitkälle. :> Mysteerin selvittämistä oli jännää seurata ja ilahduin huomatessani, kuinka paljon käytit pokémoneja hyödyksesi siinä. Olit jopa nähnyt vaivaa ja ujuttanut kaikki asukkaiden kommentit tarinaan mielenkiintoisilla tavoilla, vau. Yksi suosikkikohtani tarinassa oli vierailu Yusuken luona, tunnelma siinä oli aika värisyttävä ja paikoin jopa karmiva. Myös Lolita pääsi siinä ensi kertaa vähän paremmin esille, mikä oli kiva juttu. :> Mysteeri siis onnistuneesti ratkaistu tähän asti!

Rigel +2lvl +4op, Odile +1lvl +1op, Ilse +2lvl +2op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +1op, Rhydo +1lvl +3op ja Winona +5lvl +3op. Rahaa 100pd:tä, sisältää tarinapalkkion ja puolet mysteeripalkkiosta – loput saat sitten seuraavassa tarinassa, mikäli toinen kriteeri täyttyy myös aloituspokémonien osalta!

Aurora #15 > Sora laittaa siivet selkäänsä

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2016.

Heräsin sohvalta, Peacock Cityn pokémon centerissä. Vaaleatukkainen hoitaja ravisteli minua hereille. En tahdo vielä herätä. Väsyttää niin pirusti, ajattelin.
”Heräähän nyt.” Hoitaja sanoi lempeällä äänellä, ikään kuin hän olisi tottunut herättelemään nukkuvia kouluttajia.
”Häh?”
”Niistä pokémoneistasi.” Hoitaja sanoi varsin pirteästi. ”Nidorino, Zorua ja Petilil tarvitsevat lepoa tämän päivän, ovat hiukan väsyneitä, mutta Spewpa ja Murkrow kaipaavat useamman päivän lepoa. Ne vastakuoriutuneet tutkitaan, siltä varalta ettei kuoriutumisen kanssa ollut mitään ongelmaa..”
”Kuten mitä?” Kysyin väsyneesti.
”Haluamme varmistaa että Purrloin ja Shuppet ovat fyysisesti siinä kunnossa kuin pitääkin.” Hoitaja selitti.
”Ihan kunnossa nuo näyttävät olevan.” Huomautin, sillä pikkuiset olivat jollakin ilveellä päässeet pois huoneestaan. Ilse katseli hieman hämmentyneenä ympärilleen, se kun ei ollut ikinä nähnyt sairaanhoitajia kärryineen. Lolita leijui Ilsen tasolla, eikä siinä näyttänyt mitään vikaa olevan.
Lolitan ilme kirkastui heti kun se äkkäsi minut, se katosi Ilsen tasolta ja ilmestyi salakavalasti pääni taakse. ja kiersi sitten sivulle vain painaakseen poskensa omaa poskeani vasten.
”Shuppet!”
”Huomenta, Lolita.” Toivotin tuolle.
”Spew!”
”Kuinka?” Kysyin, sillä en ihan tuota vastausta odottanut. Kunnes katsoin Ilseä vähän tarkemmin, karvainen valkea ötökkä istui sen selässä ja tapitti minua meripihkan värisillä silmillään.
”Miten menee, Sora?” Naurahdin katsoessani tuota karvapalloa, olihan se ötökäksi aika karvainen tapaus.
”Spew!” Sora vastasi, sitten se sylki suustaan tahmeaa rihmaa, joka tarrautui käsivarteeni, meinasin jo kysyä, mitä ötökkä aikoi, mutta sitten se vetäisi itsensä ylös. Sora kiipesi tomerasti käsivarttani pitkin, ylös hartialleni.
”Minusta nämä kyllä vaikuttavat ihan energisiltä.” Totesin hoitajalle. ”Mutta pitäkää hyvä huoli Splinteristä, ja varokaa, ettei Rigel pistele teitä, se kun on vähän sitä tyyppiä.” Hoitaja vain nyökkäili, minusta alkoi ikävästi tuntua, ettei hän tajunnut että Rigel saattoi oikeasti olla känkkäränkkä-tuulella herättyään.
”Milloin voin hakea pokémonini?” Kysyin vielä.
”Illalla niiden pitäisi olla kunnossa – ainakin suurimman osan.” Hoitaja vastasi.

Iltaan oli vielä aikaa, mitähän tässä keksisi? Nostin nyt ainakin Ilsen syliini, ettei se eksyisi, Lolita puolestaan oli asettunut mukavasti päähäni asumaan, sieltä se tiiraili ohi meneviä ihmisiä.
”Huomenta, Miwa!” Terhakka ääni huudahti tiskiltä. Tyttö, jolla oli lyhyet vaaleansiniset hiukset heilutti minulle kättään. Tuohon tyttöön olin törmännyt jo kahdesti, kerran Tangerine Cityssä ja eilen siellä metsässä. Tytön nimi taisi olla Azura.
”Mitä sinä täällä teet?” Kysyin tytöltä, hänen tullessa luokseni.
”Kävin kysymässä Calypson vointia.” Azura sanoi hyvän tuulisesti. Calypso taisi olla se eilinen värikäs lentävä pokémon.
”Miten sinun pokémonisi jaksavat?” Tyttö kysyi.
”Suurin osa pääsee vasta illalla.” Huokaisin. ”Pitäisi keksiä tekemistä siihen asti.”
”Ainahan tekemistä löytyy!” Azura sanoi.
”No ei näillä kavereilla salia lähdetä haastamaan.” Mutisin. ”Muut ovat vielä toipumassa.”
”Voisit ostaa toipilaille jotain.” Azura ehdotti.
”Shuppeet!”
”Purr!” Molemmat pokémonit hihkuivat, vaikka tuskin tiesivät mitä ostaminen tarkoitti. Sora ei viitsinyt kommentoida tähän mitään, tai sitten se torkkui.
”Ne taitavat tahtoa hemmottelua.” Azura naurahti. ”Peacockista löytyy iso tavaratalo, josta löytyy vaikka mitä!”
”Missäs se on?” Kyselin tytöltä. ”En ole täältäpäin..”
”Se on kaupungin keskustassa.” Azura kertoi. ”Minäkin olen menossa ostoksille, voisimme mennä yhtä matkaa. Voin samalla esitellä kaupunkia sinulle, minä kun olen kotoisin täältä.”
Se sopi minulle mainiosti, Azura vaikutti ihan mukavalta, ainakaan hän ei ollut mikään kovaääninen heitukka, kyllä tuollaisen kanssa shoppailisi.. kai. Vatsani kurisi, Ilsen vatsa kurisi.
”Mennäänkö syömään aamiaista?” Azura kysyi. ”Rannalla on mukava kahvila, josta saa hyvää munakasta.”
Tuo sopi minulle hyvin, en ollutkaan aikoihin saanut pekoniaamiaista.

