Mustavalkoinen

Tarina on alun perin julkaistu Lokakuussa 2013.

Aurora Town on pieni kylä – ei voi sanoa kaupunki, sillä siihen eivät riitä asuinluvut (tai mitkä ne nyt virallisesti ovatkaan), vuoren kupeessa. Täällä on aina kylmä, kuin tämä kylä olisi sydänjuuriaan myöten jäätynyt, kuten minä. Lunta, lunta, lunta, kahdeksan kuukautta lunta, ja voi olla sen jälkeenkin, säästä ei koskaan tiedä. Tarinamme alkaa eräänä sumuisena, kirpeänä (ja lumisena) kevättalven  päivänä, jolloin minä maleksin, missä nyt satuin maleksimaan. Olisi kiva sanoa, että lähdin tästä peräkylästä kävelemään, mutta juuri niin en tehnyt. Miksikö kenties? Koska vanhempani olivat vannottaneet minua olemaan tekemättä niin, koska ilman pokémonia olisin kaikkien verenhimoisten villi pokémonien armoilla. Ehkä minä vähän liioittelen, koska juuri nyt minua ottaa pahasti päähän ihan kaikki, eikä se johdu perheestäni, he ovat suurimmaksi osaksi ihan mukavaa sakkia, jopa siskoni, joita oli kaksi, kyllä hekin olivat ihan mukavaa sakkia, toisinaan. Tässä oli nyt kyse muusta, onneksi se muu oli älynnyt itsekin painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta se ei silti tarkoita, että unohtaminen kävisi käden käänteessä, koska ei käynyt. Huokaisin alakuloisesti. Tuuli kylmästi, tuuli läpäisi hetkessä villapuseroni. Olisi tullut kylmä, ellen olisi ollut jäässä jo valmiiksi. Oli helmikuu, ja taivaalta tipahteli valkeita pikkuruisia lumihiutaleita ja lunta minä vihasin. Olin jo ties, kuinka kauan ruinannut, että muuttaisimme täältä johonkin lumettomaan paikkaan. Mutta ei. Ja syyksi sain, jotain typeriä tekosyitä, kuten sen, että olimme aina asuneet tässä peräkylässä. Katselin Route ykköselle johtavaa polkua, polun päässä näkyi olevan havukkoa. Voisin ihan hyvin mennä sinne, ei kukaan huomaisi ja villipokémonitkin olisivat kaiketi talviunilla, mutta aikeeni jäivät sille tielleen, sillä näin jonkun taapertavan metsästä, hyvin vaivanloisen näköisesti.

Astuin varovasti askeleen lähemmäs metsikköä, nähdäkseni paremmin, tai oikeammin, nähdäkseni että siellä todellakin oli jotain. Se tästä vielä puuttuisi, että näkisin olemattomia. Mutta en nähnyt olemattomia. Siellä todellakin oli, joku pikkuinen hiukan jänistä muistuttava otus, mutta se ei ollut tippaakaan pörröinen, sen sijaan se oli piikikäs kuin mikä. Sitten se tuupertui lumeen. Seisoin paikoillani vähän aikaa, katsoin, josko otus päättäisi sittenkin nousta, mutta se jäi siihen, keskelle lumihankea makaamaan.
Sehän paleltuu tuossa. Kävelin hitaasti otusta kohti, ihan siltä varalta, että se heräisi ja alkaisi riehua. Mutta ei se herännyt, se kyllä hengitti, muttei aukaissut silmiään. Kumarruin varovasti katsoakseni sitä tarkemmin, se oli jonkinlainen pokémon.

