Aurora #6 > Vintiöiden vintiö

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Täällä ollaan”, minä huokaisin. ”Vihdoinkin sivistystä.” Splinter, Rigel ja minä tuijotimme kulunutta puusta tehtyä kylttiä, johon oli maalattu punaisella maalilla teksti: ”Tervetuloa Mindaro Towniin!” Tämän rivin alapuolella oli lisää huomattavasti pienempää mustalla maalattua tekstiä.
”Huomautus”, minä luin ääneen. ”Koska kylämme on rakennettu kanjonin laaksoon, täällä ei suvaita pokémon otteluita, välttääksemme maan järistykset ja vyörymät.”
”Fleetch!” Splinter liversi.
”No sehän sopii meille paremmin kuin hyvin” minä sanoin, sillä muistissani oli vielä paremmin kuin hyvin, äskettäin käymämme ottelu. ”Varsinkin kun muistaa millainen psyko meidät viimeksi pisti ottelemaan…”
”Nidoo!” Rigel huudahti. Sen selässä oleva haava oli sidottu, mutta epäilin paranisiko se ikinä kokonaan, samaa saattoi ajatella omasta haavastani, joka oli sidottu sekin. Kylä näytti oikein viihtyisältä, lunta oli edelleen maassa, muttei sellaisina jättimäisinä kinoksina kuin Aurora Townissa tai Cordovan Townissa, ehkäpä suurin osa kinoksista koristi nyt kanjonin seinämiä. Kylä näytti oikeastaan aika hiljaiselta, ympärillämme oli paljon kodikkaan oloisia pieniä taloja, mutta kukaan ei käyskennellyt talonsa pihalla, olin helpottunut, huomatessani ettei kylässä juoksut pieniä mukuloita lumisota aikeissa, mitä voin sanoa? En pitänyt kamalasti pienistä lapsista.
”No onpas tyhjää”, minä mutisin, Splinter sirkutti minulle vastaukseksi, niin kovaa kuin suinkin sai ääntä kurkustaan. Rigel murahti ja katsoi äreästi pikkulintua, äänen täytyi käydä kovasti sen korviin.
”Riittää jo, Splinter”, minä naurahdin ja silitin tirpan punaista päätä, lintu piti siitä niin paljon, että se alkoi hyristä – luuli kai olevansa kissa. Rigel mulkaisi sitä häijysti ja tönäisi sitten päällään jalkaani. Kumarruin hiukan ja taputin sen päätä.
Sitten me kuljimme kylän halki, missään ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä.
”Kunnon aavekaupunki”, minä huomautin. ”Nukkuvatkohan kaikki talviunta?”
”Nidoo”, Rigel vastasi. Paikka oli varsin pikkuinen, ei sillä, että olisin odottanut mitään isoa, täällä oli vain rähjäisen näköinen pieni sairaalarakennus ja pieni kyläpuoti. Päätin suunnata kyläpuotiin, ihan muuten vain, ei ollut mitään järkeä pällistellä ulkona, täällä kun oli melko viileä sää. Putiikki oli ruskeassa vanhassa talossa, jonka ovi narahti ikävästi, kun avasin sen, lisäksi katossa oleva kello kilahti, kun astuin sisään. Puoti näytti olevan tyhjä.

Aika huolimatonta, kuka tahansa voisi vain tulla sisään ja pölliä mitä halusi.

Kaikki oli sitä paitsi pölyn peitossa, pölyä oli niin paljon, että Rigel alkoi aivastella. Se kuulosti oikeastaan aika hassulta.