Ulkona oli lämmin. Aurinko paistoi, pokémon centeristä avautui näkymä rannalle, valkoista hiekkaa ja sinistä merta silmän kantamattomiin. Näky oli kummallinen, sellaiselle joka oli kasvanut Aurora Townissa lumen keskellä. Seisoimme siinä hetken, minulle ehti tulla kuuma. Katsahdin sinitukkaista Azuraa, hänellä oli yllään kukallinen keltainen hellemekko, ja minulla puolestaan ne samat vanhat villalegginsit, shortsit, t-paita ja sen alla lämmin pitkähihainen.
”Mistä päin sinä olitkaan kotoisin, Miwa?” Azura kysyi.
”Aurora Townista.” Vastasin.
”Ai, olen käynyt siellä. Hain Calypson labrasta kuusi kuukautta sitten.” Azura sanoi. ”Siellä on hirvittävän kylmä, verrattuna Peacockiin.”
”Joo, huomasin.” Minä huokaisin. ”Villalegginsit ovat tänne vähän liikaa.”
Ilse ja Sora nauttivat auringosta aivan selvästi, laiska Spewpa nimittäin kääntyi kippurasta selälleen ja hyräili jotain outoa sävelmää hyvän tuulisena, Ilse taas kääntyi niin että aurinko pääsi lämmittämään sen koko selkää. Lolita ei paljoa auringosta perustanut, se vääntelehti ja päätyi lopulta painamaan kasvonsa hiuksiani vasten, niin se ei näkisi aurinkoa. Azura johdatti meidät hiekkarannalle, joka oli vielä varsin tyhjä.
”Yleensä täällä on hirveästi väkeä.” Azura selitti. ”Mutta on vielä aikaista, ehkä turistit nukkuvat.”
Oli rannalla tietenkin joitain ihmisiä, useimmilla oli mukanaan pokémon, toiset ottelivat.
”Ne harjoittelevat koordinaattorikisoihin.” Azura selitti. Kävelimme hiukan lähemmäs, en oikein ymmärtänyt mikä kisoissa oli niin ihmeellistä, tuokin tyttö vain lesoili ulkonäöllään, hän oli kaiketi niitä tyttöjä, jotka tiesivät näyttävänsä hyviltä, ja olivat ylpeitä tästä seikasta, kuten Himeko.
”No niin Clementine!” Tyttö kiljui. ”Pyörähdä ja tee Swift ja sitten Aqua Jet!”
Katsoin miten oranssi saukkomainen pokémon teki pyörähdyksen, ei minkään tavallisen kääntymisen vaan balettimaisen liikkeen jossa pokémon nousi varpailleen ja pyörähti ympäri, kenties yleisöä kohti, sitten se sylki suustaan kimmeltäviä tähtiä, se teki sitä kunnes oli täyttänyt lähiönsä tähdillä, sitten se teki liikkeen joka peitti pokémonin vedellä, pokémon ponkaisi itsensä veden ympäröimänä suoraan keskelle tähtirykelmää, särkien ne, saukko kääntyili taitavasti ja onnistui särkemään jok´ikisen tähden, aiheuttaen huikean kultahippu sateen, lopulta saukko itse laskeutui sateen keskelle ja otti jonkin ihmeen macho-asennon.
Aloin kikattaa, sillä vaikka liikkeessä olikin kauneutta, tuo macho lopetus ei oikein sopinut, myös Lolita oli nostanut kasvonsa hiusteni seasta ja naureskeli lopetukselle. Sora puolestaan katsoi silmät kimaltaen esitystä, mahtoiko se tykätä tästä, vai siitä, että saukko oli melkein lentänyt hyppiessään? Ilseä ei moinen kiinnostanut, katti vain haukotteli.
”Uudestaan!” Saukon kouluttaja komensi.
”Amber on taas vauhdissa.” Azura mutisi, eikä mitenkään lämpimällä äänensävyllä. Katsoimme miten saukko alkoi vääntää liikettä uudestaan, mutta tällä kertaa se kaatui kesken balettimaisen kääntymisensä.
”Clementine!” Tyttö huudahti läimäytten kätensä otsalleen. ”Sinun on osattava kääntyä tai muuten liikkeestä ei tule mitään!”
”Ihan hyvältä se liike minusta näyttäisi ilman balettia.” Minä huomautin kuiskaten.
”Se lopetus oli kyllä hauska.” Azura naurahti. ”Muistaisi nyt että kisassa on kaksi luokkaa, joihin kauneus ei lukeudu.”
”Mitkä ne ovat?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt koordinaattorikisoista juuri muuta kuin että ulkonäkö merkkasi eniten.
”Kisoissa on aina teema, jonka mukaan saa pisteitä.” Azura selitti. ”Täällä Peacockissa teemana on kovuus ja siisteys.”
”No se selitti sen machoisen lopun.” Totesin.
”Purr?” Ilse äännähti, sillä se oli huomannut että jalkojeni välistä käveli kovasti sitä itseään muistuttava kissa, joka oli kuitenkin meidän Ilseämme isompi ja sillä oli tummemman violetti turkki. Kissa katsahti Ilseä ilkikurisesti, siniset silmät välkkyen, sitten se lähestyi koordinaattoria ja tämän saukkoa.
”Tuolla Purrloinilla on jotain mielessään.” Azura totesi.
”Shuppeet!” Lolita sanoi. Vaikka se ei tykännytkään auringosta päätti kummitus kuitenkin liihotella pääni viereen, niin lähelle että varmasti kuulisin miten pienen maha murisi.
”Eikö meidän pitänyt hankkia aamiaista?” Kysyin Azuralta.
”Mennään Näkinkenkä kahvilaan.” Azura sanoi iloisesti. ”Se on hiukan sivulla.” Ja niin Azura johdatti minut ja pokémonini vanhan näköisen ruskean tiilirakennuksen luo. Kahvilan sisustus oli sekin ruskea, seinät oli koristeltu aaltomaalauksilla.

