2 > Kiireinen päivä

Tämä tarina on alun perin julkaistu 4.1.2019.

Rigel

Seuraavan yön mä nukuin tyhmän Miwa-nimisen tytön jalkojen takana, tyynyllä, jonka se oli laittanut sängylleen, mun nukkumapaikakseni. Ei yhtään hassumpi paikka, parempi kuin mun muhkurainen kori kasvattajan luona.
”Et sitten pistele minua piikeilläsi”, tyhmä tyttö oli sanonut, mennessään nukkumaan. Mulla ei ollut aikomustakaan pistellä tyhmiä tyttöjä. Nehän alkaisivat kiljua, ei sitä kukaan jaksaisi.

Aamu tuli ja mä aioin nukkua hyvin ja pitkään. Joku kuitenkin päätti laittaa radion päälle, se pörisi ja soitti jotakin laulua, jonka laulajan olisi syytä vaihtaa alaa. Ääni oli niin kimeä, että se pisti pännimään.
”Hei, herää!” Murisin tytölle. ”Sammuta toi toosa!”
Mutta tyhmä tyttö käänsi vain kylkeään ja hautasi kasvonsa tyynyyn, vetäen samalla peiton korvilleen.
”Ylös, pannahinen!” Huusin tytölle. ”Kamalaa mölinää! Pistä pois!”
Mutta tyttö ei tehnyt elettäkään, se vain mumisi jotain tosi epäselvää tyynyynsä.

Hyvä on, itsepä kerjäsit!

Koska tyttö oli vetänyt peiton sopivasti korvilleen, hänen paljaat jalkansa pilkistivät peiton alta. Pistellä en aikonut, mutta onneksi puremisesta ei puhuttu mitään.

”Hiääää?!” Tyhmä tyttö kiljaisi hetken kuluttua ja ponkaisi istumaan. Tyttö katsoi mua hämmentyneenä ja mä katsoin takaisin.
”Sammuta toi toosa!” Murisin tytölle. ”Ja heti!”
Tyttö haukotteli ja katsahti sitten yöpöydällä pörisevää ja soivaa litteää laitetta.
”On tämäkin nyt syy jyrsiä toisten varpaita…” Tyttö mumisi ja sammutti musiikin. Jos tuollaista nyt voi musiikiksi kutsuakaan. Tyttö hieroi silmiään ja heitti sitten koipensa sängyn laidan yli. Mua ainakin nauratti, sillä tyttö oli aika hulvattoman näköinen, hiukset harottivat minne sattui – ihan kuin kasvimaan linnunpelätillä. Naureskelin tuolle hyvän aikaa, tyttö ainakin oli edukseen.
”Halvat on huvit, piikkipersus”, tyttö sanoi kulmiaan kurtistaen. ”Etkö ole ennen vasta herännyttä tyttöä nähnyt?”
”Oon säästynyt siltä”, sanoin nauruni lomasta. Tyttö pudisteli päätään ja nappasi yöpöydältä hiusharjan ja alkoi selvitellä takkuista kuontaloaan. Harmi, sillä olisin mielelläni nauranut sille lisää.
Sen jälkeen tyttö nousi ja poistui hetkeksi huoneesta, hän ei kuitenkaan ollut poissa kauan, mutta ehdin sillä välin loikata alas sängyltä ja venytellä jalkojani. Kun tyttö tuli takaisin, hänellä oli yllään melkein samat vaatteet kuin eilenkin. Harmahtavan vihreä lyhyt hihainen paita ja siniset lyhyet housut, mutta mustaa pitkähihaista paitaa ei näkynyt missään. Typerä tyttö katsahti itseään jonkun peilipöydän peilistä ja sitoi hiuksensa kahdelle paksulle saparolle – ikään kuin se olisi tehnyt hänestä yhtään viisaamman näköisen. Sitten hän nappasi pöydältä jonkun helyn, joita ihmiset kutsuivat koruiksi, ja laittoi sen kaulaansa.
”Onnea tuomaan”, tyttö totesi.
”Mulla on nälkä”, ilmoitin. Onneksi tyhmä tyttö ei sentään ollut niin tyhmä, kuin miltä näytti ja totesi:
”Mennään syömään aamupalaa.”

Ehkäpä tyttö ei ollutkaan täysin menetetty tapaus. Ehkä.

Alakerran keittiöön oli kokoontunut jo sekalainen sakki muita pokémoneja, joita en ollut eilen nähnyt. Niitä oli kolme, kaksi hiirtä, toisella oli vaaleankeltainen turkki ja punaiset korvat ja toinen oli aika pieni antenniposkinen hiirulainen. Ja kolmas oli sinivalkea orava, jolla oli keltaiset posket. Olin kyllä kuullut näistä, nämä olivat sähköhiiriä.
”Miwa, annatkos meille aamiaista, annathan?” Antenniposki kyseli ja tuli – kuinkas muutenkaan, juoksentelemaan tytön jalkoihin.
”Rauhassa vain, Anzu”, tyttö saneli kantaessaan minua. Ikään kuin minä en itse osaisi kävellä! ”Eikös Nobuko ole vielä ruokkinut teitä?”

Mikä helpotus, tuo hiiripartio ei ainakaan kuulunut tytölle. Kenties partio kuului jommallekummalle eilen näkemistäni tytöistä.
”Ei ole noussut ylös!” Orava huomautti. ”Meillä on nälkä! Anna ruokaa!” Tyttö tuntui tajuavan tämän ilman vinkkiäkin, hän asetti mut keittiön lattialle, kaikkien näiden idioottien töllisteltäviksi ja alkoi sitten kaivaa muonaa kaapista.
”Hei, sinä olet uusi täällä!” Tuo oranssikorvainen, Pluslekoja nuo nyt ovat – totesi, kuin mikäkin idiootti. ”Oletkos sinä Miwan pokémon?”
”Mistä tulit?” Antenniposki kyseli.
”Oletkos ollut täällä kauan?” Kyseli oravakin, mutta mäpä en vastannut. Nuo puhuivat niin paljon, että alkoivat käydä jo ärsyttävien puolella. Katsoin kun Miwa kaateli kippoihin kolinalla kuivamuonaa. Mä en tykännyt kuivamuonasta, se oli pahaa! Mutta näköjään kuivamuona olikin tarkoitettu sähköhiirille eikä mulle, sillä Miwa asetteli pienet ruokakupit lattialle riviin ja sähköpokémonit melkein tunkivat naamansa ruokaansa.

Tyhmiä otuksia.

Mulle ei onneksi tarjoiltu kuivamuonaa, vaan tyhmä tyttö lämmitti mulle sitä eilistä murkinaa, mutta itse hän söi kuivan näköistä tummaa leipää, jonka hän tunki vielä johonkin paahtimeen tehden siitä vielä entistä kuivempaa. Mä en ymmärtänyt ihmisiä. Entäpä nuo soikeat valkoiset jutut sitten, mitä tyhmä tyttö leikkasi kuivan leivän koppuransa päälle. Olivatko ne jotain mikä liittyi pokémonien muniin?
Tyttö huomasi tuijotukseni ja hymyili.
”Luomu tuotteita, näissä on paljon proteiinia. Eivät todellakaan ole pokémoneista peräisin.”
”Eivät ne edes ole noin pieniä”, Plusle huomautti. ”Joku tiedemies kehitti nuo jossain ja pisti rahoiksi!”
”Pöh”, mä murahdin. Ihmiset olivat outoja.

Ennen kuin mä ehdin edes ruokailua aloittaa, kun joku iso ja aika karvainen mato tuli ja tökkäisi pärstäni suoraan ruokakippoon, niin että naama meni aivan punaiseksi tomaattikastikkeesta.
”Mikä sinua tänään risoo, Hiro?” Plusle kuului kysyvän.
”Olet kyllä aika säälittävä, kun käyt pienempäsi kimppuun”, orava huomautti. Mä en arvostanut, enhän mä mikään pieni ollut! Lisäksi se chili tai mikä lie mauste kirveli inhottavasti silmissä, mutta valittaa en aikonut! Sen sijaan nousin varovasti kiposta ja huitaisin kastiketta toisella koivella toivottavasti kohti karvamatoa.
”Auuu!” Se ulvaisi kovaan ääneen. ”Silmiä kirvelee!”

Hah. Olin siis osunut sinne mihin piti.

”Älä vielä hosu, Hiro!” Antenniposki kuului huutavan, en oikein harmikseni nähnyt mitä siinä tapahtui, sillä silmät olivat ja pysyivät kiinni. Kirveli niin vietävästi! Kuulin kuitenkin jotakin särinää, ihan kuin se yksi sähkölamppu kasvattajan kellarissa, joka sammuili aina kun selkänsä käänsi.
”Ei nuzzlea!” Karvamato kuului parkuvan, mutta juuri sen se varmaan sai.
”Tänne ei ole asiaa, ennen kuin opit tavoille!” Tyhmä tyttökin kuului huutavan ja sitten kuului vaimea ääni. Ehkä kolahdus!
”Sinne meni Hiro”, antenniposki sanoi tyytyväisenä.
”Mikähän sitä riivaa?” Plusle pohti.
”Huono kouluttaja varmasti”, orava huomautti. ”Noin kai käy, jos pokémonilla ei ole tarpeeksi virikkeitä.”
”Voi sinua Rigel”, tyhmä tyttö kuului sanovan. Sitten mut nostettiin, enkä tykännyt siitä.
”Hei, laske alas!” Huusin tytölle, mutta koska tyttö oli tyhmä ihminen, ei se mitään ymmärtänyt. Näkökenttä oli niin sumea, ettei eteensä nähnyt, eikä näkynyt paljoakaan siitä minne mua vietiin. Pois keittiöstä kuitenkin. Kuulin veden valuvan, joten oletin että nyt oltiin kylpyhuoneessa tai jossakin. Pian tyttö painoi märän pyyhkeen mun naamalle ja alkoi pyyhkiä sitä. Sitten hän vielä huuhteli meikäläisen silmiä lämpimällä vedellä.
”En mä mitään tarvitse! Lopeta toi!” Vastustelin, mutta tyttö jatkoi puuhiaan. Otti päähän, että hän oli jotenkin saanut mut niin nalkkiin, etten voinut pyristellä vapaaksi.
”Ei tässä kauaa mene”, tyttö vakuutti. ”Kirveleekö pahasti?”
”Kirveleminen on mamoille!” Ilmoitin, sillä vaikka se kirvelikin ei tässä valittelu auttanut. Vielä mä rökittäisin sen karvaisen madon!
”Kohta helpottaa”, tyhmä tyttö puheli turhan lempeästi.
”Ei tarvitse leperrellä!” Murisin, mutta ainakin jotain alkoi näkyä – sumeasti tosin.