Takahuoneesta astui esiin vanha mummeli, jonka hiukset näyttivät harmaantuneen jo aika päiviä sitten.
”Hyvää huomenta”, hän toivotti. ”En odottanut asiakkaita näin aikaisin, mutta sinä et näytä olevan täältä päin.”
”En olekaan”, minä myönsin. ”Me tulimme vasta.”
”Luithan sinä varoituskyltin?” Mummeli kysyi varovasti.
”Joo, otteluita me tulimmekin karkuun”, minä sanoin. ”Minulle ja Rigelille kävi pikkuinen vahinko viime ottelussa.”
Mummeli nosti lasit silmilleen ja siristi vanhoja silmiään. ”No voihan, mitäs hänelle on sattunut?”
”Joku psyko-kouluttaja ja hänen ilkeä Scytherinsa”, Minä huokaisin. ”Olisi saanut aikaan paljon pahempaakin jälkeä, ellen olisi mennyt väliin ja…”
”Sinäkin näytät satuttaneen itsesi”, Mummeli totesi, huomatessaan osin siteillä paketoidun oikean käsivarteni.
”Ei tämä mitään”, minä vähättelin. ”Mutta Rigel sai kyllä pysyvän arven selkäänsä.”
”Siskoni on kasvattaja, ja osaa hoitaa haavat kuin haavat”, Mummeli sanoi avuliaasti. ”Sinun kannattaa käydä hänen luonaan.”
”Teen sen, kiitos vain”, minä sanoin ja käännyin katsomaan ympärilleni.
”Hihkaise, jos löydät jotain kivaa”, mummeli sanoi ja alkoi luutia takahuonetta, niin että se aiheutti huoneeseen huikean kokoisen pölypilven. Liikkeessä oli vaikka ja mitä, hyllyt olivat täynnä vaikka minkälaisia purnukoita ja esineitä, siellä oli pienen pieniä esineitä ja vaatteita, ne eivät mitenkään voineet olla ihmisille tarkoitettuja, ne olivat liian pieniä ihmisten päälle puettavaksi. Splinter innostui ja lennähti eräälle hattuhyllylle katselemaan mitä sieltä löytyisi.
”Hei, Splinter. Älä ala riehua!” Minä varoitin, mutta lintu halusi välttämättä kokeilla erästä purppuran väristä hattua – fedoraa itse asiassa. Splinter lensi pian takaisin hartialleni hattu päässään.
”Mutta Splinter, sehän pukee sinua!” Minä naurahdin, sitten katsoin hintalappua, mikä roikkui hatusta, eikä se ollut lainkaan kallis, maksoi vaivaiset 15 lanttia.
”Nidoo!” Rigel huudahti ja tökki jalallaan omaani.
”Kyllä, kyllä Rigel”, minä rauhoittelin. ”Etsitään jotain sinullekin.” Ja sen me teimme. Tarjolla oli vaikka mitä, silintereitä, baskereita ja muita hattuja, mitkä eivät kuitenkaan näyttäneet hyviltä Rigelin suurien korvien välissä. Sitten oli kaikenlaisia naamioita, silmälaseja ja monokkeleita, mutta koska Splinter repesi sirkuttavaan nauruun nähtyään Rigelin tummat lasit päässä, ja minun on myönnettävä, että Nidoran näytti kyllä aika hassulta ne päässään, joten ei, emme tyytyneet niihinkään.
Seuraavassa hyllyssä oli kaikkia söpöjä koristeita, kukkia, solmioita ja rusetteja. Käteeni osui kaunis vaaleanpunainen huivi, joka maksoi vain viitisen kolikkoa.
”Taidan ostaa tämän”, minä totesin. ”En tietenkään sinua varten, Rigel.”
”Nidoo!” Rigel huudahti löydettyään jotain mieleistään. Se löysi kasan muita huiveja, nekään eivät olleet kovin kalliita värejä oli vaikka mitä, mutta tyydyimme siniseen, sillä siitä Rigel näytti tykkäävän eniten. Otin myös erään kauniin sinisen riipuksen ja punaisen viitan – ties mitä minä niistä keksisin.
”Löysitkin paljon kaikkea”, mummeli totesi hyvillään. ”Näin hyvin kauppa ei olekaan käynyt aikoihin.”
”Täällä ei taida käydä paljoa turisteja”, minä arvelin.
”Ei käykään”, mummeli myönsi. ”Mutta hyvä niin.”
Niin minä sitten maksoin mummelille, sen jälkeen hän laittoi luutansa sivuun. ”Taidan pitää hiukan taukoa. Voin viedä sinut sisareni vastaanotolle, jos tahdot.”
”Mikäs siinä”, minä vastasin.

Panin merkille, että liikkeestä lähtiessämme, hän ei lukinnut ovea.

