Oikotie 3 > Sano että jäät

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Maaliskuussa 2016.

Sinihiuksinen tyttö nukkui, peitto häneltä oli jo pudonnut liiallisen pyöriskelyn takia. Hänellä oli yllään sininen pyjama, jossa oli mansikan kuvia – siksihän ihmiset kaiketi tuota asua nimittivät, pyjamaksi. Tirtouga kuorsasi äänekkäästi korissaan, jopa niin äänekkäästi, että se kuulosti hassulta. Kunnon röhökuorsausta kerrakseen, vähän kuin ne vartijat siellä labrassa. Ne jotka eivät tehneet työtään kovin hyvin. En saanut unta, mietin äitiä ja muita. Kaikki olivat poissa, ja minä olin jäänyt yksin. Minun aiempi tarkoitukseni oli vain palata kotimetsään, mutta ne tiesivät, että aioin palata sinne. Vaikka pääjehu olikin joutunut linnaan, muita tulisi varmasti minun perääni. Ihmiset olivat pahoja ja itsekkäitä, eivät ne meistä välittäneet. Ne tekivät meille tieten tahtoen pahaa.

Kyllä me ihmisetkin teemme pahaa toisillemme. Niin oli tuo tyttö sanonut. Mutta en ymmärtänyt miksi ihmiset tekisivät pahaa toisilleen. Hehän olivat samaa lajia! Ei tässä ollut mitään järkeä, miksi se mies oli siepannut tuon tytön? Mitä se olisi tehnyt tytölle?

En jaksanut miettiä sitä, päätä alkoi särkeä. Jotenkin onnistuin nukahtamaan, ja kun heräsin, oli jo aamu ja sinihiuksinen tyttö istui sängyllä, pää painettuna polvia vasten. En tiedä, kuulikohan hän sen mitä alakerrassa puhuttiin, mutta minä ainakin kuulin. Joku puhui ilmeisesti puhelimessa, sellaisessa hassussa ihmisten keksimässä vempeleessä, millä ihmiset pystyivät puhumaan toisilleen pitkienkin matkojen takaa.
”Kyse on sinun tyttärestäsi, Ethan, et voi sanoa noin!” Vanha mies kuului huutavan. Tyttö huokaisi.
”Kyllä mä tiedän, mitä se sanoi”, Tyttö totesi. ”Samaa paskaa kuin aina ennenkin. Isä on yksi kusipää.”
”Mitä ihmettä?” Kysyin ääneen. Tyttö kuuli minut ja katsahti minua.
”Isä ei taida pitää minusta” Tyttö sanoi, ääni yritti kaiketi kuulostaa välinpitämättömältä, mutta kyllä minä kuulin siitä pienoisen surun häivän.
”No, en mäkään tykkää isästä, että ei se mitään”, tyttö totesi. Sitten hän nousi, huterin jaloin tosin ja käveli valkoisen kaapin luo. Kaapin liukuoveen oli maalattu pinkin perhosen kuvia. Tyttö vaihtoi vaatteensa, pian hänellä oli jo yllään löysä t-paita, jokin musta takkimainen vaate ja harmaa hame. Tyttö etsi sukkia kuumeisesti.
”Oonkin kuullut tästä”, Tirtouga sanoi. ”Ne sanovat, että tytöt on kovia vaihtamaan vaatteita.”
”Tiedätkö sinä noista paljonkin?” kysyin, vaikkei se minua kiinnostanut.
”Jonkin verran”, Tirtouga vastasi. ”Nuo pitkähiuksiset on hameväkeä.”
”Jopa minä tiesin tuon”, minä huokaisin. Ei tuo tainnut tietää mistään mitään. Katsoin kun tyttö veti jalkaansa löysät sukat, sitten hän katsoi ulos ikkunasta, näin hänen ilmeensä heijastuvan ikkunalasista. Hänen kasvoillaan oli orpo ilme.
”Mä en kuulu tänne”, hän sanoi hiljaa. Minäkään en kuulunut tänne. En ole edes varma kuulunko mihinkään, en ainakaan sen jälkeen, mitä minulle tehtiin. Minä olin yksin. Tirtouga tönäisi minua päällään.
”Sanoisit ny jotain”, Se sanoi.
”Mitä muka?” minä ärähdin. ”Enhän minä edes tykkää tuosta!”
”Niin varmaan..” Tirtouga sanoi vihjailevasti.
”Yritätkö vihjata jotain?” minä murahdin.
”Sää tulit sinne varastolle tytön perässä ja autoit hänet poiskin”, Tirtouga sanoi. ”Täytyyhän sun jossain määrin tytöstä tykätä.”
”Hän se auttoi minua ensin!” minä huudahdin. Tyttö kääntyi katsomaan meitä, kasvoillaan hämmentynyt ilme.
”Tappeletteko te?”
”Ei me mitään tapella!” Tirtouga sanoi pirteästi, vilkuttaessaan evällään tytölle. ”Mitä on aamiaiseksi?”
”Teillä on varmaan nälkä”, Tyttö tuumi.
”On! Ja kova!” tuo Tirtouga puhui liikaa.