Pian pääsin takaisin kipon ääreen, vaikka ruoka olikin ehtinyt viiletä, popsin sen poskeeni siitä huolimatta, samalla kuin typerä tyttö luuttusi lattian siitä kohti, mihin punaista kastiketta oli läikkynyt.
”Mitä täällä on sattunut?” Eräs ääni kyseli. Toinen typerän tytön asuinkavereista oli saapastellut keittiöön ja katsoi tytön touhuja ihmeissään.
”Hiro vain”, tyttö puhisi. ”Himeko saisi kyllä pitää lemmikkinsä edes vähän kurissa.”
”On suoranainen ihme, että Hiro ylipäätään oli hereillä tähän aikaan”, toinen tyttö huomautti. ”Tiedäthän sinä Himen päivärytmin.”
”No joo”, tyhmä tyttö jupisi.
”Sinä olet näköjään ruokkinut pokémonini, ei olisi tarvinnut!” Toinen tyttö sanoi.
”Olipas!” Pöydälle kiivennyt orava murisi ja taputti jalkaansa pöydän puista pintaa vasten. ”Meillä oli nälkä!”
”Shingo, älä nyt viitsi”, Plusle toppuutteli. ”Nobuko tekee pitkää päivää…”
”Etkös sinä muuten myöhästy kohta?” Nobuko kysäisi ja vilkaisi keittiön seinällä tikittävää kelloa. Tyhmä tyttö kääntyi katsomaan esinettä ja hätkähti.
”Rouva Takeda murhaa minut, jos myöhästyn tänään!” Hän huusi ja vei luutun kiireesti johonkin nurkkaan. ”On kenttäpäivä!”
Sen jälkeen tyttö lähtikin nopealla vauhdilla takaisin yläkertaan, enkä mä ehtinyt edes seurata, kun hän oli jo tullut takaisin, laukku harteillaan.
”Minun täytyy nyt mennä Rigel”, hän sanoi. ”Nähdään iltapäivällä. Ole kiltisti sen aikaa!”

”Hei, aiotko sä jättää mut tänne?” Kysyin närkästyneenä. Mutta en saanut kysymykseeni vastausta, sillä tyttö viiletti jo ovesta ulos. Pöh. Kuinkas muutenkaan!

”Miwa meni kouluun”, antenniposki selitti. ”Hänellä on tänään päivä pokémon centerillä.”
Sen paikan tunsin, kasvattaja vei meidät sinne joka kuukausi tarkastukseen. Siellä meidät punnittiin ja meidän pituutemme mitattiin.
”Miksi se sinne menee?” Mä kysyin.
”Miwa opiskelee tullakseen hoitajaksi”, Plusle kertoi.
”Kuka ihmeessä hänet siihen hommaan huolisi?” Mä mutisin.
”Sitä minäkin olen miettinyt”, Shingo-niminen orava totesi. ”Vain täysi hullu tulisi Miwan hoitoon. Näittehän te sen, miten Miwa kolautti luutulla Hiroakin?”
”Hiro aloitti. Eikä sen kanssa voi neuvotella. Se käy kiinni, jos annat tilaisuuden”, antenniposki huomautti.

”Nyt se kakara teki viimeisen temppunsa!” Korkea ääni kiekaisi jostain yläpuoleltamme. ”Voi Hiro-raukkaa! Taasko se roska on tehnyt pahoja?”
Niin no, voi sitä kai noinkin sanoa mutta en silti ihan tuota sanaa käyttäisi. Eipä sillä, en paljon ehtinyt tätä miettiä, kun yöpaitaan pukeutunut tyttö rynnisti alas. Hänen punertavat hiuksensa olivat vielä pahemmin sotkussa kuin tyhmän tytön aiemmin.
”Missä se on?” Tyttö tivasi. ”Katso nyt mitä se teki Hirolle!” Sen sanottua vaaleanruskea karvainen mato tuli oven pieleen, vasenta takajalkaansa laahaten, surkea ilme rumilla kasvoillaan. Mutta sen sinisissä silmissä oli inhottava pilke. Sellainen, että se odotti jonkun joutuvan hankaluuksiin. Meillä oli kasvattajan luona kopea shiny Nidoran-tyttö, jonka nimi oli Dorothy, se harrasti usein sitä, joten mä näin merkit heti.

”Se mikään kipeä ole”, mä murisin.
”Jää nähtäväksi”, Shingo kihersi ja kiersi karvaisen madon taakse, tämän lainkaan sitä huomaamatta. Orava näykkäisi leikkisästi matoa sen terveestä takajalasta ja luikautti:
”Terve Hiro! Kuinkas kulkee?”
”Ääh! Mitääh?” Mato rääkäisi ja horjahti, niin että sen oli aivan pakko ottaa tukea vasemmasta takajalastaan, eikä sen ilme edes värähtänyt.
”Mähän arvasin”, sanoin voiton varmana.
”No eipä se pahemmin kipeä näytä olevan”, Nobuko tuumasi. Hajusta päätellen hän keitti kahvia kaikessa rauhassa eikä näyttänyt pahemmin häiriintyvän juuri mistään.
”Oma riiviösi puri sitä!” Punakka syytti.
”Shingo vain leikki, ei se tosissaan”, Nobuko sanoi mitatessaan kahviporoja pannuun.
”Olet aina sen  puolella! Enkö minä ole siskosi?” Punakka pauhasi.
”Tietysti olet, kuten on Miwakin”, Nobuko sanoi rauhallisesti. ”Otatko kahvia?”
”Mutta eihän se ole….” Punakka penäsi vastaan.
”Kyllä on”, Nobuko keskeytti varsin tarmokkaasti. ”Miwa on meidän kummankin sisko. Montako kertaa tämä keskustelu täytyy käydä, Hime?”
”Miten sellainen edes hyväksytään miksikään hoitajaksi?” Hime murisi istuessaan pöydän ääreen. Mä katsoin parhaaksi odottaa tyhmän tytön paluuta, joten kävelin lattian poikki ja yritin kiivetä jollekin ikkunan eteen jätetylle jakkaralle. Sieltä näkisin, kun typerä tyttö tulisi takaisin.
”No, Miwa nyt sentään yrittää tehdä elämällään jotain”, Nobuko huomautti. ”Vaikka hänellä on ollut vaikeaa…”
”Ikään kuin yksi ero olisi maailmanloppu!” Hime puuskahti.
”Oli tai ei, se ei ollut mikään hyvä kokemus. Mutta ainakaan Miwa ei jäänyt tuleen makaamaan”, Nobuko huomautti pistäessään pannua tulille. ”Voisit ehkä harkita samaa.”
”Miksi muka? Väitätkö että vain lorvin?” Hime puuskahti. Huomasin että Nobukon suupielet ja kulmat nykivät. Hän aikoi kai antaa myöntävän vastauksen, mutta päätti olla tekemättä niin.
”Voisit vaikka kouluttaa tiimiäsi”, hän ehdotti. ”Se voisi tehdä hyvää Hirolle. Se saisi vähän virikkeitä, eikä olisi muiden kiusana…”
”Väitätkö sinä, että Hiro kiusaa muita?” Hime älähti. Näytti vähän siltä, että Nobuko oli aikeissa väittää juuri niin, muttei ehtinyt sillä ovelta kuului kopinaa.

Tulisiko tyhmä tyttö jo kotiin ja pelastaisi mut tältä keskustelulta?

Vaan ei tullut. Ovesta tömisteli sisään ensin vanhempi naisihminen, joka kantoi molemmissa käsissään muovikasseja ja kailotti:
”Kotona ollaan!”
”Isoäiti!” Nobuko henkäisi yllättyneenä. ”Miten te jo nyt tulitte? Missä isoisä on?”
”Hän tulee aivan kohta”, muori lupaili. Ja tulikin, pian naisen jälkeen sisään kompuroi vanhempi mies ihminen, joka puolestaan raahasi mukanaan kahta suurta matkalaukkua.
”Voisit sinä Kotoko vähän auttaa näiden kanssa”, mies totesi.
”Sinultahan se onnistuu niin kätevästi, rakas!” Nainen, Kotoko ilmeisesti nimeltään totesi ja naurahti jotakin siihen perään. ”No miten täällä on sujunut?”
”Hyvin”, Nobuko vastasi.
”Mukavaa nähdä Himeko-tyttöstäkin ihmisten aikaan liikkeellä”, mies totesi. ”Onkos Miwa jo lähtenyt kouluun?”
”Pitääkö meidän aina keskustella siitä?” Himeko marisi kuin mikäkin primadonna. Dorothy sopisi hänelle hyvin.
”No mikäs nyt on?” Mies tiedusteli kummastuneena.
”Eiköhän Hime ole vain noussut huonolla jalalla ylös”, Kotoko naureskeli ja asetti tuomansa kassit keittiön pöydälle. ”Katsokaapa tytöt, mitä toimme tuliaisiksi!”
Sepä saikin tuohon Himekoon vauhtia, tyttö kiirehti heti penkomaan kasseja.

Typerää touhotusta.

”Oi, miten ihana!” Tyttö kiekaisi heti kun oli löytänyt kassista inhottavan silmiin pistävän vaaleanpunaisen mekon.
”Kun on kesä tulossa”, nainen perusteli. ”Siellä on myös siihen sopiva käsilaukku ja hartiahuivi.”
Tämä näytti ilahduttavan äsken niin huonotuulista tyttöä, ja hän säntäsikin heti yläkertaan varmaankin sovittamaan naurettavia vetimiään ja pyörimään peilin edessä, kuten tuollaisten järjettömien tapana oli.

”No, miten täällä on oikeasti mennyt?” Kotoko tiedusteli.
”Ihan hyvin”, Nobuko vakuutti. ”Miwa on käynyt koulussa ja Hime… on edelleen Hime.”
Tämän jälkeen mies istui pöydän ääreen juomaan Nobukon tarjoamaa kahvikuppia, kun Kotokon katse kiersi keittiötä arvioivasti. Ennen pitkää hänen sinivihreiden silmiensä katse osuikin meikäläiseen.
”No mutta kukas se siinä?” Hän kysyi ällöttävän lässyttävällä äänellä.
”Mitä siinä tuijotat?” Pistin takaisin.
”Miwa löysi sen kadulta loukkaantuneena”, Nobuko selitti ikään kuin tietäisi jotain asiasta.
”No jo oli Miwankin aika hankkia pokémon”, mies totesi.
”Mutta onko tällainen myrkkytyyppi nyt hoitajalle sopiva pokémon?” Kotoko mietti, hän yritti silitellä mun päätä, mutta se ei käynytkään helposti! Mä nimittäin näin yrityksen ja yritin näykkäistä naisen nakkisormia, siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Mitä vielä”, mies huokaisi. ”Sehän on ihan Miwan tyylinen pokémon, eikö se ole pääasia?”

