Aurora #20 > Kohtaamisia

Tarina kirjoitettiin alun perin Heinäkuussa 2016.

Olimme pokémon centerissä. Minun oli tuotava Rigel ja Sora tänne, kun ne alkoivat näyttää siltä, että tarvitsisivat lepoa. Rigel murisi, koska ei tykännyt ideasta, mutta se sai nyt vain kestää. Sora ei niinkään kiukutellut, mutta se tuntui olevan kovinkin huolissaan karkuristamme Odilesta. En itsekään ymmärrä sitä, yhtäkkiä se vain sai sätkyn, kun me olimme rannalla ottelua katsomassa ja karkasi. Onneksi Odile ei pötkinyt pitkälle, ja me löysimme ruohon nyyhkyttämästä erään aurinkotuolin alta. Sora oli siitä kovin huolissaan, ja pyöri koko sen ajan Odilen ympärillä, ennen kuin tulimme pokémon centerille. Nyt sininen perhonen katsoi Odilea alakuloisesti, sillä se tiesi, että sen oli jäätävä tänne paranemaan.

”Veeh!” Candy heilutti Rigelille toista etutassuaan hyvästiksi, Rigel tosin vain pyöritti tuolle silmiään.
”Sinä taidatkin tykätä Rigelistä”, totean ja silitän hopeaturkkisen Eeveen päätä.
”Eev, veeh!” Se äänteli riemuissaan.
”Purr!” Muuan Purrloin purisi, se oli loikannut Rhydon selästä tuolin selkänojalle, ja iski nyt Candylle silmää, Candy katsoi purppuraista kissaa hämmentyneenä.
Rhydo itse oli lähtenyt seuraamaan Rigelin ja Soran vienyttä hoitajaa, se kaiketi tahtoi pitää toipilaille seuraa. Tiesin hyvin, ettei tuo Purrloin ollut Ilse, sillä minun Ilselläni oli vihreät silmät, tuolla oli siniset. Se oli seuraillut meitä jonkin aikaa, ainakin siitä lähtien kun olimme tulleet tähän kaupunkiin. Mahtoiko sillä olla kotia lainkaan? Ehkä se seurasi meitä siksi, ettei poloisella ollut kotia…

”Miten niin minua ei kutsuta?!” Kuulin jonkun raivoavan. ”Olen ollut siellä joka vuosi!”
”Valitan kultaseni, mutta kun ottaa huomioon nykyisen, öh… suuntautumisesi, isäntäväki päätti olla kutsumatta sinua…” Toinen, vähintään hermostuneelta kuulostava sanoi.
”Tarkoitat kai, että koska he kuuntelevat, mitä perheeni sanoo!” Toinen puhuja puuskahti. ”Hyvä on, ei se mitään, ymmärrän vähemmästäkin!”
Ja kuin myrskyn merkki, Azura asteli pokémon centerin aulaan. Hän vaikutti sen verran huonotuuliselta, että hoitajakin vilkaisi häntä vastahakoisesti. Kaipa äreän asiakkaan palveleminen oli vastenmielistä tai jotain.
”Tulin hakemaan pokémonini”, Azura sanoi, oikeastaan aika miellyttävällä äänellä. Hän näkyikin saavan itselleen kourallisen poképalloja, jotka asetteli vyölleen. Sitten sinihiuksinen tyttö kääntyi ympäri, ja ilmeisesti näki minut, sillä alkoi harppoa meitä kohti.
”Veeh?” Candyn pinkit silmät tuijottivat tulijaa varsin uteliaasti.
”Miten ihana söpö Eevee!” Azura huudahti pikku Candyn nähdessään. ”Shinyko olet? Voi minäkin tahtoisin Eeveen! Kehittäisin siitä Glaceonin tai Flareonin tai Espeonin!”
”Vai on Candyllä noinkin monta vaihtoehtoa”, minä pohdin.
”Onko sen nimi Candy? Suloinen nimi suloiselle pikkuiselle!” Azura sanoi kimakalla äänellä.
”Veeh!” Candy huudahti, eikä kuulostanut kovinkaan ilahtuneelta, se kääntyi vinkuen ja piilotti itsensä – tai kasvonsa paitaani.
”Säikäytinkö pikku Candyn?” Azura kysyi ja istui sitten penkille viereeni.
”Rankka päivä?” Minä kysyin.
”Äläpä muuta sano”, tyttö huokaisi. ”Tiesitkö, että huomisiltana ne avaavat Peacockin kesän, juhlimalla rannassa.”
”No en tiennyt”, minä vastasin.
”Niin sinähän et ole paikallisia”, Azura totesi. ”Sinne pääsee vain kutsulla, ja minut on kutsuttu joka vuosi.”
”Ai”, minä sanoin, yrittäessäni piristää Candyä, joka piilotteli pikkuruisia kasvojaan paidassani. Silittelin sen päätä, mutta eipä tuo tuntunut kovin auttavan.
”Minä en saanut kutsua tänä vuonna!” Azura tuhahti turhautuneena. ”Koska vanhempani pelottelivat muita.”
”Millä niin?” Minä kysyin, sen pahemmin ajattelematta.
”Katsos kun, minä tavallaan tulin ulos kaapista, ennen kuin lähdin täältä”, Azura selitti. ”Sen takia oikeastaan lähdin, kun perhe ei oikein ilahtunut.”
”Vai niin”, minä sanoin. Ei tässä voi oikein muutakaan sanoa.
”Kuulitko varmasti mitä sanoin, Miwa?” Azura kysyi.
”Luulevatko sinun vanhempasi, että se on tarttuvaa vai?” Minä kysyin.
”Aika moni täällä tuntuu olevan sitä mieltä”, Azura sanoi murheellisesti. Minun kävi häntä sääliksi. Minua omat porukat eivät sentään olleet ajaneet tälle matkalle, eivät ainakaan tuolla tavalla.
”Siksi minä lähdin Aurora Towniin, valitsin sieltä Calypson. Se oli paikan outolintu, niin että ajattelin meidän sopivan hyvin yhteen. Eikä se tuomitse minua siksi, kun en pidä pojista.”
”Pojista pitäminen on aliarvostettua”, minä pistin väliin. ”Niiden takia saa vain kärsiä.”
”Vaikka jäi minulle kavereitakin tänne.” Azura sanoi, yrittäen piristää itseään. ”Kai ja Toshiro.”
”Se on hyvä”, minä sanoin. ”Minua tuskin kaipaa kukaan.”
Silloin Candy nosti kasvonsa paidastani ja tapitti minua suurilla silmillään. Silittelin sitä lohduttavasti.
”Mutta minulla on Rigel.”
”Eev!” Eevee huokaisi helpottuneena.