Tyttö näytti masentuneelta mennessään, tai oikeastaan raahatessaan Tirtougaa alakertaan. Tirtouga kun ei pystynyt liikkumaan maalla kovinkaan ketterästi.
”Että sä olet painava!” kuulin tytön mumisevan.
”Hei, lihas painaa enemmän ku läski!” Tirtouga totesi. Minä seurasin noita kahta varovasti, en tahtonut liian lähelle ihmistä.
”Auta uudestaan”, Tirtouga totesi.
”Että mitä?” minä kysyin.
”Sää sanoit, että tyttö auttoi sua kerran, auta sitä uudelleen”, kilpikonna totesi. ”Ethän sä siihen kuole.”
”Ihmiset ovat pahoja”, muistutin itseäni.
”Ei kaikki”, Tirtouga sanoi.
”En puhunut sinulle”, minä murahdin.
”No kelle sitten?” Tirtouga luikautti. ”Yksin puhelu on hulluuden ensimmäinen merkki..” Ärsyttävä otus! Miksei se voinut pitää suutaan kiinni? Mokomakin ihmisten ystävä! Mutta silti.. ei tyttökään ollut täysin paha, vai mitä? Ihminen yritti tehdä hänelle pahaa, hän puolestaan auttoi minua, en minä muuten häntä olisi auttanut. Sitten hän kiitti, ihminen kiitti minua. Ehkä tyttö ei ollut niin läpimätä, kuin muut tapaamani ihmiset. Mutta vain ehkä. Jos olin jotain oppinut tästä lajista, oli se varmasti fakta. Ihmiset osasivat olla kaksinaamaisia. Mikä siis esti tätä tyttöä käyttäytymästä samoin?

Tyttö laski Tirtougan keittiön lattialle, sitten hän veti jonkinmoisen liinan vaatteidensa suojaksi.
”Sitä sanotaan essuksi”, Tirtouga valisti. ”Ihmiset pitävät tuota ruokaa laittaessaan.”
Katsoin miten tyttö veti siniset hiuksensa huivin alle piiloon ja meni sitten valkoisen kaapin luo.
”Tuo on jääkaappi”, Tirtouga kertoi. ”Ihmiset säilyttävät siinä ruokiaan.”
”Tunnut tietävän paljon”, minä mutisin.
”Mä asuin ennen ihmisten lähellä”, Tirtouga sanoi. ”Ne on oikeastaan aika nastoja otuksia.”
”Vai niin”, en usko Tirtougan ymmärtävän mitään, ei minun kannattaisi jutella sen kanssa ihmisistä. Tirtouga oli selvästi kasvanut ihmisten seurassa, ei se minua ymmärtäisi. Katsoin miten sinihiuksinen tyttö otti kylmästä kaapista lautasellisen perunoita ja jonkin hassun näköisen purkin. Katselin miten hän meni hellan ääreen ja alkoi lämmittää perunoita pannun päällä. Hän lauleli hiljaa jotakin outoa laulua, varmaankin peittääkseen viereisestä huoneesta kuuluvat äänet. Paistettuaan perunat hän kippasi lämpöiset juurekset tyhjälle lautaselle, sitten hän alkoi pilkkoa vihanneksia, ja lisäsi perunoiden päälle jotakin tahnaa. Lopulta hän sekoitti ne kaikki keskenään.
”Perunasalaattia”, Tirtouga sanoi kaihoisasti. ”Saadaankohan mekin maistaa?” Tyttö kippasi lautasen sisällön isoon kannelliseen rasiaan.
”Sitten voileipiä”, tyttö mutisi ja meni kaapin luo, sieltä tyttö kaivoi vaaleaa leipää, kylmästä kaapista löytyi kaikkea hassua, sellaista minkä nimi oli voi, ja sitten jotakin jonka nimi oli jokin muu hassu ja sitten tietenkin kurkkua, jota minäkin olin joskus päässyt napsimaan. Tyttö taiteili monta kolmionmuotoista voileipää ja laittoi ne koriin. Sitten hän näytti miettivän jotain. Lopulta hän otti kylmästä kaapista muutaman purnukan ja pullolisen vihreää mehua.
”Teille varmaan maistuu hedelmäsalaatti”, tyttö kääntyi katsomaan meitä.
”Perunasalaattia!” Tirtouga huusi. Tuo Tirtouga taisi olla hiukan yksinkertainen. Tyttö pakkasi perunasalaattirasian, pullon ja purnukat koriin leipien kaveriksi. Sitten hän etsi kaapeista jotakin, mikä paljastui lopulta pahvisiksi mukeiksi ja lautasiksi, nekin hän pakkasi mukaan. Sitten tyttö lähti keittiöstä.
”Se lähti sua karkuun”, Tirtouga kiusasi.
”Ikään kuin se minua kiinnostaisi”, sanoin silmiäni pyöritellen, sillä minua ei kiinnostanut. Mitä edes tein täällä? Minun pitäisi vain lähteä. Mutta lähteä minne? Muistinko edes tietä kotiin?
Pian tyttö tuli takaisin mukanaan näivettynyt keltainen viltti.
”Mitä sä sillä?” Tirtouga kysyi.
”Syödään ulkona”, tyttö sanoi. Hän otti korin toiseen käteensä ja viltin kainaloonsa ja jätti meidät keittiöön.
”Mennään mukaan, mukaan!” Tirtouga rallatti. Oli lähes huvittavaa nähdä miten kilpikonna, jonka ei ollut edes tarkoitus käyskennellä maalla yritti laahata itseään eteenpäin.
”Ruokaa, ruokaa!” Se huusi.