Kyllä, olinpas fiksu…

Nostin pokémonin varovasti syliini, se näytti olevan kunnossa – ainakin päällisin puolin. Ja silloin se potkaisi minua naamaan, tai no leukaan. Pokémonia, jolla oli piikkinen iho, tai no takapuoli, oli muutenkin vaikea kantaa, sitten se vielä päätti aloittaa potkimisen ja pistelemisen ja murinan.
”Rauhoituhan vähän!” Minä lopulta huudahdin. ”Yritän tässä vain auttaa!”
No siitäkös pokémon veti herneet nenään. Se alkoi kiljua (tai no, se kai yritti karjua, mutta kiljumiselta se kyllä enimmikseen kuulosti.), se sohi minua otsasarvensa kanssa rinnuksille, niin että villapaitani hajosi siitä kohtaa, mihin minua oli pistetty.
”Hei, kuules!” Minä ärähdin. ”Paikka! Et voi nukkua täällä, sinähän jäädyt!” Pokémon ei tietenkään vastannut mitään, se vain murahteli.
Minä huokaisin, en käsittänyt miten jotkut – kuten nuorempi isosiskoni Himeko, rakastivat näitä otuksia. No olisihan tämäkin yksilö viehättävä ollut, jos se olisi pysynyt paikoillaan, eikä olisi potkinut minua naamaan.
”Auts! Nyt lopetat!” Minä karjaisin keuhkojeni täydeltä, mutta eihän se mitään auttanut. Potkimisen olisin vielä kestänyt, mutta tällä yksiöllä sattui vielä olemaan piikikäs iho, ja tietenkin ne upposivat ihooni. Mutta ei se mitään. Ei se oikeastaan niin paljoa sattunut, olihan sitä paljon kivuliaampaakin tullut vastaan.
Minulla ei ole oikeastaan paljoa sanottavaa Aurora Townista, se oli aika mitään sanomaton peräkylä, josta kaikki lähtivät innoissaan ja palasivat kuukausien kuluttua muka parempina ihmisinä, niin siskoni – nuorempi – Himeko siis teki, hän voitti parit koordinaattorikisat ja se siitä, oli nyt olevinaan kuin mikäkin mestari karvapallojensa kanssa.

Saekin perhe, eli minun perheeni asui vanhassa keltaisessa omakotitalossa kylän laitamilla. Ja no vanhemmat, niitä ei ollut, ajoivat itsensä sillalta alas tai jotain, en oikein muista. Olin pieni silloin, enkä ole tullut kysyneeksi mitä silloin oikeastaan tapahtui. Meitä on kolme siskosta, minä 21 vuotta, Himeko 24 vuotta ja Nobuko joka on jo lähellä kolmeakymmentä. Luulisi että tuossa iässä olisi jo muuttanut pois kotoa, mutta ei. Himeko kävi toisinaan, missähän lie, Nobuko kävi korkeintaan lähikaupungeissa eikä ollut koskaan poissa muutamaa viikkoa pidempää. Minä puolestani vain olin ja opettelin, sitä kaikkea mitä nuoren neidin tuli osata, isoäiti Kotokon mielestä ainakin. Tai no, minun piti lähteä keväällä, mutta siitä ei tullut mitään. Kopistelin ylös kuistin portaita ja avasin oven.
”Miwanen, missä sinä olet ollut?” Isoäiti Kotoko huudahti jostain päin keittiötä.
”Ja noissa vaatteissa!” Isoisä Izumi tuumasi, heti kun näki, ettei minulla ollut edes takkia päälläni. ”Siellähän on jäätävän kylmä, jäätyäkö sinä tyttö haluat?” Isoisä Izumi käveli olohuoneesta sanomalehti kädessään. Piikkipokémon alkoi oitis päästellä suustaan outoja murahduksen tapaisia sähähdyksiä.
”No toithan sinä sentään mukanasi ystävän.” Isoisä totesi. ”Hoitolastako se on?”
”No ei ole”, minä mutisin. ”Se vain makasi keskellä lumihankea, metsän ja kylätien välissä.”
”Onko se kunnossa?” Isoisä kysyi.
”Se on varmaan vain väsynyt”, minä sanoin. ”Ja kylmissään.”
”Siltä näyttää”, isoisä sanoi ja katsahti sitten pokémonia. ”Tiesitkö muuten, että tuo on myrkky-tyypin pokémon?”
”En, enhän minä tiedä mitään pokémoneista”, minä vastasin turhautuneena.
”Käy nyt näyttämässä käsiäsi isoäidillesi, ettei hän sekoa myöhemmin”, isoisä neuvoi. Minä huokaisin, katsahdin käsiäni, niissä oli muutamia naarmuja, joissa oli, yök – purppurainen sävähdys.
”Minä käyn”, minä mumisin, riisuin lenkkarini ja potkin ne epämääräisesti vain jonnekin. Isoäiti rakasti meidän keittiöitä, hän käytännöllisesti katsoen oleili siellä koko ajan – jopa öisin hän saattoi hiipiä keittiöön yöpalaa tekemään. Minäkin tykkäsin keittiöstä, silloin kun olin siellä kahden isoäidin kanssa. Keittiössä tuoksui hyvältä ja siellä oli aina lämmin, kaapit olivat täynnä ties mitä syötävää ja ennen kaikkea, sinne eivät Himekon pokémonit tulleet nokkaansa työntämään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, jotkut pokémonit – kuten Nobukon Lampent Youko – se on oiva esimerkki hurmaavasta pokémonista.

