Oikotie > 1 – Pokémonien tarkoitus

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2015.

Koko lyhyen elämäni ajan, on mielessäni pyörinyt eräs kysymys: Mikä on meidän pokémonien tarkoitus tässä ihmisten täyttämässä maailmassa? Pitikö meidän olla orjia, jotka täyttivät ihmisten itsekkäät päähän pistot? Ei, siihen vastaukseen minä en usko, en vaikka sanoisivat mitä. Minä olin viimeinkin vapaa, ja oma herrani. Mutta minä olinkin meistä ainoa, kaikki muut, äitini ja isäni, siskoni ja veljeni olivat kuolleet tuon häikäilemättömän lajin vuoksi. Ja minä vihasin sen lajin edustajia sen takia. Miksi juuri minun perheeni piti kärsiä? Tiedän, että perheeni kuoli turhaan, vain siksi että te olitte itsekkäitä paskoja, jotka eivät välitä muista kuin itsestään. Teidän takianne minä jäin yksin.

Mutta minä en suostu kuolemaan kuten äiti ja isä, sisko ja veli. Minä aion selviytyä. Siksi minä juoksin, juoksin niin kovaa kuin jalkani antoivat. Olin juossut jo kauan, pimeän tulosta saakka. Minun oli pakko juosta, sillä ne jahtasivat minua, ne aina jahtasivat minua, enkä voinut jäädä minnekään pitkäksi aikaa, ne löysivät minut aina. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä, äiti oli aina kaihoisasti muistellut aikaa jolloin asuimme, me kaikki viisi kotimetsässämme, mutta sinne oli pitkä matka, ja tiesin niiden etsivän minua juuri sieltä sillä ne olettivat minun menevän sinne. En muistanut sitä paikkaa hyvin, olin pieni kun meidät vietiin sieltä. Äiti oli aina vakuuttanut, että se metsä oli maailman kaunein paikka, oikea paratiisi jossa pienten Treeckojen oli hyvä elää. Jalkoihini sattui, mutta nyt ei saanut pysähtyä, oli päästävä jonnekin turvaan. Jokin kaupunki kävisi, kaupungissa olisi varmasti monia piiloja, jossa voisin levätä. Mutta ensin oli sinne päästävä hinnalla, millä hyvänsä. Oli vain juostava ja juostava. Juostava kunnes turvallinen paikka löytyisi. Oli juostava vaikka jalat verille, sillä takaisin en enää menisi, olin nyt vapaa, sellainen joksi luonto oli meidät tarkoittanutkin.

Minua väsytti, vatsassa kurni. Oli aamu kun olin päässyt kaupunkiin ja minun oli nälkä. Mutta enemmän minua väsytti. Oli päästävä äkkiä piiloon johonkin ja levättävä. Tämä kaupunki oli selvästi pienempi kuin se, mistä olin tullut, lisäksi täällä tuoksui voimakkaasti joltakin. En osaa sanoa, mikä tuo tuoksu oli, mutta toivoin, että se olisi ruokaa. Pienet Treeckot eivät jaksa telmiä elleivät saa välillä syödä ja levätä. oli äiti sanonut. Mutta piiloon piti päästä. Mutta oli nälkä. En uskonut ihmisten luopuvan ruuastaan muuan ohi kulkevan Treeckon tähden, enkä minä suostuisikaan ottamaan ihmisten tarjoamaa ruokaa, siinä oli kuitenkin myrkkyä. Mutta onneksi minun ei tarvinnut ruveta kerjäämään, sillä kaupungin pellot olivat täynnä pensaita, ja pensaista löytyi aina ruokaa. Mutta näissä pensaissa ei ollut mehukkaita tai makeita marjoja, kovia pähkinöitä vain. No, olihan se tyhjää parempi, parempi syödä vain vatsa täyteen ja etsiä jokin lepopaikka. Kaupunki vaikutti aika tyhjältä tähän aikaan aamusta, jotkut kävelivät kaduilla. Eräässä talossa jonka ohi kävelin, oli käynnissä aikamoinen hälinä, lähinnä vain siksi että yksi noista hirviöistä huusi kovaan ääneen.
”Annie, me myöhästymme!” Sen jälkeen puinen liukuovi avautui ja ulos astui tyttö, jolla oli päässään sini-punainen lippis.
”Ei, Trystan sinä tässä myöhästyt.” Tyttö sanoi katse vielä tiukasti siinä, mitä oli talon sisällä. Hänen äänensä oli ärsyyntynyt.
”Ukki, minä menen nyt!” Tyttö huusi vielä. Sitten hän kääntyi. Tytöllä oli pitkät siniset hiukset ja ruskeat silmät. Hän katsoi minuun ja räpäytti sitten silmiään. Juoksin nopeasti pois, ihmiset tietävät ongelmia, tytötkin! Ihmiset olivat pahoja.

