2013

Aurora #4 > Ennustuksen tiellä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Joulukuussa 2013.

Hypno, tai ainakin oletin sen olevan Hypno, sillä niin nainen lumimyrskyssä oli sanonut, tuijotti meitä tulijoita. Sen katse vaelsi hetken meissä kaikissa, pidemmän aikaa minussa ja Rigelissä. Sakura, Michi ja minä, istuimme takan ääressä, olimme saaneet naiselta lainaksi huovat, jotta tokenisimme lumimyräkän aiheuttamasta kylmyydestä nopeammin. Rigel oli myös sylissäni, puristin Nidorania syliäni vasten, jotta se lämpenisi nopeammin.
Myrskyssä kohtaamamme nainen hyöri hellan ympärillä, hän keitti jotain erikoista. Ilmassa tuoksui kolmen keiton tuoksu, pilkottuja kasviksia, kalaa ja chiliä.
Rigel haisteli ilmaa kiinnostuneena.
”Onko nälkä, Rigel?” Minä kysyin.
”Nidoo!” Nidoran hihkaisi.
”Tämä on pian valmista”, nainen sanoi. ”Mitä jos päästäisit uuden ystäväsi poképallosta, jonka tämä nuori herra sinulle antoi?”
”Uusi ystävä?” Minä toistin.
”Hypno sanoi minulle, että pyydystit uuden, hyvinkin uskollisen ystävän – tulevaisuudessa”, mainen sanoi, hän oli erikoisen näköinen, etten sanoisi, hän piti aurinkolaseja, vaikka olimme sisätiloissa, hänellä oli harmahtavan ruskeat nutturalle sidotut hiukset ja yllään kulunut helmasta repaleinen essumekko.
”Ai, Fletchling?” Minä muistin, voinhan yrittää tutustua siihen. ”Olet sitten kiltti Rigel.”
Niinpä minä kaivoin poképalloni laukusta.
”Miten saan sen ulos…?” Pohdin ääneen.
”Heitä se vain maahan”, Michi neuvoi. Kuulin miten Sakura naureskeli huopaansa. Hänestä taisikin olla hyvin hauskaa, kun Miwa ei tiennyt mistään mitään.
Heitin pallon maahan, tai lattiaa vasten, pallo aukeni, valkoisen valon saattelemana lattialle ilmestyi pieni lintu. Se katseli hämmentyneenä ympärilleen.
”Öh, hei”, minä mumisin, kun en tiennyt miten tuollaista tulisi tervehtiä.
”Fletch?” Pikkulintu katsoi minua silmät hehkuen, sitten se, mitenkään varoittamatta hyppäsi hartialleni ja painoi päänsä poskeani vasten.

”Se tykkää sinusta jo nyt”, Michi sanoi.
”Nähtävästi”, Minä mutisin. Ei sitä vielä tiennyt, ehkä tirppa oli vain hyvällä tuulella.
”Nidoo!” Rigel huudahti, se kuulosti ärtyneeltä.
”Nidoran taitaa olla mustasukkainen”, nainen naurahti.
”Älä viitsi, Rigel”, minä huokaisin.
”Fletch!” Lintu sirkutti.
”Hän on vähän huonotuulinen”, minä selitin pikkulinnulle. ”Hänen nimensä on Rigel.”
”Fletch?” Fletchling katsoi minua uteliaasti.
”Ai, nimi sinulle?” Minä arvasin. ”Mietitäänpä…”
Pieni punarinta… siitä kasvaisi vielä kunnon pokémon, vahva pokémon, joka ei olisi niin pois pilattu kuin Hiro. ”Splinter.” Syytä sille en keksinyt, mutta ainakin se kuulosti hiukan samalta kuin Rigel.
”Fleetch!” Lintupokémon sirkutti kovalla, iloisella äänellä. Ääni kävi ilmeisesti Rigelin korviin, siksi se alkoi mulkoilla uutta tulokasta ärtyneesti.
”Valmista tuli”, nainen sanoi.
”Tuoksuu hyvältä”, Michi sanoi.
”Se saattaa sitten aiheuttaa joitain sivuvaikutuksia pokémoneille”, nainen varoitti. ”Mutta ne häviävät kyllä.”
”Minä en syötä pikkuiselleni mitään, mistä koituu haittaa!” Sakura kiljui.
”Rigel kyllä syö”, minä mutisin. ”Sen vatsa pitää sen verran kovaa ääntä.” Rigel katsoi minua hiukan nolostuneena.
”Millaista keittoa Rigelille saisi olla?” Nainen kysyi.
”Tälle kuumapäälle jotain sen luonnetta vastaavaa”, minä vastasin.
”Selvä on”, nainen sanoi. ”Ottaako pikku Splinterkin jotain?”
”Fleetch!” Splinter sirkutti.
”Anna sille jotain kasvispitoista, en ole varma mitä se oikeastaan syö”, minä vastasin. Kasvisten ei pitäisi ainakaan haitata, olihan se lintu – tavallaan.
”Hanako haluaa kalakeittoa”, Michi ilmoitti.
”Älä syötä sitä sille”, Sakura varoitti. ”Ties mitä siitäkin seuraa!”
”Mutta sillä on nälkä”, Michi väitti vastaan. ”Enkä minä pidä pokémoniani nälässä.”
Saatuaan keiton eteensä Rigel hotki punaisen liemen ahnaasti suihinsa, Splinter taas hörppi oman keittonsa hitaasti, hienostuneemmalla tavalla kuin ahmatti Rigel. Keiton syötyään Rigel oli hetken hiljaa ja sitten se alkoi huutaa suu tulessa.
”Nidooo!”
”Mikä hätänä Rigel?” Minä kysyin. ”Oliko se vähän liian tulista sinulle?”
”Annetaan sille vettä”, Michi ehdotti. Hän otti Oddishin hörppimän vesiastian ja asetti sen väliimme.
”Hei, se on-!” Sakura kiljaisi.
”Rauhoitu draamamamma”, Minä pistin väliin. ”Ei Oddishisi janoon kuole hetkessä.”
Rigel joi vettä ahnaasti, mutta lopulta sen jano tyytyi ja se alkoi hikata.
”Olihan tuo varmasti vettä?” Kysyin varovasti.
”En minä mitään muutakaan juota pikkuiselleni”, Sakura puuskahti loukkaantuneena.
”No sori, että kysyin”, minä mutisin.

Kun olimme syöneet, Hanako oli käpertynyt Michin viereen ja nukahtanut. Oddish, jonka nimeä en nyt muista oli nukahtanut myös – kouluttajansa syliin, kuinkas muutenkaan. Splinter keikkui tyytyväisenä hartiallani ja visersi hiljaa, Rigel istui vieressäni ja mulkoili lintua ärtyneenä.
”Pikku Rigel taitaa olla vähän mustasukkainen”, Outo nainen naurahti toistamiseen. Hän tuli istumaan kanssamme takan ääreen, samalla hän toi mukanaan vadillisen pipareita. Otin kaksi piparia vadista, en itselleni vaan Rigelille, ja Splinterille nakerrettaviksi. Nainen hymyili minulle lämpimästi.
”Mikä tämä paikka edes on?” Sakura kysyi.
”Tämä nuori neiti, on minun kotini”, nainen sanoi terävästi. ”Minä olen vain yksinkertainen ennustaja, ja tässä on Hypnoni.”
Keltainen oudon näköinen pokémon tuli ulos selkäni takana olevasta kenkäkaapista, en ollut edes huomannut sen menevän sinne, mutta sieltä se tuli.
”Eikö sillä ole nimeä?” Michi kysyi.
”Oi, kyllä on. Kuten minullakin”, nainen sanoi arvoituksellisesti. ”Sen nimi on Hyperion, mutta se haluaa itseään kutsuttavan vain Hypnoksi.”
”Mistä sen tietää?” Sakura kysyi.
”Ajan kanssa sen oppii tietämään”, nainen vastasi salaperäisesti hymyillen.
”Entäs te?” Michi kysyi.
”Huomaavaista kysyä, nuori mies”, nainen sanoi. ”Minun nimeni on Hotaru Cologne.”
”Cologne?” Minä toistin. ”Kuulostaa ulkomaalaiselta.”
”Se onkin”, Hotaru-ennustaja sanoi topakasti. ”No aiotteko viimeinkin kysyä kysymyksen?”
”Minkä kysymyksen?” Michi kysyi hämillään.
”Omahyväinen kirsikankukka, eteen käyvä tie, kaunis harmonia”, Hotaru luetteli hitaasti.
”Omahyväinen?” Sakura toisti. Minä tirskahdin.
”Sanoit että olet ennustaja,” Minä aloitin, hiukan hämilläni. ”Osaisitko ennustaa minulle?”
”Nidoo!” Rigel huudahti.
”Ja Rigelille myös”, minä naurahdin.
Nainen sulki silmänsä ja puhisi hetken merkillisesti. ”Sinulla on vahvuuksia, joita et ole vielä löytänyt. Pystyt käyttämään niitä, kunhan vain hillitset itsesi. Oudot vieraat saapuvat pian. Tulevaisuutesi riippuu siitä, päästätkö heidät elämääsi vai et. ”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Sakura kysyi.
”Ja mitä tulee pikku Rigeliin, sen tie on kytköksissä sinun tiesi kanssa, vahvistu ja rakasta sitä niin se vastaa sinulle samalla tavalla.” Ennustaja päätti ennustuksensa.

Lumimyrsky loppui tuntia myöhemmin. Kukaan muu ei uskaltautunut kysymään ennustusta, mikä ei tuntunut haittaavan Hotarua yhtään, hän keskusteli hyväntuulisesti Michin kanssa, joka yritti parhaansa mukaan hoivata serkkuaan, Sakura oli nimittäin tullut kipeäksi, kuinkas muutenkaan. Eikä se ollut ihme, kävellä nyt niissä vetimissä lumipyryssä, vähemmästäkin tulee kipeäksi, jos ei siis ole tottunut kylmään ilmastoon.
Nousin paikaltani ja otin pienen laukkuni maasta, ripustin sen lantiolleni.
”Joko sinä olet lähdössä?” Michi ihmetteli.
”Jo”, minä vastasin. Oli parempi jatkaa matkaa niin pian kuin suinkin, en ollut nimittäin kertonut kellekään tästä pienestä retkestäni, ja olin melko varma, ettei siihen suhtauduttaisi järin suopeasti.
”Suuntaatko seuraavaan kaupunkiin?” Michi kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, minä myönsin.
”Jos menet itään päädyt Quartz Canyonille, jos menet länteen, pääset suoraan Tangerine Cityyn, ensimmäinen sali on siellä”, Michi huikkasi.
”Muista että tarvitset passin, jos haluat kulkea Quartz Canyonista”, Hotaru, tuo ennustaja huomautti.
”Okei, kiitos tiedosta”, minä sanoin. ”Me menemme nyt.”
Rigel seurasi minua, Splinter istui edelleen olallani viserrellen iloisesti. Vai että passi, ja pah! Kyllä tästä ilmankin selvittäisiin.

Olin suuntaamassa seuraavalle tielle, Route 102:lle, kun eräästä kylää – ei kun kaupunkia, tai mitä nyt lie, ympäröivästä pensaikosta kuului valittavaa ääntä.
”Rigel, ethän se ollut sinä?” Minä kysyin.
”Nidoo!” Pokémon pudisti päätään.
”Entäs sinä Splinter?” Minä katsahdin lintuun.
”Fleetch!” Lintu vain sirkutti.
”Mikä kumma se sitten oli?” Minä mutisin.
Uusi vinkaisu kuului. Se kuului jostakin pusikosta, selkäni takaa. Kumarruin työntämään lehtiä sivuun, katsoakseni mikä siellä vinkui. Pensaikossa makasi pieni ruskeaturkkinen peura.
”No mutta, kukas se siellä?” Minä totesin. ”Minkä kumman takia sinä siellä kökötät?”
”Deer!” Pieni peura vinkaisi onnettomana. Se yritti liikuttaa vasenta jalkaansa, mutta se ei onnistunut, sillä jalassa oli pitkä haava.
”Mihin sinä olet jalkasi satuttanut?” Minä kysyin.
”Hei tyttö, miksi ihmeessä sinä kyykistelet siinä keskellä tietä?” Miehen ääni äyskähti minulle. Käännyin katsomaan miestä, hän oli suoraan sanoen aika rujo, parrakas ja huonotuulisen näköinen vanha patu.
”No sori vaan”, minä murahdin. ”Mutta kun täällä pusikossa on…”
”Mitä siellä pusikossa on?” Mies äyskähti ja kurkisti katsomaan pensasaidan ylitse. ”No voihan, loukkaantunut Deerling.”
”Väistyhän tyttö!” Hän komensi minua. Mies nosti pokémonin syliinsä ja lähti lampsimaan tiehensä.
”No mitä sinä siellä hangessa istut hupakko?” Mies äyskäisi ja katsahti minua. ”Tule mukaan, äläkä vain istu siinä!”
Inhosin niitä vanhoja setiä, jotka puhuivat nuoremmalle polvelle tuolla tavalla. Nuori saatoin olla mutta en tyhmä, enkä minä edes olettanut kenenkään talsivan tiellä tähän aikaan. Loppujen lopuksi en voinut muuta kuin nousta, olihan typerää kököttää lumihangessa ja seurata ukkoa tämän talolle.

Se oli pieni vihreä omakotitalo, jonka pihalla oli pari hedelmäpuuta ja vihannesmaa, jolta lumi oli osittain ehtinyt jo sulaa.
”Pyyhi jalkasi, kun tulet sisään”, Mies komensi. ”Ja sama koskee tuota neulatyynyä!”
”Nidoo!” Rigel alkoi kaapia jalallaan maata kuin raivostunut härkä juuri ennen kuin se iskisi sarvensa viholliseensa.
”Rigel!” Minä murahdin ja laitoin jalkani sen eteen. ”Tiedän että tuo ottaa sinua päähän, kuten se ottaa minuakin, mutta yritä nyt kestää.”
Sisällä tuoksui ummehtuneelta, lattia oli päällystetty räsyisellä matolla, tuolien päällyskankaat oli nakerrettu paikoittain rikki, kaikkialla oli pölyistä ja tiskipöytä oli tupaten täynnä tiskejä. Isoäiti ei olisi katsonut hetkeäkään tätä siivoa, minulle sillä nyt ei ollut väliä.
”Vauhtia tyttö, tuo minulle lämmintä vettä ja huopia!” Ukko komensi.
”Mikä olen? Orjako?” Minun teki mieli kysyä, mutta annoin sen kuitenkin olla. Otin nurkassa makaavan vadin ja laskin siihen kraanasta käden lämpöistä vettä. Kiikutin vadin olohuoneeseen, tai ainakin se näytti olohuoneelta, siellä oli sohva pari nojatuolia ja televisio, kirjahylly, joka oli täynnä valokuvia, joita en sen kummemmin ehtinyt katsomaan.
”Missä pyyhkeet viipyvät?” Mies kysyi äreällä äänellä.


Olipa kohteliasta, päästää nyt ventovieras taloonsa ja komennella heti kuin itse olisi Cordovan Townin kruunaamaton kuningas…

Me säilytimme pyyhkeitä kylpyhuoneessa, niinpä etsin käsiini vessan. Vessa oli ulko-oven vieressä ja siellä haisi siltä, ettei pyttyä ollut vedetty vähintään kahteen viikkoon.
”Hyi, saakeli”, Minä sanoin. Onneksi Splinter oli sentään jäänyt olohuoneeseen kukkumaan eräälle orrelle, Rigel sen sijaan oli seurannut minua. Se yökkäsi.
”Mene ulos Rigel”, minä kehotin. ”Ennen kuin tukehdut.”
Rigel totteli – kerrankin. Se hönki ulkopuolella puhtaampaa ilmaa keuhkoihinsa ja yski. Nappasin nopeasti valkoisen pyyhkeen hyllytä ja kiirehdin sitten ulos huoneesta.
”Hyi, saakeli!” Minä sanoin yökkimisen ohella.
”Missä se pyyhe viipyy?” Ukko kärtti.
”Tulossa on!” Minä huusin. En voinut muutakaan kuin kiikuttaa pyyhkeen ukolle. Ukko kastoi pyyhkeen lämpimään veteen ja alkoi sivellä sillä Deerlingin koiven haavaa.
”Tuo minulle vessasta ensiapu laukku”, Ukko murahti.
”Eikä! Ei sinne!” Minä parkaisin, ukko nauroi pukin partaansa.

Hän taisi nauttia tästä…

”Jää tänne Rigel”, minä kehotin sitä. ”Oman turvallisuutesi tähden.” Sehän tästä vielä puuttuisi, että pokémonini tyhmentyisi oltuaan liian kauan alttiina tuolle löyhkälle. Ensiapulaukku oli ensiapukaapissa, joka oli kiinni seinässä, ja sen oveen oli maalattu punainen risti. Kaappi taisikin olla ainut siisti asia tässä talossa, punainen ensiapu laukku oli asetettu siististi alimmalle hyllylle, muilla hyllyillä oli siististi riviin asetettuja pulloja. Otin laukun ja palasin olohuoneeseen.

”Istu alas”, mies komensi. Niin minä istuin Deerlingin toiselle puolella.
”Pidä kiinni Deerlingistä”, ukko käski.
”Miksi?” Minä kysyin.
”Puhdistan haavan”, ukko selitti. ”Aine saattaa kirvellä Deerlingin jalkaa ja se saattaa aloittaa potkimisen.”
”Ai”, minä sanoin ja tartuin varovasti Deerlingiä sen alaruumiista.
”Ei noin!” Ukko ärähti. ”Tuo ote ei pitelisi edes Metapodia paikoillaan!”
Niinpä minun oli kiristettävä otettani, kuulosti se miten härskiltä tahansa. Pelkäsin satuttavani pientä peuraparkaa. Sitä paitsi pieni Deerling alkoikin potkia, tai ainakin yritti.
”Ihan rauhassa”, ukko rauhoitteli pokémonia lempeästi. ”Kohta se on ohi.” Ja totta joka sana. Pian ukko lopetti haavan puhdistuksen ja sitoi Deerlingin kipeän jalan sideharsolla.
”Pari päivää ja jalkasi on taas kunnossa”, ukko sanoi Deerlingille.
”Mihin ihmeeseen se on jalkansa tuikannut?” Minä pohdin.
”Salametsästäjän ansaan luultavimmin”, ukko murahti.
”Salametsästäjän?” Minä toistin ällistyneenä. ”Täällä kaupungissako?”
”Kunniattomia kakkiaiasia, joka ikinen niistä”, ukko kirosi. ”Harmi ettei giljotiinia enää käytetä rangaistuksena.”
”Oletko joku lääkäri?” Minä kysyin.
”Entinen kouluttaja”, Mies tähdensi. ”Pokémonit olen vapauttanut luontoon jo ajat sitten. Sinne ne kuuluvat, eivät palloihin.”
”Sinäkään et taida arvostaa poképalloja”, ukko totesi katsoessaan pokémonejani, jotka tosiaan olivat ulkona palloistaan.
”Minä olen vasta aloittelija”, minä vastasin. ”Ja minusta on hauskempaa, että Rigel kulkee perässäni, ilman palloa.”
”No sinä valitsit myöhäisen kohdan aloittaa matkasi”, okko totesi. ”Mikäs olet, koordinaattori vai kouluttaja?”
”Kouluttaja, minä kun en ole mikään kauneuden asiantuntija”, minä vastasin. Oikeasti en pitänyt koordinaattoreista tipan tippaa.
”Oletan että jatkat pian matkaasi?” Ukko totesi.
”Jatkan”, minä vastasin. ”Tahdon päästä pian pois täältä.”
”Tuo on hyvä asenne”, ukko sanoi. ”Tämä tuppukylä ei tarjoa paljoakaan mahdollisuuksia nuorille kouluttajille.”
”Aion mennä Quartz Canyonille”, minä sanoin.
”Aiotko käydä Mindaro Townissa vai menetkö suoraan Tangerine Cityyn suorinta tietä?” Ukko tahtoi tietää.
”Me tarvitsemme vielä harjoitusta”, minä vastasin. ”Joten emme mene suoraan.”
”Se on hyvä idea”, ukko hymähti. ”Olin itsekin kerran nuori – vaikka se on vaikea uskoa, minulla oli oma Espurr, sen nimi oli Mikoto, eikä se halunnut aluksi totella minua millään.”
”Vähän niin kuin Rigel”, minä mutisin. ”Saa nähdä miten saleilla käy.”
”Kyllä se siitä”, ukko patisti. ”Millaisia pokémoneja olet ajatellut hankkia?”
”Haluaisin Scorupin ja Lillipupin”, minä sanoin, vaikken juuri ollut ehättänyt miettiä millaisia pokémoneja halusin.
”Pidätkö sinä myrkkytyypeistä?” Ukko kysyi.
”Ei se siitä johdu”, minä sanoin. ”Kun olin pieni, me kävimme sukuloimassa Crimson Townissa, minä karkasin route 108:lle ja ystävystyin pienen Scorupin kanssa…”
”Vai niin”, Ukko sanoi.
”Mutta nyt minun on viisainta jatkaa matkaa”, katsahdin seinäkelloa, joka oli jo paljon.
”Seuraavalla Routella yöpyy usein kouluttajia”, ukko kertoi. ”Aiotko sinäkin yöpyä siellä?”
”Jotain sellaista”, minä sanoin. ”Splinter?”
Lintu lensi orrelta ja istuutui olalleni. Rigel joka oli siihen asti istunut lattialla, nousi ylös ja katsoi minua.
”Odota hetki”, ukko sanoi. Hän poistui huoneesta hetkeksi ja palasi sitten mukanaan kolme poképalloa.
”Nykyään en arvosta poképallojen käyttämistä, mutta miten muutenkaan sitä saa pyydystettyä pokémoneja,” ukko sanoi. ”Nämä jäivät minulta yli, kun olin vielä kouluttaja. Ota ne, ne tulevat vielä tarpeeseen.”
”Kiitos”, minä mumisin ja otin pallot vastaan, laitoin ne laukkuuni.

Ilta oli viileä, hiljalleen alkoi pimetä. Käännyin kohti seuraavaa tietä, Splinter sirkutti olallani, Rigel murahteli hiljaa jaloissani. Jääkylmä tuuli leikitteli hiuksillani.
”Mennään”, minä sanoin. En tiennyt mitä ajatella saamastani ennustuksesta. Tapahtuiko se? Kunhan siihen ei liittyisi mitään romanttista, olisin tyytyväinen, tai niin ajattelin silloin.

Kommentit:

Chidori


4>
Tämä luku oli tällainen mukava ”väliosa”, jossa juoni ei liikkunut kauheasti eteenpäin, mitä nyt tulevista tapahtumista annettiin vähän esimakua ennustuksessa sekä Miwan ja ukon välisessä keskustelussa. Ennemmin keskityttiin oleskeluun ja hahmoista kertomiseen, mikä on aina välillä paikallaan. Saas nähdä, kuinka kauan menee, ennen kuin Splinter saa Rigelin hyväksynnän tiimin jäsenenä. :’D Onnistuit tekemään Cordovan Townin valmishahmoista omaan tarinaasi persoonallisia ja mielenkiintoisia, heidän tapaamiseenhan luku oikeastaan keskittyihin. Äksy ukko oli hauska ärsyttävyydessään, mutta toisaalta sympatiapisteitäkin irtosi pokémonien arvostuksesta. Jäi mietittymään kyllä, johtuiko tuo äreys vanhuudesta vai onko ukko aina ollut luonteeltaan hieman kettumainen ihmisiä kohtaan, tiedä häntä. :–D Vähän tuo talon sotkuisuus viittaisi siihen, että vanhuus alkaa painamaan päälle. Kiva ja nerokas juttu oli muuten laittaa Hotaru valmistamaan ihmeelliset keitot, toi vähän lisää mystisyyttä tuohon ennustajanaiseen~ :3

Palkkioksi kolme poképalloa ja rahaa 60pd:tä. Pokémoneille juttuja seuraavanlaisesti: Rigel +2 tasoa ja +7 onnellisuutta, Splinter +2 tasoa ja +2 onnellisuutta (piparit huomioitu).

Aurora #3 > Rahvaanomaista menoa

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2013.

”Älä huoli Rigel, me emme mene kotiin”, minä vakuutin sille.
”Nidoo?” Nidoran katsoi minua kysyvästi.
”Me lähdemme kiertomatkalle, palaamme sitten joskus”, minä mutisin. ”Nuo saavat vähän miettiä kannattaako Himekoa paapoa.”
Rigel murahti ja nyökkäsi. Sitten se teki jotain odottamatonta, se kääntyi ja pöllytti lunta päälleni takajalkojensa avulla.
”Hei!” Minä huudahdin. ”Senkin, Rigel!” Nidoran juoksi, katsoi taakseen ja pöllytti lisää lunta päälleni.
”Itsepähän kerjäsit!” Minä julistin ja otin maasta lunta, pyörittelin sen kädessäni palloksi. ”Täältä pesee!”
Heitin Rigeliä sillä, se osui Nidorania päähän. Se ravisteli lumen päältään ja odotti että juoksisin sen kiinni.

Mokomakin vintiö.

Juoksin tietenkin Rigelin kiinni, silloin se pöllyytti lisää lunta päälleni.
”Rigel!” Minä huusin ja heitin Nidorania uudella lumipallolla, nauroin. Rigelkin näytti tykkäävän uudesta leikistä, se pöllyytti päälleni lunta, minkä jaksoi. En ollut ennen erityisemmin välittänyt leikkimisestä pokémonien kanssa – tai pokémoneista yleensäkään, mutta se johtui lähinnä Himekosta ja Hirosta. Himeko ei koskaan leikkinyt pokémoniensa kanssa. Hän vain oli, harjasi ja muuten hoiti niiden ulkonäköä. Jos Rigel kuuluisi hänelle, hän olisi varmaan sitonut rusetin Nidoranin toiseen korvaan, mutta olen varma, ettei Rigel pitäisi siitä sitten tipan tippaa.  Sitten Rigel pysähtyi.

”Hei, se on villi Nidoran!” Joku tyttö kuului huutavan. ”Minä nappaan sen!” Anteeksi, kuinka? Se sai minuun vauhtia, sillä kukaan ei kyllä nappaisi Nidoraniani! Päästyäni lähemmäs, näin aukean, siellä seisoi tyttö jolla oli jään siniset hiukset, hänen vierellään oli jokin pokémon. Jokin pieni ja sininen, jonka päästä kasvoi vihreitä lehtiä. Hyvin kummallinen näky kylmässä ja lumisessa metsässä, lyön vaikka vetoa että tuolla pokémonilla oli kylmä.
”Hana tee absord!” Tyttö määräsi, silloin sinisen pokémonin vihreät lehdet alkoivat hehkua, oli sanomattakin selvää, että se aikoi hyökätä Rigelin kimppuun. Rigel murisi, muttei tehnyt yhtään mitään, minä puolestani astuin kiireesti edemmäs ja nappasin Rigelin sivuun, ennen kuin isku ehti osua siihen.
”Mitä ihm…” Tyttö sadatteli.
”Tuo on minun repliikkini.” Minä vastasin, puristin Rigeliä sylissäni ja tuijotin tyttöä, joka oli juuri määrännyt pokémoninsa käymään Rigelin kimppuun.
”Hei, se Nidoran on minun!” Tyttö kiljahti.
”Enpä usko”, minä puolestani vastasin. ”Tämä Nidoran on minun.”
”Todista se sitten!” Tyttö rääkäisi, jostain syystä hän toi mieleeni aivan Himekon. En joka tapauksessa voinut muuta kuin vetää laukkuni sivutaskusta Rigelin poképallon.
”Tämä on Rigelin poképallo”, minä sanoin. ”Haluatko väittää vastaan?”
”Se on kenen…?” Tyttö kysyi, nyt hän katsoi minua rumaa vinoa nenäänsä pitkin.
”Rigel on Nidoranin nimi”, Minä vastasin. ”Tiedäthän, Rigel on tähden nimi, ja Rigel sattuu pitämään tähdistä.”
”Tuota minä en usko”, tyttö torasi.
”Parasta uskoa”, sanoi joku toinen, pusikossa rönynnyt poika, siitä päätellen, että hän näkyi hajottaneen juuri housunsa. Hänen hiuksensa olivat laventelin väriset ja silmät ruskeat kuin pähkinäpuu.
”Sakura, oikeasti”, poika huokaisi. ”Tuo Nidoran on jo varattu.”
”Mistäs niin päättelet?” Ilmeisesti Sakura-niminen tyttö ärähti.
”Siitä, että tuo Nidoran on niin nätisti hänen sylissään, eikä yritäkään pistää häntä”, poika selitti ja viittasi Rigeliin.
”Se johtunee siitä, että Rigel on pistänyt minua jo tänään”, minä huomautin.
”Ja tiedoksesi, rakas serkkuni – Rigel on tähdistön nimi”, poika lisäsi.
Tyttö murahti. ”Älä sitten päästä hirviötäsi kimppuuni, Michi!”
”Tange!” Pojan sylissä oleva pokémon vinkaisi.
”Älä välitä, Hana”, Michiksi olettamani poika sanoi ja silitti sinisistä köynnöksistä koostuvaa pokémonia tämän päälaelta. ”Et sinä mikään hirviö ole.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Etkö sinä sitä tiedä?” Sakura huudahti kaikki tietävään sävyyn.
”Sakura, sulje suusi”, Michi ärähti. ”Tämä on Tangela, se on ruohotyyppiä, eikö olekin nätti?”
”On se”, minä hymyilin ja se oli totta. Pieni köynnöksistä koostuva pokémon oli oikein söpön ja persoonallisen näköinen.

”Se ei kuitenkaan ole voimakkain”, Sakura leveili. ”Mitä taas tulee minun Nobaraani…”
”Sinä ja sinun Oddishisi.” Michi huokaisi. ”Ei sekään osaa vielä mitään erikoista. Ja etkö sinä juuri äsken kutsunut sitä Hanaksi? Sehän on minun Tangelani nimi!”
”Oddish!” Tytön sylissä oleva pokémon murahti loukkaantuneena, kun sen kouluttaja alkoi puhista:
”Hana on sen lempinimi!” Mutta tytön serkku vain huokaisi kyllästyneesti, ja pyöritteli silmiään, ikään kuin olisi jo käynyt tämän keskustelun.
”Kukas sinä olet?” Hän kysäisi, puheen aihetta vaihtaakseen. ”Oletko vasta aloittanut matkasi?”
”Nimi on Miwa Saeki”, vastasin lyhyesti. ”Sain Rigelin äsken, mutta tapasin sen eilen.”
”Miksi sen nimi on Rigel?” Michi kysyi.
”Se tykkää tähdistä”, Minä vastasin lyhyesti, olinhan vasta selittänyt koko jutun. ”Entäs hän?”
”Hana vaikutti sopivalta nimeltä”, Michi vastasi. ”Kun näin tämän, Hana vain tuli mieleeni.”
”Ja mistä sinä tulet?” Sakura kysyi, muttei tippaakaan ystävällisesti.
”Tulen Aurora Townista, tästä vierestä”, vastasin todenmukaisesti.
”Oletko sinäkin matkalla Cordovan Towniin?” Michi kysyi.
”Jos se on seuraava kaupunki, niin kyllä”, Minä vastasin. En oikeastaan edes ajatellut seuraavaa määränpäätämme, pääasia oli vain se, että pääsimme pois tuosta tuppukylästä.
”Sehän on mukavaa”, Michi hymyili. ”Tuletko yhtä matkaa?”
”En usko, että se on sopivaa”, Sakura puuttui puheeseen. ”Meidän ei tule näyttäytyä rahvaanomaisten tyyppien kanssa.”
”Sakura!” Michi ärähti.
”Sanoitko rahvaanomainen?” Minä kysyin. ”Mistäs moinen?”
”Sinun pokémonisi juoksee vapaana”, Sakura huomautti.
”No se saa liikuntaa”, minä puolustauduin. ”Eipähän liho.”
”Ja juokset ulkona tuossa asussa”, Tyttö lisäsi, osoittaen asukokonaisuuttani. Katsoin hameeseen ja toppiin sonnustautunutta tyttöä hetken. Hän ei tainnut olla täältäpäin.
”Jos et ole huomannut, prinsessa,” minä vuorostani huomautin. ”Täällä on tähän aikaan vuodesta helvetin kylmä.”
”Loukkaatko sinä minua?” Tyttö kivahti.
”En missään nimessä”, minä vastasin. ”Sinä et taida olla täältä päin.”
”Mitäs tuo sitten tarkoitti?” Sakura kysyi.
”Asustasi päätellen, olet lähdössä aurinkolomalle”, minä selitin. ”Mutta täällä tupruttaa lunta kahdeksana kuukautena vuodessa.”
”Sakura”, Michi sanoi ennen kuin tyttö ehti avata suunsa. ”Ole hiljaa. Minusta tuo, jos mikä on rahvaanomaista.”
Siitäkös tyttö pöyristyi, hän lähti marssimaan pitkin askelin edessä olevaa tietä Oddish sylissään. Jos hän jatkaisi pokémoninsa hyysäämistä noin, siitä tulisi vielä lihava, minä puolestani laskin Rigelin maahan, vaara taisi olla ohi, ja se voisi kävellä omin jaloin.

