Tarina on alun perin julkaistu Lokakuussa 2013.
Aurora Town on pieni kylä – ei voi sanoa kaupunki, sillä siihen eivät riitä asuinluvut (tai mitkä ne nyt virallisesti ovatkaan), vuoren kupeessa. Täällä on aina kylmä, kuin tämä kylä olisi sydänjuuriaan myöten jäätynyt, kuten minä. Lunta, lunta, lunta, kahdeksan kuukautta lunta, ja voi olla sen jälkeenkin, säästä ei koskaan tiedä. Tarinamme alkaa eräänä sumuisena, kirpeänä (ja lumisena) kevättalven päivänä, jolloin minä maleksin, missä nyt satuin maleksimaan. Olisi kiva sanoa, että lähdin tästä peräkylästä kävelemään, mutta juuri niin en tehnyt. Miksikö kenties? Koska vanhempani olivat vannottaneet minua olemaan tekemättä niin, koska ilman pokémonia olisin kaikkien verenhimoisten villi pokémonien armoilla. Ehkä minä vähän liioittelen, koska juuri nyt minua ottaa pahasti päähän ihan kaikki, eikä se johdu perheestäni, he ovat suurimmaksi osaksi ihan mukavaa sakkia, jopa siskoni, joita oli kaksi, kyllä hekin olivat ihan mukavaa sakkia, toisinaan. Tässä oli nyt kyse muusta, onneksi se muu oli älynnyt itsekin painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta se ei silti tarkoita, että unohtaminen kävisi käden käänteessä, koska ei käynyt. Huokaisin alakuloisesti. Tuuli kylmästi, tuuli läpäisi hetkessä villapuseroni. Olisi tullut kylmä, ellen olisi ollut jäässä jo valmiiksi. Oli helmikuu, ja taivaalta tipahteli valkeita pikkuruisia lumihiutaleita ja lunta minä vihasin. Olin jo ties, kuinka kauan ruinannut, että muuttaisimme täältä johonkin lumettomaan paikkaan. Mutta ei. Ja syyksi sain, jotain typeriä tekosyitä, kuten sen, että olimme aina asuneet tässä peräkylässä. Katselin Route ykköselle johtavaa polkua, polun päässä näkyi olevan havukkoa. Voisin ihan hyvin mennä sinne, ei kukaan huomaisi ja villipokémonitkin olisivat kaiketi talviunilla, mutta aikeeni jäivät sille tielleen, sillä näin jonkun taapertavan metsästä, hyvin vaivanloisen näköisesti.
Astuin varovasti askeleen lähemmäs metsikköä, nähdäkseni paremmin,
tai oikeammin, nähdäkseni että siellä todellakin oli jotain. Se tästä
vielä puuttuisi, että näkisin olemattomia. Mutta en nähnyt olemattomia.
Siellä todellakin oli, joku pikkuinen hiukan jänistä muistuttava otus,
mutta se ei ollut tippaakaan pörröinen, sen sijaan se oli piikikäs kuin
mikä. Sitten se tuupertui lumeen. Seisoin paikoillani vähän aikaa,
katsoin, josko otus päättäisi sittenkin nousta, mutta se jäi siihen,
keskelle lumihankea makaamaan.
Sehän paleltuu tuossa. Kävelin hitaasti otusta kohti, ihan siltä
varalta, että se heräisi ja alkaisi riehua. Mutta ei se herännyt, se
kyllä hengitti, muttei aukaissut silmiään. Kumarruin varovasti
katsoakseni sitä tarkemmin, se oli jonkinlainen pokémon.
Kyllä, olinpas fiksu…
Nostin pokémonin varovasti syliini, se näytti olevan kunnossa –
ainakin päällisin puolin. Ja silloin se potkaisi minua naamaan, tai no
leukaan. Pokémonia, jolla oli piikkinen iho, tai no takapuoli, oli
muutenkin vaikea kantaa, sitten se vielä päätti aloittaa potkimisen ja
pistelemisen ja murinan.
”Rauhoituhan vähän!” Minä lopulta huudahdin. ”Yritän tässä vain auttaa!”
No siitäkös pokémon veti herneet nenään. Se alkoi kiljua (tai no, se kai
yritti karjua, mutta kiljumiselta se kyllä enimmikseen kuulosti.), se
sohi minua otsasarvensa kanssa rinnuksille, niin että villapaitani
hajosi siitä kohtaa, mihin minua oli pistetty.
