Link > Miina ja Minea

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin vuonna 2017, vähän ennen Linkin kuolemaa. Se ei ehtinyt edes saada kommenttia osakseen.

Minea

Jos rehellisiä ollaan, minua otti päähän. Oli tyhmää että juuri minut meistä kaikista oli tungettu ahtaaseen postipakettiin. Meitä oli monta siellä Merry Bayn lähellä. Siellä asui sellainen vanha ukko, joka kasvatti meitä, Popplioita. Sieltä minä tulin, sieltä minut tuotiin. Matka oli ollut pitkä, ja laatikossa oli kuuma. Tilaakaan ei juuri ollut, koska tänne oli pakattu kaikkea muuta. Kuusi punakuorista poképalloja, joista yksi varmaan kuului minulle. Ei minulle oltu tästä mitään sanottu saati kerrottu, ukko oli vain ottanut minut syliinsä ja sanonut, että menisin hänen tyttären tyttärensä luo, tämä kun kaipasi kovasti seuraa.

Ei se minua haitannut, mutta hän olisi edes voinut mainita, että matkasta tulisi pitkä ja kuoppainen. Kun joku ensimmäisen kerran raotti laatikon kantta, luulin jo pääseväni pois, mutta ei! Joku pölvästi tunki tänne vain lisää kamaa!

Seuraavan kerran kun joku avaa tämän laatikon isken sitä water gunilla päin näköä!

Mutta kun kukaan ei avannut laatikkoa vielä hetkeen. Tiesin kuitenkin, että tätä laatikkoa kannettiin johonkin, sillä kuulin kantajan hengityksen. Vasempaan korvaani kierretty rusetti kutitti ärsyttävästi ihoa. Miksi siihen piti sitoa rusetti? Minäpä tiedän miksi! Tiedän! Minä olin ainoa tyttöpuolinen Popplio, siksi ukko sitoi korvaan rusetin, ja nimesi Mineaksi. Isä sanoi, että Minea on nätti nimi, nätille pikku Poppliolle.

Isä. Minun on ikävä isää. Mutta minä päätin olla urhea.

Sitten laatikko viimein avattiin. Ärsyyntyneenä laukaisin water gunin päin sitä, joka avasi paketin.
”Kehtasivatkin tunkea minut tänne!”
Kuulin älähdyksen. Sitten joku purskahti nauruun. Älähtäjä oli joku mies ja nauraja vastakkaista sukupuolta.
”Onko tämä niitä ukin käytännön piloja?” Tytön ääni nauroi.
”Se on helppo uskoa”, miehen ääni sanoi.
”Onko tuo paketti varmasti minulle eikä äidille?” Tytön ääni kysyi epävarmana.
”Rouva olisi varmasti arvostanut tätä yllätystä”, miehen ääni totesi kuivasti. Sitten miehen hikiset kädet nostivat minut laatikosta. Vihdoinkin sain hengittää! Katselin uteliaana ympärilleni, mihin olinkaan joutunut? Kaikkialla oli loisteliasta ja valkoista. Lattiakin kiilsi puhtauttaan, takassa roihusi pieni tuli ja tuo nahkainen sohva – valkoinen sekin, näytti siltä, ettei siinä juuri pompittaisi. Tylsää!
Sohvalla istui tyttö pitkässä vaaleankeltaisessa mekossa. Tytön vaalean violetit silmät tarkkailivat minua uteliaasti. Vastasin epäröimättä tytön katseeseen, olikohan tässä nyt se, jolle minut lähetettiin? Millainen tuo mahtaisi olla?
Tyttö oli nuori, muttei kymmenvuotias vaan varmaan jo siinä pahassa teini-iässä, kuten ihmiset sanoivat. Tytöllä oli pitkät hunajan vaaleat hiukset kuin prinsessalla, mutta vaikka hänen kasvonsa sillä hetkellä hymyilivätkin, minusta tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan.