”Olen pahoillani tuosta”, Michi sanoi. ”Hän on kuin joku olisi tehnyt hänestä kuningattaren.”
”Sen huomaan”, minä mutisin.
”Kiitos vanhemmille”, Michi virnisti. ”Tuletko? Mennään samaa matkaa.”
Mitä olisin voinut sanoa? Ei kiitos, olen ihmisvihaaja. Jos totta puhutaan, olisin halunnut matkustaa yksin, tai kaksin, Rigel ja minä. Rigelkin taisi olla samaa mieltä, sillä se murahteli siinä jalkani vieressä epämääräisesti.
”Kyllä minä tajuan, Rigel”, minä kuiskasin. ”En minäkään erityisesti tykkää tästä.”
”Tuletko sinä?” Michi huikkasi.
”Joo!” Minä vastasin. ”Ala tulla, Rigel.” Rigel murahti tapansa mukaan epämääräisesti ja lähti seuraamaan minua.
Minä puolestani jotenkin arvasin, että tästä tulisi pitkä matka, mutta sitä en arvannut, että jouduin tenttiin.
”Minkä ikäinen olet?” Michi kyseli.
”21”, minä vastasin.
”Mihin aiot erikoistua?” Oli seuraava kysymys, jota en ollut edes ehtinyt miettiäkään, mutta annoin helpoimman vastauksen.
”Minusta tulee kouluttaja – ainakin näillä näkymin”, Vaikka, en ollutkaan täysin varma ammatistani, mutta kannattihan sitä ainakin yrittää.
”Sitten sinä varmaan tiedät paljon pokémoneista”, Michi totesi, eikä hänellä ollut aavistustakaan miten väärässä oli. Siksi siitä seurasikin kiusallinen hiljaisuus.
”Tiedätkö sinä?” Michi kysyi lopulta.
”Enpä juuri”, minä myönsin.
”Kai sinä sentään tiedät, että oma pokémonisi on myrkkytyyppiä?”
Minä huokaisin. ”Joo.”
”Selitänkö hieman, miten kaava toimii?” Poika kysyi avuliaasti.
”Tee se”, vastasin mutten ollut innokas kuulemaan tsiljoonaa eri asiaa pokémoneista ja niiden hoidosta.
Mutta siitä ei onneksi tullut, mitään sillä Himekon kopio alkoi kirkua kuin syötävä. Jokin matoa muistuttava pieni pokémon oli alkanut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
”Michii! Ota se pois! Ota se pois!” Tyttö kirkui.
”Tuon takia Himeko lähtee harvoin kotoa”, Minä kuiskasin Rigelille ja virnistin. Voisin olla varma, että Nidoran naurahti toteamukselleni. Michi-parka joutui juoksemaan serkkunsa kiinni ja rauhoittelemaan tätä.
”Ota se pois! Minut täytyy viedä varmasti pokémon centeriin! Tuo mato on myrkyllinen, ihan varmasti on!”
”Rauhoitu, Sakura”, poika huokaisi. ”Se on vain Wurmple ja näyttää ihan vaarattomalta…”
”Vielä pahempaa!” Tyttö parkaisi. Siinä välissä minä olin ehtinyt jo kävellä Rigel kanssani heidän luokseen.
”Voi hyvä luoja”, minä päivittelin silmiäni pyöritellen. ”Pikku kaverihan kuuroutuu ennen kuin se hätistetään pois.” Siksipä minä kumarruinkin pienen punaisen madon puoleen ja ojensin sille kättäni.
”Älä ota henkilökohtaisesti, kamu”, minä sanoin. ”Mutta tulehan nyt, ennen kuin kuuroudut täysin.”
Pieni mato näytti olevan samaa mieltä, joten se luikersi kädelleni, autoin pikkuisen erääseen puun koloon, siellä sillä olisi sentään lämmin. Eikä sieltä luultavasti löytyisi kirkuvia tyttöjä.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Vaara ohi”, Michi totesi.
”Eikä ole, se… se… se…!” Draamakuningatar Sakura jatkoi.
”Meni puun koloon sinua piiloon”, minä huokaisin. Sitten jokin lehahti puuhun, se näytti pieneltä linnulta.
”Hei, se on Fletchling!” Michi hihkaisi. ”Niitä ei näe täällä usein.”
”Fletchling?” Minä toistin.
”Normaali ja lentotyypin pokémon”, Michi täsmensi. Fletchling katsoi meitä uteliaasti, Rigel puolestaan tuijotti sitä äreästi. Sitten Fletchling nousi siivilleen ja syöksyi huimaa vauhtia kohti Rigeliä. Ja Pam! Se törmäsi päistikkaa Nidoraniin sellaisella voimalla, että Rigel lensi kylkensä varaan. Mutta sehän ei pysäyttänyt Nidorania, Rigel nousi ylös ja murahteli, sitten se katsahti minua.
”Nidoo!”
”Et kai sinä halua tapella?” Minä kysyin.
”Kyllä se taitaa haluta otella”, Michi sanoi ja heitti minulle jonkin punaisen laitteen. ”Näet tuolta liikkeet mitä Rigel osaa.”
”Hmm…” Rigel osasi kolme iskua, Leerin, Peckin ja Focus Energyn. Fletchling syöksyi uudelleen, tällä kertaa se myös kiljui kimeällä äänellä. Rigel ei antanut linnun osua itseensä toista kertaa, joten se hyppäsi ajoissa pois tieltä. Sitten se katsoi minua uudelleen.
”Ööh… Tee Peck,” minä sanoin. Rigel odotti, että Fletchling kaartaisi uudelleen kohti meitä maassa olevia ja se tekikin sen, mutta suuremmalla nopeudella kuin hetki sitten.
”Se on Quick attack,” Michi sanoi. ”Valmistaudu.”
”Rigel, hyppää!” Minä huusin. Se olikin pienelle Nidoranille helppoa.
Pelkäsin, että pokémonit löisivät rytäkässä päänsä yhteen, mutta juuri kun Flethlingin pää olisi osunut Rigeliin se kääntyi ilmassa, niin, että se pääsi kiepsahtamaan linnun mahan alle, sitten se pisti Fletchlingiä otsassaan olevalla piikillä.
Lintu huusi kivusta, mahan alunen taisi olla sen herkkä kohta. Lintu alkoi kieppua tuulessa, ja näytti jo siltä, että se putoaisi tai iskeytyisi päistikkaa puuhun, Rigel puolestaan laskeutui maahan kauniisti suoraan lyhyille jaloilleen.
”Miwa, koppi!” Michi huusi, hän heitti minulle jonkin pallon, se oli samanlainen kuin Rigelinkin poképallo.
”Koeta pyydystää se,” poika kannusti. ”Muuten se saattaa loukkaantua.”
Totta tuo. Niinpä minä heitin pallon kohti lintua. Pallo avautui ilmassa, ja sen sisältä purkautui punainen valo, joka imaisi linnun sisäänsä, sitten pallo tipahti maahan ja alkoi kieriä. Se kierähti kerran, ja toisen ja kolmannenkin, sitten se jäi maahan, minun ja Rigelin eteen makaamaan.
”Sinne jäi!” Michi hihkaisi. ”Nyt sinä pyydystit sen.”
”Pyydystinkö?” Minä kysyin.
”Joo”, Michi sanoi. ”Se on nyt sinun.”
”Saanko pitää sen?” Minä kysyin. ”Pallo oli sinun…”
”Voin ostaa lisää”, poika vakuutti.

Niinpä otin pallon mukaani, Rigel nuuhki palloa hetken ja nyökkäsi. Se näytti tyytyväiseltä itseensä. Pistin pallon laukkuuni ja päädyin jatkamaan matkaa näiden serkusten kanssa. Tällä kertaa prinsessa Sakura päätti vaivautua kulkemaan samaa tahtia meidän muiden kanssa. Sitten alkoi lumimyrsky.

Tämän täytyi olla niitä kuuluisia talven viimeisiä myräköitä.

”Voi kun kiva”, minä huokaisin. ”Rigel, hyppää kyytiin.”
”Nidoo!” No en varmasti, niin se varmasti ajatteli.
”Hei, en halua, että eksyt tässä pyryssä!” Minä korjasin. Nidoran punnitsi sanojani hetken, sitten se päätti hypätä syliini – varmuuden vuoksi, mikä oli hyvä, sillä tuuli koveni sellaisiksi puuskiksi, että se olisi voinut viedä Nidoranin mennessään. Oli hyytävän kylmä, kuulin Sakuran valittavan asiasta, hänellä se vasta täytyi kylmä ollakin, minäkin palelin, vaikka olinkin pukeutunut lämpimästi. Kiersin käteni Rigelin ympärille hyvin tiukasti, kuvittelin että sillä olisi edes vähän lämpimämpi kuin itselläni, mutta epäilin että se oli itsekin jäätymässä kalikaksi. Matka tuntui pitkältä, olimmekohan eksyneet tässä pyryssä?
”Olit aivan oikeassa Hypnoseni”, kuulin lämpimän äänen sanovan jostain läheltä, ehkä edestämme, mutta lumipyry oli niin tiheää, että tuskin näin sinnekään.
”K-K-Kuk-k-k-ka siellä?” Michi kysyi ääni kylmyydestä väristen.
”Köyhä ennustajanainen vain”, ääni vastasi. ”Hypno sanoikin, että saamme pian vieraita, jotka tarpovat lumimyrskyssä.”
”E-E-E-Emmehän sattuisi olemaan kaupungin liepeillä?” Minä puolestani kysyin värisevällä äänellä.
”Olette aivan Cordovan Townin liepeillä, kultaseni”, ääni vastasi. ”Seuratkaa siis minua.”
”Ei millään pahalla, nainen”, Sakura niiskutti. ”Mutta ei tässä pyryssä tahdo nähdä eteensä.”
”Se ei ole mikään ongelma”, naisen ääni vastasi. ”Kunhan vain seuraatte ääntäni, pääsette kyllä perille.”
”Onko tyhmempää kuultu?” Sakura jupisi.
”Minä kuulin tuon, nuori neiti”, naisen ääni vastasi terävästi.
”On itse asiassa”, Minä huomautin. ”Se äskeinen kiljuntasi nimittäin.”
”Rahvaanomaista”, Sakura murahti vastaukseksi.
”Oi, anteeksi prinsessa”, minä naurahdin pilkallisesti.
”Olemme perillä”, naisen ääni julisti. ”Tulkaahan nuoret, vien teidät kotiini lämmittelemään.”
Mutta minä en nähnyt vieläkään kunnolla eteeni, puut olivat kuitenkin jääneet taakse, nyt näin rykelmän taloja ja valoja. No ainakin olimme poissa metsästä, ja mikä parempaa, kukaan ei etsisi minua, ei tässä lumipyryssä.
”Miten jakselet, Rigel?” Minä kysyin.
”Nido!” Nidoran vastasi kovalla äänellä.

No ainakaan se ei ollut jäätynyt syliini.

Kommentit:

Chidori


Tarina 3 >
Eipä päässyt Miwa vieläkään pälkähästä, kun sai matkakumppanikseen aivan siskonsa kaltaisen diivan. :’D Vaikuttaisi kuitenkin, että Miwa pystyy nyt pitämään paremmin puoliaan, kerta Michikin on paikalla rauhoittamassa siskoaan. Neitosten välinen ivailu oli kyllä hauskaa luettavaa. Ja oi, Tangela! Jostain syystä tuppaan välistä unohtamaan tämän pokémonin olemassaolon, vaikka kovin sympaattinen ja suloinen köynnöspokémon onkin kaikessa mystisyydessään. Mukavaa, että epäsuosituillekin pokémoneille annetaan tilaa parrasvaloissa, vaikka näin sivuhahmojen pokémonina. :3

Rahaa saat taas 70pd:tä. Rigelille 3 tasoa, samaten onnellisuutta. Splinterkin pääsi tähän mielenkiintoiseen kööriin mukaan ja saa ottelusta kahden tason verran kokemusta!

Aurora #2 > Hyvästit tai sitten ei

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Se oli ensimmäinen yö, jolloin nukuin heräilemättä painajaisiin. En oikeastaan muista näinkö unia ollenkaan. Peittooni oli kuitenkin ilmestynyt pieniä reikiä, koska Rigel oli – ilmeisesti keskellä yötä loikannut viereeni nukkumaan ja nojannut piikkisellä puolellaan peittoani vasten. Heräsin aamulla – joskus yhdentoista maissa siihen, että Rigel tökki päällään naamaani.
”Auts! Älä töki naamaani, kun nukun!”
No ei se sitten tökkinyt. Se vain vaihtoi paikkaa ja livahti peiton alle – vain pistelläkseen jalkojani.
”Auts! Älä pistele varpaitani!”
”Nidoo!”
”No en varmana nouse, mene itse nukkumaan!”
”Rousk!”
”Auts!” Kun päivä alkaa sillä, että erittäin terävähampainen Nidoran sinua varpaasta, päivä ei takuulla voi alkaa hyvin.
”Perhana, Rigel!”
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Mikä tässä on ongelmana?” Minä mutisin.
”Nidoran!” Rigel huudahti.
”Ai että koska sinä et nuku, ei nuku kukaan muukaan?” Minä arvasin. Nidoran nyökkäsi kiivaasti.
”No hyvä on”, minä huokaisin. ”Mutta yöpaitasillani en lähde hiippailemaan, tiedä se.” Nidoran ei tuntunut ymmärtävän, etten halunnut sen katsovan, kun vaihdoin vaatteita, olihan se urossukupuolta, eikä noista koskaan tiennyt. Se vain tuijotti minua typertyneenä, eikä käsittänyt millään, miksei saanut tuijottaa minua.
”Käänny ympäri!” Minä määräsin. Nidoran mutisi ärtyneenä jotain. Vedin päälleni mustat polviin asti yltävät mustat legginsit ja siniset farkkushortsit – ja kyllä oli talvi, tai ainakin sen tapainen. Vedin ylleni pitkän mustan paidan ja sen päälle harmahtavan vihreän t-paidan, jota koristi purppuran värinen numero kolmetoista – epäonnen numero, kuinkas muutenkaan.
”Saat kääntyä Rigel”, Minä sanoin. ”Onko sinun nälkä?”
Nidoran katsoi minua närkästyneesti. Minä puolestani haukottelin, oli liian aikaista olla ylhäällä – ainakin minulle. No sopi toivoa, että Himeko ja hänen hirviönsä olivat vielä unten mailla. Olin täysin varma siitä, ettei Himeko antaisi eilisen olla. Hän ei ollut järin hyvä kouluttaja ja kerronpa miksi. Ensinäkin minusta Rigel teki oikein, kun se tuli eilen ja tönäisi sitä rumilusta, mutta mikäli minä Himekoa tunsin, hän varmasti kostaisi sen, pokémoniensa avulla.

”Miwanen, sinäkö se olet?” Isoäiti kysyi, kun astuin keittiöön. ”Puoli vuotta sitten nousit viimeksi tähän aikaan.”
”Rigel puri minua varpaasta, kun en herännyt”, minä huokaisin.
”Rigel?” Isoäiti kysyi, hän ei katsonut minuun, sillä laittoi juuri aamiaista, paistoi munakasta – tietenkin kasvis painotteista, sillä me emme varastaneet pokémonien munia.
”Nidoran”, minä sanoin.
Isoäiti kääntyi katsomaan minua ja jalkani vieressä olevaa Nidorania ja hymyili: ”Miksi sen nimi on Rigel?”
”Se tykkää tähdistä”, minä mutisin ja istuin pöydän ääreen.
”Mitä aiotte tehdä tänään?” Isoäiti kysyi.
”Ei mitään kai”, minä kohautin hartioitani.
”Menisitte ulos, kaupunkiin”, isoäiti sanoi.
”Kylään, tarkoitat”, minä mutisin.
”Ulkoilma tekisi sinulle hyvää – ja hänelle myös”, isoäiti sanoi.
”Katsotaan sitä sitten”, minä mutisin.
”Kappas Miwa on noussut tänään aikaisin”, Nobuko totesi tullessaan keittiöön. ”Mistäs nyt tuulee?”
”Rigel puri minua varpaasta”, minä vastasin. ”Rigel, Nidoran.”
”Se siis halusi sinun nousevan”, Nobuko naurahti.
”Joo”, minä mutisin. ”Mites prinsessa?”
”Nukkuu”, Nobuko sanoi.
”Hyvä”, Minä mutisin.  Isoäiti antoi Rigelille myrkkytyypin  pokémoneille tarkoitettua ruokaa, jonka pokémon ahmi innokkaasti. Minä puolestani söin munakkaani, mitään sanomatta. Sitten tuli Hiro, joka päätti tuupata Rigelin sen ruokakuppiin. Ja voitte varmasti arvata, mitä Rigel siitä piti.
”Hei!” Minä älähdin. ”Jätä pienempäsi rauhaan, muhvi!”
”Älä hauku Hiroa!” Himeko huudahti.

 Voi taivas, hänenhän piti nukkua.

”Haukun tuota kiusankappaletta, kun siltä tuntuu!” Minä tiuskaisin.
”Lopettakaa tuo”, isoäiti sanoi. ”Syö aamiaisesi, Hime.”
”Hän saa ensin pyytää Hirolta anteeksi!” Himeko vaati. ”On silläkin tunteet!”
Vai tunteet? Älkää naurattako, se on ollut kaikkien, erityisesti minun kiusanani, ei siinä tunteita tarvittu, ainakaan hyviä sellaisia.
”Miksi se sitten kiusaa Rigeliä, jos saan kysyä?” Minä kysyin pistävällä äänellä.
”Mikä hitto on Rigel?” Himeko kysyi.
”Se on tuon Nidoranin nimi, ääliö”, minä ärähdin.
”No se… mikä se nyt olikaan, kävi eilen Hiron kimppuun!” Himeko puolustautui.
Koska se suuttui, ja yritti luultavasti vain suojella minua. Minä ajattelin. Tosin suojella oli vahva sana, ehkä se ei sentään suojellut minua siinä mielessä. Rigel murisi Hirolle, olin aika varma, että se olisi käynyt Linoonen kimppuun, ellen olisi nostanut Nidorania syliini.
”Mennään, Rigel”, minä mutisin. ”Täällä ei voi olla.” Kävin nopeasti yläkerrassa, huoneessani. Rigel sai poikkeuksellisesti istua sängylläni, kun harjasin tummanruskeat hiukseni ja sidoin ne kahdelle saparolle, kuten minulla oli tapana. Otin vaatekaapistani sille matkalle, mikä ei ikinä toteutunut ostetun keltaisen poképallo-vyön, joka oli myös laukku, sillä siinä oli monia taskuja, johon mahtui tavaraa. Kiinnitin sen vyötärölleni, muuten vain.
”Lähdetään ulos, Rigel”, minä sanoin. ”Vain siksi, ettemme kumpikaan pysy tolkuissamme, jos pysymme täällä, tuon ja hirviöidensä kanssa.”

”Menetkö jonnekin, Miwa?” Isoisä kysyi, hän oli juuri tullut pihalta, töitä tekemästä, kun laskeuduin Rigelin kanssa portaat alas.
”Mennään ulos, minä ja Rigel”, minä vastasin. ”Nidoranin nimi on Rigel.”
”Jaahas”, isoisä sanoi. ”Mutta pysykää kaukana Mt. Crystalista.”
”Joo, joo”, minä vastasin. ”Emme me sentään jäätyä tahdo.”
”No hyvä”, isoisä hymyili. ”Pitäkää hauskaa.”
”Niin hauskaa kun tässä peräkylässä suinkin voi pitää”, minä mutisin. Rigel murahti heti perään.
Menin suoraa tietä eteiseen, Rigel seurasi, se loikki kuin jänis perässäni. Laitoin jalkaani pitkät tummanpunaiset joka sään saappaani, olimme juuri aikeissa lähteä, mutta isoäiti tuli eteiseen, pienen paketin kanssa.
”Tässä on sinulle vähän evästä, pikkuinen”, isoäiti hymyili. ”Pakkasin mukaasi vähän munakasta ja kaakaota, sekä pokémon ruokaa Rigelille.”
”Kiitos, mummi”, minä sanoin. ”Emme mene kauas.”
”Yritän puhua Himelle järkeä. Kyllä hän kuuntelee”, isoäiti sanoi. Avasin oven ja nyökkäsin.
”Mentiin, Rigel.”
”Nidoran!”
Huokaisin onnesta, kun pääsin ulos tuosta talosta. Rigel nuuhki ulkoilmaa kiinnostuneena.
”Täällä ei ole paljoa nähtävää”, minä huokaisin. ”Isoin rakennus on pokémonhoitola. Minä en ikinä ole käynyt siellä.”
”Nido!”
”Ei, me emme voi mennä Mt. Crystalille. Yritin kerran, minua potkittiin persuksille. Olin silloin pienempi”, minä kerroin. ”Tulitko sinä sieltä, Rigel?”
”Nidoo”, Nidoran pudisti päätään. Me kävelimme – Rigel loikki, ja minä kävelin kylän poikki. Oli niin vilpoista, ettei kukaan halunnut olla ulkona.
”Katso, Rigel, siinä on hoitola”, minä sanoin ja osoitin tien liepeillä olevaa suurta jäänsinisen väristä rakennusta, jonka kattoa tukivat kaksi paksua pilaria. Mutta Rigel ei katsonut sitä, Itse asiassa se teki parhaansa välttääkseen katsekontaktin rakennuksen kanssa.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
Mutta Rigel ei vastannut.
”Tuolta minä löysin sinut”, minä sanoin ja osoitin tietä, joka johti Route 101:lle. Sinne Rigel lähti pomppimaan.
”Hei, Rigel!” Minä huusin. ”Odotas, älä mene sinne, peeveli!”
Se pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Se olisi varmaan sanonut: ”Kuule tyttö, seuraa minua. Ei täällä ole parempaakaan tekemistä.”
”No siinä olet kyllä oikeassa, Rigel”, minä totesin, ja ketä se muka haittaisi, jos kävisin vähän kävelemässä route 101:llä?

Oli kylmä, liian kylmä. Rigelillä ei näyttänyt olenkaan kylmä, onnekas. Edessämme oli luminen tie, ilma tuoksui kuusikolta, eikä mikään ihme, sillä route 101 oli kuusikkoa. Aamuilma oli sumuista, viileää. Oli hiljaista, jostain kuului vaimeaa ääntelyä, ruohikko kahisi.
”Pokémonit ovat aamuvirkkuja”, minä totesin. ”Et taida olla ainoa laatua Rigel.”
”Nidoo”, Nidoran vastasi.
Kävelin Rigelin perässä, tietä pitkin, emme me minnekään menisi, etenkään seuraavaan kaupunkiin. Kunhan olimme vain.
Rigel nuuhki ja tarkkaili maastoa innostuneena. Tulikohan se täältä? Missä se mahtoi asua oikeasti?
”Onko tämä paikka kotisi Rigel?” Minä kysyin.
Rigel ei vastannut. Se katsahti minuun, muttei sanonut mitään.

Ehkei sillä ollut kotia.

”Joskus minustakin tuntuu samalta”, minä huokaisin. ”Saattaa näyttää että kotona on kaikki hyvin, mutta… no en ole suosikkityttö. Kuvittele Rigel, nuorimmainen ilman pokémonia. Ne puhuvat joskus selän takana, tiedätkö, en ole niin tyhmä, kuin miltä näytän, ne eivät tajua, että omistan myös korvat.”
Rigel katsoi minua ymmärtäväisesti – tai niin minä ainakin kuvittelin. Huokaisin uudelleen ja maleksin vanhan puunkannon luo ja iskin persukseni sille. Rigel käveli luokseni, se asetti etujalkansa oikealle jalalleni – hassua vai mitä?
”Äiti ja isä kuolivat onnettomuudessa, kun olin pieni”, minä huokaisin. ”Sen jälkeen me tulimme tänne, ja asuimme isovanhempien kanssa. Se ei tuntunut kodilta silloin, eikä oikein tunnu nytkään. Minun piti lähteä, mutta öäh, matkatoverini heittikin minut roskikseen.”
”Nido?”
”No ei oikeasti, mutta niin tapaan sanoa”, minä naurahdin. ”Yleensä en edes puhu siitä. Olet kummallinen tapaus Rigel, miksi puhun tästä kanssasi? Ymmärrätkö sinä edes mitä puhun?”
Silloin Rigel loikkasi polvelleni, se näykkäisi minua korvan lehdestä, näykkäsi, ei purrut, ei ainakaan tällä kertaa.
”Koskettava tarina”, ääni kuului selkäni takaa, minä säpsähdin. Selkäni takana seisoi atleettisen näköinen poika, nuori mies – kai, hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset, tummanvaaleat oikeastaan, hänellä oli otsallaan tumman värinen huivi, otsahiuksiensa alla. Hänellä oli violetit silmät, ja yllään melkein koko musta asu, mustat housut, musta pitkähihainen paita, paidan keskellä oli pyramidin muotoinen sininen raita, rinnuksissa oli kirjain: I.
Rigel alkoi murista.
”Kuka hemmetti sinä olet?” Minä tiuskaisin. ”Kai sinä tiedät, että toisten kuuntelu on saakelin rumaa?”
Tyyppi hymyili minulle, ärsyttävällä tavalla. Kyllä hän tiesi tehneensä ”väärin”, mutta hän tuskin välittikään siitä.

Katsoin poikaa uudelleen, ihanan typerä asu.

”Naamiaisistako olet tulossa?” Minä kysyin. ”Näytät ihan hemmetin tyhmältä.”
”Kiitos kysymästä, minulla menee hyvin”, poika jatkoi miellyttävällä äänellä. ”Entäs itselläsi – Miwa Saeki?”
Hei, hetkinen! Miten tuo pukupelle tiesi nimeni? No väliäkö sillä, näytti siltä, että minä olin joko unohtanut jonkun hyypän kasvot tai olin saanut jossain elämäni vaiheessa stalkkerin.
 ”Tunnenko minä sinut jostain?” Kysyin terävällä äänellä. ”En kyllä seurustele sirkuspellejen kanssa.”
”En usko, että tunnet, Miwanen”, poika naurahti. Okei, stalkkeri. Vain isoäiti kutsui minua tuolla nimellä, minulla oli stalkkeri täällä – oli se miten vainoharhaista tahansa.
”Stalkkeri”, minä totesin.
”No en oikeastaan, ne vain antoivat lapun”, poika puheli rauhallisella äänellä.
”Minkä hiton lapun?” Minä tiuskaisin.
”Etpä taida olla kovin kärsivällinen”, poika hymähti. ”Olen vain viestintuoja, älä minua ammu.”
”Viestintuoja keneltä?” Minä tiukkasin.
”Et sinä heitä tunne”, poika sanoi. ”Mutta he ovat pitäneet sinua silmällä jo puolisen vuotta.”
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Invisible”, hän sanoi.
”Pitäisikö minun tietää mikä se on?” Minä kysyin silmiäni siristäen. Rigel murahti.
”Eräs rikollisjärjestö”, no kuinkas muutenkaan.
”Ja koipiklaanin kanssa yhteistyössä oletan”, minä naurahdin pilkallisesti. ”Tämän täytyy olla jokin pila.”
”Kun ei ole”, poika sanoi. ”Minä itse kuulun siihen järjestöön.”
”Kuulitko piikkinen, minulla on rikollisstalkkeri!” Minä huudahdin.
”Viesti on tämä: Jos haluat näyttää sille tyypille, miten vahva todella olet, jos haluat hänen kärsivän samalla tavalla kuin hän laittoi sinut kärsimään, liity meihin, jos haluat näyttää kaikille mistä sinut on tehty, liity meihin.” Siinäpä vasta pitkä viesti.
”Fiksua. Minulla kun ei ole omaa pokémonia”, minä vastasin.
”Entäs tuo Nidoran sitten?” Poika kysyi kulmiaan kohottaen.
”Sori. Villi ja vapaa”, minä tähdensin.
”Ai niinkö?” Poika kysyi, ja näytti suoraan sanottuna typerältä. ”Se näyttää kuitenkin pitävän sinus…”
Sitten Rigel suuttui.  Se loikkasi sylistäni silmän räpäyksessä ja hyökkäsi muukalaisen jalan kimppuun, se puski sarvellaan tyypin jalkoja.
”Nidoo! Nidoo!” Rigel ilmeisesti sanoi. ”Painu sinne missä pippuri kasvaa!” tai ehkä ”Meikäpoika ei tykkää kenestäkään!”
”No hyvä on, poika”, tyyppi naurahti. ”Minä menen ja jätän emäntäsi rauhaan.”
”Minä hiton emännän?” Minä tiuskaisin.
”Nähdään taas!” Poika heilautti kättään hyvästiksi ja paineli niine hyvineen mahdollisimman kauas minusta. Hyvä.
”Siinäpä vasta naurettava viesti”, minä huokaisin. ”No niin, Rigel. Mennään kotiin, on kylmä.”

Tiedättekö, joskus ihmiset eivät tule toimeen millään, ei vaikka millä yrittäisi, se sama pätee pokémoneihin. Hiro ja Rigel olivat päättäneet, etteivät pidä toisistaan. Hiro odotti meidän paluutamme eteisessä, ja sanon tämän varmaan tuhannen kerran: Se on kiero pokémon.  Avasin oven ja se luihu hyökkäsi Rigelin kimppuun. Se oli tosin unohtanut, miten piikikäs Rigel oli. Linoonen ihoon tuli verta vuotavia pieniä naarmuja. Rigel ei tehnyt mitään. Ei ollut sen vika, että Hiro sai osansa myrkystä – kuten minä eilen. Linoone alkoi täristä.
”Sehän on myrkytetty!” Himeko kiljahti, tullessaan paikalle – vain koko talo oli kuullut metelin, mikä syntyi siitä, kun kaksi pokémonia rymähti alas ulkorappuja.
”Tuo Nidoran on mielenvikainen!” Himeko syytti. ”Se ei voi asua täällä! Vie se heti pois!”
”En varmana vie!” Minä huusin.
Mutta tiedättekö mikä tässä perheessä on vikana? Se on Himeko. Himekoa kohdeltiin niin kuin hän olisi nuorin, hän sai aina tahtonsa läpi. Ja tarkoitan, aina. Siitä tuli kova riita. Minä melkein läväytin häntä naamaan. Isoisä tuli väliin. Lopulta ne sanoivat:
”Jospa veisit ystäväsi hoitolaan – ainakin siksi kunnes…”
”Prinsessapentu muuttaa helvettiin täältä?” Minä kysyin ja nostin maassa istuvan Nidoranin syliini. ”Loistavaa! Te olette kyllä yksiä paskiaisia!”
”Miwanen!” Isoäiti katsoi minua kauhistuneena. Hän katsoi minua kuin vierasta. Hän ei tainnut tuntea minua niin hyvin kuin luuli.
”Painukaa helvettiin, te kaikki!” Minä karjaisin, niin että koko kylän pahanen kaikui. En jäänyt odottamaan, että minut pistettäisiin huoneeseeni rauhoittumaan, kuin olisin joku ylireagoinut viisivuotias kakara. Ei, minä lähdin ja vauhdilla sittenkin. En tiennyt, minne tästä voisi enää mennä, kotiin ei ainakaan. Sitten huomasin itkeväni. Reilua meininkiä. Olin masistellut puolisen vuotta, en ollut edes yrittänyt piristyä, sitten kun saan jonkun aiheen olla masentelematta, se otetaan minulta pois koska se peevelin primadonna.
”Oletko se Saekin tyttö?” Joku kysyi. Huomaamattani olin kävellyt laboratoriohoitolan luo – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua.
”Ja olet löytänyt Nidoranin!” Minulle puhui tyttö, jolla oli – yök, kirkkaan pinkit hiukset kahdella lyhyellä saparolla pään molemmin puolin. ”Se on ollut kadoksissa kolme päivää.”
”Täältäkö sinä olet kotoisin, Rigel?” Minä kysyin, mutta Rigel ei tapansa mukaan vastannut.
”Nimesitkö sen Rigeliksi?” Tyttö kysyi.
”Joo. Se tykkää tähdistä”, minä mumisin.
”Voisin ottaa sen takaisin sisälle”, tyttö ehdotti, mutta Rigel oli aivan eri mieltä. Se upotti hampaansa hihaani ja murisi tytölle, joka yritti ottaa sen pois minulta.
”Taasko se temppuilee?” Tyttö huokaisi.
”Joo”, minä huokaisin. ”Se ei taida haluta takaisin.”
”Tai sitten se ei halua erota sinusta, nuori neiti”, hoitolan ovesta astui ulos vähän keski-ikäistä vanhempi naishenkilö, jolla oli punertavan ruskeat hiukset, nutturalle pään taakse nostettuna, hänellä oli yllään pitkä valkoinen takki, joka ylsi aina sääriin asti.
”Professori”, tyttö sanoi. ”Nidoran löytyi.”
”Niin näkyy”, vanhempi nainen sanoi. ”Se näkyy myös löytäneen jotain itselleen.”
Rigel murahti.
”Kukas sinä sitten olette?” Minä kysyin.
”Sinä lienet se Saekin tyttö?” Professori – kuten pinkkipää sanoi, kysyi. ”Minä olen professori Aura Green, muutin tänne pari viikkoa sitten, pidän komentoa labrassa.”
”Ai”, minä mutisin. ”Miksi kukaan haluaisi muuttaa tänne?”
”Suurkaupunkiin verrattuna tämä on mukavaa vaihtelua”, professori Aura naurahti. ”Asuin ennen Marble Cityssä, se on suuri kaupunki vähän kauempana.”
”Mikä tahansa on parempi kuin tämä kylän pahanen”, minä mutisin.
”Mutta tuo Nidoran on aika… hankala”, professori Aura muotoili sanansa.
”Joo, se on. Mutta täysin kiltit pokémonit ovat tylsiä”, minä huomautin.
”Totta. Mutta puhutaanpa nyt tuosta Nidoranista, Rigelkö sen nimi oli?” Professori kysyi.
Minä nyökkäsin vastaukseksi.
”Se karkailee alinomaa, olen saanut sen kiinni pari kertaa, mutta siitä ei taida olla apua”, professori sanoi.
”Joten?” Minä kysyin.
”Ottaisitko sinä sen?” Se oli suoraa. ”Se näyttää kiintyneen sinuun ja kaipaa uusia ympyröitä.”
Se oli ensimmäinen kerta sinä päivänä, kun hymy nousi huulilleni, mutta tyydyin vain nyökkäämään.
”Olen minäkin kyllästynyt näihin ympyröihin.”
”Se on päätetty sitten”, professori hymyili. ”Rosie, hakisitko tämän Nidoranin poképallon ja kouluttajaluvan neiti Saekille?”
”Kyllä, professori”, pinkkitukkainen tyttö sanoi, hän katosi hetkeksi hoitolan sisään ja palasi sitten takaisin. Hänellä oli mukanaan poképallo ja muovilla päällystetty paperi liuska. Sen täytyi olla kouluttajan lupa.
”Aiotko lähteä matkalle?” Tyttö kysyi.
”Se taitaa olla minulle parasta lääkettä”, minä sanoin. ”Rigelille myös.”

Kommentit:

Chidori


Tarina 2 >
Voi voi Miwaa…ei ole helppoa olla Himekon sisko. Vaikuttaa siltä, että Rigel ja Miwa alkavat pikkuhiljaa ystävystyä. Paino sanalla pikkuhiljaa. Alun herätyskohtaus oli herttainen, vaikka mua vähän pelottaa Miwan terveyden puolesta, kun myrkkyä tihkuva pokémon puree ja pistelee häntä jatkuvasti. :’D Invisible-ryhmä vaikuttaa mielenkiintoiselta, vieläpä kun ilmoitit ryhtyväsi rikollisen ammattiin! Pakko muuten ainakin vielä kerran kehua kirjoitustyyliäsi ja loistavia sanavalintojasi, hirmuisen viihdyttävää oli tätäkin tarinaa lukea! :3

Rigel saa tason ja +3 onnellisuutta. Miwalle rahaa 70pd:tä.

Aurora #1 > Toivomus tähdenlennolle

frozenmiwakoJätä kommentti

Tarina on alun perin julkaistu Lokakuussa 2013.

Aurora Town on pieni kylä – ei voi sanoa kaupunki, sillä siihen eivät riitä asuinluvut (tai mitkä ne nyt virallisesti ovatkaan), vuoren kupeessa. Täällä on aina kylmä, kuin tämä kylä olisi sydänjuuriaan myöten jäätynyt, kuten minä. Lunta, lunta, lunta, kahdeksan kuukautta lunta, ja voi olla sen jälkeenkin, säästä ei koskaan tiedä. Tarinamme alkaa eräänä sumuisena, kirpeänä (ja lumisena) kevättalven  päivänä, jolloin minä maleksin, missä nyt satuin maleksimaan. Olisi kiva sanoa, että lähdin tästä peräkylästä kävelemään, mutta juuri niin en tehnyt. Miksikö kenties? Koska vanhempani olivat vannottaneet minua olemaan tekemättä niin, koska ilman pokémonia olisin kaikkien verenhimoisten villi pokémonien armoilla. Ehkä minä vähän liioittelen, koska juuri nyt minua ottaa pahasti päähän ihan kaikki, eikä se johdu perheestäni, he ovat suurimmaksi osaksi ihan mukavaa sakkia, jopa siskoni, joita oli kaksi, kyllä hekin olivat ihan mukavaa sakkia, toisinaan. Tässä oli nyt kyse muusta, onneksi se muu oli älynnyt itsekin painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta se ei silti tarkoita, että unohtaminen kävisi käden käänteessä, koska ei käynyt. Huokaisin alakuloisesti. Tuuli kylmästi, tuuli läpäisi hetkessä villapuseroni. Olisi tullut kylmä, ellen olisi ollut jäässä jo valmiiksi. Oli helmikuu, ja taivaalta tipahteli valkeita pikkuruisia lumihiutaleita ja lunta minä vihasin. Olin jo ties, kuinka kauan ruinannut, että muuttaisimme täältä johonkin lumettomaan paikkaan. Mutta ei. Ja syyksi sain, jotain typeriä tekosyitä, kuten sen, että olimme aina asuneet tässä peräkylässä. Katselin Route ykköselle johtavaa polkua, polun päässä näkyi olevan havukkoa. Voisin ihan hyvin mennä sinne, ei kukaan huomaisi ja villipokémonitkin olisivat kaiketi talviunilla, mutta aikeeni jäivät sille tielleen, sillä näin jonkun taapertavan metsästä, hyvin vaivanloisen näköisesti.