”Hei, kuules!” Minä ärähdin. ”Paikka! Et voi nukkua täällä, sinähän
jäädyt!” Pokémon ei tietenkään vastannut mitään, se vain murahteli.
Minä huokaisin, en käsittänyt miten jotkut – kuten nuorempi isosiskoni
Himeko, rakastivat näitä otuksia. No olisihan tämäkin yksilö viehättävä
ollut, jos se olisi pysynyt paikoillaan, eikä olisi potkinut minua
naamaan.
”Auts! Nyt lopetat!” Minä karjaisin keuhkojeni täydeltä, mutta eihän se
mitään auttanut. Potkimisen olisin vielä kestänyt, mutta tällä yksiöllä
sattui vielä olemaan piikikäs iho, ja tietenkin ne upposivat ihooni.
Mutta ei se mitään. Ei se oikeastaan niin paljoa sattunut, olihan sitä
paljon kivuliaampaakin tullut vastaan.
Minulla ei ole oikeastaan paljoa sanottavaa Aurora Townista, se oli aika
mitään sanomaton peräkylä, josta kaikki lähtivät innoissaan ja
palasivat kuukausien kuluttua muka parempina ihmisinä, niin siskoni –
nuorempi – Himeko siis teki, hän voitti parit koordinaattorikisat ja se
siitä, oli nyt olevinaan kuin mikäkin mestari karvapallojensa kanssa.
Saekin perhe, eli minun perheeni asui vanhassa keltaisessa
omakotitalossa kylän laitamilla. Ja no vanhemmat, niitä ei ollut,
ajoivat itsensä sillalta alas tai jotain, en oikein muista. Olin pieni
silloin, enkä ole tullut kysyneeksi mitä silloin oikeastaan tapahtui.
Meitä on kolme siskosta, minä 21 vuotta, Himeko 24 vuotta ja Nobuko joka
on jo lähellä kolmeakymmentä. Luulisi että tuossa iässä olisi jo
muuttanut pois kotoa, mutta ei. Himeko kävi toisinaan, missähän lie,
Nobuko kävi korkeintaan lähikaupungeissa eikä ollut koskaan poissa
muutamaa viikkoa pidempää. Minä puolestani vain olin ja opettelin, sitä
kaikkea mitä nuoren neidin tuli osata, isoäiti Kotokon mielestä ainakin.
Tai no, minun piti lähteä keväällä, mutta siitä ei tullut mitään.
Kopistelin ylös kuistin portaita ja avasin oven.
”Miwanen, missä sinä olet ollut?” Isoäiti Kotoko huudahti jostain päin keittiötä.
”Ja noissa vaatteissa!” Isoisä Izumi tuumasi, heti kun näki, ettei
minulla ollut edes takkia päälläni. ”Siellähän on jäätävän kylmä,
jäätyäkö sinä tyttö haluat?” Isoisä Izumi käveli olohuoneesta
sanomalehti kädessään. Piikkipokémon alkoi oitis päästellä suustaan
outoja murahduksen tapaisia sähähdyksiä.
”No toithan sinä sentään mukanasi ystävän.” Isoisä totesi. ”Hoitolastako se on?”
”No ei ole”, minä mutisin. ”Se vain makasi keskellä lumihankea, metsän ja kylätien välissä.”
”Onko se kunnossa?” Isoisä kysyi.
”Se on varmaan vain väsynyt”, minä sanoin. ”Ja kylmissään.”
”Siltä näyttää”, isoisä sanoi ja katsahti sitten pokémonia. ”Tiesitkö muuten, että tuo on myrkky-tyypin pokémon?”
”En, enhän minä tiedä mitään pokémoneista”, minä vastasin turhautuneena.
”Käy nyt näyttämässä käsiäsi isoäidillesi, ettei hän sekoa myöhemmin”,
isoisä neuvoi. Minä huokaisin, katsahdin käsiäni, niissä oli muutamia
naarmuja, joissa oli, yök – purppurainen sävähdys.
