Aurora #9 > Roistoja ja bordelliasuja

Tarina kirjoitettiin alun perin Kesäkuussa 2014.

Heräsin kamalaan paukkeeseen, ja siihen että joku parkui korvani juuressa. Kun avasin silmäni, en edes nähnyt eteeni, koska makuupaikka oli niin kova, epäilin että olin joko nukahtanut, sammunut tai sitten minut oli van yksinkertaisesti heitetty tähän huoneeseen kanttu veinä jostain syystä, syystä jota en oikeastaan halua edes selvittää. Murahdin unisesti, päätäni särki ja olo oli muutenkin karsea.
Parkuja lopetti parkumisensa ja päätti sen sijaan loikata vatsani päälle, mikä ei sekään tuntunut kamalan mukavalta, suustani pääsi ontto: ”Uff!” äännähdys.
”Liil!” Ääni parkui. En oikeastaan nähnyt eteeni, mutta koska tämä oli pieni ja pyöreä – pallo, jolla oli hapsottavat hiukset, siis lehdet.
”Ei tarvitse parkua, Odile”, minä sanoin. ”Onko tuo paukuttelija sitten Rigel?”
”Nidoo!” Se vastasi kysymättäkin.
”Selvä sitten”, minä huokaisin. ”Voisitko lopettaa? Päähän sattuu, enkä muuten usko, että tuo ovi suostuu avautumaan.”
Mutta ovi avautuikin, ulkopuolelta sarasti kirkasta valoa, joka luullakseni tuli jostain valaisimesta. Rigel oli raivoissaan ja se kävi tulijan kimppuun, pistäen sitä sarvellaan.
”Auts!” Tulija parkaisi.
”Aika sonni tuo Rigel, eikö vain?” Minä naurahdin kuivasti. ”Kannattaa nyt kiltisti vain päästää meidät menemään, tai muuten.”
”Valitettavasti en voi”, stalkkerin ääni vastasi, hänen äänensävynsä oli toki miellyttävä, kuten aina, mutta siihen se sitten jäikin. ”Siinä, pue nuo päällesi.”
Lattialle heitettiin jokin vaatemytty, jonka värejä en erottanut pimeässä.
”En tasan pue!” Minä huusin. Tiedä mitä bordellikuteita se minulle kauppasi. ”Pistäpä yksi Poison Sting tuohon osoitteeseen, Rigel!”
Ja sen Rigel tekikin, se nimittäin meni ja pisti tyyppiä… no sanotaanko, että tuo mäntti ei istu viikkoon. Valitettavasti hän läksi karkuun, lukiten oven perässään.
”Hienoa…” Minä huokaisin. Odile alkoi parkua äännekäämin.
”Älä itke Odile, kyllä me jotenkin tästä selviämme”, minä lohdutin pelokasta ruohoa. ”Ovatko ne pölliineet laukkuni?”

”Hei, mitä kuvittelet tekeväsi siellä?!” Minä murahdin, kun viimeinkin löysin omaisuuteni. Jokin iso nelijalkainen tonki reppuani.
”Rinoo!” Rigel karjaisi, se ryntäsi heti kohti vierasta tonkijaa, mutta hyökkäyksestä ei tullut mitään, sillä tällä kaverilla oli selvästi pidemmät koivet, sillä se hyppäsi kevyesti Rigelin yli, sen smaragdin vihreät silmät leiskuivat pimeässä.
”Liepard”, se sanoi ja väisti samassa Rigelin toisen puskun, niin nopeasti että kovan vauhdin ottanut Nidorino kompastui omiin jalkoihinsa.
”Älä välitä, Rigel”, minä kehotin. ”Ehkä se menee tiehensä.”

 Jaa mutta minne?

Tämä huone oli pilkkopimeä, ei lainkaan ikkunoita, ainoa ovi oli luultavasti lukossa, ja vaikka siitä ulos pääsisikin, olin sataprosenttisen varma siitä, että se stalkkeri pönöttäisi ulkona vahdissa, eikä laskisi minua ulos ennen kuin olisin vaihtanut ylleni ne bordelli kuteet. Näin ollen meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä tänne mätänemään tai pistää ylleni nuo bordelli kuteet ja päästä ulos, suoraan sanottuna kumpikaan vaihtoehto ei minua miellyttänyt. Jos tuo vihreäsilmäinen vielä hyökkäisi kimppuumme, julistaisin tämän päivän huonoksi päiväksi. Mutta se tassutteli kauemmas meistä, en oikein erottanut sitä siinä pimeydessä, mutta sitten kuulin jostain narahduksen. Typerältähän tämä kuulostaa, mutta näytti siltä kuin takaseinään olisi auennut jokin ovi.
”Nidorino”, Rigel murahti ja katsoi minua.
”Tokihan sitä kannattaa yrittää”, minä myönsin. ”Parempi sekin, kun lojua tässä murjussa.”
”Lil!” Odile vinkaisi peloissaan.
”Olemme siis kaikki samaa mieltä”, minä totesin, otin laukkuni mukaan, enhän tahtonut jättää mitään varastettavaa jälkeeni.