Mitenkä niin tyylinen?

Se Miwa saisi jo alkaa tulla kotiin, ei tällaista jaksanut kukaan! Eivät edes ne muut pokémonit, jotka olivat menneet kuka, minnekin välttääkseen tällaiset tylsät keskustelut.
Pian joku kolasikin ovella, ja typerä tyttö ilmaantui kuin ilmaantuikin kompuroiden keittiöön.
”Hyvä kun tulit, meno alkoi käydä tylsäksi!” Tervehdin tyhmää tyttöä ja loikkasin alas jakkaralta. Tyttö ei tosin edes huomannut mua. Hän vain laski laukkunsa maahan ja tervehti kiireesti kaikkia.
”Miwa, tule katsomaan mitä toimme tuliaisiksi”, Kotoko aloitti mutta tytöllä oli kiire.
”En ehdi. Unohdin henkilökorttini”, hän sanoi kiiruhtaessaan yläkertaan sitä etsimään. Sillä välin loistavan tuuman. Olo täällä oli tylsää, enkä varmasti jäisi näiden vanhusten seuraan! Niinpä kapusin tytön laukkuun – jonka tyhmä tyttö oli, tyhmästi jättänyt auki.

Tästä voi tulla jännää!

Miwa

On tämäkin yhtä kohtalon ivaa. Ehdin juuri ja juuri pokémon centerille, mutta minua ei päästetty sisään ilman henkilökorttia. Henkilökorttia, jossa luki nimeni ja se että minun oli todellakin lupa tehdä kenttätöitä pokémon centerillä. Oli tämänkin! Saatoin jo kuulla rouva Takedan moitteet ja tuntea hänen ärsyttävän tarkkaavaiset silmänsä selässäni.

Joskus tulee miettineeksi, miten sitä voi olla niin lahopää, että jättää korttinsa vain lojumaan pöydälle, kun sen pitäisi olla laukussa? Nähtävästi minä olin kyseinen lahopää, mutta en ainakaan ollut hukannut korttia. Siellä se odotti kiltisti kirjoituspöydälläni. Nappasin muoviliuskan mukaani ja kiirehdin alakertaan. Nappasin äkkiä laukun keittiön lattialta ja heitin sen olalleni. Kumma kyllä laukku tuntui jotenkin raskaammalta kuin hetki sitten… ehkä ne hoitajan tamineet painoivat odotettua enemmän.
”Pitää mennä, moido!” Huusin porukoille, enkä jäänyt edes odottamaan vastausta. Ei ollut aikaa!

Ulkona sitten huomasin jättäneeni laukun auki kiireessä, oli pakko pysähtyä sen verran, että saisin laitettua laukun kiinni. Tästähän vielä puuttuisi se, että hoitajan tamineet putoaisivat jonnekin matkan varrelle. Kun olin nostamassa laukun läpän paikoilleen, laukusta kuului vihainen murjaisu:
”Rran!”
Nostin hämmentyneenä laukun läppää ja näin Rigelin makoilevan laukussa, luoden minuun varsin ärtyneitä katseita punertavan ruskeilla silmillään.
”Rigel, tuletko mukaan?” Kysyin tyhmästi, sillä tiesin että sen oli nyt tultava mukaan, sillä toista kertaa en lähtisi ravaamaan kotiin. Ja sen tiesi myös Rigel.
”Rran!” Se äännähti ja nyökkäsi tuimasti.
”Muista sitten käyttäytyä”, minä sanoin sille. ”Siellä minne nyt mennään ei katsota hyvällä huonokäytöksisiä pokémoneja. Elleivät ne nyt sitten satu olemaan potilaita.”
”Rran!” Nidoran tuhahti. Sitä ei tainnut paljon kiinnostaa, mitä muut olivat siitä mieltä. Se oli siinä mielessä onnekas, ettei sen tarvinnut kuulla haukkuja myöhästelystä tai siitä miten minunlaiseni ei oikeastaan kuuluisi käydä koko koulua, kun en väitteiden mukaan edes käynyt tarvittavissa kokeissa, minut vain raahattiin mukaan jostain. Mikä ei osittain edes pitänyt paikkaansa.

Osittain.

Lazuliten keskusta täyttyi hiljalleen aamuruuhkasta. Oli pilvinen sää, näytti siltä, että kohta alkaisi sataa – varsin ankea sää näinkin keväiselle päivälle. Silti, se ei estänyt autoilijoita autoilemasta lähes matelevaan tahtiin sinne, minne nyt olivatkaan autoilemasta. Monet opiskelijat – jotka tunnistivat helposti vaatteista ja koululaukuista, katselivat hermostuneina kellojaan, sillä he – kuten minäkin, olivat juuttuneet liikennevaloihin.
”Nidoo?” Rigel pisti päänsä ulos laukustani ja tähyili hämmästyneenä ihmispaljoutta ja liikennettä. Se katseli pitkään ihmisiä ja autoja, kuin yrittääkseen laskea ne. Ehkä Nidoran ei ollut ennen nähnyt näin paljon ihmisiä ja ajoneuvoja yhdessä paikassa.
”Lazulite on iso paikka, Rigel”, kerroin sille. ”Tämä taitaa olla yksi Diamandian suurimpia kaupunkeja.”
”Ran?” Pokémon katsoi minua ihmeissään, kuin yrittääkseen selvittää puhuinko nyt totta.
Ennen pitkää ruuhka rauhoittui ja me pääsimme matelemaan eteenpäin kohti Diamandian keskuskatua, jonka Pokémon centerissä kenttäpäivää pidettäisiin. Keskuskadulla kävi aina vilske, sillä se oli juuri sellainen paikka, josta turistit ostivat matkamuistonsa, ja jonka sivukujilla käytiin pokémonotteluita, joten se oli täydellinen paikka pokémon centerille. Keskuskatu oli kuitenkin tähän aikaan aamusta varsin tyhjä, muutamaa kaupustelijaa lukuun ottamatta.
”Hyvä vain”, sanoin Rigelille. ”Päästään joskus perillekin…”

Mutta koska tämä päivä oli selvästi päättänyt olla minua vastaan, meno pokémon centerille ei sujunut ongelmitta.

Juuri kun olin melkein tavoittanut pokémon centerin sinisenä kuultavat ovet, huomasin että oven edustalle oli laskeutunut lauma Spearow’ta, jotka kiistelivät äänekkäästi jostakin ruuan palasesta. Tässä oli taas yksi Lazuliten vitsauksista, nämä typerät linnut kärkkyivät aina turistien ruuan kimppuun, sillä tällä kadulla oli myös monta eri ruokakojua.
”Juuri minun tuuriani”, huokaisin lähestyessäni raakkuvaa lintulaumaa. Spearow’t olivat aggressiivisia, sen nyt kaikki tiesivät, joten toivoin etteivät ne huomaisi minua, kun kuljin ohi. Mutta minä olen tosi tyhmä ihminen, se kai lienee sanomattakin selvää. Sillä kun näin etteivät Spearow’t mistään ruuan palasta kiistelleet, vaan ne yrittivät nokkia maassa mönkivää, kimeällä äänellä kiljuvaa tummaa toukkapokémonia, en voinut jättää asiaa siihen. Suurikokoisin Spearow nosti tärisevän toukan nokkaansa, kuin esitelläkseen sitä muille.
”Scaaaaa!” Scatterbug kiljui kuin syötävä.

Eihän sitä tuohonkaan voinut jättää.

Tähyilin äkkiä maata löytääkseni jotain, kiven tai jonkun, jolla heittää tuota Spearow’ta, jotta mokoma rumilus päästäisi irti toukkaparasta. Pian sellainen löytyikin, se oli lähes littanaksi tallottu tölkki, joka sai kelvata. Poimin sen nopeasti maasta ja heitin sen kohti Spearow’ta. Tölkin rypistys osui ja upposi suoraan lintupokémonin rintaan, niin että toukka putosi sen nokasta ja lennähti hyvän matkaa lintuparven yli ja tupsahti maahan lähelle sitä paikkaa, jossa seisoin. Kun en muutakaan keksinyt, niin harpoin ja nappasin toukan käteeni – eikä se suinkaan ollut viisaimpia päätöksiäni. Voin syyttää tästä vain päätäni, sillä pääkoppani mielestä se oli järkevää, muutoinhan nuo haaskat olisivat syöneet sen suihinsa. Scatterbug katsoi minua hämmentyneenä meripihkan värisillä silmillään. En ehtinyt sanoa sille mitään rauhoittavaa, sillä taas meitä vietiin. Spearow’t eivät katsoneet hyvällä sitä, että olin vienyt niiden saaliin, joten ne kaikki viisi pahan ilman lintua nousivat siivilleen ja syöksyivät sinne missä seisoin. Yritin kyllä päästä pois paikalta, mutta linnut olivat hyökätessään paljon minun jalkojani nopeampia, sitä paitsi ne eivät tulleet yksi kerrallaan vaan rynnäkkönä kaikki yhtä aikaa ja joka suunnasta.
”Voi per…” Kirosin, kun nuo pahan ilman linnut tulivat. En voinut muuta kuin painaa pääni alas ja suojata Scatterbugia käsilläni.
”Pysy siellä Rigel”, sanoin Rigelille, sillä se tästä vielä puuttuisi, että mokoma piikkipersus päättäisi ärsyttää näitä lintuja vielä lisää. Mutta Rigel oli päättänyt tehdä sen, mitä ei olisi pitänyt. Se loikkasi laukustani ulos, kynsi jalallaan maata ja ryntäsi sitten päätä pahkaa lintujen kimppuun. Se loikkasi yhden Spearow’n kimppuun aika vakuuttavasti, ainakin kun ottaa huomioon miten pieni se oli, se haukkasi lintua pyrstöstä ja jäi siihen roikkumaan, kunnes pyrstösulat pettivät. Nidoran tippui muristen maahan.
”R-Rigel!” Sain vaivoin huudettua, sillä suurin osa näistä kiusankappaleista oli edelleen kimpussani. ”Käytä focus energy ja sitten peck!”

