Oikotie 2 > Onnettomuusaltis tyttö

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2016.

Annabeth

Olen aina ollut altis erinäisille onnettomuuksille. Mutta tästä uusimmasta sain kyllä syyttää vain itseäni. Kukaan viisas ihminen ei olisi mennyt pelastamaan täysin vierasta pokémonia ansasta jonka joku hassahtanut ukko oli kyhännyt ties mistä syystä. Sain sitten myrkyt ja piikit niskaani siitä hyvästä, mutta ei se mitään. En usko, että sillä miehellä oli hyvät aikeet sen violetin Treeckon suhteen. Sillä oli ollut samanlainen katse kuin eräällä hullulla, jonka olen kohdannut jo pari kertaa.

Olin nyt sairaalassa, elimistööni päässyt myrkky oli saanut minut oksentamaan kaiken pihalle. Trystan oli mukamas hyvää hyvyyttään tuonut minulle omenoita ukin omenatarhasta, jos vaikka nälkä yllättäisi. Syö pääsi, olin sanonut. Vain sellainen possu kuin sinä, voisi jatkaa syömistä normaalisti oksennettuaan kaiken pihalle. Mutta minä en ollut sinä, vaikka me olimmekin kaksosia, katsoin olevani se järkevämpi. Sairaalassa oli tylsää, huoneessa oli tosin telkkari, mutta ei siitä ollut kauaa viihdyttäjäksi. Yhdeltä kanavalta tuli dokumentti fossiileista, toiselta jokin piirretty, jossa oli neon väreillä tehtyjä poneja, kolmannelta tuli jokin karjapaimen leffa ja neljänneltä jokin saippuasarja. Tylsää.
Kun tekemistä ei ollut, ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nukkua. Nukuin kauan, heräsin välillä. Poliisipäällikkö kävi luonani kyselemässä eilisillan tapahtumista.
Tunsinko miehen? En tuntenut.
Miksi olin siellä silloin? Meni hermot Trystaniin, joten lähdin kävelemään. Näin epäilyttävän ukon pähkinämaalla. En siitä mitään ajatellut, kunnes näin että sillä oli kaksi pokémonia, joista toinen hautasi jotain maahan ja toinen piilotteli lähistöllä. Jäin katsomaan tilannetta, piilosta käsin.
Missä olin piilossa?
Engbergien pähkinäpuskien takana. Ukkokin piiloutui jonnekin, varmaan sinne, missä sen ilkeä Jolteon oli.
Mitä sitten tapahtui?
Jännän värinen Treecko tuli.
Miten niin jännän värinen?
Sillä oli vihreän ihon sijasta violetti iho, maha oli vaaleamman punainen kuin normaaleilla Treeckoilla ja häntä oli tummanpunainen. Sen silmät olivat tumman meripihkan väriset.
Mitä Treeckolle oli tapahtunut?
Mitäköhän luulet? Siihen ei sattunut, koska minä nappasin sen syliini, ennen kuin mitään ehti tapahtua.
Miksi minä niin tein?
Koska se vaikutti mukavalta Treeckolta, enkä uskonut sen tehneen kenellekään mitään pahaa.
Niin, Ei Treecko kuulemma mitään ollut tehnyt. Mutta sille oli tehty juttuja, joista näkemäni ukko oli ollut päävastuussa. Ukko oli nyt vankilassa, eikä ollut pääsemässä ulos vähään aikaan.
Missä se Treecko nyt on?
En minä vaan tiedä. Poliisipäällikkö kertoi, että jos Treecko löytyy, Bayside Villagen rannikkokylässä asustava professori, johon oli oltu yhteydessä, haluaisi kernaasti katsastaa Treeckon. Selvittää etteivät kokeet, mitä sille tehtiin, vahingoittaneet sen hermostoa. Treecko aiottaisiin siis ottaa kiinni. hymyilin itsekseni, sillä en uskonut sen antautuvan kiinniotettavaksi kovin helposti.