Käytävä oli ahdas, eikä siellä nähnyt edes eteensä. Kuulin monta kertaa Rigelin murahtelevan, koska potkin sitä vahingossa kävellessäni eteenpäin.
”Sori, Rigel”, minä mutisin. ”On tässäkin salakäytävä, kun ei edes eteensä näe…”
”Rino!”
”Hups, sori Rigel”, Sitten ovi aukeni jossain edessämme, en tietenkään tiennyt minne, avautui ovi, ilmeisesti se johti hyvinkin kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Sekä minun että Rigelin piti kääntää katseemme toisaalle, sillä totesimme, ettemme halunneet sokeutua.  Pantteri seisoi ovella, odottaen meitä.
Se ei kuitenkaan jäänyt siihen koko päiväksi, sillä joku ilmeisesti sen huoneen siitä huoneesta, minne olimme menossa.
”Dana, hyvä tyttö”, Miehen ääni kehui otusta. ”Sinä siis toit hänet?”

Voi, paska.

Tietenkin tämä oli ansa, miksen osannut epäillä sitä? Tietenkin tuo rumilus johti meidät suoraan rotan loukkuun!
Jos Rigel olisi osannut kiroilla, sen suusta olisi varmaan hyppinyt sammakoita toisensa perään. Se katsahti minua, kuin kysyen, että mitäs nyt tehdään.
”Mitä luulet, Rigel?” Minä kysyin. ”Pitäisikö mennä takaisin?”
Nidorino pudisti päätään.
”Sitä minäkin”, minä mutisin. ”Minä menen edeltä, jos jotain sattuu, potkaise tyyppiä niin että tuntuu.”
”Nidorino!” Rigel myöntyi ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tule ulos, Miwa Saeki”, sama ääni komensi. ”Vai menetkö mieluummin takaisin arestihuoneeseen?”
”Ja pukisin ne bordellikuteet ylleni?” Minä murahdin. ”Unohda!”
Joku roisto se oli, se ainakin oli varmaa, olin aika tuohtunut möyrittyäni ahtaassa salakäytävässä, puhumattakaan siitä, että minut oli kolkattu varsin epämiellyttävällä tavalla – jos nyt olikaan mukavampaa tapaa kolkata joku.
”Liil!” Petilil vinkaisi.
”Älä huoli, Odile”, minä kuiskasin. ”Me kyllä suojelemme sinua, lilliputti.”

Huone olisi voinut olla tavallinen toimistohuone, mutta jokin oli toisin, se oli täydellisen siisti ja pimeä, ikkunan eteen oli vedetty verhot, enkä siksi tajua miksi salakäytävästä kohti tämä näytti niin valoisalta huoneelta, se ei voinut johtua tuosta seinustalla rätisevästä takkatulesta. Pöydän takana olevassa tuolissa istui mies, joka näytti juuri siltä, joka olisi voinut järjestää tämän koko sotkun, josta löysin itseni herättyäni.
”Hauska tavata, Miwa Saeki”, mies puheli miellyttävällä äänellä.
”Ja kukas hemmetti se sinä olet?” Minä töksäytin varsin tylysti – kuten tapoihini kuului.
”Minä johdan tätä organisaatiota”, hän sanoi täysin levollisella äänellä, samalla kun rapsutti lemmikkipantteriaan korvan takaa.
”Ja mikä on ’tämä organisaatio’?” Minä kysyin ivallisesti.
”Sinun luulisi tietävän”, tyyppi sanoi ja silmäili minua kieroilla vaaleansinisillä silmillään.
”Sori, minä en lue ajatuksia”, Minä huomautin.
”Missä Nidoranisi on?” Ukko kysyi.
”Ei minulla ole enää Nidorania”, Sanoin terävällä äänellä, se oli tarkoitettu merkiksi Rigelille, sillä tämä keskustelu muuttui hetki hetkeltä yhä häiritsevämmäksi. Rigel hiippaili esiin käytävästä, ensitöikseen se murahti paikan pääjehulle ja irvisti kauniisti sen lemmikille. Uskokaa vain huviksenne, että mikäli tilanne ei olisi ollut näin vakava, olisin revennyt nauruun.
”Se siis kehittyi?” Mies huomautti, kuin typerys. ”Mielenkiintoista…”
”Hei, äijä lopeta tuo small talk ja anna kuulua!” Minä ärähdin. ”Tahdon tietää, miksi se ruma kätyrisi on stalkkinut minua ties, kuinka kauan, ja miksi olen tällaisessa murjussa!”
”Se on tavallinen toimenpide kandidaatteja etsiessä”, miekkonen selitti minulle kärsivällisesti. ”Istu alas.” Hän viittasi pöytänsä toisella puolella – toisin sanoen minun puolellani pöytää olevaa punaisella sametilla päällystettyä tuolia.
”Kiitos, seison mieluummin”, sanoin kylmästi.
”Se oli käsky, ei ehdotus”, mies sanoi, eikä lainkaan yhtä miellyttävällä äänellä kuin äsken. Niinpä katsoin parhaaksi totella, eihän sitä tiennyt, oliko tuolla hullulla jossain käsiase piilossa.