No jos täällä ei paljoa porukkaa käynyt, se oli kai turvallista mutta silti…

Mummelin sisko asui aivan sisäänkäynnin liepeillä, viehättävässä omakotitalossa, jonka ympärillä kasvoi puinen aita, se oikeasti kasvoi eikä ollut sellainen tekoaita, joita joskus näki, en tiedä mitä laatua se oli, mutta se tuoksui etäisesti katajalta. Pihalla kasvoi muutama puu, siellä oli myös hiekkalaatikko ja kiikkulauta, jollaista en ollut nähnyt sitten lapsuusvuosien.
”Nuo ovat kaikki pokémoneja varten”, mummeli selitti huomatessaan tuijotukseni. ”Siskoni hoitaa niitä mielellään. Tuolla pitäisi olla myös tekojärvi, mutta nyt se on tietenkin jäässä.”
Sitten mummeli avasi oven muina miehinä ja astui sisään.
”Kaarp!”
”Auts!” Minä murahdin. ”Mitä hel…”
”Kas siskollani on uusi hoidokki”, mummeli totesi ja katsoi oranssia karppia, joka oli iskenyt hampaansa nenääni.
”Fleetch!” Splinter sirkutti huomattavasti ärtyneemmän kuuloisena, se lensi kohti karppia ja tyrkkäsi sitä sen verran kovaa, että karpin ote nenästäni kirposi ja se lässähti lattialle. Kuivalla maalla, oli kala mikä hyvänsä, ei pärjäisi ja Splinter myös tiesi sen, ja laskeutui maahan karpin lähelle ja alkoi sirkuttaa kiihtyneenä.
”Fletch! Fletch! Fleetch!” Se kuulosti aivan saarnaamiselta, karppi yritti näykätä Splinteriä koivesta, mutta minä nappasin nopeasti Fletchlingiä sen pyrstösulista ja vedin sen karpin ulottumattomiin. Tungin karpin suuhun jotain, mitä satuin löytämään, jonkinmoisen leivoksen läheiseltä tuolilta. Ja siihen se sitten jäi maiskuttamaan suupalaansa.
”Jos on pakko pureskella jotain, niin pure tuota!” Minä ärähdin. Karppi ei voinut sanoa mitään, sillä sen suu oli täynnä leivosta, sen sijaan se tuijotti minua vihaisesti.
”Miya? Sinäkö siellä?” Vanhahko naisen ääni alkoi huhuilla. Kuulin töminää, hetken päästä rappusia pitkin asteli alas vanha, muttei niin vanha kuin tämä toinen mummeli, hänellä oli juuri harmaantumassa olevat ruskeat kiharat ja viisaat harmaat silmät – ihan kuin oikealla isoäiti-ihmisellä.
”Sisko-hyvä, soittaisit ovikelloa ennen kuin tulet”, nainen päivitteli. ”No mutta mitenkäs tuo Magikarp tuohon loikkasi?”
”Se puri tätä nuorta naista nenästä”, mummeli, joka oli ilmeisesti nimeltään Miya, sanoi. Nenästäni oli alkanut vuotaa verta. Splinter vislasi ylpeästi.
”Se on vähän arvaamaton”, Miyan sisar sanoi, hän kumartui ottamaan Magikarpin syliinsä. ”Se toimitettiin tänne viime yönä, en tiedä mistä on kyse, mutta tämä neiti on aika huonokuntoinen.”
”Kaya, tällä tytölläkin on asiaa” Miya sanoi viitaten minuun.
”Minun Nidoranini, Rigel sai aika pahan haavan selkäänsä viime ottelun aikana”, minä selitin. ”Voisitko ehkä vilkaista sitä?”
”Hetki vain”, Kaya sanoi. Hän lähti viemään karppia jonnekin, ja poistui huoneesta vähäksi aikaa, sitten hetken kuluttua kuulin veden tippuvan ja sitten loiskahduksen.
”Pysy sinä nyt siinä, tulen kohta takaisin”, kuulin Kayan sanovan pokémonille lempeästi. Sitten hän palasi luoksemme nopein harppauksin.
”Katsotaanpas sitten”, hän sanoi ja astui askeleen lähemmäs Rigeliä. Nidoran alkoi murista.
”Ehkä minä kannan Rigelin sinne, missä nyt haluat sitä katsoakaan”, minä ehdotin.
”Sopii”, Kaya sanoi ja viittasi minut seuraamaan, Miya puolestaan meni johonkin toiseen huoneeseen. Kaya johdatti minut portaita ylös, yläkertaan, joka oli hyvin avara ja valoisa, siellä oli paljon tilaa ja monia ikkunoita, joista näki ulos. Yläkerrassa oli monia huoneita, en kiinnittänyt niihin paljoakaan huomiota, kunnes seurasin Kayaa erääseen huoneeseen, jossa oli hoitopöytä ja lattialla vesiastia, seinät olivat rauhoittavan vedensiniset.
”Laskisitko Nidoranin hoitopöydälle?” Kaya kysyi, sillä välin kuin hän desinfioi käsiään ja laittoi lopuksi käsiinsä valkoiset suojakäsineet.
Minä nostin Rigelin syliini ja nostin sen hoitopöydälle.
”Ihan rauhassa, Rigel”, minä rauhoittelin. ”Älä hermostu.”