”Siinähän sinä olet lapsikulta,” Isoäiti parahti. Hän kun oli ehtinyt jo tässä ajassa kipitellä keittiöön, eikä näin ollen kuullut keskusteluani isoisän kanssa. ”Ja toit näemmä ystävän hoitolaltakin, olihan jo senkin aika!”
”Ei se ole hoitolalta”, minä mutisin. ”Se makasi hangella, joten luulin että se on sairas tai jotain.”
”Voi sinun käsiäsi, pikkuinen!” Isoäiti huokaisi. ”Ei Nidorania sen piikeistä kanneta, nehän ovat täynnä myrkkyä.”
”Oi kun kiva”, minä mutisin.
”Sinun pitää heti laittaa haavoihin puhdistusainetta”, isoäiti neuvoi.
”Onko se sitten vaaraksi?”
”Noin pienen Nidoranin myrkky ei ole niin vaarallista”, isoäiti sanoi. Nidoran ei ilmeisesti tykännyt sanasta ”pieni” – koska se otti ja iski hampaansa peukalooni.
”Auts!” Minä murahdin. ”Lopeta tuo pureminen! En ole mikään purulelu!”
”Olette nähtävästi yhtä itsepäisiä molemmat”, Isoäiti naurahti, seurattuaan puremista hetken sivusta. ”Siitä tulisi sinulle hyvä ystävä, Miwa.”
”Tuskinpa tämä mitään ystävää tahtoo riesakseen”, Minä vastasin.
”Älä sano noin”, isoäiti vastusti. ”Ehkä silläkin on takanaan rankat pari kuukautta.”
”Miten vain”, Minä mutisin. ”Vien tämän piikkipersuksen huoneeseeni lepäämään, ja sano Himekolle että jos hänen häiriintynyt Linoonensa edes yrittää kampittaa minut tai tunkea nokkansa huoneeseeni, minä teen siitä turkin.”
Mutta isoäiti se vaan nauroi. Minusta tämä ei ollut tippaakaan hauskaa. Himekon Linoone, jonka hän oli jostain hankkinut kisoja varten, kauan sitten Zigzagoonina oli oikea riesa! Se ilmestyi salamyhkäisesti jonnekin, esimerkiksi rappusten ylätasanteelle, ja sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että juuri kun menen alas rappusia, se päättää, että onpas kiva juosta Miwan jalkojen välistä, ja katsoa kuinka se kaatuu. Minulta nyrjähti siinä rytäkässä ranne, enkä saanut edes anteeksipyyntöä.
Nyt sitä kiusankappaletta ei onneksi näkynyt mailla eikä halmeilla. Se oli kai Himekon huoneessa, yhdessä kouluttajansa kanssa. Himeko varmaan peilaili itseään peilistä tai harjasi pokémoniensa turkkeja, hänellä oli neljä pokémonia, kaikki pörröisiä. Nobukolla oli sen sijaan vain kolme, kaikki mukavia ja hyvin koulutettuja – samaa ei voinut sanoa Himekon rakkaista karvapalloista.