”Minä käyn”, minä mumisin, riisuin lenkkarini ja potkin ne
epämääräisesti vain jonnekin. Isoäiti rakasti meidän keittiöitä, hän
käytännöllisesti katsoen oleili siellä koko ajan – jopa öisin hän
saattoi hiipiä keittiöön yöpalaa tekemään. Minäkin tykkäsin keittiöstä,
silloin kun olin siellä kahden isoäidin kanssa. Keittiössä tuoksui
hyvältä ja siellä oli aina lämmin, kaapit olivat täynnä ties mitä
syötävää ja ennen kaikkea, sinne eivät Himekon pokémonit tulleet
nokkaansa työntämään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, jotkut pokémonit –
kuten Nobukon Lampent Youko – se on oiva esimerkki hurmaavasta
pokémonista.
”Siinähän sinä olet lapsikulta,” Isoäiti parahti. Hän kun oli ehtinyt
jo tässä ajassa kipitellä keittiöön, eikä näin ollen kuullut
keskusteluani isoisän kanssa. ”Ja toit näemmä ystävän hoitolaltakin,
olihan jo senkin aika!”
”Ei se ole hoitolalta”, minä mutisin. ”Se makasi hangella, joten luulin että se on sairas tai jotain.”
”Voi sinun käsiäsi, pikkuinen!” Isoäiti huokaisi. ”Ei Nidorania sen piikeistä kanneta, nehän ovat täynnä myrkkyä.”
”Oi kun kiva”, minä mutisin.
”Sinun pitää heti laittaa haavoihin puhdistusainetta”, isoäiti neuvoi.
”Onko se sitten vaaraksi?”
”Noin pienen Nidoranin myrkky ei ole niin vaarallista”, isoäiti sanoi.
Nidoran ei ilmeisesti tykännyt sanasta ”pieni” – koska se otti ja iski
hampaansa peukalooni.
”Auts!” Minä murahdin. ”Lopeta tuo pureminen! En ole mikään purulelu!”
”Olette nähtävästi yhtä itsepäisiä molemmat”, Isoäiti naurahti,
seurattuaan puremista hetken sivusta. ”Siitä tulisi sinulle hyvä ystävä,
Miwa.”
”Tuskinpa tämä mitään ystävää tahtoo riesakseen”, Minä vastasin.
”Älä sano noin”, isoäiti vastusti. ”Ehkä silläkin on takanaan rankat pari kuukautta.”
”Miten vain”, Minä mutisin. ”Vien tämän piikkipersuksen huoneeseeni
lepäämään, ja sano Himekolle että jos hänen häiriintynyt Linoonensa edes
yrittää kampittaa minut tai tunkea nokkansa huoneeseeni, minä teen
siitä turkin.”
Mutta isoäiti se vaan nauroi. Minusta tämä ei ollut tippaakaan hauskaa.
Himekon Linoone, jonka hän oli jostain hankkinut kisoja varten, kauan
sitten Zigzagoonina oli oikea riesa! Se ilmestyi salamyhkäisesti
jonnekin, esimerkiksi rappusten ylätasanteelle, ja sanotaan nyt vaikka
esimerkkinä, että juuri kun menen alas rappusia, se päättää, että onpas
kiva juosta Miwan jalkojen välistä, ja katsoa kuinka se kaatuu. Minulta
nyrjähti siinä rytäkässä ranne, enkä saanut edes anteeksipyyntöä.
Nyt sitä kiusankappaletta ei onneksi näkynyt mailla eikä halmeilla. Se
oli kai Himekon huoneessa, yhdessä kouluttajansa kanssa. Himeko varmaan
peilaili itseään peilistä tai harjasi pokémoniensa turkkeja, hänellä oli
neljä pokémonia, kaikki pörröisiä. Nobukolla oli sen sijaan vain kolme,
kaikki mukavia ja hyvin koulutettuja – samaa ei voinut sanoa Himekon
rakkaista karvapalloista.
Yläkertaan mentäessä on käytävä, neljä huonetta, tyhjä tila, jossa on
sohva ja telkkari, vessakin löytyy kylpyhuoneen yhteydessä.
Ensimmäisessä huoneessa, heti vasemmalle katsottaessa näkyy ensimmäisen
huoneen ovi, siellä nukkuvat isovanhemmat. Oikealla puolella vähän
matkan päässä taas näkyy toinen ovi, jolle on ripustettu yksinkertainen
ruusuin reunoilta koristeltu puukyltti, jossa lukee: ”Täällä asuu
Nobuko”,
Nobukon huonetta vastapäätä on vielä yksi ovi, jossa pitäisi olla
kyltti: ”Täällä asuu hänen majesteettinsa Himeko”, – Himekon huone siis.