Siihen meni aikaa, mutta tuo ärsyttävä olento pääsi kuin pääsikin seuraamaan tyttöä, joka keräsi koriinsa muutaman kirpeän omenan. Ne omenat olivat olleet mieleeni. Kilpikonna jäi odottamaan tyttöä hassun metallihäkkyrän luo.
”Kattos, polkupyörää”, Tirtouga totesi. ”Mennään reissuun!”
”Oletko sinä koskaan hiljaa?” Minä kysyin.
”En!” Kilpikonna letkautti. Pyörittelin silmiäni, miten joku osasikin olla noin ärsyttävä?
”Sitten mentiin”, tyttö sanoi, hän pisti eväskorin, rautahäkkyrän taakse, ja sitoi sen niin ettei kori pääsisi karkaamaan. ”Noin ikään.”
Sitten tyttö meni ärsyttävän Tirtougan luo ja yritti nostaa tätä.
”Hitto sä olet painava!”
”Äläs nytte! Itselläsi ei ole lihasta”, mokoma kihersi. Tirtougasta oli kai hauskaa kun joku rehki sen kustannuksella. Lopulta tyttö sai kuin saikin kilpikonnan nostettua koriin, joka oli rautahäkkyrän etuosassa, sen jälkeen tyttö läähätti, käsi rintansa päällä.
”Millainen pokémon sä oikein olet?”
”No tällainen!” Tirtouga vastasi nenäkkäästi.
”Nyt sä”, tyttö sanoi ja kumartui puoleeni. ”Toivottavasti et ole yhtä raskas.”
Hei hetkinen! Minua eivät ihmiset sylissään pitele. Näpit irti, likka! Peräännyin ja murisin tytölle niin pelottavasti kuin suinkin osasin, mikä ei tainnut olla paljoa, sillä hän alkoi hymyillä. En todellakaan alentuisi ihmisen nostettavaksi, enkä varmasti istuisi lähelläkään tuota ärsyttävää Tirtougaa!
Niinpä minä kiipesin itse rautahäkkyrän päälle, sen korin päälle taakse. Tyttö virnisti.

”Pidä sitten kiinni, sillä nyt mennään!” Sitten hän itse kiipesi ilmeisesti kuljettajan paikalle satulan päälle ja otti kiinni rautahäkkyrän kahvoista, hänen jalkansa olivat polkimilla. Sitten mentiin, tyttö polki vehjettä ja se liikkui. Aluksi mentiin hiljaa. Minä sain katsoa maisemia, joihin en aiemmin paetessani ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Tämä paikka oli kaunis, se ei ollut mikään iso kaupunki, vaan muistutti pikemminkin sitä pientä kylää kotimetsäni lähellä. Pellot olivat täydessä kukassa, siis pähkinäpensaat olivat. Oli taloja, oli teitä ja autojakin – mikä ei ole kummallista, kun ottaa huomioon, että tämä kaupunki oli ihmisten asuttama. Siellä missä oli autoja, oli myös ihmisiä.

Sitten vauhti kiihtyi, ihan yllättäen. Tuuli oli tempaista minut pois korin päältä, sillä tyttö kiihdytti vauhtia, tai ei kiihdyttänyt, me olimme tulleet alamäkeen. Mutta hän ei siltikään jarruttanut. Kai tässä sentään oli jarrut? Uaaaaaah!
”Jarruta, hullu!” Minä huusin meidän pokémonien kielellä, mutta tyttö vain virnuili.
”Mähän käskin pitää kiinni!”
Niin, mutta mistä?
”Wuhuuu!” Tirtouga huusi, se oli selvästi mielissään vauhdin hurmasta. Vaan minäpä en ollut! Lopulta tartuin kiinni satulasta, kun en mitään muutakaan löytänyt.
”Aieeeeeeeh!” En minä voinut sille mitään, huuto vain tuli kurkustani. Voin pahoin!