Astuin varovasti askeleen lähemmäs metsikköä, nähdäkseni paremmin, tai oikeammin, nähdäkseni että siellä todellakin oli jotain. Se tästä vielä puuttuisi, että näkisin olemattomia. Mutta en nähnyt olemattomia. Siellä todellakin oli, joku pikkuinen hiukan jänistä muistuttava otus, mutta se ei ollut tippaakaan pörröinen, sen sijaan se oli piikikäs kuin mikä. Sitten se tuupertui lumeen. Seisoin paikoillani vähän aikaa, katsoin, josko otus päättäisi sittenkin nousta, mutta se jäi siihen, keskelle lumihankea makaamaan.
Sehän paleltuu tuossa. Kävelin hitaasti otusta kohti, ihan siltä varalta, että se heräisi ja alkaisi riehua. Mutta ei se herännyt, se kyllä hengitti, muttei aukaissut silmiään. Kumarruin varovasti katsoakseni sitä tarkemmin, se oli jonkinlainen pokémon.

Kyllä, olinpas fiksu…

Nostin pokémonin varovasti syliini, se näytti olevan kunnossa – ainakin päällisin puolin. Ja silloin se potkaisi minua naamaan, tai no leukaan. Pokémonia, jolla oli piikkinen iho, tai no takapuoli, oli muutenkin vaikea kantaa, sitten se vielä päätti aloittaa potkimisen ja pistelemisen ja murinan.
”Rauhoituhan vähän!” Minä lopulta huudahdin. ”Yritän tässä vain auttaa!”
No siitäkös pokémon veti herneet nenään. Se alkoi kiljua (tai no, se kai yritti karjua, mutta kiljumiselta se kyllä enimmikseen kuulosti.), se sohi minua otsasarvensa kanssa rinnuksille, niin että villapaitani hajosi siitä kohtaa, mihin minua oli pistetty.
”Hei, kuules!” Minä ärähdin. ”Paikka! Et voi nukkua täällä, sinähän jäädyt!” Pokémon ei tietenkään vastannut mitään, se vain murahteli.
Minä huokaisin, en käsittänyt miten jotkut – kuten nuorempi isosiskoni Himeko, rakastivat näitä otuksia. No olisihan tämäkin yksilö viehättävä ollut, jos se olisi pysynyt paikoillaan, eikä olisi potkinut minua naamaan.
”Auts! Nyt lopetat!” Minä karjaisin keuhkojeni täydeltä, mutta eihän se mitään auttanut. Potkimisen olisin vielä kestänyt, mutta tällä yksiöllä sattui vielä olemaan piikikäs iho, ja tietenkin ne upposivat ihooni. Mutta ei se mitään. Ei se oikeastaan niin paljoa sattunut, olihan sitä paljon kivuliaampaakin tullut vastaan.
Minulla ei ole oikeastaan paljoa sanottavaa Aurora Townista, se oli aika mitään sanomaton peräkylä, josta kaikki lähtivät innoissaan ja palasivat kuukausien kuluttua muka parempina ihmisinä, niin siskoni – nuorempi – Himeko siis teki, hän voitti parit koordinaattorikisat ja se siitä, oli nyt olevinaan kuin mikäkin mestari karvapallojensa kanssa.

Saekin perhe, eli minun perheeni asui vanhassa keltaisessa omakotitalossa kylän laitamilla. Ja no vanhemmat, niitä ei ollut, ajoivat itsensä sillalta alas tai jotain, en oikein muista. Olin pieni silloin, enkä ole tullut kysyneeksi mitä silloin oikeastaan tapahtui. Meitä on kolme siskosta, minä 21 vuotta, Himeko 24 vuotta ja Nobuko joka on jo lähellä kolmeakymmentä. Luulisi että tuossa iässä olisi jo muuttanut pois kotoa, mutta ei. Himeko kävi toisinaan, missähän lie, Nobuko kävi korkeintaan lähikaupungeissa eikä ollut koskaan poissa muutamaa viikkoa pidempää. Minä puolestani vain olin ja opettelin, sitä kaikkea mitä nuoren neidin tuli osata, isoäiti Kotokon mielestä ainakin. Tai no, minun piti lähteä keväällä, mutta siitä ei tullut mitään. Kopistelin ylös kuistin portaita ja avasin oven.
”Miwanen, missä sinä olet ollut?” Isoäiti Kotoko huudahti jostain päin keittiötä.
”Ja noissa vaatteissa!” Isoisä Izumi tuumasi, heti kun näki, ettei minulla ollut edes takkia päälläni. ”Siellähän on jäätävän kylmä, jäätyäkö sinä tyttö haluat?” Isoisä Izumi käveli olohuoneesta sanomalehti kädessään. Piikkipokémon alkoi oitis päästellä suustaan outoja murahduksen tapaisia sähähdyksiä.
”No toithan sinä sentään mukanasi ystävän.” Isoisä totesi. ”Hoitolastako se on?”
”No ei ole”, minä mutisin. ”Se vain makasi keskellä lumihankea, metsän ja kylätien välissä.”
”Onko se kunnossa?” Isoisä kysyi.
”Se on varmaan vain väsynyt”, minä sanoin. ”Ja kylmissään.”
”Siltä näyttää”, isoisä sanoi ja katsahti sitten pokémonia. ”Tiesitkö muuten, että tuo on myrkky-tyypin pokémon?”
”En, enhän minä tiedä mitään pokémoneista”, minä vastasin turhautuneena.
”Käy nyt näyttämässä käsiäsi isoäidillesi, ettei hän sekoa myöhemmin”, isoisä neuvoi. Minä huokaisin, katsahdin käsiäni, niissä oli muutamia naarmuja, joissa oli, yök – purppurainen sävähdys.
”Minä käyn”, minä mumisin, riisuin lenkkarini ja potkin ne epämääräisesti vain jonnekin. Isoäiti rakasti meidän keittiöitä, hän käytännöllisesti katsoen oleili siellä koko ajan – jopa öisin hän saattoi hiipiä keittiöön yöpalaa tekemään. Minäkin tykkäsin keittiöstä, silloin kun olin siellä kahden isoäidin kanssa. Keittiössä tuoksui hyvältä ja siellä oli aina lämmin, kaapit olivat täynnä ties mitä syötävää ja ennen kaikkea, sinne eivät Himekon pokémonit tulleet nokkaansa työntämään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, jotkut pokémonit – kuten Nobukon Lampent Youko – se on oiva esimerkki hurmaavasta pokémonista.

”Siinähän sinä olet lapsikulta,” Isoäiti parahti. Hän kun oli ehtinyt jo tässä ajassa kipitellä keittiöön, eikä näin ollen kuullut keskusteluani isoisän kanssa. ”Ja toit näemmä ystävän hoitolaltakin, olihan jo senkin aika!”
”Ei se ole hoitolalta”, minä mutisin. ”Se makasi hangella, joten luulin että se on sairas tai jotain.”
”Voi sinun käsiäsi, pikkuinen!” Isoäiti huokaisi. ”Ei Nidorania sen piikeistä kanneta, nehän ovat täynnä myrkkyä.”
”Oi kun kiva”, minä mutisin.
”Sinun pitää heti laittaa haavoihin puhdistusainetta”, isoäiti neuvoi.
”Onko se sitten vaaraksi?”
”Noin pienen Nidoranin myrkky ei ole niin vaarallista”, isoäiti sanoi. Nidoran ei ilmeisesti tykännyt sanasta ”pieni” – koska se otti ja iski hampaansa peukalooni.
”Auts!” Minä murahdin. ”Lopeta tuo pureminen! En ole mikään purulelu!”
”Olette nähtävästi yhtä itsepäisiä molemmat”, Isoäiti naurahti, seurattuaan puremista hetken sivusta. ”Siitä tulisi sinulle hyvä ystävä, Miwa.”
”Tuskinpa tämä mitään ystävää tahtoo riesakseen”, Minä vastasin.
”Älä sano noin”, isoäiti vastusti. ”Ehkä silläkin on takanaan rankat pari kuukautta.”
”Miten vain”, Minä mutisin. ”Vien tämän piikkipersuksen huoneeseeni lepäämään, ja sano Himekolle että jos hänen häiriintynyt Linoonensa edes yrittää kampittaa minut tai tunkea nokkansa huoneeseeni, minä teen siitä turkin.”
Mutta isoäiti se vaan nauroi. Minusta tämä ei ollut tippaakaan hauskaa. Himekon Linoone, jonka hän oli jostain hankkinut kisoja varten, kauan sitten Zigzagoonina oli oikea riesa! Se ilmestyi salamyhkäisesti jonnekin, esimerkiksi rappusten ylätasanteelle, ja sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että juuri kun menen alas rappusia, se päättää, että onpas kiva juosta Miwan jalkojen välistä, ja katsoa kuinka se kaatuu. Minulta nyrjähti siinä rytäkässä ranne, enkä saanut edes anteeksipyyntöä.
Nyt sitä kiusankappaletta ei onneksi näkynyt mailla eikä halmeilla. Se oli kai Himekon huoneessa, yhdessä kouluttajansa kanssa. Himeko varmaan peilaili itseään peilistä tai harjasi pokémoniensa turkkeja, hänellä oli neljä pokémonia, kaikki pörröisiä. Nobukolla oli sen sijaan vain kolme, kaikki mukavia ja hyvin koulutettuja – samaa ei voinut sanoa Himekon rakkaista karvapalloista.

Yläkertaan mentäessä on käytävä, neljä huonetta, tyhjä tila, jossa on sohva ja telkkari, vessakin löytyy kylpyhuoneen yhteydessä. Ensimmäisessä huoneessa, heti vasemmalle katsottaessa näkyy ensimmäisen huoneen ovi, siellä nukkuvat isovanhemmat. Oikealla puolella vähän matkan päässä taas näkyy toinen ovi, jolle on ripustettu yksinkertainen ruusuin reunoilta koristeltu puukyltti, jossa lukee: ”Täällä asuu Nobuko”,
Nobukon huonetta vastapäätä on vielä yksi ovi, jossa pitäisi olla kyltti: ”Täällä asuu hänen majesteettinsa Himeko”, – Himekon huone siis. Minun huoneeni on käytävän perällä, lähimpänä kylpyhuonetta, kätevää sillä sen pystyi varaamaan helposti – ennen perheemme virallista hienohelmaa.
Kävelin huoneeseeni ja suljin oven perässäni – huoneeni ovessa oli muuten kyltti: ”Pääsy kielletty, kuoleman rangaistuksenkin uhalla. Jos on ihan pakko häiritä – koputa edes! (Himeko koskee myös sinua!)” – Koska olin jo pitkään, ollut sitä mieltä, ettei Himeko koskaan oppisi koputtamaan, ennen kuin astuisi sisään huoneeseeni. Huoneeni oli kaikista pienin – kuinka ironista, perheen nuorimmalle pienin huone. Pidin kaikesta huolimatta pikku sopistani, se oli nimittäin tämän talon lämpimin huone. Lisäksi siellä oli telkkari, pieni läppäri, matkatelkkari, kirjoituspöytä, jossa pieni läppärini asui. Sekä varsin mukava sänky. Pattereita oli kaksi. Toisen patterin edessä oli tyynyin pehmustettu kori, sillä Youko, Ryoko ja Hyeng tykkäsivät käpertyä siihen päivänokosille. Nyt minä asetin Nidoranin siihen – se oli onneksi lakannut pureskelemasta peukaloani, eikä pannut ollenkaan pahakseen, kun laskin sen makaamaan koriin. Nidoran käänsi tyytyväisenä kylkeä ja ilmeisesti alkoi vetää tirsoja.
Minä puolestani käperryin sängylleni, ja aloin tuijottaa lempiohjelmaani vanhoilta videokaseteilta. Ohjelmassa seurattiin neljän ihmismäisen Squirtlen seikkailuja ja taisteluja ilkeitä ihmisninjoja vastaan.
Sitten meinasin kuolla säikähdyksestä. Youko nimittäin ilmestyi luokseni, yläpuolelleni kuin tyhjästä. Se kantoi päänsä päällä ensiapulaukkua.
”Youko, onko sinun pakko tehdä aina tuo sama temppu?” Minä huokaisin.
”Laam”, pokémon hymähti ja heitti minulle ilmasta ensiapulaukun. Jaahas, taas se auttaa isoäitiä.
”Kiitos tästä”, minä sanoin. ”Mene nyt säikyttämään, vaikka Himeko.”
Sen sanottuani Youko vain katosi, hetken kuluttua kuulin karmaisevan – tai oikeastaan koomisen sopraanokiljaisun käytävältä. Nousin ylös katsoakseni – tai oikeammin: nähdäkseni Himekon ilmeen, sillä Youko oli takuulla lipunut hänen taakseen laittautumishetkellä – ja tällaiseen näkyyn ei ikinä kyllästy! Avasin oven raolleen ja kurkistin siitä ulos. Nidorankin kiinnostui asiasta ja kömpi katsomaan. Se päästi käheän äännähdyksen, kun näki Himekon – vähän kuin naurahduksen, eikä ollut suinkaan ainut jota nauratti. Himekon maskarat olivat levinneet ja hänen mustan ruskeat hiuksensa sojottivat pystyssä, tiedättehän, kuten silloin kuin hiukset sähköistyvät. Nao oli varmaan säikähtänyt Youkoa. Minäkin nauroin näylle, olisipa Himeko useammin noin huvittavan näköinen!
”Mille sinä naurat?” Hän ärähti. ”Ja mikä tuo on?”
”Sitä kutsutaan kai Nidoraniksi”, minä vastasin. ”No mitä Nao? Säikähtikö se?” En saanut vastausta, sillä Himekolla oli kiire mennä haukkumaan Nobuko ja hänen Lampentinsa.

Kun minun oli tarkoitus mennä sängylleni ja löhötä siinä vaikka koko loppu elämäni, jos sain itse päättää, Mutta pikku Nidorankin oli huomannut, miten mukavalta minun sänkyni näytti, joten päätin harpata pokémonin yli ja vallata sänkyni, mikä onnistuikin hyvin. Paitsi että Nidoran loikkasi sängylleni ja yritti puskea minut alas, mutta viime hetkellä tulin napanneeksi jonkun Himekon minulle antaman ällöttävän sydämenmuotoisen sohvatyynyn. Nidoranin sarvi porasi sen keskelle pienen reiän. Lopulta se luovutti, minä jatkoin löhöilyäni, mutta Nidoran jäi siihen missä oli. Se jäi tuijottamaan minua, joten tuijotin takaisin. Jatkoimme tuijottelua niin kauan, että nukahdin. Nidorankin nukahti.
Heräsin koputukseen. Nobuko kurkisti huoneeseeni.
”Ruoka”, hän sanoi. ”Nukuitko sinä?”
”Tarkemmin sanottuna, me nukuimme”, minä korjasin.
”Miten pikku vieras jaksaa?” Nobuko kysyi hymyillen. Hän oli meistä se kärsivällisin ja aikuismaisin, hän oli se, joka aina ymmärsi, auttoi kun sitä tarvitsin.
”Se ei pidä sanasta pieni”, minä varoitin.
”Tule syömään”, Nobuko sanoi. Minä nyökkäsin ja nousin sängystä. Kävelin rappuset alas. Tänään meillä oli ruokana jotain muhennosta, joka oli tehty sienistä. Se oli oikein hyvää. Himeko ei ollut juttutuulella, mutta muuten tunnelma oli lähes mainio.
”Sinä olet tänään paremmalla tuulella”, isoisä huomautti. ”Johtuisiko se tuosta pienestä vieraasta?”
”Se inhoaa sanaa pieni”, minä huomautin. ”Emmekä me ole varsinaisesti ystäviä.”
”Vie tästä nyt kuitenkin sille vähän ruokaa”, isoäiti sanoi. Hän oli jättänyt sivuun kulhollisen oudon näköistä pöperöä.
”Se on tarkoitettu erityisesti myrkkytyypin pokémoneille”, Isoäiti selitti. Kun nousin ruokapöydästä, otin kulhon mukaani ja kun olin palaamassa huoneeseeni, se kiusankappale päätti yrittää osoittaa olevansa jotenkin vaarallinen, Linoone nimittäin.
Olin juuri noussut yläkertaan ja se hyökkäsi kulman takaa. Raapaisi minua niillä kynnen tyngillä, jotka olivat kuitenkin niin lyhyet, ettei niillä olisi saanut edes naarmua aikaan, mutta sehän ei estänyt muhvia, (jolta Linoone minusta sattui näyttämään), yrittämästä.
”Painu hiiteen saamarin turkis!” Minä huusin väistäessäni sen iskun. Silloin Nidoran tuli vauhdilla ja tönäisi Linoonea niin että se luisui ensin pitkin lattiaa ja putosi sitten rymisten raput alas.
”Hyvä isku, piikkinen!” Minä naurahdin.
”Tuo hirviö satutti Hiroani!” Oli ensimmäinen asia minkä Himeko kiljui minulle, kuultuaan rysähdyksen. Hän näytti siltä kuin olisi käskenyt Linoonensa Nidoranin kimppuun – mikä ei näyttänyt pelottavan sitä piirun vertaa, mutta ei tehnyt sitä, sillä Nobuko tuli väliin.
”Kuules nyt, Himeko!” Hän huusi, mitä tapahtuu hyvin, hyvin harvoin. ”Tuo pokémon on vasta nuori – ensimmäisen muodon poémon, sinun Linoonesi on levelillä kaksikymmentä ja täysin kehittynyt, mikä on todennäköisyys, että Nidoran pystyisi saamaan aikaan hirveitä vahinkoja pokémonillesi? Hiro liukastui ihan omine nokkineen.”
”Näinhän siinä kävi, vai mitä piikkinen?” Minä kuiskasin huvittuneena.
Nidoran ei sanonut mitään, mutta se iski minulle silmää.
”Tule, mennään ennen kuin meno äityy rumaksi”, minä kuiskasin ja yllätyksekseni Nidoran seurasi minua mukisematta. Huoneessani minä sitten annoin Nidoranille kulhollisen ruokaa, jota se katsoi epäilevän näköisenä.
”Isoäiti sanoo, että tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi”, minä sanoin. Muuta ei tarvittu, sinne meni sekin ruoka, joka ei tainnut sittenkään olla niin pahaa kuin Nidoran odotti.

Sitten tuli ilta. Minä päätin laittaa sen puhdistusaineen käsiini tulleisiin haavoihin vasta silloin. Seisoin kylpyhuoneessa mintun vihreä yöpaita päälläni. Katseeni oli pysähtynyt oikean käden nimettömässä olevaan kullattuun sormukseen. Oikeasti minun olisi pitänyt ottaa sormus pois aikoja sitten, olisinpahan säästynyt tarpeettomalta angstilta, mutta koska en näemmä ollut järin fiksu olento, sillä en ollut tehnyt sitä. Kyyneleet kihosivat silmiini pelkästään silloin kun näin sormuksen, enkä kyennyt heittämään sitä pois, vaikka kuinka yritin. Otin sormuksen sormestani, kuten joka ilta, katsoin sitä hetken. Sitten Nidoran tönäisi minua, horjahdin ja sinne meni sormus, tuskan välittäjä, alas lavuaariin…

Kurkustani pääsi pieni äännähdys, tuijotin hetken sormuksen perään, mutta nyt sitä ei saisi enää takaisin. Se oli hyvä juttu, oikeasti oli.
”Nidoo!” Nidoran sanoi, se puhui nyt ensimmäisen kerran, tätä ennen se ei tehnyt muuta kuin murisi.
”Parempi näin”, minä huokaisin. ”Kiitos, Nidoran.”
Minä hymyilin sille, se katsoi toiseen suuntaan vaivautuneena. Emme me vielä menneet nukkumaan sillä olin varsinainen yöeläjä. Istuin pitkään sänkyni reunalla selaamassa vanhaa lehteä.
”Nido!” Nidoran huusi. Se oli ikkunalla ja tuijotti ulos, pimeään, jonka ainoat valopilkut olivat taivaalla tuikkivat tähdet.
”Nidoran!” Nidoran huusi uudelleen. Kohotin katseeni ja huomasin, miten kummastuneelta tuo pokémon näytti. Sysäsin lehden sivuun ja tassuttelin paljain varpain ikkunan luo.
”Nido?” Nidoran katsoi minua kysyvästi ennen kuin kääntyi tuijottamaan tähtiä.
”Etkö sinä ole ennen nähnyt tähtiä, piikkinen?” Minä kysyin. Nidoran pudisti päätään.
”Niitä on paljon eri nimisiä”, minä selitin ja aloin osoitella eri tähtiä. ”Tuon nimi on Pollux, tuo on Sirius, tuo Bellatrix ja tuo on Rigel.”
”Nidoran!” Nidoran äännähti.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
Nidoran nyökkäsi innokkaasti.
”No kutsummeko sinua sitten tästä lähin Rigeliksi piikkisen sijaan?” Minä naurahdin. Nidoran nyökkäsi ja se näytti hyvin onnelliselta. Sen punertavan ruskeat silmät tuikkivat. Ehkä kukaan ei ollut aiemmin antanut sille nimeä.
Ajatella että Rigel, joka ei missään nimessä ollut pieni, oli ilostunut noin paljon nimestään, mutta se oli myös tietämättään tuonut minulle hitusen onnea. Se sai minut pohtimaan, tämänkö takia ihmiset pitivät pokémoneista näinkin paljon. Silloin taivaan halki lensi nopeasti jotain hopeista.
”Nopeasti, Rigel!” Minä huudahdin. ”Toivo jotain!”
Minäkin toivoin jotain, omaa pokémonia, eräästä erityisen itsepäisestä yksilöstä.

Kommentit:

Chidori


1 >
Tämä oli todella hurmaava ja tunnelmallinen (kuten Chii tuossa alempana jo mainitsikin) aloitustarina! :3 Pidän Miwan pippurisesta asenteesta ja Rigel on itsepäisyydessään valtavan suloinen Nidoran, tekevät yhdessä loistavan parin. 😀 Kuvailet hahmoja, ympäristöä ja tilanteita ihanan värikästä sanastoa käyttäen, tekee lukemisesta todella viihdyttävää. :> Jatkoa tälle jään odottamaan innolla~
Rigel saa tästä tason ja +2 onnellisuutta, rahaa tienaat 75pd:tä.

Vihellyksen vanhat tarinat 22 > Uusia ystäviä vuodelta nakki

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2013.

Minun olisi pitänyt uskoa Treviä. Oikeasti. Celebillä oli näppinsä pelissä.
Sanohan, miten reagoit kun huomaat käveleväsi keskellä viidakkoa? Tulet aukealle ja muinainen pokémon syöksyy kimppuusi, nappaa sinua niskasta ja nousee siivilleen. Kuules, sanon vain – huonommin ei päivä voisi alkaa. No, josko aloitan alusta, siitä miten päädyin Tarzanin valtakuntaan. Nukuin yöni hyvin, Celebi ei tunkeutunut uniini sen enempää, enkä ollut edes varma, oliko se eilinen ääni pääni sisässä Celebi ollenkaan, se saattoi olla mielikuvitusta, tai sitten minä olin menettämässä järkeni. Ozzy kuorsasi vielä ja oikein kuuluvasti vieläpä, katsoin sitä ja muita pokémonejani hellästi. Aries tuhisi tuttuun tapaan tyynyliinassani. Nousin ylös hiljaa, etten herättäisi ketään, Tim ja Trevkin olivat täydessä unessa, vaihdoin kaikessa hiljaisuudessa vaatteet ja hipsin sitten vessaan, joka huoneessa oli vessa. Pesin kasvoni viileällä vedellä. Peilikuvani tuijotti minua väsyneen näköisesti. Sitten joki nyki minua housuistani.
”Bun?”
”Huomenta, ruusunnuppu, miten nukuit?” Minä kysyin.
”Buneary!” Se vinkaisi säikähtäneenä, sillä joku veti sitä hännästä.
”Skaar!” Jill huusi.
”Olisi pitänyt arvata.” Minä huokaisin. ”Huomenta sinullekin, Jill.” Sitten minä nostin Rosien syliini ja avasin vesihanan uudelleen, jotta pikkuinen voisi pestä kasvonsa. Mutta sitten alkoi maailmanlopun meininki. Maa alkoi täristä uhkaavasti, kuten viimekin kerralla, Rosie painautui hartiaani vasten ja Jill tapansa mukaan huusi ja sitten ei mitään.

Heräsin pöheikössä. Rapumainen pokémon tökki kasvojani valtavan kokoisilla saksillaan. Tunsin pokémonin, olin nähnyt sen fossiilin kerran professori Mimosan labrassa kun olin pieni, kun olin kysynyt siitä, professori oli näyttänyt minulle kuvan muinaisesta Anorith-pokémonista. Pokémon säpsähti kun se tajusi minun olevan hereillä ja perääntyi hieman.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?” Minä kysyin, mutta en saanut vastausta, Anorith katsoi parhaaksi lähteä muualle, enkä minä sitä estellyt. Vain yksi kysymys: Mistä tuo Anorith oli tänne tullut? Sikäli kun ymmärsin, sen kuuluisi olla jo ajat sitten fossiloitunut.
”Bun! Bun!” Rosie istui Jillin vieressä, Jill makasi tajuttomana vähän matkan päästä minusta. Rosie yritti tökkiä sen hereille.
”Rosie? Jill?” Minä kysyin. ”Kaikki, hyvin?”
Sitten jostain selkäni takaa kuului epämääräistä rapinaa, minä säpsähdin, tulisiko sieltä kenties vihainen Cranidos?
Ei sieltä Cranidosta ilmaantunut vain jonkinmoinen pandaa muistuttava pokémon, jolla oli jekkuilijan ilme kasvoillaan, sen turkki oli kerman värinen ja merkit ruskeat.
”Cham?”
Rosie säpsähti, se ryntäsi heti piiloon, minun selkäni taakse, josta se kurkisti uutta tuttavuutta.
”Chaam!” Pieni pandan näköinen pokémon marssi pois pöheiköstä, se käveli muina miehinä, lainkaan minusta välittämättä Rosien luo, Rosie säikähti ja piiloutui kokonaan selkäni taakse, se vei käpälänsä silmiensä peitoksi. Mutta se ei estänyt uutta pokémonia kiertämästä selkäni taakse.
”Cham!”
Katselin varovasti, mitä siellä tapahtui, en tietenkään nähnyt kaikkea, kun selässäni ei ollut silmiä. Kuulin miten surkeasti ja pelokkaasti Rosie äänteli. Pieni panda pökkäisi Rosieta hyväntahtoisesti.
”Älä yhtään pelkää, Rosie.” Minä naurahdin. ”Se taitaa vain tykätä sinusta.” Sitten panda katsahti minua epäluuloisesti.
”Skaar!” Tuttu terhakka huuto kuului aivan läheltä. Jill oli noussut seisomaan ja venytteli nyt itseään, Panda säpsähti huutoa ja katsahti varautuneesti lintuun.
”Ei hätää, Jill vain ilmoitti että on herännyt.” Minä selitin ja menin sen luo, taputin kevyesti Skarmoryn nokkaa. ”Miten menee?”
Jill vastasi siihen nokkaisemalla minua poskesta.
”Auts!” Kaikki oli siis hyvin. Oli vain yksi ongelma, missä hitossa me olimme.

Pieni pandan näköinen pokémon halusi leikkiä Rosien kanssa, mutta Rosie katseli tulokasta pelokkaana. Sain ihan typerän ajatuksen.
Menin ja kumarruin pienen pandan puoleen.
”Hei siellä.” Minä puhelin sille lempeästi. ”Asutko täällä?”
Pieni panda katsoi minua varautuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
”Tiedätkö miten pääsemme pois viidakosta?” Minä kysyin. Nyökkäys.
”Voisitko näyttää tien – myös tuolle Buneary-neidille tietenkin.” Minä lisäsin. Panda katsahti Rosieta kysyvästi. Onneksi Buneary päätti sysätä pelkonsa sivuun ja nyökkäsi pandalle.
”Cham!” Panda huikkasi ja lähti juoksemaan pitkin pientä polkua, palaten samaan pöheikköön josta oli tullutkin.
”Ei kai ole muutakaan vaihtoehtoa.” Minä mutisin. Otin Rosien syliini ja viittasin Jillin seuraamaan meitä, olin varma että se protestoisi, mutta sitä se ei kyllä tehnyt, se tepasteli kerrankin perässäni, kiltisti eikä edes nakellut nokkansa kanssa. Panda käveli nopeasti polun läpi, se ei pahemmin odotellut meitä, mutta ymmärsihän sen, se ei varmasti ollut tottunut ihmisiin. Yhtäkkiä pokémon hyppäsi nopeasti piiloon läheiseen lehtikasaan, suureen lehtikasaan, ja kun tarkoitan suurta, tarkoitan todella suurta, melkein palmun kokoista. En tiennyt mitä odottaa joten oli parasta seurata pandan esimerkkiä.
”Jill, sinä ensin!” Minä kehotin, Skarmory katsoi minua vähän aikaa mutta suostui sitten menemään piiloon lehtien sekaan. Seuraavaksi heitin lehtien sekaan Rosien, sen varalta, että se putoaisi kun itse joutuisin astumaan lehtikasaan. Astuin viimeisenä lehtikasaan ja silloin minua alkoi huvittaa eräs pikku juttu: en ollut tehnyt tällaista temppua sitten yhdennentoista ikävuoden. Mitta miksi me ylipäätään piileksimme? Näin lehtien seasta sen verran ulos että sain kyllä huomata syynkin sille. Maassa luikerteli helvetinmoisen iso Serperior. Panda oli melko pieni, totta kai se pelkäsi tuollaista jättiläistä. Kun olin pienempi näin kerran tuollaisen, mutta noin iso se ei takuulla ollut.
”Herranjumala.” Oli juuri sopiva ajatus tähän hätään.

Serperior luikersi kuitenkin matkoihinsa. Hyvä, en olisi halunnut joutua kahakkaan jätti käärmeen kanssa.
”Cham.” Panda sanoi sen merkiksi, että meidän oli turvallista jatkaa matkaa.
Nostin Rosien syliini ja nyökkäsin Jillille sen merkiksi, että nyt oli sopiva hetki lähteä, Jill seurasi pandaa, minä loikkasin lehtikasasta heidän jälkeensä. Minusta tuntui että kasa lehtiä oli päättäväisesti tarttunut hiuksiini.
”Mikä kumma tämä paikka on?” Minä kysyin kävellessäni. Unessani Celebi puhui muinaisesta Kuurasta, mutta oliko siellä tuon kokoisia pokémoneja?
Lopulta pieni panda johti meidät aukealle, sieltä pystyin näkemään tulivuoren.
”Tuo tulivuori..” Minä mutisin.
”Skaar!” Jill huudahti.
”Cham!” Panda pudisti päätään.
”Etkö tykkää käydä siellä.. tuota Tao-Tao?” Minä kysyin. ”Anteeksi, mutten tiedä mitä pokémon lajia sinä olet..”
Nimi ei näyttänyt pikkuista pandaa haittaavan, mutta se katsoi minua tuimasti. Se ei tykännyt tulivuoresta.
”Mikä siinä on vikana? Pelottaako se sinua?” Muuta en ehtinyt sanoa, kun joku, jolla oli pitkät, harmaat kynnet tarrasi minua niskasta. Minä rääkäisin, siksi koska iso Aerodactyl kantoi minua, minne lie, luultavasti ruuaksi.
”Hei rumilus, laske minut irti ja HETI!” Mutta ei huutoni sitä pelästyttänyt mokomaa häijyläistä, se vilkaisi minua voitonriemuisesti, kuin sanoakseen: ”Hähää! Minulle sinä outo kaksjalka et voi mitään!”
”Laske alas, peeveli!” Minä kiljuin, en uskonut sen tottelevan, mutta aioin ainakin osoittaa, ettei tämä järjestely sopinut minulle. ”Laske irti senkin ruma kivimöhkäle!”
Sitten se tosiaan päästi minut irti mutta vain heittääkseen minut päin kalliota.

En ole täysin varma, milloin menetin tajuntani, mutta joka tapauksessa niin kävi. En tiedä miksi tai miten olin päätynyt siihen luolaan, mutta oli selvää, ettei sitä Aerodactylin rumilusta näkynyt missään. Näin ollen minusta ei tullutkaan muinaispokémonin ruokaa, mutta missä olivat pikku panda Tao-Tao, Jill ja Rosie?
Sitten koin säikähdyksen, joka johtui puoliksi siitä, että muistin niiden jääneen sinne aukiolle, ja puoliksi siitä että jokin dinosaurusta, tarkemmin sanottuna apatosaurusta muistuttava pokémon istui vieressäni.
”Herran juma..”
”Amaa!”
”No ainakin sinä näytät kasvissyöjältä.” Minä huokaisin. ”Olethan sinä kasvissyöjä?”
”Amaa!”
”En olekaan ennen nähnyt kaltaistasi pokémonia.” Minä totesin. ”Mikähän sinä olet?”
”Amaura!” Pokémon vaikutti oikein iloiselta ja ainakaan se ei yrittänyt syödä minua. Olisikin ensimmäinen tänään.
Kun nousin istumaan, Amaura – tai mikä se nyt ikinä olikaan, pökkäisi minua hellästi päällään poskelle.
”Tyruuunt!”
”Mikä tuo oli?” Minä kysyin. ”Ehken tahdo tietää..” Mutta silloin luolan suulta juoksi pieni erehdyttävästi tyrannosaurus rexiä muistuttava pokémon. Se ei edes katsonut eteensä, sillä se juoksi pää kolmantena jalkana päin kivi seinää, iskien päänsä siihen.
”Tuon täytyi sattua.” Minä totesin. ”Miksi ihmeessä se tekee noin?” Ja mikä kumma se edes oli? Esihistoriallinen pokémonko? Pokémon ei tuntunut välittävän minusta, se vain hakkasi päätään seinään.
”Tekeekö se tuota aina?” Minä kysyin.
”Ama.” Pitkäkaulainen pokémon nyökkäsi.
”Skaar!” Se oli kaiku, kaiku joka kuului jostain kaukaa. Se sai tyrannosauruksenkin lopettamaan päänsä hakkaamisen seinään, se kallisti päätään ja tuijotti tulosuuntaansa.
”Skaar!”
”Jill?” Minä kysyin.
”Amaa?” Pitkäkaula äännähti ja katsoi minua kysyvästi.
”Jill on minun Skarmoryni, sen seurassa pitäisi olla Rosie, vaaleanpunainen Buneary ja outo pandan näköinen pokémon.” Minä selitin. ”Jouduin niistä eroon kun se saakelin ruma Aerodactyl..”
Aerodactyl oli taikasana, ainakin tyrannosauruksen korvissa, se katsoi minua ensimmäisen kerran, varautuneena, sen silmät kaventuivat ja se alkoi huutaa: ”Tyrunt! Tyrunt! Tyruuunt!”
”Sinäkään et taida pitää siitä?” Minä arvasin. ”Mikä ihme se on? Joku vuoren kuningasko?”
”Amaa.” Pitkäkaula nyökkäsi.
”Tyranni siis.” Minä mutisin. Tyranni oli näemmä yksi niistä sanoista, mistä tämä tyrannosauruksen näköinen ei tykännyt, se rynnisti minua kohti ja tyrmäsi minut – kirjaimellisesti. Sitten se keksi trampoliinin. Se alkoi loikkia päälläni kuin – mikäkin tyranni, joka tahtoi osoittaa alamaisilleen, että oli korkeammassa ja paremmassa arvossa kuin he itse. Sitten Jill tuli, ja Rosie ja Rosien uusi ystävä.