Samassa kissa, Purrloin joka oli nukkunut penkkisohvan nojalla, laskeutui ja asettui mukavasti Azuran syliin. Se alkoi oitis kehrätä, ja Azura puolestaan silitteli pientä kissaa.
”Minä en tekisi tuota, se on häijy pirulainen”, minä varoitin.
”Ilsekö?” Azura kysyi. ”Tuskin sentään.”
”Ei se ole Ilse, vaan se Purrloin, jonka Kai onki merestä”, minä sanoin. ”Se on seuraillut meitä.”
”Ehkä se tykkää sinusta!” Azura ehdotti. Sitä minä en uskonut, sillä tuo karvapallohan oli raapinut ja pureskellut minua minkä ehti, kun se hullu ukko oli pistänyt minut siihen taloon. Se ei kuitenkaan näyttänyt pistävän pahakseen Azuran silittelyä. Ehkä se piti Azurasta.
”Miksi sinä haluat mennä niihin juhliin?” Minä tiedustelin.
”Näyttääkseni kaikille, etten välitä!” Tyttö julisti.
”Se on pätevä syy”, minä totesin. ”Mikset vain mene kutsutta?”
”Että kuokkisin?” Azura sanoi pöyristyneenä.
”Niin. Mikään ei sen paremmin sano, ettet välitä paskaakaan muiden mielipiteistä, saati siitä, ettei sinua ole kutsuttu!”
”Tuossa on perää”, tyttö totesi. ”Mutta mahtaako pokkani pitää?”
”Sen näkee sitten”, minä sanoin.
”Oletko itse tehnyt jotain tällaista?” Azura kysyi.
”Joskus teininä viimeksi”, sanoin silmiäni pyöritellen. ”Vaikka ne bileet olivatkin ihan surkeat.”
”Tule mukaan”, Azura ehdotti. ”Mennään yhdessä, ei tietenkään pariskuntana, sillä minä tiedän, että sinusta Kai on söpö.”
”Anteeksi kuinka?” Minä älähdin.
”Minä tiedän tällaiset asiat, vaikket sinä tietäisikään”, tyttö totesi ylpeänä. ”No mitä sanot?”
”En ole enää mikään juhla-ihminen”, minä huokaisin. ”Joskus olin, mutten enää.”

En enää sen jälkeen, kun Hiroki jätti minut. Sen jälkeen minua ei huvittanut juhlia, tai tehdä yhtään mitään.

”Tulisit edes ostamaan mekkoa kanssani!” Azura maanitteli. ”Yksin shoppailu ei ole kivaa!”
”Voin tullakin”, lupasin. ”Mutta ensin pitää hakea Ilse mukaan, se tekee yksin vain pahojaan.”
”Onko Ilse yksin?” Azura kysyi.
”Ei oikeastaan, mutta kun Lolita nukkuu päivisin, ja Splinterkin jaksaa murjottaa siipensä takia”, minä selitin. ”Sillä olisi vain tylsää.”
Mikä piti paikkaansa, sillä heti kun pääsimme huoneeseeni asti, huoneeseen, jossa minun oli määrä asua koko Peacockin vierailuni ajan, näimme, miten pitkästynyt Purrloin kiipesi pitkin ikkunaverhoja.
”Leaf fe fe!” Lehtikissa, joka syystä tai toisesta oli kuin kotonaan huoneessani, yritti näemmä toppuutella kissanpentua.
”Oi, onko sinulla jo Leafeonkin?” Azura intoili.
”Ei se minun ole”, sanoin todenmukaisesti. ”Sekin on seurannut minua, sen kummitustehtaan jälkeen.”
”Olitko yötä siellä kumisaapastehtaalla?” Azura ihmetteli.
”Joo, kun jotkut hölmöt teinit tarjosivat siitä rahaa”, minä mutisin. ”Ilse, et viitsisi tulla alas, nyt en yhtään arvosta tuota.”
Ja Ilsehän tuli, se laski itsensä nopeasti verhoista kiinni pidellen tarpeeksi lähelle lattiaa, jonka jälkeen se loikkasi kevyesti lattialle ja juoksi luoksemme. Myös lehtikissa, Leafeon saapui meitä tervehtimään.
”Eeveeh!” Candy tervehti sitä ja Ilseä reippaasti. Odile puolestaan haukotteli ja loikkasi pois sylistäni. Se meni muiden nukkuvien pokémonien sekaan, Trixin viereen sille asetettuun koriin.
”Kai me sitten lähdemme tällä porukalla”, minä totesin. Tarkistin vielä, että rahat tulivat mukaan, ja tulivathan ne.

Menimme taas siihen ostoskeskukseen, jossa olimme käyneet silloin kun Sora oli kehittynyt Spewpasta Vivilloniksi. Tällä kertaa Azura tosin johdatti minut ihmisille tarkoitettuihin kauppoihin. Valentinen vaatekauppa, olisi varmaan ollut juuri sellainen kauppa jossa Himeko teki kaikki ostoksensa. Tämä kauppa suorastaan kuhisi juuri sellaisia pinnallisia ihmisiä, kuin rakas siskoni. Huomasin sen siitä, miten paheksuvasti ne katsoivat meitä, jotka olivat tuoneet pokémoneja tähän liikkeeseen. Leafeon kulki somasti ja tottelevaisesti perässämme, tuo sinisilmäinen Purrloin selässään. Ilse ja Candy puolestaan istuivat nätisti sylissäni, molemmat katsoivat uutta ympäristöä uteliaina.

Azura etsi innoissaan mekkoa, johon pukeutua huomisiltana, minä puolestani en ollut ikinä välittänyt vaatteista. En edes omistanut mekkoja, muutamaa vanhaa lukuun ottamatta, mitä minä niillä? Mutta Azura sieppasi mekon toisensa perään ja lähti niitä sovittamaan. Minä seisoskelin sovituskopin ulkopuolella ja silittelin vuoroin Ilseä ja vuoroin Candyä, mutta sinisilmäiseen Purrloiniin en koskenut – se kun tykkäsi kovasti minun raapimisestani ja ilmeisesti myös tuijottelusta. Koska sen siniset silmät seurasivat minua, tai sitten kahden muun karvapallon tekemisiä tiiviisti.
”Kuule Miwa, saanko kysyä sinulta jotain?” Azuran ääni kuului sovituskopista.
”Toki”, minä vastasin.
”Eikö sinua yhtään ällötä, kun minä olen tällainen?” Azura kysyi hitaasti ja hiljaa.
”Meillä on isoäiti opettanut, että muut saavat olla oma itsensä, eikä sitä saisi koskaan tuomita”, minä huokaisin. ”Vaikkakin, kaikki sukulaiseni eivät noudata tuota opetusta. Mutta ei sinussa ole minun mielestäni mitään kummaa.”
”Sitä vain, kun kaikki jotka tuntuvat hyväksyvän minut, ovat miehiä”, Azura sanoi hiljaa.
”No siinä tapauksessa ovat fiksuja miehiä”, minä huomautin. ”Sinuna en huolehtisi niin paljon muiden mielipiteistä.”

