2014

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori


10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!

Halloween 2014 > Tähän meidät on luotu

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2014.

Olen Drifloon, olen Drifloon ja leijailen ilman päämäärää, niin se on ja on aina ollut, aina siitä päivästä lähtien, kun menetimme äitini. Ne karttavat meitä, vihaavat meitä, pelkäävät meitä. Ja on syytäkin, sillä me koostumme niin teidän ihmistenkin kuin meidän pokémonienkin eksyneistä sieluista. Meidän sanotaan myös vievän lapsia, jotka erehtyvät luulemaan meitä ilmapalloiksi, enkä aio kiistää sitä, se on vain jotain minkä minä ja lajitoverini teemme parhaiten, siihen meidät on luotu, ja me myös tiedämme, mihin jokainen tarkkailemanne ihminen tai pokémon on luotu. Esimerkiksi tuo makuupussissa nukkuva tyttö on rikollinen, hänen vierellään oleva Nidorino on hylätyksi joutumisensa jälkeen päättänyt pitää huolta tuosta roistosta, ja tuo korpin surkimus saattaisi ehkä – jos käy mielettömän hyvä tuuri, olla hyödyksi sille jota kutsui mammakseen, se nukkui mutta raakkui unissaan. Ehkäpä tuo turkoosi väripilkkukin kasvaisi vähän voimakkaammaksi, eikä sen enää täytyisi luottaa sokeasti muiden apuun. Ja sitten oli tuo, häiritsevästi tuijottava ketunpentu, toisin kuin muut, se ei nukkunut, se tuijotti minua häiritsevästi, yleensä ne eivät huomanneet meitä öiseen aikaan. Ei sen väliä, vaikka tuo kettu olisikin niin typerä, että lähtisi seuraamaan minua, ei se saisi minua kiinni.

Ilmassa tuoksui sade, hyvä, me pidimme sateesta. Tai minä pidin, sieluilla ei ollut lupaa valittaa. Kun sade alkoi, se yltyi myrskyksi, siitä minä pidin, oli täydellinen yö tehdä se, minkä osasin parhaiten. Oli aika leijailla takaisin siihen kylään, jossa kävin päivää aiemmin..

Oli aurinkoinen syyspäivä, pienen kylän ihmiset valmistautuivat kukin tulevaan tapahtumaan, sen nimi oli Halloween, en ole ikinä ymmärtänyt sen periaatetta, ihmiset varustivat lähes kaikki kylänsä paikat kurpitsalyhdyillä, kaikkialle oli ripustettu kummituspokémoneihin liittyvää härpäkettä, en käsitä, miksi ihmiset käyttivät juhlimisensa mainoskuvana. Ja mitä sattuikaan, erään talon kulmaan oli ripustettu rivi Drifloonin näköisiä ilmapalloja, kuinka ironista. Koko kylä oli täynnä pieniä lapsia, mikä apaja toisin sanoen, joku näistä kakaroista olisi varmasti kyllin tyhmä luulemaan minua pelkäksi ilmapalloksi ja sitten oli kersan menoa. Asetuin rivin päähän ja jäin odottamaan. Tässä odotellessani en voinut tehdä muuta kuin ajatella, sitä miten pöljiä nuo ihmisotukset oikeastaan olivat, juhlia nyt kummitus-tyypin pokémoneja, eivätkö ne tajunneet miten vaarallisia tyyppini edustajat saattoivat olla? Muistanpa tässä esimerkiksi isäni – joka oli tuolloin kaltaiseni Difloon, mutta on jo aikoja sitten kehittynyt Drifblimiksi, isäni kertoi minulle usein tämän tarinan, ajalta jolloin hän itse oli nuorehko Drifloon. Hän kertoi minulle ajelehtineensa tuulen mukana tämän saaren nykyään kuolleen kaupungin laitamilla.

Olen kuullut tarinan liian monta kertaa tämän lyhyen elämäni aikana, mutta voin jakaa sen tässä saalista odotellessani teidän kanssanne. Kerran, vuosia sitten, kun isäni oli nuori Drifloon, hän saapui kaupunkiin nimeltä Icterine City, tuuli viskasi hänet sinne ja siellä hän päätti odottaa sateesta, vain siksi, että oli ja on yhä siitä vielä minuakin riippuvaisempi. Oli samanlainen päivä kuin tämäkin, oli syksy ja päivä jota ihmisotukset kutsuivat Halloweeniksi. Isäni kyllästyi pian odottamaan sadetta, ja teki kuten minäkin tein, hän kävi apajille, odottamaan saalista. Ja tämän hän sitten näki, jossain määrin ehkä ei niin nuoren, mutta ei niin vanhankaan näköisen miehen, miehellä oli mukanaan ilmeisesti hänen oma lapsensa, jolla oli kaulassaan hopeinen kaulaketju, jonka medaljonki, loisti – isäni mukaan kuin tähti. Se kiinnitti isäni huomion, toinen mikä lisäsi hänen mielenkiintoaan tätä kohdetta kohtaan oli se miten pieni, suorastaan kitukasvuinen tämä lapsi oli – isäni mukaan jälleen. Eikä siis ollut mikään ihme että saaliiksi päätyneen kohteen isä-otus piteli koko ajan tyttöä tiukasti kädestä, ettei tämä vain karkaisi, eksyisi tai joutuisi vaaraan. Mutta meidän kaltaisemmaltamme vaaralta ei tytön isäkään voinut lastaan varjella, sillä vaarat vaanivat lähes joka kulman takana, varjoissa. Ei tarvittu kuin yksi hairahdus, ja se oli siinä, minun isäni tiesi sen, ja sitä hän käytti hyväkseen. Hänen täytyi vain odottaa, että isän huomio herpaantuisi, ja niin kävi. Sillä pian isä jäi suustaan kiinni, toisen miehen kanssa, joka oli – sikäli kuin isäni ymmärsi, pienen tytön eno. Pieni tyttö kyllästyi nopeasti isänsä ja enonsa jutusteluun, hän päästi irti isänsä kädestä ja lähti harhailemaan Halloween-toria pitkin, pian hän tulikin ilmapallokojulle, ironista kyllä, juuri tälläkin kojulla kaupuuteltiin juuri meidän Drifloonien näköisiä ilmapalloja, siksipä isäni jäikin juuri siihen vaanimaan tulevaa saalista, sillä isäni tiesi, että ihmislapset olivat ja hidasälyisiä, ne saattoivat vieläpä olla – jos kävi oikein hyvä tuuri, toivottoman uteliaita. En tiedä mitä näistä tämä tytön hupakko edusti, enkä usko isänikään tienneen, vaikka hän kiven kovaan väittikin nähneensä suoraan tytön typeryyttä huokuvaan sieluun, isäni oli ja on edelleen mahdottoman teatraalinen. Tyttö ihastui kuitenkin ikihyviksi Drifloon-ilmapalloihin ja ilman edes pienen pientä harkinnan jyvääkään, tyttö tarttui ilmapalloksi luulemaansa Driflooniin, eikä tytön isä voinut enää tässä vaiheessa mitään, hän ei huomannut tyttärensä katoamista tarpeeksi ajoissa voidakseen pelastaa lapsensa karmivalta kohtalolta, joka häntä odotti. Vaikka yhden asian isäni sai tämän kokemuksen jälkeen oppia, nimittäin sen miten sinnikkäitä ihmislajin edustajat saattoivat olla sille päälle sattuessaan, ainakin jos oli kyse jostain, mitä nämä otukset rakastivat yli kaiken. Isä sanoi minulle tämän: ”En koskaan saattanut kuvitellakaan että luontainen tekoni saisi jonkun sekopään jahtaamaan itseäni maailman ääriin.” Olen epäillyt tämän tarinan todenmukaisuutta, sillä en ole ikinä nähnyt isän pakenevan ihmistä, isä on usein sanonut, että kun hän kehittyi, ihminen kaiketi unohti hänet tai ei tiennyt miltä hän näytti, ehkäpä hän siis oli viimein onnistunut eksyttämään ihmisen ja päässyt pakoon tämän raivoa.

Tämän tarinan ansiosta opin, mihin meidät Drifloonit oli luotu, minkä vuoksi me olimme syntyneet, meidän tuli neuvoa eksyneitä sieluja, vaikka joskus – kuten tämän tytön tapauksessa, me loimme niitä, se oli meidän tehtävämme, se saattaa kuulostaa teistä hirveältä, julmalta, mutta sille me emme voineet yhtään mitään. Kuten isänikin, en minäkään tuntenut sääliä, en ketään kohtaan, joka oli yksi noista otuksista, jotka vangitsivat meitä huvin vuoksi, kuten kävi äidilleni, kuten olisi käynyt isällenikin, ellei hän olisi päässyt karkuun.  En sinuakaan kohtaan, sinä haiseva otus joka nyt lähestyt minua nauraen, vaaleanruskeat hiukset tuulessa heiluen. Ojennat kättäsi minua kohti tietämättä sitä mikä sinua odottaa. Äitisi, olettaen jätti sinut huomiotta, ja se oli hänen virheensä, sillä nyt hän ei enää ikinä näkisi sinua, ei, jos se olisi minusta kiinni.

Kun nousin tuulen mukaan, kakara tietenkin mukanani, äidin ei auttanut muuta kuin huutaa, enää hän ei voinut tehdä mitään. Jos olisin omistanut näkyvät huulet, olisin varmasti hymyillyt, sillä olin varsin tyytyväinen itseeni. Olin tehnyt sen, olin tehnyt sen, nyt isä Drifblim voisi olla minusta ylpeä. Sitten tuuli tyyntyi, se sai minut laskeutumaan metrejä, mutta ei se mitään, ipana oli liian peloissaan voidakseen karata.
”Hyvin tehty poika.” Kuulin isäni syvän äänen toteavan, sillä nyt vierelläni liihotti suuren suuri Drifblim.
”Kiitän isä, mutta sinä lupasit.” Minä muistutin. ”Sinä lupasit kertoa, mitä sille kaappaamallesi tytölle kävi? Sanoit kertovasi, kun olisin itse siepannut lapsen ja nyt olen tehnyt sen.”
”Niin, se tyttö 17 vuotta sitten..” Isäni muisteli. ”No minä pudotin hänet.”
”Teit mitä?” Minä kysyin ällistyneenä
”Se oli vahinko.” Isä painotti. ”Se pirun tarupokémon ilmestyi kuin tyhjästä, se pelasti sen tytön ja jätti tytön pohjoiseen siihen kyläpahaseen josta ne veivät äitisi, poika.”
”Ai..”

”Vihdoinkin löysin sinut, varas.” Kylmän kalsea ääni huusi. ”Dana, anna mennä. Keri, pelasta lapsi.” Edessämme kukkulalla seisoi mustiin pukeutunut mies vierellään siro Liepard ja toisella puolellaan jättimäinen Arcanine joka paljasti meille hampaansa.
”Tee Dark Pulse.” Ihmisolento käski ja tuo mielistelijä totteli miestä sokeasti, se hyppäsi sulavasti ja täräytti iskun mikä osui suoraan isääni.
”Enpä olisi uskonut, että ukko todella löytäisi minut vielä.” Isä murahti.
”Onko tuo se mies josta kerroit isä?” Minä kysyin.
”On kyllä.” Isä puuskutti. ”Lähde nyt, poika. Olen jo vanha, edes sinun täytyy päästä jatkamaan lajimme perinteitä.”
Tuuli yltyi ennen kuin ehdin väittää vastaan, mutta sain lähteä niin sanotusti tyhjin käsin, sillä se jättikokoinen Arcanine upotti hampaansa minuun, eikä ipana jaksanut enää pitää kiinni, ei siinä tuulessa, joten hän putosi, mutta Arcanine ei antanut hänen osua maahan.
Minä epäonnistuin. Lisäksi jokin kertoi minulle, etten näkisi isääni enää. Oli se ironista, isä pudotti sieppaamansa lapsen, minä pudotin sieppaamani lapsen, ikään kuin jokin korkeampi voima ei sallisi meidän tehdä sitä, miksi meidät oli luotu.

Sitten pimeydessä, yön pimeydessä näin vaikeasti hoipertelevan hahmon, se ei kulkenut maata pitkin, se liihotti taivasta pitkin, minua kohti. Se oli Raichu, kovia kokenut Raichu, jonka keho oli mustelmilla ja posket riekaleina ja häntä siltä oli jäänyt johonkin.
”Auta.” Se sanoi ja katsoi minua pyytävästi.
Niin, joskus me, minä ja lajini, joskus meidät tunnettiin nimellä ”eksyneiden henkien tienviitta.” Sen oli äitini joskus minulle kertonut, meidän tehtävämme ei aina ole lasten ryöstö, tai kosto – kuten se minulle oli, kosto äitini vangitsemisesta, se saattoi myös olla tämä, eksyneiden auttaminen.
”Tule.” Minä sanoin lempeästi. ”Vien sinut kotiin.”

Kommentit:

Chidori


Halloween 2014 >
Tämä oli kerta kaikkiaan lumoava tarina! Drifloon on pokémonina samanaikaisesti sekä pirun suloinen että mystisen pahaenteinen tapaus kiehtovine pokedex-entryineen, jotka osasitkin tuoda tässä hienosti esille. Etenkin tuo viimeinen kappale, ah! Pokémonin näkökulmasta kirjoittaminen toimi tässä erityisen hyvin. Havaitsinpa myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia varsinaiseen juoneen, mikäli tuo mies nyt mahtoi olla Invisiblen pääjehu? 😮 Kerrontatyyli poikkesi jollain tapaa totutusta Miwasta, vaikka osuvia ja tunnelmaa keventäviä sanavalintoja ei tästäkään uupunut. Ehkä tuo johtui synkästä aiheesta ja näkökulmasta, en osaa sanoa. Tämä ei ole siis millään tapaa huono asia – olet nimittäin jo toinen tapahtumaan osallistunut, joka on kummitustarinallaan osoittanut minulle uusia ulottuvuuksia kirjoitustaidoistaan. Hienoa työtä!

Palkkioksi tästä 150pd:tä ja halajamasi Shuppetin muna, ollos hyvä. Tarinassa esiintyneet pokémonisi oppivat Drifloonin liikkeistä seuraavat: Payback (Rigel), Gust (Yoru), Minimize (Odile) ja Omnious Wind (Bellatrix). Anteeksi vielä, että tässä kesti näinkin kauan. .____.’

Aurora #9 > Roistoja ja bordelliasuja

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Kesäkuussa 2014.

Heräsin kamalaan paukkeeseen, ja siihen että joku parkui korvani juuressa. Kun avasin silmäni, en edes nähnyt eteeni, koska makuupaikka oli niin kova, epäilin että olin joko nukahtanut, sammunut tai sitten minut oli van yksinkertaisesti heitetty tähän huoneeseen kanttu veinä jostain syystä, syystä jota en oikeastaan halua edes selvittää. Murahdin unisesti, päätäni särki ja olo oli muutenkin karsea.
Parkuja lopetti parkumisensa ja päätti sen sijaan loikata vatsani päälle, mikä ei sekään tuntunut kamalan mukavalta, suustani pääsi ontto: ”Uff!” äännähdys.
”Liil!” Ääni parkui. En oikeastaan nähnyt eteeni, mutta koska tämä oli pieni ja pyöreä – pallo, jolla oli hapsottavat hiukset, siis lehdet.
”Ei tarvitse parkua, Odile”, minä sanoin. ”Onko tuo paukuttelija sitten Rigel?”
”Nidoo!” Se vastasi kysymättäkin.
”Selvä sitten”, minä huokaisin. ”Voisitko lopettaa? Päähän sattuu, enkä muuten usko, että tuo ovi suostuu avautumaan.”
Mutta ovi avautuikin, ulkopuolelta sarasti kirkasta valoa, joka luullakseni tuli jostain valaisimesta. Rigel oli raivoissaan ja se kävi tulijan kimppuun, pistäen sitä sarvellaan.
”Auts!” Tulija parkaisi.
”Aika sonni tuo Rigel, eikö vain?” Minä naurahdin kuivasti. ”Kannattaa nyt kiltisti vain päästää meidät menemään, tai muuten.”
”Valitettavasti en voi”, stalkkerin ääni vastasi, hänen äänensävynsä oli toki miellyttävä, kuten aina, mutta siihen se sitten jäikin. ”Siinä, pue nuo päällesi.”
Lattialle heitettiin jokin vaatemytty, jonka värejä en erottanut pimeässä.
”En tasan pue!” Minä huusin. Tiedä mitä bordellikuteita se minulle kauppasi. ”Pistäpä yksi Poison Sting tuohon osoitteeseen, Rigel!”
Ja sen Rigel tekikin, se nimittäin meni ja pisti tyyppiä… no sanotaanko, että tuo mäntti ei istu viikkoon. Valitettavasti hän läksi karkuun, lukiten oven perässään.
”Hienoa…” Minä huokaisin. Odile alkoi parkua äännekäämin.
”Älä itke Odile, kyllä me jotenkin tästä selviämme”, minä lohdutin pelokasta ruohoa. ”Ovatko ne pölliineet laukkuni?”

”Hei, mitä kuvittelet tekeväsi siellä?!” Minä murahdin, kun viimeinkin löysin omaisuuteni. Jokin iso nelijalkainen tonki reppuani.
”Rinoo!” Rigel karjaisi, se ryntäsi heti kohti vierasta tonkijaa, mutta hyökkäyksestä ei tullut mitään, sillä tällä kaverilla oli selvästi pidemmät koivet, sillä se hyppäsi kevyesti Rigelin yli, sen smaragdin vihreät silmät leiskuivat pimeässä.
”Liepard”, se sanoi ja väisti samassa Rigelin toisen puskun, niin nopeasti että kovan vauhdin ottanut Nidorino kompastui omiin jalkoihinsa.
”Älä välitä, Rigel”, minä kehotin. ”Ehkä se menee tiehensä.”

 Jaa mutta minne?

Tämä huone oli pilkkopimeä, ei lainkaan ikkunoita, ainoa ovi oli luultavasti lukossa, ja vaikka siitä ulos pääsisikin, olin sataprosenttisen varma siitä, että se stalkkeri pönöttäisi ulkona vahdissa, eikä laskisi minua ulos ennen kuin olisin vaihtanut ylleni ne bordelli kuteet. Näin ollen meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä tänne mätänemään tai pistää ylleni nuo bordelli kuteet ja päästä ulos, suoraan sanottuna kumpikaan vaihtoehto ei minua miellyttänyt. Jos tuo vihreäsilmäinen vielä hyökkäisi kimppuumme, julistaisin tämän päivän huonoksi päiväksi. Mutta se tassutteli kauemmas meistä, en oikein erottanut sitä siinä pimeydessä, mutta sitten kuulin jostain narahduksen. Typerältähän tämä kuulostaa, mutta näytti siltä kuin takaseinään olisi auennut jokin ovi.
”Nidorino”, Rigel murahti ja katsoi minua.
”Tokihan sitä kannattaa yrittää”, minä myönsin. ”Parempi sekin, kun lojua tässä murjussa.”
”Lil!” Odile vinkaisi peloissaan.
”Olemme siis kaikki samaa mieltä”, minä totesin, otin laukkuni mukaan, enhän tahtonut jättää mitään varastettavaa jälkeeni.

Käytävä oli ahdas, eikä siellä nähnyt edes eteensä. Kuulin monta kertaa Rigelin murahtelevan, koska potkin sitä vahingossa kävellessäni eteenpäin.
”Sori, Rigel”, minä mutisin. ”On tässäkin salakäytävä, kun ei edes eteensä näe…”
”Rino!”
”Hups, sori Rigel”, Sitten ovi aukeni jossain edessämme, en tietenkään tiennyt minne, avautui ovi, ilmeisesti se johti hyvinkin kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Sekä minun että Rigelin piti kääntää katseemme toisaalle, sillä totesimme, ettemme halunneet sokeutua.  Pantteri seisoi ovella, odottaen meitä.
Se ei kuitenkaan jäänyt siihen koko päiväksi, sillä joku ilmeisesti sen huoneen siitä huoneesta, minne olimme menossa.
”Dana, hyvä tyttö”, Miehen ääni kehui otusta. ”Sinä siis toit hänet?”

Voi, paska.

Tietenkin tämä oli ansa, miksen osannut epäillä sitä? Tietenkin tuo rumilus johti meidät suoraan rotan loukkuun!
Jos Rigel olisi osannut kiroilla, sen suusta olisi varmaan hyppinyt sammakoita toisensa perään. Se katsahti minua, kuin kysyen, että mitäs nyt tehdään.
”Mitä luulet, Rigel?” Minä kysyin. ”Pitäisikö mennä takaisin?”
Nidorino pudisti päätään.
”Sitä minäkin”, minä mutisin. ”Minä menen edeltä, jos jotain sattuu, potkaise tyyppiä niin että tuntuu.”
”Nidorino!” Rigel myöntyi ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tule ulos, Miwa Saeki”, sama ääni komensi. ”Vai menetkö mieluummin takaisin arestihuoneeseen?”
”Ja pukisin ne bordellikuteet ylleni?” Minä murahdin. ”Unohda!”
Joku roisto se oli, se ainakin oli varmaa, olin aika tuohtunut möyrittyäni ahtaassa salakäytävässä, puhumattakaan siitä, että minut oli kolkattu varsin epämiellyttävällä tavalla – jos nyt olikaan mukavampaa tapaa kolkata joku.
”Liil!” Petilil vinkaisi.
”Älä huoli, Odile”, minä kuiskasin. ”Me kyllä suojelemme sinua, lilliputti.”

Huone olisi voinut olla tavallinen toimistohuone, mutta jokin oli toisin, se oli täydellisen siisti ja pimeä, ikkunan eteen oli vedetty verhot, enkä siksi tajua miksi salakäytävästä kohti tämä näytti niin valoisalta huoneelta, se ei voinut johtua tuosta seinustalla rätisevästä takkatulesta. Pöydän takana olevassa tuolissa istui mies, joka näytti juuri siltä, joka olisi voinut järjestää tämän koko sotkun, josta löysin itseni herättyäni.
”Hauska tavata, Miwa Saeki”, mies puheli miellyttävällä äänellä.
”Ja kukas hemmetti se sinä olet?” Minä töksäytin varsin tylysti – kuten tapoihini kuului.
”Minä johdan tätä organisaatiota”, hän sanoi täysin levollisella äänellä, samalla kun rapsutti lemmikkipantteriaan korvan takaa.
”Ja mikä on ’tämä organisaatio’?” Minä kysyin ivallisesti.
”Sinun luulisi tietävän”, tyyppi sanoi ja silmäili minua kieroilla vaaleansinisillä silmillään.
”Sori, minä en lue ajatuksia”, Minä huomautin.
”Missä Nidoranisi on?” Ukko kysyi.
”Ei minulla ole enää Nidorania”, Sanoin terävällä äänellä, se oli tarkoitettu merkiksi Rigelille, sillä tämä keskustelu muuttui hetki hetkeltä yhä häiritsevämmäksi. Rigel hiippaili esiin käytävästä, ensitöikseen se murahti paikan pääjehulle ja irvisti kauniisti sen lemmikille. Uskokaa vain huviksenne, että mikäli tilanne ei olisi ollut näin vakava, olisin revennyt nauruun.
”Se siis kehittyi?” Mies huomautti, kuin typerys. ”Mielenkiintoista…”
”Hei, äijä lopeta tuo small talk ja anna kuulua!” Minä ärähdin. ”Tahdon tietää, miksi se ruma kätyrisi on stalkkinut minua ties, kuinka kauan, ja miksi olen tällaisessa murjussa!”
”Se on tavallinen toimenpide kandidaatteja etsiessä”, miekkonen selitti minulle kärsivällisesti. ”Istu alas.” Hän viittasi pöytänsä toisella puolella – toisin sanoen minun puolellani pöytää olevaa punaisella sametilla päällystettyä tuolia.
”Kiitos, seison mieluummin”, sanoin kylmästi.
”Se oli käsky, ei ehdotus”, mies sanoi, eikä lainkaan yhtä miellyttävällä äänellä kuin äsken. Niinpä katsoin parhaaksi totella, eihän sitä tiennyt, oliko tuolla hullulla jossain käsiase piilossa.

”Otatko juotavaa?” Mies kysyi jälleen miellyttävällä äänensävyllä.
”En käytä alkoholia”, minä mutisin, sillä jos totta puhutaan olin niitä ihmisiä, joille alkoholi ei sopinut.
”Tiedän. Meiltä löytyy myös sitä omenalimsaa, josta pidät”, miekkonen sanoi.
”Oletteko te piilottaneet kameran talooni tai jotain?” Minä töksäytin.
”Emme sentään, mutta moni meikäläinen käy Aurora Townissa matkalla jääluolaan”, hän sanoi sormiaan napsauttaen. Ovi aukesi selkäni takaa ja uskokaa tai älkää, ovesta astui hovimestari hienossa mustassa puvussa, oikealla kädellä tarjotinta kannatellen, niin kuin vanhoissa elokuvissa.
Pian edessäni oli oikea samppanja lasi täynnä vihreää poreilevaa juomaa, jota Odile silmäili kiinnostuneena.
”Se ei ole myrkytettyä”, mies sanoi, huomattuaan epäilevän katseeni. ”Emme me halua myrkyttää tulevia työntekijöitämme.”
”Tulevia?” Minä toistin.
”Invisible etsii aina uusia kykyjä riveihinsä”, mies sanoi miellyttävällä äänellään.
”Älä luule!” Minä töksäytin. ”En rupea varkaaksi.”
”Etkö jo ole sitä?” Mies kysyi virnistäen. ”Sinähän tyhjensit sen pojan taskut aiemmin.”
”Se ansaitsi sen”, minä puolustauduin.
”No ajattele sitten asiaa näin: teet rikoksia vain niille jotka sen ansaitsevat”, mies sanoi. ”Vai palaatko mieluummin ennen pitkää Aurora Towniin ja tulet sisartesi kaltaisiksi tyhjäntoimittajiksi ja teeskentelet olevasi kiltti tyttö.”
Halusin keskeyttää hänet, sisareni eivät olleet mitään tyhjäntoimittajia, no Himeko oli, mutta hän oli heistä ainoa.
”Ja me molemmat tiedämme, ettet ole sitä”, hän jatkoi. ”Olet kieltänyt todellisen luontosi, aina siihen päivään asti, kun tapasit Rigelisi, haluatko palata kotiin, voitettuasi kaikki salit – me molemmat tiedämme, että vaikka sinusta tulisikin champion, joku muu valtaisi ennen pitkää paikkasi, etkö haluaisi, että kotiin palattuasi, elämäsi merkitsisi jotain?”
”Heh”, minä naurahdin. ”Olet tehnyt työsi hyvin. Seuraavaksi aiot kaiketi sanoa: me molemmat tiedämme, kuinka kilttinä tyttönä olo rasittaa sinua, ennen pitkää palattuasi tekisit saman kuin aina ennenkin, painuisit route ykköselle ja kiljuisit turhautumisesi takia? Minähän olen jo tehnyt sen, useasti.”
Mies virnisti. ”Minä puolestani voin tarjota sinulle töitä, joihin et heti kyllästy ja jos sallit, näissä töissä kukaan, ei ikinä vähättele lahjojasi enää.”
”Minä en halua mädäntyä loppuikääni linnassa, asioiden mennessä mönkään”, minä puolestani huomautin.
”Jos hoidat työsi hyvin, eivät ne sinua kiinni saa”, miekkonen ilmoitti. ”Mitä sanot?”
”Heti kun palkasta sovitaan,” Minä virnistin, sillä kaipa se olisi ihan sama mitä lähtisin tekemään. Nyt minä ainakin näyttäisin niille, että karkuri Miwasta olisi muuhunkin, kuin karkuun juoksemiseen ja masisteluun. En enää olisi sisarteni varjossa. Ja mikä parasta, nyt minua ei enää komenneltaisi taipumaan Saekin huushollin prinsessan tahtoon.
”Petilik!” Jokin hikkasi sylissäni. Pieni sipulinpää oli puolestani päättänyt maistaa limsaani, ja sille oli käynyt samoin, kuin kaikille niille, jotka joivat limsaa turhan nopeasti.

Inhosin sitä pukua. Kuten sanoin, se oli ehta bordelliasu. Siniharmaa toppi, jossa oli ruusunmuotoinen rintaneula, ja sitten hyvin lyhyt hame, housuhame, jos tarkkoja ollaan, siniharmaata, vähän tummempaa sävyä vain, alushameena jokin tyllistä tehty musta materiaali, sama jota oli käytetty hameen takarusetissa, kalanverkkosukkahousut ja pitkät saappaat. Kuka ihme tällaisenkin suunnitteli?
”Onko tätä pellen asua pidettävä koko ajan?” Minä tiedustelin.
”Vain virallisissa tilaisuuksissa”, ukkeli sanoi. ”Me emme ole järjestö, joka haluaa olla esillä.”
”Hyvä”, minä mumisin.
”Tehtävillä pukua ei tule käyttää, ainakaan niin että rikos osattaisiin yhdistää meihin – jos nyt ne edes tietävät meidän olemasta olostamme, emme ole mikään Rakettiryhmä typerine kuuluvine mottoineen.” Mies pölötti.
”Ja mitä ne viralliset tilaisuudet ovat?” Minä kysyin.
”Niistä sinulle ilmoittaa erikseen täältä siihen tehtävään valittu henkilö”, miekkonen jatkoi.
”Joka on?” Minä kysyin. Mutta siihen en tietenkään saanut kunnon vastausta.
”Hän kyllä etsii sinut käsiinsä ennen pitkää”, pomo sanoi. ”Sitä ennen sinun täytyy matkata Peacock Cityyn.”