Mutta Rigelpä ei kuunnellut. Se ponkaisi maasta heti lähimmän linnun kimppuun sen puolitta keskittymättä, minkä johdosta se lennätettiin heti, miten sinne mistä oli tullutkin, takaisin maahan.
”Käytä nyt edes leer”, yritin neuvoa tuota jukuripäätä, mutta se vain tuhahti ja lähti uuteen hyökkäykseen. Ei sekään hyökkäys mennyt niin kuin piti, Rigel nimittäin sai muutaman nokkaisun korviensa väliin ja taas sitä vietiin.
”Anna olla jo!” Huusin Nidoranille, mutta minulla oli ikävä tunne siitä, että Rigel enemmin tapattaisi itsensä noiden lintujen kynsissä kuin kuuntelisi neuvoja. Jos vain olisi muita pokémoneja, voisin helposti lähettää jonkun Rigelin avuksi, mutta kun muita ei ollut. Oli vain pelosta tärisevä pieni Scatterbug, josta ei paljon apua olisi. Mitä tässä siis tekisi? Linnut tuskin lähtisivät pyytämällä, eikä Rigelkään lopettaisi, jos siltä kauniisti pyytäisi – siitä olin melko varma. Mutta sitten, jokin viiletti melko hidasta tahtia ulos pokémon centerin ovista ja loikkasi, jotenkin hassusti, toinen koura jäänsinisenä hohtaen.
”Audih!” Se huusi ja pamautti lähintä Spearow’ta kourallaan. Ja sitten toista, ja toista kunnes linnut tajusivat lopettaa.
”Audi! Audino!” Tulija läksytti niitä kirkkaalla äänellä. Sitten se katsoin minua tummansinisillä silmillään ja viittilöi menemään sisään.

Se oli rouva Takedan shiny Audino, jonka nimi oli Ran. Kun osastoni pääohjaajaopettajan pokémon käskytti, oli parasta totella. Harmikseni rouva Takeda tuli heti aulassa kastanväristen harmaantuvien hiustensa ja haukan katseensa kanssa vastaan.
”Taasko sinä provosoit pokémoneja tahallasi, Saeki?” Hän kysyi melkein kyllästyneenä.
”Ehkä vähän”, minä myönsin. ”Mutta en minä voinut antaa niiden tappaakaan sitä.” Minusta se oli varsin hyvä syy. Näytin vielä sanojeni päätteeksi rouva Takedalle kädessäni tärisevää Scatterbugia.
”Mene nyt tiskin kautta vaihtamaan vaatteet ja sen jälkeen katsot, että pelastamasi pokémon saa tarvitsemaansa hoitoa ja sen jälkeen tulet kipin kapin tänne auttamaan”, rouva Takeda lateli tiukkaan tapaansa.
”Kyllä rouva”, myönnyin nopeasti, sillä en halunnut jäädä vääntämään kättä hänen kanssaan. ”Tule, Rigel!”
”Ran!” Nidoran murahti. Sen leuasta tihkusi verta ja sille eilen laittamani side muistutti väriltään valkoisen sijasta harmaata. Se näytti jokseenkin repaleiselta. Mutta Rigel itse pystyi liikkumaan varsin vaivattomasti, joten tuskin se oli pahasti loukkaantunut. Näytin tiskin takana palvelevalle hoitajalle muovista henkilökorttiani, johon hän nyökkäsi ja päästi minut mitään sanomatta pukuhuoneiden puolelle – joiden oven joku oli keksinyt tunkea tiskin taakse.

”Sanon vaan, ettei siitä mitään hoitajaa tule. Eihän se käynyt edes kaikissa kokeissa”, jep jep, juuri tämän takia oli joskus hyvä olla myöhässä, sillä eräät katsoivat asiakseen jäädä juoruamaan pukuhuoneeseen sen sijaan että menisivät tekemään töitä. Eipä sillä Sakura Shidoun kimeän (ja kovan) äänen kyllä kuulisi hyvin vaikka vasta tulisi sisään koko rakennukseen. Hän seisoi peilin edessä sitomassa ällöttävän magentan värisiä hiuksiaan nutturalle. Hänen ällöttävän kirkkaan pinkki shiny Happininsä seurasi tapausta hämmentyneen näköisenä. Sakuran seurassa oli toinen hoitajaksi aikova, tyttö, jonka nimeä en muistanut. Hänellä oli kaulansa ympärillä Comfey ja hän katsoi kelloaan hermostuneena.
”Eikö meidän pitäisi mennä?” Tyttö kysyi levottomasti.
”Hän pääsi tänne vain koska rouva Takedan kävi häntä sääli, siinä kaikki”, Sakura jatkoi.
”Jos siinä kerran oli kaikki, voit varmaan painaa hiljennysnappia”, pistin väliin. Luulisi että kun on jäänyt kiinni paskan levittämisestä, olisi ilme vähintäänkin hätkähtänyt kun se, josta paskaa on puhuttu ilmaantuu paikalle, mutta Sakuran kasvoille kipusikin varsin omahyväinen hymy.
”Tulit sitten. Luulin että lopetit tai sait kenkää”, hän sanoi.
”Tulin ihan vaan sinun kiusaksesi, Sakura”, heitin vastaan. ”Joko olet lopettanut?”
Minua ei oikeastaan kiinnostanut kuunnella hänen juttujaan, joten keskityin nostamaan kiukuttelevaa Rigeliä penkille, pois muiden jaloista.
”Oletko sinä ottanut myrkkytyypin pokémonin?” Sakura ihmetteli kovaan ääneen. ”Ja aiot tälle alalle?”
”Entä sitten?” Kysyin, kuin asia olisi ollut sillä selvä, sillä minulle se oli. Asetin tärisevän Scatterbugin Rigelin viereen penkille.
”Ei enää ole hätää”, sanoin sille. ”Vaihdan vain vaatteet, hoidetaan sinut sitten kuntoon.”
”Sehän voi levitellä myrkkyjään täällä”, Sakura huomautti. ”Sitä paitsi hoitajilla tulee olla Chansey tai Audino tai…”
”Ei sitä ole kirkossa kuulutettu”, minä huomautin. ”Eikä Rigel ketään pistele.”
”Siis mikä?” Sakura ihmetteli. Minä puolestani ihmettelin, että jos sitä kerran oltiin olevinaan niinkin älykäs, miksei hän tiennyt edes yhtä tähden nimeä?
”Vilkaisepa joskus tähtikatalogia”, piikittelin vain hieman. ”Saatat hämmästyä siitä, mitä sieltä löytyy.”
”Vai niin!” Sakura rääkäisi loukkaantuneena. ”Vai väität sinä etuoikeusten kalastelija, että minä olen tyhmä?”
”En kalastele mitään”, huomautin terävästi. Olisin vielä jatkanutkin, ellei pukuhuoneen ovi olisi avautunut.
”Mitä te täällä metelöitte?” Rouva Takeda tivasi. ”Jos olette vaihtaneet vaatteet, tulkaa centerin puolelle!”

Kukaan ei ikinä sanonut ”ei” rouva Takedalle. Kukaan ei ikinä puhunut vastaan hänelle, ei myöskään Sakura, joka asetteli hoitajan hilkan päähänsä ja nappasi peilin edestä Happinynsä ja lähti seuranaan vaaleahiuksinen ystävänsä.
”Tällaista se on, Rigel”, huokaisin. ”Opiskelijan arki.”
”Raan”, Nidoran äännähti. Sitä tuskin edes kiinnosti. Olin oikeasti ihan tyytyväinen Sakuran lähdöstä, en olisi halunnut muutenkaan riisuutua hänen nähtensä, ties vaikka hän olisi heittänyt kommenttia alusvaatteista tai jostakin. Avasin kaappini oven ja heitin sinne päällyspaidan ja shortsit. Saappaat ja sukat myös, ne kun piti korvata valkoisilla sukkahousuilla ja pikkukengillä. Itse hoitajan asu – neutraalin vaaleanpunainen mekko, johon tuli kiinnittää valkoinen essu, oli itse asiassa ihan siedettävä. Mutta se lätsä oli hirveä. Näytin se päässä ihan sirkusfriikiltä. Ja Rigel oli samaa mieltä, sillä se tyrski naurun puuskien lomassa, heti kun olin sulkenut kaapin ja kääntynyt katsomaan sitä.
”No onpas hauskaa”, mutisin. ”Ehkä tuolta löytyy tällainen samanlainen lätsä sinullekin.”
”Nidoor!” Rigel irvisti. Oli selvää, ettei se halunnut näyttäytyä yhtä hölmöissä hepeneissä kuin minä.
”Katsotaanpa sitten sinua”, puhelin pienelle Scatterbugille, jonka olin asettanut penkille kaappien eteen odottamaan. Pikkukaveri tärisi, ikään kuin se olisi vielä pelännyt jonkun yrittävän syödä sen aamupalaksi.
”Ei mitään hätää”, sanoin sille. ”Spearow’t eivät pääse tänne, elleivät tule kouluttajan mukana hoidettaviksi. Eikä niitä silloinkaan päästetä sellaisten pokémonien luo, joita ne tavallisesti käyttäisivät ravintona.”

Niinpä kannoin pikku toukan pienemmälle osastolle, läpi niiden kiireisten ja meluisten osastojen, joilla hoidettiin isompia pokémoneja. Jotkut niistä olivat meluisia, pokémonit valittivat kipujaan, jotkut kovemmin kuin toiset. En tiennyt mistä asti Scatterbug oli tänne ajelehtinut, mutta se ei ehkä ollut tottunut isoihin pokémoneihin, joten oli parasta viedä se lepäämään johonkin rauhallisempaan paikkaan. Rigeliä ei melu tuntunut haittaavaan. Se kurkisteli uteliaasti ohi viliseviä hoitajia ja näiden kärryjä sekä pedeillä makaavia pokémoneja.
”Et sitten eksy, Rigel”, totesin piikkipersukselle joka käveli jäljessäni. Sain tietenkin osakseni murinat, kuinkas muutenkaan.
”Scaaa?” Scatterbug äännähti kimeästi ja katsahti Rigeliä olkani yli, varmaan kummeksuen sen käytöstä ja sitä että mokoma murisi sille.

Pienemmässä huoneessa ei ole ketään, siellä oli aivan hiljaista. Niinpä laskin toukan erään pedin tyynylle odottamaan. Rigelin nostin potkimisesta ja murinasta huolimatta sängylle, Scatterbugin seuraksi.
”Älä sitten sohi sarvellasi”, sanoin Nidoranille.
”Rran!” Rigel murahti ja kääntyi selin pieneen toukkaan. Sillä ei näköjään ollut aikomustakaan pitää toiselle seuraa.

No kunhan olisi siivosti, kunnes tulisin takaisin.

”Tulen kohta takaisin”, selitin Rigelille. ”Käyn hakemassa tuolta takaa hoitotarpeita. Olkaa kiltisti sillä välin.”
Scatterbugin meripihkan väriset silmät katsoivat minua kuin arvioiden. Kai se mietti, että mitä tuo höpisee, kun taas Rigel ei ollut lotkauttavinaan korviaan puheelleni.