Piilouduin keltaisen talon alle, siellä olisin turvassa ainakin iltaan asti. Nukahdin, näin unta äidistä, isästä ja siskosta ja veljestä. Unessa he olivat vielä elossa, he olivat täällä kanssani. Mutta kun heräsin pihalta kuuluviin ääniin, olin jälleen yksin ja surullinen. Miksei se uni voinut olla totta? Miksi he kaikki olivat lähteneet ennen minua? Oli miten oli, minä en luovuttaisi, en itseni, enkä heidän takiaan. He haluaisivat että minä pysyn elossa, vaikkeivat he olisikaan täällä. Mutta silti, tunsin oloni yksinäiseksi. Minulla ei ollut ketään, kun taas noilla saastaisilla olennoilla näytti olevan joku. Tarkkailin ihmisiä piilostani käsin, näin monia jalkapareja kävelevän ohi, ei kai tämäkin ollut jokin laboratorio? Sellainen paikka, jossa tehtiin pahaa kaltaisilleni. Pitäisikö minun ottaa siitä selvää? Pitäisikö minun vaarantaa itseni ja vapauteni? Katselin edestakaisin liikkuvia jalkapareja ja kuulostelin ääniä. Ei, ei tämä voinut mikään laboratorio olla, äänet eivät selvästikään kuuluneet aikuisille, vaan nuoremmalle polvelle, joita ei laboratorioissa suvaittu, ne kun sotkivat aina paikat. Niin siellä oli sanottu. Hetken kuluttua jalkaparit kuitenkin loppuivat, sillä kimakka pärinä alkoi. Se kuulosti hirveältä korvissani, mikäköhän se oli? Sitten joku huusi ja kirosi kovaan ääneen. Ja niin vielä yksi jalkapari ohitti piilopaikkani. Samapa tuo, voisin nukkua vähän lisää, ei minua täältä kukaan esiin kaivaisi, olisin täysin turvassa. Kun luulet olevasi täysin turvassa, et koskaan ole, isä tapasi sanoa, viisaita sanoja.

”Kjeh kjeh.” Naurua. Nauru herätti minut. Tunsin sen naurun, sillä olin kuullut sen melkein koko ikäni. Se kuului laboratorion vahdeille, Sableye triolle. Inhosin niitä ja niiden teräviä kynsiä, joita ne nytkin käyttivät päästäkseen käsiksi minuun. Ne yrittivät vetää minut pois piilostani, ne aikoivat viedä minut takaisin. Minä en menisi takaisin! Mutta näytti siltä että olin ansassa. Täältä ei ollut toista tietä ulos. Minun ei auttanut kuin kaivautua syvemmälle tämän talon alle. Ei mutta hetkinen! Katsahdin nopeasti ylös, tämän talon perustuksissa näytti olevan reikä.
”Nyt me sinut saamme.” Rallattivat nuo ihmisen orjat, mutta minäpä en antautunut niiden kynsiin. Kiipesin lattiassa, tai minulle katossa, ammottavaan reikään. Vaikka nuo idiootit tänne pääsisivätkin, eivät ne mahtuisi siitä, mutta minä pienen kokoni ansiosta mahtuisin. Kolo oli ahdas, mutta mentävä, toivoin sen vievän jonnekin mahdollisimman kauan niistä. Mutta ei se vienyt kuin kylmään huoneeseen. Tämä oli kaiketi jokin varasto. Huone oli täynnä kirjahyllyjä ja pahvilaatikoita, saksia ja pahalta haisevaa töhnää. Huoneessa oli pimeää, ainoa valonpilkahdus joka sinne tuli, tuli oven alta. Täältä ei ollut pakeneminen. Vai oliko sittenkin? Tunsin heikon tuulahduksen kasvoillani.

