Aurora #2 > Hyvästit tai sitten ei

Tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Se oli ensimmäinen yö, jolloin nukuin heräilemättä painajaisiin. En oikeastaan muista näinkö unia ollenkaan. Peittooni oli kuitenkin ilmestynyt pieniä reikiä, koska Rigel oli – ilmeisesti keskellä yötä loikannut viereeni nukkumaan ja nojannut piikkisellä puolellaan peittoani vasten. Heräsin aamulla – joskus yhdentoista maissa siihen, että Rigel tökki päällään naamaani.
”Auts! Älä töki naamaani, kun nukun!”
No ei se sitten tökkinyt. Se vain vaihtoi paikkaa ja livahti peiton alle – vain pistelläkseen jalkojani.
”Auts! Älä pistele varpaitani!”
”Nidoo!”
”No en varmana nouse, mene itse nukkumaan!”
”Rousk!”
”Auts!” Kun päivä alkaa sillä, että erittäin terävähampainen Nidoran sinua varpaasta, päivä ei takuulla voi alkaa hyvin.
”Perhana, Rigel!”
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Mikä tässä on ongelmana?” Minä mutisin.
”Nidoran!” Rigel huudahti.
”Ai että koska sinä et nuku, ei nuku kukaan muukaan?” Minä arvasin. Nidoran nyökkäsi kiivaasti.
”No hyvä on”, minä huokaisin. ”Mutta yöpaitasillani en lähde hiippailemaan, tiedä se.” Nidoran ei tuntunut ymmärtävän, etten halunnut sen katsovan, kun vaihdoin vaatteita, olihan se urossukupuolta, eikä noista koskaan tiennyt. Se vain tuijotti minua typertyneenä, eikä käsittänyt millään, miksei saanut tuijottaa minua.
”Käänny ympäri!” Minä määräsin. Nidoran mutisi ärtyneenä jotain. Vedin päälleni mustat polviin asti yltävät mustat legginsit ja siniset farkkushortsit – ja kyllä oli talvi, tai ainakin sen tapainen. Vedin ylleni pitkän mustan paidan ja sen päälle harmahtavan vihreän t-paidan, jota koristi purppuran värinen numero kolmetoista – epäonnen numero, kuinkas muutenkaan.
”Saat kääntyä Rigel”, Minä sanoin. ”Onko sinun nälkä?”
Nidoran katsoi minua närkästyneesti. Minä puolestani haukottelin, oli liian aikaista olla ylhäällä – ainakin minulle. No sopi toivoa, että Himeko ja hänen hirviönsä olivat vielä unten mailla. Olin täysin varma siitä, ettei Himeko antaisi eilisen olla. Hän ei ollut järin hyvä kouluttaja ja kerronpa miksi. Ensinäkin minusta Rigel teki oikein, kun se tuli eilen ja tönäisi sitä rumilusta, mutta mikäli minä Himekoa tunsin, hän varmasti kostaisi sen, pokémoniensa avulla.

”Miwanen, sinäkö se olet?” Isoäiti kysyi, kun astuin keittiöön. ”Puoli vuotta sitten nousit viimeksi tähän aikaan.”
”Rigel puri minua varpaasta, kun en herännyt”, minä huokaisin.
”Rigel?” Isoäiti kysyi, hän ei katsonut minuun, sillä laittoi juuri aamiaista, paistoi munakasta – tietenkin kasvis painotteista, sillä me emme varastaneet pokémonien munia.
”Nidoran”, minä sanoin.
Isoäiti kääntyi katsomaan minua ja jalkani vieressä olevaa Nidorania ja hymyili: ”Miksi sen nimi on Rigel?”
”Se tykkää tähdistä”, minä mutisin ja istuin pöydän ääreen.
”Mitä aiotte tehdä tänään?” Isoäiti kysyi.
”Ei mitään kai”, minä kohautin hartioitani.
”Menisitte ulos, kaupunkiin”, isoäiti sanoi.
”Kylään, tarkoitat”, minä mutisin.
”Ulkoilma tekisi sinulle hyvää – ja hänelle myös”, isoäiti sanoi.
”Katsotaan sitä sitten”, minä mutisin.
”Kappas Miwa on noussut tänään aikaisin”, Nobuko totesi tullessaan keittiöön. ”Mistäs nyt tuulee?”
”Rigel puri minua varpaasta”, minä vastasin. ”Rigel, Nidoran.”
”Se siis halusi sinun nousevan”, Nobuko naurahti.
”Joo”, minä mutisin. ”Mites prinsessa?”
”Nukkuu”, Nobuko sanoi.
”Hyvä”, Minä mutisin.  Isoäiti antoi Rigelille myrkkytyypin  pokémoneille tarkoitettua ruokaa, jonka pokémon ahmi innokkaasti. Minä puolestani söin munakkaani, mitään sanomatta. Sitten tuli Hiro, joka päätti tuupata Rigelin sen ruokakuppiin. Ja voitte varmasti arvata, mitä Rigel siitä piti.
”Hei!” Minä älähdin. ”Jätä pienempäsi rauhaan, muhvi!”
”Älä hauku Hiroa!” Himeko huudahti.