Sitten nukuin taas. Ja kun heräsin oli Treecko istumassa puisella tuolilla.
”Huomenta.” Sanoin sille. ”Tulitko oikein mua katsomaan?”
”Treeh.” Treecko vastasi välinpitämättömästi, kädet puuskassa.
”Ehkä sun ei pitäisi olla täällä.” Sanoin sille. ”Ei sillä etten nauttisi käynnistäsi, mutta poliisit tahtovat napata sut ja lähettää tarkastettavaksi johonkin pokémon labraan.”
Hetken olin näkeväni varjon nousevan violetin Treeckon kasvoille, sitten se totesi.
”Treecko tree.” Ja virnisti. Että yrittäköön vaan!
”Sä taidatkin olla aika sisukas sissi.” Naurahdin. ”Se on hyvä.”
”Treecko.” Treecko sanoi välinpitämättömästi. Ei sitä ihmisten kehut kiinnostanut.
”Okei, miten vaan.” Sanoin. ”Teetkö palveluksen?”
”Treeh.” Tuo sulki silmänsä, ja oli kuin ei välittäisi mistään. Mutta kuulin sen vatsan kurisevan.
”Söisitkö nuo omenat pois mua kiusaamasta?” Kysyin. ”Erittäin ajattelevainen veljeni toi ne tänään, mutten pysty syömään niitä, kun mikään ei oikein pysy sisällä.”
”Treecko?” Pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Myrkkyä on vielä elimistössä.” Sanoin sille. ”Mutta hengen hätää ei ole.”
Treecko nyökkäsi.
”Syö nuo omenat, ehtivät vielä pilaantua.” Maanittelin sitä. Treecko katsoi miettivästi kahta kellanvihreää omenaa, lopulta se kaiketi päätti, että sillä oli nälkä, ja sen oli syötävä. Treecko kiipesi hieman epäillen sängylleni, josta se hyppäsi mahdollisimman kiireesti pöydälle sänkyni vieressä, juuri sille, missä omenat olivat. Treecko alkoi järsiä ensimmäistä omenaa, sillä näytti olevan kova nälkä.

Pian käytävästä kuului kopinaa. Ovi avautui äkisti, ja sisään astui eräs ystävä.
”Kas, Hope.” Totesin nähdessäni luokkakaverini, joka aina riiteli Trystanin kanssa. Hope oli samaa ikäluokkaa kuin minäkin, hän oli muuttanut tähän kaupunkiin Heartfront Citystä jokunen vuosi sitten. Trystan sanoi usein, että Hopen olisi pitänyt sääliä muita Hazelholdin asukkaita ja jäädä sovinnolla Heartfrontiin, mistä kehkeytyi aina muhkea riita näiden kahden välille.
”Toin sulle läksyt.” Tyttö ilmoitti hyväntuulisesti. Hänellä oli sylissään kori, josta pilkisti Turtwigin pää.
”Eihän tuo kuulu läksyihin?” Kysyin hämilläni.
”Tuuurt!” Pokémon huudahti iloisena.
”Ei sentään.” Hope naurahti. ”Ajattelin vain tuoda Hillaryn katsomaan.”
”Ai, sairaita ihmisiä vai?” Minä kysyin. ”Tykkäätkö, Hill?”
”Tuurt!” Kilpikonna hihkui keltaiset silmät hehkuen. Sitten sen silmät osuivat, siihen johonkin, joka järsi omeinoita pöydällä. Turtwig loikkasi sängylleni, ja yritti keskustella jännän värisen Treeckon kanssa, mutta sai Treeckolta vain mulkaisun osakseen.
”Kukas se siinä?” Hope kysyi.
”Treecko.” Vastasin. ”Joku roisto yritti napata sen.”
”Tuonko takia loukkasit itsesi?” Hope kysyi. ”Trystan ei oikein kertonut mitään yksityiskohtia.”
”Varmaan koska hän ei tiennyt mitään niistä.” Mutisin. Hope nauroi.
”No veljesi ei nyt muutenkaan ole mikään järjen jättiläinen!” Oli outoa kuulla, miten ihmiset puhuivat Trystanista veljenäni. Vaikka asia nyt olisikin niin, olimme silti vieraita ihmisiä toisillemme. Me olimme kasvaneet erillämme, hän oli kotoisin täältä, ja minä meren takaa. Olin tuntenut hänet ja Horation vain vuoden päivät, ja se tuskin riitti kiintymykseen asti. Huokaisin. Olinpa päässyt ahdistavaan ympäristöön.
”Älä nyt, Beth.” Ystäväni yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, olet sentään parempi koulussa kuin Trystan.”
”No kuka tahansa olisi.” Minä naurahdin. Velikulta kun ei ollut akateemisia ihmisiä. Naureskelimme vähän sille, miten tämä Treecko oli mätkähtänyt tuuletuskanavasta suoraan Trystanin takaraivoon kun poika veteli sikeitä. Treecko katsoi meitä vähän kummeksuen. Sitten Hope luetteli läksyt ja kaiken sen minkä olin missannut koulussa. Sitten hän otti Hillaryn mukaansa ja lähti. Treecko odotti kunnes Hope ja tämän Turtwig olivat varmasti menneet, sitten sekin lähti. Hiipi oven raosta ulos.