Mistä se tuli?

Tähyilin ylös jonkin aikaa, kunnes silmäni tottuivat pimeyteen. Tuulahdus kävi jossain ylhäällä. Kiipesin hyllyn päälle, tarkastellakseni tarkemmin. Huomasin seinässä neliskanttisen reiän. Siinähän olisi minulle pakoreitti! Tuuli tuli reiästä, siellä näytti olevan jonkinlainen tunneli. Ehkä sitä kautta pääsisi ulos. Kiipesin tunneliin ja tunsin kuumuuden, ilma siellä tosin oli viileää. Ryömin tunnelia pitkin, kunnes löysin hassun ikkunan, josta ei kyllä näkynyt paljon mitään, koko ikkuna oli peitetty metallilla, joissa oli pieniä rakoja. Katselin ulos sen verran kun nyt pystyin. Huone näytti hassulta, siellä oli neljä riviä pieniä pöytiä, jokaisen pöydän ääressä istui tyttö tai poika kirjat edessään. Huoneen etuosassa oli isompi pöytä, jossa oli jotakin papereita. Huoneen edessä oli musta taulu, jonne aikuinen ihminen kirjoitti liidulla jotakin.
”Kun haluatte kirjoittaa hyvän esseen, muistakaa säilyttää punainen lanka tekstissänne, jotta lukijan kiinnostus säilyy.” Mies paapatti. Mikä ihmeen punainen lanka? Tarkoittiko hän hirttosilmukkaa?
Nojasin ikkunaa vasten, kunnes se romahti ja rysähti jonkun niskaan.
”Auuu!” Poika huusi.
”Niin kyllä Trystan.” Mies paapatti kärsivällisesti. ”Tiedän kyllä että sinun on vaikea pysyä valveilla, mutta huutaa ei tarvitse.”
Eihän tuo ihminen edes katsonut tänne! Hän vain kirjoitti jotain typerää taululleen, hän taisikin olla niitä tyhmiä ihmisolentoja. Hyppäsin alas kiljuvan pojan päästä, viereiselle pöydälle. Sen ääressä istui tuo sama sinihiuksinen tyttö, jonka olin taannoin kohdannut, tytön ruskeat silmät laajenivat hämmästyksestä, mutten aikonut jäädä siihen ihmettelemään, huoneen ikkuna nimittäin oli auki, niinpä loikkasin sitä kautta ulos.

Nyt olisi mietittävä, miten pääsisin pois täältä ilman että ne Sableyet huomaisivat minut. Kaipa oli järkevintä odottaa pimeän tuloa, sillä ne eivät koskaan liikkuneet yksin, vaan kouluttajineen. Ne lopettaisivat etsimiseni pimeän tullen, ja silloin minä livahtaisin karkuun. Oli vain löydettävä piilo siihen asti. Pian se löytyikin, talon pihalla nimittäin oli vanha tammipuu, jonka rungossa oli kolo. Kolo ei ollut kovin suuri, mutta mahduin sinne paremmin kuin siihen edelliseen koloon. Nyt oli vain oltava hiljaa, sillä ne Sableyet saattaisivat iskeä milloin hyvänsä. Oli saatava levätä edes hetki.