 Voi taivas, hänenhän piti nukkua.

”Haukun tuota kiusankappaletta, kun siltä tuntuu!” Minä tiuskaisin.
”Lopettakaa tuo”, isoäiti sanoi. ”Syö aamiaisesi, Hime.”
”Hän saa ensin pyytää Hirolta anteeksi!” Himeko vaati. ”On silläkin tunteet!”
Vai tunteet? Älkää naurattako, se on ollut kaikkien, erityisesti minun kiusanani, ei siinä tunteita tarvittu, ainakaan hyviä sellaisia.
”Miksi se sitten kiusaa Rigeliä, jos saan kysyä?” Minä kysyin pistävällä äänellä.
”Mikä hitto on Rigel?” Himeko kysyi.
”Se on tuon Nidoranin nimi, ääliö”, minä ärähdin.
”No se… mikä se nyt olikaan, kävi eilen Hiron kimppuun!” Himeko puolustautui.
Koska se suuttui, ja yritti luultavasti vain suojella minua. Minä ajattelin. Tosin suojella oli vahva sana, ehkä se ei sentään suojellut minua siinä mielessä. Rigel murisi Hirolle, olin aika varma, että se olisi käynyt Linoonen kimppuun, ellen olisi nostanut Nidorania syliini.
”Mennään, Rigel”, minä mutisin. ”Täällä ei voi olla.” Kävin nopeasti yläkerrassa, huoneessani. Rigel sai poikkeuksellisesti istua sängylläni, kun harjasin tummanruskeat hiukseni ja sidoin ne kahdelle saparolle, kuten minulla oli tapana. Otin vaatekaapistani sille matkalle, mikä ei ikinä toteutunut ostetun keltaisen poképallo-vyön, joka oli myös laukku, sillä siinä oli monia taskuja, johon mahtui tavaraa. Kiinnitin sen vyötärölleni, muuten vain.
”Lähdetään ulos, Rigel”, minä sanoin. ”Vain siksi, ettemme kumpikaan pysy tolkuissamme, jos pysymme täällä, tuon ja hirviöidensä kanssa.”