Sitten me koimme äkillisen pysähdyksen, niin että rysähti. Me törmäsimme puuhun. Tyttö ja minä lensimme rautalaitteen kyydistä ja tömähdimme maahan, niin että selkääni sattui, ja päähäni myös, sillä olin kolauttanut pääni yhteen nauravan sinihiuksisen tytön kanssa. Hänellä oli kova pää. Hän katsoi minua, hymyillen ilkikurisesti.

Hymyilevä ihminen. Hänen ruskeissa silmissään oli jännää pilkettä.

Vain Tirtouga oli ainut, joka oli välttänyt putoamisen, sillä se oli kätkenyt itsensä kilpensä sisään, ja tullut varmaan niin painava, eikä se ollut sen tähden lentänyt kyydistä.
”Se oli hauskaa!” Tirtouga sanoi. ”Missä ollaan?” Olimme tulleet järven rannalle. Pienen järven, jonka ranta oli puiden somassa hieman kivikkoista.
”Tuo on luullakseni tekojärvi”, tyttö sanoi, osoittaessaan järveä. ”Vaikka enhän mä tiedä, kun en ole täkäläisiä.” Sitten hän nousi ja pyyhki likaa vaatteistaan.
”Tulen aina tänne, kun täytyy rauhoittua”, hän sanoi. ”Tai kun tahdon pois kotoa.” Hän painotti viimeistä sanaa jotenkin oudosti. Katsoin tyttöä vähän kummeksuen, oli miten oli, luulen sen tarkoittaneen, ettei hän tykännyt kodistaan. Mutta koti on silti aina koti, oli tyytyväinen, että sinulla on sellainen! Tyttö ei sanonut enää mitään. Hän otti rautarattaan taka-osasta käärimänsä viltin ja korin. Sitten tyttö käveli rannan lähelle, ja asetti viltin juuri siihen paikkaan, mihin aurinko eniten paistoi. Hän asetteli korin sisällön, omenat, tölkit, pullon ja leivät viltille ja katsoi sitten tekelettään tyytyväisenä.
”Hei, entä meikäläinen?” Kuului Tirtougan ääni rautarattaan korista, sen kuultuaan tyttö riensi auttamaan Tirtougan alas. Siinä meni hetki, ja taas oli tyttö aivan uupunut laskiessaan kilpikonnan maahan.
”Sun täytyy alkaa bodata, tytsi!” Tirtouga kehotti. ”Uu, apetta! Järvi!” Se katsoi haltioissaan järveä, kuin olisi nähnyt maan päälisen taivaan.
”Apetta”, se pohti ääneen. ”Järvi! Uimista!” Tirtouga näytti puntaroivan menisikö se ennemmin uimaan vai syömään.
”Kuntoillaan ensin, sitten maistuu murkinakin!” Se lopulta päätti. ”Hei tytsi, meen uimaan!”
Vaikkei tyttö ymmärtänytkään sen sanoja, nyökkäsi hän hyväksyvästi. Itse hän jätti uimiset sikseen, ja meni istumaan viltille. Minä seurasin tyttöä ja istuuduin samalle viltille, kuitenkin tarpeeksi kauas tytöstä, ettei tuo vain luulisi, sen olevan ystävyyden ele.

Tyttö kyhäsi itselleen annoksen hassua perunasekoitusta, pahvilautaselle.
”Ota ihmeessä leipää tai omenoita”, hän kehotti minua. Katsoin ruuan paljoutta hieman vältellen. Minun oli totta vie nälkä, mutta ihmisen tekemä ruoka..
Toisaalta nuo omenat oli kaiketi otettu puusta, joka oli ulkona, ja ne omenat, joita olin syönyt aiemmin, olivat hyviä..
Isäni olisi torunut minua, jos olisi nähnyt. Älä ikinä ota makupaloja ihmiseltä, isä aina sanoi. Omenat olivat herkullisen kirpeitä ja meheviä. Ensin meni yksi, sitten toinen.
Syödessäni katsoin miten Tirtouga teki hölmöjä hyppyjä veteen, rannalla olevilta kiviltä. Se huusi jotain sellaista kuin:
”Kanuunan kuula!” Ja molskahti veteen niin että vesi pärskyi joka paikkaan.
”Mikä diivailija”, minä mutisin syödessäni. Tyttö katsoi minuun hymyillen. Auringon valossa hänen pitkät siniset hiuksensa näyttivät vaaleammilta, kuin tavallisesti, myös tytön silmät olivat erilaiset, ne kimaltelivat oudosti. Minusta alkoi tuntua oudolta.
”Joskus toivon, että tällaiset hetket voisivat jatkua ikuisuuden”, tyttö sanoi hiljaa katsellessaan Tirtougan temppuja. ”Olisi se niin kivaa, jos..”
Tämä tyttö ei tuntunut uhkaavalta, en tiedä miksi mutta hän ei ollut samanlainen kylmä kalkkis, kuin ne labran tyypit. Hänen silmistään hehkui lämpöä.
”Jos vain saisin pitää teidät aina”, tyttö sanoi kaihoisasti. ”Mutta siihen sä et taida suostua.”
En vastannut mitään, en osannut. Siinä minä vain istuin ja tuijotin tuota tyttöä, ihmisolentoa. Ihmisolentoa, josta huokui samanlainen lämmin henki kuin minun perheestänikin. Mutta minun täytyi kuvitella omiani.

