1 > Taivaan seitsemänneksi kirkkain

Tämä tarina on alun perin julkaistu 3.7.2018.

Miwa

Elämä on kummallinen asia. Koskaan ei tiedä, mitä se nokan eteen heittää. Niin, sellaista se on, mutta sopii silti kysyä:

Mitä ihmettä minä täällä tein?

Miksi minä istuin täällä näiden ihmisten ja heidän vaaleapunaisten pokémoniensa joukossa? Kuten sanoin, elämä on jännää. Joskus vain käy niin, että vain heräät eräänä aamuna, tai sitten keskipäivällä – miten vain, mutta kuitenkin, huomaat istuvasi valkoinen sairaanhoitajan asu päälläsi kuumassa luokkahuoneessa. Et tietenkään yksin, vaan kasan samanlaisiin pukuihin pukeutuneiden tyttöihmisten kanssa. Olet kuitenkin ainoa, jolla ei ole likellä vaaleanpunaista kananmunaa kantavaa Chanseytä tai somasti hymyilevää sinisilmäistä Audinoa. Tai edes sitä kukkasepelettä muistuttavaa Comfeyta, jollainen muutamalla oli kaulojensa ympärille kietoutuneina.

Vaan minulla ei ollut likellä sen puoleen vaaleanpunaista Chanseyta, Audinoa saati sitten kukista Comfeytakaan. Minulla ei ollut muuta pokémonia, kuin tuo äksy käpälänsä taittanut Patrat, joka mulkoili minua vihaisesti punaisilla mulkosilmillään. Se ei ollut minun pokémonini, vaan pelkkä potilas, joka odotti kuola valuen sopivaa tilaisuutta iskeä hampaansa minuun.
”Yllättävää että olet noinkin halukas teroittelemaan hampaitasi”, minä mutisin majavapokémonille. ”Kun ottaa huomioon, että toinen käpäläsi on siinä kunnossa kuin on. Kannattiko rynnätä päin autoa, mitä?”
”Rrraaaat!” Otus murahti ja iski hampaansa käteeni.
”Ai, perkele!” Minä murahdin. Vaikka luulisi minun jo tottuneen, sillä jostakin kumman syystä juuri minä sain aina tämän samaisen kammotuksen hoidettavakseni. Koska Patratit eivät ole järin vaikeita, voisin pitää siitä huolen yksinkin, minulla kun ei pokémonia ollut. Niin siitä ainakin sanottiin, mutta se jonka mielestä tämä yksilö ei ollut vaikea, voisi minun puolestani tutkituttaa päänsä.

”Oma on ongelmasi, jos et halua koipeasi kuntoon”, minä jupisin otukselle. ”Minulle on se ja sama, sillä kukaan ei ainakaan toistaiseksi maksa minulle puremiseksi tulemisesta.”
Mutta tehtävä se oli, sillä opettaja, rouva Takeda mulkoili minua kulmiensa alta. Pidin huolta siitä, että sidoin siteen hyvin tiukalle, mutta helppoa se ei ollut sillä tuo Patrat teki parhaansa kiemurrellakseen ja haitatakseen työtäni.

Muisti lista itselle: Osta kaupasta nippusiteitä, vastaisuuden varalle.

Minusta oli sulaa vääryyttä istua sisätiloissa tällaisena lämpimänä keväisenä päivänä, jolloin aurinko viitsi paistaa lämpimästi. Lazuliten Ammatillisen Akatemian sisätilat olivat tähän säähän verratessa hyvin ankeat. Valkoinen luokkahuone, jossa löyhkäsi jo valmiiksi sairaalalta, vanhanaikainen liitutaulu ja kovaa ääntä pitävä ikäloppu pöytäkone isoine näyttöineen teki luokkahuoneen ilman kuumaksi. Niin, että jopa Chanseyt hikoilivat.

Minun käteni vuosi verta, kuten aina kun sain tuon pullamajavan hoidettavakseni. Kuten aina, opettaja Takeda käski minun mennä puhdistamaan käteni, sillä eihän koskaan tiedä, mihin tuo onneton otus oli viimeksi hampaansa iskenyt.

Niinpä katsoin parhaaksi palauttaa pokémonin rouva Takedan nihkeisiin näppeihin ja painella suorinta tietä pukuhuoneeseen. Oloni oli raukea, juuri sellainen kuin olisi istunut neljä tuntea putkeen kutomossa ja aivoni olivat vaipuneet uneen siinä rytäkässä. Astuessani hetkeksi ulos auringonpaisteeseen virkistäytymään, kaikki se kankeus ja raukeus tuntui kaikkoavan. Tuuli oli tänään navakan sijasta lempeä, kuin kesätuuli konsanaan, se puhalsi vasten kasvojani auringonvalon paistaessa ja silloin tulin siihen tulokseen että:

Liika on liikaa.

Kuljin kampuksen pihamaan poikki kohti yleiskoulurakennusta, jossa opetettiin yhteisiä aineita ja jossa oli ainakin auditorio, jonne minä olin lukuvuoden ensimmäisenä päivänä nukahtanut kesken infotilaisuuden. Myös meidän pukuhuoneemme oli, syystä tai toisesta laitettu yleisrakennukseen oman hoitolamme sijasta, ja sinne pääsi vain ulkokautta. Se oli tuskaa etenkin talvisin, sillä piha oli useimmiten jätetty hoitamatta – se oli näet Mamoswinekuskien – eräiden auraajien töitä, eivätkä he tekisi mitään elleivät saisi siitä kunnolla lisäpalkkaa, joten he saattoivat aurata vain öisin. Se ei paljoa auttanut, jos päivällä satoi hirveästi lunta. Mutta pahinta oli silloin kun kaikki jäätyi ja sinun oli pakko köpötellä pikkukengillä rakennusten väliä. Joku idiootti näet päätti joskus jossakin, että pikkukengät, siinä missä valkovaaleanpunainen hoitajan asukin, olivat osa naispuolisten pokémon centerien työntekijöiden työasua. Toki koulussa käytettiin valkoisia hoitajan asuja, tiedä mistä syystä.

Pesin käteni ja desinfioin puremajäljen, laastaria siihen olisi turha tunkea, paranisi ilman paremmin. Heitin hoitajan asun kaappiini ja pukeuduin nopeasti oikeisiin vaatteisiini, nappasin koululaukun ja painelin tieheni, ennen kuin joku yrittikään estää.

Eihän kaikkea koulussakaan opittu vai mitä?

Koulun portista päästyäni, suuntasin kohti Lazuliten keskustaa. Kuten melkein joka ikisenä vuodenaikana kaupungin keskusta oli täpöten täynnä turisteja, joko jostain päin Diamandiaa tai sitten jostakin ihan muualta. Minä en käsittänyt mitä hienoa Lazuliten kaupungissa nyt oli, kaikkien niiden turhien laboratorioiden ja koulujen jälkeen ainoa maininnan arvoinen asia oli tulevat kevätmarkkinat. Mutta voisin lyödä viikseni vetoa, etteivät ne tätä lössiä kiinnostaneet.

Eihän minulla edes ole viiksiä. Hups.

Kotiin en viitsinyt vielä mennä, sillä siellä tiedettiin, ettei minun vielä pitänyt siellä olla. Sitä paitsi Himeko varmasti juoruaisi siitä isovanhemmille, jahka nuo palaisivat asioiltaan Tormaline Citystä. Oli siksi viisaampaa kierrellä tunti tai pari kaupungilla. Minun pääni ei juuri nyt jaksanut yhtään sitä narinaa. Torin läheisyyteen ehätettyäni huomasin torin kulmalle kerääntyneen erityisen paljon porukkaa.

Hyvät apajat.

Hymyilin itsekseni, sillä mikä vain olisikaan kyseessä, jos nämä ihmiset suinkin olisivat kiinnostuneita siitä mitä nyt katsoivatkaan, eivät he huomaisi, jos taskusta yhtäkkiä puuttuisi jotain. Asuista päätellen – letkeistä shortsipareista ja löysistä paidoista, osan näistä tunnisti oikopäätä turisteiksi. Ja mikäs turistimatka se on, ellei joudu taskuvarkaan kopeloimaksi?