”Menetkö jonnekin, Miwa?” Isoisä kysyi, hän oli juuri tullut pihalta, töitä tekemästä, kun laskeuduin Rigelin kanssa portaat alas.
”Mennään ulos, minä ja Rigel”, minä vastasin. ”Nidoranin nimi on Rigel.”
”Jaahas”, isoisä sanoi. ”Mutta pysykää kaukana Mt. Crystalista.”
”Joo, joo”, minä vastasin. ”Emme me sentään jäätyä tahdo.”
”No hyvä”, isoisä hymyili. ”Pitäkää hauskaa.”
”Niin hauskaa kun tässä peräkylässä suinkin voi pitää”, minä mutisin. Rigel murahti heti perään.
Menin suoraa tietä eteiseen, Rigel seurasi, se loikki kuin jänis perässäni. Laitoin jalkaani pitkät tummanpunaiset joka sään saappaani, olimme juuri aikeissa lähteä, mutta isoäiti tuli eteiseen, pienen paketin kanssa.
”Tässä on sinulle vähän evästä, pikkuinen”, isoäiti hymyili. ”Pakkasin mukaasi vähän munakasta ja kaakaota, sekä pokémon ruokaa Rigelille.”
”Kiitos, mummi”, minä sanoin. ”Emme mene kauas.”
”Yritän puhua Himelle järkeä. Kyllä hän kuuntelee”, isoäiti sanoi. Avasin oven ja nyökkäsin.
”Mentiin, Rigel.”
”Nidoran!”
Huokaisin onnesta, kun pääsin ulos tuosta talosta. Rigel nuuhki ulkoilmaa kiinnostuneena.
”Täällä ei ole paljoa nähtävää”, minä huokaisin. ”Isoin rakennus on pokémonhoitola. Minä en ikinä ole käynyt siellä.”
”Nido!”
”Ei, me emme voi mennä Mt. Crystalille. Yritin kerran, minua potkittiin persuksille. Olin silloin pienempi”, minä kerroin. ”Tulitko sinä sieltä, Rigel?”
”Nidoo”, Nidoran pudisti päätään. Me kävelimme – Rigel loikki, ja minä kävelin kylän poikki. Oli niin vilpoista, ettei kukaan halunnut olla ulkona.
”Katso, Rigel, siinä on hoitola”, minä sanoin ja osoitin tien liepeillä olevaa suurta jäänsinisen väristä rakennusta, jonka kattoa tukivat kaksi paksua pilaria. Mutta Rigel ei katsonut sitä, Itse asiassa se teki parhaansa välttääkseen katsekontaktin rakennuksen kanssa.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
Mutta Rigel ei vastannut.
”Tuolta minä löysin sinut”, minä sanoin ja osoitin tietä, joka johti Route 101:lle. Sinne Rigel lähti pomppimaan.
”Hei, Rigel!” Minä huusin. ”Odotas, älä mene sinne, peeveli!”
Se pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Se olisi varmaan sanonut: ”Kuule tyttö, seuraa minua. Ei täällä ole parempaakaan tekemistä.”
”No siinä olet kyllä oikeassa, Rigel”, minä totesin, ja ketä se muka haittaisi, jos kävisin vähän kävelemässä route 101:llä?

Oli kylmä, liian kylmä. Rigelillä ei näyttänyt olenkaan kylmä, onnekas. Edessämme oli luminen tie, ilma tuoksui kuusikolta, eikä mikään ihme, sillä route 101 oli kuusikkoa. Aamuilma oli sumuista, viileää. Oli hiljaista, jostain kuului vaimeaa ääntelyä, ruohikko kahisi.
”Pokémonit ovat aamuvirkkuja”, minä totesin. ”Et taida olla ainoa laatua Rigel.”
”Nidoo”, Nidoran vastasi.
Kävelin Rigelin perässä, tietä pitkin, emme me minnekään menisi, etenkään seuraavaan kaupunkiin. Kunhan olimme vain.
Rigel nuuhki ja tarkkaili maastoa innostuneena. Tulikohan se täältä? Missä se mahtoi asua oikeasti?
”Onko tämä paikka kotisi Rigel?” Minä kysyin.
Rigel ei vastannut. Se katsahti minuun, muttei sanonut mitään.

Ehkei sillä ollut kotia.

