2015

Aurora #14 > Muuan kivikasa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori


14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli.  Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.   
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori


13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.

Aurora #12 > Näytä kyntesi, Trix!

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Kesäkuussa 2015.

Sinne kaatui Roselia. Miwa varmaankin juoksi halaamaan Rigeliä, ja Odile sekä Yoru varmaan onnittelisivat mörökölliä. Mutta minua ei onnittelisi kukaan. Minä epäonnistuin, vaikka yritinkin parhaani. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Mikä minussa oli vikana? Mikseivät hyökkäykseni olleet yhtä tehokkaita kuin Splinterin tai Mörököllin? Miksen ollut yhtä nopea? Johtuiko se lyhyistä jaloista? Katsoin vihaisena poképallon seinää, tahdoin täältä pois, mutta kun sattui. Kaipa se lehti-isku oli tehnyt minuun pahempaa vahinkoa, kuin luulin. Olin aina kuullut kaikista sydämettömistä kouluttajista, jotka hylkäisivät pokémoninsa, kun nämä hävisivät jonkun tärkeän ottelun, mutta minä ainakin uskoin Miwan tykkäävän minusta. Minusta tuntui, ettei tämä poképallo ollut äänieristetty, sillä kuulin Miwan askeleet ruohikolla, hän keskusteli mukavia salipäällikön kanssa. Hän tiedusteli, olisiko salipäällikön joku pokémon kunnossa. Salipäällikkö vakuutti, että olisi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, että saatiin sentään se salimerkki, mutta pitikö juuri minun hävitä otteluni? Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Näin mielessäni Quartz Canyonin yöllä, se oli juuri se yö. Se yö, jolloin minut löydettiin. Oli kuumetta, ja mustelmia, joita ei näkynyt mustan turkin seasta. Mutta se mummeli, siellä hoitokodissa huomasi ne. Tahdoin pois sieltä, joten heittäydyin hankalaksi. Yritin karata ja ärsytin kaikkia, siellä näkemiäni pokémoneja. Ja jos niillä oli pokémoneja, ärsytin myös niitä, eikä minusta pitänyt kukaan. Enkä halunnut tulla pidetyksi, halusin vapauteni, vaikken tiennytkään, mitä sillä tekisin. Sitten tulivat Miwa, Rigel ja äänekäs Splinter. Miwa oli ensimmäinen, joka ei sivuuttanut kiusantekoani, tykkäsin Miwasta, kun hän alkoi jahdata minua ympäri Mindaro Townia, se oli hauskaa. Ihan kuin uusi leikki. Siksi minä kai lähdin niiden mukaan, jotta saisin leikkiä. Ja minulla onkin nyt monta leikkikaveria, mutta eniten tykkään leikkiä Miwan kanssa, kun hän ärsyyntyy niin helposti. Sitten siirryttiin vähän meluisempaan paikkaan, jossa oli lämmin. Taidettiin tulla pokémon keskukseen. Höristin korviani, kuullakseni paremmin, mitä ympärillä tapahtui.
”Vilkaisisitko pokémonejani?” Miwa kuului kysyvän.
”Minun myös.” Salijohtaja lisäsi.
”Teillä taisi olla rankka ottelu.” Kolmas ääni sanoi, oletin sen kuuluvan hoitajalle. Miwa nosti meidät kaikki yksitellen tiskille, olimme kaikki palloissa, enkä pitänyt siitä. Halusin ulos. Mutta siihen menisi vielä hetki, hyvin pitkä hetki. Takatassuni rummutti kärsimättömästi pallon lattiaa, ja kun ne viimein päästivät meidät pois, en turhia katsonut eteeni. Rynnistin kohti ovea, jos huutaisin tarpeeksi kovaa, kyllä joku tulisi avaamaan. Mutta kehoni ei sallinut minun jatkaa, yhtäkkiä alkoi vain sattua niin, etten edes pysynyt jaloillani.
”Äläs nyt intoile.” Hoitaja sanoi ja nosti minut kevyesti hoitopöydälle. ”Ei tässä kauan mene.” Hän vielä vakuutti. Hoitopöytä oli oikeastaan ihan mukava, tosi pehmeä ja lämmin. En tiedä, miten pöytä voi olla lämmin. Rigel röhnötti vasemmanpuoleisella pöydällä ja näytti kuolleelta. Splinter makasi siivet ojossa oikeanpuoleisella pöydällä. Olin meistä ainut, joka oli hereillä.
”Älä yhtään huolehdi, kaverisi tulevat kuntoon.” Hoitaja vakuutti. ”Lepää vain rauhassa, kun heräät, olet täysin kunnossa.”
No jaa. Ei kai tässä muutakaan voi. Laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.

Heräsin siihen, kun Miwa silitti päätäni. Me olimme vieläkin valkoisessa huoneessa. Splinter oli hereillä ja venytteli siipiään. Rigelkin oli hereillä, mutta se ei tehnyt mitään, vain mulkoili, mutta näytti tyytyväiseltä itseensä. Miksei se olisi tyytyväinen? Sehän voitti sen vahvimman pokémonin. Minä katsoin lattiaan, sillä minulla ei ollut mitään syytä olla tyytyväinen. Miwa oli ihmiseksi aika tarkkasilmäinen otus, sillä hän pani sen merkille.
”Älähän nyt, Trix.” Hän yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, meidän pitää vain harjoitella enemmän, seuraavalla kerralla voitat varmaan.”
Niin varmaan. En ollut vahva niin kuin Rigel tai Splinter, Miwa oli sanonut sen itsekin. Kunpa minä kehittyisin ja voisin näyttää sille Chikoritalle taivaan merkit! Mutta kun minä olin liian pieni kehittymään.
”Mitä helv..” Miwan lempeä äänensävy muuttui yllättyneeksi ja jotenkin korkeaksi. Höristin korviani ja nostin katseeni lattialta, Miwan reppu näytti jotenkin oudolta, sen sisällä loisti jokin. Miwa avasi reppunsa ja otti hohtavan esineen pois sieltä. Kaikkien huoneessa olijoiden katse oli nyt kiinnittynyt hohtavaan soikeaan esineeseen.

”Minähän sanoin, että tämä räjähtää vielä!” Miwa parkaisi, hän katsoi nopeasti ympärilleen, josko jossain olisi avonainen ikkunasta, silloin hän voisi viskata tuon ”pommin” ulos. Joo, varsinainen pommi tosiaan..
Joskus Miwan tietämättömyys meistä pokémoneista nauratti minua. Eikö hän tosiaan tiennyt, että me kuoriuduimme munista? Minun teki mieli nauraa ihan ääneen, mutten tehnyt sitä. Häviö masensi liikaa.
Hetken kuluttua Miwan käsivarsilla istui pieni ja pörröinen kissapokémon, jolla oli purppuran värinen turkki. Sitä lajia kutsuttiin Purloiniksi, mutta Miwa tuskin tiesi sitä.

”Purr.” Se sanoi uudemman kerran, ja tällä kertaa en voinut hillitä hihitystäni. Se nimittäin sanoi: ”Hei, äiti.” No ainakaan tulokas ei kutsunut Miwaa mammaksi, kuten Yoru teki.
”No onpas tutun näköinen karvapallo.” Miwa sanoi mietteliäästi katsoessaan Purloinia. Sitä jatkui hetken, kunnes hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Se purppurapantterihan tonki laukkuani!” Miwa huudahti. En tiennyt mistä kummasta hän mahtoi puhua, mutta Rigel näytti tietävän. Purloin istui hetken kiltisti Miwan sylissä, mutta kyllästyi siihen nopeasti ja pomppasi pedilleni ja katsoi minua uteliaasti.
”Hei.” Se sanoi. ”Miksi tuo piikikäs setä näyttää niin vihaiselta?”
”Rigel on aina kiukkuinen.” Minä tokaisin.
”Mikä on Rigel?” Pieni kissapokémon tiedusteli.
”Se on tuon piikikkään sedän nimi.” Minä selitin.
”Ai.” Kissapokémon sanoi kallistaen päätään. ”Onko sinullakin sellainen nimi?”
”On tietysti, Miwa on antanut kaikille nimen.” Minä mutisin. ”Minut hän nimesi Trixiksi.”
”Se on hassun kuuluinen nimi.” Pikkuinen totesi. Meinasin lisätä, että sana jota pätkä tarkoitti, oli kuuloinen eikä kuuluinen, mutten viitsinyt.
”Onko minullakin nimi?” Purloin kysyi. ”Hei, onko?”
”Sitä sinun täytyy kysyä Miwalta. Hän päättää niistä asioista.”  Minä sanoin tylsästi. Sen pieni käppänä tekikin heti. Se alkoi tökkiä Miwan polvea tassullaan.
”Hei, äiti. Minulle nimi! Minäkin tahdon sellaisen!”
”Mitä siinä tökit?” Miwa kysyi.
”Minäkin tahdon oman nimen!” Pikkuinen huudahti.
”Olet hassu pieni otus, etkö olekin?” Miwa sanoi lempeästi ja silitti kissaa korvien välistä.
”Onko hassu pieni otus nimi?” Pikkuinen naukui.
”Ei, se on vain jokin ihmisten juttu.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. Tämä tapaus ei ollut mikään järjen jättiläinen.
”No et sinäkään sen parempi ollut.” Splinter visersi omalta paikaltaan.
”Ole hiljaa.” Minä mutisin. Tiesin kyllä, etten ollut noita kahta parempi sitten missään, mutta tuskin siitä tarvitsi kokoajan muistuttaa.

Miwa katsoi mietteliäänä kissanpoikaa, ja Purloin katsoi häntä takaisin tummanvihreillä silmillään.
”Ilse. Kyllä sinä olet aivan Ilsen näköinen, etkö olekin?” Miwa totesi.
”Nyt minulla on nimi!”  Kissanpentu iloitsi. ”Voiko sen syödä?”
Huokaisin syvään. Voi herranen aika sentään.  
Miwa siirtyi minun pediltäni Splinterin pedille. ”Miten sinä voit Splinter? Joko jaksat nousta ylös?”
Splinter visersi Miwalle sen merkiksi että oli jo kunnossa. Mutta Rigel ei missään nimessä halunnut jäädä tuolle tulilinnulle toiseksi, joten se loikkasi alas pediltään ennen kuin Miwa ehti edes kysyä sen vointia.
”Sinä näytät tarmokkaalta Rigel.” Miwa totesi. ”Oletko valmis treenaamaan hiukan?”
”Että mitä?” Rigel älähti, mikä oli uutta, sillä se harvoin sanoi yhtään mitään. Miwa näki varmasti hämmennyksen Nidornon kasvoilla, sillä hän selitti heti perään: ”Karistetaan Tangerine Cityn tomut jaloistamme ja siirrytään eteenpäin ja harjoitellaan hiukan Route 103:lla.”
”Sehän kuulostaa jo joltain.” Splinter visersi hyvillään ja lehahti alas pediltään Rigelin viereen. Tapojensa mukaan Rigel yritti näykkäistä sitä nokan kärjestä, mutta Splinter väisti iskun.
”Älkää nyt heti aloittako.” Miwa huokaisi. Kissanpentu Ilse katsoi Splinteriä ihaillen.
”Minäkin tahtoisin lentää, se on varmaan kivaa.”
”Purloinit eivät lennä.” Minä huomautin.
”Miksi eivät?” Ilse tahtoi tietää.
”Jos teidät olisi tarkoitettu lentämään, teillä olisi siivet.”
”Jaksatko sinä nousta Trix?” Miwa kysyi. Totta kai minä jaksan nousta! Se olikin kummaa näissä käynneissä täällä lekurilla, yhtäkkiä kaikki oli jälleen hyvin ja kaikki vaivat edellisestä ottelusta katosivat. Enkä halunnut olla ainut joka jäisi lepäämään siksi aikaa kuin muut harjoittelivat. Hyppäsin alas pediltäni ja venyttelin sen jälkeen raukeasti tassujani. Minun olisikin syytä harjoitella, ja lujaa, sillä olin joukon heikoin. Tai no oikeastaan tuo kissa oli heikoin, mutta sehän kuoriutui vasta. Yoru ja Odile olivat joukon heikoimmat, mutta he eivät olleetkaan kovin pitkäaikaisia jäseniä tiimissä. Yoru oli liian pieni ja pelokas ottelemaan ja Odile ei pitänyt otteluista. Mutta minä tykkäsin, ja tahdoin olla niissä paras, mutta se oli vaikeaa, jos en kehittyisi.

Kävi ilmi että Miwa oli jättänyt Odilen ja Yorun kahden sisaruksen huostaan odotustilaan, sillä ne molemmat olivat nukahtaneet odotellessaan.  Kissanpentu pienenä, vasta kuoriutuneena matkusti Miwan sylissä, ettei eksyisi tai jotain. Se tutkaili ympäristöään uteliaana.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Sinihiuksinen tyttö tahtoi tietää.
”Ovat kyllä.” Miwa vakuutti.
”Mistä tuo Purloin ilmestyi?” Tyttö tahtoi tietää.
”No jotenkin se vain oli jossain esineessä, mikä räjähti reppuni sisällä.” Miwa selitti.
”Ai oliko sen muna jotenkin ilmestynyt reppuusi?” Tyttö kysyi.
”Joo, kai.” Miwa vastasi epävarmasti.
”Se on söpö.” Tyttö lisäsi ja rapsutti Purloinia korvan takaa, Purloin alkoi kehrätä. Paljon melua tuosta pienestä pokémonista näköjään syntyikin.
”Missä veljesi muuten on?” Miwa kysyi.
”Kyllä hän jostain kohta pelmahtaa.” Sinihiuksinen tyttö huokaisi. ”Sain pokémonini takaisin!”
”Oletko pyydystänyt uusia?” Miwa tiedusteli.
”Joo, sain Combeen kiinni hedelmätarhasta.” Tyttö kertoi innostuneena. ”Haluatko nähdä sen? Nyt se on ihan kunnossa!”
”Toki.” Miwa sanoi hymyillen. Tässä menisi ikuisuus, tahdoin ulos täältä ja harjoittelemaan!
Mutta Miwa tahtoi välttämättä nähdä ampiaispokémonin, lyönpä vetoa, ettei hän ollut ennen nähnyt Combeetä. Combee on pieni lentävä ötökkä joka surisee. Päästettyään Combeen ulos pallostaan, Miwa katseli hetken lempeästi pientä Combeeta. Sopi toivoa, ettei hän itse halunnut samanlaista. Riitti kun meillä oli Splinter ja Yoru.

Pokémon center-keskuksen ovet avautuivat kun sinihiuksinen poika saapasteli sisään.
”Vai täällä te olette.” Hän puuskahti. ”Lily, älä lähde omin päin mihinkään!”
”Mutta minä olen jo 13 vuotias!” Lily-niminen sinipää huudahti turhautuneena.
”Silti.” Hänen veljensä päsmäröi. ”Täällä liikkuu ties mitä roistoja.” Sitten hänen katseensa kääntyi Miwaan.
”Mihin sinä muuten hävisit?”
”Eksyin.” Miwa sanoi, mutta näin hänen silmistään, ettei se ihan totta ollut. ”Sitten kävin haastamassa salipäällikön.”
”Miten meni?” Poika kysyi.
”Tiukalle meni, mutta voitin.” Miwa sanoi ja kaivoi sitten povitaskustaan neliapilan muotoisen kimmeltävän vihreän merkin.
”Vau, onnea!” Poika onnitteli häntä.
”Sinun ei kyllä pitäisi säilyttää sitä taskussasi.” Lily-tyttö huomautti. ”Se voi pudota ja hukkua, tai joku voi varastaa sen.” Se vasta olisikin hupaisaa. Taskuvaras joutuu taskuvarkaan putsaamaksi. Sitten tyttö heivasi alas pienen reppunsa ja avasi sen sivutaskun, hän otti sieltä jotain. Se näytti epäilyttävästi joltain rasialta.
”Saat minun salimerkkikoteloni.” Tyttö sanoi ojentaen rasiaa Miwalle.
”Mutta sait tuon isältä.” Hänen veljensä protestoi.
”Mutta kun minä haluan vain kasvattaa pokémoneja ja käydä niiden kanssa contesteissa. En saliotteluissa.” Tyttö huomautti. ”Isä ymmärtää kyllä.”
Hänen veljensä pyöritteli silmiään. ”Hyvä on sitten.”
”Ole hyvä!” Tyttö sanoi pirteästi. Miwa otti lahjan vastaan hiukan epäröiden. Sitten hän laittoi merkin koteloon, mutta siloinkos tuo pieni onneton Purloin yritti näykätä salimerkkiä.
”Ei tämä ole ruokaa, senkin hassu.” Miwa naurahti.
”Se kiiltää kauniisti.” Purloin totesi silmät säihkyen.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui sohvalta, jossa oli nukkunut Odilen kanssa. Miwa naurahti kuullessaan sen raakunnan, mutta olisikohan nauranut, jos olisi tiennyt, mitä Yoru sanoi?

”Kukapa on viimein herännyt?” Miwa kumartui pienen korpin tasolle, käveltyään ensin punaiselle sohvalle, missä kaksi pokémonia oli vetämässä hirsiä.
”Katsopas, kuka täällä on.” Miwa lepersi korpille, esitellessään kissanpojan sille.
”Hei, sinulla on siivet!” Kissa naukui. ”Osaatko sinä lentää?”
”Yoru ei osaa paljon.” Yoru raakkui. ”Yoru on liian pieni.”
”Siipesi ovat aika lyhyet.” Kissa totesi katsoessaan Yorun siiven tynkiä.

”No Miwa, mikä on sotasuunnitelma?” Poika kysyi.
”Me menemme vähän harjoittelemaan Route 103:lle.” Miwa sanoi.
”Menettekö sen jälkeen Shamrock Forrestiin?” Poika tiedusteli uudelleen.
”Jos se on seuraava etappi kartalla, niin kyllä.” Miwa nyökytti päätään. ”Mutta nyt, me menemme ensisijaisesti harjoittelemaan vähän lisää. Saliottelu oli vähän turhan tiukka.”
Siinä Miwa oli oikeassa, enemmän kuin itse edes tiesi. Minä olin pitänyt meitä, jotka ottelimme, aika vahvoina, mutta voitto oli tiukka. Emme kai olleet niin vahvoja, kuin olin luullut. Huokaisin ääneen. Minun äitini oli ollut vahva, tosi vahva, ja vakuuttava.

Route 103 oli huomattavasti pienempi, kuin olin olettanut. Se koostui pienestä kellertävästä polusta, jota kehystivät sen varrella kasvavat koivut. Polku oli tyhjä, kaiketi kukaan ei vaivautunut jäämään sinne, kun siellä ei ollut yhtään mitään. Kaikki menivät vain suorinta tietä metsään. Ympärillämme oli puiden lisäksi pitkää ja tiheää ruohikkoa. Ehkä sieltä hyökkäisi jokin, jonka kanssa voisin tapella. Lähellämme makasi vanha, kaiketi jonkun myrskyn aikana kaatunut koivu, jota Miwa katseli mietteliäänä.
”Tuota voisi käyttää apuna.” Hän mumisi.
”Haluaisikohan Rigel otella Orionin kanssa?” Sinitukkainen poika tiedusteli. ”Se olisi molemmille hyvää harjoitusta.”
”Kyllä se käy.” Miwa sanoi hymyillen.
”Mitä otella tarkoittaa?” Purloin tiedusteli.
”No sen sinä näet kohta.” Minä mutisin. Ei ollut mitään järkeä selittää tästä mitään.