”Azurako se siinä?” Harmaahapsinen mies, jolla oli yllään oranssi hawaiji-paita, tervehti meitä, kun tulimme sisään.
”Sinua ei olekaan näkynyt!” Mies totesi. ”Missä olet ollut viimeiset puolivuotta?”
”Lähdin pokémon matkalle, minusta tuli koordinaattori.” Azura selitti hymyissä suin. ”Eivätkö vanhempani..?” Mutta siihen se kysymys jäi, Azuran iloiset kasvot vakavoituivat ja hän sanoi: ”No eivätpä tietenkään.”
 ”Oletko tullut tänne koordinaattorikilpailuihin?” Mies kysyi.
”Joo, pokémonini ovat uupuneita matkasta, joten jätin ne pokémon centeriin lepäämään.” Azura sanoi taas pirteästi, vai esittikö hän vain?
”Esittelen Peacockia kouluttaja-ystävälleni.” Tyttö lisäsi. En tiennyt että olimme ystäviä. Ehkä Azura ystävystyi nopeasti muiden kanssa.
”Aamiaista.” Muistutin tuota puhuvaa papupataa.
”Ai niin!” Azura muisti. ”Me tulimme syömään aamiaista!”
”No meillä on täällä vasta tuota Miltankin maitoa, auringonkukka keksejä ja maustekakkua.” Mies luetteli.
”Purr!” Ilse purisi-
”Shuppeet!” Lolita hihkui ja katseli kiinnostuneena vitriinissä olevaa ruskeaa kakkua.
”Ethän sinä nyt kakkua voi syödä aamupalaksi, Lolita.” Totesin, pikkukummitushan saisi vatsansa kipeäksi.
”Tämä kakku on hyväksi pikkukummitustyypeille.” Mies vakuutti. Lolita katsoi minua sen kaksiväriset silmät vetistäen.
”No hyvä on, hyvä on.” Minä huokaisin. ”Saat kakkusi.”
”Shuppeet!” Lolita hihkui.
”Sinä haluat varmaan maitoa, Ilse?” Kysyin kissalta.
”Purr!” Ilse nyökytteli päätään.
”Entäs Sora?” Kysyin, mutten saanut vastausta. ”Sora? Hei, Sora..?”
”Spew?” Joku haukotteli ja kurkisti sitten hartiani takaa.
”Mitä saisi olla?” Kysyin. ”Kai sinullakin on sentään nälkä?”
Karvaötökkä haukotteli, eikä vastannut.
”Käykö auringonkukka keksit?” Kysyin Spewpalta, mutta kuulosti vähän siltä että otus ehti nukahtaa uudemman kerran.
”Tuota juu, jos otetaan keksejä, maitoa ja kakkua.” Luettelin tilauksen. ”Minulle kokkelia ja pekonia.”
”Minulle myös.” Azura sanoi. Paikan pitäjä sanoi, että hetki pieni, ja me päätimme istua tyhjään kahvilaan. Pian sen jälkeen ukko sai toisenkin asiakkaan, jolla oli mukanaan jokin hassu vesikani, sellainen sininen ison pääsiäismunan muotoinen pokémon, jolla oli pitkät jäniksen korvat ja hassu häntä, jonka päässä oli jokin palloa muistuttava.
”Hei, Kai!” Azura huudahti. ”Azuma näyttää voivan hyvin!”
”Purr?” Ilse katsoi tulijoita uteliaana, etenkin tuota sinistä pääsiäiskania. Tai sen eriskummallista häntää.
”Azurako siinä?” Sen kouluttaja kysyi. ”Mietinkin, milloin tulet takaisin.”
”No, olet ainut.” Azura pälpätti, vaikka minusta kuulosti siltä kuin hän olisi ollut hiukan alakuloinen.
Ruskeatukkainen, ruskettunut poika tuli luoksemme, asetin juuri Soraa pöydälle mukavasti, enkä kiinnittänyt vanhoihin kavereihin paljoa huomiota. Mutta sekä Ilse että Lolita hypähtivät puiselle lattialle katsomaan vesikania, tai no, sen häntää.

Ilse ja Lolita nuuhkivat ensin hännän palloa, ja sitten ne alkoivat varovasti tökkiä sitä, Ilse tassuillaan ja Lolita päässään kasvavan sarvensa kanssa.
”Azuuh!” Vesikani kikatti, kaipa sen häntää kutitti.
”Purr.” Jokin, joka ei selvästi ollut Ilse purisi. Huomasin, että poika kantoi sylissään pahasti vettynyttä Purrloinin pentua.
”Mitä tuolle on tapahtunut?” Minä kysyin.
”Amberin mukaan tämä Purrloin oli häirinnyt hänen harjoituksiaan.” Poika sanoi, mutta ei kuulostanut järin iloiselta. ”Joten hänen Belossominsa tönäisi tämän pikku kaverin mereen.”
Azura läimäytti kätensä otsalleen. ”No voi nyt yhden kerran!”
”Azuma pelasti karvapallon.” Poika huokaisi. ”Mahtaisikohan vanhalla Toshirolla olla hiukan lämmintä maitoa pikkuiselle?”
”Maitoa kyllä löytyy, mutten minä mikään vanha ole.” Kahvilan pitäjä mutisi, tullessaan keittiön puolelta. ”No, Kai on sitten päässyt harjoittamaan jo rantavahdin töitä tänään?”
”En minä, Azuma se..” Poika naurahti hermostuneesti.
”Azuuh!” Vesikaniini heilautti innokkaasti kättään.
”Kyllä sinusta onkin kasvanut komea kaveri Azuma.” Se ei niin vanha (mutta silti vanhan näköinen) Toshiro kehui. ”Ihan kuin vasta eilen olisit ollut se itkupilli Azurill jonka Umiko löysi rannalta..”
Sitten me saimme aamiaista. Ilse litki tyytyväisenä maitoa, Lolita mussutti kakkua tyytyväisenä ja Sora haisteli saamiaan keksejä. Vanha Toshiro oli antanut Kaille vanhan koin syömän huovan, johon poika oli käärinyt litimärän kissan ja yritti nyt parhaansa mukaan kuivata pientä kissaa, joka kuitenkin sähisi ja yritti kokoajan näykkiä pojan sormia. Ilse nosti päätään vähän väliä ja katseli kummastuneena lajitoveriaan. Sora näykki hieman keksejään, muttei näyttänyt välittävän syömisestä.
”Syö nyt, että kasvat!” Patistin sitä. ”Vai haluatko kokkelia?”
”Spew..” Sora sanoi välinpitämättömästi.
”Millainenhan Vivillon sinusta kasvaa, Sora?” Azura uteli.
”Vivillon?” Minä toistin. ”Onko se Soran viimeinen kehitysmuoto?”
”On, ja ne kaikki ovat hyvin kauniita!” Azura hihkui silmät loistaen. ”Minä otan niistä kuvia, jos satun näkemään niitä kisoissa! Katso!”
Azura työnsi minulle puhelintaan, josta sain nähdä että hänellä oli kymmenen erilaista valokuvaa suurisiipisistä pokémoneista, joilla oli kaikilla eriväriset ja koristeelliset siivet.
”Vau, katso Sora!” Sanoin Spewpalle. ”Tuollainen sinustakin tulee, millaiseksihan mahdat kehittyä?” Vivillonit olivat totta vie kauniita, ihmettelen syvästi miten hienohelmainen siskoni, Himeko ei ollut moista hankkinut, toisaalta ehkä se johtui toukkavaiheesta.
”Saanhan minä ottaa Sorasta kuvan kun se kehittyy, saanhan?” Azura kysyi innoissaan. ”Sora on Shiny enkä minä ole ennen nähnyt shinya Vivillonia!”
”Ota pois, jos Sora tahtoo.” Sanoin tytölle. Sora puolestaan oli alkanut syömään keksejään. Kai se oli innostunut kehittymispuheista ja päättänyt, että tahtoo itselleen siivet.