”Otatko juotavaa?” Mies kysyi jälleen miellyttävällä äänensävyllä.
”En käytä alkoholia”, minä mutisin, sillä jos totta puhutaan olin niitä ihmisiä, joille alkoholi ei sopinut.
”Tiedän. Meiltä löytyy myös sitä omenalimsaa, josta pidät”, miekkonen sanoi.
”Oletteko te piilottaneet kameran talooni tai jotain?” Minä töksäytin.
”Emme sentään, mutta moni meikäläinen käy Aurora Townissa matkalla jääluolaan”, hän sanoi sormiaan napsauttaen. Ovi aukesi selkäni takaa ja uskokaa tai älkää, ovesta astui hovimestari hienossa mustassa puvussa, oikealla kädellä tarjotinta kannatellen, niin kuin vanhoissa elokuvissa.
Pian edessäni oli oikea samppanja lasi täynnä vihreää poreilevaa juomaa, jota Odile silmäili kiinnostuneena.
”Se ei ole myrkytettyä”, mies sanoi, huomattuaan epäilevän katseeni. ”Emme me halua myrkyttää tulevia työntekijöitämme.”
”Tulevia?” Minä toistin.
”Invisible etsii aina uusia kykyjä riveihinsä”, mies sanoi miellyttävällä äänellään.
”Älä luule!” Minä töksäytin. ”En rupea varkaaksi.”
”Etkö jo ole sitä?” Mies kysyi virnistäen. ”Sinähän tyhjensit sen pojan taskut aiemmin.”
”Se ansaitsi sen”, minä puolustauduin.
”No ajattele sitten asiaa näin: teet rikoksia vain niille jotka sen ansaitsevat”, mies sanoi. ”Vai palaatko mieluummin ennen pitkää Aurora Towniin ja tulet sisartesi kaltaisiksi tyhjäntoimittajiksi ja teeskentelet olevasi kiltti tyttö.”
Halusin keskeyttää hänet, sisareni eivät olleet mitään tyhjäntoimittajia, no Himeko oli, mutta hän oli heistä ainoa.
”Ja me molemmat tiedämme, ettet ole sitä”, hän jatkoi. ”Olet kieltänyt todellisen luontosi, aina siihen päivään asti, kun tapasit Rigelisi, haluatko palata kotiin, voitettuasi kaikki salit – me molemmat tiedämme, että vaikka sinusta tulisikin champion, joku muu valtaisi ennen pitkää paikkasi, etkö haluaisi, että kotiin palattuasi, elämäsi merkitsisi jotain?”
”Heh”, minä naurahdin. ”Olet tehnyt työsi hyvin. Seuraavaksi aiot kaiketi sanoa: me molemmat tiedämme, kuinka kilttinä tyttönä olo rasittaa sinua, ennen pitkää palattuasi tekisit saman kuin aina ennenkin, painuisit route ykköselle ja kiljuisit turhautumisesi takia? Minähän olen jo tehnyt sen, useasti.”
Mies virnisti. ”Minä puolestani voin tarjota sinulle töitä, joihin et heti kyllästy ja jos sallit, näissä töissä kukaan, ei ikinä vähättele lahjojasi enää.”
”Minä en halua mädäntyä loppuikääni linnassa, asioiden mennessä mönkään”, minä puolestani huomautin.
”Jos hoidat työsi hyvin, eivät ne sinua kiinni saa”, miekkonen ilmoitti. ”Mitä sanot?”
”Heti kun palkasta sovitaan,” Minä virnistin, sillä kaipa se olisi ihan sama mitä lähtisin tekemään. Nyt minä ainakin näyttäisin niille, että karkuri Miwasta olisi muuhunkin, kuin karkuun juoksemiseen ja masisteluun. En enää olisi sisarteni varjossa. Ja mikä parasta, nyt minua ei enää komenneltaisi taipumaan Saekin huushollin prinsessan tahtoon.
”Petilik!” Jokin hikkasi sylissäni. Pieni sipulinpää oli puolestani päättänyt maistaa limsaani, ja sille oli käynyt samoin, kuin kaikille niille, jotka joivat limsaa turhan nopeasti.