Kävelin hiljaa joukon sekaan ja aloin etsiä sopivia uhreja. Nämä kaikki katsoivat torin keskelle pystytetylle lavalle – joka yleensä oli tyhjä, jolla esiintyi tytöntyllerö, joka tanssi Brionnen puhallellessa kuplia hänen koreografiakseen.

Riehän se siinä. Minä en sitten ollutkaan ainoa, joka päätti lempata opiskelut aikaisin. Rie oli vetänyt tummat hiuksensa nutturalle pään taakse, yllään hänellä oli joku kevyt mekko ja vaaleanpunaiset balettitossut. Rie tanssi taitavasti ja itsevarmasti, Brionnen puhallellessa kuplia sekaan, kun tyttö pyöri piruettia tai pomppi niitä kaikkia hienoja balettihyppyjään, joiden nimiä en muistanut. Yleisö katsoi vaikuttuneena, miten kauniisti kuplat muotoutuivat, eikä heitä tuntunut vaivaavan että ne tulivat hyljepokémonin nenästä – olivatko ne siis sen räkää?

Pitää kysyä Rieltä, jahka hän lopettaa.

Seuraavaksi Brionne käytti leutoa Icy Wind-liikettä jäädyttääkseen kuplat, jotka lilluivat ilmassa tanssijan ympärillä. Minun oli syytä kierrellä hiukan, sillä tiesin esityksen olevan ohi pian.

Ei taskujen tyhjennys ole niin vaikeaa kuin voisi luulla. Hyvän kohteen löytämisen jälkeen, työ käy leikistä, kunhan muistaa olla kyllin varovainen. Pitää vain muistaa pysytellä varpaillaan, siis siltä varalta, että kohde tajuaa joutuvansa näpistyksen kohteeksi. Mahdollisia pokémoneja on myös hyvä varoa, enhän tahtonut jonkun Houndoomin iskevän koipeeni. Sitäkin oli sattunut kerran, jos toisenkin, mutta kuka tässä nyt mitään huomaisi, kun kaikki olivat niin lumoutuneita Rien tanssista?

Turisteilla oli aina pätäkkää takataskussa. Näissä hommissa täytyi kuitenkin muistaa, ettei saanut olla turhan ahne, parempi ottaa vähän kerralla kuin liian paljon. Saattoi nimittäin käydä niin että omista taskuista loppui tila kesken ja joku huomaisi pullottavat taskut. Siksi minä suosin enimmäkseen seteleitä, poimin niitä muutamia erilaisten pahaa aavistamattomien turistien takataskuista. Mitäs jättävät lompakkonsa niin näkyvästi takataskuun….

Minä en ikinä vienyt koko lompakkoa, vain rahaa sen sisältä. Minähän olisin aivan kusessa, jos joku löytäisi hallustani kadonneeksi ilmoitetun lompakon. Sehän olisi todiste siitä, että minä olin ottanut jotain luvatta, eikä todisteita saanut jättää, mikäli pärjätä tällä ”alalla.”

”Taitava pokémon”, yksi uhreistani kuului sanovan.
”Ja taitava tyttö”, sanoi joku toinen hänen vierestään. Hänellä oli lompakossaan runsaasti rahaa – siis enemmän kuin tavallisella patulla. Ainakin viiden sadan verran seteleissä. Ei hän yhtä viidenkympin seteliä jäisi kaipaamaan.
”Nättikin vielä”, puhe jatkoi. Satuinpa huomaamaan miehen huulilla karehtivan ällöttävän hymyn kareen.

Tämä on sitten näitä tyyppejä.

En saanut tunnon tuskia siitä, että hieman lainasin rahaa tällaiselta tyypiltä. Rikas ja irstas mies ei muuta ansainnut. Mahtoiko tuo edes tietää, että alaikäisiin kajoaminen on rikos? Ja pahempi rikos kuin näpistys, sanokaa minun sanoneen.

Lopuksi oli vain sulauduttava joukkoon. Siinä oli omat riskinsä mutta halusin kysyä Rieltä Brionnen kuplista ja nähdä miten tyttö reagoi. Katselin kaikessa rauhassa Rien esityksen loppuhuipennusta. Sitä miten Brionne iski disarming voicella kaikki jäätyneet kuplat mäsäksi, ennen kuin ne ehtivät osua maahan. Ne aiheuttivat icy windistä johtuen pienoisen jäähile sateen, joka sateli maahan Rien ja tämän Brionnen ympärille. Yleisö taputti, ja lavan reunalla istuva Growlithe katseli koko lössiä odottavasti, sillä oli tassujensa välissä Rien musta fedora nurin päin käännettynä. Moni katsojista jättikin hattuun tippiä, myös tämä irstas sankari jätti hattuun yhden satasistaan ja jäi jututtamaan tyttöä. Minä en kuullut mitä hän sanoi, mutta jotain sellaista se oli, että Rie vetäisi ukkoa kämmenselällä päin näköä ja Growlithe loikkasi oitis kahden väliin, valmiina puolustamaan emäntäänsä.

”Minä en sinun rahojasi tarvitse!” Rie sähähti ja heitti ukolta saamansa setelin maahan. ”Helvettiin ehdotuksinesi!”
Mies oli sanomassa jotain, mutta sai osakseen sen verran paheksuvia katseita vielä paikalla olevilta muilta turisteilta, että päätyi lähtemään paikalta Brionnen water gunin saattelemana. Eipä sillä, Rie kyllä pystyisi hoitelemaan tuollaiset ilman pokémonien apuakin, vaikka näyttikin kiltiltä koulutytöltä.

”Groww!” Growlithe haukahteli miehen perään, ja oli jo ryntäämässä kiinni miekkosen persuksiin, mutta Rie pisti jalkansa Growlithen eteen.
”Ei ole sen arvoista, Manon”, Rie huomautti. ”Tuollaiset ukot saattavat vaikka haastaa oikeuteen, jos käyt heidän kimppuunsa.”
”Brioh”, Brionne huokaisi päätään nyökytellen.
”Eikö juuri tuollaiset ukot kannattaisi haastaa oikeuteen ehdotteluista?” Minä pistin väliin, kävellessäni ballerinaa kohti.
”Kas, sinäkin olet täällä”, Rie totesi ja katsahti kuin vanhasta tottumuksesta shortsieni taskuja. ”Hyvä saalis tältä päivältä?”
”Ihan hyvä”, minä myönsin. ”Täällä myös?”
”Ilman sitä satastakin”, Rie myönsi tyytyväisenä. ”Noita kommentteja tulee toisinaan, keski-ikäiset ukot kun luulevat että kuka tahansa nuori heitukka on helposti jymäytettävissä.”

Heh, Sakiko olisi ollut seuraava maalitaulu, hän oikein kerjäsikin sitä pukeutumistyylinsä kanssa. Vaikka olikin luultavasti painunut hevon helvettiin täältä, hän mukanaan.

”Miwa?” Rie kysyi varovasti. Rie oli jännä lapsi. Hän osasi tulkita kehon kieltä ja ilmeitä ikäisiään paremmin mutta toisin kuin monet muut ympärilläni hän ei kysynyt liikaa tyhmiä kysymyksiä.
”Häh?” Älähdin kun hän oli repäissyt minut takaisin ikävistä muistoistani.

Vaikka Sakiko saisi minun puolestani jäädä rekan alle.

”Kysyin että mitä sinä noilla rahoilla?” Rie kysyi uudestaan.
”Enpä tiedä”, minä vastasin. ”Entäs itse?”
”Pokémonien hoito ei ole ilmaista”, tyttö sanoi hartioitaan kohauttaen. ”Manonin rohdot maksoivat mukavasti, enkä tahdo lähettää laskua kotiin. Muuten ne miettivät mitä täällä on sattunut.”
Siinä oli vielä yksi hyvä asia Riessä. Hän oli itsenäisempi kuin useampi tämän kaupungin teineistä. Hän ajatteli omilla aivoillaan, eikä juossut heti vanhempien helmoihin, kun asiat menivät vaikeiksi.
”Grow grow!” Manon, Growlithe haukahteli tyytyväisenä. Se oli istunut maahan emäntänsä jalkojen juureen ja röyhisti ylpeänä rintaansa, leukaansa nostellen. Se kai halusi minun huomaavan nahkakaulapannan jota koirapokémon kantoi kaulallaan.
”Manon näyttää saaneen uuden kaulapannan”, minä huomautin.
”Nyt se ei ole enää katujen kasvatti, vaan minun pokémonini”, Rie sanoi ylpeänä ja silitti koirapokémonin päätä.