Vaikka olihan se vaikeaa. Sitten Azura tuli ulos sovituskopista, hänellä oli yllään tummansininen mekko, sellainen missä oli pieniä valkoisia pilkkuja tai palloja, miksi sitä nyt sanottiinkaan. Mekko ylsi hieman hänen polviensa alapuolelle, ja sen vyötäröä koristi punainen vyö.
”Minä taidan ottaa tämän”, Azura sanoi hymyissä suin.
”Se pukee sinua”, sanoin – sillä se oli totta. Tummansininen väri korosti kauniisti Azuran ruskettunutta ihoa ja vaaleansinistä kuontaloa.
”Etsi sinäkin jotain!” Tyttö kannusti.
”Kiitos, mutta en nyt taida…” Minä sanoin välttelevästi. ”Mekot eivät ole minua varten.”
”Edes yksi mekko”, Azura maanitteli. Hän osasi tehdä juuri sellaisen pyytävän ja anovan katseen, ihan niin kuin koiranpentu konsanaan, niin että ihmisen on lähes mahdotonta kieltäytyä. Niinpä, minä joka inhosin vaatteiden ostamista, päädyin sovittamaan ihan kivaa vaaleansinistä mekkoa, jossa oli spagettiolkaimet ja mekon helma ylsi polviin asti. Se oli oikeastaan hyvin yksinkertainen mekko, sellainen jota meidän prinsessamme Himeko ei olisi kelpuuttanut.

”Purr!”
”Veeh?” Ilse ja Candy siellä jutustelivat, sillä olin jättänyt ne ulkopuolelle Azuran ja Leafeonin kanssa.
”No, miltä se näyttää?” Azura kysyi innokkaasti.
”Siniseltä mekolta”, minä vastasin totuuden mukaisesti.
”Tule näyttämään se!” Tyttö hoputti. En nähnyt muutakaan ulospääsyä, joten avasin sovituskoppini oven ja näytin heille naamani. Ilse naukui heti hyväksyvästi, ja oli jo tulossa kiireen vilkkaa minua kohti, varmaankin kiivetäkseen syliini mekon helmaa pitkin. Onneksi Leafeon oli kuitenkin nopea ja nappasi katin niskavilloista kiinni, ennen kuin se ehätti toteuttaa aikeensa.  
”Onpa se kiva!” Azura hehkuttaa. ”Aiotko ostaa sen?”
”Enpä taida”, minä vastasin. ”Mitä minä nyt mekolla?” Niinpä kävin vaihtamassa vaatteeni, juurikin niihin tamineisiin, joissa olin tähän kauppaan astunut. Tultuani ulos ahtaasta kopista, Azura sanoi voivansa viedä mekon, jota olin sovittanut takaisin paikalleen, sillä hän veisi samalla muutaman muun sovittamansa. Sovimme, että minä voisin mennä pokémonien kanssa odottelemaan kaupan ulkopuolelle, sillä hänen täytyi vielä maksaa ostoksensa. Niinpä minä nostin Candyn jälleen syliini, Ilsen samaten ja painelin kaupan edustalle. Oli suorastaan helpotus päästä tuolta. Huokaisin helpotuksesta ja istuin penkille, liikkeen seinustalla, Leafeon otti ja hyppäsi penkille myös, kevyesti kuin mikä. Sinisilmäinen Purrloin katsoi sitä ärsyyntyneenä, sillä se oli pudota Leafeonin selästä, kun lehtikissa hyppäsi. Siinä me sitten istuimme hetken. Siellä taisi olla jonoa.

”Anteeksi että kesti!” Azura pahoitteli tultuaan ulos liikkeestä. ”Haluatko käydä jossain?”
”Siinä pokémon liikkeessä”, minä sanoin. ”Voisin ostaa Candylle jotain.”
”Se kuulostaa kivalta!” Azura totesi, hän hymyili aurinkoisesti mutta pian tytön hymy jähmettyi paikoilleen. En ymmärtänyt ensin miksi, kunnes nousin seisomaan ja näin, miten eräs pariskunta tuijotti meitä. Eikä minun täytynyt olla nero, osatakseni yhdistää asioita, sillä tuo pariskunta näytti vähän turhankin tutulta. Naisella oli vaalea iho ja kylmät sinivihreät silmät, miehellä oli tumma, ruskettunut iho ja vaaleansiniset hiukset, kammattuna oikein jakaukselle. Pian kumpikin nosti nokkansa ja lähti kävelemään kauemmas meistä. Azura näytti masentuneelta. Sinisilmäinen Purrloin katsoi minua ovela ilme pienillä kissan kasvoillaan, sitten se iski minulle silmää ja loikkasi alas Leafeonin selästä. Purrloin viiletti nopeasti kohti hienohelmaista pariskuntaa ja onnistui jotenkin kamppaamaan nämä. Sitten se palasi salaman nopeasti luoksemme ja loikkasi ketterästi Leafeonin selkään.
”Veeh”, Candy katsoi tapahtunutta suu auki ja Ilse nauroi. Myös Azura nauroi, muttei kuulostanut järin iloiselta, vaikka minusta tuntui, että sinisilmäinen Purrloin oli halunnut piristää Azuraa.
”Että minä inhoan heitä”, Azura sanoi minulle hymyillen teennäisesti.

Kävin ostamassa Candylle punaisen rusetin kaulaan ja sinisen kukan korvan taakse.
”Kylläpä siinä on soma pieni Eevee”, myyjä ihasteli. ”Se tulee näyttämään näiden kanssa pikku prinsessalta!”
”Eev?” Candy katsoi minua kysyvästi, kun sidoin punaista rusettia sen kaulaan ja laitoin sinisen kukan sen korvan taakse. Sinisilmäinen Purrloin puolestaan sai mustan noidanhatun, samanlaisen kuin Lolitallakin oli.
”Tämä siitä hyvästä, että yritit piristää Azura-parkaa”, sanoin sille. ”Ehket sinä olekaan niin ilkeä, kun annat ymmärtää.”

Shoppailukierroksen jälkeen erosimme Azurasta, joka halusi olla nyt yksin, tyttö-rukka oli varmasti masentunut vanhempiensa kohtaamisesta, enkä minä oikein osannut sanoa siihen mitään. Perhedraama ei ollut erikoisuuksiani, senhän takia tulin itsekin lähteneeksi kotoa. Päätin mennä takaisin pokémon centerille ja painua huoneeseeni. Huoneessa näin Splinterin jalkeilla pitkästä aikaa. Lintu seisoi lattialla siipiään venytellen. Yoru raakkui ja hyöri innoissaan sen ympärillä. Trix leikki Lolitan kanssa ja Odile murjotti sängyllä. Enpä ollut ikinä nähnytkään ruohoa tuossa puuhassa.