Syötyämme, kokosin porukkani kasaan, Soran olalleni, Ilsen syliini ja Lolita leijui pääni päälle.
”Täällä ruoka on aina yhtä hyvää.” Azura kiitteli, enkä voinut muuta kuin yhtyä puheisiin.
”En muista milloin olisin viimeksi syönyt näin hyvää kokkelia.” Varmaan silloin kotona, Aurora Townissa.
”Kiitoksia kohteliaisuudesta.” Ukko Toshiro totesi, kun maksoimme hänelle.
”Auts, älä pure!” Kai murisi kissalleen. ”Minähän yritän vain auttaa!”
”Azuh!” Azuma naureskeli kouluttajalleen syödessään merilevä onigirejä.
”Älä naura, Azu!” Kai parahti. ”Tämä ei ole hauskaa!” Minusta se oli hyvinkin hauskaa, ja sain kiittää onneani siitä, että Ilse oli säyseä ja ystävällinen pokémon.
”Nyt lähdetään shoppailemaan!” Azura julisti. En ollut ikinä välittänyt liiemmin shoppailusta, mutta eipä meillä ollut kotona Aurora Townissa muuta kuin kämäinen marketti. Mitä taas tulee Peacockin kaltaiseen turisti kaupunkiin, täällä oli jos mitä matkamuistomyymälää ja markettia, mutta se suuri ostoskeskus mukavan matkan päässä rannasta oli kyllä kaiken huippu. Siellä oli kaikkea sitä mistä ei Aurora Townissa voinut uneksiakaan, oli tilaa, oli rullaportaita, oli pikaruokaravintoloita kolmin kappalein – yksi miltei joka kerroksessa, oli apteekkia sekä ihmisille että pokémoneille, oli suuri ruokakauppa, oli urheiluliikettä, oli kauppaa pokémon tavaroille.

”Käydään täällä!” Azura sanoi osoittaen pokémon tavara kauppaa. ”Täältä löytyy vaikka ja mitä pokémoneille!” Azura nappasi minua ranteesta – etten vain lähtisi karkuun, ja raahasi minut liikkeeseen, jossa oli sielläkin siniset seinät. Sininen taisi olla Peacockin oma brändi. Liike oli suuri, siellä oli monta osastoa, oli kauneusosastoa, oli evoluutio-osastoa, oli otteluosastoa, oli ammattiosastoa..
”Mitä ovat ammatit?” Kysyin. ”Niin kuin kouluttajat ja koordinaattorit vai?”
”No nekin, mutta on myös kasvattajia, tutkijoita ja muita.” Azura selitti. Tuskinpa täällä rikollisille myytiin mitään, se kun ei ollut lain suoma ammatti.
”Käyn ostamassa poképalloja.” Azura sanoi. ”Kierrelkää te sillä välin.” Niin me teimmekin, en vain ollut varma mitä hankkia, joten jumituin katselemaan asusteita. Niin, Odile, Yoru, Ilse, Lolita ja Sora tarvitsivat jotain. Olin aikoinaan hankkinut asusteet Rigelille, Splinterille ja Trixille Mindaro Townista, oli vain reilua, että muutkin saivat jotakin. Mutta kyllä myös saliottelussa hyvin pärjännyt kolmikko saisi jotain osakseen, en vain tiennyt mitä.
”Täältä te saatte omat asusteet.” Sanoin kolmikolle, jota kannoin mukanani. Saatte valita itse.”
Ilse ja Lolita innostuivat, mutta Sora ei kiinnostunut. Se makasi kerällä hartiallani ja tuhisi. Epäilin tuon nukahtaneen.
”Oi kylläpä tuo rusetti pukee Cubonea.” Eräs myyjä hössötti kassalla istuvan pienen pokémonin kouluttajalle, joka kiinnitti parhaillaan pientä pinkkiä rusettia pokémonin päähän.
”Sinä saat tämän, Koemi.” Kouluttaja sanoi.
”Cubone!” Iloinen pokémon heilutti kädessään luuta. Kyllä se luu oli. Mahtoiko se olla oikea ja peräisin jostakin?
”Purr!” Ilse purisi kuuluvasti, pikku kissa oli löytänyt itselleen jotain mieluista. Sekin halusi rusetin, oikeastaan kaksi, yhden pienen, pinkin ja isomman tumman violetin, jossa oli pinkit reunat.
”Et osaa päättää vai?” Minä naurahdin ja katsoin niiden hintoja. ”No ne eivät ole kalliita, voimme ostaa molemmat.”
”Purrloin!” Ilse hihkui. Lisäksi niillä kahdella varasmäntillä oli rahaa vaikka muille jakaa, joten miksen tuhlaisi osaa varastamastani käteisestä?
”Shuppeet!” Pian Lolitakin oli löytänyt jotain mieleistä, nimittäin suuren noidanhatun.
”Se pukee sinua hyvin.” Kehuin nähdessäni Shuppetin hattu päässä. ”Toki saat sen. Entäs sinä Sora?” Mutta Soraa eivät asusteet jaksaneet kiinnostaa.
”No auttakaa minua löytämään jotain Odilelle ja Yorulle.” Vasta siitä Sora aktivoitui, tuo taisikin pitää Odilesta jo aika lailla. Sora katseli erilaisia asusteita, oli viittoja, muovikukkia, viiksiä, naamareita, ties mitä.
”Spewpa spew!” Sora huudahti löydettyään mielestään kauneimman esineen. Se oli pieni punavalkoinen silkkirusetti.
”Se sopii Odilelle varmasti.” Sanoin silittäessäni karvaötökkää. ”Kerron, että valitsit tämän.” Ja siitäkös Soran posket punehtuivat. Olin arvannut oikein.
Katselin itsekin noita asusteita. Sora saisi jotain, halusi tai ei. Ehkä sille kelpaisi tuollainen musta solmiorusetti, ainakin se erottuisi valkoiselta iholta ihan kivasti.
”Sinä saat tämän.” Sanoin sille, mutta Sora ei kuunnellut, se punasteli edelleen, kaipa tuo unelmoi hetkestä, jolloin Odile saisi silkkirusettinsa. Yorulle valitsin sillekin mustan, mutta solmion. Kyllä kai korppi tykkäisi solmiosta? Rhydolle olisi kiva ostaa jokin asuste, mutta kun sillä oli jo sininen huivinsa, enkä halunnut pakottaa sitä eroamaan asusteestaan, ties vaikka joku tärkeä olisi antanut huivin sille.
”Sinulla kesti kauan.” Pojan ääni totesi. Säpsähdin, vierelläni seisoi vaaleatukkainen poika, se samainen poika, jonka olin nähnyt route 101:llä, juuri tuo samainen poika, oli kolkannut minut ja raahannut minut tapaamaan Invisiblen pomoa.
”Olet se stalkkeri.” Sanoin syyttävästi.
”Ihan Eiji vaan, kiitos.” Poika sanoi tyynesti. ”Tämä on Koemi.” Ja niin hän esitteli kahdella jalalla kävelevän pokémoninsa, jolla oli ruskea nahka ja päässään se kantoi jonkinlaista kalloa, ja kädessä tuolla oli edelleen luu.
”Cubone!” Pokémon sanoi suloisesti ja hymyili, ainakin se näytti siltä, vaikken sen suuta nähnytkään.
”Spewpa!” Sora tervehti pokémonia.
”Purr!” Ilse purisi tervehdykseksi.
”Shuppeet!” Lolitakin tervehti uutta tuttavuutta.
”Ovatko nämä uusia?” Stalkkeri kysyi ojentaen kättään kohti Ilseä, joka haisteli pojan kouraa hetken.
”Et koske niihin!” Minä tiuskaisin.
”En minä niitä varastaa aio.” Poika sanoi tyynesti. ”Sitä paitsi olisi aika koomista, jos varas varastaisi varkaalta vai mitä?” Hän hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt hänelle. Otin Ilsen syliini ja Lolitakin leijui takaisin paikoilleen.
Vain Sora jäi lattialle seurustelemaan luu-pokémonin kanssa.
”Kuten sanoin, sinulta kesti luultua kauemmin saavuttaa Peacock City.” Poika, Eiji jatkoi jutusteluaan.
”Shamrockin metsässä oli joitain roistoja.” Sanoin lyhyesti. ”Sora, tuletkos?”
Vastahakoinen Sora, ampui minua uudemman kerran käsivarteen tahmealla rihmalla, heilauttaen näin itsensä hartialleni. Kävelin poispäin tuosta nuorukaisesta, mutta hän seurasi minua kuin jokin takiainen.