Nukahdin. En tiedä kauanko sitä kesti, mutta herätessäni, kuulin taas sen naurun.
”No onpas siinä ruma pokémon.” Tytön ääni totesi. Jokin iskeytyi jotakin kovaa vasten.
”Hyi, se osui mua naamaan!” Yksi Sableye-triosta yökkäsi. Katsoin varovasti kolostani, mistä mahtoi olla kysymys. Yksi Sableye pudisteli päätään hassun kurisesti, sen naama oli ihan omena-mössön peitossa.
”Tämä on mun lounaspaikka.” Sinitukkainen tyttö sanoi lujasti. ”Antaa heittää!”
Sableye-trio lähti, sillä ne eivät saaneet käydä ihmisten kimppuun, olin kuullut sen saarnan useasti. Ne eivät saaneet hyökätä ihmisten tai ihmisille kuuluvien pokémonien kimppuun, sillä ne eivät saaneet herättää huomiota. Jos pokémon kävi ihmisen kimppuun, virkavalta voisi sekaantua asiaan ja sitä ne eivät tahtoneet.  
Sinihiuksinen tyttö, lippis päässä istui puun vierellä olevalle kivelle, hän levitti syliinsä jotain syötävää, kaksi kellertävän vihreää omenaa ja suuren kolmioleivän. Maassa kiven juurella oli pullo jotakin, luultavasti juomaa palan painikkeeksi. Omenat näyttivät mehukkailta, ja minun oli nälkä. Luulen, että pitäisin omenoista. Voisin hiipiä ulos ja napata ainakin toisen itselleni. Mutta sitten muistin, että isä oli varoittanut syömästä mitä tahansa omenoita, ihmiset kun joskus myrkyttivät niitä, jollain aineella, mikä sai ne kestämään pidempään. Sinihiuksisella tytöllä oli kuitenkin tarkat silmät, sillä hän huomasi minun kurkistavan kolostani.
”Sinuako ne jahtasivat?” Tyttö kyseli. ”Oletpas sinä erikoisen värinen.”
Tiedän varsin hyvin, mutisin. Ei tarvitse muistuttaa. Me olimme aivan tavallinen vihreä perhe, kunnes ihmiset tulivat ja tekivät kokeita. Pikkusisko meni ensin, kun ei kestänyt sitä ainetta, joka teki meistä tällaisia, sitten äiti, silkasta surusta. Yhtenä aamuna herätessäni, myös isä ja veli olivat poissa. Hekin kai kuolivat. Jäljelle olin jäänyt vain minä.
”Onko sinun nälkä?” Tyttö kyseli. Hän asetti maahan toisen suurista kellanvihreistä omenista. Ei ihminen auttaisi pokémonia hyvää hyvyyttään. Tyttö oli varmasti yksi niistä monista, jotka pyydystivät meitä, tehden meistä orjiaan. Minä en menisi halpaan. Katsoin tuota sinihiuksista tyttöä tuimasti.
”En mene tuohon halpaan, en.” Mutta sinihiuksinen tyttö ei tietenkään ymmärtänyt meidän pokémonien kieltä.
”En mä sitä myrkyttänyt ole, jos sitä epäilet.” Tyttö sanoi, vienosti hymyillen. ”Ukki antaa noita hoidokeilleen ruuaksi.”
Vai että hoidokeille. Tämä oli tällä selvä, myös tyttö oli yksi näistä orjuuttajista. Katsoin kun hän söi leipäänsä ja mussutti omenaansa. Sitten hän joi juomansa ja nousi seisomaan.
”Jätän omenan tähän, jos muutat mielesi.” Hän sanoi ja lähti takaisin taloon.

En syönyt sitä omenaa. Tai söin minä. Oli nälkä. En uskonut trion palaavan tänne enää, sillä täällä oli liiaksi ihmisiä. Voisin jäädä tänne, mutta yöllä ne tulisivat takaisin, silloin ei olisi ihmisistä tietoakaan. Oli keksittävä jotain muuta. Päätin levätä, sillä tarvitsisin voimia. Vaikka olisin halunnut jäädä, ei se onnistunut noiden kynsiäisten ollessa maisemissa. Minun olisi lähdettävä illan tullen jonnekin, mistä minua ei saataisi kiinni. Oliko sellaista paikkaa olemassa? Joutuisinko pakenemaan niitä maailman ääriin saakka?