Rigel ja Orion, joka oli kovalla äänellä haukahteleva Growlithe, asettuivat vastakkain polulle ja katsoivat toisiaan. Rigel punnitsi sitä katseellaan.
”Tee ember!” Sinihiuksinen kaveri määräsi.
”Väistä!” Miwa neuvoi Rigeliä. Rigel oli aika kookas, mutta ketterä. Se väisti kevyesti hiillossuihkun, Growlithe ampui sen suustaan. Hiillossuihkun.
”Tee double kick!”
”Tee bite!”
”Miksi ne tappelevat?” Kysyi kissanpentu.
”Harjoituksen vuoksi.” Minä mutisin.
”Tullakseen vahvoiksi.” Odile tulkkasi.
”Mistä sinä siihen tulit?” Minä kysyin. Mutten saanut vastausta.
Rigelin ensimmäinen potku ei osunut, Growlithe oli loikannut, varmaankin napatakseen Rigeliä sarvesta. Mutta kun se laskeutui takaisin maahan, Rigel potkaisi sitä päähän. Growlithe voipui, eikä se voinut huimaukseltaan hyökätä. Silloin Rigel teki siirtonsa. Kieroa. Rigel potkaisi vastustajaa kahdesti double kickillä.
”Hyvä, Rigel!” Miwa kannusti.
”Vau, minäkin haluan!” Kissanpentu hihkui.
”Siihen sinä olet vielä liian pieni.” Odile sanoi lempeästi.

”Rigel on vahva.” Sinihiuksinen poika totesi. Niin, ei mikään ihme, että se vei voiton saliottelussa..
Ottelussa ei tapahtunut mitään, tämän jälkeen. Se oli vain leikkiottelu.
”Otteletko sinä?” Kissanpentu kysyi Odilelta.
”En. Minä en oikein pidä siitä.” Odile sanoi takellellen.
Pyöräytin silmiäni, Odile oli nyhverö. Se vain maleksi siellä, missä Miwan jalat sattuivat milloinkin olemaan.
Miwan katse kiersi meissä kaikissa. Kissanpentu käytti tätä hyväkseen, se alkoi naukua:
”Hei saanko minä otella?”
Mutta Miwa vain katsoi sitä hymyillen. ”Mitä jos harjoiteltaisiin kaikki vähän?”
Splinter raakkui innoissaan, kaiketi osoittaakseen, että se kävi sille.
”Mitä jos aloitettaisiin Rigelillä ja Splinterillä?” Miwa tuumi. ”Näyttäkää minulle iskuja.”
”Nyt minä kyllä voitan Rigelin!” Splinter intoili.
”Hah, sopii yrittää!” Rigel tuhahti. Se uskoi edelleen, että Miwan ensimmäisenä pokémonina se oli meistä vahvin. Ja niin se kai olikin.
”No niin Rigel, haluan että käytät Fury Attackia Splinteriin, ja Splinter käyttää agilityä ja yrittää sitten väistää iskusi.”
Molemmat nyökkäsivät, Splinter lehahti lentoon, ei kuitenkaan turhan korkealle.
Rigel katsoi vastustajaansa tuimasti. Sen ympäröi sinertävä aura, minkä jälkeen Rigel alkoi sohia Splinteriä sarvellaan. Mutta myös Splinteriä ympäröi eräänlainen aura. Sitten se pyrähti ympärilentoon, niin nopeasti etten edes nähnyt sitä.
”Vau!” Kissanpentu hihkui. Splinter oli tosi ketterä, ja se ärsytti Rigeliä. Yksikään Rigelin iskuista ei osunut siihen. Rigel murisi.
”Rauhoitu, piikkinen.” Miwa sanoi sille. ”Katso tarkkaan.”
Yleensä se ei kuunnellut ketään – Rigel siis. Minusta tuntuu, että se kuitenkin piti Miwasta.
Rigel hengähti syvään ja tuijotti hyvän hetken. Sitten se ampui yhden piikeistään, kohti ei mitään. Splinter huudahti, ihmeissään, nähtävästi Rigel oli osunut siihen.
”Meidän täytyy treenata tuota tähtäystä.” Miwa totesi. ”Mutta tämä on hyvä alku.”

Sitten Miwa katsoi meitä muita.
”Trix, miten on?” Hän kysyi. Ei mitenkään. Ei sitten mitenkään. Käänsin hänelle selkäni, ja painelin läheiseen pusikkoon.
”Odile?” Miwa kysyi.
”Ei minua, minä en ottele!” Petilil vinkaisi.
”Ottelut eivät taida olla sinun juttusi.” Miwa totesi. ”Mutta tahtoisin silti nähdä mitä osaat.”
”Mutta kun minä en osaa mitään.” Petilil mutisi. ”Miten luulet minun päätyneen pusikkoon?”
”Yrittäisit edes.” Miwa maanitteli. ”Ei se sinua tapa.”
Odilella ei ollut jalkoja, en tiedä miten se pystyi liikkumaan mutta se loikki kaatuneen puun luo. Se vain pönötti siellä, ja sitten sen ympärille ilmestyi kellanvihreitä kuplia, jotka se lähetti puunkaarnaan. Se käytti Absordia puuhun.
”Siinä näet, minä en osaa mitään.” Odile vinkui.
”Niin sitä pitää.” Miwa kannusti. ”Koeta vielä.”
Odile ei muuttanut taktiikkaansa, seuraavaksi se ampui pieniä siemeniä puuhun, se käytti Leech Seediä.
”Imetkö sinä energiaa puusta?” Miwa kysyi. Viimeinkin sitä tajuttiin, hyvä Miwa. Hyvä..
”Juu!” Odile huudahti. ”Katso tätä.” Sen jälkeen Odile näytti, varmaan vahvimman iskunsa. Se hehkui – oikeasti hehkui kun se imi viimeisetkin energiat puusta Mega Drainillaan.
”Trix, minä tuijotan sinua.” Miwa ilmoitti. ”Tule tänne.”
Enpäs.
”Sanoin, tule tänne.” Miwa jatkoi.
Enkä. Mikään mitä sinä teet, ei saa minua tulemaan ulos täältä.
”Auts!”
”Kun äiti pyytää sinua tulemaan, sinun täytyy totella.” Kissa naukui. Se oli purrut minua hännästä, vaikka kissa olikin pieni, sillä oli terävät hampaat. En odottanut kenenkään iskevän hampaitaan takapuoleeni, säikähdin sitä, ja pyrähdin juoksuun. Ja törmäsin Miwaan.
”Siinähän sinä.” Hän sanoi. ”Kuule, pystytköhän katkaisemaan tämän kahteen osaan?”
En tietenkään. En ollut tarpeeksi vahva, kyllähän sinä sen näit.

”Äläs nyt. Kyllähän noita sattuu, ei se silti tarkoita, että pitää antaa periksi.” Miwa, tuo ei lohduta. Sinä olet pelkkä kouluttaja, et joudu ottelemaan.
”Näytä kyntesi, Trix.” Miwa totesi. ”Olet tätä vahvempi, vai mitä?”
No enpäs.
”Auts! Lopeta häntäni syöminen!”
”Mikset sinä edes yritä?” Kissa naukui silmiään räpytellen. ”Näytät vahvalta, sinun pitäisi treenata, jotta vahvistuisit enemmän.”
”Sinä olet pentu, et tajua sitä.” Minä murahdin.
”No en tietenkään tajua.” Pikkuinen huomautti. ”Vastahan minä kuoriuduin!”
Totta.
”Näytä niille, Trix!” Yoru raakkui.
Pyöritin silmiäni, tuosta saa päänsäryn. En jaksanut kuunnella sitä. Olkoon, olkoon, jos nuo ovat sen jälkeen hiljaa.
”Aloitetaan Fury Swipesilla.” Miwa sanoi. ”Tee vain se mihin pystyt.”
Toki, mutta ei minun kynsilläni puuta hakattu kahtia. Kynsin puun kuorta, jätin siihen vain muutaman viillon.
”Tee Thunder Fang.” Miwa käski. Hän siis oletti minun jyrsivän puuta? No jaa..

Puu maistui puulta, mutta säpäleet lensivät, jotenkin. Puu savusi hieman, sitten jatkoin siihen muotoutuneen kuopan raapimista. Siinä meni kauan, että sain mitään aikaan.
”Riittää jo Trix.” Miwa sanoi. ”Teit jo tarpeeksi.”
Mutta, en ollut vielä saanut puuta kahtia!
”Kyllä se siitä.” Miwa sanoi ja taputti päätäni. ”Mene nyt lepäämään, katso vaikka, etteivät Splinter ja Rigel tapa toisiaan.

En mennyt mihinkään. Katsoin miten pikkuiset – Yoru ja tuo Ilse, alkoivat harjoitella. Ei se mitään ihmeellistä ollut, Yoru nokki tarmokkaasti puuta konkka nokallaan, siinä missä Ilse yritti raapia puun kuorta. Se ei kai osannut muita iskuja kuin Scratchin. Mutta sen kynnet jäivät kokoajan jumiin, ja Miwan piti aina auttaa se irti. Tassujani väsytti, kaipa moni Fury Swipes vaati sittenkin veronsa. En ollut vahva, en vaikka harjoittelin. Rigel taas oli voimakas siksi, että se oli kehittynyt. Mutta minä en ikinä kehittyisi, ehkä minussa oli jokin vikana.
”Miten sinun kyntesi ovat niin vahvat?” Kissanpentu kysyi.
”Eivät ne ole vahvat.” Minä mutisin, tuijottaessani maahan.
”Ovatpa!” Kissa julisti. ”Minun kynteni jäävät jumiin.”
”Siksi, koska ne ovat niin lyhyet.” Minä mutisin. ”Ne kasvavat.”
”Joo..” Kissa sanoi ja alkoi mussuttaa jotakin.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”En tiedä, mutta se maistuu hyvältä.” Kissa hyrisi. ”Se löytyi tuon sinitukkaisen pojan repusta.”
”Hyvä niin.” Minä virnistin. ”Ehkä me tulemme sittenkin toimeen.”
”Emmekö me jo tule?” Kissa kysyi. Mutta ennen kuin ehdin vastata, sen huomio herpaantui. Se laukkasi Miwan repulle, siellä oli nimittäin valoshow käynnissä.
”Äiti, äiti!” Kissa naukui. ”Tämä näyttää hauskalta!” Miwa kiirehti sen luo ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä hel..” Sitten repusta lennähti pieni pokémon. Voi ei. Taas uusi pikkuinen.
”Vau! Se on Shuppet!” Sinitukkainen tyttö huudahti.
”Mikä?” Niin, Miwa tulee aina olemaan Miwa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kommentit:

Chidori


12>
Miwan tiimi saikin sitten kertaheitolla aikamoisesti lisäystä. :’D Tai no, kaksi pokémonvauvaa, mutta aika paljolta se tässä pokémontäyteisessä luvussa vaikutti! Kätevästi sait kuitenkin järjestettyä kaikille edes jonkin verran esiintymisaikaa.

Pokémonin näkökulma oli virkistävää vaihtelua ja Trixiin oli mukava tutustua paremmin! Enpä olisi uskonut, että häviö saliottelussa oli Zorualle noin paha paikka, mutta eipä tosiaan kaikki aina näy ulospäin. Ilse oli helkutin söpö tapaus, toit hyvin esiin vastakuoriutuneen viattomuuden ja uteliaisuuden. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, kirjoita ihmeessä pokémonin silmin aina silloin tällöin jatkossakin!

Trix +2lvl +3op, Ilse +2lvl +2op, Rigel +1lvl +2op, Odile +1lvl +5op, Yoru +3lvl. Rahaa 70pd:tä. Easter Eggistä saatu yllätys on punainen liekkisinetti!

Aurora #11 > Näen jotain vihreää

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2015.

”No niin, sitten”, minä sanoin katsoessani sekalaista konkkaronkkaani. ”Käydään tämä vielä läpi: Me menemme nyt ensimmäiseen saliotteluumme, joten älkää odottako liikoja.”
”Nido”, Rigel sanoi päättäväisesti. Sen silmissä paloi oudohkolta kalskahtava välke, ikään kuin se olisi jo päättänyt, ettei eilinen häviö toistuisi. Ei ainakaan, jos tällä piikkipersuksella oli siihen sanomista.
”Tehkää vain parhaanne”, minä kehotin. ”Ei se haittaa, jos me häviämme tämän, yritetään sitten uudelleen.”
”Fleetch!” Splinter raakkui, se näytti aivan siltä, kuin ei aikoisi hävitä ilman taistelua.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se oli tähän asti pönöttänyt jokseenkin hermostuneen näköisesti muiden vierellä, mutta nyt se livahti jalkojeni taakse piiloon.
”Ei sinun tarvitse otella, Odile”, minä vakuutin. ”Vahdi sen sijaan ottelun aikana Yorua.” Silloin pienen ruohon ilme kirkastui ja se hieroi kalpeaa poskeaan säärtäni vasten tyytyväisenä.
”Yoru, sinä puolestaan olet liian pieni ottelemaan”, minä totesin. ”Mutta saat katsoa ottelua ja kannustaa muita.”

”No niin sitten, Trix, sinä ottelet ensimmäisenä”, minä sanoin Zorualle. ”Splinter ottelee toisena, ja koska oletan salipäällikön jättävän voimakkaimman pokémoninsa viimeiseksi, Rigel saa hoitaa viimeisen vuoron, koska se on teistä vahvin.”
”Zorua!” Trix murahti.
”Katkera totuus Trix, kestä se”, minä huokaisin. Ruohopokémonit… mitä Nobuko olikaan niistä maininnut… sitä sopikin miettiä. Vesi-tyypin iskuista ei tainnut olla niitä vastaan mitään hyötyä, mutta kun loogisesti ajattelee, kasvit eivät kestä kylmää ja tulestakaan ei olisi niille hyötyä.
”Osaako joku teistä kenties jäätyypin iskuja?” Minä tiedustelin.
”Nidorino!” Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa, se avasi hiukan suutaan ja puhalsi ilmoille huurteista hengitystä, minkä seurauksena Odile alkoi väristä kylmästä.
”Selväksi tuli”, minä sanoin. ”Mutta älä sentään ylpisty liikaa.” En oikeastaan tiennyt mitään saliotteluista, joten en tiennyt, oliko sopivaa, että ottelemaan tulleet pokémonit löntystivät vapaana, joten päätin kutsua kaikki kolme takaisin poképalloihinsa, eritoten Trix ja Rigel mulkaisivat minua pahansisuisesti, sillä en ollut vielä koskaan pitänyt niitä suljettuina poképalloihin.
”Petilil?” Odile tiedusteli ja katsoi minuun kysyvästi.
”Ei, ei teidän tarvitse”, minä sanoin kahdelle jäljelle jääneelle pokémonille lempeästi. ”Tehän vain katselette. Hei, Yoru pää pois laukustani!”
Sillä ei tuo pikkuinen korppivauva oikein jaksanut kuunnella, se oli työntänyt päänsä uteliaana laukkuuni, varmaankin sitä kiinnosti se muuan vakoilulaite ja se pokémon centeristä saamani potkupallo, Yoru sitten oli tavattoman utelias! Huokaisin syvään ja kävin poimimassa Yorun päineen kaikkineen repustani, jotta saisin repun kiinni ja heitettyä selkääni. Sitten keräsin poképallot ja asetin ne vyölleni, Yoru olikin jo valmis jännitykseen, se loikki innoissaan äännellen jaloissani, niin että meinasin kompastua mokomaan korppiin.
”Pysy nyt paikallasi”, minä huokaisin, yrittäessäni saada pikkuista kiinni. ”No niin.”
Yoru sai nyt pysytellä hartiallani, kun taas Odile matkustaisi sylissäni.

No niin, Miwa, otetaan rauhallisesti, kyllä tästä selvitään.

Suuntasin jälleen kerran hedelmätarhaan, hermostus kouri vatsapohjaani, saa nähdä, hoin itselleni, saa nähdä. Ensiksi pitäisi löytää se pirun salinjohtaja, olin kuullut, että salijohtajat tykkäsivät oleilla saleillaan, mutta salia ei näkynyt mailla eikä halmeilla, joten päätin lähteä katsomaan kaupungin vihreimmästä kolkasta, ehkä joku siellä osaisi sanoa, missä salin johtaja päivänsä vietti. Mutta loppujen lopuksi, minun ei edes tarvinnut etsiä salipäällikköä, sillä ilmeisesti näytin joltain eksyneeltä tollolta, sillä pyörittyäni samassa ympäristössä hetken, eräs nuorehko nainen – joka ei voinut olla paljoa itseäni vanhempi, hänellä oli lyhyet vihreät hiukset ja suuret siniset silmät, kuin orvokit, toisin kuin minä, hän oli pukeutunut varsin tyttömäisesti, valkoiseen pitkähihaiseen paitaan, vaaleanvihreään liiviin sekä karmiiniin punaiseen polviin asti yltävään hameeseen, tuli kysymään minulta hyvinkin klassisen kysymyksen:
”Oletko eksynyt? Olet kulkenut tästä pari kertaa.”
”En. Minä etsin salipäällikköä”, minä sopersin ja tunsin itseni typeräksi.
”Oletko haastaja?” Hän tiedusteli, ja katsoi minua kiirestä kantapäähän, hänen katseensa pysähtyi Odileen.
”Petilil!” Odile vinkaisi ja pyrki peittämään pienet valkoiset kasvonsa peittämällä ne paitaani.
”Onpa suloinen Petilil!” Vihreähiuksinen nainen kehui ystävällisesti hymyillen.
”Odile on vähän ujo”, minä totesin.
”Odile on kaunis nimi”, Vihreähiuksinen nainen kehui. ”Olet siis hankkimassa ensimmäistä salimerkkiäsi?”
”Näkyykö se noin selvästi?” Minä kysyin.
”Hiukan vain”, Nainen naurahti. ”Tulehan, vien sinut ottelupaikalle.” Minä nyökkäsin, sillä ei tämä paikallaan ravaaminen erityisesti huvittanut, parasta vain hoitaa homma, että päästään joskus täältä poiskin.

Minut johdatettiin hedelmätarhan aukealle, jota tammet ja pihlajat reunustivat.
”Ottelut käydään täällä”, Vihreähiuksinen nainen selitti, hän käveli ruohoisan kentän toiseen päähän, minä puolestani jäin toiselle puolelle. Minulla meni hetki ennen kuin edes tajusin sitä, sitten mieleni teki läimäistä itseäni otsaan, hän oli se salijohtaja, hyvä Miwa, todella hyvä…

”Käytämme kukin kolmea pokémonia”, salipäällikkö kertoi. ”Kaikki pokémonit saavat käyttää neljää oppimaansa iskua. Oletko valmis… mikä onkaan nimesi?”
”Miwa”, vastasin lyhyesti. ”Entäs siellä?”
”Abelle”, vihreähiuksinen nainen esittäytyi, odotin hänen vielä heittävän niiauksetkin, hän kun vaikutti hyvin tyttömäiseltä niin ulkonäön kuin nimenkin perusteella. ”Onnea otteluun Miwa, tehdään molemmat parhaamme!”
Minä nyökkäsin, ja laskin molemmat sekä Odilen että Yorun maan kamaralle. ”Älkääkä sekaantuko otteluun, etenkään sinä Yoru, olet liian pieni. Pidä pientä silmällä, Odile.”
”Petilil!” Odile hihkaisi korkealla äänellä.
Oli aika aloittaa, hiukanhan se nolottaa myöntää, mutta olin hiukan peloissani – enhän tiennyt, mitä tuleman piti.