”Apetta pöytään!” Tirtouga toitotti tullessaan uimasta. Se iski kilpensä minun ja tytön väliin. Olin siitä hyvilläni, vaikken tykännytkään tuosta pokémonista, nyt en ainakaan joutuisi olemaan kahden tuon olennon kanssa, jonka käytöstä en käsittänyt.
”Perunasalaattia!” Tirtouga huusi ja alkoi ahmia perunasekoitusta. Minä koe maistoin yhden leivän. Siinä oli kurkkua ja se maistui jotenkin erikoiselta.
”Siinä on juustoa”, tyttö sanoi. ”Sitä valmistetaan maidosta.” Juustoako tämä siis oli? Maistui hyvältä! Jälkiruuaksi me söimme jotakin, missä oli paljon hedelmiä, tyttö nimitti sitä hedelmäsalaatiksi. Se oli makeaa mutta hyvän makuista. Tulin kovin raukeaksi syötyäni kaiken sen ruuan. Samoin Tirtouga, joka veti päänsä kilpensä sisään ja alkoi kuorsata. Minä heittäydyin pitkäkseni ja katsoin sinistä taivasta. Taivaalla oli vain muutama pilvenhattara. En muista milloin olisin viimeksi saati syönyt näin hyvin tai tiiraillut taivasta.

Minä nukahdin.

Oli tällainen samanlainen päivä silloin joskus, kun minä olin hyväksynyt isän kiellosta huolimatta mieheltä makupalan, kuivahkon korpun. En osannut varoa, sehän oli vain yksi makupala, ei siitä mitään vaaraa olisi. Mutta seuraavina päivinä seurasi toinen, kolmas ja neljäs makupala. Luulin ystävystyneeni ihmisen kanssa. Luulin, että niinkin petollisen lajin kanssa voisi olla hyvää pataa. Mutta minä olin tyhmä ja naiivi. Perheeni joutui siitä maksu mieheksi.

Oli yö ja silloin salamoi. Isän vaisto sanoi, että jokin oli hassusti, jokin uhkasi meitä. Ja isän oli välttämättä pakko selvittää, että mikä. Ei kestänyt kauaakaan kun isä lähti, eikä isä päässyt pesän oviaukkoa kauemmas, kun jo kuulimme isän verta hyytävän huudon. Isä oli jäänyt kiinni ensimmäisenä. Äiti yritti suojella meitä.
”Ette kajoa lapsiini!” Oli äiti huutanut Sableyelle, joka oli tunkeutunut meidän kotiimme. Sen kynnet olivat punaiset verestä ja se vain nauroi.
Äiti ei kuollut, mutta sai pahat vammat, kun yritti suojella minua ja Miraa. Isoveli yritti taistella pitkäkyntistä Sableyeta vastaan, mutta sai kasvoihinsa syvän haavan.
”Miksi te teette tämän?” Muistan huutaneeni ja itkeneeni. ”Isä, äiti! Auttakaa!”
Minusta ei ollut suojelemaan Miraa, minusta ei ollut suojelemaan yhtään ketään, ei edes itseäni. Ja minun ihmisystäväni.. hymyili minulle ja itkuisille kasvoilleni pilkallisesti kun minut oli perheeni mukana suljettu häkkiin. Hän tökkäisi minua sormella otsaan ja sanoi..

”Auh!” Se herätti minut. Olin näykkäissyt sinihiuksista tyttöä etusormesta. Tyttö näytti hieman hämmentyneeltä.
”Sori, näytti siltä että sulla oli meneillään painajainen”, hän sanoi. Painajainen se olikin. Hirveä painajainen ja muistutus.