En osaa selittää sitä, mutta…

Mies jolla oli hikiset kädet ojensi minut tyttöä kohti. Tyttö ojensi hieman epäröiden kätensä ja näin päädyin hänen syliinsä. Tytön kädet eivät olleet hikiset. Tyttö katseli minua ja hymyili pienesti, vastasin tuon katseeseen ja äännähdin pienesti, kuten meillä Popplioilla oli tapana.
”Popplih?”
”Oletpa söpö”, tyttö totesi ja hymyili vielä enemmän. Hän silitteli päätäni, ikään kuin minulla olisi ollut hienokin turkki, eikä tavallista sinistä ihoa. Tytön kädet tuoksuivat hyvältä, en oikein osannut kuvailla tuoksua, jotenkin hyvä ja pehmeä…
”Mikä sinun nimesi on?” Tyttö kysyi lempeällä äänellä.
”Minea!” Vastasin reippaasti, mutta eipä tyttö tai edes mies, jolla oli hikiset kädet, ymmärtänyt minua. Ihmiset olivat sellaisia.
”Asia selvinnee tästä”, hikikätinen mies sanoi, hän oli nimittäin hoksannut laatikosta ukon kirjoittaman kirjeen, sen jonka päällä olin maannut. Kirje oli aivan rypyssä. Hikikätinen mies katseli ruttuista kirjettä hetken, mutta ojensi sen sitten tytölle. Niinpä tyttö laski minut käsivarreltaan istumaan polvelleen, mutta eipä se haitannut. Nuuhkin tytön pitkiä hiuksia aikani kuluksi. Hiuksetkin tuoksuivat ja tällä kertaa minä jopa tunnistin niiden tuoksun! Omenaa!
”Nam!” Huikkasin ja haukkasin tytön hiuksista. Mutta eivät ne maistuneet makealta kaneliselta omenalta, ne eivät maistuneet miltään. ”Byägh!”
”Ukki kirjoittaa että lähetti Popplion minulle seuraksi”, tyttö kaiketi luki paperista. ”Sen nimi on Minea.”
”Niinhän minä juuri sanoin!” Huokaisin turhautuneena. ”Mikset kuuntele?” Tiesin sen olevan varsin hölmö kysymys, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet pokémonien puhetta.
”Hauska tavata, Minea”, tyttö hymyili suloisesti.
”Mutta mikä sinun nimesi on?” Minä kysyin.

Mitä mieltä tästä pitäisi olla?

Pian tyttö laski minut lattialle, ja tutki tarkemmin laatikon muuta sisältöä. Sieltä hän löysi kuusi poképalloa, ja kuten minäkin – oletti yhden olevan oma palloni. Minäkin oletin, sillä en ollut vielä koskaan käynyt pallon sisällä. Sitten tyttö tutki vihreää mekaanista laitetta. Ilman mitään varoitusta hän osoitti sillä minua ja alkoi pälättää:
”Poppliot pärskivät kehonesteitään ulos nenän kautta ja käyttävät ulos pärskimiään kuplia puolustautuessaan vihollisilta. Poppliot pystyvät kontrolloimaan vesikuplia, ja niiden tiedetään harjoittelevan taitoaan ahkerasti.”

Noinko meistä kirjoitetaan? En minä ole vielä koskaan pärskinyt nokastani mitään – ainakaan julkisesti!
”Ihan hölmöä!” Puuskahdin ja tähtäsin water gun hyökkäyksen kohti kattoa, mutta se ei osunut kattoon, vaan nihkeäkäsiseen mieheen. Nihkeäkäsinen mies vilkaisi minua terävästi, hän oli hassun näköinen, kun hänen tummat hiuksensa liimautuivat hänen kasvoilleen, märät kun olivat. Musta takkikin oli kastunut. Hihittelin tuolle hieman, olihan se aika metkaa. Myös tyttö hihitteli, sitten hän käveli luokseni ja nosti syliinsä. Katselin tyttöä uteliaana, mitähän hänellä oli mielessä?