”Joskus minustakin tuntuu samalta”, minä huokaisin. ”Saattaa näyttää että kotona on kaikki hyvin, mutta… no en ole suosikkityttö. Kuvittele Rigel, nuorimmainen ilman pokémonia. Ne puhuvat joskus selän takana, tiedätkö, en ole niin tyhmä, kuin miltä näytän, ne eivät tajua, että omistan myös korvat.”
Rigel katsoi minua ymmärtäväisesti – tai niin minä ainakin kuvittelin. Huokaisin uudelleen ja maleksin vanhan puunkannon luo ja iskin persukseni sille. Rigel käveli luokseni, se asetti etujalkansa oikealle jalalleni – hassua vai mitä?
”Äiti ja isä kuolivat onnettomuudessa, kun olin pieni”, minä huokaisin. ”Sen jälkeen me tulimme tänne, ja asuimme isovanhempien kanssa. Se ei tuntunut kodilta silloin, eikä oikein tunnu nytkään. Minun piti lähteä, mutta öäh, matkatoverini heittikin minut roskikseen.”
”Nido?”
”No ei oikeasti, mutta niin tapaan sanoa”, minä naurahdin. ”Yleensä en edes puhu siitä. Olet kummallinen tapaus Rigel, miksi puhun tästä kanssasi? Ymmärrätkö sinä edes mitä puhun?”
Silloin Rigel loikkasi polvelleni, se näykkäisi minua korvan lehdestä, näykkäsi, ei purrut, ei ainakaan tällä kertaa.
”Koskettava tarina”, ääni kuului selkäni takaa, minä säpsähdin. Selkäni takana seisoi atleettisen näköinen poika, nuori mies – kai, hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset, tummanvaaleat oikeastaan, hänellä oli otsallaan tumman värinen huivi, otsahiuksiensa alla. Hänellä oli violetit silmät, ja yllään melkein koko musta asu, mustat housut, musta pitkähihainen paita, paidan keskellä oli pyramidin muotoinen sininen raita, rinnuksissa oli kirjain: I.
Rigel alkoi murista.
”Kuka hemmetti sinä olet?” Minä tiuskaisin. ”Kai sinä tiedät, että toisten kuuntelu on saakelin rumaa?”
Tyyppi hymyili minulle, ärsyttävällä tavalla. Kyllä hän tiesi tehneensä ”väärin”, mutta hän tuskin välittikään siitä.

Katsoin poikaa uudelleen, ihanan typerä asu.

”Naamiaisistako olet tulossa?” Minä kysyin. ”Näytät ihan hemmetin tyhmältä.”
”Kiitos kysymästä, minulla menee hyvin”, poika jatkoi miellyttävällä äänellä. ”Entäs itselläsi – Miwa Saeki?”
Hei, hetkinen! Miten tuo pukupelle tiesi nimeni? No väliäkö sillä, näytti siltä, että minä olin joko unohtanut jonkun hyypän kasvot tai olin saanut jossain elämäni vaiheessa stalkkerin.
 ”Tunnenko minä sinut jostain?” Kysyin terävällä äänellä. ”En kyllä seurustele sirkuspellejen kanssa.”
”En usko, että tunnet, Miwanen”, poika naurahti. Okei, stalkkeri. Vain isoäiti kutsui minua tuolla nimellä, minulla oli stalkkeri täällä – oli se miten vainoharhaista tahansa.
”Stalkkeri”, minä totesin.
”No en oikeastaan, ne vain antoivat lapun”, poika puheli rauhallisella äänellä.
”Minkä hiton lapun?” Minä tiuskaisin.
”Etpä taida olla kovin kärsivällinen”, poika hymähti. ”Olen vain viestintuoja, älä minua ammu.”
”Viestintuoja keneltä?” Minä tiukkasin.
”Et sinä heitä tunne”, poika sanoi. ”Mutta he ovat pitäneet sinua silmällä jo puolisen vuotta.”
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Invisible”, hän sanoi.
”Pitäisikö minun tietää mikä se on?” Minä kysyin silmiäni siristäen. Rigel murahti.
”Eräs rikollisjärjestö”, no kuinkas muutenkaan.
”Ja koipiklaanin kanssa yhteistyössä oletan”, minä naurahdin pilkallisesti. ”Tämän täytyy olla jokin pila.”
”Kun ei ole”, poika sanoi. ”Minä itse kuulun siihen järjestöön.”
”Kuulitko piikkinen, minulla on rikollisstalkkeri!” Minä huudahdin.
”Viesti on tämä: Jos haluat näyttää sille tyypille, miten vahva todella olet, jos haluat hänen kärsivän samalla tavalla kuin hän laittoi sinut kärsimään, liity meihin, jos haluat näyttää kaikille mistä sinut on tehty, liity meihin.” Siinäpä vasta pitkä viesti.
”Fiksua. Minulla kun ei ole omaa pokémonia”, minä vastasin.
”Entäs tuo Nidoran sitten?” Poika kysyi kulmiaan kohottaen.
”Sori. Villi ja vapaa”, minä tähdensin.
”Ai niinkö?” Poika kysyi, ja näytti suoraan sanottuna typerältä. ”Se näyttää kuitenkin pitävän sinus…”
Sitten Rigel suuttui.  Se loikkasi sylistäni silmän räpäyksessä ja hyökkäsi muukalaisen jalan kimppuun, se puski sarvellaan tyypin jalkoja.
”Nidoo! Nidoo!” Rigel ilmeisesti sanoi. ”Painu sinne missä pippuri kasvaa!” tai ehkä ”Meikäpoika ei tykkää kenestäkään!”
”No hyvä on, poika”, tyyppi naurahti. ”Minä menen ja jätän emäntäsi rauhaan.”
”Minä hiton emännän?” Minä tiuskaisin.
”Nähdään taas!” Poika heilautti kättään hyvästiksi ja paineli niine hyvineen mahdollisimman kauas minusta. Hyvä.
”Siinäpä vasta naurettava viesti”, minä huokaisin. ”No niin, Rigel. Mennään kotiin, on kylmä.”