Jill kaarsi (se tosiaan lensi sisätiloissa), suoraan päin tyranni-liskoa, se nokkaisi sitä niin vahvasti, että pieni dinosaurus lennähti vatsani päältä, päin seinää.
”Voi kun kiva.” Minä mutisin. ”Nyt nuo kaksi alkavat tapella.” Mutta niin ei käynyt, tavallaan. Tyranni-dinosaurus iski päänsä vasten Jillin kovaa päänuppia, ja Jill teki saman sille. Rosie liukui nopeasti Tao-Taon kanssa pois Jillin selästä. Rosie loikki kiireesti luokseni, se pomppasi suoraan vatsani päälle, vatsani joka ei ollut vielä läheskään toipunut siitä, että sitä oli juuri käytetty hyppimisalustana.
”Auts!” Tuon lisäksi päästin suustani erittäin tuskallisen äännähdyksen. Ja sitten Rosie alkoi itkeä.
”Hei, älä itke, Rosie-pieni.” Minä sanoin lempeästi ja silitin Bunearyn pehmoista poskea. ”Ei tässä enää ole mitään hätää. Mutta miten te osasitte tulla tänne?”
Sitten Rosie pyyhki eturaajallaan kyyneleet kasvoiltaan ja viittasi Tao-Tao’hun. Pandakarhu punehtui ja suuntasi katseensa maahan. Lyönpä vetoa että Rosie oli pyytänyt sitä tuomaan heidät tänne.
”Kiitos vain, Tao-Tao.” Pieni pandakarhu höristi korviaan ja katsoi minua ärtyneesti, se ei tainnut yhtään pitää saamastaan nimestä. ”Tule tänne, en minä sinua syö.”
Panda astui varovasti lähemmäs ja jäi tuijottamaan minua. Minä ojensin käteni pikkuista kohti ja silitin sen päätä. Panda kavahti kosketustani ja perääntyi.
”Buneary!” Rosie huusi torjuvasti.
”Ei se mitään, Rosie.” Minä puutuin sen puheisiin. ”Ei se ole tottunut ihmisiin, älä siis toru poika parkaa suotta.”
”Amaa!” Pitkäkaula hihkui. Se katsoi kun nousin ylös, ja teki samoin perässäni.
”Ei Celebiä ole näkynyt?” Minä kysyin randomisti. Pitkäkaula pudisti päätään ja katsoi minua kysyvästi.
”Se on sellainen pieni pokémon jolla on siivet.” Minä selitin. ”Se toi minut tänne, se puhui jotain tulivuoresta.. että ehkä te osaisitte kertoa missä se on.”
”Tyrunt! Runt!” Tyranni oli viimein lopettanut nahistelunsa Jillin kanssa. Se katsoi minua kuin typertynyttä.
”Cham!” Panda nyökytteli kiivaasti päätään.
”Olemmeko me tulivuoren sisällä?” Minä kysyin. ”Okei, haluan pois.”
”Amaa?” Pitkäkaula katsoi minua kysyvästi.
”Uskokaa huviksenne, täällä ei ole turvallista.” Minä sanoin. ”Celebi sanoi että tämä paikka räjähtää pian taivaan tuuliin ja..”
”Tyrunt!” Tyrannosaurus pudisti kiivaana päätään.
”Et usko vai?” Minä arvasin. ”Miten te edes harkitsette asuvanne tällaisessa paikassa, tämähän on kuin sauna!”
Dinosaurukset katsoivat minua, kuin jotain sekopäätä.
”Se on meikäläisten keksintö – mutta ei sen väliä.” Minä selitin. ”Mutta tarkoitin vain, että täällä on hirveän kuuma. Eikö se haittaa teitä?”
Pitkäkaula ja Tyrannosaurus vaihtoivat katseita keskenään, sitten Amaura nyökkäsi.
”Amaa.” Se sanoi, jouduin väistämään sitä, kun se lähti kävelemään.
”Tulkaa.” Minä sanoin pokémoneilleni ja Tao-Taolle, joka ei oikeastaan ollut pokémonini, mutta ymmärrätte kai. Tyrannosaurus käveli pitkäkaulan rinnalla – tietenkin. Jill mutisi selkäni takana jotain, se oli tyytymätön johonkin, mutta tiedä nyt Jillistä, se oli aina tyytymätön johonkin. Panda seurasi minua myös ja Rosie, oli päättänyt pysytellä turvassa, joten se oli sylissäni.

Seurasimme dinosauruksia pois luolasta. Ne johdattivat meidät käytävään, se ei kuitenkaan ollut säkkipimeä, kuten odotin, seinät hehkuivat punaisina.
”Vau.” Minä ihastelin. ”Miten se tuon tekee?”
”Skaar!” Jill huusi. Dinosaurukset kävelivät eteenpäin, en tajua miten joku pystyi asumaan tulivuoressa. Käytävässä oli vielä kuumempi kuin äskeisessä luolassa, niin kaunis kuin käytävä olikin, se oli myös painostavan kuuma. Rosie pyyhki hikeä otsaltaan. Meidän täytyi olla lähellä, sitä osaa mikä suuttuisi ja pärskähtäisi ulos pian – mikäli Celebi puhui totta. Lopulta tulimme pois käytävästä. Dinosaurukset johdattivat meidät kalliosta muodostuneelle polulle, jonka alla suorastaan kiehui.
”Älkää katsoko alas.” Minä varoitin. Jill katsoi, sillä sen täytyi aina uhmata käskyjäni. Se ei edes värähtänyt, Rosie katsoi allamme kiehuvaa laavaa hetken, se alkoi täristä ja painoi kasvonsa hartiaani vasten. Tao-Tao oli säikähdyksestä pudota alas. Nappasin sitä äkkiä niskavilloista, mistä panda ei erityisemmin tykännyt siitä, että sitä roikotettiin niskasta.
”No ainakaan sinusta ei tullut käristettyä panda kebabia.” Minä yritin keventää tunnelmaa, lopulta laskin pandan syliini, Rosien viereen. ”On parasta että pysyt siinä.”
Tao-Tao taputti tassullaan Rosien selkää, Rosie lakkasi piilottelemasta kasvojaan ja painautui vasten pandaa, en voinut olla huomaamatta miten pandan kasvot punehtuivat.
”Amaa!” Pitkäkaula äännähti. Olimme tulleet tien päähän. Seinästä kasvoi outoja tulen punaisia marjoja. Pitkäkaula otti yhden marjan suuhunsa ja veti sen irti seinästä, sitten se laski sen maahan itsensä ja Tyrannosauruksen väliin. Tyrannosaurus halkaisi marjan kahtia eturaajallaan.
”Terve, Slash.” Minä mutisin. ”Te syötte noita.”
Pitkäkaula nyökkäsi.
”Ettekö te syö muuta?” Minä tiedustelin. Vastaukseksi Slash, tyrannosaurus pudisti päätään.
”Oletteko yrittäneet?” Minä kysyin, sain vastaukseksi vain pään pudistuksen. ”Käykää ulkona katsomassa mitä löydätte.”
Taas pään pudistus.
”Oletteko koskaan käyneet siellä?”
”Tyrunt.” Slash katsoi kattoa.
”Oletteko te käyneet vain huipulla?” Minä kysyin, siihen Slash nyökkäsi. ”Mutta miksi?”
”Amaa.” Pitkäkaula sanoi, katsoen itsekin kattomusta.
”Asuuko se hirvitys tuolla?” Minä kysyin, molemmat nyökkäsivät.
”Mutta teillä on toisenne.” Minä sanoin. ”Vaikka ulkona olisikin vaarallista, pärjäätte yhteisvoimin. Olen varma siitä.”
Dinosaurukset katsoivat hetken toisiaan. Ne näyttivät olevan yhteisymmärryksessä. Sitten alapuoleltamme alkoi kuulua jyrinää.
”Tuota, voimmeko poistua?” Minä ehdotin.

Me poistuimme takaisin käytävään josta olimme tulleet. Matkalla Slash löysi jonkin kiven murikan, jonka se sitten raahasi suussaan. Palasimme samaan luolaan, mistä olimme lähteneetkin. Päästin Rosien ja Tao-Taon sylistäni, ne alkoivat leikkiä yhdessä pukkihyppelyä. Pitkäkaula asettui mukavasti makaamaan heinäpedille ja katseli pienten leikkiä. Jill asettui tylsistyneenä makaamaan lähelle ovi-aukkoa josta olimme tulleet äsken. Slash juoksi luokseni ja pudotti kivenmurikan jalkojeni eteen. Sitten se katsoi minua odottavasti.
”Pitäisikö minun heittää tuota?” Minä naurahdin. ”Millainen esihistoriallinen koira sinä oletkaan.” Niin minä heitin kerran, ja Slash nouti. Heitin toisen kerran, ja Slash nouti taas kerran.  Kolmannella kerralla se juoksi innoissaan (ja häntä vielä heiluen) noutamaan kiveä, joka oli tippunut lähelle Jilliä, katossa riippui pari inhottavan näköistä tippukiveä. Maa alkoi yhtäkkiä järistä, Slash oli pahaksi onneksi juuri tippukivien alla, kuulin jyrisevän äänen, se yhdistettynä maan tärinään.. ei tiennyt hyvää. Kivet irtosivat katosta.
”Slash, pois alta!” Minä huusin. Se ei huomannut niitä, minä pinkaisin juoksuun ja nappasin Tyrannosauruksen syliini. Hyvällä tuurilla onnistuin juuri ja juuri hyppäämään kivien alta pois, ennen kuin minusta olisi tullut muinaista Harley hakkelusta, mutta römähdin sen sijaan Jillin selkään.
”Skaar!” Jill huudahti närkästyneenä.
”Sori Jill-” Puheeni keskeytyi, kuuluessani jotain. Kuulosti siltä kuin jokin kiehuisi, ja ihan lähellä. Kurkistin käytävään. Siellä virtasi ei tulikuuma maustekastike vaan oikeaa laavaa. Sitä ei ollut paljon, mutta tarpeeksi.
”Hyvä herras ja rouvasväki.” Minä sanoin. ”Poistutaan ja tehdään se heti, ellemme sitten halua palaa.”
Pitkäkaula katsoi minua epäröiden.
”Kuollako te tahdotte?” Minä tivasin. ”Kuulkaa asioilla on tapana järkkäytyä, mutta se ei tapahdu jos jäätte tulivuoreen joka räjähtää millä sekunnilla hyvänsä.” Ja se tepsi, Amaura nousi ylös ja lähti samaan käytävään josta Jill, Tao-Tao ja Rosie olivat tulleet. Ylhäällä seinämässä oli aukko, tunsin viileän ulkoilman tulevan sieltä.
”Jill, ota Rosie ja Tao-Tao, vie ne ulos tuolta.” Minä neuvoin. ”Me tulemme eri kautta.”
Jill nousi, kerrankin, se päätti tehdä kuten käskin, Rosie ja Tao-Tao kiirehtivät kiipeämään Skarmoryn selkään. Jill nousi siivilleen ja lehahti ulos aukosta.
Minä seurasin pitkäkaulaa, Tyrunt-Slash käveli vierelläni. Tunsin kylmän tuulen puhaltavan kasvoillani, ulos käynti oli lähellä. Näin miten pitkäkaula hivuttautui ulos luolaston aukosta.
”Hyvä.” Minä puhisin. ”Nyt vain me. Valmista, Slash?”
Slash nyökkäsi. Sanotaan kuitenkin, että kun asiat ovat menossa hyvin, tulee aina jokin ongelma. Juuri kun pitkäkaula oli päässyt ulos tulivuoresta, kiviä alkoi pudota meidän väliimme, meidän ja ulos käynnin.
”Mene vain!” Minä huusin Amauralle. ”Me keksimme jotain.” Ja paras keksiä äkkiä.
”Slash, onko lähellä toista ulos käyntiä?”
Slash pudisti päätään. Katsoin pudonneista kivistä muodostunutta kekoa, jos seisoisin sen päällä, saattaisin ehkä päästä kiipeämään luolan suun päällä olevalle ulokkeelle.
Nostin Tyruntin syliini. ”Olet tainnut syödä liikaa niitä marjoja!” Sillä se painoi kuin synti ja enemmänkin. Nousin kivi kasan päälle, ylsin juuri ja juuri nostamaan Tyruntin ulokkeelle.
”Slash, yritä tehdä seinään pieni aukko, ei liian suurta.” Minä selitin. ”Vain niin iso että pääset itse ulos.”
Slash katsahti minuun.
”Minä pärjään kyllä.” Lisäsin. ”Huolehdi vain itsestäsi.” Slash alkoi kaapia seinää kynsillään. Se puski seinää päällään, monta kertaa, kunnes viimein se sai pienen reiän aikaan.
”Mene nyt.” Minä käskin. Tyrunt epäröi.
”Mene.” Minä sanoin. ”Tulen perässä.” Sen se uskoi, vaikka se olikin vale. Tyrunt tunkeutui pienestä kolosta ihmisten ilmoille. Minä käänsin selkäni sille ja katsoi laavaa, joka oli tunkeutunut käytävää pitkin tänne. Osa laavasta oli kai eksynyt, sillä eikös sen pitänyt mennä ylös eikä alas?
”No niin, Celebi.” Minä kuiskasin. ”Se on tehty että..”

Sitten yks, kaks, olinkin ulkona Tyruntin kanssa.
”Selvisimme.” Minä huokaisin. ”No niin, nyt viidakkoon – siellä meidän pitäisi olla turvassa.” En tietenkään voinut tietää sitä, mutta oli siellä turvallisempaa kuin purkautuvan tulivuoren kupeessa. Amaura juoksi niin että maa tömähteli, minä ja Slash juoksimme minkä tömähdyksiltä pääsimme. Jill kaarsi alas Rosie ja Tao-Tao selässään. Se laskeutui.
”Vaihdetaan paikkoja.” Minä sanoin. Pudotin pikkuiset Amauran selkään ja nousin itse Jillin selkään Slashin kanssa. Pakenimme kaikki sille aukealle, josta se kammottava Aerodactyl oli minut siepannut. Olisimme menneet kauemmaksi ellei eräs tietty pieni pokémon olisi ilmaantunut sinne.
”Celebi!”
”Hyvin tehty” Se sanoi.
”Se olikin hiuskarvan varassa.” Minä huokaisin. ”Mitä Slashille ja Amauralle tapahtuu?
”Pidän huolen että he selviävät.” Celebi vakuutti. Sitten se kääntyi Slashin puoleen, Slash oli painanut raskaan päänsä rintaani vasten. ”Älä sure, te tapaatte vielä.”
”Pancham!” Tao-Tao huudahti. Sekin näytti maansa myyneeltä. Se tiesi, että meidän oli kai nyt sanottava hyvästit.
”Jos Harley haluaa, saat mennä minun puolestani mukaan.” Celebi sanoi.
”Haluatko tulla meidän kanssamme?” Minä kysyin. Panda nyökkäsi innokkaasti. Enempää ei sanottu. Tunsin nytkähdyksen vatsan pohjassa ja sitten rysähdin keskelle kylpyhuoneen märkää lattiaa. Joku oli suihkussa.
”Herran jesta, Harley.” Veljeni kurkisti suihkuverhon takaa. ”Onko pieni yksityisyys liikaa pyydetty?”
”Ethän sinä edes ikinä lukitse oveasi kun käyt vessassa.” Minä letkautin.

Painuin ulos kylpyhuoneesta. Kaikki olivat jo jalkeilla. Ozzy puristi kädentyngissään jotakin kiven murikkaa, se riensi tuomaan sen minulle.
”Osha!”
”Mikä tämä on?” Minä kysyin. Kuulin kylpyhuoneesta randomia, erittäin tyttömäistä kiljuntaa ja Skarmoryn raakuntaa.
”Se taitaa olla fossiili.” Trev pöllähti jostain selkäni taakse. ”Se tuli äsken, osoitettiin sinulle. Onkohan se professorilta?”
Minä kohautin hartioitani. Nappasin levällään olevista tavaroistani yhden poképallon, sellaisen joka näytti normaalilta poképallolta, muttei ollut aivan tavallinen, se oli koristettu keltaisin ja mustin merkein. Sitten kurkistin reppuuni, tarkistaakseni ettei munukoilla ollut hätää, sillä en osannut sanoa kuinka kauan olin ollut poissa. Mutta mitään ei ollut tapahtunut niiden suhteen, yhä kuoriutumattomia kumpainenkin.
”Minne sinä menet?”  Trev kysyi.
”Nappaan uuden pokémonin.” Minä ilmoitin ennen kuin poistuin huoneesta. Kävelin rappuset alas, Rosie seurasi ja Rosieta seurasi Tao-Tao.
”Hyvää huomenta.” Hoitaja Joy huikkasi tiskiltä.
”Hyvää tosiaan.” Minä vastasin ja painelin pienen seurueeni kanssa ulos. Menimme pokémon centerin taakse.
”No niin, Tao-Tao.” Minä sanoin. ”Nyt otellaan.”
Panda nyökkäsi innokkaasti.

Rosie ottelisi nyt ensimmäisen kerran. Se näytti hiukan hermostuneelta. Tao-Tao lähti liikkeelle potkulla.
”Väistä!” Minä käskin. Rosie pomppasi pandan yli ketterästi, kuten kuka tahansa Buneary. Panda katsoi hämilleen ympärilleen, se ei nähnyt että Rosie oli sen takana.
”Tee Pound!” Ja sitä yllättyneempi se oli kun Rosie löi sitä eriraajallaan selkään. Mutta pandakin oli kova vastus, se löi Rosieta takaisin – ja kovaa. Se vaikka kuinka pitikin vaaleanpunaisesta Bunearystä, tahtoi näyttää että osasi taistella. Hyvä. Sitä enemmän minulla olisikin käyttöä sille. Rosie kaatui iskun voimasta maahan, se hieroi poskeaan, johon pandan tassu oli osunut.
”Ei se mitään, Rosie.” Minä lohdutin. ”Nouse ylös.”
Ja Rosie nousi, mutta kaatui taas, saadessaan uuden nyrkin iskun vatsaansa. Seuraavan iskun tullessa jänö ei ollut ehtinyt edes seisomaan, se kaatui taas.
”Odota, Rosie.” Minä sanoin. ”Odota seuraavaa iskua.”
Kolmas isku osui Rosieta jälleen kasvoihin.
”Tee FirePunch!” Rosie nosti heikosti liekehtivän käpälänsä ja vuorostaan pamautti pandaa turpiin. Panda lensi iskun voimasta kauemmas, se piteli hetken palanutta poskeaan ja katsoi hämmästyneesti Rosieta.
Mutta ei se kauaa ihmetellyt, se oli pian taas potkimassa Rosieta, mutta tällä kertaa Rosie oli sentään pystyssä. Iskut tekivät kuitenkin pahaa, olihan Buneary normaali-tyyppiä ja iskuista päätellen Tao-Tao taistelu-tyyppiä.
Tao-Tao kaatoi Rosien taklaamalla sen, se valmistautui uudelleen käymään Bunearyn kimppuun nyrkein mutta oli minullakin idea.
”Tee ThunderPunch maahan ympärillesi.” Rosie loikkasi nopeasti ylös ja alkoi sen enempää miettimättä iskeä käpäläänsä sinne tänne, maahan se kuitenkin osui. Tao-Taon astuessa lähemmäksi se sai jalkojensa kautta pienen sähkötällin, joka oli pienuudestaan huolimatta niin suuri – sen mitta puulla, että panda kaatui nurin.
”Viimeistele Poundilla.” Minä sanoin. Rosie loikkasi tarmokkaasti pandan luo, joka oli noussut istumaan – kumma kyllä ei seisomaan asti, ja pamautti Tao-Tao’ta raajallaan kasvoihin, kuin rukkaset antaisi. Sitten minä heitin poképallon.

Kommentit:

Cinna


Pallo heiluu ja sitten lopettaa heilumisensa, Pancham jää kiinni. Ilmoittele tietoja.

Haha, Tao-Tao. Mahtaako tässä olla kyseisen Panchamin lempinimi? Saattaisi kyllä olla ehkä pienesti ristiriidassa kyseisen Pandan ja sinun Pandasi kanssa luonteeltaan, tai en tiedä. Kävin miettimään, että tämä tarina ei paikoittain ollut ihan kamalan looginen, monta kymmentä kiloa () painava Tyrunt hyppimässä Harleyn päällä ja Harley seisomassa sulan laavan vieressä eivät ikinä toteutuisi oikeassa maailmassa. :’D Toisaalta tämän kaiken ja paljon muuta voi pistää pokemonmaailman piikkiin, logiikka loistaa siellä kyllä poissaolollaan, jos käydään miettimään.

Mutta kokonaisuudessaan tämä oli tosi söpö (tiedä häntä sitten, onko tämä oikea sana kuvaamaan tätä) seikkailu menneisyydessä ja tykkäsin paljon tuosta, että Pancham tuli juurikin mukaan muinais-Kuurasta. Ja jätti-Serperior kuulostaa ihan äärimmäisen majesteettiselta. :3

Rosielle 15 exp, Jillille 10 exp, sinulle §30 ja palkkiot aikamatkailusta.

Vihellyksen vanhat tarinat 21 > Punapää laukoo totuuksia

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Marraskuussa 2013.

Menin suoraa päätä pokémon centeriin, sillä molemmat pokémonini olivat kärsineet vahinkoa – voitosta huolimatta.
”Hoitaja, katsoisitko näitä kahta?” Minä pyysin, heti astuttuani pokémon centeriin.
”Voi hyvä tavaton.” Pinkkihiuksinen hoitaja Joy päivitteli. ”Mitä ihmettä tuolla Eeveelle on sattunut?”
”Se sai osuman tuli-tyypin iskusta.” Minä selitin.
”Mutta sen väritys..” Hoitaja totesi.
”Se on aina ollut tuollainen.” Minä selitin. Laskin Ozzyn ja Aprilin tiskille.
”Mistäs te nyt näin aikaisin tulette?” Hoitaja kysyi arvioidessaan samalla pokémonieni kuntoa.
”Saliottelusta.” Minä huokaisin.
”No, miten kävi?” Hoitaja Joy kysyi hyväntahtoisesti. Niinpä näytin hänelle uutta salimerkkiäni.
”Onneksi olkoon.” Hän hymyili. ”Mahdat olla ylpeä nyt?”
”No jaa.” Minä vastasin. ”Ehken ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin.”
”Pokémonisi taisivat rehkiä oikein olan takaa.” Hoitaja ilmoitti. ”Ne ovat ihan poikki.”
”Sopiiko jos jätän ne tänne lepäämään?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili. ”Tule hakemaan ne illalla.”
Minä nyökkäsin. ”Nähdään sitten.”  Sitten käännyin pokémonieni puoleen. ”Olen ylpeä teistä molemmista, erityisesti sinusta April. Levätkää nyt kunnolla, haen teidät sitten illalla.”

Kun palasin yöpymispaikkaamme, pokémon centerin yläkertaan, minua ei kohdannut mikään yllätys, sekä Tim että Trev olivat vielä täydessä unessa. Prim ja Rosie olivat käpertyneet reppuni vierelle nukkumaan kylki kyljessä, repun toisella puolella tuhisi Kitty, Hamlet oli käpertynyt sen viereen. Minä hymyilin, nyt oli Hamlet tainnut ihastua ja pahemman kerran, vaikka ymmärtäähän sen. Olihan Kitty kaunis Skitty-neiti. Mutta voi tuota Indyä, se makasi veljeni hikisten vaatteiden päällä ja kuorsasi, tuo haju ei tekisi sille hyvää. Mutta missä olivat Aries ja Hazel? Niitä ei näkynyt missään. Hipsin sängylleni ja vedin kengät jalastani, sitten peittoni alkoi elää, siellä liikkui jokin möykky. Möykky oli Hazel, joka oli käpertynyt peittoni alle nukkumaan. Pieni Pichu katseli minua väsyneenä, sen ruskeat silmät olivat aivan ristissä.
”Nuku sinä vain, Hazel.” Minä kuiskasin.
Olin juuri painamassa päätäni tyynyyn, kun jokin pikkuruinen kipitti ulos minun tyynyliinastani.
”Anteeksi Aries.” Minä kuiskasin. ”Nukutko siellä Jillin takia?”
”Spinaa!” Spinarak vinkaisi hiljaa. Minä katsahdin Trevin jalkoja unissaan nokkivaa Skarmoryä.
”Nuku vain siinä.” Minä kuiskasin. ”Ei se minua uskalla herättää, ja jos uskaltaa sen käy huonosti.”
Pieni Spinarak nyökkäsi, se kipitti uudelleen tyynyliinaan ja minä puolestani en aikonutkaan häiritä päineni sen unta, en käyttänyt tyynyä vaan käperryin epämääräiselle sykkyrälle, Hazel käpertyi kylkeäni vasten. Nukahdin melkein heti – kuorsauksesta huolimatta.

Näin mitä kummallisinta unta. Tai ainakin jos minun unieni kaavalla tämä uni laskettiin kummalliseksi, sillä yleensä nukuin unia näkemättä.
Kävelin jossain, en oikein tiedä missä, sillä en pahemmin nähnyt eteeni, kaikkialla näkyi vain valkeaa usvaa, kävelin eteenpäin, en tiedä miksi – mutta tuskinpa sillä oli väliä, tämähän oli vain uni. Äkkiä jokin lehahti yläpuolellani, jokin siellä oli, mutten nähnyt mikä. Sitten kuulin laulua, tarkemmin sanottuna hyräilyä, enkä vain kuullut sitä, ikään kuin se – hyräily, kuuluisi pääni sisältä. Hienoa, olenko sekoamassa? Ääni oli pehmeä, mutten tuntenut sitä. Sitten jokin lehahti taas, näin ensin sen varjon, ja sitten se, mikä se nyt olikin, lennähti maahan eteeni. Se oli pokémon, hyvin pieni vaaleanvihreä pokémon jolla oli pienet siivet selässä, mustat silmän ympärykset ja suuret jään siniset silmät. En ollut ennen nähnyt tuota pokémonia, mutta tiesin kyllä mikä – tai oikeastaan kuka se oli.
”Celebi?”
”Seuraa minua, haluan näyttää jotain!”
”Hei hetkinen, sinähän matkustat ajassa?” Minä kysyin, mutta Celebi lähti uudelleen lentoon. Pelkäsin että kadottaisin sen, mutta se ei lentänyt korkealla, se lensi itse asiassa maan tasolla, että pystyisin seuraamaan sitä. Pinkaisin juoksuun, sillä minusta tuntui, ettei Celebi jäänyt odottelemaan, sillä näytti olevan kiire.
”Aiheutitko sinä sen viimeisen aikamatkustusjutuin?” Minä kysyin. ”Miksi? Onnistuinko muuttamaan jotain? Onko minun äitini vielä..”
Sitten Celebi pysähtyi, ja sumu ympäriltämme hälveni. Seisoimme keskellä viidakkoa, oli hirmuisen lämmin ja ympärillä tuoksuivat lehtipuut.
”Celebi, mikä tämä paikka on?” Minä kysyin.
”Tämä on Kuura.” Ääni päässäni vastasi. Ääni kuului siis Celebille.
”Kuura? Tämäkö? Ei voi olla.” Minä vastasin. ”Tämähän on viidakko.”
”Tältä Kuura ennen muinoin näytti.” Celebi sanoi. ”Tuhansia vuosia sitten.”
”Miksi minä sitten olen täällä?” Minä kysyin.
”Haluan näyttää sinulle jotain.” Pokémon vastasi. ”Seuraa minua.”
Ja minä seurasin. Celebi johdatti minut viidakon halki, jostain kuului ryminää ja epämääräisiä kiljahduksia. Ne taisivat olla muinaisia pokémoneja. Jokin sisimmässäni sanoi, etten haluaisi tavata niistä yhtäkään, saattaisin jopa päätyä muinaispokémonin ruuaksi, jos hyvin kävisi.
”Näetkö tuon?” Celebi kysyi. Edessämme oli suuri tulivuori.
”Onko tuo se minkä luulen sen olevan?” Minä kysyin. ”Mitä tulivuori tekee tällaisessa paikassa? En muista onko Kuurassa yhtään tulivuorta.”
Ei kun olihan Kuurassa yksi mutta se on jo tätä nykyä..
”Sammunut vai?” Celebi arvasi. ”Mutta täällä se purkautuu pian.”
”Mistä niin päättelet?” Minä kysyin.
Typerä kysymys se olikin. Sillä juuri silloin tulivuori alkoi elämöidä, se piti kovaa jyrisevää ääntä ja sai koko tienoon tärisemään.
”Unohda tuo äskeinen kysymys.” Minä korjasin. ”Miten tämä liittyy minuun?”
”Vuoren sisällä elää kaksi tärkeää pokémonia, joita et ole tavannut.”  Celebi selitti. ”Ne ovat historialle hyvin tärkeitä ja jos ne tuhoutuvat..”
”Mitä sitten tapahtuu?” Minä kysyin.
”Ei läheskään mitään niin pahaa kuin tehtävässä epäonnistumisen yhteydessä.” Celebi selitti. ”Sillä jos nuo kaksi tuhoutuvat se aiheuttaa myös tuhoa sinun ajassasi. Siksi sinun täytyy auttaa.”

”Harley, senkin rontti!” Sellainen huuto herätti minut. Huuto kuului typerän veljeni suusta, enkä olisi millään halunnut herätä.
”Mene pois, mäntti!” Minä murisin.
”Onneksi olkoon, systeri!” Poika karjui korvaani. ”Me nähtiin juuri mökönaama Murasaki, sinä olit kuulemma saanut pahaa jälkeä aikaan salilla!”
”Entä sitten?” Minä haukottelin. ”Painu kuuseen, haluan nukkua!”
”Skaaar!” Nokkaisu.
”Auts!” Tim parahti.
”Kiitos, Jill.” Minä mutisin. Olipa ollut pahuksen mielenkiintoinen uni, mitenköhän se olisi jatkunut? No en varmaan saisi sitä koskaan selville, sillä en saanut tämän episodin jälkeen unta.  Ei sen puoleen, olinkin onnistunut nukkumaan puolet päivästä, mutta uni jäi kuitenkin vaivaamaan minua.
”Milloin me lähdemme?” Tim kärtti.
”Emme ennen iltaa.” Minä vastasin.
”Ja miksi ei?” Poika tahtoi tietää.
”Ozzy ja April lepäävät iltaan asti pokémon centerissä, siksi.” Minä tähdensin.
”Ai.” Tim sanoi. ”No sitten lähdetään vasta huomenna.”
”Mitä nyt Tim?” Minä naurahdin. ”Pelkäätkö pimeää?”
”En.” Poika sanoi terävästi. ”Mutta tässä kaupungissa ei kannata liikkua pimeän tultua.”
”Kuinka niin?” Minä vuorostani tahdoin tietää.
”Täällä liikkuu hämäriä tyyppejä.” Poika kommentoi. ”Joten siskoseni, saanko ehdottaa että pysyt kiltisti koko päivän sisätiloissa?”
”Et saa.” Minä paukautin. ”Minä en aio viettää koko päivää sisätiloissa.”

Halusin välttämättä katsella ympärilleni. Jill joka oli väsynyt, sai jäädä vahtimaan, ettei veljeni tehnyt typeryyksiä, tällä varjolla nappasin mukaani – hartialleni Ariesin, Hazel halusi tietenkin myös tulla.
”Heippa, Indy.” Minä sanoin. Possu venytteli itseään veljeni likaisten kuteiden päällä. ”Lähdetkös ulos?”
”Swi!” Swinub hihkaisi innoissaan.
”Tulet sitten takaisin ennen pimeää!” Tim huikkasi.
”No en varmasti tule.” Minä mutisin. ”Jill, Hamlet ja Kitty, olkaa sitten kiltisti. Ja te myös Prim ja Rosie.”
”Ehkä ne kiusaavat Timiä poissa ollessamme.” Minä ajattelin huvittuneena.

Siinä missä eilen tämä kaupunki oli ollut täynnä iloisia, nauravia ja hilpeitä ihmisiä oli tämä paikka nyt täysin kuollut. Kaupunki oli hiiren hiljainen, ja kaikki näkemämme ihmiset näyttivät jotenkin masentuneilta. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mikä oli toisaalta hyvä, sillä en ollut järin seurallinen, pokémonit olivat tietenkin asia erikseen, mutta sen te varmaan ymmärsittekin. Oli harmaa päivä harmaassa kaupungissa.. ehkä tuo tampio oli oikeassa siinä asiassa, että tämä paikka oli masentava.
”Hei, Indy!” Minä huusin, kun tajusin miten uteliaana pieni sininen possu tutki läheistä roska-astiaa. ”Älä sörki sitä, et tiedä mitä roskaa siellä on!”
”Swi!” Swinub huusi innoissaan, se loikkasi roska-astiaan kokonaan – ja kaatoi koko pöntön nurin siinä samalla.
”Swinub!” Huuto kuulosti vaimealta, koko sen ajan olin istunut rauhaisasti eräällä vähemmän likaisella penkillä, nyt minun oli noustava katsomaan mitä sattui. Myös Hazel halusi nähdä mitä kummaa Indigo puuhasi. Aries tutkaili tilannetta hartiani päältä, siinä se parhaiten viihtyi.
”Indy?” Minä kysyin ja kyykistyin roskapöntön eteen.
”Swi!” Taas vaimea äännähdys.
”Voi hyvä luoja, älä sano että jäit jumiin sinne.” Minä päivittelin.
”Chuu?” Hazel katsoi minua kysyvästi.
”Voi herran tähden.” Minä päivittelin, oli pakko kai ryhtyä roskisdyykkariksi. Työnsin käteni roskikseen ja aloin etsiä pientä ja pyöreää pokémonia. Missä olet?
”Olet siirtynyt sinulle paremmin sopivaan ammattiin näemmä.” Tuon tapaisen äänen olin kuullut vain kerran ja siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ääni kuului Fritz Avalon-nimiselle kouluttajalle, hän oli kuin kuka tahansa muukin hieman perusomahyväisempää luonnetta yläpuolella oleva tyyppi, jota en voinut sietää. Se ei johtunut pojan luonteesta vaikka se ottikin minua päähän niin pirusti, se johtui siitä että hän oli joskus ollut Ozzyn kouluttaja – eikä häävi sellainen. Poika katsoi minua nenän varttansa pitkin kylmillä tummansinisillä silmillään, huomasin että hänen jäänsiniset hiuksensa olivat kasvaneet viime kerrasta, hän oli sitonut ne päänsä taakse.
”Fritz Avalon, Leaf Townista” Sanoin kylmällä äänellä, tartuin löytämääni pieneen ja pyöreään otukseen ja vedin sen irti roskapöntöstä.
”Harley Leroux Charca Townista.” Poika vastasi viileällä äänen sävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Minä kysyin asiallisesti tai sitten en.
”Kävin salilla, joudun odottamaan huomiseen. Tiedätkö mitä kuulin?” Poika selitti.
”En, minulla ei ole hajuakaan.” Minä mutisin ärtyneesti.
”Että eräs punapää hakkasi salipäällikön pokémonit oudon värisellä Eeveellä ja Oshawottilla.” Fritz tuhahti. ”Arvasin että se olisit sinä. No missä vanha Oshawottini on?”
”Pokémon centerissä Aprilin kanssa.” Minä vastasin. ”April on Eevee, eikä yhtään oudon värinen.”
”No nyt kun minulla on aikaa, saat toimia harjoitusvastustajani.” Poika sanoi.
”Sinusta on tullut entistä röyhkeämpi.” Minä huomautin noustessani ylös.
”Ja sinusta roskisdyykkari.” Poika paukautti. ”Uusia pokémoneja?”
”Joo, nämä kaikki.” Minä sanoin. ”Aries, Hazel, Indy – tavatkaa mäntti.”