”Wilhelmiina missä sinä olet?” Kärkäs naisen ääni huhuili, jossakin tuon valkoisen oven ulkopuolella. Kukahan siellä oli? Pian se selvisi, sillä ovi suorastaan lennähti auki ja sieltä käveli kopean näköinen ihmisnainen. Naisella oli yllään pitkä maata laahaava violetti puku, tukka oli kasattu kuin Mudsdalen hännäksi pään taakse. Hassun näköistä!
”Wilhelmiina, sinä myöhästyt tanssitunnilta!” Nainen vouhotti. ”Hienon neidin tulee olla täsmällinen, ethän voi pitää vieraitasi odottamassa!”
Naisen ääni oli vähän kimeä, se sattui korviini. Katsahdin tyttöä, kenties naisen ääni sattui myös hänen korviaan. Mutta tyttö ei enää hymyillyt, hän oli täysin vakava.
”E-En tietenkään”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä. ”M-Mutta..”
”Hieno neiti ei väitä vastaan”, nainen totesi. Hän katsoi tyttöä pitkään kiireestä kantapäähän, sitten lopulta hänen katseensa osui minuun.
”Mikä tuo kuvatus on?” Nainen tivasi. ”Haitko sen ulkoa? Antoiko joku katukakara sen sinulle? Hyi, sehän voi olla likainen!”
”No enpäs ole!” Minä väitin vastaan. ”Ukko pesi minut ennen lähtöä, ettäs tiedät!”
”U-Ukki l-lähetti sen”, tyttö sanoi korottaen ääntänsä hieman. ”S-Seuraksi..”
Sitten tyttö ojensi rypistynyttä kirjettä naiselle. Tuo nainen oli varmaan tytön äiti, ja jos näin oli, tyttö lieni Wilhelmiina. Nainen silmäili kirjettä ja nyrpisti rumaa muhkuraista nenäänsä.
”Pokémon hienolle neidille, mitä isä oikein ajattelee? Nuohan ovat mielenvikaisia kaikki!”
”No emmepä ole!” Murisin naiselle. ”Ja sinun tukkasi on tyhmän näköinen!”
Harkitsin jo iskeväni häntä water gunilla pain näköä, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, tyttö laittoi kätensä visusti sekä suuni että nenäni eteen. Ikään kuin hän pelkäisi, että pistäisin kehonesteeni tanssimaan valssia tuon naisen naamalla.  

”Wilhelmiina, anna se otus tänne”, nainen sanoi käskevästi käsiään ojentaen. Katsoin tyttöä, hän näytti pelokkaalta, mutta hän puristi minua rintaansa vasten. Hänellä ei näköjään ollut aikomustakaan luopua minusta, mutta miksi? Oliko hän niin yksinäinen? Miksei hän sitten hankkinut ystäviä?
”Wilhemiina, minä en siedä sitä, että minua vastaan pullikoidaan”, nainen lisäsi painokkaasti.
”M-Minea oli lahja ukilta”, tyttö sanoi ääni väristen. ”Lahjojen palauttaminen ei ole kohteliasta. Olet itse sanonut.”
En oikein osannut sanoa, mitä nainen tästä ajatteli, lopulta hän huokaisi turhautuneena ja sanoi: ”Soitan isälleni. Wilhelmiinan on parasta painua tanssitunnilleen.”

Tuo nainen ei vaikuttanut kovin kiltiltä. Minulla ei oikeastaan ollut äitiä, isä vain, mutten ikinä kuvitellut äitiä tuollaiseksi. Sitten tyttö alkoi yskiä, hän yski ja kakoi, niin että luulin hänen tukehtuvan.
”Hei mikä sinun on?” Kyselin ihmistytöltä. ”Oletko kipeä?”
”Ehkä neidin olisi syytä jättää tanssitunti väliin tänään”, nihkeäkourainen mies ehdotti, hän kun oli jo harpponut tytön luo, ja silmäili tätä huolestuneesti.
”Ei, kyllä minä menen”, tyttö sanoi, saatuaan yskänsä kuriin. ”Ei sitä tiedä, mitä äiti keksii jos en mene.”
Se kamala nainen siis oli kuin olikin tytön äiti. Silloin tytön nimi oli Wilvelmiina. Onpas pitkä nimi!