”No niin”, Kaya sanoi ja avasi Rigelin siteet. ”No voihan…”
”Onko se jotain vaarallista?” Minä kysyin säpsähtäen.
”Haava näyttää aika syvältä”, Kaya totesi.
”No, paraneeko se?” Minä kysyin.
”Kyllä se paranee”, Kaya sanoi, kuulin kuitenkin epäröinnin hänen äänessään.
”Mutta?” Minä kysyin.
”Arpi siitä jää”, Kaya sanoi.
”Mutta muuten se paranee?” Minä kysyin.
”Kyllä”, Kaya nyökkäsi. ”Laitan haavaan desinfiointiainetta ja salvaa, niin se paranee nopeammin.”  Niin Kaya sitten suihkutti Rigelin haavaan läpinäkyvää nestettä, joka tuoksui steriililtä, siltä kuin sairaaloissa yleensä tuoksui. Se näytti kirvelevän, sillä Rigel murahti ja värähteli hetken. Sen jälkeen Kaya siveli haavan päälle kellertävää voidetta.
”Vaihdetaan vielä puhdas side, niin se on siinä”, hän hymähti. Kaya otti eräästä laatikosta selkänsä takaa puhdasta sideharsoa ja sitoi sen Rigelin vatsan ja selän ympäri.
”Siteen voi ottaa pois parin päivän kuluessa”, Kaya sanoi minulle. ”Raikas ilma hoitaa parantumisen sitten. Mutta nyt se saattaa hyvin aueta uudelleen, joten sidettä on pidettävä varmuuden vuoksi.”
”Ymmärrän”, minä vastasin. ”Kiitos avusta.”
”Fleetch!” Fletchling lensi hätäisesti oviaukosta sisään, väistäen jotain, mikä yritti napata sen. Splinter lennähti nopeasti hartialleni, se oli aivan hengästynyt ja tärisi.
”Mikä hätänä, Splinter?” Minä kysyin. Silloin huoneeseen rynnisti varjo, tai siltä se ainakin näytti aluksi, se oli pieni pokémon, musta nelijalkainen karvapallo, jolla oli vekkulit jäänsiniset silmät ja pään päällä punamusta töyhtö.
”Zoruu!” Pokémon huudahti ja lähti juoksemaan minua kohti, se loikkasi kohti Splinteriä, joka lennähti oikopäätä karkuun, mutta ennen tätä pokémon hyppäsi minua vasten, niin että kaatua rysähdin lattialle. Splinter lennähti hätääntyneenä eräälle orrelle ja jäi sinne istumaan, mutta vieras pokémonpa jäikin vahtimaan sitä orren alle.
”No, mutta Zorua!” Kaya torui. ”Ei noin hieno neiti jahtaa vieraita.”
”Zoruu!” Pokémon, Zorua – ilmeisesti huusi.
”Hei, vintiö”, minä sanoin ja tartuin otusta hännästä. Nostin pokémonin ylös ja katsoin sitä. ”Jätä Splinter heti rauhaan.”
”Zorua!” Zorua huusi, mutta luulin sen tarkoittavan: enpäs varmasti jätä.
Sitten se potkaisi minun kättäni takajaloillaan niin voimakkaasti, että otteeni siitä irtosi. Sitten se hyppäsi hoitopöydälle ja katsoi uhkaavasti Rigeliä. Rigel nousi seisomaan, ja katsoi tuntematonta pokémonia takaisin. Ja siitäkös vasta hippasleikki alkoikin! Zorua ja Rigel alkoivat juosta toistensa perässä ympäri huonetta sotkien kaikki paikat likaisiin tassun jälkiin.
”Rigel, nyt riittää!” Minä karjaisin sille. Pysäytin Rigelin kun se seuraavan kerran juoksi ohitseni, työntämällä jalkani sen naaman eteen.
”Katso nyt tätä sotkua!” Minä saarnasin. ”Mitäs nyt tulisi sanoa? Oletko pahoillasi?” Sitten Rigel painoi katseensa maahan ja se riitti minulle.
”Hyvä. Et olekaan niin vaikea, kuin aluksi luulin”, taputin Nidoranin päätä.
”Zorua, ei!” Kaya huudahti, käänsin nopeasti katseeni pikkutuholaisesta toiseen. Pieni mustaturkkinen Zorua oli kiivennyt ikkunalaudalle ja oli juuri hyppäämässä ulos ikkunasta.
”Hei, hölmö! Alas sieltä!” Minä huusin, mutta siitäkös Zorua innostui, sen silmät alkoivat kiilua ja se loikkasi ulos avonaisesta ikkunasta.
”Voi, voi!” Kaya päivitteli.
”Ei hätää, minä haen sen!” Minä lupasin. ”Pitäkää silmällä Splinteriä sen aikaa. Tule Rigel.”
Rigel olikin heti vierelläni, kun olin ensin noussut ylös lattialta. Lähdimme kiireellä huoneesta ja kiirehdimme portaat alas.
”Joko sinä menet?” Kuulin Miyan kysyvän.
”Menen etsimään Zoruaa!” Minä huikkasin mennessäni ulos ovesta. Näin miten Zorua, märkä ja jotenkin myös kurainen sellainen viiletti meitä karkuun. Minä ja Rigel lähdimme tietenkin juoksemaan sen perään, sitähän mokoma vintiö halusi.