Illan tullen minä sitten lähdin, kun taivas oli alkanut punertaa. Kävelin sen hassun talon pihan poikki, kävelin hassun tien ihmisten asumuksille. Kävelin torin läpi, siellä vielä ihmiset nauroivat. Niillä oli niin kiire nauraa, etteivät ne huomanneet minua. Sitten menin pähkinäpelloille. Ei ristin sielua. Hyvä. Kävelin pellolla ja katsoin laskevaa aurinkoa. Se oli kaunis. Mitään tällaista ei laboratoriossa päässyt näkemään. Sitten haistoin makean tuoksun. Jossain oli hunajaa. Ehkäpä pähkinäpensaassa. Tuoksu oli jotain, millaista en ollut ennen kokenut, tuoksu oli niin houkutteleva, etten voinut muuta kuin kulkea tuoksun suuntaan. Ja olin oikeassa, tuoksu tuli kuin tulikin pähkinäpensaasta. Minun oli pakko mennä pensaan luo. Minun oli saatava maistaa ainakin yhtä tämän pensaan hunajapähkinöistä, minun oli pakko..
”Älä!” Joku huusi. ”Et saa mennä sinne! Siellä on..!”
Joku sieppasi minut syliinsä. Joku painoi minut rintaansa vasten. Joku otti iskun Pin Missilestä minun puolestani. Joku kaatui maahan iskun voimasta. Ja se joku oli..
Ihminen.

”Ei voi olla totta.” Sanoin hiljaa. Makasin maassa. Sinihiuksinen tyttökin makasi. En ollut enää hänen sylissään, sen sijaan seisoin nurmikolla hänen edessään. Eikä hän noussut ylös pellosta. Hänen paljaisiin käsiinsä oli tarttunut ohdakkeita. Tummia ohdakkeita, joista valoi violettia litkua. Toxic Spikes.
Hitto, tämä oli ollut ansa.
Ne tiesivät että tulisin tänne. Ja ihminen oli minut pelastanut.
”Löytyihän se viimeinkin.” Käheä ääni totesi. Kylmät väreet valuivat selkääni pitkin, sillä tuo mies..
”Lähdetäänpä takaisin sitten.”
Silloin sinihiuksinen tyttö liikahti. Hitaasti hän nousi polviensa varaan ja katsoi miestä raivoisasti, ruskeat silmät loimuten kuin tuli.
Hän sieppasi minut takaisin syliinsä ja irvisti.
”Älä luulekaan!”
”Se Treecko on minun omaisuuttani, tyttö hyvä.” Sanoi mies, mitä mukavimmalla äänen sävyllään.
”Ai että se Jolteon oli muuten vaan piilossa, eikä tiennyt mitä teki?” Sinihiuksinen tyttö kysyi varsin ivallisesti.
”Ja nuo ohdakkeetkin olivat kai tuholaisansa?”
”Tyttö hyvä, tuo ei ole tavallinen Treecko.” Valkohiuksinen ja partainen mies jatkoi. ”Se on vaarallinen.”
”Nuo tässä ovat vaarallisia!” Tyttö huudahti viitaten vanhan valkohiuksisen miehen vierellä pälyileviin pokémoneihin, Jolteoniin ja Nidorinaan.
”Tyttö hyvä..” Hän aloitti, mutta siihen se jäi.
”Älä tytöttele siinä!” Tyttö huusi kiivaasti. ”Ne rumat Sableyet olivat myös sinun!”
”Niistä sinun ei tarvitse tietää, tyttö hyvä.” Mies jatkoi. ”Anna nyt se Treecko tänne, niin voimme erota ystävinä.”
Huomasin puristavani tytön merimiespaidan rusettia nyrkissäni. Tuo mies pelotti minua. En tahtonut takaisin, mutta en päässyt karkuunkaan, kun hänellä oli mukanaan ässänsä. Ja Sableye trio kaiketi piileskeli jossain lähistöllä estääkseen pakoni.
”Enkä anna!” Tyttö huusi. En ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt sitä lainkaan.