Yö meni mukavasti nukkuen, ja aamu tuli. Heräsin, kun joku koputti napakasti huoneeni oveen. Ei minua huvittanut mennä avaamaan, väsytti liikaa. Mutta en voinut jäädä nukkumaankaan, kun joku jatkoi oveeni koputtamista.
”No joo, joo…” Minä mutisin kulkiessani ovea kohti.
”Iltapäivää!” Azura toivotti, pirteästi kuinkas muutenkaan.
”Iltapäivää?” Minä toistin. ”Nyt on aamu…”
”Sinä nukuit sen ohi”, Azura sanoi aurinkoisesti. ”Tänään on juhlat ja me olemme molemmat menossa!”
”Hetkinen, en minä…” Mutta Azura ei kuunnellut, hän tunki törkeästi sisään huoneeseeni ja tietenkin Ilse, yliaktiivinen Purrloin tuli heti tervehtimään häntä.
”Hei pikkuinen!” Azura kujersi ja silitti katin päätä. ”Tänään lähdetäänkin juhliin, Miwa lähtee myös!”
”Ei muuten lähde”, minä pistin väliin, sillä minulla ei ollut aikomustakaan osallistua yhtään mihinkään, mihin liittyi tälläytymistä.
”Kyllä lähdet, kun tuunasin sinulle mekonkin!” Azura luikautti.
”Teit mitä?” Minä tivasin, mutta hän vain tuuppi minua kylpyhuonetta kohti. Lopulta en voinut muuta kuin ottaa ja mennä suihkuun.

En tahtonut minnekään juhliin, mutta nähtävästi tuo sinnikäs Peacockin koordinaattori oli päättänyt toisin, hän oli nimittäin passittanut minut kaupan edustalle, koska oli ostanut sen sovittavani mekon, tuunatakseen sen. Mekko oli vähintäänkin upea, Azura oli poistanutspagetti olkaimet kokonaan ja ommellut jostakin sinisestä mutta läpinäkyvästä kankaasta löyhät hihat ja käyttänyt samaista kangasta myös laahuksen tekemiseen, joka tosin ylsi vain sääriin asti, eikä laahannut maata. Tässä oli täytynyt olla iso työ. Rusettikin pitkine nauhoineen oli taakse ommeltu.
”Vau”, en osannut sanoa mitään muuta. ”Teitkö tämän itse?”
”Joo, tykkään ommella”, tyttö nyökytti päätään lämpimästi hymyillen.
”Voisit tehdä tätä työksesi”, minä huomautin.
”Minä teenkin, tavallaan”, Azura kertoi. ”Teen itse tuunaamalla kaikki asuni contesteihin.”
”Näissä on iso työ”, minä totesin. ”Kaipa minun on sitten pakko lähteä…”
”Jes!” Azura huudahti voitonriemuisena.

En ole ikinä ollut mikään pynttäytymisen suurin fani, mutta loppujen lopuksi minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kuivata hiukseni ja heittää mekko ylleni, ja Azura hoiti loput. Hän hyräili työtä tehdessään, eikä vaikuttanut läheskään yhtä masentuneelta kuin eilen, shoppailukierroksen jälkeen. En halunnut kysyä siitä häneltä, eihän asia minulle kuulunut. Kysyminen olisi sitä paitsi ollut töykeää.
Azura vietti hyvän tovin hiusteni parissa, hänellä oli mukanaan hiusraudaksi kutsuttu hiusten kiharrin, jolla hän kiharteli hiuksiani.
”Hyvä tulee, hyvä”, Azura hymisi itsekseen. Sitten hän otti pöydältä tuomansa ponnarin, sinisen jossa oli suuri kukka koristeena, ja sitoi hiukseni sillä poninhännälle, lopuksi hän kiinnitti kampauksen pienillä hiuspinneillä, niin että se laskeutui hartialleni.
”Kas noin”, Azura sanoi tyytyväisenä. ”Vielä vähän meikkiä ja se on siinä!”
”Meikkiä?” Minä toistin. ”Ei tosiaankaan, näytän pelleltä meikissä!”
”Etkä näytä”, Azura toppuutteli. ”Koska me emme tunge sinulle meikkiä pärstään mitenkään mauttomasti.”
Mauttomasti niin kuin Himeko. Tällaisina hetkinä en voi olla ajattelematta tuota niin pinnallista siskoani.  Azura kaiketi tiesi mitä teki, ainakin hän teki sen paremmin kuin minä, kun meikkaili silmäluomiani – korosti silmieni väriä, hän sanoi.
”Useimmat tekevät sen virheen, että meikkaavat liikaa”, Azura kertoi. ”Näen sitä contesteissa kaiken aikaa, se on oikeastaan aika hassua.”
”Äläpä muuta sano”, naurahdin. ”Minulla on isosisko, joka on myös koordinaattori, vaikkei käykään contesteissa kovin paljon, hän tekee juuri tuon virheen ja tuunaa pokémoneistaan pellen näköisiä.”
”Hän ei sitten tainnut menestyä kovin hyvin”, Azura arvasi.
”No ei”, minä naurahdin.
”Katsos kun pokémonien tulee näyttää luonnollisilta, jos yrittää liikaa, ei siitä hyvää seuraa”, tyttö selitti. ”Kas noin. Pistä vielä vähän tuota huulikiiltoa ennen kuin lähdemme, niin hyvä on.”
Azuran oli nyt aika laittaa itsensä valmiiksi, joten hän ojensi minulle paperikassin.
”Älä sitten unohda kenkiä, vaikka kyseessä onkin rantajuhlat!” Tyttö naurahti ennen lähtöään.