Rigel oli kokoonsa nähden varsin nopea. Se jaksoi viilettää mukanani, kun juoksin, yhdessä me pikku hiljaa saavutimme mokomaa vintiötä.
”Odotahan!” Minä huusin. Silloin Zorua katsoi meitä, jäänsiniset silmät hehkuen ja lisäsi vauhtiaan.
”Rigel, käänny tuon mutkan takaa!” Minä neuvoin, kun huomasin erään tien vievän juuri sinne, minne riiviö oli juoksemassa. Rigel tajusi mitä ajoin takaa, joten se teki niin kuin käskin. Se kaarsi toiselle polulle ja katosi hetkeksi, pian näin sen uudelleen ja niin näki riiviökin. Sitten sattui yhteen törmäys, riiviö törmäsi päistikkaa päin Nidorania, ne löivät päänsä yhteen. Silloin minä nappasin pienen riiviön kouriini.
”Kiinni jäit, senkin vintiö”, Minä sanoin voiton varmana, mutta sitten kompuroin omiin jalkoihini, ja paitani kastui kuinkas muutenkaan – nuoskalumen takia.
”No jäit kuitenkin”, Minä lisäsin tyytyväisenä.
”Miksi et sano mitään?” Kärkäs korkea tytön ääni kuului jostain läheltä. ”Miksen saa tulla mukaasi? Olemmehan me kihloissakin!”
”Ehkä juuri siksi, Ruka”, Toinen ääni, Leon ääni sanoi kyllästyneesti.
”Mitä hyötyä kihlauksesta on, jos en koskaan näe sinua, Leo?” Tyttö kärtti. ”Hei! Kuunteletko sinä minua? Minne sinä menet?”
”Miwa!” Leo tuli kulman takaa ja huokaisi helpotuksesta. ”Olen etsinyt sinua joka paikasta! Mitä on tapahtunut? Satutitko itsesi?”
”Ääh, en”, minä huokaisin. Leo tarjosi minulle avuliaana kättään, ja minä, hetken mielijohteesta tartuin siihen, ajattelematta seurauksia. Hän veti minut hymyillen ylös.
”Onneksi löysin sinut”, poika hymyili helpottuneena.
”Onneksi?” Minä toistin ja virnistin.
”Sinähän voitit vedon”, poika hymähti. ”Olen sinulle jotain velkaa.”
”Ai niin!” Minä muistin. ”Olin unohtanut.”
”Annan sinulle kaksi TM-liikettä, jotka voit opettaa pokémoneillesi”, Leo sanoi, sitten hän keikautti reppunsa selästä ja avasi sen sivutaskun. Sain käteeni pari outoa levyn näköistä esinettä. ”Toxic, sopii vaikka Rigelille. Ja tämä TM Payback, sopii vaikkapa tuolle Zorualle.”
”Se ei ole minun”, Mutta ennen kuin ehdin selittää tarkemmin, kimakka ääni keskeytti minut.
”Siinähän sinä olet, enää et pakene!” Paikalle tuli kaunis tyttö, ei mikään meikkipelle, niin kuin Himeko vaan luonnon kaunis tyttö, kuin malli, hänellä oli tasaisen ruskettunut iho, lyhyet, silkkiset vaaleanruskeat hiukset ja oliivin vihreät kimmeltävät suuret silmät. ”Kuka tuo tyttö on?”
”Öäh, Ruka. Hän on Miwa”, Leo sanoi epäröiden. ”Hän on ystävä.”
”Vai ystävä”, Rukaksi kutsuttu tyttö toisti ja katsoi minua nenäänsä pitkin.
”En sinun ystäväsi”, Sanoin varsin pisteliäästi.
”Leopold Thorin Del Rey!” Tyttö kilahti. ”Petätkö sinä minua?!”
”Älä ole hölmö, Ruka”, Poika puuskahti. ”Sanoinhan että Miwa on ystävä. Ystävä.”
”Juoksit hänen luokseen niin kiireellä!” Tyttö syytti.
”Ruka-kiltti”, Leo sanoi pyytävästi. Hänen hermonsa näyttivät olevan lähes riekaleina. ”Voisitko mennä kotiin?”
”Että voisit kuherrella tyttösi kanssa vai?” Tyttö huusi. ”Oletpas mennyt alas, ennen sinä sentään pidit näteistä.”
”RUKA!” Leo karjaisi niin että koko kylä kaikui. ”Oikeasti, mene!”
”Hyvä on sitten!” Tyttö kiljahti, hän katsahti minua vielä kerran ja nosti sitten nenänsä pystyyn ja lähti.
”Olen tosi pahoillani, että sinun piti tavata Haruka”, Leo huokaisi päätään pidellen. ”Hän on…”
”Kihlattusi?” Minä arvasin, Leo nyökkäsi.
”No onneksi olkoon”, minä sanoin sarkastisesti.
”Hän oli ennen mukavampi”, Leo myönsi. ”Kun menimme kihloihin, äitini ja hänen äitinsä patistivat minua kosimaan, Rukasta tuli… omistushaluinen.”
”No tykkäätkö sinä hänestä?” Minä kysyin hyökkäävällä äänensävyllä.