”Tervetuloa erikoisesine puolellemme.” Yli innokas myyjä sanoi, hymyillen tyytyväisenä.
”Moi. Myyttekö mitään jöröille Nidorinoille tai ilkikurisille Zoruoille?” Kysyin, vain siksi että tuo stalkkeri tajuaisi mennä pois.
”Oi meillä on täällä Poison Barb, joka sopii mainiosti Nidorinon kaltaisille myrkky-tyypeille.” Myyjä paapatti innoissaan. ”Ja nämä mustat aurinkolasit ovat omiaan buustaamaan Zoruan pimeystyypin iskuja.”
Myyjä näytti minulle violettia nuoli-esinettä ja mustia suuria aurinkolaseja. Nuo kyllä näyttäisivät komealta Trixillä.
”Maksavat 80pd:tä kappale.” Myyjä sanoi aurinkoisesti, kuin se ei olisi ollut hinta eikä mikään. Mutta 80pd:tä oli paljon rahaa, mutta toisaalta, rahaahan minulla oli, ja molemmat olivat kyllä sen arvoisia.
”Minä mietin vielä.” Sanoin myyjälle, joka nyökkäsi yhä hymyillen ja meni sitten auttamaan toista asiakasta.
”Törmäsit siis Rothin väkeen.” Stalkkeri-Eiji jatkoi. ”Kanamelta oli kuulemma yksi pokémon kateissa. Tiedätkö siitä jotain?”
”Miksi sinä niin väität?” Kysyin tyypiltä varsin tylysti.
”En välitäkään. Se oli aivan oikein Kanamelle, kun ei pitänyt pokémonista muutenkaan huolta.” Poika sanoi. ”En siedä sellaisia ihmisiä.”
”Oliko sinulla jotain asiaakin, vai tulitko muuten vain haastelemaan paskaa?” Kysyin topakasti.
”Mikäli muistat, sinulla on tehtävä täällä Peacockissa.” Eiji, stalkkeri sanoi miellyttävällä äänellä. ”Pomo käski minun antaa sinulle ohjeet, mutta ei täällä.” Aivan, joku voisi kuulla.
”Missä sitten?” Töksäytin.
”Enköhän minä sinut löydä.” Poika virnisti ja sen sanottuaan, meni menojaan. Onneksi, sillä Azura harppoi luokseni, syli täynnä kamaa.
”Oletko löytänyt mitään?” Hän kysyi.
”Joo.” Sanoin ja näytin löytämiäni asusteita. ”Mietin kannattaisiko minun ostaa tyyppi buustereita.”
”Minä ostan Calypsolle Twisted Spoonin.” Azura sanoi ja otti hyllystä vääntyneen hopea lusikan.
”Ajattelin ostaa tavarat Rigelille ja Trixille.” Sanoin. ”Mutta se maksaa.”
”Mutta on sen väärti.” Azura huomautti. No mikäpäs siinä. Otin hyllystä myrkkynuolen Rigelille ja aurinkolasit Trixille.

”Aiotko muuten pitää sen Rhyhornin?” Azura kysyi.
”Aion.” Vastasin. ”Ajattelin ostaa jotain Rhydollekin mutta..”
”Mistä tiedät, että sen nimi on Rhydo?” Azura kysyi.
”Nimi oli kirjailtu siihen huiviin.” Minä kerroin. ”Epäilen kyllä ettei sillä roistolla ollut sen kanssa mitään tekemistä.”
”Ei kovin hohdokas nimi.” Azura totesi. ”Onkohan se varastettu?” No, jos tuon stalkkerin puheisiin on uskominen, niin kaipa minä varastin Rhydon. Mutta sen olisi parempi minun kanssani, varmasti olisi. En minä ollut mikään roisto, enhän?
”En minä tiedä.” Vastasin epävarmasti. ”Ehkä.”
”Mitä aiot ostaa sille?” Azura kysyi.
”En tiedä mistä se tykkäisi.” Vastasin. ”Se vaikutti aika onnettomalta, en tiedä mikä siihen auttaisi..”
”Voisit ostaa vaikka pehmolelun, ystävyyden eleenä.” Azura ehdotti. ”Tule näytän, missä niitä on!” Ja niin Azura vei minut toiseen osaan liikettä, osaan jonka nimi oli simppelisti, pehmolelut. Siellä meitä tervehti pinkkitukkainen lempeästi hymyilevä nainen.
”Muistattehan ettei pokémonin todellista rakkautta voi ostaa lahjoin, mutta mikäli haluatte piristää masentunutta yksilöä, täältä löytyy apu.”   
”Miwa adoptoi Rhyhornin, joka on hieman alamaissa.” Azura selitti.
”Niin ne adoptoidut yleensä ovat.” Nainen sanoi. ”Mutta ei hätää, täältä löytyy keino piristää Rhyhornia niinkö?”
”Kyllä vain.” Minä sanoin.
”Siinä tapauksessa suosittelisin tällaista Rhydonia esittävää pehmolelua, onhan se Rhyhornin seuraava kehitysaste!” Myyjä luennoi. ”Ja hintaakin on vain 100pd:tä!”
Sekin oli paljon, mutta enhän minä juuri itselleni mitään tarvinnut.
”Ostan myös tuollaisen kukkasauruksen.” Sanoin myyjälle. ”Annan sen Fletchinderilleni, se kun venäytti siipensä ja kaipaa taatusti piristystä.”
”Oikein!” Myyjä totesi, selvästi tyytyväisenä siitä että sai jonkun ostamaan jotain.

