Aurora #22 > Saukko-paran huijaus

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammihelmikuussa 2017.

Ilse

Candy oli ymmällään, olihan se jutellut asiasta Odilelle. Odile oli meistä kaikista se hyveellisin, sen verran minäkin tiesin. Odile oli kyllä kiltti mutta vähän ujo.
”Oikein paljon ujo, jos minulta kysytään”, sanoi Trix. ”Vähän se ottaa päähän, eihän tuo ruoho tee mitään hyödyllistä.”
”Odile sanoo, että varastaminen on väärin!” Candy kitisi. ”Ettei saa varastaa.”
”Ihmiset tekevät kaikenlaista, mitä ei saisi tehdä”, Demetria totesi. Se nappasi Candyä niskavilloista ja asetteli Eeveen pennun etutassujensa väliin. ”Mutta se ei tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja.”
”Mutta eikö ole ilkeää ottaa jotakin toisen omaa?” Candy kysyi, pinkkejä silmiään räpytellen.
”Odile on oikein selittänyt jutun juurta jaksaen”, Trix huokaisi. Mutta Demetria oli kärsivällinen, se alkoi nuolla Eeveen kimaltavaa turkkia ja selitti varsin äidillisesti:
”Joskus ilkeiltä vaikuttavat asiat saavat eri muotoja. Joskus asiat joita pidämme hyvinä paljastuvatkin pahoiksi. Sellaista on elämä.”
”Ilkeät asiat voivatkin olla hyviä ja hyvät pahoja?” Candy makusteli sanoja suussaan. ”En ymmärrä!”
”Kyllä sinä joskus tajuat”, Leafeon vakuutti.

Kummallista kyllä ei tämä juttu minun mielestäni vaikuttanut ilkeältä. Se että meidän piti varastaa, oli pahaa? Minusta se ei ollut väärin, varastaminen siis. Ei minusta tuntunut, että olimme tekemässä jotakin väärin. Sitä paitsi se valkoinen Vulpix sanoi, että pelastaisimme jonkun. Jos kerran pelastaisimme jonkun, emmekö me silloin tee hyvää? Ja oliko varastaminen oikeasti jotain tuomittavan hirveää?

Ei, ei se minusta ollut.

”Trix?” Minä kysyin. ”Onko sinusta väärin varastaa? Tai olemmeko me tekemässä väärin?”
Mustaturkkinen kettu katsahti minua ja virnisti.
”No onko se sinusta väärin?”
”Eeei”, sanoin lopulta. ”En tiedä miksi, mutta minusta ei tunnu väärältä.”
”Se on tyyppikysymys”, Zorua vastasi. ”Me olemme pimeys-tyypin pokémoneja, sinä ja minä. Ja Yoru. Ehkäpä sen vuoksi meidän ajatusmaailmamme eroaa muista.”
”Mutta Yoru ei ole puolesta eikä vastaan”, minä totesin. Sehän vain itkeä parkui melkein kaiken ajastaan.
”Yoru on vielä niin pieni”, Trix sanoi, katsoessaan takapenkillä istuskelevaa vaaleahiuksista äitiä. Yoru istui äidin olalla ja värisi.
”Y-Yorun on pakko yrittää”, korppi raakkui hiljaa.
”Mutta syystä tai toisesta se tykkää Miwasta, ja minusta näyttää siltä, että se yrittää parhaansa Miwan takia.”

Niin. Jos Yoru ei yritä äidille voi käydä hassusti. Vaikka kyllä kai äiti pärjää.

Sitten äiti otti kaikki muut takaisin poképalloihinsa paitsi minut ja Trixin. Candyä ei otettu mukaan eikä Splinteriä.
”Nytkö mennään?” Minä kysyin. Tiesin ettei äiti ihan ymmärtänyt minua, mutta hän nyökkäsi.

Hii, nyt se alkaa!

Minua vähän jännitti ja vatsaa kouraisi, mutta Trix hymyili minulle rohkaisevasti.
”Tiedättehän nyt varmasti tehtävänne?” Äiti kysyi, kun vielä istuimme vaaleahiuksisen sedän autossa.
”Tiedetään!” Trix sanoi. ”Me livahdetaan takahuoneeseen ja huijataan Buizel seuraamaan!”
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi. ”Pitäkää huolta, ettei teitä nähdä.”
”Yritetään kyllä parhaamme”, Trix vakuutteli ja pökkäisi päällään äidin polvea. ”Mutta ei meistä näkymättömiä voi tulla.”
”Ehkä olisi pitänyt ottaa Lita mukaan”, minä tuumasin.
”Mahtaisiko se pysyä tolkuissaan?” Trix arveli. ”Se oli vähän ulalla lähtiessämme. Siinä Trix oli kuin olikin oikeassa. En ymmärtänyt mikä Litaa vaivasi, yleensä se oli ihan kunnossa mutta tänä aamuna se vain kihersi jotakin katkerista ajatuksista.

”No niin sitten mennään”, Trix huikkasi ja loikkasi ketterästi ulos autosta.
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi ja silitti meitä kumpaakin päälaelta. ”Pidä huolta Ilsestä!”
”Pidän!” Kettutyttö huikkasi. Sitten mentiin. Äiti meni toiseen suuntaan kuin me ja se vaaleahiuksinen kaveri ajoi pois ja jätti meidät tänne.
”Sen on parasta tulla takaisin”, Trix mutisi. Sitten me menimme. Olkaa varovaisia, ettei teitä nähdä, oli äiti sanonut. Mutta miten kukaan voisikaan nähdä pari pientä pokémonia tässä hälinässä. Ihmisillä oli kiire, ne kävelivät eri suuntiin, eivätkä edes katsoneet alas.
”Hyvä vain”, Trix sanoi. ”Se tekee tästä helpompaa.”
”Ihmiset eivät taida olla kovin fiksuja”, minä totesin.
”Näillä on liian kiire”, Trix naurahti kuivasti. ”Hyvä meille. Tule nyt!”
Mutta minä halusin katsella ympärilleni. Se rakennus, jonne minä ja Trix hiivimme, oli iso – paljon isompi kuin se kauppa johon äiti oli kerran vienyt meidät. Hälinää oli paljon, ihmiset kävelivät sinne tänne ja ne voisivat vaikka astua päällemme.
”Voivatko ihmiset astua päällemme?” Tiedustelin asiaa.
”Eivät nuo taida huomata meitä, joten se on mahdollista”, Trix totesi. ”Mutta toisaalta se on hyvä. Meitä ei kuulukaan huomata.”
”Mutta jos joku huomaa?” Kysyin, olin hieman levoton. Vaikka minua innostikin tämä kaikki uusi ja jännä, minua myös pelotti, että kaikki menisikin myttyyn.
”Sitten minä hoidan sen”, Zorua virnisti. ”Jostain syystä pulppuan voimaa. Kai se on pian aika.”
”Mikä aika?” Minä kysyin hämilläni. Kuolisiko Trix? Sattuiko sitä masuun?
”Taidanpa kehittyä pian. Siltä tuntuu”, Zorua virnisti.
”Ai niin kuin Winona?”