Huoneen takaosassa oli ovi, jonka yläpuolella oli kyltti, jossa luki jotakin sellaista kuin ”varusteet”. Se ei ollut mikään iso varasto, mistä saattoi löytää stetoskoopit tai verenpaine mittarit, vaan siellä oli kaikkea tavanomaista kamaa kuten sidetarpeita, puhdistusainetta ja erilaisia potioneita. Niin, tällä osastolla ei hoidettu vakavia tapauksia. Täällä vain paikkailtiin ja annettiin potilaiden levätä. Keräsin pieneen metalliseen kärryyn desinfiointiainetta, sidetarpeita ja tölkin, joka sisälsi violettia potionia. Näillä pärjättäisiin. Takaisin tullessani huone oli edelleen tyhjä. Scatterbug mateli varovaisen näköisenä tyynyllä ja säpsähti heti, kun tajusi vajoavansa. Rigel naureskeli vahingon iloisena toiselle.
”Älä viitsi olla ilkeä, Rigel”, totesin Nidoranille kolisteltuani kärryn kanssa pedin luo. Scatterbug katsoi minua varovasti, kuin ei tietäisi mitä odottaa.
”Katsotaanpa sinua sitten”, sanoin toukalle. ”Pystytkö matelemaan kädelleni?”
Scatterbug katsoi ojennettua kättäni hetken, mutta päätti kuitenkin ryömiä sille, kunhan pääsi pois tyynyn pintaan uurtuneesta pesästään. Tarkastelin pientä toukkaa hetken, se oli saanut paljon nokkimisjälkiä ympäri pientä toukan kehoaan, mutta ne eivät onneksi enää vuotaneet verta. Nokkimisjäljet eivät näyttäneet siltä, että ne vaatisivat puhdistusta kummempaa hoitoa sillä ne eivät olleet syviä, eikä siteitäkään tarvittu. Nämä haavat paranisivat paljon nopeammin ilman siteitä tai laastareita. Mutta toinen ötökän etuhampaista näytti haljenneen. Sen alakulmasta puuttui pieni pala.
Mitä sille voisi tehdä? Pitäisikö se kiikuttaa hammaslääkärille? Vai korjaisiko evoluutio homman itsestään?
”Olet onnekas”, sanoin toukalle. ”Haavat eivät ole syviä, pelkkä puhdistus riittää, sen jälkeen saat levätä.”
”Tämä saattaa vähän kirvellä”, lisäsin heti perään, sillä tiesin ettei desinfiointiaineella tökkiminen aina ollut kivutonta puuhaa. Scatterbugia ei tosin näyttänyt paljoa häiritsevän se, että tökin sen saamia nokkimisjälkiä vahvasti desinfiointiaineelta haisevalla pumpulin palalla. Rigel puolestaan kuului yökkivän hajulle.
”Jotta haavat eivät tulehdu”, selitin toukalle. ”Täältä saat vielä potionia että palaudut nopeammin.”
Niin, muitta mutkitta suihkautin potionia Scatterbugin iholle violetin väristä litkua, jota ötökkä katseli kiinnostuneena.
”Menehän lepäämään siitä”, kehotin toukkaa, ja kylliksi ihmeteltyään ihoonsa imeytynyttä litkua, se päätti että lepo olisi hyvä asia. Scatterbug mönki kädeltäni takaisin tyynylleen ja käpertyi muina matoina takaisin pesäänsä.
”Mennään me, Rigel”, sanoin nostaessani kiukuttelevaa ja ärisevää Rigeliä syliini. ”Annetaan kaverin levätä.”

Sitä paitsi meillä oli töitä.

Aulassa vilisi väkeä. Kaikki oli ruuhkautunut sillä välin, kun olin ollut poissa. Jonot olivat pitkiä ja aula suorastaan kuhisi ihmisiä. Niinpä otin ja avasin uuden tiskin. Tämä oli iso pokémon center, eikä tällä asiakasmäärällä pärjännyt kahdellakaan vastaanottotiskillä.
”Tänne mahtuu!” Huusin kovaan ääneen, jotta ihmiset tajuaisivat valua tännepäin. Rigelin asetin istumaan tiskin sivulle, jotta piikkinen näkisi mitä olin tekemässä. Nidorania näytti kovasti kiinnostavan ihmispaljous ja kaikki erilaiset pokémonit. Pian se saikin nähdä kumpiakin, vaikka millä mitalla. Osa tästä ihmispaljoudesta pyrki heti tiskiä kohti, näistä ensimmäinen oli rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut pieni tyttö, jolla oli pörröttävät tummanruskeat olkapäillä lainehtivat hiukset. Tyttö kiikutti sylissään loukkaantunutta Eeveen pentua.
”M-Minun Eeveeseen sattui”, tyttö sai sanotuksi itkuisella äänellä. Hän asetteli Eeveen varovasti tiskille, jotta voisin katsoa otusta tarkemmin. Eevee oli ehkä loukkaantunut mutta sen ruskeissa silmissä vallitsi silti tomera, itsepäinen tuike.
”Mitä tapahtui?” Kysyin tytöltä.
”Y-Yksi mies potkaisi Jasperia laivassa…” Tyttö niiskutti.
”Tulitteko tänne laivalla?” Kyselin. ”Topaz Townista asti?”
”Ei kun suoraan tänne Castelia Citystä”, tyttö kertoi. ”Mitä jos Jasperilta on luita poikki?”
”Katsotaan”, niin, tietenkin kunnon hoitaja olisi kysynyt, että mihin Eeveetä oli potkittu. Tunsin selässäni rouva Takedan tuomitsevat silmät, yleensä hän hiiviskeli tällaisina päivinä pokémon centereissä mustakantinen vihko ja punakynä mukanaan merkkailemassa opiskelioidensa tekemiä virheitä. Toisaalta Eevee oli niin pieni, että sitä oli varmaan potkittu takapuoleen tai sitten kylkeen – jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti järkeen käyvältä. Nyt piti kuitenkin edetä varovasti, enhän halunnut aiheuttaa mahdollisia lisävahinkoja, mutta Eevee valpastui heti kun olin nostamassa sitä.
”Eev! Vee! Vee!” Eevee ärähti ja latasi heti takajaloillaan kunnon tällin keskelle naamaani.
”Jasper, ei saa potkia!” Eeveen kouluttaja torui.
”No koivet tuskin ovat murtuneet, kun se jaksaa niitä noin hyvin käytellä”, huomautin. Eevee ei vastustellut röntgenlaitteen päälle pistämistä, sen jälkeen, kun sen kouluttaja oli huomauttanut, ettei saanut potkia, mutta siinä maatessaan se näytti tylsistyneeltä. Röntgenlaite oli tavallisesti sellainen laite, jota käytettiin enimmäkseen poképallojen skannaukseen, mutta hätätapauksissa sitä saatettiin käyttää myös näin. Oikeasti murtumat yleensä tarkastettiin muualla, mutta eikö tämä laskettu hätätapaukseksi? Eeveen kouluttajahan oli itkun partaalla.

Tarkastelin seinälle heijastuvaa kuvaa Eeveen luurangosta, enkä nähnyt siellä merkkejä murtumista.
”En näe murtumia”, minä kerroin helpottuneelle tytölle. ”Tehdään kuitenkin niin, että otetaan kunnon laitteilla varsinaiset kuvat, ihan vain varmuuden vuoksi. Onko sinulla muita pokémoneja?”
”Ran!” Rigel katsoi asiakseen ilmoittaa, että näin oli. Se oli nimittäin saanut ylimääräisen ihailijan muuan Woobatista joka nuuhki Rigeliä vähän turhan likellä Nidoranin naamaa.
”Hertta, ei”, tyttö kielsi Woobatia ja veti sitä taakse päin, hellästi Woobatin pörröisestä takaruumiista kiinni pitäen. ”Muistathan etteivät kaikki tykkää siitä, että niitä nuuhkitaan noin läheltä.” Sen jälkeen tyttö kutsui lepakkonsa takaisin palloonsa ja veti esiin takkinsa taskusta vielä yhden punakuorisen poképallon. Asettelin ne Eeveen kanssa kärryille, joista eräs vaaleahiuksinen harjoittelija tuli ne hakemaan.
”Eeveelle röntgenkuvaus murtumien varalta”, sanoin tytölle, joka nyökkäsi ja meni menojaan.
”Tuota, milloin minä voin hakea ne?” Tyttö kysyi.
”Koeta iltapäivällä, mutta tämän ruuhkan takia voi hyvin mennä huomiseen”, sanoin tytölle ja ojensin hänelle pyöreän muovisen liuskan, jossa oli hänen vuoronumeronsa. Kehotin tyttöä antamaan liuskan tullessaan palvelevalle hoitajalle, ja olemaan hukkaamatta sitä. Tyttö nyökytteli ja katosi sitten portaikkoon, sinne mistä pääsi kouluttajien majoitussaliin, paikkaan, jonne matkaavat kouluttajat usein menivät yöksi – olihan se ilmainen.

”No niin, Rigel”, minä huokaisin. ”Sehän meni ihan hyvin, vai mitä?”
”Rran”, Nidoran murahti ja muljautti minulle silmiään.
”Kiitos rohkaisusta”, murahdin vastaan. Mutta murahtelemiseen ei jäänyt paljoakaan aikaa, sillä seuraava potilas kiirehti jo tiskiä kohti. Poika oli selvästi kouluttaja, oli matkailijan tamineet, maastokuvioinen reppu, löysä t-paita ja shortsit, tuulen tuivertamat likaisen vaaleat hiukset ja suuret ametistin väriset silmät, jotka olivat täynnä huolta. Ja huolen syy olikin kaikille selvä, poika nimittäin kantoi sylissään itkevää Cubonea, jonka ruumis oli täynnä verta vuotavia haavoja.
”Mitä tuolle on sattunut?” Niin, tyhmä kysymys on tyhmä, eikä kovinkaan hienovarainen kysymys, kun ottaa huomioon, että Cubonen kouluttajalla oli varmasti hätä.
”Minä… ottelu… Scyther…” Poika sanoi hätäisesti.
”Saanko katsoa?” Kysyin ojentaen käsiäni niin että saatoin ottaa Cubonen syliini. Kouluttaja oli antamassa Cubonea syliini, mutta Cubonepa tarrasikin kouluttajansa paitaan, eikä tahtonut päästää irti.
”Koemi, koeta rauhoittua!” Kouluttaja yritti tyynnytellä itkevää pokémoniaan. ”Päästähän nyt irti, että hoitaja voi katsoa haavojasi ja hoitaa sinut kuntoon.”
Mutta hetki siinä meni. Rouva Takedan mielestä siinä kaiketi kesti liiankin kauan, sillä hän ilmestyi paikalle tavallista ärtyneemmän näköisenä ja kuinkas muutenkaan katsoi minua kieroon.