”Näyttää siltä, että meistä tuli rikollisia, Rigel”, minä huokaisin, kun seisoimme keskellä ei mitään, toisin sanoen, hetki sitten löysin itseni jostain epämääräisestä paikasta. Epäilen, että olemme taas kerran Tangerine Cityn ulkopuolella.
”Nidorino”, Rigel murahti ja katsahti mitään, kuin sanoen: ”Ei se haittaa.”
Laskin laukkuni maahan ja avasin sen, bordelliasu oli niin syvällä laukussani, etten nähnytkään sitä, sen sijaan näin jotain violettia, soikeaa missä oli purppuran värisiä läiskiä.
”Okei, mikä hemmetti tämä on?” Minä kysyin. Otin sen käsieni väliin ja ravistin. Olikohan se jokin vakoilulaite? Tosi ovelan näköinen ainakin oli, se näytti ihan munalta, eikä ravistelu ainakaan mitään auttanut.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se istui olkapäälläni ja tunki kasvojansa kohti munan näköistä vehjettä, se näytti nuuhkivan munaa ja painoi sitten poskensa sen sileää pintaa vasten.
”No Rigel, meidän täytynee jotenkin piestä se salipäällikkö, että pääsemme asioissa eteenpäin”, minä tuumasin, Nidorino nyökkäsi terhakasti, ja hetken se näytti siltä, kuin sen huulille (jos se nyt sellaisia omistikaan) olisi kohonnut itsevarma hymy.

Kommentit:

Chidori


9>
Miwalla on kyllä asenne kohdillaan kehdatessaan laukoa noin tylyjä kommentteja rikollisorganisaation pomolle! Tosin antoi heppu tylytykselle aihettakin, ärsyttävää kun pääjehujen pitää olla aina niin salaperäisiä ja kaikkitietäväisiä. Miksiköhän muuten Invisiblen univormu kuulostaa omaan korvaani ihan nätiltä? :’D Ilman noita kalanverkkosukkahousuja, tosin. Tai rusetteja. Okei, kamala on!
Odile oli tässä söpö taustahääräilijä parkumisineen ja nikotteluineen! Rigel pääsi kerrankin oikein luvan kanssa esittelemään persoonansa tuittumaisimpia puolia. Purrloinin muna taas lähti ovelalla tapaa Miwan matkaan – repesin tosin ehkä vähän liikaa tämän luullessa munaa vakoilulaitteeksi, aijai. Kerrassaan hulvaton luku Miwan rikollisen uran alusta, erittäin viihdyttävää tekstiä sinulta jälleen!

Rigel +1lvl +2op, Odile +3op. Rahaa 60pd:tä.

Aurora #8 > Yksinäinen ruoho

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

Jos ei pikku Yorun kohtalo ollut minulle liikaa, niin odottakaas kun tulemme käännekohtaan – jos tätä voi siksi sanoa. Ehkäpä kaikki onnettomat pokémonit tuntuivat jääneet Tangerine Cityyn, ja piiloutuvan puskiin, juuri silloin kuin minä ja sekalainen konkkaronkkani astuimme kaupungin kynnyksen yli. Splinter tuntui oudolta, se istui hartiani päällä ja tuntui oudon lämpimältä. Sitten se lennähti pois olaltani, ja seisahtui eteeni.
”Mikäs nyt on Splinter?” Minä kysyin.
Pieni tirppa katsoi minua tiiviisti ja sitten se sytytti valot. Oikeasti, tirppa alkoi hehkua kirkasta valoa, valo oli niin kirkas, että minun oli pakko laittaa käteni silmilleni, etten sokeutuisi turhaan.
”Fletchinder!”
”No, joko taas!” Minä huokaisin. ”Mikäs nyt on, kun kaikki päättävät kehittyä?”
Uusi Splinter röyhisti rintaansa ylpeänä. Uskomatonta, sen vain sanon. Oikeasti, ensin Rigel ja sitten tämä! Saman päivän aikana!
”Vau!” Lily huokaisi. ”Splinteristä tuli Fletchinder, ja komea yksilö vielä!”
”Fletchinder?” Minä toistin.
”Tässä, katso!” Lily tyrkytti minulle saman tien punaista laitettaan. Laitteen kuvaruudussa oli kuva kasvaneesta punamustasta linnusta, jolla oli kellertävät siiven aluset. Ruudussa luki, liekkipokémon, tuli ja lentotyypin pokémon.
”Ethän sinä kehity vielä, ethän Yoru?” Minä kysyin sylissäni oleilevalta pieneltä korpilta. Se katsoi minua hämmentyneesti, kuin olisi pohtinut aionko minä syödä sen vai mitä.
”Nämä pokémonit kehittyvät Dusk Stonen avulla”, Leo selitti. ”Ajankohdan saat päättää itse, mutta suositeltavaa on kehittää nämä vasta tasolla 21.”
”Selvä on”, minä sanoin. ”Missä se Pokémon Center on?”
”Minä näytän”, Leo sanoi. ”Mennään.” Mutta juuri kun olimme aikeissa lähteä kohti pokémonien sairaalaa, tai mikä se nyt sitten olikaan, kuljimme erään pusikon ohi, porteille oli pystytetty, tai oikeastaan kasvatettu muita pusikkoja, koristeiksi, kai. Kun kuljin konkkaronkkani kanssa viimeisen koristepusikon ohi, kuulin sieltä surkean ja hyvin kimeän äänen.
”Liil!”
”Mikäs tuo nyt sitten oli?” Minä kysyin.
”Mikä?” Leo kysyi.
”Liil!”
”No tuo”, minä sanoin. ”Etkö kuullut sitä?”
”En”, poika sanoi ymmällään.
”Oletko kuuro?” Minä kysyin.
”Liil!” Se siitä, minä kuulin sen, miksi kukaan muu ei kuullut sitä? Rigel kuuli, se höristi korviaan, ja kömpi sitten pusikkoon.
”Mitä Rigel tekee?” Lily kysyi.
Vastaus tulikin pian, sillä Rigel tuli pian takaisin, sillä oli jotain itkevää ja kiljuvaa suussaan, jota se roikotti suussaan. Se oli pienen pieni, turkoosi pokémon jonka päässä kasvoi ruohoa, sen kasvot olivat kalpeat ja märät kyynelistä, se sätki kuin syötävä, kunnes Rigel toi pienen olennon luokseni. Kumarruin ja otin sen syliini, silloin tajusin, että pokémonin pieni ruumis oli täynnä pikkuruisia naarmuja, lisäksi sen päässä kasvavat lehdet olivat repaleisia.
”Voi, raukkaa”, Lily huokaisi. ”Mitä sille on tapahtunut?”
”Viedään se pokémon centeriin?” Minä kysyin. Ja ennen kuin kukaan edes ehti vastata, astuin kaupunkiin. Yoru yritti omalla tavallaan lohduttaa pientä ruohoa, se hieroi höyhenpeitteistä poskeaan vasten ruohon kalpeaa poskea.

Pokémon Center oli kaupungin keskustassa, lähellä jotakin puutarhaa. Se oli suuri, punainen rakennus, jossa oli liikkuvat neon siniset ovet. Sisäosa oli pastellin, hempeän keltainen, seinät olivat täynnä pokémonien kuvia, seinien vieressä oli punaisia sohvia, niillä tietenkin istui ihmisiä, muita kouluttajia pokémoneineen. Toisella puolella huonetta oli tiski. Tiskin takana seisoi valkoiseen sairaanhoitajan pukuun pukeutunut nuori nainen, jolla oli pinkit hiukset. Tuonne siis pitäisi mennä. Jonoa ei ollut paljoa, joten kutsuin muut pokémonini paitsi Yorun takaisin palloihinsa, sillä huomasin, että minua tuijotettiin irrallaan olevien pokémonieni takia. Painuin jonon jatkoksi. Hetken kuluttua olikin vuoroni, joten iskin poképallot tiskille, sitten Yorun ja pienen ruohon.
”Mitä ihmettä tälle Petililille on sattunut?” Hoitaja kysyi.
”Jaa-a”, minä kohautin hartioitani. ”Se oli pusikossa tuossa rajalla, minun kävi sitä sääliksi.”
”Onpa se kamalassa kunnossa”, hoitaja totesi mietteliäästi. ”Ei mutta! Tämähän on Mary!”
”Mary?” Minä toistin.

Olipas kamalan teennäinen nimi!

”Se kuului kouluttajalle nimeltä Sakiko Maehara” hoitaja kertoi. Tunsin kaunan piston sydämessäni. Se ämmäkö oli tämän takana?
”Hän on kotoisin Aurora Townista”, hoitaja sanoi.
”Ei ole”, minä tiuskaisin. ”Se on kotoisin jostain kaukaa, se pöllähti Aurora Towniin, jostain, en tiedä mistä, eikä minua edes kiinnosta.”
”Oletteko entuudestaan tuttuja?” Hoitaja tiedusteli.
”Niinkin voisi sanoa”, minä mutisin. Muttemme olleet ystäviä, emme ikinä, se ämmähän… – Mutta ei tuollaista ääneen sanota. Sitten katsoin pientä ruohoa, ja tosiaan sitä oli kamalaa katsoa, tunsin silmiäni kirveltävän. Voi parkaa. Pikku ruoho katsoi minua, sillä oli pikkuiset rubiinin punaiset silmät. Katsoin sitä takaisin, ehkä se tajuaisi, että ymmärsin, vaikkei kukaan muu tajunnut, miltä hylkääminen tuntui, minä tajusin. Jätin pokémonit hoidettavaksi ja menin istumaan yksinäiselle sohvalle.

Miksi sen ämmän oli aina ilmaannuttava jossain muodossa, kun häntä vähiten kaivattiin?

Huokaisin, minä muistin sen päivän, ne päivät, vaikka halusinkin unohtaa. Vaikka sormus olikin poissa, muistot jäivät, vaikka niistä haluaisikin eroon. Ne eivät kadonneet, ne olivat aina mukana, eikä minulla ollut siihen mitään sanomista.
”Sanoisit nyt jotain”, Lily kuului kuiskivan jossain lähellä. En nostanut päätäni, katsoakseni missä päin hän oli. Sitä paitsi kukaan ei voisi sanoa tähän mitään, mistä olisi hyötyä.
”Mitä?” Hänen veljensä kysyi.
 En koskaan pitänyt Sakikosta. Hän oli karsea, kopea ja häpeilemätön luuska. Ja tietenkin hän oli minun täydellinen vastakohtani, siinä missä minä pukeuduin hillitysti, hän pukeutui kuin miss universumin halpa kilpailija. Voitte varmasti kuvitella, miten hän pukeutui, en halua mennä yksityiskohtiin. Sakiko vaikutti aina hilpeältä, flirttailevalta, ja täydelliseltä. Ja typerältä. Minusta hänessä oli aina jotain, mitä ymmärtänyt, jotain teeskentelevää. En ikinä pitänyt hänestä siksi. Hänen mielestään minä olin se tumma ja Sakiko se vaalea, se ihastuttava, jota kaikki rakastivat, joten voitte arvata, miten siinä kävi. Se ei ollut reilua, mutta nytpähän tiesin, etten ollut ainoa, joka tiesi hänen todellisen luontonsa. Myös tuo ruoho oli saanut kärsiä hänen takiaan.

”Pokémonisi ovat täysin kunnossa”, hoitaja informoi, tuodessaan tuon sekalaisen seurakunnan luokseni, hoidettuaan ne kuntoon.
”Entäs se ruoho?” Minä kysyin.
”Se tulee kuntoon”, hoitaja kertoi. ”Mutta se ei voi jäädä tänne odottamaan kouluttajaansa turhaan.”
”Hän ei palaa”, minä mutisin. Hän vain tulee, ottaa ja rikkoo ja sitten lähtee katsomatta taakseen, pohtimatta kaikkea rikkomaansa.
”Siksi minun pitikin kysyä, mahtuisiko se sinun konkkaronkkaasi?” Hoitaja kysyi.
”No tuota…” Minä mietin. ”Minulla on mukana jo viisi pokémonia. Mutta ei minulla ole sydäntä jättää sitä tänne…”

Ei niin kuin minut oli jätetty. Kylmästi, taakseen katsomatta.

Niin siinä sitten kävi. Pieni ruoho näytti masentuneelta, sen päässä kasvava ruoho oli nuupahtaneen näköistä ja valahteli osin sen kasvoille.
”Vie se hedelmäpuutarhaan, ehkä se piristyy siitä”, hoitaja ehdotti.
”No miksikäs ei?” Minä totesin. Ilma oli ihana, ulkoilu tekisi hyvää. ”Mutta ensin me keksimme ruoholle uuden nimen.”
Otin pienen ruohopään syliini ja katsoin sitä pitkään. Sen pienet rubiinisilmät tapittivat takaisin, mutta kiinnostumatta mistään kuitenkaan.
”Ei millään pahalla, mutta minusta Mary on kamala nimi”, minä sanoin. ”Sehän on kuin Bloody Mary!”
”Petilil?” Pikkuinen katsoi minua kysyvästi, kuin ei olisi tiennyt, mistä minä höpötin.
”Se ei ole tärkeää”, minä sanoin. ”Mutta nimi ei pue sinua, ruoho.”
Mietin hetken, mikä sopisi pienelle ruoholle nimeksi. Minun tiimiini ei kyllä tulisi mitään Sakikon nimeämää se on varma. Sitä paitsi näin suloinen pokémon ansaitsisi paljon kauniimman nimen kuin joku Mary. Hetken pohdittuani, sellainen tulikin mieleeni.
”Odile”, siksi minä kutsuisin sitä.

Se olisi hyvä nimi.

Kävelin ulos pokémon sairaalasta, muut pokémonini olivat palloissaan, kunnes pääsin ulos asti, paitsi Rigel, joka päätti hypätä ulos pallostaan.
”Rinoo!” Rigel huusi, niin että pieni ruoho värähti.
”Älä pelkää Odile”, minä lohdutin. ”Rigel on oikeasti ihan kiltti.”
Rigel katsoi minua ärtyneenä.
”Älä viitsi”, minä huokaisin. ”Sehän on totta.”
”Nidorino…” Nidorino murahti ja lähti seuraamaan minua. Odile katseli pokémonia varovasti.
”Missä hitossa se puutarha on?” Minä kysyin itseltäni. Eksyimme lopulta jonnekin, ihmisiä täynnä olevalle torille, ryysis oli niin valtava, että pelkäsin Rigelin eksyvän minusta – ja jos se olisi vielä pikkuinen Nidoran, sen se olisi varmastikin tehnyt, mutta nyt kun herra oli kasvanut isommaksi, ihmiset välttivät sen tallaamista. Katsoin ympärilleni, tori oli – kuten arvata saattaa, täynnä erilaisia kojuja, jotka olivat täynnä joitain pikkuisia pehmoleluja, maskotteja, vihanneksia, vitamiineja ja marjoja. Pysähdyin erään kojun eteen ja pään piston saattelemana, otin laihan rahapussini ja ostin koko rahalla kasan kivannäköisiä marjoja, jotka oli tarkoitettu pokémoneille. Olisihan niille jotain naposteltavaa. Aurinko paistoi, sillä oli kummallinen vaikutus Odileen – sen iho alkoi kimmeltää herkästi. Pikkuinen sulki silmänsä ja näytti hymyilevän silmillään – sillä suuta ei ollut, se nautti auringosta, mokoma käytös sai Rigelin tuijottamaan sitä.
”Hyi sinua Rigel!” Minä toruin leikilläni. ”Hyväkäytöksiset miehet eivät saa tuijotella muita tuolla tavalla.”
Rigel murahti.
”Vaikka mehän tietenkin tiedämme, ettet ole mikään hyväkäytöksinen nuorimies”, minä kiusasin.  Kävelimme suoraan torin poikki, ja siellä häämöttikin hedelmätarha kaikessa komeudessaan.

Puut olivat alkaneet kasvattaa lehtiään, ja niityillä, jotka ympäröivät hedelmätarhaa, kasvoi kevään ensimmäisiä kukkia, moni kouluttaja olikin valinnut tämän aurinkoisen päivän pokémonien ulkoilutukselle, sillä moni kouluttaja antoi pokémoniensa juosta niityillä sydämensä kyllyydestä. Hedelmätarhassa oli meneillään jotakin muuta. Ihmiset olivat kerääntyneet katsomaan, mistä oli kysymys, päätin itsekin mennä katsomaan, mistä oli kysymys, mahdutin itseni jonnekin, mistä minä ja pokémonit näkisimme kunnolla mistä oli kyse.
Vihreähiuksinen nainen ja pienikokoinen siniseen pukeutunut poika ottelivat. Pojalla oli ruskea lintupokémon ja naisella vihreäkasvipokémon jonka käsissä kasvoi ruusuja.
”Tuo on kaupungin salipäällikkö, Abelle”, Leon ääni sanoi vierestäni. En kyllä ollut huomannut häntä siinä.
”Salipäällikkö?” Minä toistin.
”Häntä vastaan täytyy otella, jos tahtoo salimerkin”, Leo selitti. ”Niitä on kerättävä kahdeksan, jos tahtoo kohdata eliittinelikon.”
”Eliittinelikon?” Minä kysyin.
”He ovat parhaita, voimakkaimpia kouluttajia koko Soidassa”, Leo selitti. ”Jos heidät voittaa, pääsee kohtaamaan Championin.”
”Ja jos Championin voittaa, pääsee itse sille valtaistuimelle, vai?” Minä veikkasin.
”Suunnilleen niin”, Leo sanoi. ”Se on suuri kunnia.” Ottelu kävi nopeasti, arvelinkin, ettei pienestä ruskeasta linnusta olisi mitään vastusta vihreälle alienille. Mutta sain kokea yllätyksen, sillä kaikki kouluttajat, vastustajat, tarkoitan – olivat olleet enemmän tai vähemmän mänttejä, sitä kohtaan joka oli hävinnyt ottelun, mutta tämä nainen – joka ei voinut olla paljon itseäni vanhempi, oli oikein ystävällinen nuorelle kouluttajalle, ja käski tätä harjoitella hiukan ennen kuin tulisi uudelleen haastamaan hänet.
”Abelle on kunniallinen nainen”, Leo sanoi hymyissä suin.
”Joku vanha heilasiko?” Minä piruilin.
”No ei ole”, Leo puuskahti.
Sen jälkeen erkanin pojasta, en tiedä miksi, mutta tuntui vain siltä. Kävelin yhdessä Rigelin kanssa hedelmätarhassa, Odile tietenkin sylissäni. Erään puun alta kävellessämme, satuin saamaan jonkun pitkäkorvaista ja ruskean väristä putosi niskaani. Se oli jonkinmoinen säikähtänyt jänis.
”Petilil!” Odile hihkaisi innoissaan ja heilutteli iloisesti päätään. Mutta jäniksellä oli kiire, eikä se jäänyt ihmettelemään meitä.

Vähän kauempana, kukkien keskellä istui toinen jänis, jolla oli pörröisemmät korvat ja se oli väriltään lämpimän ruskea. Toinen jänis loikki kukkien joukossa istuvaa pitkäkorvaa kohti, se näytti innostuneelta, mutta kun se tavoitti lämpimänruskean jäniksen, se ei saanut vastaansa yhtään mitään. Toinen jänis oli kuin sitä toista ei olisikaan. Jäniksen korvat lurpahtivat masennuksesta kokonaan alas, kun toinen, ilmeisesti tyttöjänis lähti loikkimaan tiehensä niin kuin tätä toista ei olisikaan, pitkäkorva lysähti maahan istualleen.
”Pupu-parka, ei se ole helppoa noillakaan”, minä huokaisin. Sitten Odile karkasi sylissäni, en tiedä miten se edes pystyi liikkumaan, mutta jotenkin se pomppi jänön luo ja yritti jotenkin taputtaa sen selkään.
”Hei, Odile!” Minä huusin ja juoksin ruohon perään. Rigel tietenkin perässäni.
Jänis katsoi meitä säikähtäneenä, ja näytti hetken harkitsevan lähtisikö se karkuun vai ei. Odile kuitenkin sanoi sille jotain, ja niin se jäi.

”Tyttö-ongelmia, vai?” Minä huokaisin istuessani jänön viereen. ”Naiset osaavat sitten olla vaikeita.”
”Nido”, Rigel oikealta puoleltani totesi ja katsahti minuun.
”Ja mitäs tuo tarkoitti?” Minä kysyin.
”Rino”, Rigel vastasi ja käänsi katseensa minusta pois.
”Jaahas”, minä mumisin. ”Sama koskee sinua, Rigel.”
”Tätä tilannetta pitäisi oikeastaan pohtia hiukan”, sanoin jänölle. ”Tytöt ovat yleensä sellaisia, joihin pitää tehdä vaikutus. Mitä sinä osaat tehdä?”
Jänö kohautti harteitaan.
”Tai mistä tuo pupu pitää?” Minä kysyin.
Jänö viittasi pitkillä korvillaan ympärillä kasvaviin kukkiin.
”Oletko yrittänyt poimia sille kukkia?” Minä kysyin.
”Bunelby”, pokémon nyökkäsi ja katsoi kukkia masentuneena.
”Se ei toiminut?” Minä arvasin. ”No annahan, kun mietin, kyllä me vielä jotain keksimme.” Ja kyllähän päähäni tuli erinäinen suunnitelma, ei ehkä maailman luovin, mutta se saattaisi toimia. Kutsuin avuksemme Splinterin, joka sopisi siihen rooliin kuin valettu, sillä se näytti pahikselta kehityttyään. Selitin tehtävän sille, lintu nyökkäsi innokkaana ja lähti suorittamaan sitä. Jänö tietäisi mitä tehdä.

Pian Splinter liihottelikin yläilmoissa, jahdaten lämpimänruskeaa pupua, välillä tulittaen sitä kipinöillä, mutta koskaan se ei osunut kohteeseensa, sillä sen minä olin kieltänyt. Pupu juoksi hätäisesti kohti meitä, silloin pitkäkorvainen jänö astui kuvaan. Se meni heti puolustamaan pupua ja ajoi hyvin ilkeän Fletchinderin tiehensä – aika koomisesti vieläpä, heristämällä mokomalle nyrkkiään, olisin nauranut, ellei tässä olisi ollut jotain muutakin pelissä. Splinter lehahti olalleni ja visersi vaimealla äänellä. Rykäisin, ihan vain muodollisuuden vuoksi.
”Hyi sinua Splinter”, minä mukamas toruin lintua. ”Ei saa karata ja jahdata viattomia karvaturreja. Häpeätkös!”
Pupu katsoi rusakkoa, sitten se katsoi Splinteriä, eikä pitänyt näkemästään, se pamautti kaniini poloista tassullaan ja pinkaisi juoksuun.
”Mene nyt ihmeessä perään!” Minä hoputin jänöä.
Jänö otti neuvosta vaarin ja lähti loikkimaan tytön perään. Tyttö oli tyhmä, kuka idiootti loikkisi ylös epätasaista kalliota, kyllä tässä oli kallio, aivan tässä likellä, koristeena kaiketi. Kun pupu oli päässyt sen huipulle, oli kaniparkakin pomppinut sen perään, se varmaan yritti selittää sille, että piti mokomasta tytöstä, mutta pupunen ei tahtonut kuunnella, se peruutti lähes kallion reunalle ja mulkoili rusakkoa vihaisesti.
Sitten se otti yhden vika askeleen, se meni reunalle asti ja reuna, ei sitten ollut sitä kestävintä materiaalia. Se murtui pupun alta ja se oli pudota alas, mutta jänöparka loikkasi oitis sen luo, pupu piti kaikin voimin kiinni kallion reunasta tassuillaan, huutaen hädästä. Rusakko nappasi kiinni tytön käpälästä ja veti sen takaisin kalliolle. Tyttö tärisi kauhusta, mutta oli se sen arvoista, sillä nyt tyttöpupu oli tullut järkiinsä. Se halasi kiitollisena rusakkoa, joka näytti sen seurauksena olevan viidennessä taivaassa.
”Hyvä”, Minä hymähdin. ”Niin sitä pitää.”

En minä mitenkään olisi voinut tietää, että joku hiippaili selkäni takana juuri silloin. Joku pähkähullu, joka kävi muuten vain pistämässä ihmisiä neuloilla. Neuloilla jossa oli turruttavaa myrkkyä. Kuulin miten Rigel murisi, Splinter nokki ja kuinkas muutenkaan – Odile parkui. Hetken kuluttua nekin äänet vaimenivat, kuulin vain ne sanat:

”Tehtävä suoritettu.”

Kommentit:

Chidori


8>
Waah, en kestä kuinka paljon söpöilyä tämä tarina oli pullollaan. ;__; ♥ Tahdon paijata Yorua, Rigelia, Odilea ja Bunnelbyta(?)…okei, kaikkia yhtä paljon. Ystävänpäiväaihe oli toteuttu mukavan simppelisti, vaikka tarinan loppussa oli kiirehditty kenties hivenen liikaa tapahtumien kanssa. Miwan tietämättömyys pokémonmaailmasta jaksaa kyllä viihdyttää kerta toisensa jälkeen. :’) Täytyy silti todeta, että ikäisekseen nainen on aika tynnyrissä kasvaneen oloinen, kerta eivät liigajututkaan olleet entuudestaan edes hämärästi tuttuja. :’D Sakikosta ei ole taidettu aiemmin mainita mitään, mutta nyt kun muistelen, on viittauksia johonkin synkkään asiaan Miwan menneisyydessä ollut paljon. Mielenkiintoista. Melkein sekoitin Sakikon Miwan siskoon, Himekoon, sen verran samankaltaisuuksia kun kummankin ulkonäköön ja luonteeseen kuuluu. Jatkoa ja asioiden selkiytymistä jään taas innolla odottelemaan~

Rigel +2lvl ja +2op, Splinter +2lvl +3op, Odile +2lvl ja +7op sekä Yoru +4lvl (exp.share huomioitu) ja +1op(=onnellisuuspiste). Rahaa 60pd:tä. Tulehan luettelemaan tapahtumapalkintoja kouluttajakirjaan. :3

Aurora #7 > Valtio perii velkansa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

Iltapäivällä sain varsinaiset vaatteeni takaisin pestynä ja silitettynä. Trix jahtasi Rigeliä, joka oli ehkä pikkuisen hidastunut kehityksen myötä, mutta Rigel ei jaksanut välittää moisesta, se istui jalkojeni vieressä varsin tyytyväisenä itseensä. Se olikin hassu näky, kun pieni Zorua oli juoksevinaan Nidorinoa päin, muttei saanut toista lähtemään peräänsä. Splinter keikkui korkealla orrella, eikä se halunnutkaan tulla alas, sillä luultavasti pelkäsi, että Zorua hyökkäisi sen kimppuun.
”Tässä ovat vaatteesi”, Kaya-mummeli sanoi ja toi ne viikattuna minulle.
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan ne heti, niin saatte nämä takaisin.”
”Ei missään nimessä”, Kaya-mummeli kieltäytyi. ”Saat pitää vaatteet, sinullahan ei ole mukana toista vaatekertaa?”
”No, ei ole”, minä myönsin. ”Lähtö tuli vähän spontaanisti.”
”Kai vanhempasi sentään tietävät, missä olet?” Kaya-mummeli kysyi.
”Tietävät toki”, minä valehtelin. Mutta eiväthän he tietäneet, missä olin.
”Hyvä niin”, Kaya-mummeli sanoi. ”Aiotko sinä jatkaa pian matkaasi?”
”Ihan pian”, minä sanoin. ”Pitää kaiketi palata route 102:lle, jotta pääsen Tangerine Cityyn.”
”No onneksi Route 102 ei ole kovin pitkä”, Kaya-mummeli rohkaisi. ”Jos lähdet pian, ennätät sinne illaksi.”
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan vain vaatteet.”
”Etkö sinä halua pitää noita vaatteita?” Kaya-mummeli kysyi.
”Kyllä, mutta tunnen vain oloni kotoisammaksi vanhoissa vaatteissani”, mutta silloin en vielä tiennytkään, että pian niistä olisi minulle hyötyä.
”Ymmärrän”, Kaya-mummeli hymyili. ”No vaihdahan vaatteesi, sitten syömme alakerrassa.”
”Kiitos”, minä sanoin. Katsoin kun Kaya-mummeli lähti huoneesta. Kuulin miten hän puhui käytävällä.
”Nuori mies, koputa ensin. Hän vaihtaa vaatteitaan.”
”Ai, okei”, kuulin Leon sanovan. Vedin nopeasti mustan paidan ja mustat legginsit, ja mintun vihreät nilkkasukat, sitten vedin ylleni harmaan vihreän t-paidan, jossa oli violetilla painettu numero 13. Lopuksi vedin siniset farkkushortsit jalkaani.
”Öh, oletko jo pukeissa?” Leon ääni kysyi.
”Kutakuinkin”, minä vastasin. ”Tule sisään, jos haluat.”
”Okei”, Leo vastasi ja väänsi oven kahvaa. Sitten hän astui huoneeseen. ”Hei anteeksi se äskeinen…”
”Rinoo!” Rigel huusi äreästi.
”Hei, mitä Rigelille on käynyt?” Leo kysyi hämmentyneeltä.
”Se kehittyi”, minä selitin. ”Komea, eikö vain?”
”On”, Leo kehui. Vedin löysät punaiset saappaat jalkaani.
”Luulin, että kylvetit siellä pelkkää Zoruaa…” Poika selitti.
”Trixiä. Se on nyt sitten minun”, minä lisäsin.
”En arvannut, että kylvit myös itse niin…” Leon kasvot punehtuivat. ”Ja se aiempi, anteeksi – ei olisi pitänyt valittaa, olen minäkin mies, kun en osaa sanoa missään vastaan.”
”Sitäpä sitä” minä sanoin ja rapsutin jalkojeni taakse kömpineen Zoruan mustaa turkkia.
”Zoruu!” Trix äännähti pilkallisesti.
”Kiitos”, Leo sanoi masentuneena. ”Entäs sinä sitten? Odottaako joku sinua kotona?”
”Ei”, Vastasin välttelevästi.
”Palaatko sinä nyt Route 102:lle?” Hän kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, Minä sanoin ja jatkoin Trixin turkin rapsutusta. ”Ja sieltä Tangerine Cityyn.”
”Minäkin olen menossa sinne”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö yhtä matkaa?”
”Jos jätät suhdesotkusi tänne”, minä sanoin. ”Auts! Trix, älä mutustele sormiani.”
Mutta Zorua nauroi näykkiessään leikkisästi sormen päitäni.
”Rino!” Rigel huudahti äreästi.