Niin, Winona joka oli ennen ollut pikkuinen Purrloin, kuten minäkin oli kasvanut isoksi kissaksi. Kasvaisiko Trix myös?
”Millainen sinusta mahtaa tulla?” Minä kyselin.
”Iso. Silloin kävelen kahdella jalalla niin kuin äitikin teki. Äiti oli tosi vahva.”
”Äiti?” Toistin.
”Minun äitini. Ei Miwa, mutta minun äitini”, Zorua sanoi. ”Mutta nyt ei puhuta siitä. Meillä on tehtävää.”
”Mitä siis tehdään?” Kyselin.
”Seuraa vain minua”, Trix virnisti. Ja niin se lähti liikkumaan sulavasti ihmisjalkojen ohitse. Trix oli tosi vikkelä ja ketterä. Ihmiset eivät edes huomanneet sitä, kun kettu loikki niiden jalkojen takaa ja sitten se olikin jo tämän suuren kiireisen huoneen (ehkä salin) toisella puolella. Hui kamala, pitäisikö minunkin tehdä tuo temppu?

Näköjään piti, sillä Trix nyökäytti minulle päätään. Hui kauhea! Katselin menoa hetken, ihmisjalkoja riitti. Ne eivät kai loppuisi ikinä. Oli pakko mennä. Ehkä tämä onnistuisi kivasti. Saisi onnistua, että äiti voisi olla minusta ylpeä!

Nyt mentiin!

Se oli hirveää, ihan hirveää. En minä ollut nopea tai ketterä. Kömpelö vain. Ihmiset eivät toki huomanneet vaivaista pikkuista Purrloinia, mutta se Purrloin kompuroi silti ihmisten jaloissa, sen päälle melkein astuttiin ja kun jalkoja tuli joka suunnasta, en tiennyt minne mennä. Se oli pelottavaa. Ja sitten jotenkin olin siinä, minne Trix oli jäänyt odottamaan. Tassut tärisivät ja sydän hakkasi rinnassa villisti.
”Oletko ok?” Trix kysyi.
”Se oli pelottavaa”, naukaisin. ”Mutta Trix sai sen näyttämään niin helpolta.”
”Se oli ihan kuin silloin kun Rinkeliä ärsyttää ja se lähtee jahtaamaan”, Trix virnisti. Katsoin Trixiä, eivät sen jalat juuri olleet omiani pidemmät, oliko se nopeampi ja ketterämpi kun oli kehittymässä?
”Kyllä se siitä, juniori”, Zorua sanoi ja näykkäisi korvaani hellästi. ”Kyllä se sinultakin onnistuu, kunhan kasvat vähän.”
”Niin kai”, minä miukaisin. ”Mennäänkö portaat ylös?”
Niin, tämän kulman takana oli portaat. Portaat varmaan veisivät sinne missä juksattava oli.
”Käydään vähän katsomassa”, Trix sanoi.
”Jee!” Minä hihkaisin. Olin jo ryntäämässä ylös portaita, mutta sitten Trix nappasi minua hännästä.
”Miksi sinä noin teit?” Kysyin.
”Meidän pitää varoa”, kettu muistutti. ”Juuri tuonne portaisiin minä tunkisin yhden valvontakameran.”
”Eikö äidin pitänyt varmistaa, etteivät ne näe meitä?”
”Kaiken varalta”, Trix selitti. ”Ollaan varovaisia.”

Niin, kai varovaisuus kannatti.

Niin me sitten hiivimme, varovasti yhden portaan kerrallaan, Trix edellä ja minä takana. Se oli turhauttavan hidasta.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, Trix huomautti. Kun me sitten viimein pääsimme porrastasanteelle, Trix käski minun odottaa siinä, sillä välin kun se kävisi katsomassa mikä on valvontakameroiden tilanne. Mutta mitä jos joku tulisi ja astuisi päälleni? Mitä jos joku tulisi ja alkaisi huutaa? Mitä jos…

Ei ketään tullut, paitsi Trix joka sanoi, että voisimme kiivetä portaat ihan rauhassa. Äiti oli onnistunut laittamaan pahan kameran pois päältä. Äiti osasi. Ympärillämme oli hiljaista. Kaikkien ihmisten askeleet kuuluivat vain vaimeasti.
”Ne siirtyvät katsomaan esitystä”, Trix sanoi hymyillen veikeästi. ”Meidän pitää odottaa hetki.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Kaiken varalta”, selitti Trix. ”Täällä voi vielä olla ihmisiä, emmekä me varmaan tahdo törmätä sen Buizelin kouluttajaan?”
”Emme”, vastasin terhakasti. ”Meitä ei saa nähdä, sen on äiti sanonut.”
”Meidän täytyy odottaa, että se kouluttaja on siirtynyt esiintymislavalle. Sitten toimitaan”, Trix muistutti.
”Sitten huijataan!” Kihersin. Huijaaminen kuulosti kivalta. Ja jännältä!

Odottavan aika on pitkä.