Ikään kuin koko juttu olisi ollut minun vikani. Mene ja tiedä…

Pojalta meni hetki saada Cubone irrottamaan otteensa paidastaan, mutta kun se tapahtui, tuo itkevä otus tungettiin syliini ja ensimmäinen asia minkä Cubone teki, jouduttuaan vieraan käsivarsille, oli kalautus suoraan päähän.
”Auts”, se oli enemmänkin toteamus kuin valitus. Kuulin Rigelin naureskelevan hiljaa tälle, kai siitä oli hauskaa nähdä hieman slapstickiä. Tiedä häntä. Mitä taas tulee Cuboneen, se mätkäisi minua uudestaan toisessa kädessään puristamalla luulla.
”Saeki mene ja hoida tuo Cubone terveeksi, minä tulen tähän siksi aikaa”, rouva Takeda äyskäisi. En oikein tiedä mistä hän oli tähän pelmahtanut, mutta tyrkki minua kuitenkin osaston ovea kohti.
”Selvän teki. Tule, Rigel!” Huikkasin Nidoranille, kun sain taas toisen luutällin otsaani. ”Auts.”
Rigel loikkasi alas tiskiltä ja yllätyksekseni se lähti seuraamaan minua, ilman mutinoita. Se naureskeli yhä sille, että Cubone hakkasi minua luulla.
”Tuota enkö voisi…” Kuulin Cubonen kouluttajan sanovan, mutta mitä hän sitten halusikin sanoa, rouva Takeda ei sallinut hänen jatkaa.
”Nuori mies menee nyt vain istumaan tuonne”, rouva sanoi topakasti. ”Joku tuo sinulle kohta lasin vettä.”

Miksiköhän ne aina tarjoavat lasin vettä järkyttyneille?

Oli miten oli, koska minut oli komennettu hoitopuolelle, menin sinne parkuva ja luulla huitova Cubone sylissäni.
”Saeki, tule tänne niin katsotaan”, puhuja oli Michi. Sakuran vanhempi serkku, joka oli työskennellyt tässä Pokémon centerissä siitä asti, kun oli valmistunut koulusta. Hän näkyi odottavan minua erään hoitohuoneen ovella ja kuten tavallista, hän hymyili.
”Vie Cubone huoneeseen, ja koeta saada se rauhoittumaan”, poika neuvoi. ”Käyn hakemassa paikkaustarpeita.”

Hei hetkinen… ei kai tämä Cubone nyt sentään tarvitsisi tikkejä?

Toisaalta Scytherin kynnet saivat aikaan pahaa jälkeä osuessaan. Cubone ei kuitenkaan näyttänyt ilahtuvan sanasta ”paikkaustarpeet”, sillä se alkoi huutaa ja huitoa entistä kauheammin, niin että ehti iskeä luunuijallaan minua kolmesti ennen kuin olin ehtinyt hoitohuone numero kolmosen sisään. Rigel seurasi nauraa tyrskien perässä ja istui lattialle katsomaan, kun minä yritin tyynnytellä pientä Cubonea.
”Hei, hei etkö voisi lakata nuijimasta minua sillä luullasi?” Aloittelin diplomaattisesti. Mutta kuten melkein aina, diplomatia ei toiminut. Vaikkei se ollut Cubonen vika. Raukka oli varmaan pelästynyt iskut saatuaan tai veren nähtyään. Se oli shokissa.
Eipä auttanut muu kuin ottaa rauhallisesti ja istua alas. Istuin hoitopöydälle Cubone sylissäni. Ennen kuin se ehti kumauttaa minua uudemman kerran, pistin käteni itseni ja luun väliin.
”Kuulehan, etkö voisi päästää hetkeksi irti tuosta luusta?” Kysyin rauhanomaisesti.
”Cubooh!” Cubone äännähti ja pudisti päätään.
”Sinä taisit säikähtää vai mitä?” Kyselin pokémonilta lempeästi.
”Boneh”, Cubone vastasi hiljaa.
”Mutta sinulla ei ole mitään hätää täällä”, vakuuttelin. ”En tiedä mitä kävi, mutta täällä sinulle ei käy kuinkaan. Kun jaksaa huiskia tuollaiseen tahtiin, ei ole mitään hengen hätää, tiedätkös?”
”Cuboh”, Cubone murahti hiljaa ja katsoi epäilevästi lattialla jököttävää Rigeliä. Rigel oli keskittynyt tarkkailemaan ja katsoi meitä tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään.
”Ei Rigel sinua pistä”, vakuuttelin Cubonelle. ”Näethän että se on itsekin toipilas?”
Kehotin Rigeliä tulemaan lähemmäs, toki sille ominaiseen tapaan Rigel murisi mutta tuli sitten. Se loikkasi – joskin kömpelösti ylös hoitopöydälle ja vielä siitä viereiselle metalliselle apupöydälle istumaan.
”Cubooh”, Cubone nyökytteli päätään ymmärtäväisesti nähtyään, että Rigel oli siteissä.
”Rran!” Rigel murahti vastaukseksi.
”Voisitko mitenkään luopua tuosta luusta edes hetkiseksi?” Kysyin Cubonelta. ”Minun on katsos vaikea katsoa haavojasi, jos huidot minua sillä.”
”Bone”, Cubone vastasi puristaen kädessään kantamaansa luuta tiukasti. Sen ilmeestä näki, ettei pokémon halunnut millään luopua siitä.
Tätä piti miettiä vähän. En ollut kauhean innoissani siitä, että minua taottiin luulla päin näköä, oli siis keksittävä jokin keino sen huomion saattamiseksi toisaalle. Hetken päästä keksinkin keinoin.
”Nyt minä tiedän”, sanoin Cubonelle. En mielelläni uhraisi kaulaketjuani, mutta jos hyvin kävisi, saisin sen ehjänä takaisin.

Niinpä irrotin kullan hohtoisen – vaikkakin varmaankin vain tekokullalla maalatun ketjun kaulastani.
”Mitä jos tehdään vaihtokaupat siksi aikaa, kun olet hoidettavanani?” Kyselin pokémonilta. Näytin sille kiiltävää sydämenmuotoista riipusta, joka riippui kullatusta ketjusta.
”Laske luu vähäksi aikaa tähän hoitopöydälle, niin saat katsoa koruani”, ehdotin Cubonelle. Cubone katseli hetken riipusta, kuin pohtien olisiko hetkellinen vaihtokauppa mistään kotoisin. Se kuitenkin laski pitelemänsä luun hitaasti vierelleen hoitopöydälle ja kurkotti kaulaketjua kohti. Annoin sen Cubonelle hyvillä mielin, sillä nyt saisin jatkaa töitäni.

”Mitä mielessä, Miwa?” Michin ääni kuului selkäni takaa. Asettelin pienen Cubonen istumaan hoitopöydälle ja kumarruin itse hoitopöydän eteen, nähdäkseni haavaumat paremmin. Silmäkulmastani huomasin miten Mitchi lastasi Rigelin istuttamalle apupöydälle puhdistusainepöniköitä, sideharsoa ja tikkaustarpeita. Rigel haisteli niitä aluksi kiinnostuneen näköisenä, kunnes nyrpisti nenäänsä – se oli varmasti haistanut desinfiointiainetta. Katsoin myös nopeasti Cubonea, sillä en halunnut sen säikkyvän tikkausvälineitä, mutta pieni pokémon ei ollut edes huomannut niitä. Se katseli kiiltävää riipusta, välillä kikatellen.
”Tämä tyttö on onnekas”, sanoin Michille, Cubonen haavoja tutkiessani. ”Haavat eivät ole kovin syviä ja veren vuotokin näyttää tyrehtyneen. Minä puhdistaisin nämä ja laittaisin siteen, estämään likaa pääsemästä haavoihin.”
Mihinkö se verenvuoto oli tyrehtynyt? Essulleni tietenkin.
”Toimi”, Michi totesi.

”Tämä saattaa kirpaista hieman”, sanoin Cubonelle kaataessani hieman vahvasti steriililtä tuoksuvaa puhdistusainetta vanun palaselle. ”Mutta ole nyt reipas Cubone. Tämä on pian ohi.”
”Cuboh”, Cubone kuului vastaavan. Niinpä aloitin haavojen pyyhkimisen, Cubone ei edes vavahtanut, saati valittanut kertaakaan. Se vain katseli riipusta uteliaana eikä sanonut mitään.
”Hyvä tyttö”, kehuin sitä saatuani homman päätökseen. ”Rigel, heittäisitkö tänne yhden siderullan siitä pöydältä?”
”Rran!” Nidoran murahti ja potkaisi yhden pöydällä seisovista siderullista suoraan hoitopöydälle.
”Kiitos”, kiitin murisijaa. Avasin siderullan ja aloin kieputtaa sitä Cubonen vartalon ympäri.
”Siteet ovat vain siksi, kunnes haavat alkavat umpeutua, sen jälkeen kouluttajasi voi ottaa siteen pois”, selitin puuhiani uteliaana seuraavalle Cubonelle.
”Olitpa reipas tyttö”, kehuin sitä saatuani homman päätökseen.
”Tulet hyvin toimeen pokémonien kanssa”, takanani seisova laventelihiuksinen lääkärin takkiin sonnustautunut Michi huomautti.
”No, tämä pokémon on söpö. Sellaisten kanssa ei voi olla tulematta toimeen”, minä huomautin, sillä tiesin paremmin kuin hyvin etten todellakaan tullut toimeen kaikkien pokémonien kanssa.

Joskus mietin, mitä teen täällä. Sitä miten päädyin tälle alalle. Miksi minä täällä olin? Mutta joskus, kun hoidin pokémoneja ja etenkin silloin kun annoin hoidokkini takaisin niiden kouluttajalle ja sain osakseni kiitosta, tai edes näin miten helpottuneita kouluttajat olivat saatuaan loukkaantuneet pokémoninsa hoidettuina takaisin. Silloin tiesin, että olin tehnyt jotakin oikein.

Cubonen kouluttaja istui aulan kaukaisimmassa nurkassa käännellen tyhjää pahvimukia käsissään.
”Cubooh!” Cubone huudahti iloisena nähdessään kouluttajansa, se vilkutti kouluttajalleen innoissaan, kunnes kouluttaja huomaisi, että nyt oltiin tultu takaisin.
”Koemi!” Cubonen kouluttaja henkäisi helpottuneena nähdessään pokémoninsa.

Joskus pelkkä kouluttajan huojennuksen näkeminen riitti.