Minun huoneeni on käytävän perällä, lähimpänä kylpyhuonetta, kätevää
sillä sen pystyi varaamaan helposti – ennen perheemme virallista
hienohelmaa.
Kävelin huoneeseeni ja suljin oven perässäni – huoneeni ovessa oli
muuten kyltti: ”Pääsy kielletty, kuoleman rangaistuksenkin uhalla. Jos
on ihan pakko häiritä – koputa edes! (Himeko koskee myös sinua!)” –
Koska olin jo pitkään, ollut sitä mieltä, ettei Himeko koskaan oppisi
koputtamaan, ennen kuin astuisi sisään huoneeseeni. Huoneeni oli
kaikista pienin – kuinka ironista, perheen nuorimmalle pienin huone.
Pidin kaikesta huolimatta pikku sopistani, se oli nimittäin tämän talon
lämpimin huone. Lisäksi siellä oli telkkari, pieni läppäri,
matkatelkkari, kirjoituspöytä, jossa pieni läppärini asui. Sekä varsin
mukava sänky. Pattereita oli kaksi. Toisen patterin edessä oli tyynyin
pehmustettu kori, sillä Youko, Ryoko ja Hyeng tykkäsivät käpertyä siihen
päivänokosille. Nyt minä asetin Nidoranin siihen – se oli onneksi
lakannut pureskelemasta peukaloani, eikä pannut ollenkaan pahakseen, kun
laskin sen makaamaan koriin. Nidoran käänsi tyytyväisenä kylkeä ja
ilmeisesti alkoi vetää tirsoja.
Minä puolestani käperryin sängylleni, ja aloin tuijottaa lempiohjelmaani
vanhoilta videokaseteilta. Ohjelmassa seurattiin neljän ihmismäisen
Squirtlen seikkailuja ja taisteluja ilkeitä ihmisninjoja vastaan.
Sitten meinasin kuolla säikähdyksestä. Youko nimittäin ilmestyi
luokseni, yläpuolelleni kuin tyhjästä. Se kantoi päänsä päällä
ensiapulaukkua.
”Youko, onko sinun pakko tehdä aina tuo sama temppu?” Minä huokaisin.
”Laam”, pokémon hymähti ja heitti minulle ilmasta ensiapulaukun. Jaahas, taas se auttaa isoäitiä.
”Kiitos tästä”, minä sanoin. ”Mene nyt säikyttämään, vaikka Himeko.”
Sen sanottuani Youko vain katosi, hetken kuluttua kuulin karmaisevan –
tai oikeastaan koomisen sopraanokiljaisun käytävältä. Nousin ylös
katsoakseni – tai oikeammin: nähdäkseni Himekon ilmeen, sillä Youko oli
takuulla lipunut hänen taakseen laittautumishetkellä – ja tällaiseen
näkyyn ei ikinä kyllästy! Avasin oven raolleen ja kurkistin siitä ulos.
Nidorankin kiinnostui asiasta ja kömpi katsomaan. Se päästi käheän
äännähdyksen, kun näki Himekon – vähän kuin naurahduksen, eikä ollut
suinkaan ainut jota nauratti. Himekon maskarat olivat levinneet ja hänen
mustan ruskeat hiuksensa sojottivat pystyssä, tiedättehän, kuten
silloin kuin hiukset sähköistyvät. Nao oli varmaan säikähtänyt Youkoa.
Minäkin nauroin näylle, olisipa Himeko useammin noin huvittavan
näköinen!
”Mille sinä naurat?” Hän ärähti. ”Ja mikä tuo on?”
”Sitä kutsutaan kai Nidoraniksi”, minä vastasin. ”No mitä Nao?
Säikähtikö se?” En saanut vastausta, sillä Himekolla oli kiire mennä
haukkumaan Nobuko ja hänen Lampentinsa.