Tiedättekö, joskus ihmiset eivät tule toimeen millään, ei vaikka millä yrittäisi, se sama pätee pokémoneihin. Hiro ja Rigel olivat päättäneet, etteivät pidä toisistaan. Hiro odotti meidän paluutamme eteisessä, ja sanon tämän varmaan tuhannen kerran: Se on kiero pokémon.  Avasin oven ja se luihu hyökkäsi Rigelin kimppuun. Se oli tosin unohtanut, miten piikikäs Rigel oli. Linoonen ihoon tuli verta vuotavia pieniä naarmuja. Rigel ei tehnyt mitään. Ei ollut sen vika, että Hiro sai osansa myrkystä – kuten minä eilen. Linoone alkoi täristä.
”Sehän on myrkytetty!” Himeko kiljahti, tullessaan paikalle – vain koko talo oli kuullut metelin, mikä syntyi siitä, kun kaksi pokémonia rymähti alas ulkorappuja.
”Tuo Nidoran on mielenvikainen!” Himeko syytti. ”Se ei voi asua täällä! Vie se heti pois!”
”En varmana vie!” Minä huusin.
Mutta tiedättekö mikä tässä perheessä on vikana? Se on Himeko. Himekoa kohdeltiin niin kuin hän olisi nuorin, hän sai aina tahtonsa läpi. Ja tarkoitan, aina. Siitä tuli kova riita. Minä melkein läväytin häntä naamaan. Isoisä tuli väliin. Lopulta ne sanoivat:
”Jospa veisit ystäväsi hoitolaan – ainakin siksi kunnes…”
”Prinsessapentu muuttaa helvettiin täältä?” Minä kysyin ja nostin maassa istuvan Nidoranin syliini. ”Loistavaa! Te olette kyllä yksiä paskiaisia!”
”Miwanen!” Isoäiti katsoi minua kauhistuneena. Hän katsoi minua kuin vierasta. Hän ei tainnut tuntea minua niin hyvin kuin luuli.
”Painukaa helvettiin, te kaikki!” Minä karjaisin, niin että koko kylän pahanen kaikui. En jäänyt odottamaan, että minut pistettäisiin huoneeseeni rauhoittumaan, kuin olisin joku ylireagoinut viisivuotias kakara. Ei, minä lähdin ja vauhdilla sittenkin. En tiennyt, minne tästä voisi enää mennä, kotiin ei ainakaan. Sitten huomasin itkeväni. Reilua meininkiä. Olin masistellut puolisen vuotta, en ollut edes yrittänyt piristyä, sitten kun saan jonkun aiheen olla masentelematta, se otetaan minulta pois koska se peevelin primadonna.
”Oletko se Saekin tyttö?” Joku kysyi. Huomaamattani olin kävellyt laboratoriohoitolan luo – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua.
”Ja olet löytänyt Nidoranin!” Minulle puhui tyttö, jolla oli – yök, kirkkaan pinkit hiukset kahdella lyhyellä saparolla pään molemmin puolin. ”Se on ollut kadoksissa kolme päivää.”
”Täältäkö sinä olet kotoisin, Rigel?” Minä kysyin, mutta Rigel ei tapansa mukaan vastannut.
”Nimesitkö sen Rigeliksi?” Tyttö kysyi.
”Joo. Se tykkää tähdistä”, minä mumisin.
”Voisin ottaa sen takaisin sisälle”, tyttö ehdotti, mutta Rigel oli aivan eri mieltä. Se upotti hampaansa hihaani ja murisi tytölle, joka yritti ottaa sen pois minulta.
”Taasko se temppuilee?” Tyttö huokaisi.
”Joo”, minä huokaisin. ”Se ei taida haluta takaisin.”