”Cuboh!” Cubone äännähti pirteästi.
”Näytät voivan hyvin”, poika totesi taputtaessaan Cubonen päätä.
”Se oli oikein reipas”, kehuin Cubonea. ”Selvisi säikähdyksellä.” Annoin Cubonen takaisin sen kouluttajalle, joka tarkasteli pokémoniaan huojentunein mutta tarkkaavaisin silmin pokémoniaan, kuten useimmat tekivät saatuaan pokémoninsa takaisin hoidosta. Varmaan varmistaakseen, ettei kyseinen otus tullut hoidosta yksi raaja vähemmän tai jotain.
”Side on vain varatoimi”, minä selitin, ennen kuin poika ehti edes kysyä. ”Estää likaa pääsemästä haavoihin. Haavat eivät olleet syviä, joten tikkejä ei tarvittu. Siteenkin voi ottaa pois, kun haavat alkavat umpeutua.”
”Minä jo pelkäsin, että Koemin käy huonosti”, vaaleahiuksinen poika sanoi puristaessaan Cubonea syliään vasten.
”Sillä oli onnea. Scytherin kynnet voivat tehdä pahaa jälkeä osuessaan”, minä huomautin.
”Cuboh bone!” Cubone äännähti ja kohotti oikeaa kättään, jossa se puristi yhä – katsos mokomaa, kaulaketjuani. Cubonen kouluttaja katsoi hetken korua vähän typertyneen näköisenä, kunnes hän viimein sai suunsa auki.
”Tuo… tuo koru… mistä sinä sen ongit…?”
”Minä ehkä vähän lainasin sitä, jotta saisin sen rauhoittumaan”, selitin ihmettelevälle kouluttajalle.
”Rran!” Kuulin jonkun murahtavan terävästi. Rigelhän se siinä seisoi, hyvin kiukkuisen näköisenä, suussaan kantaen Cubonen luuta.
”Mitä Rigel, luulitko että unohdin sinut?” Heitin kiukkuisen näköiselle urosnidoranille. Rigel vastasi silmäilemällä minua kiukkuisesti pudottaessaan luun suustaan lattialle.
”Olit kiltti, kun toit sen”, sanoin Rigelille ja yritin silittää sitä korvien välistä, mutta yritykseksi jäi. Nidoran tajusi mitä aioin ja se oli valmiina puolustautumaan. Mokomakin mörökölli yritti napata minua sormen päästä.
”No ei sitten, senkin mörkö”, sanoin sille hiljaa ja nostin Cubonen luunuijan lattialta. Ojensin luun pokémonia kohti, joka puolestaan ymmärsi palauttaa kaulaketjuni luutaan vastaan.

Olisivatpa kaikki hoidettavat noin helppoja…

Minä pidin kenttätöistä, ainakaan silloin ei täytynyt homehtua jossain kuumassa luokkahuoneessa. Asiakaspalvelu ei ehkä ollut ihan minun juttuni, mutta pokémonit olivat plussa, jopa ne, jotka yrittivät hakata pääni tohjoksi luunuijilla tai purra sormeni irti. Tästä sentään sai jotakin irti. Jotain muutakin kuin tekstiä kirjan sivuilta. Mutta nämä päivät olivat pitkiä, yleensä ne kestivät kahdeksasta tunnista ylöspäin, riippuen miten hoidettavia riitti – sillä kuten rouva Takeda sanoi, tähän täytyi tottua, jos alalle aikoi. Lienee sanomattakin selvää, että kun vihdoin pääsin lähtemään olin kuollut, eikä Rigel näyttänyt yhtään sen paremmalta, se ei edes jaksanut murista, kun nostin sen laukkuuni päällimmäiseksi. Pian laukusta alkoikin kuulua rauhallista tuhinaa.

”Kas, edes kovikset eivät jaksa turhia kovistella väsyneitä ollessaan”, minä hymähdin lähtiessäni tarpomaan kotia kohti.

Tämä päivä oli ollut…. no miten sen nyt ottaa. En halunnut tehdä muuta kuin mennä kotiin ja vetää kunnon torkut. Ja katsoa poliisisarjamaratonia omissa oloissani koko loppuillan. Mutta tietenkin, asiat muuttuivat heti kun pääsin kotiin.

”Rigelillä on varmasti nälkä”, niin minä ajattelin. Maha kurni myös täällä, joten heti kotiin päästyäni lampsin suoraa päätä keittiöön tekemään välipalaa. Alku vaikutti lupaavalta, isovanhemmat olivat jossain, yläkerrassa lepäämässä varmaan. Nobuko oli töissä ja Himekosta ei jälkeäkään.

Aluksi.

Katsoessani jääkaapin sisältöä, hänen korkeutensa päätti lampsia keittiöön kaikessa koreudessaan, päällään jokin hölmön näköinen kesämekko ja hiuksissa uusi värisotku, joka muistutti väriltään enemmän Eevee-vauvan erittäin löysää vahinkoa kuin mitään muuta.
”Missä se hirviö on?” Himeko kysyi niin ylemmyyden tuntoisesti kuin vain osasi.
”Laukussa. Se nukkuu, joten pidä pienempää ääntä”, mutisin, yrittäessäni päättää mahtaisiko Rigel tykätä munakokkelista, jos siihen laittaisi chilikastiketta.
”Se kävi Hiron kimppuun!” Himeko sanoi korottaen ylidramaattisesti ääntään.
”Jos kävikin, Hiron tuntien se oli ansaittua”, vastasin välinpitämättömästi. Se oli yleensä paras tapa selvitä Himekosta ilman ongelmia.
”Vie se pois, se on mielenvikainen”, Himeko vaati, eikä tällä kertaa mitenkään dramaattisesti. Hänellä oli näitä tapauksia, jolloin hänen äänensä muuttui kylmän rauhalliseksi, ja otti melkein vaarallisen sävyn. Sellaisen kuin jos et tee miten sanon, laitan ruokaasi rotan myrkkyä ja sitten on myöhäistä anoa anteeksiantoa.
”Ja Hiroko ei sitten ole?” Olinkin aina halunnut keskustella tästä, halunnut pistää Himekolle jauhot suuhun, sanoa viimeisen sanan.
”Sinä olet vain hemmotellut ja lellinyt sitä minkä olet kerennyt, etkä ole vaivautunut kouluttamaan sitä mitenkään, et edes vie sitä tekemään mitään, minkä takia se purkaa energiaa kiusaamalla muita.”
”Ehkä Hiro ei vain pidä sinusta, oletko miettinyt sitä?” Himeko pisti takaisin.
”No siinä tapauksessa tunne on molemminpuolinen”, minä mutisin.
”Vie se rotta pois täältä, sehän on villi”, Himeko sanoi jatkaen yhä samaa linjaa.
”En usko, enkä vie”, vastasin ja läimäytin jääkaapin kiinni. ”Moneen olen joutunut taipumaan takiasi, senkin hienoperse mutta tätä et minulta vie.”

Niin.

Jos joku asia ei käynyt Himekolle, hän veti hyvin aikuismaiset raivarit ja narisi, uhkaili ja teki kaikkea muuta aina siihen asti, että joku – yleensä isovanhemmat taipuivat. Monesta olin saanut luopua, joistain vaatteista, vanhasta huoneestani, liian hienoista tavaroista, Yukista.

Mutta toisesta pokémonista en luopuisi. En tuon prinsessan tai kenenkään tähden. En tiennyt pitikö Rigel minusta vai ei, mutta minä en halunnut luopua siitä. Olin antanut sille nimen ja se oli jopa auttanut – omalla tavallaan minua töissä. Siitä oli ollut seuraa, vaikka se olikin purrut ja murissut minulle.

”Jos et vie sitä pois, minä kerron mummille eräitäkin asioita”, Himeko uhkasi lipevällä äänellä. ”Asioita, joita ei tässä talossa suvaita, ja sinä tiedät sen.”

Jep jep. Himeko uhkailemassa.

Ei sitä käsitä näkemättä. Himeko oli yksi niitä ihmisiä, joilla oli kaksi eri puolta, oli se suloinen ihana tyttö, joka sai vangittua kaiken huomion itseensä. Ja sitten oli tämä. Tämä kiristäjä.

”Tytöt?” Kuulin isoäidin huhuilevan käytävällä. En tiedä olimmeko me herättäneet isovanhemmat vahingossa, vai olivatko nuo kuulleet äänemme yläkerrasta käsin, mutta siinä isoäiti tuli keittiön kynnyksen yli, isoisä vanavedessään.
”Miten sinun päiväsi meni, Miwa?” Isoäiti kyseli. ”Se sinun Nidoranisi taisi karata…”
”Se livahti laukkuuni”, minä korjasin.
”Ai, onpas se kekseliäs otus!” Isoäiti sanoi, selvästi iloisena siitä, ettei Rigel ollutkaan karannut. Isoäiti oli niitä ihmisiä, jotka vaalivat rauhaa ja hiljaisuutta. Onnellisuutta. Kaikkien puolesta, ei vain itsensä. Hän ei halunnut nähdä muissa pahaa, eikä hän myöskään huomannut tiettyjä asioita. Isoisä teki sen hänen puolestaan.
”Ette kai te vain tappele?” Isoisä töksäytti.
”Emme tietenkään, ukki”, Himeko sanoi herttaisesti hymyillen. ”Kunhan juttelemme, vai mitä pikkusisko?”
Minua on aina häirinnyt se tapa, jolla Himeko sanoi minua pikkusiskoksi. Sana kuulosti hänen suustaan kuultuna kirosanalta, sellaiselta, jota hän halveksi.

Usein olin menneisyydessä lähtenyt tähän leikkiin. Usein olin myöntynyt viimeistään tässä vaiheessa ja vastannut: ”Joo. Vain puhuttiin”, mutta viime aikoina minä en enää halunnutkaan myöntyä hänen ailahduksiinsa.

”Kuten minä sanoin, ei tule kesää”, sanoin kylmän rauhallisesti ja jäin odottamaan, mitä hän keksisi.

”Mummi, tuo lintsasi eilen iltapäivän tunneilta”, Himeko sanoi herttaisesti. ”Hän oli torin kulmalla.”
”Itsepä sentään opiskelen”, huomautin pisteliäästi. ”Mitä sinä teetkään, sisko hyvä? Ai niin! Istut päivät perseelläsi ja peilailet kuvaasi pohtien ’miten tekisin itsestäni vielä idioottimaisemman näköisen?’”
”Miwa, älä keskeytä sisartasi”, isoisä torui.
”Minä näin miten hän varasti turisteilta rahaa”, Himeko jatkoi tärkeänä. ”Yhdeltä hienolta herralta hän otti isompia seteleitä…”
”Se ’hieno herra’…” Yritin puolustautua, mutta.
”Miwa!” Isoäiti korotti ääntään, ja tässä taloudessa se oli yhtä kuin: ”Sulje suusi, Miwa! Nyt me kuuntelemme Himekoa.”