Minä istuin sängylleni ja huokaisin. Kaikkeen sitä joutuukin.
”Veeh?” Candy vinkaisi, se tassuttelee varovasti viereeni tyynyltä, jossa oli nukkunut. Candy oli tosi nätti ja söpö pikkuinen karvapallo. Sillä oli hopeinen säihkyvä turkki ja suuret pinkit silmät, säihkyvät nekin. Nostin pikkuisen syliini ja silitin sen pörheää turkkia.
”Tahdotkos sinäkin juhliin Candyseni?” Kysyin Eeveeltä. Se vastasi katseeseeni hieman ujosti, muttei vastannut. Ulkoilma tekisi sille hyvää, niinpä päätin ottaa pennun mukaani. Sidon sen kaulaan eilen ostamani punaisen rusetin ja asetan sinisen kukan sen korvan taakse.
Sitten Ilse loikki sängylle ja alkoi miukua. Sekin kaiketi tahtoi mukaan, koska ei ole päässyt ulos koko päivänä, koska minä nukuin.
”Hyvä on, Ilse. Hyvä on”, sanoin sille ja silitin katin päätä. Myös sinisilmäinen Purrloin katsoi meitä kiinnostuneena, kun Ilse huomasi lajitoverinsa tuijotuksen, se hyppäsi alas sängyltä ja kipitti korille, jossa oli viihtynyt. Sieltä katti kaivoi pinkin pikkuisen rusetin, jonka ostin sille sen ison kanssa, jonka katti sitten valitsi paremmaksi. Ilse kantoi pienen rusetin sinisilmäisen Purrloinin luo ja laski sen, toisen kissan jalkojen juureen. Sinisilmäinen Purrloin katsoi rusettia hieman kysyvästi, Ilse tönäisi sitä kuonollaan lähemmäs, vieras Purrloin ei näyttänyt ymmärtävän Ilsen elettä, mutta minä ymmärsin. Ilse halusi lahjoittaa käyttämättömän rusetin lajitoverilleen. Sinisilmäinen Purrloin tuijotti lahjaa hetken, kunnes Ilse alkoi työntää lajitoveriaan minua kohti. Ilse ilmeisesti halusi, että laitan rusetin sinisilmäisen Purrloinin kaulaan. Olin melkein varma, että tuo villikissa iskisi hampaansa käteeni, mutta sitä se ei tehnyt. Kerrankin se istui nätisti ja antoi minun kiinnittää rusetin kaulaansa.

Sitten joku koputti oveeni malttamattomana, sen täytyi olla Azura. Riensin jo avaamaan ovea, kunnes Leafeon äännähti koristaan:
”Leafe!” Se katsoi tiukasti paperikassiin kuin sanoen että, hei kengät! Kaivoin pussista hopean väriset ballerinakengät, joissa oli kullanvärisiä kirjailuja. Kengät tuntuivat olevan himpun verran liian isot minulle, mutta tuskinpa se menoa haittaa. Pistin vielä huulikiillot, kuten Azura oli neuvonut ja menin sitten avaamaan oven, Candy sylissäni.
Azuralla oli sylissään pikkuinen kissa, violetti sekin. Hän oli laittautunut valitsemaansa mekkoon ja kihartanut himpun verran auki jätettyjä hiuksiaan.
”Otatko Candyn mukaan?” Tyttö tiedusteli.
”Sekä nuo Purrloinit”, minä lisäsin. ”Onhan se okei?”
”Monella on pokémon tai pari mukanaan”, Azura vakuutti. ”Minäkin otan Violetin mukaani.”

Kävi ilmi, että juhlat pidettiin uimarannalla, sillä samaisella rannalla jolla olimme aiemmin käyneet. Juhliin livahtaminen ei ollut edes vaikeaa, sillä kukaan ei vahtinut vieraiden tuloa. En oikein ymmärrä miksi Azura oli niin paineissaan, kun ei saanut kutsua, tännehän luikahti kuka vain huomaamatta. Rannalle on asetettu oikea tanssilava ja monta pöytää täynnä virvokkeita. Ihmettelin tanssilavaa hetken, sillä näin joidenkin tanssivan rantahiekalla. Azura katseli säikkynä ympärilleen, ikään kuin olisi pelännyt, jonkun yllättävän itsensä rysän päältä.
”Rauhoitu”, minä kehotin. ”Näytät aivan syylliseltä, kun teet noin.”
”En voi sille mitään!” Azura huomautti.
”Tule, ota rauhallisesti”, sanoin rauhallisesti ja astelin virvokepöydän luo. Otin pahvilautasen pinosta ja aloin lappaa lautaselle papusalaattia. Minulla oli nälkä, enhän ollut syönyt tänään vielä mitään. Niinpä en aikaillut haarukoidessani ruokaa suuhuni. Se oli virhe.
”Minä en tekisi tuota…” Azura huomautti. Mutta se oli liian myöhäistä. Suuni oli tulessa kurkkua myöten. Nuo eivät olleet mitään papuja.
”Ujiko-rouvan chili ja jalopeño-salaatti”, Azura selitti.
”No ei ihmekään, että kulho on lähes täysi”, minä huohotin yskimisen välillä.
Azura kaatoi minulle kuplivaa virvoitusjuomaa tuoppiin. Hän hymyili minulle ymmärtävästi, ehkä hänkin oli joskus mennyt maistamaan kyseistä salaattia. Join tuopin tyhjäksi, ja täytyy myöntää, että se auttoi. Päätin jättää syömisen vähäisemmälle, ja kokosin toiselle pahvilautaselle herkkukasan jonka asetin pokémonien eteen. Ilse ja Candy haistelivat herkkuja uteliaina. Pian myös sinisilmäinen Purrloin liittyi niiden seuraan. Azura syötti omaa kissaansa kädestä. Candy tuntui tykkäävän makeista kakuista hirveästi, se oli hassua. Se miten pikkuinen Eevee haukkaili kaikkia kakkuja, ennen kuin suostui syömään yhtäkään loppuun. Sen jälkeen Candy lipoi tyytyväisenä huuliaan. Minä ja Azura naureskelimme pienelle hupsulle Eeveelle.

Mutta hauska hetkemme ei kestänyt kauaa. Sekä Azura että minä aistimme sen, joku seurasi meitä katseellaan. Käännyimme molemmat ympäri ja näimme ne kaksi ihmistä, miehen ja naisen katsomassa meitä nyrpeästi. Mies sanoi jotain naiselle ja he katsoivat meitä paheksuen. Ennen kuin tein mitään muuta, nappasin Candyn hiekalta syliini, toisella kädellä tartuin Azuraa ranteesta ja vedin tytön mukaani, sillä jos vaistoni osui oikeaan, aikoivat nuo vasikoida jollekin. Että kaksi tyttöä kissojen ja Eeveen kanssa olivat juhlissa kuokkimassa.
”Ilse, seuraa!” Huusin kissalleni. Silmäkulmastani näin Ilsen pinkovan nopeasti perässämme, myös sinisilmäinen lajitoveri seurasi meitä, kiinnostuneen näköisenä. Oli mentävä johonkin, jossa oli paljon ihmisiä joiden sekaan piiloutua. Niin meitä ei mikään kuokkija-kyttä löytäisi. Ensimmäinen sellainen paikka näytti olevan vanhusten täyttämä tanssilava, sinne siis!
Raahasin Azuran lavalle ja sanoin kateille, että kiertäisivät lavan ympäri ja odottaisivat meitä kaiteella, kun tulisimme lavan poikki, niitä hakemaan.