Mistäköhän sekin putkahti päähäni? Mutta kun se on totta! Itse siinä, että meidän täytyi odottaa esityksen alkua, kului liikaa aikaa. Oli aika hiljaista, siellä missä olimme. Joskus joku käveli sillä käytävällä, jossa se huone oli. Kävi siellä ja sitten lähti.
”Koordinaattorit käyvät siellä, hakevat ne pokémonit joita käyttävät vetovoimakierroksilla ja jättävät muut palloihinsa tuonne”, Trix selitti. ”Jotkut tuovat esityksen jälkeen jo esityksensä hoitaneet pokémoninsa takaisin tuonne, että ne saavat levätä.”
”Mistä tiedät?” Minä kysyin.
”Odile kertoi”, Trix sanoi. ”Se kuului ennen jollekin koordinaattorille, mutta muuta en siitä saanut irti.”
”Toivottavasti sekin tuodaan sitten tuonne”, minä miu’uin. Jos ei niin, mitä me sitten tekisimme? Se kamerakin oli yhä päällä ja punainen valo vilkkui.
”Eikö äidin pitänyt sammuttaa tuo?” Minä kysyin.
”Kyllä se vielä ehtii”, Trix sanoi, mutta sekin kuulosti huolestuneelta. ”Kunhan mikään ei olisi mennyt vikaan.”
”Mutta eihän äiti ole yksin, eihän?” Minä kysyin. ”Kai sillä on joku mukanaan? Muu kuin Yoru?”
”Rinkeli luultavasti. Se menee sinne, minne Miwakin”, Trix sanoi.
”Kuule Trix, miten sinä tulit äidin luo?” Kysyin, osaksi siksi että halusin tietää, ja osaksi siksi että minulla oli tylsää.
Zorua sulki siniset silmänsä ja hymyili.
”Se alkoi sadeyöstä. Minä ja äiti kuljimme kanjonin poikki, mutta minuun iski kuume”, Zorua sanoi hiljaa. ”Sitten äiti piilotti minut luolaan ja lähti etsimään lääkettä, lupasi tulla takaisin.” Trix näytti surulliselta, se painoi päänsä alas ja katsoi jalkojaan.
”Mutta äiti ei tullutkaan takaisin. Ajattelin äidin eksyneen ja menin etsimään, mutta pökerryinkin matkalla”, se selitti. ”Olin päätynyt jonkun kasvattajamuorin hoiviin, eikä hän laskenut minua menemään, vaikka tervehdyinkin. Halusin löytää äidin, mutta se mummo ei ymmärtänyt. Siksi aloin jekkuilla. Toivoin että ne kyllästyisivät ja heittäisivät minut pellolle, mutta eivät heittäneet.”
”Tuliko äiti hakemaan sinut pois?” Minä kysyin.
”Eipä tullut. Yhtenä päivänä tuli taas matkalaisia, päätin vähän jekkuilla. Splinter näytti hyvältä kohteelta, pieni kun oli”, Trix sanoi.
”Oliko Splinter pieni?” Kysyin epäuskoisena.
”Oli, kun se ei ollut kehittynyt vielä”, Trix selitti. ”No Miwa tuli siihen ja nosti minut hännästä pidellen, käski jättää Splinterin rauhaan. Potkaisin ja pääsin irti. Päätin kettuilla Rinkelille, ja sehän suuttui. Se lähti jahtaamaan minua ympäri huonetta, tuli sotku, ja Miwa nuhteli Rinkeliä. Mutta minäpä huomasin avonaisen ikkunan ja loikkasin ulos.”
”Pääsitkö sinä vapaaksi?” Kyselin.
”No en”, kettu huokaisi. ”Miwa ja Rinkeli lähtivät perääni. Ajattelin että eivät ne minua kiinni saa, mutta saivatpa kuitenkin. Sitten Rinkeli kehittyi eikä Miwa tajunnut mistään mitään.” Trix nauroi.
”Ajattelin, että se vasta olisikin kivaa, niin minä sitten lähdin niiden mukaan. Ajattelin, että kehityttyäni voisin lähteä etsimään äitiä.”
”Ethän sinä aio lähteä, kun kehityt? Ethän Trix?” Kyselin hätäisesti. Minusta ei tuntunut kivalta ajatella, että Trix lähtisi. Se ei saisi lähteä! Minun tulisi sitä ikävä!
”En taida jaksaa”, Zorua haukotteli. ”Teitä pitää vielä opettaa jekkuilemaan.”
”No hyvä”, sanoin helpottuneena ja pökkäisin Zoruan päätä omallani.

”Kappas vain”, Trix sanoi äkkiä. ”Kamera on pois päältä.”
Se oli totta. Se juttu ei enää vilkkunut. Äidin oli täytynyt pistää se pois päältä!
”Joko aloitetaan?” Minä kysyin.
”Vielä hetki”, Trix kuiskasi. ”Se ei ole vielä tullut.”
”Höh!” Minä huokaisin.  Odottaminen on tylsää! Miksei kaikki voinut käydä nopeasti? Miksi piti odottaa?

Sitten joku lonksutti rappuset ylös, ei meidän rappuset vaan jotkin toiset.
”Clementine, menit sitten kaatumaan”, joku puhisi. ”Se maksoi meille pisteitä, tajuatko? Paljon pisteitä!”
Puhuja oli selvästi tyttö, mutta minä en nähnyt hänestä kuin selän, ruskettuneen selän ja nutturalle laitetut tummat hiukset.
”Jos emme pääse jatkoon, saat olla onnellinen, jos pääset osallistumaan Marblen kisoihin!”
”No ei se nyt noin vakavaa ole”, Trix sanoi hiljaa. Minä nyökkäilin, miksi hän oli noin hermona? Sitten tyttö meni siihen huoneeseen. Tuonne meidän pitäisi hiipiä, kunhan se tyttö häipyisi.
”Älä esitä nukkuvaa, kun puhun sulle Clementine!” Tyttö ärjäisi. ”Älyä nyt, että kömpelyytesi maksoi meille paljon pisteitä! Toivottavasti Belle onnistuu korjaamaan tilanteen.”
Askelia, askelia kohti oviaukkoa. Siinä ei ollut kunnon ovea, vain neliskanttinen aukko johon olisi kuulunut ovi, mutta ovea ei ollut. Kopinaa. Kopina kuului sen tytön kengistä. Tyttö lähti kohti toisia portaita. Sellaisia jotka olivat sen käytävän päässä. Kun minä oikein höristin korviani, kuulin kovaa puhetta ja hurrausta.
”Tuolla esiintymisareena siis on”, Trix totesi. Odotimme vielä hetken. Ei ollut hyvä, jos ryntäisimme huoneeseen suin päin. Buizel saattaisi epäillä jotain.
”Hei Trix, minulla on idea”, sanoin äkkiä, sillä päähäni oli putkahtanut eräs idea, jolla voisimme saada Buizelia huijatuksi. Sen pitäisi toimia, olinhan hurmaava pikku kissanpentu. Jos Buizelilla oli lainkaan sydäntä ei se jättäisi pientä avutonta kissanpentua pulaan.
”Kerro se sitten”, Trix sanoi ja minä kerroin.

”Huuuuuuuuui!” Huusin liukuessani pitkin käytävän liukasta lattiaa. Trix oli sopimuksen mukaan työntänyt minut liikkeelle. Tassut liukuivat lattialla hallitsemattomasti, eikä tuntunut siltä, että olin pysähtymässä mitenkään pian. Kunnes törmäsin roskikseen.
”Aijai”, mau’uin. Roskis kaatui kalahtaen lattiaan ja osa roskista osui minua kasvoihin. Tuntui vähän kummalta, vähän siltä kuin päässä huimaisi. Istuin siinä hetken ja ravistin päätäni. Nousin varovasti tassuilleni, ja hiivin hiljaa kohti sen huoneen oviaukkoa. Katsoin arasti sisään huoneeseen ja näin siellä pöydän, naulakkoja ja penkkejä, penkeillä oli paljon laukkuja. Yhden penkin päälle oli käpertynyt oranssi pokémon.

Tuon täytyi olla se. No niin, Ilse! Näyttelijän taidot peliin!