Niin, Manon oli ollut vain yksi niistä tapauksista, yksi niistä villeistä pokémoneista jotka asuttivat Lazuliten katuja ja kujia. Se oli löytynyt joitain viikkoja sitten jonkin koirapokémonien välisen reviirikiistan jälkeen verisenä ja loukkaantuneena kujalta, jonne Rie oli eksynyt. Koska Rie oli koiraihmisiä, hänen kävi kovasti sääliksi Growlithen pentua, joten hän raahasi karvaturrin meille Himekon suureksi iloksi, jotta voisin katsoa sen saamia vammoja.

Turistit tuskin tiesivätkään Lazuliten ongelmista villiintyneiden pokémonien kanssa.

Rie kutsui Brionnensa Bennon takaisin poképalloonsa, mutta salli Manonin pomppia rinnallaan, kun me aloimme kävellä kohti mitä tahansa kahvilaa, mikä ei olisi täynnä turisteja. Loppujen lopuksi päädyimme istumaan vanhassa kunnon Lazulite Cafessa, koska emme muutakaan paikkaa keksineet. Me molemmat ryystimme persikan makuista jääteetä ja Rie järsi pekoniburgeria kaikilla mausteilla. Oli vaikea yhdistää tuo burgeria järsivä ja äsken balettia niin elegantisti tanssinut tyttö samaksi ihmiseksi. Manon latki lattialla vettä.

”Kai se on minun keittiövuoroni tänään”, minä huokaisin. Koska isovanhemmat eivät olleet tulleet kotiin, olimme heidän matkansa aikana jakaneet keittiövuorot, teimme siskojen kanssa vuorotellen ruokaa ja hoidimme siten keittiötä. Tänään olisi sitten allekirjoittaneen vuoro kokata.
”Mitä aioit tehdä?” Rie kysyi.
”Varmaan jotain sellaista mikä ei kelpaa muille”, minä virnistin, sillä muistin miten hyvin tämä kyseinen ruoka oli viimeksi otettu vastaan.
”Syövätkö he sitä?” Rie kysyi.
”Jos ei kelpaa laittakoon itse ruokansa”, minä huomautin. ”Vain yksi meistä on tarjoilija, enkä se ole minä.”

Niittä mutkitta Rie ja minä suuntasimme paikalliseen supermarkettiin ruokaostoksille. Rie osti itselleen opiskelijan muonaa eli nuudeleita, pastaa ja jotakin valmista pastakastiketta sekä murkinaa Manonille, joka kuulemma söi ihan eri ruokaa kuin hänen Brionnensa Benno. Vaikka ymmärtäähän sen, Benno oli hylje ja vesipokémon kun taas Manon oli koirapokémon ja tulityyppiä. Mistä puheen ollen turistit eivät katsoneet hyvällä Rien rinnalla pomppivaa nuorta Growlithea tehdessään ostoksiaan. Mutta Growlithen puolustukseksi on sanottava, ettei sitä houkuttanut käydä maistelemaan lihatiskillä, vaan se seurasi tiiviisti, minne sen emäntä menikin.

”Tänne ei saisi tuoda pokémoneja”, kassasetä märisi, kun menimme maksamaan ostoksemme. ”Noista tuon villeistä sukulaisista on muutenkin vaivaa, kun tulevat tänne roskiksia tonkimaan ja osa tulee sisällekin asti aiheuttamaan ongelmia. Nautin kun saan lähettää Conkeldurrin niiden kimppuun!”
”Grooow! Lithe!” Manon haukahteli loukkaantuneena. Minä ja Rie katsahdimme toisiimme. Kaikille sitä jaettiinkin pokémoneja…

Kyllä me molemmat tiesimme, että kaduille villiintyneet koirapokémonit ja muut olivat olleet ongelma, mutta niille pitäisi ehkä tehdä jotain eikä vain valitella asiasta. Tai provosoida niitä laittamalla jokin iso ja ruma pokémon kuten Conkeldurr niiden perään.
”Kyllä koirapokémonit sen muistavat”, Rie mutisi ostoksia maksaessaan. ”Ei mikään ihme, että ne tulevat takaisin. Ukkohan on julistanut sodan.”

Pidin tuosta kaupan ukosta yhä vähemmän, ja niin piti Riekin, sillä emme turhia jääneet odottelemaan vaan poistuimme marketista heti. Manon murahteli vielä liikkeen ulkopuolellakin harmistuneesti.
”Älä sinä yhtään välitä, Manon”, Rie sanoi ja polvistui silittämään Growlithen päätä. ”Ei ole sinun vikasi, että olit ennen koditon. Eikä tuollaisille pitäisi edes antaa pokémonlupia.”
”Vahinko että niitä tungetaan jo kymmenvuotiaiden kakaroidenkin käsiin, eikä viitsitä yhtään selvitellä onko kakru edes kykeneväinen huolehtimaan niistä.”

Siinä saattoi hyvinkin olla osasyy Lazuliten ongelmaan.

”Grooow!” Manon haukahti yhtäkkiä ja juoksi marketin takana olevalle kujalle.
”Manon, odota!” Rie huusi koiran perään ja kuinkas muutenkaan, lähti seuraamaan otusta.

Rigel

Mä en pelännyt mitään. En edes noita rakkeja, jotka murisivat ja katsoivat mua kuin lihakimpaletta. Niitä oli monia erinäköisiä, mustia, harmaita, oransseja. Mutta mä en pelännyt, nyt ei saanut pelätä.
”Tulkaapa sitten, jos uskallatte!” Uhosin niille. Enhän mä ollut vaarassa enhän?

Kasvattajan luota karkaaminen oli ollut hyvä asia, olihan?

”Kovin on pieni suupala”, muuan sarvekas musta rakki totesi.
”Se pitää jakaa”, muuan villakasa murahti. ”Minä tahdon vasemman korvan.”
”Höh, myrkytyksen te vain saatte!” Jatkoin uhoamistani. Tyhmiäkö nuo rakit olivat? Meillä urospuolisilla Nidoraneilla oli piikeissämme niin vahvaa myrkkyä, että sillä hankkisi varmasti täyskasvuisen pokémonin pois päiviltä!
”Kovin on suulas lounas”, eräs harmaa, mustanaamainen pokémon totesi.
”Mitäpä tässä suotta odottelemaan?” Lisäsi eräs oranssi pokémon. ”Nopeat syövät hitaat!”

”Tulkaapa sitten, jos kantti kestää!” Huusin noille pyrkyreille.

Ja niiden kanttihan kesti. Yritin parhaani mukaan väistellä rakkien hampaita ja kynsiä ja tulisia henkäyksiä, pistää niitä sarvellani ja jopa puskea niitä kauemmas, mutta ne vain nauroivat yrityksilleni. Purivat mua kyljistä ja repivät korvista. Tulittivat palavilla kekäleillä keskelle naamaa, niin ettei eteensä nähnyt. Sitten ne raapivat vielä lisää ja lopulta mut puskettiin maahan. Hengitin raskaasti, joka paikkaa kolotti, mutta luovuttaa en aikonut! En minä sen tähden karannut kasvattajalta, että te saisitte meikäläisestä helpon suupalan! Yritin ponnistaa jaloilleni, mutta kipu oli kova, se tuntui koko vartalossa, tunsin miten lämmin ja tahmea veri norui jalkojani pitkin likaiseen maahan.
”Kovat oli pojalla puheet, mutta helpostipa tuo kaatui”, ilkkui muuan puudeli, jolla oli ainakin joskus ollut korea sininen tähtikuvio otsassaan, nyt siitä oli jäljellä vain likaisen siniharmaa pläntti.
”Tämä vielä lopussa ole!” Mä murahdin, yritin nousta takaisin jaloilleni, mutta sitten tämä liasta harmaa puudeli loikkasi päälleni, hampaan tynkiänsä näytellen.

Perhanan läski mooses! Kyllä mä vielä…!