En minä osannut tanssia. Eikä Azurakaan sen paremmin. Nakkasin hämmentyneen Candyn olalleni.
”Pidä kiinni, Candy”, kehotin sitä.
”Eevee?” Pikkuinen äännähti kimeästi. Sitten mentiin. Tartuimme toisiamme käsistä ja puskimme vanhuspilven läpi, valssaten miten nyt taisimme, runnoen vanhusten varpaita allemme. Azura nauroi, se oli hauskaa. Ilse ja muut kissat katsoivat meitä huvittuneina. Sitten se oli ohi ja me juoksimme rannalle tanssilavan toisella puolella, nauraen.

Olimme hengästyneitä kumpainenkin. Onneksi täällä ei ollut ketään meidän lisäksemme. Azura otti kissansa syliinsä ja rutisti sitä.
”Veeh”, Candy inahti. Nappasin kauniin Eeveen takaisin syliini ja silittelin sen turkkia.
”Ei hätää, Candynen”, lohduttelin sitä. ”Ei mitään…”
”Kai, tule meidän kanssa uimaan!” Joku kiekaisi kovalla äänellä. Vähän matkan päästä meistä, kallion liepeillä seisoi tyttöporukka, hyvin vähäpukeinen tyttöporukka. Ne olivat pukeutuneet toista avonaisempiin ja paljastavampiin bikineihin. Ja ne olivat saartaneet jonkun nurkkaan.
”E-En minä nyt taida”, poika sanoi tärisevällä äänellä. ”On nuo juhlatkin ja…”
”Ääh, ne on ihan tylsät!” Yksi tyttö sanoi kättänsä heilauttaen.
”Tule pitämään hauskaa meidän kanssa!” Toinen tyttö lirkutti silmäänsä iskien. Hyi.
”Me pidetään susta oikein hyvää huolta!” Toinen kehräsi.
”Voi Kai-parkaa”, Azura huokaisi. ”Mahtaa olla rankkaa olla noin suosittu nuorten tyttöjen keskuudessa…”
”No miksei hän vaan totea, että kiitos mutta ei kiitos?” Minä kysyin varsin närkästyneenä. Kyllä miehen nyt sen verran pitää osata sanoa!
”Kai on aika ujo, eikä tahdo loukata ketään”, Azura sanoi hiljaa.
”Nyhverö siis?” Minä kysäisin.
”Kai sitä niinkin voi sanoa”, Azura puuskahti. ”Mutta Kai on hyvä ystävä, ja varmaan lempein tuntemani ihminen.”
Lempeä vai? Hiroki ei ollut lempeää tyyppiä, hän oli kova kuin kivi, ei mikään nyhverö vaan suorasanainen ja karismaattinen kaveri, sellainen joka tiesi mitä halusi ja osasi puhua hyvin.

Taikka toisaalta, hän osasi puhua niinkin hyvin, etten edes huomannut mitään. Kunnes minut jätettiin.

Sillä välin, kun muistelin entistäni, oli Azura käynyt pelastamassa avuttoman Kain tyttöjen kynsistä. Kai tervehti minua ystävällisesti, minkä takia tunsin muutaman ilkeän silmäparin seuraavan itseäni.
”Pikku Candykin on täällä”, Kai hymyili ja silitteli Candyn pientä päätä.
”Veeh!” Candy tervehti poikaa iloisesti. Sitten hän tervehti myös Ilseä joka miukui ruskeaverikölle söpösti, mutta sinisilmäinen kissa iski heti hampaansa Kain kouraan.
”No sinä et ole muuttunut pätkääkään!” Poika sanoi, irvistäen. ”Mietin, minne olit saattanut itsesi.”
”Se viihtyy Miwan luona”, Azura selitti.
”Se tykkää pureskella minua”, sanoin hiljaa. Sillä yhtäkkiä tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi näiden kahden vanhan ystävän seurassa. Olisipa Rigel täällä! Mutta Rigel oli pokémon centerissä. Siinä minä vain seosoin, kuunnellen Azuran ja Kain jutustelua. Toisinaan paijailin Candyä. Toisinaan Ilse tuli ja pökki jalkojani. Toisinaan sinisilmäinen Purrloin silmäili minua omahyväisesti.
”Käyn hakemassa meille jotain juotavaa”, Azura ilmoitti äkkiä ja paineli tiehensä. Katsoimme Kain kanssa hetken tytön menoa, sitten hetken toisiamme. Mutta minä käänsin katseeni pois, tämä oli tavallaan noloa.

”Heeeeei, Kaaaai!” Sieltä tuli vielä yksi tämän pojan fani. Tyttö oli selvästi muita vanhempi kuin ne edelliset tytöt, eikä sonnustautunut avonaiseen lähes olemattomaan uimapukuun, vaan avonaiseen ja lähes olemattomaan punaiseen mekkoon. Tyttö oli juurikin sellainen ääliö, joka luuli, että pään työntäminen meikkiämpäriin oli jotenkin fiksua.
”Ei taas häntä!” Poika kiljaisi aika tyttömäisesti, hän nappasi minua ranteesta ja raahasi minua kohti vanhusten hitonmoista tanssilavaa.
”H-Hei!” Huudahdin, sillä minua ei todellakaan huvittanut olla tämän nyhverön tanssikaveri.
”Veeh?” Candy äännähti yllättyneenä.
”Purrloin, loin!” Ilse miukui ja juoksi – kuinkas muutenkaan, jaloissani perässään tuo sinisilmäinen lajitoveri. Tästä tulee kivaa! Kai oli oikea pelkuri, miksei hän vain sanonut muijalle, ettei tahtonut tanssia tämän kanssa, niin hän olisi säästänyt minunkin aikaani. Mutta ei!
Kain kädet olivat hikiset ja ne tärisivät, mutta ainakin tuo osasi tanssia jotenkuten, vaikka minusta tuntuikin siltä, että hän astui pari kertaa varpailleni. Minusta tuntui nololta, en ollut mikään tanssija, en ainakaan paritanssija. Viimeksi – silloin joskus muinoin, olin kyllä tanssinut joissain juhlissa Hirokin kanssa, mutta siitä oli jo aikaa. Paljon aikaa. Enkä minä katsonut Kaita tanssiessamme, tai siis talloessamme toistemme varpaita. Minä en tarvinnut ketään, en siinä mielessä. Minulla oli Rigel, Trix, Splinter ja muut. En minä kaivannut elämääni draamaa.

Mutta draama oli asiasta eri mieltä.

