Halloween 2014 > Tähän meidät on luotu

Tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2014.

Olen Drifloon, olen Drifloon ja leijailen ilman päämäärää, niin se on ja on aina ollut, aina siitä päivästä lähtien, kun menetimme äitini. Ne karttavat meitä, vihaavat meitä, pelkäävät meitä. Ja on syytäkin, sillä me koostumme niin teidän ihmistenkin kuin meidän pokémonienkin eksyneistä sieluista. Meidän sanotaan myös vievän lapsia, jotka erehtyvät luulemaan meitä ilmapalloiksi, enkä aio kiistää sitä, se on vain jotain minkä minä ja lajitoverini teemme parhaiten, siihen meidät on luotu, ja me myös tiedämme, mihin jokainen tarkkailemanne ihminen tai pokémon on luotu. Esimerkiksi tuo makuupussissa nukkuva tyttö on rikollinen, hänen vierellään oleva Nidorino on hylätyksi joutumisensa jälkeen päättänyt pitää huolta tuosta roistosta, ja tuo korpin surkimus saattaisi ehkä – jos käy mielettömän hyvä tuuri, olla hyödyksi sille jota kutsui mammakseen, se nukkui mutta raakkui unissaan. Ehkäpä tuo turkoosi väripilkkukin kasvaisi vähän voimakkaammaksi, eikä sen enää täytyisi luottaa sokeasti muiden apuun. Ja sitten oli tuo, häiritsevästi tuijottava ketunpentu, toisin kuin muut, se ei nukkunut, se tuijotti minua häiritsevästi, yleensä ne eivät huomanneet meitä öiseen aikaan. Ei sen väliä, vaikka tuo kettu olisikin niin typerä, että lähtisi seuraamaan minua, ei se saisi minua kiinni.

Ilmassa tuoksui sade, hyvä, me pidimme sateesta. Tai minä pidin, sieluilla ei ollut lupaa valittaa. Kun sade alkoi, se yltyi myrskyksi, siitä minä pidin, oli täydellinen yö tehdä se, minkä osasin parhaiten. Oli aika leijailla takaisin siihen kylään, jossa kävin päivää aiemmin..

Oli aurinkoinen syyspäivä, pienen kylän ihmiset valmistautuivat kukin tulevaan tapahtumaan, sen nimi oli Halloween, en ole ikinä ymmärtänyt sen periaatetta, ihmiset varustivat lähes kaikki kylänsä paikat kurpitsalyhdyillä, kaikkialle oli ripustettu kummituspokémoneihin liittyvää härpäkettä, en käsitä, miksi ihmiset käyttivät juhlimisensa mainoskuvana. Ja mitä sattuikaan, erään talon kulmaan oli ripustettu rivi Drifloonin näköisiä ilmapalloja, kuinka ironista. Koko kylä oli täynnä pieniä lapsia, mikä apaja toisin sanoen, joku näistä kakaroista olisi varmasti kyllin tyhmä luulemaan minua pelkäksi ilmapalloksi ja sitten oli kersan menoa. Asetuin rivin päähän ja jäin odottamaan. Tässä odotellessani en voinut tehdä muuta kuin ajatella, sitä miten pöljiä nuo ihmisotukset oikeastaan olivat, juhlia nyt kummitus-tyypin pokémoneja, eivätkö ne tajunneet miten vaarallisia tyyppini edustajat saattoivat olla? Muistanpa tässä esimerkiksi isäni – joka oli tuolloin kaltaiseni Difloon, mutta on jo aikoja sitten kehittynyt Drifblimiksi, isäni kertoi minulle usein tämän tarinan, ajalta jolloin hän itse oli nuorehko Drifloon. Hän kertoi minulle ajelehtineensa tuulen mukana tämän saaren nykyään kuolleen kaupungin laitamilla.