”No niin, Trix!” Minä huusin viskatessani poképallon ilmaan, josta se tipahti maahan, vapauttaen pallon sisällä olevan pokémonin valkoisen valosuihkun saattelemana. ”Näytä kyntesi!”
”Zoruu!” Trix huudahti innoissaan.
”Matkaan, Percy!” Abelle huusi, heittäessään poképallon niin sanotulle areenalle. Pallosta astui ulos, jokin nelijalkainen otus, jolla oli pieni töpöhäntä ja sen päästä kasvoi lehti, se oli takuulla ruohotyyppiä.
”Chikorii!” Se huusi. Trix alkoi kiertää varovasti kehää omalla puolellaan, hyvä ettei se pyrkinyt heti hyökkäämään, Percy-niminen lehtipää päätyi tekemään samaa kuin Trix.
”Percy tee tackle!” Abelle määräsi.
”Trix, tee pursuit!” Minä sanoin. Näin alkoi elämäni ensimmäinen saliottelu, molemmat pokémonit pinkaisivat juoksuun, ne törmäsivät toisiinsa, sellaisella voimalla, että molemmat paiskautuivat tönäisyjen voimasta vastakkaisille puolille, Trix aloitti taas saman kiertelyn, millä se oli ottelun aloittanutkin.
 ”Razor Leaf!” Abelle huusi käskyksi, Percy-otus heilautti lehteä päänsä päällä, lehdestä irtautui pieniä teräviä lehden palasia, jotka se lähetti Trixin suuntaan.
”Trix, tee omnious wind!” En ajatellut sitä tarkemmin, panikoin, en tiedä miten muutenkaan asian esittäisin.
Trix näytti vetävän syvään henkeä, minkä jälkeen se puuskahti, sen hengitys oli muuttunut purppuranväriseksi, henkäyksestä muotoutui eräänlainen tuulenpuuska, joka murensi lehdet, jotka uhkasivat viiltää Trixin täyteen naarmuja, mutta tällä välin lehtipää oli kadonnut jonnekin. Se kuitenkin ilmestyi salakavalasti Trixin eteen ja huiskautti lehteään Zoruan kasvoille, Trix väisti lyöntiyrityksen, mutta sai sen sijaan kasvoihin purppuran väristä jauhetta. Trix-parka yritti ravistaa jauhetta pois kasvoiltaan, mutta ei onnistunut siinä, sen sijaan lehtipää hyökkäsi uudelleen Trixin kimppuun tacklea käyttäen. Se oli nopea, ollakseen noinkin lyhytjalkainen tapaus, edes minä en kiinnittänyt siihen huomiota, minua kun huolestutti Trix ja tuo jauhe. Pian Trix lensi kuin leppäkeihäs, ja läjähti keskelle kenttää pitkin pienehköä pituuttaan, mutta Trix ei aikonut luovuttaa, se pyrki heti takaisin jaloilleen, mutta jokin sai sen käyttäytymään oudosti, tai ainakin se näytti hiukan oudolta, Zorua tärisi kauttaaltaan, sen kasvot näyttivät pahoinvoivilta.
”Pärjäätkö, Trix?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Zorua sanoi hammasta purren. Se odotti seuraavaa iskua, ikään kuin se olisi tiennyt, mitä suunnittelin. Ja seuraava isku myös tuli.
”Tee Razor Leaf uudestaan”, Abelle käski, ja pokémon myös totteli.
Trix ei väistänyt, se kesti terävät lehdet, jotka raapivat sen turkin haavoille asti, hammasta purren se kesti kaiken, odottaen.
”Nyt, Payback!” Minä huusin, pilke Trixin jäänsinisiin silmiin palasi, se pinkaisi juoksuun, samalla kuin se yritti juosta, tosin sen askeleet olivat aika töksähteleviä. Sen ympärille oli kehkeytynyt purppurainen aura, osuessaan lehtipäähän, aura näytti katoavan ja aiheuttavan vastustajalle kipua.
Vaikka lehtipää nyt huusikin kivusta, ei se auttanut Trixiä sen enempää, sillä parka kaatui uupuneena, tärisevänä maahan. Tiesin kysymättäkin, että tämän erän hävisin minä.
”Trix, palaa”, minä sanoin ja kutsuin Zoruan takaisin palloonsa. ”Ottelit hienosti.”
”Palaa, Percy”, Abelle sanoi, kutsuen lehtipäänsä takaisin. ”Hyvää työtä.”

”Matkaan, Jim!” Abellen seuraava pokémon oli pieni apina, jonka päässä kasvoi, jokin mikä näytti erehdyttävästi parsalta.
”Pansage!” Se huusi astuessaan areenalle.
”Mene, Splinter!” Minä huusin heittäessäni pahislinnun poképallon areenalle.
”Fletchinder!” Sen huudettuaan tulilintu lehahti ilmaan, ei kuitenkaan kamalan korkealle, samalla tavalla kuten Trixkin, Splinter päätti tarkkailla vastustajaansa kauempaa.
”Älä aliarvioi sitä, pysyttele kauempana”, minä neuvoin, sillä toivoin että sillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa, jos Splinter vain pysyisi tavoittamattomissa, ainakaan mikään iljettävä pulveri ei siihen yltäisi – tai sitä ainakin sopi toivoa.
”Jim, yritä saada se alas Vine Whipin avulla”, Abelle neuvoi, viekas hymy huulillaan. Splinter kallisti päätään, kuultuaan käskyn, se liihotti varmuuden vuoksi ylemmäs, siltä varalta, että joku yrittäisi saada sen napattua kiinni. Ja se jokuhan yritti, parsa-apina kasvatti jollakin ilveellä jonkin mikä muistutti liaania, joka pyrki nappaamaan Splinteriä koivesta, mutta Splinter väisti sen leikiten, mutta apina yritti saamaa uudelleen, mitä Splinter ei huomioinut, ja se jäi nalkkiin.
”Splinter katkaise se emberillä”, minä neuvoin, liaanihan oli kasvi, eikö vain? Tulen pitäisi kyllä riittää siitä eroon pääsemiseen.
Splinter ei epäröinyt totella, se sylki suustaan pari kipinää, ne eivät katkaisseet liaania, mutta polttivat liaania sen verran että vastustaja päästi otteensa lipsumaan, ja Splinter oli jälleen vapaa.
”Hyppää ja tee leer!” Abelle käski. Olin melko varma, ettei apina yltäisi Splinteriin millään hypyllä, mutta hyppy ei ollutkaan mikään tavallinen, se apina nimittäin käytti liaani-iskuaan apuna, se iski liaanit maahan ja käytti niitä seiväshyppääjän tavoin apunaan, jotta se pääsisi korkealle – Splinterin tasolle hyökätäkseen.
”Varo sitä, Splinter!” Minä huusin.
”Pansaaage!” Apina huusi aivan Splinterin pään vieressä tuijottaen lintua vakaasti, Splinter säpsähti ja alkoi täristä menettäen tasapainonsa.
”Hyvin tehty Jim!” Abelle kehui apinaansa. ”Nyt Fury Swipes!”
”Pansage!” Otus huusi ja suoritti uuden melkein seiväshypyn, jonka aikana se iski Splinteriä – minkä nyt ylsi, raajoillaan, kerran alavatsaan ja toisen kerran jopa kasvoihin, mikä aiheutti lisää tasapaino-ongelmia, Splinter vaappui minkä kerkesi, eikä näyttänyt yhtään pitävän siitä, se näytti ärsyyntyvän, ja päästyään jälleen tasapainoonsa Splinter näytti siltä, että halusi repiä mokoman Tarzanin kappaleiksi, tai ainakin käräyttää siltä hännän. Se avasi jo nokkaansa, sylkeäkseen vastustajan niskaan kekälesuihkun.
”Odota, Splinter.” Minä toppuuttelin. ”Tee agility!”
Agility ainakin viittasi siihen, että isku lisäisi pokémonin nopeutta, tai vaihtoehtoisesti sitä, että pokémon alkaisi esitellä agility taitojaan, kummin vain, kannatti sitä ainakin yrittää. Eipä tuo nopeuskaan pahasta olisi.
”Fletchindeer!” Splinter huudahti, sen jälkeen se näytti pyörähtävän ilmassa, hetken ajan olin näkeväni, miten eräänlainen oranssi aura ympäröi sen, sen jälkeen Splinter lehahti korkeuksiin. En oikein edes nähnyt sitä, mutta tiesin, ettei tuollainen taistelija livahtaisi taistelusta omille teilleen.
”Anna palaa!” Minä huusin.
”Jim, varo!” Abelle varoitti apinaansa, joka katsoi tiuhasti yläilmoille. Sitten alkoi sataa kipinöitä, kipinöitä kirkkaalta taivaalta. Apina yritti väistellä tulisadetta, mutta aina kun se väisteli kipinöitä, jotenkin Splinter joko tiesi taikka näki, minne apina pomppi, sitä mukaan lintu jatkoi tulitustaan. Ilmassa tuoksuivat poltetut lehdet.
”Saaageee!” Apina huudahti, ja niin se alkoi juosta paniikissa edestakaisin areenan keskiosassa, sen häntä nimittäin paloi.
”Rauhoitu, Jim!” Abelle yritti rauhoitella pokémoniaan ja saada sen keskittymään otteluun, mutta siitä ei nyt tullut mitään, eikä mikään ihme – kuvitelkaa nyt itsenne siinä tilanteessa, että persuspuoli on tulessa.
”Nyt, peck!” Minä huusin.
”Väistä!” Abelle puolestaan käski. Mutta tänään Splinter oli salaman nopea, väistäminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka kyllä apina yritti, mutta Splinter liihotti nopeasti maan tasolle, nopeasti se syöksyi kohti apinaa ja kaatoi sen nopealla nokkimissyöksyllään.
Apina ei kuitenkaan luovuttanut se loikkasi nopeasti jaloilleen, siitä kyllä näki, että pokémoniin sattui, sillä olihan se saanut palovammoja – no ainakin häntäänsä ja nyt sitä vielä nokittiin.
”Nyt on tilaisuutesi, Jim!” Abelle huudahti. ”Tee lick!”
Tee mikä? Pistääkö se tuon apinansa nuolemaan Splinteriä? Apina käyttikin tilaisuutta hyväkseen, kun Splinter oli kyllin alhaalla jotta apina voisi suorittaa onnistuneen hyökkäyksen.
Niinpä apina hyppäsi Splinterin selkään ja nuolaisi linnun niskaa, Splinter ei selvästikkään pitänyt tästä, se näkyi hiukan värähtävän ja sitten se huusi vähintään ärtyneenä: ”Fleeetch!”
Tämän jälkeen lintu lehahti jälleen taivaalle, sekä minä että salijohtaja Abelle tähyilimme taivaalle, me molemmat näimme miten apina kiersi liaaninsa Splinterin kehon ympärille, mutta jokin ei näyttänyt menevän oikein, sillä apina veti äkkiä liaaninsa takaisin ja näytti itsekin oudolta – tarkoitan siis, se vain yhtäkkiä päästi irti otteensa Splinteristä ja tietenkin se putosi maahan.
”Jim!” Abelle huusi, olin kuulevinani paniikin hänen äänestään. Säikähdin itsekin, ei kai se apina nyt kupsahtanut. Apina vaikeroi sammaltaneella äänellä, hyvä. Se sentään eli.
”Flame body, olisi pitänyt muistaa”, Abelle huokaisi kaivaessaan apinan poképallon esiin.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Fletchinderin kyky”, Abelle selitti. ”Sillä on mahdotus aiheuttaa vastustajille palovammoja kosketuksesta.”
”Eihän se kuole?” Minä kysyin.
”Ei, Jim on hyvin sisukas sissi”, Abelle vakuutti. ”Vien sen pokémon centeriin myöhemmin.”
Sitten Splinter lehahti alas taivaan kaarelta, jonne se oli mennyt vetämään voitto liitonsa, se näytti hyvin ylpeältä tekoonsa. Tullessaan se nokkaisi minua poskesta.
”Teit hyvin”, minä kehuin ja silitin Fletchinderin punaista höyhenpeitteistä poskea. ”Palaa ja lepää hyvin.”

Oli viimeisen erän aika.

”No niin Rigel, luotan sinuun, että teekin parhaasi”, minä sanoin ennen kuin heitin sen poképallon kentälle.
Rigel katsahti minua varsin närkästyneesti ikään kuin se olisi sanonut, ei kun häviän tahallani, vain siksi, etten pidä sinusta. Hei kuule on minullakin ylpeyteni! Tai ehkä se oli kärttyinen, vain siksi että olin sulkenut sen poképalloon ensimmäistä kertaa yhdessä olomme aikana.
”On aika loistaa, Rosa!” Abelle totesi heittäessään viimeisen poképallonsa kentälle, pallosta astui ulos jotain vihreää, se oli jokin äärimmäisen tyttömäinen olento, jonka päätä koristivat kolme piikkiä, sillä näytti olevan jonkin sortin tekoripset ja ruusut käsinä.
”Roselia!” Otus sanoi ja silmäili Rigeliä vähän turhankin kiinnostuneena. Sitten mokoma meni ja iski silmää Nidorinolle, Rigel katsoi vastustajaansa tylsästi ja pyöritteli silmiään, varmaankin se ajatteli: anna mun kaikki kestää.
”Äläs flirttaile Rosa”, Abelle toppuutteli. ”Olet täällä ottelemassa.”
Ruusukäsi tyytyi vain nyökkäämään tyynesti, ilmeisesti ottelu ei sitä haitannut.
”Aloitetaan Growthilla”, Abelle sanoi, niinpä ruusukäsi sulki silmänsä ja kohotti ruusuiset raajansa ilmaan ja sen ympäristö alkoi hohtaa vaaleanvihreää valoa.
”Ole varuillasi, Rigel”, minä sanoin, sillä tuon täytyi olla Abellen vahvin pokémon, eikä tässä vaiheessa ollut varaa virheisiin, tämä ratkaisisi koko ottelun. Rigel tuijotti vastustajaansa, se odotti vastustajan tekevän ensimmäisen siirron.

”Tee magical leaf!” Olin saanut tarpeekseni kaiken näköisistä lehdistä ja ylipäätään vihreästä, eikä minua suuremmin miellyttänyt toinen hyökkäys missä pokémonini olisi terävien lehtien neulatyynyksi, Ruusukoura ojensi kätensä eteensä, ne ruusut alkoivat hehkua ja niistä ilmestyi teräviä terälehtiä, jotka pokémon lähetti Rigelin kimppuun. Lehdet viiltelivät inhottavasti Rigelin ihoa, mutta Nidorino ei liikkunut, vaikka lehdet raapivat sen ihon verille. Kun lehtisade lakkasi, Rigel lähti liikkeelle, se juoksi ruusukouraa kohti ja sohaisi sarvellaan vastustajaansa, ilmeisesti Abelle odotti tätä, sillä hän hymyili viekkaasti.
”Nyt Stun Spore!” Mutta ennen kuin mitään uutta jauhetta ehtikään ilmestyä, pistin minäkin suunnitelmani täytäntöön.
”Incinerate, nopeasti!” Ja nopea Rigel olikin, salaman nopeasti se sylki suustaan tulilieskan suoraan vastustajan kasvoihin, kaipa se oli kosto äskeisestä hyökkäyksestä. Iskun voimasta ruusukoura lensi taaksepäin, mutta pysyi silti pystyssä jalan tyngillään.
Rigel ei tuhlannut aikaa, sillä se tiesi, että hitaus voisi koitua sen kohtaloksi. Se ryntäsi kohti vastustajaansa kuin raivokas härkä.
”Tee peck!” Ja sen Rigel myös teki, se tökkäisi sarvellaan ruusukouran vatsaan.
”Stun Spore!” Abelle huusi, ja kun Rigel oli keskittynyt hyökkäykseensä, sai Nidorino päälleen keltaista pulveria, mikä jähmetti sen paikalleen, siksi kunnes ruusukoura ehtisi hyökätä uudestaan.
”Mega Drain!”
Taas alkoi ruusukoura hehkua kalpean vihreää valoa, mutta niin alkoi Rigelkin, näytti aivan siltä kuin se olisi imenyt jotain Rigeliltä, mutta mitä? Energiaako? Tätä ei Rigel kuitenkaan sulattanut, se käänsi kankeasti päätään ja katsoi minuun, kuin kysyen. Minä nyökkäsin. Käytä äskeistä yhdistelmää, jos suinkin pystyt.
Vaikka Rigelin liikkuminen olikin sen ihmepulverin jäljiltä jokseenkin jäykkää, se oli yhä suhteellisen nopea ja sitkeä kaveri, se ryntäsi vastustajan luo ja tyrkkäsi sitä ensin ja tökkäisi sitten ruusukouraa sarvellaan, sitten se sylki toistuvasti suustaan tulta, mikä osui suoraan ruusukouran kasvoihin.
Sitten Rigel jäi taas kerran paikoilleen, ikään kuin se ei olisi kyennyt liikkumaan.
”Magical leaf!”
Mutta Rigel oli niin omapäinen otus että se pakotti itsensä liikkeelle, se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt oli lopetus käsillä:
”Tee Focus Energy!” En tiennyt mitä se teki, mutta täytyi toivoa, että se tehostaisi jotenkin viimeistä hyökkäystä.
”Nyt Frost Breath!”

Nyt täytyi vain toivoa, että tämä päättyisi hyvin…

Kommentit:

Chidori


11>
Jäinen henkäys osui kuin osuikin piikkipokémoniin ja sai aikaan kriittistä vahinkoa. Roselia ei voi enää jatkaa. Onneksi olkoon, Miwa voitti juuri ensimmäisen salimerkkinsä!

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, Focus Energyn käyttö ennen Frost Breathia oli periaatteessa aika turhaa – kyseinen jäätyypin hyökkäys nimittäin iskee aina kriittisesti osuessaan. Tosin eihän Miwa omin sanojensa mukaan tätä näköjään tiennytkään.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas saliottelu. Tekstin perusteella on kyllä vaikea uskoa, ettet pidä saliottelujen kirjoittamisesta! Pidin etenkin Splinterin ja Jim-pansagen välisestä mittelöstä, Vine Whipin hyödyntäminen oli siinä uskomattoman nerokasta!
Jälleen kerran sain myös hykerrellä Miwan sanavalinnoille, etenkin mitä tuli pokémonien kuvailuun: parsa-apina, ruusukoura…oivoi. :’D Ylipitkiä virkkeitä oli muuten taas aika paljon, esimerkiksi ”Mutta loppujen lopuksi”-sanoilla alkavan sellaisen olisi voinut jakaa ainakin kahteen osaan.

Bellatrix +1lvl +2op, Splinter +2lvl +3op, Rigel +1lvl +2op, Yoru +2lvl, Odile +3op. Palkkioksi salihaasteen voitosta 100pd:tä, Growth-merkki ja lupa käyttää Cut-iskua.

Oikotie > 1 – Pokémonien tarkoitus

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2015.

Koko lyhyen elämäni ajan, on mielessäni pyörinyt eräs kysymys: Mikä on meidän pokémonien tarkoitus tässä ihmisten täyttämässä maailmassa? Pitikö meidän olla orjia, jotka täyttivät ihmisten itsekkäät päähän pistot? Ei, siihen vastaukseen minä en usko, en vaikka sanoisivat mitä. Minä olin viimeinkin vapaa, ja oma herrani. Mutta minä olinkin meistä ainoa, kaikki muut, äitini ja isäni, siskoni ja veljeni olivat kuolleet tuon häikäilemättömän lajin vuoksi. Ja minä vihasin sen lajin edustajia sen takia. Miksi juuri minun perheeni piti kärsiä? Tiedän, että perheeni kuoli turhaan, vain siksi että te olitte itsekkäitä paskoja, jotka eivät välitä muista kuin itsestään. Teidän takianne minä jäin yksin.