Huokaisin. Minun oli ikävä heitä, äitiä, isää, veljeä ja Miraa. Katsoin miten tyttö pakkasi tyhjiä purkkeja ja käytettyjä pahvilautasia takaisin koriin.
”Kuka on Mira?” Tirtouga kysyi pistäessään päänsä esiin kilpensä alta. ”Sä puhelet unissasi, häiskä.”
”Ei kuulu sinulle”, minä murahdin. Mira ei kuulunut yhtään kellekään.
Sitten me lähdimme, emme tosin takaisin. Poikkesimme kaupungissa. Tällä kertaa minä istuin etukorissa Tirtougan kanssa.
”Kattos, ihmisiä!” Se ihmetteli, aina kun ohitsemme kulki joku. Minä katsoin sinihiuksista tyttöä vaivihkaa. Mitähän mieltä Mira olisi ollut hänestä? Törmäsimme taas, joskin seinään, eikä kukaan tippunut kyydistä.
”Sori, olisi pitänyt jarruttaa”, tyttö sanoi. Sitten hän kaiveli taskujaan ja hymyili tyytyväisenä. Tyttö nosti taas hiki hatussa Tirtougan ja raahasi sen vaivalloisesti pieneen liikkeeseen. Mitä hän tekisi Tirtougalle? Tekisikö hän sille pahaa? Sillä verukkeella minä seurasin tyttöä pikkupuotiin, jossa käyskenteli pönäkkä, kaljuuntuva ukko.
”Oletko se Wintersin kadonnut vesa?” Ukko tiedusteli tytöltä, joka nyökkäsi. ”Ovatko nämä pokémonejasi?”
”No, eivät oikeastaan”, tyttö vastasi. ”Ne vain tarttuivat mukaan kun..”
”Kuulinkin siitä!” Ukko toitotti. ”Kuka se mies oikein oli?”
”Öö..” Tytön suusta pääsi. ”Kyselepä ukilta.” Tytön kasvoista näki, että hän kyllä tiesi vastauksen, muttei tahtonut puhua siitä.
”Ostelemaanko sitä tultiin?” Miekkonen kysyi.
”Joo”, tyttö vastasi. ”Jotain pientä näille.”

Yksikään ihmisen lahja ei ollut ilmainen, ei yksikään. Se korppu ei ollut vaaraton..
Tirtouga sai luun ja minä tummanpunaisen huivin. Karkasin kauemmas kun läski ukko yritti pistää sitä kaulaani.
”Älä luule, plösö!” Huusin sille.
”Jos laitat itse huivin sille”, kauppias ehdotti. Tyttö nyökkäsi ja laittoi huivin taskuunsa.
”Hyvää luuta!” Tirtouga kommentoi, jäystäessään luutaan. Se hölmö.

Paluu matkalla tyttö ajoi päin kotipihansa porttia ja sai haavan polveensa.
”Juuri tuon takia sun ei pitäisi ajaa yhtään millään!” Tytön vanhempi veli sanoi tuohtuneena. ”Ajoit vielä ilman kypärää!”
”No hups”, tyttö kommentoi, eikä vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta.
”Mikä on olo?” Veli kyseli siskoltaan.
”Siinähän tuo”, sinihiuksinen tyttö vastasi.
”Olimme huolissamme!” Veli huudahti. ”Lähdit ilman että sanoit mitään!”
”Luulisi sun jo tottuneen!” Tyttö letkautti. Sitten hän nosti Tirtougan vaivalloisesti.
”Mä voin kantaa sen”, tytön veli tarjoutui. Mutta tyttö ei ottanut tarjousta kuuleviin korviinsa, vaan lampsi portaita pitkin yläkertaan.
”Tämä ei edisty”, sanoi Jolteon, joka oli ollut meitä vastassa. ”Annabeth on liian jäärä hyväksyäkseen perheensä avun. Ymmärtäähän sen.”
”Minkä niin?” Minä kysyin. En ymmärtänyt tästä kokoonpanosta mitään, en tyttöä, enkä sitä miksi hän ei vaikuttanut tykkäävän perheestään. Kyllä perheestään piti tykätä.

Jolteon vei minut kävelylle puutarhaan. Se istui omenapuun alle ja katsoi taivasta.
”Kun Annabeth annettiin ihan pienenä pois, yhdelle saarelle”, Jolteon kertoi. ”Hän on asunut täällä vasta vähän aikaa.”
”Miksi hänet annettiin pois? Perheen kuuluisi olla yhdessä!” Minä totesin.
”Sitä kaikki sanoivat. Mutta isä kaiketi oli liian murtunut kun Alissa kuoli”, Jolteon päätteli. ”Annabeth ja Trystan olivat silloin pikkuisia. Mutta voi olla ettei Ethan vaan tykkää hameväestä, näkee ne ärsykkeenä, tai jotakin.”
”Tyttö sanoi, ettei isä pidä hänestä”, minä muistelin.
”Siltä minustakin tuntuu”, Jolteon myönsi. ”Annabeth asui vuoden itsenäisesti, huolehti itsestään, ennen kuin Horatio hänet löysi, ja kun Horatio yritti pitää tytöstä huolta, sattui kaikenlaista.”
”Kuten mitä?” Minä kysyin.
”No alku oli vaikeaa, kaikki meni kuitenkin pikku hiljaa paremmaksi. Sitten se mies tuli”, Jolteon sanoi hiljaa. ”Olit siellä eilen, näit sen ukon varmasti.”
”Ei hän sitä miestä pelännyt”, minä väitin vastaan.
”Annabeth on sellainen”, Jolteon sanoi. ”Eikä tuo ollut ensimmäinen kerta ei. Kun se sattui ekan kerran, Annabethiin sattui pahasti, eikä isä tullut auttamaan.”
”Miksei?”
”Ei kiinnostanut”, Jolteon huokaisi. ”Pian sen jälkeen tultiin tänne. On niitä hyviäkin päiviä, mutta Annabeth ei luota.”
Ei luota? Muihin ihmisiinkö?
”Sä et taida luottaa myöskään”, Jolteon sanoi. ”Siksi te kävisitte niin hyvin yhteen.”
”En aio jäädä!” Minä tiuskaisin. ”Ihminen petti minut jo kerran!”
”Niin kerran”, Jolteon toisti levollisesti. ”Mutta Annabeth ei ole sellainen. Tyttö on yhtä lailla tullut muiden pettämäksi – oman isänsä nimittäin.”
”Entä sitten?” Minä kysyin. ”En ole mikään ihmisen orja!”
”Tuskin se sulta sitä pyytäisikään”, Jolteon sanoi. ”Se on kuule vaan niin, ettei yksin pärjää olit sitten millainen ihminen tai pokémon.”
”Yksin on parempi”, minä jupisin. ”Olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten.”
”No lähde sitten”, Jolteon sanoi, sen äänen sävy oli yhä ärsyttävän levollinen. ”Mutta käy nyt edes sanomassa näkemiin.”