Astuin sisään huoneeseen ja katsoin ympärilleni vielä toistamiseen, eihän sitä koskaan tiedä mitä löytyy. Olihan paikalla kuitenkin paljon laukkuja, ja muutakin tavaraa – kuten huomasin, pehmoleluja, koristeita ja eri näköisiä tölkkejä. Tassuttelin hiljaa Buizelin luo. Buizel nukkui, eikä huomannut tuloani. Istuin lattialle sitä vastapäätä ja aloin naukua suloisimmalla äänelläni:
”Setä? Hei, setä!”
Buizel raotti tummanruskeita silmiään ja katsoi minua kiukkuisesti.
”Minä mikään setä ole…” Sen ääni oli varmasti tytön, eikä pojan. Vaikka äänessä oli tiettyä karkeutta, se ei ollut sellainen kuin Splinterin tai Rigelin ääni.
”Anteeksi, setä”, nau’uin pahoittelevasti. ”Mutta kun setä näyttää niin paljon pojalta!”
”Me Buizelit nyt vain näytämme tältä”, Buizel tuhahti. ”Mutta minä olen tyttö ihan niin kuin sinäkin.”
”Minä en ole ennen nähnyt Buizelia”, sanoin pää kallellani.
”Mitä haluat?” Buizel töksäytti. Se taisi olla huonolla tuulella.
”Oletko nähnyt äitiä?” Kysyin. ”Äiti katosi tungokseen, enkä tiedä minne hän on mennyt.”
”Onko sinun äitisi Liepard?” Buizel kysyi.
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Tarkoitatko äidillä kouluttajaasi?” Buizel kysyi, kunhan oli ensin huokauksensa huokaissut.
”Juu, äiti on äiti”, sanoin hymyillen suloisesti.
”Onko hän koordinaattori?” Buizel tiedusteli.
”Oi en minä sitä tiedä”, vastasin kerrankin todenmukaisesti, sillä en ollut täysin varma, mitä äiti oikeastaan teki. ”Etkö voisi auttaa minua äidin etsimisessä, setä?”
”Johan minä sanoin, etten ole setä!” Buizel ärähti. ”Eikä minun kannattaisi lähteä täältä, Amber ei pitäisi siitä.”
”Etkö voisi lähteä edes vähäksi aikaa?” Pyysin ja katsoin sitä hartaasti. Buizel vaikutti hyvin jyrkältä, eikä varmaan pyörtäisi päätöstään helpolla. ”Olisit niin kiltti!”
Mietin, alkaisinko tihrustaa tekokyyneliä, mutta nähtävästi Buizel ei ollutkaan niin kova kuin luulin, sillä se huokaisi turhautuneesti.
”Hyvä on, autan sinua löytämään äitisi”,
”Jee!” Hihkaisin, mutta sitten silmiini osui jotakin, jotakin mikä kiilsi! Buizelin vieressä penkillä oli kauniisti muotoiltu kimmeltävä esine. En tiennyt mikä se oli, mutta pidin siitä!
”Älä edes katso sitä”, Buizel varoitti. ”Se on Bellen tiara, eikä se siedä, että muut koskevat siihen.”
”Mutta Bellehän ei ole täällä, eihän?” Minä varmistin.
”Ei ole”, Buizel vahvisti. ”Se osallistuu toiselle kierrokselle Amberin kanssa.”
”Sittenhän minä voisin vähän kokeilla sitä”, ehdotin vienosti hymyillen. Buizel näytti puntaroivan asiaa hetken mutta lopulta se nappasi tiaraksi kutsutun esineen vierestään penkiltä ja ojensi sitä minua kohti. Buizel asetteli kauniisti kimmeltävän arvokkaan esineen päälaelleni. Kehräsin tyytyväisenä.
”Sinun pitäisi antaa se takaisin”, Buizel muistutti.
”Voin antaa sen takaisin sitten, kun tulemme takaisin”, sanoin viattomasti. ”Kun olet auttanut löytämään äidin!”
”No kai sekin käy”, Buizel sanoi pohdittuaan asiaa hetken. ”Missä sinä näit äitisi viimeksi?”
”Alakerrassa, sieltä mistä tullaan sisään”, minä vastasin. ”Ihmisiä oli niin paljon, että minä eksyin äidistä.”
”Aloitetaan siis sieltä”, Buizel sanoi. Se laskeutui varovasti penkiltä, jossa oli nukkunut ja ynähti jostain kumman syystä päästyään jaloilleen. Katsahdin sitä kysyvästi. Tuo Buizel oli väriltään oranssi ja siinä oli keltaista. Se oli kuitenkin jotenkin karmivan näköinen, sillä oli nimittäin jonkinlaisia raitoja, mutta ne raidat eivät kyllä näyttäneet siltä, että kuuluivat Buizelin oranssiin turkkiin.
”Mennään sitten!” Minä hihkaisin ja lähdin juoksemaan kohti oviaukkoa.
”O-Odota vähän!” Buizel huusi perääni. ”En… en pysty kulkemaan noin nopeasti…”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan Buizelia. Se nilkutti hitaasti luokseni.
”Onko sinun jalka kipeä?” Minä kysyin.
”Vain vähän rasittunut”, Buizel totesi toista eturaajaansa heilauttaen. Mutta minä näin, että käveleminen sattui siihen.

Käytävälle päästyämme Trix puuskutti meitä vastaan esitysareenan suunnalta, juuri kuten olimme sopineet.
”Siellähän sinä olet!” Se huusi juostessaan portaita alas. Buizel katsoi Zoruaa hieman hämmentyneenä.
”Ystäväsikö?” Se kysyi ja minä nyökkäsin.
”Löytyikö äitiä?” Kysyin Trixiltä.
”Eipä näkynyt olevan ainakaan katsomossa”, Trix totesi. ”Maako sen on niellyt vai mikä?”
”Setä auttaa etsimisessä”, ilmoitin.
”Sanoin jo, etten ole mikään setä!” Buizel murahti.
”Mutta kun minä en tiedä sedän nimeä”, miukaisin söpösti.
”Clementine”, Buizel vastasi ja painoi – varmaankin nolostuksissaan päänsä kumaraan.
”Eikös Clementine oli pojan nimi?” Trix vinoili.
”V-Voi se ollakin, mutta minä olen tyttö!” Buizel ärjäisi.
”No ole kaikin mokomin”, Trix hykersi. ”Mennään alas, siellähän me se toope nähtiin viimeksi.”

Tämä sujui hyvin!

Matka alas kesti. Buizel ei tosiaankaan pystynyt liikkumaan kovin rivakasti. Siksi se ei nähnytkään, miten me, minä ja Trix hymyilimme tietäväisinä. Ihmisiäkään ei tullut vastaan, kaikki olivat kaiketi ottelua katsomassa. No sama se, tämä vain helpotti asiaa. Me kuljimme aulan ohi ja olimme muka vilkuilevinamme näkyisikö äitiä jossain. Kun sitten saavuimme portaikon kohdalle, Buizel tuli epäileväksi.
”Onko kouluttajanne varmasti täällä? Ei täällä käy ihmisiä.”
”No mistäs sinä sen tiedät?” Trix kysyi.
”Olen osallistunut kisoihin ennenkin”, Buizel tuhahti. ”Tiedän mikä varasto on, ja tuolla alhaalla on niin pimeää, ettei muu paikka tule kyseeseenkään.”
Se oli totta portaikko, joka oli juurikin sen suuren aulan vieressä, johti jonnekin alas ja siellä oli pimeää.

Ei minulla hätää ollut, olinhan kissa eli näin hyvin pimeässä!