Mutta minä en suostu kuolemaan kuten äiti ja isä, sisko ja veli. Minä aion selviytyä. Siksi minä juoksin, juoksin niin kovaa kuin jalkani antoivat. Olin juossut jo kauan, pimeän tulosta saakka. Minun oli pakko juosta, sillä ne jahtasivat minua, ne aina jahtasivat minua, enkä voinut jäädä minnekään pitkäksi aikaa, ne löysivät minut aina. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä, äiti oli aina kaihoisasti muistellut aikaa jolloin asuimme, me kaikki viisi kotimetsässämme, mutta sinne oli pitkä matka, ja tiesin niiden etsivän minua juuri sieltä sillä ne olettivat minun menevän sinne. En muistanut sitä paikkaa hyvin, olin pieni kun meidät vietiin sieltä. Äiti oli aina vakuuttanut, että se metsä oli maailman kaunein paikka, oikea paratiisi jossa pienten Treeckojen oli hyvä elää. Jalkoihini sattui, mutta nyt ei saanut pysähtyä, oli päästävä jonnekin turvaan. Jokin kaupunki kävisi, kaupungissa olisi varmasti monia piiloja, jossa voisin levätä. Mutta ensin oli sinne päästävä hinnalla, millä hyvänsä. Oli vain juostava ja juostava. Juostava kunnes turvallinen paikka löytyisi. Oli juostava vaikka jalat verille, sillä takaisin en enää menisi, olin nyt vapaa, sellainen joksi luonto oli meidät tarkoittanutkin.

Minua väsytti, vatsassa kurni. Oli aamu kun olin päässyt kaupunkiin ja minun oli nälkä. Mutta enemmän minua väsytti. Oli päästävä äkkiä piiloon johonkin ja levättävä. Tämä kaupunki oli selvästi pienempi kuin se, mistä olin tullut, lisäksi täällä tuoksui voimakkaasti joltakin. En osaa sanoa, mikä tuo tuoksu oli, mutta toivoin, että se olisi ruokaa. Pienet Treeckot eivät jaksa telmiä elleivät saa välillä syödä ja levätä. oli äiti sanonut. Mutta piiloon piti päästä. Mutta oli nälkä. En uskonut ihmisten luopuvan ruuastaan muuan ohi kulkevan Treeckon tähden, enkä minä suostuisikaan ottamaan ihmisten tarjoamaa ruokaa, siinä oli kuitenkin myrkkyä. Mutta onneksi minun ei tarvinnut ruveta kerjäämään, sillä kaupungin pellot olivat täynnä pensaita, ja pensaista löytyi aina ruokaa. Mutta näissä pensaissa ei ollut mehukkaita tai makeita marjoja, kovia pähkinöitä vain. No, olihan se tyhjää parempi, parempi syödä vain vatsa täyteen ja etsiä jokin lepopaikka. Kaupunki vaikutti aika tyhjältä tähän aikaan aamusta, jotkut kävelivät kaduilla. Eräässä talossa jonka ohi kävelin, oli käynnissä aikamoinen hälinä, lähinnä vain siksi että yksi noista hirviöistä huusi kovaan ääneen.
”Annie, me myöhästymme!” Sen jälkeen puinen liukuovi avautui ja ulos astui tyttö, jolla oli päässään sini-punainen lippis.
”Ei, Trystan sinä tässä myöhästyt.” Tyttö sanoi katse vielä tiukasti siinä, mitä oli talon sisällä. Hänen äänensä oli ärsyyntynyt.
”Ukki, minä menen nyt!” Tyttö huusi vielä. Sitten hän kääntyi. Tytöllä oli pitkät siniset hiukset ja ruskeat silmät. Hän katsoi minuun ja räpäytti sitten silmiään. Juoksin nopeasti pois, ihmiset tietävät ongelmia, tytötkin! Ihmiset olivat pahoja.

Piilouduin keltaisen talon alle, siellä olisin turvassa ainakin iltaan asti. Nukahdin, näin unta äidistä, isästä ja siskosta ja veljestä. Unessa he olivat vielä elossa, he olivat täällä kanssani. Mutta kun heräsin pihalta kuuluviin ääniin, olin jälleen yksin ja surullinen. Miksei se uni voinut olla totta? Miksi he kaikki olivat lähteneet ennen minua? Oli miten oli, minä en luovuttaisi, en itseni, enkä heidän takiaan. He haluaisivat että minä pysyn elossa, vaikkeivat he olisikaan täällä. Mutta silti, tunsin oloni yksinäiseksi. Minulla ei ollut ketään, kun taas noilla saastaisilla olennoilla näytti olevan joku. Tarkkailin ihmisiä piilostani käsin, näin monia jalkapareja kävelevän ohi, ei kai tämäkin ollut jokin laboratorio? Sellainen paikka, jossa tehtiin pahaa kaltaisilleni. Pitäisikö minun ottaa siitä selvää? Pitäisikö minun vaarantaa itseni ja vapauteni? Katselin edestakaisin liikkuvia jalkapareja ja kuulostelin ääniä. Ei, ei tämä voinut mikään laboratorio olla, äänet eivät selvästikään kuuluneet aikuisille, vaan nuoremmalle polvelle, joita ei laboratorioissa suvaittu, ne kun sotkivat aina paikat. Niin siellä oli sanottu. Hetken kuluttua jalkaparit kuitenkin loppuivat, sillä kimakka pärinä alkoi. Se kuulosti hirveältä korvissani, mikäköhän se oli? Sitten joku huusi ja kirosi kovaan ääneen. Ja niin vielä yksi jalkapari ohitti piilopaikkani. Samapa tuo, voisin nukkua vähän lisää, ei minua täältä kukaan esiin kaivaisi, olisin täysin turvassa. Kun luulet olevasi täysin turvassa, et koskaan ole, isä tapasi sanoa, viisaita sanoja.

”Kjeh kjeh.” Naurua. Nauru herätti minut. Tunsin sen naurun, sillä olin kuullut sen melkein koko ikäni. Se kuului laboratorion vahdeille, Sableye triolle. Inhosin niitä ja niiden teräviä kynsiä, joita ne nytkin käyttivät päästäkseen käsiksi minuun. Ne yrittivät vetää minut pois piilostani, ne aikoivat viedä minut takaisin. Minä en menisi takaisin! Mutta näytti siltä että olin ansassa. Täältä ei ollut toista tietä ulos. Minun ei auttanut kuin kaivautua syvemmälle tämän talon alle. Ei mutta hetkinen! Katsahdin nopeasti ylös, tämän talon perustuksissa näytti olevan reikä.
”Nyt me sinut saamme.” Rallattivat nuo ihmisen orjat, mutta minäpä en antautunut niiden kynsiin. Kiipesin lattiassa, tai minulle katossa, ammottavaan reikään. Vaikka nuo idiootit tänne pääsisivätkin, eivät ne mahtuisi siitä, mutta minä pienen kokoni ansiosta mahtuisin. Kolo oli ahdas, mutta mentävä, toivoin sen vievän jonnekin mahdollisimman kauan niistä. Mutta ei se vienyt kuin kylmään huoneeseen. Tämä oli kaiketi jokin varasto. Huone oli täynnä kirjahyllyjä ja pahvilaatikoita, saksia ja pahalta haisevaa töhnää. Huoneessa oli pimeää, ainoa valonpilkahdus joka sinne tuli, tuli oven alta. Täältä ei ollut pakeneminen. Vai oliko sittenkin? Tunsin heikon tuulahduksen kasvoillani.

Mistä se tuli?

Tähyilin ylös jonkin aikaa, kunnes silmäni tottuivat pimeyteen. Tuulahdus kävi jossain ylhäällä. Kiipesin hyllyn päälle, tarkastellakseni tarkemmin. Huomasin seinässä neliskanttisen reiän. Siinähän olisi minulle pakoreitti! Tuuli tuli reiästä, siellä näytti olevan jonkinlainen tunneli. Ehkä sitä kautta pääsisi ulos. Kiipesin tunneliin ja tunsin kuumuuden, ilma siellä tosin oli viileää. Ryömin tunnelia pitkin, kunnes löysin hassun ikkunan, josta ei kyllä näkynyt paljon mitään, koko ikkuna oli peitetty metallilla, joissa oli pieniä rakoja. Katselin ulos sen verran kun nyt pystyin. Huone näytti hassulta, siellä oli neljä riviä pieniä pöytiä, jokaisen pöydän ääressä istui tyttö tai poika kirjat edessään. Huoneen etuosassa oli isompi pöytä, jossa oli jotakin papereita. Huoneen edessä oli musta taulu, jonne aikuinen ihminen kirjoitti liidulla jotakin.
”Kun haluatte kirjoittaa hyvän esseen, muistakaa säilyttää punainen lanka tekstissänne, jotta lukijan kiinnostus säilyy.” Mies paapatti. Mikä ihmeen punainen lanka? Tarkoittiko hän hirttosilmukkaa?
Nojasin ikkunaa vasten, kunnes se romahti ja rysähti jonkun niskaan.
”Auuu!” Poika huusi.
”Niin kyllä Trystan.” Mies paapatti kärsivällisesti. ”Tiedän kyllä että sinun on vaikea pysyä valveilla, mutta huutaa ei tarvitse.”
Eihän tuo ihminen edes katsonut tänne! Hän vain kirjoitti jotain typerää taululleen, hän taisikin olla niitä tyhmiä ihmisolentoja. Hyppäsin alas kiljuvan pojan päästä, viereiselle pöydälle. Sen ääressä istui tuo sama sinihiuksinen tyttö, jonka olin taannoin kohdannut, tytön ruskeat silmät laajenivat hämmästyksestä, mutten aikonut jäädä siihen ihmettelemään, huoneen ikkuna nimittäin oli auki, niinpä loikkasin sitä kautta ulos.

Nyt olisi mietittävä, miten pääsisin pois täältä ilman että ne Sableyet huomaisivat minut. Kaipa oli järkevintä odottaa pimeän tuloa, sillä ne eivät koskaan liikkuneet yksin, vaan kouluttajineen. Ne lopettaisivat etsimiseni pimeän tullen, ja silloin minä livahtaisin karkuun. Oli vain löydettävä piilo siihen asti. Pian se löytyikin, talon pihalla nimittäin oli vanha tammipuu, jonka rungossa oli kolo. Kolo ei ollut kovin suuri, mutta mahduin sinne paremmin kuin siihen edelliseen koloon. Nyt oli vain oltava hiljaa, sillä ne Sableyet saattaisivat iskeä milloin hyvänsä. Oli saatava levätä edes hetki.

Nukahdin. En tiedä kauanko sitä kesti, mutta herätessäni, kuulin taas sen naurun.
”No onpas siinä ruma pokémon.” Tytön ääni totesi. Jokin iskeytyi jotakin kovaa vasten.
”Hyi, se osui mua naamaan!” Yksi Sableye-triosta yökkäsi. Katsoin varovasti kolostani, mistä mahtoi olla kysymys. Yksi Sableye pudisteli päätään hassun kurisesti, sen naama oli ihan omena-mössön peitossa.
”Tämä on mun lounaspaikka.” Sinitukkainen tyttö sanoi lujasti. ”Antaa heittää!”
Sableye-trio lähti, sillä ne eivät saaneet käydä ihmisten kimppuun, olin kuullut sen saarnan useasti. Ne eivät saaneet hyökätä ihmisten tai ihmisille kuuluvien pokémonien kimppuun, sillä ne eivät saaneet herättää huomiota. Jos pokémon kävi ihmisen kimppuun, virkavalta voisi sekaantua asiaan ja sitä ne eivät tahtoneet.  
Sinihiuksinen tyttö, lippis päässä istui puun vierellä olevalle kivelle, hän levitti syliinsä jotain syötävää, kaksi kellertävän vihreää omenaa ja suuren kolmioleivän. Maassa kiven juurella oli pullo jotakin, luultavasti juomaa palan painikkeeksi. Omenat näyttivät mehukkailta, ja minun oli nälkä. Luulen, että pitäisin omenoista. Voisin hiipiä ulos ja napata ainakin toisen itselleni. Mutta sitten muistin, että isä oli varoittanut syömästä mitä tahansa omenoita, ihmiset kun joskus myrkyttivät niitä, jollain aineella, mikä sai ne kestämään pidempään. Sinihiuksisella tytöllä oli kuitenkin tarkat silmät, sillä hän huomasi minun kurkistavan kolostani.
”Sinuako ne jahtasivat?” Tyttö kyseli. ”Oletpas sinä erikoisen värinen.”
Tiedän varsin hyvin, mutisin. Ei tarvitse muistuttaa. Me olimme aivan tavallinen vihreä perhe, kunnes ihmiset tulivat ja tekivät kokeita. Pikkusisko meni ensin, kun ei kestänyt sitä ainetta, joka teki meistä tällaisia, sitten äiti, silkasta surusta. Yhtenä aamuna herätessäni, myös isä ja veli olivat poissa. Hekin kai kuolivat. Jäljelle olin jäänyt vain minä.
”Onko sinun nälkä?” Tyttö kyseli. Hän asetti maahan toisen suurista kellanvihreistä omenista. Ei ihminen auttaisi pokémonia hyvää hyvyyttään. Tyttö oli varmasti yksi niistä monista, jotka pyydystivät meitä, tehden meistä orjiaan. Minä en menisi halpaan. Katsoin tuota sinihiuksista tyttöä tuimasti.
”En mene tuohon halpaan, en.” Mutta sinihiuksinen tyttö ei tietenkään ymmärtänyt meidän pokémonien kieltä.
”En mä sitä myrkyttänyt ole, jos sitä epäilet.” Tyttö sanoi, vienosti hymyillen. ”Ukki antaa noita hoidokeilleen ruuaksi.”
Vai että hoidokeille. Tämä oli tällä selvä, myös tyttö oli yksi näistä orjuuttajista. Katsoin kun hän söi leipäänsä ja mussutti omenaansa. Sitten hän joi juomansa ja nousi seisomaan.
”Jätän omenan tähän, jos muutat mielesi.” Hän sanoi ja lähti takaisin taloon.

En syönyt sitä omenaa. Tai söin minä. Oli nälkä. En uskonut trion palaavan tänne enää, sillä täällä oli liiaksi ihmisiä. Voisin jäädä tänne, mutta yöllä ne tulisivat takaisin, silloin ei olisi ihmisistä tietoakaan. Oli keksittävä jotain muuta. Päätin levätä, sillä tarvitsisin voimia. Vaikka olisin halunnut jäädä, ei se onnistunut noiden kynsiäisten ollessa maisemissa. Minun olisi lähdettävä illan tullen jonnekin, mistä minua ei saataisi kiinni. Oliko sellaista paikkaa olemassa? Joutuisinko pakenemaan niitä maailman ääriin saakka?

Illan tullen minä sitten lähdin, kun taivas oli alkanut punertaa. Kävelin sen hassun talon pihan poikki, kävelin hassun tien ihmisten asumuksille. Kävelin torin läpi, siellä vielä ihmiset nauroivat. Niillä oli niin kiire nauraa, etteivät ne huomanneet minua. Sitten menin pähkinäpelloille. Ei ristin sielua. Hyvä. Kävelin pellolla ja katsoin laskevaa aurinkoa. Se oli kaunis. Mitään tällaista ei laboratoriossa päässyt näkemään. Sitten haistoin makean tuoksun. Jossain oli hunajaa. Ehkäpä pähkinäpensaassa. Tuoksu oli jotain, millaista en ollut ennen kokenut, tuoksu oli niin houkutteleva, etten voinut muuta kuin kulkea tuoksun suuntaan. Ja olin oikeassa, tuoksu tuli kuin tulikin pähkinäpensaasta. Minun oli pakko mennä pensaan luo. Minun oli saatava maistaa ainakin yhtä tämän pensaan hunajapähkinöistä, minun oli pakko..
”Älä!” Joku huusi. ”Et saa mennä sinne! Siellä on..!”
Joku sieppasi minut syliinsä. Joku painoi minut rintaansa vasten. Joku otti iskun Pin Missilestä minun puolestani. Joku kaatui maahan iskun voimasta. Ja se joku oli..
Ihminen.

”Ei voi olla totta.” Sanoin hiljaa. Makasin maassa. Sinihiuksinen tyttökin makasi. En ollut enää hänen sylissään, sen sijaan seisoin nurmikolla hänen edessään. Eikä hän noussut ylös pellosta. Hänen paljaisiin käsiinsä oli tarttunut ohdakkeita. Tummia ohdakkeita, joista valoi violettia litkua. Toxic Spikes.
Hitto, tämä oli ollut ansa. Ne tiesivät että tulisin tänne. Ja ihminen oli minut pelastanut.
”Löytyihän se viimeinkin.” Käheä ääni totesi. Kylmät väreet valuivat selkääni pitkin, sillä tuo mies..
”Lähdetäänpä takaisin sitten.”
Silloin sinihiuksinen tyttö liikahti. Hitaasti hän nousi polviensa varaan ja katsoi miestä raivoisasti, ruskeat silmät loimuten kuin tuli.
Hän sieppasi minut takaisin syliinsä ja irvisti.
”Älä luulekaan!”
”Se Treecko on minun omaisuuttani, tyttö hyvä.” Sanoi mies, mitä mukavimmalla äänen sävyllään.
”Ai että se Jolteon oli muuten vaan piilossa, eikä tiennyt mitä teki?” Sinihiuksinen tyttö kysyi varsin ivallisesti.
”Ja nuo ohdakkeetkin olivat kai tuholaisansa?”
”Tyttö hyvä, tuo ei ole tavallinen Treecko.” Valkohiuksinen ja partainen mies jatkoi. ”Se on vaarallinen.”
”Nuo tässä ovat vaarallisia!” Tyttö huudahti viitaten vanhan valkohiuksisen miehen vierellä pälyileviin pokémoneihin, Jolteoniin ja Nidorinaan.
”Tyttö hyvä..” Hän aloitti, mutta siihen se jäi.
”Älä tytöttele siinä!” Tyttö huusi kiivaasti. ”Ne rumat Sableyet olivat myös sinun!”
”Niistä sinun ei tarvitse tietää, tyttö hyvä.” Mies jatkoi. ”Anna nyt se Treecko tänne, niin voimme erota ystävinä.”
Huomasin puristavani tytön merimiespaidan rusettia nyrkissäni. Tuo mies pelotti minua. En tahtonut takaisin, mutta en päässyt karkuunkaan, kun hänellä oli mukanaan ässänsä. Ja Sableye trio kaiketi piileskeli jossain lähistöllä estääkseen pakoni.
”Enkä anna!” Tyttö huusi. En ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt sitä lainkaan.