Eikö tuo tyyppi älynnyt, etten ollut mikään parisuhdeterapeutti?

”Ennen tykkäsin, kai”, Leo huokaisi. ”Nyt, en ole niinkään varma.”
”No jätä se sitten!” Minä huudahdin äreästi. ”Miksi olet kihloissa tytön kanssa, josta et pidä? Joudut vielä naimisiinkin hänen kanssaan, siitä tulee varmasti kivaa. Onneksi olkoon, Romeo!”
Minä olin viimeinen henkilö, jolle tulisi asioistaan – erityisesti parisuhdeongelmistaan valittaa. Minulta ei sympatiaa herunut. Silmiäni kirveli, tahdoin pois tästä tilanteesta, ja äkkiä sittenkin.
”Tule, Rigel!” Minä komensin ja pinkaisin juoksuun Zorua yhä sylissäni. Rigel seurasi.
Kuulin Leon huutavan nimeäni, mutta en minä pysähtynyt.

Palattuani Kaya-mummelin talolle, soitin kohteliaasti ovikelloa, sillä en halunnut, että karppi purisi nenääni toistamiseen. Hetken odottelun jälkeen Miya-mummeli tuli avaamaan oven.
”Sinä näköjään löysit sen Zoruan”, mummeli totesi hyvän tuulisena. ”Ja sotkit samalla itsesi?”
”En käyttäisi aivan tuota termiä”, minä puolustauduin.
”Kaya antaa hierontaa Fletchlingillesi”, Miya sanoi päästettyään minut sisään. ”Se auttaa sitä rentoutumaan.”
”No sitä Splinter kyllä tarvitsee”, minä totesin. ”Onko hän yläkerrassa?”
”Samassa paikassa, kuin lähtiessäsi”, Miya vastasi.
”Okei”, Minä sanoin ja lähdin, jälleen kerran kiipeämään rappuja ylös. Kaya hieroi sormillaan Splinterin selkää saapuessani huoneeseen. Splinter päästeli suustaan kurisevaa ääntä ja näytti viihtyvän.
”Löysitkö Zoruan?” Kaya kysyi huomattuaan minut.
”Löysin”, minä vastasin.
”No mutta, olettepa te molemmat likaisia!” Kaya totesi. ”Mene tuonne käytävän päähän, kylvetä Zorua ja samalla itsesi.”
”Mutta vaatteeni”, minä vastustin. sillä eihän minulla ollut vaihtovaatteista tietoakaan.
”Saat lainata täältä”, Kaya lupasi. ”Et sinä voi likaisissa vaatteissa lähteä.” Huomasin heti, että tästä oli turha kinastella, sillä Kayalla oli silmissään samanlainen päättäväinen pilke, kuin eräällä tuntemallani isoäidillä. Joten painuin ulos huoneesta ja kävelin käytävän päähän. Siellä oli kylpyhuone, jonka kaakelit olivat vaaleansinisiä, amme oli puhdas ja valkoinen – suurikokoinen. Siellä oli myös pesukone, jonka päälle jätin likaiset ja märät vaatteeni.
Rigel tietenkin seurasi, mutta se oli koko ajan selin minuun. Mikä herrasmies siitäkin oli kehkeytymässä.
Avasin vesihanan, tietenkin laitettuani tulpan ensin kiinni ammeen pohjaan. Zorua koetti valuvaa vettä varovasti tassun kärjellään.
”Onko se sopivan lämmintä?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Pikkuinen huudahti päätään nyökytellen.
”Hyvä on.” Minä sanoin. Zorua antoi minun kavuta ammeeseen ensin, sen jälkeen se itse hyppäsi ammeeseen, samalla kun molskautti vedet kasvoilleni.
”Senkin rontti!” Minä huudahdin ja pärskäytin puolestani vettä Zoruan päälle. Sen turkki olikin ihan märkä. Vedin polveni koukkuun ja painoin leukani polviani vasten, kiersin käteni polvieni ympärille, jotta Zorua mahtuisi polskimaan rauhassa.

Ikävät muistot täyttivät mieleni.