Wilhelmiina kantoi minut pois tästä huoneesta. Olin melko varma, että se oli jokin rikkaiden ihmisten olohuone. Olin varma, että Wilhelmiina perheineen oli rikas. Sillä käytävä, jonka läpi kuljimme, oli sisustettu punaisella kokolattiamatolla, jota reunustivat hassut patsaat. Seinillä oli kultakehyksisiä tauluja vakavista ihmisistä. Sitten tultiin lähes tyhjään saliin, missä oli lisää hölmöjä patsaita ja jokunen maalaus seinällä. Iso pöytä oli laitettu keskelle salia, ja pöydällä oli laseja, joista ihmiset joivat.
”Äiti pitää taas juhlat”, tyttö mumisi.
”Häh?” minä älähdin, en ollut oikein varma, mitä ne juhlat olivat. En ainakaan silloin, kun kyse oli rikkaasta väestä.
”Älä välitä siitä mitä äiti sanoi”, tyttö sanoi hiljaa. ”Hän inhoaa pokémoneja, koska Oskar oli kai vähän ilkeä hänelle. Oskar oli mummin Alolasta tullut Meowth.”
Kyllä minä Oskarin tunsin. Mutta ei Oskar ollut ilkeää sorttia, vaikka sitä saattoikin toki odottaakin – isä sanoi. Oskar oli Alolan Persian, mutta ihan rauhallinen – vaikkei se välittänytkään vesileikeistä.
”Minulle Oskar on aina ollut kiva”, tyttö mumisi. ”Minun on ikävä sitä.”
Haistelin ilmaa, puhtaaltahan täällä tuoksui, ei yhdenkään pokémonin hajua. Salin jälkeen mentiin portaat alas. Portaat olivat valkoiset. Sitten tultiin alas, joka oli kaiketi aula, sielläkin oli hienot matot ja kultakehystettyjä tauluja, mutta ei patsaita tai pöytiä. Mutta siellä on pari kiiltävästä ruskeasta puusta tehtyä ovea. Toinen on varmaan ulko-ovi, ja se toinen, joka oli vähän kauempana, varmaan johti jonnekin muualle. Sinne me menimme, nimittäin muualle. Siitä ovesta päästiin toiseen saliin, joka muistutti huomattavasti sitä edellistä, mutta tässä salissa ei ollut paljon mitään, musiikkilaitetta ja punaisella pehmustettua tuolia lukuun ottamatta. Huoneessa seisoi mustahiuksinen mies.
”Tulitehan te viimein”, mies sanoi Wilhelmiinalle.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, Wilhelmiina piipitti. Miksei tuo uskaltanut puhua lujempaa?

Minut aseteltiin nätisti istumaan samettipäällysteiselle tuolille, sain katsella kun Wilhelmiina harjoitteli tylsän näköistä tanssia, mies tanssikumppaninaan.
”Ei, ei. Teidän pitää muistaa, että ette te vie, vaan parinne”, opettaja korosti pian. ”Älkääkä jännittäkö noin kovasti.”
Oikeastaan Wilhelmiina astui niin monta kertaa opettajansa varpaille, kompasteli tai oli jollain muulla tavalla vähällä lentää nokalleen. Naureskelin tuolle esitykselle.
”Minä tiedän, että te ette pidä tanssimisesta”, tanssin opettaja sanoi. ”Mutta teidän on nyt pakko oppia, sillä pian te täytätte kuusitoista ja..”
”Minä tiedän sen!” Tällä kertaa tyttö huusi kovalla äänellä, sekä minä että tanssiva mies hätkähdimme.

Miina

Kun minä täyttäisin kuudentoista, silloin elämä alkaisi, niin äiti sanoi. Mutta minä tiesin, että silloin se loppuisi. Minut päästettäisiin korkeintaan kyläilemään Luukkaan luo Fallake Cityyn. Kuudentoista vanhana, minä olisin siinä iässä, että minun odotettiin osallistuvan äidin tyhmiin juhliin ja seurustelevan vieraiden kanssa. Sitäkö tämä elämä sitten olisi? Oliko tämä edes mitään ihmisen elämää? Melkein kuudentoista vanhana minulla ei ollut ketään, ystävää siis. Äiti sanoi, ettei minun ollut tarvetta seurustella täkäläisten kanssa. Koska Myrskylät olivat heitä hienompia, heitä parempia. Vaikka en minä sitä tiennyt, kun en saanut tavata muita ikätovereitani, paitsi Luukasta – mutta häntä ei laskettu, sillä hänkin oli ”hienosta” perheestä. Eikä hän ollut sellainen, jonka voisin jutella tai sellainen joka ymmärsi minua. Minulla ei ollut ketään, jolle puhua, äiti ei kuunnellut ja isä oli lähes aina poissa kotoa, hän kun työskenteli yrityksensä parissa Magdapolisissa asti. Minulla oli vain Johannes, joka ei ollut niitä ihmisiä jotka äiti olisi kelpuuttanut keskustelukaverikseni, mutta äidin ei tarvinnut tietää. Johannes oli vain hovimestari, kuulostaa kovin hienostuneelta tai snobimaiselta, mutta siksi äiti Johannesta nimitti.  Minä kutsuin häntä vain Johannekseksi.

Johannes oli paremmin perillä asioistani kuin äitini. Hän myös tiesi niistä.

Paniikkikohtauksista.