Nukahdin taas. Ei tässä paikassa ollut muutakaan tekemistä. Sängyllä oli vaikea tehdä läksyjä.
Sitten heräsin, enkä ollut yksin. Tuolilla sänkyni vieressä istui kalpeaihoinen mies, jolla oli asiallisesti kammatut tumman violetit hiukset, hänellä oli yllään musta puku, kuten aina silloin kuin tapasimme.
”Sä!” Minä sähähdin, sillä muistin miehen turhankin hyvin. Hän oli putkahtanut elämääni lähes samaan aikaan kuin veljenikin. Enkä voi sanoa että olisin pitänyt tästä hyypiöstä.
”Kuulin että sinulle oli sattunut pieni.. onnettomuus, Annabeth.” Mies sanoi rosoisella äänellään.
”Mitä sä tahdot?” Töksäytin. Tuo mies ilmaantui aina, kun tarvitsi jotain, tai kun hänellä oli mielessä jotain, jotain mikä liittyi jotenkin siihen ukkoon.
”Minulla on kana kynittävänä isäsi kanssa.” Mies sanoi.
”No jonon päähän vaan.” Murahdin.
”Valitettavasti minulla ei ole aikaa odottaa.” Mies sanoi lipevästi hymyillen. Hän nousi ja odotin tyypin vain lähtevän nostelemaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän nappasi minua kiinni käsivarrestani, ote oli niin luja, että pelkäsin hänen murtavan käsivarteni. Mutta sitten hän vain heilautti minut, sairaan teinitytön olalleen ja käveli ulos huoneesta.
”Hei! Mitä hemmettiä sä luulet tekeväsi?” Huusin miehelle. ”Mihin sä luulet vieväsi mua?”
Miksei ketään ollut käytävillä? Missä olivat sairaanhoitajat tai potilaat? Miksei ketään näkynyt missään? Olivatko ne kahvilla?
”Ei se musta mitään maksa!” Kiljuin. Sillä se oli totta, tutkija-arkeologi Ethan Winters oli sovinisti ja vihasi naisia, etenkin minua. Siksi minut oli alunalkaenkin lähetetty pois, kaiketi. Yritin potkia miestä, sillä tähänhän minä en suostuisi! Ei minua noin vain saatu siepata!
”Näpit irti, kuulitko!” Kiljuin täyttä kurkkua, samalla potkien ilmaa. Treecko oli siellä, se katsoi tapahtumia silmät pyöreinä. Se ei kai ymmärtänyt mistä oli kyse. Eikä se pystyisi tekemään mitään. Tämä ukkeli oli kookas ja potkaisisi pikkuisen Treeckon helposti kauemmas. Treecko katsoi tuolin alta minua, joka kiljui kuin hullu. Se on varmasti ihan sekaisin, se varmaan ajatteli.

Minut heitettiin rekkaan. Lattia oli kylmä, eikä täällä nähnyt lainkaan eteensä. Nousin varovasti huojuville jaloilleni. Hitto, ehkä olisi sittenkin pitänyt syödä edes yksi omena..
Minua heikotti, tämän siitä saa kun ei syö mitään. Mutta olihan täältä pakko päästä ulos! Auto ei liikkunut vielä mihinkään, joten ulos kömpimisen pitäisi olla turvallista. Kokeilin ovea, joka oli tietenkin lukossa. Ehkä lukko ei ollut kestävä, typerät aivoni miettivät. Jos käytän koko painoani, pääsen täältä varmasti pois. Peruutin vaunun perälle ja juoksin sitten kömpelösti kohti ovea. Mäjähdin sitä vasten koko painollani, mutta eihän tuo mitään auttanut. Sitten rekka jyrähti käyntiin. Täytyi yrittää uudelleen. Mutta kun peruutin ja lähdin juoksemaan kohti ovea, rekka teki yllättävän u-käännöksen ja lensin nokalleni, kolautin pääni maahan samassa rytäkässä.