Tanssi loppui, kun sinisilmäinen Purrloin alkoi hyöriä Kain jaloissa, kikatellen – varmaankin vahingonilosta.
”Siinä on vasta pirullinen katti”, poika huokaisi, kompasteltuaan kissaan muutaman kerran.
”Se ei ainakaan ole fanisi”, minä totesi. ”Vaikka se onkin tyttö.”
”Helpottavaa kuulla”, Kai naurahti. ”Se on oikeastaan aika rasittavaa.”
”Voi pikkuista”, totesin silmiäni pyöritellen. ”Asiaa ehkä auttaisi, jos sanoisit että kiitos ei. Vaikka tiedä nyt auttaako se tuollaisten kanssa.”
”Yleensä Tama tekee sen puolestani”, Kai naurahti. ”Se ei pidä kilpailijoista, minun Wingullini.”
”Vai niin”, minä vastasin.
”Se on vielä tosi nuori, eikä aina ymmärrä, ettei se saa nokkia ihmisiä”, Kai sanoi huvittuneena. Hän yritti rapsuttaa sinisilmäistä Purrloinia, mutta ei siitä tietenkään tullut mitään.
”Mahtaako tämä olla villi yksilö?” Hän pohti.
”Ehkä se ei vain tykkää ihmisistä”, minä huomautin. ”Ei se ainakaan minusta tykkää.”
Candy katsahti pelokkaasti sinisilmäistä kissaa, joka iski pikkuiselle Eeveelle silmää. Sitten katti pyrähti juoksuleikkiin, ja Ilse lähti tietenkin lajitoverinsa perään. Candy katsoi kissojen menoa vähän masentuneena, sillä se tiesi juoksemisen tekevän kipeää sen tassun pohjille, eikä se millään saisi kahta nopeaa Purrloinia kiinni.
”Ei se mitään Candy”, lohdutin pientä. ”Kyllä sinä kohta kävelet itse.”
”Eev”, Eevee niiskautti.
”Eikö Candy osaa vielä kävellä?” Kai kyseli, kun lähdimme seuraamaan villikissojen jättämää tassuvanaa.
”Ei, hoitaja sanoi, että sen tassut ovat herkät, mutta paranevat kyllä salvalla”, minä kerroin.
”Siksikö sinä siis kantelet sitä?” Kai kysyi.
”Tietenkin”, minä murahdin. ”Täytyyhän Candyn ulos päästä!”
”Ai, minä luulin, että halusit näyttää sitä muille –  onhan se aika korea ilmestys”, poika selitti nopeasti.
”Ulkonäkö on minulle yhden tekevää, ettäs tiedät”, minä murahdin. ”Ilse, et viitsisi tulla tänne?” Mutta kissaa ei kuulunut. Eipä tietenkään…

Sitten kuulimme ääniä, joku sähisi. Ihan kuin vihainen kissa, minä ajattelin. Aurora Townin naapurissamme asui kaksi Glameow’ta, uroksia molemmat, eivätkä ne sietäneet toisiaan. Ne tappelivat usein ulkona, ja nuo kuulemani äänet kuulostivat kissatappelun ääniltä.
”Ilse!” Minä huusin ja olinkin jo kuulevani sen avutonta miu’untaa. Ilse juoksi rantahietikolla meitä vastaan. Se oli aivan hiekkainen. Sen perässä pinkoi toinen Purrloin seuraten sitä, mutta pysähdellen vähän väliä ja kääntyen sähisemään jollekin, niiden tulosuunnasta. Ikään kuin toinen Purrloin olisi yrittänyt häätää jonkun siltä suunnalta.  
Ilse oli nopea, ja se oli pian saavuttanut minut. Kissa loikkasi hädissään maasta suoraan syliini. Se ei ihan onnistunut hypyssään, joten se tarrasi kynsillään kiinni käsivarrestani.
”Auh!”
Mutta Ilse oli peloissaan, näin sen heti niistä yleensä niin veikeistä vihreistä silmistä. Kai katsoi etäälle hyvinkin miettiväisenä.
”Mikä ihme sen on saanut säikkymään?” Poika pohti. Mutta pian se selvisi, sillä sinisilmäinen Purrloin saapui pian niskavillat pystyssä, sähisten eikä se lakannut tuijottamasta taakseen. Pimeydessä välähti jokin, sen verran minäkin näin. Jotakin punaista.
Jokin käveli luoksemme, rauhallisin askelin seuranaan nelijalkainen otus.

”Mietinkin oletko se sinä, ei ihmekään, että näytit tutulta”, tulija sanoi.

Minä tunsin tuon äänen. Äänen joka huokui itsevarmuutta ja karismaa, poikamainen ehkä hitusen omahyväinen ääni.
”Mitä sä tuollaisen nyhverön seurassa liikut, Miwa?” Poika kysyi hymyillen. Hän ei ollut muuttunut lainkaan, vain hänen jään harmaat hiuksensa olivat kasvaneet. Hänen itsevarmat meripihkan väriset silmänsä olivat ennallaan, yhä niin määrätietoiset ja ilkikuriset samaan aikaan.
”Etkö muka tunne minua?” Poika naurahti. ”Vaikka onhan viime näkemästä vierähtänyt aikaa.”
Hänen tyylinsä ei ollut muuttunut yhtään, yhä niin pramea – ihan niin kuin silloin, sinä iltana.

Hiroki.

”Säkin näyt ottaneen kissan startteriksesi”, poika hymähti. ”Hyvä valinta, Miwanen.”
Nyt minua oksetti. Kaiken sen jälkeen, hänellä oli otsaa kutsua minua tuolla nimellä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Purr”, Ilse purisi heikosti. Katsoin Ilseä, se ei vain ollut likainen, sitä oli raapaistu.
”Persian!” Lumivalkoinen kissa hänen vierellään äännähti itsevarmasti.
”Kai sä Yukin edes muistat? Mehän löydettiin se yhdessä siltä kujalta”, Hiroki puheli vanhoista hyvistä ajoista. ”Yuki on Albino Persian, tai sehän oli Meowth silloin kun me löysimme sen.”

Yuki.

Kyllä minä muistin Yukin, suloisen pikku Meowthin, joka oli kohmettunut ulkosalla, löysimme sen yhdellä iltakävelyistämme. Hiroki otti sen, mutta me hoidimme sitä yhdessä. Annoimme sille nimeksi lunta tarkoittavan nimen, koska se oli aivan lumivalkoinen. Yuki oli herttainen ja utelias Meowth. Se oli aina menossa jonnekin, vähän niin kuin Ilse. Mutta Yuki oli käynyt Ilsen kimppuun. Yuki oli tehnyt, niin kuin sille oltiin tehty. Se oli toistanut sen, mitä naapuruston Glameow’t tekivät sille.

Yuki, mitä sinulle on tehty? Mahdatko enää edes muistaa minua?

Kyllä Yuki muisti. Se astui askeleen minua kohti. Silloin sinisilmäinen Purrloin alkoi murista. Se oli paljon pienempi kuin isoksi kasvanut Yuki, mutta silti se murisi ja sähisi sille. Sitten se hehkui, kalpeaa violettia valoa. Valo peitti pienen kissan, kunnes yhtäkkiä edessämme seisoi suuri kissa, violetti leopardi pitkine häntineen ja hoikkine koipineen.