”Kihlaukset ovat tyhmiä”, minä totesin. ”Olen liian nuori miettimään moista, isoäitikin sanoo aina, että kolmekymppisenä pitää sellaista vasta pohtia, lapsiahan me parikymppisetkin vielä olemme, sanoi laki mitä hyvänsä.”
”Zoru?” Zorua katsoi minua uteliaana.
”Älä vaivaa sillä mieltäsi pikku… pikku… onko sinulla nimeä?” Kysyin typertyneenä. Zorua pudisti päätään.
”Pidätkö sinä tähdistä?” Minä kysyin.
”Zorua!” Pikkuinen hihkaisi.
”Hmm… no sitten.” Minä pohdin. ”Bellatrix, vahva nimi pienelle vintiölle.”
Zorua ei näyttänyt oikein pitävän nimestään, ja olihan se kieltämättä pitkä.
”Kavereiden kesken, Trix”, minä lisäsin. Pieni Zorua nyökytteli päätään innostuneena.
”Hyvä sitten, Trix”, minä hymyilin ja silitin Zoruan päätä. ”Kyllä jokaisella pitää nimi olla.”
”Nuori mies, sinuna minä en menisi sinne!” Kuulun Kayan huutavan käytävältä, sitten kuulin nopeita askelia, ja ennen kuin tajusinkaan, joku vetäisi oven auki. Ja se joku oli herra Del Rey, Leo – jos sallinette. Ja hän tuijotti suoraan minuun.
”Öäh…”
”Rigel!” Minä kiljaisin, sen sijaan kuin olisin kiljunut kuin mikäkin tyttö.
”Nidoo!” Rigel huusi, ja se tiesikin mitä oli tehtävä.
”Rigel ä-älä, en minä tarkoit- Auts!” Rigel oli jo varsin terhakka Nidoran, se nimittäin puski pojan ulos kylpyhuoneesta ja äänestä päätellen vielä pisti häntä.

Ihan oikein hänelle.

Nousin kylpyammeesta, mutta Trix pysyi vielä siellä. Otin naulakosta persikan värisen kylpytakin ja puin sen päälleni, ihan siltä varalta, että äskeinen herra yrittäisi samaa temppua uudelleen.
Vaihdoin ammeeseen puhtaat vedet ja aloin sitten tutkia ammeen reunalla olevia purnukoita, joiden sisällä oli erivärisiä aineita.
”Tuuheaturkkisten pokémonien hoitoon”, minä luin ääneen. ”Sehän sinä olet, vai mitä, Trix?”
”Zorua!” Zorua huudahti.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kaadoin ainetta hiukan veteen. Pärskytin hiukan vettä Zoruan päälle ja hieroin ainetta sen turkkiin, sen jälkeen laskin veden ammeesta ja avasin vesihanan uudelleen, huuhdellakseni aineen pois.
”Kas näin”, Minä sanoin tyytyväisenä. ”Puhdasta tuli.” Lopuksi kiedoin Zoruan hyllyltä löytämääni pastellin vihreään pyyhkeeseen. Sitten me tietenkin poistuimme kylpyhuoneesta, oven ulkopuolella Rigel piti yhä vahtia.
”Hyvin tehty, Rigel”, minä kehuin ja taputin Nidoranin päätä.
”Nidoo!” Se vastasi ylpeänä.
”Oletkin näköjään jo valmis”, Miya sanoi, hän tuli yhdestä yläkerran huoneesta ulos mukanaan teekannu. ”Jätin tuonne sinulle kuivat vaatteet.”
”Kiitän”, minä sanoin.
”Vaihda vaatteet vain kaikessa rauhassa”, Miya sanoi. ”Minä kyllä katson, ettei miespuolinen vieraamme häiritse sinua.”
Joo”, Minä mutisin. Menin huoneeseen, josta Miya oli juuri poistunut. Sen täytyi olla jonkin sortin olohuone, sillä siellä oli sohva, pari nojatuolia ja televisio. Vaatteet oli laitettu nojatuolin käsinojalle, myös laukkuni oli tuotu sinne, jos olisin tarvinnut sieltä jotain. Pukeuduin nopeasti mustiin vettä pitäviin housuihin ja pörröiseen villapuseroon, jossa oli mustia ja valkoisia raitoja. Sen jälkeen kuivasin pienen Zoruan turkin kuivaksi, mutta sen jälkeen se muistutti lähinnä pörröistä karvapalloa, ja näytti vähän hassulta, niin hassulta että kuulin Rigelin hörähtävän, se oli käpertynyt mukavaan asentoon sohvalle.
”Älä välitä, Trix”, minä lohdutin. Löysin erään kirjahyllyn päältä harjan ja aloin selvittää sillä Zoruan turkkia. Pian sen turkki olikin lähes takuton ja kiiltävä.
”Oletpas sinä nyt nätti”, minä kehuin. ”Mutta jotain vielä…” Nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen istumaan tuolille, kun itse menin laukkuni luo. Pian löysinkin eräästä taskusta etsimäni, sen kauniin sinisen riipuksen. Palasin Trixin luo ja ripustin sen Zoruan kaulaan.
”Nyt näyttää paremmalta”, minä kehuin.
”Todellakin”, kuulin Kayan sanoman huoneen ovelta. ”Kylläpä Zoruan turkki näyttääkin hyvältä!”
”Zoruu!” Istuuduin Zoruan viereen ja se kapusi oitis syliini ja pökki tyytyväisenä rintaani.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Kaya ilmoitti kuin asia olisi ollut sillä selvä.
”Sillä on varmaan ikävä kouluttajaansa”, minä puolestani pohdin.
”Ei sillä ole sellaista”, Kaya sanoi. ”Löysin sen muutama viikko sitten kanjonista kuumeessa, ja toin sen tänne toipumaan.”
”Ai”, minä totesin. ”No sitten…”
”Ottaisitko sinä sen?” Kaya paukautti. ”Vaikutat vastuuntuntoiselta nuorelta kouluttajalta.”
”Zoruu!” Zorua kannusti.
”No jos Bellatrix tahtoo, niin se saa kyllä tulla”, minä sanoin lopulta, pohdittuani asiaa hetken.
”Zorua!” Zorua huusi iloisesti.