Olen kuullut tarinan liian monta kertaa tämän lyhyen elämäni aikana, mutta voin jakaa sen tässä saalista odotellessani teidän kanssanne. Kerran, vuosia sitten, kun isäni oli nuori Drifloon, hän saapui kaupunkiin nimeltä Icterine City, tuuli viskasi hänet sinne ja siellä hän päätti odottaa sateesta, vain siksi, että oli ja on yhä siitä vielä minuakin riippuvaisempi. Oli samanlainen päivä kuin tämäkin, oli syksy ja päivä jota ihmisotukset kutsuivat Halloweeniksi. Isäni kyllästyi pian odottamaan sadetta, ja teki kuten minäkin tein, hän kävi apajille, odottamaan saalista. Ja tämän hän sitten näki, jossain määrin ehkä ei niin nuoren, mutta ei niin vanhankaan näköisen miehen, miehellä oli mukanaan ilmeisesti hänen oma lapsensa, jolla oli kaulassaan hopeinen kaulaketju, jonka medaljonki, loisti – isäni mukaan kuin tähti. Se kiinnitti isäni huomion, toinen mikä lisäsi hänen mielenkiintoaan tätä kohdetta kohtaan oli se miten pieni, suorastaan kitukasvuinen tämä lapsi oli – isäni mukaan jälleen. Eikä siis ollut mikään ihme että saaliiksi päätyneen kohteen isä-otus piteli koko ajan tyttöä tiukasti kädestä, ettei tämä vain karkaisi, eksyisi tai joutuisi vaaraan. Mutta meidän kaltaisemmaltamme vaaralta ei tytön isäkään voinut lastaan varjella, sillä vaarat vaanivat lähes joka kulman takana, varjoissa. Ei tarvittu kuin yksi hairahdus, ja se oli siinä, minun isäni tiesi sen, ja sitä hän käytti hyväkseen. Hänen täytyi vain odottaa, että isän huomio herpaantuisi, ja niin kävi. Sillä pian isä jäi suustaan kiinni, toisen miehen kanssa, joka oli – sikäli kuin isäni ymmärsi, pienen tytön eno. Pieni tyttö kyllästyi nopeasti isänsä ja enonsa jutusteluun, hän päästi irti isänsä kädestä ja lähti harhailemaan Halloween-toria pitkin, pian hän tulikin ilmapallokojulle, ironista kyllä, juuri tälläkin kojulla kaupuuteltiin juuri meidän Drifloonien näköisiä ilmapalloja, siksipä isäni jäikin juuri siihen vaanimaan tulevaa saalista, sillä isäni tiesi, että ihmislapset olivat ja hidasälyisiä, ne saattoivat vieläpä olla – jos kävi oikein hyvä tuuri, toivottoman uteliaita. En tiedä mitä näistä tämä tytön hupakko edusti, enkä usko isänikään tienneen, vaikka hän kiven kovaan väittikin nähneensä suoraan tytön typeryyttä huokuvaan sieluun, isäni oli ja on edelleen mahdottoman teatraalinen. Tyttö ihastui kuitenkin ikihyviksi Drifloon-ilmapalloihin ja ilman edes pienen pientä harkinnan jyvääkään, tyttö tarttui ilmapalloksi luulemaansa Driflooniin, eikä tytön isä voinut enää tässä vaiheessa mitään, hän ei huomannut tyttärensä katoamista tarpeeksi ajoissa voidakseen pelastaa lapsensa karmivalta kohtalolta, joka häntä odotti. Vaikka yhden asian isäni sai tämän kokemuksen jälkeen oppia, nimittäin sen miten sinnikkäitä ihmislajin edustajat saattoivat olla sille päälle sattuessaan, ainakin jos oli kyse jostain, mitä nämä otukset rakastivat yli kaiken. Isä sanoi minulle tämän: ”En koskaan saattanut kuvitellakaan että luontainen tekoni saisi jonkun sekopään jahtaamaan itseäni maailman ääriin.” Olen epäillyt tämän tarinan todenmukaisuutta, sillä en ole ikinä nähnyt isän pakenevan ihmistä, isä on usein sanonut, että kun hän kehittyi, ihminen kaiketi unohti hänet tai ei tiennyt miltä hän näytti, ehkäpä hän siis oli viimein onnistunut eksyttämään ihmisen ja päässyt pakoon tämän raivoa.

Tämän tarinan ansiosta opin, mihin meidät Drifloonit oli luotu, minkä vuoksi me olimme syntyneet, meidän tuli neuvoa eksyneitä sieluja, vaikka joskus – kuten tämän tytön tapauksessa, me loimme niitä, se oli meidän tehtävämme, se saattaa kuulostaa teistä hirveältä, julmalta, mutta sille me emme voineet yhtään mitään. Kuten isänikin, en minäkään tuntenut sääliä, en ketään kohtaan, joka oli yksi noista otuksista, jotka vangitsivat meitä huvin vuoksi, kuten kävi äidilleni, kuten olisi käynyt isällenikin, ellei hän olisi päässyt karkuun.  En sinuakaan kohtaan, sinä haiseva otus joka nyt lähestyt minua nauraen, vaaleanruskeat hiukset tuulessa heiluen. Ojennat kättäsi minua kohti tietämättä sitä mikä sinua odottaa. Äitisi, olettaen jätti sinut huomiotta, ja se oli hänen virheensä, sillä nyt hän ei enää ikinä näkisi sinua, ei, jos se olisi minusta kiinni.