Onpas hurmaava päivä, iltapäivä – mutta miten vain. Ottelu, pimeällä roskien hajuisella kujalla, mikä unelmien täyttymys.
”No niin, Aries. Sinä saat aloittaa.” Minä sanoin.
”Spinaa!” Pieni Spinarak katsahti minuun hiukan pelokkaasti. Se ei ollut ennen otellut.
”Älä yhtään huoli, Aries.” Minä lohdutin. ”Ole kuin April ja tee vain se mihin pystyt.”
Aries loikkasi hartialtani alas, se värisi. Ehkä olisi pitänyt käyttää aluksi Indyä, tai Hazeliä, mutta..
”Vihreä siis.” Fritz naurahti. ”Sitten minäkin teen samoin.”
Fritzin ensimmäisestä poképallosta astui esiin Treecko, juuri se sama, minkä Ozzy oli päihittänyt aikoinaan.
”Tee pound.”
Tähystin nopeasti ylös, seisoimme sopivasti jonkun katoksen alla. ”Aries tee String shot tuonne ylös.”
Treecko oli nopea, mutta niin oli Arieskin. Se sylkäisi suustaan tahmeaa rihmaa kohti kattoa, Treecko puolestaan juoksi Ariesta kohti, ja pamautti sitä vihreällä nyrkillään, mutta Aries ei lentänyt päin seinää, vaan ote rihmaan sai sen pysymään jotenkuten paikoillaan.
”Kiipeä ylös!” Sen Aries tekikin enemmän kuin mielellään, se eli kai siinä uskossa ettei Treecko päässyt niin ylös, mutta siinä Aries erehtyi.
”Hyppää ylös ja tee Quick Attack!” Fritz osasi totta vie käskyttää pokémoniaan ja se myös totteli, se hyppäsi tarmokkaasti kohti Ariesia – hirveällä vauhdilla vieläpä. Tuo hyökkäys kyllä rikkoisi rihman ellei..
”Aries kiepauta rihmaa!” Minä sanoin kun Treecko lähestyi Spinarakia uhkaavalla nopeudella. Viime hetkellä Aries onnistuikin heilauttamaan rihmaansa kauemmaksi Treekosta. Treecko katsoi hämmentyneenä ylös kohti Ariesta, ja mietti miksei se ollut osunut. Siinä oli tilaisuutemme.
”Aries, Poison Sting!”
Aries tulitti Treeckoa pienillä piikeillä, mutta Treecko väisti ne nopeasti.
”Tee pound!” Ja Treecko loikkasi, tällä kertaa se muksautti Ariesta sellaisella voimalla että siima katkesi ja Aries kellahti selin maahan. Sitten Treecko teki Quick Attackin. Aries huusi tuskissaan ja tällä kertaa Aries lensi päin seiniä, tai läheistä rakennusta, sama se, ymmärrätte varmaan pointtini.
”Hyvin tehty.” Fritz kehui Treeckoa. Minä puolestani juoksin Ariesin luo, se värisi kivusta.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin, mutta sain vastauksekseni vain heikkoa piipitystä. ”Ei se mitään, Aries. Teit parhaasi, se riittää.” Sitten minä nostin pikkuisen hartialleni.

Ottelu jatkui. Seuraavaksi Fritz kutsui esiin Emolgansa. Hazel näytti innostuneelta, se olisi halunnut käydä jo kehään.
”Odotahan, Hazel.” Minä toppuuttelin. ”Annetaan Indyn hoitaa tämä.”
”Onko tuo sininen täplä olevinaan Swinub?” Fritz kysyi, mutta minä tiesin että hän yritti vain kiusata minua ja Indyä.
”Eikö olekin kaunis?” Minä virnistin.
”Tail Whip.” Kyllä, Fritzin täytyi tietää, ettei sähköhyökkäyksistä ollut paljon hyötyä, sillä Swinub oli osaksi maa-tyyppiä. Miten onnekasta, kun ottaa huomioon että viimeksi tuo Emolga käristi Ozzyn.
”Indy, tee Tackle.” Minä sanoin. Emolga liihotteli lähietäisyydelle, se teki ilmassa kuperkeikan, ja pamautti sitten Indigoa hännällään. Swinub katsoi Emolgaa hämmentyneenä, mitä tuon iskun oli tarkoitus tehdä – minusta Indyn ilme näytti juuri siltä. Indigo ei kuitenkaan ollut tyhmä, se teki pienen loikan lyhyillä Swinubin jaloillaan ja pamautti kehopuskin päin sähköpokémonia.
Emolga menetti osan tasapainostaan ja alkoi vaappua.
”Powder Snow!” Huusin äkkiä, ennen kuin liito-orava pokémon ehtisikään korjata tasapainoaan.
”Swi!” Swinub huudahti, se avasi suunsa ja sylki sieltä valkoista puuteri lunta, joka osui suoraan Emolgaan.
”Electra, palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa.
”Mitä nyt yhtäkkiä?” Minä kysyin.
”Maa-tyyppi imee itseensä kaikki sähkötyypin hyökkäykset.” Fritz sanoi. ”Kai sinä sen tiedät?”
”Toki.” Minä vastasin. ”Mutta en minä sen takia luovuttaisi.”
Fritz käänsi minulle selkänsä, hän oli aikeissa lähteä, varmaan siksi että aion käyttää Hazeliä, ja Fritzillä itsellään oli lento-tyyppi jäljellä.
”Avalon.” Minä sanoin. ”Salipäälliköllä on lohikäärme ja pimeystyypin pokémon.”
”Neuvotko minua, punapää?” Poika kysyi.
”En.” Minä sanoin. ”Sanonpahan vain, ettei minulla ollut tyyppi-etua silloin, piti turvautua luovuuteen.”
”Eli?”
”Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, en minä silti periksi antanut.”
”Väitätkö että meidän pitäisi käydä ottelu loppuun?”
”Sinähän siitä päätät.” Minä vastasin. ”Mutta käytöksesi on osoittautunut pelkurimaiseksi, sen vain sanon.”
Sitten Fritz kääntyi taas ympäri, tällä kertaa hän katsoi minua raivoisasti. ”Kutsutko sinä minua pelkuriksi?”
”Sinä hylkäsit Ozzyn, vaikket edes yrittänyt sen kanssa kunnolla.” Minä syytin.
”Se oli hermoja raastava.” Fritz sanoi.
”Ja tarvitsi vain ymmärrystä ja hiukan periesiantamattomuutta.” Minä sanoin. ”Minulla on vielä Ozzyakin vaikeampi pokémon, nuori Skarmory – Jill. Sen kanssa ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta saan siitä vielä luotettavan, sen verran tiedän. Ja Belle – Beautiflyni, ei sekään minuun luota, mutta muutan sen.”
”Muutat?” Nyt Fritzin ääni kuulosti jo huvittuneelta.
”Belle hylättiin, siksi se on tyly kaikille.” Minä selitin. ”Olen varma, että sinäkin tiedät, mitä sellainen tarvitsee.”
”Psykologista, punapää.” Fritz lausui. ”Mutta sinä voitit tämän kerran. Mutta vain tämän, tiedä se.”

Ottelumme jatkui. Hazel oli aivan täpinöissään päästessään ottelemaan. Fritzin Spearow oli kasvanut sitten viime näkemän, se kehittyisi pian.
”Tee peck!” Vai yritti se mokoma nokkaista minun Pichuani, nopeus oli huima, enkä ollut varma pystyisikö Hazel väistämään sen, joten päädyin seuraavaan.
”Puolusta Tail Whipillä.”
Hazel veti häntänsä kuin miekan itsensä ja Spearow’n terävän nokan väliin, mutta Spearow oli vahvempi kuin piskuinen Hazel, se työnsi Pichua taaksepäin.
”Tee Sweet kiss!”
Hazel suikkasi nopeasti suukon Spearow’n nokalle. Spearow’n nokka punehtui ja se päätti lentää etäämmäs Pichusta.
”Tee fury attack!”
”Tee bide!” Okei, kohta rysähtäisi. Fury Attack oli paha, en ollut aivan varma, miten pieni Hazel kestäisi sellaisen iskun, mutta jos se kestäisi, niin Bide pitäisi kyllä huolen muusta. Ensimmäinen tuli, eikä Hazel osannut väistää sitä, se osui Hazelin rinnuksiin ja teki kipeää, niin kipeää että Pichu huusi. Toinen ei osunut, eikä sen ollut tarkoituskaan osua, sen piti olla läheltä piti osuma, Hazelin jalat olivat lyhyet, se kaatui yrittäessään väistää iskua, jonka ei olisi edes pitänyt osua. Seuraava isku osui päähän. Hazel näytti pyörtyneeltä, se retkotti maassa ketarat ojossa. Näin tyytyväisen hymyn, hän oli voittanut. Mutta sitten Hazel nousi ylös ja se hehkui kullankeltaista valoa, voimaa, joka purkautui yhdessä rysäyksessä Spearow’hun.
”Palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin. Sitten hän katsoi minua. ”Et käyttänyt sähkötyypin iskuja.”
”En.” Sanoin nostaessani loukkaantunutta Hazeliä syliini. ”Mitä hauskaa ottelussa olisi sitten ollut?”
”Olisitko käyttänyt Electraan maa-tyypin iskuja?” Fritz tahtoi tietää.
”En luultavasti.” Minä myönsin.
”Vai niin.” Poika sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, mutta pysähtyi äkisti.
”Mitä sinä muuten puuhaat sen vihreähapsun kanssa?”
”Kenen?” Minä kysyin.
”Näin teidät yhdessä tivolissa.” Fritz tokaisi. ”Luulin että olet tuolla pärställä hankkinut itsellesi poikaystävän.”
”Se ällöttävä viherpiiperö ei ole minun poikaystäväni!” Minä huusin. ”Miksi edes kysyt?”
”Kysynpähän vain.” Ja siinä se. Sitten hän käveli tiehensä, mikä oli hyvä, tästä asiasta en nimittäin haluaisi jutella, en kenenkään kanssa.

Suljin muut pokémonit palloihinsa, paitsi Ariesin. Sitten minäkin lähdin pois, oli tullut jo pimeä.
”Älä ole surullinen Aries.” Minä lohdutin pientä Spinarakia. ”Meidän täytyy vain treenata yhdessä, sen verran minä teistä ötökkä-tyypeistä tiedän, että te kyllä vahvistutte, ajan kanssa.”
”Spinaa.” Spinarak vinkaisi alakuloisesti.
”Sitä paitsi pärjäsit hyvin, Fritz on aika vaikea tyyppi.” Minä selitin. ”En tykkää hänestä, Ozzyn takia.”
”Spinarak?” Pieni myrkyn vihreä pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Hän hylkäsi Ozzyn, ja professori Mimosa otti sen huostaansa.” Minä kerroin. ”Viime syksynä se karkasi ja tuli naapurustoon leikkimään Tarzania.”
Se muisto liikutti minua, sillä olihan se aika koominen tapa tavata nykyinen paras ystäväni. ”Ozzy oli holtiton, mutta sen pienen hetken ansiosta, siitä tuli paras kaverini.”
Sitten tunsin värinän jalkojeni alla, samanlaisen kuin silloin. Kun tapasin äitini, ja pikkuisen minun.
”Harley, tarvitsen apuasi!” Pieni ääni pää kopassani huusi. ”Sinun täytyy auttaa niitä.”
”Celebi.” Minä lausuin. ”Minä autan, mutta selitä ensin mitä..”
Sitten joku tarttui minua käsivarresta.
”Herran tähden Harley.” Trev huudahti, hän näytti hieman pelottavalta näin pimeässä, tukka oli yön musta. ”Minä luulin että katoat!”
”Täällä ei ole muita, Trev.” Minä huomautin.
”Ei kun tarkoitan, että näin sinut, mutta sitten sinä aloit kadota.” Poika selitti. ”Ikään kuin sinun ruumiisi olisi hävinnyt jonnekin.”
”Näitkö varmasti oikein?” Minä kysyin. ”Ja mistä tuo onki ilmestyi?” Trevillä oli mukanaan vanhan näköinen onki.
”Aion kalastaa huomenna kun menemme Granite Bridgelle.” Trev selitti. ”Eikö Tim käskenyt palata ennen pimeän tuloa?”
”Enhän minä luvannut totella.” Minä letkautin.
”No mitä jos palaisimme?” Trev naurahti. ”Ettei veljesi revi pelihousujaan.”
”Se olisi kyllä näky.” Minä naurahdin perään. ”Mutta mennään vain, Ozzy ja Aprilkin odottavat taatusti paluutani.”  

Kommentit:

Cinna


Tarina [21]
Huu, tykkäsin tuosta ottelusta, vaikka lyhykäinen olikin. Mietin vaan, että eihän Fritzin Emolgaan olisi maatyypin iskut tehonneet muutenkaan, mokoma kun on puoliksi lentotyyppiä. x) Hymähtelin kyseisen pojan piikittelyille varsinkin tuosta roskisdyykkauskohtauksesta, mukavaa pientä huumoria joka toimii. Mahtaako seuraavana olla luvassa aikamatkailua?

Ps. Aww, tyynyliina nukkumapaikkana. 😀 Miksi nämä tarinat ovat niin söpöjä?

Aries, Hazel ja Indigo 15 exp ja sinulle §35.

Vihellyksen vanhat tarinat 20 > Pimeyden sydämessä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin lokakuussa 2013.

Haukottelin. Kello tuli viisi aamulla. En saanut unta. Tim ja Trev kuorsasivat kuorossa, taustakuorona toimi sininen pallo, Indy.
 ”Vee?” Jokin pörröinen istui paljaiden jalkojeni päälle, ja tuijotti minua kauniin sinisillä silmillään. ”Huomenta, April.” Minä sanoin. ”Etkö saa unta, vai oletko muuten vain aamuvirkku?”
 ”Eevee vee!” April hihkaisi.
”Tänään mennään salille.” Minä ilmoitin. ”Haluatko otella?”
”Eevee..” Pikkuinen vinkaisi arasti.
”Pärjäisit varmasti hyvin.” Minä kannustin. ”Kunhan kuuntelet ohjeitani, kaikki menee hyvin.” ”Osha?” Ozzy kömpi pois peiton alta ja katsoi meitä unisesti.
”Ozzy, me menemme tänään hoitamaan salin pois päiväjärjestyksestä.” Minä ilmoitin. ”Voinko luottaa apuusi?”
 ”Oshawott!” Sana salihaasteesta sai Ozzyn piristymään hetkessä, se hyppäsi heti alas sängyltä ja alkoi selittää Aprilille kädet innosta heiluen viime saliottelusta. Se varmaan selosti siitä, miten voitti Kinokon Butterfreen.
Sillä välin minä vedin ylleni kuluneet – jokseenkin löysät tummansiniset farkut ja mustan hupparin. Ripustin poképallo vyöni lanteilleni ja vedin nopeasti harjan hiusteni läpi.
”Eiköhän mennä.” Ozzy loikkasi itsevarmasti hartialleni, mutta April käpertyi lattialle niin pieneksi kuin suinkin, se näytti aivan karvapallolta.
”Tulehan, April.” Minä sanoin lempeästi ja nostin Eeveen syliini. Katsahdin vielä kerran nukkuvia kämpiksiäni, Trev nukkui kuin käpy – käppyrässä ja Tim ketarat ojossa, peitto maahan tippuneena. Lähdin pokémon centerin vierashuoneesta, mukanani ainoastaan Aprilin Nest Ball – koska Ozzy ei ollut ikinä edes käyttänyt poképalloaan.

Oli kirpeä syysaamu, oli kai niin aikaista, että aamuinen usva oli vallannut koko kaupungin, joka muuten näyttikin kamalan synkältä. Talot olivat pimeinä, sinne tänne oli ripoteltu sipsipusseja, limu-tölkkejä ja muuta roskaa. Aloin ymmärtää, miksi Tim halusi lähteä täällä, niin nopeasti kuin mahdollista, kadut olivat niin masentavan sotkuisia, ettei mikään ihme. Ja mitä saliin tulee.. ”Tervetuloa lepakkoluolaan.” Minä mutisin.
Mustaksi maalattu rakennus oikein kiljui: ”Tulkaa jos uskallatte!”
”Vee!” April vinkaisi ja pökkäisi rintaani hermostuneella.
”Hyvin tämä sujuu.” Minä sanoin ja silitin Eeveen päätä. April värisi. Ehkä olisi sittenkin kannattanut ottaa joku vähän kokeneempi mukaan, mutta minkäs teen, en viitsi palata ja herättää muita. Sitten päähäni pälkähti ajatus, mitä jos salipäällikkö vetelisi vielä sikeitä?
”Oshawott!” Ozzy hoputti.
”No et sinäkään tykkäisi, jos sinut herätettäisiin aamulla kukon laulun aikoihin.” Minä huomautin. Olisikohan kohteliasta koputtaa ensin? No vähät kohteliaisuuksista. Vedin oven auki ja edessäni oli.. lisää pimeyttä.
”No onpa pimeä paikka.” Minä totesin. Sitten joku sytytti valot pimeyteen, niin että kirkkaus oikein sokaisi silmäni, vein vaistomaisesti vapaan käteni silmieni eteen.
”Olet sen punapäisen kengurun sisko, etkö olekin?” Melankolinen miehen ääni kysyi, minä laskin käteni silmieni edestä ja katsoin puhujaa. Kyllä, se oli se sama hautajaisjärjestön puheenjohtaja kuin eilen. Tai tuskin hän oli hautajaisjärjestön puheenjohtaja, mutta siltä tuo mies näytti, tummissa hiuksissaan ja puvussaan unohtamatta melankolista vakavaa ilmettä.
”Ja minä kun luulin että kaikki toista sukupuolta olevat vetävät vielä hirsiä tähän aikaan.” Minä heitin.
”Ottelemaanhan sinä tulit?” Salipäällikkö kysyi vakavalla äänellä.
”Niin tulin.” Minä vastasin.
”Seuraa minua.” Salijohtaja sanoi. Oletin että menimme areenalle, sillä panin merkille, ettei se ollut täällä. Tämä oli vain jokin tyhjä käytävä, oletin että areena olisi tuon raskaan oven takana, mikä häämötti käytävän päässä. Kun salipäällikkö avasi oven, se narahti inhottavasti, niin inhottavasti että April hautasi kasvonsa syliini. Mutta oven takana oli kuin olikin ottelu-areena. Koko Sali oli himmeästi valaistu ja seinät oli maalattu kokonaan mustiksi – no olihan tämä pimeys-tyypin Sali. Erotuomari seisoi areenan vieressä, hän näytti ihan zombilta, iho oli harmaa ja silmän aluset mustat ja hänen päänsä nuokkui. Hän kuitenkin säpsähti hereille heti kuultuaan oven käyvän. Jostakin salin pimennosta käveli tyynen rauhallisesti Liepard, se venytteli itseään hetken ja maleksi sitten salipäällikön luo. Salipäällikkö rapsutti pikaisesti pokémonin violettia turkkia, sitten hän katsahti minuun päin.
”Kaksi pokémonia.”
Minä nyökkäsin.

April katsoi Liepardia kauhistuneena, tuollaisenko kanssa sen täytyi otella?
”Älä ole peloissasi April.” Minä kuiskasin. ”Sinä olet nopea, käytä sitä hyödyksesi. Sitä paitsi, Ozzy kannustaa sinua.”
”Oshawott!” Ozzy julisti. Ja sitten mitään mutkittelematta, ottelu alkoi.

Ja April oli oikeassa yhdessä asiassa, se sai vastaansa Liepardin.
”Fury Swipes.” Salipäällikkö Murasaki sanoi. Liepard liikkui nopeasti, se alkoi sohia kynsillään nopeasti itseään puolet pienempää Apriliä. April sai turkkiinsa muutamia naarmuja. April perääntyi hiukan ja vilkaisi nopeasti minua. Mielessäni olikin jo jokin suunnitelman tapainen.
”Odota, April.” Minä sanoin. April tärisi, se oli varmaan peloissaan.
”Scratch.” salipäällikkö jatkoi. Odota, minä sanoin mielessäni. Tämä suunnitelma toimisi vain jos April olisi paikoillaan siihen asti kunnes sanoin, mutta toisaalta Eevee näytti jähmettyneen paikoilleen.
”Oshawott!” Ozzy huusi sille rohkaisuksi. ”Wooot!”
April höristi korviaan sille, mitä Ozzy sille sanoikaan, se tehosi.
Liepard lähestyi, mutta vielä ei ollut sen aika. April oli hermostunut, mutta se ei liikkunut. Liepard kohotti tassunsa raapaistakseen Eeveetä.
”April väistä!” Minä huusin. April ponkaisi nopeasti jaloilleen ja kiersi Liepardin vatsan alta pokémonin ympäri. Juuri noin.
Liepard kääntyi nopeasti kohtaamaan Aprilin.
”Tee bite!” Minä sanoin. April oli nopea ja uskalias, se meni ja puraisi Liepardia tämän etutassusta. Liepard sähähti ja yritti iskeä hampaansa Eeveen selkään, muttei onnistunut, sillä April ehti hypätä sivuun, Liepard puri ilmaa. April livahti taas Liepardin vatsan alta ja mennessään se puraisi pokémonia takajalasta, niin että se menetti tasapainonsa. Onneksi April ehti ajoissa pois alta, muuten se olisi jäänyt alle.
”Tee sand attack!” Minä käskin. Se ei ollut pienelle Eeveelle temppu eikä mikään. Se kiersi nopeasti Liepardin kasvojen etäisyydelle ja potki takajaloillaan hiekkaa maasta Liepardin kasvoille.

Sitten Liepard nousi ja sähisi.
”April, peräänny!” Minä komensin. En tiedä mitä olisi pitänyt odottaa, mutta kuten sanotaan, koskaan ei voinut olla liian varovainen.
April peruutti areenan reunalle, se painoi tassunsa kiinteästi maahan ja ensimmäistä kertaa, minä näin sen sinisissä silmissä uhmakkuutta. Ikään kuin se olisi päättänyt olla luovuttamatta, vaikka vastustaja olikin sitä vahvempi ja isompi.
”Assist.” Sanoi Murasaki, hänen ilmeensä oli yhä vakava, luulisi että ottelu innostaisi edes vähän mutta ei.
Tämä oli paha, ja tällä tarkoitin Assist-hyökkäystä, en Murasakin välinpitämättömyyttä. Sillä ei voi koskaan tietää minkä hyökkäyksen Assist valitsee, varsinkaan kun en tiennyt millainen se toinen Murasakin valitsema pokémon olisi.

Liepardin suusta näytti tulevan lieskoja, se oli siis jokin tuli-tyypin hyökkäys.
”Väistä!” Minä huusin. No April väisti. Se hyppäsi väistääkseen, ollakseni tarkempi, mutta se ei auttanut, sillä, sillä hetkellä kun April hyppäsi, se yritti hypätä Liepardin yli, mutta Liepard käänsikin päänsä ylöspäin, suoraan Apriliä kohti. April sai tulikuuman tulisuihkun päälleen ja se sattui.
Eevee huusi kivusta. Mutta kukapa ei huutaisi? Ja ikään kuin yksi lyhyt tulisuihku ei olisi riittänyt. Liepard sylki suustaan toisen pidemmän tulisuihkun, joka työnsi Aprilin yhä kauemmas, se melkein osui seinään iskun voimasta. Liepard ei tosin vaivautunut katsomaan, miten Eeveen kävi, mikä oli meidän onnemme. Sen sijaan se istui tyynesti alas ja alkoi nuolla tassuaan – juuri sitä, mihin April oli aiemmin iskenyt hampaansa. Mutta April oli päättänyt näyttää, että kyllä sekin temput osasi. Se oli kyllä lentänyt päin seinää, mutta oli onnistunut laskeutumaan jotenkin oudosti, niin että sen tassut olivat painautuneet seinää vasten. Eevee katsoi minua, minä nyökkäsin, sillä arvasin mitä se aikoi.
April ponkaisi vauhtiin seinältä niin lujaa, että Eeveestä näkyivät vain ääriviivat, se oli kuin Quick Attack mutta paljon nopeampi kuin normaali sellainen. Se iskeytyi täydellä teholla että osuessaan se kaatoi Liepardin nurin niskoin. April puolestaan laskeutui tyytyväisenä nelin jaloin omalle puolelleen kenttää. April sulki tyytyväisenä silmänsä ja ravisti tuli-hyökkäyksestä päällensä saaneet tuhkat pois paksusta turkistaan – mitä sen ei kyllä olisi pitänyt tehdä.

Sillä juuri silloin Liepard hyökkäsi. Eikä se ollut mikään pieni hyökkäys. Liepard kävi täydellä teholla Aprilin kimppuun, kun tämä ei katsonut, se juoksi nopeasti ja sitten se käytti kynsiään ja lopuksi näytti siltä kuin Liepard olisi käyttänyt Quick Attackiä, mutta se ei ollut Quick Attack, se oli jokin muu. Se oli niin voimakas että tällä kertaa April todella lensi päin vastapäistä seinää, eikä se tällä kertaa voinut tehdä mitään pysäyttääkseen sitä. Se rysähti seinälle ja alas. April näytti jo pyörtyneen, en uskonut että edes kovinkaan pokémon ei kestäisi sitä.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”April jää. Ozzy men..”
Mutta ei. April nousi ylös, sen olemus oli kivulias, se puristi hampaitaan yhteen ja käveli varovasti. Se näytti siltä, miltä nyt yleensä näytetään kun on ensin lennetty päin seinää. Mutta se näytti myös periesiantamattomalta.
”April?” Minä kysyin, kun pokémon palasi vierelleni.
”Vee!” Se huudahti. Sillä ei ollut aikomustakaan heittää pyyhettä kehään.
”Ole nyt järkevä.” Minä sanoin. ”Et ole ottelu kunnossa.”
”Eevee!”  Eevee murahti. Se halusi viedä oman osuuteensa kunnialla loppuun.
”Hyvä on.” Minä mutisin.
April palasi kehään, se katsoi raivokkaasti jättiläisen kokoista Liepardia.
”Mitä pidit Foul Playstäni?” Murasaki kysyi.
”Hieno oli.” Minä virnistin. ”Oletko koskaan harkinnut koordinaattorin uraa?”
Mutta Murasaki ei vastannut, hän vain hymähti.
”Hyvä on.” Minä murahdin. ”Viedään tämä loppuun.”
”Sopii minulle.” Murasaki sanoi. ”Liepard, Shadow ball.”
Okei, nyt me olemme pulassa, minä ajattelin. Mikään, mitä April osasi ei vetänyt vertoja sille hyökkäykselle, ellei sitten..
En ollut varma yhdistelmästä, joka kummitteli päässäni, mutta kannattihan sitä yrittää.
”Aloita Quick attackillä.” Minä kehotin. No niin Harley, sormet ristiin.
Jos hyvin kävisi, April voisi väistää yhden Shadow ballin, mutta entä jos niitä tulisikin kaksi tai useampi..
Shadow ball ei ollut liikkeenä vain vakuuttava vaan myös pirun voimakas. Shadow ball oli Apriliin verrattuna aika iso energia-palloa muistuttava ja se lähestyi nopeasti.
”Hyppää sen yli!”
”Ei se noin helposti käy.” Murasaki naurahti kuivasti. Niin, April loikkasi shadow ballin yli, mutta se ei Eeveetä pelastanut. Shadow ball seurasi sitä. Kiintoisaa!
”Tee Giga Impact!” Kyllä, se oli yhdistelmä jota olin pohtinut, kutsuisin sitä Quick Giga Impactiksi. Sillä hyväksi onneksi Liepard näytti luottavan siihen että isku lopulta osuisi Apriliin, ja minä taas luotin siihen, että Liepard luotti siihen sillä..
Aprilistä näkyi nytkin pelkät ääriviivat kun se hyökkäsi ja osui täyttä vauhtia Liepardin selkään, mitä seurasi pahin, Shadow ball. Ja savupilvi.
Se oli äänestä päätellen osunut molempiin, mutta mikä oli lopputulos? Savupilven hälvennyttyä ne makasivat molemmat keskellä areenaa, Liepard ei liikkunut, mutta April – juku, siinäpä meillä on kova tyttö, se liikutti jalkojaan, se oli vielä tajuissaan.
”Voitto menee ilmeisesti jollekin Lerouxin triljoonasta kersasta, joka on kotoisin Charca Townista.” Sanoi erotuomari unisella äänellä. Kävin hakemassa Aprilin pois areenalta. Sen silmät olivat raollaan ja se katsoi minua väsyneenä.
”Eevee.” Se äännähti. Ikään kuin se olisi sanonut: ”Näitkö minä tein sen.”
”Teit hyvin.” Minä kehuin.

”Ozzy nyt on sinun vuorosi.” Minä sanoin palattuani Oshawottin luo. ”Mutta sitä ennen voisitko viilentää Aprilin oloa?”
Ozzy suostui siihen ilomielin. Se suihkutti Water Gunilla vettä Aprilin päälle. April nuolaisi kiitokseksi Oshawottin poskea.

Kun Murasaki oli kutsunut Liepardinsa takaisin palloonsa, hän päästi toisesta poképallostaan ulos viimeisen pokémoninsa, Deinon. Se oli puoliksi lohikäärme-tyyppiä ja näytti vahvalta. Kunhan Ozzy ei kärsisi liiasta itseluottamuksesta..
”Headbutt.” Murasaki sanoi.
”Razor Shell.” Minä puolestani sanoin. Deino lähestyi Ozzya pää etummaisena, se juoksi kömpelösti kohti Ozzya. Ozzy hyppäsi sen verran ilmaan, että se saattoi välttää pääpuskun. Sitten se otti kuoren irti mahastaan ja iski sillä Deinoa ketoon. Se taisi sattua sillä Deino astui kauemmas ja ravisti päätään.
”Tee seuraavaksi Incinirate.” Murasaki sanoi.
”Water Sport.” Minä sanoin Ozzylle. Eikä aikaakaan, kun koko areena oli muuttunut vesikentäksi, jolla Ozzy luisteli leikiten.
Se väisteli Deinon tuliryöpyt leikiten, ja näytti jo siltä, että Oshawott luulisi itsestään liikoja, kunnes sen takapuoli paloi.
”Oshaiik!” Ozzy vinkaisi. Sen siitä saa. Ozzy istui kiireesti vetiseen maahan, jäähdytelläkseen takamustaan, mutta sitä sen ei kyllä olisi kannattanut tehdä.
”Dragon rage.” Murasaki sanoi rauhallisesti.
Ja Deino kävi Oshawottin kimppuun sellaisella voimalla, ettei Ozzylla olisi ollut mahdollisuuttakaan – ellei se sitten olisi kasvattanut ylimääräisiä silmiä selkäänsä.
”Tee Fury Cutter!” Minä huusin. Eihän siitäkään ollut mitään hyötyä että Ozzy hakkasi Deinoa, kuorensa kanssa mutta tekihän se edes minimaallisesti vahinkoa.
”Ozzy, peräänny.” Minä käskin, sillä nyt täytyi keksiä jotain. Lohikäärme-tyypeillä ei tiettävästi ollut kunnon heikkouksia, jää oli yksi, mutta mistäs minä tähän hätään jää-tyypin hyökkäyksen olisin repäissyt? Mutta toisaalta, Ozzyhan osasi Copycat-liikkeen..
”Ozzy, älä ala arvioi sitä.” Minä varoitin. ”Tyyppiä katsoen, olemme alakynnessä, joten nyt meillä ei ole varaa pelleillä. Ymmärrätkö?”
”Osha!” Oshawott nyökkäsi.
”Se hyökkää pian.” Minä kuiskasin. ”Joten haluan että yrität hypätä Deinon yli heti kun se pääsee iskuetäisyydelle.”
Ja sieltähän se Deino jo rynnistikin. Se käytti edelleen Dragon Rageä. Hyvä.
”Ozzy, hyppää.” Minä sanoin.
Ozzy loikkasi, se käytti hypyn välilaskutelineenä Deinon päätä ja ponkaisi lohikäärmepokémonin ylitse. Deino kääntyi, aikeinaan käyttää toistamiseen samaa hyökkäystä.
”Ozzy, tee Copycat!” Minä määräsin. Ozzy katsoi tiiviisti vastustajaansa, sen ympärille muodostui tummansininen aura, se kopioi Dragon Ragen itselleen.
”Anna palaa, Ozzy!” Minä huusin. Ozzy kävi Deinon päälle, sillä ei ollut lohikäärmeen kynsiä, jotka saivat osuessaan pahaa jälkeä aikaan, mutta Ozzylla oli kuitenkin kuorensa. Kynsiä sillä ei ollut mutta kuori oli riittävän kova tekemään edes jotain – ainakin Dragon ragen vaikutuksen alaisena.