Tyttö tärisi, se johtui varmaan myrkystä. Minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että pian hän tuupertuisi myrkyn vaikutuksesta. Ja sen tiesi myös valkohiuksinen mies, siksi hän hymyili lipevästi. Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö yrittää pakoon ja jättää sinihiuksinen tyttö tänne oman onnensa nojaan? Mutta sitten minä olisin yhtä paha kuin tuo mies. Tyttö oli ottanut iskun ja saanut myrkkyä minun takiani. Hän ei voinut työskennellä samassa veneessä valkohiuksisen miehen kanssa, ei voinut. Ei kukaan ottaisi tuollaista iskua vastaan koekaniinin vuoksi ja vielä esittäisi riitelevänsä pomonsa kanssa. Tyttö alkoi menettää tasapainonsa, tyttö joka oli auttanut minua. Ihmiset eivät auta ketään hyvää hyvyyttään, mutta..
Sitten hän kaatui maahan, eikä ollut enää tajuissaan. Mitä minun pitäisi tehdä? Ihmiset olivat pahoja, ei niitä pitäisi auttaa. Mutta kun nyt..
”Ettet häpeä!” Rosoinen ääni huusi. Mitä pitäisi hävetä? Mutta pian selvisi, ettei puhuja tarkoittanut minua vaan Jolteonia.
”Käyt perheenjäseneni kimppuun, etkä ole edes pahoillasi!” Toinen Jolteon riepotti toista Jolteonia kaulasta.
Tyttö oli käännetty ympäri, toinen sinitukkainen, tällä kertaa mies piteli häntä.
”Annie! Annie! Kuuletko?”
Mutta ei tyttö mitään kuullut. Valkohiuksinen mies sentään oli keltaisessa nesteessä.
”Saanhan minä purra sitä, Isäntä? Saanhan?” Innokas Houndour haukahteli, kun joku ilmeisesti virkavallan edustaja, sinisestä lakista päätellen laittoi valkohiuksisen miehen rautoihin.
”Paikka vain, Rico, paikka.” Sinilakkinen mies toppuutteli koirapokémonia. ”Ja mitä taas sinuun tulee, päädyt putkaan pitkäksi aikaa. Rikoslistasi on jo entuudestaan pitkä.”

Minä en ymmärtänyt enää yhtään mitään! Veikö poliisi valkohiuksisen miehen ja tämän pokémonit pois? Miksi se niin teki? Sitten tuli iso auto ja vei sinihiuksisen tytön pois. Sinihiuksinen mies ja Jolteon lähtivät myös auton kyydissä. Kukaan ei huomannutkaan minua, koska olin piiloutunut pitkän ruohon sekaan.
”Miksi sää olet piilossa?” Houndour kysyi. Säpsähdin, sillä en ollut huomannut sitä.
”Koska ihmiset ovat pahoja.” Minä vastasin. ”Valkohiuksinen mies yritti vangita minut.”
”Se miekkonen joutui putkaan.” Houndour haukahti. ”Isäntä sanoi, että sitä odottaa pitkä kakku.”
”Mikä kakku?” Minä kysyin.
”Niin sitä sanotaan, kun ihmisellä on edessä pitkä vankilatuomio.” Houndour selitti häntä heiluen. ”Aika hassu sana kyllä on. Kakku on kyllä hyvää syötävää.”
”Sinäkin siis olet orja, kun kerran autat ihmistä.” Minä mutisin.
”Mikä orja? Mää ja isäntä napataan pahat miehet pois kuljeksimasta.” Houndour sanoi. ”Ei, isäntä ole paha. Sehän autto sunkin tyttöäs.”
”Ei minulla ole ihmistä.” Murahdin. ”Inhoan ihmisiä.”
”Sitten sää olet yks kiittämätön lisko.” Houndour kommentoi. ”Wintersin typykkä varmaan pelasti sun henkesi.”
Avasin suuni, väittääkseni vastaan, mutta tiesin, ettei siitä olisi apua, Houndour oli nimittäin oikeassa.  
”Saanko kysyä sinulta jotain?” Kysyin hiljaa.
”Kysy pois.” Houdour haukahti.
”Mikä on pokémonien tarkoitus?” Kysyin.
”Pokémonien tarkoitus on olla kumppanina ihmiselle, tukea ja suojella ihmistä, kumppaniaan.” Houndour sanoi, kuin se olisi ollut itsestään selvyys. ”Oli ihminen millainen tahansa.”
”Hyväksyt siis kaiken, mitä ihminen tekee?” Kysyin.
”En tietenkään. Ihminen on millainen tahtoo olla, ei kaikista oo kumppaneiksi. On myös pahoja, usko pois, oon nähnyt.” Houndour kertoi. ”Mutta kun ihminen pelastaa sun napas, on se aika hyvä merkki siitä, että ihmisestä on kumppaniksi sulle.”
”Puhutko nyt siitä sinihiuksisesta tytöstä vai omasta kokemuksesta?” Kysyin.
”Sekä että.” Houndour vastasi. ”Isäntä pelasti mut hukkumasta ja koulutti musta poliisikoiran, sen suurempaa kunniaa ei kulkukoiraksi syntyny Houndour ansaitse.”

Houndourin sanat tulivat suoraan sydämestä. Se uskoi ihmisten hyvyyteen. Mutta se ei tarkoittanut että minun täytyi. Minun täytyi saada tietää vain yksi asia sinihiuksiselta tytöltä itseltään. Siksi annoin Houndourin viedä minut kaupungin sairaalaksi nimettyyn paikkaan. Houndour sanoi, että tyttö oli viety sinne hoidettavaksi. Houndour ei kuitenkaan seurannut minua sisälle asti, koiria kun ei sairaalaan päästetty. Sain hiipiä itse rakennukseen ja etsiä tytön. Rakennus oli iso ja valkoinen ja sisällä haisi niin että nenää pisteli. Täällä siis hoidettiin loukkaantuneita ihmisiä. Käytävillä käyskenteli valkoisiin pukeutuneita ihmisolentoja, käytävän tuoleilla taas istui masentuneen näköisiä ihmisiä. En olisi tiennyt minne mennä, ellen olisi nähnyt kahden sinihiuksisen, aiemmin näkemäni miehen ja pojan tulevan ulos eräästä huoneesta, jossa vanha mies parasta aikaa kätteli valkoisiin pukeutunutta miestä ja kiitteli tätä. He eivät edes huomanneet kun minä puikahdin huoneeseen ja piilouduin puisen tuolin alle. Tuoli oli asetettu sängyn viereen, sängyn jossa makasi tuo sinihiuksinen tyttö, joka oli aiheuttanut minulle paljon hämmennystä. Hän nukkui, tai ainakin siltä näytti. Odotin, kunnes vanha mies ja valkoisiin pukeutunut mies olivat menneet menojaan ja kiipesin sitten tuolille istumaan. Tytön oli herättävä ja kerrottava minulle, miksi. Pian tyttö raotti silmiään ja hymyili.
”Olenko saanut myöhäisillan vierailijan?” Hän naurahti hieman sammaltaen. ”Mistä moinen kunnia?”
Olin hetken hiljaa. Sekosin sanoissa, unohdin hetkeksi, mitä minun piti sanoa.
”Miksi sinä teit niin?” Minä kysyin. Tällä kertaa hän kyllä ymmärtäisi puhettani. ”Miksi pelastit minut?”
”Koska.” Tyttö sanoi. ”Sinuun olisi sattunut.” Sen jälkeen tyttö sulki silmänsä ja nukahti. Hän ei edes kysynyt, miten osasin. Hän kai luuli tätä uneksi. Sitä ne lääkkeet joskus teettivät.

Mutta minä en siltikään ymmärtänyt.

Kommentit:

Nikibi


Tarina #1

Tämä oli kyllä hyvä tarina! Tykkäsin hirveästi kirjoitustyylistäsi ja siitä kuinka kerroit Ophirin näkökulmasta. Ja samalla saatiin tietää enemmän Ophirin menneisyydestäkin tarkemmin kuin kuvauksessa ja samalla miltä tästäkin tuntui olla koekaniinina. Hirveää tuollainen. ;_; Mutta tosiaan, tuo värimuunnelma jotenkin sopi nätisti tähän tarinaan. Hienoa työtä!^^

Saat 48p (oho) ja Ophir saa kaksi tasoa.

Tuulen Vihellys #2 > Piditte siitä tai ette

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2015.

Harri

Minua oksetti, tuntui siltä kuin koko maailma olisi heittänyt kärrynpyörää takaperin viisitoista kertaa putkeen. Ofelia voihkaisi pahoinvoivasti.
Miksi te nukutte? Nouskaa ylös! Kimitti kimeä ääni korvani juuressa. Herätkää! Meillä on paljon tekemistä!
”Hui saa..!” Kiljaisin nähtyäni oudon näköisen pokémonin naama kiinni omassani.
Tuo ei ole kovin nätisti sanottu, Harley. Kimeä ääni sanoi närkästyneesti. Minä tässä vain, Celebi. Muistatko?
”Ei, enpä taida muistaa.” Minä sanoin varovasti.
No sinä olitkin silloin tosi pieni, mutta äitisi takuulla muistaa! Sipulipäinen pokémon hihkaisi.
”Äitini?” Minä toistin. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Äitihän on kuollut!”
”Sinun tulisi huolehtia enemmän kumppanista, jonka professori Mimosa sinulle uskoi.” Tällä kertaa se jopa suvaitsi avata suunsa, ja puhua niin että muutkin kuulivat. Oli aika karmivaa että kuulin sen äänen pääni sisässä, ikään kuin olisin tulossa hulluksi.
”Ei sitä multa kysytty, haluanko sen vai en.” Minä mutisin. Ofelia oli asiasta samaa mieltä, kerrankin. Se nokkaisi minua kipeästi sormeen. Tuskinpa sekään halusi itselleen kouluttajaa.
”Asiaa ei voi auttaa.” Celebi totesi. ”Sinulle Harley uskottiin niskoitteleva Pidove, äläkä sinä mulkoile minua noin Ofelia. Tietänet että se on totta.” Ofelia mulkaisi pientä pokémonia murhaavasti, ja yritti päästä hintelien jalkojensa varaan, varmaan noustakseen lyhyiden siipiensä turvin ilmaan.Se varmaan halusi nokkaista vierasta pokémonia.
”Sinä Harley olet vastuussa siitä, että tuo pokémon kasvaa, vahvistuu ja ennen kaikkea oppii tavoille.” Celebi saarnasi. ”Ja Ofelia, sinä olet myös vastuussa Harleysta. Hän ei pysty taistelemaan vastaan jos iso pokémon aikoo syödä hänet.”
”Hei, odotas ny..” Mutta protestointini meni kuuroille korville.
”Harley on sinun kouluttajasi, hän antaa sinulle hoivaa ja rakkautta, mitä vastaan sinä osoitat hänelle ystävyyttä ja uskollisuutta, suojelet häntä, jos on tarvis.”
Ofelia mulkoili minua, ikään kuin viestien, että: En mä sua mihinkään tarvitse, voit tunkea sen rakkautesi vaikka hornan tuuttiin! Eikä minua liiammin kiinnostanut hoivata moista äkäpussia, joka vihasi minua jo valmiiksi – vaikka saatoinkin olla itse syypää siihen.
”Toisin sanoen, te olette molemmat vastuussa toinen toisistanne, piditte siitä tai ette.” Celebi päätti saarnansa. ”Nyt kun se tuli selväksi, teidän täytyy tulla mukaani.”
”Miksi?” Minä kysyin. ”Missä me edes olemme?” Nyt kun panin asian merkille, kaikki se valkoisuus, joka meidät oli hetki sitten ympäröinyt, oli poissa. Ympärillämme oli vain pimeyttä.
”Pian te sen näette.” Celebi sanoi. ”Tulkaa perässäni, tahdon näyttää teille jotain, ehkäpä se saa teidät ajattele tulevaa yhteisoloanne tärkeämmässä näkykulmassa.”
”Etkö voi vain lähettää meitä kotiin?” Minä kysyin.
”Sitä minä en voi tehdä, Harley.” Pokémon vastasi. ”Tämä on jotain, mikä teidän on nähtävä.”

Kävelin edessäni siipiään räpyttävän Celebin perässä, Ofelia ei joko jaksanut tai viitsinyt lentää, joten se vain istui hartiallani ja antoi minun hoitaa liikkumisen. Kasvoillani käväisi tuulen vire, olimme selvästi ulkona, mutta muuta en pimeältä nähnyt, en edes silloin kuin silmäni olivat tottuneet pimeyteen. En nähnyt puiden siluetteja, ei ollut taloja, maamerkkejä tai mitään, oli vain pimeyttä. Minusta alkoi tuntua ikävästi siltä, että kävelimme tyhjyydessä, jopa Ofeliaa pimeys näytti pelottavan, tunsin pulun tärisevän poskeani vasten.
”Ei hätää, Ofelia.” Sanoin sille. ”Kyllä tästä selvitään.” Vai selvitäänkö? Missä me edes olimme? Oliko minkäänlaisia takeita, siitä että Celebi veisi meidät kotiin, näytettyään sen, minkä halusi näyttää? Olin tullut lukeneeksi vaikka ja mitä Celebin aikamatkoista, ne perustuivat huhu-puheisiin, mutta jos Celebin ryöväämät ihmiset tosiaan eksyivät johonkin aikapoimuun, miten ne muka tulisivat takaisin omaan aikaansa kertoakseen siitä?
Näin jonkin vilahtavan pimeydessä, jonkin pienen olennon, jonka silmät loistivat pimeydessä sinisinä. Tuskin olin silmäänikään räpäyttänyt, kun se jokin oli jo kimpussamme, tai Ofelian kimpussa. Se oli rynnistänyt sellaisella nopeudella Ofelian kimppuun, että työntäessään Pidoven hartialtani se onnistui samalla kaatamaan minut nurin. Ofelia pyrähti lentoon, näin sen hahmon kohtaavan sen, jonka silmät hehkuivat sinisinä. Ofelia kävi päistikkaa olennon kimppuun epäröimättä hetkeäkään, mutta sen vastustajapa oli vikkelä, eikä jäänyt kehopuskua muistuttavan iskun alle. Sinisilmäinen sen sijaan käytti tilaisuutta hyväkseen, kun Ofelia, hyökkäyksensä epäonnistuttua, oli selin siihen.
”Ofelia, käänny nopeasti!” Mutta huutoni kaikui kuuroille korville. Se sai jonkinlaisen iskun selkäänsä ja rääkäisi tuskallisen kuuloisesti. Ofelia ei kyennyt pääsemään tasapainoon lyhyiden siipiensä kanssa, vaan putosi päistikkaa kohti maata. Huusin sen nimeä, vaikken uskonutkaan sen sitä juuri auttavan, ponkaisin ylös maasta ja kiirehdin kohti putoavaa pyöreää hahmoa.  Sain viime tingassa otettua sen vastaan. Olen varma, että Ofelia taittaisi niskansa, jos se putoaisi noin korkealta.
Lintu murahteli minulle, tai sitten sille sinisilmälle, en ollut aivan varma.
”Sattuiko?” Se oli varsin tyhmä kysymys, mutta en keksinyt muutakaan.  Pulu visersi minulle äreän vastauksen.
”Ehkä sun kannattaisi käyttää jotain osaamaasi hyökkäystä, tuota vastaan, etäämmältä.” Yritin neuvoa sitä.
”Osaatkohan sinä jo gustin? Growlin varmaan osaat..”
”Pidove!” Ofelia visersi innokkaasti, kaiketi se halusi minun tietävän, että taisi jo nämä mainitut iskut.
”Hyvä. Voisit tähdätä tuota kaveria gustilla, mutta juuri ennen kun lasket ilmavirran irti, käytä gustiin growlia.” Yritin selittää mahdollisimman selvästi. ”Siis jos saat jotenkin ujutettua growlin gustin sisään, osuessaan se tekee sekä vahinkoa, että laskee tuon kaverin puolustusta. Ymmärsitkö?”
Lintu nyökkäsi tomerana. ”Hyvä on. Älä lannistu, jos et onnistu heti ensimmäisellä kerralla, pääasia on, ettet mene liian lähelle tai käännä sille selkääsi.”
”Pidove!” Pulu huusi taisteluhuutonsa. Se kohosi takaisin siipiensä varaan, ja lähestyi päättäväisenä kohdetta.

Kunhan se ei menisi liian lähelle, kunhan se vain pysyisi suunnitelmassa. Ofelia pysyi paikoillaan, se odotti että sinisilmäinen otus tulisi sitä kohti, ja pian sen odotus palkittiin. Otus lähti kiitämään kohti harmaata pulua, Ofelia alkoi kaikessa hiljaisuudessa rakentamaan ilma virtaa siipiensä väliin, se odotti että kohde olisi isku etäisyydellä, pian se syöksyikin pulua kohti, mutta tällä kertaa Ofelia oli valmiina.
”Pidove!” Se rääkäisi, jatkaen sitten siipiensä räpyttelyä. Kova tuulenpuuska paiskautui kohti sinisilmäistä olentoa, minkä seurauksena se lensi kauemmas meistä.
”Hyvä, Ofelia!” Minä kehuin pulua. ”Tule alas!” Ehkä Ofelia oli alkanut totella minua. Mutta näinhän se ei ollut, pulu nimittäin lähti raivokkaasti seuraamaan vastustajaansa.
”Ofelia, seis! Pysähdy!” Huusin linnun perään, mutta eihän se kuunnellut.
”Minä haen hänet.” Celebi sanoi, tarjoten ensimmäistä kertaa apuaan. Se kiisi halki mustan taivaan ja hetken jo luulin sen jättäneen minut oman onneni nojaan, mutta sipulipää palasi pian kantaen käden tyngissään rimpuilevaa pientä lintua.
”Sinun on opittava kuuntelemaan mitä Harley sinulle sanoo.” Celebi saarnasi Ofelialle. ”Muuten tästä ei tule mitään!”
Otin rimpuilevan pulun Celebin tassuista ja painoin pienen pokémonin rintaani vasten, pidin sitä siinä sen verran tiukasti, ettei se päässyt karkaamaan. Näin taivaanrannassa, tai jossakin, missä sen olisi kuulunut olla tusinan lisää pimeydessä sinisinä kiiluvia silmäpareja.
”Meidän täytyy häipyä, ennen kuin saamme koko lauman kimppuumme.” Celebi totesi hiukan liian tyynesti. Mutta kuten äskenkin, minun täytyi juosta pienen aikamatkailijan kintereillä, saatoin vain kysyä itseltäni, mitä tästä tulisi?