Mutta mä  en ehtinyt mitään, kun joku typerys tuli ja päästi irti leimuavan tulipyörteen ja iski sillä tuon puudelin pois päältäni.
”Olisin mä itsekin!” Murisin liikkeen tekijälle, mutta liikkeen tekijäpä ei kuunnellut.
”Te että saa kiusata muita!” Se, oranssi koirapokémon sanoi topakalla äänellä. ”Muuten ihmiset lähettävät kimppuunne isot pokémonit!”
”Sehän on Raisa”, eräs samanlainen oranssi pokémon. ”Komean pannan on saanut.”
”Sekin on nyt lemmikkipokémon!” Sarvipäinen pokémon tuhahti. ”Syödään sekin!”
”Ihmisiä, ihmisiä tulossa!” Muuan harmaa pienikokoinwn koirapokémon huudahti, nuuhkittuaan ilmaa hetken. Oikeassahan se oli, pian oranssin koirapokémonin tulon jälkeen kujalle juoksi pari ihmisolentoa. Tyhmiltä näyttivät kumpikin. Olivathan nuo ulkonäöstä päätellen tyttöjä. Tytöt vain kikattivat ja juorusivat kaiken aikaa, niillä ei ollut aivoja!

Toinen tytöistä otti esiin punakuorisen poképallon ja heitti sen minun eteeni.
”Benno, auttamaan!” Tyttö huudahti. Poképallosta kompuroi esille vaaleansininen hylje, jonka nähdessään sarvekas koirapokémon kavahti.
”Muistaako herrasväki vielä minut?” Se kujersi leikkisästi, vaikka olikin poika.
”Minä en sinua pelkää!” Puudeli murahti ja loikkasi kohti hylkeen kouluttajaa, aikomuksenaan käydä ihmisen kimppuun.
”Et saa!” Oranssiturkkinen koira ulvahti ja loikkasi vimmoissaan kohti puudelia, karjaisten korvia huumaavasti. Karjaisu sai puudelin värähtämään hiukan, kesken hypyn, minkä seurauksena hylje käytti jännän kuuloista ääntä, joka lämähti keskelle puudelin rumaa pärstää.
”Marie on minun kouluttajani ja hän on pitänyt minusta hyvää huolta, kun te jätitte minut tänne kuolemaan!” Oranssi koirapokémon murisi. ”Sinä et tee hänelle pahaa!”

Tässä vaiheessa aloin potkia, sillä toinen noista tytöistä, typerän näköinen saparopäinen tyttö, nosti minut maasta.
”Hei, ei!” Murisin tytölle ja iskin hampaani hänen käteensä.
”Auts!” Tyttö murahti, muttei päästänytkään minua putoamaan, kuten olin toivonut.
”Laske alas, laske alas! Tyhmä ruma ihminen!” Murisin, minkä jaksoin mutta tyttö ei laskenut irti. Yritin potkia ja pörhistää selkäni piikkejä, mutta tyttö nosti kuin nostikin minut tukevasti syliinsä.
”Miksihän on että tänään kaikki nököhampaiset pokémonit iskevät hampaansa käteeni?” Tyttö kysyi ja katsoi minua vakaasti vaaleansinisillä silmillään.
”Koska sinä olet tyhmän näköinen!” Mä letkautin ja potkin tyttöä takajaloillani leukaan, onnistuneesti. Kyllä se onnistui, kun vain yritti!
”No luita tuskin on murtunut, kun noin terhakasti potkit”, tyttö tuumasi, samalla kuin toinen tytöistä käski hylkeensä aqua-jet hyökkäykseen ja koiran reversal-hyökkäykseen. Mutta se ei minua sillä hetkellä kiinnostanut. Mua kiinnosti vain päästä eroon tästä tyhmästä saparopäästä. Tahdoin alas ja heti. Purin sitten minkä jaksoin tytön toista käsivartta joka oli likellä.
”Yritän tässä vain auttaa, että lopeta tuo natustelu!” Tyttö murahti viimein.
”Mä sun apuas kaipaa!” Uhittelin tytölle. Ei tässä ketään tarvittu!

Tällä välin olivat nuo kaksi pokémonia onnistuneet ajamaan koko laumallisen villejä koirapokémoneja sinne missä pippuri kasvaa. En ymmärrä miten ne sen tekivät, eikä minua kiinnostanut. Ei väliä, vaikka naarmuihin sattui, mä tahdoin pois näiden ihmisten luota. Mä en halunnut takaisin.
”Mä en mene takaisin kasvattajan luo!” Murisin mua pitelevälle ihmiselle. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, ei tämäkään mua ymmärtänyt.
”Tuotako ne hakkasivat?” Toinen, lettipäinen tyttö kyseli. ”Noin pientä Nidorania…”

Pientä?!

Mä en ollut pieni, perkeleen nulikka! En ollut pieni! Miksi kaikki aina sanoivat pieneksi? En ollut sitä, en! Murisin ja potkin saparopäisen ihmistytön sylissä, minkä jaksoin, mutta tuon ote ei vain irronnut.
”Kovin on eloisa tapaus”, saparopäinen tyttö huokaisi. ”En usko, että siltä on luita poikki, kun noin terhakasti liikehtii.”
”Onkohan se eksynyt?” Lettipäinen tyttö mietti. ”Onko sillä pantaa tai muuta?” Mutta eihän mulla sellaista ollut. Kasvattaja ei antanut meille pantoja, koska etsi meille kaikille koteja. Oli siis vain välittäjänä.
”Se saattaa hyvin olla yksi näistä kaduille villiintyneistä pokémoneista”, saparopäinen tyttö mutisi.

Hah! Olisinkin!

”Vähän niin kuin Manon oli”, lettipäinen tyttö sanoi ja kumartui silittelemään oranssin koiran päätä.
”Jättivät minut, kun marketin ukkeli lähetti sen hirvityksen peräämme”, oranssi koira mumisi.
”Nyt sinä olet meidän kanssa”, vaaleansininen hylje lohdutti ja taputteli evällään koiran selkää.
”Oli miten oli, haavat täytyy hoitaa”, saparopäinen tyttö totesi. ”Jos Nidoranin myrkkyä pääsee sen omaan verenkiertoon, sille saattaa käydä köpelösti.”
”Ihan kuin oikean pokémon centerin hoitajan suusta”, lettipäinen tyttö totesi.
”En nyt ihan kuitenkaan”, saparopäinen tyttö sanoi. ”Pitää viedä riiviö kotiin ja katsoa josko…”
”Ei!” Mä murisin. ”Mä en lähde sun kanssasi mihinkään! Päästä alas! Näpit irti! Mä puren!”
Ja purin. Upotin hampaani niin syvälle ihmisen ensimmäiseen sormeen, kuin vain pystyin, niin että sormesta alkoi tihkua verta. Veri ei maistunut hyvältä, mutta mun oli saatava tämä tyhmä tyttö irrottamaan otteensa, joten jatkoin puremista.
”Voisitko lakata?” Saparopäinen tyttö kysyi ja katsoi minua ärsyyntyneesti. Ihmiset sanoivat mulle yleensä ”Voisitko lakata?” kun eivät tykänneet siitä mitä mä tein. Sitä muuten sattui usein! Kohta tämäkin antaisi periksi, kuten noilla oli tapana.

Typerä tyttö ei ollut välittävinään siitä, että mä purin sen ensimmäistä sormea. Hän lähti kävelemään yhdessä lettipäisen tytön kanssa, pois kujalta, kunhan tämä oli ensin kerännyt pokémoninsa poképalloiksi kutsuttuihin vankiloihin.
”Eikö tuo satu?” Lettipäinen tyttö kysyi, viitaten minuun.
”Purkoon minkä jaksaa”, saparopäinen tyttö puheli. ”Kyllä se kohta väsyy.”

En varmasti!