Minä olin nähnyt tuollaisen kerran aikaisemminkin. Tangerine Cityssä, sillä miehellä oli ollut tuollainen. Tuollainen penkoi reppuani silloin. Sieltä Ilsen muna siis tuli reppuuni. Mutta minä en osannut sanoa mitään, minusta tuntui pahalta.

Miksi hitossa hänen täytyi tunkea tänne?

Minä juoksin pois, niin nopeasti kuin pääsin, puristin Ilseä ja Candyä rintaani vasten ja kuulin kopsauksen. Juokseminen oli jotenkin huteraa, mutten edes miettinyt miksi. Minun oli pakko päästä pois. Pois jonnekin, missä saisin olla yksin.

Toinen puoli rannasta oli täysin pimeänä. Se kävisi hyvin. Istuin rantakivikolle. Minun teki mieli itkeä, mutten tiennyt miksi. Siitähän oli liian monta kuukautta. Ei sen pitäisi häiritä enää. Mutta silti se häiritsi. Ilse kehräsi ja Candy katsoi minuun avuttomasti. Ei se ymmärtänyt, mikä minua vaivasi. Se oli vielä niin pieni. Silittelin sen päätä hajamielisesti ja sitten huomasin…

Että minulta puuttui kenkä.

”Jestas”, huokaisin. ”Ei kai taas?”

Istuin siinä yksikseni jonkun aikaa. Kengän olin riisunut, uitin paljaita jalkojani viileässä merivedessä ja se tuntui hyvältä. Katselin taivasta, siellä oli tähtiä – kuinkas muutenkaan.
”Me katsoimme Rigelin kanssa tähtiä kotona”, minä sanoin. ”Se oli se ilta, ennen kuin lähdimme tälle matkalle. Annoin Rigelille nimen tähden mukaan. Se tuntui sopivalta.”
Niin, se oli, Rigel oli se, joka pani kaiken alulle, sen takia kihlasormus tippui viemäriin.
”Ja paskat”, oli se kärttyinen Nidoran varmaan ajatellut. Se oli ajatellut niin kuin minun pitäisi nyt ajatella.

”Lieparrrd!”

Säpsähdin, sillä oletin olleeni yksin täällä, mutta rantaviivaa pitkin laukkasi iso kissa, perässään joku. Hiroki ja Yuki? Ei, tulija oli paljon hintelämpi kuin Hiroki. Ei sen väliä, ei minua tässä pimeydessä huomattaisi.
”Täällähän sinä olet!” Kai huudahti.
Hups. Olin ihan unohtanut, että Kai oli paikalla, kun tapasin Hirokin.
”Onko joku hukassa?” Kai kysyi. Minä en kääntynyt. Ehkä hän menisi pois, jos en reagoisi. Halusin olla rauhassa.
Kai ei kuitenkaan luovuttanut, vaan istui kivikolle viereeni. Kain heilutteli puuttuvaa kenkääni sormensa päässä ja hymyili levollisesti. Ilse loikkasi sylistäni maahan tervehtiäkseen uuden muodon saavuttanutta lajitoveriaan, tai no entistä lajitoveriaan. Ilse nuuhki uutta ilmestystä uteliaana. Isompi kissa pökkäisi pientä kissaa lempeästi päällään ja kehräsi kuuluvasti.
”Hiroki on mäntti”, Kai totesi. ”Ottelin häntä vastaan rannalla, tyypillä tuntuu olevan jonkin suuruuskompleksi.”
”Joo”, vastasin epämääräisesti.
”Tahdotko jutella siitä?” Kai kysyi, kaiketi ihan hyvää tarkoittaen.
”En”, vastasin hiljaa.

”Miksiköhän sinulla on tapana menettää kenkäsi?” Kai kysyi, naurahtaen – ikään kuin se olisi ollut jotenkin koomista.
”En tiedä”, vastasin.
”Miksiköhän lentävät kengät aina osuvat otsaani?” Kai mietti. Nostin katseeni ja sain huomata, että Kain otsaan oli tullut jonkinlainen punainen jälki. Kengän korko oli varmaan osunut siihen tai jotain.
”Ehkä sinä olet altis lentäville kengille”, minä heitin.
”Niin varmaan.” Kai nauroi.

Kommentit:

Chidori


20 >
Liekö panostit tähän tarinaan tavallista enemmän tai sitten olet petrannut huimasti kirjoittajana lyhyen ajan sisään — parin edellisen luvun aikana tyylisi on ollut selvästi muuttumaan päin! Voisi jopa sanoa, että tämä on saagan paras tarina tähän mennessä. Miwan ajatuksia selostettiin aiempaa enemmän ja häneen tuli heti lisää ulottuvuutta. Miwa on tähän mennessä yrittänyt kovasti piilotella herkkää ja epävarmempaa puoltaan itsepäisyyden ja nasevien kommenttien taakse. Oli myös mukavaa, että Azura pääsi tärkeään rooliin tarinassa ja sai siten enemmän syvyyttä hänkin. Tähän asti tarinassasi esiintyneitä sivuhahmoja on nimittäin käsitelty aika pintapuolisesti. Tapahtumia ja tekstiä itsessään on muuten helpompi seurata, kun hahmoja ei ole niin paljoa käsiteltävänä, kuten tässä tarinassa. En tiedä, huomasitko asiaa itse kirjoittaessasi, mutta kannattaa ehdottomasti tehdä niin jatkossa! Toki on välillä mukavaa lukea myös koko köörin kohelluksesta. :’–)

Tuhkimo-satua oli muunneltu tarinaan aika paljon, mutta tärkeimmät piirteet siitä kuitenkin löytyvät. Hyvän haltijattaren ja Tuhkimon roolit sekoittuvat hieman hämmentävästi Miwan ja Azuran kesken: Azura oli se, jota suku halveksui ja joka jätettiin tarkoituksella pois juhlista (vrt. Tuhkimon äitipuoli ja sisarpuolet), mutta lopulta hän loihti kuitenkin Miwasta prinsessan, eli toimi tarinasi haltijattarena. Sisarkateus korvattiin tässä homofobialla, mikä oli mielenkiintoinen valinta — käsittelit aihetta sujuvasti tapahtumien ohessa. Sisarkateus tosin näkyi versiossasi myös juhlien kateellisissa Kai-fanitytöissä. Ikoninen lasikenkäkohtaus oli kivasti kytköksissä edelliseen lukuun. Kengät eivät näköjään tohdi pysyä Miwan jalassa, haha.

Näissä puitteissa tapahtumatarinasi on siis hyväksytty! :>

Candy +2lvl +3op, Ilse +1lvl +3op, Winona +2lvl +3op, Bellatrix +4op, Lolita +2lvl. Rahaa 130pd:tä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s