”Auuh.” Valitin raottaessani silmiäni. Enää ei oltu rekassa. Olin jossakin huoneessa ja minun oli kylmä tässä sinisessä sairaalapyjamassa. Maa jalkojeni tuntui kylmältä ja kovalta. Ehkä se oli tehty betonista. Päätäni jomotti enkä aluksi oikein ymmärtänyt mitään. Mitä tein täällä? Miksen voinut liikkua? Kunnes pyörrytys helpotti, tajusin istuvani puisella tuolilla, syy miksen voinut liikkua, johtui siitä että minut oli köytetty tuoliin.
”Mitä hemm..”  Yritin kuunnella, mutta en kuullut mitään, satunnaista tuulen vihellystä lukuun ottamatta. On kylmä. Oli pimeää, lukuun ottamatta sitä kattoikkunasta tulevaa valoa.
”Tirr..”  Käheä äänähdys kuului jostain. Sitten:
”Treeckoh!” Jokin lensi syliini, jokin joka murisi.
”Treeh!”
”Treecko?” Kysyin. ”Violetti Treecko, säkö siinä olet?”
”Treeh!” Treecko äännähti, sitten jokin, sileä ja lämmin hipaisi nenääni.
”Miten sä tänne jouduit?” Kysyin. ”Muthan se hullu sieppasi.”
”Treeckoh!” Treecko totesi, jos olisin nähnyt sen ilmeen, se olisi varmaan ollut hämmentynyt. Sitten kuulin askelia. Ne lähestyivät.
”Mene piiloon.” Kuiskasin. Treecko totteli, sillä se ei halunnut muiden näkevän sitä. Sitä paitsi, jos se nähtäisiin, se heitettäisiin ulos, tai pahempaa.
Ovi avautui. Sisään astui violettitukkainen pukumies.
”Sergei Sevastian.” Murahdin.
”Ah, Annabeth.” Mies sanoi tavanomaisella miellyttävällä äänellään. ”Miten me tänään voimme?”
”Kiitos kysymästä, päähän koskee.” Murahdin.
”Sinun ei olisi pitänyt riehua sillä tavalla.” Mies sanoi muka isällisesti. ”Isäsi haluaa sinut ehjänä takaisin.”
”Tuskin haluaa.” Minä mutisin. ”Saitko sitä kiinni?”
”En vielä.” Mies sanoi lipevästi. ”Mitä luulet, paljonkohan hän pulittaa ainoasta tyttärestään?”
”Ei yhtään.” Murahdin. ”Olisit kidnapannut Trystanin, siitä se saattaisi maksaakin.”
”Sinun takiasi, toivon että se ei pidä paikkaansa.” Mies sanoi hieman uhkaavalla äänellä. Sitten hän otti jotain takkinsa sisältä. Ja tökkäsi minua sillä, sen kylmällä metallisella pinnalla. Eikä minun tarvinnut olla meedio, tietääkseni millä minua tökittiin.
”Toivo sinäkin.” Mies sanoi, ja sitten hän käveli ovelle. Ennen kuin hän lähti huoneesta, mies kompuroi, varmaan kynnykseen tai kivetykseen. Ase laukesi. Paukahdus sattui korviini.