Niin siinä ainakin piti käydä. Mun piti näyttää tuolle tyhmälle tytölle, etten antaisi periksi. Hän saisi päästää mut menemään! Mutta sitten sattui jotakin hassua, mua alkoi nimittäin ramaista. En muista tarkkaan, milloin nukahdin ja miten siinä niin pääsi käymään, mutta seuraavan kerran herätessäni, tuo ihminen tökki mua haisevilla märillä pumpulitukoilla. Ne haisivat voimakkaasti joltakin puhdistusaineelta, jota kasvattaja piti lukitussa lääkärin kaapissa. Mä inhosin sitä hajua, se sai mut aina aivastamaan, eikä toisin käynyt nytkään.
”Heräsit sitten”, saparopäinen tyttö totesi. ”Toivoin että olisit nukkunut vielä tovin, että olisin saanut siteet laitettua.”
”Mä mitään siteitä tarvitse!” Tiuskaisin tytölle, mutta eihän tuo ymmärtänyt. Niinpä aloin sohia valkeita siteitä, joita tyttö mua kohti kiikutti, sarvellani. Hajottaisin ne! Sittenpä ei olisi enää siteitä mua köyttämään!
”Kuules sinä pieni piikkipesä, et nyt viitsisi”, tyttö maanitteli, kuten tuollaisilla oli tapana. Saatoin kuitenkin huomata kyllästyneen sävyn tytön äänessä. Kohta se heittäisi mut pihalle! Mutta hetkinen…

Kutsuiko hän juuri minua pieneksi?

En ollut mikään pieni pallero! Saakelin saakeli!
”Rran!” Murisin tyhmälle tytölle ja nappasin tuota ranteesta niin kovaa kuin jaksoin.
”Juma vitunlau…!” Tyttö kiroili. Olin saanut napakan otteen tytön ranteesta, enkä laskisi irti, ennen kuin tytön hupakko tajuaisi, etten ollut pieni!
”No hyvä on, piikkipersus, onko sinulla jotain pienuutta vastaan?” Tyttö ähkäisi hetken kuluttua.
”On!” Minä murisin, ja sen tuo typerä tyttö tajusi, kuin ihmeen kautta.
”Pienuus ei aina ole hauskaa”, tyttö pohti, ikään kuin olisi unohtanut, että mähän tässä olin niskan päällä hampaineni. ”Oli sitten pienikokoinen tai perheen nuorin.”
Mitä sen oli väliä, mä olin jo iso!
”Sovitaan sitten, että olet kasvavassa iässä”, tyttö ehdotti. Vai että kasvavassa iässä? Tarkoittiko se samaa kuin pieni? Oliko se vain niitä hienompia sanoja, joita ihmiset usein käyttivät? Oli se silti tyhjää parempi, kunhan tuo tyhmä tyttö ei vain kutsuisi mua enää pieneksi. Niinpä irrotin otteeni tyhmän tytön ranteesta ja katsoin häntä pitkään.
”Sisua sinulta ainakin löytyy”, tyttö hymyili, vielä senkin jälkeen, kun mä olin purrut sitä. En tiedä miksi, mutta jotenkin olin hyvilläni siitä mitä hän sanoi. Yleensä mua kutsuttiin uppiniskaiseksi, mikä ei ollut ihmisten mielestä lainkaan hyvä. Sisukkuutta taas arvostettiin. Tarkoittiko tämä sitä, että tuo tyhmä tyttö piti mua sisukkaana?

”Mutta kuules, anna minun nyt laittaa tämä side”, tyttö sanoi kärsivällisesti. ”Jos sohaiset vahingossa sarvellasi näitä naarmuja, omaa myrkkyäsi voi päästä elimistöösi. Se voi olla tarpeeksi päästämään sinut päiviltä.”

Ai jaa….

Annoin tuon tyhmän tytön sitoa siteen ympärilleni. Tyttö vakuutteli, että poistaisi siteen huomenna, kunhan naarmut alkaisivat umpeutua. Sen jälkeen katsoin miten tyttö pesi kätensä lavuaarissa ja taputteli pistävän hajuista litkua ranteeseensa, kohtaan johon olin iskenyt hampaani. Haju oli niin pistävä, että pisti aivastuttamaan – taas. Tyttö naurahti ja katsahti muhun ystävällisesti. Mutta mun oli aivan pakko tehdä selväksi, ettei tässä mitään ystäviä oltu.
”Ei se myrkky mun hampaissani ole!” Tiuskaisin. Mutta tyttö ei välittänyt puhinoistani vaan nosti mut syliinsä. Jos side ei olisi puristanut kylkiäni, olisin potkinut häntä! Mua ei niin vain nosteltu! Mutta side oli aika tiukalla, en varmaan saisi liikuteltua jalkojani kovinkaan vikkelästi. Tyttö vei minut pois tästä huoneesta, joka näytti olevan jonkinmoinen pesuhuone. Käytävälle, joka oli mukavasti puunsävyinen. Käytävällä oli monia mahonkisia ovia, toiset olivat raollaan, ja eräästä raosta putkahti esiin näädän pää. Näädän siniset silmät kiiluivat vahingoniloisesti, kun tyttö käveli sen ohi. Näätä näytti olevan aikeissa tehdä jotain, mutta ei ehtinyt sillä tyttö puuskahti:
”Ala vetää saamarin turkis!”
Tämän kuultuaan näätä vetäytyi takaisin huoneeseensa mutisten jotain loukkaantuneena.
”Hirolla ei ole ikinä hyvät mielessään”, tyttö puuskahti. Sen jälkeen hän jatkoi kävelyään kohti käytävän viimeistä ovea. Huonetta, jossa hän luultavasti piti majaa. Huone ei ollut mikään kovin iso, mutta siellä oli iso sänky, pöytä, kaappi ja tuoli ja sellainen toosa jota ihmiset usein katsoivat. Tyttö asetteli minut koriin lämpöpatterin viereen, kun itse meni löhöämään isolle sängylleen, kun mä jouduin tällaiseen pieneen koriin. En hyväksy!

Niinpä harppasin pois korista ja lampsin tuon ihmisen sängyn luo. Tyhmä ihminen käynnisti juuri toosaa, josta tuli jokin piirretty. Loikkasin – hieman kömpelösti tosin, ihmisen sängylle ja katsoin tyttöä tuimasti.
”Ei tule kuuloonkaan”, tyttö totesi napakasti ja osoitti lattiaa. ”Alas siitä!”
”Enkä!” Minä murisin ja aloin puskea tyhmää tyttöä sarvellani. Tyhmä tyttö suojautui tyynyn taakse ja alkoi työntää mua sillä. Puskin sitä kovemmin, eihän ollut reilua, että mä sain korin ja tyhmä tyttö ison pehmeän sängyn!
”Alas ja heti!” Tyttö puhisi.
”Mene itse!” Murisin vastaukseksi. En tiedä kuinka kauan olimme sotajalalla, mutta se oli kivaa! Muut Nidoranit eivät koskaan leikkineet mun kanssa, poika kun olin. Mun leikit olivat kuulemma liian aggressiivisia, mutta tämä tyhmä tyttö ei näyttänyt välittävän. Lopulta tyttö huokaisi ja laski tyynynsä alas.
”No ole siinä sitten. Mutta älä pistele minua tuolla sarvellasi.”
”Pöh”, mä vastasin ja asetuin mukavasti tytön jalkojen taakse. Nojasin päätäni hänen suoriksi heitettyihin jalkoihinsa, kun tyttö itse makasi sängyllä toosaa katsellen.

”Tilin teon aika, Rasvis!” Toosassa esiintyvä harmaa hiirimies huusi ja tarttui läskiä öljyä satelevaa lihaskimppua haalareista. ”Nyt olet kiltti poika ja pyydät anteeksi siltä eläkeläisrouvalta, jonka meinasit teloa. HETI!”  Sitten harmaa hiirinmies heitti lihaskimpun liikkuvan rekan ikkunasta pihalle ja kävi itse rattiin.

Nyt kun oikein asiaa mietin, nämä ihmisten ohjelmathan ovat ihan hauskoja!