En tiedä, miksi tein sen. Minä menin sinne sanomaan hyvästit, vaikkei tyttö ymmärtäisi. Tyttö istui lattialla, sänkyynsä nojaten. Tirtouga lepuutti päätään tytön polvella, kun tyttö taputti sen kilpeä. Tyttö selasi paksua kirjaa, hänen ympärillään oli roinaa. Oli melkein kymmenen poképalloa – olin nähnyt niitä ennenkin, joten tiesin, mitä ne olivat.
”Tykkäisitkö nimestä Riku?” Tyttö kysyi Tirtougalta.
”Joo! Riku on kova nimi!” Tirtouga nyökytti päätään hyväksyvästi. ”Kiitti, tytsi!” Sitten se huomasi minut.
”Morjens, häiskä! Tytsi sanoo, että saan jäädä ja mähän jään!” Tirtouga näytti olevan hyvillään.
Sinihiuksinen tyttö hymyili minulle.
”Jäisitkö säkin?”
Tapa millä hän sanoi sen, sai minut tuntemaan itseni surulliseksi, en edes tiedä syytä siihen, minusta vain tuntui siltä. Tyttö oli pelastanut minut, mutta minäkin autoin häntä. En ollut hänelle velkaa, enhän? Oliko tyttö paha? Ei. Ei kai. Katsoin jalkoihini. Minusta tuntui että tyttö oli hyvä. Minun tulisi edes sanoa hänelle hyvästit, ja niin että hän ymmärsi sen. Avasin suuni, puhuakseni hänen kieltään, mutta sana jäi kurkkuuni.
Tyttö hymyili minulle ja nyökkäsi.
”Ei sun ole pakko jäädä”, hän sanoi hiljaa. Lattialla, tytön vieressä oli se huivi, jonka se läski kauppias, oli yrittänyt laittaa kaulaani. Tyttö otti huivin käteensä ja ojensi sitä minua kohti.
”Ota edes tämä, ei se varmaan paljoa kylmältä suojaa, mutta kuitenkin.”
Astuin lähemmäksi. Annoin tytön pistää huivin kaulaani. Ehkä se oli vain lahja, eikä merkki orjuudesta. Ehkä se oli vain..
”Nähdään taas, Ophir”, tyttö sanoi, hän yritti kuulostaa iloiselta, muttei kuulostanut. Katsoin tyttöä kysyvästi. Miksi hän oli minua kutsunut?
”Se nimi vaan tuntui sopivan sulle”, tyttö hymyili. Minusta tuntui pahalta. Ei sen vuoksi, että tyttö oli keksinyt minulle nimen vaan siksi että.. en edes tiedä. Niinpä minä juoksin pois.

”Onko sulla mitään paikkaa, minne mennä?” Jolteon kysyi lähtiessäni.
Ei, ei ollut. Mutta silti minä juoksin pois. Haluaisin sanoa, että juoksin kauas, kauas pois, mutta en juossut. Palasin sen pähkinäpensaan luo, sen pensaan, minkä luota tyttö oli kahmaissut minut syliinsä.