Kun tämä asia tuli tietooni, aloin pelätä syntymäpäivääni. Minä… minä en halunnut tulla äitini kaltaiseksi. En halunnut istua kököttää koko elämääni Myrskylän kartanon seinien sisällä. Seinät voisivat kaatua, mutta ne eivät tekisi sitä ikinä, koska minä en voinut lähteä. Minä en uskaltanut lähteä. Mihin minä menisin? Ja mitä minä tekisin? Enhän minä osannut mitään, en edes tanssia. Minä saatoin syntyä kultalusikka suussa, mutta tiesin silti, ettei maailmassa selviäisi ilman rahaa. Eikä sitä jaettaisi ilmaiseksi.

Siinä sinä nyt sitten olet, Miina. Olet kevään tullen kuudentoista, silloin sinusta tulee seurapiirineiti. Silloin sinä seurustelet vain rikkaiden tyyppien kanssa. Ne varmaan kaavailevat sinusta ja Luukkaasta paria. Et ikinä tule näkemään muuta maailmaa, vain tämän tai jonkun toisen kartanon seinät ja pihan. Lopulta sinä vanhenet ja sinusta tulee yhtä nokkava kuin äidistäsi. Hyvä tulevaisuus, tosi hyvä…

Ei..! Ei…!

Minua oksetti, tuntui siltä kuin joku puristaisi sisuskalujani kasaan, niin ettei henki kulje. Silloin alkoi aina yskittää, vaikka hengittäminen tuntuikin vaikealta, yskänpuuskat tulivat yhtä pahoina kuin aina ennenkin. Hengen vetäminen keuhkoihin oli vaikeaa. Popplio loikkasi kömpelösti alas tuolilta, jonne olin pikkuisen hylkeen jättänyt. Vaikka se olikin hylje, se liikkui varsin sutjakasti kuivalla maalla. Se tuli luokseni ja katsoi minua kysyvästi. Pikkuinen ei varmaan ymmärtänyt mitä tapahtui.
”Popplih popplio?” Se äännähti epävarmasti. Yritin hymyillä sille, mutta en usko onnistui kovin vakuuttavasti. Popplio-parka ei varmasti ymmärtänyt mikä minua vaivasi. Sitten salin ovi avautui pamahtaen.
”Minä vähän luulen, ettei neidistä ole tänään tanssimaan”, Johanneksen samettisen pehmeä ääni sanoi kohteliaasti, mutta minä olin havaitsevani siinä pientä haastavuutta. Johannes ja tanssiopettaja kun eivät pitäneet toisistaan. Tanssiopettaja kun piti Johannesta kovin vulgaarina.
Johannes kaappasi minut syliinsä, eikä jäänyt odottelemaan vastaväitteitä, vaikka tanssiopettaja näyttikin siltä, että aikoi haukkua Johanneksen pataluhaksi tai joksikin muuksi.
”Popplioh!” Popplio, jolle vaari oli antanut nimeksi Minea, äännähti hieman ärtyneenä ja loikkasi. Se nappasi leuoillaan kiinni Johanneksen mustasta kauluspaidasta – tai sen helmasta, ja roikkui siinä itsepintaisesti Johanneksen kantaessa minua. En minä olisi jaloillani pysynyt, ne tärisivät liikaa. Ne tärisivät melkein aina, kun sain paniikkikohtauksen.

Katsoin vaivihkaa Johannesta. Hän ei ollut vielä niin vanha kuin kaikki ne harmaahapsiset hovimestarit, jotka huolehtivat orvoiksi jäänneistä rikkaista pojista, joiden vanhemmat joku roisto ampui pimeällä kujalla. Johannes ei ollut laisinkaan vanha, vasta vähän päälle kahdenkymmenen, hän oli sen ikäinen, että hänen kuuluisi olla jossain yliopistossa kirjoilla, mutta kun kerran kysyin asiasta, Johannes sanoi, että sekin maksoi maltaita.

Niin, ehkei minun pitäisi olla kiittämätön. Minun perheelläni oli rahaa, vaikka lampaat söisi, mutta ei se silti minulle onnea tuonut.