Tyttö tärisi, se johtui varmaan myrkystä. Minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että pian hän tuupertuisi myrkyn vaikutuksesta. Ja sen tiesi myös valkohiuksinen mies, siksi hän hymyili lipevästi. Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö yrittää pakoon ja jättää sinihiuksinen tyttö tänne oman onnensa nojaan? Mutta sitten minä olisin yhtä paha kuin tuo mies. Tyttö oli ottanut iskun ja saanut myrkkyä minun takiani. Hän ei voinut työskennellä samassa veneessä valkohiuksisen miehen kanssa, ei voinut. Ei kukaan ottaisi tuollaista iskua vastaan koekaniinin vuoksi ja vielä esittäisi riitelevänsä pomonsa kanssa. Tyttö alkoi menettää tasapainonsa, tyttö joka oli auttanut minua. Ihmiset eivät auta ketään hyvää hyvyyttään, mutta..
Sitten hän kaatui maahan, eikä ollut enää tajuissaan. Mitä minun pitäisi tehdä? Ihmiset olivat pahoja, ei niitä pitäisi auttaa. Mutta kun nyt..
”Ettet häpeä!” Rosoinen ääni huusi. Mitä pitäisi hävetä? Mutta pian selvisi, ettei puhuja tarkoittanut minua vaan Jolteonia.
”Käyt perheenjäseneni kimppuun, etkä ole edes pahoillasi!” Toinen Jolteon riepotti toista Jolteonia kaulasta.
Tyttö oli käännetty ympäri, toinen sinitukkainen, tällä kertaa mies piteli häntä.
”Annie! Annie! Kuuletko?”
Mutta ei tyttö mitään kuullut. Valkohiuksinen mies sentään oli keltaisessa nesteessä.
”Saanhan minä purra sitä, Isäntä? Saanhan?” Innokas Houndour haukahteli, kun joku ilmeisesti virkavallan edustaja, sinisestä lakista päätellen laittoi valkohiuksisen miehen rautoihin.
”Paikka vain, Rico, paikka.” Sinilakkinen mies toppuutteli koirapokémonia. ”Ja mitä taas sinuun tulee, päädyt putkaan pitkäksi aikaa. Rikoslistasi on jo entuudestaan pitkä.”

Minä en ymmärtänyt enää yhtään mitään! Veikö poliisi valkohiuksisen miehen ja tämän pokémonit pois? Miksi se niin teki? Sitten tuli iso auto ja vei sinihiuksisen tytön pois. Sinihiuksinen mies ja Jolteon lähtivät myös auton kyydissä. Kukaan ei huomannutkaan minua, koska olin piiloutunut pitkän ruohon sekaan.
”Miksi sää olet piilossa?” Houndour kysyi. Säpsähdin, sillä en ollut huomannut sitä.
”Koska ihmiset ovat pahoja.” Minä vastasin. ”Valkohiuksinen mies yritti vangita minut.”
”Se miekkonen joutui putkaan.” Houndour haukahti. ”Isäntä sanoi, että sitä odottaa pitkä kakku.”
”Mikä kakku?” Minä kysyin.
”Niin sitä sanotaan, kun ihmisellä on edessä pitkä vankilatuomio.” Houndour selitti häntä heiluen. ”Aika hassu sana kyllä on. Kakku on kyllä hyvää syötävää.”
”Sinäkin siis olet orja, kun kerran autat ihmistä.” Minä mutisin.
”Mikä orja? Mää ja isäntä napataan pahat miehet pois kuljeksimasta.” Houndour sanoi. ”Ei, isäntä ole paha. Sehän autto sunkin tyttöäs.”
”Ei minulla ole ihmistä.” Murahdin. ”Inhoan ihmisiä.”
”Sitten sää olet yks kiittämätön lisko.” Houndour kommentoi. ”Wintersin typykkä varmaan pelasti sun henkesi.”
Avasin suuni, väittääkseni vastaan, mutta tiesin, ettei siitä olisi apua, Houndour oli nimittäin oikeassa.  
”Saanko kysyä sinulta jotain?” Kysyin hiljaa.
”Kysy pois.” Houdour haukahti.
”Mikä on pokémonien tarkoitus?” Kysyin.
”Pokémonien tarkoitus on olla kumppanina ihmiselle, tukea ja suojella ihmistä, kumppaniaan.” Houndour sanoi, kuin se olisi ollut itsestään selvyys. ”Oli ihminen millainen tahansa.”
”Hyväksyt siis kaiken, mitä ihminen tekee?” Kysyin.
”En tietenkään. Ihminen on millainen tahtoo olla, ei kaikista oo kumppaneiksi. On myös pahoja, usko pois, oon nähnyt.” Houndour kertoi. ”Mutta kun ihminen pelastaa sun napas, on se aika hyvä merkki siitä, että ihmisestä on kumppaniksi sulle.”
”Puhutko nyt siitä sinihiuksisesta tytöstä vai omasta kokemuksesta?” Kysyin.
”Sekä että.” Houndour vastasi. ”Isäntä pelasti mut hukkumasta ja koulutti musta poliisikoiran, sen suurempaa kunniaa ei kulkukoiraksi syntyny Houndour ansaitse.”