Treecko

Tuolta aseen ääni siis kuulosti. Niillä vartioilla labrassa oli aseet, mutten ollut kuullut niiden ääntä.
”..Mä todella toivon, että toi oli ainut luoti.” Sinihiuksinen tyttö sanoi ääni väristen. Häntä varmaan pelotti. Olihan hän lapsi, kuten minäkin. Olin aina luullut, että ihmiset pitivät toistensa puolta, mutta tuo mies, oli vienyt sinihiuksisen tytön sairaalasta. Tyttö oli ollut siellä, koska pelasti minut. Eikä sinihiuksinen tyttö lähtenyt miehen mukaan vapaaehtoisesti. Olisiko minun pitänyt auttaa häntä silloin? Tyttö oli kuitenkin auttanut minua. Eikö minun kuuluisi auttaa häntä? Ei, ei, ei. Tyttö oli ihminen. Ihmiset satuttivat meitä.
”Mitäs pohdiskelet?” Käheä ääni kysyi. Säpsähdin. Puhuja oli muuan Tirtouga, jonka päälle olin tässä pimeydessä vahingossa loikannut. Tirtouga ei ollut tykännyt siitä, ja heitti minut selästään.
”Pitäisikö auttaa vai ei.” Sanoin hiljaa.
”No pitäisi, pitäisi!” Tirtouga murahti. ”Ukkohan pistää kuulan tytön kalloon!”
”Kyllä me ihmisetkin teemme pahaa toisillemme.” Tyttö kuului sanovan alakuloisena. ”Perkele! Jos toi ukko tappaa mut, jään kummittelemaan niin sanotulle isälleni!”
Katselin hetken sinihiuksisen tytön touhuja, hän yritti päästä irti vankilastaan, mutta turhaan, köydet olivat siinä ja pysyivät. Äiti oli aina sanonut, että ei saanut olla kiittämätön. Olinko minä kiittämätön, jos en auttaisi? Sinihiuksinen tyttö oli kuitenkin auttanut minua, vaikken ollut pyytänyt apua. Jos nyt antaisin olla ja jättäisin hänet tuon miehen kynsiin, olisinko yhtä paha kuin ne miehet, joiden takia äiti ja sisko kuolivat? Kertokaa se minulle, äiti, pikkusisko!
”Perhana, ovatpa ne tiukassa!” Tyttö murisi. Ei, ei tuosta mitään tulisi. Kiersin hiljaa tuolin taakse ja katsoin, minkä kanssa oli työskenneltävä. Köydet oli tehty aika paksusta materiaalista, mutta uskoin saavani ne poikki, jos purisin niitä katkeamispisteeseen asti. Hampaani eivät tykänneet köydestä, kesti kauan ennen kuin sain yhden köyden purtua poikki.
”Hyvää työtä, kaveri.” Sinihiuksinen tyttö kehui. Emme me olleet kavereita. Purin raivokkaasti jo toista köyttä, joka oli sidottu tytön vartalon ympärille. Tyttö oli paketoitu huolella, kädet oli sidottu tuolin selkänojan taakse, jalat oli sidottu yhteen, suun edessä ei ollut mitään, mutta siltikin..
Kohtelivatko ihmiset kanssa olentojaan näin? Jos kohtelivat, niin miksi? Tiesin meidän pokémonien olevan vain niitä, joilla ei ollut pahemmin merkitystä, että meitä voitiin käyttää hyväksi surutta, koska se miltä meistä tuntui, ei merkinnyt niille paskiaisille mitään.  Mutta mitä tämä sitten tarkoitti? Eikö sinihiuksinen tyttö ollut ihminen? Tekivätkö toiset ihmiset pahaa toisilleen? Toinen köysi napsahti poikki.
Aloin järsiä tytön käsi kurissa pitäviä köysiä poikki. Oli oltava nopea, ei nyt joutanut miettimään. Sinihiuksinen tyttö alkoi hermostumaan. Hetki vielä..
Noin. Köysi katkesi. Sinihiuksinen tyttö venytteli helpottuneena käsiään, ja minä puolestani järsin jalkoja pitävää köyttä poikki. Tämän jälkeen en enää auttaisi häntä. Sillä se olisi väärin. En voisi auttaa sen lajin edustajaa, joka oli vastuussa perheeni kuolemasta.

Mutta teinkö minä väärin päättäessäni näin? Hän oli sentään auttanut minua. Mutta miksi hän oli auttanut minua? En minä apua pyytänyt! Enkä saanut kunnon vastaustakaan. Vain siksi koska, oli hän sanonut. Mitä se tarkoitti? Noin, sinne meni viimeinenkin köysi ja tyttö nousi seisomaan huterilla jaloillaan.
”Kiitti, kaveri.” Hän sanoi. ”Nyt meidän täytyy häipyä täältä.” Sinihiuksinen tyttö käveli sinne mistä se ukko oli tullut. Hänen kätensä hapuili oven kahvaa, hetken kuluttua hän löysikin sen. Tyttö koetti työntää ovea auki, kun se ei onnistunut, hän yritti vetää ovea auki.
”Tietysti se on lukossa.” Tyttö huokaisi turhautuneesti. ”Mutta jotenkin täältä on päästävä.”
”Saanko mä?” Tirtouga näykki tytön lahjetta. Tyttö käänsi päätään ja katsoi kilpikonnaa kummeksuen.
”Mistäs sä siihen tupsahdit?” Tyttö kysyi.
”Mä asun täällä!” Tirtouga sanoi etujalkaansa kohottaen. ”Toi mäntti valtasi kotini!”
Vai niin. En ollut ennen nähnytkään Tirtougaa, olin kuullut, että ne olivat hyvin vanhoja pokémoneja, jotka elivät ennen muinoin meren syvyyksissä. Niiden fossiileja oli siellä labrassa, jossa minua pidettiin.
”Musta vähän näyttikin että äijä kompuroi ovella.” Sinihiuksinen tyttö naurahti. ”Säkö sen kamppasit?”
”Se ei kattonut eteensä!” Tirtouga puolustautui. ”Annas mä avaan oven!”
Katsoin muinaista kilpikonnaa hämmentyneenä, miten se muka saisi oven auki, kun se oli kerran lukossa? Tiesin entuudestaan, että lukitut ovet voitiin avata vain hassulla metalli esineellä, jota nimitettiin avaimeksi.
Mutta tämä Tirtouga luuli pystyvänsä avaamaan oven. Tästä tulisi hauskaa.
Kilpikonna köpötti huoneen perälle, sitten se veti päänsä kilpensä sisään ja pyöräytti itsensä liikkeelle. Tirtougan kilpi pyöri pitkin lattiaa kunnes se iskeytyi oveen, oveen ilmestyi pieni jälki. Hienoa. Ei tästä mitään tulisi. Sinihiuksinen tyttö asetti jalkansa eteeni, etten vain menisi tielle ja saisi osumaa. Mitä se häntä liikuttaisi?
Kilpikonnan pyörimisliike muistutti jyräämistä, tuon täytyi olla jokin liike, minkä se osasi. Liike näytti tulevan vahvemmaksi, ovi ei kuitenkaan antanut periksi, ennen kuin kolmannella yrityksellä.
”Hyvää työtä, kaveri!” Sinihiuksinen tyttö kehui Tirtougaa ja taputti sen mustaa kilpeä. ”Tulehan, lähdetään täältä.” Tyttö nosti kovin vaivalloisesti kilpikonnan syliinsä, se taisikin painaa enemmän kuin tyttö oletti.
”Tule, Treecko!” Tyttö huikkasi. ”Ei tänne voi jäädä.