”Kiinnostaisiko kauniita neitejä ostaa itselleen mega-kivi?” Eräs myyjä tiedusteli, kun etsimme kassaa.
”Mikä on megakivi?” Minä kysyin.
”Voi, eikö neiti sitä tiedä, vaikka omistaa mega-kehityksen omaavan pokémonin?” Kalju miesmyyjä päivitteli.
”Minkä niin?” Minä kysyin terävästi.
”Hän puhuu Lolitasta.” Azura naurahti. ”Kun Lolita kehittyy Banetteksi, sillä on niin sanottu mega evoluutio.”
”Neiti on hyvä ja katsoo tätä.” Sitten ukko näytti minulle kuvaa muhkeasta nukkea muistuttavasta pokémonista, jolla oli punaiset laihat sormet ja koivet.
”Shuppeet!” Lolita hihkui silmät kiiluen, sitten se otti ja alkoi pyöriä ilmassa hurjasti, varmaankin osoittaakseen olevansa mega-kiven arvoinen. Azura ja minä nauroimme sille.
”Eikös megaranneke oli aika kallis?” Azura kysyi.
”150pd:tä ei ole hinta eikä mikään mahtavasta mega-pokémonista.” Myyjä vaahtosi.
”Voi olla, mutta juuri nyt minulla on syli täynnä tavaraa ja lisäksi Il..” Olin sanovinani Ilse, kunnes huomasin karvapallon puuttuvan.
”Missä Ilse on?” Kysyin. ”Ei kai se ole tippunut?”
”Spew!” Sora huudahti, varoittamatta se pomppasi rihmansa avulla kauas lattialle ja lähti vilistämään lattiaa pitkin.

”Purr!” Kuulin Ilsen purisevan ja sitten Soran huutavan. Joku muukin huusi, mutten tiennyt kuka. Pian Sora tuli näkyviin hyllyjen välistä, se taklasi keltaisen kotilon nurin. Soran perässä nilkutti pieni Purrloinini. Sitä oli sattunut oikeaan etutassuun.
”Sora, Ilse!” Huusin pokémonejani, mutta Sora ei ehtinyt kääntyä kun se sai iskun keltaiselta kotilolta. Sora kieri lattiaa pitkin.
”Sora, sattuiko?” Kysyin siltä, ja olisin juossut sen turvaksi – kyllä minä nyt yhden kotilon potkaisen tieltäni. Mutta nähdessään aikeeni Sora katsoi minua vihaisesti.
”Spewpa spew!”
”Sora haluaa varmaan päihittää tuon yksin.” Azura sanoi hiljaa. ”Että se voisi kehittyä.”
”Hyvä on, Sora.” Sanoin sille. ”Näytä nyt sille, ettei kukaan kiusaa tiimikavereitasi!”
”Spew!” Sora huudahti. Se katsoi keltaista koteloa itse varmasti, ikään kuin se olisi päättänyt:, nyt minä kehityn ja sinä saat todistaa sitä!
Lolita ja Ilse kummatkin kannustivat Soraa. Sora väisti seuraavan iskun täpärästi.
”Se käyttää Poison Stingiä!” Azura huudahti. ”Varo Sora, varo!” Mutta myös Sora hyökkäsi, se puri kotiloa sen vasemmasta kyljestä. Kotilot eivät voineet liikkua, ainakaan kovin hyvin toisin kuin Sora josta ei ollut tullut kotiloa vaan karvaötökkä. Kotilo kuitenkin heilahti sen verran, että Soran ote lipesi ja se luisui jälleen lattialle.
”Älä luovuta, Sora!” Kannustin tuota.
”Kehityt vielä kauniiksi perhoseksi!” Azurakin kannusti.
”Spew!” Sora murahti noustessaan ylös ja vastatessaan kotilon tummanpuhuvaan katseeseen. Sora pomppasi kotilon lähelle ja pamautti taklauksen kotiloa kohti, sen verran että jalaton olento horjahti, mutta se ei riittänyt Soralle. Sora ampui tahmeaa rihmaansa kohti olentoa, ja osui suoraan sen kiiltävään tummankeltaiseen kuoreen. Sitten Sora kiepautti itsensä ympäri kerran ja toisenkin, kunnes oli köyttänyt kotilon tahmealla rihmallaan. Sitten Sora taklasi olennon vielä kerran. Sora katsoi maassa makaavaa kotiloa itsevarmasti. Sitten se tapahtui, karvaötökkä alkoi hehkua vaaleaa, haaleaa valoa. Se kasvoi. Sora kasvatti itselleen kauan haluamiaan siipiä. Kauniita vaaleansinisiä siipiä. Sorasta oli tullut kaunis perhonen.
”Tundra Vivillon.” Azura kuiskasi.  ”Minulla ei olekaan siitä vielä kuvaa!”
”Ota pois.” Minä totesin.

”Onko se häirikkö Kakuna vielä siellä?” Joku kuului kysyvän.
”On se.” Joku vastasi. ”Maassa näkyy olevan. Mitä sille tehdään?”
”Minä voisin ottaa sen, jos sinulle sopii?” Azura ehdotti.
”Ota pois.” Minä totesin. ”Minulla on Sora ja kasa muita.” Ja niin Azura heitti poképallonsa kotiloa kohti – hauskaa tässä oli se, ettei hän ollut vielä maksanut siitä, minkä Azura muisti vasta napattuaan otuksen.
”Hups.” Hän sanoi. ”En ollut vielä maksanut siitä.”
”Eipä tuo mitään.” Vastasin, mutten katsonut. Azuraan päinkään Katsoin Soraa, tuota siivekästä pokémonia, kaunista Soraa jonka meripihkan väriset silmät hehkuivat onnesta. Niinpä minä kävelin sen luo.
”Onneksi olkoon, Sora. Kyllä sinä näytätkin komealta!”
”Viiv!” Sora vastasi, se oli selvästi hyvillään muutoksesta ja kehuista.
”Neiti tarvitsee nyt mega rannekkeen!” Kalju myyjä, jonka olimme jo ehtineet unohtaa, huudahti.
”Kiitos, ehkä myöhemmin.” Azura sanoi kohteliaasti.
”Minä tulen hakemaan yhden Lolitaa varten.” Lupasin. ”Mutta olen juuri nyt vähän täynnä.”
”Shuppeet!” Lolita rallatti innoissaan. Sitten se kierteli ja kaarteli Soran ympärillä, nähdäkseen paremmin, miltä Sora näytti. Sitten se pyöri ja hyöri perhosen ympärillä, silmät kiiluen. Lolita taisi olla innoissaan, nähtyään Soran kehittyvän. Se ei tainnut malttaa odottaa omaa vuoroaan.
”Purr..” Ilse kuului purisevan heikosti.
”Se sai varmaan osuman Kakunan Poison Stingistä.” Azura arveli. Tuon liikkeen minäkin tunsin, muistaakseni myös Rigel osasi sen. Katsahdin Lolitaa, joka hyöri vieläkin Soran perhossiipien ympärillä. Ei se tuosta lähtisi.
Kävelin Ilsen luo ja nostin kissan syliini. Ei siinä näyttänyt mitään vikaa olevan, en ainakaan nähnyt haavoja tai mitään.
”Ehkä meidän kannattaa viedä se pokémon centeriin, varmuuden vuoksi.” Totesin.
”Totta.” Azura totesi. ”Maksetaan nämä ja mennään.”