”Tai sitten se ei halua erota sinusta, nuori neiti”, hoitolan ovesta astui ulos vähän keski-ikäistä vanhempi naishenkilö, jolla oli punertavan ruskeat hiukset, nutturalle pään taakse nostettuna, hänellä oli yllään pitkä valkoinen takki, joka ylsi aina sääriin asti.
”Professori”, tyttö sanoi. ”Nidoran löytyi.”
”Niin näkyy”, vanhempi nainen sanoi. ”Se näkyy myös löytäneen jotain itselleen.”
Rigel murahti.
”Kukas sinä sitten olette?” Minä kysyin.
”Sinä lienet se Saekin tyttö?” Professori – kuten pinkkipää sanoi, kysyi. ”Minä olen professori Aura Green, muutin tänne pari viikkoa sitten, pidän komentoa labrassa.”
”Ai”, minä mutisin. ”Miksi kukaan haluaisi muuttaa tänne?”
”Suurkaupunkiin verrattuna tämä on mukavaa vaihtelua”, professori Aura naurahti. ”Asuin ennen Marble Cityssä, se on suuri kaupunki vähän kauempana.”
”Mikä tahansa on parempi kuin tämä kylän pahanen”, minä mutisin.
”Mutta tuo Nidoran on aika… hankala”, professori Aura muotoili sanansa.
”Joo, se on. Mutta täysin kiltit pokémonit ovat tylsiä”, minä huomautin.
”Totta. Mutta puhutaanpa nyt tuosta Nidoranista, Rigelkö sen nimi oli?” Professori kysyi.
Minä nyökkäsin vastaukseksi.
”Se karkailee alinomaa, olen saanut sen kiinni pari kertaa, mutta siitä ei taida olla apua”, professori sanoi.
”Joten?” Minä kysyin.
”Ottaisitko sinä sen?” Se oli suoraa. ”Se näyttää kiintyneen sinuun ja kaipaa uusia ympyröitä.”
Se oli ensimmäinen kerta sinä päivänä, kun hymy nousi huulilleni, mutta tyydyin vain nyökkäämään.
”Olen minäkin kyllästynyt näihin ympyröihin.”
”Se on päätetty sitten”, professori hymyili. ”Rosie, hakisitko tämän Nidoranin poképallon ja kouluttajaluvan neiti Saekille?”
”Kyllä, professori”, pinkkitukkainen tyttö sanoi, hän katosi hetkeksi hoitolan sisään ja palasi sitten takaisin. Hänellä oli mukanaan poképallo ja muovilla päällystetty paperi liuska. Sen täytyi olla kouluttajan lupa.
”Aiotko lähteä matkalle?” Tyttö kysyi.
”Se taitaa olla minulle parasta lääkettä”, minä sanoin. ”Rigelille myös.”

Kommentit:

Chidori


Tarina 2 >
Voi voi Miwaa…ei ole helppoa olla Himekon sisko. Vaikuttaa siltä, että Rigel ja Miwa alkavat pikkuhiljaa ystävystyä. Paino sanalla pikkuhiljaa. Alun herätyskohtaus oli herttainen, vaikka mua vähän pelottaa Miwan terveyden puolesta, kun myrkkyä tihkuva pokémon puree ja pistelee häntä jatkuvasti. :’D Invisible-ryhmä vaikuttaa mielenkiintoiselta, vieläpä kun ilmoitit ryhtyväsi rikollisen ammattiin! Pakko muuten ainakin vielä kerran kehua kirjoitustyyliäsi ja loistavia sanavalintojasi, hirmuisen viihdyttävää oli tätäkin tarinaa lukea! :3

Rigel saa tason ja +3 onnellisuutta. Miwalle rahaa 70pd:tä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s