”No sitten se kyllä eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan”, Trix naurahti.
”Oletteko aivan varmoja?” Buizel kysyi epäröiden.
”Kyllä me kouluttajamme tunnemme”, Trix sanoi. ”Se on niin hölmö, että varmaan eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan.”
”Tai etsisi minua”, minä sanoin väliin. ”Minähän olen pimeystyypin pokémon, tykkään pimeistä paikoista!”
”Tuossa on kyllä perää”, Buizel tuumi.
Ja niin me menimme. Minä menin etunenässä, Buizel tuli perässä, ja Trix kulki Buizelin takana. Tämäkin oli sovittu juttu, Trix sanoi, että osasi sähkö-tyypin liikkeitä, vesi-tyyppiä edustava Buizel oli heikko niitä vastaan. Jos se tajuaisi juonemme, Trix iskisi sitä Thunder Fangillä. Äiti oli tosin kieltänyt meitä hyökkäämästä sen kimppuun…

Portaiden päässä oli ovi, joka oli jätetty raolleen. Tiesin, että tuonne meidän piti viedä Buizel ja odottaa äitiä. Tuolla Odilen ja Soran pitäisi olla odottamassa. Mutta mahtoiko Odilesta olla tehtävään, jota siltä odotettiin?

Portaissa kulkeminen kesti. En halunnut mennä liian kauas Buizelista, jos se vaikka keksisi juonemme ja hyökkäisi Trixin kimppuun. Vaikka Trix olikin vahva, paljon minua vahvempi, emme saisi päästää Buizelia karkaamaan. Muuten koko tehtävä menisi pieleen, enkä tiennyt miten äidin sitten kävisi.

Kun viimein olimme kulkeneet portaat alas, lähestyin ovea varovasti. Katsahdin takanani kulkevaa tietämätöntä saukkopokémonia. Se kulki yhä siinä missä pitikin.

Hyvä.

Niin minä kurkistin huoneeseen. Huone oli ihan pimeä, lukuun ottamatta ikkunasta tulvivaa valoa. Siellä Odile seisoskeli Soran kanssa. Juuri siinä kohdassa, mihin valo osui.
”Nytkö?” Sora kysyi, minä nyökkäsin.
”E-E-En minä p-pysty”, Odile niiskutti.
”Kyllä pystyt”, Sora sanoi hanakasti. ”Sää olet vahva, Odile.”
”E-E-Enpäs…” Odile niiskutti.
”Nyt on pakko”, minä miu’uin. ”Ole kiltti Odile, tee niin kuin äiti pyysi, muuten äiti joutuu vaikeuksiin. Ethän sinä halua sitä?”
”E-En”, Odile niiskutti. ”M-Miwa otti minut sieltä Tangerinen pusikosta mitään kysymättä, eikä ole ikinä pakottanut ottelemaankaan.”
Siinä vaiheessa Buizel oli astunut huoneeseen. Trix oli yhä sen takana.
”Mitä täällä tapahtuu?” Se kysyi.  Odile astui edemmäs.
”Hei” se tervehti. ”Kuka sinä olet?”
”Clementine”, Buizel sanoi. ”Mutta olen silti tyttö!”

Se ei vieläkään tajunnut. Heh.

”Tiedän sen, Odile sanoi lempeästi. ”Minä olen Odile, vaikka ennen olinkin Mary.”
Odile tuijotti Buizelia pitkän aikaa. Vaikka huoneessa olikin pimeää, se tuntui silti erottavan Buizelin hahmon hyvin, sillä seuraavaksi se sanoi.
”Sinun jalkasi on turvonnut, sattuuko seisominen?”
”Se on vain vähän rasittunut”, Buizel vastasi. ”Kyllä Amber antaa minun nyt levätä, kun kisat ovat ohi.” Mutta se ei kyllä kuulostanut lainkaan varmalta. Odile huomasi sen.
”Kylläpä sinä olet laiha, saathan kunnolla syödäksesi?”
”Tietenkin saan”, Buizel ärähti. ”Amber antaa ruokaa heti kisojen jälkeen ja…”
”Sinun turkkisi ei kiillä”, Odile keskeytti. ”Sinun kylkiluusi paistavat turkin läpi. Sinä valehtelet.”
”E-Enkä!” Buizel kiisti. ”Amber on hyvä kouluttaja!”
”Niin saattaa ollakin”, Odile myönsi. ”Mutta onko hän sitä myös sinulle?”
”T-Tietenkin!” Buizel vastasi.
”Niin minäkin uskoin kerran”, Odile sanoi haikeasti lähestyessään Buizelia. Buizel astui askeleen taaksepäin, mutta inahti sitten kivusta astuttuaan askeleen kipeällä jalallaan.
”Mitä täällä on tekeillä? Mitä sinä oikein selität?” Buizel tivasi. Nyt se vasta alkoi tajuta, että olimme saartaneet sen ansaan.
”Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, vaikket sitä ehkä ymmärtäisi”, Odile sanoi hiljaa. Sitten sen lehtien joukosta pöllähti sellaista vihertävää pölyä. Pöly osui suoraan Buizelin kasvoille.
”Mitä teh…” se älähti, mutta muuta siitä ei sitten kuulunutkaan, sillä sen silmät painuivat kiinni ja se mätkähti pitkin pituuttaan lattialle.

”No ei se nyt niin vaikeaa ollut”, Trix virnisti. ”No missäs se Miwa piileskelee? Eikö hänen pitänyt odottaa täällä?”
”Eipä ole näkynyt”, Sora sanoi.

Miwa

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Tämä oli varmasti elämäni tyhmin temppu. Saakeli että pitikin ryhtyä Invisiblen juoksupojaksi. Miksi minä edes kuuntelin sen ukon jorinoita? Oli ihan selvää, että se manipuloi minua, ja vetikin oikeista naruista.

No se hyvä puoli tässä oli se, ettei kukaan tulisi ikinä tunnistamaan minua, kun olin nyt kuin ihan kuin joku saakelin Sakiko. Peitenimenkin olin saanut. Kyllä, juuri niin. Peitenimen. Misaki hemmetin Kuromoto. Sillä minä kirjauduin aputytöksi tähän halliin. Niin, minä olin vaaleaverikkö, 21-vuotias maailmanreissaaja, pimeys-tyyppien kaveri Misaki, jolla oli puutetta rahasta.

”Murkroh”, Yoru raakahti epävarmana olallani.
”Ei mitään hätää, Yoru. Ei mitään hätää”, rauhoittelin korppia. Mutta en ollut asiasta niin varma. Mitä jos tässä kävisikin huonosti? Mitä jos tämä ei onnistuisikaan? Mitä jos jäisin kiinni? En edes tahtonut tietää, miten minun sitten kävisi – tai oikeammin, mitä Invisible tekisi minulle.

Ei, älä ajattele sitä! Keskity tehtävään!

Tehtävä ei edes ollut kamalan kinkkinen. Ei ainakaan tämä ensimmäinen osa. Minunhan piti vain hiipiä yhteen huoneeseen ja peukaloida muutamaa kameraa. Tiesin vieläpä mihin kerrokseen mennä, olin nimittäin käynyt tutkimassa paikat sen blondin stalkkerin kanssa. Kolmannessa kerroksessa oli valvontahuone, josta valvottiin kaikkia tämän paikan kameroita. Minun tuli vain livahtaa sinne ja kytkeä pari kameraa pois päältä, siksi kunnes Trix ja Ilse hoitaisivat hommansa. Jos ne hoitaisivat.