Yläkertaan mentäessä on käytävä, neljä huonetta, tyhjä tila, jossa on sohva ja telkkari, vessakin löytyy kylpyhuoneen yhteydessä. Ensimmäisessä huoneessa, heti vasemmalle katsottaessa näkyy ensimmäisen huoneen ovi, siellä nukkuvat isovanhemmat. Oikealla puolella vähän matkan päässä taas näkyy toinen ovi, jolle on ripustettu yksinkertainen ruusuin reunoilta koristeltu puukyltti, jossa lukee: ”Täällä asuu Nobuko”,
Nobukon huonetta vastapäätä on vielä yksi ovi, jossa pitäisi olla kyltti: ”Täällä asuu hänen majesteettinsa Himeko”, – Himekon huone siis. Minun huoneeni on käytävän perällä, lähimpänä kylpyhuonetta, kätevää sillä sen pystyi varaamaan helposti – ennen perheemme virallista hienohelmaa.
Kävelin huoneeseeni ja suljin oven perässäni – huoneeni ovessa oli muuten kyltti: ”Pääsy kielletty, kuoleman rangaistuksenkin uhalla. Jos on ihan pakko häiritä – koputa edes! (Himeko koskee myös sinua!)” – Koska olin jo pitkään, ollut sitä mieltä, ettei Himeko koskaan oppisi koputtamaan, ennen kuin astuisi sisään huoneeseeni. Huoneeni oli kaikista pienin – kuinka ironista, perheen nuorimmalle pienin huone. Pidin kaikesta huolimatta pikku sopistani, se oli nimittäin tämän talon lämpimin huone. Lisäksi siellä oli telkkari, pieni läppäri, matkatelkkari, kirjoituspöytä, jossa pieni läppärini asui. Sekä varsin mukava sänky. Pattereita oli kaksi. Toisen patterin edessä oli tyynyin pehmustettu kori, sillä Youko, Ryoko ja Hyeng tykkäsivät käpertyä siihen päivänokosille. Nyt minä asetin Nidoranin siihen – se oli onneksi lakannut pureskelemasta peukaloani, eikä pannut ollenkaan pahakseen, kun laskin sen makaamaan koriin. Nidoran käänsi tyytyväisenä kylkeä ja ilmeisesti alkoi vetää tirsoja.
Minä puolestani käperryin sängylleni, ja aloin tuijottaa lempiohjelmaani vanhoilta videokaseteilta. Ohjelmassa seurattiin neljän ihmismäisen Squirtlen seikkailuja ja taisteluja ilkeitä ihmisninjoja vastaan.
Sitten meinasin kuolla säikähdyksestä. Youko nimittäin ilmestyi luokseni, yläpuolelleni kuin tyhjästä. Se kantoi päänsä päällä ensiapulaukkua.
”Youko, onko sinun pakko tehdä aina tuo sama temppu?” Minä huokaisin.
”Laam”, pokémon hymähti ja heitti minulle ilmasta ensiapulaukun. Jaahas, taas se auttaa isoäitiä.
”Kiitos tästä”, minä sanoin. ”Mene nyt säikyttämään, vaikka Himeko.”
Sen sanottuani Youko vain katosi, hetken kuluttua kuulin karmaisevan – tai oikeastaan koomisen sopraanokiljaisun käytävältä. Nousin ylös katsoakseni – tai oikeammin: nähdäkseni Himekon ilmeen, sillä Youko oli takuulla lipunut hänen taakseen laittautumishetkellä – ja tällaiseen näkyyn ei ikinä kyllästy! Avasin oven raolleen ja kurkistin siitä ulos. Nidorankin kiinnostui asiasta ja kömpi katsomaan. Se päästi käheän äännähdyksen, kun näki Himekon – vähän kuin naurahduksen, eikä ollut suinkaan ainut jota nauratti. Himekon maskarat olivat levinneet ja hänen mustan ruskeat hiuksensa sojottivat pystyssä, tiedättehän, kuten silloin kuin hiukset sähköistyvät. Nao oli varmaan säikähtänyt Youkoa. Minäkin nauroin näylle, olisipa Himeko useammin noin huvittavan näköinen!
”Mille sinä naurat?” Hän ärähti. ”Ja mikä tuo on?”
”Sitä kutsutaan kai Nidoraniksi”, minä vastasin. ”No mitä Nao? Säikähtikö se?” En saanut vastausta, sillä Himekolla oli kiire mennä haukkumaan Nobuko ja hänen Lampentinsa.