Sitten me söimme Kaya-mummelin viihtyisässä keittiössä muusattuja perunoita yrttikastikkeella sekä keitetyillä vihanneksilla. Splinter sai siemeniä nokittavakseen ja Trix sekä Rigel saivat omaa pokémon ruokaa syödäkseen.
”Miya on kaupalla”, Kaya-mummeli selitti. ”Vaikka tuskin siellä asiakkaita on.” Sitten ulko-ovi pamahti auki ja Miya-mummeli tuli hengästyneenä keittiöön.
”Mikäs nyt on siskoseni?” Kaya-mummeli kysyi hyväntahtoisesti.
”Joku oli käynyt puodissa poissa ollessani”, Miya-mummeli sanoi hengästyneesti. ”Kassakone oli rikottu, mutta mitään ei ollut viety – onneksi.”
”Tuohan on kamalaa!” Kaya-mummeli huudahti. ”Sinun on tilattava uusi kassakone, Miya.”
”Jättikö varas… tai no kriminaali mitään jälkeensä?” Leo kysyi.
”Vain tämän”, Miya-mummeli sanoi ja työnsi kätensä harmaan essunsa taskuun. Hän veti esiin kellastuneen kirjekuoren. ”Tämä kirje on osoitettu jollekin Saeki Miwalle.”
”Miksi joku murtautuisi kauppaan, ja jättäisi sinne sinulle osoitetun kirjeen, Miwa?” Leo kysyi hämmentyneellä ja katsoi minua. Minä kohautin olkapäitäni.
”Onko sinun nimesi Miwa?” Kaya-mummeli kysyi.
”On kyllä”, Minä vastasin. ”Miwa Saeki, Aurora Townista. Taisin unohtaa esitellä itseni.”
”Sitten tämä kirje on tarkoitettu sinulle”, Miya-mummeli totesi.  Hän ojensi kirjettä minua kohti. ”Miksi kukaan kävisi putiikissa ja hajottaisi paikkoja vain jättääkseen sinulle kirjeen?”
”En minä vain tiedä”, Minä vastasin.

Ellei kyse olisi siitä Ruka-muijasta…

”Onko sinulla salainen ihailija?” Leo kysyi.
”Toivottavasti ei”, minä murahdin ja revin kirjekuoren varovasti auki. Sitähän tässä viimeiseksi tarvittiinkin!

Hyvä Miwa Saeki – Siinä luki, en tietenkään lukenut kirjettä ääneen.
Odotamme sinua Tangerine Cityssä, tavatkaamme siis siellä. Joku henkilökunnasta – jos siksi haluat sitä kutsua, ilmaantuu luoksesi ja toimittaa sinut tutustumiskäynnille.
Ombra di Invisible

Jaahas.

”Mitä siinä lukee?” Leo luki ja kurottautui katsomaan kirjettä, mutta minä taitoin lapun kahtia, niin ettei Leo nähnyt mitä siinä luki.
”Soo, soo, nuori mies”, Kaya-mummeli torui. ”Toisten kirjeitä ei saa lukea, vaikka olisi sitten, kuinka kiintynytkin toiseen osapuoleen.”
”Hei, en minä ole…” Leo sanoi posket nolostuksen punasta helottaen.
”Siinä ei ollut yhtään mitään, mistä olisin ymmärtänyt mitään”, minä valehtelin. Oikeasti minä muistin sen selkäpiitä karmivan vaaleahiuksisen stalkkerin, jonka oli tavannut vain muutama päivä sitten Route 101:llä, ollessani siellä ensikertaa Rigelin kanssa.
Söimme ruokamme loppuun ja sitten tuli lähdön aika.
”Kiitos ruuasta”, minä kiitin. ”Kai sinä saat hankittua uuden kassakoneen?”
”Toki, toki, tyttökulta.” Miya-mummeli sanoi rauhallisesti. ”Älä sinä siitä huoli, saan sen kyllä järjestettyä.”
”Meidän pitää lähteä, jos aiomme ehtiä illaksi Tangerine Cityyn”, Leo sanoi.
”Toivotan onnea matkallesi”, Miya-mummeli sanoi. Tietämättäni juuri onnea minä juuri tarvitsinkin, enemmän kuin luulisin.
”Muista pitää Zoruasta hyvää huolta!” Kaya-mummeli muistutti.
”Sen minä lupaan”, minä lupasin. Niin me sitten lähdimme kasvattaja mummelin talosta. Olisi aika palata Route 102:lle. Splinter lauleli tyytyväisenä jotain Fletchling-sävelmää hartiallani, toisinaan Trix, jota kannoin sylissäni tökkäisi tassullaan leikkisästi Splinteriä, Rigel taas käveli tyytyväisenä vasemmalla puolellani, kun taas Leo käveli oikealla. Kun kävelimme pikkukylän halki, hän katsoi hermostuneesti olkansa yli tuon tuostakin. Mahtoi olla kamala nainen, kun poika oli koko ajan noin varpaillaan. Mutta onneksi epäonnekasta kihlattua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Saavuimme pian kanjoniin, mahtoiko se pulska vartija vielä pällistellä siellä?
”Vartija ei ollut järin tyytyväinen, koska eräs Fletchling oli ärsyttänyt häntä”, Leo hörähti, saadakseen ajatuksensa muualle.
”Splinter on tosi nopea”, minä hymähdin. Splinter sirkutti iloisena.
”Tarvitseeko minun tehdä sama temppu uudelleen?” Minä virnistin.
”Eihän toki”, Leo vastasi. ”Lupa tarvitaan vain mentäessä.”
”Hyvä”, minä huokaisin.

Möhömahainen vartija näytti huonotuuliselta. Hän poltti tupakkaa ja tuijotti meitä vihaisena.
”No eipä sitä kauan kanjonissa viihdytty”, hän murahti.
”Ei”, Leo vastasi kohteliaasti. ”Me jatkamme tästä matkaa.”
Silloin Splinter alkoi sirkuttaa kovemmalla äänellä.
”Neiti on hyvä ja pitää lintunsa kurissa”, vartija murahti. ”Olen oppinut inhoamaan noita tirppoja.”
Minä naurahdin ja katsoin Splinteriä merkitsevästi. Pikku tirppa iski minulle silmää. Houndoom katsoi Rigeliä pitkään, mutta Rigel vain murahteli sille. Trix näytti Houndoomille lapsellisesti kieltään. Houndoom alkoi murista Zorualle, niin että pikkuinen taisi säikähtää vähän, ja painoi kasvonsa rintaani vasten.
”Älä pelkää, Trix”, minä lohdutin.
”Zoruu!” Zorua vinkaisi. Pelkäsiköhän se Houndoomia tai jotakin? Olivatko ne kenties vanhoja tuttuja?
”Jos sellainen brunette kysyy, minä en sitten mennyt tästä”, Leo sanoi vartijalle nopeasti. Vartija katsahti minuun. ”Ei hän, vaan vaaleampi yksilö.”
”Vai niin”, vartija totesi. ”Että sillä tavalla.”
”Ei millään sillä tavalla!” Leo huudahti. ”Tämä on ystäväni.”
”Kiitos vaan”, minä jupisin. ”Miksi kaikki ovat tänään luulleet, että meillä on suhde?”
”Rinoo!” Rigel huudahti.
”Niin juuri, Rigel”, minä naurahdin ja taputin sen päätä. ”Sinä olet ensimmäinen mies, josta olen oppinut pitämään.”
”Rino!” Rigel hieroi päätään hellästi jalkaani vasten.
”Fleetch!” Splinter sirkutti mustasukkaisena.
”Tietenkin, tykkään myös sinusta, hassu Fletchling”, minä naurahdin ja silitin sen päätä. ”Minä itse asiassa tiedän vastauksen.”
”Ai tiedätkö?” Leo kysyi ihmeissään.
”Joo”, minä huokaisin. ”Koska sinä tulit tirkistelemään kylpyhuoneeseen.”
”Hei!” Poika huudahti turhautuneena. ”Enkö sanonut, että olen pahoillani?”
”Sanoit”, minä virnistin.
”Mutta?” Leo kysyi.
”Ei muttaa”, Minä naurahdin. ”Kunhan vain kiusaan.”

Jatkoimme matkaamme route 102:lle, joka ei ollut kaukana. Kuulin jo pitkän matkan päästä, että siellä oli jälleen menossa ottelu.
”Täällä taidetaan käydä päivisin paljon otteluita”, minä totesin.
”Se on totta”, Leo sanoi.  ”Pokémonit saavat siitä hyvin kokemusta, siksi siskoni harjoittelee täällä päivittäin.”
”No sittenhän heistä tulee vahvoja”, minä totesin.
”Rattatat ovat vain vähän…” Leo mutisi.
”Heikkoja?” Minä arvasin. ”Mutta juuri siksihän pitää harjoitella.”
”Niin kai”, Leo vastasi. ”Mutta hän saa kyllä harjoitella paljon, sillä…”
Huomiomme keskittyi läheiseen otteluun. Lily oli vauhdissa pienen Rattatansa kanssa. Rattata otteli jonkin pienen myrkynvihreän hyönteisen kanssa. Eikä se näyttänyt menevän kovin hyvin. Rattata kompuroi ja lopulta sotkeentui tahmeaan rihmaan, eikä pystynyt enää liikkumaan.
”Yoshi tee Night Shade!” Häntä vastaan otteleva väriläikkä, anteeksi – poika käski. Väriläikkä siksi, että pojalla oli yllään neon keltainen paita, punaiset ulkoiluhousut, vihreät talvisaappaat, ja hänen hiuksensa olivat räikeän turkoosit ja silmät räikeän vihreät.
Rattata sai aika pahan osuman, se keikahti selilleen huurteen vaaleaksi värjäämälle nurmelle ja alkoi väristä.
”Minä taisin voittaa tämän erän”, poika julisti. ”Sopimus on sopimus, anna yksi pokémoneistasi tänne.”
”M-Mutta ei minulla ole kuin Aya…” Lily sanoi pelästyneenä.
”No sitten minä otan sen”, poika totesi kylmän rauhallisena. ”Vaikka se onkin hyödytön.” Poika otti repustaan tyhjän poképallon, ja kohotti kättään, varmaan heittääkseen sen kohti Rattataa, mutta siitä ei tullut mitään. Olin nimittäin hiipinyt pojan selän taakse, onnekseni hän oli minua lyhyempi. Tartuin pojan ranteeseen, ennen kuin tämä ehti heittää poképallon. Poika kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä.
”Kuules, kloppi.”´, Minä aloitin hyvin vakavalla äänellä. ”Kai sinä tiedät, että pokémonien tuolla tavalla pyydystäminen on laitonta?” Kylläpäs olen tekopyhä, ja kerronpa miksi. Koska vapaa käteni oli salakavalasti luikahtanut pojan taskuun ja onkinut sieltä jotakin, eikä tuo edes huomannut mitään.
”Ja se määritellään myös varkaudeksi”, Leo lisäsi. Tällä välin nostin käteni pois pojan taskusta, puristin jotakin nyrkissäni, mutten tietenkään katsonut mitä, sillä sujautin kiireesti kähveltämäni taskuuni.
”Mitä se teille kuuluu?” Poika ärjäisi.
”Kuuluu, jos yrität varastaa pikkusiskoltani!” Leo totesi.
”Missäs sinun vanhempasi ovat, nuori mies?” Ääni oli minulle tuttu, ja miksei olisi – sehän kuului kaksikon äidille. Rouvalla oli tänään virallinen tummansininen univormu, jonka rinnuksissa oli neliskanttinen merkki, jossa luku: ”Tien valvoja.” Lisäksi hänen vierellään oli koiraa muistuttava valkoinen luppakorvainen pokémon.
”Ei kuulu sinulle, kääkkä!” Poika lausui.
Näin miten rouvan ilme kovettui, kuka nyt muutenkaan tykkäisi siitä, että kääkiteltäisiin.
”Kiitos vain neiti, Saeki”, hän sanoi. ”Minä jatkan tästä. Nuori mies, kutsu Spinarakisi takaisin poképalloon.”
”En halua sitä enää”, poika ärähti. Pieni myrkyn vihreä ötökkä vinkaisi surkeasti.
”Minä pidän siitä huolta”, Lily sanoi ja käveli pienen ötökän luo ja nosti sen varovasti kädelleen. ”Ei hätää, Midori, minä pidän sinusta hyvää huolta!”
Sen jälkeen rouva vei pojan kädestä pitäen pois, varmaankin etsimään naskalin vanhempia.

Me puolestamme jatkoimme matkaa, pitkin route 102:ta. Lily liittyi Ayan ja uuden pokémoninsa Midorin kanssa seuraamme. Midori istui väristen Lilyn hartialla, se kai pelkäsi viereisellä hartialla, toisin sanoen omallani keikkuvaa Splinteriä, mutta ei tirppa sille pahaa tahtonut, se sirkutti ötökälle hyväntahtoisesti.
”Onpas Rigelistä tullut komea”, Lily ihasteli. Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa. ”Se siis kehittyi?”
”Ihan äsken”, minä myönsin hymyillen. ”Säikähdin kyllä vähän.”
”Ja sinä olet näköjään saanut Zoruankin!” Lily huomasi pienen mustan karvapallon sylissäni. ”Mikä sen nimi on?”
”Bellatrix, mutta kavereiden kesken pelkkä Trix”, minä selitin.
”Saanko minä silittää sitä?” Lily kysyi.
”Toki”, minä sanoin. ”Sillä on tosin huono tapa nakerrella muiden sormenpäitä.” Mutta Lily ei välittänyt siitä, vaan silitti Zoruan päätä vapaalla kädellään, sillä toisella kädellään hän kannatteli Aya-Rattataa.
Matka taittuikin mukavasti, päivä oli kaunis ja aurinkokin suvaitsi silloin tällöin lämmittää meitä säteillään. Lily kertoili hauskoja ja jokseenkin noloja juttuja Leosta, niin että sai pojan posket helottamaan tomaatin punaisina. Sitten lopulta jutut kääntyivät, siihen ei niin mukavaan kihlattuun.  
”Leo, aiotko sinä oikeasti naimisiin Harukan kanssa?” Lily kysyi.
”Aion minä”, Leo vastasi, mutta kuulin epäröinnin hänen äänestään ja niin kuuli Lilykin.
”Oletko nyt aivan varma?” Lily kysyi. ”Tykkäätkö sinä hänestä oikeasti?”
”Joo, välillä kun hän ei ole…” Leo takelteli.
”Kovaääninen ämmäkö?” Minä lopetin hänen lauseensa.
”Oletko sinä tavannut hänet, Miwa?” Lily kysyi.
”En kutsuisi sitä tapaamiseksi”, minä jupisin. ”Hän luuli, että veljesi pettää häntä tuota…”
”No onpa hänestä tullut vainoharhainen”, Lily mutisi. ”Leo, onko sinun pakko mennä naimisiin hänen kanssaan? Minä en halua olla hänenlaiselleen kammotukselle mitään sukua!”
”Asiaa ei voi auttaa”, Leo huokaisi. ”Vanhemmat toivovat sitä niin kamalasti.”
”Jos sinun on pakko mennä naimisiin, ota sitten Miwa!” Lily keksi.
”Anteeksi?” Minä kysyin. ”Hei, minä en mene naimisiin ikinä.”
”Mikset?” Lily kärtti.
”Se on typerää vapauden riistoa”, minä murahdin.

Olimme juuri tulleet tien päähän, edessämme häämötti Tangerine Cityn pusikoin ympäröity portti. Ja porttia vasten nojasi kuvan kaunis tyttö, jolla oli pinkit vetineet ja vaaleanruskeat hiukset.

Siinä paha missä mainitaan.

”Tiesin että tulisit tänne tyttöystäväsi kanssa”, tyttö sanoi syyttävästi.
”Ruka”, Leo huokaisi. ”Miwa on vain ystävä.”
”Jolla on sinun paitasi”, tyttö huomautti ja vilkaisi minua pistävästi.
”Mitä se tähän kuuluu?” Leo sanoi turhautuneena.
”Menikö hänen oma paitansa hukkaan, kun teitte – mitä nyt sitten satuitte tekemään?” Haruka vihjaili ja katsoi minua halveksivasti nenän varttansa pitkin.
”Sinä olet ällöttävä omistushaluinen noita”, Minä ilmoitin, sillä minua ärsytti kovin tuollainen käytös. ”Ja kai sinä tiedät, että voin halutessani haastaa sinut oikeuteen puheistasi?”
”Sitä kutsutaan kunnianloukkaussyytteeksi”, Leo lisäsi.
”Minä olen nyt saanut oman pokémonin”, tyttö ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut suurikin uutinen. ”Aion todistaa, että olen kyllin vahva matkaamaan mukanasi, Leo.”
”Kuka hullu haluaisi antaa sinulle pokémonin?” Lily kysyi.
”Aion otella pokémonini kanssa tuota uutta tyttöystävääsi vastaan”, Haruka sanoi, jättäen Lilyn kommentin täysin omaan arvoonsa.
”Hei kuules nyt!” Leo huudahti. ”Miwa on ystävä, ei tyttöystävä.”
Mutta Haruka ei tuntunut välittävän siitä, hän näki minut vain kilpailijana. Olisi ikävää olla noissa housuissa. Zorua alkoi potkia vimmatusti, se halusi ilmeisesti otella. Mutta tämä oli liian aikaista sille.
”Pysy housuissasi, Trix”, minä toppuuttelin. ”Annetaan Splinterin hoitaa tämä.” Splinter nousikin iloisesti viserrellen siivilleen ja oli valmiina otteluun. Haruka veti esiin aivan tavallisen poképallon ja heitti sen maahan. Pian siinä mihin pallo oli pudonnut, seisoi vaaleankeltainen pokémon, jolla oli lyhyet jalat ja sen päästä kasvoi lehti.
”Chikorii!”
”Tässä, Miwa”, Lily sanoi ja ojensi minulle punaisen laitteen. ”Tästä on apua, näet siitä, mitä liikkeitä Splinter osaa.”
”Kiitän”, minä sanoin ja otin laitteen vastaan. Pian sen näytölle ilmestyi miniatyyri kuva Splinteristä. Huomasin tirpan oppineen jo aika lailla iskuja.

”Petal, tee razor leaf!” Haruka käski.
”Splinter, väistä ja tee agility.” En ollut uskoa silmiäni, mutta Splinter totteli. Se väisteli leikkisästi kaikki, sitä kohden ammutut vihreät teräväreunaiset lehdet, sitten sen kiihdytti vauhtiaan, niin lujaksi etten edes nähnyt missä se liihotteli.
”Nyt, tee peck!” Minä huusin, ja ennen kuin lehtipokémon edes tajusi, se oli saanut otsaansa linnun nokan muotoisen reiän, ja kaiken kukkuraksi Splinter oli kaatanut syöksyessään pokémonin kumoon.
”Hyppää ja tee poison powder!” Haruka käski, eikä aikaakaan kuin lehtipokémon oli jo jaloillaan, se hyppäsi kohti Splinteriä ja heilautti päässään kasvavaa lehteä, silloin lehdestä purkautui violettia pölyä, en ollut varma mitä se oli, mutta ei varmastikaan mitään hyvää.
”Splinter hajota puuteripilvi, yritä saada se kääntämään suuntaa. Räpyttele siipiäsi!” Minä neuvoin. En tiennyt, toimiko se vai ei, mutta oli se tyhjääkin parempi.
Splinter alkoi räpytellä siipiään minkä jaksoi, se saikin suurimman osan pölystä kääntymään tulosuuntaansa. Pöly viiletti kohti lehtipäätä, joka sai kaikki pölyt naamalleen, sen kasvojen väri muuttui hiukan violetiksi. Se puristi silmänsä kiinni, ja alkoi täristä. Jotain tuo pöly kuitenkin sai aikaan, ja olin entistä iloisempi, etten nähnyt siitä koituvia vaikutuksia omassa tirpassani. Lehtipää ei kyennyt näkemään eteensä, nyt olisi hyvä hetki käydä sen kimppuun.
”Tee quick attack!” Minä sanoin. Ja sen lintu tekikin. Se viiletti nopeasti ilmassa, ja syöksyi sitten kohti lehtipäätä, joka ei nähnyt sitä. Se tuuppasi iskulla lehtipään kumoon, samalla nokkaisten sen päälaen lehteä.
”Tee vielä tackle!” Minä sanoin. Sen pitäisi hoitaa loput. Splinter syöksyi uudelleen silmänsä kiinni puristaneen lehtipäisen pokémonin kimppuun, ja puski sitä koko pienellä kehollaan.
”Eiköhän tämä ollut tällä selvä”, Leo totesi. ”Ruka, vie Chikorita pokémon centeriin ja palaa Mindaro Towniin.”
”Enkä palaa!” Tyttö huudahti. ”Eikä tämä ollut tässä, minulla on vielä yksi pokémon jäljellä!”
”Et kai tarkoita…” Leo pelästyi.
”Kyllä, tarkoitan!” Haruka huusi suu vaahdossa ja veti esiin uuden poképallon.
”Ruka, se on tasolla yksi. Ei se pärjää”, Leo sanoi.
”Sanot sinä!” Tyttö sähähti. Sitten hän kutsui Chikoritan takaisin palloonsa ja heitti maahan uuden poképallon. Siitä astui ulos pieni väritykseltään vaaleanpunaista ja violettia oleva, korppia muistuttava lintu, jolla oli terävä keltainen nokka.
”Murkroow!” Se huudahti, joskin hieman epävarmasti. Splinter katsoi vastustajaa, eikä sitä huvittanut enää otella. Se lennähti takaisin olalleni ja katsoi minua vakavasti, ikään kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa.  Trix sen sijaan oli innokas ottelemaan, se potki itsensä pois sylissäni ja jysäytti pientä korppipoloista tassullaan, pikkuinen ei osannut varmaan edes lentää, koska se pälyili eteensä, ja lensi kaaressa portilla kasvavaa puuta päin. Haruka olisi saanut sen kiinni, mutta hän väisti sitä ja antoi sen osua puuhun, pieni korppi makasi maassa täristen.
”Haruka, mene katsomaan onko se kunnossa!” Leo komensi.
”En varmasti mene!” Tyttö huusi. ”En halua sitä, se on ruma ja tuo huonoa onnea!” Minun kävi sääliksi pikkuista korppia, se nousi jaloilleen ja se itki. Pienet kyynelkarpalot tipahtelivat sen punaisista silmistä, se yritti peittää kasvonsa pienillä siivillään, sitten se kipitti läheiseen pusikkoon ja alkoi itkeä sydäntä särkevästi. En kestänyt kuulla korpin itkua, eikä kestänyt Zoruakaan, se nimittäin seurasi lintua pusikkoon.
”Selvä”, Leo mutisi happamasti.
”Voi pikku raukkaa”, minä ajattelin ja seurasin Trixiä. Polvistuin pensaikon eteen, Trix katsoi minua pitkään. Työnsin pari oksaa sivuun nähdäkseni korpin paremmin. Se itki kuin vesiputous. Näky sai sydämeni särkymään. Miten joku saattoi olla noin ilkeä omalle pokémonilleen? Se oli varmasti rakastanut Harukaa, mutta se ei riittänyt tälle neidille.

Tiesin hyvin, miltä siitä tuntui.

”Älä itke, pikkuinen”, minä sanoin sille lempeästi.
”Zorua!” Trix komppasi minua.
”Tule tänne, en tee sinulle pahaa”, Minä puhelin pikkuiselle. ”Tiedän kyllä, miltä tuo tuntuu. Eivät pokémonit saa aina kaikkea roskaa niskaansa, me ihmisetkin saamme. Eikä tuo äskeinen ollut sinun vikasi.”
”Zoruu!” Zorua puheli pikku korpille myös, en tiedä mitä se sanoi, mutta se tehosi. Pieni korppi tepasteli pää alas painettuna luokseni, niin että saatoin nostaa sen syliini. Korppi nyyhkytti ja painoi kyyneleiset pikku kasvonsa rintaani vasten. Silitin hellästi sen päätä.
”Tuo pikku Murkrow on nyt sinun”, Leo ilmoitti, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Kuinka?” Minä kysyin.
”Se kuoriutui munasta, jonka sain lahjaksi.” Leo selitti. ”Annoin sen Rukalle, nähdäkseni osaisiko hän pitää siitä huolta, nähtävästi se ei kiinnostanut häntä.”

”Tämä pikkuinen on vietävä katsomaan lääkäriä”, minä totesin ja nousin maasta takaisin jaloilleni. Trix hyppäsi syliini, pikkuisen korpin viereen ja alkoi taputtaa sitä selkään tassullaan.
”Viedään se pokémon centeriin”, Leo sanoi.
”Tulkaahan, Rigel ja Splinter”, Minä sanoin. Huomasin Harukan kadonneen jonnekin.
”Missä Ruka on?” Leo kysyi.
Lily kohautti hartioitaan. ”Hän vain lähti jonnekin.”
”Toivottavasti hän palasi kotiin”, Leo murahti. Rigel palasi rinnalleni ja Splinter lensi vierelläni. Minua ei kiinnostanut minne se noita katosi. Pysyisikin poissa! Sitten me astuimme Tangerine Cityyn.

Epilogi

Kylmässä ja pimeässä huoneessa istui tumma hahmo, hän nojasi kädellään työpöytäänsä ja rapsutti vapaalla kädellään Liepardin päätä. Hän tutkiskeli samalla edessään olevan tietokoneen näyttöä, ja hymähti hyväksyvästi. Hän katsoi pitkään näytöllä olevaa kuvaa värvättävistä ja hänen kylmä katseensa oli osunut erääseen tyttöön, jolla oli Nidoran sylissään. Hän hymyili itsekseen, eikä kukaan – paitsi se Liepard, jolla tuntui olevan erityinen side isäntäänsä, tietänyt mitä tuo tummanpuhuva hahmo mahtoi miettiä. Hahmo nosti päänsä, kun hän kuuli toimistonsa ovelta vaimean koputuksen.
”Sisään”, mies sanoi syvällä ja kylmällä äänellä.
Oven avasi yksi hänen parhaista ja luotettavimmista agenteistaan, nuori mies, jolla oli likaisen vaaleat hiukset ja yllään Ombra di Invisiblen tummanpuhuva univormu. Hän ei tuhlannut aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan kävi heti asiaan.
”Miwa on saapunut Tangerine Cityyn.”
Tummanpuhuva hahmo hymähti ja lopulta hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.
”Aloittakaa järjestelyt.”
”Mutta, hän ei tullut yksin.” Agentti sanoi. ”Hänellä on mukanaan Del Reyn sisarukset.”
”Sanoitko Del Reyn?” Tumma hahmo naurahti, Liepard katsahti smaragdin värisillä silmillään isäntäänsä, sen silmät hehkuivat ties mistä syystä.
”Tästä tulee mielenkiintoista”, mies naurahti. ”Eiji, sinä tiedät mitä tehdä.”
”Tiedän kyllä, eno”, Agentti sanoi. Hän sulki oven ja meni menojaan. Mutta tummanpuhuva henkilö, jäi vielä huoneeseensa, hän katsoi Liepardiaan ja hymyili.

”Olen odottanut tätä tapaamista, kauan, Miwa.”

Kommentti:

Chidori


7>
Voi Yoru-parka! ;___; Ei vastikään kuoriutuneita korppivauvoja saa kohdella noin! Tyhmä Haruka. >:I Reitti 102 on ilmiselvästi joku kieroutuneiden heppujen kämppimispaikka, Ayakalla riittää töitä. :’D En tosin ihmettele ilmiötä, aloittelevat kouluttajat kun ovat loistavia uhreja mielenvikaisille. Sait muuten näpistettyä väriläikkäpojan taskusta super potionin~ Miya-mummeli vannoo kyllä aikamoisesti kirjesalaisuuden nimeen, itse tuossa tilanteessa olisin jo repinyt kuoren auki tai ainakin hiillostaisin Miwaa oikein toden teolla, jotta saisin tietää mitä oikein on meneillään. Aika rohkea liike myös Ombra di Invinsibleltä, jonka tapaamista Tangerine Cityssä en muuten malttaisi odottaa! 83 Jänskättää hieman, mitä Leo ja Lily tulevat tuumamaan Miwan rikollisuudesta, kun tai jos asia ylipäätään heille selviää (vähän siltä tuntuisi!). 😮

Rigel +2 kiintyvyyspistettä
Splinter +2lvl ja 3 kiintyvyyspistettä, minkä myötä kehittyy Fletchinderiksi!
Trix +1lvl, 3 kiintyvyyspistettä
Yoru +3lvl, 3 kiintyvyyspistettä (nyt vihdoin muistin exp. sharen!)
Rahaa 75pd:tä.