Hetken kuluttua ohjelma kuitenkin loppui ja tyttö sulki toosan. Hän katsoi pöydällä olevaa kelloa ja huokaisi.
”Kai se on ruuanlaiton aika.” En tiennyt mitä ihminen aikoi ruuaksi laittaa, mutta mun oli joka tapauksessa nälkä. Ihmiset tiesivät ainakin yhtä hyvää asiaa, murkinaa nimittäin.  Niinpä katsoin parhaaksi seurata tyttöä alakertaan, jossa ruuanlaittohuone oli. Tyttö ei tuntunut huomaavan mua ollenkaan ottaessaan kylmälokerosta esiin tölkkejä ja purnukoita ja kantaessaan niitä uunin lähelle, tasolle. Niinpä tein tytölle palveluksen ja yritin hypätä tasolle, mutta se ei käynytkään helposti, sillä taso oli korkealla, eikä mitään kautta päässyt kiipeämään. Onneksi tuolla tyhmällä ihmisellä sentään oli sen verran järkeä huomata minut.
”Et sitten pistä jalkojasi hellalle, se on kuuma”, tyttö sanoi nostaessaan minua keittiön tasolle.
”Kyllä mä sen tiedän”, murahdin. Katselin kun tyttö alkoi laittaa ruokaa. Hän pilkkoi jotakin punaisia vihanneksia, huuhteli papuja – joita oli usein kasvattajan pokémonruuassa, ja paistoi punaista lihaa kypsäksi pannulla ja maustoi sitä. En tiedä olimmeko me Nidoranit kasvinsyöjiä vai söimmekö myös lihaa, mutta paistettu liha tuoksui silti hyvältä.
”Rraan!” Katsoin ihmistä vaativasti.
”Kyllä tästä sinullekin riittää”, tyttö naurahti ja otti jollakin ottimella pannulta ja asetteli ruskettunutta lihaa eteeni. ”Varohan sitten. Se on kuumaa.”
Mutta kyllä tälle Nidoranille kuumakin pöperö kävi, sellaista ei kasvattaja ikinä antanut. Tyttö oli kuitenkin tyhmä, hän kaatoi kypsät lihan palaset tomaattikastikkeeseen, enkä saanut enää makupaloja. Mukaan lensivät myös pavut ja punaiset vihannekset. Tyttö maustoi ruokaa erinäköisillä jauheilla, mutta sehän ei mua kiinnostanut, mutta se näätäpokémon sen sijaan kiinnosti.

Näätäpokémon nimittäin hiipi keittiöön, eikä tyhmä tyttö sitä huomannut, kun oli niin keskittynyt hämmentämään keitostaan. Eikä hän myöskään huomannut miten näätä hiipi hänen taakseen ja näykkäisi säärestä. Silloin tyttö kirosi ja melkein astui luihun näädän päälle.
”Painu helvettiin, Hiro!”
”Mikä kumman karvainen mato sä olet?” Mä puolestani kysyin. Kyllähän mä tiesin, ettei se mato ollut, mutta pitihän sitä jotakin keksiä.
”Tule tänne alas sanomaan tuo, lilliputti!” Näätä murahti. Tiesin että se yritti vain saada minut suuttumaan, enkä mennyt tuohon lankaan – jota olin itsekin harrastanut.
”Tule sä tänne ylös”, vastasin mokomalle turkikselle. ”Etpä taida päästä.” Ja oikeaan osuin, vaikka tuo näätä olikin minua isompi, sen jalkojen pituus ei ollut kehuttava. Eikä se edes osannut hypätäkään.
”Kyllä minä sinut vielä, kirppu!” Se uhosi, mutta saikin tuta lattiaharjasta.
”Minä en turkiksia keittiöön huoli!” Tyhmä tyttö huudahti ja heilautti lattiaharjaa kohti kävelevää turkista.
”Minä kerron Himekolle!” Näätä vinkui, mutta koska tyttö oli mitä oli, ei hän tietenkään ymmärtänyt mitä näätä vinkui. Hän työnsi pokémonin muitta mutkitta ulos keittiöstä lattiaharjalla huitoen.

Hauskaa!

”Ja pysykin poissa!” Tyttö huusi paiskatessaan keittiön oven kiinni. ”Inhottava otus!”
Mutta ainakin mua nauratti. En ollut koskaan nähnyt mitään tällaista, en rumaa kärppäpokémonia, enkä liioin hullua lattiaharjaa heiluttavaa tyttöäkään. Multa oli selvästi jäänyt paljon näkemättä!

Mitä taas tulee tyhmän tytön keitoksiin, hän sai ne valmiiksi ja kantoi pöytään. Hän kattoi pitkästyneen näköisenä pöytää ja katsahti seinäkelloon.
”Mitä ihmeellistä kellossa on?” Minä mietin.
”Kohta heidän pitäisi tulla”, tyttö sanoi poissaolevasti. Keistähän tyttö mahtoi puhua? Ehkä perheestä? Perheet eivät olleet kivoja. Ne hylkäsivät ja vieläpä valehtelivat siitä!

Pian ovelta kuuluikin ääniä, ja ennen pitkää ne tulivat keittiöön asti, kaksi muuta ihmistä. Ja juuri mun tuuriani, kun molemmat olivat tyttöjä. He olivat molemmat vanhempia kuin saparopäinen tyttö, yhdellä oli väsyneet turkoosit silmät ja sotkuiselle nutturalle vedetyt vaaleanruskeat hiukset.
”Ihanaa, kun sinä olet muistanut kokata”, tyttö huokaisi ja istui katetun pöydän ääreen. ”Mitä tänään syödään?”
”Toivottavasti ei sitä samaa chilimoskaa kuin yleensä”, toinen tyttö puuttui puheeseen. Hänen laisiaan kävi usein kasvattajan luona, ne katsoivat meitä aina nenän varsiaan pitkin, ne vaatimalla vaativat vain hienoimmista sukupuista tulevia Nidoraneja, jos sellaisia etsivät. Tällä tytöllä oli punertavan vaaleat hiukset ja kaventuneet vihreät silmät, naama oli valkeassa puuterissa. Hänen kaulallaan makasi niin yleinen lemmikkipokémon että minäkin tunsin sen. Se oli Furret.
”Älähän nyt, Hime”, ruskeahiuksinen toppuutteli. ”Miwa on nähnyt vaivan valmistaakseen meille aterian.”
”Pöh”, vihreäsilmäinen sanoi ja alkoi kaikesta huolimatta lapata lautaselleen riisiä ja tomaattikastiketta. Furret loikkasi lattialle ja heti tuon frettipokémonin katse osui minuun. Tietenkin se kipitti kiireen vilkkaasti tason luo ja loikkasi sille keveästi.
”Hei, oletko sinä Miwan pokémon? Mistä sinä tulit? Oletko vanha lemmikkipokémon? Noukkiko hän sinut roskiksesta? Hän on sellainen roskistyttö muutenkin, Himeko sanoo niin!” tuo karvatulli pajatti.
”No mutta”, nutturapäinen tyttö totesi. ”Kukas tämä on?”
”Minä löysin sen kujalta”, saparopäinen tyttö sanoi. ”Tappeli jonkun koiralauman kanssa.”
”Mikä sen nimi on?” Vihreäsilmäinen tyttö kysyi, aterin puolimatkassa suuhunsa.
”Ei sillä ole nimeä”, saparopäinen tyttö sanoi pistäessään ruokaa poskeensa.

”Hyi helvetti!” Vihreäsilmäinen tyttö kiljaisi, maistettuaan ruokaa. Hän sylki suussaan olevan ruuan pois ja alkoi yskiä. ”Ei tätä voi syödä! Olet laittanut liikaa mausteita! Yök!”
Mutta saparopäinen tyttö ei tästä välittänyt vaan söi kaikessa rauhassa, vaikka vihreäsilmäinen tyttö heittikin aterimet lautaselle niin että kolina kävi ja lähti pöydästä. Furretkin lähti, emäntänsä perään, eikä se haitannut vähääkään.
Nutturapäinen tyttö sentään söi lautasensa tyhjäksi, vaikka hörppi tuon tuostakin vettä.
”Se oli… tulista”, hän sanoi lopetettuaan ruokailunsa. ”Mutta sinä edistyt.”
”Niin, niin”, saparopäinen tyttö sanoi, eikä kuulostanut kovinkaan kiinnostuneelta. Hän söi ruokaansa, ja silloin – nyt kun viimeinenkin noista uusista tyttöihmisistä oli lähtenyt, loikkasin alas tasolta. Olin näet keksinyt keittiön nurkasta ruokakulhon, jollaisia meillä oli kasvattajankin luona. Kulho oli juuri nyt tyhjä, mutta eipä olisi kauaa. Työnsin tuon inhottavan vaaleanpunaisen kulhon typerän tytön jalkojen juureen ja katsoin häntä vaativasti.
”Murkinaa!”
”Niin tietysti, sinulla on oltava nälkä”, tyttö sanoi hajamielisesti. ”Mutta tuo ei kyllä ole ihan sinun värisi.”
Sitten tyhmä tyttö nousi paikaltaan ja meni kaapin luo ja kaivoi sieltä samanlaisen ruokakipon, joka oli kuitenkin violetti väriltään.
”Tämä olkoon nyt sinun oma ruokakuppisi”, tyttö sanoi ja lappasi sille hiukan punertavaa riisiä ja tomaattikastiketta.