Tuli ilta, tuli yö. Seisoin sen pensaan luona ja katsoin kuuta. Ajattelin Miraa ja sinihiuksista tyttöä. Ajattelin itseäni. Ei tässä tainnut olla järjen hiventäkään. Olin yksin, vielä pari päivää sitten se olisi kuulostanut mainiolta mutta nyt tunsin oloni orvoksi. Mieleeni tuli kaikenlaista. Pakoni laboratoriosta, pakomatkani, se kun saavuin tänne. Se kun kohtasin sinihiuksisen tytön. Se kun hän pelasti minut Sableye-laumalta. Sitten hän pelasti minut taas, kahdesti hän oli sen tehnyt. Muistan jutelleeni hänen kanssaan sairaalassa, muistan hänen hymyilleen minulle silloin. Muistan auttaneeni häntä, kun se kaheli sieppasi hänet, seurasin sitä poikaakin, joka toi hänet tänne. Olin nähnyt tytön nukkuvan. Olin nähnyt hänen hymyilevän. Ja olin nähnyt..

Tavan, jolla hän taputti Tirtougan kylkeä.

”Eihän se ollut pahaa”, minä kuiskasin.
”Ei, ei ollut, veli”, Mira kuiskasi. Näin hänen hahmonsa pähkinäpellolla ja hän hymyili. Pikkuinen Treecko nyökytti päätään hyväksyvästi.
”Täällä sinun on hyvä, isoveli. Täällä sinun on hyvä.” Sitten hahmo katosi.
”Mira?” Minä kysyin. Mutta olin jäänyt yksin.

Oliko se ollut Mira? Oliko se ollut pikkusisko, jota minä en kyennyt suojelemaan? Vai olinko minä nähnyt vain sen, mitä halusin? Halusinko minä jäädä?

Minä palasin. Menin takaisin. Minun täytyi saada tietää eräs asia. Vaikka minä en täysin luottanut häneen, minun täytyi kysyä sitä. Minun täytyi saada vastaus. En aluksi ymmärtänyt, että kyse voisi olla siitä, mutta ehkä..

Kiipesin talon seinustaa pitkin, siinä kasvoi köynnöksiä. Oli helppo kiivetä. Katsoin ikkunoista sisään, talo oli pimeänä. Tytön huoneessa paloi vielä himmeä yö valo. Tyttö oli nukahtanut sängylle, kirja kädessään. Minun oli saatava hänen huomionsa. Niinpä minä koputin ikkunaan. Kun koputin kolmannen kerran, hän heräsi, ja katsoi minua unen pöpperössä. Sitten hän hymyili ja asteli mansikkapyjamassaan ikkunalle. Hän avasi ikkunan.
”Tulitko sä takaisin?” Tyttö kysyi. Nyökkäsin. ”Tule sisään.”
Ja minä tulin. Kävin samalle hyllylle, missä olin viettänyt edellisenkin yön. Tirtouga nimeltä Riku kuorsasi korissaan tytön sängyn vierellä.
”Kyllä sä voit tulla sängyllekin nukkumaan” tyttö sanoi.

Valot sammuivat, ja tyttö kömpi takaisin petiinsä. Odotin kauan. Ehkä liiankin kauan, en halunnut paljastaa kykyäni puhua. Oli parempi että hän olisi niin uninen, että luulisi tätä uneksi. Tyttö kieri sängyllään levottomasti, hän taisi nukkua huonosti. Mutta hän oli uninen, se riitti.
”Välitätkö sinä minusta?”
Tyttö katsoi ylös, sinne missä olin. Hän oli hetken hiljaa, mutta vastasi.
”Taidanpa välittää.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Miksi ei?” Tyttö vastasi kysymykseen kysymyksellä. ”Ei mulla ole paljon mistä välittää, että voin kai ihan hyvin välittää susta ja Rikusta. Samalla tavalla kun ukki välittää kaikista hoidokeistaan.”
Olin hetken hiljaa. En oikein ymmärtänyt, mitä tuo tarkoitti, mutta luulin ymmärtäneeni tärkeimmän. Tyttö alkoi tuhista rauhallisesti.
”Hyvä on”, minä totesin. ”Kaipa minä voin jäädä.” Sitten kiipesin alas hyllyltä ja laskeuduin varovasti sängylle. Käperryin sängylle, ja painauduin vasten tytön kylkeä.

En tiedä, välitänkö minä sinusta, outo ihmisotus, mutta minä jään silti, sillä sinä ainakin sanot välittäväsi minusta. Se riittää, tällä erää.

Kommentit

Nikibi


Tarina #3

En tiedä mikä siinä on, mutta tykkään Ophir-luvuista tosi paljon. :’D Tämä oli aika tunnerikas, tykkäsin paljon siitä kuinka kolmikko oli rannalla ja sitä rataa. Riku on paras. Ja ihanaa, kuinka Ophir päättikin jäädä ja samalla alkaa luottaa ihmisiin uudelleen. ’___’ Fiilaan näitä tarinoita.
En nyt oikein tiedä mitä muuta sanoa, en ole arvostellut tarinoita hetkeen krhm. Mutta uutta tarinaa odotellessa~ ^^

Saat 29p ja Ophirille ja Rikulle tasot.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s