”Deino, jatka Headbuttilla.” Murasaki sanoi.
”Ozzy, väistä!” Minä käskin. Deino rynnisti jälleen Ozzya päin, sen nopeus oli huipussaan, ja hetken näytti jo siltä, ettei Ozzy ehdi millään väistää Headbuttia, mutta se tarrasi viime hetkellä Deinoa tämän sarvesta, ja ponkaisi itsensä ylös maasta.
”Ravista Oshawott irti.” Murasaki sanoi yksinkertaisen rauhallisesti.
Deino alkoi heti ravistaa päätään. Ozzy mahtoikin olla raskas Deinon päätä ajatellen, se ei oikein jaksanut heilutella päätään, eikä asiaa helpottanut se että eräs takoi kuorellaan Deinon päätä. Mutta Murasaki oli jo saanut idean.
”Ammu yksi encinerate ylös.”
Mikä menee ylös, tulee myös alas – ja Ozzysta tuli osittain grillattua Oshawottia. Mutta onneksi Ozzy oli vesityyppiä, eivätkä tuli-tyypin iskut paljoa sitä vahingoittaneet, mutta se menetti otteensa Deinon sarvesta ja kellahti maahan, kuori samaten. Kuori lensi Ozzyn käden tyngästä kauemmas. Ozzy nousi ylös hakeakseen kuorensa mutta..
”Bite.”
Olin kuullut että kun Deino kerran saa hampaansa johonkin, se ei hevillä päästä irti. Ja ilmeisesti väite piti paikkansa, Ozzy yritti – tuskissaan poloinen, potkia Deinon naamavärkkiä niin että pokémonin olisi pakko päästää irti, mutta turhaan, Deinon leukojen ote oli ja pysyi. Ozzy heilutti käden tynkiään avuttomana.
”Tee Water gun, äläkä lakkaa potkimasta.” Minä neuvoin. Ozzyn potkut oli helppo kestää, mutta entäs sitten kun joku ruiskutti naamaan vettä?
”Heitä Oshawott ilmaan ja tee strenght.” No Deino heitti vettä suustaan pruttaavan Oshawottin ilmaan. Hetkeksi kauhu valtasi minut, miten me nyt strenghtin kaltaisen hyökkäyksen torjuisimme? Mutta onneksi Ozzylla oli ratkaisu tähän. Se pystyi laskeutumaan niin, että pääsi taas tarttumaan Deinoa sarvesta, jalat ilmassa, Ozzy oli sen verran raskas, ettei Deino jaksanut nostaa päätään, tällä kertaa pokémon oli nimittäin tarttunut molemmilla käden tyngillään sarveen, eli siis koko painollaan. Loistava veto. Ozzy laukaisi vielä kerran Water Gunin peittääkseen Deinon näkyvyyden hetkeksi, sitten se päästi irti ja riensi hakemaan kuorensa. Deino oli kuitenkin paha vastus, tiesin että yksikin suora osuma lohikäärme-tyypin iskusta ja tämä olisi tässä, mutta Deino taas voisi ihan hyvin ottaa osumia vesi-tyypin iskuista, ne eivät tekisi sille niin suurta vahinkoa.
”Ozzy, tee Focus Energy.” Minä sanoin. Ozzy nyökkäsi, se katsoi keskittyneenä vastustajaansa, joka puolestaan tuijotti takaisin.
Murasaki haukotteli. ”Dark pulse.”
Hyvä on Harley, taas päätön yhdistelmä, joka ei ehkä toimisi, minä ajattelin. Mutta jos, jos Ozzy osaisi vielä Dragon Ragen, tämä saattaisi onnistua.
”Dragon rage.” Ozzyn ympäröi tummansininen aura, se katsoi miten Deino loi hitaasti mutta varmasti mustaa energia palloa. Ozzy ampaisi juoksuun, näin miten ensimmäistä kertaa koko ottelun aikana Murasaki hymyili. Ja niin lähti Dark pulse osa yksikin matkaan.
”Yritä hypätä sen päälle!” Minä kannustin. Se ei lentänyt korkealla, mutta olin huolissani siitä miten se kestäisi Ozzyn. Ozzy loikkasi, se ei osunut energia palloon. No ei se mitään. Tämä saattoi vielä toimia. Sormet ristiin väki.
”Nyt, Water Pulse!”

Vihellyksen vanhat tarinat 19 > Syyskarnevaalit Murasa Cityssä

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Olin väsynyt, vaikka olinkin nukkunut paljon viimeaikoina. Viime yö oli ollut pitkä sillä olimme seuranneet Kittyn kanssa Clefairyjen tanssia, ne olivatkin jättäneet jälkeensä kauniin Moon Stonen, joka oli juuri nyt reppuni sivutaskussa. Minä haukottelin.
”Puhtia, Harl.” Tim sanoi. ”Kohta ollaan perillä.”
”Pääset pian haastamaan salin.” Trev jatkoi.
”En mä mitään tänään haasta.” Minä mutisin. ”Olen liian väsynyt.”
”Oshawott?” Ozzy ihmetteli, miten väsynyt saatoinkaan olla, no sehän kuorsasi täysillä koko illan, oli syytäkin olla pirteä.
”Millainen paikka se Murasa City on?” Minä kysyin.
”Synkkä.” Tim vastasi. ”En tykkää siitä kamalasti. Lähdetään sitten nopeasti.”
”Eikä lähdetä.” Minä mutisin. Kävelin Ozzy sylissäni pitkin hiekkatietä, oli kirpeän tuulinen aamupäivä, aurinko paistoi, muttei kuitenkaan paahtavasti vaan aivan sopivasti. Jokin minussa toivoi, ettei matka loppuisi tähän, tykkäsin kirpeistä syyspäivistä ja nautin ulkona kävelystä. Mutta suunnitelma oli tämä: Murasa Cityyn, pokémon centeriin ja salille. En nyt kyllä yhtään jaksaisi mitään saliottelua.
”Minkälainen Sali on?” Minä kysyin.
”Pimeystyyppiä.” Trev vastasi. ”Murasa Cityn pitäisi näkyä tuolta kukkulalta.” Mikäs kiire tässä nyt muka on? Hitto, Tim oli aina ollut perheemme virallinen hätähousu, hänellä oli nyttenkin kiire Murasa Cityyn vain siitä syystä, että pääsisimme sieltä pois. Hän juoksi tietä pitkin kukkulalle, jossa kasvoi kuivaa – joskin kuollutta ruohoa.
”Sinä et taida olla innoissasi Sali-ottelusta?” Trev naurahti.
”No en.” Minä mumisin. ”Nyt ei vain jaksa.”
”Ymmärrän.” Poika naurahti. ”Haluat pitää vähän taukoa.”
”Päiväkin olisi kiva vain olla, ja tehdä jotain kivaa.” Minä huokaisin.
”Ymmärrän hyvin.” Trev sanoi ja katsoi minua hymyillen. ”Kyllä minäkin haluan aina silloin tällöin tehdä muutakin kuin vain kokata.”
”Senkö takia lähdit matkalle?” Minä kysyin.
”Joo.” Poika vastasi. ”Alkoi vähän kyrsiä nuo rutiinit.”
”Minä olisin kyllästynyt elämääni ennen pitkää, ellei Ozzy olisi päättänyt eräänä päivänä hypätä haravoimaani lehtikasaan – vaikka se ottikin silloin päähän.” Minä naurahdin.
”Niinkö sinä Ozzyn tapasit?” Trev naurahti.
”Joo, se oli karannut labrasta.” Minä muistelin.
”Hei tyypit, tulkaa tänne ja vähän äkkiä!” Tim hoputti. 
”Kaikki eivät jaksa juosta, Tim!” Minä ärähdin ja haukottelin uudelleen. 
”Tule, Harley.” Trev sanoi. Haukottelin kolmannen kerran, ja katsoin kuinka tummahiuksinen poika hölkkäsi rinnettä ylös veljeni perässä. 
”Oshawott!” Ozzy patisti. 
”Helppohan sinun on sanoa, Ozzy.” Minä mutisin. ”Sillä toisin kuin minä, sinä nukuit yösi hyvin.” 
”Vauhtia, sisko!” Tim huusi. 
”Nokka kiinni!” Minä ärähdin ja aloin hölkätä mäkeä ylös, Ozzy myös. Se näytti juostessaan hassulta, oli kai esittävinään pikahölkkääjää. Mäen huipulta avautui näkymä kaupunkiin, joka oli kaikkea muuta kuin synkkä. Kirkkaat neon-valot paloivat karusellin kyljissä ja kylteissä. Törmäilyauto-radalta kuului kamala kolina, kaikkialla kaikui lasten kiljunta. Kyltissä luki: Kiertävä tivoli Larvesta. 
”Kiertävä tivoli?” Minä kysyin. 
”Vau!” Tim henkäisi. ”En ole nähnyt Murasa Cityä näin täynnä elämää!” 
”Ja valoa!” Trev lisäsi. 
”Tämäkö on Murasa City?” Minä kysyin. ”Tämänhän piti olla synkkä kaupunki.” 
”No normaalisti se onkin.” Tim sanoi. ”Niin synkkä että pahaa tekee.” 
”Minusta synkkyys ei tee pahaa.” Minä mutisin. ”Mutta mistä vetoa, että saan vielä päänsäryn noista neon-valoista.” 
”Osha! Oshawott!” Ozzy sanoi, se heilutti innostuneena käden tynkiään ja katsoi minua tummansiniset silmät hehkuen innostuksesta. 
”Tahdotko oikeasti mennä tuonne, Ozzy?” Minä huokaisin. 
”Osha!” 
”Etkö sinä juuri halunnut vähän vaihtelua?” Trev virnisti. 
”No halusin mutta..” Minä aloitin, mutta Tim keskeytti minut – kuten tavallista. 
”Mennään sitten!” Hän hihkui kuin pikkupoika – kumpi meistä olikaan vanhempi? 
”Minä käyn ensin pokémon centerissä.” Minä ilmoitin. ”Ozzyn ja muiden pitää kerätä energiaa, että ne jaksavat.” 

Kävelimme mäen Murasa Cityyn alas yhdessä, mutta minä erosin Trevistä ja Timistä, he lähtivät ihmishälinään, ja minä taas menin Ozzyn kanssa, sinne missä oli vähiten ihmisiä. Pokémon center oli tyhjä. Niin tyhjänä en sitä ollut ennen nähnyt. 
”Hyvää aamupäivää.” Sanoi tiskin takana valkoiseen asuun sonnustautunut hoitaja Joy, jolla oli kuten muillakin Joylla vaaleanpunaiset hiukset, jotka oli sidottu pään taakse, saparoin.  
”Hei.” Minä tervehdin kävellessäni tiskille. 
”Osha.” Ozzykin heilautti tervehdykseksi käden tynkäänsä. 
”Onpa suloinen Oshawott.” Hoitaja hymyili. Nostin Ozzyn syliini, sillä se oli kerrankin kävellyt omin voimin – pistin merkille, että Oshawott oli kanniskeluni takia saanut muutamia lisä kiloja. 
Asetin Ozzyn tiskille ja kaivoin kahdeksan muuta poképalloa esiin. 
”Saisivatkohan nämä vähän levätä?” Minä kysyin. 
”Toki.” Hoitaja Joy hymyili herttaisesti. ”Tämä saattaa kestää hetken. Istu sinä odottamaan.” 
”Hyvä idea.” Minä vastasin. ”Ole kiltisti, Ozzy.” 
Hoitaja Joy vei Ozzyn ja muut pokémonini takahuoneeseen, katsoakseen niiden vointia paremmin. Minä puolestani istuin typötyhjälle punaiselle sohvalle – jossa odottavien oli tarkoitus istua. Olin väsynyt, rehellisesti sanottuna, en ollut saanut eilistä kummallista aika hyppyä mielestäni koko yönä. Olisi kai pitänyt olla kiitollinen siitä että sain tavata äidin, mutta se mitä olin oppinut isästä – en tosin ollut varma, oliko se hyyppä itse johtaja, mutta se oli minun ällöttävä isäni ja se mitä äiti sanoi.. 
Hmm, pitäisikö tässä mennä metsästämään Viherpiiperöä ja vähän jututtaa häntä? Terve viherpiiperö, kuinka pyyhki? Pomotteleeko minun isä-ukkoni kenties sinua saastaisessa järjestössäsi? Joo, ei ihan näin. Ja tuskinpa herra Viherpiiperö edes tietää kelle työskentelee, että tuskinpa sen tyypin kovistelusta olisi mitään apua. 
Huomaamattani ehdin nukahtaa, ennen kuin hoitaja Joy tuli sanomaan, että pokémonini voivat mainiosti. 
Kävelin hiukan pirteämpänä kävelin tiskille noutaakseni poképalloni. Yksi niistä puuttui.  
”Missä Jill on?” Minä kysyin. 
”Tarkoitat varmaan sitä kovaäänistä Skarmorya.” Hoitaja arvasi. ”Se on hiukan väsynyt, joten ajattelin antaa sen levätä.” 
”No eilinen oli sille rankka.” Minä tunnustin. ”Lentelimme vähän liikaa. Levätköön nyt, on se sen ansainnutkin.” 
”Mistä päin olette tulleet?” Hoitaja Joy kysyi. 
”Lähdimme Ozzyn kanssa Charca Townista viime syksynä.” Minä naurahdin. ”Viimeksi taisimme eksyä pokémon centeriin Tallgrass Cityssä.” 
”Oletko Lerouxin sisaruksia?” Hoitaja Joy kysyi. 
”Olen.” Minä vastasin. ”Miksi kysyt?” 
”Täällä on jotain sinulle.” Hoitaja sanoi ja kumartui ottamaan jotain tiskin takana olevasta laatikosta. Hän iski tiskille poképallon jossa oli vaaleanpunainen päällys, ja sen pintaan oli painettu sydän. 
”Loveball?” Minä sanoin. 
”Eräs nuorukainen jätti sen tänne.” Hoitaja Joy selitti. ”Hän käski antaa sen punatukkaiselle tytölle joka kantaa Oshawottia.” 
”Minkä näköinen tyyppi?” Minä kysyin. 
”Hänellä oli muistaakseni lippis ja vihreät hiukset.” 
Viherpiiperö. 
”Minä tunnen tyypin. Mikä hänen tekosyynsä oli?” Minä kysyin hieman varautuneesti. ”Mikä hänen tekosyynsä oli?” 
”Sanoi ettei ehtinyt pitää huolta pikkuisesta.” Hoitaja Joy huokaisi. ”Nämä vaativat paljon rakkautta, joten hän halusi jättää pikkuisen tänne odottamaan.” 
”Vai niin.” Minä huokaisin silmiäni pyöritellen. ”No ei sitä tännekään voi jättää.” Otin Loveballin käteeni, ja aloin pohtia millaisen pokémonin se mäntti oli tällä kertaa varastanut. Pidemmittä puheitta heitin pallon vasten pokémon centerin lattiaa, valkoisen valosuihkun saattelemana lattialle ilmestyi pieni keltainen sähikäinen, jonka vaaleanpunaiset poskipussit kipinöivät pikkuruisia salamoita. Sen turkki oli kullankeltainen.
”Pichu?” Pieni pokémon äännähti ja katsoi minua tumman suklaan värisillä silmillään. ”Pichuu!” Siinä samassa pikkuinen Pichu oli ja antamassa halia jaloilleni – ja täräyttipä mukavasti minua sähköiskullakin. Onneksi Pichut olivat niin pieniä, ettei niiden sähkötällien pitäisi olla voimakkaita, niin pitäisi. Melkein kaaduin tärskyn voimasta ja haistoin palaneen käryn, hiukseni varmaan kärähtivät.
”Osha! Oshawott!” Ozzy loikkasi tiskiltä, jossa se oli tähän asti siivosti istunut, se kai yritti sättiä Pichua, mutta siitäkään ei tullut mitään. Pichu nimittäin innostui nähdessään Ozzyn, se jätti oitis minut rauhaan ja meni tervehtimään Oshawottia samalla tavalla. Saatuaan tärskyn, Ozzy kupsahti, sillä vesi-tyyppinä se kesti huonosti sähköiskuja.
”Ozzy!” Minä huudahdin.
”Ei hätää.” Hoitaja Joy toppuutteli. ”Se vain pyörtyi, vähän vettä, niin se on taas kunnossa.”
”Saanko nähdä Jillin?” Minä kysyin. Nappasin Ozzyn syliini lattialta. Pikku Pichu – Shiny, väritykseltään, päätti hypätä vasemmalle olkapäälleni.
”Toki.” Hoitaja Joy vastasi. ”Tule mukaan.”
Niin minä, tajuton Ozzy ja Shiny Pichu seurasimme hoitaja Joyta takahuoneeseen. Mukavan näköisellä sairaalapedillä makasi Skarmoryni Jill, joka oli painanut päänsä lepäämään siipeään vasten. Jillin vierellä lepäsivät muutkin poképalloni.
”Hei, Jill.” Minä tervehdin. ”Kuinka jakselet?” Mutta Skarmory oli aivan hiljaa, se tuijotti minua kuin viestittäen omaa väsymystään.
”Jää lepäämään.” Minä kehotin. ”Me menemme karnevaaleille vähän kiertämään, tuon sinulle tuliaisia.”
”Skaar.” Mutisi Skarmory, että mitä turhia.
Silloin Shiny Pichu otti ja loikkasi Jillin vuoteelle, Jill nosti ärsyyntyneenä päänsä ja katsoi tulokasta, joka kapsahti heti Skarmoryn kaulaan – antaen sille sähköisen tällin, mikä ei vaikuttanut Jilliin oikeastaan mitenkään. Se katsoi ärtyneesti Pichua, mutta laski päänsä sitten takaisin siivelleen ja ummisti silmänsä.

Päätin että nyt oli aika mennä, ja jättää Jill lepäämään. Siirryin takaisin aulaan, jossa oli hyvä esitellä pikku Pichu muille. Se tulisi mukaamme, sillä enhän voinut vain kylmästi hylätä sitä tänne. Ozzy oli alkanut jo heräillä.
”No niin, pikkuinen.” Minä sanoin ja katsoin Pichua lempeästi. ”Ennen kuin saat tavata muut, on meidän keksittävä sinulle nimi.”
”Chuu..” Pichu mutisi kummastuneena.
Mietin hetken, mikä nimi tuolle pikkuiselle sopisi. Sitten se tuli.
”Sinun nimesi olkoon Hazel.” Minä julistin. Pichu näytti siltä kuin se näkisi auringon aivan ensimmäisen kerran. Sitten se alkoi hyppiä, niin että putosi hartialtani, mutta se ei pikkuista paljoa näyttänyt sattuvan, sillä se kömpi oitis ylös.
Laskin muut pokémonit ulos palloistaan, Hazel riensi oitis tervehtimään niitäkin. Sähkötälli ei tietenkään tehonnut Indigoon, Rosie säikähti tervehdystä ja piiloutui jalkojeni taakse. Prim katsoi Pichua hölmistyneenä ja tällin saatuaan Kitty muuttui hiukan varovaiseksi. Jouduin menemään Hamletin väliin, sillä se ei pitänyt sähkötällin saamisesta yhtään, ja yritti raapaista Hazeliä. April sen sijaan ravisti paksua turkkiaan, niin että Hazelin aiheuttaman sähkötällin kipinävät lentelivät ja räsähtelivät, sitten se astui askeleen lähemmäs ja pökkäisi Pichun poskea hyväntahtoisesti. Aries oli kiivennyt ”turvaan” kenkäni päälle. Sieltä minä nostin myrkyn vihreän Spinarakin oikealle hartialleni.
”Nyt lähdetään tivoliin kiertämään!” Minä sanoin koko konkkaronkalle. Ozzy loikkasi vapaalle hartialleni, minä puolestani nostin Hazelin ja Aprilin syliini. Hyvästelin hoitaja Joyn ja lupasin tulla illalla takaisin hakemaan Jillin.

Trev ja Tim odottivat minua ulkona. ”Minne sinä sen tuholaisen jätit?” Tim kysyi, hän kai kuvitteli olevansa hauska.
”Kukas se siinä?” Trev kysyi, hän kumartui Pichua kohti ja hymyili ystävällisesti. Hazel halusi moikata kaikkia, joten se ponkaisi sylistäni Trevin olkapäälle, halien poikaa ja täräyttäen sähkötällin. Saman se teki armaalle veljelleni. Molemmat lensivät maahan suoraa päätä istumaan. ”Tässä on Hazel.” Minä sanoin. ”Joku oli jättänyt sen tuonne, ja käskenyt hoitaja Joyn antaa sen minulle.”
”Ahaa!” Tim virnuili. ”Meidän Harleylla on ihailija!”
 ”Älä ole typerä!” Minä murahdin. Ei noille voinut viherpiiperöstä kertoa. Tim ei ollut tosin yhtä ylisuojeleva (jos ollenkaan) kuin Qwill, mutta jos hän kuulisi luola-episodin, sitä veistelyä saisin kuulla siihen asti kunnes asuisin mullan alla.
”Taas söpö lisä tiimiisi.” Trev virnisti. ”Jep!” Tim huikkasi. ”Oshawott, Skitty, Buneary, pinkki Buneary, oudon värinen Eevee, Meowth ja Pichu.”
”Sinä unohdit Ariesin.” Minä muistutin hyytävästi. ”Onko se sinusta söpö?” Kysyi Tim kömpiessään ylös.
”On se.” Minä hymyilin.
 ”Spinaa!” Aries vinkaisi, sen myrkyn vihreät kasvot olivat punehtuneet hiukan.  Hazel loikkasi uudelleen syliini ja me lähdimme tivoliin.
”Minne mennään ensiksi?” Minä kysyin.
”Katsokaa, kalastuskoju!” Trev bongasi pienen tyhjän kojun. ”Käydäänkö?” ”Mennään vain.” Minä huokaisin.

”Anteeksi kuinka?” Trev kysyi. ”Pitäisikö meidän siis pulittaa viisisataa?” ”Löytyy!” Tim hihkui. ”Tuhlaapa sitten puolisataa, kroisos.” Minä mutisin. ”Minulla ei ole sellaisia rahoja..” ”Minulla on!” Punapää hihkui. ”Onki vapa tänne, setä!” ”Oikein viisas päätös, nuori mies.” Sanoi hämärä kojun pitäjä. Hän oli keski-ikäinen pottatukkainen patu, epäilyttäväksi hänet teki se pilke hänen silmäkulmassaan. ”Tästä lammesta löytyy nimittäin oikea kultakaivos!” ”Mikä se semmoinen on?” Trev kysyi. Mutta siihen me emme vastausta saaneet, sillä rakas veljeni kiljaisi: ”Nyt nappasi!” Hän veti ongenkoulun ylös lätäköstä – jota olisi kai pitänyt kutsua lammeksi. Siitä riippui punertavan oranssi kala. ”Ihana!” Minä henkäisin. ”Magikarp on karppien kuningas.” Kojun pitäjä julisti. ”Tuoko?” Tim kysyi. ”Saat pitää sen, nuori mies.” Kojun pitäjä sanoi. Tim ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä, hän katsoi kalaa epäröiden. ”Jos se ei sinulle kelpaa, minä voin ottaa sen.” Minä sanoin terävästi. ”Ei, ei. Kyllä minä sen otan.” Tim korjasi. ”Taasko sinä olet täällä?” Kylmän kalsea ääni selkiemme takana kysyi. Siinä seisoi tummanpuhuva hahmo. Aikuinen tai jotain sinne päin. Hän oli pitkä ja tummahiuksinen, hänellä oli mukanaan Liepard. ”Etkö mekastanut viimeksi kylliksi viime kerralla?” ”En ole tulossa salillesi, Murasaki.” Tim virnisti. ”Hän on.” Tietenkin hänen piti sotkea minut tähän. Tyyppi katsoi minua pitkään nenän varttansa pitkin, sanomatta mitään – sen hämärämmäksi ei enää voi tulla. Hiljaisuus ärsytti minua. ”Okei, kuka isä aurinkoinen on?” Minä kysyin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö.” Trev sanoi. ”Ai.” No mikään tai kukaan ei voinut olla Kinokoa ärsyttävämpi. Tämä tuppisuu vain tuijotti – mutta jonkin verran ärsyttävää sekin oli. ”Unohditko rillisi kotiin vai hittoa tuijotat siinä?” Salijohtaja kääntyi ja käveli pois. ”Hän ei ole kovin puhelias.” Tim sanoi. ”Huomaan.” Minä mutisin. ”Saliottelu taisi olla sinulle ja nokkelille kommenteillesi paha paikka?” ”Paraskin puhumaan.” Tim letkautti. ”Murasaki tekee sinusta soosia, Harl.” ”Eikö sen pitäisi olla muusia?” Minä kysyin. ”Älykääpiö.” ”Oshawott!” Ozzy huudahti. ”Mikä nyt on Ozzy?” Minä kysyin. ”Osha!” Oshawott sohi käden tyngällään kohti karusellia, jossa istuimina toimivat muoviset Ponyta ja Blitzle patsaat. ”Ozzy taitaa haluta karuselliin.” Trev naurahti. ”Haluatko sinne, Ozzy?” Minä kysyin. ”Wott!” Ozzy sanoi päätään nyökyttäen innokkaasti.
”Hyvä on.” Minä sanoin. ”Mutta minua ette tuonne saa!”
”Niinhän sinä luulet.” Tim rallatti laittaessaan voittamaansa Magikarpia poképalloonsa.


Joo, niinhän minä luulin. Mutta hetkeä myöhemmin löysin itseni istumasta muovisen Blitzlen selästä, Aries hartiallani.
”Mutta teen tämän vain Ariesin takia.” Vakuutin itselleni. Ilman minua Ariesta ei olisi huolittu kyytiin, koska se oli liian pieni. Typerä lapsellinen veljeni hihkui innosta päästessään karusellin kyytiin, Trev onneksi istui hiljaa. Mitä siitäkin tulisi, jos minun pitäisi hävetä noita molempia? Ozzy näytti nauttivan, sen takana istuva Indy ei nyt niinkään välittänyt, Prim ja Rosie istuivat tietenkin samalla ratsulla, ja katsoivat miltä tivoli näytti karusellista käsin. Kitty ja Hamlet istuivat tietenkin vierekkäin ja naukuivat matkan ajan keskenään, April ja Hazel taas hihkuivat innoissaan. Ozzy suorastaan ihastui karuselliin, se halusi ajaa sillä neljästi – kun taas meille muille riitti kerta. No arvattavissa on, miltä Ozzyn kasvojen väri näytti sen jälkeen, vaalean myrkyn vihreältä.
”Oshaaa..” Ozzy äännähti pahoinvoivasti.
 ”Voi, Ozzy.” Minä huokaisin.
”Voiko Ozzy huonosti?” Trev kysyi.
”Viiden karusellikierroksen jälkeen ei mikään ihme.” Tim totesi.
”Pitäisikö se viedä lepäämään?” Kysyin huolestuneesti.
”Ulkoilman pitäisi kyllä parantaa pahan olon.” Sanoi Tim ja virnisti. ”Kuten krapulankin.”
”Haista paska.” Minä tokaisin ja nostin Ozzyn varovasti vapaalle hartialleni.
”Mistä tuossa oli kyse?” Trev kysyi kun minä harpoin mahdollisimman kauas Timistä ja hänen tyhmistä vitseistään.
”Tuo ääliö juotti muiden kanssa Ozzyn känniin viime uutena vuotena.” Minä vastasin niin kovalla äänellä, että ympärillämme olevat ihmiset kääntyivät katsomaan.
”Öh, ei se ihan noin mennyt..” Tim selitti nolona. Minä painelin mahdollisimman kauas hänestä. Miten toivoinkaan että Qwill tai ihan sama kuka veljistäni olisi täällä hänen tilallaan. Jos hänen pokémoninsa olisi lähtenyt kännipäissään kylmänä talvipäivänä hortoilemaan ties minne, ei hänkään olisi ottanut sitä kevyesti.
Ozzy yökkäsi taas, mutta koska se ei ollut syönyt mitään, se ei oksentanut.
”Ei enää karusellia vai mitä, Ozzy?” Minä naurahdin.
”Wott.” Ozzy vastasi.
Kiertelin laumani kanssa ympäriinsä, ja lopulta osuimme punaisen kojun luo, mikä oli täynnä ihmisiä, kojun katosta riippui kyltti – ”Onnen arpajaiset.”
”Yritetäänkö?” Minä kysyin.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja yritti nyökyttää päätään hiukan. Arpalipuke maksoi pari lanttia, arvan numero oli 23. Olen aina pitänyt itseäni epäonnisena – en hirveän epäonnisena – mutta siis sellaisena, joka ei ikinä voita mitään arpajaisista. Mutta tänään taisi olla hyvä tuuri, sillä käteeni jäi punainen XTranceiver – sellainen rannekellon tapainen, mutta kellon sijasta sillä pystyi soittamaan videopuheluita.
”Kappas.” Tim sanoi olkani yli. ”Haluatko numeroni?”
”En.” Minä mutisin.
”Ozzy näyttää voivan yhä huonosti.” Tim sanoi. Ilmeisesti hän yritti sopia asian kanssani.
”Yhtä huonovointiselta kuin viisi minuuttia sitten.” Minä vastasin.
”Vien pokémonini lähteille, vesi voisi tehdä hyvää Ozzylle.” Tim jatkoi. ”Voisin ottaa sen mukaani.”
”Mille lähteille?” Minä kysyin.
”Eräänlainen pieni vesirata pokémoneille.” Tim selitti. ”Ozzy voisi tykätä.”
”No hyvä on.” Minä huokaisin. ”Mutta tuo se ehjänä takaisin.”
”Tuon, tuon.” Tim virnisti ja nappasi Ozzyn mukaansa.
”Miten on, ovatko jotkut nälkäisiä?” Trev kysyi. Kaikki nyökkäsivät paitsi Aries, Hazel ja April.
”Saanko ottaa tämän lauman mukaani?” Trev kysyi. ”Menen välipala kojulle auttamaan paria kollegaa. Kojulla tarvittaisiin koe maistajia.”
”Miksette te sanoneet että olette nälissänne?” Minä huokaisin ja katsoin Kittyä ja muita. ”Menkää Trevin mukaan kaikin mokomin.”

Niin minä jäin neljistään Ariesin Hazelin ja Aprilin kanssa. Se oli oikeastaan ihan hyvä, sillä nyt voisin tutustua niihin paremmin.
”Mitä te haluatte tehdä?” Minä kysyin. ”Lisää karusellia?”
”Spinarak!” Aries vingahti. Tulkitsin sen kieltävänä vastauksena.
”Pichuu!” Hazel katsoi kiinnostuneena tivolin keskelle pystytettyä valtaisaa maailman pyörää.
”Mennään sinne myöhemmin.” Minä lupasin – tietenkään paljastamatta sitä tosi asiaa että inhosin maailmanpyöriä. Mutta syy siihen säilyköön visusti salaisuutena. April katsoi kiinnostuneena erilaisia kojuja joissa yritettiin heittää tietty määrä palloja maaliin ja voittaa palkintoja.
”No voinhan minä yrittää, mutta ei siitä mitään tule.” Minä lupasin. Arielille näytti olevan se ja sama mitä teimme, sillä se ei inahtanutkaan. Voi tosin olla ettei Aries ollut mikään maailman tuttavallisin Spinarak. Mutta minä pidin siitä silti.
Olin surkea heitä tai ota kiinni-peleissä. Oikeasti, oli ihme että onnistuin tähtäämään poképallon oikein. Hazel ja April katselivat maasta käsin, kun niiden kouluttaja tyri. Minun piti heittää pallo päin Mr. Miten naamavärkkiä. Niin piti.
”Tästä se lähtee! Ja ohi!”
 ”Nyt menee! Voi.. pers.. Öh, pehva.” En halunnut opettaa pokémoneilleni huonoa kielenkäyttöä, vaikka en niiden puhetta ymmärtänytkään, ne varmasti ymmärsivät minun.
 ”Ai, saakeli!”
”Voihan..” Ja kyllä kirosanat revin vanhemmilta veljiltäni – vain Qwill ja Tim olivat kunnollisia, siinä mielessä, ettei heidän suustaan lennellyt ärräpäitä kuin kärpäsiä.
”Oi, jes!” Minä hurrasin, kun sain yhden palloista osumaan maaliin.
”Spinaa!” Aries hurrasi ja yritti taputtaa kahta etujalkaansa yhteen. Hazelkin hurrasi kovaan ääneen. Ainakin niillä oli hauskaa. Jos niillä oli hauskaa, oli minullakin. Mutta palkintoa en saanut, ikään kuin olisin mitään pehmolelua tarvinnutkaan.
Ja sitten nostin Hazelin takaisin syliini, mutta huomasin että April oli tiessään.
 ”April?” Minä kysyin, mutten tietenkään saanut vastausta.
”Minne April on mennyt?” Minä kysyin Hazelilta. Pikkuinen Pichu vain kohautti hartioitaan avuttomana. Hazel alkoi huudella sinne tänne, kai sekin halusi kantaa kortensa kekoon. Olikohan April harhaillut jonnekin? Jos se oli tehnyt niin, Eeveehän saattaisi olla missä hyvänsä! Eksynyt se ainakin oli tässä hälinässä. Mistä lähteä etsimään kadonnutta erikoisen väristä Eeveetä kun ihmisiä oli näin paljon. Enhän voinut vain nykiä ihmisiä hihoista kuin pikku lapsi ja kysyä: ”Hei, oletko nähnyt Eeveetäni?” Ei, niin ei tehdä.
”Spinarak!” Ja Aries näykkäisi minua poskesta.
”Kiitos, Aries.” Minä sanoin. ”Tarvitsin tuota.”
Muistilista itselle: Aina kun pakokauhu iskee, pyydä Ariesta näykkäämään.
 ”No niin, mistä me aloitamme?” Minä huokaisin. ”April voi olla missä vain.”
 ”Pichu chuu!” Hazel osoitti pienellä raajallaan kohti tivolin keskustassa möllöttävää maailmanpyörää.
”Ei nyt, Hazel.” Minä huokaisin. ”Meidän pitää löytää April ennen kuin..”
 ”Pichu!” Hazel nyökytti kiivaasti päätään.
”Meinaatko että se olisi mennyt maailmanpyörän luo?”
”Spinarak!” Aries vinkaisi, yhtäkkiä se vaihtoi asentonsa, se yritti nousta kokonaan takajaloilleen, se vingahteli ja yritti kai osoittaa miten korkealla maailmanpyörä oli.
”Aries, luuletko että voisimme nähdä Aprilin ylhäältä käsin?” Minä kysyin.
”Spina!” Spinarak hihkaisi.
”Olettepa te fiksuja.” Minä kehuin, taputin Spinarakin kuorta ja silitin Pichun tummankeltaista turkkia.
”Mitä tekisinkään ilman teitä?” Enempää ei puhuttu, lähdin juoksemaan ihmisjoukon läpi kohti maailmanpyörää. Siellä oli ihmisryysis. Jonotimme ikuisuuden päästäksemme sisään johonkin vaunuun – tai siltä se tuntui. Maailmanpyörän vaunut – tai mitkä olivatkaan, olivat vaikuttavia, ne olivat suhteellisen suuria, ja istuimia ei ollut rinnakkain kaksi, niitä oli kaksi vastakkain, ja ne eivät olleet mitään pieniä epämukavia istuimia vaan ikään kuin pieniä sohvia.