Houndourin sanat tulivat suoraan sydämestä. Se uskoi ihmisten hyvyyteen. Mutta se ei tarkoittanut että minun täytyi. Minun täytyi saada tietää vain yksi asia sinihiuksiselta tytöltä itseltään. Siksi annoin Houndourin viedä minut kaupungin sairaalaksi nimettyyn paikkaan. Houndour sanoi, että tyttö oli viety sinne hoidettavaksi. Houndour ei kuitenkaan seurannut minua sisälle asti, koiria kun ei sairaalaan päästetty. Sain hiipiä itse rakennukseen ja etsiä tytön. Rakennus oli iso ja valkoinen ja sisällä haisi niin että nenää pisteli. Täällä siis hoidettiin loukkaantuneita ihmisiä. Käytävillä käyskenteli valkoisiin pukeutuneita ihmisolentoja, käytävän tuoleilla taas istui masentuneen näköisiä ihmisiä. En olisi tiennyt minne mennä, ellen olisi nähnyt kahden sinihiuksisen, aiemmin näkemäni miehen ja pojan tulevan ulos eräästä huoneesta, jossa vanha mies parasta aikaa kätteli valkoisiin pukeutunutta miestä ja kiitteli tätä. He eivät edes huomanneet kun minä puikahdin huoneeseen ja piilouduin puisen tuolin alle. Tuoli oli asetettu sängyn viereen, sängyn jossa makasi tuo sinihiuksinen tyttö, joka oli aiheuttanut minulle paljon hämmennystä. Hän nukkui, tai ainakin siltä näytti. Odotin, kunnes vanha mies ja valkoisiin pukeutunut mies olivat menneet menojaan ja kiipesin sitten tuolille istumaan. Tytön oli herättävä ja kerrottava minulle, miksi. Pian tyttö raotti silmiään ja hymyili.
”Olenko saanut myöhäisillan vierailijan?” Hän naurahti hieman sammaltaen. ”Mistä moinen kunnia?”
Olin hetken hiljaa. Sekosin sanoissa, unohdin hetkeksi, mitä minun piti sanoa.
”Miksi sinä teit niin?” Minä kysyin. Tällä kertaa hän kyllä ymmärtäisi puhettani. ”Miksi pelastit minut?”
”Koska.” Tyttö sanoi. ”Sinuun olisi sattunut.” Sen jälkeen tyttö sulki silmänsä ja nukahti. Hän ei edes kysynyt, miten osasin. Hän kai luuli tätä uneksi. Sitä ne lääkkeet joskus teettivät.

Mutta minä en siltikään ymmärtänyt.

Kommentit:

Nikibi


Tarina #1

Tämä oli kyllä hyvä tarina! Tykkäsin hirveästi kirjoitustyylistäsi ja siitä kuinka kerroit Ophirin näkökulmasta. Ja samalla saatiin tietää enemmän Ophirin menneisyydestäkin tarkemmin kuin kuvauksessa ja samalla miltä tästäkin tuntui olla koekaniinina. Hirveää tuollainen. ;_; Mutta tosiaan, tuo värimuunnelma jotenkin sopi nätisti tähän tarinaan. Hienoa työtä!^^

Saat 48p (oho) ja Ophir saa kaksi tasoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s