Sitten tapahtui jotakin kummaa, jokin valkea valo sokaisi minut hetkeksi.
”Mitä ihm…” Minä päivittelin. Avasin varovasti silmäni ja huomasin valon tulevan Rigelistä, se hohti valkeaa valoa. Minä pelästyin ja nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen tuolille, kun itse kiirehdin Nidoranini luo.
”Rigel!” Minä huudahdin. ”Mikä hätänä? Voitko huonosti?” Mutta en saanut vastausta. Olin aivan kauhuissani. Mitä ihmettä oli tekeillä? Miksi Rigel loisti kuin hehkulamppu? Oliko se sairas? Oliko se syönyt jotain sopimatonta? Tämäkö oli sen ennustajaeukon ruuan sivuvaikutuksia? Sitten se kasvoi, loisti ja kasvoi.
”Auta sitä!” Minä parkaisin. ”Rigel on varmasti sairas! Sen täytyy saada jotain lääkettä.”
”Ei se sairas ole”, Kaya hymyili.
”Mikä sillä sitten on?” Minä tivasin.
”Rinoo!” Se oli ihan varmasti Rigelin ääni, vain hiukkasen karheampi. Sitten huomasin makaavani selälläni maassa. Päälläni seisoi, jokin mikä näytti Rigeliltä, mutta sen iho oli tummempi ja se oli isompi kuin Rigel ja sen korvat sekä peräpään piikit olivat kasvaneet. Vain silmät olivat samanlaiset.
”Rigel?” Minä kysyin. ”Olethan sinä vielä sama Rigel?”
Pokémon pökkäisi minun poskeani omallaan hyvin hellästi.
”Rinoo!”
”Onneksi olkoon, Nidoranisi kehittyi juuri Nidorinoksi!” Kaya sanoi.
”Kehittyi?” Minä toistin. Tiesinhän minä, että pokémonit kehittyivät, mutta tämä… vastahan minä olin tavannut Rigelin! Ja kun Youko – Nobukon pokémon kehittyi, siinä kesti kauan.
”Mikset sanonut mitään?” Minä kysyin Rigeliltä pöllämystyneesti. ”Minä säikähdin, jestas sentään!”
”Rino!” Rigel huudahti vastaukseksi.
”No onpas sinusta tullut iso rötkäle.” Minä naurahdin. ”Onnea sitten vaan!”
”Nidorino!” Rigel huusi ylpeänä.

Kommentit:

Chidori


6>
Vai että suhdesotkut olivat syynä siihen, miksei Leo halunnut lähteä Miwan mukaan Mindaro Towniin! 😀 Ymmärrän, ymmärrän. Muuten kylä vaikuttaisi viihtyisältä paikalta, ihana tuo asusteputiikkikohtaus! n__n Kasvattajatehtävän toteutuksesta pidin myös kovasti, mummelin auttaminen tuli tuolla tavalla kaiken koheltamisen seuraamuksena. Vintiözoruan kylvetys ja turkinhoito oli hienosti kuvailtu, kyllä nyt Trixin kelpaa lähteä Miwan matkaan~ Leonin vahinkotirkistely muuten alkaa uhkaavasti muodostua jo tavaksi… :–D Ooh, Rigelistä kehittyi komea Nidorino~ 83 Sen piti itse asiassa kehittyä virallisesti jo viime tarinan jälkeen, unohdin nimittäin antaa pyydystysottelusta Karain kanssa Rigelille tasoja (paikkasin asian tämän tarinan palkkioon). ._. Olen törttöillyt kouluttajatietojesi kanssa viime aikoina ihan hirvittävästi, suurimmat anteeksipyyntöni jatkuvasta toilailustani. :'<

Tästä luvusta Rigelille 3 tasoa ja kiintyvyyspistettä, Splinterille taso ja neljä kiintyvyyspistettä sekä Karai-karppiselle kiintyvyyspiste. Zorua lähtee matkaasi tasolla 16, ilmoittelehan sen luonne vielä kouluttajakirjassa. Rahaa saat 80pd:tä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s