Se ”hieno herra” ahdisteli alaikäistä ystävääni.

He olivat pettyneitä. He olivat aina, ei väliä mitä tein, nytkin isoäiti huokaisi ja isoisä hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Joten me sovimme, että Miwa toimittaa tuon otuksen pois”, Himeko sanoi parhaalla diplomaatin äänellään.
”Emme sopineet”, vastasin terävästi. Me sovimme, että kohta Himeko saa lättyynsä. Mutta en tietenkään sanonut sitä ääneen.
”En tietenkään löytänyt niitä rahoja, tuon huoneesta, jotta ne voitaisiin palaut…” Himeko jatkoi, mutta minä en antanut.
”Pengoitko sinä paskatukka minun huonettani?” Kysyin. Vaikka ei sen väliä, hän löytäisi sieltä korkeintaan Hirokin antaman kihlasormuksen, rahoja ei edes ollut siellä.
”Miwa”, isoäiti sanoi väsyneellä ja kyllästyneellä äänellä. ”Minä oikeasti luulin, että sinä olisit lopettanut koulun alettuasi.”
”Minusta olisi sopivaa, ettei tuo saisi pitää sitä hirviötäkään, kun ei osaa pitää varastelevia näppejään kurissa”, Himeko jatkoi. Tällä kertaa hän oli näpertämässä laukullani, tunkemassa kapeita sormiaan laukun sisään. Juuri sinne missä Rigel nukkui.

”Aaai!” Prinsessa parkaisi ja veti äkkiä kätensä pois laukustani, pitkin hänen valkeaa sormeaan valui punainen verinoro.
”Nido! Rraaan!” Rigel murisi pistäessään päätään ulos laukustani.
”Rigel ei oikein tykkää, kun siihen kosketaan”, huomautin, ja olin tapahtuneesta hyvilläni. Hyvä Rigel, en suostu millään luopumaan sinustakin. Sillä se teki sen, mitä minun olisi tehnyt mieli tehdä.
”Näittekö nyt?” Himeko kiljui. Mutta isovanhemmat katsoivat minuun ankarasti, toruvasti.

Syyttävästi.

”Me olemme hyvin pettyneitä sinuun, Miwa”, isoisä aloitti sen saarnan, jonka olin kuullut jo ties kuinka monet kerrat.
”Kyllähän sinä tiedät että varastaminen on väärin”, isoäiti jatkoi. ”Voit joutua vankilaan, jos huonosti käy.”
Niin. Jos jää kiinni.
”Minä en käsitä sinua tyttö”, isoisä puhisi.
Et käsitäkään. Tuuppasin Himekon pois tieltäni, heitin laukun takaisin olalleni. Tämä oli käyty läpi monesti. Minä tiesin, mitä seurasi, enkä minä jaksanut kuunnella. Voisin alkaa väittää vastaan ja todeta, etten minä satuttanut ketään, en edes vienyt paljoa. Paitsi ukolta, joka ehdotteli Rielle, ja se ukko kyllä ansaitsi sen. Sanoisinpa mitä hyvänsä, minusta tehtäisiin syntipukki, siinä missä Himeko oli puhdas pulmunen. En väitä, ettenkö olisi syyllinen varkauteen, mutta minä en sentään puukottanut ketään rahojen takia.
”Sinä et ole menossa minnekään, nuori nainen!” Isoisä sanoi ääntään korottaen.
”Yritäpä estää”, minä mumisin. Lähdin keittiöstä kohti eteistä ja ovea. Ajattelin että jos isoisä yrittäisikin estää, minä purisin, niin kuin Rigel.
”Minä en ymmärrä miksi sinä varastelet”, isoisä paasasi. ”Eihän sinulta puutu mitään!”

Avasin oven ja käännyin katsomaan harmaantuvaa isoisääni.

”Ai ei vai?”

Sitten minä lähdin.

Tätien kommentit

Nami


Luku 2:

Pitkä luku oli, huhhuh! 😀 Meni aika kauan sen lukemiseen, joten ajatusten koontikin voi olla vähän sekalaista, pahoittelen etukäteen. Näin pitkän luvun voisi jatkossa jakaa kahteen palaan? Ehkä tulisi enempi palkkioitakin, hehe.

Luku sisälsi lähinnä arkisia harmistuksen aiheita. Arkea kotona ja opiskeluissa, sitä oli mukava seurata. Tämä luku tavallaan pohjusti sen, mitä Miwan elämä oli ennen kuin hän matkalle lähti. Tältä pohjalta häntä tulee seurailla. Mutta myös mysteereitä ilmestyi, joihin haluan vastauksen:

1. Yukin tarina? :<
2. Miten Miwa pääsi opiskelemaan? Oikeastiko vain säälistä/epäreilusti, kokeiden ohi..?

Miwa käyttäytyi hyvin epäkypsästi koko tarinan ajan, etenkin loppupuolella. Hänellä on selvästi ollut vaikeaa perheessä, johon hän ei tavallaan koe kuuluvansa, liekö tavallaan teini-ikäkin jäänyt päälle. Ja kun on tuollainen kusipää siskona kuin Himeko.. ugh. Haluaisin, että joskus Himekostakin paljastuisi myös pehmeämpi puoli, se tekisi hänestä inhimillisemmän. Nyt tekisi mieli vain vetää prinsessaa turpaan.

Hoidettu Scatterbug taitaakin olla uusi tiimiläinen. Vaikuttaa ihan rauhalliselta persoonalta, hyvää vastapainoa Rigelin ilkeilylle, vahingonilolle ja murahtelulle. Rigel olisi voinut olla kiltti ja pysyttäytyä poissa Miwan työpäivän ajan, nythän se käytännössä vain nälvi, nauroi ja vittuili. Okei, vähän auttoi, sideharsosullan verran.

Hoitajan työ tavallaan sopii Miwalle, hän päästää aikuisemman ja empaattisemman puolen esille hoitaessaan loukkaantuneita pokémoneja. Toivottavasti hän hyödyntää tätä puolta itsestään jatkossakin, vaikkei enää hoitajakoulun kirjoilla olisikaan. Ihmisten seurassa hän tiuskii teinimäisesti, toisaalta hän saa osakseen paljon ilkeää kohtelua niin kotona kuin opiskeluissa.

Ihastuin muuten ilmaisuun ”muina matoina” viitatessa Scatterbugiin. >w< Naurahdin myös tarinan lopussa olleelle ”paskatukalle”.

Kirjoitushaaste selätetty kunnialla, minun puolestani ei kun palkkioita valitsemaan!

Saat tästä tarinasta täydet 100 lanttia. Rigelille 2,5 lv (taisteli urheasti Spearoweja vastaan ja osoitti sisua koko luvun!) sekä +3 op. Seuraavassa ilmeisesti matkaan lähtö ja uutta tiimiläistä kehiin! :33

Chao


Luku2

Tällä luvulla on tosiaan mittaa, joten kaltaiselleni huonommalle lukijalle tämä oli oikeastaan melkoinen haaste. :’D Otin kuitenkin haasteen vastaan ja ilmestyin viekkuun, hah.

Kuten Namikin tuossa totesi, olivat kakkosluvussa käsitellyt tapahtumat varsin arkisia (siis Rigeliä lukunottamatta), mikä sopii vallan mainiosti tarinan alkupäähän ja pohjustaa siten myöhempiä tapahtumia. Rigel pääsi sekoittamaan pakkaa todenteolla, ja luvussa ikään kuin tarkasteltiin nidoranin näkökulmasta, miltä Miwan elämä oikein näyttää.

On oikeastaan tosi mukava lukea välillä myös sellaista tarinaa, jossa tosiaan mennään pokémoncenterin kulissien taakse – useimmiten tuo kun mainitaan tapahtumapaikkana vain ohimennen. Tavallaan draamannälkäisenä lukijana kuitenkin odotin, että jollekin potilaalle olisi käynyt tosi huonosti, ja se olisi osaltaan tehnyt ”känkkäränkkäpäivästä” vieläkin takkuisemman. Cubonen ja Scatterbugin hoidosta selvittiin kuitenkin kunnialla. :3
Tähän väliin pakko mainita, että tämänhetkiseksi lempihahmokseni nousi rouva Takeda. Haha. 😀 Olisin utelias lukemaan siis jatkossa tästä Miwan pääsystä hoitajakokelaaksi.

Palkioksi ehdotan 100L ja Rigelille +2lvl, +4op. Haaste on minusta myös purkissa, mistä ehdotan rahapalkkion määräksi 59L.
Niin joo, ja myös minulta pisteet sanalle ”paskatukka”. :’’’D

Benél


Ja minä kun sanoin jo edellistä lukua pitkäksi :’D no, luin tämän ensimmäisen kerran autossa melkein kuukausi sitten ja oli kyllä tekemistä koko matkalle, ja nytkin oli yhtä ilo lukea kuin aikaisemminkin :3
Voi Rigel ja tyhmä tyttö ja tyhmät kaikki 😀 jotenkin suloinen kaikessa mörökölliydessään (ja tässä vaiheessa Rigel kai puraisisi sormeni katki jos voisi)
Pidän kaupungin kuvailusta todella paljon, ja ”Muina matoina” yhyy takastan scatterbugia todella paljon tällä hetkellä ah :’D ihana pieni. Okei rakastuin aikalailla kaikkiin pokémoneihin tässä (no, Hiroa lukuunottamatta, sori karvamato), tiedä sitten mistä tämäkin johtuu :’3 jotenkin tosi iloinen fiilis tai jotain (mitä ei ehkä pitäisi olla sillä huomenna mulla on koe :’D). Vittusaatanaperkele-päivästä huolimatta jotenkin tosi kiva luku ja paljon kivoja hahmoja, mutta kriteerit täyttyvät hyvin joten sinne vain pehmolelua valitsemaan :3
Luvun aikana alkoi myös entistä enemmän kiinnostaa, miten tarkalleen Miwa hoitoalalle eksyi kun ihan etuoikeuksien kalastelusta syytellään. Uskoisin vastauksen tosin tulevan vielä, mutta sitä odotellessa :3 toinen mikä tarttui silmään, oli kun Miwa kertoi, ettei luopuisi toisesta pokémonista Rigeliä tarkoittaessaan. Saammekohan joskus tietää tästäkin taustatarinaa lisää? 8)
+ aina yhtä ihanaa kun kumpaakin osapuolta ei kuunnella vaan takerrutaan pelkästään toisen mielipiteeseen oof se on aina tosi ilo :—D

100 lanttia tästä, ja Rigelille 2,5lv ja +4op :3 Haasteen rahapalkkioksi vielä pistäisin kouraan 60 lanttia c:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s