Pako huoneesta, tai oikeastaan varastosta, mikä se paljastui olevan heti kun pääsimme ulos.
”Kas kummaa ollaan vielä Hazelhold Cityssä.” Tyttö totesi. ”Hitto, oletpa sä painava.”
”Hei, lihas painaa enemmän ku läski!” Tirtouga totesi. Sinihiuksinen tyttö liikkui kuin vaappuen, ikään kuin hän olisi voinut jotenkin huonosti. Siltikään hän ei pysähtynyt, hän harppoi eteenpäin kilpikonna sylissään, kilpikonna, jonka hän olisi voinut jättää varastoon. Miksi hän oli ottanut vieraan pokémonin mukaansa?
Sitten paukahti. Luoti osui tytön jalan viereen ja porautui maahan.
”Aijai Annabeth. Olisi vain kannattanut pysyä sisällä.” Ukko, jolla oli violetit sliipatut hiukset sanoi. Hän oli se, jolla oli ase.
Sinihiuksinen tyttö avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen äänensä peittyi toisen äänen alle.
”Fiona, Ice beam!”
Paukahti uudelleen. Ja ukko liukastui jäähän. Sinihiuksinen tyttö katsoi pelon ja huvituksen sekaisella ilmeellä tätä hetken, ja Glaceonia joka seisoi valmiina käymään miehen kimppuun, kun vain sen tummahiuksinen kouluttaja antaisi sille luvan.
”Mitä siinä seisot, typerä heitukka?” Tiuskaisin tytölle. ”Lähdetään nyt kun vielä voidaan!” Vaikka eihän hän ymmärtänyt mitä sanoin, mutta hän näytti ymmärtävän asian pointin. Tyttö juoksi puuskuttaen Tirtouga sylissään, minä niiden edellä. Vähän matkan kuluttua hän kuitenkin tuupertui ja hengitti raskaasti.
”Onko likka kipeä?” Tirtouga kysyi.
”Joo.. on se kai.” Vastasin välttelevästi. Minun syyni.
Jotain täytyi tehdä, se asemies päihittäisi Glaceonin kyllä alta aika yksikön. Sitten se ukko joko sieppaisi sinihiuksisen tytön uudelleen tai pahimmassa tilanteessa ampuisi hänet kuoliaaksi. Mutta mitä tässä voisi tehdä? Tytöllä oli tietenkin perhe, mutta mistä heidät nyt tähän hätään löytäisi?