Pää ole hiljaa, kyllä ne hoitavat hommansa.

”Kroow?” Yoru katsoi minua kysyvästi.
”Kyllä kaikki hyvin käy, Yoru”, vakuuttelin, mutta lähinnä itselleni. Kyllä Trix ja Ilse hoitaisivat homman, jos ne eivät sitä tekisi, minulle kävisi luultavasti hyvinkin kalpaten. Ei, nyt ei saa ajatella tuollaisia! Pitää keskittyä!

Keskity Miwa!

Kuljin portaat hitaasti ylös. En suinkaan ollut yksin, sillä muutkin avustavat, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin minulla olivat matkalla toiseen kerrokseen, sillä siellä oli se kuuluisa takahuone, jossa koordinaattorit säilyttivät pokémonejaan esityskierroksen jälkeen. Sinne Trix ja Ilse menisivät. Nämä avustajat olivat kaikki menossa jeesaamaan itse kisahallin puolelle, kaipa ne katsoivat, että valot toimivat ja ojentelivat katsomossa juomia katsojille, jotain sellaista. Eipä sillä että minua kiinnostaisi, sillä minähän olin tullut tänne vain tehtävää suorittamaan.

Kun portaat kakkoskerrokseen oli kuljettu, tämä kourallinen ihmisiä hajosi, kaikki suuntasivat kohti sitä käytävää, jolla se takahuone oli, josta pääsisi suoraan areenalle. Tiesin, ettei minun kuuluisi mennä sinne, oli kaiketi jopa parasta, ettei minua nähtäisi lähelläkään takahuonetta, jos tämä menisikin myttyyn. Niinpä minä seisahduin paikalleni ja kohotin rannettani, katsoakseni kelloa – jota minulla ei tietenkään ollut. Sitten pyöritin päätäni kuin idiootti ja lähdin kiipeämään portaita ylös. Minua huvitti tämän rakennuksen arkkitehtuuri, tänne oli tehty monia oviaukkoja, mutta ovia ei oltu viitsitty rakentaa. Periaatteessa kuka vain voisi lompsia sisään ja saada aikaan vaikka millaista tuhoa. No, tämähän oli vähän helpompaa minulle.

En oikein tiennyt, mitä varten tämä kolmaskerros oli tehty, merkittävin asia, mikä täällä oli, oli juurikin valvontayksikkö. Portaissa ei ollut kameraa, mutta kun ne oli kuljettu ylös asti, käytävällä näkyi olevan kamera.
”Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrow?” Yoru vinkaisi hiljaa.
”Kuule mitä luulisit, osaisitko kenties naamioida itsesi hazella ja lentää sen turvin tuonne kameran luo ja nokkia sen rikki?” Kysyin. Tietääkseni haze-liikkeen luoma savuverho ei ollut niin paksua, etteikö korppi näkisi eteensä. Tai ainakin uskoin tarkkasilmäisen korpin näkevän sen läpi.
”Muuur”, Yoru sanoi välttelevästi.
”Minusta kyllä pystyisit siihen”, kannustin korppia. ”Tiedän, että pystyt.”
Yoru tuijotti minua hetken punaisilla suurilla silmillään. Sitten se nyökkäsi, epävarmasti tosin. Korpinpoika nousi huterasti siiven tyngilleen ja alkoi löyhytellä niitä kevyesti. Siivistä alkoi irtautua kevyttä mustaa sumua. Yoru kääntyili ilmassa ympäriinsä ja levitti sillä tavoin sumua koko kehonsa ympärille, ettei siitä vain erottuisi mitään.
”Hyvä”, minä nyökyttelin päätäni. ”Pystyt kyllä.”
Yoru ei sanonut mitään, mutta se ei mennessään näyttänyt lainkaan itsevarmalta, päinvastoin. Yoru, toisin sanoen musta savupilvi näytti vaappuvan lentäessään. Siltä meni hetki päästä kameran luo, ja odotti hetken. En tiedä katsoiko se tännepäin, mutta kun nyökkäsin sille, se ilmeisesti ymmärsi alkaa takoa kameran linssiä nokallaan. Se takoi ja takoi, kunnes sirpaleet alkoivat lennellä. Sitten se törmäsi kameraan, minkä johdosta se tipahti kolisten lattialle. No eipä tuo kyllä enää toimisikaan, mutta ääni oli varmasti herättänyt kamerahuoneen vartijan huomion. Juoksin äkkiä käytävälle ja nappasin Yorun, tai siis mustan savupilven kainalooni ja piilouduin kulman taakse.

Kuten arvelinkin, valvontahuoneesta asteli pyöreä kalju mies, joka katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Pirhana!” Hän huudahti, varmaankin kun näki tipahtaneen ja hajonneen kameran. ”Tästä pitää raportoida, voi silloin ennen tehtiin kunnon kamoja, jotka eivät noin vain putoilleet…”
Kuulin miten ukko lähti kävelemään kohti rappusia ja lähti sitten laskeutumaan niitä.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Kurkistin varmuuden vuoksi käytävälle, ennen kuin hiippailisin kohti valvontahuonetta. Ei ketään.
Hyvä vain. Ovenkin ukko oli huolimattomasti jättänyt auki. Tämä alkoi jo olla liian helppoa. Menin huoneeseen ja haistoin siellä kahvin käryn. Pöydillä oli tyhjiä donitsilaatikoita, joista Yoru kiinnostui oitis. Annoin Yorun rapistella donitsipakettien parissa, kun itse tutkailin monitoria. Pian minun onnistuikin löytää oikeat kamerat. Tässä paikassa oli turhan monta kameraa, mutten halunnut sammuttaa kaikkia, mitä siitäkin tulisi, jos se huomattaisiin ennen kuin olisin lähtenyt täältä livohkaan? Kameroiden sulkeminen ei ollut temppu eikä mikään, piti vain nappia painaa ja se oli siinä.

”Mitäs täällä puuhataan?” Kuulin äänen selkäni takaa. Jähmetyin. Olinko jäänyt kiinni rysän päältä?
Käännyin hitaasti katsomaan tulijaa, eikä hän ollut onneksi se pullea kalju mies, vaan ikäluokaltaan kaiketi noin parikymppinen, pitkä kaveri, jolla oli varsin poikamaiset kasvot. Hän astui askeleen lähemmäs ja minuun iski paniikki, jäisinkö kiinni? Hapuilin vapaalla kädelläni laukkua, jonne olin sullonut kaksi poképalloa. Mukana olivat Rhydo ja Rigel. Mikä harmi, etten ollut ottanut mukaan Soraa tai Odilea, olisin voinut käskeä niitä toimittamaan kaverin unten maille.
”Ettet sinä tyttönen vain peukaloi kameroita?” Hänen äänensä oli miellyttävä, huvittunut.
Vedin laukustani poképallon, mutta siinä samassa hän oli jo tavoittanut minut ja tarrasi minua siitä käsivarresta, joka piteli poképalloa. Kun kaveri vetäisi minua lähemmäksi itseään, repien käsivarrestani – kuinkas muutenkaan, otteeni poképallosta lipesi ja pallo tipahti jalkojeni juureen lattialle.
”Etkös sinä ole vähän liian nuori tekemään tällaisia tihutöitä, tyttönen?” Hän kysyi sujauttaen peukalonsa leukani alle. Tuo poika löyhkäsi hunajalta.
”Näpit irti!” Sähähdin ja astuin hänen varpailleen. Sitten Yoru tuli mukaan kuvaan, se lensi nopeasti pääni yli ja alkoi nokkia pojan kinuskin väristä hiuspehkoa. Tyypin ote käsivarrestani löystyi ja onnistuin riuhtaisemaan itseni irti hänen otteestaan. Minun teki mieli potkaista tuota hujoppia! Mutta tehtävä oli saatettava loppuun, eikä se onnistuisi niin kauan kuin tuo hyypiö roikkuisi täällä. Kamerat, kamerat oli pakko kytkeä pois päältä. Tarvitsin jonkun pitämään tyypin aisoissa, edes vähäksi aikaa. Edes siksi, kunnes saisin ne kamerat kytkettyä pois päältä.