center>

Ofelia

Miksi tämä tyhmä ihminen ei antanut minun vain olla? Tahdoin tapella, en juosta karkuun kuten pelkuri! Hän piteli minua sylissään niin lujasti, etten oikein päässyt liikkumaan, olisin aina voinut nokkia hänen käsiään, kunnes hän päästäisi irti, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei niin kävisi. Hän juoksi, ja tuo outo Celebiksi kutsuttu pokémon liisi edellämme. Ei tässä pimeydessä nähnyt, mihin olimme menossa.
”Katsos, lisää höttiäisiä!” Joku huusi edestäpäin, en nähnyt mikä ihme se oli, mutta koska se puhui minun kieltäni, sen täytyi olla pokémon. Toisaalta miksei ihminenkin voisi puhua meidän kieltämme, puhuihan tuo Celebikin ihmisten kieltä. Saimme valoa pimeyteen, oranssia hehkua, joka tuli äskeisestä puhujasta, tai oikeastaan hänen suustaan. Hän käytti jonkin sortin hyökkäystä ja laukaisi sen suoraan punatukkaisen ihmisen pään yli. Kuulin kirkunaa takanamme, ehkä ne olivat olleet sen sinisilmäisen tovereita.
”Katsopas mokomaa, sehän on ihminen.” Totesi nelijalkainen pokémon. ”Teitä ei olekaan näkynyt.”
”Sehän on Deino.” Punatukkainen ihminen totesi, hän oli kaiketi erottanut pokémonin hahmon kun tämä nelijalkainen hyökkäsi.
”Tule mukaan ihminen, ei täällä ole turvallista.” Deino sanoi, ja nappasi punatukkaisen mekon helmasta.
”Pitäisikö meidän seurata?” Punatukkainen kysyi. Mutta kysymykseksi se jäi, sillä punatukkainen talsi jo itseään vahvemman pokémonin vetäessä häntä.
”Celebi, mitä täällä on tekeillä?” Tyttö tivasi kuiskaten.
”Kyllä se sinulle selviää.” Celebi sanoi, puhuen tuo ihmisen kieltä. Miksi hän puhui ihmisen kieltä, vaikka oli pokémon? Ehkä minun olisi pitänyt olla kiitollinen, että tuo punatukkainen piti minua sylissään. Viima oli hirveä, mutta tytön syli oli sentään lämmin. Deino johdatti meidät luolan suulle, tällä kertaa jopa näin sen, sillä sisältä kajasti valoa.
”Ranger, joko siä tulehet takasin?” Vanhan ihmisnaisen karhea ääni kuului luolan sisältä.
”Täällä ollaan!” Deino, jonka näin tällä kertaa selvästi, huudahti. ”Löysin vieraita!” Vanha valkohiuksinen kumara nainen tuli meitä luolan suulle vastaan.
”Kappas, toikko sinä Ranger meille vieraita?” Nainen kysyi Deinolta. ”Eipä täällä olekaan vähään aikaan immöisiä näkynyt.”
Nainen katsoi punatukkaista kiireestä kantapäähän, sitten hän katsahti minuun ja lopuksi siihen outoon Celebiin.
”Ai jaha.” Nainen totesi. ”Elä nyt siinä oven suussa patsastele tytär hyvä, tulle sisälle.”
”Joo, tuota, kiitos.. kai.” Punatukkainen vastasi epävarmasti. Hän astui sisemmäs, ja käveli sitten vanhan kumaraselkäisen perässä sisemmälle luolaan. Luolan keskelle oli sytytetty nuotio, sen ympärille oli kokoontunut lauma eri-ikäisiä ihmisiä sekä muutama pokémon. Mutta nämä ihmiset eivät olleet niin kuin se puoskari, joka sysäsi minut punapäälle, tai kuten tuo punatukkainen. Nämä ihmiset näyttivät epäsiisteiltä, ne haisivat pahalle ja niiden tukat olivat sotkuisia, ja vaatteet repaleisia. Muutamalla oli pokémon vierellään. Se Deino joka oli meidät bongannut, oli nyt erään vaaleatukkaisen tyttölapsen halattavana. Tyttölapsen vieressä istui vähän vanhemman näköinen punapäinen poika, joka rapsutteli sylissään olevan Trapinchin päätä, Trapinch itse makasi puoliksi luolan lattialla. Niiden seurassa on toinenkin punapää, jonka vieressä istui eloisan näköinen Squirtle. Huomasin että kaikki kääntyivät tuijottamaan meitä.
”Ranger näköjään löysi pari eksynyttä sielua.” Vanha kumara nainen totesi. ”Tulkaa nytte istumaan, teillä on varamana kylymä.”
”Kiitos.” Punatukkainen sanoi. Hän käveli nuotiolle, sinne missä muutkin istuivat, punatukka istui lähinnä niitä kolmea lasta. Tyttölapset katsoivat punapäätä kiinnostuneena. Kaipa se johtui tuosta mekosta, olihan se paljon nätimpi kuin nuo repaleiset vaatteet. Kaikki muut luolassa olijat tuijottavat Celebiä.
Vanha nainen toi punatukalle kuivuneen leivänkannikan ja pienen kulhollisen sameaa vettä.
”Näytät nälkäiseltä, tytär. Syö että jaksanet.”
Punapään katse vaelsi noissa ihmisissä, jokaisella oli saman verran ruokaa edessään.
”Syö sä, Ofelia.” Punatukkainen sanoi, päästäen minut viimeinkin otteestaan. ”Sä tarvitset tätä mua enemmän.”

Miksi hän teki noin? Luuliko hän etten kuullut hänen vatsansa kurinaa? Hänen punaiset silmänsä katsoivat minuun, odottaen minun iskevän nokkani tuohon leivän kannikkaan. Päätin kerrankin olla hänelle mieliksi ja syödä edes vähän, pääsisin vain helpommalla.
”Onko tuo oikea Celebi?” Vaaleatukkainen tyttölapsi kuului kysyvän. ”Saanko paijata sitä?”
”Paijaa pois, mutta älä revi sen siipiä.” Punatukkainen sanoi.
”Tuo mekko on tosi nätti, mistä tuollaisia saa?” Punatukkainen tyttölapsi kysyi.
”Tein sen itse.” Vanhempi punatukkainen, punasilmäinen sanoi.
”Vau! Miten siä sen teit?” Punatukkainen lapsi kysyi.
”Opettelin.” Punasilmäinen punapää vastasi.
”Mutta mistä saat kangasta?” Lapsonen kysyi taas.
”Kaupasta, joskus jostain vanhoista verhoista, mitä meillä on kotona.” Punatukkainen punasilmäinen sanoi.
”Onko jossain vielä kauppoja?” Tyttö kysyi.
”Eikö täällä sitten ole?” Kysyi punasilmäinen tyttö. ”Missä me edes olemme?”
”Etkö sitä tiedä?” Punatukkainen poika kysyi.
”Olen tuota.. ollut kauan poissa.” Punatukkainen punasilmäinen tyttö vastasi vältellen. ”Kaikki näyttää muuttuneen.”
”Tätä paikkaa kutsuttiin joskus nimellä Charca Town.” Synkkä ääni, joka kuului jollekin pojalle, joka istui kaukana nuotiosta, luolan synkimmässä nurkassa. Huomasin hänen tuijottavan meitä kun tulimme, mutta niin tekivät kaikki muutkin.
”Charca Towniksi?” Punatukkainen tyttö, jonka piti olla kouluttajani, sikäli kun Mimosa-naiselta kysyttiin, toisti hämmentyneenä. Ei tämä Charca Town voinut olla, ei mitenkään. Charca Town oli ihmisten asuttamaksi kyläksi ihan kiva, oli puita, oli järvi, oli viihtyisää, mutta tämä paikka oli silkkaa erämaata.
”Ei voi olla.” Punatukkainen kouluttaja sanoi niin hiljaa, ettei sitä kuullut kukaan.
”Tuota, miksi te vain istutte sisällä?” Hän kysyi varovasti.
”Eihän tuolla voi olla, pokémonit hyökkäävät kimppuun jos ulos menee päivisin.” Vaaleatukkainen tyttölapsi sanoi.
”Siis onko nyt päivä?” Punatukkainen kouluttaja sanoi ihmetellen. ”Ulkona on ihan pimeää.”
”Ainahan niin on ollut.” Punatukkainen tyttölapsi totesi. Sitten se nurkassa istunut kaveri viimein nousi ylös ja tuli pois varjoista. Hän oli sellainen pitkä kaveri, jolla oli pitkät tummansiniset hiukset.
”Sinä et taida olla täältäpäin.” Poika totesi hyökkäävään sävyyn. Hän ei aikaillut vaan tarrasi punatukan käsivarteen ja veti tytön ylös.
”Voihan..” Celebi totesi. ”Tule Ofelia, mennään.” En ollut tottunut tuohon nimeen, mutta koska tuijoteltavana oleminen ei kiinnostanut, päätin seurata.

”Hei, pidä ne näppisi itselläsi, senkin gorilla!” Punatukkainen huusi.
”Sinä et ole täältäpäin.” Miekkonen toisti. ”Oletko joku niistä friikeistä?”
”Anteeksi?” Suivaantunut punatukkainen kysyi.
”Kysyin sinulta juuri kysymyksen!” Miekkonen huusi. ”Ja ehdotan että vastaat siihen, tai muuten..” Mies vislasi ja pian kallion seinämän eteen laskeutui suurikokoinen lintu. Lintu oli kaiketi sellainen pokémon, jota minä en ollut koskaan nähnyt, eikä se näyttänyt turhan iloiselta. Se lehahti aivan punatukkaisen eteen ja naksautteli nokkaansa uhkaavasti.
”Keith Avalon nyt tuo saapi riittää!” Kumaraselkäinen mummo huusi luolan suulta. ”Käskepä Apollo poies tyttären kimpusta tai muuten meirän Keira saapi opettaa sille uusia tapoja.” Mummon takana näkyi seisovan isokokoinen Musharna, joka näytti enemmänkin nukkuvan kuin katsovan tapahtumia.
”Tämä neitokainenhan on ehta aikamatkaaja, kyllä siunkin pitäisi se käsittää.” Mummo jatkoi. ”Sillä on Celebi matkassa ja kaikki.”
”Mut..” Miekkonen vastusti.
”Nyt heti.” Mummo sanoi, tällä kertaa hyvin tiukalla äänen sävyllä. Silloin jätti Musharna avasi silmänsä ja tuijotti isoa lintua, lintu värähti.
”Anna olla, Apollo.” Keith Avaloniksi kutsuttu miekkonen sanoi. Lintu vetäytyi kauemmaksi punatukkaisesta, tehden tilaa mummolle.
”No kerrohan tyttöseni, mistä päin sie olet?” Mummo kysyi.
”Tuota.” Punatukkainen sanoi vaivaantuneesti. ”Olen kotoisin Charca Townista..”
”Täältäkö?” Keith Avalon älähti.
”Miltä vuodelta sie olet?” Mummo kysyi.
”Öö, nyt taitaa olla 2015.” Punatukkainen takelteli.
”Ooh, sitä sitte ollaan tuhannen vuoden päästä.” Mummo sanoi.
”Tuhannen? Mikä..?” Punatukkainen aloitti.
”Nyt on vuosi 3015. Tältä se tulevaisuus näyttää.” Keith Avalon sanoi katkerasti. ”Mitäs pidät?”
”Onko tämä oikeasti Charca Town?” Punatukkainen kysyi, tässä vaiheessa lennähdin hänen hartialleen, sillä en luottanut tuohon isoon lintuun, se näytti siltä kuin voisi syödä minut välipalaksi.
”Tältäkö mun kotikylä näyttää tuhannen vuoden päästä?” Tyttö kysyi. ”Celebi, tämän täytyy olla vitsi. Vie mut takaisin omaan aikaani, nyt heti.”
”Sitä minä en voi tehdä.” Celebi sanoi päätään pudistellen. ”Toin sinut tänne jotta..”
”Voiko tuo muuttaa tämän?” Keith Avalon töksäytti. ”Siksikö se on täällä?”
”Keith, eipäs nyt olla tahdittomia.” Mummo torui.
”Muuttaa minkä?” Punatukkainen kysyi turhautuneena. ”Voisiko joku kertoa mitä hemmettiä kotikylälleni on tapahtunut?” 
”Pitkä tarina.” Keith Avalon sanoi hammasta purren. ”Tällaista on ollut jo monen monta vuosisataa. Pokémonit saartoivat kerran ihmiset luoliin, kaipa ne kapinoivat.”
”Sanotaan että eräs pahantahtoinen järjestö tuumas käyttää tarupokémoneja pahoihin tekoihin ja orjuutti ne.” Mummo selitti. ”Tarupokémonien kanssa ei kannata pelleillä, ei edes noin lilliputtien.”
”Se on totta, me tarupokémonit emme pidä siitä, että meidät orjuutetaan, pakotetaan auttamaan ihmistä.” Celebi selitti. ”Jos päätämme auttaa ihmistä, teemme sen omasta tahdostamme.”
”Joten tarupokémonit päättivät kostaa ihmisille.” Mummo sanoi.
”Kaikilleko?” Punatukkainen kysyi.
”Kaikille.” Keith vastasi katkerasti. ”Koska kukaan ei tehnyt elettäkään taistellakseen sitä järjestöä vastaan, joten ne päättivät kostaa koko lajille.”

”Apollo, ota minut selkääsi.” Keith määräsi äkkiä. Isokokoinen lintu kumartui sillä tavalla, että miekkonen pääsi helposti kiipeämään hänen selkäänsä.
”Harley, me menemme mukaan.” Celebi päätti. ”Sinun täytyy nähdä tämä.”
”Nähdä mikä?” Tyttö parahti. ”Eikö se riitä, että olet tuonut mut tänne ja näyttänyt miten kamalalta kaikki näyttää tuhannen vuoden päästä?”
”Sinun täytyy nähdä kaupunki, mistä tämä kaikki sai alkunsa.” Celebi totesi.
”Tai mitä siitä on jäljellä.” Keith-miekkonen totesi. Punatukkainen huokaisi.
”Onko varmaa, ettei tuo iso kaveri syö meitä?” Huomasin kysyväni. Sekä suurikokoinen lintu ja Musharna naurahtivat.
”Ei hän sinua syö, Ofelia. Hän vain vie meidät paikkaan, mikä teidän on nähtävä.” Celebi nauroi hänkin.
”Miten niin meidän, punatukkaisenhan se on nähtävä..” Minä vastustin.
”Sinä olet hänen pokémoninsa, toisin sanoen hänen kumppaninsa.” Celebi sanoi kärsivällisesti. ”Minähän selitin.”
”Mitä jos minä en halua olla hänen kumppaninsa?” Jupisin lehahtaessani suuren linnun selkään. Punatukkainenkin kiipesi hänen selkäänsä, ja istui sen murjottavan pojan takana.
”Mennään, Apollo.” Poika komensi lintua. Tunsin oloni turvallisimmaksi, kököttäessäni tytön hartialla, Celebi taas istui tyynesti punatukkaisen sylissä.

Nousimme nopeasti ilmaan, ja minua alkoi huimata.
”Sinun on sitten parempi puhua totta siitä aikamatkaamisesta.” Keith puhisi.
”Niin Celebi puhuikin.” Punatukkainen vastasi. Edessä istuva sinitukkainen poika katsoi tyttöä epäilevästi.
”Kuule, jos se sinua kiinnostaa nimeni on Harley Alexa Leroux, olen 19 vuotias, synnyin Eternal Cityssä, menetin äitini yhdeksän vanhana, tulipalossa, jonka jälkeen muutimme Charca Towniin neljän veljeni kanssa.” Punatukkainen luetteli.
”Vai niin.” Oli miekkosen vastaus. En osannut päättää oliko tuo ihminen nyt mies vai poika, hän näytti ulkoa päin mieheltä, mutta oli hänellä joitain poikamaisiakin piirteitä – sikäli kun ymmärsin ihmisten käsitteitä.
Lensimme nopeasti. Se sai minut pohtimaan, kasvaisinkohan minä joskus isommaksi? Pystyisinköhän minäkin lentämään näin lujaa?
”Voi hyvä luoja.” Punatukkainen huokaisi. Hän oli koko ajan tuijottanut näkymiä alapuolellamme silmät suurina. Alapuolella näkyi samaa kuin yläpuolella, pelkkää mustaa. Pelkkiä kivettyneitä metsiä, aukeita ja teitä. Järvissä ei virrannut muu kuin mustunut vesi.
”Jos todella olet sieltä tulevaisuudesta, tee meille kaikille palvelus ja estä tämä.” Poikamiekkonen murahti.
”En tiedä pystynkö.” Punatukkainen sanoi epävarmalla äänellä. ”En tiedä voiko yksi ihminen estää tällaisen käymästä toteen.”
”No mutta tietenkin voi.” Celebi pisti väliin. ”Yhden ihmisen valinnat voivat muuttaa kohtalon kulun, sanotaan vaikka että sellainen ihminen, joka pystyisi estämään sitä järjestöä tekemästä hankettaan, päättäisikin vain laiskotella kotona ja antaa elämän valua käsistään, vain siksi että hän nyt sattuu pelkäämään tulipokémoneja.”
Punatukkainen katsoi varovasti sylissään istuvaa pokémonia.
 ”Ja käyttäisi tekosyytä, etteikö olisi hyvä kouluttaja. Oikeasti häntä vain pelottaa.”
”Mikä jänishousu.” Poikamiekkonen murahti. Punatukkainen käänsi katseensa taivaanrantaan, tai sinne missä se olisi sijainnut. Puhuiko Celebi ehkä hänestä? Pelkäsikö punatukkainen tuli-tyypin pokémoneja?
”Mutta oikeasti hän olisi pystynyt pääsemään jyvälle kaikesta, jos olisi ryhtynyt kouluttajaksi.” Celebi sanoi iloisesti. ”Hän olisi ehkä saanut muutkin ihmiset auttamaan. Hän olisi ehkä tehnyt järjestön aikeet tyhjiksi.”
Se oli pitkä ja hiljainen lento. Tuntui kuin olisi kulunut tunteja, kukaan ei sanonut mitään, ei tuo poikamiekkonen, ei Celebi eikä edes punatukkainen tyttö. Hän vain tuijotti taivaanrantaan poissa olevan näköisenä. Mikähän häntä vaivasi?
”Perillä ollaan.” Poikamiekkonen murahti lopulta. ”Jos todella olet syntynyt täällä, pitäisi paikan olla sinulle tuttu.” Hän laskeutui kuin vanhakin tekijä linnun selästä, kun taas punatukkainen laskeutui hänen selästään suoraan takapuolensa varaan. Hän nousi mitään sanomatta ja tuijotti näkyä.

Harri

Mustaa, mustaa kaikkialla. Mustaa ja kuihtunutta. Vanhoja kivenmurikoita makoili maassa, koko ympäristö jossa Kuuran vanhin kaupunki oli kerran seissyt ylpeänä, mystisenä oli nyt paljas ja autio. Sitä kehystävät puut olivat poissa, maassa näkyi vain hiukan merkkejä siitä, että siellä olisi joskus ollut puita, jotka näkyivät nyt vain hiiltyneitä puun kantoja. Vanhoista raunioista ei ollut jälkeäkään, kaikki oli poissa. Ihan kaikki. Oliko tämä todella se kaupunki jossa olin syntynyt, se kaupunki jossa olin viettänyt ensimmäisen puoliskon lapsuudestani? Se kaupunki jonka sanottiin olevan ikuinen?
”Se järjestö aloitti täältä.” Se kärttyinen sinitukkainen poika totesi. ”Kukaan kaupungin asukkaista ei huomannut, tai halunnut huomata.”
”Niin, kaupungin vanhemmisto oli vähän sellaista, sikäli kun muistan.” Minä mutisin. ”Eivät halunneet apua yhtään missään. Halusivat aina hoitaa ongelmat yksin.”
”Sinuun sattuu, vai mitä?” Celebi piipitti korvani vieressä.
”No totta helvetissä sattuu!” Tiuskaisin sille. ”Tämä oli kaupunki, jossa mä ja veljet vietettiin monta hyvää vuotta. En yhtään epäile vaikka ne olisivat olleet mun elämäni onnellisempia hetkiä!”
”Ja nyt kaikki on mennyt säpäleiksi.” Ajattelin. Ihan kaikki.
”Älä vielä menetä toivoasi, Harley.” Celebi yritti lohduttaa. ”Kaiken voi vielä perua.”
”Miten muka?” Minä ärähdin sipulipäälle, ennen kuin ajattelin itse. ”Yritätkö sanoa että minun pitäisi lähteä metsästämään tätä järjestöä?”
”Ei sille ole tarvetta.” Celebi vakuutti. ”Tulet kyllä törmäämään heihin, jos siis päätät lähteä matkallesi.”
”Ja jos jään kotiin, tallainenko on tulevaisuus?” Kysyin sipulipäältä.
”Voi hyvinkin olla.” Celebi sanoi siipiään räpytellen, jolloin kaikki muuttui valkeaksi. En enää nähnyt sitä kiukuttelevaa sinitukkaista poikaa, en entistä tuhoutunutta synnyin kaupunkiani, en pimeyttä. Vain valkeutta. Jäljellä olivat vain minä, Celebi ja Ofelia.
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ehkäpä se muuttuu.” Celebi totesi. ”Tulevaisuus voi olla kiinni yhden päätöksestä, tai useamman, se vähän riippuu.” Se vähän riippuu. Vai niin, tämä sipulipää tuskin antaisi minulle selvää vastausta, kysyisinpä sitä miten monta kertaa hyvänsä.