En minä muuta olisi toivonut, kun vain jonkun jonka kanssa viettää aikaa. Jonkun joka ei olisi korpunkuiva ja tylsä niin kuin Luukas. Siksi kai ukki oli lähettänyt Minean. Seuraksi, niin kirjeessä oli sanottu. Minea tuli piristykseksi jo masennuksen partaalla olevalle Miinalle. Miina ja Minea, siinäpä vasta hyvänkuuloinen parivaljakko. Toisaalta, Minea oli jo osoittautunut hauskaksi veijariksi, heti ensitöikseen kastellut Johanneksen water gunilla (hän oli kylläkin käynyt vaihtamassa kuivat vaatteet), sitten se vaikutti halukkaalta haistattelemaan äidilleni. Se minun oli pakko estää, jotta saisin pitää Minean. Ja nyt tuo roikkui sitkeästi Johanneksen paidan helmassa. Minea oli jo nyt tuonut päivääni iloa, joka oli ollut harvassa sitten viime joulukuun. Silloin äiti oli alkanut paasata tulevista syntymäpäivistäni ja mitä sen jälkeen tapahtuisi.

Minusta piti tulla äidin kaltainen hienohelma, jo ennen kuin olisin edes päässyt tutkimaan Kanbarona Townia koko Lamentiasta puhumattakaan! Tähänkö se elämä loppuisi?
”M-Minä e-en h-halua, e-että elämäni p-päättyy”, nikottelin. Johannes taputteli minua selkään, lohduttavasti. ”M-Minä en tahdo äidin kaltaiseksi!”
”En usko sen olevan sinulle hyväksi”, Johannes lohdutti. Kun kukaan ei ollut kuulemassa, hän ei neiditellyt minua. Olin pyytänyt sitä erikseen, sillä minusta tuntui kummalta, jos minua vanhempi Johannes teitittelisi minua.
”Se ei näytä tehneen hyvää rouvallekaan”, Johannes pohti. Niin, minä olin kertonut Johannekselle jokin aika sitten, ettei äiti itse asiassa ollut rikkaasta perheestä, hän oli ollut aivan tavallisten pokémonkasvattajien keskiverto tytär. Eikä elämän tyylin muutos tehnyt hänelle hyvää pidemmän päälle. Maanläheinen tyttö oli nimittäin kehittynyt vuosien saatossa koppavaksi ja tuomitsevaksi. En minä tahtonut sellaiseksi.
”Minusta tuntuu, että sinä tarvitset kylpyä”, Johannes huomautti ojentaessaan minulle nenäliinaa.
”Haisenko minä pahalta?” Kysyin kuivatessani silmiäni.
”Kylpy voisi rauhoittaa”, hän sanoi. ”Sitä paitsi, sinulla lienee mietittävää.”
”Mietittävää?” Minä toistin ja katsoin tummahiuksista nuorta miestä hämilläni.
”Isoisäsi lähetti tämän pikku hirv… siis Popplion sinulle”, Johannes sanoi, samalla kun yritti ravistaa paidan helmassaan roikkuvaa Poppliota irti. Minea kylläkin irrotti otteensa, mutta vain iskeäkseen Johannesta uudemman kerran water gunilla päin näköä. Minea nauroi tämän jälkeen kovasti, ikään kuin siitä olisi ollut kovinkin hauskaa kastella Johannes toistamiseen. Johannes katsoi pientä Poppliota hetken oikein tuimasti ja Minea vastasi katseeseen silmää räpäyttämättä. Minä en olisi moiseen kyennyt.

Minä olin pelkuri. En osannut sanoa vastaan äidillekään.

Johannes huokaisi syvään, hän teki niin aina, kun joku tai jokin kävi hänen hermoilleen.
”Laatikossa olla kuusi poképalloa ja pokedex”, Johannes sanoi. ”Matkavarusteet pokémonkouluttajalle toisin sanoen. Isoisäsi ei varmaan tahdo sinulle samanlaista tulevaisuutta kuin äidillesi.” Sen sanottuaan Johannes lähti kohti kylpyhuonetta.

Matkalle. Mitäköhän siitäkin tulisi? Ei äiti ikimaailmassa päästäisi. Isä saattaisi päästää, mutta isä ei ollut täällä. Enkä minä mitään osaisi kuitenkaan.

Minea tapitti minua tummansinisillä – lähes mustilla silmillään toiveikkaasti. Matka varmasti kiinnostaisi pikku Poppliota enemmän kuin hienostoelämä. Mutta minusta ei olisi itsenäiseen matkusteluun, enhän ollut ikinä poistunut Myrskylän kartanon alueelta. Miten minä muka pärjäisin yksikseni jossain ihan vieraassa paikassa?
”Ei minusta vain ole sellaiseen”, sanoin Poppoliolle pahoittelevasti. Minä tuottaisin aina pettymyksiä, ensin äidille, sitten ukille ja nyt vielä Mineallekin. Minea näytti turhautuneelta.
”Vai tuollaiselle ihmisellekö minut lähetettiin?” Niin se varmasti ajatteli.