Kun minun oli tarkoitus mennä sängylleni ja löhötä siinä vaikka koko loppu elämäni, jos sain itse päättää, Mutta pikku Nidorankin oli huomannut, miten mukavalta minun sänkyni näytti, joten päätin harpata pokémonin yli ja vallata sänkyni, mikä onnistuikin hyvin. Paitsi että Nidoran loikkasi sängylleni ja yritti puskea minut alas, mutta viime hetkellä tulin napanneeksi jonkun Himekon minulle antaman ällöttävän sydämenmuotoisen sohvatyynyn. Nidoranin sarvi porasi sen keskelle pienen reiän. Lopulta se luovutti, minä jatkoin löhöilyäni, mutta Nidoran jäi siihen missä oli. Se jäi tuijottamaan minua, joten tuijotin takaisin. Jatkoimme tuijottelua niin kauan, että nukahdin. Nidorankin nukahti.
Heräsin koputukseen. Nobuko kurkisti huoneeseeni.
”Ruoka”, hän sanoi. ”Nukuitko sinä?”
”Tarkemmin sanottuna, me nukuimme”, minä korjasin.
”Miten pikku vieras jaksaa?” Nobuko kysyi hymyillen. Hän oli meistä se kärsivällisin ja aikuismaisin, hän oli se, joka aina ymmärsi, auttoi kun sitä tarvitsin.
”Se ei pidä sanasta pieni”, minä varoitin.
”Tule syömään”, Nobuko sanoi. Minä nyökkäsin ja nousin sängystä. Kävelin rappuset alas. Tänään meillä oli ruokana jotain muhennosta, joka oli tehty sienistä. Se oli oikein hyvää. Himeko ei ollut juttutuulella, mutta muuten tunnelma oli lähes mainio.
”Sinä olet tänään paremmalla tuulella”, isoisä huomautti. ”Johtuisiko se tuosta pienestä vieraasta?”
”Se inhoaa sanaa pieni”, minä huomautin. ”Emmekä me ole varsinaisesti ystäviä.”
”Vie tästä nyt kuitenkin sille vähän ruokaa”, isoäiti sanoi. Hän oli jättänyt sivuun kulhollisen oudon näköistä pöperöä.
”Se on tarkoitettu erityisesti myrkkytyypin pokémoneille”, Isoäiti selitti. Kun nousin ruokapöydästä, otin kulhon mukaani ja kun olin palaamassa huoneeseeni, se kiusankappale päätti yrittää osoittaa olevansa jotenkin vaarallinen, Linoone nimittäin.
Olin juuri noussut yläkertaan ja se hyökkäsi kulman takaa. Raapaisi minua niillä kynnen tyngillä, jotka olivat kuitenkin niin lyhyet, ettei niillä olisi saanut edes naarmua aikaan, mutta sehän ei estänyt muhvia, (jolta Linoone minusta sattui näyttämään), yrittämästä.
”Painu hiiteen saamarin turkis!” Minä huusin väistäessäni sen iskun. Silloin Nidoran tuli vauhdilla ja tönäisi Linoonea niin että se luisui ensin pitkin lattiaa ja putosi sitten rymisten raput alas.
”Hyvä isku, piikkinen!” Minä naurahdin.
”Tuo hirviö satutti Hiroani!” Oli ensimmäinen asia minkä Himeko kiljui minulle, kuultuaan rysähdyksen. Hän näytti siltä kuin olisi käskenyt Linoonensa Nidoranin kimppuun – mikä ei näyttänyt pelottavan sitä piirun vertaa, mutta ei tehnyt sitä, sillä Nobuko tuli väliin.
”Kuules nyt, Himeko!” Hän huusi, mitä tapahtuu hyvin, hyvin harvoin. ”Tuo pokémon on vasta nuori – ensimmäisen muodon poémon, sinun Linoonesi on levelillä kaksikymmentä ja täysin kehittynyt, mikä on todennäköisyys, että Nidoran pystyisi saamaan aikaan hirveitä vahinkoja pokémonillesi? Hiro liukastui ihan omine nokkineen.”
”Näinhän siinä kävi, vai mitä piikkinen?” Minä kuiskasin huvittuneena.
Nidoran ei sanonut mitään, mutta se iski minulle silmää.
”Tule, mennään ennen kuin meno äityy rumaksi”, minä kuiskasin ja yllätyksekseni Nidoran seurasi minua mukisematta. Huoneessani minä sitten annoin Nidoranille kulhollisen ruokaa, jota se katsoi epäilevän näköisenä.
”Isoäiti sanoo, että tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi”, minä sanoin. Muuta ei tarvittu, sinne meni sekin ruoka, joka ei tainnut sittenkään olla niin pahaa kuin Nidoran odotti.