Sitten ruma teräväkyntinen Sneasel tunki naamansa liian lähelle. Läimäisin sitä hännälläni.
”Älä tulekaan lähelle tai muuten..!” Uhkailin sitä.
”Älä nyt hiilly.” Tyttöpuolinen Sneasel huokaisi. ”Kouluttaja vaan käski tutkia maastoa.”
”Ihmisen orja!” Syytin Sneasel-tyttöä.
”Paraskin puhumaan.” Tyttö letkautti. ”Sinähän olet tuon tytön pokémon, kun kerran autat häntä. Kyllä minä kuulin.”
”Se ei kuulu tippaakaan sinulle!” Ärähdin Sneaselille.
”Inger, löytyykö mitään?” Sneaselin kouluttaja kutsui.
”Tule tänne!” Sneasel kutsui kouluttajaansa. Pian kouluttaja, se tummahiuksinen poika, harppoi luoksemme Glaceon ja Amaura – toinen outo muinaispokémon vierellään.
”Mitä se hullu tästä tytöstä haluaa?” Poika kysyi, kun kumartui sinihiuksisen tytön puoleen. Hän siirsi kädellään tytön hiuksia tämän kasvoilta. ”Tämä taitaa olla niitä Wintersejä. Mahtaako heillä olla sisko kadoksissa?” Sitten poika koppasi sinihiuksisen tytön syliinsä.
”Tulkaa, mennään.” Poika sanoi pokémoneilleen.
”Tule, kollega!” Amaura huikkasi Tirtougalle. ”Pääset kyydillä!” Ymmärsihän tuon, näin maalla ollessa ei Tirtougan tapainen vesipokémon juuri kyennyt liikkumaan kamalan tahdikkaasti. Minä puolestani sain kävellä omin jaloin, josta olin enemmän kuin iloinen. En ymmärtänyt, miksi vaivauduin seuraamaan tätä konkkaronkkaa. Mutta mikäs tässä.
Taivas oli jo oranssi, kun kävin katsomassa sinihiuksista tyttöä sairaalassa, oli vasta iltapäivä, tyttö oli ollut kauan kanttu vei. Olikohan hänen perheensä huolissaan? Vaikka mitäpä se minua kiinnostaa..

Sinihiuksisella tytöllä oli kuin olikin perhe. Harmaahiuksinen vanha mies, ja kaksi sinihiuksista veljeä, joista toinen oli ärsyttävän kovaääninen.
”Pidä ne likaiset näppisi irti siskostani!”
”Trystan suuta soukemmalle!” Vanha mies ärähti. ”Tämä nuori mies pelasti siskosi ja toi vielä kotiin asti, olisit kiitollinen.”
”Pidä jatkossa parempaa huolta siskostasi, niin minun ei tarvitse pelastaa häntä.” Tummahiuksinen poika totesi tylysti. Tämän jälkeen vanha mies otti tytön tummahiuksiselta pojalta.
”Kiitän, että toit lapsenlapseni takaisin kotiin.” Mies sanoi. Tummahiuksinen poika vain nyökkäsi lyhyesti ja lähti. Hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:
”En mä mitään tehnyt, tyttö pakeni itse, omat pokémonit kai auttoivat.”
”Että mä inhoan tuota Lukaa!” Kovaääninen poika puuskahti. ”Saakeli, mikä snobi!”
”No tuo snobi toi meidän pikkusiskon takaisin kotiin.” Vanhemman näköinen sinihiuksinen poika sanoi. ”Isä ei olisi viitsinyt auttaa, ja tiedät sen itsekin.” Sitten huomio siirtyi minuun ja tuohon Tirtougaan.
”Eihän Anniella omia pokémoneja ole.” Kovaääninen poika totesi. ”Mistä nuo putkahtivat?”
”Tuo Treecko saattaa hyvinkin olla se sama Treecko, jota Annie auttoi eilen.” Vanhempi sinihiuksinen sanoi.
”Otetaan nyt pikku sankarit sisään.” Vanha mies sanoi.