Ps. Mihin jäi Karai? D:

Aurora #6 > Vintiöiden vintiö

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Täällä ollaan”, minä huokaisin. ”Vihdoinkin sivistystä.” Splinter, Rigel ja minä tuijotimme kulunutta puusta tehtyä kylttiä, johon oli maalattu punaisella maalilla teksti: ”Tervetuloa Mindaro Towniin!” Tämän rivin alapuolella oli lisää huomattavasti pienempää mustalla maalattua tekstiä.
”Huomautus”, minä luin ääneen. ”Koska kylämme on rakennettu kanjonin laaksoon, täällä ei suvaita pokémon otteluita, välttääksemme maan järistykset ja vyörymät.”
”Fleetch!” Splinter liversi.
”No sehän sopii meille paremmin kuin hyvin” minä sanoin, sillä muistissani oli vielä paremmin kuin hyvin, äskettäin käymämme ottelu. ”Varsinkin kun muistaa millainen psyko meidät viimeksi pisti ottelemaan…”
”Nidoo!” Rigel huudahti. Sen selässä oleva haava oli sidottu, mutta epäilin paranisiko se ikinä kokonaan, samaa saattoi ajatella omasta haavastani, joka oli sidottu sekin. Kylä näytti oikein viihtyisältä, lunta oli edelleen maassa, muttei sellaisina jättimäisinä kinoksina kuin Aurora Townissa tai Cordovan Townissa, ehkäpä suurin osa kinoksista koristi nyt kanjonin seinämiä. Kylä näytti oikeastaan aika hiljaiselta, ympärillämme oli paljon kodikkaan oloisia pieniä taloja, mutta kukaan ei käyskennellyt talonsa pihalla, olin helpottunut, huomatessani ettei kylässä juoksut pieniä mukuloita lumisota aikeissa, mitä voin sanoa? En pitänyt kamalasti pienistä lapsista.
”No onpas tyhjää”, minä mutisin, Splinter sirkutti minulle vastaukseksi, niin kovaa kuin suinkin sai ääntä kurkustaan. Rigel murahti ja katsoi äreästi pikkulintua, äänen täytyi käydä kovasti sen korviin.
”Riittää jo, Splinter”, minä naurahdin ja silitin tirpan punaista päätä, lintu piti siitä niin paljon, että se alkoi hyristä – luuli kai olevansa kissa. Rigel mulkaisi sitä häijysti ja tönäisi sitten päällään jalkaani. Kumarruin hiukan ja taputin sen päätä.
Sitten me kuljimme kylän halki, missään ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä.
”Kunnon aavekaupunki”, minä huomautin. ”Nukkuvatkohan kaikki talviunta?”
”Nidoo”, Rigel vastasi. Paikka oli varsin pikkuinen, ei sillä, että olisin odottanut mitään isoa, täällä oli vain rähjäisen näköinen pieni sairaalarakennus ja pieni kyläpuoti. Päätin suunnata kyläpuotiin, ihan muuten vain, ei ollut mitään järkeä pällistellä ulkona, täällä kun oli melko viileä sää. Putiikki oli ruskeassa vanhassa talossa, jonka ovi narahti ikävästi, kun avasin sen, lisäksi katossa oleva kello kilahti, kun astuin sisään. Puoti näytti olevan tyhjä.

Aika huolimatonta, kuka tahansa voisi vain tulla sisään ja pölliä mitä halusi.

Kaikki oli sitä paitsi pölyn peitossa, pölyä oli niin paljon, että Rigel alkoi aivastella. Se kuulosti oikeastaan aika hassulta.

Takahuoneesta astui esiin vanha mummeli, jonka hiukset näyttivät harmaantuneen jo aika päiviä sitten.
”Hyvää huomenta”, hän toivotti. ”En odottanut asiakkaita näin aikaisin, mutta sinä et näytä olevan täältä päin.”
”En olekaan”, minä myönsin. ”Me tulimme vasta.”
”Luithan sinä varoituskyltin?” Mummeli kysyi varovasti.
”Joo, otteluita me tulimmekin karkuun”, minä sanoin. ”Minulle ja Rigelille kävi pikkuinen vahinko viime ottelussa.”
Mummeli nosti lasit silmilleen ja siristi vanhoja silmiään. ”No voihan, mitäs hänelle on sattunut?”
”Joku psyko-kouluttaja ja hänen ilkeä Scytherinsa”, Minä huokaisin. ”Olisi saanut aikaan paljon pahempaakin jälkeä, ellen olisi mennyt väliin ja…”
”Sinäkin näytät satuttaneen itsesi”, Mummeli totesi, huomatessaan osin siteillä paketoidun oikean käsivarteni.
”Ei tämä mitään”, minä vähättelin. ”Mutta Rigel sai kyllä pysyvän arven selkäänsä.”
”Siskoni on kasvattaja, ja osaa hoitaa haavat kuin haavat”, Mummeli sanoi avuliaasti. ”Sinun kannattaa käydä hänen luonaan.”
”Teen sen, kiitos vain”, minä sanoin ja käännyin katsomaan ympärilleni.
”Hihkaise, jos löydät jotain kivaa”, mummeli sanoi ja alkoi luutia takahuonetta, niin että se aiheutti huoneeseen huikean kokoisen pölypilven. Liikkeessä oli vaikka ja mitä, hyllyt olivat täynnä vaikka minkälaisia purnukoita ja esineitä, siellä oli pienen pieniä esineitä ja vaatteita, ne eivät mitenkään voineet olla ihmisille tarkoitettuja, ne olivat liian pieniä ihmisten päälle puettavaksi. Splinter innostui ja lennähti eräälle hattuhyllylle katselemaan mitä sieltä löytyisi.
”Hei, Splinter. Älä ala riehua!” Minä varoitin, mutta lintu halusi välttämättä kokeilla erästä purppuran väristä hattua – fedoraa itse asiassa. Splinter lensi pian takaisin hartialleni hattu päässään.
”Mutta Splinter, sehän pukee sinua!” Minä naurahdin, sitten katsoin hintalappua, mikä roikkui hatusta, eikä se ollut lainkaan kallis, maksoi vaivaiset 15 lanttia.
”Nidoo!” Rigel huudahti ja tökki jalallaan omaani.
”Kyllä, kyllä Rigel”, minä rauhoittelin. ”Etsitään jotain sinullekin.” Ja sen me teimme. Tarjolla oli vaikka mitä, silintereitä, baskereita ja muita hattuja, mitkä eivät kuitenkaan näyttäneet hyviltä Rigelin suurien korvien välissä. Sitten oli kaikenlaisia naamioita, silmälaseja ja monokkeleita, mutta koska Splinter repesi sirkuttavaan nauruun nähtyään Rigelin tummat lasit päässä, ja minun on myönnettävä, että Nidoran näytti kyllä aika hassulta ne päässään, joten ei, emme tyytyneet niihinkään.
Seuraavassa hyllyssä oli kaikkia söpöjä koristeita, kukkia, solmioita ja rusetteja. Käteeni osui kaunis vaaleanpunainen huivi, joka maksoi vain viitisen kolikkoa.
”Taidan ostaa tämän”, minä totesin. ”En tietenkään sinua varten, Rigel.”
”Nidoo!” Rigel huudahti löydettyään jotain mieleistään. Se löysi kasan muita huiveja, nekään eivät olleet kovin kalliita värejä oli vaikka mitä, mutta tyydyimme siniseen, sillä siitä Rigel näytti tykkäävän eniten. Otin myös erään kauniin sinisen riipuksen ja punaisen viitan – ties mitä minä niistä keksisin.
”Löysitkin paljon kaikkea”, mummeli totesi hyvillään. ”Näin hyvin kauppa ei olekaan käynyt aikoihin.”
”Täällä ei taida käydä paljoa turisteja”, minä arvelin.
”Ei käykään”, mummeli myönsi. ”Mutta hyvä niin.”
Niin minä sitten maksoin mummelille, sen jälkeen hän laittoi luutansa sivuun. ”Taidan pitää hiukan taukoa. Voin viedä sinut sisareni vastaanotolle, jos tahdot.”
”Mikäs siinä”, minä vastasin.

Panin merkille, että liikkeestä lähtiessämme, hän ei lukinnut ovea.

No jos täällä ei paljoa porukkaa käynyt, se oli kai turvallista mutta silti…

Mummelin sisko asui aivan sisäänkäynnin liepeillä, viehättävässä omakotitalossa, jonka ympärillä kasvoi puinen aita, se oikeasti kasvoi eikä ollut sellainen tekoaita, joita joskus näki, en tiedä mitä laatua se oli, mutta se tuoksui etäisesti katajalta. Pihalla kasvoi muutama puu, siellä oli myös hiekkalaatikko ja kiikkulauta, jollaista en ollut nähnyt sitten lapsuusvuosien.
”Nuo ovat kaikki pokémoneja varten”, mummeli selitti huomatessaan tuijotukseni. ”Siskoni hoitaa niitä mielellään. Tuolla pitäisi olla myös tekojärvi, mutta nyt se on tietenkin jäässä.”
Sitten mummeli avasi oven muina miehinä ja astui sisään.
”Kaarp!”
”Auts!” Minä murahdin. ”Mitä hel…”
”Kas siskollani on uusi hoidokki”, mummeli totesi ja katsoi oranssia karppia, joka oli iskenyt hampaansa nenääni.
”Fleetch!” Splinter sirkutti huomattavasti ärtyneemmän kuuloisena, se lensi kohti karppia ja tyrkkäsi sitä sen verran kovaa, että karpin ote nenästäni kirposi ja se lässähti lattialle. Kuivalla maalla, oli kala mikä hyvänsä, ei pärjäisi ja Splinter myös tiesi sen, ja laskeutui maahan karpin lähelle ja alkoi sirkuttaa kiihtyneenä.
”Fletch! Fletch! Fleetch!” Se kuulosti aivan saarnaamiselta, karppi yritti näykätä Splinteriä koivesta, mutta minä nappasin nopeasti Fletchlingiä sen pyrstösulista ja vedin sen karpin ulottumattomiin. Tungin karpin suuhun jotain, mitä satuin löytämään, jonkinmoisen leivoksen läheiseltä tuolilta. Ja siihen se sitten jäi maiskuttamaan suupalaansa.
”Jos on pakko pureskella jotain, niin pure tuota!” Minä ärähdin. Karppi ei voinut sanoa mitään, sillä sen suu oli täynnä leivosta, sen sijaan se tuijotti minua vihaisesti.
”Miya? Sinäkö siellä?” Vanhahko naisen ääni alkoi huhuilla. Kuulin töminää, hetken päästä rappusia pitkin asteli alas vanha, muttei niin vanha kuin tämä toinen mummeli, hänellä oli juuri harmaantumassa olevat ruskeat kiharat ja viisaat harmaat silmät – ihan kuin oikealla isoäiti-ihmisellä.
”Sisko-hyvä, soittaisit ovikelloa ennen kuin tulet”, nainen päivitteli. ”No mutta mitenkäs tuo Magikarp tuohon loikkasi?”
”Se puri tätä nuorta naista nenästä”, mummeli, joka oli ilmeisesti nimeltään Miya, sanoi. Nenästäni oli alkanut vuotaa verta. Splinter vislasi ylpeästi.
”Se on vähän arvaamaton”, Miyan sisar sanoi, hän kumartui ottamaan Magikarpin syliinsä. ”Se toimitettiin tänne viime yönä, en tiedä mistä on kyse, mutta tämä neiti on aika huonokuntoinen.”
”Kaya, tällä tytölläkin on asiaa” Miya sanoi viitaten minuun.
”Minun Nidoranini, Rigel sai aika pahan haavan selkäänsä viime ottelun aikana”, minä selitin. ”Voisitko ehkä vilkaista sitä?”
”Hetki vain”, Kaya sanoi. Hän lähti viemään karppia jonnekin, ja poistui huoneesta vähäksi aikaa, sitten hetken kuluttua kuulin veden tippuvan ja sitten loiskahduksen.
”Pysy sinä nyt siinä, tulen kohta takaisin”, kuulin Kayan sanovan pokémonille lempeästi. Sitten hän palasi luoksemme nopein harppauksin.
”Katsotaanpas sitten”, hän sanoi ja astui askeleen lähemmäs Rigeliä. Nidoran alkoi murista.
”Ehkä minä kannan Rigelin sinne, missä nyt haluat sitä katsoakaan”, minä ehdotin.
”Sopii”, Kaya sanoi ja viittasi minut seuraamaan, Miya puolestaan meni johonkin toiseen huoneeseen. Kaya johdatti minut portaita ylös, yläkertaan, joka oli hyvin avara ja valoisa, siellä oli paljon tilaa ja monia ikkunoita, joista näki ulos. Yläkerrassa oli monia huoneita, en kiinnittänyt niihin paljoakaan huomiota, kunnes seurasin Kayaa erääseen huoneeseen, jossa oli hoitopöytä ja lattialla vesiastia, seinät olivat rauhoittavan vedensiniset.
”Laskisitko Nidoranin hoitopöydälle?” Kaya kysyi, sillä välin kuin hän desinfioi käsiään ja laittoi lopuksi käsiinsä valkoiset suojakäsineet.
Minä nostin Rigelin syliini ja nostin sen hoitopöydälle.
”Ihan rauhassa, Rigel”, minä rauhoittelin. ”Älä hermostu.”

”No niin”, Kaya sanoi ja avasi Rigelin siteet. ”No voihan…”
”Onko se jotain vaarallista?” Minä kysyin säpsähtäen.
”Haava näyttää aika syvältä”, Kaya totesi.
”No, paraneeko se?” Minä kysyin.
”Kyllä se paranee”, Kaya sanoi, kuulin kuitenkin epäröinnin hänen äänessään.
”Mutta?” Minä kysyin.
”Arpi siitä jää”, Kaya sanoi.
”Mutta muuten se paranee?” Minä kysyin.
”Kyllä”, Kaya nyökkäsi. ”Laitan haavaan desinfiointiainetta ja salvaa, niin se paranee nopeammin.”  Niin Kaya sitten suihkutti Rigelin haavaan läpinäkyvää nestettä, joka tuoksui steriililtä, siltä kuin sairaaloissa yleensä tuoksui. Se näytti kirvelevän, sillä Rigel murahti ja värähteli hetken. Sen jälkeen Kaya siveli haavan päälle kellertävää voidetta.
”Vaihdetaan vielä puhdas side, niin se on siinä”, hän hymähti. Kaya otti eräästä laatikosta selkänsä takaa puhdasta sideharsoa ja sitoi sen Rigelin vatsan ja selän ympäri.
”Siteen voi ottaa pois parin päivän kuluessa”, Kaya sanoi minulle. ”Raikas ilma hoitaa parantumisen sitten. Mutta nyt se saattaa hyvin aueta uudelleen, joten sidettä on pidettävä varmuuden vuoksi.”
”Ymmärrän”, minä vastasin. ”Kiitos avusta.”
”Fleetch!” Fletchling lensi hätäisesti oviaukosta sisään, väistäen jotain, mikä yritti napata sen. Splinter lennähti nopeasti hartialleni, se oli aivan hengästynyt ja tärisi.
”Mikä hätänä, Splinter?” Minä kysyin. Silloin huoneeseen rynnisti varjo, tai siltä se ainakin näytti aluksi, se oli pieni pokémon, musta nelijalkainen karvapallo, jolla oli vekkulit jäänsiniset silmät ja pään päällä punamusta töyhtö.
”Zoruu!” Pokémon huudahti ja lähti juoksemaan minua kohti, se loikkasi kohti Splinteriä, joka lennähti oikopäätä karkuun, mutta ennen tätä pokémon hyppäsi minua vasten, niin että kaatua rysähdin lattialle. Splinter lennähti hätääntyneenä eräälle orrelle ja jäi sinne istumaan, mutta vieras pokémonpa jäikin vahtimaan sitä orren alle.
”No, mutta Zorua!” Kaya torui. ”Ei noin hieno neiti jahtaa vieraita.”
”Zoruu!” Pokémon, Zorua – ilmeisesti huusi.
”Hei, vintiö”, minä sanoin ja tartuin otusta hännästä. Nostin pokémonin ylös ja katsoin sitä. ”Jätä Splinter heti rauhaan.”
”Zorua!” Zorua huusi, mutta luulin sen tarkoittavan: enpäs varmasti jätä.
Sitten se potkaisi minun kättäni takajaloillaan niin voimakkaasti, että otteeni siitä irtosi. Sitten se hyppäsi hoitopöydälle ja katsoi uhkaavasti Rigeliä. Rigel nousi seisomaan, ja katsoi tuntematonta pokémonia takaisin. Ja siitäkös vasta hippasleikki alkoikin! Zorua ja Rigel alkoivat juosta toistensa perässä ympäri huonetta sotkien kaikki paikat likaisiin tassun jälkiin.
”Rigel, nyt riittää!” Minä karjaisin sille. Pysäytin Rigelin kun se seuraavan kerran juoksi ohitseni, työntämällä jalkani sen naaman eteen.
”Katso nyt tätä sotkua!” Minä saarnasin. ”Mitäs nyt tulisi sanoa? Oletko pahoillasi?” Sitten Rigel painoi katseensa maahan ja se riitti minulle.
”Hyvä. Et olekaan niin vaikea, kuin aluksi luulin”, taputin Nidoranin päätä.
”Zorua, ei!” Kaya huudahti, käänsin nopeasti katseeni pikkutuholaisesta toiseen. Pieni mustaturkkinen Zorua oli kiivennyt ikkunalaudalle ja oli juuri hyppäämässä ulos ikkunasta.
”Hei, hölmö! Alas sieltä!” Minä huusin, mutta siitäkös Zorua innostui, sen silmät alkoivat kiilua ja se loikkasi ulos avonaisesta ikkunasta.
”Voi, voi!” Kaya päivitteli.
”Ei hätää, minä haen sen!” Minä lupasin. ”Pitäkää silmällä Splinteriä sen aikaa. Tule Rigel.”
Rigel olikin heti vierelläni, kun olin ensin noussut ylös lattialta. Lähdimme kiireellä huoneesta ja kiirehdimme portaat alas.
”Joko sinä menet?” Kuulin Miyan kysyvän.
”Menen etsimään Zoruaa!” Minä huikkasin mennessäni ulos ovesta. Näin miten Zorua, märkä ja jotenkin myös kurainen sellainen viiletti meitä karkuun. Minä ja Rigel lähdimme tietenkin juoksemaan sen perään, sitähän mokoma vintiö halusi.

Rigel oli kokoonsa nähden varsin nopea. Se jaksoi viilettää mukanani, kun juoksin, yhdessä me pikku hiljaa saavutimme mokomaa vintiötä.
”Odotahan!” Minä huusin. Silloin Zorua katsoi meitä, jäänsiniset silmät hehkuen ja lisäsi vauhtiaan.
”Rigel, käänny tuon mutkan takaa!” Minä neuvoin, kun huomasin erään tien vievän juuri sinne, minne riiviö oli juoksemassa. Rigel tajusi mitä ajoin takaa, joten se teki niin kuin käskin. Se kaarsi toiselle polulle ja katosi hetkeksi, pian näin sen uudelleen ja niin näki riiviökin. Sitten sattui yhteen törmäys, riiviö törmäsi päistikkaa päin Nidorania, ne löivät päänsä yhteen. Silloin minä nappasin pienen riiviön kouriini.
”Kiinni jäit, senkin vintiö”, Minä sanoin voiton varmana, mutta sitten kompuroin omiin jalkoihini, ja paitani kastui kuinkas muutenkaan – nuoskalumen takia.
”No jäit kuitenkin”, Minä lisäsin tyytyväisenä.
”Miksi et sano mitään?” Kärkäs korkea tytön ääni kuului jostain läheltä. ”Miksen saa tulla mukaasi? Olemmehan me kihloissakin!”
”Ehkä juuri siksi, Ruka”, Toinen ääni, Leon ääni sanoi kyllästyneesti.
”Mitä hyötyä kihlauksesta on, jos en koskaan näe sinua, Leo?” Tyttö kärtti. ”Hei! Kuunteletko sinä minua? Minne sinä menet?”
”Miwa!” Leo tuli kulman takaa ja huokaisi helpotuksesta. ”Olen etsinyt sinua joka paikasta! Mitä on tapahtunut? Satutitko itsesi?”
”Ääh, en”, minä huokaisin. Leo tarjosi minulle avuliaana kättään, ja minä, hetken mielijohteesta tartuin siihen, ajattelematta seurauksia. Hän veti minut hymyillen ylös.
”Onneksi löysin sinut”, poika hymyili helpottuneena.
”Onneksi?” Minä toistin ja virnistin.
”Sinähän voitit vedon”, poika hymähti. ”Olen sinulle jotain velkaa.”
”Ai niin!” Minä muistin. ”Olin unohtanut.”
”Annan sinulle kaksi TM-liikettä, jotka voit opettaa pokémoneillesi”, Leo sanoi, sitten hän keikautti reppunsa selästä ja avasi sen sivutaskun. Sain käteeni pari outoa levyn näköistä esinettä. ”Toxic, sopii vaikka Rigelille. Ja tämä TM Payback, sopii vaikkapa tuolle Zorualle.”
”Se ei ole minun”, Mutta ennen kuin ehdin selittää tarkemmin, kimakka ääni keskeytti minut.
”Siinähän sinä olet, enää et pakene!” Paikalle tuli kaunis tyttö, ei mikään meikkipelle, niin kuin Himeko vaan luonnon kaunis tyttö, kuin malli, hänellä oli tasaisen ruskettunut iho, lyhyet, silkkiset vaaleanruskeat hiukset ja oliivin vihreät kimmeltävät suuret silmät. ”Kuka tuo tyttö on?”
”Öäh, Ruka. Hän on Miwa”, Leo sanoi epäröiden. ”Hän on ystävä.”
”Vai ystävä”, Rukaksi kutsuttu tyttö toisti ja katsoi minua nenäänsä pitkin.
”En sinun ystäväsi”, Sanoin varsin pisteliäästi.
”Leopold Thorin Del Rey!” Tyttö kilahti. ”Petätkö sinä minua?!”
”Älä ole hölmö, Ruka”, Poika puuskahti. ”Sanoinhan että Miwa on ystävä. Ystävä.”
”Juoksit hänen luokseen niin kiireellä!” Tyttö syytti.
”Ruka-kiltti”, Leo sanoi pyytävästi. Hänen hermonsa näyttivät olevan lähes riekaleina. ”Voisitko mennä kotiin?”
”Että voisit kuherrella tyttösi kanssa vai?” Tyttö huusi. ”Oletpas mennyt alas, ennen sinä sentään pidit näteistä.”
”RUKA!” Leo karjaisi niin että koko kylä kaikui. ”Oikeasti, mene!”
”Hyvä on sitten!” Tyttö kiljahti, hän katsahti minua vielä kerran ja nosti sitten nenänsä pystyyn ja lähti.
”Olen tosi pahoillani, että sinun piti tavata Haruka”, Leo huokaisi päätään pidellen. ”Hän on…”
”Kihlattusi?” Minä arvasin, Leo nyökkäsi.
”No onneksi olkoon”, minä sanoin sarkastisesti.
”Hän oli ennen mukavampi”, Leo myönsi. ”Kun menimme kihloihin, äitini ja hänen äitinsä patistivat minua kosimaan, Rukasta tuli… omistushaluinen.”
”No tykkäätkö sinä hänestä?” Minä kysyin hyökkäävällä äänensävyllä.

Eikö tuo tyyppi älynnyt, etten ollut mikään parisuhdeterapeutti?

”Ennen tykkäsin, kai”, Leo huokaisi. ”Nyt, en ole niinkään varma.”
”No jätä se sitten!” Minä huudahdin äreästi. ”Miksi olet kihloissa tytön kanssa, josta et pidä? Joudut vielä naimisiinkin hänen kanssaan, siitä tulee varmasti kivaa. Onneksi olkoon, Romeo!”
Minä olin viimeinen henkilö, jolle tulisi asioistaan – erityisesti parisuhdeongelmistaan valittaa. Minulta ei sympatiaa herunut. Silmiäni kirveli, tahdoin pois tästä tilanteesta, ja äkkiä sittenkin.
”Tule, Rigel!” Minä komensin ja pinkaisin juoksuun Zorua yhä sylissäni. Rigel seurasi.
Kuulin Leon huutavan nimeäni, mutta en minä pysähtynyt.

Palattuani Kaya-mummelin talolle, soitin kohteliaasti ovikelloa, sillä en halunnut, että karppi purisi nenääni toistamiseen. Hetken odottelun jälkeen Miya-mummeli tuli avaamaan oven.
”Sinä näköjään löysit sen Zoruan”, mummeli totesi hyvän tuulisena. ”Ja sotkit samalla itsesi?”
”En käyttäisi aivan tuota termiä”, minä puolustauduin.
”Kaya antaa hierontaa Fletchlingillesi”, Miya sanoi päästettyään minut sisään. ”Se auttaa sitä rentoutumaan.”
”No sitä Splinter kyllä tarvitsee”, minä totesin. ”Onko hän yläkerrassa?”
”Samassa paikassa, kuin lähtiessäsi”, Miya vastasi.
”Okei”, Minä sanoin ja lähdin, jälleen kerran kiipeämään rappuja ylös. Kaya hieroi sormillaan Splinterin selkää saapuessani huoneeseen. Splinter päästeli suustaan kurisevaa ääntä ja näytti viihtyvän.
”Löysitkö Zoruan?” Kaya kysyi huomattuaan minut.
”Löysin”, minä vastasin.
”No mutta, olettepa te molemmat likaisia!” Kaya totesi. ”Mene tuonne käytävän päähän, kylvetä Zorua ja samalla itsesi.”
”Mutta vaatteeni”, minä vastustin. sillä eihän minulla ollut vaihtovaatteista tietoakaan.
”Saat lainata täältä”, Kaya lupasi. ”Et sinä voi likaisissa vaatteissa lähteä.” Huomasin heti, että tästä oli turha kinastella, sillä Kayalla oli silmissään samanlainen päättäväinen pilke, kuin eräällä tuntemallani isoäidillä. Joten painuin ulos huoneesta ja kävelin käytävän päähän. Siellä oli kylpyhuone, jonka kaakelit olivat vaaleansinisiä, amme oli puhdas ja valkoinen – suurikokoinen. Siellä oli myös pesukone, jonka päälle jätin likaiset ja märät vaatteeni.
Rigel tietenkin seurasi, mutta se oli koko ajan selin minuun. Mikä herrasmies siitäkin oli kehkeytymässä.
Avasin vesihanan, tietenkin laitettuani tulpan ensin kiinni ammeen pohjaan. Zorua koetti valuvaa vettä varovasti tassun kärjellään.
”Onko se sopivan lämmintä?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Pikkuinen huudahti päätään nyökytellen.
”Hyvä on.” Minä sanoin. Zorua antoi minun kavuta ammeeseen ensin, sen jälkeen se itse hyppäsi ammeeseen, samalla kun molskautti vedet kasvoilleni.
”Senkin rontti!” Minä huudahdin ja pärskäytin puolestani vettä Zoruan päälle. Sen turkki olikin ihan märkä. Vedin polveni koukkuun ja painoin leukani polviani vasten, kiersin käteni polvieni ympärille, jotta Zorua mahtuisi polskimaan rauhassa.

Ikävät muistot täyttivät mieleni.

”Kihlaukset ovat tyhmiä”, minä totesin. ”Olen liian nuori miettimään moista, isoäitikin sanoo aina, että kolmekymppisenä pitää sellaista vasta pohtia, lapsiahan me parikymppisetkin vielä olemme, sanoi laki mitä hyvänsä.”
”Zoru?” Zorua katsoi minua uteliaana.
”Älä vaivaa sillä mieltäsi pikku… pikku… onko sinulla nimeä?” Kysyin typertyneenä. Zorua pudisti päätään.
”Pidätkö sinä tähdistä?” Minä kysyin.
”Zorua!” Pikkuinen hihkaisi.
”Hmm… no sitten.” Minä pohdin. ”Bellatrix, vahva nimi pienelle vintiölle.”
Zorua ei näyttänyt oikein pitävän nimestään, ja olihan se kieltämättä pitkä.
”Kavereiden kesken, Trix”, minä lisäsin. Pieni Zorua nyökytteli päätään innostuneena.
”Hyvä sitten, Trix”, minä hymyilin ja silitin Zoruan päätä. ”Kyllä jokaisella pitää nimi olla.”
”Nuori mies, sinuna minä en menisi sinne!” Kuulun Kayan huutavan käytävältä, sitten kuulin nopeita askelia, ja ennen kuin tajusinkaan, joku vetäisi oven auki. Ja se joku oli herra Del Rey, Leo – jos sallinette. Ja hän tuijotti suoraan minuun.
”Öäh…”
”Rigel!” Minä kiljaisin, sen sijaan kuin olisin kiljunut kuin mikäkin tyttö.
”Nidoo!” Rigel huusi, ja se tiesikin mitä oli tehtävä.
”Rigel ä-älä, en minä tarkoit- Auts!” Rigel oli jo varsin terhakka Nidoran, se nimittäin puski pojan ulos kylpyhuoneesta ja äänestä päätellen vielä pisti häntä.

Ihan oikein hänelle.