Tiedättekö, miksi kaikki mäntit tai sanotaan ihmiset joita et todellakaan halua nähdä ilmaantuvat aina kun sitä vähiten odotat? Jep.
”Mahtuuko tänne istumaan?” Poika jolla oli vaaleanvihreät pörröiset hiukset ja päässä musta lippis.
”Eevee!”
”April!” Minä huudahdin. Pieni Eevee karkasi vihreän hyypiön sylistä ja loikki suoraan syliini. Se pökkäisi leukaani ja alkoi sitten parkua.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Kaikki on nyt hyvin April. Mutta anna olla viimeinen kerta kun harhailet jonnekin omin päin.”
”Vee!” April vinkaisi.
”Pichuu!” Hazel hihkaisi. Se puolestaan loikkasi sylistäni ja suoraan viherpiiperön luo.
”Hazel, ei!”
Hazel kuitenkin hyppäsi pojan hartialle ja – kyllä, täräytti tätä sähköiskulla.
”Hyvä, Hazel.” Minä hymähdin. ”Saat tehdä sen uudelleen, jos tahdot.” Mutta Hazeliä ei enää huvittanut, joten se – onnekseni hyppäsi alas pojan hartialta ja palasi luokseni.
Poika istui minua vastapäätä. ”Tukkasi on kasvanut.”
Vilkaisin tyyppiä ärtyneesti.
”Tuo Eevee on siis sinun.” Poika jatkoi. ”Aprilkö sen nimi on?”
”Sehän ei kuulu sinulle.” Minä mutisin.
”Se taitaa olla haaveilija-tyyppiä.” Viherpiiperö totesi. ”Löysin sen, joku kojun myyjä yritti napata sen – väitti jopa omakseen kun kysyin siitä.”
”Mikä koju?” Minä kysyin. ”Magikarp?”
”Juuri se.” Poika vastasi.
”Mitä sinä teet täällä?” Minä töksäytin.
”Läpikulku matkalla.” Viherpiiperö vastasi. ”En ole tekemässä pahoja, jos sinä niin luulet, Harley.”
”Entäs tämä Pichu?” Minä kysyin terävästi.
”Otin sen omine lupineni yhdeltä.. öm.. kollegalta, joka kohtelee pokémonejaan hiukan kaltoin, se oli silloin vasta muna tosin.” Viherpiiperö selitti. ”Mutta huomasin pian että se kaipaa paljon huomiota osakseen, joten jätin sen sinulle.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Koska sinulla on aikaa rakastaa sitä oikealla tavalla.” Poika sanoi.
”Eikö sinulla sitten ole?” Kysyin pistävästi.
”Terra Enterprisen tehtävälistan kanssako?” Viherpiiperö naurahti.
”Sen siitä saa kun työskentelee pahisjärjestölle.” Minä mutisin. Maailmanpyörä lähti liikkeelle, puristin molempia, Hazeliä ja Apriliä syliäni vasten. Olin iloinen että April oli löytynyt, ja että se oli kunnossa, mutta en ollut iloinen siitä, että tuon mäntin piti tulla sekoittamaan soppaa. Katsoin ikkunalasi läpi hiljaa liikkuvaa tivolia, en sanonut mitään, eikä hänkään sanonut mitään. Maailmanpyörä liikkui hitaasti kohti huippua, ja hitaammalta se tuntui, juuri silloin kuin haluaisit pois kiusallisesta tilanteesta. Olisipa Ozzy täällä. Sitten huippu tuli ja tunsin kevyen tömähdyksen. Siihen me jäimme, kuten kaikissa typerissä romanttisissa komedioissa jossa leffan pääpari menee treffeille johonkin tivoliin ja istuu maailmanpyörään, joka sitten jää jumiin kesken matkan. Juuri tästä syystä inhoan maailmanpyöriä.
”Näyttää siltä, että viivymme täällä hetken.” Viherpiiperö totesi.
”Oi kun kiva.” Minä mutisin. April ja Hazel kyllästyivät olemaan sylissäni ja siirtyivät lattialle istumaan. Minua hermostutti, en pelännyt korkeita paikkoja – yleensä, mutta nyt minua hirvitti, olin kerran nähnyt sellaisen elokuvan, missä epäkunnon takia paikoilleen juuttuneesta maailmanpyörästä tippuivat kaikki – mitä nämä hytit nyt sitten ovatkaan. Heitin repun selästäni ja otin sieltä jotain, mitä tahansa joka saisi minut unohtamaan sen että olin jumissa mäntin kanssa. Ensimmäinen asia, mitä käteeni sattui, oli tulenvärinen muna. Nostin sen syliini ja kiedoin varovasti käteni sen ympärille, ja painoin rintaani vasten. Utelias Hazel tuli tietenkin katsomaan munaa, eihän se ollut vielä nähnytkään sitä.
”Tämä on pokémonin muna.” Minä selitin. ”Mutta et saa sähköittää sitä, sillä se saattaa vahingoittaa pientä pokémon-vauvaa, joka on munukan sisällä.”
”Chuu.” Hazel vastasi ja taputti varovasti munan kuorta.
”Mitä sinä siinä virnuilet?” Minä kysyin huomatessani Viherpiiperön tuijotuksen.
”En mitään.” Poika naurahti.

Sitä kesti kauan, ja olisi ajan haaskausta kertoa siitä. Kun maailmanpyörä lähti viimein liikkeelle, lähdin sellaisella kiireellä että saatoin hyvin unohtaa jotain. Juoksin nopeasti pokémonieni kanssa ulos maailmanpyörästä edes miettimättä jäikö jotain jälkeen, pääasia oli että Aries, April ja Hazel ovat mukanani. Yritin unohtaa kohtaamisen ja tein mitä oli tarkoituskin, tuhlasin rahaa tivolissa, ostin kilpailuihin jotain kivaa – tuomareiden mielestä, en enää menisi kilpailuihin arkivaatteissa, lisäksi ostin Jillille tuliaisiksi kulhollisen tivolipopcorneja, en tiennyt tykkäsikö se niistä, mutta ainakin se tykkäsi nokkimisesta.
Lopun ajan voisin hyvin viettää kojujen parissa. Yhdellä kojulla piti heittää taas vaihteeksi – palloja päin Mr. Mimen naamavärkkejä. Palkinnoksi sai yhden aika metkan näköisen pokémon-pehmolelun, niitä oli kolme vaihtoehtoa enkä ollut ennen nähnyt vastaavia, yksi oli no tuota vihreän Ozzyn näköinen, toinen sininen sammakko ja kolmas aika söpön näköinen pieni, isokorvainen kettu. En ollut ennen nähnyt moisia pokémoneja. No turha kai se on kertoa, että en osunut yhteenkään maaliin.
”Siinähän sinä olet.” Kuulin Viherpiiperön äänen selkäni takaa.
”Seurailetko minua?” Minä tiukkasin.
”Unohdit reppusi.” Niin tosiaan, minulla oli pokémonit ja munukka mutta reppu oli jäänyt matkan varrelle.
Viherpiiperö ojensi minulle reppuni, jonka minä otin nopeasti häneltä.
”Saanko minä yrittää?” Viherpiiperö kysyi kojun pitäjältä. Häntä ei tietenkään estetty yrittämästä, enkä edes tiedä miksi jäin seuraamaan hänen pelle temppujaan – joiksi kutsuin pallon heittämistä maaliin. Hän oli kyllä tosi hyvä (ja tarkka) heittäjä, luulen että niillä oli Terra Enterprisessa kurssi, miten heittää poképallo tarkasti saaliin kiinni saamiseksi tai jotain.
Minusta tämä oli ajan hukkaa, mutta ainakin Hazel näytti nauttivan, katsoessaan pallojen lentävän maaliin. Antoi nyt pikkuisen nauttia.
”Tässä.” Viherpiiperö ojensi minulle yhden oudoista pehmoleluista – sen mikä muistutti kettua.
”Mikset pidä sitä itse?” Minä kysyin, vaikka osasin jo arvata vastauksen.
”Ei minulla ole tilaa tai käyttöä sille.” Poika hymyili. ”Sitä paitsi, Pichut ja muut vauvapokémonit tulevat iloisemmiksi saadessaan leikkiä silloin tällöin.”
Otin pehmolelun vastaan – vaikka en millään olisi tahtonut ottaa lahjoja vastaan joltain johon en luottanut tippaakaan.
”Minä menen nyt.” Poika sanoi. Enempää ei sanottu, hän lähti ja siinä se, ei mitään muuta. No paitsi se että Tim pomppasi puskasta selkäni takaa kun sitä vähiten odotin, Hazel säikähti niin, että antoi veljelleni sähkötällin.
”No kuka tuo Romeo oli?” Tim kysyi matkallamme pokémon Centeriin, Jillin luo – Trev oli jo mennyt lopun poppooni kanssa sinne.
”Mikä Romeo?” Minä kysyin.
”No tuo herrasmies, jolta sait tuon pehmolelun.” Tim naurahti pehmeästi, ei vaan erittäin vihjailevasti.
”En minä tiedä.” Minä sanoin nopeasti. ”Sillä ei ole nimeä. Mutta Romeo se ei ole, eikä liiemmin herrasmies.”
”Sinä tykkäät hänestä ~” Tim rallatti.
”No en hemmetissä tykkää!” Minä ärähdin.
”Haluatko muuten tyyppien numeroita tuohon hienoon X-Tranceiveriin?” Tim kysyi.
”Keiden tyyppien?” Minä kysyin.
”No vaikka Murasakin.” Tim heitti.
”Miksi sinulla on Murasakin numero?” Minä kysyin.

”Muuten vain.” Tim vastasi. ”Soitetaanko pilapuhelu?”
”Soita keskenäsi!” Minä huudahdin ja Tim nauroi. Ei tämän tarinan kertomisessa mitään järkeä ollut, mutta nyt se on kerrottu. Aries nukahti hartialleni, munukka ja uusi pehmolelu ovat turvassa repussani, myös April ja Hazel nukkuvat – sylissäni tosin, ei repussa. Että tällainen päivä. Vaihtelua tuli kokeiltua, ja pian olen valmis jatkamaan matkaani eteenpäin, minne se sitten viekään.

Kommentit

Cinna


Baww, ihastuin välittömästi tähän uusimpaan tulokkaaseen /Hazeliin/, ihan ällösöpö!

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta tyypiltä, ainakin omaan silmääni. Jännää seurata, aikooko tuon ja Harleyn välille kehittyä kunnolla jossain vaiheessa jotakin, vaiko ei. Mukavasti tuli tässä tarinassa esiin noita muitakin pokemonejasi, jotka eivät toistaiseksi ole paljoa esiintyneet. Ja tivoli Murasa Cityssa on muutenkin piristävä idea, kun tavallisesti se niin ylisynkkä paikka tuppautuu olemaan. Hieman iski silmään tuo rivivälien puuttuminen tuossa kohtaa, missä Murasaki esiintyi, mutta eipä minulla oikeastaan muuta moittimista tästä ole.

Aries, Hazel ja April saavat tästä 15 exp ja sinulle §50. Saat myös palkinnot karnevaalitarinasta ellet pyytänyt niitä jo etukäteen (en muista ollenkaan, ketkä niitä ehtivät jo pyytää ja ketkä eivät…). Mutta jos sinä et ollut yksi heistä, ketkä niitä pyytivät, niin palkkiot olivat kaksi vapaavalintaista karkkia ja joku Premium-tavara.

Vihellyksen vanhat tarinat 18 > Paluu menneeseen

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elokuussa 2013.

Minä vihaan pieniä lapsia. En tule toimeen niiden kanssa, jos minua pyydettäisiin lapsen vahdiksi, siitä ei tulisi yhtään mitään, sillä muksu oppisi minulta vain huonoja tapoja. Äitien, isien ja isoveljien pitäisi tietää paremmin. Okei, saatattekin miettiä, mitä hemmettiä se nyt selittää? No kaikki alkoi siitä kun jahtasin Hamlettia – se Meowth, jonka nappasin hetki sitten. Se oli taas kynsäissyt minua poskelle, kun olin yrittänyt tutustua siihen, mutta Meowth oli päättänyt, ettei se tykännyt minusta – se tykkäsi vain Kittystä.
”Saakeli, pysähdy!” Minä karjuin Meowthille naama punaisena – melkein yhtä punaisena kuin hiuksenikin olivat.
Näky taisi sinänsä olla aika koomisen näköinen, sillä ensinäkin kouluttaja (minä) karjui uudelle – ei niinkään söpölle pokémonille. Sitten tuli April, joka oli myös tulokas, se jahtasi Meowthia saadakseen sen kiinni, mutta Meowth oli nopea. Ozzy karjui kimeällä äänellä sille ja sitten Kitty juoksi Meowthin eteen ja se pysähtyi kuin seinään. Hamlet tykkäsi Kittystä. Sitä se yksin kuunteli, muulla tai muilla ei sille ollut väliä.
”Rakkaus on tyhmää.” Minä jupisin Ozzylle.
”Oshawott.” Ozzy pisti väliin ja hyppäsi maasta syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja levitti käden tynkänsä.
”Joo, joo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Tiedän, että tykkäät minusta. Mutta tämä menee jo vähän yli sillä..”
Sitten maa alkoi täristä. Outoa, maan järistys. Se ei olisi ollut outoa, jos se olisi vaikuttanut koko paikkaan, mutta maa järisi vain siltä kohdin missä minä satuin seisomaan. Outoa?
”Ozzy?” Minä kysyin.
”O-O-Osha-wo-wo-ooot!” Oshawott valitteli, sen kasvot vihersivät. Oliko Ozzy merisairas? Puristin silmäni kiinni, ja toivoin, että tärinä loppuisi, aloin jo itsekin tuntea oloni epämukavaksi, onneksi en ollut syönyt vielä mitään.

Ja kun avasin silmäni, olin.. jossain. Ozzy oli edelleen sylissäni. Kitty ja April hoipertelivat luoksemme, ja Hamlet myös – tosin se taisi vain seurata Kittyä.
”Oletteko kunnossa?” Minä kysyin.
”Nyaa!”
”Miau?”
”Veeääk!” – Otaksun tuon kieltäväksi vastaukseksi.
”OshAA-aag.” Ozzy nyt ei ainakaan voinut hyvin. Oli minunkin oloni kamala, sen takia varmaan ensin oletinkin että näin näkyjä. Olin jossain oudossa paikassa, se oli jokin pieni kylä, idyllinen maalaiskylä, josta pääsi pois vain yhtä kautta, metsäpolkua, jonka edessä minä seisoin. Tämä paikka näytti jotenkin tutulta, mutta en tajunnut miksi se näytti niin tutulta. Astuin lähemmäs kylän porttia, Pokémonit seurasivat, ja Kitty piti huolen että Hamletkin teki niin. En osannut sanoa mitään. Yritin etsiä jotain, kylttiä tai karttaa tai jotain, mistä saisin tietoa, minne tässä oikein ollaan eksytty.
”Äiti, katso pokémoneja!” Pieni lapsi huudahti, se osoitti Ozzya. Tytön äiti hymyili.
”Pidätkö niistä?”  Äiti kysyi tyttäreltään.
”Pidän!” Tyttö huudahti. ”Mikä tuo sininen on?”
”Se on Oshawott.” Minä mainitsin. ”Ja sen nimi on Ozzy.”
”Miksi sen naama on vihreä?” Tyttö kysyi.
”Se on merisairas.” Minä vastasin. ”Voi se tosin olla matka pahoinvointiakin.”
  ”Mistäs nyt moinen?” Lapsen äiti kysyi.
”Pitkä matka.” Minä vastasin lyhyesti. ”Tuota hukkasin karttani, enkä oikein tiedä..”
”Tämä on Charca Town.” Nainen sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Jotain sellaista.” Minä mutisin. Charca Town? Tämäkö? Eijei, minä tunsin oman kotikaupunkini, eikä se kuhissut pieniä lapsia. Kadut olivat täynnä pieniä lapsia, joilla oli jokaisella uusi punainen pokédex.
”Uusia kouluttajiako?” Minä mutisin.
”Kausi alkoi tänään.” Nainen sanoi hymyillen. ”Jos sinulla ei ole kiire, voisit käydä kaupunkimme professorin luona, hän ottaa mielellään vastaan matkaavaisia kouluttajia.”
”Professori?” Minä toistin.
”Professori Mimosa on tosi kiva!” Pikkulapsi sanoi. ”Äiti sanoo että hän on hippi.”
”Hippi?” Okei, tämä on liian paksua. Minä tiedän, miltä professori Mimosa näyttää! Hän on ruskea verikkö, joka pitää kaikenlaisista ja osaa käsitellä niitä, hän ei mikään hippiveera ole.
”Hän sai viran muutama vuosi sitten.” Nainen kertoi. ”Erityisesti häntä kiinnostavat erikoisen väriset pokémonit.”
”Miksi tuo Eevee on hassun värinen?” Lapsi kysyi.
”Eikä ole.” Minä kiistin. ”Se on juuri oikean värinen. Tule tänne April.” Silloin pieni Eevee, joka oli hiukan poikkeavan värinen – vaikka ei se minua haitannut, loikkasi syliini, Ozzyn viereen. Ozzy katsoi Apriliä paheksuen, ikään kuin Eevee olisi vienyt sen paikan, mutta April ei välittänyt siitä, se halusi osoittaa Ozzylle että piti herra Oshawottista, joten se puski päätään hellästi vasten Ozzyn poskea. Täytyy kyllä sanoa, että April – vaikka pieni olikin, osasi käsitellä miehiä, sillä Ozzy heltyi sille heti.
”Tiedätkö sinä mitään pokémoneista?” Lapsi kysyi varsin teennäiseen sävyyn.
”Enemmän kuin sinä, kakara.” Ajattelin mielessäni. ”Hamlet ja Kitty, mennään.”
”Tiedätkö missä laboratorio on?” Nainen kysyi, hän vaikutti niin avuliaalta, mutta avuliaisuus ei ollut tarpeen, sillä jos tämä oli se sama Charca Town, jonka minä tunsin ja missä kasvoin, ei laboratorion löytäminen olisi temppu eikä mikään. Tämä kylä ei kuitenkaan ollut isompi kuin oma Charca Townini, ja uskalsinpas pistää pääni vadille, siitä että professori Mimosan laboratorio oli edelleen suurin rakennus tässä ”kaupungissa” – kuten rouva tuolla oli sanonut. Ja olin muuten oikeassa, mutta jokin ei ollut kohdallaan, sillä rakennus – oli edelleen tiilirakennus, mutta se oli maalattu myrkyn vihreällä – lisäksi labran edessä oli suuri puinen kyltti, jossa luki kirkkaan punaisella: ”PROFESSORI MIMOSAN POKÉMON LABORATORIO, UUDET KOULUTTAJAT, TERVETULOA!” – Kamalan mautonta.
”Siis mikä paikka tämä on?” Minä huokaisin. ”Katsokaa tätä!”
”Oshawott!” Ozzy yhtyi kommenttiini.
”Nyaa!” Kitty henkäisi.
”Miau?” En odottanutkaan Hamletin tietävän miltä se oikea labra näytti.
”Vee?” April katsoi minua kysyvästi.
”Ei, pikkuinen.” Minä mumisin. ”Se labra, mistä minä Ozzyn sain, oli aivan erilainen.”
Seisahduin kyltin viereen katsomaan tuota kamalan väristä rakennusta. Tahdoinko edes mennä sisälle? Mitä mahdoinkaan löytää sieltä? Rakennuksesta näytti tulevan ulos ylpeän näköisiä kouluttajia toinen toisensa perään, yhdellä oli mukanaan Squirtle, toisella Deino, kolmannella Tepig, neljännellä Chikorita ja sitten oli se hyvin itsevarman näköinen pojankoltiainen jolla oli kovanaaman näköinen Treecko. Hän oli minua nuorempi – ainakin kymmenen vuotta nuorempi, ja silti hän katsoi minua nenän varttansa pitkin, luuli kai, etten osannut kouluttaa pokémonejani.
”Oi, katsokaa!” Huudahti tyttö, joka kantoi sylissään Tepigiä. ”Oshawott!”
”Ja Meowth ja Skitty!” Huudahti poika, jonka vierellä seisoi Squirtle.
”Mikä tuo väritäplä sitten on?” Kysyi Treeckon kanssa oleva poika teennäisellä äänellä.
”Erityinen Eevee.” Minä murahdin, sillä huomasin miten Aprilin korvat lurpahtivat alas masennuksesta, kun sen väri mainittiin.
”Tarkoitat oikku.” Poika sanoi haastavasti.
”En vaan erityinen.” Minä kiistin.
”Onko siitä mihinkään?” Poika kysyi.
”Saattaa ollakin, mutta sehän ei periaatteessa kuulu sinulle tippaakaan.” Minä vastasin, ja kyllä, kuulostin omahyväiseltä, mutta mikään vasta-alkaja nulikka ei puhu pahaa Eeveestäni!
”Vieläkö te olette täällä?” Minulle tuttu ääni kysyi. Laboratorion ovesta oli juuri astunut ulos nuorehko naishenkilö, jolla oli lyhyet tummanruskeat hiukset, joissa oli räikeän pinkkejä raitoja. Oliko tuo.. ei voinut olla.. professori Mimosa?!
Ozzy pärskähti, minä luulin että se yritti hikassaan nauraa. Kitty naukui ja Hamlet astui askeleen taaksepäin, April pökkäisi rintaani päällään.
”Luulisi että teillä olisi kiire matkoillenne.” Professori naurahti.
”Mutta tuolla tytöllä on oudon värinen Eevee!”  Tepigiä pitelevä tyttö huudahti.
Professori Mimosa astui lähemmäs – varmaan nähdäkseen Eeveen paremmin.
”En ole nähnyt sinua ennen.” Hän sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Olen.” Minä vastasin.
”Eeveesi on erikoisen näköinen.” Sanoi hippi-Mimosa – kyllä, tuo oli juuri oikea sana kuvaamaan häntä.
”Se on erikoinen.” Minä sanoin ylpeänä.
”Saisinkohan minä katsoa sitä tarkemmin?” Professori kysyi. April painautui syliini jännittyneenä.
”April on vähän ujo, mutta minulta löytyy pari muutakin jännän väristä pokémonia.” Ja sitten vedin vyöltäni kaksi poképalloa ja tiputin ne maahan. Valkoisen väläyksen saattelemana maassa jalkojeni juuressa seisoivat sininen Swinub ja vaaleanpunainen Buneary.
”Ihmeellistä!” Professori henkäisi.
”Niiden nimet ovat Indigo ja Rosie.” Minä selitin.
”Ovatko ne aina olleet tuollaisia?” Professori kysyi.
”Indyn minä sain munana, joten kyllä, mutta Rosien löysin tällaisena, mutta kaipa sekin on kuoriutunut munasta.” Minä arvelin.
”Mikä on nimesi, nuori kouluttaja?” Professori kysyi.
”Hara.. Harlene.” Mitä? Jos professori Mimosakin oli tässä kylässä, olisi todella suuri toden näköisyys, että täällä jossain oli toinen punapää nimeltä Harley, ja olisi kiusallista tavata toinen minä. Juku, ja minä kun luulin että minua olisi vain yksi..
”Tulisitko hetkeksi sisälle, Harlene?” Professori kysyi. ”Vai onko sinulla kiire?”
”Eipä taida olla.” Minä sanoin. Seurasin professoria sisään hänen laboratorioon ja tämä on sanottava, ettei se ollut mitään verrattuna labraan, jonka minä tunsin. Täällä oli toki siistiä, kuten kuuluikin, mutta seinät eivät olleet valkoiset vaan – kyllä, vihreät. Ihan kuin joku olisi oksentanut niille. Lisäksi kaikilla pöydillä oli kasoittain pahvilaatikoita.
”En ole saanut vielä kaikkea valmiiksi.” Professori Mimosa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Tulehan.”
Minä seurasin professori Mimosaa johonkin keittiön tapaiseen, jossa oli valkoinen pöytä, tiskikone, jääkaappi ja pari muuta kaappia. Seinällä oli kalenteri, tämän kuun kohdalla oli – ironista kyllä lehtikasassa leikkivä Oshawott. Vuodeksi oli merkitty 1997. 1997?! Silloinhan minä olin.. viisivuotias! Tai minun pitäisi olla, mutta näytin samalta kuin ennenkin, enkä ollut kutistunut senttiäkään.
”Istu toki alas.” Sanoi professori Mimosa. ”Juothan sinä teetä?”
”Mieluummin sitä kuin kahvia.” Minä hymähdin.
”Eräs ystäväni sanoo juuri noin.” Professori naurahti. ”Hänkin on punapää.”
”Vai niin.” Minä mumisin. Olin melko varma, että professori puhui äidistäni, Anya Lerouxista joka oli kuollut kun olin kymmenen vanha, siksi kouluttaja-matkani olikin viivästynyt kymmenellä vuodella. Hei hetkinen! Jos nyt tosiaan oli vuosi 1997, se tarkoittaisi että äiti olisi vielä elossa ja..
Professori Mimosa kaatoi minulle kuppiini teetä ja alkoi sitten tutkailla Indigoa, koska sekä Rosie että April olivat piiloutuneet jalkojeni taakse. Hörppäsin teetä, Ozzy tutkaili kiinnostuneena pöydällä olevaa keksitarjotinta.
”Oshaik!”
”Onko Oshawottillasi hikka?” Professori kysyi huvittuneena.
”Joo.” Minä vastasin. ”Voisikohan se saada vähän vettä?”
”Toki.” Professori sanoi. Hän kaatoi pieneen muoviseen kaapista ottamaansa mukiin vettä pöydällä olevasta kannusta. ”Ole hyvä.. onko Oshawottilasi nimeä?”
”Ozzy.” Minä vastasin.
”Ole hyvä, Ozzy.” Professori Mimosa sanoi.  Ozzy otti mukin varovasti tynkäkäsiinsä ja hörppäsi vettä.
”Milloin aloititkaan matkasi, Harlene?” Professori kysyi, kyllästyttyään tutkailemaan Swinubia istuuduttuaan minua vastapäiselle tuolille.
”Vuosi sitten, kaksikymmenvuotiaana.” Minä vastasin.
”Useimmat lähtevät matkalle kymmenenvuotiaina.” Professori Mimosa totesi.
”No olisin kyllä lähtenyt, mutta äitini kuoli samana vuonna.” Minä mutisin. ”Ja sitten myöhemmin veljistäni tuli ylisuojelevia hölmöjä.”
”Onko sinulla iso perhe?” Professori kysyi.
”Neljä veljeä ja niiden pokémonit.” Minä sanoin.
”Entä vanhempasi?”
”Kun äiti kuoli, isä vain lähti ja jätti meidät – hyvä niin.” Minä mutisin. ”Hän ei ollut mikään isällinen tyyppi.”
”Ozzyko oli aloituspokémonisi?” Mimosa kysyi. ”Se näyttää kiintyneen sinuun.”
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ja minä siihen.” Sitten kuulin ovikellon äänen.
”Suothan anteeksi.” Professori Mimosa ja nousi pöydätä, mennäkseen avaamaan ovea. Hörpin teetäni, ja Ozzy hörppi vettänsä.
Sitten kuulin sisään tulleen naisen äänen, ja jähmetyin. Minä tunsin sen äänen, vaikka siitä oli jo kymmenen vuotta.

”Katsotaan, josko minulta löytyisi joku suhteellisen kesy pokémon.” Mimosa sanoi naiselle, joka käveli hänen takanaan.
”Minä tiedän, ettei Harley oikeasti pokémoneja vihaa.” Nainen sanoi. ”Hänen täytyy vain oppia olemaan pelkäämättä niitä.”
”No katsotaan.” Mimosa lupasi. ”Otatko teetä, Anya?”
”Onko sinulla vieras, Mimi?” Kysyi tuttuääninen nainen.
”Eräs maailman matkaaja, hänellä on kolme erikoisen väristä pokémonia matkassaan.” Professori Mimosa kertoi.
”No niistähän sinä pidät.” Se toinen naurahti. Sitten nuo kaksi naista tulivat keittiöön. Vaikka luulinkin tietäväni kuka keittiöön astui, en silti uskaltanut kääntyä katsomaan. Silloin April päätti loikata syliini, mikä rauhoitti minua onneksi hiukan. April pökkäisi minua ja minä puolestani silitin sen pehmoista turkkia.
”Anya, Harlene.” Professori esitteli meidät toisillemme. Käänsin pääni hitaasti ympäri ja kyllä, nainen oli äitini. Hänellä oli pitkät punaiset kiharat, kalpea iho ja rubiinin väriset silmät – kuten silloinkin. Äiti katsoi minua hetken.
”Näytät tutulta.” Hän lopulta sanoi. ”Olemmeko tavanneet joskus?”
”En usko.” Minä vastasin. Enhän voinut sanoa, hei, olen tyttäresi noin kuudentoista vuoden päästä että hei vain, äiti.
”Oletko varma? Mistä olet kotoisin?” Anya Leroux kysyi.
”Meren takaa.” Minä vastasin. Sitten Anya Lerouxin huomio kiinnittyi ystävällisesti naukuvaan Kittyyn.
”Miten suloinen Skitty.” Hän henkäisi ja silitti Kittyn vaaleanpunaista turkkia. ”Ja Meowth!”
”Minä en koskisi siihen.” Varoitin. ”Se ei ole vielä tottunut ihmisiin.”
”Pyydystitkö sen vasta?” Äiti kysyi. ”Mikä sen nimi on?”
”Joo.” Minä mumisin. ”Sen nimi on Hamlet ja tuo on Kitty.”
”Suloisia nimiä.” Äiti sanoi. Sitten hän huomasi jalkojeni takaa kurkkivan Rosien.
”Hän on Rosie ja hän on hieman ujo.” Minä sanoin.
”Voi kun olet suloinen.” Äiti sanoi. ”Onko se kiltti?”
”Taitaa olla kaikista pokémoneistani lempein.” Minä sanoin ja katsahdin pinkkiä jänistä.
”Ozzy!” Minä huokaisin, kun huomasin Oshawottin syöneen koko keksitarjottimen – tai ei tarjotinta, keksit vain.
”Äh, ei se mitään.” Professori Mimosa naurahti. ”Hyvä kun jollekin maistuu.”
”Eivät nuo kokkauksesi joka päivä mene kaupaksi.” Anya Leroux heitti.
”Älä piruile siinä, Anya.” Professori Mimosa vastasi silmiään pyöritellen – jota en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan ennen.
”Saisinko lainata Bunearyasi?” Anya Leroux kysyi. ”Tyttäreni näet inhoaa pokémoneja. Luulen että hän pelkää niitä, ja tarvitsisin jonkun pokémonin, opettamaan ettei niissä ole mitään pelättävää.”
”Pelkääkö hän pokémoneja?” Minä kysyin epäuskoisena. ”Miksi?”
”Villipokémon kävi kimppuun.” Anya Leroux sanoi synkkänä. ”Siinä oli käydä pahasti.”
”Minulla on monia kilttejä pokémoneja.” Minä sanoin. ”Olen varma että nekin haluaisivat olla avuksi.”
”Haluatko tulla mukaan?” Äiti kysyi.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä.” Minä myönsin.

Jätin siis taakseni professori Mimosan oudon labran, kannoin Ozzya ja Apriliä sylissäni, Rosie hartiallani keikkuen. Kitty käveli Hamletin ja Indyn kanssa vierelläni. Seurasin äitiäni, joka ei tietenkään tiennyt että olin hänen tyttärensä. Tiesin toki minne hän minua vei minua, hän vei minua kotiin. Vaikka asuinkin joskin erilaisessa Charca Townissa, tunsin hyvin tien sinne. Talo oli punainen ja siinä oli valkoiset ikkunat. Piha oli paljon siistimmässä kunnossa kuin aikoihin. Pihalla kasvoi kukkia, vaikka oli syksy.
”Syyspuutarhani.” Äiti naurahti.
Syyspuutarhassa seisoi pienikokoinen ja hoikka tyttö, jolla oli kalpea iho ja tummanpunaiset hiukset. Hänellä oli yllään sininen pitkähihainen mekko.
”Ja tuo on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. Katsoin tyttöä, olinko tosiaan näyttänyt tuolta pienempänä? Tytöllä oli pitkät hiukset, laitettuna saparoille molemmin puolin päätä. Voi, luoja.
”Odota tässä.” Äiti sanoi. ”Tästä voi tulla vaikeaa. Voisitko vapauttaa pokémoneitasi palloistaan?”
”Toki.” Minä vastasin. Vapautin oitis Ariesin ja Primin palloistaan. Jill – no se ei ollut mikään erityisen kiltti, ja luultavasti vain pelottaisi lasta enemmän.
Lapsi alkoi kiljua kuin syötävä kun hänen äitinsä yritti taluttaa hänet minun ja pokémonien luokse. Hän veti oikeat itkupotku raivarit – ja tuossa olikin syy, miksi vihasin pieniä tenavia, enkä ikinä niitä hankkisi.
”Harley, tule nyt.” Äiti sanoi kärsivällisesti. Minä en ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin kärsivällinen.
”Ei, ei, en minä halua!” Lapsi kiljui. ”Minä en tykkää pokémoneista!” Silloin äiti koppasi tyttären kainaloonsa, ja vaikka tämä sätki ja potki kuinka, hän kantoi tytön luokseni.
”Tässä on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. ”Hän on hieman..”
”Äiti, en minä tahdo!” Tyttö kiljui.
”No et sinä voi pokémoneja lopun ikäsi inhota, kersa.” Minä murahdin.
”Voinpas!” Tyttö kiljaisi.
”no, etpäs.” Minä vastasin.
”Osha!” Ozzy hihkaisi ja tyttö värähti.
”Ozzy on ihan pehmo.” Minä sanoin. ”Turhaan pelkäät sitä.”
”En minä pelkää!” Tyttö väitti. ”Minä inhoan pokémoneja!”
”Pelko ja inho kulkevat käsi kädessä, tiesitkö sen?” Minä kysyin. Tyttö ei osannut vastata.
”Pokémonit käyvät päälle.” Tyttö sanoi hammastaan purren. Prim oli kuitenkin hyvin päättäväinen pieni otus, se oli päättänyt tehdä pieneen tyttöön hyvän vaikutuksen, ja poimi puutarhasta muutaman villikukan, ja ojensi ne sitten tytölle.
”Kutsutko tuota päälle käymiseksi?” Minä naurahdin.
”Se hyökkää, kun katson muualle.” Tyttö jupisi.
”Buneary!” Prim pudisti päätään.
”Voin vakuuttaa että se korkeintaan pomppii.” Minä sanoin. ”Prim on nimittäin ollut minulla munasta asti, tunnen sen hyvin.”
”Kuoriutuvatko pokémonit munista?” Tyttö kysyi.
”Joo. Minulla on itse asiassa mukana pari, haluatko nähdä ne?” Minä kysyin, enkä jäänyt odottelemaan vastausta, laskin Ozzyn ja Aprilin maahan, myös Rosie loikkasi alas harteiltani kun heitin repun selästäni. Otin repusta esiin munasäiliön, jossa säilytin kahta munukkaa.
”Katso.” Näytin tytölle munasäiliön kahta munaa, sinimustaa ja liekin oranssia.
”Hyökkäävätkö nuo ihmisten kimppuun?” Tyttö kysyi.
”Korkeintaan minun kimppuuni. Sehän on kouluttajan vastuulla.” Minä selitin. ”Villit pokémonit ovat yleensä varovaisia – ei, se ei koskenut sinua Kitty, siksi ne saattavat hyökätä, jos kokevat olonsa uhatuiksi.”
”Entä jos joku noista käy ihmisen kimppuun?” Tyttö kysyi.
”No sitten olen huono kouluttaja, minulla on kaksi pokémonia, jotka eivät ihan tottele. Tuo Meowth on toinen, ja toinen on Jill, Skarmoryni.” Minä kerroin. ”Mutta niissä tapauksissakaan, ei pidä antaa periksi.”
”Ovatko nuo muut kilttejä?” Tyttö kysyi.
”Ovat.” Minä hymyilin. ”Etenkin Prim ja April.”
Silloin pikku minä otti kukat Primiltä ja taputti varovasti sen päätä. Kersa antoi kukat äidilleen joka hymyili. April pökkäisi tytön jalkaa päällään, mikä tarkoitti että Eevee halusi silitystä osakseen. Tyttö silitti varovasti Eeveen päätä ja April näytti oikein tyytyväiseltä.
”Jos sinulla on hyvin koulutettu pokémon mukanasi, se kyllä suojelee sinua pahan paikan tullen.” Minä kerroin. ”Kuten Ozzy teki matkani alussa, eräs Ledyba kävi päälle, ei varmaan tykännyt hiusväristäni, niin Ozzy ajoi sen pois.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Pidätkö sinä nyt enemmän pokémoneista?” Tytön äiti kysyi. Tyttö ei sanonut siihen mitään.
”Hyvä on, sitten me lähdemme lennolle.” Minä paukautin. Heitin ilmaan viimeisen poképallon ja ulos liihotteli Skarmory.
”Skaaar!” Jill raakkui.
”Jill.” Minä sanoin ja lintu laskeutui, se katsoi minua haastavasti. ”Tarvitsen kyydin ja kyllä, sinä autat!” Skarmory näytti tylsistyneeltä, mutta se ei sentään temppuillut. Nousin varovasti sen selkään, mitä en ollut ennen tehnyt.
”Etkä sitten temppuile.”
”Skaar..” Jill jupisi.
”Nosta hänet taakseni.” Minä sanoin. ”Tämä jos mikä auttaa.”
Äiti nosti tyttärensä taakseni, tyttöä pelotti, hän hengitti raskaasti ja värisi.
”Ota kiinni, ettet putoa.” Minä varoitin. Sitten Jill nousi siivilleen. Tyttö säpsähti ja kahmaisi minusta kiinni, ettei rysähtäisi alas.