Saisinko minä ihan oman ruokakupin? Kasvattajan luona kaikilla oli tylsät vihreät ruokakupit, eivätkä ne olleet kenenkään omia. Kasvattajan vain.

”Saat maistaa vähän”, tyttö sanoi asettaessaan täyden ruokakupin eteeni. ”Se on aika tulista, se ei ehkä maistu sinulle…”
Mutta ihmiset olivat usein väärässä suhteeni. Niin oli tämäkin. Kasvattajan ruuassa oli se vika, että se oli aina liian kuivaa tai märkää, joskus se oli liian hapanta, toisinaan se ei maistunut miltään. Tässä ainakin makua piisasi, se oli tulista ja herkullista. Lämmitti mukavasti masua. Sitten se loppui kesken. Ei siinä voinut muutakaan kuin raahata kupin typerän tyttösen eteen.
”Lisää!” Määräsin, onneksi typerä tyttö tajusi heti mitä ajoin takaa, ja täytti kuppini uudelleen.
”Viisas kaveri”, tyttö kehui. ”Tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi.”

Sehän tässä on tarkoituskin!

Nostin kuitenkin päätäni ja katsoin tyhmää tyttöä silmiin. Tässä ei saanut antaa tilaa virhepäätelmille.
”En ole kaverisi”, sanoin ihmiselle. ”Mutta sä teet ihan hyvää pöperöä.”
Vaikka tuskinpa hän mua ymmärsi, kyseessähän on vain ihminen, ihmiset ymmärsivät meitä harvoin. Ja se heissä olikin vikana.

Sitten ilta saapui oikein kunnolla, niin että tuli ihan pimeää. Mä en ollut koskaan nähnyt ihan pimeää taivasta, sillä me emme saaneet olla ulkona pimeän tultua, sillä tarhassa nököttävät Nidoranit saattoivat houkutella villejä, nälkiintyneitä pokémoneja. Me olimme niille helppoa riistaa, niin kasvattaja sanoi. Typerän tytön huoneesta pääsi talon parvekkeelle. Oli lämmin ilta ja typerä tyttö oli avannut parvekkeen oven ja mennyt sinne seisoskelemaan. Hän ei edes huomannut tuloani, hän vain tuijotti jonnekin, nojaten kaiteeseen. Oli tämäkin!

”Hei!” Mä murahdin ja näykkäisin ihmistä nilkasta. Typerä tyttö säpsähti ja kääntyi katsomaan minua.
”Oletkos ollut pahanteossa?” Tyttö kysyi. Aistin ihmisolennossa apeutta, mutta eihän se minulle kuulunut. Olkoon apea, jos tahtoo.
”Miksi kaikki aina luulee, että olen tekemässä pahoja?” Mä murisin, mutta tyttö vain naurahti ja nosti minut ilman lupaa syliinsä.
”Hei! Älä ala tuttavalliseksi! Laske irti!” Murisin ja potkin, mutta tyttöpä ei päästänytkään irti, vaan nosti mut tukevin ottein syliinsä.
”Katsohan”, hän sanoi lempeästi. Ja mähän katsoin. Pimeydessä kohosi tasaisesti siluetteja ympäröivistä taloista ja puista. Talojen ikkunoista loisti himmeitä valoja, jotka näyttivät kauempaa katsottuina keltaisilta väriläskiltä. Enkä mä ollut ikinä nähnyt vastaavaa.
”Ooh”, henkäisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä näin taivaalla, kun erehdyksessä satuin katsomaan ylös.
”Oi, vau!” Tummansininen taivas oli täynnä pieniä tulikärpäsiä, jotka vilkuttivat maata kohti. Niitä oli paljon, paljon enemmän kuin osasin edes laskea! Ja ne olivat kovin pieniä, mutta kauniita.
”Mitähän nuo ovat?” Mietin ja katsoin näkyä lumoutuneena. En olisi osannut kuvitellakaan tällaista! Oliko taivas tosiaan noin… noin… taianomainen näin iltaisin?
”Tykkäätkö sinä tähdistä?” Tyttö naurahti.
”Tähtiäkö ne on?” Minä kysyin tytöltä.
”Minun isäni opetti minulle kaikkien tähtikuvioiden ja tähtien nimiä, kun olin pieni”, tyttö kertoi. Hän alkoi osoitella eri tähtiä ja kertoi mitkä tähdet muodostivat mitäkin kuvioita.
”Tuo tuolla on nimeltään Orion”, tyttö kertoi osoittaessaan taivaalle. ”Tuolla ovat sen tähdet Bellatrix, Saiph, Mintaka, Rigel ja…”
”Rran!” Minä äännähdin. ”Kerro lisää niistä tähdistä!”
”Rigel on taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti”, tyttö jatkoi kertomustaan. Rigel kuulosti kivalta tähdeltä. Mä olin kuullut, että seitsemän tuottaa onnea. Saisinko mäkin siltä hiukan onnea?
”Se kuulostaa hyvältä!” Minä murahdin.
”Haluatko olla Rigel?” Tyttö kysyi hieman hämmentyneenä, sillä eihän tuo ymmärtänyt puhettani.
”Sitähän mä tässä yritän kertoa!” Murahdin hidasälyiselle tytölle, päätäni nyökytellen.
”Siinä tapauksessa, hauska tutustua, Rigel”, tyttö sanoi ja hymyili. Tämä oli toinen jännä asia, tyttö ei nimittäin ollut pahemmin hymyillyt. Nyt hän hymyili niin että silmätkin hymyilivät. Se oli hämmentävää, niin hämmentävää etten mä osannut sanoa mitään hetkeen.

”No hauska tavata sutkin, hidasälyinen ihminen”, sain lopulta muristua. Mutta sitä ei kauaa kestänyt.

”Katsopa tuota, Rigel!” Tyttö huudahti äkkiä ja osoitti taivaalle. ”Tähdetkin lentävät!”
Hetkinen osasivatko tähdetkin lentää?

Kyllä ne osasivat, taivaan poikki kiisi hopeinen välähdys ja se näytti suuntaavan maahan.
”Äkkiä Rigel, nyt pitää toivoa”, tyttö sanoi. ”Niin saa tehdä, jos näkee tähdenlennon!”

Vai niin. Kummallista puhetta, mutta olkoon.

Hei tähdenlento. Mä en halua enää mennä takaisin kasvattajan luo, siellä on tylsää! Sutkin näin sen takia, kun lähdin nostelemaan. Voinko pysyä tällä tiellä? Niin ettei mun enää ikinä tarvitse palata kasvattajan luo, odottamaan jotakuta, joka mut huolisi. Kukaan ei huoli kuitenkaan. Miksi siis palata? Joten anna mun vain…

…jäädä.


Tätien kommentit

Nami:


Huhhuh! Meitsi vetäisi tämän wordcounteriin ja sai 5608 sanaa. Pitkä aloitustarina siis, mutta toimi ihan hyvin kokonaisuutena. Ensin Miwan ja sitten Rigelin taustat, toimii, toimii. Toki minua jäi kiinnostamaan, miksi Miwa on hakeutunut Pokémon Centerin hoitajan linjalle? Ei hän hoivaluonteelta sinänsä vaikuta, kun siskonsakin pokémonia törkki harjalla… 😀

Rigelin on niin jästipää, argh! >w< Aika söpöä. Kaipa mokoma ajan saatossa sitten kasvaa luonteeltaan ja persoonana. Arvostan kyllä joka kerta sitä, kun aloituspokémon ei heti ole kuin paita ja peppu kouluttajansa kanssa, sellaisia ”Jee olemme alusta asti erottamattomat!” -marysuen + suepokémonin comboja näkyy hoitoloissa hyvin usein… tällainen totuttelu on tärkeää ja tuo hahmoihin myös syvyyttä.