Nousin kylpyammeesta, mutta Trix pysyi vielä siellä. Otin naulakosta persikan värisen kylpytakin ja puin sen päälleni, ihan siltä varalta, että äskeinen herra yrittäisi samaa temppua uudelleen.
Vaihdoin ammeeseen puhtaat vedet ja aloin sitten tutkia ammeen reunalla olevia purnukoita, joiden sisällä oli erivärisiä aineita.
”Tuuheaturkkisten pokémonien hoitoon”, minä luin ääneen. ”Sehän sinä olet, vai mitä, Trix?”
”Zorua!” Zorua huudahti.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kaadoin ainetta hiukan veteen. Pärskytin hiukan vettä Zoruan päälle ja hieroin ainetta sen turkkiin, sen jälkeen laskin veden ammeesta ja avasin vesihanan uudelleen, huuhdellakseni aineen pois.
”Kas näin”, Minä sanoin tyytyväisenä. ”Puhdasta tuli.” Lopuksi kiedoin Zoruan hyllyltä löytämääni pastellin vihreään pyyhkeeseen. Sitten me tietenkin poistuimme kylpyhuoneesta, oven ulkopuolella Rigel piti yhä vahtia.
”Hyvin tehty, Rigel”, minä kehuin ja taputin Nidoranin päätä.
”Nidoo!” Se vastasi ylpeänä.
”Oletkin näköjään jo valmis”, Miya sanoi, hän tuli yhdestä yläkerran huoneesta ulos mukanaan teekannu. ”Jätin tuonne sinulle kuivat vaatteet.”
”Kiitän”, minä sanoin.
”Vaihda vaatteet vain kaikessa rauhassa”, Miya sanoi. ”Minä kyllä katson, ettei miespuolinen vieraamme häiritse sinua.”
Joo”, Minä mutisin. Menin huoneeseen, josta Miya oli juuri poistunut. Sen täytyi olla jonkin sortin olohuone, sillä siellä oli sohva, pari nojatuolia ja televisio. Vaatteet oli laitettu nojatuolin käsinojalle, myös laukkuni oli tuotu sinne, jos olisin tarvinnut sieltä jotain. Pukeuduin nopeasti mustiin vettä pitäviin housuihin ja pörröiseen villapuseroon, jossa oli mustia ja valkoisia raitoja. Sen jälkeen kuivasin pienen Zoruan turkin kuivaksi, mutta sen jälkeen se muistutti lähinnä pörröistä karvapalloa, ja näytti vähän hassulta, niin hassulta että kuulin Rigelin hörähtävän, se oli käpertynyt mukavaan asentoon sohvalle.
”Älä välitä, Trix”, minä lohdutin. Löysin erään kirjahyllyn päältä harjan ja aloin selvittää sillä Zoruan turkkia. Pian sen turkki olikin lähes takuton ja kiiltävä.
”Oletpas sinä nyt nätti”, minä kehuin. ”Mutta jotain vielä…” Nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen istumaan tuolille, kun itse menin laukkuni luo. Pian löysinkin eräästä taskusta etsimäni, sen kauniin sinisen riipuksen. Palasin Trixin luo ja ripustin sen Zoruan kaulaan.
”Nyt näyttää paremmalta”, minä kehuin.
”Todellakin”, kuulin Kayan sanoman huoneen ovelta. ”Kylläpä Zoruan turkki näyttääkin hyvältä!”
”Zoruu!” Istuuduin Zoruan viereen ja se kapusi oitis syliini ja pökki tyytyväisenä rintaani.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Kaya ilmoitti kuin asia olisi ollut sillä selvä.
”Sillä on varmaan ikävä kouluttajaansa”, minä puolestani pohdin.
”Ei sillä ole sellaista”, Kaya sanoi. ”Löysin sen muutama viikko sitten kanjonista kuumeessa, ja toin sen tänne toipumaan.”
”Ai”, minä totesin. ”No sitten…”
”Ottaisitko sinä sen?” Kaya paukautti. ”Vaikutat vastuuntuntoiselta nuorelta kouluttajalta.”
”Zoruu!” Zorua kannusti.
”No jos Bellatrix tahtoo, niin se saa kyllä tulla”, minä sanoin lopulta, pohdittuani asiaa hetken.
”Zorua!” Zorua huusi iloisesti.

Sitten tapahtui jotakin kummaa, jokin valkea valo sokaisi minut hetkeksi.
”Mitä ihm…” Minä päivittelin. Avasin varovasti silmäni ja huomasin valon tulevan Rigelistä, se hohti valkeaa valoa. Minä pelästyin ja nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen tuolille, kun itse kiirehdin Nidoranini luo.
”Rigel!” Minä huudahdin. ”Mikä hätänä? Voitko huonosti?” Mutta en saanut vastausta. Olin aivan kauhuissani. Mitä ihmettä oli tekeillä? Miksi Rigel loisti kuin hehkulamppu? Oliko se sairas? Oliko se syönyt jotain sopimatonta? Tämäkö oli sen ennustajaeukon ruuan sivuvaikutuksia? Sitten se kasvoi, loisti ja kasvoi.
”Auta sitä!” Minä parkaisin. ”Rigel on varmasti sairas! Sen täytyy saada jotain lääkettä.”
”Ei se sairas ole”, Kaya hymyili.
”Mikä sillä sitten on?” Minä tivasin.
”Rinoo!” Se oli ihan varmasti Rigelin ääni, vain hiukkasen karheampi. Sitten huomasin makaavani selälläni maassa. Päälläni seisoi, jokin mikä näytti Rigeliltä, mutta sen iho oli tummempi ja se oli isompi kuin Rigel ja sen korvat sekä peräpään piikit olivat kasvaneet. Vain silmät olivat samanlaiset.
”Rigel?” Minä kysyin. ”Olethan sinä vielä sama Rigel?”
Pokémon pökkäisi minun poskeani omallaan hyvin hellästi.
”Rinoo!”
”Onneksi olkoon, Nidoranisi kehittyi juuri Nidorinoksi!” Kaya sanoi.
”Kehittyi?” Minä toistin. Tiesinhän minä, että pokémonit kehittyivät, mutta tämä… vastahan minä olin tavannut Rigelin! Ja kun Youko – Nobukon pokémon kehittyi, siinä kesti kauan.
”Mikset sanonut mitään?” Minä kysyin Rigeliltä pöllämystyneesti. ”Minä säikähdin, jestas sentään!”
”Rino!” Rigel huudahti vastaukseksi.
”No onpas sinusta tullut iso rötkäle.” Minä naurahdin. ”Onnea sitten vaan!”
”Nidorino!” Rigel huusi ylpeänä.

Kommentit:

Chidori


6>
Vai että suhdesotkut olivat syynä siihen, miksei Leo halunnut lähteä Miwan mukaan Mindaro Towniin! 😀 Ymmärrän, ymmärrän. Muuten kylä vaikuttaisi viihtyisältä paikalta, ihana tuo asusteputiikkikohtaus! n__n Kasvattajatehtävän toteutuksesta pidin myös kovasti, mummelin auttaminen tuli tuolla tavalla kaiken koheltamisen seuraamuksena. Vintiözoruan kylvetys ja turkinhoito oli hienosti kuvailtu, kyllä nyt Trixin kelpaa lähteä Miwan matkaan~ Leonin vahinkotirkistely muuten alkaa uhkaavasti muodostua jo tavaksi… :–D Ooh, Rigelistä kehittyi komea Nidorino~ 83 Sen piti itse asiassa kehittyä virallisesti jo viime tarinan jälkeen, unohdin nimittäin antaa pyydystysottelusta Karain kanssa Rigelille tasoja (paikkasin asian tämän tarinan palkkioon). ._. Olen törttöillyt kouluttajatietojesi kanssa viime aikoina ihan hirvittävästi, suurimmat anteeksipyyntöni jatkuvasta toilailustani. :'<

Tästä luvusta Rigelille 3 tasoa ja kiintyvyyspistettä, Splinterille taso ja neljä kiintyvyyspistettä sekä Karai-karppiselle kiintyvyyspiste. Zorua lähtee matkaasi tasolla 16, ilmoittelehan sen luonne vielä kouluttajakirjassa. Rahaa saat 80pd:tä.

Aurora #5 > Arpia itse kullekin

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Splinter, eikö sinua väsytä tippaakaan?” Minä kysyin, sillä tirppa jatkoi visertämistään. Rigel murisi ärtyneesti, sillä viserryksen täytyi käydä sen hermoille, sillä kun oli noinkin suuret korvat. Tuuli puhalsi viileänä kasvojamme vasten, tunsin Splinterin värähtävän.
”Kyllä se sitten helpottuu, kun pääsemme tuulen suojaan” minä puhelin sille. Mutta en ollut siitä niinkään varma, sillä missään ei näkynyt suojaa, vain kumpuilevaa niittyä, jonka varrella käytiin mitä ilmeisimmin pokémon otteluita.
”Yritetään ehtiä tämän tien päähän vielä tänä yönä”, minä sanoin, sillä tiesin yön olevan jo korvalla. En ollut yhtään varma siitä, mitä kotiin kuului, ja olisiko minua jo etsitty ja jos oltaisi, tulisiko joku juosten perääni? Jos tulisi, toivoin sen olevan Nobuko – hän ei sentään pakottaisi minua tulemaan kotiin. Himeko nyt viimeisenä minua etsisi, se oli varmaa. Tirskahdin ajatuksestakin hänestä rämpimästä Route 101:tä keskellä yötä. Rigel katsahti minuun uteliaana.
”Kunhan ajattelin”, minä sanoin sille. ”Väsyttääkö teitä?”
”Nidoo!” Rigel huusi ääni tarmoa uhkuen, mutta lyönpä vetoa, että päivä oli ollut sille pitkä. Ensin näemme sen hullun tai vähemmän hullun stalkkerin (mistä noistakaan tietää) Route 101:llä, karkasimme kotoa ja törmäsimme Sakuraan serkkuineen, joka yritti napata Rigelin itselleen, nappasimme yhteistuumin Splinterin osaksi tiimiämme ja eksyimme lumipyryyn. Onneksi kohtasimme sen ennustaja naisen, ja saimme jotain syödäksemme. Ja sitten tapasimme sen ukon, ja tässä sitä nyt ollaan. Kävelimme, tai oikeammin minä ja Rigel kävelimme, Splinter istui olallani, pitkin kumpuilevaa tietä. Vai pitäisi täällä olla kouluttajiakin, no eipä varmaan tähän aikaan. Mutta tietenkin kouluttajat olivat oikeita yökukkuoita, hetken kuluttua kuulimme erinäisiä huutoja, räminää ja solvauksia.

”Aya, tee Tail whip!”
”Utakata, tee pound!” Kiirehdimme äänten suuntaan, katsomaan mistä mahtoi olla kyse. Pian me näimmekin, miten kaksi pientä pokémonia otteli keskenään.
Toinen pokémoneista oli pieni hiiren näköinen ja sen turkki oli violetin vaaleanpunainen, se näytti aika pätevältä, tai ainakin sen itsetunto näytti olevan kohdillaan, jos ei muuta. Toinen pokémon oli suoraan sanottuna vaaleanpunainen pallo, jonka otsalla näkyi olevan vaaleanpunainen hiuskiehkura. Pienen hiiren kouluttaja oli noin 13-vuotias pienikokoinen tyttö, mutta tuon äärimmäisen tyttömäisen pokémonin kouluttaja oli poika. Kuinka itseään kunnioittava poika pitäisi jotain noin pinkkiä mukanaan? Sen kouluttaja oli ainakin parikymppinen nuori mies, jolla oli päässään huivi. Seisahduin niille sijoilleni, tämän täytyi olla sellainen pokémonottelu, mistä Nobuko aina oli kertonut.
Pieni hiiri heilautti häntäänsä, en ymmärtänyt, mitä se muka auttoi. Sitten se pinkaisi juoksuun ja lopulta löi palloa hännällään keskelle kasvoja, tai no pallon keskustaa.
Pallo tietenkin mäjäytti pienellä, melkein näkymättömällä raajallaan hiirtä kuonoon. Hiiri vavahti ja perääntyi, se katsoi kiivaasti vastustajaansa. Sitten pieni pallo lähti juoksemaan, en tiedä miten se juoksi niin olemattomilla jaloilla, mutta niin se vain teki. Sitten se kompastui, tai se näytti hetken siltä, että se heitti pallokuperkeikan ilmassa ja iski sitten hiirtä koko painollaan.
”Tee bite!” Hiiren kouluttaja huusi. Ihme kyllä se pikkuinen hiiri ei ollut kaatunut vielä, horjahtanut vain. Se iski pikaisesti hampaansa pallon pinkkiin hiuskiehkuraan.
”Tee Sing!” Pallon kouluttaja sanoi. Sitten pallo avasi pienen suunsa ja alkoi laulaa hiljaista mutta kaunista sävelmää. En ensin tajunnut, mitä virkaa moisella taisi olla, ennen kuin tajusin hiiren silmien menevän hiljalleen kiinni, se nukahti.
Sitten pallon kouluttaja veti poképallon esiin, pallosta lähti punainen lasersäde, se imaisi pallo pokémonin sisäänsä. Ottelu taisi olla tässä. Vaan kun ei. Pallon kouluttaja kutsui esiin noin Rigelin kokoisen piikikkään hiiren.
”Mikäs turkoosi hiiren näköinen Rigel rip off tuo on?” Minä ihmettelin.
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Tee double kick”, kouluttaja käski. Okei, onkos tämä vähän paksua? Tuo pokémonhan oli jo maassa, miksi tuo mäntti hyökkäsi vielä kerran sen kimppuun?
Onneksi pienen hiiri-pokémonin kouluttaja tajusi sen, hän juoksi kiireesti lähemmäs ja nappasi pokémoninsa ilmasta kiinni, tuon Rigel-hiiri-rip offin potkaistessa sen kiitoradalle.
”Rigel, jos minusta tulee tuollainen kusipää”, minä mutisin, Rigel käänsi katseensa minuun ja tuijotti minua tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään. ”Pure minut järkiini, kiitos.”

En ole ikinä ollut mikään ihmisiä kestävä persoona, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, että kannattaisi kysyä juniorilta, oliko sillä ja sen pokémonilla kaikki kunnossa.
Tyttö katsahti minua pelokkaasti, ikään kuin olisi pelännyt minun vievän pokémoninsa. Hän puristi pientä hiirtään sylissään, tiukasti ja näytti siltä, kun olisi purskahtamaisillaan itkuun. Hiiri oli saanut pahan tällin, mutta ei se näyttänyt unta haittaavan.
”Miten pokémonisi jaksaa?” Minä kysyin.
”Se nukkuu”, tyttö vinkaisi. ”Annan sille Potionin myöhemmin, nyt se saa minun puolestani nukkua.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Se on Rattata, normaalityyppiä”, tyttö sanoi, hänen poskensa nykivät pientä hymyä. ”Mutta kaikki sanovat sitä heikoksi.”
”Sehän on”, Rigel rip offin kouluttaja huomautti – vaikka häneltä ei mitään kysyttykään.
”Sulje suusi, neiti”, minä murahdin.
”Nidoo!” Rigel yhtyi kommenttiini ja sai peräänsä Splinterin liverrykset. Pieni Rigel kopio höristi korviaan ja rynnisti luoksemme. Se alkoi heti haistella Rigeliä, joka ei ollut asiasta turhan iloisen näköinen. Se katsoi tulokasta ärtyneesti ja naksutteli hampaitaan.
”Nidoran!” Pienempi vinkaisi innostuneena, sitten se iski silmää Rigelille.
”Nidoran! Nido!” Rigel huusi ärtyneenä. En ollut kaksinen pokémonkielen tulkki, mutta tiesin kyllä mitä se nyt ärjyi. Ja se ärjyi: Suksi kuuseen nainen!
Mutta tuo rip off oli kyllä yksi päällekäyvä pokémon, se luuli saavansa Rigelin pitämään itsestään, jos se vain lähentelisi tuota tarpeeksi paljon. Rigel hermostui ja alkoi ravata ympärilläni, ja kyllä, se toinenkin alkoi pian ravata ympyrää Rigelin perässä. Lopulta oma Nidoranini sai tarpeekseen ja valitsi pienemmän pahan. Se loikkasi maasta suoraan syliini, ja irvisti maassa olevalla erittäin rumasti – tai koomisesti, miten sen nyt ottaa. No, tämä Doris – joo, Doris oli hyvä nimi päälle päsmärille, kuitenkin päätti tehdä saman kuin Rigel, eli hypätä syliini. Vahinko vain, että Rigel vei kaiken tilan sylistäni. Kun Doris yritti hypätä syliini, pistin jalkani sen eteen, ja painoin sen maahan.
”Sori Doris, minä en vieraita mänttien pokémoneja syliini ota”, minä murahdin.
”Nori, tuletkos sieltä!” Sen kouluttaja käski, pokémon höristi korviaan, se lähti, hieman vastustelen takaisin kouluttajansa luo.

Tervemenoa!

Mutta tämä ei tarkoittanut sitä, että pääsisimme eroon mänttipäästä, jolla tarkoitan Rigel rip-offin ja pallopokémonin kouluttajaa.

”Kuka antoi luvan astua Norini päälle?” Poika kysyi. Hänellä oli aurinkolasit silmiensä edessä, vaikka oli pimeää, ja yllään punaruskea baskeri ja pitkänahka takki.
”Kuka antoi Norillesi luvan käyvä päälle päsmäriksi?” Minä kysyin.
”Sinun Nynny-Nidoranisi lähti karkuun”, poika kommentoi.
”Ensinnäkään, minun Nidoranini ei ole nynny, ja toiseksi se inhoaa naisia – kuten olisit saattanut huomata, jos et olisi pitänyt ääliömäisiä aurinkolasejasi”, Minä puhua pulputin.
”Se näyttää silti pitävän sinusta”, poika huomautti terävästi.
”Se valitsi vain pienemmän pahan”, minä murahdin. Ja se oli totta, siis kyllä minä Rigelistä pidin, mutta pitikö se minusta, sitä oli paha mennä veikkaamaan. No ehkä se piti minusta ihan vähän.
”No jaa, Nori ja eräs toinen tarvitsevat vähän lämmittelyä”, poika totesi ja hymyili, muttei mitenkään kauniisti.
”Että mitenkä?” Minä kysyin.
”Se oli kiertoilmaus ottelulle”, poika sanoi ivallisesti. ”Sinulta ei kysytä otteletko vai et. Haaste on haaste.”
”Että minullako ei ole omaa tahtoa vai?” Minä ärähdin.
”Ei kun haastajana toimin minä”, poika sanoi itsevarmasti.
”Ja mikä sinä luulet olevasi?” Minä kysyin. ”Mänttien kuningasko?”
”Olenpahan vain”, poika virnuili. ”No aloitetaan!”

No ei kai tässä muutakaan voinut…

En ollut koskaan otellut, joten en osannut sanoa miten tässä kävisi, enkä voinut olla kieltäytymättä, sillä millaisen kuvan se antaisi minusta ja pokémoneistani? Hyvä on, hyvä on, otellaan sitten, jos mänttien kunkku sitä tahtoo.
”Ulos, Shogun!”
Asetuimme vastakkain, niin että välissämme oli paljon tilaa pokémonien väliselle ottelulle. Poika päästi uuden pokémonin ulos pallostaan, se muistutti lammasta, sen raajat ja kasvot olivat tummansiniset ja villa paksua sekä vaaleankeltaista.
En antanut Splinterille mitään lupaa, mutta se liihotteli omine lupineen ottelukehään. Se luuli tätä kai leikiksi.
”Etkö kykene käskemään pokémoniasi?” Poika ilkkui, mutta minä en vastannut hänelle mitään.
”No niin Shogun, aloita thunder wavellä.”
Pieni lammas ja sen turkki alkoi hehkua kellertävää sähköä (ja minä kun luulin sähkön olevan sinistä…), sitten lammas hyppäsi kohti Fletchlingiä, mutta tirppa taitolensi… ei kun siis väisti tyylikkäästi pienen lampaan. Lammas laskeutui vähän matkan päähän odottamaan, ja minun olisi kyllä pitänyt älytä, että kyseessä oli jokin juju, mutta en tiedä olenko jo todennut tämän kylmän tosiasian – en ollut pöytälaatikon terävin veitsi.
”Tee Razor leaf”, minä käskin, mutta se ei tehnyt. Splinter vain sooloili omiaan, se teki Quick Attackin suoraan päin lammasta ja sai jonkinmoisen halvaussähkötällin – miksi sitä nyt oikeasti kutsutaankaan. Se alkoi väristä, niin että hädin tuskin pysyi siivillään. Tietenkin tuo mäntti näki tilaisuutensa tulleen.
”Tee tackle”, ja lammas totteli kouluttajaansa korviaan notkauttamatta. Se loikkasi uudelleen ja tällä kertaa, se tyrmäsi Splinterin täysin. Mutta vielä se ei riittänyt.
”Tee Thunder shock!”
Vedin äkkiä tirpan poképallon esiin, kutsuakseni sen takaisin ja ehdin juuri ja juuri, ennen kuin ilkeän näköinen salama olisi käristänyt Splinterin.
”Oliko tuo nyt välttämätöntä?” Minä ärähdin. ”Voitit jo, eikö se riitä?”
”Tahdon näkyvän voiton”, poika virnuili.
”No siinäs tahdot”, minä jupisin. En ollut enää mikään pikku lapsi, ei häviö minua haitannut, sitä paitsi en ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen. Mutta tuo käytös oli raivostuttavaa joka tapauksessa.

”Mene, Nori”, poika käski Rigel rip offia. Se astui areenalle, jos niin voi sanoa, pikemminkin se sipsutti tilaan, jossa kävimme otteluamme.
”Me emme kai voi muuta”, minä jupisin Rigelille.
”Nido”, Nidoran murahti, se hyppäsi alas sylistäni – mikä oli hyvä, sillä Rigel oli hiukkasen raskas. Se asteli areenalle, tai no ottelupaikalle.
Vieras Hiiri-Rigel, jota kutsuttiin Noriksi, iski sille silmää, Rigel näytti pahoin voivalta, sitten se sylkäisi maata kohti. Se ei todellakaan pitänyt tytöstä, ja miksi olisi? Karsea tyrkky, sitä tuo Nori ainakin oli.
”Aloita Leerillä”, minä käskin, mutta ei se aloittanut, vaan kävi suoraan asiaan, Rigel, jonka ei tietääkseni pitäisi osata tulityypin iskuja, sylki suustaan tulen lieskan ja suoraan päin neitiä. Rigel rip off kiljaisi, sillä se oli saanut palovamman oikeaan poskeensa, neiti näytti hyvin ärsyyntyneeltä – tosin kuka tahansa näyttäisi samalta saatuaan kasvoilleen tulimyrskyn. Se lähti oitis hyökkäämään.
”Tee tail whip ja double kick yhdistelmä”, sen kouluttaja käski. Tyttöpokémon totteli heti, toisin kuin omani, joka vain sooloili, miten nyt sattui miellyttämään. Kun tyttöpokémon pamautti Rigeliä hännällään kasvoihin, Rigel haukkasi sen hännästä niin lujaa että sai pokémonin jaloiltaan. Sitten se raahasi kopiota maata pitkin – juku Rigel oli kuin joku voimapesä. Kopio potki Rigeliä, mutta Nidoran vähät välitti siitä. Se raahasi päättäväisesti tyttöä päin puuta, joka kasvoi lähistöllä, sitten se heilautti pokémonin päin sitä ja päästi lopulta irti sen hännästä. Olin näkevinäni Rigel kopion päällä jotakin punertavaa, ei kai Rigel ollut sentään hakannut sitä verille?
”Antaa olla”, poika puhisi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa, mutta hän lähetti jo uuden tilalle. Se oli vihreä ja sen raajoina olivat terät, hyvin terävät terät. Eikä se turhia aikaillut, se ei kuunnellut ohjeita ja kouluttajan tyytyväisestä virnistyksestä päätellen, sen ei tarvinnutkaan. Pokémon oli niin nopea, etten edes nähnyt, kun se liikkui, sitten Rigel makasi maassa kivusta täristen, sen selkään oli tullut syvä verta vuotava haava. Pokémon oli palannut kouluttajansa luo, ja ai että se ääliö näytti tyytyväiseltä!
”Lopetus”, kouluttaja sanoi.

Okei, tämä tyyppi oli vähintään psykopaattinen, jokainenhan nyt näki, ettei Rigel tuollaisen haavan jäljiltä voinut kunnolla edes liikkua!

 Miksi hän siis pisti pokémoninsa hyökkäämään puolustuskyvyttömän kimppuun? En edes tajua miten, mutta tajuan kyllä miksi, olin yhtäkkiä jotenkin ehtinyt areenalle – jos sitä paikkaa voi areenaksi edes kutsua, puristin haavoittunutta Nidorania syliäni vasten, kun jotain hyvin terävää uppoutui toiseen käsivarteeni, se sattui ihan hemmetisti. En nyt keksi muutakaan keinoa sanoa sitä, minä kiljahdin kivusta ja tunsin, miten veri norui lämpimänä ihoani pitkin, aluspaitani oikea hiha oli vähintään mennyt rikki. Nyt sitä oltaisiin ruman sahakätisen pokémonin ruokaa, en minä nyt ihan tätä retkeltäni odottanut. Sitten pokémon lensi nurin ja haistoin palaneen käryn.
”Sinä”, pokémonin kouluttaja sähähti.
”Minä”, rento pojan ääni sanoi. ”Enkös minä ole kieltänyt muiden pokémonien rääkkäämisen Makoto Kouyama?”
”Sinä et täällä määrää, vaikka oletkin jonkun lain vartijan poika!” Ilmeisesti psykopaatin nimi oli Makoto.
”Jos äitini kuulisi, että tällä kertaa Scytherisi kävi ihmisen kimppuun, siitä seuraisi linnareissu”, poika ilmoitti.
”Vedä pitkät Reordo mikä nyt olitkaan!” Makoto haistatteli.
”Nimi on Leo, ei Reo”, vieras poika viisasteli.
”Miten vaan”, Makoto jupisi. ”Sitä paitsi tämä on ämmän omaa syytä, itse juoksi tulilinjalle!”

Vai että nyt minä olin yhtäkkiä ämmä, no mieluummin olin ämmä kuin se h-kirjaimella alkava…

”Kukaan pokémonejaan kunnioittava kouluttaja ei katso pokémonejaan hakattavan puuttumatta asiaan”, Vieras poika huomautti. ”Luulisi sinun tietävän sen.”
Makoto-niminen öykkäri ei sanonut enempää, hän pakkasi pokémoninsa ja lähti mutisten jonnekin muualle.

Takaisin mänttilään varmaankin…

”Rigel?” Minä kysyin.
Nidoran tuijotti minua punertavan ruskeilla silmillään kauan, epäuskoisena, se ei varmaan ollut käsittänyt tapahtunutta.
”Ni…doo..” Tai sitten se oli käsittänyt, muttei uskonut sitä todeksi, mistä minä tiedän? En ollut vielä päässyt perille tämän herran ajatus tavasta ja maailman katsomuksesta.
”Oletko kunnossa?” Poika, joka oli tullut väliin, kysyi, hän kumartui minua kohti katsomaan, oliko käynyt pahasti.
Hänen jaloissaan pyöri oranssi koira, jolla oli vaalea irokeesi ja paksu häntä sekä turkissa mustat raidat, se haukahti ystävällisesti. Sitten se alkoi nuolla haavaa jonka olin saanut, kuulin Rigelin murisevan mustasukkaisena.
”Rigel, tuossa kunnossa sinä et kyllä ala isotella”, minä huomautin huvittuneena. Ainakaan sen luonne ei ollut kärsinyt.
”Onko sen nimi Rigel?” Poika kysyi. Hänellä oli yötaivaan mustan siniset lyhyet hiukset, jotka kiilsivät kuin, tähdet tuolla taivaalla. Kaiken lisäksi pojalla oli tummansiniset silmät, eivät yhtä tummat kuin hänen hiuksensa kuitenkaan, pikemminkin kuin safiirit.
”Se tykkää tähdistä”, minä ähkäisin, haava tosiaan oli kipeä.
”Minä luulen, ettei se kuitenkaan pidä Orionista”, poika naurahti. Koirapokémon haukahti.
”Orionko sen nimi on?” Minä kysyin hiukan naurahtaen.
”Haava näyttää aika pahalta”, poika huomautti.
”Ei yhtä pahalta kuin Rigelin haava”, minä puolustauduin.
”Minulla on teltassani potioneita ja sidetarpeita, voimme hoitaa pokémonisi haavoja siellä, jos tahdot”, poika ehdotti. Normaalisti en olisi edes harkinnut menemistä jonkun vieraan telttaan, en ainakaan, jos teltan omistaisi joku, joka olisi vastakkaista sukupuolta. Mutta Rigel täytyi saada kuntoon.
”No hyvä on”, minä mutisin ja yritin nousta. Itse asiassa nousu sujui hyvin, ennen kuin horjahdin ja löysin itseni vieraan käsivarsilta, yih, miten romanttiselta saan tuon kuulostamaan, mutta oikeasti tilanne oli vain nolo.
”Öäh…”
”Olet saanut haavoja käsiisi”, muukalainen ilmoitti, ikään kuin en tuota olisi jo tiennyt.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, minä mutisin.
”Tulehan”, poika sanoi. Ja ei, hän ei kantanut minua, jos te niin luulette. Kävelin täysin omin jaloin.
”Lily, tule sinäkin, ruoka odottaa”, poika huikkasi ottelunsa hävinneelle tytölle.
”Kutsu minua Ririksi!” Tyttö vaati. ”Kaikki tekevät niin.”
”Et sinä ennen ole nimeäsi hävennyt”, poika huomautti kävellessämme.
”Mutta nyt häpeän!” Tyttö ilmoitti. ”Kaikki kiusaavat minua.”
”Eivät kaikki”, minä huomautin. ”Hiiresi ei tee niin.”
”Mutta Aya onkin fiksu!” Tyttö, Lily huomautti ylpeänä. ”Eikä lainkaan heikko, kunhan se vähän kasvaa.”
”Niin sitä pitää”, minä hymähdin. ”Toivon että seuraavassa ottelussa tämä jästipää osaa totella minua vähän paremmin.”
”Te tarvitsette vain aikaa”, poika sanoi. ”Milloin sait sen?”
”Tänään, tai siis eilen”, minä sanoin epämääräisesti. ”Jos nyt siis on yö.”
”Se selittääkin”, poika sanoi. ”Kyllä se siitä, teidän täytyy vain tottua toisiinne.”