Tyttö kiljui alkumatkan ajan, kun lensimme route ykkösen yllä. Se oli erilainen kuin minun ajallani, siistimpi ja sen kupeessa oli järvi. Jill kaarsi aivan veden pinnan ylle ja liihotteli siinä ylpeän näköisenä.
”Lopeta jo se kiljuminen, ja katso ympärillesi!” Minä komensin, ja se muuten tepsi. Tyttö sulki suunsa ja katsoi alas järveen, omaa kuvajaistaan järven pinnasta. Hänen silmänsä suurenivat, joko siitä ihmetyksestä että hän todella ratsasti Skarmoryni selässä tai sitten – no mistä minä tietäisin? En ole mikään ihmistuntija.
”Hei, tuolla ovat minun isoveljeni!” Tyttö hihkaisi. Jep, kalastamassa Magikarpeja tai mitähän lie. Jill teki oman päänsä mukaan, se kaarsi läheltä veden pintaa, aiheuttaen aallokon, minusta tuntui että se aikoi törmätä kivikon päällä istuviin pikkuisiin isoihin veljiini, mutta viime hetkellä Jill kuitenkin kaarsi ylös ja vedet pärskähtivät veljieni – tai oikeastaan hänen veljiensä päälle. Tyttö nauroi, minä hymyilin.
”Hah, siitäs saitte!”
”Ymmärrätkö nyt, kersa?” Minä kysyin, kun Jill kääntyi, lentääkseen takaisin Charca Towniin. ”Tällainen on maailma, jossa on pokémoneja.”
”Se on upea!” Tyttö henkäisi.
”Kai sinä ymmärrät, etteivät pokémonit ole oikeasti pahantahtoisia?” Minä kysyin.
”Joo.” Tyttö sanoi pienellä äänellä. ”Antaisikohan äiti minulle oman pokémonin?”
”Uskon niin.” Minä hymähdin.
Kun vaan kaikki olisi ollut niin helppoa. Tiedättekö mitä en odottanut? Sitä että Terra Enterprise olisi olemassa, enkä odottanut niiden käyvän pokémonieni kimppuun. Luulin, että äidillä olisi edes jokunen pokémon, muttei ollut. Kun saavuimme takaisin kotipihalleni – tai no hänen pihalleen, tyttö hyppäsi innoissaan Jillin selästä huutaen äitiään, joka tuli tytärtään vastaan ovelle, mutta hän näytti huolestuneelta. Silloin pistin merkille, että piha oli sotkuisempi kuin aiemmin, esineitä ja multaa oli heitelty sinne tänne. Ozzy kurkkasi oven suusta ja näytti syylliseltä, samoin Kitty ja Prim.
”Onko jotain tapahtunut?” Minä kysyin laskeutuessani Jillin selästä. Äiti näytti hyvin huolestuneelta.
Pokémonini kömpivät yksitellen talosta minua vastaan. Ozzy, Kitty, Prim, April, Aries, Indy, Hamlet.. mutta Rosie puuttui.
”Missä Rosie on?” Minä kysyin niiltä. Ne pudistivat päitään.
”Rouva Leroux, missä Bunearyni on?” Minä kysyin terävällä äänellä.
”Ne tulivat yllättäen, luulivat näet että pidin vielä pokémonejani.” Hän sanoi. ”Pettyivät kun totuus selvisi niille ja..”
”Ketkä ne?” Minä tivasin.
”Ne ovat jokin rikollisjärjestö nimeltä Terra Enterprise.”
”Ovatko ne täälläkin?” Minä älähdin. ”Tämä oli vika tikki!”
”Tunnetko sinä ne?” Äiti kysyi.
”Tiedän keitä heidän pitäisi olla.” Minä mutisin. ”Mutta ne tuskin tuntevat minua.”
”Kitty, Ozzy, Prim, Hamlet.” Minä sanoin. ”Palatkaa poképalloihinne, me lähdemme niiden perään. April, Indy ja Aries, jääkää te tänne, mikäli ne mäntit palaavat.”
”Aiotko seurata niitä?” Äiti kysyi.
”Kyllä.” Minä sanoin. ”Minä nimittäin olen tehnyt lupauksen, etten jätä yhtäkään pokémoniani.”
”Minäkin tulen!” Huudahti pikku Harley, eikä hän jäänyt kuuntelemaan äitinsä ohjeita, hän kiipesi kömpelösti takaisin Jillin selkään. Ozzy pomppasi Jillin pään päälle, ja minä kiipesin Skarmoryn selkään tytön eteen.
”Pidä sitten kiinni!” Minä komensin.
”Pidän!” Tyttö huudahti päättäväisenä. Täytyy nostaa tytölle hattua, oli jo noin päättäväinen viiden iässä.

Alkoi tulla ilta, ja oli viileää. Tiesin niiden mänttien suuntaavan Route ykköselle, koska miten muuten täältä poiskaan pääsisi. Ne luottivat pimeyteen ja siihen ettei niitä seurattu.
”Jill, miten jaksat?” Minä kysyin.
”Skaar!” Skarmory kiljahti ääni täynnä puhtia.
”Hyvä.” Minä mutisin.
”Jill on vahva.” Tyttö kehui, mistä Jill saikin uutta puhtia. Jonkin ajan kuluttua kuulin alapuoleltamme itkua, herkkää hiljaista itkua, joka ei kuulunut ihmiselle. Sen äänen minä kyllä tunnistin, se oli minun Rosieni.
”Jill, kaarra alemmas ja tee swift.” Minä neuvoin. Skarmory ei vastannut mitään, sillä oletin sen tietävän että, yksi äännähdys, ja nuo roistot huomaisivat meidät. Jill kaarsi hiljaa alemmas, juuri kahden keskustelevan miehen ylle. Toinen miehistä, solakka tummahiuksinen piteli Rosieta.
”Skaaaar!” Jill karjaisi ja ampui suustaan teräväkärkisiä tähtiä, jotka osuivat suoraan, räjähtäen miesten väliin.
”Mitä hel..”
”Buneary!” Rosie huudahti, sillä se näki, miten punapää hyppäsi Skarmoryn selästä ja laskeutui nätisti miesten väliin.
”Sanon vain tämän kerran, tahdon Bunearyni takaisin.” Minä sanoin hitaasti.
”Tai?” Toinen hiippari, se joka ei pidellyt Rosieta kysyi uhkaavaan sävyyn.
”Oshaaaaaaa!” Ozzy veti vanhan tutun Tarzan-huudon ja seurasi esimerkkiäni, mutta sepä tipahtikin rumiluksen päälle ja alkoi takoa kuorellaan tyypin kaljua päälakea.
”Saa päälleen raivotautisen Oshawottin.” Minä virnistin. ”Rosie!”
”Onko tämä muka sinun?” Jokin tuon tyypin uhkaavassa äänen sävyssä sai minut raivooni ja nosti niskakarvani pystyyn. Siinä oli jotain turhankin tuttua.
”Vanhat metkut mielessä vai mitä Terra Enterprise?” Minä naurahdin kuivasti.
”Miten..” Mies kysyi.
En vastannut, vaan heitin Kittyn ja Hamletin poképallot maahan.
”Tehkää molemmat scratch!” En muistanut osasiko Kittykin sen, mutta sen täytyi vain seurata villin Hamletin esimerkkiä ja kynsiä pahaenteisen tyypin käsiä, niin että Rosie pääsisi vapaaksi. Rosie kuitenkin huusi ja käski niitä peräytymään, se oli saanut eturaajansa sen verran vapaaksi että saattoi hyökätä.
”Buneary bun!” Se huusi Kittylle ja Hamletille, minkä seurauksena ne perääntyivät. Rosie löi hämärää tyyppiä sähköistyneellä eturaajallaan. Osasiko se ThunderPunchin?
Rosie loikkasi äkkiä pois miehen ulottuvilta, suoraan syliini, ehdin juuri ja juuri kutsua Kittyn takaisin kun.
Luulisi että ThunderPunch tainnuttaisi ihmisen kuin ihmisen, mutta ei. Miekkonen nousi ylös maasta, minne oli ryminällä kaatunut ja tarrasi minua salaman nopeasti hiuksistani, vasta silloin näin hänen kasvonsa kunnolla. Jähmetyin kauhusta, sillä minä tiesin kuka tuo oli. Vaikken ollutkaan nähnyt häntä yhteentoista vuoteen. Tummat hiukset, musta parran sänki sekä pimeässä kiiluvat meripihkan väriset silmät. Kyllä, tuo mies oli..
”Kuka olet?” Hän tivasi. ”Miten tiedät meistä?” Ei hän muuta ehtinyt tehdä, sillä Hamlet, joka oli vielä vapaana loikkasi ja iski hampaansa miehen käteen. Mies karjaisi ja ravisti urhean Meowthini irti.
”Kiitos Hamlet!” Minä huikkasin.
Otin Hamletin ilmasta kiinni, Jill karjui Skarmory-huutoaan ja kaarsi minua kohti.
”Minäkö?” Minä naurahdin ukon kysymykselle. ”Nimi on Harley Leroux.”
”Sanoiko toi pentu, Leroux?” Ozzyn uhri oli saanut kaljuunsa verestäviä haavaumia, kuoren iskuista. ”Sukulaisiako, pomo?”
Silloin Ozzy ampui vastustajaansa WaterGunilla, ennen kuin hyppäsi Jillin pään päälle turvaan. Skarmory nappasi myös minut ja Hamletin mukaansa.
”Nähdään yhdentoista vuoden päästä!” Minä huikkasin.

Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme. Rouva Anya Lerouxin keittiössä paloi vielä valo, hän kuuli miten Jill laskeutui ja juoksi meitä vastaan. Hänen pikku Harleynsa oli nukahtanut Jillin selkään.
”Sait Rosien takaisin.” Hän huokaisi. ”Miten kävi? Oliko siellä.. eihän Harley nähnyt niiden..”
”Pomoako?” Minä kysyin, sydän raskaana, mieleni teki vastata, kyllä Harley näki, mutta ei tuo pieni Harley. Vastasin kuitenkin; ”Ei nähnyt.”
Ja heti perään. ”Miksi?”
”Koska se mies on, tämän tytön isä.” Kuiskasi rouva Leroux. ”Jos hän saisi tietää, mitä hänen isänsä puuhaa..”
”Ymmärrän hyvin, mutta ette saa katsoa asiaa sivusta.” Minä sanoin. ”Tehkää jotain, ottakaa kersanne ja lähtekää täältä.” Sillä jos et lähde äiti, sinä kuolet. Jos pysyt täällä sinun lapsesi menettävät sinut ja miehesi kädet tahrautuvat vereesi.
”Kunpa vain voisin.” Nainen huokaisi. ”Mutta vaikka lähtisimmekin, hän seuraisi. Hän ei ymmärrä mitä tekee.”
”Vai niin.” Minä sanoin. ”Teillähän on outo pokémon muna tallessa?”
”On kyllä.” Nainen vastasi ymmällään. ”Miksi kysyt ja miten..?”
”Ottakaa se esiin ja antakaa tyttärenne katsoa kun se kuoriutuu.” Minä neuvoin. ”Sen pitäisi ratkaista pokémon ongelmanne.”
Silloin Aries kipitti ovesta, joka oli jäänyt raolleen. Sen perässä taapersi väsyneen näköinen Indy ja haukotteleva April.
Minusta alkoi tuntua, että minua vedettiin pois täältä, jonkin kummallisen tahdon voimasta.
”Mennään kotiin.” Minä sanoin. Otin kuistilta reppuni, jossa munasäiliö oli varmassa tallessa ja heitin repun selkääni.
”Lähdetkö sinä?” Äiti kysyi. ”Harlene, kuka ihme sinä olet?”
”Nimeni on Harley.” Minä sanoin hiljaa. ”Sukunimeni jääköön salaisuudeksi.” Sitten käännyin selin häneen ja kävelin pois Lerouxien tontilta, pokémonit seurasivat – ne olivat kaikki sulassa sovussa keskenään, jopa Jill. Tien poskessa seisoi orvon näköinen poika, jolla oli pörröiset vihreät hiukset, hän katsoi minua hetken, vain nähdäkseen punatukkaisen tytön kyyneleiset kasvot, kun tämä ajatteli. ”Olet minulle rakas – äiti.” Sitten tyttö pokémoneineen vedettiin pois tästä ajasta.

Epilogi

Harley!
Äiti. Minä ajattelin. Se oli varmasti ollut äiti.
Harley!
Ja isä oli ollut Terra Enterprisessa.
Herää nyt, perhana!
Raotin silmiäni.
”No vihdoinkin!” Tim huudahti. ”Olet nukkunut koko sen ajan kun olemme pysytelleet täällä!”
”Onko nilkkasi kunnossa?” Trev kysyi.
”Missä olemme?” Kysyin unen pöpperössä.
”No Shining Meadowilla.” Tim huokaisi. ”Minähän sanoin, ettei se muista mitään!”
”Clefairyt tulevat ihan kohta!” Trev sanoi. ”Mennään sivummalle, etteivät ne huomaa.”
Ja Clefairyt tulivat. Ne tanssivat öisellä aukealla. Kitty katsoi lumoutuneena niiden tanssia. Mutta minä olin surullinen. Ajattelin äitiäni, ja hänen lempeitä kasvojaan ja isää, jota vihasin enemmän ja enemmän joka hetki. Olin melko varma että hän oli syypää äidin kohtaloon. Jos hän todella työskenteli Terra Enterprisessa, törmäisin häneen ennen pitkää, ja jos se viherpiiperö oli hoitanut hommansa oikein, hän tietäisi minusta jo. Joku painoi päänsä lohduttavasti syliini, luulin sitä ensin Kittyksi, mutta se ei ollut liikkunut paikaltaan. Hamletin pää oli polvellani ja se tuijotti minua sympaattisesti sinisillä Meowthin silmillään. Rapsutin sen karkeahkoa valkoista turkkia.
”Kiitos Hamlet – tämän päiväsestä. Sinähän muistat sen?”
”Miau.” Meowth vastasi. Tulkitsin tuon myönteiseksi vastaukseksi.
”On sinullakin näemmä lempeä puolesi.” Minä naurahdin. Hetken kuluttua, saimme kaikki hyvät naurut kun Ozzy innostui Clefairyjen ympyrä-tanssista niin, että tahtoi mukaan huviin. Se yritti vetää mitä lie, makarenan ja tangon yhdistelmää, mutta Clefairyt säikähtivät sitä ja katosivat. Ne jättivät jälkeensä vain hopeisen kiven, jonka Ozzy sitten kiikutti minulle.

Kommentit:

Cinna


>> 18

Haha, kersa. :3
Enpä olisi ajatellut Mimosaa hippinä näkeväni, vihreä labra kuulostaa aika… Mielenkiintoiselta. Aika hyvin olit saanut samaan tarinaan mukaan näin paljon pokemonejasi, että esiintyivät vielä tasapuolisestikin. Jahkako Harley onnistui muuttamaan tulevaisuutta, vai onkohan Anya vieläkin haudan pohjalla?

Ozzy, Kitty, Prim, Jill, Indigo, Rosie, April ja Hamlet (..huhhuh) 15 exp ja sinulle §50 + palkkiot aikamatkaamisesta ja Moon Stone Clefairyilta.

Ps. Tarina #16 näkyy alavalikossa.

Vihellyksen vanhat tarinat 17 > Kittyn ihailija

frozenmiwakoJätä kommentti

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Heinä-Elokuussa 2013.

”Aries?” Tim toisti. ”Mikä se on?”
”Sen nimi.” Minä haukottelin. Pieni pusikosta astunut erikoisen värinen Eevee käveli hitaasti korvat luimussa meitä kohti. Sen turkki oli pään kohdalta vaaleanpunainen ja sen korvissa oli siniset pyöreät läiskät, turkis kaulalla oli melkein karmiinin punainen samaten merkit ja häntä sekä takajalat olivat vaaleanruskeat.
”Juku, mitä tuolle Eeveelle on tapahtunut?” Tim, epäviisaasti möläytti. ”Putosiko se maalipurkkiin vai vaahtokarkki-masinaan niin kuin tuo Buneary?”
Eevee astui askeleen taemmas. Rosie puolestaan vinkaisi.
”Kitty.” Minä huokaisin ja katsahdin aurinkotuolini vieressä häntäänsä tyytyväisesti heiluttulevaa pinkkiturkkista kissapokémonia.
”Nyaa?”
”Olisitko ystävällinen ja sanoisit tuolle.” Viittasin punahiuksista veljeäni. ”Että hän on mäntti.”
”Nyaa!” Se hyppäsi ketterästi ilmaan, ja läimäytti veljeäni hännällään suoraan kasvoihin.
”Kiitos, Kitty.” Minä hymyilin. ”Tule tänne pikkuinen, älä pelkää – tuo tyyppi on harmiton, mutta kärsii yleisestä törppöilystä.”
”Ai saa..”  Tim mutisi ja hieroi poskeaan. ”Mistä hyvästä tuo oli?!”
”No siitä että loukkasit Bunearyani ja tuota pikku Eeveetä.” Minä vastasin. ”Tule tänne pikkuinen.”
Eevee asteli arasti luokseni, se katsahti hieman pelokkaasti Primiä ja Kittyä, mutta uskalsi kuitenkin tulla luokseni. Pikkuinen hyppäsi syliini, muitta mutkitta.
”Vee!” Se äänteli iloisesti.
”Miten löysit minut?” Minä kysyin. ”Sinähän.. minä näin unta ja..”
”Eevee!” Pikkuinen hihkaisi ja nyökytteli päätään.
”Se ei sitten ollutkaan unta.” Minä mutisin.
”Vee!” Eevee hihkaisi.
”Ja nyt sinä olet täällä.” Minä huomautin. ”Miksi?”
Pikkuinen Eevee hyppäsi syliini ja painoi päänsä minua vasten. ”Eevee ~”
”Aivan.” Minä huokaisin. ”Oletpas taas fiksu Harley.”
”Nyaa?” Kitty nousi varovasti takatassuiensa varaan ja asetti etutassunsa polveani vasten, jotta ylettyi nuuhkimaan Eeveetä.
”Vee?” Pieni Eevee ihmetteli Skittyä.
”Tämä on Kitty.” Minä esittelin ja silitin Skittyn vaaleanpunaista turkkia.
Kitty pökki Eeveetä hyväntahtoisesti.
”Ja se toivottaa sinut näemmä tervetulleeksi.” Minä naurahdin.
”Eevee!” Eevee hihkaisi iloisena.
”Mutta nyt meidän pitää keksiä sinulle nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Jokaisella pitää olla nimi.” Jos en ole tätä ennen sanonut, minusta on typerää kutsua vaikkapa Oshawottia Oshawottiksi, sehän on lajin nimi, eikä oikea. ”April.”
”Eevee!” Eevee hihkaisi, se kuulosti innostuneelta.
”Pidätkö siitä?” Minä kysyin.
”Vee!”
”Hienoa. April siis.” Minä hymyilin. ”Nyt meillä on kaksi tulokasta, Rosie ja April.”
”Skaaar!” Jostain kauempaa kuului. Tiesin huutajan olevan Skarmory, eikä kuka tahansa Skarmory, vaan Jill. Kummallista kyllä, pieni myrkyn vihreä Spinarak – Aries oli kadonnut. Heti kun sain Jillin näkyviini – se juoksi edestakaisin pitkän ruohikon seassa ja nokki maata, jokin hyvin pieni yritti väistellä sapelin terävää teräsnokkaa.
”Jill!” Minä huusin. Skarmory kohotti päänsä ylemmäs vain katsoakseen minua ylimielisesti, haastavasti. Se ilmeisesti ajatteli että tule väliin jos uskallat. No minä menen, minä menen! Nousin tuohtuneena ylös aurinkotuolistani vain astuakseni kipeällä nilkallani eteenpäin ja..
”Auts!”
”Vee?” Pikku April oli yhä sylissäni ja se tuijotti minua tummilla silmillään kysyvästi.
”Nilkka on vähän kipeä, ei sen kummempaa.” Minä selitin. ”April liikenisikö sinulta apua?”
”Eevee?”
”Taklaisitko tuon Skarmoryn ja tekisit sitten Sand Attackin sen kasvoille. Muuten sitä ei kiinni saada.”
”Vee!” April hihkaisi. Se hyppäsi käsivarsiltani ketterästi maahan suoraan jaloilleen ruohikkoon, sitten sen ei täytynyt muuta tehdä kuin odottaa että Jill viilettäisi ohi.
”Skaaar-” Jillin huuto katkesi tömähdykseen.
”Eevee!”
”Hyvin tehty, April!” Minä huusin ja aloin nilkuttaa kohti heinikkoa.
”Skaar..” Jill murisi.
”Spinaa!” Pieni Spinarak vinkaisi jostain.
”Ei hätää, Aries.” Minä sanoin lempeästi ottaen esiin Jillin poképallon jonne kutsuis Skarmoryn takaisin. Pieni myrkunvihreä Spinarak kipitti pois ruohikon seasta ja jatkoi matkaansa suoraan säärtäni ylös, kunnes se pysähtyi polvitaipeeni kohdalle, ja jäi kököttämään siihen.
”Kiitos, April.” Minä sanoin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Toimit hienosti.”
”Vee..” Pikkuinen Eevee sanoi hiljaa. Voin vaikka vannoa, että sen poskipäät punehtuivat hennosti.
”No niin kerätään muut.” Minä julistin. ”On aika lähteä.”

Skippaan nyt heti alkuunsa yhden osion tätä tarinaa, koska se ei ole mitenkään olennaista. Kiitin rouva Claraa yösijasta, sain metsästää Ozzyn kukkien seasta, siellä se murjotti. Ja nyt minä tuoksuin itsekin villikukille, toivottavasti se ei houkuttaisi Beedrillejä, niitä en niskoilleni terävine pistimineen tahtonut. Tietenkin Tim oli sitä mieltä, että olisimme vain voineet jäädä vielä päiväksi, koska Harleyn nilkka oli vielä kipeä ja niin poispäin, mutta vielä yksikin yö tuolla, niin vieraan varaisuus tulisi korvistani ulos. En tykännyt toisten nurkissa nyhjäämisestä kovin pitkään, sitä paitsi matka odotti.
Ja jos nilkkaani alkoi särkeä niin paljon, etten pystyisi kävelemään, nuo kaksi herrasmiestä saisivat kantaa minut!
”Mikä on kartalla seuraavaksi?” Tim kysyi Treviltä, joka oli värjännyt hiuksensa. Kyllä, huomasin senkin yksityiskohdan vasta nyt. Oikeastaan oli hyvä, ettei hänellä ollut vihreää kuontaloa, sillä kaikki vihreähiuksiset toivat nykyään mieleeni sen ärsyttävän viherpiiperön, jolla ei edes ollut nimeä. Trevin hiukset olivat nyt mustat, ja väri todella sopi hänen vihreisiin silmiinsä.
 ”Shining Meadow.” Trev sanoi hymyillen, juku, että joku oli hyvällä tuulella. ”Ei ole kaukana.”
”Jäädään sitten sinne yöksi.” Tim päätti.
”Mutta minä tahdon jatkaa matkaa kohti seuraavaa salia.” Minä kärtin.
”Tästä paikasta tykkäät varmasti, Harley.” Trev ilmoitti.
”Niin.” Tim sanoi. ”Tiesitkö että Shining Meadowilla saattaa illan tullen nähdä Clefairyjen tanssivan?”
”Oikeasti?” Minä kysyin. ”En ole nähnyt niitä ennen. Edes äiti ei saanut pyydystettyä yhtä vaikka kuinka yritti.”
”No näitä ei saa ottaa kiinni.” Tim sanoi. ”Mutta Shining Meadowilla liikkuu paljon psyykkisen tyypin pokémoneja.”
”Minusta Clefairy ei edes sopisi tiimiini.” Minä huokaisin. ”Ne ovat liian söpöjä.”
”Niin sinullahan on jo Ozzy.” Tim kiusasi. ”Ja Kitty, Indigo, Prim ja se Eevee, mikä sen nimi nyt taas oli.”
”April.” Minä muistutin.
”Niin.” Tim jatkoi ärsyttävästi hymyillen. ”Sanot ettet pidä tyttömäisyyksistä, mutta pokémon-valikoimasi sanoo jotain aivan muuta, sisko.”
”Ai koska ne ovat ’söpöjä’?”  Minä kysyin ivallisesti. ”Ehkä niiden eri luonteet ovat syynä, ei ulkonäkö.”
”Sanot vaan..” Tim mutisi.
”Että mitä?” Minä kysyin uhkaavalla äänen sävyllä.
”Ei yhtään mitään.” Veljeni tokaisi.
”Hyvä.” Minä mumisin.
Selkäni takaa pusikosta kuului rapinaa, mutta en vaivautunut katsomaan mitä siellä oli. Se selviäisi minulle vähän myöhemmin. Sitten Kitty sai kuningasidean: Se pomppasi ilman mitään varoitusta ulos pallostaan.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin.”
”Nyaa!” Kissapokémon naukui, ja antoi kevyen kesätuulen puhaltaa vasten kasvojaan. Huokaisin, tuolle pokémonille ei voinut koskaan olla vihainen, se oli liian.. liian.. Kitty.
”No hyvä on.” Minä myönnyin. ”Saat kävellä, kunhan et harhaile minnekään. Siihen ehtoon kissapokémon suostui ilomielin. Oli kaunis, aurinkoinen sää josta Kitty nautti täysin siemauksin. Se rakasti pieniä tuulenpuuskia, heti kun sellainen puhalsi vasten sen kasvoja, Kitty alkoi kehrätä. Kumma kissa, eivätkös kissat yleensä inhonneet tuulisia päiviä?

Shining Meadow ei ollut kovin kaukana, se oli melkein päiväkeskuksen takana vähän kauempana vain – voi kun oiva selitys taas kerran, Harley, mutta ymmärsitte kai? Eikä Shining Meadow ollut mikään niitty, niin kuin nimestä voisi hyvinkin päätellä, se oli vaahteroiden ja petäjien ympäröimä pieni alue, jolla tuoksui miellyttävältä – paitsi Kittyn mielestä, joka aivasteli jatkuvasti. Asetuin mukavasti petäjän varjoon ja avasin reppuni, katsoakseni, mitä kaikkea roinaa olin sinne ehtinyt kerätä tämän lyhyehkön matkani aikana. Mutta yllätyksekseni, heti repun avattuani sieltä pomppasi syliini vaaleanpunainen Buneary.
”Mitä ihm..” Minä en osannut sanoa muuta.
”Bun!” Rosie vinkaisi.
”Oletko ollut siellä kokoajan?” Minä kysyin.
”Buneary.” Pikkuinen vikisi, painaen katseensa jalkoihinsa.
”Jos halusit mukaan, olisit vain pyytänyt.” Minä huokaisin. ”Olisit kyllä päässyt mukaan.”
”Buneary.” Rosie vikisi.
”No olet mukana nyt.” Minä huokaisin. ”Tavalla tai toisella.”

”Ja taas yksi söpö pokémon, Harl.” Veljeni huudahti, niin että Rosie-parka säikähti ja hyppäsi syliini, kätkien kasvonsa paitaani.
”Älä välitä tuosta.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. ”Sillä on ollut ruuvit löysällä jo siitä asti kun tuo ääliö syntyi.”
Muitta mutkitta, jatkoin reppuni penkomista. Repustani löytyi vaikka mitä purnukoita ja ties mitä, mutta sieltä löytyi myös oudon näköinen punainen huilu.
”No, mikä se tämä sitten on?” Minä kysyin.
”No se on pokéhuilu.” Kuulin Trevin uusine hiuksineen sanovan. ”Puhallat siihen, niin joku pokémon, joka ei muuten näyttäytyisi, näyttäytyy.”
”Ai jaa.” Minä mutisin ja puhalsin pilliin.. ei kun huiluun. En ole koskaan ollut mikään mestari musikaalisissa jutuissa, enkä ollut nytkään. Huilusta kantautui korvia vihlova kimeä sävel, mikä sai Rosien peittämään eturaajoillaan korvansa.

”Anteeksi Rosie.” Minä naurahdin. ”En ole kovin musikaalinen.”
Kitty, joka oli tavallaan hyvin utelias pokémon kun sille päälle sattui, Se oli heti tutkimassa läheistä pusikkoa, tai pikemminkin se tunki nenänsä sinne. Kaikkihan tiesivät että jos nenänsä tunki johonkin, siitä harvemmin seurasi mitään hyvää.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi säikähtäneenä ja pakeni kauemmas pensaikon luota. Hienoa, toivottavasti Weedle ei pistänyt sitä.
Mutta ei se Weedle ollut, eihän täälläpäin ollut kai edes niitä. Se oli nelijalkainen valkeahko tai pikemminkin kerman värinen kissapokémon, jonka merkit takatassuissa ja hiukan kippurassa oranssin ruskeat merkit.
”Se on Meowth!” Minä huudahdin.
Meowth näytti uteliaalta, sen siniset silmät säihkyivät kun se katsoi Kittyä. Ehkä sillä ei ollut kissapokémonia kaverinaan täällä.
Kitty näytti kuitenkin hermostuneelta. Se peruutti askelen taaemmas. Meowth taas astui askeleen edemmäs ja haisteli Skittyä. Sen posket alkoivat punoittaa niin voimakkaasti, että sen erotti jopa vähän matkan päästä. Kitty ei kai pitänyt siitä, sillä se juoksi heti tilaisuuden tullen luokseni, ja käpertyi taakseni piiloon.
”Kittyllä taitaa olla ihailija.” Tim naurahti.
”Kitty ei taida olla siitä yhtä iloinen.” Minä huokaisin. Meowth ei tainnut pelätä ihmisiä, sillä tuolta se kipitti muina pokémoneina luoksemme – ikään kuin olisimme sen lajitovereita, tai siltä se silloin näytti.
”No, hei.” Minä sanoin Meowthille ja ojensin kättäni sitä kohti, jos se vaikka haluaisi haistella sitä. En edes tiennyt miksi tein niin, niin vain aina tehtiin kun oli kyse eläimiä muistuttavista pokémoneista.
”Miau!” Meowth huudahti ja raapaisi terävillä kynsillään kättäni.
”Auts!” Minä huusin, en mitenkään kovaa, mutta kuuluvasti silti. Käteeni oli ilmestynyt kolme ohutta naarmua, joista vuosi verta. ”Hei, mistä hyvästä tuo oli senkin.. senkin.. Tim!?”
Joo, enkö parempaa haukkuma sanaa keksinyt? Nähtävästi en.
”Tim?” Veljeni kysyi.
”Joo, Tim.” Minä vastasin. Seuraavaa en odottanut, Kitty juoksi päin Meowthia, ja käytti siihen Tacklea. Meowth tönäistiin hetkessä kauemmas, Kitty naukui vihaisena ja löyristi selkäänsä. Se oli selvästi vihainen, oliko se vihainen, koska Meowth raapaisi minua? Juku, en osannut arvatakaan että Kitty pitäisi minusta niin paljon..
Kun katsoin Meowthia ja pohdin sen luonnetta, se piti selvästi Kittystä, mutta ei pitänyt ihmisistä. Tuollaisen kouluttaminen voisi olla kivaa.
”Kitty napataan se!”
”Nya?” Kitty naukui hämmentyneenä.
”Tuollaiselle pokémonille täytyy opettaa vähän tapoja, eikö niin?” Minä virnistin. ”Jos aloitetaan DoubleSlapillä.”
Kittyn mielestä se oli loistava idea, ainakin se näytti innostuneelta. Meowth puolestaan katsoi meitä hölmistyneenä. Oliko se joku sovinisti? Se ei tosiaan näyttänyt ymmärtävän että Kitty oli antanut sille litsarin, se katsoi Skittyä suu ammollaan.
”Puolustaudu hitto vie!” Tim kuului huutavan. Meowth oli joko herrasmies tai korviaan myöten ihastunut, sillä, se pyrki enemminkin väistelemään Kittyn iskuja – sikäli kuin pystyi, sillä minun Skittyni oli nopea kuin myrskytuuli. Mutta oikeasti! Miksei tuo Meowth hyökännyt?
”Kitty, tee Tackle!” Minä määräsin. Kitty ponkaisi maasta nopeaan juoksuun, se näkyi vsin vilaukselta, sitten se törmäsi Meowthiin. Meowth näytti typerältä, sillä oli naamallaan hölmön näköinen virne, semmoinen kuin rakastuneilla – tai niin minä olin sen nähnyt. Siksikö se ei pistänyt vastaan kun Kitty kävi sen kimppuun?  Yksi lause: Rakastuneet ovat yksiä typeryksiä.
”Pamauta sitä Tail Whipillä!” Minä komensin.
”Nyaa!” Kitty naukaisi, se loikkasi kevyesti ilmaan, saadakseen hyvän vauhdin – tai sanotaanko iskuvoiman. Ihmettelin suuresti, että kun Kitty oli pamauttanut Meowthia hännällään päähän ja kovaa mutta silti pokémon nousi jaloilleen päätään ravistellen.
”Sitkeää tyyppiä siis.” Naurahdin kuivasti. ”Hyvä on sitten. Kitty tee Sing.”
Kitty naukaisi ja alkoi laulaa naukumislaulua. Sillä oli pehmeä ja lempeä ääni, jolla oli unettava vaikutus. Minua alkoi haukotuttaa, mutta mikä parasta, Meowth nukahti. Se ei nukkuisi kauan, mutta nyt olisi tilaisuus napata se, niinpä heitin Nest ballin kohti Meowthia.