Kun nousin tuulen mukaan, kakara tietenkin mukanani, äidin ei auttanut muuta kuin huutaa, enää hän ei voinut tehdä mitään. Jos olisin omistanut näkyvät huulet, olisin varmasti hymyillyt, sillä olin varsin tyytyväinen itseeni. Olin tehnyt sen, olin tehnyt sen, nyt isä Drifblim voisi olla minusta ylpeä. Sitten tuuli tyyntyi, se sai minut laskeutumaan metrejä, mutta ei se mitään, ipana oli liian peloissaan voidakseen karata.
”Hyvin tehty poika.” Kuulin isäni syvän äänen toteavan, sillä nyt vierelläni liihotti suuren suuri Drifblim.
”Kiitän isä, mutta sinä lupasit.” Minä muistutin. ”Sinä lupasit kertoa, mitä sille kaappaamallesi tytölle kävi? Sanoit kertovasi, kun olisin itse siepannut lapsen ja nyt olen tehnyt sen.”
”Niin, se tyttö 17 vuotta sitten..” Isäni muisteli. ”No minä pudotin hänet.”
”Teit mitä?” Minä kysyin ällistyneenä
”Se oli vahinko.” Isä painotti. ”Se pirun tarupokémon ilmestyi kuin tyhjästä, se pelasti sen tytön ja jätti tytön pohjoiseen siihen kyläpahaseen josta ne veivät äitisi, poika.”
”Ai..”

”Vihdoinkin löysin sinut, varas.” Kylmän kalsea ääni huusi. ”Dana, anna mennä. Keri, pelasta lapsi.” Edessämme kukkulalla seisoi mustiin pukeutunut mies vierellään siro Liepard ja toisella puolellaan jättimäinen Arcanine joka paljasti meille hampaansa.
”Tee Dark Pulse.” Ihmisolento käski ja tuo mielistelijä totteli miestä sokeasti, se hyppäsi sulavasti ja täräytti iskun mikä osui suoraan isääni.
”Enpä olisi uskonut, että ukko todella löytäisi minut vielä.” Isä murahti.
”Onko tuo se mies josta kerroit isä?” Minä kysyin.
”On kyllä.” Isä puuskutti. ”Lähde nyt, poika. Olen jo vanha, edes sinun täytyy päästä jatkamaan lajimme perinteitä.”
Tuuli yltyi ennen kuin ehdin väittää vastaan, mutta sain lähteä niin sanotusti tyhjin käsin, sillä se jättikokoinen Arcanine upotti hampaansa minuun, eikä ipana jaksanut enää pitää kiinni, ei siinä tuulessa, joten hän putosi, mutta Arcanine ei antanut hänen osua maahan.
Minä epäonnistuin. Lisäksi jokin kertoi minulle, etten näkisi isääni enää. Oli se ironista, isä pudotti sieppaamansa lapsen, minä pudotin sieppaamani lapsen, ikään kuin jokin korkeampi voima ei sallisi meidän tehdä sitä, miksi meidät oli luotu.

Sitten pimeydessä, yön pimeydessä näin vaikeasti hoipertelevan hahmon, se ei kulkenut maata pitkin, se liihotti taivasta pitkin, minua kohti. Se oli Raichu, kovia kokenut Raichu, jonka keho oli mustelmilla ja posket riekaleina ja häntä siltä oli jäänyt johonkin.
”Auta.” Se sanoi ja katsoi minua pyytävästi.
Niin, joskus me, minä ja lajini, joskus meidät tunnettiin nimellä ”eksyneiden henkien tienviitta.” Sen oli äitini joskus minulle kertonut, meidän tehtävämme ei aina ole lasten ryöstö, tai kosto – kuten se minulle oli, kosto äitini vangitsemisesta, se saattoi myös olla tämä, eksyneiden auttaminen.
”Tule.” Minä sanoin lempeästi. ”Vien sinut kotiin.”

Kommentit:

Chidori


Halloween 2014 >
Tämä oli kerta kaikkiaan lumoava tarina! Drifloon on pokémonina samanaikaisesti sekä pirun suloinen että mystisen pahaenteinen tapaus kiehtovine pokedex-entryineen, jotka osasitkin tuoda tässä hienosti esille. Etenkin tuo viimeinen kappale, ah! Pokémonin näkökulmasta kirjoittaminen toimi tässä erityisen hyvin. Havaitsinpa myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia varsinaiseen juoneen, mikäli tuo mies nyt mahtoi olla Invisiblen pääjehu? 😮 Kerrontatyyli poikkesi jollain tapaa totutusta Miwasta, vaikka osuvia ja tunnelmaa keventäviä sanavalintoja ei tästäkään uupunut. Ehkä tuo johtui synkästä aiheesta ja näkökulmasta, en osaa sanoa. Tämä ei ole siis millään tapaa huono asia – olet nimittäin jo toinen tapahtumaan osallistunut, joka on kummitustarinallaan osoittanut minulle uusia ulottuvuuksia kirjoitustaidoistaan. Hienoa työtä!

Palkkioksi tästä 150pd:tä ja halajamasi Shuppetin muna, ollos hyvä. Tarinassa esiintyneet pokémonisi oppivat Drifloonin liikkeistä seuraavat: Payback (Rigel), Gust (Yoru), Minimize (Odile) ja Omnious Wind (Bellatrix). Anteeksi vielä, että tässä kesti näinkin kauan. .____.’

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s