En tykännyt tästä, en tykännyt tästä yhtään. Olin vaihtanut yhden vankilan toiseen. Koko talo haisi ihmisiltä. Hyi, hyi, hyi! Paikalla oli tosin monta pokémonia, oli Jolteon ja viisi taistelu-tyypin pokémonia. Tirtouga oli saanut eteensä kulhollisen kuivaa pöperöä ja ahmi sitä kuin seitsemännessä taivaassa, minä en koskenut omaani. Paikalla oli vain vanhempi sinihiuksinen poika, joka yritti maanitella minua syömään. En söisi tätä, en!
Hän huokaisi.
”Sinä olet ihan kuin Annie pahimpina päivinään.”
”Ei sitä sapuskaa ole myrkytetty.” Jolteon haukahti.
”Minne se tyttö vietiin?” Tirtouga uteli suu täynnä ruokaa.
”Isoisä Winters vei tytön omaan huoneeseensa.” Jolteon totesi. ”Suuttui sairaalan väelle kovasti, kun eivät huomanneet että joku oli vienyt tytön.”
Tylsää. Kun nuo kaksi juttelivat keskenään, päätin livahtaa karkuun. Mutta ovi oli kiinni, ikkunatkaan eivät olleet avoinna. Ainoa paikka minne saatoin mennä, oli yläkerta. Kiipesin ruskeat puiset portaat ylös ja pääsin huoneeseen, käytävään, joka oli täynnä ovia. Kaikki muut ovet olivat kiinni, paitsi yksi valkoinen ovi. Se, joka johti sinihiuksisen tytön huoneeseen. Sinihiuksinen tyttö makasi sängyssä, hyvin peiteltynä. Vanha mies oli hänen kanssaan, ja jutteli tytölle, vaikkei tämä edes ollut hereillä. Livahdin huoneeseen ja piilouduin auki olevan oven taakse. Vanha mies kuitenkin kääntyi ja katsahti piilooni. Sitten hän hymyili, ja nyökytti päätään. Näkiköhän hän että piilouduin tänne? Mitä hän tekisi minulle? Kävi ilmi, ettei mitään, hän vain otti ja lähti. Ryömin pois piilostani ja kävelin tytön sängyn luo. Hän nukkui rauhallisesti. Mutta minä en vieläkään ymmärtänyt, miksi hän oli silloin pelastanut minut ja miksi hän oli ottanut Tirtougan mukaansa. Oliko hän varastanut Tirtougan? Oli miten oli, täällä maassa ei olisi turvallista, oli pakko löytää jokin turvallisempi paikka. Pian se löytyikin, seinällä sängyn yläpuolella oli jonkinlainen hylly, joka oli täynnä kuvia toisesta ruskeasilmäisestä ja sinihiuksisesta tytöstä. Mutta se ei ollut sama tyttö, kyllä minä sen huomasin. Kuvien tyttö, ei ollut tuo nukkuva tyttö. Tarkkailin häntä sieltä korkealla. Hän nukkui kauan. Herätessään hän katsoi hetken ympärilleen, ja totesi sitten olevansa kotona. Ja hän huomasi minut.
”Mitä sä siellä kykit?” Tyttö kysyi.
”Se pelkää.” Tirtouga luikautti. En ollut edes huomannut kilpikonnan tulleen huoneeseen.
”Hei siellä.” Tyttö tervehti kilpikonnaa ja taputti sen kilpeä, josta Tirtouga näytti pitävän kovasti. Typerää. Niin typerää.
Tirtougalle järjestettiin oma nukkumapaikka, pehmustettu kori, jonne tuo käpertyi mielellään ja alkoi kuorsata. Tyttö puolestaan söi ihmisten ruokaa, välillä minua katsahtaen.
”Etkö tule alas? Täällä on varmasti mukavampi nukkua.”
En, pudistin päätäni. Täällä olisi turvallisempaa.

Mutta jos täällä kerran oli niin vaarallista, miksen vain lähtenyt? Kyllä tyttö olisi varmasti avannut ikkunan, jos vain olisin pyytänyt. Minun pitäisi pyytää, mutten pyytänyt. Ulkona satoi kaatamalla. Jäisinkö tänne? Olisiko se oikein? Teinkö minä oikein?

”Tulitko sä auttamaan mua silloin?” Tyttö kysyi.
En tiedä, en tiedä miksi tulin, en tiedä miksi autoin. En tiedä mitä vielä teen täällä.
”Kiitos kuitenkin.” Tyttö hymyili ennen nukahtamistaan.
Miksi sinä minua kiität? En tehnyt mitään.

Kommentit:

Nikibi


Tarina #2

Et tiedäkään kuinka hyvä mieli tuli kun näin että olit lähettänyt tarinailmoituksen. *__* Mutta tämä tarina oli kyllä vähintäänkin yhtä hyvä kuin edellinen. Tykkään Tirtougan (nimeä en nyt satu muistamaan köhköh…) luonteesta tosi paljon, varsinkin kun se ärsyttää samalla Ophiria. :’D Ja jotenkin tosi suloista kuinka Ophir alkaa kiintyä Annabethiin ja alkaa oikeasti miettimään juttuja, mikä on oikein mikä väärin. Tykkään niin paljon. Kirjoitahan pian kolmas luku. :—)

Saat 59p ja molemmille poksuttimille tasot. Vieläkin hämmentää kuinka pitkiä nää tarinat on ja siten saat noin paljon rahaa. ^^”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s