Huokaisin raskaasti. Oli sanomattakin selvää, että Celebi syytti minua tästä näkemästäni tulevaisuudesta. Oli minun vikani että Charca Town ja mahdollisesti koko Kuura oli peittynyt pimeyteen. Ja vain siksi että jokin järjestö käytti tarupokémoneja hyväkseen ja suututti ne. Enhän minä ollut tekemässä sitä, enhän?
”Et sinä tätä aiheuttanut Harley.” Pieni otus vakuutti. ”Mutta sinä pystyisit pistämään kapuloita niiden rattaisiin.”
”Miten minä muka siinä onnistuisin?” Kysyin pokémonilta varsin apaattisesti.
”Koska.” Oli varmaan lyhin ja epämääräisin vastaus minkä se oli antanut minulle. ”Sitä paitsi, sinulla on Ofelia auttamassa.”
Pulu päästi nokastaan varsin äkäisen sirkutuksen. Se ei pitänyt minusta, enkä minä liiammin siitä. Ei Ofeliassa mitään vikaa ollut, jos ei lasketa sitä, että se tykkäsi nokkia eikä totellut. Mutta..
”Jaa, en minä vaan halua nähdä tuollaista tulevaisuutta.” Celebi kuittasi.
”Eihän sitä kukaan halua.” Minä mutisin. Ihmiset asuivat luolissa, he eivät pystyneet liikkumaan päivisin, koska jotkin hullut pokémonit jahtasivat kaikkea liikkuvaa, he söivät kuivaa leipää ja joivat vettä, jonka puhtaus oli kyseenalainen. Ei, sitä ei tahtoisi kellekään. Mutta mitä minä voisin tehdä?
”Tee jotain muuta elämälläsi.” Oli Celebin vastaus. ”Luuletteko te todella, että tulin kaiken matkan turhan takia? En todellakaan. Minä tulin, jotta saisin teihin liikettä.” Sekä minä että Ofelia tuijotimme pientä pokémonia. Se huokaisi turhautuneena.
”Hyvät hyssykät, piditte siitä tai ette, teidän on tehtävä jotain. Piditte siitä tai ette, teidän on nyt tultava toimeen. Tälle asialle on tehtävä jotain, ja se on aloitettava mitä pikimmiten. Ei Harley, ei ylihuomenna, ei ensi viikolla. Sinä aloitat sen huomenna ja sinä Ofelia, pidit siitä tai et – autat kouluttajaasi siitä.”
Ofelia kuului kihisevän kiukusta, sillä joku kehtasi komennella sitä.
”Äläs nyt, Ofelia.” Minä naurahdin kuivasti. ”Pääset nokkimaan pahisten persuksia ja näyttämään mihin sinusta on.”
Hetken harmaa pulu näytti mietteliäältä. Sitten se taivutti hitaasti päätään. Oletin sen olleen jonkinlainen nyökkäys. Ehkäpä pahisten löylyttäminen kuulosti sen mielestä hyvältä tulevaisuuden hankkeelta.
”Hyvä.” Celebi totesi. ”Muistakaa kuunnella toisianne, niin ette eksy oikealta tieltä.”

Ja siinä me seisoimme, Charca Townin haisevimmalla kujalla.
”Olemme kotona.” Minä huokaisin. ”Olemmeko me oikeassa ajassa? Ethän vain vienyt meitä takaisin siihen paikkaan?” Oli nimittäin pimeää, tuulista ja pimeää.
”En toki. Olimme matkalla kauemmin kuin luulette.” Celebi hymyili. ”Minä jätän teidät tähän, ja jatkan matkaani.”
”No mekin kaiketi lähdemme kotiin.” Sanoin roskapöntön päällä istuvalle Pidovelle. ”Tuletkos, Ofelia?”
Ofelia visersi hyväksyvästi ja lehahti lyhyen matkan istuutuen sitten hartialleni. Kun käänsin selkäni kuulin vielä Celebin pienen äänen.
”Odottakaas, minulla on teille vielä jotain!”
”Ei nyt taas!” Minä parahdin. ”Kyllä Celebi, me lähdemme huomenna! Emme ole syy päitä maailman pimenemiseen. Yritämme tulla toimee.. au!” Ofelia oli nokkaissut minua poskesta.
”En minä sitä, mutta tässä on teille pieni lahja.” Sipulipää sanoi ja liihotteli siipineen päivineen luoksemme. Pian ilmaan sen edessä, toisin sanoen meidän välissämme, ilmestyi jonkinlainen muna. Se oli soikea ja mustan värinen haalean keltaisilla täplillä ja jonkinlaisella hännällä.
”Tästä saatte ensiaskeleen.” Celebi sanoi. ”Saatte huolehtia tästä uudesta ystävästänne yhdessä.”
”Annatko sen meille?” Minä kysyin. ”Mikä siitä kuoriutuu?”
”Näet sen varsin pian.” Pokémon lupasi. ”Sen pitäisi olla kuoriutunut kun tapaamme seuraavan kerran.” Otin munan varovasti syliini, peläten että se hajoaisi kosketuksesta. Sen kuori oli sileä ja tuntui lämpimältä.
”Tuletko takaisin?” Minä kysyin.
”Kyllä, kun siltä tuntuu.” Celebi lirkutti tyytyväisenä. ”Kun taas tarvitsen teitä!” Sen sanottuaan pieni pokémon katosi kuin savuna ilmaan. Ikään kuin se ei ikinä olisi ollutkaan kujalla meidän kanssamme. Ainoa todiste Celebin käynnistä oli tämä sylissäni oleva muna.
”Pidove!” Ofelia katsoi uteliaana mustaa pokémonin munaa ja yritti sitten nokkia sen kuorta. Kaipa Ofelia halusi testata miten kova kuori oli.
”Ei, Ofelia.” Sanoin tiukasti. ”Sen sisällä on vauva. Sellainen pieni pokémon.”
”Pidove!” Ofelia sirkutti, sitten se nokkaisi minua taas poskesta.
”Pidetään pikkuisesta yhdessä hyvää huolta, vai mitä?”

Celebi oli oikeassa, kuten oli Mimosakin. Jotain tällä elämällä olisi tehtävä, jotain joka merkitsi jotakin.
”Äiti oli koordinaattori.” Minä kerroin pululle. ”Isä oli kouluttaja.”
”Pidove!” Nyt Ofelia kuulosti innostuneelta.
”Pienenä minä aina halusin matkata ympäri Kuuraa, äidin ja isän jalanjäljissä.” Minä muistelin. ”Halusin olla taitava kouluttaja kuten isä, ja huippukoordinaattori kuten äiti.” Mutta asioita tapahtui, kotitalomme tosiaan paloi ja äiti kuoli. Isä jätti meidät tähän kyläpahaseen eikä sitten tullut takaisin.
”Hei, auts!” Minua oli taas nokittu. ”Tiedän, että haluat näyttää kykysi, Ofelia. Tehdään se sitten yhdessä.” – vaikka en olekaan varma onko minusta tähän, ajattelin. En ollut äiti, enkä todellakaan ollut kuten isä. Mutta Lerouxin perhe oli hajalla, kaikki olivat missä sattui huvittamaan. Mikä syy minulla siis oli jäädä tänne? Olin 19 vuotias, täysin kykenevä huolehtimaan itsestäni.
”Auts!” Taas uusi nokkaisu. ”Mennään kotiin. Emme me siellä ole kauaa, kunhan nukumme ja lähdetään sitten heti aamusta.”
”Pidove!” Pulu huudahti innoissaan. Ehkä meistä sittenkin tulisi ystävät. Ehkä. 
Kävelin kotiin, en voinut muutakaan. Hyräilin erästä laulua siinä mennessäni, sillä en tykännyt tästä pimeydestä, se hermostutti minua. En tiennyt mitä kello oli. Mutta oli varmasti jo yö, oli hyvä, ettei minulla ollut porukoita kiljumassa myöhäisestä kotiintuloajasta.


”Tässä mä asun.” Sanoin pululle ja munalle. ”Sisällä on vähän sotkuista, mutta ei teidän täydy sitä katsoa.” Mutta sitten, kun astuin lähemmäs taloa, olin juuri kuistin kohdalla, huomasin alakerran ikkunasta kajastavan valoa. Olin varma, etten ollut jättänyt valoja mihinkään ulos mennessäni. Joku oli meillä. Olin melko varma, ettei kyseessä ollut murtovaras, sillä tämä oli edelleen Charca Town, se tuttu ja kaikin puolin turvallinen kotikylä. Ei sekaisin olevia sinisilmäisiä pokémoneja, joiden silmät hehkuivat pimeässä. Hiivin niin hiljaa kuin vain oli mahdollista kuistille ja siitä etuovelle. Mutta kun olin kohottanut käteni oven kahvalle avatakseni sen, ovi vedettiin auki nenäni edessä.
”Vai siinä sitä viimein tullaan!” Kärttyinen tummahiuksinen poika karjaisi, niin että sai palkakseen ilmaiset nokkimiset, sillä mokoma huuto oli joko säikäyttänyt tai närkästynyt Ofelian, kun päin sen nokkaa noin huudettiin. Ofelia lehahti lentoon ja nokki veljeni päätä tarmokkaasti.
”Öh, moi Qwill.” Sanoin hieman kiusaantuneesti, enhän ollut olettanut hänen olevan kotona. ”Tässä on Ofelia, Mimosa antoi sen mulle.”
Hetken kuluttua pulu katsoi Qwillin saaneen tarpeeksi rökitystä ja liihotti takaisin hartialleni. Qwill haroi mustia hiuksiaan kuin kokeillakseen, oliko hänen päänahkansa saanut pahojakin kolhuja.
”Soitin tänne viisi kertaa!” Poika puhisi. ”Viisi!”
”Sehän on kivaa.” Minä mumisin. ”Päästätkö mut sisälle? Munukka jäätyy.” Niin Qwill väistyi oven suusta päästäen meidät sisään.
”Mistä sä tuon revit?” Veli tahtoi tietää.
”Sain sen joltain ohikulkijalta.” Valehtelin riisuessani saappaitani. Enhän voinut sanoa, että sain sen Celebiltä, sitä nyt ei uskoisi Erkkikään, ei edes kovin herkkäuskoinen Erkki.
”Missä sä olet ollut näin myöhään?” Qwill tivasi, hän seurasi minua päättäväisesti mennessäni jääkaapille. Tiskit oli näköjään tiskattu poissa ollessani. Keittiön pöydällä koreili tarjotin täynnä lämpimiä voileipiä, juuri uunista otettuja. Muistin juuri, etten ollut syönyt koko päivänä. Istuuduin pöytään, Ofelia oli liihottanut sinne minua ennen ja katseli kiinnostuneena voileipä pinoa.
”Et vastannut kysymykseeni.” Qwill kärtti, kun istuin alas ja kasasin eteeni leipäpinon. Ofelia visersi kimakasti, varmaankin osoittaakseen että sekin tahtoi osuutensa.
Repäisin puolet leivästä ja asetin sen linnun eteen, Ofelia katsoi minua pistävästi.
”Saat lisää jos maistuu.” Vakuutin sille. Niinpä pulu alkoi tyytyväisenä repiä itselleen sopiva paloja juustoisesta leivästä.
”Olet siivonnut täällä.” Totesin tyynesti, etsiessäni jotain, mihin kääriä munan, jotta se pysyisi lämpimänä. Satuin silloin vilkaisemaan tiskipöytää, jonka tiskit olivat tipotiessään. Pian löysinkin yhdeltä keittiön tuolilta keltaisen hiukan näivettyneen huovan, johon käärin Celebiltä saadun munan.
”Kas niin.” Huomasin leperteleväni munukalle. ”Nyt on kaikki hyvin.”
”HARRI!” Qwill karjaisi. ”Missä sä olet ollut?”
”Vähän siellä sun täällä.” Vastasin nopeasti. ”Ei tuota tarvitse säikkyä, Qwill-setä se vain elämöi.”
Veljeni huokaisi raskaasti. ”Mä luovutan..”

Iltapalan jälkeen sain esitellä Ofelialle ja munukalle pommin räjäyttämän huoneeni. Ei siellä oikeasti mikään pommi räjähtänyt, olin vain epäsiisti olento.
”Onhan räällä vähän sotkuista.” Minä myönsin. ”Mutta ei meidän täällä tarvitse asua. Kunhan nukumme yön yli.”
”Pidove!” Lintu vastasi, kuin sanoen, että huomenna matka alkaa. Niin, huomenna. Mutta sitä ennen on nukuttava yön yli. Puin siis pyjaman ylleni, otin munukan kainalooni ja heittäydyin sängylle. Ofelia katsoi touhuani kirjahyllyltä käsin.
”Tule säkin tänne, Ofelia!” Huikkasin sille ja osoitin pehmeää tyynyä, yhtä niistä lukuisista, jotka olin varastoinut huoneeseeni, jos joskus tarvitsisin niitä. Ofelia punnitsi sanojani hetken, sitten se näemmä päätti että mukava tyyny olisi parempi nukkumapaikka kuin kirjahylly. Se lepatti sängylleni ja pudottautui vapaalle tyynylle. Minä puolestani käperryin tuttuun nukkumisasentooni, ja painoin munan syliäni vasten. Peittoon hautautuneena me kaikki – minä, Ofelia ja pikku kaveri pysyisimme lämpiminä. Huomenna sitten.

Saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Kommentit

Cinna


Loistava tapa aloittaa matka (vaikkei nyt teoriassa ole vieläkään virallisesti alkanut), tämä oli kovin inspiroiva tarina. En tiedä pystyisinkö itse Harleyn kengissä löytämään tarpeeksi motivaatiota taistella jonkin sellaisen eteen, joka tulee maailmassa koittamaan vasta satoja ja satoja vuosia sen jälkeen, kun en täällä enää ole. Tulevaisuuden synkkyydestä tuli hieman Chrono Trigger -viboja. Vähän jäin miettimään, että kylläpä tämä järjestö on aloittanut toimintansa todella pitkä aika takaperin, kun tuhannen vuoden ero kuitenkin.

Oli hyvä idea kirjoittaa tätä myös Ofelian näkökulmasta, valitettavasti pariin otteeseen minulla meni vähän sekaisin kertojan suhteen, että oliko kyseessä tosiaan vieläkin Ofelia vai siirryitkö jo takaisin Harliin. Pilkutus oli huomattavasti parempaa kuin viime tarinassa. :> (Jotenkin tuntuu, että tämän kommentin piti olla paljon pidempi.. tätä siitä saa kun lukee tarinan useampi päivä takaperin ja päättää viimeistellä tarinakommentin siitä vasta myöhemmin, grhmm).

Ofelialle 15 exp, sinulle §35 ja palkinnot aikamatkailusta (Celepiste, Nomel Berry, Micle Berry, Fairy Ball, Spring Powder ja Maranga Berry).

//Viitaten edeltävän tarinan tarinakommenttiin, kyseessä pulupeli.

Tuulen Vihellys #1 > Kuin toisilleen luodut

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elo-Syyskuussa 2015.

Oli kirpeä syysaamu.. ei, oikeastaan nyt on keskipäivä. Heräsin ihan äsken, sillä en omistanut herätyskelloa, tai no omistin, mutta Brettin Machop hajotti sen tuusan nuuskaksi, kun kuuli sen soivan. Sirpaleet olivat edelleen huoneessani, siinä pimeimmässä nurkassa. Olin kaiketi taas nukahtanut television ääreen, ainakin siltä näytti, sillä eilisiltaiset popcornit makasivat lattialle itsensä kipanneen kulhon ympärillä. Huokaisin, kun vanha kunnon Qwill tulee kotiin, Harri saa huudot. Voisin soittaa siivouspalvelun, jostain lähikylästä, mutta kun minulla ei ole pennin hyrrääkään, lasku menisi sekin Qwillin niskoille, ja siitäkös veli ilahtuisi, jopa enemmän kuin siitä, mitä olin tehnyt talolle niiden kolmen päivän aikana, jolloin hän oli vieraillut Leaf Townissa. Kun Qwill näkisi, miten olin tuhonnut koko talon, pääasiassa juuri oman huoneeni ja alakerran, hän räjähtäisi ja alkaisi rähjätä minulle. Juuri kaikista neljästä veljestäni, juuri sen tiukkapipoisin päätti jäädä lapsen vahdikseni.
Täällä pitäisi siivota. Mutta kun minua ei huvita. Voisin käydä suihkussa, ja sitten lähteä kävelylle. Voisihan sitä tietenkin mennä ulos hikisissä vaatteissa ja hiukset sekaisin, mutta sitten saisin saarnan, en äidiltäni, en isältäni, vaan Mimosalta. En tiedä oliko Kuuran pokémon professorilla tylsää tai jotain, kun hän niin tykkäsi käyttää selkänsä silmiä minun tarkkailuuni. Ehkä se johtui siitä, ettei meillä ollut isää, ehkä se johtui siitä, että äiti oli kuollut. Ehkä se johtui siitä, että vietin suurimman osan ajastani yksin, kun muut veljet juoksivat missä nyt sattui huvittamaan.

Voisin viedä roskat. Omatuntoni kimeä ääni huomautti, se olisi vähintä mitä kaltaiseni sottapytty voisi tehdä. Suihkun jälkeen, veisin roskat. Pitkän suihkun jälkeen, totesin itselleni, ei tässä mitään kiirettä ollut. Pistin musiikkia soimaan ja sitten peseydyin, heitin vanhat vaatteet pesuun, joku, joka ei nyt ole täällä, saisi pestä ne. Kulutan vettä ihan liikaa, Qwill aina sanoi, lorvailen suihkussa tuntikausia, ja lasku on hirvittävä. Tekisit edes jotain sen eteen, sen sijaan Harri vaan istuu kotona ja pänttää kirjoja. Niin siitä sanotaan, mutta se ei ole totta, käyn aina joskus Mimosan labrassa hoitamassa vedeneläviä. Aina joskus. En kaivannut sitä, minkä lapset jo yleensä 10 vuotiaina saivat, matkustella ympäri tätä kaunista mutta eräällä asteella hyistä Kuuran saarta. Minä viihdyin tässä Charca Townin kyläpahasessa, todellakin viihdyin. Mutta se on vale, en minä täällä viihtynyt sen enempää kuin kukaan muukaan ikäiseni, tai minua yhdeksän vuotta nuorempi kaveri. Tämä kylä kävi vuosi vuodelta pienemmäksi, ellei täältä lähtisi välillä pois, sanoi Troy, yksi veljistäni, se joka matkusti kokoajan. Häntä näki tuskin jouluisinkaan kotona. Kaikki muutkin olivat vähän sellaisia, Brett ja Tim matkasivat yhdessä milloin missäkin, postikortteja sateli aina silloin tällöin, joskus puhelin jopa soi. Sitten oli Qwill, lapsenvahti. Hän vahti minua, ikään kuin Harri ei muka pärjäisi omillaan. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä ei. Olihan tämä talo muuttunut sikolätiksi hänen poissa ollessaan. Ehkä minun pitäisi tehdä elämälläni jotain muuta kuin katsoa ennalta arvattavia kauhu-leffoja telkkarista yö-myöhään.