Sitten tuli ilta. Minä päätin laittaa sen puhdistusaineen käsiini tulleisiin haavoihin vasta silloin. Seisoin kylpyhuoneessa mintun vihreä yöpaita päälläni. Katseeni oli pysähtynyt oikean käden nimettömässä olevaan kullattuun sormukseen. Oikeasti minun olisi pitänyt ottaa sormus pois aikoja sitten, olisinpahan säästynyt tarpeettomalta angstilta, mutta koska en näemmä ollut järin fiksu olento, sillä en ollut tehnyt sitä. Kyyneleet kihosivat silmiini pelkästään silloin kun näin sormuksen, enkä kyennyt heittämään sitä pois, vaikka kuinka yritin. Otin sormuksen sormestani, kuten joka ilta, katsoin sitä hetken. Sitten Nidoran tönäisi minua, horjahdin ja sinne meni sormus, tuskan välittäjä, alas lavuaariin…

Kurkustani pääsi pieni äännähdys, tuijotin hetken sormuksen perään, mutta nyt sitä ei saisi enää takaisin. Se oli hyvä juttu, oikeasti oli.
”Nidoo!” Nidoran sanoi, se puhui nyt ensimmäisen kerran, tätä ennen se ei tehnyt muuta kuin murisi.
”Parempi näin”, minä huokaisin. ”Kiitos, Nidoran.”
Minä hymyilin sille, se katsoi toiseen suuntaan vaivautuneena. Emme me vielä menneet nukkumaan sillä olin varsinainen yöeläjä. Istuin pitkään sänkyni reunalla selaamassa vanhaa lehteä.
”Nido!” Nidoran huusi. Se oli ikkunalla ja tuijotti ulos, pimeään, jonka ainoat valopilkut olivat taivaalla tuikkivat tähdet.
”Nidoran!” Nidoran huusi uudelleen. Kohotin katseeni ja huomasin, miten kummastuneelta tuo pokémon näytti. Sysäsin lehden sivuun ja tassuttelin paljain varpain ikkunan luo.
”Nido?” Nidoran katsoi minua kysyvästi ennen kuin kääntyi tuijottamaan tähtiä.
”Etkö sinä ole ennen nähnyt tähtiä, piikkinen?” Minä kysyin. Nidoran pudisti päätään.
”Niitä on paljon eri nimisiä”, minä selitin ja aloin osoitella eri tähtiä. ”Tuon nimi on Pollux, tuo on Sirius, tuo Bellatrix ja tuo on Rigel.”
”Nidoran!” Nidoran äännähti.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
Nidoran nyökkäsi innokkaasti.
”No kutsummeko sinua sitten tästä lähin Rigeliksi piikkisen sijaan?” Minä naurahdin. Nidoran nyökkäsi ja se näytti hyvin onnelliselta. Sen punertavan ruskeat silmät tuikkivat. Ehkä kukaan ei ollut aiemmin antanut sille nimeä.
Ajatella että Rigel, joka ei missään nimessä ollut pieni, oli ilostunut noin paljon nimestään, mutta se oli myös tietämättään tuonut minulle hitusen onnea. Se sai minut pohtimaan, tämänkö takia ihmiset pitivät pokémoneista näinkin paljon. Silloin taivaan halki lensi nopeasti jotain hopeista.
”Nopeasti, Rigel!” Minä huudahdin. ”Toivo jotain!”
Minäkin toivoin jotain, omaa pokémonia, eräästä erityisen itsepäisestä yksilöstä.

Kommentit:

Chidori

1 >
Tämä oli todella hurmaava ja tunnelmallinen (kuten Chii tuossa alempana jo mainitsikin) aloitustarina! :3 Pidän Miwan pippurisesta asenteesta ja Rigel on itsepäisyydessään valtavan suloinen Nidoran, tekevät yhdessä loistavan parin. 😀 Kuvailet hahmoja, ympäristöä ja tilanteita ihanan värikästä sanastoa käyttäen, tekee lukemisesta todella viihdyttävää. :> Jatkoa tälle jään odottamaan innolla~
Rigel saa tästä tason ja +2 onnellisuutta, rahaa tienaat 75pd:tä.