Kun minun oli tarkoitus mennä sängylleni ja löhötä siinä vaikka koko
loppu elämäni, jos sain itse päättää, Mutta pikku Nidorankin oli
huomannut, miten mukavalta minun sänkyni näytti, joten päätin harpata
pokémonin yli ja vallata sänkyni, mikä onnistuikin hyvin. Paitsi että
Nidoran loikkasi sängylleni ja yritti puskea minut alas, mutta viime
hetkellä tulin napanneeksi jonkun Himekon minulle antaman ällöttävän
sydämenmuotoisen sohvatyynyn. Nidoranin sarvi porasi sen keskelle pienen
reiän. Lopulta se luovutti, minä jatkoin löhöilyäni, mutta Nidoran jäi
siihen missä oli. Se jäi tuijottamaan minua, joten tuijotin takaisin.
Jatkoimme tuijottelua niin kauan, että nukahdin. Nidorankin nukahti.
Heräsin koputukseen. Nobuko kurkisti huoneeseeni.
”Ruoka”, hän sanoi. ”Nukuitko sinä?”
”Tarkemmin sanottuna, me nukuimme”, minä korjasin.
”Miten pikku vieras jaksaa?” Nobuko kysyi hymyillen. Hän oli meistä se
kärsivällisin ja aikuismaisin, hän oli se, joka aina ymmärsi, auttoi kun
sitä tarvitsin.
”Se ei pidä sanasta pieni”, minä varoitin.
”Tule syömään”, Nobuko sanoi. Minä nyökkäsin ja nousin sängystä. Kävelin
rappuset alas. Tänään meillä oli ruokana jotain muhennosta, joka oli
tehty sienistä. Se oli oikein hyvää. Himeko ei ollut juttutuulella,
mutta muuten tunnelma oli lähes mainio.
”Sinä olet tänään paremmalla tuulella”, isoisä huomautti. ”Johtuisiko se tuosta pienestä vieraasta?”
”Se inhoaa sanaa pieni”, minä huomautin. ”Emmekä me ole varsinaisesti ystäviä.”
”Vie tästä nyt kuitenkin sille vähän ruokaa”, isoäiti sanoi. Hän oli jättänyt sivuun kulhollisen oudon näköistä pöperöä.
”Se on tarkoitettu erityisesti myrkkytyypin pokémoneille”, Isoäiti
selitti. Kun nousin ruokapöydästä, otin kulhon mukaani ja kun olin
palaamassa huoneeseeni, se kiusankappale päätti yrittää osoittaa
olevansa jotenkin vaarallinen, Linoone nimittäin.
Olin juuri noussut yläkertaan ja se hyökkäsi kulman takaa. Raapaisi
minua niillä kynnen tyngillä, jotka olivat kuitenkin niin lyhyet, ettei
niillä olisi saanut edes naarmua aikaan, mutta sehän ei estänyt muhvia,
(jolta Linoone minusta sattui näyttämään), yrittämästä.
”Painu hiiteen saamarin turkis!” Minä huusin väistäessäni sen iskun.
Silloin Nidoran tuli vauhdilla ja tönäisi Linoonea niin että se luisui
ensin pitkin lattiaa ja putosi sitten rymisten raput alas.
”Hyvä isku, piikkinen!” Minä naurahdin.
”Tuo hirviö satutti Hiroani!” Oli ensimmäinen asia minkä Himeko kiljui
minulle, kuultuaan rysähdyksen. Hän näytti siltä kuin olisi käskenyt
Linoonensa Nidoranin kimppuun – mikä ei näyttänyt pelottavan sitä piirun
vertaa, mutta ei tehnyt sitä, sillä Nobuko tuli väliin.
”Kuules nyt, Himeko!” Hän huusi, mitä tapahtuu hyvin, hyvin harvoin.
”Tuo pokémon on vasta nuori – ensimmäisen muodon poémon, sinun Linoonesi
on levelillä kaksikymmentä ja täysin kehittynyt, mikä on
todennäköisyys, että Nidoran pystyisi saamaan aikaan hirveitä vahinkoja
pokémonillesi? Hiro liukastui ihan omine nokkineen.”
”Näinhän siinä kävi, vai mitä piikkinen?” Minä kuiskasin huvittuneena.
Nidoran ei sanonut mitään, mutta se iski minulle silmää.
”Tule, mennään ennen kuin meno äityy rumaksi”, minä kuiskasin ja
yllätyksekseni Nidoran seurasi minua mukisematta. Huoneessani minä
sitten annoin Nidoranille kulhollisen ruokaa, jota se katsoi epäilevän
näköisenä.