Teltta, jossa nuo kaksi yöpyivät, oli nuhjuinen, hyvin kulunut ja vihreä. Sisällä oli lämmintä, ainakin olimme tuulen suojassa, ja jokseenkin tilavaa, siellä oli myös kamina, mikä selitti lämmön.
”Äiti ei ole tullut partiokierrokselta”, Lily huomautti.
”Hän palaa hetimiten”, poika ilmoitti. ”Paitasi on hajonnut.”
”Oi kun en sitä itse huomannut”, minä jupisin istuttuani niiden kahden seuraksi maahan.
”Ottaisitko paitasi pois?” Kyllä, noin hän kysyi.
”Anteeksi?” Minä älähdin.
”Leo, ettet häpeä!” Lily huudahti.
”E-En minä sitä!” Poika huudahti posket punaisena helottaen. ”Näen haavasi paremmin, side siihen on ainakin saatava, ettei se tulehdu.”
”Entä Rigel?” Minä kysyin.
”Rigel voi saada minulta yhden potionin!” Pikku Lily sanoi. ”Se palauttaa sen voimat.”
”Nido, Nidoo!” Nidoran murisi kohti muukalaista, Leoa, mikä hänen nimensä sitten olikin.
”Luulen että Rigel sanoo, että yksikin kurkistus, niin se pistää sinua piikillään takapuoleen, etkä istu viikkoon”, Minä tulkkasin, Lily nauroi.
”Ei hätää, minä katson, ettei hän tirkistele”, tyttö lupasi.
Tämän minä vain sanon, ettei tapani ole nakuilla sitten lainkaan, mutta ellen halunnut haavoineni päivineni luikkia häntä koipien välissä kotiin, oli tämä hoidettava näin. Riisuin molemmat paitani, Lily antoi minulle pyyhkeen suojaksi, eikä Leo ilmeisesti yrittänytkään tirkistellä, sillä muuten olisin kuullut selkäni takaa tuskan huudon, sillä Rigel olisi kyllä toteuttanut uhkauksensa.

Kamalan kiusallinen hetki, etten sanoisi.

Ja kiusallinen hetki sai vielä kiusallisemman käänteen, kun teltan ulkopuolelta kuului terhakas huudahdus.
”Anteeksi että meni myöhään! Onko teillä…” Sisään tuli keski-ikäinen nainen ja tietenkin hänen katseensa osui ensimmäisenä minuun, vieraaseen tyttöön ilman paitaa, pyyhe suojanaan.
”…Mitä täällä tapahtuu?”
”Hei, äiti!” Lily huudahti iloisena.
”Öh, äiti tässä on… tässä on…” Leo takelteli. ”Enhän minä edes tiedä nimeäsi.”
”Miwa Saeki”, minä sanoin.
”Makoton Scyther sai aika pahaa jälkeä aikaan, joten minä…” Leo selitti.
”Joko se kävi ihmisenkin kimppuun?” Nainen, ilmeisesti näiden kahden äiti ihmetteli.
”Minun vikani oikeastaan”, minä sanoin. ”Mutta kun se teki pahat haavat Rigelin selkään, ja aikoi satuttaa sitä vielä pahemmin, enkä minä voinut antaa sen koskea pokémoniini.”
”Vai niin siinä kävi”, nainen huokaisi. ”Olen aina ihmetellyt, miten jollekin niin epätasapainoiselle annettiin pokémon.”
Leo oli tällä välin puhdistanut haavani, ja nyt hän kietoi sideharsoa haavan ympärille.
”Tuo paita on entinen”, hän ilmoitti. ”Minulla taitaa kyllä olla samanlainen täällä jossain…”
”Se poika pitäisi saada oikeuden eteen!” Kaksikon äiti huokaisi.
”Käy vaan sääliksi niitä pokémoneja…” Lily huokaisi.
”Paitsi sitä päälle päsmäriä”, minä totesin.
”Mitä päälle päsmäriä?” Kaksikon äiti kysyi ihmeissään.
”Sen Nidoran taisi ihastua hänen Rigeliinsä”, Lily naurahti.
”Ja voin vakuuttaa, että tunne oli yksipuolinen”, minä puuskahdin.
”Tässä on se paita”, Leo sanoi ja ojensi minulle hartiani takaa mustan viikatun vaatteen.
”Leo, menehän ulos, siksi kunnes tyttö saa vaihdettua vaatteensa”, pojan äiti kehotti.
”Mutta enhän minä ole…” Poika vastusteli, mutta hänen äitinsä katsoi häntä tiukasti ruskeilla silmillään, että Leo katsoi parhaaksi totella.
Kun poika oli mennyt ulos teltasta, pukeuduin mustaan paitaan, se oli minulle hiukan iso. Vedin toisenkin paitani, T-paidan jota olin pitänyt mustan paitani päällä – onneksi se ei ollut mennyt rikki. Ilta sujui mukavasti, Leon ja Lilyn äiti – Hikaru kertoi kaikkea jännää, mitä oli milläkin katsastuskierroksellaan nähnyt, yhtäkään tylsää kierrosta ei kuulemma ollut. Sitten he söivät, ja niin söin minäkin ja Rigel sekä Splinter, koska he vaativat sitä. Splinter nukahti heti ruuan jälkeen, joten päätin jäädä yöksi telttaan, mitä turhia pientä oli enää herätellä.

Kun aamu valkeni, Splinter herätti meidät kaikki pirteällä liverryksellään. Oli aika jatkaa matkaa.
”Eikö sinun pitäisi syödä jotain?” Lily kysyi unenpöpperöisellä äänellä.
”Keksin kyllä jotain”, minä vakuuttelin.
”Minne olet menossa?” Leo tahtoi tietää.
”Ajattelin käydä Mindaro Townissa”, minä sanoin.
”Sinne en mene ikinä!” Leo huudahti.
”Me tulemme sieltä”, Lily selitti. ”Kun menet sinne, kannattaa käydä yhden kasvattajamummon luona, hän tietää yhtä sun toista pokémonien hoidosta.”
”Kiitos tiedosta”, minä kiitin. ”Mutta nyt minun on lähdettävä.”
”Syö nyt ensin jotain”, Hikaru kärtti. ”Sen jälkeen Leo saa saattaa sinut.”
”En minä halua sinne takaisin!” Leo huudahti hätäisesti, mutta sulki suunsa, kun äiti mulkaisi häntä paheksuvasti. Niin minä sitten jouduin syömään aamupalan, Hikaru pakkasi meille vielä evääksi voileipiä, että varmasti jaksaisimme – vaikka kuten hän sanoi, matka ei ollut enää pitkä.
”Sinä tarvitset kulkuluvan, että pääset Quartz Canyonin läpi”, Leo ilmoitti heti kun möngimme pois teltasta.
”Ja sehän nähdään”, minä virnistin.
”Nidoo!” Rigel lisäsi.
”Fleeetch!” Splinter sirkutti iloisena – se oli jälleen ottanut hartiani paikakseen.
”Mistä vetoa, että pääsen vartijan ohi ilman että hän huomaa mitään?” Minä heitin.
”Tuota minä en usko”, Leo sanoi suunnatessamme kanjonille. Mutta minä uskoin, että pystyisin siihen, ei vaan minä tiesin, että pystyisin siihen.
”Hyvä on”, poika huokaisi lopulta. ”Jos teet niin, saat minulta yhden TM-levykkeen.”
”Sovittu!” Minä julistin.

Ja totta se oli. Quartz Canyonilla vahtia piti pönäkkä mies vartija ja Houndoom. Tai jos kuvia oli uskominen. Se ainakin näytti siltä.
”Rigel ja Splinter”, minä kuiskasin. ”Härnätkää vähän pönäkästä ja sen pokémonia, niin kauan kunnes olen päässyt vartijan ohi, seuratkaa sitten.”
Rigel nyökkäsi ja Splinter liversi suostumuksen merkiksi. Rigel olikin mestari härnäämisessä, se vain käveli muina miehinä Houndoomin eteen ja alkoi pöllyttää hiekkaa ja likaa pokémonin päälle, mistä se ei tietenkään ilostunut, vaan lähti jahtaamaan Nidorania, mutta onneksi Rigel oli nopea pirulainen. Splinter keskittyi vartijaan. Ensin se syöksyi miestä päin korkealta taivaalta ja alkoi sitten nokkia miehen kaljua päälakea. Mies kirosi ja yritti hätistää tirpan kimpustaan, mutta siitäkös Splinter vasta riemastuikin, se alkoi heti leikkiä miehen kanssa hippaa, aina kun mies luuli saavansa linnun kiinni, se vaihtoi paikkaa, kiusatakseen miekkosta. Kun mies keskittyi Splinterin hätistelyyn ja hänen pokémoninsa Rigelin jahtaamiseen, sain minä livahdettua sinne, minne halusinkin. Viittasin pokémonit luokseni, Rigel ja Splinter kilpailivat siitä, kumpi ehtisi ensin. Kisan voitti Splinter.
”Älkääkä tulkokaan takaisin!” Vartija huusi näreissään, mutta ei huomannut minua.
”Tehtävä suoritettu”, minä naurahdin silittäessäni Splinterin sulkia ja taputtaessani Rigelin selkää hellästi.

Mindaro Town, täältä tullaan!

Kommentit:

Chidori


Olipas mukava heppu tuo mänttien kuningas aka Makoto. 🙂 Miwa sai oikein kunnolla pataan itsekin. Doris- siis Nori oli ihanan ärsyttävä neitihahmo, samanlaisia onkin ehtinyt olemaan tarinassasi jo jonkin verran, vaikkakin enemmän ihmispuolella. :’D Hirmu usein saa muuten lukea tarinoita, joissa päähenkilö tunnistaa kaikki kohtaamansa harvinaisemmatkin pokémonit, vaikka olisikin 10-vuotias aloitteleva kouluttaja. Siksi onkin hauskaa lukea Miwasta, joka ei tunnista edes Rattataa, nuo kuvaukset pokémoneista Miwan näkökulmasta on vaan niin mainioita! :–D Rigel-hiiri-rip off on varmaan omaperäisin tapa kuvailla naaraspuolista Nidorania ikinä. Tästä luvusta satuin bongaamaan tavallista enemmän kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä, mutta eivät ne kuitenkaan lukukokemusta pilanneet. Huolellisuutta kuitenkin enemmän sitten jatkossa~ Kokonaisuutena tämä oli todella hauska luku, huumoria ei kyllä tarinoistasi pääse puuttumaan. :’D

Rigelille tasoja kolme ja onnellisuutta neljä pistettä, Splinterille taas tasoja kaksi ja onnellisuutta kahden pisteen verran. Rahaa saat tarinasta 75pd:tä ja kanjoniin livahtamisesta (jota ei muuten vielä olisi tarvinnut tehdä, reitille 108 päin mentäessä vasta :’>) ekstraa 15pd:n verran!

Vihellyksen vanhat tarinat: Joulukalenteri 2014 > Shiny Skiddo

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2014.

En pidä riitelystä. Tai ehkä pidän, toisinaan pidän.
”Kuulepas tiitiäinen, annas kun Harri-täti selvittää sinulle elämän tosiasioita, ennen kuin tulet sieltä.” Huokaisin hypistellessäni mustaa pokémonin munaa. Istuin keskellä golden forestia. Istumapaikakseni olin valinnut vanhan puun kannon. Inhosin veljeäni, olin kai inhonnut häntä jo tovin, sillä joskus tulin niin turhautuneeksi. Olin 22-vuotias, toisin sanoen aikuinen siis, no ainakin jossain määrin. Oliko väärin pyydetty, että saisin pikku hiljaa alkaa omaa elämääni? Troy tajusi sen, mutta nuo muut eivät. Mitäkö tässä on tapahtunut? Lyhyesti: Harri on loman tarpeessa. Tiedättekö tunteen, kun vanhat naamat alkavat kyllästyttää, mitä tahansa ne tekevät tai sanovat saa sinut hermoromahduksen partaalle, juuri näin.
”Torchic?” Renmei piipitti jalkani vieressä ja katsoi minuun nappisilmillään hieman huolestuneesti, eihän se ollut vielä koskaan nähnyt minua hermoromahduksen partaalla, itse asiassa kukaan ei ollut nähnyt, ei edes Kitty.
”Älä huoli, Mei.” Kitty sanoi samalla kun se puski päätään vasenta jalkaani vasten. ”Ei äidillä ole hätää, hän on vähän kyllästynyt poikiin.”
”Äiti?” Minä kysyin ällistyneellä äänellä.
”Pikku Mei sanoo sinua äidiksi.” Kitty tulkkasi.
”Mitä?” Minä älähdin. ”Ei. Ei, Ei tosiaankaan. Harri ei ole Renmein äiti.”
”Torchiic.” Olenko maininnut etten halua ikinä, en ikinä saada lapsia, sillä äiti on eräs asia mitä minusta ei ikinä saada. Pieni tipu hieroi päätään vapaata jalkaani vasten.
”Mei sanoo, ettei asiasta keskustella.” Kitty naurahti. ”Sinä olit ensimmäinen jonka se kuoriutuessaan näki, joten se tekee sinusta sen äidin.”
”Rosie, missä olet?” Minä kysyin ääntäni korottaen, se oli tässä hetki sitten, mutta en nähnyt sitä enää missään.
”Buneary?” Korkea äännähdys vastasi. Sitten vaaleanpunainen jänö loikki pusikosta hymyillen ujosti, sen syli oli täynnä eri värisiä marjoja, se laski ne Renmein eteen ja katsoi tipua odottavasti.
”Kävitkö poimimassa marjoja Renmeille?” Minä kysyin. ”Oletpa sinä kiltti.”
”Buneary.” Rosie vinkaisi ja peitti osan punehtuneista kasvoistaan eturaajoillaan. Tässä vaiheessa on hyvä ilmoittaa että meidän pikku tuhopolttajamme nukkui poképallossaan, samoin isoksi kasvanut Indigo, Prim oli vaipunut talvihorrokseen. Hamlet oli tietenkin lähettyvillä, ainahan se oli, kun Kittykin oli. Jill horrosti myös, vain siksi, etten jaksanut sen kiljumista. Aries uskalsi olla ulkona vain kun Jilliä ei ollut mailla eikä halmeilla.

”Minne Aries on joutunut?” Minä kysyin ihmeissäni, kaikki muut olivat täällä.
”Se voi olla missä vain.” Kitty totesi. ”Kun se on niin vihreäkin.”
”Totta.” Minä hymähdin. ”Joku voi vaikka astua sen päälle..”
”Spinaa!” Kuului hyvin korkea hädän huudahdus.
”Hmm..?”
”Mikä se on?” Kitty kysyi. En ehtinyt vastata siihen mitään, eikä minun edes tarvinnut sillä viereisestä pusikosta puski esiin erittäin äreän näköinen pieni kilipukki, jolla oli limetin värisistä lehdistä muotoutunut kaulus, sekä pikkuiset sarventyngät sen päässä.
”Skiddoo!” Pokémon huusi, ja kuulosti raivostuneelta. Sen kauluksesta – lehdistä siis piti kiinni myrkyn vihreä Spinarak, Aries, ja kaikin voimin vieläpä.
”Skiddoo!” Pokémon kiljaisi huomatessaan meidät, jotka jökötimme pusikkojen keskellä. Se rynnisti meitä kohti sarvet tietenkin ensimmäisinä.
”Jumalauta!” Minä huudahdin, nappasin munukan kainalooni ja Renmein toiseen, eikä tässä muuta voinut kuin väistää, tosin sekään ei onnistunut niin kuin mikään muukaan tänään, jos teini on sitä mieltä, että kompuroiminen ja nokalleen lentäminen on noloa, niin kuvitelkaa, miltä aikuisesta mahtoi tuntua, siis muutenkin kuin että selkää jomotti. Pikkuinen sarvikas piru huomasi tilaisuutensa tulleen, ja se suuntasikin seuraavan hyökkäyksensä minuun päin.
”Et saa!” Kitty huusi ja loikkasi jostain, varmaan sen kannon päältä, millä olin vain hetki sitten istunut. Kitty ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin vihaiselta – oikeastaan se ei ollut ikinä näyttänyt vihaiselta, nyt kun tarkemmin ajattelin.
”On tuhmaa hyökätä toisten kimppuun, varsinkaan kun nämä eivät ole tehneet mitään väärää!” Kissa saarnasi kili-pokémonille. ”Häpeäisit!”
Mutta se ei hävennyt, Kittyn marmatus sai sen vain yhä pahemmalle tuulelle, sen nyt ymmärsi tyhmäkin. Kili päästi suustaan paha enteisiä korahduksia, sitten sen lehtikaulapannasta ilmaantui – kuin tyhjästä kaksi pitkää rihmaa, joilla kili yritti läiskiä Kittyä, mutta sitten joku puri kiliä takajalasta. Tuo joku oli joukkomme Romeo – tarkoitan Hamlet. Se köyristi selkäänsä ja pörhisti turkkiaan ja sähisi kilille uhkaavasti. Kili kääntyi kohti Meowthia, se olisi varmasti lähtenyt jahtaamaan Hamletia Kittyn sijasta, ellei jotain aivan onnetonta olisi sattunut – ja onnetontahan tänä päivänä tuppasikin sattumaan tavallista enemmän.  Juuri kun olin päässyt takaisin jaloilleni, X-Transceiverini pärähti soimaan, mikä ärsytti kiliä entistä enemmän, se kääntyi taas ympäri, mutta onnekseni Kitty ei alkanut taas saarnata vaan läimäytti otusta – itsepuolustukseksi tietenkin, hännällään sen tynkäiseen koipeen, mikä sai kilin suuttumaan entisestään.
”Haloo?” Vastasin videopuhelimeen, sen näytölle ilmestyi kuva Mimosasta.
”Harley? Veljesi soitti minulle ja sanoi, että olit lähtenyt tiehesi..” Mimosa sanoi ja kuulosti hiukan huolestuneelta.
”Skiddoo!” Elukka huusi ja rynnisti minua kohti sarvineen kaikkineen. Yritin juosta sitä karkuun, mutta se oli vähän vaikeaa kun yritti puhua puhelimessa samanaikaisesti.
”Mitä siellä tapahtuu?” Mimosa tiedusteli.
”En oikein voi puhua nyt!” Minä huusin, ja sitten jokin pukkaisi minut nurin. ”Ei noin saa tehdä, tuhma pässi!”
”Buneary!” Kilin selkään hyppäsi, jostain kolosta – en tiedä missä Rosie oli piileksinyt koko tämän ajan, mutta yhtäkkiä se oli päässyt tuon hullun kilin selkään ja sitten se löi kili-parkaa Thunderpunchilla selkään. Se varmaan tuntui luissa ja ytimissä, mutta kuitenkin se ravisti jänön selästään ja kaapi maata sorkillaan, kaipa se valmistautui puskemaan minua uudelleen. Silloin ilmestyi Aries salakavalasti hartialleni.
”Torchiic!” Renmei vinkaisi, se tärisi kauhusta, ja ymmärtäähän sen, eihän se ollut ennen joutunut kenenkään hyökkäyksen kohteeksi.
”Kiva nähdä Aries.” Minä huokaisin. ”Missä sinä olet ollut?”
Mutta Spinarak ei sanonut mitään, se sylki suustaan pari rihmaa, jotka tarrautuivat kilin etujalkoihin, tietenkin se huomasi hyökkäys yrityksen, ja tietenkin yritti saada rihman irrotettua jaloistaan, kuinkas muutenkaan kuin potkimalla, mikä taas aiheutti sen, että Aries meni mukana, se ei edes yrittänyt tehdä mitään pysyäkseen maan kamaralla, se meni rihmansa mukana, mutta sillä näkyi olevan suunnitelma. Ilmassa, sitten kun Spinarak oli lähes kilin jaloissa, se kiepautti itsensä – tarkemmin sanottuna rihmansa kilin jalkojen ympäri, sitten se kiristi niitä, poraten pienet hyönteisen jalkansa maahan, mutta siitä ei tullut mitään, tai ei ainakaan olisi tullut, ellei Rosie olisi tullut auttamaan. Se otti kiinni Spinarakin molemmilta ja veti sitä kauemmaksi kilistä. Pian kili kompuroikin Ariesin tekemien rihmojen takia, tuolloin parivaljakko nimeltä Kitty ja Hamlet päätti iskeä.
”Täältä pesee!” Kitty huusi voitonriemuisena, kun se läpsi sekä tassuntyngillään että hännällään kiliä kasvoihin, Hamlet taas keskittyi raapimaan parkaa Fury Swipesilla. Kili-parka.

”Harley, heitä sitä pallolla!” Kitty huikkasi.
”Että mitä?” Minä älähdin. ”En minä sitä halua.”
Mutta asiasta ei näemmä keskusteltu, sillä Renmei pienokainen tonki jos innoissaan taskuani – jonne se jotenkin oli onnistunut itsensä ahtamaan. Taskustani se potki ulos tipunkoivillaan valkoisen premier-pallon. Sitten Renmei mönki taskustani ulos ja alkoi potkia premier palloa, sen potkut olivat yllättävän vahvoja, se potkaisi Premier pallon ilmaan, pallo osui Torchikiani päähän, ja se pukkaisi premier-pallon kohti maassa makaavaa kiliä. Pallo avautui ilmassa, sen avautuessa valkean Premier-pallon sisältä purkautui punainen lasersäde joka imaisi pokémonin sisäänsä, kili imeytyi palloon, pallo tipahti ilmasta maahan ja jäi maahan pyörimään.

”Mistä te saitte päähänne että minä muka halusin tuon?” Minä tivasin.
”Koska sinä olet semmoinen pässi.” Kitty totesi.
”Mistä se muuten niin pillastui?” Minä kysyin, ja katsoin muita juonessa mukana olleita pokémonejani.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja piiloutui Rosien taakse.
”Mitä sinä teit, Aries?” Minä huokaisin.
”Aries taisi maistaa Skiddon lehtikaulusta.” Kitty veikkasi.
”No voi yhden kerran.” Minä huokaisin.

Kommentit:

Cinna


[Bonus]

Kävin alunperin lukemaan tuota viimeisintä vakinaista tarinaasi uusiksi ja sitten jossain puolessa välissä totesin, että miten perhanassa tämä vaikuttaa näin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus aiemminkin. Sitten iski vasta hetkinen-elämys, kun olin jo kirjoittanut jonkin pätkän tarinakommenttiakin. HMM.

Kylläpäs Skiddoparkaa röykkyytetään ihan kunnolla tässä, pokemoneja vilisee melkein niin paljon, että hyvä kun perässä pysyy. :’D Pokemonien tekemä nappausyritys on aikamoinen – ja onnistuukin tällä kertaa. Skiddo jää kiinni, ilmoittele tietoja! Nähtäväksi jää, sopeutuukohan mokoma kilipukki tähän värikkääseen joukkoon.

Örm, Aries, Hamlet ja Renmei 10 exp, Kitty 15 exp, sinulle §15 ja Itemfinderista Love Ball!

Vihellyksen vanhat tarinat 26 > Indigo näyttää kyntensä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2014.

Joka kevät, sen iän ikuisen ja pitkän talven jälkeen nautin sydämeni kyllyydestä kun kevät aurinko alkoi lämmittää kasvojani, kun kuulin luonnon heräävän jälleen pitkän ikuiselta tuntuvan talvihorroksen jälkeen. Seisoin Golden Forrestin siimeksessä ja kuuntelin, miten ruohopokémonit liikkuivat siellä täällä, siellä missä ne liikkuivat, kuului ruohon rapinaa.
”Harri, mikä maksaa?” Tim kysyi. ”Tahdotko sinä ehtiä niihin kisoihin?”
”Ei tässä mikään kiire ole.” Minä sanoin. ”Enkä minä viitsi riistää pieneltä Renmeiltä sen ensimmäistä kevättä.”
”Mikä on Renmei?” Tim kysyi typertyneenä.
”Etkö sinä kuunnellut mitään, Tim?” Trev naurahti.
”Sitä se kevät on.” Minä huokaisin. ”Poikien hormonit hyrräävät niin kovaa, etteivät ne kuule mitään muuta.”
”Torchic?” Pieni tipu sanoi ja katsoi minua uteliaasti.
”Älä vaivaa sillä pientä päätäsi, Renmei.” Minä sanoin tipulle lempeästi. ”Rafa! Älä aiheuta täällä metsäpaloa, kiitos!” Olin tietenkin päästänyt Fennekinin jaloittelemaan, mistä se pieni ryökäle oli mielissään, niin mielissään että se sylki ruohikkoon kipinöitä.
”Fennekin.” Fennekin huokaisi pitkästyneesti, tiedättehän sillä tavalla kuin pikkupoika, jonka vanhemmat käskevät lopettaa keppostelun, ja lapsi on sitä mieltä, että häneltä kielletään kaikki hauska. Mutta minä en halunnut olla vastuussa metsäpaloista täällä.

Pieni Renmei katseli tulikettua ihaillen, tummansiniset nappisilmät hehkuen.
 ”Älä viitsi, Renmei.” Minä sanoin. ”Sinusta ei tule tuhopolttajaa.”
”Mutta Rafasta tulee, vai?” Tim nauroi kuin porsas omalle vitsilleen, ja kiljaisi kimeästi kuin tyttö, sillä Fennekin oli iskenyt hampaansa hänen sääreensä.
 ”Rafa, miksi sinä puret pöljä-Timiä?” Kitty kysyi, kyllä – se puhui yhä.
 ”Fenne!” Fennekin murisi irrottaessaan hampaansa veljestäni.
”No on se minustakin typerähkö, mutten silti teroita kynsiäni siihen.” Kitty totesi.
”Kuka täällä on tyhmä?” Tim kysyi ärsyyntyneenä.
”Sinä.” Minä puolestani sanoin. ”Pokémonin suusta se totuus kuuluu.”
 ”Vai niin.” Poika murahti.
 ”Lopettakaa riitely.” Trev sanoi. ”Mennään vähän syvemmälle metsään ja pystytetään piknik.”
”Älä vain sano, että ostit puodit tyhjäksi ennen lähtöämme.” Minä huokaisin.
”Oli pakko, veljesi syö hirveitä määriä, lisäksi sinun Swinubisi..” Trev selitti.
”Sehän onkin possu.” Minä sanoin takaisin. Ilmeisesti Rafa oli kyllästynyt kävelemään, se loikkasi selkäni takaa suoraan hartialleni – ja siinä se sitten riippuikin, ja tuijotteli pientä Torchic-vauvaani. Torchic ilostui kovasti ja alkoi heti jutella Fennekinin kanssa.
”Ehket sinä sittenkään ole niin ilkeä, kuin miltä näytät.” Kitty totesi, siihen Rafa vastasi irvistyksellä.
”Älä opeta pikkuiselle huonoja tapoja.” Minä huomautin. Pieni Torchic hieroi päätään rintaani vasten.

Löysimme lopulta varsin mukavan ja aurinkoisen paikan, jota minä itse nimitin läntiksi, johon Trev levitti suuren kelta-oranssi-vihreän viltin, juuri sellaisen mitä olimme joskus käyttäneet käydessämme jossain piknikillä äidin kanssa, äiti, minä, äidin pokémonit ja veljet, isää ei ikinä retkillä näkynyt. Äiti keksi mitä kekseliäimpiä paikkoja retkille, hän ei kuitenkaan vienyt meitä koskaan turhan kauaksi Charca Townista. Kun olin pieni, taisin olla oikea kauhukakara, muistan, kerran kiivenneeni äidin Ambipomin – Shinyn sellaisen, kanssa yhteen korkeaan puuhun, ja siellä me sitten olimme, äiti panikoi kun luuli ettemme muka päässeet alas, totuus oli, että minusta puussa oli kivaa, kun näki pidemmälle, ja sai tuntea lempeän tuulen ihoaan vasten. Päästimme kaikki pokémonimme ulos palloistaan, sillä miksikäs ei? Raikas kevätilma tekisi kaikille hyvää. Onnekseni sain huomata, että Rosie tuntui tulevan hyvin toimeen pienen Renmein kanssa. Hamlet oli kuten tavallista Kittyn vanavedessä, mikä ei näyttänyt haittaavan Kittyä lainkaan. Jill nousi siivilleen, Prim oli sen selässä.
”Ette sitten mene kauas.” Minä sanoin niille. Löhösin viltillä, tiesin Timin katsovan minua, ärtyneesti. Kuulkaas, hän se yleensä laiskotteli, eikö minulla ollut oikeutta rentoutua keväässä?
Indigo röhnötti vieressäni, selällään, ja näytti nauttivan kovasti auringosta. Aries teki majansa hartialleni ja alkoi pian tuhista. Rafa ei ilmeisesti keksinyt muutakaan, niin sekin käpertyi kerälle viltille, kai nauttiakseen auringosta. Minäkin suljin silmäni, mutta veljeni ei tykännyt ajatuksesta.
”Tekisit jotain hyödyllistä!” Hän yritti päteä.
”Niin teenkin.” Minä mutisin. ”Minä lepään keväässä.”

Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin siihen, kun kuulin kimeää itkua. Nousin ja huomasin että Renmei oli mustelmilla ja sen päähän oli ilmestynyt kuhmu. Rosie taputteli sitä selkään ja yritti lohduttaa sitä. Rafa puri minua jalkaan, se kai luuli minun nukkuvan.
”Auts!” Minä änähdin. ”Hei, olen hereillä, kiitos!”
Kävelin Torchicini luo, se parkui kovaan ääneen.
”Renmei-pieni, mikä hätänä?” Minä kumarruin sen puoleen ja nostin pienen syliini. Sen oli täytynyt kaatua.
”Ei se mitään.” Minä lohdutin. ”Katsotaanpa sitten.”
Katsoin Torchicia, se oli likainen ja mustelmilla. ”Kaaduitko sinä?”
”Chiick!” Torchic huudahti.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin pikkuista. ”Pöllitään Timin ensiapulaukku.”
Timillä oli aina mukanaan ensiapulaukku, missä oli kamaa molemmille, sekä ihmisille, että pokémoneille – ihan vain sen takia, jos jotain sattuisi.
Tim ei edes huomannut kun pöllin punaisen laukun hänen repustaan ainoastaan Chespin tosin katsoi minua uteliaasti. Painelin varovasti desinfiointiaineella kastettua pumpulia mustelmiin, Torchic päästeli suustaan kimeitä ääniä, yritin lohduttaa sitä sanomalla, että kohta olisi valmista.
”Nukuitko hyvin?” Kitty kysyi.
”Joo, ihan hyvin.” Minä vastasin. ”Näin kummallista unta.”
”Millaista?” Kitty kysyi, se istui Hamletin kanssa viltille kuuntelemaan.
”Näin unta että joku parrakas äijä oli heittänyt Mimosan vankilaan.” Minä sanoin.
”Oikeasti?” Kitty kysyi.
”Joo.” Minä huokaisin.
”Mutta Mimosahan on tosi kiltti!” Kitty puhua pulputti. ”Kuka hänet haluaisi heittää vankilaan?”
”No se ei selvinnyt.” Minä myönsin. ”Mutta joku täysin kaheli sen täytyi olla.”
”Swiii!” Swinub huusi, se oli herännyt nokosiltaan, ja se huomasi, ettei päässyt ylös, Swinubeilla oli hyvin lyhyet jalat, ja koska tämä yksilö oli nukahtanut selälleen, se ei päässyt ylös, se vain heilutteli hermostuneena lyhyitä sinisiä jalkojaan.
”Odotas, Indy.” Minä naurahdin ja asetin pikku Renmein viltille, sitten kumarruin Indigon puoleen ja nostin sen, se painoi ihan saamaristi.
”Olet saamarin painava.” Minä totesin. ”Olisiko dieetti mitään?”
”Swinub!” Indigo nauroi.

”Skaar!” Kuulin huudon taivaalta. Pian Skarmory, selässään Buneary kaarsi ylleni – ja kyllä, se rysähti koko painollaan minun niskaani.
”Argh.” Huuliltani karkasi, kun Buneary hyppäsi suoraan naamani päälle.
”Bun! Bun! Buneary!” Se huusi ja loikki naamallani hädissään.
”Prim, pois naamani päältä.” Minä sanoin. ”Särjet nenäni.”
Prim loikkasi maahan ja pomppi yhä, huusi hädissään, kuin jokin olisi pielessä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
”Skaaaaar!” Skarmory karjaisi, vihdoinkin astuessaan pois päältäni. Pieni Renmei säikähti huutoa niin, että se piiloutui Fennekinin taakse. Rafa oli itsekin herännyt ja katsoi ärsyyntyneesti Skarmorya.
Prim alkoi repiä hihaani, katsoen ensin minua ja sitten Jilliä.
”Mikä nyt on?” Minä kysyin.
Ja sitten Jill kiljua vähän lisää.
”No mitä te olette nyt tehneet?” Minä kysyin. ”Auts!” Jill nokkaisi nilkkaani kipeästi.
Se katsoi minua kärsimättömästi. Prim näytti esimerkkiä, ja loikkasi Jillin selkään.
”Hyvä on.” Minä huokaisin. Otin poképallot esiin ja kutsuin kaikki takaisin, paitsi Renmein ja Rafan. Rafa nimittäin kiipesi Primin taakse ja katsoi minua. Minä huokaisin ja kiipesin itsekin Jillin selkään, ja Renmei istui sylissäni.
”Pidä sitten kiinni.” Minä neuvoin.
”Hei, Harri!” Tim huusi. ”Minne olet menossa?”
”Lentämään, nähtävästi!” Minä huikkasin kun Jill nousi. Siitä oli tullut vahva, kun se kerran jaksoi kantaa niin minua, kuin kolmea muutakin pokémonia.

Luulin ensin, että Jill tahtoi vain elvistellä lentäjän taidoillaan, sillä se vain kierteli ja kaarteli taivaalla, eikä näemmä osannut päättää minne meni. Sitten jostain, vähän kauempaa kuului jotain kummaa, se oli kuin kimeä ulvahdus, ja sen kuultuaan Jill vaihtoi suuntaan, sinne mistä ääni oli kuulunut. Se lensi niin kovaa, että Renmei melkein tipahti sen selästä, mutta sain pikkuisen kiinni, ennen kuin se ehti pudota, kiersin käteni sen ympärille entistä tiukemmin ja vedin sen lähelleni, ettei se vain putoaisi uudelleen. Jill oli ilmeisesti aikeissa laskeutua eräälle, aurinkoiselle aukealle, jossa oli luola. Mutta se ei ollut rauhallista, kuten olin aiemmin luullut, kaikkea muuta!
Luolan suun ympärillä oli kolme ihmistä, ne eivät tietenkään katsoneet ylös, sillä jos he olisivat, he olisivat huomanneet minut. Jostain syystä, en edes tahtonut heidän huomaan meitä. Kunpa Jill pysyisi nyt hiljaa..
Kolmella ihmisellä oli yllään tummanharmaat farkut, paitsi keskimmäisellä, jolla oli lyhyt tumman harmaa hame, mustat takit ja saappaat. Yksi miehistä näytti olevan vanhempi, viisissäkymmenissä ehkä, toinen oli tummahiuksinen – ehkä melkein kolmissa kymmenissä ja kolmas oli tyttö, jolla oli musta lippis päässään.
Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin. Ihmiset yrittivät lähestyä luolan suuta, sillä kolmikymppisellä oli terävä ja verinen veitsi.
”Anna olla, Adam.” Vanhempi mies sanoi. ”Annetaan pokémonien hoitaa tämä, meidän ei tarvitse liata käsiämme.”
”Totta.” Toinen mies naurahti. Hän veti esiin poképallon ja laski pokémonin, Lucarion.
”Sky Uppercut.” Ja sen pokémon teki, se sukelsi luolaan, se löi jotakin, joka huusi vihasta tai kivusta, tai kummastakin ja sitten Lucario lensi kaaressa ulos. Sen perässä luikersi suuri, jättikokoinen ja musta Serperior. Se sähisi vieraille ärhäkästi. Se oli ihan selvästi loukkaantunut, sen iholla oli inhottavan näköisiä verisiä haavoja ja mustelmia. Jotkut haavat näyttivät veitsellä leikatuilta.
”Metal Claw.”
Mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, nappasin Primiä niskavilloista ja kuiskasin sille: ”Heitä sitä FirePunchilla.”
Heitin Primin ilmaan, se lensi kaaressa kohti vihamielistä rumilusta ja täräytti sitä liekehtivällä nyrkillä päin näköä.
”Buneary!” Se huusi topakalla äänellä, juku Primistä oli tulossa oikea bad ass.
”Mistä tuo pupu tuohon ilmestyi?” Lucarion omistaja ihmetteli. Niitä oli kolme, vaikka tuo haavoittunut oudon värinen Serperior auttaisikin Primiä – mitä epäilin, tuskin ne noille pärjäisivät. Vedin esiin kaksi poképalloa, yhden tavallisen ja yhden nest-pallon.
”Täältä pesee!” Kitty huusi, se läimäytti vanhempaa ukkoa hännällään ketoon, mutta Hamlet ei ollut puoliksikaan yhtä kiltti, se raapi kaikella mahdillaan ukon naamaa.
Ukko karjaisi kirosanan ja nappasi Skittyä hännästä ja heitti kissan maahan, mutta se vain sai Hamletin kynsimään paremmalla tarmolla.
”Inhoan Meowtheja!” Mies karjaisi.
”Näytä sille H!” Kitty huusi.
”S-Se puhuu?” Kolmekymppinen mies sanoi.
”En pidä erityisesti hölöttävistä Skittyistäkään.” Vanhempi mies ärisi.
”Hei se on paha joulupukki.” Kitty letkautti.
”Fennee!” Rafa ulvaisi hypätessään itsekin sekaan.
”Rafa, ei!” Minä huudahdin, ja kiitos tämän ne roistot katsoivat ylös ja näkivät Skarmoryn ja sen selässä keikkuvan hullun punapään joka hali Torchicia. Rafa ei piitannut nähtävästi mistään, ei edes siitä, että se saattaisi murtaa jalkansa pudotessaan.  Se näytti inhoavan vastakkaista sukupuolta, sillä se päätti käydä sen kolmannen pyörän – toisin sanoen tytön kimppuun, sylkien pieniä kekäleitä sitä kohti. Tyttö tietenkin kiljui hirveän kimeällä äänellä, eipä häntä siitä voi syyttääkään, ei kukaan riemuitsisi saadessaan tuli sateen niskaansa. Tyttö heilui niin rajusti että hän sai napattua kiinni Rafan korvasta.
”Minä sitten vihaan rottia!” Tyttö kiljui ja ravisti Fennekiniä, joka puolestaan murisi. Vai että rottia! Herran jesta tuo nainen tarvitsee kipeästi silmälaseja..
”Jyrää ne, Jill!” Minä huusin, sillä turhahan tässä ole teeskennellä näkymätöntä. Mutta Jill, se ei edelleenkään kuunnellut määräyksiä, vaan teki mitä mieli. Ja mitä sen teki mieli, oli tietenkin, jotain mistä minä en tykännyt – se heitti minut selästään, ja pian – kuten voitte varmaan arvatakin, lensin jonnekin pusikkoon ja löin pääni. Ei tässä voi muuta sanoa kuin, saamarin Jill!

”Torchiic!” Etäinen kimeä huuto kaikui korvissani. ”Tooorchiic!”
”Mitä se luulee saavuttavansa tuolla?” Syvä-ääninen mies kysyi.
”Kaipa se käyttää growlia, ei tuo muutakaan voi osata.” Vanhempi ääni arvasi.
”Mitä me teemme tuolle?” Oletan ”tuon” tarkoittavan minua, normaalisti olisin noussut ja haistattanut tyypille pitkät, mutta päätäni jomotti siinä missä muutakin olemustani – kiitos pirusti, Jill.
”Otetaanko se mukaan?” Tyyppi – jonka oletin sen olevan se kolmikymppinen. ”Pomo palkitsee meidät tästä.”
Sitten, uff-ääni.
”Kukaan ei kajoa kouluttajaani!” Kitty huusi kimeällä kissan äänellään. ”Jos Ozzy olisi paikalla, hän olisi jo tehnyt teistä hakkelusta!”
”Taas tuo lörppä-Skitty, eikö sinun pitänyt hoitaa se?” Kolmikymppinen kysyi.
Rousk!
”Typerä, Meowth!” Mies karjui. ”Pidä ne reikäiset hampaasi irti asioista jotka eivät sinulle kuulu!”
”Caleb, mä en usko tätä, päihittääkö tuollainen pieni kissa sinut?” Kolmikymppinen miekkonen kysyi ihmeissään.
”Se onkin erityisen ilkeä Meowth.” Minä sanoin noustessani kipeän selkäni ja jomottavan pääni kanssa. ”Saakelin Jill, nyt ei hyvä heilu!”
”Juuri noin käy, kun ei kouluta pokémonejaan.” Tyttö sanoi, ja mulkaisi minua häijysti.
”Kuka sanoo, etteikö Skarmoryani ole koulutettu?” Minä virnistin, sillä sieltä Jill syöksyi Drill peckeineen kaikkineen ja nokkaisi ämmää kunnolla takaraivoon, se oli varmasti erittäin mukava kokemus, ottaen huomioon sen että Rafan leuat olivat kiinni tytön vasemmassa nilkassa. Sitten Prim lensi kaaressa ilman halki. Ilmeisesti iso taistelu-tyypin pokémon oli pienelle jänikselle liikaa, mutta nähtävästi joku – jota en tietääkseni ottanut mukaani vaan jätin sen retkeilemään sydämensä kyllyydestä veljeni ja Trevin seuraan, loikkasi rumiluksen kimppuun hurjan sota-huudon kera:
”Swinuuuuub!”
”Miten sinä tänne pääsit, Indy?” Mutta tietenkään se ei vastannut kysymykseeni. Se kävi hurjana vastustajan kimppuun, vaikka sen mahdollisuudet voittaa olivatkin lähes mitättömät. Tämä oli kummallista, en muistanut Indyn juuri koskaan näyttäneen tällaista sisua. Tuohon Lucarioon verrattuna se oli pelkkä pieni karvainen pallo, eikä tästä voisi syntyä mitään hyvää.

”Kuules tyttö, kerää roinasi ja mene matkoihisi.” Se Adam-niminen häiskä sanoi. ”Ellet halua että possullesi sattuu ikävä onnettomuus.”
Pieni Renmei, niin ujo kuin se saattoi ollakin, ei sulattanut tätä, se hyppelehti äkäisesti maassa ja kynsi miehen kenkiä.
”Mukaan lukien tämä rääpäle.” Miekkonen lisäsi. Puristin käteni nyrkkiin, sillä minullakin alkoi keittää yli.
”Terra Enterprisea vai?” Minä kysyin. ”Ala itse laputtaa täältä, Aatami.”
”Et taida tajuta omaa tilannettasi, ipana.” Hän sanoi minulle, ja katsoi minua halveksivasti nenäänsä pitkin, ennen kuin potkaisi pienen Renmein kumoon.
”Sinä et tiedä omaa tilannettasi.” Minä sähähdin, olin valmiina käymään ukon kimppuun, sillä kukaan, ei kukaan kävisi käsiksi pokémoneihini ilman seuraamuksia. Mutta Jill ehti ensin, se otti ja tulitti ukkoa swiftillä. Ehkäpä kukaan ei uhittelisi täällä niin kauan kuin se suinkin suvaitsi olla paikalla riehumassa.
”Swii!” Indigo vinkaisi, sillä se oli saanut vastaansa kovan iskun, mikä lennätti possu-paran ilman halki, olin onnekas saadessani sen ilmasta kiinni, muuten siihen olisi sattunut ja pahasti. Prim oli taas jaloillaan, ja hyvin kiukkuinen sen saamasta kohtelusta, joten se loikki Lucarion ympärillä yrittäen saada siihen osumaa tulinyrkillään, muttei onnistunut.
”Hei, Indy, luuletko että saisit yhden Mud-slapin heitettyä tuon naamaan?” Minä kysyin.
”Swi!” Swinub vastasi, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä se loikkasi tomerasti sylistäni ja viiletti takaisin taistelun pariin. Aluksi se ei tehnyt mitään, tarkkaili vain – en tiedä miten se onnistui suljetuin silmin, mutta niin se teki. Kun Lucario väisti Primin seuraavaa iskua kumartumalla, asettaen päänsä lähelle maata, mistä Indigo sai tilaisuutensa, silloin se otti ja potki kuraa pokémonin kasvoille minkä jaksoi. Tällä välin minä poimin Torchicini maasta, antoi Jillin vielä hieman höykyttää tuota mänttiä, oli se sen ansainnutkin. Näytti siltä että Hamlet ja Kitty kyllä pitivät huolen itsestään, Hamlet ei päästänyt purevaa otetta irti miehen kädestä ja Kitty läpsi tyyppiä hännällään kasvoihin, huutaen: ”Etkö yhtään häpeä?” Tuo olisi varmasti jaksanut naurattaa, jos tilanne olisi ollut yhtään toinen. Sitten Prim sai iskunsa perille, jopa muita niin kauheasti kaihtava Rafa päätti kantaa kortensa kekoon, sylkäisten emberin päin Lucarion kasvoja, sen jälkeen Indigo rojahti koko ainakin parinkymmenen kilon painollaan otuksen päälle, sekä Prim että Rafa tekivät samoin, ja yrittivät pitää lurjusta maassa. En tiedä laskettiinko tuo voitoksi vai ei, mutta painelin hieman epävarmoin askelin tuon kolmikon luo, minua huimasi, eikä mikään ihmekään kun muuan Skarmory päätti heittää kouluttajansa pöpelikköön, vai mitä?
”Tule, H! Mennään!” Kitty sanoi kimeällä äänellä ja mottaisi hännällään vielä viimeisen kerran ukkoa kasvoihin ja lähti sitten lyhyillä Skittyn koivillaan juoksemaan meitä kohti, Hamlet ei kai muuten olisi päästänyt irti, mutta koska Kitty käski sen tehdä niin, niin herra totteli.

Seisoimme kaikki luolan suulla, niin etteivät nuo roistot pääsisi sinne. Paitsi Jill se liiteli taivaalla niin ilkeän nälöisenä, että saatoin tulkita sen haluksi syöksyä ja antaa kunnon selkäsauna noille roistoille – jonka olisin muuten hyväksynyt kaikin mokomin.
Myös Lucario taisi tajuta oman tilanteensa, eikä tehnyt vastarintaa.
”Älkää edes ajatelko sitä.” Minä murahdin. ”Tästä ette läpi pääse.” Mutta jokin noiden ihmisten kasvoilla sanoi, että ne yrittäisivät kuitenkin. Sitten kuulin todella typerän äänen, se oli typerin kuulemani soittoääni ikinä. Vanhin rikollisista vastasi  Xtranceiveriinsa. Hän puhui siihen muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
”Tämä oli tässä, pomo tahtoo meidät takaisin päämajaan.” Ja ilman mitään ”Me palaamme vielä” tai ”tämä muistetaan”-virsiä ne vain lähtivät.

Kun viimeinenkin Terra Enterprisen törkimys oli kaikonnut näköpiiristäni, päätin kurkistaa luolaan, mutta käännyin heti takaisin, sillä siellä oli ensinäkin hyvin pimeää, ja toisenakin, kirkkaanpunainen silmäpari tuijotti minua niin järkähtämättömästi, että se sai minut kavahtamaan. Mutta Prim ei pelännyt tippaakaan, se meni ensimmäisenä luolaan, mutta kääntyi pian ympäri katsomaan minua, kaipa se ihmetteli, miksen tullut sen kanssa luolaan. Rafa murahti, yhtäkkiä sen kokon ympäröi eräänlainen liekin värinen aura, sitten se asteli muina miehinä luolaan, niinpä minäkin päätin uskaltaa pedon kitaan. Kitty käveli heti jäljessäni – tietenkin Hamlet vanavedessään. Rafan ansiosta näin ainakin eteeni, ja sen mitä näin, ei ollut kaikille suotavaa. Luolassa oli pesä, tai ainakin oli ollut pesä, puolet katosta näytti romahtaneen sen päälle, ja osittain myös hyvin, hyvin suuren erikoisen värisen Serperiorin päälle, se näytti hyvin väsyneeltä, ja hengitti raskaasti, haavat jotka olin aiemmin nähnyt vilaukselta, olivatkin paljon pahempia, suurempia ja syvempiä, lisäksi se näytti menettäneen paljon verta, luolan lattialla nimittäin oli suuria veritahroja.
”Seer.” Serperior sanoi käheällä äänellä.
”Kyllä minä puhun ihmisten kieltä, söin jotain sopimatonta ja..” Kitty lörpötti.
”Serperior?” Serperior näytti puhuvan Kittylle.
”Joo, minä olin itse asiassa ensimmäinen pokémon jonka Harley pyydysti!” Kitty jatkoi.
”Seer?” Serperior jatkoi.
”Harley on meille tosi kiltti, jopa Rafalle, joka on mäntti.” Kitty sanoi.
”Fennee!” Rafa protestoi.
”Serperior?” Serperior sanoi voipuneella äänellä.
”Millaisesta palveluksesta on kyse?” Kitty kysyi.
”Serperior.” Sanoi Serperior.
”Kyllä se varmasti käy, älä ole yhtään huolissasi, kyllä Harley pitää vauvastasi huolen.” Kitty sanoi.
”Pitää huolen mistä?” Minä kysyin.
”Serperiorin vauvasta.” Kitty sanoi. ”Se on kuulemma ihan jalkojesi juuressa.” Ja tosiaan Prim seisoi siinä ja piteli – miten nyt parhaaksi näki, mustaa keltapilkullista munaa.
”Mutta eikö..” Minä olin vähällä kysyä jotain todella typerää, kunnes itsekin tajusin tilanteen vakavuuden. Kumarruin kohti Serperioria ja katsoin sitä murheellisena. ”Kyllä meille vielä yksi pikkuinen mahtuu, pidän siitä oikein hyvää huolta.”
”Serperior.” Serperior henkäisi, sitten sen silmät sulkeutuivat, tuli hiiren hiljaista. Tiesimme kyllä kaikki mitä tämä tarkoitti. Otin Serperior-äidin munan Primiltä, tunsin miten kyyneleet olivat pyrkimmäisillään ulos silmistäni, tämä pokémon oli ollut äiti, ja Terra Enterprisen takia sen vauva jäi äidittömäksi. Kuten minäkin, vaikka en minä siitä paljoa muistanut, juuri nyt muistin vain sen päättymättömältä tuntuneen surun.
”Mennään.” Minä sanoin. ”Tim ja Trev ovat varmaan jo huolissaan.”
”Torchic.” Renmei sanoi sylistäni, painaen oranssin poskensa munan tummaa kuorta vasten, ikään kuin se olisi halunnut lohduttaa kuoriutumatonta vauvaa.

 ”Jill, jos nyt viitsit, veisitkö Kittyn, Hamletin, Rafan ja Primin takaisin?” Minä kysyin Skarmorylta. ”Me muut kävelemme.”
Ilmeisesti tilanne oli vaikuttanut Skarmoryynkin, sillä se ei väittänyt vastaan kuten tavallista, vaan antoi muiden kiivetä sen selkään ja sitten se lehahti lentoon.
Minä huokaisin, voi pientä raukkaa. Miten minä ikinä kertoisin sille, mitä sen äidille oli käynyt?
”Swi.” Indigo sanoi ja pökkäisi päällään jalkaani lohduttavasti, ikään kuin se olisi tiennyt mitä ajattelin. Sitten muistin että ei herran jesta, olihan minulla ollut noiden juuri lähteneiden kavereiden poképallotkin matkassa.
”Järki ei tosiaan taida kulkea.” Minä huokaisin.
Meillä kesti aikamme ennen kuin pääsimme takaisin, sillä Indigon jalat olivat hyvin lyhyet, eikä se ollut tottunut kävelemään pitempiä matkoja.
”Harri, missä sinä olet ollut?” Tim huusi minulle heti ensimmäisenä. ”Meillä on nälkä ja sinä olet antanut odottaa itseäsi.”
”Anteeksi.” Minä mutisin.
”Oletko sinä itkenyt?” Trev kysyi hämillään.
”Ei, en ole.” Minä valehtelin.
”Käydään sitten pöytään.” Tim sanoi – vaikkei meillä mitään pöytää ollut.
”Swinub!” Indigo hihkaisi, vaikka se olikin matkasta väsynyt, se ryntäsi heti innoissaan eväitä kohti, kunnes Timin jalka pysäytti nälkäisen possun.
”Ei, et sinä, muuten me muut jäämme ilman.” Tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kenenkään ei tulisi pysäyttää nälkäistä possua, joka sekin saattoi olla täynnä yllätyksiä.
”Swinub” Se huudahti ja alkoi äkkiä hohtaa kirkasta valoa, ja me kaikki tiesimme mitä se merkitsi. Tim hyppäsi äkkiä taemmas ja huusi: ”Se on jättisika! Trev piilota sapuskat!”
Minä nauroin kävellessäni huimasti kasvaneen sinisen ja karvaisen possuni luo. ”Onneksi olkoon nyt, Indy. Tätähän sinä olet odottanut jo tovin vai mitä?”
”Piloswine!” Juuri kehittynyt Piloswine huudahti tyytyväisenä.

Kommentit:

Cinna


Ensinnä ihan kamalat pahoitteluni siitä, miten hävyttömän pitkään vastaamisessa kesti. :’I

Naureskelin Swinubin painolle kun vilkaisin sen, röhkäleeksi mokoma ei paina edes puoliksi niin paljon kuin Hoothoot, hmm. 😀 Ei sen puoleen, että pokemonien painoissa olisi koskaan ollut pienintäkään hitusta järkeä. Jill on toinen jännä tapaus, tuosta on kyllä kasvamasas voimakas ja tärkeä osa tiimiä mitä näen. Nuoret ja kokemattomammatkin ovat aika tulisina.

Mustasta keltapilkkumunasta tulee mieleen vaan Rayquaza, pffft.
(Luin muuten Serperiorin koko tarinan aikana Seviperinä, ja pohdin sitten ihan loppuun saakka, että mistä sinä sen munan edes hommasit. Ja sitten viimein tajusin virheeni, hmmmmm.)
Indigon kehitys tuntui vähän ex temporelta, mutta tulipa tuokin ainakin hoidettua ’alta pois’ jos ei muuta.

Tässä tarinassa oli pari vähän hassua kohtaa, oikoluitko tätä? Muutamassa kohdassa on ylipilkutusta ja löysin mm. tämän kohdan:
”Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin.”
Muutenkaan tarina ei tuntunut ehkä yhtä… hmm, sulavalta kuin tavallisesti? Pitkä tauko tarinoiden välillä kyllä selittää tämän.

Tässä esiintyikin paljon pokemoneja…

Jill, Primrose, Hamlet ja Kitty 15 exp, Renmei ja Indigo 16 exp, Rafa 20 exp.
Sinulle tästä §30 ja tapahtuman ansiosta tienaat myös 8x kultaista lehteä. Itemfinder löytää… Luxury Ballin.

Vihellyksen vanhat tarinat 25 > Märkä ystävänpäivä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

”Minähän sanoin, ettei sieltä mitään irtoa.” Minä murahdin.
”Älä ole aina noin negatiivinen, Harri.” Isoveli, jota olisi saattanut hetkessä luulla käytöksensä puolesta pikkuveljeksi, puhui mukamas toruvalla äänellä. Kuulin sylistäni kimakkaa murinaa, ja arvasin Rafan olevan asialla. Ozzya oli ikävä, olin aina kantanut sitä sylissäni tällä tavoin, nyt kanniskelin sen sijaan kettua, koska siitä oli tullut tapa. Kitty oli ollut sillalta lähdön jälkeen hankala, se oli kieltäytynyt pysymässä poképallossaan, joten minun ei auttanut muu kuin antaa neidin kävellä vierelläni. Kitty naukui toruvasti Fennekinille, ja toisinaan minusta tuntui että ne riitelivät. Se olisikin ensimmäinen kerta, sillä yleensä Kitty oli lauhkea kuin lammas.
”Mikä teitä kahta vaivaa?” Minä kysyin lopulta.
”Ehkä ne nahistelevat.” Trev ehdotti.
”Voi olla etteivät Kitty ja Rafa tule toimeen.” Tim sanoi. ”Joskus pokémonien kemiat eivät synkkaa heti. Vähän niin kuin sinulla ja Hamletilla.”
Pysähdyin ja nostin Kittyn hartian päälleni, johon se jäi tyytyväisenä makaamaan, en minä tiedä, miten neiti mahtui tekemään olonsa kotoisaksi, mutta sen se kuitenkin teki, tyytyväisesti kehräten, se puski päätään poskeani vasten Rafan muristessa taustalla.
”Onko Kittyllä edes ollut yhtään huonoa päivää?” Trev kysyi.
”Eipä kai.” Minä sanoin ja kohautin toista hartiaani – sitä jonka päällä Skitty ei makoillut. ”Minne me olemmekaan menossa?”
”Yhteen kivaan paikkaan.” Tim lupasi.
”Sun kivat paikat tiedetään.” Minä mutisin. ”Auts!” Kettu oli päättänyt, että nyt olisi Harleyn näykkimistuokio, se järsi kättäni, ei mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta kuitenkin, uskon että jokainen lukija ymmärtää, mistä on kyse.
Kitty alkoi naukua kimeällä äänellä, ilmeisesti toruakseen Fennekiniä, eihän tuo tietenkään mukavaa ollut, mutta eiköhän se kohta kyllästyisi, kun se vain tajuaisi, ettei minua kiinnostanut sen näykkiminen, hyvällä tuurilla Rafa myös kyllästyisi Kittyn nalkutukseen ja lopettaisi.  Pian neidin nalkutus alkoi koskea korvaani, löhösihän se aivan korvani vieressä.
”Anna olla, Kit.” Minä huokaisin. ”Minusta tulee kuuro jos jatkat tuota yhtään pidempään.”
Kitty naukaisi anteeksi pyytävästi, ja alkoi pökkiä poskeani.
”Mukavaa että välität.” Minä mumisin. Sitten Skitty alkoi kehrätä. Voi taivas. Kyllä se oli aina ollut iloinen ja huolehtiva, mutta ei koskaan näin paljon.