Johannes tuli ilmoittamaan, että kylpy oli valmiina. Kävelin siis kylpyhuoneeseen Minea sylissäni. Minea innostui heti nähdessään suuren kylpyammeen, joka oli täynnä vaahtoa. Sinne se loikkasi, ilosta hihkuen. Popplio sukelsi hetkeksi pinnan alle, mutta pian se jo nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi puhallella veden pinnalla olevia kuplia. Naureskelin hetken sen touhuille. Toinen oli niin elämää täynnä. Ja sitten olin minä, ahdistunut paska. Ehkä Johannes ja ukki olivat oikeassa, tämä elämän tyyli ei varmaan ollut minulle hyväksi, mutta minkäs teet.

Kipusin ammeeseen ja istuin lämpöiseen veteen. Minea uiskenteli minua vastapäätä, silloin tällöin se laukaisi pienimuotoisen water gunin minua kohti, ehkäpä leikillään, ehkäpä mieltä osoittaakseen.
”Anteeksi nyt”, sanoin sille hiljaa. ”Ei matkasta mitään tulisi, kun en minä mitään osaa. Olen aina vain ollut täällä.”
”Pop popplio!” Toinen äännähti ja katsoi minua tuimasti.
”Yritä edes!” Niin se varmaan sanoi.
”En minä tykkää olla täällä, kun isä ei ole kotona”, minä tunnustin. ”Äiti asuu täällä, mutta hänellä on aina jotkin hölmöt juhlat työn alla, eikä hän ole kovin mukava.”
”Popplih”, Popplio nyökytti päätään, kaipa se kuunteli ja ymmärsi, mitä sille puhuin.
”Isä on aina töissä, ja Johanneksella on työnsä enkä viitsi häiritä häntä”, minä jatkoin. ”Eikä minulla ole ystäviä, koska äidin valitsemat ystävät ovat tylsiä, eivätkä ne oikeasti minua kuuntele.”
”Popp!” Minea huudahti, se nosti eturaajansa vedestä niin, että pärskähti ja osoitti hyvin verholla peitettyä ikkunaa.
”Minä en saa mennä ulos, vain pihalle”, minä vastasin. ”En ole koskaan käynytkään itse kaupungissa, äiti ei tahdo päästää.”
”Popplih”, Minea katsoi minua hymyillen velmusti.
”Kukaan ei tiedä miltä näytän, luulisin”, minä mutisin. Silloin Popplio loiskautti vettä naamalleni, se nosti molemmat evänsä… öh… eturaajansa ilmaan, ikään kuin olisi hurrannut jostakin syystä.
”Enhän minä mitenkään voi”, vastustelin. Vaikka mieleni tekikin lähteä. Olisi kivaa päästä täältä, ja nähdä vähän maailmaa. Ehkä ahdistuskin loppuisi.

Mutta oliko tämä pakenemista?

”Mitä me edes tekisimme tuolla?” Minä kysyin.
”Pop popplio!” Innokas hylje vastasi. Varmaan että, kyllä se sitten nähtäisiin. Ja oikeasti minä tahdoin lähteä, mutta… jos siitä ei tulisikaan mitään? Tiesin, ettei oloni kyllä tästä paremmaksi tulisi, jos jäisin tänne ja saman tiesi myös Johannes. Ehkäpä minun kannattaisi vain ottaa ja paeta.