”Isoäiti sanoo, että tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi”, minä
sanoin. Muuta ei tarvittu, sinne meni sekin ruoka, joka ei tainnut
sittenkään olla niin pahaa kuin Nidoran odotti.
Sitten tuli ilta. Minä päätin laittaa sen puhdistusaineen käsiini tulleisiin haavoihin vasta silloin. Seisoin kylpyhuoneessa mintun vihreä yöpaita päälläni. Katseeni oli pysähtynyt oikean käden nimettömässä olevaan kullattuun sormukseen. Oikeasti minun olisi pitänyt ottaa sormus pois aikoja sitten, olisinpahan säästynyt tarpeettomalta angstilta, mutta koska en näemmä ollut järin fiksu olento, sillä en ollut tehnyt sitä. Kyyneleet kihosivat silmiini pelkästään silloin kun näin sormuksen, enkä kyennyt heittämään sitä pois, vaikka kuinka yritin. Otin sormuksen sormestani, kuten joka ilta, katsoin sitä hetken. Sitten Nidoran tönäisi minua, horjahdin ja sinne meni sormus, tuskan välittäjä, alas lavuaariin…
Kurkustani pääsi pieni äännähdys, tuijotin hetken sormuksen perään, mutta nyt sitä ei saisi enää takaisin. Se oli hyvä juttu, oikeasti oli.
”Nidoo!” Nidoran sanoi, se puhui nyt ensimmäisen kerran, tätä ennen se ei tehnyt muuta kuin murisi.
”Parempi näin”, minä huokaisin. ”Kiitos, Nidoran.”
Minä hymyilin sille, se katsoi toiseen suuntaan vaivautuneena. Emme me vielä menneet nukkumaan sillä olin varsinainen yöeläjä. Istuin pitkään sänkyni reunalla selaamassa vanhaa lehteä.
”Nido!” Nidoran huusi. Se oli ikkunalla ja tuijotti ulos, pimeään, jonka ainoat valopilkut olivat taivaalla tuikkivat tähdet.
”Nidoran!” Nidoran huusi uudelleen. Kohotin katseeni ja huomasin, miten kummastuneelta tuo pokémon näytti. Sysäsin lehden sivuun ja tassuttelin paljain varpain ikkunan luo.
”Nido?” Nidoran katsoi minua kysyvästi ennen kuin kääntyi tuijottamaan tähtiä.
”Etkö sinä ole ennen nähnyt tähtiä, piikkinen?” Minä kysyin. Nidoran pudisti päätään.
”Niitä on paljon eri nimisiä”, minä selitin ja aloin osoitella eri tähtiä. ”Tuon nimi on Pollux, tuo on Sirius, tuo Bellatrix ja tuo on Rigel.”
”Nidoran!” Nidoran äännähti.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
Nidoran nyökkäsi innokkaasti.
”No kutsummeko sinua sitten tästä lähin Rigeliksi piikkisen sijaan?” Minä naurahdin. Nidoran nyökkäsi ja se näytti hyvin onnelliselta. Sen punertavan ruskeat silmät tuikkivat. Ehkä kukaan ei ollut aiemmin antanut sille nimeä.
Ajatella että Rigel, joka ei missään nimessä ollut pieni, oli ilostunut noin paljon nimestään, mutta se oli myös tietämättään tuonut minulle hitusen onnea. Se sai minut pohtimaan, tämänkö takia ihmiset pitivät pokémoneista näinkin paljon. Silloin taivaan halki lensi nopeasti jotain hopeista.
”Nopeasti, Rigel!” Minä huudahdin. ”Toivo jotain!”
Minäkin toivoin jotain, omaa pokémonia, eräästä erityisen itsepäisestä yksilöstä.
Kommentit:
Chidori
1 >
Tämä oli todella hurmaava ja tunnelmallinen (kuten Chii tuossa alempana jo mainitsikin) aloitustarina! :3 Pidän Miwan pippurisesta asenteesta ja Rigel on itsepäisyydessään valtavan suloinen Nidoran, tekevät yhdessä loistavan parin. 😀 Kuvailet hahmoja, ympäristöä ja tilanteita ihanan värikästä sanastoa käyttäen, tekee lukemisesta todella viihdyttävää. :> Jatkoa tälle jään odottamaan innolla~
Rigel saa tästä tason ja +2 onnellisuutta, rahaa tienaat 75pd:tä.