”Ihanaa päästä pois tuolta.” Tim huokaisi.
”Murasa City on kieltämättä vähän.. masentava.” Trev sanoi.
”Mikä on seuraavaksi kartalla?” Minä kysyin, vaikkei se oikeastaan minua kiinnostanut.
”Golden Forest, ötökkä-tyyppien keräilijöiden paratiisi.” Tim julisti. ”Mutta koska tänään on aivan erityinen päivä, joten emme mene sinne heti.”
”Mikä päivä?” Minä kysyin.
”Rakastavaisten päivä, perheiden päivä ja suklaan syönti päivä.” Tim luetteli.
”Ai, taas.” Minä huokaisin. Muistin tällaisen päivän vähän turhankin hyvin. Se oli silloin kuin kohtasin sen stalkkerin, tai viherpiiperön, miten häntä nyt haluattekaan kutsua, enkä muistelisi sitä kovin mielelläni, ja jos joku väittää, että vaikutin silloin hiukan pehmenneen tyypille, tahdon vain huomauttaa, että ihmiset, minulla oli silloin mitä luultavimmin satuin kärsimään aivotärähdyksestä, joten se siitä. Toivottavasti se ääliö osaisi pysyä poissa tällä kertaa. Huokaisin, tuskinpa nuo huomaisivat jos vain häipyisin jatkamaan matkaani ilman heitä, ei jostain syystä minua huvittanut lainkaan, ottaa osaa siihen, mitä typerä isoveljeni nyt kaavailikin.
”Äh, älä viitsi, Kitty.” Minä huokaisin. ”Riittää jo.”
”No, Trev, meinaatko viettää ystävänpäivän porukoidesi kanssa?” Tim tahtoi tietää.
 ”En hitossa.” Trev vastasi.
”Mikäs porukoissasi on vikana?”  Minä tahdoin tietää. ”Anna mä arvaan, ylisuojelevia hölmöjä, jotka haluavat tarkkailla jokaista askeltasi ja..”
”Ei.” Trev sanoi. ”Äitini vain tuota.. kun.. ”Trev takelteli.
”Ei se voi noin kamalaa olla.” Minä totesin.
”Kyllä voi.” Trev vakuutti. ”Äitini on oikea päälle päsmäri ja jos joskus törmäämme häneen, Harley, juokse.”
”Miksi?” Minä tahdoin tietää.
”Kaikista tapaamistani tytöistä, hän alkaa pähkäillä minulle öh.. puolisoa.” Trev sanoi nolona. ”Joten hän luulee, että olet poika.”
”Hei, ei minua poikuus haittaa.” Minä totesin. ”Trev, kuinka vanha sinä olitkaan?”
”23.” Poika vastasi.
”Ei sen ikäisenä naimisiin mennä, ellei tyttösi ole paksuna tai jotain.” Minä kommentoin. ”Naimisiin mennään kolmikymppisenä, jos mennään.”
”Äiti meni naimisiin jossain kahdenkymmenenviiden paikkeilla.” Tim huomautti.
”No siinä tapauksessa äiti lienee pudottaneen aivonsa Kankkulan kaivoon.” Minä vastasin. Itse asiassa, uskon sen olleen totta, sillä se mitä tiesin nyt isästä, ei ollut mitään kovin kehuttavaa, enkä minä ymmärtänyt äitiä sen takia. En ole ikinä tajunnut kovin hyvin ihmisten välistä kemiaa, ja lyönpä vetoa, etten tule ikinä ymmärtämään.

”Perillä ollaan.” Tim julisti. Siristin silmiäni, ja katsoin näkyä hetken, otsa rypyssä, ja toivoin, että jokin niin pastellinen, olisi vain erittäin, ei toivottu hallusinaatio.
”Yök.” Minä totesin.
”Älä nyt vielä noin sano.” Tim torui. ”Mennään edes katsomaan. Voisit vaikka tykätäkin, Harri.”
”Enkä.” Minä mutisin. Rafa murisi sylissäni, se oli lopettanut näykkimisen, luultavasti se oli kyllästynyt tai todennut, että maistuin pahalta.
”Niin juuri, Rafa.”  Minä myönsin. Kettu katsoi hämmentyneenä ylös, se mahtoi pohtia, mitä tuo hullu punapää nyt puheli.
”Minustakin tämä paikka on kamalan ällön värinen.” Minä totesin. ”Tosin Kitty varmaan viihtyy.”
Kitty naukaisi kuuluvasti, kehräyksensä lomasta.
”Mikä tapahtuma tämä on olevinaan?” Minä kysyin.
”Täällä pidetään joka vuosi ystävänpäivä-tapahtuma.” Trev selitti. ”Ei täällä mitään ihmeellistä ole, korttien kirjoittelua, suklaan syöntiä, pari kojua ja muutama kilpailu.”
”Ja harjoittelevia koordinaattoreita.” Tim lisäsi. ”Siitähän sinä tykkäät.”
”Saa nähdä.” Minä totesin. ”Tykkään siitä, jos olen sillä tuulella.”
”Niinpä niin.” Tim sanoi. ”Viime kilpailustasi on aikaa, Harri.”
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Minä kysyin.
”Harjoitus ei ole koskaan pahasta.” Tim hymähti.
Tottahan tuo oli. Seuraavat kisat olisivat Waterdrop Fountain Cityssä, joka olisi tämän metsän takana, puhumattakaan seuraavasta saliottelusta.  Eikä siinä voinut muuta kuin huokaista. Ennen kuin pääsisin jatkamaan matkaani metsän läpi, oli minun pakosti osallistuttava tähän typerään tapahtumaan, joka oli sijoitettu juuri metsän eteen, ei tuota kyennyt mitenkään välttämään, joutumatta jonkun kirkkaan pinkkiin halinalle-asuun pukeutuneen tyypin halaukseen. Pelkkä ajatuskin yrjötti. No ainakaan täällä ei ollut niin paljon väkeä kuin Murasa Cityn karnevaaleilla.
”Miksi tämä on järkätty tänne?” Minä tahdoin tietää.
”Harri, kysytkö tuota ihan tosissasi?” Tim kysyi, ivallinen sointu äänessään. ”Murasa City..”
”Niin mitä siitä?” Minä kysyin pitkästyneesti. Vastaisi jo, hyvänen aika sentään! Mikä olen? Maailman älykkäin olio, jonka odotettiin tietävän kaikki kaikesta?
”Murasa City on masentava ja vähemmän ystävällinen kaupunki!” Tim huudahti, niin kovalla äänellä että Kitty säpsähti.
”Älä huuda.” Minä mumisin. ”Kitty ei pidä kovista äänistä.”
”No mennäänkö yhdessä, vai..?” Trev kysyi.
”No ei hitossa mennä.” Minä sanoin.  ”Menen näiden kanssa.”
”Kuten aina.” Tim huokaisi. ”Siskoni ei ole mikään seurallisuuden huippu.”
”Et sinäkään olisi, jos olisit joutunut kasvamaan tuollaisen kanssa.” Minä jupisin Kittylle, niin hiljaa etteivät Tim saatikka Trev kuulleet sitä.

Tiesin heti muuan kojua lähestyessäni, etten kuulunut joukkoon. Tosin, sehän tästä vielä puuttuisi, että minä alkaisin kuljeksia pinkeissä kuteissa. Koju jota lähestyin, oli maalattu karmiinin punaiseksi, ja se oli koristettu kirkkaan punaisin sydämin ja silkkipaperikukin. Miksi edes vaivauduin? Tämä oli ajan hukkaa.
”Njaa! Njaa!” Kitty naukui. Se katseli uteliaana kojussa myynnissä olevia oudon näköisiä marjoja. Sitten se pomppasi hartialtani kojun tiskille, se alkoi haistella marjoja ja lopulta otti niistä yhden suuhunsa.
”Kitty, ei!” Minä huudahdin, mutta kattimus oli ehtinyt jo niellä marjan. Se nyrpisti nenäänsä, ja hetken minusta näytti aivan siltä, kuin sen naama olisi vaihtanut väriä. Harppasin eteenpäin ja nostin Kittyn tiskiltä.
”Sori tuosta, Kitty ei kyllä yleensä maistele mitään harkitsematta ensin.”
”Eikä maistele toiste!” Kissapokémon hartiallani paukautti topakalla äänellä. ”Marja maistui kamalalta!”
”Kitty?” Minä kysyin.
”Hei.” Kissa vastasi pehmeämmällä äänellä. ”Hetkinen ymmärrätkö mitä sanon?”
”No, joo. Sinä puhut minun kieltäni.” Minä sanoin kummastuneena. ”Se marja varmaan..”
”Maistui kamalalta!” Kitty huomautti.
”Juuri tuota se marja tekee.” Kaupustelija nainen, jolla oli yllään valkoinen kauluspaita ja pinkki essu. ”Mutta älä huoli, vaikutukset katoavat omia aikojaan.”
”Pitääkö minun maksaa tästä jotain?” Minä kysyin.
”Antaa olla.” Nainen sanoi, hymyillen ystävällisesti.
”Tuo oli silti rumasti tehty.” Minä toruin Skittyä.
”Mutta kun oli nälkä.” Kitty sanoi. ”En tosin maistele enempää marjoja, makuaisti meni viikoksi!”
”No hyvä että opit siitä jotain.” Minä naurahdin. ”Haluatko hattaran? Haluaako Rafa?” Rafa murahti sylissäni, ja näykkäisi jälleen rannettani.
”Miltä se maistuu?” Kitty kysyi ja heilutteli häntäänsä hyväntuulisesti.
”Kohta saat nähdä.” Minä sanoin ja ostin kojulta kaksi hattaraa, olin melko varma, että ne muistuttivat Kittyn mielestä vaaleanpunaisia pilviä, jotka oli tungettu tikun päähän syömistä varten.  Minä inhosin hattaroita, ne maistuivat kamalilta ja sotkeutuivat kaikkeen, koska olivat tahmeita ja ällöttäviä.
”Sokeria!” Kitty hihkaisi maistettuaan hattaraa.
”Älä vain sano, että tykkäät siitä.” Minä huokaisin mennessäni sivummalle. Lähistölle oli pystytetty ilmeisesti siirrettävä suihkulähde, suihkulähteen patsaana toimivat selätysten olevat kiviset Magikarpit. Istuin lähteen reunalle, hetken mielijohteesta päästin Feebasin uiskeltelemaan – tai pikemminkin kiertämään kehää altaaseen. Feebas loiski iloisena vedessä – vaikka se muuten näyttikin aika apaattiselta.
”Maistuu tämä silti paremmalta kuin se marja.” Kitty sanoi. ”Nemo, olet kasvanut!”
”Fee! Fee!” Feebas vastasi ja loiskutti vettä pyrstöllään.
”Miten menee, Nemo?” Minä kysyin ja kokosin hattarat yhden käden varaan, kurottaakseni altaaseen, Feebas pökkäisi sormiani päällään tervehdykseksi.
”Maistuuko hattara, Rafa?” Minä kysyin. Rafa ei halunnut syödä, ja sen pikku Fennekin se tönäisi kättäni – sitä, joka piteli hattaroita, niin että hattarat liimautuivat lopulta paitaani.
”Selvä.” Minä mumisin. ”No mites, Nemo? Maistuisiko hattara? Se on kyllä vähän kiinni paidassani, mutta tuskinpa se makua haittaa.”
”Fee!” Nemon äännähdys kuulosti hiukan naurulta, naurulta, jota en ollut koskaan kuullut tämän pikku Feebasin suusta.
”Minä voin syödä.” Kitty sanoi.
”Et syö tätä sotkua yksin, saat vatsasi kipeäksi.” Minä ilmoitin. ”Kenellekähän maistuisi?”
”Indy syö mitä vaan.” Kitty ehdotti.
”Totta.” Minä sanoin. ”Auttaisitko?”
”Toki.” Kissa vastasi, se loikkasi kevyesti alas hartialtani suoraan lähteen reunalle, se tökkäisi tassullaan, yhtä vyötärölläni kiinni olleista palloista, niin että se putosi maahan, osuttuaan ensin kaiteen reunaan. Valokeilan saattelemana, paikalle, johon pallo oli pudonnut ilmestyi sinun Swinub.
”Maistuisiko hattara, senkin pikku possu?” Minä kysyin lempeästi.
”Swi!” Possu röhkäisi ja hyppäsi syliini, tällä kertaa niin rajusti että kaaduin taaksepäin, ja lähdin suoraa päätä veteen. Indigoa ei haitannut yhtään se, että se sai syödä märkää tai paitaani liimautunutta hattaraa, se ahmi innokkaasti sokerimoskaa.
”Nemo?” Minä kysyin. ”Älä vain sano, että jäit alle.”
”Fee!” Innokas huudahdus ja sitten loiskahdus oikealta puoleltani, sain vettä naamalleni.

”Kuin kala vedessä!” Joku, jolla oli äärimmäisen tuttu ääni, huudahti.
”Merenneito, Harley Leroux!” Toinen äärimmäisen tuttu ääni lisäsi. Nostin päätäni, ja saanko sanoa, minä inhoan ystävänpäiviä mutta vielä enemmän päiviä, joista tulee perhejuhlia. Lähteellä, sen edessä seisoi kaksi tyyppiä, poikaa, nuorta miestä – jos lukija tahtoo heitä siksi kutsua, toinen oli hyvinkin lihaksikas kaveri, jolla oli jokseenkin omahyväinen hymy ja niskan taakse yltävät tummanpunaiset hiukset – kuten minulla, ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään maastokuvioiset housut ja beigen värinen takki, enkä tiedä miksi, mutta hänellä oli otsallaan suuret aurinkolasit.
Toinen kaveri oli hoikempi ja hiukan pidempi, hänellä oli hiilen mustat lyhyet mutta kiiltävät hiukset ja rubiinin väriset silmät, hänellä oli yllään tumma nahka-rotsi ja tummansiniset farkut. Mikäli jollakulla lukijoista on dementia, nämä kaksi ovat veljiäni, herrat Brett ja Troy Leroux.
”Minun on parempi nähdä unta, te ette ole täällä.” Minä sanoin. ”Se selittäisi miksi Kitty puhuu.”
”Mutta minähän puhun.” Kitty sanoi viattomalla äänellä, se istui rauhallisesti lähteen reunalle ja katsoi kaikkia odottavasti.
”Herran nuudelit, kattihan puhuu.” Brett totesi. ”Harley, mitä sä olet syöttänyt sille?”
”Taikahattaraa.” Troy vastasi. ”Tai ehkä pikemminkin taikasieniä.”
”Pinkkejä ja turkooseja taikasieniä.” Brett lisäsi, sen jälkeen nuo kaksi neropattia repesivät omalle vitsilleen.
”Ei se ollut sieni vaan marja ja se oli sininen!” Kitty sanoi kiihtyneenä. ”Siinä oli violetti sävy, ei se ollut minkään pastellinvärinen!”
”Fennee..” Fennekin murisi sylissäni, sillä huomaamattaan Indigo oli tönäissyt Fennekinin osittain veteen, ja nyt sen turkki oli märkä, se irvisti häijysti tulijoille.
”Mikäs karvapalloa vaivaa?” Brett kysyi, hän tietenkin tarkoitti sen puoliksi vitsiksi, mutta Rafaelloa eivät tuollaiset vitsit paljoa naurattaneet. Se nousi kömpelösti vedestä, mutta kavutessaan lähteen reunalle, Fennekin liukastui ja molskahti uudelleen lähteeseen.
”Tarvitsetko apua?” Kitty kysyi avuliaasti.
”Fennekin!” Kettupokémon ärähti.
”Tuo oli kyllä rumasti sanottu.” Kitty totesi. Fennekin kiipesi uudelleen reunalle, ja yritti kavuta ylös, mutta sen jalka lipesi, ja se oli taas molskahtaa veteen. Minä kuitenkin autoin sitä, laitoin käteni sen liukkaiden jalkojen alle, ettei se tippunut enää veteen.
Fennekin nousi lähteestä muristen ja mulkaisi vielä minua vihaisesti. Se loikkasi maan kamaralle, ja sitten se juoksi – ja lopulta se yritti purra Brettiä jalkaan, mutta Brett nosti sen ylös, ronskisti niskasta ylös, varmaan vilkaistakseen mikäs otus oli miehiään.
”Rauhassa, tiikeri.” Hän sanoi. ”Mistäs sinä tämän, Harley?”
”Repustani.” Minä sanoin. ”Voisin vannoa, että sain tivolista pehmolelun, ja yhtenä aamuna se pehmolelu yritti tappaa minut.”
”Oikeasti?” Troy kysyi.
”No ei kun leikisti.” Minä sanoin ivallisesti. ”Aiotteko te vain seistä siinä? Hyvää ystävänpäivää muuten.”
”Tosiaan.” Troy sanoi, hän lähestyi minua, hänellä oli valkoinen paketti kainalossaan, hän jätti paketin maahan ja kumartui minun puoleeni, hän nosti sinisen Swinubin – joka oli muuten syönyt kaiken hattaran, sylistäni.
”Oletpas sinä painava.” Troy totesi.
”Swinub! Swi!” Swinub huudahti.
”Lihas painaa enemmän kuin läski.” Skitty sanoi.
”Mitä?” Troy kysyi kääntäen katseensa Kittyyn.
”Indigo sanoi niin.” Kitty kertoi.
”Se taitaa kehittyä melko pian.” Troy ilmoitti ja laski possun maahan, sen suunpielissä oli hattaraa.

Troy ojensi minulle kätensä ja nosti minut ylös vedestä.
”Viime vuonna tähän aikaan vedet olivat jäässä.” Hän ilmoitti. ”Katsohan, olet aivan märkä.”
”Kas kun en itse sitä huomannut.” Minä mutisin.
”Vilustut jos et vaihda vaatteita.” Brett totesi, yhä Rafaa niskavilloista roikuttaen.
”Kaskun minä en kanna vaihtovaatteita mukanani.” Minä murahdin.
”Siksi, tämä.” Troy sanoi ja nosti paketin maasta. ”Glacier Townim yhdessä kaupassa oli tällainen, muistuttaa aika paljon sitä, mikä äidillä oli nuorena, kun hän kierteli Kuuraa.”
Otin paketin vastaan ja avasin sen, paketti itsessään ei ollut kovin kummoinen, pelkkä valkoinen pahvilaatikko, mutta sen sisältö – no, eipä sekään erikoinen ollut, siellä oli päällimmäisenä valkoiset saappaat ja niiden alla viikattu mekko ja hansikkaat.
”Jos tämä on jokin äärimmäisen tyttömäinen juttu, minä murhaan teidät.” Minä varoitin.
”Ei se oikeasti niin tee.” Brett sanoi Rafalle, joka murisi hänelle edelleen. ”Harri on ihan mukava.”
”Anna olla.” Minä sanoin ja mulkaisin häntä vihaisesti. Kutsuin Nemon takaisin palloonsa, samaten Indyn, mutta Kitty käveli, se ei tahtonut olla sylissäni, kun olin märkä.
”Hei, Harri.” Brett sanoi. ”Ethän sä ennen tykännyt tulityypeistä, missäs Ozzy on?”
”Se oli Mimosan idea.” Minä huokaisin. ”Ozzy on nyt Charca Townissa, Tao-Taon kanssa.”
”Kuka se on?” Brett kysyi hölmistyneenä.
”Pancham.” Minä vastasin.
”Omistatko sinä tappelu-pokémonin?” Brett kysyi. ”Hieno homma, Harri!”
”Niin, sinusta.” Minä mutisin.

”Anteeksi, voiko siskoni vaihtaa vaatteita takahuoneessa?” Troy kysyi äskeiseltä myyjä-naiselta. ”Hänelle sattui pikkuvahinko.”
”Toki.” Nainen vastasi. Hän väistyi kojustaan sen verran, että pääsin sen takahuoneeseen. Ei se ollut mikään huone, se oli vain takatila, jonka eteen oli vedetty pitkät purppuranväriset verhot.
”Anna mun kaikki kestää.” Minä jupisin. ”Toivottavasti kukaan ei tule tänne.”
”Ei huolta.” Brett vakuutti. ”Pidän huolta, että Romeo pysyy täällä.”
”Fennekin..” Fennekin murisi.
”Ei sen nimi ole Romeo vaan Rafa.” Minä korjasin vaihtaessani vaatteita.
”Mikä?” Brett kysyi.
”Lyhenne Rafaellosta.” Minä sanoin.
”Ei ihme, että se on kiukkuinen.” Brett pohti.
En pitänyt mekoista, nuorempana äiti oli aina laittanut minut pukeutumaan mekkoihin, mutta se johtui kai siitä, että hän oli iloinen saadessaan oman pikku prinsessan neljän rasavillin pojan jälkeen. Mutta millainen prinsessa minusta sitten tulikaan. Mekko ei kuitenkaan ollut pahannäköinen. Se oli mustavalkoinen, siinä oli mustat pitkät hihat, valkoisen paita-osan päällä oli musta korsetti, purppuran värinen vyö ja polviin asti yltävä musta hame, purppuran värisellä alushameella, hyvä niin – eipähän tulisi kylmä, inhosin näissä juuri sitä. Saappaat tuntuivat mukavilta jaloissa, ainakaan ne eivät – toivon mukaan vuotaisi, niin kuin edelliset kenkäni.

”Näytätpä sinä nyt hurmaavalta.” Brett kiusasi.
”Sulje suusi.” Minä murahdin, astuessani näkyville verhon takaa, märät vaatteet kainalossani.
”Se sopii hyvin.” Sanoi Kitty. ”Eikö sovikin, Rafa?”
”Fennekin.” Fennekin murahti.
”Älä viitsi.” Kitty huokaisi. ”Se sanoi että hullu nainen näyttää tarpeeksi hullulta ilmankin.”
”Vai niin.” Minä naurahdin. ”Oliko tuo olevinaan pervo-kommentti?”
”Fenne.” Fennekin sanoi ja käänsi katseensa välinpitämättömästi pois.
”Mennään muiden luo.” Troy kehotti.
”Niin, menkää.” Minä sanoin.
”Sinä tulet myös.” Troy sanoi.
”Enkä.” Minä vastasin. ”Ostan Ozzylle ja muille suklaata ja lähetän ne laboratorioon.” Sen minä myös tein, ostin kaksi laatikkoa ystävänpäiväsuklaata, toisen lähettäisin niin pian kuin suinkin pääsisin kaupunkiin, Charca Towniin Ozzylle ja muille. Toista käyttäisin harjoittelutarkoituksiin, pian olisi syytä aloittaa harjoittelu kisoja varten.
”Kuules sisko, sinähän tulet myös.” Troy sanoi päättäväisesti. Minä huokaisin ja pyörittelin silmiäni, pelastin heti ensitöikseni Rafan Brettin näpeistä, vaikka Fennekin murisikin, lyön vetoa, että sylissäni matkustaminen olisi paljon mukavampaa kuin niskasta roikuttaminen. Kitty seurasi myös. Tim ja Trev istuivat sivummalla, yhdellä penkillä välissään kasa kortteja. Ystävänpäiväkortteja, sen tiesin kysymättäkin. Oikeasti. Aikoivatko ne pakottaa minut kirjoittamaan noita? Ei tule kesää, ei tule.

Istuin tylsistyneenä penkille, Kitty istui viereeni, se oli kastanut tassunsa musteeseen ja maalasi nyt omaa tassutervehdystään vaaleanpunaiselle kimaltavalle kortille. Se halusi muidenkin pokémonien laittavan korttiin oman merkkinsä, joten päästin ne ulos palloistaan. Indigo painoi korttiin possun kärsä merkkinsä, Hazel, Hamlet, Prim ja Rosie tassujensa jäljet, Nemo pystön jäljen, en tiedä miten se onnistui siinä, mutta onnistui kuitenkin, Aries töpötti korttiin kaikki jalan jälkensä – eiväthän ne vieneet paljoa tilaa, Jill nokkaisi kortin melkein puhki jättäessään oman puumerkkinsä.
Suklaata ystävänpäivänä koko poppoolle. Ozzy ei sitten ahmi kaikkea. Minä kirjoitin korttiin.
”Etkö sä meinaa kirjoittaa meille mitään kivaa?” Brett kiusasi. Nappasin kasasta oksennuksen vihreän kortin ja kirjoitin sen kääntöpuolelle: Rakkaat veljet, lakatkaa stalkkaamasta siskoanne, osaan pitää huolen itsestäni, kiitos vain. Hyvää ystävänpäivää. Siinä teille, mokomatkin ylisuojelevat pellet!

”Tämä olikin tässä.” Minä totesin. ”Kitty, meillä on tehtävää.”
”Niin ajattelinkin.” Kitty totesi hyväntuulisesti. ”Pääsenkö harjoittelemaan?”
”Pääsette kaikki.” Minä lupasin. ”Paitsi sinä, Rafa. Sinä vain katselet.”
Fennekin murisi yhä sylissäni, ja Jill oli minusta vaikea – se ei ollut mitään, tähän verrattuna.
Lähdin joukkoni kanssa jonnekin syrjemmälle, missä ei olisi ihmisiä näkemässä, näin muutamia koordinaattoreita siellä täällä, mutten halunnut seuraa, jos jotain harjoittelussa kaipasin, se oli oma rauha. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka olisi näytöskierroksen pokémon, viimeksi käytin Kittyä, ottelukierroksella käytin Ozzya. Olin kuullut, että Waterdrop Fountain Cityn kisoissa saisi näytöskierroksella käyttää yhtä pokémonia ja ottelukierroksella kahta. Tätä täytyi miettiä, voisin käyttää ottelukierroksella Jilliä ja Primiä, ne kun tulivat hyvin toimeen, mutta näytöskierros.. se oli jo toinen juttu. Tätä täytyisi miettiä hyvän aikaa. Ehkä Hazel.. se kun tykkäsin muutenkin olla esillä, Rosiea voisin muuten käyttää, mutta epäilin, että se saattaisi jähmettyä esiintyessään, kun oli niin ujo.
”Hazel, tule tänne.” Minä pyysin. Pieni Pichu käveli muiden joukosta luokseni.
”Näyttäisitkö miten teet Thundershockin?” Minä pyysin. ”Ei minua päin.” Lisäsin äkkiä.
”Kuvittele, että tuolla on yleisö, joka katsoo sinua.” Minä selitin. ”He haluavat nähdä kauniit liikkeesi.”
”Pichu!” Pikkuinen hihkaisi ja kääntyi ympäri, kuin kohdatakseen yleisön. Sitten sen vaaleanpunaiset poskipussit alkoivat räsähdellä ja tuottaa pieniä salamoita. Mitenkäs tätä nyt sitten hyödyntäisi?
”Harley katso!” Kitty huudahti äkkiä, olin jättänyt reppuni pokémonien viereen, reppuni hehkui, tai oikeastaan sen sisältö hehkui.
”Ne kuoriutuvat!” Minä hihkaisin. ”Tule, Hazel!” Kiirehdin äkkiä reppuni luo, avasin sen ja otin kaksi hehkuvaa ja lämmintä, ei suorastaan kuumaa pokémonin munaa syliini.
”Tule katsomaan Rafa.” Kitty kehotti. ”Saat nähdä jotain hienoa!”
Kaikki muut tungettelivat niin lähelle kuin pääsivät, mutta Rafa pisti paremmaksi, se kiersi taakseni ja loikkasi, suoraan pääni päälle, sieltä se näkisi parhaiten. Ei tuo Fennekin ainakaan tyhmä ollut, kyllä siitäkin vielä kelpo pokémon saataisiin – olin siitä aivan varma. Sitten ne kuoriutuivat. Pieni sinimusta otus säikähti väen paljoutta ja alkoi parkua, tulipokémon sen sijaan innostui nähdessään pääni päällä keikkuvan Fennekinin.
Minä huokaisin, nyt olisi näytön paikka, saa nähdä pystyisikö Rafa olemaan hyvä isoveli. Pikkuinen karvapallo lopetti itkunsa lyhyeen, kun tajusi ettei kukaan tekisi sille pahaa. Pieni tulipokémon sen sijaan yritti loikata sylistäni heti siltä istumalta, innokas se ainakin oli, niin kuin Ozzy.
Suloisia pieniä vesseleitä ne kuitenkin olivat molemmat, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Kommentit:

Cinna


Kitty on niin söpö. *_* …Voi herran jumala, voinko oikeasti milloinkaan aloittaa tarinakommenttia tähän Vihellyssaagaasi sanomatta, että joku on söpöä? En näköjään.

Hassu tämä puhe naimisiin menemisestä, mutta tokihan häitä järjestetään pokemonmaailmassakin, jotenkin tämä ei vaan koskaan tule sen ihmeemmin ilmi tarinoista.
Täytyy nyt kyllä sanoa, että tykkäsin tästä tarinasta todella paljon niin kokonaisuutena, kuin yksittäisistä kohdistakin. Huumori kukki hyvällä tavalla, ja hyvin olit kuvaillut tuon koko ystävänpäivätapahtumankin. Pituuttakin oli hyvin tällä kertaa, ja tämä tuntui juuri sopivan mittaiselta kokonaisuudelta. Enemmänkin olisi tietysti ollut ihan mukavaa lukea vaikkapa koordinaattoriharjoituksista, mutta ei mitenkään välttämätöntä ollut mitä tulee tähän tarinaan. Kaiken kaikkiaan en tästä oikeastaan tuon enempää valittamista keksi, nautittava tarina. :3

(Ja sanon nyt vielä uudestaan, että Skitty on ihan ääärimmäisen söpö. Varsinkin nyt kun tuo puhua pälättää ymmärrettävästi.)

Kitty, Rafa 20 exp, Nemo, Indigo 15 exp, Annetaan nyt vielä Hazelille 5 exp. Sinulle §35 ja Itemfinder löytää Moon Stonen.