Lattialla oleva poképallo sai luvan kelvata. Poimin sen nopeasti ja heitin sen ilmaan. Rigel ilmestyi minun ja hyypiön väliin.
”Rigel pidättele sitä jotenkin!” Käskin Nidorinoa.
”Nido nidoo!” Nidorino huudahti ja asettui hyvinkin uhkaavan näköisenä vierasta miekkosta vastaan. Käännyin katsomaan monitoreita, mutta en ehtinyt kauaa tehdä sitäkään, sillä hyypiö alkoi nauraa.
”Jos tälle tielle lähdetään…”

Ei kuulostanut hyvältä.

Hyypiö oli saanut Yorun hätistettyä kimpustaan, hengästynyt korppi laskeutui olalleni pahoittelevan näköisenä.
”Teit parhaasi, Yoru”, kehuin korppia.
”Saapa nähdä miten tässä käy”, hyypiö sanoi mietteliäänä, kun heitti oman poképallonsa ilmaan. Odotin jotakin todella isoa tai muuten vakuuttavaa, kenties jotakin pokémonia, mitä poliisit suosivat, mutta pallosta astuikin esiin pienen pieni hiiri, lumenvalkoinen ja suurisilmäinen hiiri. Rigel pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oletin sen tarkoittavan että: ”Et voi olla tosissasi.”
”Piiih”, hiiri vinkaisi, se ihan värisi eikä se näyttänyt mitenkään otteluinnolta. Se katsahti vaivihkaa poikaa, joka oli päästänyt sen poképallosta. En osannut sanoa, miksi se teki niin mutta mikä tahansa tuo pokémon sitten olikin, sitä varmaan pelotti.
”Teepä thundershock”, poika sanoi. Pikkuinen hiiri näytti pohtivan tilannetta, sitten sen pienet vaaleat posket alkoivat kipinöidä sähköstä. Rigel ei näyttänyt pelkäävän vähääkään, mutta Yoru kavahti. Odotin jonkin sähköshokin osuvan Rigeliin, mutta ei se Rigeliin osunut, vaan hiiren kouluttajaan. En osannut sanoa, miten voimakas tälli se oli, mutta ainakin tyypiltä meni kanttu vei. Eikä tyyppi ollut ainoa myös pieni valkea hiiripokémon otti ja pökertyi.

”Nido nido!” Rigel murahti suuntani. Se kaiketi kehotti minua hoitamaan homman ja äkkiä, ennen kuin hyypiö palaisi tajuihinsa.  Jos tästä selvitään, katoan jonnekin viikoksi…

Kytkin nopeasti seuraavan kameran pois päältä. Polvet tärisivät, olin melkein jäänyt kiinni. Olin ollut tyhmä, kun en älynnyt kutsua Rigeliä heti avuksi vahtimaan selustaani. Voisin yhä jäädä kiinni, täältä oli lähdettävä ja äkkiä. Oli päästävä pois… pois!
”Muur”, Yoru äännähti olkapäältäni ja hieroi poskeaan poskeani vasten. Se rauhoitti.
”Kiitos Yoru”, huokaisin ja jatkoin hommaani, kunnes sain sen päätökseen. ”Lähdetään täältä.”

”Nidoh”, Rigel äännähti ja yllätyksekseni se otti ja poimi tajuttoman hiiripokémonin maasta. Nosti sen niskavilloista ja katsahti minua.
”Sinusta alkaa totesi kehkeytyä pienten sankari, Rigel”, naurahdin nähdessäni piikkipersuksen kantavan pientä pokémonia suussaan. Rigel murahti ja mulkaisi minua ärtyneesti.  Vedin henkeä ja koetin saada polvieni tutinan lakkaamaan. Olisiko tämä aina tällaista?

Sitten me juoksimme, käytävä oli edelleen tyhjä, kaipa se ukko oli lähtenyt ostamaan uusia donitseja syömiensä tilalle. Portaissakaan vastaan ei tullut ristin sielua – kaikki olivat ainakin metakasta päätellen katsomassa kisoja. No hyvä vain, se tästä vielä puuttuisi, että saisin lisää syytä panikoida. Kumma kyllä, olin vohkinut ihmisten taskuja ennen, eikä silloin minua juurikaan hermostuttanut. Toisaalta, eipä siinä ollutkaan mitään erityisiä panoksia. Jos ei onnistanut niin ei onnistanut, mutta nyt voisin joutua ties minne jos tämä menisi myttyyn.

Matka tuntui pitkältä, vaikka minua auttoikin se, että Rigel ja Yoru olivat mukana. Vaikka Yoru olikin pieni, se osasi näemmä arvata, milloin olin paniikkikohtauksen partaalla. Silmäilin tuota pientä lintua, miten kummallista olikaan ajatella, että juuri se oli saanut minut hetki sitten rauhoittumaan.

Sitten olimmekin siellä. Se varastohuone, jossa Ilsen ja Trixin olisi pitänyt odottaa Buizelin kanssa. Olikohan Odile suostunut tekemään tehtävänsä? Olivatko Ilse ja Trix siellä missä niiden kuuluikin olla? Mitä jos Buizel olisikin päässyt karkaamaan?

Avasin oven varovasti, ja katsoin pimeyteen.
”Puuurh!” Kuulin Ilsen purisevan.
”Ilse? Trix?” Kutsuin niitä astuessani sisään. Jokin hyppäsi minua vasten ja suustani pääsi vaimea kiljaisu. Kuulin Trixin käkätyksen.
”Hitto Trix, nyt ei ole tuon aika”, sanoin pidellen kättä sydämelläni. ”Missä Buizel on? Saitteko te sen…”
”Purr!” Ilse purisi ja pökki innokkaasti jalkojani. Jopa liiankin innokkaasti, se tuntui työntävän minua kohti tämän huoneen ainoaa valoisaa kohtaa, ja pian ymmärsin miksi. Siellä se makasi, nukkui. Meidän kohteemme, ja Odile itkeä tihrusti sen vierellä. Polvistuin sen viereen ja taputin ruohopäätä.
”Ei se mitään Odile, hyvin tehty”, kehuin sitä. ”Anna minä jatkan tästä.” Niinpä kutsuin Odilen takaisin palloonsa. Trix istui vierelleni Ilsen kanssa. Ne molemmat katsoivat minua ylpeästi.
”Hyvin tehty, tytöt”, kehuin niitäkin. ”Nyt meidän on enää naamioitava se ja voimme lähteä.”