Inhosin sitä pukua. Kuten sanoin, se oli ehta bordelliasu. Siniharmaa toppi, jossa oli ruusunmuotoinen rintaneula, ja sitten hyvin lyhyt hame, housuhame, jos tarkkoja ollaan, siniharmaata, vähän tummempaa sävyä vain, alushameena jokin tyllistä tehty musta materiaali, sama jota oli käytetty hameen takarusetissa, kalanverkkosukkahousut ja pitkät saappaat. Kuka ihme tällaisenkin suunnitteli?
”Onko tätä pellen asua pidettävä koko ajan?” Minä tiedustelin.
”Vain virallisissa tilaisuuksissa”, ukkeli sanoi. ”Me emme ole järjestö, joka haluaa olla esillä.”
”Hyvä”, minä mumisin.
”Tehtävillä pukua ei tule käyttää, ainakaan niin että rikos osattaisiin yhdistää meihin – jos nyt ne edes tietävät meidän olemasta olostamme, emme ole mikään Rakettiryhmä typerine kuuluvine mottoineen.” Mies pölötti.
”Ja mitä ne viralliset tilaisuudet ovat?” Minä kysyin.
”Niistä sinulle ilmoittaa erikseen täältä siihen tehtävään valittu henkilö”, miekkonen jatkoi.
”Joka on?” Minä kysyin. Mutta siihen en tietenkään saanut kunnon vastausta.
”Hän kyllä etsii sinut käsiinsä ennen pitkää”, pomo sanoi. ”Sitä ennen sinun täytyy matkata Peacock Cityyn.”

”Näyttää siltä, että meistä tuli rikollisia, Rigel”, minä huokaisin, kun seisoimme keskellä ei mitään, toisin sanoen, hetki sitten löysin itseni jostain epämääräisestä paikasta. Epäilen, että olemme taas kerran Tangerine Cityn ulkopuolella.
”Nidorino”, Rigel murahti ja katsahti mitään, kuin sanoen: ”Ei se haittaa.”
Laskin laukkuni maahan ja avasin sen, bordelliasu oli niin syvällä laukussani, etten nähnytkään sitä, sen sijaan näin jotain violettia, soikeaa missä oli purppuran värisiä läiskiä.
”Okei, mikä hemmetti tämä on?” Minä kysyin. Otin sen käsieni väliin ja ravistin. Olikohan se jokin vakoilulaite? Tosi ovelan näköinen ainakin oli, se näytti ihan munalta, eikä ravistelu ainakaan mitään auttanut.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se istui olkapäälläni ja tunki kasvojansa kohti munan näköistä vehjettä, se näytti nuuhkivan munaa ja painoi sitten poskensa sen sileää pintaa vasten.
”No Rigel, meidän täytynee jotenkin piestä se salipäällikkö, että pääsemme asioissa eteenpäin”, minä tuumasin, Nidorino nyökkäsi terhakasti, ja hetken se näytti siltä, kuin sen huulille (jos se nyt sellaisia omistikaan) olisi kohonnut itsevarma hymy.

Kommentit:

Chidori


9>
Miwalla on kyllä asenne kohdillaan kehdatessaan laukoa noin tylyjä kommentteja rikollisorganisaation pomolle! Tosin antoi heppu tylytykselle aihettakin, ärsyttävää kun pääjehujen pitää olla aina niin salaperäisiä ja kaikkitietäväisiä. Miksiköhän muuten Invisiblen univormu kuulostaa omaan korvaani ihan nätiltä? :’D Ilman noita kalanverkkosukkahousuja, tosin. Tai rusetteja. Okei, kamala on!
Odile oli tässä söpö taustahääräilijä parkumisineen ja nikotteluineen! Rigel pääsi kerrankin oikein luvan kanssa esittelemään persoonansa tuittumaisimpia puolia. Purrloinin muna taas lähti ovelalla tapaa Miwan matkaan – repesin tosin ehkä vähän liikaa tämän luullessa munaa vakoilulaitteeksi, aijai. Kerrassaan hulvaton luku Miwan rikollisen uran alusta, erittäin viihdyttävää tekstiä sinulta jälleen!

Rigel +1lvl +2op, Odile +3op. Rahaa 60pd:tä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s