”Ei tällä Purrloinilla hätää ole.” Hoitaja vakuutti minulle, kun olimme palanneet pokémon centeriin. ”Vastakuoriutunut ei vain ole tottunut iskuihin, olivat ne miten heikkoja tahansa.”
Nyökkäsin. ”Hyvä sitten.”
”Viiv!” Sora huudahti, sillä Ilse oli alkanut pökkiä sen siipiä.
”Purr!” Ilse kehräsi. Se taisi onnitella tiimikaveriaan.
”No niin kaverit, mennään moikkaamaan muita.” Nostin Ilsen syliini. Sora puolestaan yritti lentää, mutta sen lento näytti olevan enemmän tai vähemmän huteraa, eikä se oikein tuntunut uskaltavan lentää kamalan korkealla lattian pinnasta.
”Kyllä se siitä, Sora.” Kannustin perhosta. En ollutkaan ennen tullut pohtineeksi, osasivatko perhoset lentää heti kotilovaiheen jälkeen, mutta nähtävästi eivät. Mitä taas tulee muihin pokémoneihini, niihin jotka olivat jääneet toipumaan.. Trix näytti tylsistyneen oikein urakalla, se nimittäin yritti ärsyttää Rigeliä oikein urakalla, mutta Rigel sohaisi Zoruaa vain sarvellaan ja käänsi sitten kylkeä Trixistä poispäin. Trix olisi varmaan jatkanut Rigelin ärsyttämistä, ellei se olisi kuullut tuloamme.
”Zoru, zoru!” Pikku kettu huudahti innostuneesti ja pomppasi alas sängyltä, jonne se oli laitettu toipumaan. Se juoksi luoksemme ja alkoi pomppia, kuin näyttääkseen, että kyllä tässä oltiin jo aivan kunnossa. Sitten se törmäsi Soraan, joka harjoitteli edelleen matalalla lentämistä.
”Zoru?” Trix katsoi kaunissiipistä perhosta kuin puulla päähän lyötynä. Ei se tietenkään voinut tunnistaa Soraa.
”Viiv!” Sora tervehti hämmentynyttä Zoruaa. Sitten Trixin ilme kirkastui.
”Zorua zoru!” Nyt oli Trixin vuoro pyöriä Soran ympärillä ihastellen tämän koreaa ulkonäköä.
”Katsohan mitä toin sinulle.” Kumarruin ketun puoleen ja kaivoin ostoskassista mustat aurinkolasit. ”Näiden pitäisi vahvistaa hyökkäyksiäsi.”
”Zoruu!” Trix innostui. Laitoin lasit sen päähän, ja kyllä ne sopivat pienelle Zorualle, vaikka sekä Ilse että Lolita kikattivat, kaipa Trix näytti niiden mielestä jotenkin hassulta. Rigel haukotteli nurkkavuoteella, johon en muistanut körilästä jättäneeni. Siellä se hengaili Rhydon kanssa, Rhydon, joka näytti lähinnä siltä kuin yrittäisi sulautua yhteen seinän kanssa, mutta onnistui näyttämään vain kiven murikalta, joka oli työnnetty seinän viereen.
Kävelin kaksikon luokse, Rigel haukotteli minut nähdessään, kun taas Rhydo katsoi minua vähän pelokkaasti.
”Katsos mitä toin sinulle, Rigel!” Sanoin jässikälle, näyttäessäni myrkkynuolta sille. ”Sen pitäisi lisätä myrkky-tyyppisten liikkeidesi tehoa.”
Rigel nuuhki esinettä hetken ja katsoi sitä sitten tylsästi. Mahtoiko moisesta helystä nyt olla mitään apua, se varmaan mietti.
”Tässä on sinulle, Rhydo.” Sanoin kääntyessäni kivisarvikuonon puoleen. Kaivoin muovikassista harmaan pehmolelun ja asetin sen Rhyhornin eteen.
”Oikeasti, en oikein osannut ostaa sinulle mitään, sinulla kun on jo tuo huivi.” Sanoin hiukan nolona. ”Et varmaan tahdo luopua siitä, joten toin sinulle tämän pehmolelun. Minulle kerrottiin, että se on toinen kehitysmuotosi.”
Rhydo katsoi pehmolelua hiukan hämillään, liikkumattomana. Se räpytteli punaruskeita silmiään hämmästyneenä, ikään kuin ei olisi odottanut tällaista lahjaa ja pelkäsi sen katoavan, tai ehkä se pelkäsi minun ottavan pehmolelun pois ja sanovan: ”Kunhan pilailin!” Mutta minä en tehnyt mitään. Hetken mietittyään Rhydo uskaltautui pökkäämään pehmolelua varovasti sarvellaan. Ei se minnekään mennyt.
”Usko pois, ostin sen yksin sinua varten.” Naurahdin. ”Toivottavasti se kelpaa.” Sitten taputin varovasti kivipokémonin päätä. Rhydo hieman säpsähti. Luulen, ettei se ollut tottunut siihen, että sitä taputettiin selkään.

Splinter puolestaan piti pesää toisella pedillä. Sen seurana oli Yoru, joka raakkui iloisesti minut nähdessään. Splinter puolestaan, ei ollut iloinen, ei yhtään. Se mutusti nokassaan tikkua ja lepuutti päätään sen siiven päällä, mikä ei ollut sideharson peitossa.
”Hei, pojat.” Tervehdin lintuja ja istuin niiden viereen. ”Miten menee, Splinter? Voitko yhtään paremmin?”
Splinter naksautti nokassaan olevan tikun rikki.
”Fleetch.” Se totesi synkällä äänellä.
”Kyllä siipesi tulee pian kuntoon, se ei sentään murtunut.” Lohdutin tulilintua. ”Katso mitä toin sinulle.”
Mutta Splinteriä ei kiinnostanut, se ei nostanut päätään vaan sulki silmänsä.
”Murkroow.” Yoru raakkui ja nokkaisi sitä kevyesti kylkeen. Varmaan korppivauva luuli piristävänsä toista. Nostin Splinterin eteen Venusaur-pehmolelun, lintu toki katsahti kukkasaurusta, se nosti päätään ja työnsi pehmolelun Yorua kohti.
”Fleetch.” Että: ”Leiki sinä sen kanssa.”
Yorun punaiset korpin silmät kimalsivat innostuksesta, mutta sitten se katsoi Splinteriä alakuloisesti.
”Murkrow, krow.” Yoru raakkui surullisesti.
”Älä yhtään huoli, Yoru.” Taputin Shinyn Murkrown päätä. ”Kyllä Splinter paranee ja piristyy.” Ainakin toivoin niin. Sitten kaivoin pussista mustan Yorulle tarkoitetun kravatin.
”Katsos mitä toin sinulle.” Näytin korppivauvalle mustaa kravaattia, mistä Yoru innostui kovin. Se alkoi pomppia pedillään niin riehakkaasti että oli pudota.
”Varovasti.” Sanoin sille, napatessani horjahtavan linnun. ”Annas kun laitan sen kaulaasi.” Nostin korpin syliini, se katsoi minua silmät hehkuen odotuksesta. Pian sillä olikin uusi hieno kravatti kaulassaan. Iloinen lintu lähti lentoon kömpelösti ja pyörähteli ilmassa iloisesti, kunnes se näki uuden tuttavuuden. Tai oikeastaan Yoru vain luuli niin. Se lensi hieman kömpelösti sen pedin luo, jolla Odile käyskenteli. Sinisiipinen Sora oli halunnut antaa ruoholle valitsemansa rusetin itse, ja siinä turkoosi Petilil nyt ihasteli valkopunaista silkkirusettia, kun Yoru tuli ja törmäsi seinään.
”Liil?” Odile kysyi. Paijasin Splinteriä selästä, lohduttaakseni sitä, mutta ei se mitään näyttänyt auttavan.
”No hyvä on.” Minä huokaisin ja lähdin kohti Odilea.