Kutsuin kaikki pokémonit, Ilsen, Trixin, Rigelin ja Soran takaisin poképalloihinsa. Sulloin poképallot huolellisesti laukkuuni ja nappasin sieltä tuomani sanomalehden. Asettelin sanomalehden lattialle Buizelin viereen ja sitten nostin saukon lehden päälle. Odotin saukon olevan hirveän raskas, mutta se olikin yllättävän kevyt ja kun katsoin sitä, tajusin syyn sille. Tämä Buizelhan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Miksi ihmeessä se ukko halusi, että pöllisin tällaisen? Ymmärsin miksi Odile itki, se oli niin empaattinen, että sitä varmasti suretti saukko-paran puolesta. Avasin laukkuni sivutaskun ja otin esiin stalkkeri-pojalta saamani värjäyspullon. Sen sisällä oli pastellin violettia väriä, ravistelin pulloa hetken ja tuumin:
”Oranssia Buizeliahan ne tulevat etsimään, tästä tulee violetti.”
Suihkutin pastellin violettia väriä ympäri Buizelin turkkia, aina siihen saakka, kun pieninkin oranssi tai keltainen läikkä oli peittynyt hempeän violettiin sävyyn. Epäilin kuitenkin, ettei minulla ollut aikaa odotella värin kuivumista. Mutta siinä odotellessani katselin uteliaana Rigelin pelastamaa – tai sitten pöllimää hiirtä. Sillä oli kaunis lumivalkoinen turkki. Nostin hiirulaisen varovasti syliini ja silittelin sen valkeaa turkkia. Turkki oli kuin mitäkin hienoa turkista, tosi pehmeää. Mitähän minä tälle tekisin? Ei sitä tännekään voisi jättää, mutta miten kuljettaisin sen? Sulloisinko sen laukkuuni? Vai käärisinkö Buizelin kanssa sanomalehteen?

Oli miten oli, tiesin että oli aika lähteä. Se stalkkeri autoineen tulisi pian. Väri ei ehkä olisi aivan kuiva mutta halusin painua helvettiin täältä. Niinpä käärin Buizelin sanomalehteen samoin kuin lumivalkoisen hiiren ja nostin paketin syliini.
”Valmiina, Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrowh”, korppi äännähti epävarmana. Se kuitenkin kiipesi olalleni lähtövalmiina. Pakkasin tyhjän väriainepullon laukkuuni ja nousin.

Aula oli vieläkin tyhjä, mutta tämän paikan ovella seisoi vartija, kuten myös tänne tultaessa. Vaikka riski olikin pieni, hän saattaisi pysäyttää minut ja kysyä että minne matka. Ainakin silloin kun ne tajuaisivat Buizelin kadonneen, vartija muistaisi tytön, joka oli lähtenyt sanomalehtiä kantaen. Siksi päätin taas turvata Yoruun ja Hazeen.
”Anna mennä, Yoru. Kyllä sinä pystyt”, kannustin korppia. Yoru nielaisi ja räpytteli siiven tynkiään. Se nousi epävarmana siivilleen ja loi minuun viimeisen epävarman silmäyksen. Hymyilin sille ja nyökkäsin.

Yoru, pystyt siihen!

Yoru liihotti muina lintuina liukuovien luona pönöttävän vartijaukon yläpuolelle. Siellä se alkoi hitaasti luoda sysimustaa savua. Vartija ei tajunnut aluksi mitään, kunnes savu alkoi yskittää. Vartija köhi minkä jaksoi, ja sitten kirosi. Hän varmaan alkoi tajuta, ettei nähnyt mitään.

Nyt!

Juoksin aulan poikki, vartijan ohi, viittasin Yorua seuraamaan, ja silmäkulmastani näinkin korpin liitävän pääni korkeudella. Juoksin polvet täristen liukuovista ulos lämpimään aurinkoon ja kohti parkkipaikkaa. Sinne stalkkerin auton piti ilmestyä.

”H-Hei, siellä!” Joku huusi.

Jalat älkää pettäkö nyt!

Kommentit:

Chidori


2 >
No niin, ensimmäinen keikka (melkein, tarinallisesti) purkissa! Käytit pokémoneja hyödyksi tehtävän suorittamisessa ilahduttavan paljon. Odotin tosin aluksi, että Trix olisi Zoruana käyttänyt tehtävässä jotenkin eduksi illuusiokykyään, mutta lopulta Buizelin huijauksen avaintekijäksi osoittautuikin Ilsen luontainen hurmaustaito. Ilsen kyvyillä ja omistajan tympeillä koulutusmetodeilla perusteltiin riittävän hyvin sitä, miksi Buizel suostui lähtemään ventovieraiden pokémonien matkaan epäilyksistään huolimatta. Tämä kävi hyvin ilmi Odilen kanssa käydystä keskustelusta, joka taisi muuten olla lempikohtani tässä luvussa. Petililin reppana hahmo pääsi muutenkin hyvin esiin tämän tehtävän aikana.

Miwan suoritus sujui sutjakkaasti Yorun osalta, mutta täytyihän sitä jonkin asian mennä vähän mönkään, jotta jännitys pysyisi yllä. Valvontakamerahuoneeseen pölähtänyt hyypiö oli kyllä sangen surkuhupaisa tapaus, sillä kiperä tilanne raukesi jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. :’D Hyypiön virka jäi myös vähän kysymysmerkiksi, vartija tuo ei kuitenkaan tainnut olla…? Noh, saatiinpa Luna mukaan tiimiin!

Valmistauduit tehtävän suorittamiseen huolellisesti ja huomioit myös tehtävän aikana hyvin riskitekijöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sieppauksen onnistumiseen ja myöhemmin mahdollisesti kiinnijäämiseen. Naamioitumisesta huolimatta Miwan kannattaa pitää erittäin matalaa profiilia parin seuraavan tarinan ajan, sillä Buizelin katoaminen herätti suurta huomiota Soidassa. Kiinnijäämisen riski on tällä hetkellä kohtuu suuri. Tehtävä on kuitenkin onnistuneesti suoritettu!

Bellatrix +2lvl +4op, Ilse +2lvl +1op, Yoru +2lvl +2op, Odile +1lvl, +Candy +3op, Luna +1lvl. Tehtävän suorittamisesta saat palkkioksi 640pd:tä, kahvilan tuotteista tosiaan bonusta mukana. Kerro kouluttajakirjassa, mitkä 10 kauneustarviketta lunastat kaupasta. Ilmoita myös, aiotko pitää Buizelin itselläsi vai välitätkö sen eteenpäin. Candy oppii mansikkamacaronista liikkeen Crafty Shield.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s