Tykkään siitä, miten huomioit Rigelin charan mukaisen mieltymyksen tuliseen ruokaan. Ja (villi veikkaus) oliko piirretty… Prätkähiiret? Tuli ekana mieleen. 😛 Toinen pieni asia, mistä pidin, oli Lazuliten kaupunkikuvauksen monipuolinen mutta tarkka hyödyntäminen.

Korjauksena voisin sanoa, että olet kirjoittanut aina Diamantia eikä Diamandia, se tulee d:llä. Mutta eipä moinen niin nöpönuukaa ole. :3 Luvun loppu oli pienestä kliseisyydestä huolimatta tosi kiva ja koskettava, olet kehittynyt kuvailussa hurjasti, kun vertaa vaikkapa Aurora-tarinoiden ensilukuihin. Miwa ja Rigel ovat molemmat omassa lajissaan jääräpäisiä ja vetäytyviä (Miwa ihmisille ja Rigel pokémoneille siis), joten he varmaan tuntevat pientä samankaltaisuutta?

Koska tarina oli huisin pitkä, heittäisin jopa 95 lanttia. Rigel ei ollut paljon toimijan roolissa, mutta loppupuoli oli kuitenkin osoitettu kokonaan otukselle, niin hän saakoon +2lv. Miwa oli kiltti ja hoivasi Nidorania, joten antaisin jopa +4op. Olihan tarinassa noin 3k sanaa pelkkää hoivaa ja huolenpitoa! Tästä on hyvä jatkaa matkaa

Chao:


Luku1
Tällä luvulla tosiaan on mittaa, joten jouduin käyttämään hieman enemmän aikaa sen lukemiseen. 😀 Pituus ei sinänsä kuitenkaan haittaa, kun tarina on hyvä! Mutta siis, itse tarinaan…

Olet selvästi rakentanut Miwan tarinalle vankan pohjan – hahmojen taustat, persoonat sekä lukuisat sivuhahmot monine piirteineen elävöittävät mukavasti ja tuovat tekstiin realistisen vaikutelman. Miwan perheen tilanne jäi toki mietityttämään, toivottavasti Saekin porukkaan palataan vielä jatkossa. :3 (pppst, mua kutkuttaisi nähdä Himekon persoonasta muitakin puolia kuin prinsessapuoli).

Minustakin on hieno asia, etteivät Miwa ja Rigel ole heti kättelyssä parhaat kaverukset. Voin kuitenkin kuvitella heidän kasvavan läheisiksi yllättävänkin nopeasti parivaljakon uppiniskaisuudesta huolimatta, sillä Rigel vaikuttaa ainakin näin pikkuisena kaipaavan paljon huomiota.

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että en ihan kaikkia Auroran Miwa-tarinoita ehtinyt lukemaan ennen kuin paikka lopetti. 😦 Kuitenkin huomaan tekstistä sinun selvästi kehittyneen kirjoittamisessa etenkin alkupään tarinoihin verrattuna ja jään odottamaan innolla jatkoa.

Palkkioksi ehdottaisin 100 lanttia, Rigelille 2lvl ja 4op. Tunnistin myös prätkähiiret. B-)

Niva:


Luku oli tosiaan aika massiivinen, mutta sen lukaisi kivuttomasti yhdeltä istumalta. 8) Hyvin soljuvaa tekstiä, jossa kuvailu ja kerronta ovat kivassa tasapainossa! Kielioppijutut ovat vähän turhakkeita, mutta jos niitä nyt perkaa, niin ajatuspilkutusta bongasin muutamasta kohdasta.

Minä en ole tutustunut sinun Aurora-tarinoihin muutamaa vilkaisua enempää, joten hahmot ja pokémonit ovat aivan uusia tuttavuuksia. Komppaan Chaoa siinä, että hahmoja taustoineen on selvästi mietitty enemmänkin! Erityiset propsit eläväisistä sivuhahmoista, joita oli lukuisia! (Brionne taputtelemassa growlitheä lohduttavasti selkään herätti minussa suurta sympatiaa <3)
Miwan historia ja motiivit jäivät kiinnostamaan – mikä esimerkiksi ajoi hänet aikanaan harrastelemaan lain pimeää puolta?

Rigelin uhmakkaat “yksinpuhelut” olivat mainioita. On se melkoinen sisupussi! Seuraan mielenkiinnolla, kuinka lähdet Miwan ja Rigelin suhdetta työstämään. Kaksikon tutustuminen sujui ainakin uskottavasti. :3 (Oon muuten niin tottunut Rigeliin nidorinona, että hetken ehdin miettiä, kuinka se on niin pieni, ja kuinka Miwa jaksaa kanniskella sitä saati kestää puremista niin viilipyttynä. :’D)

Meikäläinenkin luottaa Prätkähiiriin – vanha kunnon Rasvanahkahan se siellä B)

Palkkioksi antaisin täydet 100 lanttia sekä 2 leveliä ja 4op:ta Rigelille.

Shinku


Luku 1

Tämä oli kyllä todella perusteellinen ja loistavasti pohjustava aloitus. Miwan taustat kävivät hyvin selväksi jättäen kuitenkin tarpeeksi asioita vielä hämärän peittoon. Minua tosin vähän ihmetyttää Miwan päätös ryhtyä pokécenterhoitajan alalle. Liekö hän vain ajautunut sinne sattumalta ja paremman tekemisen puutteessa? Vuorovaikutus pokémonien kanssa on selvästi vähän rönsyilevää kun Miwan kärsivällisyyttä koetellaan, tosin ei se nyt ihmekään ole, kun on noin huonoa tuuria kaikkien äkäpussien kanssa. Varsinkin kohtaaminen keittöässä Hiron kanssa oli hauska, ihme Linoone kun ihan huviktseen provosoi. Liekö Himeko opettanut sen tälle tavalle tahallaan… 😀

Rigelin isotteleva ja jääräpäinen asenne tuli luvussa hyvin ilmi ja komppaan aiempia kommentoijia siitä, että on mukavan erilaista luettavaa kun kouluttaja ja startteri eivät heti alusta alkaen ole ihan bff. Hitaasti lämpenevä ystävyys toimii, kun sekä Miwa että Rigel ovat yksinäisiä susia luonteiltaan ja tavallaan hylkiöitä. Miwan menneisyys jäi kiinnostamaan minua, taskuvarkaudet kun Rien puheista päätellen ovat tytölle yleisiä, mikä on aika jännä yksityiskohta. Ehkäpä sille löytyy jokin syvempi merkitys vielä?

Rigelille antaisin 2lvl ja 4op, rahaa näin pitkästä luvusta 100 lanttia

Benél


Luku 1.

Huhhuh, kylläpäs oli luvulla mittaa. Ja kehityksellä verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Auroraan kirjoitettuun tarinaan! :> Miwan ja Rigelin (kai muuten joku kutsuu Rigeliä vielä joskus Rinkeliksi, emme voi jättää niin kaunista lempinimeä täysin käyttämättä) kerronta on eloisaa ja hauskaa, joka pistää virnistelemään ruudun tällä puolen 😀

Itselläkin heräsi mielenkiinto siihen, kuinka Miwa alunperin hoitoalalle päätyi, puhumattakaan taskuvarkauksien toteuttamisesta. No, ainakin varkauksista saa enemmän tai vähemmän pätäkkää! Myös muut hahmot ovat eloisia, rakastan Reitä, oikein vetäistä vähän kädellä päin irstaita ukkoja päin näköä. Manon ja Benno ovat myös tosi ihania aa :’D aah, niin paljon kauneutta kaikkialla.

Prätkähiiriltä haiskahti minunkin mielestä tuolla, ai että, pitäisikö melkein joskus nostalgisoida ja katsoa vähän. Jae ipä tässä kyllä paljoa huvita olla ansioiden kanssa muuta mieltä, kun aikaisemminkin mainitut 100 lanttia ja Rigelille +2lvl ja +4op ovat erittäin passelit!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s