  ”Murkrow?” Yoru katsoi Soraa uteliaasti.
”Peti!” Odile kikatti. ”Lil! Lil!” Se varmaankin selitti korpille, että Sorahan se tässä oli, sillä silloinkos Yorun silmät laajenivat, se alkoi kiertää kaarta Soran ympärillä ja raakkua.
”Pidätkös rusetista, Odile?” Kyselin ruoholta. ”Sora valitsi sen.” Silloin Sora katsoi ujona valkoisen sängyn lakanoita, eikä sanonut mitään.
”Laitankos sen sinulle?” Kysyin Odilelta, joka olisi varmaan nyökytellyt päätään, jos olisi siihen pystynyt. Petililin ruumis kun koostui melkein kokonaan sen päästä.
”Peti, peti!” Odile sanoi. Oletin että se halusi rusetin meikeinpä mitättömään kaulaansa. Laitoin rusetin Odilelle, ja täytyy kyllä myöntää, että se sopi Petilille lähes täydellisesti.
”Oletpa sinä nyt söpö.” Kehuin ruohoa. ”Sitten sinä, Sora.” Sora katsahti minua, oi kyllä olin ostanut sillekin oman.
”Tule nyt vain tänne.” Kehotin perhosta. Mutta Sora ei liikkunut. ”Sora, oikeasti.”
”Murkroow!” Yoru tuli avuksi, se nimittäin tönäisi perhosta päänsä avulla lähemmäksi, jotta saatoin ylettää laittamaan mustan solmukkeen sen kaulaan.
”Kas noin.” Sanoin tyytyväisenä.
”Petilil!” Odile hihkaisi ja siinä samassa se painoi poskensa vasten Vivillonin poskea. Näytti oikeastaan aika lailla siltä kuin Odile olisi antanut Soran poskelle suukon, mistä perhonen punastui ankarasti.
Lattialta kuului kikatusta, Shuppet noidanhatussaan ja Purrloin rusetti suussaan, siellä naureskelivat mokomalle näylle. Ilse laski suuren rusetin eteeni ja katsoi minua tyytyväisenä vihreillä silmillään.
”Jokos sitä on päätetty?” Kysyin siltä.
”Purr!” Purrloin purisi määrätietoisesti. Sitten se loikkasi kepeästi syliini, jotta saatoin pistää kauniin rusetin sen kaulaan.
”Kas noin.”

”Miwa! Miwa! Miwa!” Azura kuului huutavan, käytävältä kuullun kopinan jälkeen hengästynyt Azura kurkisti huoneeseeni.
”Mistäs moinen kiire?” Kysyin sinihiuksiselta tytöltä samalla rapsuttaen Ilsen selkää.
”Onhan sinulla kaikki pokémonit tallessa?” Tyttö tiukkasi.
”On, on.” Vakuutin. ”Kaikki ovat täällä. Miksi kysyt?”
”Joku on vienyt Calypson!” Tyttö huudahti. ”Menin katsomaan, miten se jaksoi, mutten löydä sitä, eikä kukaan ole nähnytkään sitä!” Azura oli selvästi paniikissa, se näkyi hänen kasvoistaan.
”No onpas laiskaa henkilökuntaa.” Minä huokaisin. ”Minne se olisi voinut mennä?”
”Ei minnekään yksin!” Azura vaahtosi. ”Calypso hermoilee ihmisjoukoissa, se ei tykkää liikkua yksin. Se saa hepulin!”
”Eli siis..?” En uskonut että kukaan olisi voinut varastaa Azuran pokémonia, tämähän oli sairaala! Kukaan järkevä ei olisi voinut vain tulla ja ottaa jonkun pokémonia.
”Joku on varastanut sen! Meidän täytyy löytää se!” Azura huusi.
”Oletko nyt ihan varma..” Pakkohan tuota oli toppuutella, eihän sitä nyt voinut mennä muita syyttelemään ennen todisteita.

”Myös Kain Azumaril on kadonnut!” Azura huudahti. ”Jälkiä jättämättä. Tule! Meidän on pakko löytää ne! Meidän on pakko!”

Kommentit:

Chidori


15 >
Mitä kaikkea sitä ehtii tapahtuakaan yhden shoppailupäivän aikana! Vaikka mitä, jos kyseessä on Miwa ja tämän tiimi. Oli koordinaattoriharjoituksien seuraamista, kahvilassa istuskelua, shoppailua, ottelu….huh! Pituutta tarinalla oli aikamoisesti, mutta mielenkiinto riitti kuitenkin loppuun asti. Ihan hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että tämä luku oli pääosin leppoisaa vapaa-ajan viettoa.

Sora ja Odile ovat hirmusöpö pari! Tämä tarina olikin yhtä aaw-kohtausta toisensa perään heidän osaltaan. :’> Myös tiimin muut uudemmat tulokkaat pääsivät olemaan mukavasti tarinassa.

Kakuna oli jotenkin tosi random, mutta toisaalta hauska valinta häirikköpokémoniksi. Miten tuommoinen koteloötökkä edes liikkuu? 😀 Pokémonin motiivi jäi myös selvittämättä, mutta ehkäpä se valkenee sitten joskus, kerta Azuran matkaan päätyi. Tai sitten ei, ehkä se on samanlainen perusänkyrä tuittupää kuin Rigel. :3 Kuitenkin, on aina mukavaa että tarinoissa esiintyy vähän tuntemattomampiakin pokémoneja!


Rigel +2op, Splinter +2op, Bellatrix +2op, Yoru +2op, Odile +10op, Ilse +2lvl +4op, Lolita +2lvl +3op, Sora +2lvl +3op, Rhydo +2op ja Winona +1lvl +1op. Rahaa 90pd:tä.

Yorun taso on muuten tällä hetkellä Miwan tiimin keskitasoa (16) suurempi, joten se ei saa ylimääräistä kokemusta Exp.Sharesta. Siksi vekotin kannattaakin antaa jollekin pikkuisemmalle pokémonille, kuten Ilselle tai Lolitalle!