Väänsin suihkuhanan kiinni. Kuivasin itseni ja hiukseni, vaihdoin ylle sen mukavimman asun, josta ei kyllä arvaisi että olin tehnyt sen keskellä yötä. En ollut täysin poropeukalo, vaikka laiska olinkin, osasin nimittäin tehdä vaatteita, mutta en sellaisia mitä yksikään veljistäni viitsisi yllensä pukea, kyseessä oli nimittäin mekko, gootti lolita. Olin opetellut ompelemaan joskus teininä, Brett sanoi, että minulle oli jäänyt – ainakin vaatteista päätellen jokin teini angsti päälle. Minä vain pidin näistä vaatteista, oliko siinä jokin vika?
Harjasin hiukset ja kuivasin ne. Tähän aikaan kuusta, kylässä puhalsi hyinen viima, joka viesti talven tulosta, siksi märin hiuksin ei kannattanut liikkua ulkosalla, oli sitten miten lämmin tahansa. Puhelin soi. Tämä oli harvinaista, Qwill soittaisi yleensä vasta illalla, varmistaakseen että olin vielä yhtenä kappaleena. Riensin vastaamaan puhelimeen, kuljin olohuoneen poikki, astuen lukuisien popcornien päälle ja kompastuen vielä mattoonkin. Täällä todella pitäisi siivota. Omatuntoni oli oikeassa, niin pitäisi. Nostin vanhan luurin telineestä.
”Lerouxilla.”
”Harriko se siellä puhelimeen vastailee?” Timin pirteä, ja hänen omasta mielestään varsin hurmaava ääni luikautti.
”Missä se Qwillin surkimus luuraa?”
”Se on Leaf Townissa.” Vastasin, vain saadakseni osakseni, jonkinlaisen hyvin vihjailevan äännähdyksen.
”Että sillä viisiin.”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Minä kysyin hiukan ärsyyntyneesti, kuten tapanani oli.
”Oi, ei mitään, systeri. Ei mitään.” Tim hykerteli, selvästi huvittuneena jostain, mitä minulle ei viitsitty kertoa.
”Onko Brett siinä? Anna luuri sille, mä en juuri nyt jaksa sun yksipuolista hykertelyäsi, Tim.” Sanoin silmiäni pyöritellen.
”Käykö pikku Tim sun hermoillesi, Harri?” Brett naureskeli, otettuaan luurin pikkuveljeltään.
”Miten sä itse kestät sitä?” Minä kysyin.
”Ihan hyvin. Mä tiedän miten se hiljennetään, kun velipoika käy liian äänekkääksi.” Brett sanoi. ”Jättikö Qwill sut tosiaan ihan yksin?”
”Brett, ihan oikeasti. Kyllä mä pärjään.” Huokaisin.
”No en mä susta huolehdikaan, sisko.” Brett naurahti. ”Mutta mua kiinnostaisi tietää, millainen sotku siellä odottaa.”
”Öö..” Muuta sanaa tässä tuskin tarvittiin.
”Vai niin.” Brett ymmärsi yskän.
”Missä päin te nyt olette?” Minä kysyin, viedäkseni keskustelun pois sotkuisesta huushollista.
”Aurora Peekillä. Sun olisi pitänyt nähdä miten Seelit teki Aurora Beameja revontuliin.” Brett kertoi. ”Se oli tosi upean näköistä! Sähän tykkäät vesipokémoneista?”
”Olen aina tykännyt.” Muistutin häntä.
”Kuule, ajateltiin ensi kesänä Kaislan valloitusta.” Brett puhua paapatti. ”Tulisit säkin, pääsisit pois täältä pohjolasta.”
”Brett, mulla ei ole omaa pokémonia, ei edes yhtä.” Muistutin veljeäni.
”Voisithan sä hankkia, Mimosa asuu käytännössä ihan naapurissa.” Brett vihjaili. ”Että sen kun lampsit sisään ja valitset.”
”Mä lyön kaljan vetoa että se valitsee vesi-tyypin!” Kailotti Tim siellä taustalla.
”Mäpä lyön sitten kaljan vetoa, että ei valitse.” Brett sanoi takaisin. ”Joten tee mulle palvelus, ota mikä tahansa muu kuin vesi-tyyppi, jooko?”
”Kuule sano sille Timille, että varoo sitä kaljan kittausta.” Totesin tympeään sävyyn. ”Tai seuraavan kerran kun mä vaan näenkin teidät kaksi, juotan sen niin kovaan humalaan, että se juoksee taatusti kylän läpi, mun lolita-mekko päällä.”
Brett nauroi.
”Mä välitän viestin. Yritä nyt vaan saada se pokémon, okei?”
”Joo, niin.” Totesin hieman vaivaantuneena. Brett kehotti vielä vähän siivoamaan taloa, ennen kuin Qwill tulisi kotiin ja raivoaisi sotkun takia niin, että verisuonet katkeaisivat sen päästä.

Joo, siivoaminen. Pokémon. Kumpikaan ei huvittanut minua kauheasti. Pidin kyllä pokémoneista, mutta en ollut varma osaisinko kouluttaa yhtä, tai laumaa sellaisia. Olinhan viettänyt suurimman osan ajastani opiskellen ja lueskellen kaikkea aiheeseen liittyvää, ja Mimosaakin olin häirinnyt tyhmillä kysymyksillä kerran jos toisenkin. Sitten se siivous..
Huokaisin uudemman kerran, ja tartuin siihen roskapussiin, joka retkotti keittiön nurkassa. Oli kai aika tehdä jotain talouden hyväksi. Ulkona oli pilvistä, kuten sanottua, oli kirpeä syyspäivä.  Muuan Starly parvi lensi talon ylitse, katselin niiden lentoa hetken. Ne olivat kaiketi lähdössä etelämmäksi, ehkä juuri sinne Kaislan saarelle, mistä Brett oli puhunut, pois tulevan talven tieltä. Kävelin roskisten luo, jotka sijaitsivat koko kylän vältellymmällä nurkalla, vain siksi, että roska-auto poikkesi niin harvoin kylään suuremmasta kaupungista, joten roskikset alkoivat ennen pitkään haista. Ei siis mikään ihme, ettei juuri kukaan poikennut tänne. Nostin nopeasti roskiksen kannen pudottaakseni roskapussin roskatynnyriin, mutta jokin lehahti sieltä ulos, jokin harmaa, jolla oli kimeä ääni ja nokka. En nähnyt sitä kunnolla, mutta tiesin että sillä oli nokka, sillä tunsin sen viiltävän poskeani. Roskapussi putosi kädestäni, katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Mikä se oikein oli? No sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sillä se jokin liisi tuota pikaa takaisin, nokkaisten minua päälaelle.
”Pidove!”
”Auts!”
Lintu ei millään halunnut vielä lopettaa leikkimistä, se jatkoi nokkimista kovemmalla kädellä, välillä päästäen suivaantuneita äännähdyksiä.
”Hei lopeta jo, senkin pulupaisti!” Minä kiljuin sille, mutta ilmeisesti se vain suuttui entisestään mokomasta haukkuma nimestä. Roskapussi jäi maahan makaamaan, sillä hetkellä se tuntui olevan ongelmistani pienin, ja tuo nokka-piru niistä pahin.
”Auts, lopeta tuo tai tuikkaan sut vartaaseen!” Huusin otukselle, yrittäessäni parhaani mukaan päästä pois roskisnurkasta.
”Ai jumalauta!” Vaikka yritinkin väistää syöksyvää siivekästä otusta, jotenkin se aina osui kohteeseensa.
”Saamarin postipulu!” Kun en muutakaan keksinyt.

”Sinäkö siellä kiroat Harley?” Naisen ääni hiukkasi kulman takaa.
”Kyllä säkin kiroaisit, jos roskisdyykkari hyökkäisi kimppuusi!” Huusin naiselle, joka oli tiedustellut, minäkö se kirosin. Pääsin lopulta ulos roskispaikasta, lintu edelleen päätäni nokkien.
”Kas vain.” Charca Townin oma pokémon professori Mimosa Black totesi. ”Mietinkin minne tuo Pidove oli hävinnyt.”
”Voit ottaa sen nyt takaisin.” Minä ärähdin.
”Mitä suotta, sehän näyttää pitävän sinusta, Harley.” Mimosa nauroi kovasti tälle letkautukselleen. Aika outo nainenhan se oikeastaan oli, jos sen mielestä se, että pokémon, joka pyrki nokkimaan päänahkani verille, tykkäsi minusta, niin miten se sitten osoittaisi vihaansa?
”Tuo Pidove haastaa riitaa muiden lento-tyyppien kanssa.” Mimosa selitti.
”No enpä yhtään ihmettele, että miksi.” Minä mutisin. ”Auts!”
”Tule käymään sisällä.” Mimosa sanoi, ehkä se oli ehdotus, mutta se kyllä tuntui enemmän käskyltä. Päänuppini oli ihan verillä kaiken sen nokkimisen jälkeen, mutta tuskinpa sitä verta edes huomaisi punaisten hiusten seasta. Lintu jatkoi nokkimistani aina siihen asti, kunnes saavuimme laboratorion eteen. Charca Town ei itsessään ollut mikään iso paikka, kylän keskellä oli vaaleankeltainen, punakattoinen suuri rakennus, toisin sanoin Kuuran pokémon laboratorio, Charca Townin ainoa nähtävyys. Rakennuksen takana avautui suuri järvi, jossa useat laboratorion vesipokémonit uivat. Tulin tänne välillä leikkimään äidin Oshawottin ja Golduckin kanssa, kun olin pieni.
”Muistatko äitiäsi?” Mimosa kysyi.
”Joo. Tulin tänne leikkimään äidin pokémonien kanssa.” Minä muistelin. ”Ozzy oli tosi hyvä uimari ja teki aina upeita temppuja vedessä. Ja Saphire vahti etten hukkunut.”
”Muistatko Jillin?” Mimosa sanoi kaihoisasti.
”Tietenkin. Se tykkäsi hajottaa kaikkea, ja äiti huusi sille aina naama punaisena.” Minä muistelin hymyssä suin. ”Minä ja veljet vain naurettiin.”
”Indigo ärsytti isäänne aina syömällä hänen eväänsä.” Nyt Mimosa viittasi äidin siniseen Mamoswineen, siihen jonka selässä minä ja veljet keikuttiin aina tilaisuuden tullen.
”Niin, isä..” Minä mutisin, siitä ukosta ei ollut kuultu noin yhdeksään vuoteen, eikä sitä edes kaivattu.
”Sinä leikit aina äitisi Bunearyjen kanssa tuolla takana, muistatko?”
”Että muistanko?” Minä naurahdin. ”Me leikimme aina hippaa tai piilosta.” Tällä välin oli tuo häijynokkainen otus lakannut nokkimasta minua, se oli kaiketi väsähtänyt ja istuutui sen takia oikeanpuoleiselle hartialleni. Ei se ollut muuta kuin tavallinen harmaa Pidove, sellainen pieni ja pyöreä pulu, jonka nokassa oli sydänkuviointi.
”Ne sanovat että Starlyjen ja Tailowien nokat ovat lentotyyppien aloitusmuodoista terävimmät.” Minä puuskahdin. ”Mutta ne eivät tainneet saada yhtä Pidovea kimppuunsa.”
Mimosa naurahti tähän. ”Asiaa saattaa auttaa se, että itse solvasit sitä. Kyllä minä kuulin.”
”No semmoinenhan minä olen.” Minä myönsin.
”Tuittupäitä olette kumpainenkin.” Mimosa totesi. ”Siksi te olette kuin luodut toisillenne.”
Katsahdin hartiallani istuvaa harmaata pulua, ja se katsoi noilla meripihkan värisillä silmillään takaisin minuun.
”Hei, hetkinen nyt!” Minä huudahdin, samalla kun tipu alkoi huutaa täyttä kurkkua, vastalausetta varmaan sekin.
”Eipäs nyt ruveta vihjailemaan mitään, minä en..!”
”Totuus on se, että sinunkin Harley on alettava tekemään jotain elämälläsi.” Mimosa filosofoi. ”Et sinä koko ikääsi voi olla täällä, tässä kylässä.”
”Mutta mä..”
”Etkä sinä haluakaan olla, et oikeasti. Mitä oikein pelkäät? Ettet osaa? Ettet ole tarpeeksi hyvä? Et tiedä, jos et kokeile.”
Se veti hiljaiseksi, vaikka yleensä olinkin se, joka sanoi viimeisen sanan, nyt tuntui siltä, etten voisi – saati sitten keksisi mitään sanottavaa.
”Lähde nyt kotiin, ota Pidove mukaasi ja anna sille nimi.” Mimosa puhua pälpätti. ”Aamulla tulet tänne mahdollisimman aikaisin. Ja ei, sinä et nuku puolta päivää, Harley. Sinä lähdet huomenna ja teet jotain elämälläsi.”
”Potkitko sä mua perseelle vai?” Kysyin hiukan kyynisesti.
”Tyttö-hyvä, jonkun se on tehtävä, ja siihen Qwill on ihan liian kiltti.” Mimosa hymyili minulle, kaipa tuota voisi kutsua äidilliseksi hymyksi tuon vihreäsilmäisen naisen kasvoilla.
”Tämä on sinun parhaaksesi, tyttö. Kiität minua vielä.” No ainakin hän kuulosti ihan jonkun sääntöjä rikkovan teinin äidiltä.

”Sut sitten pantiin kontolleni.” Mumisin lähdettyäni talsimaan kotia kohti. ”Mä lupaan olla solvailematta sua, jos sä lupaat, ettet roskisdyykkaroi ja noki mua, kun vien roskia.”
”Pidove.” Lintu visersi mahdollisimman välinpitämättömän kuuluisesti, ikään kuin sille olisi ollut yksi ja sama, mitä sanoin sille.
”No josko aloitetaan nimellä.” Minä ehdotin. ”Eihän sua voi kutsua Pidoveksi, sehän on sun lajisi nimi, mutta sä olet yksilö, et koko laji.” Hienoa selittelyä Harri, tajusikohan kukaan tuosta mitään? Tajusiko tuo pulu siitä mitään?
”Voitaisiinhan me kutsua sua Roskisdyykkariksi.” Ehdotin ja naureskelin sille, nimihän sopisi tälle tytölle kuin valettu. Naaras Pidove sehän oli. Se nokkaisi minua äkäisesti poskesta. Ainakin se oli sisukas sissi, jos ei muuta.
”Mitäs tuumisit nimestä Ofelia?” Kysyin pululta. ”Luin yhden aika kusisen näytelmän, missä oli sen niminen aika mitään sanomaton tyttö. Mutta mun mielestä se nimi kaipaa jonkun, jolla on asennetta, ja sitä sulta ei ainakaan näytä puuttuvan.”
Tämän kuultuaan pulu visersi hyväksyvästi, se kaiketi tiesi omaavansa asennetta, ehkä jopa enemmän kuin oli tarpeen.
”Ofelia siis.” Minä hymähdin. ”Nyt kai pitäisi sanoa, hauska tavata.” Olimme juuri saapuneet syyslehtien peittämälle pihamaalle, jolla talomme sijaitsi. Pidove, ei kun Ofelia katsoi ympärilleen kiinnostuneena. Sen katse tuntui keskittyvän johonkin, puutarhassa. Ehkä Ofelia tuijotti omenapuita, niissä kun oli jonkin verran satoa, mutta pian kävi selväksi, ettei pulu mitään omenoita tähystellyt. Minulta kesti hetki kun itse erotin, sen pienen ja liikkuvan otuksen, joka liiteli omenapuiden oksistojen seassa. Sen täytyi olla jokin pokémon.
Ai niinkö tuumit valopää? Vieras kimeä ääni vastasi. Sitten se, mikä se nyt sitten olikaan, liisi kovaa vauhtia oksiston seasta eteemme.
Tykkään noista puista! Sama kimeä ääni totesi. Tuijotin silmät suurina pientä keiju-siipistä pokémonia. Se oli vaaleanvihreä, sen pää oli sipulin muotoinen ja sen silmät olivat suuret ja käsittämättömän siniset. Olin nähnyt kuvia, tosin kovin epätarkkoja kuvia tuosta pokémonista. Sitä sanottiin Celebiksi, ja sen sanottiin olevan tarupokémon, silkkaa tarua siis. Katsahdin Ofeliaa.
”Onko tuo se, miksi sitä luulen?” Mutta Ofelia ei vastannut, se katsahti minuun äkisti, mutta selvästi vieras kiinnosti sitä minua enemmän. Jos Mimosa nyt näkisi tämän. Ajatella, tarupokémon, täällä Charca Townissa!
Te näytättekin jo löytäneet toisenne. Ääni sanoi taas. Se on hyvä, helpottaa työtäni huomattavasti!
”Mitä työtä?” Sain viimeinkin suuni auki. Mutta mitään vastausta ei sitten kuulunutkaan, vain sellainen tunne vatsassa, kuin ajaisi vähän turhan lujaa pyörällä jyrkän alamäen alas. Tuntui siltä kuin liikkuisimme eteenpäin tosi nopeasti, silti en nähnyt mitään, en ohi kiitäviä maisemia, taivasta tai maata, vain kuultavaa valkoista. Ofelia äänteli hätäisesti, se kai tajusi saman kuin minäkin, nyt se oli menoa, tykkäsimme siitä tai emme.

Kommentit:

Miwa (2019)

Tätä tarinaa oli hauska kirjoittaa. Jotenkin tuntuu siltä että Harleyssä itsessään on nyt vähän enemmän luonnetta kuin vanhemmissa tarinoissa. Hän on saamaton laiskuri, joka ei viitsi tehdä mitään elämällään. Kyllähän se toimii. Ofelia puolestaan on sisukas pulu, jolla on isot luulot itsestään. Heistä olisi tullut kelpo parivaljakko, jos tämä tarina olisi jatkunut 2.lukua pidemmälle.

Cinna


Pidin miten otit vanhan tarinan porukkaa mukaan jossain muodossa, etkä täysin kokonaan vain käyttäytynyt ettei niitä koskaan ollutkaan. Ihan mielenkiintoinen veto päättää jatkaa tarinaa suoraan aikamatkalla ottaen sen aiheen huomioon, odotan kyllä kiinnostuksella että millaisen aloituksen saat siitä aikaan. Ofelia vaikuttaa aika tapaukselta, tulee kyllä tavallaan eräs nimeltä mainitsematon pulu eräästä nimeltä mainitsemattomasta pelistä… Tajusinpas muuten myös vasta nyt, että Ofelia on suomenkielinen vastike Ophelialle. Tykkään. 😀

Alkupuolella oli muutama turhan pitkä kappale, sekä ympäri tarinan oli paljon ylipilkutusta. Myös muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta eniten silmäni kiinnittyivät tuohon pilkkujen määrään – ehkä kiinnitä siihen huomiota jatkossa? Loppupeleissähän tässä ei huikean paljon tapahtunut, mutta toimi ihan hyvänä pohjustuskappaleena tarinan (uudelleen)aloitukselle. Jatkoa vaan tulemaan.

Ofelialle 10 exp, sinulle §20.