Nousin kylvystä ja kiedoin ylleni persikan värisen kylpytakin. Pyyhin höyryä kylpyhuoneen peilistä ja katsoin kuvajaistani. Noista pitkistä hiuksista pitäisi päästä eroon. Jos ne huomaisivat, niistä minut ainakin tuntisi. Sakset. Piti saada sakset. Piti kysyä Johannekselta, missä täällä pidettiin saksia. Enkä tietenkään voisi ottaa hienoja matkatamineita, tuo mekko saisi jäädä. Niinpä minä kiirehdin, Minea perässäni vaatekaappini luo. Minulla oli paljon vaatteita, muttei juurikaan sellaisia, joita tavallinen reppureissaaja käyttäisi. Kaappini perukoilta löysin vadelman värisen hupparin ja tummansiniset sukkahousut joissa oli hupparin värin kanssa yhteensopivia raitoja. Samoilta perukoilta löysin kaksikerroksisen tummanvihreän hameen, joka ulottui minua noin polviin asti. Ylähyllyllä oli eräs asia, jonka välttämättä tahdoin mukaani. Se oli ollut lahja mummilta, nyt saisin viimeinkin käyttää sitä. Mutta minä olin pienikokoinen, en yltäisi millään. Oli pakko hakea jakkara avuksi, Minea katseli touhua hymyssä suin, kuinkas muutenkaan. Kaiken piti sujua helposti, mutta tietenkin minä horjahdin, ja olisin varmaan satuttanut itseni, ellei Johannes olisi ottanut minua kiinni.
”Yritätkö aiheuttaa minulle sydänkohtauksen?” Hän kysyi.
”Etsin vain pipoani”, vastasin. ”Missä täällä on sakset?”
”Ettet sinä vain yritä mitään vahingollista?” Johannes kysyi epäilevästi.
”No ei ole”, minä kiistin. ”Ajattelin vain leikata hiukseni.”
”Vai niin”, hovimestari totesi. ”Nytkö päätös on tehty?”
Minä nyökkäsin. ”Ehkä on parasta, vaihtaa maisemaa hetkeksi. Vaikka se olisikin pakenemista.”
”Joskus ihminen ei voi tehdä muuta kuin paeta”, Johannes sanoi. ”Ehkä sinunkin olosi paranee sen myötä.”

Niin. Sitä minäkin toivoin.

Hetken kuluttua Johannes haki minulle sakset ja minä painuin kylpyhuoneeseen leikkaamaan kutrini. Naps vain ja pian pitkät hiussuortuvat putoilivat maahan. Ei sillä väliä, miltä hiukseni näyttäisivät muiden silmissä, minä pidin tästä epätasaisesta lyhyestä tukastani. Sitten vaihdoin vaatteet. Ei minua kukaan näissä tunnistaisi, kai. Ei kukaan tajuaisi, että tässä on rikkaan perheen tytär Wilhelmiina Myrskylä. Tässä on vain Miina. Miina, joka ei oikein tiedä, mitä tulee elämällään tekemään.

”Tuo sopii sinulle oikein hyvin”, Johannes sanoi, kun olin astunut ulos kylpyhuoneesta uudessa asussani.
”Kiitos, Johannes”, kiitin hieman punastuen. ”Ethän sinä joudu tästä vaikeuksiin?”
Johannes ei vastannut. Hän vain ojensi minulle mummin tekemän pipon, kissankorvaisen Alolan Meowth-pipon. Ja sitten vesimelonin puolikkaan muotoisen – ja näköisen laukun.
”Pakkasin poképallot ja pokedexin sivutaskuun”, Johannes sanoi. Minä nyökkäsin ja astelin säästölippaani luo. Nostin sieltä kolmekymmentä link coinia. Se saisi riittää vähäksi aikaa, ainakin siksi kunnes keksisin millä tavoin tienata lisää. Sulloin rahat laukkuuni ja katsoin Johannesta.
”Löysin kaapista nuo lenkkarit”, hän sanoi osoittaen ruskeita lenkkareita. ”Niillä matka taittuu kevyesti.”
”Kiitos, Johannes”, sanoin laittaessani kengät jalkaani.

Johannes saattoi minut Myrskylän kartanon takaovelle, siitä josta hän ja muu palvelusväki kulkivat ulos ja takaisin sisään.
”Käy ensin pokémon professorin luona”, hän neuvoi. ”Ja muista ostaa itsellesi ja tuolle riiviölle ruokaa. Äläkä viivy kaupungissa yön yli, jos lähtösi huomataan, ei matkastasi tule mitään.”
”Tiedän”, minä nyökkäsin. ”Kiitos.”
”Pidä itsestäsi huoli”, hovimestari sanoi.

Niin, minun olisi nyt vastattava itsestäni ja Mineasta, joka keikutteli päätään hyväntuulisesti puolelta toiselle, siinä sylissäni. Onnistuisiko tämä? Minua pelotti. Mitä jos kävisikin huonosti? Mitä jos…?
”Poop!” Minea näykkäisi minua peukalosta. Hengitin syvään.
”Nyt mentiin.”

Ja niin me menimme, illan hämärissä. Kuljimme kartanon pihan poikki portille ja astuimme… niin, kuka tietää minne.

Mutta minä olin helpottunut. Helpottunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s